Title: Lääkärin muistelmia - Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista
Author: Dumas, Alexandre
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lääkärin muistelmia - Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista" ***


LÄÄKÄRIN MUISTELMIA

Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut Joel Lehtonen

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit I.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1917.



SISÄLLYS:

  Alkulause.
  Johdanto.
    1. Ukkosvuori.
    2. "Se, joka on."
    3. L.P.D.
  1. Rajuilma.
  2. Althotas.
  3. Lorenza Feliciani.
  4. Gilbert.
  5. Taverneyn parooni.
  6. Andrée de Taverney.
  7. _Heureka_.
  8. Vetovoima.
  9. Kaukonäkemys.
 10. Nicole Legay.
 11. Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä.
 12. Päivän tullen.
 13. Filip de Taverney.
 14. Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.
 15. Taikatemppu.
 16. Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.
 17. Nicolen viisikolmatta louisdoria.
 18. Jäähyväiset Taverneylle.
 19. Gilbertin kultaraha.
 20. Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.
 21. Tutustutaan uuteen henkilöön.
 22. Varakreivi Jean.
 23. Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto.
 24. Kuningas Ludvig XV.
 25. Kellosali.
 26. Kuningas Pétaudin hovi.
 27. Ranskan Madame Louise.
 28. Riepu, Rääsy ja Varis.
 29. Kreivitär de Béarn.
 30. _Le Vice_.
 31. Zamoren virkavaltuus.
 32. Kuningas on ikävissään.
 33. Kuningas huvittelee.
 34. Voltaire ja Rousseau.
 35. Kummitäti ja ristitytär.
 36. Marski Richelieun viides salaliitto.
 37. Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.
 38. Esittely-juhlallisuudet.
 39. Compiègne.
 40. Suojelijatar ja suojatti.
 41. Lääkäri vasten tahtoaan.
 Viiteselitykset.



ALKULAUSE.


_Alexandre Dumas_ syntyi heinäkuun 24. p:nä 1802 pienoisessa
keskiranskalaisessa Villers-Cotteretsin kaupungissa, jonka hän usein
esittää romaaniensa sivutapausten näyttämönä. Isä oli ylevämielinen
vallankumousarmeijan kenraali, tunnettu tavattomista ruumiillisista
voimistaan. Tämän äiti oli neekeritär San-Domingon saarella, missä
muuan ranskalainen aatelismies oli hänen kanssaan vakinaisessa
rakkaussuhteessa. Alexandre peri noilta kahdelta taholta harvinaisen
kimmoisen elämäntarmon ja väkevän aistillisen luonnon, joiden
tuloksena hänen maallinen vaelluksensa oli haudan partaalle asti
yhtenäistä hummausta ja nautiskelua, kirjavia seikkailuja, alituista
vaihtelua varallisuudesta velkojien hätistelyyn, samalla kun hän
näissä näköjään ehkäisevissä olosuhteissa suoritti suuremman määrän
henkistä työtä kuin ainoaltakaan maailman kirjailijalta on jäänyt
"vaskea pysyväisemmäksi muistopatsaaksi". Hän kuoli synkän sodan
aikana eräässä kauppalassa lähellä Dieppeä jouluk. 5. p:nä 1870,
samana päivänä, kun saksalaisten valloitusretki ulottui sinne saakka.

Alexandre Dumas on kirjallisuudenhistoriassa niitä uudistusmiehiä,
jotka Ranskassa ryhtyivät omiin kansallisiin oloihin sovelluttamaan
aikaisemmin herännyttä englantilaista ja saksalaista romantiikkaa,
sitte kun vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat olivat
tuottaneet tuntuvia valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia,
jotka suuresti vaikuttivat koko sivistyselämään. Uuden suunnan
huomattavimpia saavutuksia oli historiallinen, tosiperäinen,
kuvattavan ajan oloja ja tapoja sekä sen henkilöitä yksilöllisesti
esittävä romaani, varsinaisena esikuvanaan skotlantilainen mestari
Walter Scott. Dumas esim. alotti lukuisilla näytelmillä, mutta vain
hänen novellinsa ja romaaninsa ovat säilyttäneet elävyytensä, --
parhaiten se valtava romaanisarja, jossa hän ajanjaksottain kuvailee
oman maansa historiaa.

Dumas oli romanttisen virtauksen varsinainen kansantajuistuttaja. Hän
kirjoitti nimenomaan suurta yleisöä varten, siinä useinkin pakosta
uhraten taiteellisia näkökohtia, joiden käyttelyyn hänellä kyllä oli
kykyä. Tuolla päätehtävänsä alalla hän menestyi niin erinomaisesti,
että hän yhäti on kotimaansa enimmin suosittu romaanikirjailija,
ja vakinaisen aseman hän on saavuttanut niissäkin maissa, joissa
aito gallialainen kepeys ei ole antamassa täyttä oivallusta hänen
ansioilleen.

Pääasiallisesti työskenteli Dumas johdellen jonkunlaista esikuntaa,
joka keräsi hänelle ainehistoa historiallisista erikoistutkielmista,
muistelmateoksista, kirjekokoelmista, kaikenlaisista
arkistopapereista; hänen ohjeittensa mukaan nämä apurit suuressa
määrin kirjoittelivat kokonaisia taipaleitakin, joita mestari sitten
yhdisteli ja muovaili kokonaisuudeksi. Kiireisinä aikoina tällaiseen
yhteistyöhön jäi hataruutta, mutta enimmäkseen nuo teokset kuitenkin
ovat kiinteitä rakenteeltaan, täydellisesti Dumas'ta itseänsä,
sellaisena kuin hän esiintyy niissä tuotteissa, jotka tiedetään
kokonaan hänen omaksi käsialakseen. Niissä on siis tapahtunut
perinpohjainen muokkaus ja sulattelu, ja kun lisäksi ottaa lukuun,
että kaikki johtava suunnittelu on Dumas'n aivoista lähtöisin, täytyy
tosiaan hämmästellä sitä saavutusta, minkä hän jätti jälkeensä
yksistään historiallisenkin romaanin alalla: noin kahdentoista vuoden
kuluessa hän julkaisi _puolisataa_ sellaistakin historiallista
romaania, joilla on pysyväinen arvo, heikommista tuotteista ja
monenlaisesta muusta kirjallisesta työskentelystä puhumattakaan. Ja
monetkin noista romaaneista ovat ihan jättiläisiä kirjamaailmassa,
sen kokoisia kuin "Bragelonnen varakreivi", joka suomennettuna
täyttää 2300 tiheään painettua sivua! Käännöksinä niitä onkin jaettu
useiksi erinimisiksi niteiksi.

Nämä historialliset romaanit muodostavat enimmäkseen ryhmiä
eli sikermiä, joissa eri teokset liittyvät toisiinsa osittain
samoin henkilöin. Tuollaisista ryhmistä ovat vasta n.s.
muskettisoturi-romaanit ilmestyneet kokonaisuudessaan suomeksi;
muista on joitakuita typisteltyjä osia käännetty ruotsinnosten
mukaan. Suomessa on näinä vuosina saatu laajojen kansankerrosten
lukuhalua suuresti herätellyksi huokeahintaisten kaunokirjallisten
sarjain avulla, ja tämän johdosta on voitu ryhtyä sellaisten
laajojenkin teoksien julkaisemiseen, jotka edellyttävät hyvin suurta
painosmäärää, ennen kuin hinta on asetettavissa niin alhaiseksi,
että ne eivät jää vain varakkaampien kotien saataviin, joista
useimmat kykenevät niihin tutustumaan vieraallakin kielellä. Tällöin
on havaittu, että Dumas aivan erityisesti miellyttää meidänkin
suurta yleisöämme; kahden laajan muskettisoturi-romaanin kustantaja
on tämän johdosta ryhtynyt suurisuuntaisimpaan hankkeeseen, mitä
maamme kirjallisessa elämässä vielä on yritetty: Dumas'n kaikkien
ensiluokkaisten historiallisten romaanien julkaisemiseen täydellisenä
valikoimana, pätevien kielenkäyttäjien lyhentämättöminä suomennoksina.

Dumas'n historialliset romaanit ovat saaneet ihailijansa kaikkien
maiden jokaisesta yhteiskunta-piiristä. Syvät ajattelijat kuten
Leo Tolstoi, etevät esteetikot kuten Andrew Lang, lausuvat niistä
kiitollisen tunnustuksensa niinkuin nekin, jotka eivät ole opin
teillä käyneitä. Niiden ansioita on ylimalkainen historiallinen
luotettavuus ja yksityispiirteinen tarkkuus, joka menneisyyden
kellastuneilta lehdiltä etsii esille suoranaisia keskustelujakin
sananmukaisesti jäljennettyinä, samalla kun ajanhenki ja
tapahtuma-ympäristö ovat erittäin sattuvasti ilmaistuja. Niiden
mukana tuntee elävänsä, niissä esiintyvät henkilöt kuvastuvat
lukijan silmien eteen kuin verrattomasta maalauksesta, ja Dumas'n
käsittelyssä vaikeimminkin tulkittavat luonteet saavat sellaisen
valaistuksen, että hyvät ja huonot ovat ennen kaikkea todella
_ihmisiä_, yhtä lihaa ja luuta meidän kanssamme, aina sekä
myötätuntoa että arvostelua ansainneita. Erittäin valaisevia
esimerkkejä ovat tässä kohden Josef Balsamo ja Gilbert -- kaksi
vallankumous-romaanien päähenkilöistä -- silmänkääntäjä ja itsensä
palvelija, jotka Dumas puolueettomasti esittää sellaisessa hyvien
ja heikkojen puolten ristiriidassa kuin ihmissielu yleensä elää,
vaikkakin tämä seikka tavallisesti tulee liian vaillinaisesti
saaduksi ilmi kirjallisuudessa.

Lisäksi on Dumas'lla aina harrastus hyvään. Hänen työnsä taso
on ylevä, hän ei milloinkaan kirjoita kiihdyttääkseen haluja
tai tyydyttääkseen viallista uteliaisuutta, joskin hänen täytyy
ajanhengen selvittelyssä kajota hölliin siveellisiin käsityksiin ja
niiden ilmenemismuotoihin. Hänellä on terve elämänkatsomus, hänen
omat inhimilliset heikkoutensa eivät esiinny hänen käsialassaan,
vaan tässä on _hyvä tahto_ vallinnut. Ja kaikkea hänen työtänsä
kannattelee hyväntuulinen leikkisyys, joka alinomaa kirkastaa lukijan
mieltä.

       *       *       *       *       *

On arvattavissa, että Alexandre Dumas'n historiallisten romaanien
suomennuttaminen mallikelpoisessa, mutta huokeahintaisessa
asussa saa osakseen suurta kannatusta yleisömme taholta. Olisi
voinut ajatella nämä teokset julkaistaviksi aikajärjestyksessä,
historian tapausten kehityskulun mukaan. Mutta aivan yhtäjaksoista
kaunokirjallista katsausta Ranskan historiaan ne eivät sitenkään
muodostaisi, eikä tekijä ole niitä siten järjestänyt. Nykyisen
yhteiskunnallisen talouselämän aikana on näyttäytynyt otollisemmaksi
alottaa tämä sarja n.s. vallankumous-romaaneilla, Dumas'n kaikkein
laajimmalla yhteenkuuluvalla teossikermällä; hanke on perustettava
ennakkotilausten varaan, ja näin monta nidosta käsittävä tilausliike
voi nyt menestyä paremmin kuin muulloin -- kenties se voitaisiin
katsoa mahdolliseksikaan vain nykyisissä olosuhteissa.

Nämä vallankumous-romaanit, joiden ensimäinen ei ole missään
yhteydessä Dumas'n muiden tuotteiden kanssa, käsittelevät yhdeksi
kokonaisuudeksi liittyvänä jättiläismoisena kuvaussarjana vanhan
ylimysvallan sortumista Ranskassa ja kansanvallan nousua ensimäisessä
hillittömässä kuohunnassaan. Sen pääteos on kirjoitettu toisena
vallankumous-aikana, Dumas'n miehuus-iän keskikohdassa, v. 1848,
jolloin Euroopan kansat jälleen horjuttelivat kuninkaitten ja
keisarien valtaistuimia. Mutta kaikesta huolimatta ne ovat
tasapuolisen taiteilijan työtä. Tekijä esittää katsantokantain ja
aatevirtausten ristiriidan sellaisena kuin se myllerteli; kaikki
maltilliset lukijat saavat häiriintymättömän kuvan tuosta ylen
merkillisestä aikakaudesta, jonka vaikutukset ulottuivat maapallon
jokaiseen kolkkaan uuden kehitysjakson pontimina.

Tämä suurenmoisen kiehtova teosryhmä antaa mitä parhaan
historiallisen kurssin lukijoilleen ja tuottaa harvinaista nautintoa
jännittävillä ja voimakkailla kuvauksillaan. Merkillisen valtavana
romaanikokoelmana se ei ainoastaan perustu huolellisesti seulottuihin
historiallisiin lähteisiin, kuten _Funck-Brentano_ on todistanut
laajalla tutkielmallaan kuningattaren kaulanauhan kohtalokkaasta
häväistysjutusta, vaan on myös saanut elävöittäviä vaikutuksia
mukana olleiden suullisista kertomuksista, joita vielä Dumas
sai kuulla. Se on todellakin vakuuttava ja opettava esitys mitä
kirjavimmasta inhimillisestä tuoksinasta, -- aatteista, toiminnasta,
tapahtumapaikoista ja toimivien henkilöiden peräti monimuotoisesta
kulkueesta, jossa lukuisat kuuluisat nimet ensi kertaa esiintyvät
lukijalle oikeina tunnettavina ihmisinä. Samantapaisesti
suunniteltuihin muihin maailmankirjallisuuden romaanisikermiin
verraten se on ehdottomasti etusijalla ja soveltuu kunniakkaasti
alottamaan tämän suomennossarjan.

Alkujaan näkyy Dumas ajatelleen vallankumous-kuvauksilleen yhteiseksi
nimeksi _Mémoirs d'un médecin_ (Lääkärin muistelmia); tällä otsikolla
varustettuna ilmestyi ensimäinen näistä romaaneista, mutta myöhemmin
ei tekijä sitä enää käyttänyt. Koko sikermä käsittää ranskaksi
Calmann-Lévyn kustantamassa koottujen teosten painoksessa 17 nidettä,
joita on 2--6 kerrallaan yhdistetty teoksiksi nimeltä _Joseph
Balsamo, Le Collier de la Reine, Ange Pitou, La Comtesse de Charny
ja Le Chevalier de Maison-Rouge_. Nämä täten jaetut nideryhmät eivät
yleensä kuitenkaan muodostu erillisiksi jaksoiksi, vaan liittyvät
toisiinsa yhtä kiinteästi kuin niteetkin, parilla poikkeuksella.
Tästä syystä on muualla havaittu käännöksien julkaisemisessa
käytännöllisemmäksi muodostaa useampia romaaneja muutamilla
alkuperäisten nimitysten mukaan sovelletuilla uusilla nimilehdillä,
jotta vältettäisiin alituiset nidenumerot kirjojen käsittelyssä.
Siten nyt suomennoksessakin esim. on "Lääkärin muistelmia" ensimäisen
taipaleen nimenä yksinään ja "Josef Balsamo" on yksinään edustamassa
toista taivalta. Erinimisiä ranskalaisia nideryhmiä ei tässä
kuitenkaan ole yhdistetty, niin että alkuperäinenkin jako on täkäli
säilynyt.

Muutamiin vallankumous-romaaneihin tulee oma selvittävä esipuheensa
tekijältä tai kustantajalta, jotta koko jakso käy tarpeellisissa
kohdissaan tunnetuksi niillekin, jotka alottavat lukemisensa
vasta jostakusta myöhäisemmästä romaanista. Samaten varustetaan
sittemmin ilmestyviä muita Dumas'n historiallisia romaaneja lyhyillä
johdannoilla, niin että meidän ei tarvitse tällä kertaa käyttää
pitempää alkulausetta jättiläiskirjailijan valittujen teosten
käännöskokoelman lähettämiseksi suomalaisen suuren yleisön koteihin,
ensimäisellä niteellään edustettuna.

_V. H.-A._



JOHDANTO.


1.

Ukkosvuori.

Rheinin vasemmalla rannalla, jonkun peninkulman päässä
keisarillisesta Wormsin kaupungista, lähellä pienen Selz-joen
lähteitä, alkaa suuri vuorijono ensimäisine kukkuloineen. Näiden
terävät huiput näyttävät pakenevan pohjoista kohti niinkuin
peljästynyt puhvelilauma, joka häipyy sumuun.

Kukkulat, jotka jo alarinteiltään vallitsevat melkein autiota
maisemaa, ovat ikäänkuin juhlasaattona kaikkein korkeimmalle niistä.
Niillä on kaikilla kuvaava nimi, joka ilmaisee niiden muotoa
tai on muisto jostakin tarusta. Yksi on Kuninkaanistuin, toinen
Metsäruusukivi, kolmas Haukkakallio, neljäs Käärmeenharja.

Korkein niistä kaikista, jonka huippu hipoo taivaslakea ja jonka
graniittista otsaa rauniot kruunaavat, on nimeltään Ukkosvuori.

Kun ilta tummentaa tammien varjot, kun auringon viimeiset säteet
riutuessaan kultaavat tuon jättiläisten ryhmän korkeita huippuja,
silloin voisi sanoa, että hiljaisuus laskeutuu vähitellen alas
taivaasta maahan noita suuremmoisia portaita pitkin. Voisi sanoa,
että näkymätön ja mahtava käsi liestyttelee niiden kupeesta ja
levittää yli melusta ja päivän työstä uupuneen maailman tuon
sinertävän, pitkän harson, jonka pohjalla tähdet kimmeltävät. Silloin
kaikki siirtyy huomaamatta valvonnasta uneen. Kaikki nukahtaa maan
päällä ja ilmoissa.

Yksinään tässä hiljaisuudessa jatkaa pieni joki, josta olemme jo
puhuneet -- Selzbach, kuten sitä seudulla nimitetään, -- salaperäistä
kulkuaan rantainsa kuusien varjossa. Ja vaikkei päivä eikä yö voi
sitä pysäyttää, sillä sen täytyy matkata ja laskea Rheiniin, joka
on sen ikuisuus, on hiekka sen uomassa niin tasaista, kaislat sen
rannoilla niin taipuvaisia, paadet sen tiellä niin sammaleen ja
kivirikon pehmittämät, ettei ainoakaan loiskahtava laine ilmaise
sen kulkua Morsheimistä Freiwenheimiin saakka, lähtökohdasta
laskupaikkaan.

Vähän matkaa sen lähteen yläpuolella, Albisheimin ja
Kirchheim-Polandin välillä, johtaa kiemurteleva tie Danenfelsiin. Se
on murrettu kallioon ja kulkee kahden jyrkän vuorenseinän välissä, ja
siinä näkyy syvät kärrynjäljet. Danenfelsin toisella puolella muuttuu
tie poluksi; sitten polkukin vuorostaan kapenee, tasoittuu nurmeksi
ja katoaa, ja silmä etsii nyt turhaan uraa Ukkosvuoren valtavalla
rinteellä. Tämän vuoren salaperäinen kärki, johon taivaan tuli on
niin monta kertaa iskenyt, mistä seikasta se on saanut nimensäkin,
kätkeytyy vihreään metsävyöhön ikäänkuin läpitunkemattoman muurin
taakse.

Niinpä saattaa matkustaja, kun hän kerran on saapunut noiden
muinaisia Dodonan tammia muistuttavain tuuheiden puiden varjoon,
jatkaa kulkuaan näkymättä edes keskipäivälläkään tasangolle.
Ja vaikka hänen hevosellaan olisi runsaammin kulkusia kuin
espanjalaisella muuliaasilla, ei niiden helinää kuuluisi. Vaikka
se olisi verhottu sametilla ja kullalla kuin keisarin hevonen, ei
ainoakaan kullan tai purppuran kimmallus voisi tunkeutua lehvistön
lävitse. Siinä määrin tukehuttaa metsän tiheys kaikki äänet, siinä
määrin sen tummuus hälventää kaikki värit.

Nykyään ovat korkeimmat vuoret muuttuneet pelkästään tähtitorneiksi,
ja runollisesti kaikkein hirvittävimmät tarut saavat matkustajan
huulet ainoastaan epäilevästi hymyilemään. Mutta siitä huolimatta
synnyttää vielä tänäkin päivänä tuo jylhä paikka sellaista pelkoa
ja kunnioitusta, että ainoastaan jotkut yksinäiset vaatimattoman
näköiset talot ovat uskaltaneet lähestyä sopivan välimatkan päähän
tätä vuorten taikapiiriä: Ne ovat likeisten kyläin eristyneitä
etuvartioita, ja ne yksinään todistavat tällä seudulla, että
ihminenkin on olemassa.

Noiden hajallaan korvessa pilkottavain majain asukkaat ovat
mylläreitä, jotka jauhattavat iloisesti hyppelevällä joella jyvänsä
ja vievät sitten jauhonsa Rockenhauseniin ja Alzeyhin. Siellä
paimenet, ajaessaan laumojansa vuoristoon laitumelle, samoin kuin
heidän koiransakin, säikähtävät usein jysähdystä, jonka joku
satavuotinen petäjä saa aikaan, kun se kaatuu vanhuuttaan metsän
tuntemattomassa sisustassa.

Sillä tämän seudun muistot ovat synkkiä, kuten jo huomautimme,
ja polku, joka katoaa Danenfelsin toisella puolella vuoriston
kanervikkoihin, ei ole aina opastanut kunniallisia kristittyjä heidän
sielunsa autuuteen, -- väittävät pelottomimmatkin.

       *       *       *       *       *

Oli toukokuun 6. päivä vuonna 1770, se hetki vuorokaudesta, jolloin
suuren joen kalvo kimmeltää valkeata heijastetta, vivahdellen
sateenkaaren väreissä ja ruusunpunaisena. Se oli siis hetki, jolloin
auringon kiekko vaipuu koko Rheingaussa Strassburgin tuomiokirkon
tornin taakse, haljeten sen leikkauksesta kahteen liekehtivään
puoliskoon. Tällöin ilmestyi Danenfelsin kylän yläpuolelle mies,
joka oli tullut Mainzista ja kulkenut Alzeyn ja Kircheim-Polandin
kautta. Hän seurasi polkua niin kauan kuin sitä eroitti. Sitten, kun
viimeinenkin tien ura oli kadonnut, laskeutui hän hevosensa seljästä,
otti sitä suitsista ja sitoi sen aprikoimatta tuon peljättävän metsän
ensimäiseen kuuseen.

Hevonen hirnui levottomana, ja metsän tuntui valtaavan väristys, kun
moinen harvinainen ääni siellä kuului.

-- Hyvä, hyvä! -- mutisi matkalainen; -- rauhoitu uljas Djerid. Nyt
olemme samonneet kuusi peninkulmaa, ja ainakin sinä olet päässyt
matkamme päähän.

Ja matkalainen koetti katseellaan lävistää metsän sakeutta; mutta
varjot olivat jo niin tummat, että saattoi nähdä enää ainoastaan
mustia hahmoja, jotka eroittuivat jyrkästi muista vieläkin
mustemmista.

Kun matkalainen oli jättänyt tämän hyödyttömän yrityksen, kääntyi
hän jälleen hevoseensa päin, jonka arabialainen nimi ilmaisi samalla
kertaa sen syntyperää ja nopeutta. Hän otti ratsun kuonon käsiinsä ja
lähensi suunsa sen huuruavain sieramien eteen ja sanoi:

-- Hyvästi, oiva ratsuni; ellen näe sinua enää, jää hyvästi!

Ja nämä sanat lausuttuaan vilkaisi hän ympärilleen ikäänkuin olisi
peljännyt tai toivonut jonkun kuulleen hänen sanansa.

Hevonen pudisti silkinhienoa harjaansa, kuopaisi maata kaviollaan
ja päästi sellaisen hirnahduksen kuin sen varmaankin oli tapana
erämaassa jalopeuran lähestyessä.

Matkalainen nyökytteli vaan päätänsä ja hymyili ikäänkuin sanoakseen:

"Sinä et erehdy, Djerid, täällä on kyllä vaara tarjolla."

Mutta luultavasti oli tuntematon seikkailija päättänyt
olla taistelematta sitä vaaraa vastaan, sillä hän veti nyt
satulakoteloista kaksi kaunista pistoolia, joiden piiput olivat
silatut ja perät kullatut, työnsi rassilla niistä pois etupanokset ja
kuulat ja viimein karisti ruudin ruohikkoon.

Tämän tehtyänsä hän pisti pistoolit takaisin koteloihin.

Eikä vielä sillä hyvä.

Matkalaisella oli vyössä teräskahvainen miekka. Hän aukaisi
hankkiluksen, kietoi sen miekan ympäri, pisti aseen hihnoineen
satulan alle ja kiinnitti ne sinne jalustinremmillä sillä tavoin,
että miekan kärki oli hevosen nivusten ja kahva lavan tasalla.

Kun nämä omituiset valmistukset oli suoritettu, pudisti matkalainen
tomun jalkineistaan, riisui kädestään hansikkaat ja kaiveli
taskujaan. Sieltä hän löysi pienet sakset ja kynäveitsen, jossa oli
kilpikonnan luusta tehty varsi. Ne heitti hän kummankin taakseen
olkansa yli, katsomatta edes, minne ne putosivat. Tämän tehtyänsä
siveli matkalainen vielä viimeisen kerran Djeridin lautasia ja veti
sitten keuhkoihinsa ilmaa aivan kuin haluten saada rintansa kaikkein
laajimmilleen. Sitten katseli hän jonkinlaista polkua, mutta turhaan,
ja kun ei sitä nähnyt, läksi hän tunkeutumaan metsään umpimähkään.

Nyt on mielestämme aika antaa lukijoillemme tarkka kuvaus
matkalaisesta, jonka olemme heille vasta ylimalkaisesti näyttäneet.
Hän joutuu nimittäin esittämään sangen tärkeätä osaa kertomuksemme
kulussa.

Mies, joka oli nyt hevosensa seljästä laskeutuen niin rohkeasti
lähtenyt metsän helmaan, näytti olevan noin kolmenkymmenen tai
kahdenneljättä vuoden ikäinen. Hän oli tavallista kookkaampi,
mutta niin ihmeteltävän sopusuhtainen, että hänen joustavissa ja
jänterikkäissä jäsenissään arvasi olevan paitsi voimaa myöskin
notkeutta.

Hänen pukunaan oli eräänlainen musta, sametista tehty matkatakki,
jonka napinreiät olivat kullalla reunustetut. Kirjattujen liivien
liepukat pistivät esiin matkatakin alimmaisten nappien alta, ja
ihonmukaiset nahkahousut sallivat hänen säärtensä näkyä niin
selvästi, että olisi saattanut tunnustaa niiden kelpaavan malliksi
kuvanveistäjälle, ja pohkeiden hienon muodon aavisti jo läpi
saappaidenkin, jotka olivat tehdyt kiiltonahasta.

Hänen kasvojensa piirteissä, jotka olivat eloisat kuin etelämaisten
rotujen edustavimmalla yksilöllä, yhdistyi omituisella tavalla
voima ja älykkyys. Hänen katseensa, jossa kaikki tunteet saattoivat
vaihdella, näytti tunkeutuvan aivan ihmisen sisään, milloin se
johonkuhun henkilöön pysähtyi ikäänkuin valaistakseen hänen
sieluaan sen salatuimpiin sopukoihin saakka kahdella silmistä
lähtevällä säteellä. Heti ensi näkemältä huomasi, että hänen
ruskeita poskiaan oli paahtanut tulisempi aurinko kuin meidän. Ja
kun hänen suuri, mutta kauniisti piirtyvä suunsa aukeni, näkyi parvi
kauniita hampaita, jotka ihon tumma väri teki vieläkin valkeammilta
hohtaviksi. Jalkaterä oli pitkä, mutta kapea. Käsi oli pieni, mutta
jäntevä.

Tuskin oli mies, jonka kuvan olemme tässä piirtäneet, kulkenut
mustien kuusten keskellä kymmenkunnan askelta, kun hän kuuli kiivasta
kavioiden töminää sieltä päin, jonne oli jättänyt ratsunsa. Hänen
ensimäinen liikkeensä oli -- sen huomasi selvästi -- käännähtää
palatakseen sille paikalle, mistä oli tullut. Mutta hän malttoi
mielensä. Kuitenkaan ei hän jaksanut hillitä haluaan nähdä, miten
Djeridin oli käynyt. Hän nousi siis varpailleen ja katseli taaksepäin
metsän aukeamasta. Näkymätön käsi oli jo päästänyt Djeridin irti
puusta, ja ratsu oli kadonnut.

Tuntemattoman otsa meni hiukan ryppyyn, ja hymyä muistuttava ilme
värähytti hänen kiinteitä ja kauniita poskiaan ja hienopiirtoisia
suupieliään.

Sitten jatkoi hän matkaansa metsän keskustaa kohti.

Vielä muutaman askeleen opasti hänen kulkuaan heikko ilmojen valo,
joka kuulsi puitten välitse. Mutta pian jätti hänet tämäkin himmeä
kajastus pulaan, ja hän oli nyt keskellä niin mustaa pimeyttä, että
hän pysähtyi, sillä hän ei enää nähnyt minne astua, ja luultavasti
hän pelkäsi eksyvänsä.

-- Hyvin pääsin minä Danenfelsiin saakka, -- virkkoi hän ääneen, --
sillä Mainzista Danenfelsiin on tie. Yhtä hyvin osasin Danenfelsistä
Mustallenummelle, sillä Danenfelsistä Mustallenummelle johtaa polku.
Mustaltanummelta olen onnellisesti päässyt tänne, vaikka oppaana ei
ollut tietä eikä polkua, sillä minähän näin metsän edessäni. Mutta
tässä minun täytyy pysähtyä, sillä minä en näe enää yhtään mitään.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kielellä, joka oli puoleksi
ranskaa, puoleksi sisilialaista murretta, kun yhtäkkiä noin
viidenkymmenen askeleen päässä matkustajasta alkoi tuikkia tuli.

-- Kiitos, -- virkkoi hän; -- kunpa tuo valo nyt lähtisi liikkumaan,
niin seuraisin sitä.

Heti läksi tuli liikkumaan, häilymättä tai tärisemättä, liukuen
eteenpäin tasaisesti, aivan kuin teattereissamme virvatulet, joita
koneenkäyttäjä ja näyttämölleasettaja ohjailee.

Matkalainen kulki vielä noin sata askelta. Silloin oli hän
tuntevinaan ikäänkuin joku olisi hengähtänyt hänen korvaansa. Hän
säpsähti.

-- Älä käänny, -- sanoi ääni oikealta puolelta, -- tai olet kuoleman
oma.

-- Hyvä, -- vastasi kylmäverinen matkalainen silmäänsä räpäyttämättä.

-- Älä puhu, -- sanoi ääni vasemmalta, -- tai olet kuoleman oma.

Matkalainen kumarsi ääneti.

-- Mutta jos pelkäät, -- virkkoi kolmas ääni, joka tuntui nousevan
aivan maan sisästä niinkuin Hamletin isän, -- jos pelkäät, lähde
takaisin alangolle. Se merkitsee sitä, että sinä luovut aikeestasi,
ja silloin sinun annetaan palata sinne, mistä olet tullut.

Matkalainen heilautti vain kättänsä ja jatkoi kulkuaan.

Yö oli niin pimeä ja metsä niin sankka, ettei hän voinut kulkea
eteenpäin kuin hapuilemalla, vaikka valo häntä opastikin. Tuli liukui
eteenpäin noin tunnin ajan, ja matkalainen seurasi sitä nurisematta
ja näyttämättä pelon merkkiäkään.

Äkkiä tuli katosi.

Matkalainen huomasi olevansa metsän toisessa reunassa. Hän kohotti
katseensa ylös; taivaan tummasta sinestä kiilui yksinäisiä tähtiä.

Hän jatkoi kulkuaan yhä siihen suuntaan, jonne tuli oli kadonnut.
Mutta pian nousi hänen eteensä jokin tumma rauniohahmo, muinaisen
linnan jäännökset.

Ja samassa hänen jalkansa töytäsi kivisoraan.

Kohta sitten kietoutui jokin kylmä esine hänen ohimoilleen ja peitti
hänen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt enää edes pimeätäkään.

Veteen kastettu liinainen kääre kietoi hänen päätänsä. Tämä oli
varmaankin sovittu asia, tai ainakin saattoi matkalaisemme sellaista
odottaa, sillä hän ei koettanut laisinkaan ottaa sidettä pois. Hän
kurotti ainoastaan vaieten kätensä ikäänkuin sokea anoen taluttajaa.

Se pyyntö ymmärrettiin, sillä samassa tarttui kylmä, luinen, kuiva
koura matkalaista käteen.

Hän tunsi, että se oli luurangon lihaton käsi; mutta jos siinä
luukädessä olisi ollut tunto, olisi se puolestaan huomannut, ettei
matkalaisen käsi vavissut.

Sitten huomasi matkalaisemme, että häntä talutettiin nopeasti
eteenpäin noin sataisen syltä. Yhtäkkiä jätti opastajan käsi hänen
kätensä, side kirposi hänen otsaltaan, ja tuntematon pysähtyi: hän
oli saapunut Ukkosvuoren huipulle.



2.

"Se, joka on."


Keskellä metsän aukeamaa, jota ympäröivät vanhuuttaan alastomat
koivut, kohosi raunioiksi sortuneen linnan pohjakerros, tuollaisen,
joita läänitysherrat aikoinaan ristiretkiltä palattuaan kylvivät
Europan täyteen.

Porttiholvit olivat kaunistetut taidokkaasti veistetyillä
koristeilla, mutta näiden syvennyksistä törrötti nyt kuvapatsaitten
asemasta, jotka olivat särkyneet ja pudonneet muurin juurelle,
kanervamättäitä ja metsän kukkia. Tummina ja terävinä kuvastuivat
niiden suipot kaaret, joiden reunoihin alaspudonneet kivet olivat
muodostaneet pykälöitä, himmeää taivasta vasten.

Kun matkalaisemme avasi silmänsä, huomasi hän olevansa pääoven
kosteain ja sammaltuneitten portaitten edessä. Ensimäisellä
porrasaskelmalla seisoi aave, joka oli nikamaisella kädellään
taluttanut häntä siihen paikkaan saakka. Pitkä käärinliina verhosi
tuota haamua kiireestä kantaan. Käärinliinan laskoksista hehkuivat
tyhjät silmäkolot; hänen lihaton kätensä oli ojennettu raunioiden
keskustaa kohti ja näytti osoittavan matkalaiselle siellä olevaa
salia hänen kulkunsa päämaalina, oviaukkoa, joka oli niin paljon maan
pinnan yläpuolella, ettei sen alapuolella oleviin osiin saattanut
nähdä. Mutta itsensä salin särkyneessä kattoholvissa värisi himmeä ja
salaperäinen tuli.

Matkalainen nyökäytti myöntävästi päätänsä. Aave nousi verkalleen,
askel kerrallaan ääneti ylös portaita ja painui raunioihin.
Tuntematon seurasi häntä samanlaisin rauhallisin ja juhlallisin
askelin kuin hän oli tännekin saakka kulkenut, nousi portaita ylös
askelman kerrallaan kuten haamukin, ja meni sisään.

Hänen takanansa sulkeutui käytävän ovi kumahtaen kuin kaikuva
vaskinen muuri.

Haamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät
olivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä
levittävää lamppua.

Kymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.

-- Avaa silmäsi, -- sanoi haamu.

-- Minä näen, -- vastasi tuntematon.

Aave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa
kätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen
pilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.

Samassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja
maasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo
ensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He
asettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin
pyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo
erikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta
kuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita
jalustoillaan.

Jokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana
mustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme
maininneet.

Kohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia.
Kuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan
johtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.

Keskimäinen haamuista nousi nyt ylös.

-- Kuinka monta meitä on täällä, veljet? -- hän kysyi kääntyen
kokoontuneitten puoleen.

-- Kolmesataa, -- vastasivat kaikki aaveet yhteen suuhun, ja sali
pauhasi heidän ääntään, joka sitten murtui ja vaikeni melkein heti
seinien mustia verhoja vastaan.

-- Kolmesataa, -- toisti puheenjohtaja; -- niistä kukin edustaa
kymmentätuhatta liiton jäsentä. Kolmesataa miekkaa, jotka vastaavat
kolmea miljoonaa tikaria.

Sitten hän kääntyi matkustajan puoleen:

-- Mitä toivot? -- kysyi hän.

-- Saada nähdä valon, -- vastasi tulokas.

-- Polut, jotka johtavat tulen vuorelle, ovat epätasaiset ja kovat.
Etkö pelkää astua niitä käymään?

-- Minä en pelkää mitään.

-- Kun kerran olet astunut askeleen, ei sinun ole lupa enää kääntyä
takaisin. Ajattele sitä.

-- Minä en pysähdy ennenkuin olen saapunut huipulle.

-- Oletko valmis vannomaan valan?

-- Lausukaa se, ja minä toistan.

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin
seuraavat sanat:

-- Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet,
jotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin,
vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin,
hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet
luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.

Muukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat
sanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja
jatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:

-- Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut
isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle,
jonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut,
oppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla
sitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.

Puheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.

-- Saakoon sinulta kunnian ja arvon _aqua tofana_[1], -- jatkoi
puheenjohtaja yhä samalla äänellä, -- varmana ja tarpeellisena
keinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella
niistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän
käsistämme.

Kaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon
sen teki. Puheenjohtaja jatkoi:

-- Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata,
karta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai
kuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta
löytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. --
Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!

Näihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei
tuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän
lausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman
yhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.

-- Ja nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- kietokaa uuden jäsenen otsalle
pyhä side.

Kaksi haamua tuli tuntemattoman luo, ja hän taivutti heidän edessään
päänsä alas. Toinen painoi hänen otsalleen purppuranpunaisen nauhan,
joka oli täynnä hopeisia kirjaimia, keskellä Loretten pyhän Neitsyen
kuva. Toinen jälleen solmisi nauhan päät niskaan.

Sen jälkeen he vetäytyivät paikoilleen jättäen tuntemattoman
tulokkaan yksin.

-- Mitä toivot? -- kysyi puheenjohtaja häneltä.

-- Kolmea seikkaa, -- vastasi tulokas.

-- Mitä seikkoja?

-- Rautakättä, tulisen miekan, timanttiset vaakamaljat.

-- Miksi toivot itsellesi rautakäden?

-- Tukahduttaakseni hirmuvallan.

-- Miksi toivot itsellesi tulisen miekan?

-- Karkoittaakseni saastan maan päältä.

-- Miksi toivot timanttiset vaakamaljat?

-- Punnitakseni ihmiskunnan kohtalot.

-- Oletko valmis alistumaan kokeisiin?

-- Vahva on valmis kaikkeen.

-- Kokeet, kokeet! -- huusi yhtaikaa monta ääntä.

-- Käänny, -- lausui puheenjohtaja.

Tuntematon totteli käskyä, ja häntä vastapäätä seisoi mies, joka oli
kalman kalpea, kädet ja jalat sidottuina, kapula suussa.

-- Mitä näet? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Rikollisen tai rikoksen uhrin.

-- Hän on petturi ja on kavaltanut yhdistyksen salaisuuden,
vannottuaan saman valan kuin sinäkin äsken.

-- Siis hän on rikollinen.

-- Niin. Minkä rangaistuksen hän ansaitsee?

-- Kuoleman. Kolmesataa haamua toisti:

-- Kuoleman!

Samassa raahattiin tuomittu salin perälle, vaikka hän ponnisti
hurjuuteen saakka vastaan. Muukalainen näki hänen kamppailevan kaikin
voimin ja vääntelehtivän pyövelinsä käsissä; hän kuuli hänen äänensä
puuskuvan ja sähisevän suukapulan esteenkin takaa. Tikari välkähti ja
heijasti kuin salama lamppujen hohdetta; sitten kuului pehmeä isku ja
ruumiin jymähdys, joka putosi raskaasti ja kaameasti permannolle.

-- Oikeus on täytetty, -- sanoi tuntematon, kääntyen kolkkoa
piiriä kohti, joka oli ahnain silmin katsellut tätä näytelmää
ruumisliinojensa poimuista.

-- Sinä siis hyväksyt täällä tapahtuneen teloituksen? -- kysyi
puheenjohtaja.

-- Kyllä, jos surmattu tosiaan oli rikollinen.

-- Ja sinä juot jokaisen miehen kuolinmaljan, joka kavaltaa pyhän
yhdistyksen salaisuudet niinkuin hän?

-- Juon.

-- Olipa juoma mitä tahansa?

-- Mitä tahansa.

-- Tuokaa malja, -- sanoi puheenjohtaja.

Toinen pyöveleistä tuli nyt uuden jäsenen luo ja ojensi hänelle
juotavaksi punaista ja haaleaa nestettä ihmisen pääkallossa, jossa
oli pronssinen jalka.

Tuntematon otti maljan pyövelin kädestä ja kohotti sen päänsä
yläpuolelle:

-- Minä juon, -- sanoi hän, -- jokaisen kuolemaksi, joka kavaltaa
pyhän yhdistyksen salaisuudet.

Sitten laski hän maljan huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen pisaraan
saakka ja antoi sen kylmäverisesti takaisin miehelle, joka oli sen
hänelle ojentanut.

Kummastuksen humina kulki pitkin kokoontuneitten piiriä, ja aaveet
näyttivät käärinliinoistaan katselevan toisiinsa.

-- Hyvä on, -- sanoi puheenjohtaja; -- tänne pistooli. Eräs haamuista
meni puheenjohtajan luo; hänellä oli toisessa kädessä pistooli
ja toisessa kuula ja panos ruutia. Ehdokas tuskin viitsi luoda
silmäänsäkään sinne päin.

-- Sinä lupaat siis totella sokeasti pyhää yhdistystä? -- kysyi
puheenjohtaja.

-- Lupaan.

-- Vaikka tuon tottelevaisuuden seuraus kohdistuisi sinuun itseesi?

-- Se, joka tänne astuu, ei ole enää itsensä oma, hän on kaikkien.

-- Siis sinä tottelet, minkä käskyn sinulle antanenkin?

-- Tottelen.

-- Heti?

-- Niin.

-- Arvelematta?

-- Arvelematta.

-- Ota tämä pistooli ja panosta se.

Tuntematon otti pistoolin, solutti ruudin sen piippuun, tiukkasi
tulpalla ruudin, pudotti sitten piippuun kuulan ja painoi sen päälle
uuden tulpan; sitten hän varusti aseen sankkiruudilla.

Tämän omituisen paikan kammottavat asukkaat katselivat häntä synkän
äänettöminä, eikä hiljaisuudessa kuulunut muuta kuin tuulen huokailua
särkyneitten holvikaarten kulmissa.

-- Pistooli on panostettu, -- virkkoi tuntematon tyynesti.

-- Oletko siitä varma? -- kysyi puheenjohtaja. Tulokkaan huulet
piirtyivät hymyyn; hän veti esiin latasimen ja pudotti sen pistoolin
piippuun, josta se jäi kaksi tuumaa koholle.

Puheenjohtaja ilmaisi nyökkäyksellä olevansa varma siitä, että
pistooli oli käyttökunnossa.

-- Niin, -- sanoi hän, -- se on varustettu täydellä panoksella.

-- Mitä minun on sillä tehtävä? -- kysyi tuntematon.

-- Viritä se.

Tuntematon viritti pistoolin, ja keskellä syvää hiljaisuutta, joka
nyt seurasi vuorosanoja, kuului hanan rasahdus.

-- Nyt, -- jatkoi puheenjohtaja, -- nosta pistoolin piippu otsaasi
vasten.

Tulokas totteli arvelematta.

Kokouksen jäsenten piirissä syntyi yhä suurempi hiljaisuus; lamput
näyttivät kalpenevan, aaveet olivat nyt tosiaankin aaveita, sillä
yksikään niistä ei vetänyt edes henkeään.

-- Laukaise! -- käski puheenjohtaja.

Toinen veti liipasinta, pii iski tulta sankinkanteen; mutta
ainoastaan sankkiruuti paloi eikä lehahtavaa liekkiä seurannut
lainkaan pamaus.

Ihastuksen huuto purkausi melkein kaikkien kokoontuneiden rinnasta,
ja puheenjohtaja ojensi vaistomaisesti kätensä tuntematonta kohti.

Mutta vaativaisimmat eivät tyytyneet pelkästään kahteen kokeeseen, ja
eräät äänet huusivat:

-- Tikari! Tikari!

-- Te vaaditte sitä? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Niin! Tikari, tikari! -- huusivat samat äänet.

-- Tuokaa siis tänne tikari, -- sanoi puheenjohtaja.

-- Se on tarpeetonta, -- virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti
päätänsä.

-- Kuinka, tarpeetontako? -- huudahtivat kaikki kokoontuneet.

-- Niin, tarpeetonta, -- kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla
äänellä. -- Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte
kallista aikaa.

-- Mitä sanotkaan? -- huudahti puheenjohtaja.

-- Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne,
että kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat
ainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan
ajateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut;
sanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna
litteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä
sanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun
minä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli
ne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään
arkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä
väkeviä.

Hirveä huuto kajahti holvin alla.

-- Sinä tunnet meidän salaisuutemme! -- huudahti puheenjohtaja. --
Sinä olet siis joko näkevä tai petturi?

-- Kuka sinä olet? -- kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja
kaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja
suuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki
samanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.

Mutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen
jauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen
otsansa ympäri sidottu nauha:

-- _Ego sum qui sum_, -- vastasi hän, -- _minä olen se, joka on_.

Sitten kiersi hänen silmäyksensä ahtaana piirinä ympäröivää muuria.
Valtiaskatseen edessä laskeutuivat miekat, yksi nyt, toinen
myöhemmin, sikäli, antautuivatko sen katseen masentamat alttiiksi sen
vaikutukselle vai koettivatko sitä vielä vastustaa.

-- Sinä lausuit varomattoman sanan, -- virkkoi puheenjohtaja, -- ja
epäilemättäkin lausuit sen siksi, että sinä et tunne sen sisältöä.

Muukalainen pudisti hymyillen päätänsä.

-- Minä olen vastannut niinkuin minun pitää, -- vakuutti hän.

-- Mistä siis tulet? -- kysyi puheenjohtaja.

-- Tulen maasta, josta tulee valo.

-- Tiedot, jotka olemme saaneet, ilmoittavat kuitenkin sinun tulevan
Ruotsista.

-- Joka tulee Ruotsista, saattaa silti matkata Itämailta, -- vastasi
muukalainen.

-- Toisen kerran, me emme sinua tunne. Kuka olet?

-- Kuka olen!... Kuulkaa siis, -- sanoi tuntematon, -- minä ilmoitan
sen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin
tahdon sanoa teille, keitä te itse olette.

Aaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen
vasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa
kohti.

-- Ensinnäkin, -- alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan
päin, -- sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala,
vaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin
haaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle
muita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina
kanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli
lähtenyt matkalle?

-- Se on totta, -- vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin
nähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. -- Se on totta, he ovat
sen minulle ilmoittaneet.

Tuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin
yhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias
vanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.

-- Hyvä, -- jatkoi muukalainen; -- sinun vasemmalla puolellasi on
englantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies.
Olkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] -- veri vielä virtaa
suonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.

Kaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.

-- Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] -- jatkoi tuntematon ja kääntyi
sen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle
puheenjohtajasta. -- Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne,
joka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö
niin, tuo _Providence_, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?

Sitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin
oikealla kädellä:

-- Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] -- sanoi hän.

-- Kas niin, katso minuakin kasvoihin, sinä, joka olet kehittänyt
kasvontutkimus-tieteen aivan ennustustaidoksi, ja julista ääneen,
etkö huomaa minun kasvojeni piirteistä minun elämäntehtäväni
todistusta.

Mies, jolle hän nämä sanat puhui, peräytyi hätkähtäen askeleen
taaksepäin.

-- Sinä taasen, -- lausui muukalainen kääntyen hänen vierustoverinsa
puoleen, -- sinä Pelagiuksen[6] jälkeläinen, nyt on ajettava
toinen kerta maurit pois Espanjasta. Se on helppo asia, elleivät
kastilialaiset ole iäksi hukanneet Cidin[7] miekkaa.

Viides johtaja tuli mykäksi ja seisoi liikkumatta; tuntemattoman ääni
oli hänet aivan kuin muuttanut kiveksi.

-- Entä minä sitten, -- kysyi johtajista kuudes, alkaen puhua ennen
tuntematonta, koska tämä näytti hänet unohtavan.

-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?

-- Kyllä, -- vastasi matkustaja iskien häneen katseen sellaisen, joka
tunkee läpi sydämen joka sopukan. -- Kyllä on, minulla on sinulle
samat sanat kuin Jesuksella Judaalle. Minä sanon ne pian sinulle.

Vastauksen saanut lensi kalpeammaksi kuin hänen ruumisliinansa ja
yleinen sorina tuntui kokoontuneitten parvessa vaativan jäseneksi
vihittyä tilille tästä hänen odottamattomasta syytöksestään.

-- Sinä unohdat Ranskan edustajan, -- virkkoi puheenjohtaja.

-- Hän ei olekaan joukossamme, -- vastasi muukalainen ylväästi, -- ja
sinä tiedät sen hyvin, sinä, joka nyt puhut, sillä tuossa on tyhjänä
hänen tuolinsa. Muista tästä lähtien, että se joka näkee pimeydessä
ja kukistaa elementit, se joka elää kuoleman uhalla, ainoastaan
hymyilee ansoille.

-- Sinä olet nuori, -- huomautti puheenjohtaja, -- mutta puhut arvoa
vaatien kuin mikä jumala. -- Muista itse: vaateliaisuus ei eksytä
muita kuin yksinkertaisia ja tietämättömiä.

Ylen pilkallinen hymy vääristi muukalaisen huulia.

-- Te olette kaikki yksinkertaisia, -- sanoi hän, -- koska teillä ei
ole vaikutusta minuun; te olette kaikki tietämättömiä, koska te ette
tiedä, kuka minä olen, kun taas minä tiedän, keitä te olette. Minä en
siis saa parissanne aikaan mitään muulla kuin vaativaisuudella; mutta
onkokaan kaikkivoipa vaatelias?

-- Tuon voimallisuuden todistus, anna sellainen meille, -- sanoi
puheenjohtaja.

-- Kuka on kutsunut teidät kokoon? -- kysyi tuntematon, muuttuen
kysellystä kyselijäksi.

-- Korkein piiri.

-- Te ette ole tulleet tänne ilman tarkoitusta, -- sanoi muukalainen
kääntyen puheenjohtajan ja noiden viiden muun johtajan puoleen,
-- te Ruotsista, te Lontoosta, te New Yorkista, te Zürichistä, te
Warsovasta, yleensä te kaikki, -- jatkoi hän ja kääntyi nyt koko
joukon puoleen, -- neljästä maanosasta yhtyäksenne tässä uskon
hirveässä pyhätössä.

-- Emme suinkaan, -- selitti puheenjohtaja, -- me olemme tulleet
vastaanottamaan sitä, joka on perustanut salais-opillisen valtakunnan
Idässä, liittänyt maan kaksi pallonpuoliskoa uskojen yhteydeksi,
kietonut koko ihmissuvun kädet veljellisesti toisiinsa.

-- Onko mitään merkkiä, josta voitte hänet varmasti tuntea?

-- On, -- vastasi puheenjohtaja, -- ja Jumala on hyvyydessään
sallinut enkeliensä ilmoittaa sen minulle.

-- Sen merkin tunnette te siis yksinänne?

-- Ainoastaan minä tunnen sen.

-- Te ette ole ilmaissut sitä kenellekään?

-- En kellekään maan päällä.

-- Ilmoittakaa se nyt ääneen.

Puheenjohtaja epäröi.

-- Ilmoittakaa, -- toisti muukalainen käskevästi, -- ilmoittakaa,
sillä hetki on tullut!

Puheenjohtaja lausui:

-- Hänellä riippuu ryntäillä timanttilevy, ja tässä levyssä loistaa
erään ainoastaan hänen käsittämänsä tunnuslauseen sanojen kolme
ensimäistä kirjainta.

-- Mitkä nuo kolme kirjainta ovat?

-- L.P.D.

Muukalainen tempaisi nopeasti auki takkinsa ja liivinsä, ja hänen
hienosta liinakankaasta tehdyn paitansa rintamuksella säkenöi silloin
kuin tulisena tähtenä timanttilevy, jossa hehkuivat nuo rubiineista
kudotut kolme kirjainta.

-- _Hän!_ -- huudahti puheenjohtaja hämmästyneenä. -- Olisiko se hän?

-- Se jota maailma odottaa! -- lausuivat kaikki johtajat levottomina.

-- Suurkopti![8] -- humisi kolmesataa ääntä yhtaikaa.

-- No niin, -- huudahti muukalainen voitonriemuisin äänin, --
uskotteko minua nyt, kun toistan uuden kerran: Olen se, joka on?

-- Uskomme! -- lausuivat haamut ja vaipuivat polvilleen.

-- Puhu, mestari, -- sanoivat puheenjohtaja ja viisi muuta johtajaa
painaen päänsä maata kohti. -- Puhu ja me kuulemme.



3.

L.P.D.


Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti
kokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:

-- Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan
käsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on
paljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.

Joukko kuunteli kahta tarkkaavammin.

-- Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden
ne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin
Amazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen!
Muistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni
aukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä
kaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.

-- Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa
isääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka
hän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle
muuten kuin kunnioittavin sanoin. -- Kolme kertaa päivässä hän
poistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini,
henkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon
yhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken
inhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama
kaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen
Jumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän
oli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava
ystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin
teistä.

Nämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla
kertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin
sellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden
väristyksillä.

Matkalainen jatkoi:

-- Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä
luonnon suurimmista salaisuuksista. -- Minä tunsin kasvitieteen, --
en tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen
maankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, -- vaan minä tunsin ne
kuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät.
Minä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen
asettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua
ummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein
yliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä
luokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat
kätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään
jättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain
hirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan
nähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä,
jolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä,
jolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.

-- Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki
kielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin
salmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi
sanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon
Sankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen,
Zoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en
ainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista,
vaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi.
Olin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut
sekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai
hirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi
siemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina
sikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka
puoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.

-- Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin
kahdenkymmenen vuoden ikään.

-- Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa
minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat
samalla ankarat ja myhäilevät... Hänellä oli kädessään pieni pullo.

"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei
maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat
veljeksiä, -- että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa
ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan
vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi,
tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen
keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen,
joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen
määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."

-- Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä
syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota
Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen
koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.

"Juo", sanoi hän hymyillen.

-- Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana
tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden
lahjan.

"Nuku", sanoi hän, "ja muista".

-- Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja
aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen
Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä
kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua
ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan
lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin
kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän
alkulähteestä.

-- Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu
yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena,
vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa
elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä
kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin
Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.

-- Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä
vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla
oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen
saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen,
veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut,
nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan
rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman,
ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin
saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää
henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen
kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin
peräkkäin toistuviin muutoksiin.

Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen
silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä
tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa,
keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla.
Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken
hämmästykseksi.

-- Kun heräsin unestani, -- jatkoi tämä illuminaattien[11] opin
julistaja, -- tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että
olin melkeinpä jumala.

-- Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki
olotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.

-- Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi
aavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:

"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli
antaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este
kieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt
jälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä
kohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä,
että hän on sinua syleillyt."

-- Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä:
mennyt, nykyinen, tuleva.

-- Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi
minulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään
karavaaniin.

-- Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä
muistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan
kunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en
tiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.

-- Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän
oli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella
hän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi
meistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä
asiaa. Ja me jatkoimme matkaa.

-- Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin
rantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna,
Konstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma,
Pietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten
olimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet,
menimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä
Rhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä
vastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13]
jäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät
riemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.

-- Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat
ritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka
he ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui
siitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari,
oli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja
kaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä,
lähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle
sopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen _Kosmos_. Minä
olin sanalla sanoen teosoofi.

-- Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten
kaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei
ollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei
mikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä,
että minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin
elänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa
seikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet
muutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä
aatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä
ihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät
eteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra
oli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet,
tukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee
sokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti:
-- vuosisadat ovat kansain päiviä.

-- Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut
ilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne
hautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan
ja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin
kallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen.
Sanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan
parempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin
levittää loistettani maailmalle.

-- Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään
toimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen
tullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja
silmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani
vuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman
valtakuntain.

-- Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat
syntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat
asettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään
päästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat
lakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä
peräytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne
ainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen
yli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.

-- Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu.
Olkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa,
sytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva
maailmaa.

-- Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä
hän on arastellut tehtäväänsä... Vaaditaan miestä, joka ei arastele
mitään... Minä menen itse Ranskaan.

-- Te menette Ranskaan? -- huudahti puheenjohtaja.

-- Se on kaikkein tärkein vartiopaikka... Minä valitsen sen
itselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ... Minä otan sen huolekseni.

-- Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? -- jatkoi
puheenjohtaja.

Illuminaatti hymyili.

-- Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut.
Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä
määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee
Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää
elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta
hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi.
Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen
piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden
rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään,
että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan
yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan,
ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän
valtaistuin on sortuessaan avannut.

-- Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, -- keskeytti se
johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka
saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan
tuntea sveitsiläiseksi, -- teidän viisautenne on kai laskenut tyystin
kaikki?

-- Kaikki, -- vastasi lakoonisesti suurkopti.

-- Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari,
että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme
pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä
vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä,
on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa
suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse
olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti
kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian
tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on
yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan
perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta,
kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan.
Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä
epäsuotuisana.

Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin
tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.

-- Puhu, veljeni, -- vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan
pahastunut; -- sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan
valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea
itserakkauttamme säästääksemme.

Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:

-- Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu
suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin
siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja
heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa
kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa
huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen
vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin
helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten
hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla
viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te
tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista,
tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen
rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan
vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä
muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen
ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin
hänen nimensä ja luonteensa. -- No niin: minä olen lukenut tuon
nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan
tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen
lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa,
tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden
lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei
varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä
ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä
pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina
luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi
nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja
säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen
hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain
kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan
jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt
luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi
myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on _dauphine_[14] Marie
Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan
par'aikaa häävuodetta Versaillesissa... Onko tällainen hetki teistä
sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne?
Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun
täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän
velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.

Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut
Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden
piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin
vastausta.

Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:

-- Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni,
niin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on
ylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme.
_Dauphin_ Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa
ja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin
hänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten
ominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat
nykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa,
ja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet,
aprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu
minulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden
johtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn
työhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme
tehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja
voimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.

-- Kaksikymmentä vuotta! -- mutisivat haamuista useat; -- se on pitkä
aika.

Suurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.

-- Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että
periaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15]
tikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!... Veitsi surmaa
ihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs
se leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta
rungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se
herättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig
XIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten
ja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja
hirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama
jäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä
heittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi.
Mitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä
aika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen
sydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen,
pelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on
varsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat
loistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain
tuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa,
kristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni,
koettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä
vuotta, vaan vuosisadan!

-- Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni
tiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin
teille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo
teidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit,
ideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella
äänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain
tornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te
uskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään
niillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne
korkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille
tahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita
samoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että
te saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli
koko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä,
viidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun
vapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan
tunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon
Toweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani
sanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon,
että me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden
hirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne
saavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin
yksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata
tapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin
unohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin,
yhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat
kadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä
vuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni
sen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä
ikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!

Kauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän
profeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden
europalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.

Suurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli
täydellinen, hän jatkoi:

-- Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen
luolassa, -- nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden
hyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme
omistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte
tehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan
suorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia
aaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava
kaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.

Kuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken
mietittyään korkeimman päällikkönsä luo.

Puheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.

-- Minä olen Ruotsin edustaja, -- lausui hän. -- Ruotsin nimessä
tarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä,
jotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi
satatuhatta hopeataalaria.

Suurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn
tarjouksen.

Mies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla
puolellaan, puhui nyt vuorostaan.

-- Minä, -- virkkoi hän, -- minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten
piirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka
me saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan.
Mutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan
vuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin
kruunua.

Korkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.

-- Entä sinä? -- kysyi hän kolmannelta johtajalta.

-- Minä, -- vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä
voimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä
nyt haittasi jäsenen hankala asu, -- minä edustan Amerikaa, jossa
jokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty
kapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin
kauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi
toimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme,
kytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet
ovat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi
ensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä
siis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte
vapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät
muukalaisten ikeestä.

-- Niin tapahtuukin, -- vastasi suurkopti. -- Te pääsette vapaiksi
ensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla
kielillä: "Auttakaa toinen toisianne." Odottakaa siis. Ainakaan
teidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.

Sitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.

-- Minä, -- sanoi puhuteltu, -- en voi luvata mitään muuta kuin
henkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan
olleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian
taisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä
velallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa
elämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava
suurmestari.

-- Ei väliä, -- vastasi suurkopti; -- me voitamme ilman heitäkin ja
heitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.

-- Minä, -- sanoi mainittu mies, -- olen köyhä, minulla on tarjota
ainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen
realia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat
ihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.

-- Hyvä, -- sanoi suurkopti; -- entä sinä?

-- Minä, -- vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, -- minä
edustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat
joko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja
ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata
mitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa
sielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä
kaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.

Muut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko
pientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää
valtiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön
luetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.

Suurkopti sanoi:

-- Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa
kirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin
toiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon
siis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan
sydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla,
sillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme
liljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua,
skotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä,
sinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: _Lilia pedibus
destrue_![19]

Hyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan
perukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.

-- Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, -- lausui
ylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. -- Palatkaa
järjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren
alitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken
metsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen,
mutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!

Ja hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä,
jonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden
he nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan
alemmat jäsenet olivat kadonneet.

Nyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.

-- Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies,
ja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan
osoitteella, jonka sinulle annan.

Puheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään
näennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.

-- Hyvästi, urhea Fairfax, -- jatkoi tämä, -- sinä olet isoisäsi
arvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi
kerran hänelle kirjoitat.

Fairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.

-- Tule lähemmäksi, Paul Jones, -- sanoi suurkopti amerikalaiselle,
-- tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin.
Sinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja
maasi, ensimäisen merkin kuullessanne.

Ja amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin
jumalallisen hengen kosketuksesta.

-- Ja sinä, Lavater, -- jatkoi valittu, -- luovu nyt teorioista,
sillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on,
vaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi,
jotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan,
ja se on murskaava kuin Jumalan viha!

Sveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.

-- Kuule minua, Ximenes, -- virkkoi viimein suurkopti kääntyen
Espanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, -- sinä olet harras mies,
mutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu
siksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin
syntymämaa.

Viimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut
ennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden
liikkeellä.

-- Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi
on kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.

Moskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla
viittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri
meni horjuen ulos.

Tuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään
näytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen,
ja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen,
napitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut
napinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa,
joka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi
menemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet
hänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän
kulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä
valoa, -- jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.

Tultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen
hevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän
oli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme
huulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.

Tuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä
ravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva
koira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat
he molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä
kanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun
välillä.



1.

Rajuilma.


Oli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme
kertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella,
lähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen
ohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka
on Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia
sikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä,
seisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli
hartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin
pysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.

Tuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita
ajovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta
ja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen
käsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan,
mitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja
nyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa
heistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.

Moisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan
sillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä
takaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen
yhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole
tätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia
matkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista
kaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä
nuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.

Ei tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä
vanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen
valtavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu
neljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain
joustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä
sellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin
huudahtaessaan: -- Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme,
jotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa,
suvainnevat meidän heille niitä kuvailla.

Ensinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi,
takimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien
tapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa
kirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla
paroonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti
toisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.

Kaksi ikkunaa, -- sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita,
eivätkä ovia, -- päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon
valkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat
melkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta,
sillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin
kääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella
olennon kanssa, joka -- millainen hän sitten lie ollutkin -- asui
tuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita
verhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista
ilman tätä varokeinoa.

Tuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten
ajovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä
ja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme
kahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka
avautui ajoneuvojen katolle.

Kaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut
ihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä
tehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan.
Ja se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni
ohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi
kiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.

Nykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään,
että oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa
mekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.

Sellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen
jäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla
vaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi
kaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen
rodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva,
jalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli
satula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon
Nooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli
huvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen
vieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti
ehdottomasti kielletyltä.

Pont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies
saanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne
oli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos
niiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen
etuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin
musliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.

Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja
sanonut: -- Kiitos, monseigneur![21] -- Ja silloin oli soinnukas ääni
vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn
seudulla, joskaan ei enää puhuta:

-- _Schnell! Schneller!_ Mikä merkitsee käännettynä:

-- Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää
heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä,
josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki
matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken
voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen
ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän
kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja
tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin
noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi
pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama
ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin
ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä
teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi
matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman
matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden
puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä
nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan
nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli
nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi,
joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada
ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet
ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa
kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli
neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista
ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet
noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.

Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli
kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana
näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka
koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.

Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva
vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja
himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle,
ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen
tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat
ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.

Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi,
ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden
mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti.
Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan
metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren
pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä
vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se
erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja
opaalin-kelmeäksi.

Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin
ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja
jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan
kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön
pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.

Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet
matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja
metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan.
Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja
sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.

Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.

-- Mitä nyt? -- kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa
oivallisella ranskankielellä, -- mitä hiittä nyt seistään?

-- Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, -- vastasivat kyytimiehet.

-- Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, --
vastasi ääni. -- Ajakaa.

Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että
kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä
alamäkeen.

-- Kas niin, hyvä on, -- lopetti ääni.

Ja nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen
matkustajain ja kyytimiesten väliin.

Mutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat
taivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi,
etteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.

-- Monsieur, -- sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, -- on
mahdotonta ajaa edelleen.

-- Miksi niin? -- kysyi tuo tuntemamme ääni.

-- Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.

-- Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?

-- Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.

-- No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä
kulkevat, -- virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen
kääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.

-- Te olette hyvä herra, -- sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan
leveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.

-- Monsieur taisi sinulle puhua? -- virkkoi toinen kyytimies, sillä
hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa
olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla
syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.

-- Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.

-- Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? --
kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi
ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.

-- Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo
kulkea.

-- Ja mitä varten teillä on kannukset? -- kysyi matkustaja.

-- Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne
eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos...

Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi
hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.

-- Tämä ei ole kristityn ilmaa, -- virkkoi mies-parka. -- Voi,
katsokaa nyt, monsieur... nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden
minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala,
nythän me hyrräämme alas väkisin!

Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa,
etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää
pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia,
jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.

Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli
hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle
jyrkänteen reunaa kohti.

Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä
pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.

-- Nahjus, -- huusi hän, -- sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle,
kuuletko, vasemmalle!

-- Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, -- vastasi
kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada
hevoset jälleen valtaansa.

-- Josef! -- huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi
kertaa; -- Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!

Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja
saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät
oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä
kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen
päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot,
kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet.
Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi
kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti
hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen
paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä
äänellä toiselle ajajalle:

-- Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!

Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava
kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana
yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä
matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä
ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin
ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. -- Täyttä laukkaa, --
huusi matkustaja, -- täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle
hevosinesi.

Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen
tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt
alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt
niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä
savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä,
olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita
aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.

Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan
joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet,
ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin
kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun
salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen
kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata,
koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä,
juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa
voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen
ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen,
pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään
yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli
ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen
pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää
ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut
niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti,
ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen
katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi
pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan
askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen
tappaman hevosen ruumiiseen.

Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt
sydäntävihlovin hätähuudoin.

Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista
ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin
tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.

Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli
pyörtynyt.

Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa
oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut
syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut
taintunut nainen.

Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston
luo.

Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet,
hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä
niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä
oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu;
turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt
paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa,
myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen
laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi
hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.

-- Taas se hevosen paholainen! -- kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen
sisästä; -- kirottu elukka huojuttelee muuriani!

Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti
arabiankielellä:

-- _Nhe gullak hogud shaked haffrit_![22]

-- Älkää suuttuko Djeridille, mestari, -- vastasi hänelle matkustaja
päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; -- sitä
näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.

Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja
meni sisälle, sulkien oven mennessään.



2.

Althotas.


Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät,
koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän
tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään
vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä _La Chiave del Gabinetto_
ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.

Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot,
joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki
hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle
muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut
silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi
huomiota.

Osaston kolme muuria -- muistamme vanhuksen siten puhuneen
ajoneuvojen seinistä -- olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen
täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli,
kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen
käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä
reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja,
purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin
laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä
rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä
lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan
saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan
vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin
näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.

Kamari, -- jos sen nimen annamme tälle osastolle -- oli kahdeksan
jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä,
lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos
ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni
katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi
tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen
kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua
ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka
oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten
herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he
miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen,
rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan
permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia
nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko
puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista
toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.

Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän
eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.

Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan
ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten
sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä
huolella keitostaan.

Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti
oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä,
joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina
korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin
muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset
rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa
pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli
kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut
enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.

Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan
keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:

-- Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi
oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen.
Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan,
jonka läpi matkaamme.

Matkustaja hymyili.

-- Ensinnäkin, mestari, -- vastasi hän, -- me emme matkaa enää
erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en
saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen
louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on
Al-Borakin rotua.

-- Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa
nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo
yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se
minulta riistää.

-- No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.

-- Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin
päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä
läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä
Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.

-- No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu
uudestaan.

-- Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous,
että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.

-- Minä sen kyllä tiedän, -- sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, --
sieltä tippuu vettä.

-- Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas
hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi
aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, -- huudahti oppinut vanhus ja kohotti
kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, -- vettä, vettä! Mutta mitä
vettä, kysynpä sinulta, Akharat?

-- Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole
huomannut?

-- Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!... Niin
on siis asia... Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta
sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta
suojahattua savutorveeni... Kuusi kuukauttako... mitä sanonkaan?
Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa... vaikka sinulla
ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten
käykään sinun huolimattomuutesi tähden?... Käypä niin, että tämän
päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät
kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä
tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä
päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä
olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun
kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä
hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.

-- Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari,
-- vastasi Akharat.

-- Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni,
joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa.
Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin
aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka
kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää
minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää.
Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta
kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin
eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata
kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin
vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme
pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu
ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet,
sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä
Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?

-- Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.

-- Ja sillä välin, -- jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, -- taas
epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa
viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään
joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä
paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta
mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?

-- Ei, mestari, se on ukkonen.

-- Ukkonen?

-- Niin, -- joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä
tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku,
joka minua suojeli.

-- Kas niin, siinä se taas on! -- sanoi vanhus lyöden polveensa, joka
nasahti kuin kuiva luu, -- mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi
saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi
tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan
sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa.
Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja
pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy
saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi,
tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?

-- Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle
sitä...

-- Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt
metallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi
eliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän,
minulla ei ole aikaa.

-- Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!

-- Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin
tahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani
ovat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta
viisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin
ja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa
anna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä
rukoilemalla.

-- Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.

-- Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin
se olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan!
-- huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen
epätoivoissaan käsiään. -- Olkaa huoletta!... Hän käskee minun olla
huoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni
valmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen
viisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni
joustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään,
eikä minulle sanota: "Teen sen kohdakkoin!" Vaan minä sanon itse: "Se
on tehty!"

-- Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä
muistanut?

-- Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että
saan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta...

-- Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?

-- Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.

-- Olette tehnyt?

-- Katso itse.

-- Minne?

-- Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, --
juuri siinä, johon nyt kosket.

Matkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli
erinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa
peitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin
reunoihinkin.

-- Timanttitomua! -- huudahti nuori mies.

-- Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.

-- Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.

-- Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo
tomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä
herne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä
lupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu
savutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja
että ukkonen kuljeksii muualla.

-- Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.

-- Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan
vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! -- huudahti
vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen
silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.

-- Mestari, -- sanoi Akharat, -- tulenne sammuu, sulattimenne
jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?

-- Katso.

Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen
pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.

-- Timantti! -- huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:

-- Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.

-- Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni
suojana ollut savuhattua, tiedä se!

-- Antakaa minulle anteeksi, mestari, -- pyysi nuori mies käännellen
ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja
joka vuoroin oli tumma; -- oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja
nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.

-- Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia
sitten.

-- Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.

-- Vai niin; mitäs kello nyt on?

-- Se on kohta puoli yhdeksän illalla.

-- Jeesus! -- huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, -- taas yksi
päivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi?
Eikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?

-- Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.

-- Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin
päästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut
herättämään.

-- Sen lupaan.

-- Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, -- virkkoi vanhus
anelevalla äänellä, -- niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan
minut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se
minulle.

-- Minä vannon, mestari.

-- Kahden tunnin päästä?

-- Kahden tunnin!

Niin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä
ikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen
jälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että
hämmästystä ilmaiseva.

-- Mitäs tämä taas merkitsee? -- huudahti matkustajamme, avasi
nopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.



3.

Lorenza Feliciani.


Seuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin
matkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.

Ukkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset
pystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme
kertoneet.

Hän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli
pyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.

-- Oi, -- sanoi hän, -- onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi,
ja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?

-- Madame, -- vastasi arka ääni, -- olen minä, jos jollakin tavoin
voin teitä auttaa.

Kuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa,
kohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat
kätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän
edessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.

-- Tekö minulle puhuitte, monsieur? -- kysyi nainen.

-- Minä, madame, -- vastasi nuori mies.

-- Ja te tarjositte minulle apuanne?

-- Niin.

-- Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?

-- Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään
etuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan
kyytimiehen.

Nainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.

-- Ja... mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? -- kysyi nainen.

-- Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.

-- Hänelle ei tapahtunut mitään?

-- Ei mitään.

-- Olette siitä varma?

-- Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan
vahingoittumattomana.

-- Ah, Jumala olkoon kiitetty!

Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.

-- Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri
tähän tarjoamaan minulle apuanne?

-- Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä
luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä
tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin.
Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin,
että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen
iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun
itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä
olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.

-- Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on
tuolla vaunuissa?

-- Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti
nousevan sisään.

-- Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.

-- Millä tavoin?

-- Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä
kaksi ääntä.

Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin
ulkoseinämälle ja kuunteli.

-- Kyllä, madame, -- sanoi hän palatessaan, -- hän on siellä.

Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.

Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin
mietteisiin vaipuneena.

Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.

Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen
ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on
raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein
hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä
neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat
hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut,
laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri
vivahteli opaalille.

Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- missä me nyt oikeastaan olemme?

-- Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.

-- Ja millä paikoin?

-- Peninkulman päässä Pierrefittestä.

-- Mikä on Pierrefitte?

-- Se on kauppala.

-- Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?

-- Bar-le-Duc.

-- Se on kaupunki?

-- Kaupunki, madame.

-- Paljonkin asukkaita?

-- Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.

-- Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin
kuin valtatie?

-- Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.

-- _Peccato_![23] -- mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi
takaisin kääsiensä sisään.

Nuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä
jotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään
pois.

Hän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa
herättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti
puhumaan ulos kääseistä.

-- Monsieur, -- sanoi hän.

Nuorukainen kääntyi takaisin.

-- Tässä olen, madame, -- vastasi hän lähestyen naista.

-- Vielä kysymys, olkaa hyvä.

-- Tehkää se.

-- Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?

-- Oli, madame.

-- Onko se siellä vielä?

-- Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi
sen ajoneuvojen pyörään.

-- Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?

-- En luule.

-- Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin
omin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä
sen luokse tässä liassa?

-- Minä voin tuoda hevosen tänne, -- sanoi nuorukainen.

-- Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen.
Nuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.

-- Älkää peljätkö sitä, -- jatkoi kääseissä istuva nainen; -- se on
lauhkea kuin lammas.

Sitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:

-- Djerid, Djerid!

Eläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti
nyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.

Sillaikaa päästi nuorukainen sen irti.

Mutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli
tottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti
ja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä
ajoneuvoista.

-- Djerid, -- toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, --
tule tänne, Djerid, tänne!

Arabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja
lähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan
kuin musiikin tahtiin.

Nainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.

-- Tule tänne, Djerid, tule! -- sanoi hän.

Eläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden
hyväiltäväksi.

Silloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta
harjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti
satulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet,
jotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni
matkalaisten vyöstä.

Nuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet
käskevällä kädenliikkeellä.

-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- vaikka olette nuori, tai paremminkin
koska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis
estäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta
ennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies
saattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen
parissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on
ukkosensa äänellä varoittanut. -- Jospa hän painaisi tuon varoituksen
mieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas
palkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!

Näin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän
pois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.

Nuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa,
kun näki hänen noin pakenevan.

Se huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan
matkustajan huomiota.



4.

Gilbert.


Se huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.

Hän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti
oven ja katseli rauhattomana ympärilleen.

Ensimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena
paikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa
häntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla
olevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui
hänen silmäänsä.

Katseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja
jänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina
lujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät,
eivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni,
pysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat
oveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka
puhui luonteen päättäväisyydestä.

-- Tekö täällä äsken huusitte? -- kysyi häneltä matkustaja.

-- Minä, monsieur, -- vastasi nuori mies.

-- Ja miksi te huusitte?

-- Siksi, kun...

Nuori mies keskeytti epäröiden puheensa.

-- Siksi kun? -- toisti matkustaja.

-- Monsieur, -- sanoi nuorukainen, -- tuolla kääseissä oli eräs
nainen.

-- Niin oli.

Ja Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi
aikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.

-- Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.

-- Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?

-- Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella,
joka oli sidottu tuonne taakse pyörään.

Matkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä
hyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään.
Salama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit
olivat tyhjät.

-- Kautta Kristuksen veren! -- karjahti hän äänellä, joka muistutti
sitä säestävää ukkosen jyrähdystä.

Sitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen
naista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.

-- Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, -- jatkoi
hän päätä pudistaen, -- olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan
gasellia... Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan...

Hän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti
siitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli
pala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.

Matkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän
rauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.

-- Hyvä, -- sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi
helmeillä hiestä, -- hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut
teille mitään lähtiessään?

-- Puhui kylläkin.

-- Mitä hän teille sanoi?

-- Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne
suinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty,
kun te sitävastoin...

Nuorukainen arasteli jatkaa.

-- Kun minä sitävastoin? -- toisti matkustaja.

-- En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? -- virkkoi nuorukainen.

-- Antakaa tulla, hitossa!

-- Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle
Jumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa.
Ja että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän
neuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.

Ja siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? -- kysyi matkustaja?

-- Niin.

-- Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.

Ja matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden
ja tyytymättömyyden merkit.

Nuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät
matkustajan kasvoilla, -- tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata
hänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.

-- No niin, -- sanoi matkustaja, -- mikä teidän nimenne on, nuori
ystäväni?

-- Gilbert, -- vastasi nuorukainen.

-- Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.

-- Minulla on sellainen sukunimi.

-- No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini
pelastamaan minua pienestä pulasta.

-- Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä...

-- Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias
pelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole
kovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä
saan suojaa tänä yönä.

-- Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa
rajuilmalta, -- vastasi Gilbert.

-- Kyllähän, -- virkkoi matkustaja. -- Mutta minä pitäisin enemmän
jonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän
vuoteen.

-- Se on vaikeampaa, se.

-- Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?

-- Pierrefittestä?

-- Pierrefittekö on sen nimi?

-- Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.

-- Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan
nuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan,
ystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista
asumusta?

-- On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.

-- No niin, sittenpä, -- alkoi matkustaja.

-- Kuinka, monsieur? -- kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen
kummastelevin silmin.

-- Miksi ette sanonut tätä heti?

-- Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.

-- Asuuko siellä ketään?

-- Tietysti.

-- Kuka?

-- Ka... Taverneyn parooni.

-- Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?

-- Hän on neiti Andréen isä, monsieur.

-- Se on hauskaa kuulla, -- sanoi matkustaja hymyillen, -- mutta
kysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.

-- Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden
ikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.

-- Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa.
Ystäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.

-- Taverneyn paroonin luo? -- huudahti nuorukainen melkein
kauhistuneena.

-- Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?

-- En, monsieur, mutta asia on niin, että...

-- Että?

-- Että hän ei ota teitä vastaan.

-- Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään
häneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?

-- Hohoi! -- huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui:
"Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur."

-- Ei haittaa, -- sanoi matkustaja, -- minä lähden vaan sinne.

-- Enpä neuvo lähtemään, -- vastasi Gilbert.

-- Pyh! -- arveli matkustaja; -- olkoonpa parooninne mikä karhu
tahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.

-- Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.

-- Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta
oppaakseni...

-- En kieltäydy, monsieur, -- vastasi Gilbert.

-- Näyttäkää siis minulle tietä.

-- Näytetään.

Matkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.

Nuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja
menisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin
saattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.

Mutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.

Hän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.

Nuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.

-- Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? -- kysyi
hän.

-- Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.

-- Mutta lyhtynnehän on sammutettu.

-- Se sytytetään.

-- Ahaa, -- sanoi Gilbert, -- teillähän on tulta tuossa takimaisessa
osastossa.

-- Ja taskussani, -- vastasi matkustaja.

-- On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja
hymyili.

-- Avatkaa lyhty, -- pyysi hän. Gilbert totteli.

-- Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.

Gilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä
valmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta
tulenotto-tapaa kuin tulukset.

Matkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun.
Sitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin
johonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen
heti tuleen.

Tämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.

Matkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin
luonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat
fosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan
varten.

Matkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän
sulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Nuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta
palavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi
saanut moisen aarteen itselleen.

-- Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? -- kysyi
matkustaja.

-- Tulkaa perästäni, monsieur, -- sanoi Gilbert.

Ja nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa
otti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.

Ilma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut
satamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.

Matkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.

-- Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, -- sanoi
hän.

-- Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen
talossaan lapsesta asti.

-- Hän lienee sukulaisianne?

-- Ei, monsieur.

-- Holhoojanne?

-- Ei.

-- Isäntänne?

Nuorukainen hätkähti kuullessaan sanan "isäntä", ja hänen kasvonsa,
jotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.

-- En minä ole palvelija, monsieur, -- sanoi hän,

-- Mutta, -- jatkoi matkustaja, -- jotain kai olette talossa?

-- Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli
neiti Andréen imettäjä.

-- Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen
rintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.

-- Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.

Gilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään
livahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.

Matkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän
nyt kysellä muista asioista.

-- Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? -- tiedusteli
hän.

-- En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.

-- Ja mitä te teitte siellä luolassa?

-- Luin.

-- Luitte?

-- Niin.

-- Ja mitä te luitte?

-- Hra J. J. Rousseaun kirjaa _Le contrat social_.[24]

Matkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.

-- Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? -- kysyi hän.

-- En, monsieur, minä sen ostin.

-- Mistä?... Bar-le-Ducista?

-- En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä
maalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia
hyviä kirjoja.

-- Kuka teille on sanonut, että _Le contrat social_ on hyvä kirja?

-- Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.

-- Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?

-- Olen.

-- Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?

-- _Le Sofa, Tanzai ja Neadarme_ ja muut sentapaiset kirjat.

-- Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?

-- Paroonin kirjastosta.

-- Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä
maanloukossa?

-- Hänelle lähetetään niitä Pariisista.

-- Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka
panee hän rahojaan moiseen roskaan?

-- Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.

-- Ahaa, hän saa ne lahjaksi?

-- Niin, monsieur.

-- Keneltä?

-- Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.

-- Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?

-- Hän on Richelieun herttua.

-- Kuinka? Vanha marskiko?

-- Niin, marski juuri.

-- Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen
saataville.

-- Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.

-- Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne
kirjat ovat huonoja? -- kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.

-- Neiti Andrée ei niitä lue, -- vastasi Gilbert kuivasti.

Matkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen
luonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet
olivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.

-- Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne
huonoiksi? -- jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut
nimeltä Akharat.

-- Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.

-- Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?

-- Kyllähän, monsieur.

-- Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?

-- Niin.

-- Mitä varten?

-- Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.

-- Entä _Le contrat social_?

-- Se opettaa minulle asioita, jotka olin aavistanut.

-- Mitä asioita?

-- Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat
huonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia
ja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.

-- Ahaa, -- huudahti matkustaja.

Syntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat
matkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen
lyhtyä.

-- Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? -- kysyi matkustaja
hiljaa.

-- Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.

-- Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.

-- Kaikki, -- sanoi nuorukainen.

-- Ja miksi tahdotte oppia?

-- Voidakseni kohota.

-- Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen
ajatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen
oma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.

-- Siihen kuin ihminen voi kohota, -- vastasi hän.

-- Mutta totta kai olette jotain opiskellut?

-- En mitään. -- Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole
rikas ja kun asun Taverneyssä?

-- Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?

-- En.

-- Entä fysiikkaa?

-- En.

-- Kemiaa?

-- En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta
kerran minä opin kaikki nuokin asiat.

-- Milloin?

-- Kerran vaan.

-- Millä keinolla?

-- En tiedä; mutta kerran ne opin.

-- Merkillinen nuorukainen, -- mutisi matkustaja.

-- Ja silloin... -- mutisi myöskin Gilbert yksikseen.

-- Silloin?

-- Niin.

-- Mitä niin?

-- Ei mitään.

Tällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet
neljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi
kohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää
tukehuttavaa paahdetta.

Gilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.

-- Kuulkaas, monsieur, -- kysäisi hän yhtäkkiä, -- tiedättekö, mitä
ukkonen on?

-- Taidanpa tietää.

-- Te?

-- Minä juuri.

-- Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?

Matkustaja hymyili.

-- Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan
sähköisyyden.

Gilbertiltä pääsi huokaus.

-- Minä en tätä ymmärrä, -- sanoi hän.

Ehkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin
ymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä
hetkellä tuli tuikkia metsän läpi.

-- Ah, -- huudahti tuntematon, -- mistä tuo näkyy?

-- Taverneystä.

-- Me olemme siis perillä?

-- Tässä on ajoportti.

-- Avatkaa se.

-- Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.

-- Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas
niin, kolkuttakaa.

Gilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.

-- Oh, ystäväni, -- sanoi matkustaja, -- tuollaista nyt ei kuulla
koskaan; lyökää kovemmin.

Mikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi
kuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.

-- Otatteko tämän teon vastuullenne? -- kysyi Gilbert.

-- Älkää peljätkö!

Gilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen
ja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen,
että sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.

-- Kautta kunniani, -- sanoi matkustaja, -- jos parooninne ei nyt
kuullut, niin on hän umpikuuro.

-- Ai, nyt alkaa Mahon haukkua -- virkkoi nuorukainen.

-- Mahon![25] -- toisti matkustaja; -- tuo nimi on varmaankin
kohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun
herttuaa kohtaan.

-- En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.

-- Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.

Gilbert päästi toisen kerran huokauksen.

-- Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, --
valitti hän.

Ja ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen
joukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan
pettyneitä kunnianhimoisia toiveita.

Samassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.

-- Viimeinkin! -- huudahti muukalainen.

-- Se on kunnon ukko la Brie, -- selitti Gilbert.

Portti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset
ajoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan
Gilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.

-- Anteeksi, ystäväiseni, -- sanoi matkustaja, -- mutta meillä on
tulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme
edessä.

-- Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että
odottamaton vierailu...

-- Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan
vastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se
ainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet
ja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden
seutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?

La Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa
pääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman
päätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan,
sillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa
tuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä
itse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla
jaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:

-- Nicole Legay! Nicole Legay!

-- Mikä se Nicole Legay on? -- kysyi muukalainen astellen linnaan
päin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.

-- Nicole? -- toisti Gilbert hiukan värähtäen.

-- Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.

-- Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.

Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka
hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.

-- Mitä sinä tahdot, la Brie? -- kysyi tyttö. -- Ja mitä melua tämä
on?

-- Joutuin, Nicole, joutuin! -- kaikui ukon mäkättävä ääni; -- mene
sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen
luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.

Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin
nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.

La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli
varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.

Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin
ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea
ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:

-- Vieras!... Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan
nimensä.

-- Tuoko on parooni? -- kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö
la Brieltä.

-- Oi niin, monsieur, -- vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä.
-- Kuulitteko, mitä hän kysyy?

-- Hän kysyy nimeäni, eikö niin?

-- Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.

-- Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, -- sanoi matkustaja;
-- samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.

La Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon
oli ilmoittanut olevansa parooni.

-- Olkoon menneeksi sitten, -- murisi ääni. -- Astukoon nyt sisään,
koska on tänne tullut... Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä;
tänne... niin juuri, tätä tietä...

Muukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten
ensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert
seurannut häntä.

Gilbert oli kadonnut,



5.

Taverneyn parooni.


Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni
Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla
Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt,
kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert
oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.

Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli
suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni,
nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä
ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla
jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa
kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien
välitse.

Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa
paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin
kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon
joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja
kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo
ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä,
kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä
kädessään.

Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai
viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat,
otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä
peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti
kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen
jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi
epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä,
jolloin hän aikoi asettua illalliselle.

Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin
Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti
ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään
tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn
irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja
jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät
ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen
Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- saanko tietää, mikä onnellinen sattuma
tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?

-- Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että
ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman
kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen
oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren
miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän
vierasvaraisuutenne oli tunnettu.

Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja
nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut
hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.

Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen
nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.

-- Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät
linnaan, hyvä herra? -- kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää,
kenelle hän sai olla kiitollinen.

-- Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.

-- Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai
niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.

Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne
lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa
välit eivät olleet liioin ystävälliset.

-- No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, -- sanoi parooni hetken
vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen
äskeiset sanansakin.

Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on
sangen arvokkaita esineitä, -- sanoi matkustaja.

-- La Brie! -- huusi parooni, -- la Brie, viehän hra paroonin
vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa
kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita
paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas
tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta
koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille
yhdentekevää.

-- Kuitenkin, hra parooni, -- sanoi matkustaja kärsimättömästi, --
jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla...

-- Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut -- keskeytti parooni
kohteliaasti, -- te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te
saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.

-- Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.

-- Oh, ei kannata, monsieur, -- sanoi parooni ja nosti uudestaan
kynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef
Balsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja
hän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: -- Oh, ei kannata,
Taverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.

Matkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi
Taverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan
liiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat
joltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan
ja palasi sitten paroonin luokse.

La Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n
kolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.

-- Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin
te äsken kuvailitte, hra parooni, -- sanoi nyt Balsamo ja kumarsi
vierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa
tosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja
kostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:

-- Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä
varani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen,
hra parooni... mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että
te ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne... Mutta se ei
kuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi
Taverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi
muinoin lisänimi Rikas.

Balsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta
niin ei käynytkään.

"Filosoofinen luonne", ajatteli hän.

-- Tänne päin, parooni, tänne, -- jatkoi Taverneyn isäntä avaten
ruokasalin oven. -- Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin
olisit sata pikenttiä!

La Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.

-- Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, -- selitti
Taverneyn parooni, -- ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole
varaa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä
vuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä...
suunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä... Hän on tolvana,
saatte nähdä.

Balsamo jatkoi havainnoltaan.

"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää
teeskentelyä".

Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi
matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota
isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.

Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä
maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon.
Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä
suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin
koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä
kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja
iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli
ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä
ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa;
hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita
ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä
suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman
painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti
halpain ja kiillottamien kivien seassa.

Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, -- sanoi
parooni tarjoten tuolia vieraalleen. -- Ah, -- jatkoi hän huomaten
hänen tarkastavan silmäyksensä, -- silmänne pysähtyvät katselemaan
minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te
olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle,
jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni
pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, _ma foi_,
vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.

-- Neiti Andrée? -- virkkoi Balsamo.

-- Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, -- sanoi vanha parooni
kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; -- ja minä
tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä
pelkää.

-- En minä pelkää, isä, -- vastasi silloin lauhkealla ja samalla
soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle,
joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä
kuitenkaan liian rohkealta.

Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti
tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta
syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.

Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten
ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka
oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat
ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka
hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen
suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin
kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat
ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja
valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa
sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen
kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi.
Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen
jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet,
että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen
tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä
yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti
koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta
otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän
hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.

Kaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi
silmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona,
jolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään
häntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta
pienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen
täydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.

-- Te olette oikeassa, -- sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, --
neiti on ihailtavan kaunis.

-- Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, -- vastasi
parooni huolimattomasti -- Hän on juuri tullut luostarista ja
uskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin
hänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin
ole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä
kehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.

Andrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei
voinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.

-- Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? -- kysyi
Josef Balsamo naurahtaen paroonilta; -- ja kuuluiko tämäkin määräys
opetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?

-- Monsieur, -- virkkoi parooni, -- minulla on aivan omat
mielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.

Balsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin
ajatusta hänestä itsestään.

-- Ei, -- jatkoi Taverneyn parooni, -- minä en aio matkia
noita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: "Olkaa siveitä,
järkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta
Ja epäitsekkyydestä." Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin
näkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja
vievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka
on asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun
tyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä,
tällaisessa sydänmaan luolassa.

Balsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni
antoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana
velvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki
Balsamon kasvoilla, -- kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se.
Mutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta
auringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen
maailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu
sinne... jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä
taon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla... Mutta, monsieur,
se täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet... Minun
tyttäreni -- niin pahoin ei käy muille kuin minulle, -- minun
tyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä
opetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat
tulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!

-- Neiti on enkeli, -- vastasi Balsamo, -- eikä minua ollenkaan
hämmästytä se, mitä puhuitte.

Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän
merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.

-- Asettukaa pöytään, parooni, -- sanoi Taverney, -- ja jos on nälkä,
niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la
Brie-nauta on sen keittänyt!

-- Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? --
sanoi paroonin vieras hymyillen. -- Te solvaatte syyttä pöytänne
antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?

-- Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli -- ja
täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän
maallista hyvyyttä -- siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä
minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai
paremmin: Jumalan kiitos, -- minulla ei ole enää kämmenenleveyttä
maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin
lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut
jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä
naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön,
ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée
pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian
anteeksi.

Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä
ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.

Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi
nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert
oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni
parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan
huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.

La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä,
joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän
kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka
kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti
velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.

-- Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! -- huudahti
Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää,
jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta
kaalikekoa. -- Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.

Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla
kädenliikkeellä.

-- Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani,
-- sanoi parooni de Taverney.

-- Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, -- virkkoi Balsamo; -- minä
ihailin neidin kättä.

-- Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on
teillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon
heti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen
Lucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien
lemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.

Balsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat
erittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia,
vaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä
enemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka
ojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian
ja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.

Mutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein
elämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden
verhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu
puhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten
kauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää
puhetta pois niistä.

-- Mutta syökäähän, parooni, -- sanoi sitten Taverney, -- sillä
meillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji.
Ehkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten
on varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette
hirveästi pettyvä toiveissanne.

-- Anteeksi, isä, -- virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin
äskenkin, -- mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein,
on hän alkanut tehdä _tôt-fait_-leivosta, jota varten minä annoin
hänelle reseptin.

-- Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle,
kamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu
enää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö
herttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle
ruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja... Taivaan
vallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa
tyttärelleni anteeksi.

-- Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, -- sanoi Andrée
rauhallisena. -- Kuule, Legay, -- lisäsi hän korkeammalla äänellä, --
onko se jo valmis?

-- On, neiti, -- vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa,
joka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.

-- Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, -- uhkasi parooni
de Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.

-- Vieras herra ehkä kuitenkin syö, -- sanoi Andrée kylmästi.

Sitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:

-- Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan
seitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt
äidiltäni.

Niin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä
kamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.



6.

Andrée de Taverney.


Josef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä
yksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa,
täällä Lotringin syrjäkolkalla.

Suola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de
Taverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.

Hän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen
kasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä
kärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita,
jotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan
öisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä
oli sammuttaa kynttilät.

Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo
tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme
mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin
kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan.
Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa
hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että
Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti
veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa
veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.

Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan
hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt
puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta
silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat
raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka
virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat
vaan sangen epäröivästi.

Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja
salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja
kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän
puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen
olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa
toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt
samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä
nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa
elämässään.

Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien
vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.

-- Katsokaas, -- sanoi hän, -- miten kauniit sormet tällä heilakalla
on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne
käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei
puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi
hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on
sormenpäissä, Nicole-neitiseni.

Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta,
joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin
hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.

-- Niin, niin, -- sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita
keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, -- kiikuttele sinä
vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille,
rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan
sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin
pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.

Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin
Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen.
Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava
omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä
oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen,
sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin
levollisempana.

-- Luulisitteko, monsieur, -- sipaisten kätensä seljällä Nicolen
leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein
ihastuttavana, -- luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee
luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut
jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu
hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada
ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että
tuollaisillakin olennoilla on sielu.

-- Isä, -- sanoi Andrée tyytymättömänä, -- ei se johdu
uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että
kiellän häntä lähtemästä.

Balsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä
hänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät,
tekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten
rypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan
koituville nöyryytyksille.

Mutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän,
sillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen,
niin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.

Kaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti
puolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden
pariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen
seurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli
hän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli
herättänyt Nicolen huomiota.

"Todellakin", ajatteli hän, "kaikki tässä talossa on hyvin
merkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon,
ettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin
salaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman."

Hän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain
hetkisen, niin huomasi isäntä sen.

-- Tekin uneksitte, -- sanoi parooni de Taverney; -- hyvä, mutta
voisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen
on tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein
raivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä
täällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée;
sitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa
tuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne
unissaan...

-- Tarkoitatte Gilbertiä? -- kysyi Balsamo.

-- Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta
filosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä
tapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.

-- En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en
tunne yhtään filosoofia, -- vastasi Balsamo.

-- Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita,
vielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian
oppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä
sitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: _Yksinvaltaisen
hallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen_[26].
Tai kuin tämä: _Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on
keksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän
orjauttamisekseen_[27]. Tai tällainen: _Jos kuninkaitten valta
on Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut
ihmiskunnan vitsaukset_[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen!
Hyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki
menee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen
Majesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra
Diderot'n kirjoja.

Samassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen
vilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti
silmänsä.

-- Onko sitten neitikin filosoofi? -- kysyi Balsamo hymyillen.

-- Minä en tiedä, mitä filosofia on, -- vastasi Andrée. -- Tiedän
ainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.

-- Oh, neitiseni, -- huudahti Taverneyn parooni, -- mikään ei minun
mielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.

-- Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? -- kysyi Balsamo.

-- Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, -- vastasi Andrée.

-- Siinä taas uusi tyhmä sana, -- virkkoi Taverney. --

Mutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle
kirjaimellisesti samoin?

-- Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? -- kysyi Balsamo.

-- On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney,
luutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!

Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen
hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.

-- Onnittelen teitä, monsieur, -- tokaisi Balsamo kumartaen.

-- Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta
kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä
päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?"
kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria,
ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. -- "Isä", vastasi hän,
"mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun
kärsivän..." -- "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin
niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta
aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä
pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä
Mosambique-neekerin veli!

-- Kyllä, -- myönsi Balsamo, -- se menee jo pitkälle.

-- Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö
totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on
enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur... Viinini on tosin
inhoittavaa.

-- Minusta se on erinomaista, -- vastasi Balsamo katsoen Andréehen.

-- Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi... Ah, varokaa
itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei,
eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa,
kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä
hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin
paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla
epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan
miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä
tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se
oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse
vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko
Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota
tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut
mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut
näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään
siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa,
-- että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta
katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja
käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on
kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on
yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua,
kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!

-- Hra de Richelieu, tarkoitatte?

-- Hän juuri.

-- Herttua?

-- Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin
vanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin
hänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.

-- Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä
on näin mahtavia ystäviä.

-- Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä
palaan kerran vielä sinne, -- sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä
omituisen silmäyksen.

Sen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.

-- Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? -- sanoi
hän.

-- Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.

-- Ystävänsä poikaa?

-- Ja hän on oikeassa.

-- Kuinka te niin sanotte?

-- Mokoma viisaustieteilijä! -- Marski inhoo häntä.

-- Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, -- sanoi Andrée
tyynenä. -- Korjatkaa pöytä, Legay.

Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli
pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.

-- Ah, -- sanoi parooni huoaten, -- ennen muinoin istuttiin pöydässä
kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja
kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa
viiniä, kun ei ole syömistäkään... Legay, tuon pullo maraskiinia...
jos sattuu vielä olemaan.

-- Menkää, -- sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä
käskyä ennenkuin totteli paroonia.

Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan
hullunkurisen alakuloisia huokauksia.

-- Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, -- alkoi jälleen
Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.

-- Puhuin, -- sanoi de Taverney, -- se on totta, hänestä juuri.

Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen
huokauksensakin.

-- Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä,
koska hän on filosoofi, -- jatkoi Balsamo, -- niin on hän yhä ainakin
teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.

-- Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!

-- Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut
kuningasta?

-- Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme
yhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi... niin,
malttakaahan... Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis
vuonna 1742 tai 1743.

-- Ah, mainiota, -- sanoi Balsamo; -- te olitte läsnä Filipsburgin
piirityksessä... Niin minäkin.

Vanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena
vasten naamaa.

-- Anteeksi, -- sanoi hän; -- mutta miten vanha te olette, hyvä
vieraani?

-- Oh, minulla ei ole ikää, -- sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että
Andréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.

Parooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että
Balsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.

-- Monsieur, -- virkkoi hän, -- suvaitkaa minun sanoa, että te ette
näytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä
on kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään
kolmenkymmenen ikäinen mies.

-- Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen,
-- sutkautti matkustaja.

-- Minä, hitossa! -- huudahti parooni. -- Sillä siitä on juuri
kolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.

Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden
vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies
ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.

-- Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, -- jatkoi parooni,
-- ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä
Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette
minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas
sinäkin, Andrée.

-- Aivan niin, -- vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää
muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään
kertaa.

-- Enpä suinkaan erehdy, -- sanoi vieras. -- Minä tiedän kyllä,
mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä
kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi
kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun
hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien
laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi
hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin
ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan
reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa
verestä.

-- Monsieur, -- huudahti parooni, -- kautta kunniani, te
tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.

-- Olette siis kuullut kerrottavan siitä? -- kysyi Balsamo
levollisena.

-- Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina
marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski;
mutta se ei kuulu asiaan.

-- Antakaas olla, -- virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.

-- Mitä niin?

-- Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?

-- Aivan niin.

-- Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi
tuiman tappion Fontenoissa?

-- Olitteko te sitten Fontenoissakin? -- kysyi parooni, koettaen
lyödä asian pilaksi.

-- En, -- vastasi Balsamo kylmästi, -- sillä sillähaavaa minä olin
kuollut.

Paroonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole
teki ristinmerkin.

-- Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, -- jatkoi Balsamo,
-- teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan
tarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta
ja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin
luoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.

-- Minäkö?

-- Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen
aikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.

-- _Mordieu!_ -- huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.

-- Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta
kolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun
terveydeksi, arvoisa parooni!

Ja Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.

-- Te näitte muka minut siihen aikaan? -- änkytti parooni. --
Mahdotonta!

-- Näin, -- vahvisti Balsamo.

-- Siellä maantiellä?

-- Maantiellä.

-- Pitelemässä hevosia?

-- Pitelemässä hevosia.

-- Kaksintaistelun aikana?

-- Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin
teille.

-- Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?

-- Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt
teidät.

Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin
kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.

Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja
katsoi katsomistaan Balsamoa.

Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja
aavistanut sen tulevan.

Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista
silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin
sähkötärähdyksestä.

Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän
hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten
silmänsä.

Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti
uudestaan.

-- Ja tekin, neiti, -- sanoi hän, -- luuletteko tekin minua
valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?

-- En, monsieur, minä uskon teitä, -- äännähti Andrée
yliluonnollisella ponnistuksella.

-- Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, -- sanoi vanha parooni.
-- Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave...

Nicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.

-- Kukapa tietää! -- virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että
kamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.

-- Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, -- alkoi vanhus,
joka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, -- oletteko te
kolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.

-- Monsieur, -- sanoi Balsamo, -- uskotteko minua, jos sanon teille
jotain sangen epäuskottavaa?

-- Sitä en lupaa, -- virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä
päätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. -- Minä olen
kovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.

-- Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo
kuunnella vastausta?

-- No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?

-- Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole
teitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen
aikana.

-- Te olitte silloin pieni lapsi?

-- Kaiketikin.

-- Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?

-- En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.

-- Ah hah haa! -- nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi
esimerkkiä.

-- Johan sanoin teille, monsieur, -- lausui Balsamo totisena, -- että
te ette usko minua.

-- Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!

-- Se on kuitenkin aivan selvä asia, -- sanoi Balsamo näyttämättä
lainkaan ällistyvän. -- Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden
vuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin
sama ihminen kuin nyt.

-- Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! -- huudahti
parooni. -- Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, --
noita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina!
-- niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt
papuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, --
kuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt
tuota? Hän oli... mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?

-- Pytagoras, -- selitti Andrée.

-- Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin.
Isä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa
Arouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni
suunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.

-- No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? --
virkkoi koruttomasti Balsamo.

-- En kiellä, ettekö olisi ollut Pytagoras, -- vastasi parooni, --
mutta Filipsburgin piirityksessä ei Pytagoras ollut läsnä. Ainakaan
minä en häntä siellä nähnyt.

-- Ette kyllä, -- vastasi Balsamo, -- mutta näittehän varakreivi Jean
des Barreaux'n, joka kuului mustaan muskettirykmenttiin?

-- Kyllä, hänet minä näin... ja hän ei ollut filosoofi, vaikka hän
kammosikin papuja eikä syönyt niitä muutoin kuin hätätilassa.

-- Hyvä, se riittää. Muistatteko, että hra de Richelieun
kaksintaistelua seuraavana päivänä de Barreaux oli juoksuhaudassa
teidän kanssanne?

-- Kyllä, hyvin.

-- Sillä senhän muistanette, että mustat muskettisoturit ja kevyet
rakuunat kävivät vahtivuorolla yhdessä aina viikon päästä?

-- Aivan niin, -- entä sitten?

-- Hyvä. -- Kuulia tuli tuiskuamalla sinä iltana. Des Barreaux oli
surullinen, -- hän lähestyi teitä ja pyysi teiltä hyppysellisen
nuuskaa, ja te annoitte hänelle kultaisesta rasiasta.

-- Jonka kannessa oli erään naisen kuva?

-- Aivan niin. Minä muistan sen kuvan vielä; vaaleaverinen nainen,
eikö ollutkin?

-- _Mordieu_, asia on aivan niin, -- myönsi parooni tyrmistyneenä. --
Entä sitten?

-- Sitten, -- jatkoi Balsamo, -- juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä,
osui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja
vei häneltä pään.

-- Oi, niin, -- huudahti parooni, -- tuo poloinen des Barreaux!

-- Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut
teidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.

Parooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen
puuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.

-- Mutta tämähän on selvää noituutta! -- huudahti hän. -- Sata vuotta
sitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste,
täällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!

-- Arvoisa parooni, -- sanoi Balsamo hymyillen, -- oikeaa noitaa ei
ole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät
heistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette,
ehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney
nukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet
näyttävät viehättävän häntä sangen vähän.

Andréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin
valtaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka
teriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.

Mutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti
voimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin
voittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja
nousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois
ruokasalista.

Samassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo
kasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.

Tuokion päästä kuului Andrée käyttelevän voimakkaasti klaveerinsa
näppäimiä.

Balsamo oli silmillään tarkoin seurannut, kun Andrée meni hoippuen
ruokasalin läpi.

-- Hyvä, -- lausui Balsamo riemuiten, kun Andrée oli kadonnut
huoneesta, -- nyt voin sanoa kuten Arkimedes: _Heureka_![29]

Mikä se Arkimedes on? -- kysyi parooni. Muuan kunnon tiedemies, jonka
minä tunsin kaksituhattasataviisikymmentä vuotta sitten, -- vastasi
Balsamo.



7.

Heureka.


Ehkäpä tuntui tämä kerskailu paroonista liialliselta tai kenties hän
ei sitä ymmärtänyt tai jos hän sen ymmärsi, saattoi hän nyt olla
halukas pääsemään tuosta omituisesta vieraastaan. Niin vain oli
asianlaita, että isä katseli Andréeta, kunnes tämä oli poistunut, ja
kun klaveerin ääni sitten ilmaisi hänelle, että Andrée askaroi jo
toisessa huoneessa, niin tarjoutui hän toimittamaan Balsamolle kyydin
täältä lähimpään kaupunkiin.

-- Minulla on, -- sanoi hän, -- hevoskaakki, joka ehkä heittää
sillä matkalla henkensä, mutta kerran se tapahtuu kuitenkin. Ja te
saatte ainakin kunnollisen yösijan. Taverneyssä on kyllä huoneita
ja sänkyjä, mutta minä ymmärrän vierasystävyyden omalla tavallani.
_Hyvää_ tai _ei mitään_, se on minun tunnuslauseeni!

-- Karkoitatte siis minut pois? -- kysyi Balsamo salaten hymyyn
harmia, jonka ehdotus hänelle toi. -- Pidättekö minua haitallisena
ihmisenä?

-- En, _pardieu_, vaan kohtelen kuten ystävää tulee, hyvä vieraani.
Päinvastoin käyttäytyisin pahoin, jos tahtoisin majoittaa teidät
tänne yöksi. Sanon tämän teille suureksi surukseni ja rauhoittaakseni
tuntoani, sillä minä olen teihin todellakin suuresti mieltynyt.

-- No, jos sitä olette, niin älkää pakottako minua nousemaan ylös,
kun olen väsynyt, ratsastamaan, kun voisin oikoa käsiäni ja verryttää
jalkojani vuoteessa. Älkää liioitelko köyhyyttänne, muutoin voisin
luulla, että teillä on huono tahto tai että haluatte minusta päästä.

-- Oh, jos niin ajattelette, -- sanoi parooni, -- niin jäätte yöksi
linnaani!

Ja hän katseli, missä la Brie oli, ja kun huomasi hänet eräässä
nurkassa, huusi hän:

-- Tule tänne, vanha lurjus!

La Brie tuli arasti muutaman askeleen lähemmäksi.

-- Tänne luokseni, _ventrebleu!_ Kuulepas, luuletko, että punaista
huonetta voi tarjota?

-- Kyllä toki, herra parooni, -- vastasi vanha palvelija, -- sillä
siellähän asuu Filip-herra Taverneyssä käydessään.

-- Se saattaa kyllä kelvata luutnantti-pahaiselle, joka tulee
köyhtyneen isänsä luokse kolmeksi kuukaudeksi lomalle, mutta ei silti
rikkaalle herralle, joka matkustaa neljällä hevosella.

-- Minä vakuutan, herra parooni, -- sanoi Balsamo, -- että se on
oivallinen.

Parooni väänsi suunsa irvistykseen ikäänkuin sanoakseen: "Niin kai,
minä kyllä tiedän, minkälainen se on."

Sitten virkkoi hän ääneen:

-- Anna siis se punainen huone herralle, koska hän tahtoo välttämättä
päästä halustaan palata enää koskaan Taverneyhin. Te siis pysytte
päätöksessänne jäädä tänne yöksi?

-- Kyllä.

-- Mutta malttakaapas. Vielä olisi yksi keino!

-- Mihinkä?

-- Ettei teidän tarvitsisi kulkea matkaa ratsain.

-- Mitä matkaa?

-- Täältä Bar-le-Duciin.

Balsamo odotti, mihin tällä ehdotuksella oikein pyrittiin.

-- Kyytihevosethan teillä oli vetämässä tullessanne tänne?

-- Ne, ellei vaan itse paholainen.

-- Ensin ajattelinkin, että se voi olla mahdollista, sillä enpä luule
teidän olevan hänen kanssaan huonoissa väleissä.

-- Te suotte minulle suurempaa kunniaa kuin ansaitsenkaan.

-- No niin; samat hevoset, jotka toivat ajoneuvonne tänne, voivat ne
viedäkin täältä.

-- Eivät, sillä niistä neljästä ei ole jälellä muuta kuin kaksi.
Ajoneuvot ovat raskaat ja kyytihevosten täytyy saada levätä.

-- Taas yksi syy lisää! Te tahdotte siis ehdottomasti jäädä tänne
yöksi?

-- Tahdon ja pysyn päätöksessäni saadakseni nähdä teidät vielä
huomenna. Minä haluan osoittaa teille kiitollisuuttani. Siihen teillä
on sangen yksinkertainen keino.

-- Mikä se on?

-- Koska olette niin hyvää pataa paholaisen kanssa, niin pyytäkää
häntä etsimään minulle viisaiden kivi.

-- Herra parooni, jos pidätte sitä niin arvokkaana, niin...

-- Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!

-- Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen
henkilön puoleen, joka ei ole paholainen.

-- Kenen puoleen?

-- Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista
missä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas... niin juuri sata
vuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.

-- La Brie, senkin heittiö, -- huusi parooni, josta moinen pakina
tällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta,
-- koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä
hänen kamariinsa.

La Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi
näytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen,
huusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin
tuulettamaan punaista kamaria.

Nicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun
voi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada
olla yksin mietteissään.

Vanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.

Balsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti
Althotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut
jo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut.
Kolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la
Brieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.

La Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois,
niin ne olivat siellä.

Balsamo tiedusteli sitten, minne Gilbert oli joutunut.

La Brie vakuutti, että Gilbert oli laiskuri ja oli kai ollut jo
makuulla ainakin tunnin.

Balsamo poistui salista mennäkseen herättämään Althotaan ja otti
mennessään selon, miten punaiseen huoneeseen päästiin.

Hra de Taverney ei ollut valehdellut puhuessaan tuon huoneen
yksinkertaisuudesta: sen sisustus oli samanlaatuinen kuin linnan
muidenkin huoneiden.

Siellä oli tamminen sänky, jonka vihreä damastipeite oli vanhuuttaan
kellastunut, samoin kuin köynnöskuvioilla koristetut seinäverhotkin;
tamminen pöytä kierrejalkoineen; sekä suuri kivinen liesiuuni Ludvig
XIII:n ajoilta. Viimemainitun saattoi tuli tehdä hieman kodikkaaksi,
mutta nyt kesällä, kun sitä ei lämmitetty, näytti se sitäkin
surullisemmalta, varsinkin kun siinä ei ollut edes rautaristikkoa,
saati kohennuskaluja ja puita. Sensijaan oli se täynnä vanhoja
sanomalehtiä. Tällaisen huonekaluston käyttäjäksi Balsamo joutui
täksi yöksi.

Lisätkäämme vielä kaksi tuolia ja puinen harmaa kaappi leikkauksilla
koristetuin ovilevyin.

Kun Nicole oli jo tämän huoneen tuulettanut ja sen työn tehtyään
poistunut, ja kun sitten la Brie koetteli sitä vähänkin järjestää,
niin tuli Balsamo takaisin ulkoa, jossa hän oli käynyt herättämässä
Althotaan.

Andréen huoneen kohdalle jouduttuaan hän pysähtyi kuuntelemaan sen
oven taakse.

Ruokasalista lähtiessään oli Andrée huomannut, että hän pääsi tuon
salaperäisen vaikutuksen vallasta, joka matkustajalla oli häneen.
Ja oikein ajatuksellisesti vaikutuksen torjuakseen hän asettui
klaveerinsa ääreen.

Soitto kuului Balsamon korviin suljetun oven takaa.

Balsamo oli asettunut, kuten sanoimme, tämän oven taakse.

Vähän ajan päästä teki hän käsillään useita pyörtäviä liikkeitä,
joita olisi saattanut luulla jonkinlaiseksi manaukseksi. Ja varmaan
ne sitä olivatkin, sillä Andrée sai taas samanlaisen tunteen kuin oli
äskenkin kokenut, ja hän lakkasi vähitellen soittamasta lauluaan,
antoi käsiensä laskeutua liikkumattomina sivuilleen ja kääntyi ovea
kohti hitaalla ja jäykällä liikkeellä, olennon lailla, joka tottelee
vierasta vaikutusta ja tekee töitä, joihin hänen tahtonsa ei häntä
vaadi.

Balsamo hymyili pimeässä aivan kuin olisi nähnyt suljetun oven läpi.

Enempää ei Balsamo luultavasti ollut halunnut, ja nyt oli hän varmaan
aavistanut, että se halu oli täyttynyt, sillä hän ojensi vasemman
kätensä, ja kun hän tunsi tavoittaneensa siihen porraskaiteen, nousi
hän ylös jyrkkiä ja kömpelöitä portaita ja meni punaiseen huoneeseen.

Mikäli hän loittoni, kääntyi Andrée äskeisellä hitaalla ja jäykällä
liikkeellä poispäin ovesta, klaveeriaan kohti. Kun Balsamo tuli
ylimmäiselle portaalle, kuuli hän keskeytyneen soiton ensimäisten
tahtien jälleen kaikuvan.

Balsamo tuli punaiseen huoneeseen ja päästi la Brien luotaan.

La Brie oli huomattavastikin oivallinen palvelija, valmis tottelemaan
pienintäkin viittausta. Mutta nyt pysähtyi hän kuitenkin vain pari
askelta oveen päin mentyään.

-- No? -- kysyi häneltä Balsamo.

La Brie pisti kätensä liivinsä taskuun, näytti kaivelevan tuon taskun
vaikenevasta pohjasta jotain eikä vastannut.

-- Onko teillä minulle mitä sanomista, ystäväni? -- kysyi Balsamo
mennen häntä lähemmäksi.

La Brie näytti taistelevan ankarasti itseään vastaan, mutta virkkoi
sitten vetäen käden taskustaan:

-- Aioin sanoa, herra, että te varmaankin erehdyitte tänä iltana, --
selitti hän.

-- Minäkö? -- kysyi Balsamo; -- ja missä suhteessa, ystäväni?

-- Siinä, että luulitte antaneenne minulle neljänkolmatta sou'n rahan
ja annoittekin neljäkolmatta livreä.

Ja hän avasi kätensä, jossa loisti uusi ja kiiltävä kultaraha.

Balsamo katsoi vanhaa palvelijaa ihailevin tuntein; se seikka
osoitti, ettei hänellä yleensä ollut kovin hyvä käsitys ihmisten
rehellisyydestä.

-- _And honest!_ -- sanoi hän itsekseen kuin Hamlet.

Ja hän kaivoi nyt vuorostaan taskuaan ja pisti uuden louisdorin rahan
tuon entisen viereen.

La Brien riemua, kun hän sai kokea näin loisteliasta anteliaisuutta,
ei voi kuvailla. Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut edes
nähnyt kultaa.

Hän ei voinut uskoa itseään moisen aarteen omistajaksi ennenkuin
Balsamo otti sen hänen kädestään ja työnsi itse sen hänen taskuunsa.

La Brie kumarsi maahan saakka ja vetäytyi pois takaperin. Silloin
pysäytti Balsamo hänet.

-- Mihin aikaan tässä linnassa on tapana nousta ylös? -- kysyi hän.

-- Parooni viipyy kauan vuoteessa, monsieur; mutta neiti Andrée
nousee aina varhain.

-- Mihin aikaan?

-- Noin kello kuuden tienoissa.

-- Kuka nukkuu tämän huoneen yläpuolella?

-- Minä, monsieur.

-- Entä alapuolella?

-- Ei kukaan. Siellä on eteinen, joka ulottuu tämän kamarin alle.

-- Hyvä, kiitokset, ystäväni; nyt saatte lähteä.

-- Hyvää yötä, monsieur.

-- Hyvää yötä. Vielä seikka, pitäkää huolta, että ajoneuvoni ovat
varmassa turvassa.

-- Oh, herra saa olla aivan huoletta.

-- Jos kuulisitte niistä jonkinlaista ääntä tai näkisitte niistä
valoa, niin älkää peljästykö. Niissä asuu muuan vanha, halvattu
palvelijani, jota minä kuljetan mukanani ja jolle on järjestetty
asunto vaunujen peräpuolelle. Pyytäkää myös hra Gilbertiä, ettei
hän häntä häiritsisi, ja ilmoittakaa, pyydän, ettei hän poistuisi
linnasta huomisaamuna ennenkuin olen saanut puhutella häntä.
Muistatteko nyt kaiken tämän, ystäväni?

-- Oh, aivan varmaan. Mutta lähteekö herra täältä niin pian?

-- Miten sattuu, -- vastasi Balsamo hiukan hymyillen. Mutta
oikeastaan minun pitäisi olla Bar-le-Ducissa huomis-iltana.

La Brieltä pääsi alistuva huokaus. Hän katsahti vielä kerran vuodetta
ja meni sitten kynttilä kädessä uunin luo ja aikoi sytyttää kaikki
siinä olevat paperit, saadakseen tuon suuren ja kostean huoneen
hiukan lämpimäksi, sillä puita ei ollut.

Mutta Balsamo esti hänet.

-- Ei, -- sanoi hän, -- antakaa noiden vanhojen lehtien olla
paikoillaan. Jos en nuku, niin luen niitä ratokseni.

Balsamo meni ovelle ja kuunteli vanhan palvelijan askeleita, jotka
nyt narisuttivat portaita. Pian kuuluivat nuo askeleet hänen päänsä
päältä. La Brie oli joutunut huoneeseensa.

Silloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.

Hänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä
oli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty
huolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori
tyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi
tuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.

Balsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei
tahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.

-- Merkillisen yhdennäköinen, -- mutisi hän itsekseen.

Samassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä
ollutkaan mennyt maata.

Balsamo seisoi yhä seinään nojaten.

Klaveerin soitto kuului edelleen.

Parooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin
säveliin... Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan
sopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien
sulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa
auki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.

Andrée ei tätä kuullut.

Hänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen
norsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli
kuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden
kultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.

Kappale, jota nuori tyttö soitti, oli surumielinen. Muuten oli
se pikemminkin pelkkiä akordeja kuin mikään kappale. -- Hän
varmaankin soitteli mitä sattui ja ilmaisi klaveerilla muistojaan
ja mielikuvitustensa unelmia. Ehkäpä hänen aatoksensa pakeni tällä
hetkellä pois tästä linnasta, jossa hänen sielunsa oli tullut niin
surulliseksi, ja liihoitteli Nancyn Annunsiade-luostarin monissa
laajoissa puutarhoissa, joissa luostarin lukuisat, iloiset kasvatit
oleksivat.

Miten lieneekään ollut, tällä hetkellä hänen epämääräisenä häilyvä
ja himmeä katseensa oli vaan vaipunut edessä olevaan tummaan
kuvastimeen, jossa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Sitä ei suuren
huoneen takanurkasta jaksanut valaista ainoa klaveerin kannelle
asetettu kynttilä, jonka hohde kohdistui soittajaan.

Joskus pysäytti hän yhtäkkiä soittonsa. Se johtui siitä, että hän
muisti silloin tämäniltaisen omituisen näyn ja oudon vaikutuksen,
mikä sillä oli ollut häneen. Silloin alkoi, ennenkuin hänen
ajatuksensa olivat täysin selvinneet ja valmistuneet tätä asiaa
käsittelemään, hänen sydämensä tykyttää ja väristys kulki läpi
hänen ruumiinsa. Hän vavahti niinkuin tuntien jonkun elävän olennon
kosketuksen ja kuin tuo kosketus olisi häirinnyt häntä, vaikka hän
olikin huoneessa aivan yksin.

Yhtäkkiä, juuri kun hän koetti selvitellä mielessään tuon omituisen
seikan syytä, tunsi hän taas samanlaisen vaikutuksen. Koko hänen
olentonsa värisi aivan kuin sähkökosketuksen saaneena. Hänen
katseensa tavallaan selkeni, hänen ajatuksensa muuttuivat niin
sanoaksemme kiinteään muotoon ja hän huomasi kuvastimessa ikäänkuin
jotain liikettä.

Salin ovi oli äänettömästi avautunut.

Oviaukossa näkyi tumma varjo.

Andréeta pöyristi, hänen sormensa hapuilivat tiedottomasti pitkin
koskettimia.

Tämä ilmestys oli kuitenkin aivan luonnollinen asia.

Tuo varjo, jota oli mahdoton vielä tuntea, koska se viipyi yhä
ympäröivässä pimeydessä, eikö se voinut olla parooni de Taverney
tai Nicole? Eikö la Briellä ollut tapana kierrellä huoneissa ennen
nukkumaan menoaan tai eikö hänellä voinut olla asiaa käydä jotakin
varten salissa? Sellaista tapahtui usein. Ja näin kierrellessään ei
hiljainen ja uskollinen palvelija koskaan liikkunut meluten.

Mutta nuori tyttö näki sielunsa silmillä, ettei tulija ollut yksikään
näistä kolmesta henkilöstä.

Varjo lähestyi äänettömin askelin, tullen yhä selvemmäksi keskeltä
pimeyttä. Kun tuo ilmestys ehti kynttilän valopiiriin, tunsi Andrée
muukalaisen, peljättävänä, valkeine kasvoineen ja musta, Pitkä
samettitakki yllään.

Hän oli varmaankin jostakin salaisesta syystä riisunut pois
silkkipuvun, joka hänellä oli ollut äsken.[30]

Andrée tahtoi kääntyä ja huutaa.

Mutta Balsamo ojensi kätensä häntä kohti, ja tyttö ei hievahtanut
enää.

Andrée koetti ponnistaa voimansa.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- monsieur... Jumalan tähden, mitä te
tahdotte?

Balsamo hymyili, kuvastin toisti tämän hänen kasvojensa ilmeen, ja
Andrée veti siitä ahnaasti olentoonsa.

Mutta muukalainen ei vastannut.

Andrée koetti vielä kerran nousta ylös, mutta ei siihen kyennyt:
aivan vastustamaton voima, jonkinlainen jähmetys, joka oli tavallaan
suloista, piti häntä kiinni tuolissa, samalla kun hänen katseensa oli
jäänyt tuohon loihtuiseen kuvastimeen.

Se uusi huomio kauhisti häntä, sillä hän näki nyt olevansa
täydellisesti tuon miehen vallassa, ja se mies oli hänelle aivan
tuntematon. Hän teki yliluonnollisen ponnistuksen huutaakseen apua:
hänen suunsa avautui; mutta Balsamo ojensi molemmat kätensä nuoren
tytön pään päälle, eikä ääntäkään päässyt Andréen suusta.

Andrée pysyi vaiti; hänen rintansa täytti jokin huumaava lämpö,
joka nousi hiljaa aina aivoihin saakka, kohoillen kuin höyry, joka
voimakkaina pyörteinä tempasi hänet valtaansa. Tytöllä ei enää ollut
voimaa eikä omaa tahtoa; hän antoi päänsä hervahtaa olkapäätä vasten.

Tällä hetkellä oli Balsamo kuulevinaan jotain hiljaista rapinaa
ikkunasta päin. Hän kääntyi nopeasti ja oli näkevinään, että miehen
kasvot poistuivat ulkoa ruudusta.

Hän rypisti kulmiaan; ja kummallista, sama liike näytti silloin
toistuvan myöskin nuoren tytön kasvoilla.

Nyt kääntyi Balsamo Andréen puoleen ja laski alemmaksi kätensä, joita
hän oli tähän saakka pitänyt kohotettuina hänen päänsä päälle, nosti
ne sitten ylös mahtavalla liikkeellä, laski ne taas, ja antaen nuoren
tytön yli virrata hetkeksi murskaavan määrän sähköä sanoi hän:

-- Nukkukaa!

Ja kun Andrée ponnisteli yhä lumousta vastaan, toisti hän:

-- Nukkukaa! -- ehdottomasti käskevällä äänellä. -- Nukkukaa, minä
tahdon sitä!

Silloin loppui tuon väkevän tahdon edessä viimeinenkin vastustus.
Andrée nojasi kyynärpäänsä klaveeriin, asetti päänsä kättään vasten
ja nukkui.

Sitten Balsamo peräytyi huoneesta ja veti oven kiinni mennessään. Ja
hänen olisi saattanut kuulla nousevan ylös puisia portaita ja menevän
huoneeseensa.

Heti kun salin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ilmestyivät
ikkunaan jälleen samat kasvot, jotka Balsamo oli ollut niissä
vilaukselta näkevinään.

Ne kasvot olivat Gilbertin.



8.

Vetovoima.


Gilbert, joka ei halvan asemansa vuoksi Taverneyn linnassa saanut
tulla saliin, oli pitänyt koko illan silmällä henkilöitä, joiden arvo
salli heidän siellä oleskella.

Koko illallisen ajan oli hän nähnyt Balsamon siellä hymyilevän
ja viittoilevan pakinoidessansa käsillään. Hän oli nähnyt, mitä
kunnioitusta ja huomiota hän osoitti Andréelle. Hän oli nähnyt
paroonin ennenkuulumattoman ystävällisyyden vierasta kohtaan. Hän
oli huomannut la Brien hartauden häntä palvelemaan: Myöhemmin, kun
aterioitsijat olivat nousseet pöydästä, oli Gilbert piiloittunut
syreeni- ja lumipallo-pensastoon, sillä hän pelkäsi, että Nicole
huomaisi hänet ikkunaluukkuja sulkiessaan tai huoneeseensa mennessään
ja häiritsisi häntä näissä tutkimuksissa tai paremminkin sanoen
vakoiluissa.

Nicole oli tosiaankin tehnyt kierroksensa, mutta hänen oli täytynyt
jättää yksi salin ikkunaluukku auki, sillä sen puolittain irtautuneet
saranat eivät sallineet sen kääntyä kiinni.

Gilbert tiesi hyvin tämän seikan. Eikä hän ollutkaan, kuten olemme
huomanneet, lähtenyt pois paikaltaan, sillä hän tiesi varmasti
saavansa jatkaa havainnoltaan sitten, kun Legay olisi poistunut
neidin luota.

Havainnoltaan, sanoimme? Tämä sana tuntunee lukijasta ehkä hiukan
epäselvältä. Mitä havaintoja saattoi Gilbert tehdä? Eikö hän tuntenut
Taverneyn linnan joka kolkkaa, koska oli siellä kasvatettu? Ja eikö
hän tuntenut henkilöitäkin, jotka siellä asuivat, kaikin puolin,
koska hän oli nähnyt heidät joka päivä seitsemän-, kahdeksantoista
vuotta?

Asianlaita oli sellainen, että Gilbert aikoi tänä iltana tehdä
muutakin kuin havainnoita. Hän ei pelkästään väijyskellyt, hän odotti.

Kun Nicole oli lähtenyt salista Andréen luota, kun hän oli
huolimattomasti miten sattui sulkenut ovet ja ikkunaluukut, meni hän
vielä puutarhaan kävelemään ja näytti odottavan siellä jotakuta. Hän
loi ympärilleen kaikkialle salaperäisiä silmäyksiä. Mutta kun hän oli
jonkun aikaa tällä tavoin vakoillut, aivan samoin kuin Gilbertkin oli
tehnyt ja aikoi vielä tehdä, päätti hän lähteä kamariinsa ja poistui.

Gilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan
kumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta,
kuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä.
Mutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän
hänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli
puutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne
varjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien
silmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.

Juuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.

Gilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa
keskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken
kerrotun kohtauksen ajan.

Gilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia
lahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän
luuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée
keskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan
poistumaan.

Gilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko
kohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa
ollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut
pelkkää vaikenemista.

Gilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan
huulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden
tekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä
asiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?

Balsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan
oli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis
luonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin
kummakseen huomasi, että neito nukkui. -- Hän seisoi vielä jonkun
minuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen,
että tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli
kai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin
käsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin
ryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan
tullen, joka muistutti suorastaan raivoa:

-- Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä!
Mennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä...

Ja tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli
salin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken
auennut Balsamonkin tullessa.

Mutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä,
josta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon
laadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja
talonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei
mieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta
asemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti,
hän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen
sormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään
murskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki
huumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä
ja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni
ovenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän
pelkäsi kaatuvansa.

Mutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, -- sillä
Gilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko
hän pelkästään mietteissään, -- ettei hän liikauttanutkaan itseään,
vaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota
tämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken
huohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.

Hän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen,
pitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa
kaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun
tukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä
pyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen
sydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka
Andréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.

Lattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa
nousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä
kuulevan.

-- Hän nukkuu, -- mutisi Gilbert. -- Oi, mikä onni, hän nukkuu!

Mutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka
näytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta
poikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä,
loimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.

Muuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli
mennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli
sammunut.

-- Noh, -- sanoi Gilbert itsekseen.

Ja hän lähestyi taas Andréeta.

Merkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut
vieläkään.

Gilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.

-- Hän nukkuu, -- toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää
sellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen
päätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri
on jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. -- Hän nukkuu, oi
Jumala, Jumala!

Mutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki
Gilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta.
Silloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin
paeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran
vetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän
olevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen
maahan.

Andrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas.
Gilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.

Sitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein.
Ja hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.

Ne olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.

Gilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan
tyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että
Andrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa
neitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta
Andréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.

Silloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen
vaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, -- että hän oli
aavistanut hänen mielettömän rakkautensa.

Gilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut
hänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen
liikkumattomuutensa taipuisuutta.

Silloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja
kuumeisen suudelman.

Yhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.

-- Voi, olen hukassa! -- mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden
otsansa lattiaan.

Andrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut
jaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert
mateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes
voimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.

Mutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi
ojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt
näkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin
olkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle
päin.

Kun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja
kääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.

Andrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten
juurelle.

Gilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan
laahautuen.

"Oh", ajatteli hän, "hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle
edes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun
häpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!"

Nuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen
olisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota
olentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen
oma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen
ja syöksyi Andréeta kohti.

-- Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! -- mutisi hän.

Andrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei
mennyt isänsä luokse.

Gilbert henkäisi helpoituksesta.

Andrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten
toiselle.

-- Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? --
mutisi Gilbert. -- Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen
huoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän
tahtoisi la Brietä, hän soittaisi... Hän siis menee...? Oh, se on
mahdotonta, mahdotonta!

Ja Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että
Andrée saattaisi mennä Balsamon luo.

Muukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.

Kylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään
portaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, -- hän oli näet noussut
Andréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo
aavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.

Balsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta
siihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja,
jotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli
kultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.

Keskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen
seisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja
toinen käsi käskevästi ojennettuna.

Sitten ovi sulkeutui.

Gilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi
portaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen.
Hän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi
pökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle
kivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka
oli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen
onnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.



9. Kaukonäkemys.


Balsamo tuli nuoren tytön eteen, joka oli noussut suoraan hänen
luokseen, harhautumatta kertaakaan matkallaan ja astellen lujana kuin
kuvapatsas.

Miten outo tämä ilmiö olisikaan ollut ehkä jostakusta muusta kuin
Balsamosta, häntä se ei näyttänyt lainkaan hämmästyttävän.

-- Olen käskenyt teitä nukkumaan, -- sanoi hän; -- nukutteko te?

Andrée huokasi, mutta ei vastannut.

Balsamo lähestyi tyttöä ja valoi häneen uuden määrän magneettista
fluidumia.[31]

-- Minä tahdon, että teidän on puhuttava, -- sanoi hän.

Nuori tyttö vavahti.

-- Kuulitteko, mitä minä sanoin? -- kysyi muukalainen. Andrée teki
myöntävän liikkeen.

-- Miksi ette sitten puhu?

Andrée kosketti kädellä kurkkuaan ikäänkuin sanat eivät olisi
päässeet nousemaan kuuluville.

-- Hyvä, istukaa tuohon, -- sanoi Balsamo.

Hän otti nyt Andréeta samasta kädestä, jota Gilbert oli tytön
huomaamatta suudellut. Ja tämä lyhyt kosketus toi Andréelle jälleen
saman puistatuksen, jonka olemme nähneet hänen taannoin kokevan, kun
täältä ylhäältä tuleva mahtava fluidumi oli häntä kohdannut.

Nuori tyttö astui Balsamon taluttamana kolme askelta takaperin ja
asettui nojatuoliin.

-- Näettekö te nyt? -- kysyi Balsamo.

Andréen silmät levisivät ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää niihin
kaikki valon säteet, joita virtasi huoneeseen kahdesta palavasta
kynttilästä.

-- En käskenyt teitä näkemään silmillänne, -- jatkoi Balsamo; --
nähkää povella.

Ja hän veti kirjattujen liiviensä alta teräspuikon ja asetti sen
toisen pään nuoren tytön tykkivää rintaa vasten.

Tyttö hypähti niinkuin tulinen rauta olisi tunkeutunut hänen
ruumiiseensa aina sydämeen saakka; hänen silmänsä painuivat heti
kiinni.

-- Jaha, hyvä, -- sanoi Balsamo, -- te alatte nähdä, eikö niin?

Andrée nyökkäsi myöntävästi.

-- Ja te puhutte nyt?

-- Puhun -- vastasi Andrée.

Mutta samalla painoi hän käden otsalleen niinkuin olisi tuntenut
sanomatonta tuskaa.

-- Mikä teillä on? -- kysyi Balsamo.

-- Voi, minä kärsin.

-- Mistä te kärsitte?

-- Kun te pakotatte minut näkemään ja puhumaan. Balsamo nosti
kätensä kaksi tai kolme kertaa Andréen otsan yläpuolelle ja näytti
hajoittavan siitä joukon fluidumia, joka ikäänkuin uhkasi halkaista
tytön otsan.

-- Kärsittekö vielä? -- kysyi Balsamo.

-- Vähemmän, -- vastasi neito.

-- Hyvä; katsokaa nyt, missä olette.

Andréen silmät olivat yhä kiinni; mutta hänen kasvonsa synkistyivät
ja ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

-- Punaisessa huoneessa, -- mutisi hän.

-- Kenen kanssa?

-- Teidän kanssanne, -- jatkoi Andrée ja vavahti. -- Mikä teillä on?

-- Minua peloittaa, hävettää.

-- Kuinka? Emmekö ole sielunheimolaisia?

-- Kyllä?

-- Ettekö tiedä, etten vaatinut teitä tänne muuta kuin puhtaissa
aikeissa?

-- Ah, kyllä, se on totta, -- vastasi Andrée.

-- Ja että teitä kunnioitan aivan kuin sisartani?

-- Niin, sen tiedän.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta tulivat jälleen sameiksi.

-- Te ette sano minulle kaikkea, -- virkkoi Balsamo. -- Te ette anna
minulle aivan täydellisesti anteeksi.

-- Se johtuu siitä, että vaikka ette aiokaan minulle mitään pahaa,
aiotte ehkä muille.

-- Hyvin mahdollista, -- mutisi Balsamo; -- mutta älkää ajatelko
sitä, -- lisäsi hän vaativalla äänellä.

Andréen kasvot saivat tavallisen ilmeensä.

-- Nukkuvatko kaikki talossa?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö.

-- Katsokaa sitten.

Minnepäin tahdotte minun katsovan? Odottakaas. Sinne ensin, jossa on
isänne. Missä hän tällä hetkellä on? Huoneessaan. -- Mitä hän tekee?
-- Hän on vuoteessa. -- Nukkuuko hän?

-- Ei, hän lukee.

-- Mitä hän lukee?

-- Yhtä noista huonoista kirjoista, joita hän tahtoo aina minua
lukemaan.

-- Ja joita te ette lue?

-- En, -- vastasi Andrée.

-- Hyvä! siltä taholta olemme siis turvassa. Katsokaa myös Nicoleen
päin, hänen huoneeseensa.

-- Hänen huoneessaan ei ole valoa.

-- Tarvitsetteko valoa sinne nähdäksenne?

-- En, jos te vaan käskette minua.

-- Teidän on nähtävä! Minä tahdon sitä.

-- Ah, minä näen hänet.

-- Niin?

-- Hän on vielä puolipukimissa; hän sysää hiljaa ovensa auki; hän
menee alas portaita.

-- Hyvä, minne hän menee?

-- Hän pysähtyy pihaovelle; hän kätkeytyy sen taakse; hän väijyy
jotakin, hän odottaa.

Balsamo hymyili.

-- Teitäkö hän väijyy ja odottaa? -- kysyi hän.

-- Ei.

-- Hyvä, se on pääasia. Kun nuori tyttö on vapaa isänsä ja
kamarineitsyensä silmälläpidosta, ei hänellä ole mitään pelon syytä,
paitsi ehkä...

-- Ei, -- sanoi Andrée.

-- Ahaa, te vastaatte jo ajatukseeni?

-- Minä näen sen ajatuksen.

-- Siis te ette rakasta ketään?

-- Minäkö? -- sanoi Andrée halveksivasti...

-- Niin juuri, te; voisittehan rakastaa jotakuta, mikäli voin
päättää. Luostarista ei poistuta vangittua elämää varten, ja
sydämelle annetaan samalla kertaa vapaus kuin muullekin itselleen.

Andrée pudisti päätään.

-- Minun sydämmeni on vapaa, -- sanoi hän surullisesti.

Ja niin suuren puhtauden ja neitseellisen kainouden ilme kaunisti
hänen kasvojaan, että Balsamo mutisi riemuissaan:

-- Lilja, silmäterä, kaukonäkijä!

Ja hän pani kätensä ristiin ilosta ja kiitollisuudesta, ja kääntyi
sitten taas Andréen puoleen:

-- Mutta ellette itse rakastakaan, -- jatkoi hän, -- niin kai joku
teitä rakastaa?

-- En tiedä, -- vastasi tyttö leppoisasti.

-- Kuinka, ettekö tiedä? -- toisti Balsamo melkoisen jyrkästi. --
Etsikää. Kun minä kysyn, minä vaadin vastausta.

Ja hän kosketti toisen kerran teräspuikkonsa päällä tytön rintaa.

Andrée vavahti uudestaan, mutta huomattavasti heikommasta tuskasta
kuin äskeisellä kerralla.

-- Kyllä, kyllä, minä näen, -- sanoi hän; -- säälikää minua, sillä te
surmaatte minut.

-- Mitä näette? -- kysyi Balsamo.

-- Oh, mutta sehän on mahdotonta, -- vastasi Andrée.

-- Niin, mitä näette?

-- Erään nuoren miehen, joka siitä saakka kuin tulin luostarista on
seuraillut minua, pitänyt silmällä, ihaillut katseillaan, mutta aina
salaa.

-- Mikä se nuori mies on?

-- En näe hänen kasvojaan, mutta hänen pukunsa on melkeinpä työmiehen?

-- Missä hän on?

-- Portaitten juurella; hän on tuskissaan, hän itkee. -- Minkätähden
ette näe hänen kasvojaan?

-- Siksi, että hän on painanut ne käsiinsä.

-- Katsokaa käsien läpi.

Andrée näytti ponnistavan nähdäkseen.

-- Gilbert! -- huudahti hän. -- Oh, sanoinhan, että se on mahdotonta!

Ja miksi mahdotonta?

Siksi että hän ei saisi uskaltaa rakastaa minua, -- vastasi tyttö,
syvin halveksuminen kasvoillaan.

Balsamo hymyili kuin kokenut mies, joka tietää, ettei löydy
eroitusta, jonka yli rakkaus ei pääse, olipa tuo eroitus vaikka
pohjaton kuilu.

-- Ja mitä hän tekee portaitten juurella?

-- Odottakaa, hän ottaa pois kädet kasvoiltaan, nousee ylös
kaidepuusta pidellen, tulee ylös.

-- Minne hän tulee?

-- Tänne... se on turhaa, hän ei tohdi astua sisään.

-- Miksi hän ei tohdi astua sisään?

-- Siksi, että hän pelkää, -- sanoi Andrée halveksuvasti hymyillen.

-- Mutta hän kuuntelee kai?

-- Niin, hän painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee.

-- Se häiritsee teitä?

-- Kyllä, sillä hän voi kuulla, mitä minä puhun.

-- Onko hän sellainen, että käyttäisi sitä tietoaan väärin, teitäkin
vastaan, jota hän rakastaa?

-- Kyllä, vihan ja mustasukkaisuuden puuskassa; niin, sellaisella
hetkellä hän voi tehdä mitä tahansa.

-- Pääskäämme hänestä sitten, -- sanoi Balsamo. Ja hän meni kaikuvin
askelin ovea kohti.

Luultavasti ei suurimman rohkeuden hetki ollut Gilbertille vielä
tullut, sillä kun hän kuuli Balsamon askeleet, niin hän peljästyi
tulevansa yllätetyksi, kavahti kahtareisin portaiden kaiteelle ja
antoi luisua alas saakka.

Andrée huudahti säikähdyksestä.

-- Lakatkaa katsomasta sinne päin, -- sanoi Balsamo tullen jälleen
Andréen luo. -- Tuollaiset lemmenasiat ovat liian vähäpätöisiä.
Puhukaa minulle nyt parooni de Taverneystä, tahdotteko?

-- Minä tahdon kaiken, mitä te tahdotte, -- vastasi Andrée huokaisten.

-- Niin ollen, parooni on sangen köyhä?

-- Sangen köyhä.

-- Liian köyhä hankkiakseen teille mitään huvia?

-- Ei mitään.

-- Niinpä teillä on täällä linnassa ikävä?

-- Kiduttavan ikävä.

-- Te olette kunnianhimoinen, vai mitä?

-- En.

-- Te rakastatte isäänne?

-- Kyllä, -- vastasi nuori tyttö epäröiden.

-- Kuitenkin näytti illalla siltä kuin kätkisi jokin pilvi tuota
tyttärellistä rakkautta? -- jatkoi Balsamo hymyillen.

-- Olen pahastunut hänelle siitä, että hän on tuhlannut koko
äitini omaisuuden, joten poloisen Maison-Rougen täytyy kitua
varusväki-upseerina: hän ei voi kunnialla kantaa sukumme nimeä.

-- Kuka Maison-Rouge on?

-- Veljeni Filip.

-- Miksi te mainitsette häntä nimellä Maison-Rouge?

-- Koska se on tai paremminkin oli ennen erään meidän linnamme nimi
ja koska suvun vanhimmat pojat käyttivät sitä nimeä isän kuolemaan
asti; silloin he vasta saivat nimen Taverney.

-- Ja te rakastatte veljeänne?

-- Oi, hartaasti.

-- Enemmän kuin mitään muuta?

-- Enemmän kuin mitään muuta.

-- Ja miksi rakastatte häntä niin suuresti, kun taas isäänne vähemmän?

-- Siksi, että hänellä on jalo sydän, hänellä, joka antaisi henkensä
puolestani.

-- Kun taas isänne...?

Andrée oli vaiti.

-- Te ette vastaa?

-- Minä en tahdo vastata.

Ehkäpä Balsamo ei pitänyt sopivana pakottaa tyttöä tässä suhteessa
tottelemaan. Tai ehkäpä tiesi hän jo paroonista kaikki, mitä hän
tahtoi tietää.

-- Missä on tällä hetkellä ritari Maison-Rouge? Kysytte, missä Filip
on?

-- Niin.

-- Hän on Strassburgissa varusväessä.

-- Näettekö hänet juuri nyt?

-- Missä?

-- Strassburgissa.

-- En häntä näe.

-- Tunnetteko tuon kaupungin?

-- En.

-- Mutta minä tunnen sen; etsitäänpä häntä yhdessä, tahdotteko?

-- Mielelläni.

-- Onko hän teatterissa?

-- Ei.

-- Onko hän Café de la Placessa toisten upserien kanssa?

-- Ei.

-- Onko hän mennyt jo kotiin huoneeseensa? Tahdon, että teidän on
nähtävä veljenne huone.

-- Minä en näe mitään. Luulen ettei hän ole enää Strassburgissa.

-- Tunnetteko tiet siellä?

-- En.

-- Sillä ei väliä, minä ne tunnen; lähtekäämme matkaan. Onko hän
Savernessä?

-- Ei.

-- Saarbrückenissä?

-- Ei.

-- Onko hän Nancyssä?

-- Odottakaa!

Tyttö aprikoi; hänen sydämensä sykki haljetakseen.

-- Minä näen, näen hänet! -- sanoi hän riemastuen. -- Oi, rakas
Filip, että sinut näin!

-- Mitä nyt?

-- Rakas Filip! -- jatkoi Andrée silmät ilosta loistaen.

-- Missä hän on?

-- Hän ratsastaa, kaupungissa, jonka tunnen hyvin.

-- Missä?

-- Nancyssä, Nancyssä, siellä, jossa olin luostarissa.

-- Oletteko varma, että se on hän?

-- Kyllä, kyllä, näen hänen kasvonsa selvästi soihtujen valossa.

-- Soihtujen? -- kysyi Balsamo hämmästyen. -- Miksi juuri soihtujen?

-- Hän ratsastaa kauniiden, kullattujen vaunujen vieressä. -- Ahaa,
-- virkkoi Balsamo, joka näytti ymmärtävän; -- ja kuka istuu noissa
vaunuissa?

-- Eräs nuori nainen... Oi, kuinka hän on majesteettinen! Kuinka hän
on viehättävä! Kuinka hän on kaunis! Ah, sepä merkillistä, tuntuu
kuin olisin hänet jo ennen nähnyt. Ei, ei, minä erehdyin. Nicole se
vaan on hänen näköisensä.

-- Nicole tämän nuoren naisen näköinen, tuon, joka on niin ylpeä,
majesteettinen, kaunis?

-- Kyllä, mutta samalla tavoin kuin jasmiini muistuttaa liljaa.

-- Katsotaanpa, mitä tapahtuu siellä Nancyssä tällä hetkellä?

-- Nuori nainen kumartuu vaunun ovesta ulos ja viittaa Filipiä
lähestymään: Filip tottelee, paljastaa kunnioittavasti päänsä.

-- Saatatteko kuulla, mitä he juttelevat?

-- Minä kuuntelen, -- sanoi Andrée keskeyttäen Balsamoa sellaisella
liikkeellä kuin olisi tahtonut estää kaikki äänet itseään
häiritsemästä.

-- Minä kuulen, kuulen, -- mutisi hän.

-- Mitä tuo nuori nainen sanoo?

-- Hän käskee Filipiä suloisesti hymyillen toimittamaan hevoset
kulkemaan nopeammin. Hän sanoo, että saattueen on oltava valmis
huomisaamuna jo kello kuusi, koska hän tahtoo pysähtyä päivällä --

-- Missä?

-- Sitä veljeni juuri kysyykin... Hyvä Jumala, tuo nainenhan tahtoo
pysähtyä Taverneyssä! Hän tahtoo nähdä minun isäni. Oi, niin ylhäinen
ruhtinatar aikoo levähtää näin köyhässä talossa... Mitä meidän on
tehtävä, kun meillä ei ole pöytähopeita, tuskin liinaakaan?

-- Olkaa huoletta. Ne hankitaan.

-- Oi, tuhannet kiitokset!

Ja tyttö, joka oli noussut puolittain istuimeltaan, vaipui siihen
takaisin huokaisten syvään.

Balsamo lähestyi heti häntä ja muuttaen magneettisilla sivellyksillä
sähkövirtojen suuntaa hän antoi nyt unen rauhan tuolle kauniille
olennolle, jonka ruumis hervahti uupuneena vinoon, tuolle raskaalle
päälle, joka vaipui tytön läähättävää rintaa vastaan.

Andrée näytti nauttivan syvää, virkistävää lepoa.

-- Kokoa voimia, -- sanoi Balsamo hänelle, katsoen häntä synkeän
hurmauksen vallassa; -- kohta tarvitsen koko kaukonäköisyyttäsi.
Oi tiede, -- jatkoi hän äänellä, joka ilmaisi kaikkein hartainta
haltioitumista, -- sinä yksinäsi et petä! Sinulle yksinäsi on ihmisen
siis uhrattava kaikki! Tämä nainen on ylen kaunis, oi Jumalani! Hän
on puhdas kuin enkeli, ja sinä tiedät sen, sinä, joka olet luonut
enkelit ja naiset. Mutta mitä merkitsee minulle tällä hetkellä tämä
kauneus, tämä viattomuus? Pelkkää tiedon saantia, tiedon, jonka
ainoastaan kauneus ja puhtaus voivat minulle antaa. Kuolkoon ihminen,
niin kaunis, niin puhdas, niin viaton kuin hän onkin, kunhan vaan
hänen suunsa puhuu! Kadotkoot kaikki maailman hyvyydet, rakkaus,
intohimot, kiihko, kunhan vain voin aina kulkea varmoin askelin
valaistua tietä! Ja nyt, nuori neito, kun muutamat unen sekunnit
ovat tahdostani antaneet sinulle yhtä paljon voimia kuin jos olisit
nukkunut kaksikymmentä vuotta, herää nyt taas. Tai paremminkin: vaivu
jälleen kaukonäkeväiseen uneen! Minä tarvitsen vielä sanojasi; mutta
tällä kertaa sinä puhut minua varten.

Ja Balsamo ojensi uudestaan kätensä Andréeta kohti ja pakotti hänet
jälleen suoristautumaan kaikkivoivalla magneettisella virralla.

Kun hän sitten näki hänet valmiiksi ja alistetuksi, otti hän
taskukirjastaan nelinkerroin käännetyn paperin, johon oli suljettu
tukku mustia hiuskiharoita, lämpöisen hohtavia. Hajuvedet, joilla
kiharat olivat kostutetut, olivat tehneet paperin läpikuultavaksi.

Balsamo pani nyt kiharat Andréen käteen.

-- Katsokaa, -- vaati hän.

-- Oi, vieläkö! -- huudahti tyttö tuskallisesti. -- Oi, ei, ei;
antakaa minun olla, se niin koskee. -- Hyvä Jumala, äsken minun oli
niin hyvä.

-- Teidän on nähtävä, -- vastasi Balsamo ja asetti teräspuikkonsa
pään tytön rintaa vasten.

Andrée väänteli käsiään; hän koetti päästä tuon kokeentekijän
hirmuvallasta. Vaahto nousi hänen huulilleen aivan kuin ennen muinoin
pyhällä kolmijalalla istuvan Pyythian.

-- Oh, minä näen, näen! -- huudahti hän epätoivoisesti tahtonsa
menettäneenä.

-- Mitä näette?

-- Naisen.

-- Hyvä, -- mutisi Balsamo hurjan riemuisena; -- eipä tiede ole tyhjä
sana niinkuin hyve! Mesmer on voittanut Brutuksen. Kuvailkaa minulle,
minkälainen se nainen on, että tiedän, näittekö oikein.

-- Tummaverinen, kookas, siniset silmät, musta tukka, jäntevät kädet.

-- Mitä hän tekee?

-- Hän kiitää, häntä vie oiva hevonen, vaahdossa kylpien.

-- Minne päin hän menee?

-- Tuonne, tuonne, -- vastasi neito osoittaen länteen päin.

-- Tietä pitkin?

-- Niin.

-- Châlonsiin vievää?

-- Niin.

-- Hyvä, -- sanoi Balsamo; -- hän menee tietä, jota minäkin
matkustan. Hän aikoo Parisiin, jonne minäkin aion. Hyvä on; minä
löydän hänet Pariisista. Levätkää nyt, -- sanoi hän Andréelle, ottaen
pois suortuvan, jota neito ei ollut päästänyt kädestään.

Andréen kädet hervahtivat liikkumattomina alas.

-- Palatkaa nyt klaveerin ääreen, -- sanoi Balsamo. Andrée koetti
lähteä ovea kohti; mutta hänen jalkojaan herpasi hirveä väsymys
eivätkä ne tahtoneet häntä kantaa. Hän hoippui.

-- Ottakaa voimaa ja jatkakaa kulkuanne, -- virkkoi Balsamo kietoen
Andréen uuteen fluidumin virtaan.

Andrée oli kuin jaloluontoinen juoksija, joka ponnistaa viimeisetkin
voimansa täyttääkseen herransa tahdon, vaikka se olisi kuinka armoton.

Hän kulki edelleen.

Balsamo avasi huoneensa oven, ja Andrée meni verkalleen portaita
alas, yhä unessa.



10.

Nicole Legay.


Gilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta,
kuvaamatonta tuskaa.

Hän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut
enää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa
puhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon,
että sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä
olisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä
oli.

Tätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa
tunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert,
vapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin.
Mutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli
rohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä
mennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin
kimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän
vaipui takaisin polvilleen.

Silloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie,
joka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri,
käytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita
säleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja
kiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen,
halutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.

Hän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi
seinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut
maasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan
läheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.

Silloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään
jonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta
aukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti
paremminkin aaveelta kuin ihmiseltä.

Hän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.

Eräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta
tavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin
muiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin
mielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä
heidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea
kuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen,
synkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua
kummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin
suuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä.
Mutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme
ole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, -- kun heidän
aurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he
kuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.

Gilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin
synkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt,
vaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen
oli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita
ollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti
johdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?

Mutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan
vieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen
harkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain
todistukset aaveita vastaan, ja hänen "Filosoofisesta sanakirjasta"
lukemansa kirjoitus _Kummitus_ antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta
tuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.

Jos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen.
Ja ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä
tavalla urkkia.

Pelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen
omatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.

Hän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo
sanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei
hänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.

Ei hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa
paitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli.
Mutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen
tikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä
olivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän
tilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että
tuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten
sitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan
säännöllinen tulos.

Kun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa
niiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän
oli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman
kynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut
yliluonnollinen voima.

Andrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin
ohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili
pimeässä, ja jatkoi matkaansa.

Kun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole
toisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi
Gilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli
rajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan
tahtiin kuin hän.

Andrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi
häntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi
kuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka
kannella kynttilä yhä paloi.

Gilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla
oli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja
kättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin
paljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.

Epäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin
hänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista
tapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka
olivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin
aistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä
fysioloogisissa tutkimuksissa.

"No niin", tuumi hän kahden vaiheella, kumpi näistä käsityksistä
olisi oikea, "jos asianlaita on siten, nautin minä niinkuin muutkin
tuosta turmeluksesta tai käytän hyväkseni hänen aistipetostaan,
kun se tarjoutuu. Ja koska enkeli heittää tuulten revittäväksi
puhtaudenvaatteensa, niin minäkin tahdon tilkun hänen siveydestään."

Gilbert oli tällä kertaa tehnyt lopullisen päätöksensä ja hän aikoi
rynnätä saliin. Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli,
ilmestyi pimeydestä käsi, joka tarttui lujasti häntä käsivarteen.

Gilbert kääntyi kauhistuneena ja hänestä tuntui kuin olisi sydän
ollut halkaista hänen rintansa.

-- Ah, jokos sain sinut kiinni, hävytön! -- sähähti hänelle korvaan
vihastunut ääni. -- Koetapas vielä kieltää, ettet käy kohtauksissa
hänen kanssaan, koetapas kieltää, ettet rakasta häntä...

Gilbertillä ei ollut voimaa edes pudistaa kättään päästääkseen sitä
irti pitimistä.

Ja kuitenkaan eivät ne pitimet olleet niin lujat, ettei hän olisi
jaksanut niitä rikkoa. Se ruuvipihti oli ainoastaan nuoren tytön
käsi. Nicole Legay se vaan oli Gilbertin kammitsoinut.

No niin, mitä nyt siinä taas tahdot? -- kysyi Gilbert aivan hiljaa,
mutta kärsimättömänä.

Ah, haluatko, että sanon sen täyttä suuta, siltä tuntuu? -- virkkoi
Nicole kovalla äänellä.

Ei, ei, haluan päinvastoin, että olet hiljaa, -- vastasi Gilbert
kiristäen hampaitaan ja vetäen Nicolea muassaan eteiseen.

-- Hyvä, tule sitten kanssani.

Tätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän
pääsisi Andréesta loitommalle.

-- Olkoon menneeksi, minä tulen, -- sanoi hän.

Hän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle
ja veti oven mennessään kiinni.

-- Mutta, -- sanoi Gilbert, -- neiti Andrée lähtee makuukamariinsa,
hän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole
silloin saapuvilla.

-- Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä
suuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun
täytyy saada puhua sinun kanssasi.

-- Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle;
neiti on ankara, senhän tiedät.

-- Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua
kohtaan!

-- Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna...

-- Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa
niihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello
kuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan
toisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan.
Sinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin
Annonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä
rippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme
luostarin johtajattarelle.

-- Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos
huomataan...

-- Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra
parooni tietysti ujostelee tekemästä.

-- Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, -- vastasi Gilbert koettaen
itseään puolustaa.

-- Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella
hänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja
valistusmies.

Gilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa,
että jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut
vähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi
tarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli
nähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole
sen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla
yleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi
nuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus
oli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten
rakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.

Gilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan
vähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja
hän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko
öisestä seikkailusta.

-- No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, --
sanoi Gilbert.

-- Oh, se on pian tehty, -- huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan
päinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita
hetkellisiä tunteitaan. -- Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla
on epämukavaa; mennään minun kamariini.

-- Sinun kamariisi! -- huudahti Gilbert kauhistuneena; -- mahdotonta.

-- Miksikä niin?

-- Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.

-- Joutavia! -- vastasi hän hymyillen halveksuvasti. -- Kuka
meidät yllättäisi? Neitikö? Kyllä maar, hän mahtaa tosiaan olla
mustasukkainen moisesta hienosta herrasta. Ikävä kyllä hänelle,
ihmisiä, joiden asiat tiedetään, ei meidän tarvitse peljätä. Ah,
Andrée-neiti mustasukkainen Nicolelle! Sitä kunniaa en luullut
koskaan saavani!

Ja nauru, väkinäinen ja hirveä kuin myrskyn ulvahdus, peljästytti
nyt Gilbertiä paljoa enemmän kuin mitkään sättimiset tai uhkaukset
olisivat tehneet.

-- Minä en suinkaan pelkää neitiä, Nicole, vaan pelkään sinun
kohtaloasi.

-- Niin, se on totta, sinä olet aina sanonut minulle, ettei
sellaisessa ole mitään pahaa, josta ei tule julkista häpeäjuttua.
Filosoofit saattavat joskus olla jesuiittoja. Muuten sanoi
Annonciade-luostarin rippi-isäkin jo samaa kuin sinä, ja hän sanoi
sen minulle ennenkuin sinä. Siksi kai sinä käyt kohtauksissa neidin
kanssa öiseen aikaan. Joutavia, riittää jo tuollaiset syyt... Tule
kamariini, minä tahdon niin.

-- Nicole, -- alkoi Gilbert hammasta purren.

-- Niin, -- virkkoi tyttö, -- entä sitten?...

-- Varo itseäsi!

Ja Gilbert teki uhkaavan liikkeen.

-- Oh, minä en pelkää; sinä olet lyönyt minua jo kerran ennenkin,
mutta siksi, että olit silloin mustasukkainen. Sinä rakastit minua
siihen aikaan. Se oli viikko lempikuukautemme loputtua, ja minä
annoin lyödä itseäni. Mutta nyt minä en enää anna. En, en, en,
sillä sinä et minua enää rakasta. Ja nyt olen minä vuorostani
mustasukkainen.

-- Ja mitä sinä aiot tehdä? -- kysyi Gilbert tarttuen tytön
ranteeseen.

-- Oh, minä huudan niin kovasti, että neiti tulee ja kysyy sinulta,
millä oikeudella sinä annat Nicolelle samaa, jota sinä et saa antaa
enää nykyään muille kuin hänelle. Päästä siis irti, neuvon sinua.

Gilbert päästi Nicolen käden. Sitten otti hän tikapuut, veti niitä
varovasti perässään ja pystytti ne paviljonki-rakennuksen seinää
vastaan sillä tavoin, ette ne osuivat Nicolen ikkunaan.

-- Katso, miten kohtalo on muuttuvainen, -- sanoi Nicole; --
tikapuut, joita aiottiin luultavasti käyttää neidin huoneeseen
noustessa, ovat nyt sievästi tarpeen laskeuduttaessa Nicolen
ullakkokamarista. Miten se maistuu itserakkaudestani hyvältä!

Nicole tunsi nyt olevansa voimakkaampi; sentähden hän kiiruhti
hätiköivästi riemuaan ilmaisemaan, kuten naiset aina, naiset, jotka
saavat sitten kalliisti maksaa ensimäisen liian aikaiseen julistetun
voittonsa, elleivät tosiaan ole voimakkaampia hyvässä tai pahassa.

Gilbert tunsi asemansa tukaluuden; niin ollen mietti hän nuorta
tyttöä seuratessaan valmiiksi kaikki keinonsa sen taistelun varalta,
johon hän varustautui.

Ja varovaisena miehenä hän tahtoi ensinnäkin olla varma kahdesta
seuraavasta seikasta.

Ensimäinen niistä oli seikka, jonka hän nyt näki neiti de Taverneyn
ikkunan alitse kulkiessaan, nimittäin, että neiti oli yhä salissa.

Toinen jälleen, josta hän otti selvän Nicolen kamariin tullessaan,
oli, että hän saattoi niskojaan taittamatta päästä ikkunasta
tarvittaessa tikapuiden ensimäiselle kapulalle ja siitä luisua
helposti alas maahan.

Nicolen kamari ei koruttomuudessaan ollut suuresti muista rakennuksen
huoneista eroava.

Se oli ullakkokamari, jonka seinät olivat peitetyt harmaalla,
vihreäkuvioisella paperilla. Telttasänky ja suuri kurjenmiekkakukka,
joka oli asetettu ikkuna-aukon ääreen, olivat sen ainoat huonekalut.
Näiden lisäksi oli Andrée lainannut Nicolelle valtavan suuren
vaatteensäilytys-lippaan, jota kamarineitsyt käytti samalla kaappina
ja pöytänä.

Nicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.

Nicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt,
kun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin,
joka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa
kylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin
se nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä
palavin ja harmistunein silmin.

-- No niin, -- sanoi hän, -- sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?

-- Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? -- vastasi
Gilbert.

-- Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.

-- Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?

-- Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa?
Noidanko?

Ehkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin:
kateellinen. -- Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.

-- Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et
rakasta minua enää, eikö niin?

-- Kyllä, minä rakastan sinua yhä.

-- Miksi sinä sitten karttelet minua?

-- Siksi, että milloin minut tapaat, sinä haastat riitaa.

-- Juuri niin, minä haastan riitaa siksi, että me emme enää tapaa
toisiamme muuta kuin vilaukselta.

-- Minä olen aina ollut erakko ja hakenut yksinäisyyttä, senhän
tiedät.

-- Kyllä, ja siihen yksinäisyyteen kavutaan tikapuilla...

Kiitoksia, siitä en ennen tiennyt!

Gilbert oli tässä ensimäisessä kohdassa joutunut tappiolle.

-- Kas niin, ole nyt suora, jos voit sitä olla, Gilbert, ja tunnusta,
että sinä et minua enää rakasta tai että sinä rakastat meitä
kumpaakin yhtaikaa.

-- No hyvä, jos asia olisi niin, -- sanoi Gilbert, -- mitä siitä
sanoisit?

-- Sanoisin, että se on eriskummaista ja luonnotonta.

-- Eipä suinkaan, vaan erehdys.

-- Sinun sydämesi erehdys.

-- Ei, vaan meidän yhteiskuntamme. Löytyy maita, joissa jokaisella
miehellä on seitsemän, kahdeksan vaimoa, senhän tiedät.

-- Niissä eivät ihmiset ole kristittyjä, -- vastasi Nicole
kärsimättömästi.

-- He ovat filosoofeja, -- lausui Gilbert ylpeästi.

-- Ohoo, herra filosoofi, sinusta olisi siis hyvä; jos minä tekisin
niinkuin sinä, ottaisin itselleni vielä toisen rakastajan?

-- Minä en tekisi sinulle vääryyttä enkä olisi sinulle tyrannillinen,
minä en tahtoisi harjoittaa väkivaltaa sydämesi tunteita kohtaan...
Pyhä vapaus ilmenee varsinkin vapaan valinnan kunnioituksessa... Ota
uusi mielitietty, Nicole; minä en pakottaisi sinua uskollisuuteen,
jos se ei minun mielestäni olisi luonnollista.

-- Ah, -- huudahti Nicole, -- nyt näet, että sinä et rakasta minua!

Väittely oli Gilbertin vahva puoli, ei silti, että hänellä olisi
ollut taito tehdä varmoja johtopäätöksiä, vaan siksi, että hän osasi
sinkauttaa paradokseja. Sitäpaitsi oli hänellä toki enemmän tietoja
kuin Nicolella, vaikka hänellä itselläänkin niitä oli vähän...
Nicole ei ollut lukenut muuta kuin sellaista, mikä tuntui hänestä
huvittavalta. Gilbert oli lukenut paitsi sellaista, mikä tuntui
hänestä huvittavalta, myöskin muuta, joka oli hänestä hyödyllistä.

Gilbert alkoi siis väittelyssä saavuttaa jälleen kylmäverisyyttä, kun
se taas Nicolelta väheni.

-- Onko sinulla hyvä muisti, herra filosoofi? -- kysyi Nicole
ivallisesti hymyillen.

-- Jonkun kerran, -- vastasi Gilbert.

-- Muistatko, mitä sanoit minulle silloin, kun minä tulin
Annonciade-luostarista neidin kanssa viisi kuukautta sitten?

-- En; mutta voithan muistuttaa sitä mieleeni.

-- Sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä." Sen sinä teit sinä
päivänä, jolloin meillä oli yhdessä luettavana _Tanzai_ tuolla
eräässä holvissa vanhan linnan raunioilla.

-- Hyvä, jatkahan.

-- Sinä vapisit aikalailla sinä päivänä.

-- Hyvin mahdollista, minä olen luonnostani arka, mutta minä teen
kaiken voitavani korjatakseni itsessäni tuon vian niinkuin muutkin.

-- Ja kun sinä olet korjannut kaikki vikasi, -- sutkautti Nicole
nauraen, -- niin sinä olet täysi mestari.

-- Olen ainakin voimakas, sillä viisaus on voima.

-- Mistä sinä olet tuon lukenut, sanopas?

-- Kuuluuko se sinuun? Puhuhan vaan, mitä minä sanoin sinulle siellä
holvin alla.

Nicole tunsi, että vahva pohja katosi yhä enemmän hänen jalkainsa
alta.

-- No niin, sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä, Nicole, kukaan ei
minua rakasta. Kukaan ei tiedä, mitä minulla on tuolla!" Ja sinä löit
rintaasi sydämen kohdalle.

-- Sinä erehdyt, Nicole. Jos minä johonkin löin sitä sanoessani,
niin enpä kai lyönyt sydämeen, vaan varmaankin päähäni. Sydän ei
ole mitään muuta kuin puserruspumppu, jonka tarkoituksena on syöstä
verta ruumiin ulko-osiin. Lue "Filosoofisesta sanakirjasta" kirjoitus
_Sydän_.

Ja Gilbert ojensi itsekylläisenä vartaloaan. Hän kopeili nyt Nicolen
edessä, tultuaan Balsamon parissa nöyryytetyksi.

-- Sinä olet oikeassa, Gilbert, sinä mahdoit tosiaan silloin lyödä
päähäsi. Sinä siis sanoit, päähäsi lyöden: "Minua kohdellaan täällä
kuin kartanokoiraa, ja Mahon on jo onnellisempi kuin minä." Minä
vastasin silloin, että on väärin olla sinua rakastamatta ja että
jos sinä olisit ollut veljeni, niin minä olisin rakastanut sinua,
minä. Luulenpa, että minä vastasin sillä tavoin sinulle sydämelläni
enkä suinkaan päälläni. Mutta ehkäpä erehdyn: minä en ole lukenut
"Filosoofista sanakirjaa".

-- Siinä olet tehnyt tuhmasti, Nicole.

-- Sinä otit silloin minut syliisi. "Sinä olet orpo tyttö, Nicole",
sanoit sinä minulle; "minäkin olen orpo; meidän köyhyytemme ja halpa
asemamme tekevät meistä enemmän kuin sisaruksia: rakastakaamme
siis toisiamme, Nicole, niinkuin olisimme sisaruksia. Muuten,
jos tosiaankin olisimme sisaruksia, niin yhteiskunta kieltäisi
meidän rakastamasta toisiamme sillä tavoin kuin minä tahdon sinun
rakkauttasi." Sitten sinä hyväilit minua.

-- Se on mahdollista.

-- Sinä ajattelit siis sitä, mitä sanoit?

-- Epäilemättä. Ihminen ajattelee melkein aina juuri sitä, mitä
sanoo, sillä hetkellä, jolloin hän sen sanoo.

-- Niin, entä nyt...?

-- Nyt olen viisi kuukautta vanhempi, olen oppinut asioita, joita en
silloin tuntenut, ja aavistan jo toisia, joita en vielä tunne. Nyt
minä ajattelen toisella tavoin.

-- Sinä olet siis valehtelija, petturi, teeskentelijä? -- huudahti
Nicole suuttuen.

-- En enempää kuin joku matkustaja, jolta laakson pohjassa kysytään,
mitä hän ajattelee maisemasta, mutta jolle sitten tehdään sama
kysymys hänen saavuttuaan vuoren huipulle, joka äsken sulki hänen
näköpiiriään. Näen nyt suuremman maiseman, siinä koko selitys.

-- Niin että sinä et tahdo minua naida?

-- Minä en ole koskaan sanonut sinulle tahtovani sinut naida, --
vastasi Gilbert halveksuvasti.

-- Mutta, hyväinen aika, -- huudahti tyttö katkeroituen, -- onhan
Nicole Legay mielestäni Sebastian Gilbertin arvoinen.

-- Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia, -- vastasi Gilbert. -- Eroitus
on vaan siinä, että luonto tai kasvatus ovat antaneet heille
erilaisia sisäisiä arvoja tai eroavia taipumuksia. Sikäli kuin
nämät arvot tai taipumukset kehittyvät kenessä suuremmassa, kenessä
pienemmässä määrässä, eroavat he toisistaan.

-- Niin että kun sinulla on kehittyneemmät arvot ja taipumukset kuin
minulla, niin sinä eroat minusta.

-- Luonnollisesti. Sinä et osaa vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä,
mutta sinä ymmärrät jo.

-- Hyvä, hyvä, -- huudahti Nicole vimmastuneena, -- kyllä minä
ymmärrän.

-- Mitä sinä ymmärrät?

-- Minä ymmärrän, että sinä olet huono mies.

-- Se on mahdollista. Monet syntyvät huonoilla taipumuksilla
varustettuina, mutta hyvä tahto kiiruhtaa niitä parantamaan. Rousseau
esimerkiksi oli syntynyt huonoilla taipumuksilla varustettuna; mutta
hän korjasi kuitenkin itsensä. Minä teen samalla tavoin kuin Rousseau.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti Nicole, -- kuinka olen voinut
rakastaa mokomaa miestä?

-- Etkä sinä minua rakastanutkaan, Nicole, -- jatkoi Gilbert
kylmästi; -- minä miellytin sinua, siinä kaikki. Sinä tulit Nancystä,
jossa sinä et ollut nähnyt muita kuin papinkokelaita, jotka olivat
sinusta naurettavia; tai sotilaita, joita sinä pelkäsit. Me olimme
molemmat nuoria, molemmat viattomia ja halusimme molemmat lakata
sitä olemasta. Luonnon vastustamaton ääni meissä puhui. On olemassa
jotain, joka syttyy suonissamme silloin kuin kaipaamme, rauhattomuus,
johon etsii lääkettä kirjoista, mutta ne tekevät meidät yhäkin
rauhattomammiksi. Lukiessamme yhdessä erästä tuollaista kirjaa,
sinä, -- muistathan sen, Nicole, -- en voi sanoa, että minulle muka
antauduit -- sillä enhän sinulta mitään pyytänytkään etkä sinä
minulta mitään kieltänyt, -- vaan me löysimme siinä tilaisuudessa
yhdessä erään ennen tuntemattoman salaisuuden sanan. Kuukauden
tai kaksi kuului tuo sana: _Onni_! Kuukauden tai kaksi me elimme,
emme ainoastaan olleet olemassa. Merkitsikö tämä sitä, että meidän
täytyisi, oltuamme pari kuukautta toistemme avulla onnellisia, olla
vastedes iankaikkisesti toistemme tähden onnettomia? Ajattelehan,
Nicole, jos ihminen onnea antaessaan ja saadessaan sitoutuisi moiseen
sopimukseen, silloin luopuisi hän vapaan valinnan oikeudesta, ja
sehän olisi luonnotonta.

-- Viisaustieteen tuntejako sinä nyt annat? -- kysyi Nicole.

-- Niinpä luulen, -- vastasi Gilbert.

-- Siispä ei filosoofeille ole mikään pyhää?

-- Kyllä on, järki.

-- Joten minä, joka tahtoisin olla kunniallinen tyttö...

-- Anteeksi, mutta se on jo myöhäistä.

Nicole kalpeni ja lensi vuorotellen punaiseksi, niinkuin jokin ratas
olisi syössyt verta hänen päähänsä ja taas sieltä pois.

-- Kunniallinen sinua kohtaan, -- selitti Nicole. -- "Nainen on
aina kunniallinen, kun hän on uskollinen sitä kohtaan, jonka
hän on sydämensä ystäväksi valinnut", olet sinä sanonut minua
lohdutellaksesi. -- Muistathan nuo ajatuksesi avioliitosta?

-- Minä olen puhunut ainoastaan liitosta, Nicole, edellyttäen, että
minä en koskaan mene naimisiin.

-- Sinä et koskaan mene naimisiin?

-- En. Minä tahdon olla oppinut ja valistusmies. Ja tiedehän määrää
eristäytymään järjen puolesta ja filosofia ruumiin.

-- Monsieur Gilbert, -- sanoi Nicole, -- te olette raukka ja minä
luulenkin, että minä olenkin parempi teitä.

-- Lopettakaamme, -- vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, -- sillä
me hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä
kuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se
miellytti teitä, eikö niin?

-- Tottahan toki!

-- No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua,
siksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.

-- Sellainen typerys, -- sanoi Nicole, -- luulla minua niin
luonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!

-- Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte?
Mustasukkaisuus sokaisee teidät.

-- Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? -- sanoi nuori tyttö
hermostuneesti nauraen. -- Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette,
että minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen,
sanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos
minulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne
kauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, -- enkö minä olisi yhtä
hyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, --
ja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, -- minä voin
kääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen
sopusuhtainen. -- Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin.
-- Minulla on hampaat kuin helmet. -- Ja hän katseli hampaitaan
kolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä
päässä. -- Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä
erikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän
ja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen
rakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle
minä olen kiemaillut. -- Kuule, Gilbert, sinä naurat, -- jatkoi
tyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas
sammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. -- Usko minua, älä
pakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois
siltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten
hämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos
minä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi,
Gilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista
onnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita
se tuo muille.

-- Onneksi vaan, -- sanoi Gilbert, -- te olette nyt jo päässyt
melkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.

-- Mistä?

-- Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät...

-- Niin?

-- Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.

Nicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen
hampaitaan:

-- Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin
alan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut.
Luulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen,
että minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin
on liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin
vaimoksi. -- Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette
katkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi
muille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi
Gilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei
olisi ollutkaan huoneessa.

Gilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä
päätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen
sytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.

Mutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös
erota Nicolesta, -- sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä
hänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen.
Gilbert pysyi lujana.

Kun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään
ääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.

-- Läksi, -- mutisi hän itsekseen, -- läksi!

Hän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot
sammuneet.

-- Entä neiti! -- sanoi Nicole itsekseen.

Ja tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin
ovelle ja kuunteli.

-- Hyvä, -- sanoi hän, -- hän on mennyt omin neuvoin levolle ja
nukkuu. Odotahan huomiseen! -- Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko
sinä häntä!



11.

Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä,


Sieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan
niin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän
luuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa,
supistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen
kerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai
näyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus
oli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly.
Tällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät
aistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään
kuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä
kaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen
silmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat
vaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.

Yksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden
mukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut
vastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki
hänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään
hyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli
pitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin
täydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa
tosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys
tekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran
rangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen
tuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja
vannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan
pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.

Nicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä
oli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita
niitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua
aivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman
kaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen
seitsentoista-vuotiaassa sydämessään.

Muuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin
syylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö,
täynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua
ylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria
kolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria
ja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan;
Andrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa
sisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja
surkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin
naiseksi.

Sillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla
hienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta
Gilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei
Gilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli
saavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä
suhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen
paroonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä
talonpojalle antautuessaan.

Mitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut
Gilbertille?

Nicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli
luullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut
nähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän
tekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon
parooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi
koko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet
talosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä
varmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja
raukkamaisena.

Mutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin
molempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen
katseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen
ja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän
suuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen
mielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti
hänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän
vaipui uneen.

Päivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin.
Hän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä
pelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi,
joka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen,
kuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä
kolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme
puhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät
hänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja
katsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet
suinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka
tuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa,
jota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli
valkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin
hänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.

Nähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin
kelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.

Hänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet,
sen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan
pelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli,
että neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.

Tällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi
Nicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään
lupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla
itse noussut ylös.

Tuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui
vuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen,
hengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa
unessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet
hänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan
kasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä
mielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan
käsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa
vastaan.

Silloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten
ilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä
valituksia.

Nicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän
myönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista,
joka voisi kilpailla Andréen kanssa.

Sitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.

Valovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät
luomet värähtämään.

Hän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen
väsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti
takaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.

-- Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? -- virkkoi Nicole.

-- Onko jo myöhä? -- kysyi Andrée hieroen silmiään.

-- Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin
tavallista.

-- En tiedä, mikä minulla on, Nicole, -- sanoi Andrée katsellen
ympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. --
Ruumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.

Nicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.

-- Neiti on viime yönä vilustunut, -- alkoi hän sitten.

-- Viime yönä? -- vastasi Andrée kummastellen. -- Oh, -- huudahti hän
huomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, --
enkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?

-- Hm, -- myhähti Nicole, -- neidin sopii muistella.

-- Minä en muista mitään, -- vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin
käsin. -- Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?

Ja hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein
tajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:

-- Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua
niin painosti... se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten...

Nicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta
siitä huolimatta peite päällä.

Andrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut
häneen niin kummallisella tavalla.

-- Niin, sitten?... -- kysyi Nicole muka säälivänä.

Neiti Andrée näytti koettavan muistella.

-- Sitten, -- jatkoi hän, -- minä nukuin klaveerin eteen. Siitä
hetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä
huoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta
riisuutua.

-- Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, -- sanoi Nicole mairealla
äänellä; -- enkö minä ole neidin kamarineitsyt?

-- Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua,
-- vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.

-- Ulkokullattu! -- mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:

-- Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä,
sillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun
kuulin täältä liikettä.

Tässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla
häiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi
aivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi
saattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.

-- Minä kävin alhaalla... -- toisti Nicole,

-- Niin? -- kysyi Andrée.

-- Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.

Andrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa
silmissään muuta kuin kummastusta.

-- Sepä on merkillistä, -- sanoi hän.

-- Sitä se on.

Sanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.

Neiti suonee minulle anteeksi, -- vastasi Nicole.

-- Missä minä siis olen ollut?

-- Neiti tiennee sen paremmin kuin minä, -- virkkoi Nicole kohauttaen
olkapäitään.

-- Luulen, että sinä olet erehtynyt, Nicole, -- sanoi Andrée aivan
lauhkeasti. -- Minä en ole liikkunut klaveerituolilta missään.
Minusta tuntuu vain kuin muistaisin, että minun tuli kylmä ja
jonkinlainen raskas olo, ja että minun oli vaikea liikkua.

-- Oh, -- väitti Nicole pisteliäästi, -- kun minä näin neidin,
kuljitte te aivan ketterästi.

-- Sinä näit minut?

-- Kyllä, sen tein.

-- Mutta äskenhän sinä sanoit, että minä en ollut salissa.

-- En minä salissa neitiä nähnytkään.

-- Missä sinä sitten minut näit?

-- Eteisessä. Lähellä portaita.

-- Minut? -- huudahti Andrée kummastuneena.

-- Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, -- lisäsi Nicole muka
leikillisesti naurahtaen.

-- Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista,
-- virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.

-- Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, -- sanoi
Nicole. -- Minä ajattelin lisäksi, -- jatkoi hän nyt kahta vertaa
tarkkaavampana, -- että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa.
Viime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää
kävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö
niin, neiti?

-- Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, --
sanoi Andrée hymyillen; -- minä, joka olen niin pelkuri.

-- Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, -- vastasi Nicole, -- ja
silloin ei pelkää.

-- Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? -- kysyi Andrée,
joka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi
kamarineitsyensä kanssa jutellessaan.

Nicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen
kylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta,
oikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen
toisaalle.

-- Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? -- virkkoi hän.

-- Niin, kovia tuskia, -- vastasi Andrée; -- minä olen kuin lamattu
väsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt
eilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen
sairaaksi!

-- Oh, neiti, -- sanoi Nicole, -- ihmisellähän on joskus suruja.

-- Suruja? -- toisti Andrée.

-- Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen
hyvin.

-- Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?

Ja nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että
ne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.

-- On, neiti, -- vastasi hän luoden silmänsä maahan, -- kyllä,
minulla on suruja.

Andrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan
pukeutuakseen hän sanoi:

-- Kerrohan minulle.

-- Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että... Hän keskeytti,

-- Sanoaksesi, että? Mitä kummaa, kuinka sinä olet tyrmistyneen
näköinen, Nicole!

-- Olen tyrmistyneen näköinen niinkuin neiti väsyneen; nähtävästikin
me molemmat kärsimme.

Tuo _me_ ei miellyttänyt Andréeta, hän rypisti kulmiaan ja huudahti:

-- Oho!

Mutta Nicole ei liioin välittänyt tuosta huudahduksesta, vaikka
sävyn, jolla se oli lausuttu, olisi jo pitänyt olla hänelle varoitus.

-- Koska neiti välttämättä tahtoo, niin minä alan, -- virkkoi hän.

-- Antaahan tulla, -- vastasi Andrée.

-- Minä haluan naimisiin, -- jatkoi Nicole.

-- Pyh, -- huudahti Andrée... -- sinä ajattelet sellaista, etkä ole
vielä seitsemäätoista täyttänyt?

-- Neiti itse ei ole kuin kuudentoista.

-- Entä sitten?

-- Hm, vaikka neiti ei ole vasta kuin kuudentoista, ettekö tekin
ajattele joskus naimisiin menoa?

-- Mistä sinä luulet sellaista huomanneesi? -- kysyi Andrée ankarasti.

Nicole avasi jo suunsa antaakseen jonkun rohkean vastauksen, mutta
hän tunsi Andréen, hän tiesi, että hän katkaisisi sillä tavalla
jyrkästi koko selvittelyn, joka ei ollut vielä edistynyt tarpeeksi
pitkälle; hän siis muutti aikomustaan.

-- Tosiaankaan, enhän minä voi tietää, mitä neiti ajattelee, minä
olen vaan maalainen ja olen luonnonmukainen.

-- Sepä kummallinen sanantapa.

-- Miten niin? Eikö ole luonnon mukaista rakastaa jotakuta ja antaa
toisen rakastaa?

-- Hyvin uskottavaa; entä sitten?

-- Niin, minä rakastan jotakuta.

-- Ja joku rakastaa sinua?

-- Minä luulen niin, neiti.

Nicole huomasi heti, että sana "luulo" tuntui liian kalpealta ja että
tällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.

-- Nimittäin, minä olen siitä varma, -- lisäsi hän.

-- Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin,
mikäli huomaan.

-- Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella,
on toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla,
jolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan
hankituksi.

Nicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta,
että hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo
sopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti
hänen epäilyksensä.

-- No niin, sanopas, -- jatkoi Andrée, -- kenen kanssa sinä aiot
naimisiin?

-- Oh, erään, jonka neiti tuntee, -- virkkoi Nicole luoden
tarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.

-- Jonka minä tunnen?

-- Hyvin.

-- Kuka se sellainen on? Sinähän teet minut aivan uteliaaksi; annahan
kuulua.

-- Pelkään, ettei valintani neitiä miellytä.

-- Minua?

-- Niin.

-- Sinä siis arvioit itsekin hänet vähän soveltumattomaksi?

-- Sitä en tarkoita.

-- No, mutta puhu nyt pelkäämättä; emäntäin velvollisuus on pitää
huolta niistä palkollisista, jotka ovat kelvollisia, ja minä olen
sinuun tyytyväinen.

-- Neiti on sangen kiltti!

-- Sanohan nyt nopeasti, ja vedä kureliivini kiinni.

Nicole kokosi nyt kaikki voimansa ja koko tarkkaavaisuutensa.

-- No niin, se on... se on Gilbert, -- lausui hän. Nicolen suureksi
ihmeeksi ei Andrée räpäyttänyt silmäänsäkään.

-- Gilbert, pikku Gilbert, imettäjäni poika?

-- Juuri hän, neiti.

-- Kuinka? Tuon nuoren pojanko kanssa sinä aiot naimisiin?

-- Niin, neiti, hänen kanssaan.

-- Ja hän rakastaa sinua?

Nicole luuli päässeensä nyt ratkaisevaan kohtaan.

-- Hän on kymmenesti sen minulle sanonut.

-- No hyvä, mene sitten hänen kanssaan naimisiin, -- sanoi Andrée
rauhallisesti; -- minun mielestäni ei siihen ole mitään estettä.
Sinulla ei ole enää vanhempia ja hän on orpo, ja te voitte kumpikin
itse määrätä kohtalonne.

-- Kyllä, kyllä, -- änkytti Nicole, ällistyneenä siitä, että asia
kehittyi niin täydellisesti vastoin hänen odotuksiaan. -- Kuinka?
Neiti siis sallii, että...?

-- Miksikä ei, vaikka kyllähän te olette molemmat vielä kovin nuoria.

-- Saammepahan sitten sitä kauemmin elää yhdessä.

-- Te ette ole varakkaita kumpikaan.

-- Me teemme työtä.

-- Mitä työtä hän tekee, joka ei pysty mihinkään?

Tätä iskua ei Nicole enää sietänyt; moinen sitkeä teeskentely sai
hänen kärsivällisyytensä loppumaan.

-- Neiti sallinee minun sanoa, että te kohtelette tylysti tuota
Gilbert-parkaa, -- vastasi hän.

-- Kah, -- äännähti Andrée, -- minä kohtelen häntä niinkuin hän
ansaitsee; hän on laiskuri.

-- Oh, neiti, hän lukee aina ja toivoo vaan saavansa oppia.

-- Aina haluton toimeen, -- jatkoi Andrée.

-- Ei ainakaan neitiä kohtaan, -- vastasi Nicole.

-- Mitä tarkoitat?

-- Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette
hänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.

-- Minäkö?

-- Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän
saa jotain.

-- Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut
ajatelleeksi.

-- Jonkin saamistako? -- sutkautti Nicole nauraen.

Andréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi
aavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta,
jos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen
hermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian
rajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista
tahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa
ajatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli
voittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme
sanoa, että hän oli _puistatuksissa_: onnistunut sana, joka tuo heti
mieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet
jotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.

-- Mitä tuo sukkeluus merkitsee? -- kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi
tullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota
hänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.

-- Sukkela en ole, neiti, -- vastasi Nicole. -- Sukkeluus sopii
vallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat
niinkuin ne ovat.

-- Miten ne sitten ovat? Anna tulla!

-- Neiti loukkaa Gilbertiä, joka on teille aina niin altis. Siinä se
on.

-- Hän täyttää ainoastaan palvelijantehtävänsä. Ja mitä muuta?

-- Mutta eihän Gilbert ole palvelija, neiti; eihän hän ole palkalla.

-- Hän on meidän entisen vuokramiehemme poika; hän saa meiltä
ylläpidon eikä tee mitään ruokansa ja asuntonsa vastineeksi, jotka
hänelle täällä annetaan; oma häpeänsä, hän ne siis anastaa. Mutta
mihin sinä pyrit näillä sanoillasi, ja miksi sinä puollat niin
innokkaasti tuota poikaa, jonka kimppuun ei ole karattukaan?

-- Oh, ei maar neiti hänen kimppuunsa karkaa, päinvastoin, -- vastasi
Nicole hymyillen, ja se hymy oli täynnä pistokkaita.

-- Taas puhetta, jota minä en ymmärrä.

-- Kun neiti ei tahdo sitä ymmärtää.

-- Riittää, -- sanoi Andrée ankarasti; -- selitä minulle heti
paikalla, mitä tarkoitat.

-- Neiti tietää paremmin kuin minä, mitä minä tarkoitan.

-- En, minä en tiedä mitään, ja minä en edes aavista mitään, sillä
minulla ei ole aikaa mietiskellä ongelmia, joita sinä minulle asetat.
Pyydät minulta myöntymystä naimakauppaanne, eikö niin?

-- Niin, neiti, ja minä pyydän, ettei neiti olisi pahastuksissaan
minulle, jos Gilbert rakastaa minua.

Mitä se minuun kuuluu, rakastaako Gilbert sinua vai ei? Sinä väsytät
jo minua!

Nicole kavahti pienille jaloilleen pystyyn kuin kukonpoika
kannuksilleen. Viha, jota hän oli niin kauan sulkenut sisäänsä,
Purkautui viimein ilmi.

-- Tästä päättäen, -- huudahti hän, -- neiti lienee jo sanonut samaa
myöskin Gilbertille.

-- Puhelenko minä sinun Gilbertisi kanssa? Jätä minut rauhaan, olet
hullu.

-- Puhuuko neiti hänen kanssaan tai lakkaako puhumasta, ainakaan
siitä ei ole pitkää aikaa, jolloin se on tapahtunut.

Andrée astui Nicolea kohti ja katsoi häntä kiireestä kantaan
rajattoman halveksuvasti.

-- Sinä olet kierrellyt ja kaarrellut jo tunnin jotain hävyttömyyttä
sanoaksesi. Suu puhtaaksi nyt. Minä vaadin!

-- Mutta... -- koetti Nicole estellä hiukan liikutettuna.

-- Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?

-- Niin, neiti, ja sanon vieläkin.

Ajatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan
mahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.

-- Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! --
huudahti hän nauruun purskahtaen. -- Rauhoitu, Legay-parka, minä en
tähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä
väriset hänen silmänsä ovat.

Ja Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi
hänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan
hulluutta.

Tätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu
juuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.

-- Sen minä uskon, -- vastasi Nicole, -- eikä sitä tietoa saakaan
katsomalla häntä yönaikaan.

-- Mitä nyt? -- huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli,
mutta ei voinut vielä uskoa korviaan.

-- Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä,
niinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi
tietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.

-- Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo
itseäsi! -- huudahti Andrée aivan kalpeana.

-- Oh, se on helppoa, -- vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen
suunnitelmansa. -- Minä näin viime yönä...

-- Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, -- virkkoi Andrée.

Tosiaan joku huusi puutarhasta:

-- Andrée, Andrée!

-- Siellä on herra parooni, isänne, neiti, -- sanoi Nicole, -- ja tuo
vieras, joka oli täällä yötä.

-- Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan,
sano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja
tule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä
väittelystä.

-- Andrée! -- huusi parooni uudestaan; -- täällä vain hra de Balsamo
tahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.

-- Mene, sanon minä, -- toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea
käskevänä kuin kuningatar.

Nicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta,
suutaan mutistamatta.

Mutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään
jotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla
näyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton
mahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli
jättänyt auki.

Hän näki silloin ulkona Balsamon, joka kumarsi hänelle syvään ja
katseli tarkoin häntä.

Andrée horjui, ja hän tarttui kiinni ikkunaluukkuihin, säilyttääkseen
tasapainonsa.

-- Hyvää huomenta, monsieur, -- vastasi hän puolestaan.

Hän lausui nämä kaksi sanaa juuri kuin Nicole ehti puutarhaan
ilmoittamaan paroonille, ettei hänen tyttärensä tulisi vastaamaan.
Nicole seisoi nyt ällistyneenä ja suu auki, ymmärtämättä laisinkaan
moista emäntänsä ristiriitaista oikkua.

Ja melkein heti hervahti Andrée aivan voimattomana istumaan
nojatuoliin. Balsamo katsoi häneen yhä.



12.

Päivän tullen.


Matkustaja oli noussut ylös varhain aamulla mennäkseen katsomaan
ajoneuvojaan ja tiedustamaan, miten Althotas voi.

Kaikki muut nukkuivat vielä linnassa paitsi Gilbert, joka istui
huoneessaan pääoven vieressä ja seurasi sieltä ikkunaristikkojen
takaa piilosta kaikkia Balsamon liikkeitä ja tarkasteli hänen
hommiaan. Mutta Balsamo tuli pian vajasta pois ja sulki Althotaan
kammion oven. Ja hän oli jo kaukana, kun Gilbert ennätti ulos
puistokäytävään.

Balsamo nousi metsikköön linnan taakse. Ja hän hämmästyi suuresti
muutosta, jonka päivänvalo sai aikaan tuossa maisemassa, joka oli
hänestä eilen näyttänyt niin kolkolta.

Pientä, valkean ja punaisen kirjavaa linnaa, sillä se oli rakennettu
kivistä ja tiilistä, suojasi valtavan korkea sykomoori- ja
kultasadepuu-metsikkö, jonka kukkivat oksat hipoivat sen kattoa ja
kaunistivat paviljonki-rakennukset ikäänkuin kultakruunuilla.

Etualalla puutarhassa oli keinotekoinen, neliskulmainen lammikko,
ympärysmitalta noin kolmekymmentä askelta laaja, ja sitä kiersi leveä
ruohikkoreunus ja sen vieressä rehoitti kukkivain seljain muodostama
lehtimaja. Tuo lammikko ympäryksineen oli oikea lepo katseelle, jonka
näköpiirin puistokujan korkeat kastanjapuut ja haavat tekivät tältä
puolelta linnaa ahtaaksi.

Paviljonkirakennusten kummaltakin puolelta nousi leveä lehtikuja,
vaahterain, plataanien ja lehmusten muodostama, pieneen metsikköön,
jossa oli runsaasti pikkulintuja, ja niiden aamulaulu kaikui nyt
paraikaa linnan luo saakka. Balsamo läksi kulkemaan vasenta kujaa
pitkin ja joutui parinkymmenen askeleen päästä viheriään metsikköön,
jossa ruusut ja syreenit levittivät suloista tuoksuaan yhä eilisen
sateen kostuttamina. Paatsama-pensaiden kätköstä tunkeutuivat
esiin kuusamat ja jasmiinit, ja tuolla haipui lehdon varjoon
kurjenmiekka-käytävä, jonka kukkain joukossa hohti hyötymansikoita.
Ja lehto taas oli aivan täynnänsä kukkivia orjantappuroita ja
orapihlajoita.

Balsamo saapui siten aivan puiston korkeimmalle kohdalle. Sieltä näki
hän vanhan, limsiöistä rakennetun linnan rauniot, jotka vieläkin
olivat sangen majesteettiset. Yksi ainoa torninpuolisko oli niistä
enää jäljellä, keskellä suunnatonta kivirykelmää, jonka kupeella
kiemurteli pitkinä seppeleinä muratti ja villiviini, nuo hävityksen
villit lapset, jotka luonto on sijoittanut raunioille näyttääkseen
ihmiselle, että yksin rauniotkin ovat hedelmällisiä.

Tältä kannalta katsoen ei Taverneyn tila, joka supistui ainoastaan
seitsemään tai kahdeksaan auranalaan maata, ollut suinkaan vailla
arvoa eikä suloutta. Talo oli kuin tuollainen kallioluola, jonka
suun luonto kaunistaa kukkasilla, köynnöksillä ja oikukkailla
kiviryhmiensä muodoilla, mutta jonka ulkonainen alastomuus kuitenkin
peljästyttää matkustajaa ja pyrkii lykkäämään hänet paikalta
takaisin, jos hän on eksynyt tieltä ja aikonut pyytää yömajaa noiden
kallioiden ontelossa.

Kun Balsamo oli kävellyt raunioilla tunnin ajan ja tuli takaisin
asuinrakennusta kohti, näki hän jo paroonin, joka juuri astui ulos
pääportaille vievästä sivuovesta, heikko ja laiha ruumis verhottuna
aamunuttuun. Ja parooni laskeutui puutarhaan ja alkoi siellä samoilla
edestakaisin puhdistellen kukkivia ruusupensaita ja hävittäen
etanoita.

Balsamo kiiruhti hänen luoksensa.

-- Monsieur, -- sanoi hän kohteliaasti, ja hänen käytöstänsä voi
kiittää sitäkin hienommaksi, koska hän oli jo saanut varman selon
isäntänsä köyhyydestä, -- suokaa minun pyytää teiltä, samalla kun
lausun teille kunnioittavan tervehdykseni, nöyrästi anteeksi. Minun
velvollisuuteni olisi näet ollut odottaa teidän heräämistänne ennen
kuin läksin ulos. Mutta luodessani ikkunastani silmäyksen Taverneyn
puistoon, lumosi se minut niin, että tahdoin heti nähdä tämän
kauneuden ja sitten nuo valtavat rauniot.

-- On kyllä totta, monsieur, että ne rauniot ovat kauniit, -- vastasi
vanha parooni vastattuaan kohteliaasti Balsamon tervehdykseen. --
Mutta se onkin ainoa kaunis, mitä täällä on.

Se on ollut aikoinaan linna? -- kysyi matkustaja.

Niin, se oli minun linnani, tai paremminkin sukuni linna, öitä
kutsuttiin nimellä Maison-Rouge, ja me olemme kauan käyttäneet sitä
nimeä de Taverney-nimen yhteydessä. Maison-Rougen aikoina tila sai
myöskin paroonikunnan arvon. -- Mutta, kunnon vieraani, älkäämme
puhuko sellaisesta, jota ei enää ole. Balsamo kumarsi myöntyväisenä.

-- Minä tahtoisin puolestani, -- jatkoi vanha parooni, -- pyytää
anteeksi teiltä. Kotini on köyhä, ja minä olin siitä teille jo
huomauttanutkin.

-- Minä voin täällä mainiosti, monsieur!

-- Hökkeli vaan, kunnon vieraani, hökkeli, -- väitti parooni. --
Pesä, johon rotatkin alkavat mieltyä, sitten kun ketut ja sisiliskot
ja tarhakäärmeet ovat karkoittaneet ne pois tuolta vanhemmasta
linnasta. Ah, _pardieu_, monsieur, -- jatkoi parooni, -- te, joka
olette noita, tai ainakin vähän siitä puuttuu, teidän pitäisi nostaa
maasta ja rakentaa jälleen vanha linnamme Maison-Rouge. Eikä teidän
silloin suinkaan pitäisi unhoittaa myöskään noita kahtatuhatta
auranalaa niittyä ja metsämaata, joka sitä ennen ympäröi. Mutta
panenpa vetoa, ettette olekaan moista suunnitellut, vaan olette
sensijaan kohteliaasti tyytynyt nukkumaan kurjan kurjassa vuoteessa.

-- Oh, monsieur.

-- Älkää kieltäkö sitä, kunnon vieraani. Se vuode on kurja, minä
tunnen sen, se on poikani sänky.

-- Minä vakuutan, teille, monsieur, että se oli minusta sellaisenaan
erinomainen. Joka tapauksessa olen aivan ymmällä teidän hyvyydestänne
minua kohtaan, ja minä tahtoisin kaikesta sydämestäni osoittaa teille
kiitollisuuttani tekemällä teille jonkun pienen palveluksen.

Vanhus oli aina kujeellinen eikä jättänyt vastaamatta.

-- Hyvä, -- sanoi hän osoittaen la Brietä, joka juuri toi erinomaisen
hienolla saksilaisella lautasella lasin kirkasta vettä, -- hyvä,
siihen saatte heti tilaisuuden, arvoisa parooni; tehkää minulle
sama hyvätyö kuin Vapahtajamme teki Kaanaan häissä, muuttakaa tämä
vesi viiniksi. Mutta ainakin bourgogne-viiniksi tai esimerkiksi
chambertiniksi. Silloin teette minulle suurimman palveluksen, mitä
tällä hetkellä voitte.

Balsamo hymyili; vanhus piti tätä hymyilyä kieltona, tarttui lasiin
ja tyhjensi sen pohjaan asti.

-- Mainio lääke, -- sanoi Balsamo. -- Vesi on jaloin elementeistä,
parooni, koska itse Jumalan henki liikkui vetten päällä ennen
maailman luomista. Mikään ei jaksa vastustaa sen vaikutusta. Se
kuluttaa kivenkin, ja ehkäpä kerran huomataan, että se voi liuentaa
tyhjiin vaikkapa timantin.

-- Niin juuri, minut se ainakin liuentaa tyhjiin, -- vastasi parooni.
-- Tahdottako kilistää kanssani, vieraani? Minun viinilläni on se
hyvä puoli, että se on ainakin parhainta laatuaan. Oh, sitä on kyllä
vielä! Sille ei käy niin huonosti kuin maraskiinilleni.

-- Jos olisitte antanut tuoda oman lasinne keralla lasin minullekin,
hyvä vierasisäntäni, niin ehkäpä se kohteliaisuus olisi saanut minut
keksimään keinon olla teille joksikin hyödyksi.

-- Hyvä, selittäkäähän, millä tavalla? Onko se jo liian myöhäistä?

-- Ei suinkaan! Käskekää tuota kunnon miestä tuomaan minulle
lasillinen aivan puhdasta vettä.

-- La Brie, kuulitko? -- huusi vanha parooni.

La Brie läksi juoksemaan virkaintoisena kuten tavallisesti.

-- Kuinkahan lie, -- sanoi vanha parooni kääntyen vieraansa puoleen,
-- olisiko vedessä, jota minä juon joka aamu lasin, todellakin
joitakin ominaisuuksia tai salaisuuksia, joita minä en ole
aavistanut? Olisinko minä kymmenen vuotta tietämättäni ottanut osaa
alkemiaan kuten Jourdain[32] aikoinaan hoiteli proosaa?

-- En tiedä, mitä lienette harrastanut, -- vastasi Balsamo totisena,
-- mutta minä tiedän, mitä minä harrastan.

Sitten kääntyi hän la Brien puoleen, joka oli ihmeteltävän nopeasti
toimittanut määrätyn tehtävän, ja sanoi:

-- Kiitos, kunnon mies!

Ja Balsamo otti lasin la Brien käsistä ja kohotti sen ylös silmäinsä
tasalle ja tutkisteli sen kristallista sisältöä, jonka pinnalla
päivän täysi valo päilytti helmiä ja kimallutti sinertäviä ja
timantinhohtavia viiruja.

-- Mahtaa näkyä komeuksia, tuollaisessa vesilasissa? -- sanoi vanha
parooni. -- Peijakas sentään!

-- Kyllä, herra parooni, -- vastasi muukalainen; -- ainakin tänään
siinä on paljon komeaa.

Ja Balsamo näytti alkavan tarkastaa vettä yhä tyystemmin, Taverneyn
paroonin katsellessa koko ajan toimitusta ja la Brien pitäessä aivan
ällistyneenä lautasta vieraan edessä.

-- Mitä näette siellä, hyvä vieraani? -- kysyi parooni jatkaen yhä
pilkkailuaan. -- Minä suorastaan kiehun kärsimättömyydestä. Jokin
perintö kai minulle, jokin uusi Maison-Rouge, jonka avulla voin
hiukan korjata sekavia asioitani?

-- Näen siellä erään neuvon, jonka tahdon teille heti ilmoittaa,
nimittäin tämän: olkaa varuillanne!

-- Älkää? Aiotaanko karata kimppuuni?

-- Ei, mutta te saatte tänä aamuna tänne vieraan.

-- Sittenpä teillä on kohtaus jonkun kanssa minun kodissani! Se
on pahoin tehty, monsieur, sangen pahoin. Sillä tänä aamuna ei
pöydässäni olekaan ehkä peltopyitä, muistakaa se!

-- Se, mitä minulla on kunnia ilmoittaa teille, hyvä vierasisäntäni,
on vakava asia, jonka merkitys on mitä suurin, -- jatkoi Balsamo. --
Joku matkustaa paraikaa Taverneytä kohti.

-- Voi hyvä Jumala; mistä syystä, ja mikä vieras? Sanokaa se, hyvä
ystävä, sitä oikein rukoilen, sillä tunnustan suoraan, että kaikki
vieraat ovat minulle kiusallisia, -- sen olette kai huomannut jo tuon
vastaanoton happamuudesta, joka tuli teidän osaksenne. Selittäkää
asia tarkemmin, hyvä noita, paljon tarkemmin, jos suinkin mahdollista.

-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sanonpa teille vielä,
ettette luulisi vaativanne minulta liian suuria, että se on minulle
helppoakin.

Ja Balsamo lähensi tarkan silmänsä tähystämään taas opaalin väristä
nestettä, joka häilyi lasissa.

-- No niin, näettekö mitä? -- kysyi Taverneyn parooni.

-- Kyllä hyvinkin.

-- Puhukaapa siis.

-- Minä näen tänne tulevan korkea-arvoisen henkilön.

-- Ohoo, tosiaanko? Ja tuo henkilö tulee tänne noin vaan kenenkään
kutsumatta?

-- Hän on itse kutsunut tänne itsensä. Häntä opastaa teidän poikanne.

-- Filip?

-- Juuri hän.

Nyt valtasi paroonin iloisuuden puuska, joka oli taikuria kohtaan
sangen epäkohtelias.

-- Ahaa, -- nauroi hän, -- minun poikani opastamana... Sanoitteko,
että poikani opastaa tänne tuota henkilöä?

-- Sanoin kyllä.

-- Tunnetteko te poikani?

-- En vilaukseltakaan.

-- Ja poikani on tällä hetkellä missä?...

-- Tuskin neljännespeninkulman päässä.

-- Täältäkö?

-- Täältä.

-- Rakas herrani, ilmoitanpa, että minun poikani on Strassburgissa,
jossa hän palvelee varusväessä. Ja minä vannon teille, että ellei
hän tahdo joutua karkurin kirjoihin, jota hän ei tosiaan tee, ei hän
kuljettele ketään tänne minun luokseni.

-- Ja kuitenkin hän kuljettaa, -- väitti Balsamo tutkien yhä
vesilasiansa.

-- Ja tuo joku kuljetettu, onko hän nainen vai mies? -- kysyi parooni.

-- Hän on nainen, vieläpä hyvin ylhäinen nainen. Ah, malttakaapas,
täällä näkyy jotain erikoista, aivan merkillistä.

-- Ja tärkeääkin? -- kysyi parooni.

-- Kyllä, totisesti.

-- No, sanokaahan sitten.

-- Se on sitä, että tekisitte viisaasti, jos lähettäisitte pois tuon
palvelijattarenne, -- tuon pikku heilakan, kuten häntä kutsuitte,
jolla on sarvea sormiensa päissä.

-- Ja minkä tähden minun pitäisi lähettää hänet pois?

-- Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat
samanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.

Ja te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen,
hyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!

-- Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin
suuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä
hänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen
riemusaatossa.

-- Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! -- tokaisi parooni.

-- No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä
isäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se
koskee ainoastaan omaa etuanne.

-- Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?

-- Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en
teille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän,
ihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne
näkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen
omasta majesteettisesta naamastanne?

-- Peijakas, -- sanoi parooni, -- tämä toi vielä ankaramman ongelman.
Siitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis...?

-- Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee,
olisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen
hameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.

-- Hyvä, -- sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, -- siitä pahasta
selvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo
minun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip!
Että onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!

Ja parooni alkoi nauraa yhä kovemmin.

-- Vai niin, -- sanoi Balsamo vakavasti, -- minun ennustukseni siis
ilahuttaa teitä? Se on kyllä hyvä; mutta teidän sijassanne minä,
arvoisa parooni...

-- Minun sijassani?

-- Minä antaisin palvelijoille jonkinmoisia määräyksiä ja ryhtyisin
valmistuksiin...

-- Niinkö tekisitte?

-- Niin.

-- Kyllä maar minäkin, kyllä tietysti!

-- Onkin jo tosiaan aika.

-- Ja te puhutte minulle tosissanne tuollaisia?

-- En voi puhua totisemmin. Sillä jos te aiotte ottaa tuon henkilön,
joka nyt suvaitsee tulla luoksenne, hänen arvonsa mukaisesti vastaan,
niin teillä ei ole yhtään minuuttia aikaa hukata.

Parooni pudisti päätänsä.

-- Te epäilette, huomatakseni? -- kysyi Balsamo.

-- Hohoi, kunnon vieras, minun täytyy tunnustaa, että olette
tekemisissä kaikkein paatuneimman heikkouskoisen kanssa...

Juuri tällä hetkellä vanha parooni kääntyi sitä paviljonki-rakennusta
kohti, jossa hänen tyttärensä asui, ilmoittaakseen myöskin Andréelle
vieraan ennustuksen. Ja juuri silloin hän huusi:

-- Andrée, Andrée!

Tiedämme jo, miten tytär vastasi isänsä kutsuun ja miten Balsamon
lumoava katse veti hänet ikkunan ääreen.

Nicole seisoi myöskin paikalla ja katseli hämmentyneenä la Brietä,
joka iski hänelle silmää, ja koetti ymmärtää asiaa.

-- On peijakkaan vaikea uskoa tuollaista, -- toisti vanha parooni, --
ja jos en näe omin silmin...

-- No, koska ehdottomasti tahdotte nähdä omin silmin, niin
kääntykääpä, -- sanoi silloin Balsamo ja nosti kätensä ja viittasi
puistokujaa kohti, jonka päässä läheni joku ratsastaja täyttä neliä
niin että tanner tärisi hevosen kavioitten iskuista.

-- Kas, -- huudahti parooni, -- toden totta!

-- Monsieur Filip! -- huudahti Nicole kohoten varpailleen.

-- Meidän nuori isäntämme! -- urahti la Brie iloisesti.

-- Veljeni, veljeni! -- huusi Andrée ojentaen ratsastajaa kohti
ikkunasta käsiään.

-- Olisikohan tuo teidän poikanne, herra parooni? -- kysyi Balsamo
välinpitämättömästi.

-- On, tuhat tulimmaista, se on hän! -- vastasi parooni aivan
ällistyneenä.

-- Se on alkua, se, -- sanoi Balsamo.

-- Oletteko te tosiaankin noita? -- kysyi parooni.

Voiton hymy värähytti muukalaisen huulia.

Hevonen isoni katsojain silmissä isonemistaan; he näkivät sen
karahuttavan pian lehtikujan viimeisten puiden ohitse, vaahdon
vallassa ja hienon huurun ympäröimänä. Ja se juoksi yhä vielä, kun
nuori, keskikokoinen upseeri, räiskyneen lian vallassa ja kasvot
kiivaasta ajosta hehkuen hyppäsi alas juoksijansa seljästä ja riensi
isäänsä tervehtimään.

-- Oi, peijakas, oi peijakas! -- huudahteli parooni, jonka
epäuskoiset periaatteet olivat saaneet kolauksen.

-- Nimittäin minä, isä, -- sanoi Filip, nähdessään epäilyksen
jäännöksen vanhuksen kasvoilla. -- Se olen minä, minä todellakin!

-- Kyllä niin, -- vastasi vanha parooni; -- senhän, _mordieu_, näen!
Mutta mikä sinut tänne lennättää?

-- Isäni, -- lausui Filip, -- suuri kunnia kohtaa meidän kotiamme.

Vanhus kohotti päätänsä.

-- Loistava vieras on matkalla Taverneyhin. Tunnin kuluttua on Marie
Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine,
täällä!

Paroonin kädet vaipuivat alas, ja yhtä nöyränä kuin hän äsken oli
ollut pisteliäs ja ivallinen kääntyi hän nyt Balsamon puoleen:

-- Anteeksi, -- sanoi hän.

-- Monsieur, -- virkkoi Balsamo kumartaen de Taverneylle --
jätän teidät kahden kesken poikanne kanssa. On pitkä aika viime
tapaamisestanne, ja teillä lienee tuhannenkin seikkaa toisillenne
kerrottavaa.

Sitten Balsamo kumarsi Andréelle, joka ryntäsi nyt veljeään vastaan,
ylen iloissaan hänen saapumisestaan. Ja sen jälkeen lähti hän
paikalta, annettuaan Nicolelle ja la Brielle jonkin merkin, jonka
nämä luultavastikin ymmärsivät, sillä he seurasivat Balsamoa ja
katosivat hänen perästään lehtikujan puiden taakse.



13.

Filip de Taverney.


Filip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa
näköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena.
Kaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen
kasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot,
jalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman
sopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi
herrasmieheksi.

Kuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman
niille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen,
mutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen
lempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista
suruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti
omavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää
köyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen
vertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat
hänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta,
joskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja
herkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran
halveksumista.

Tuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen
tapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan,
riensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.

Ja sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan
neidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.

Filip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin.
Ja sinne he nyt jäivät kolmisin.

-- Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, --
virkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.

Kuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku
hetki vaan, ja _madame la dauphine_ on meidän matalan kattomme alla.

Se täytyy kaikin mokomin estää, _ventrebleu!_ -- huudahti parooni.
-- Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine
tulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin
häntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan
juuri minun kotini?

-- Oh, se on koko seikkailu, isä!

Seikkailu! -- toisti Andrée; -- kerro meille se. -- Niin, seikkailu,
josta sellaisenkin ihmisen pitäisi kiittää Jumalaa, joka on
unohtanut, että hän on meidän vapahtajamme ja isämme.

Parooni työnsi huuliaan pitkälle niinkuin ainakin mies, joka epäilee,
suvaitseeko ihmisten ja maailman ylimmäinen hallitsija luoda
silmiäänkään alas häneen ja sekautua hänen asioihinsa.

Andrée taas ei epäillyt lainkaan, kun näki Filipin suuren ilon. Ja
hän puristi hänen kättään kiitokseksi uutisesta ja tulevasta onnesta,
jota veli näytti nyt toivovan, ja mutisi:

-- Veikko, kunnon veikko!

-- Veikko, kunnon veikko, -- matki parooni, -- Andrée tuntuu vaan
olevan tyytyväinen siihen, mitä meille tapahtuu!

-- Mutta katsokaa nyt, isä, kuinka Filip näyttää onnelliselta!

-- Siksi että Filip-herra on haaveilija; mutta minä, joka onneksi tai
onnettomuudeksi punnitsen asioita, -- sanoi de Taverney luoden apean
silmäyksen salinsa huonekaluihin, -- minä en huomaa tässä mitään
viehättävää.

-- Te arvostelette asiaa toisin, kunhan kerron, mitä minulle on
tapahtunut, -- vastasi nuorukainen.

-- Kerro sitten, -- murisi vanhus.

-- Niin, kerro, Filip, -- toisti Andrée.

-- No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin
tiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.

-- Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? -- huomautti Taverney.

-- Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin
kautta...?

-- Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi
kuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut
mitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi.
Majuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan.
Minä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä
tienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä
vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen
kuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos
vaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.

-- Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta;
mutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa
takaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle,
joka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta
vartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.

-- Entä madame la dauphine? -- kysyi Andrée.

-- Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, --
vastasi ritari.

-- Kuulehan, Filip?... -- virkkoi parooni epäröiden.

-- Mitä, isäni?

-- Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka
sinä tunnet?

-- Jonka minä muka tunnen?

-- Niin.

-- Kukaan ei voi muistuttaa madame la dauphinea, -- huudahti
nuorukainen haltioituneena.

-- Muistelepas. Filip ajatteli.

-- Ei, -- väitti hän.

-- Mutta... esimerkiksi Nicole?

-- Ah, se on merkillisen totta! -- huudahti Filip hämmästyneenä.
-- Niin, Nicolessa on jotakin samannäköistä kuin korkeassa
matkustajassamme. Oh, mutta kuitenkin on se näköisyys niin vähäistä,
niin paljon halvempaa laatua. Mutta mistä tämän olette saanut tietää,
isäni?

-- _Ma foi_, sen tiedon sain noidalta.

-- Noidalta? -- kysyi Filip kummastellen.

-- Niin, samalta, joka minulle ennusti sinunkin tulosi.

-- Tuolta muukalaiseltako? -- kysyi Andrée arasti.

-- Tuolta muukalaiselta? Oliko se tuo herra, joka oli seurassanne
minun tullessani ja vetäytyi hienotuntoisesti syrjään saapuessani?

-- Juuri hän; mutta kerrohan loppuun, Filip, kerro.

-- Ehkäpä olisi parempi valmistaa jo vastaanottoa? -- huomautti
Andrée.

Mutta parooni otti häntä kädestä ja esti hänet lähtemästä.

-- Kuta enempi valmistamme, sitä naurettavampia olemme, -- sanoi hän.
-- Jatka vaan, Filip, jatka!

-- Sen teen, isä. Minä siis ratsastin takaisin Strassburgiin
ja ilmoitin tiedustelun tulokset. Asiasta lähetettiin sana
kuvernöörille, hän on nimeltään de Stainville, ja hän riensi kohta
linnoitukseen. Kun kuvernööri tiedon saatuaan saapui valleille,
pärisivät jo rummut korkean vieraan kunniaksi ja hänen saattueensa
tuli näkyviin, ja me kiiruhdimme Kehlin portille. Minä seisoin
kuvernöörin väen joukossa.

-- Hra de Stainvillen? -- kysyi parooni; -- maltapas, minä olen
aikoinani tuntenut erään Stainvillen...

-- Ministeri de Choiseulin lanko!

-- Aivan niin; jatka, jatka -- kehoitti parooni.

-- Madame la dauphine, joka on nuori, pitää luultavasti nuorista
ympärillään, sillä hän kuunteli vain hajamielisesti kuvernöörin
kohteliaisuuksia. Ja sitten loi hän silmänsä minuun, joka olin
vetäytynyt kunnioittavasti syrjään, ja kysyi osoittaen minua:

"Eikö tämä herra ollut lähetetty minua vastaan?"

"Juuri hän, madame", vastasi de Stainville.

"Tulkaa tänne, pyydän, monsieur", sanoi dauphine.

-- Minä lähestyin häntä.

"Mikä on nimenne?" kysyi madame la dauphine hurmaavalla äänellä.

-- "Ritari Taverney de Maison-Rouge", vastasin minä sammaltaen.

"Merkitkää tämä nimi taulukkoihinne, ystäväni", sanoi madame la
dauphine kääntyen erään vanhan rouvan puoleen, jonka kuulin sittemmin
hänen ylimmäksi seuranaisekseen; hän oli nimittäin kreivitär von
Langershausen. Ja tämä kirjoitti tosiaan nimeni muistikirjaansa.

-- Sitten kääntyi madame la dauphine jälleen minun puoleeni:

"Ah, monsieur, millaiseen kuntoon tämä kauhea ilma on teidät
saattanut! Minulla on tosiaan tunnonvaivoja, kun ajattelen, että te
olette saanut sietää tuollaista minun tähteni."

-- Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu!
-- huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.

-- Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, -- sanoi Filip,
-- ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki,
kaikki!

-- Sangen kaunista, sangen hyvä alku! -- murahti parooni,
huulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen
turhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono
käsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. --
Hyvä, jatka, Filip!

-- Mitä sinä vastasit? -- kysyi Andrée.

-- En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la
dauphine ajoi ohitse.

-- Mitä? Sinä et vastannut mitään? -- huudahti parooni.

-- En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni,
joka sykki kiivaasti.

-- Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista,
kun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!

-- Te olette sukkelaälyinen mies, isä, -- vastasi Filip ja kumarsi.

Andrée puristi hänen kättään.

-- Minä käytin hyväkseni hänen Korkeutensa poistumista, -- jatkoi
Filip, -- ja palasin asuntooni, jossa muutin pukua, sillä minä olin
tosiaan niin likomärkä ja loan tahraama, että hirvitti.

-- Veikko-parkani! -- virkkoi Andrée hiljaa.

-- Sillävälin, -- jatkoi Filip, -- oli madame la dauphine saapunut
raatihuoneelle, jossa hän otti vastaan väestön onnittelut. Kun
onnittelut olivat loppuneet, tultiin hänelle ilmoittamaan, että
ateria oli valmis, ja hän lähti ja asettui pöytään.

-- Eräs ystäväni, rykmentin majuri, sama, joka oli lähettänyt minut
hänen kuninkaallista Korkeuttaan vastaan, vakuutti minulle, että
prinsessa oli monta kertaa pöydässä katsellut ympärilleen, etsien
jotakuta upseerien parvesta, jotka olivat hänen aterioidessaan läsnä.

"Minä en näe", sanoi hänen Korkeutensa, tehtyään moisen tarkastuksen
turhaan pari kolme kertaa, "minä en näe täällä sitä nuorta upseeria,
joka oli tänä aamuna lähetetty minua vastaan. Eikö hänelle ole
sanottu, että halusin häntä kiittää?"

-- Majuri astui esille.

"Madame", vastasi hän, "herra luutnantti de Taverneyn oli pakko
poiketa kotiinsa vaihtamaan pukua, tullakseen sitten soveliaammassa
asussa teidän kuninkaallisen Korkeutenne luo."

-- Tuokion päästä minä tulinkin sisään. En ehtinyt olla salissa vielä
viitta minuuttia, kun madame la dauphine huomasi minut. Hän viittasi
minua lähestymään, ja minä astuin hänen eteensä.

"Monsieur", sanoi hän minulle, "olisiko teistä jollakin tavalla
vastenmielistä seurata minua Pariisiin?"

"Oh, madame", huudahdin minä, "päinvastoin se olisi minulle mitä
suurin onni; mutta minä olen palveluksessa täällä Strassburgin
varusväessä, ja..."

"Ja...?"

"Nimittäin, madame, että ainoastaan haluni on minun omaani."

"Kenen käskettävänä te olette?"

"Sotilaskuvernöörin."

"Hyvä, minä selvitän sen asian hänen kanssaan."

-- Hän teki minulle merkin, että saisin poistua, ja minä vetäydyin
takaisin.

-- Iltasella hän lähestyi kuvernööriä.

"Monsieur", sanoi hän, "tahtoisin toteuttaa erään oikkuni".

"Ilmoittakaa se oikku, ja se on minulle käsky, madame."

"Nimitin väärin sitä oikuksi; se on lupaus, joka minun on täytettävä."

"Asia on minulle sitä pyhempi... Suvaitkaa se ilmoittaa, madame."

"No hyvä, olen luvannut itselleni ottaa palvelukseeni ensimäisen
ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajojen sisällä, olipa hän kuka
tahansa, ja valmistaa hänelle ja hänen perheelleen onnen, jos yleensä
ruhtinaallisten henkilöiden vallassa on tehdä ketään onnelliseksi."

"Ruhtinaalliset ovat Jumalan edustajia maan päällä. Ja kuka on se
onnellinen, jonka teidän Korkeutenne ensimäiseksi kohtasi?"

"Ritari de Taverney-Maison-Rouge, nuori luutnantti, joka toi teille
sanan tulostani."

"Me saamme kaikki syyn kadehtia herra de Taverneytä", vastasi
kuvernööri: "mutta älkäämme häiritkö onnea, joka hänelle on sallittu.
Virkamääräys pidättää häntä täällä, mutta me vapautamme hänet siitä;
velvollisuus sitoo häntä tänne, mutta me peruutamme sen. Hän lähtee
täältä Pariisiin yhtaikaa kuin teidän kuninkaallinen Korkeutenne."

-- Ja samana päivänä, jolloin hänen Korkeutensa vaunut vierivät pois
Strassburgista, sain käskyn nousta satulaan ja liittyä dauphinen
saattueeseen. Siitä hetkestä asti en ole poistunut hänen vaunujensa
vierestä.

-- Ehee! -- äännähti parooni hymyillen äskeiseen tapaansa. -- Ehee,
sepä olisi merkillistä! Mutta se ei ole mahdotonta.

-- Mikä, isäni? -- kysyi nuorukainen viattomasti.

-- Oh, kyllä minä metkut tiedän, -- vastasi parooni, -- he he he!

-- Mutta, rakas veli, -- kysyi Andrée, -- minä en ymmärrä vielä,
miten madame la dauphine johtui lähtemään tänne Taverneyhin.

-- Maltahan. Se tapahtui eilis-iltana. Noin yhdentoista aikaan
tultiin Nancyyn ja ajettiin kaupungin läpi tulisoihtujen valossa.
Dauphine huusi minut puheilleen.

"Monsieur de Taverney", sanoi hän, "jouduttakaa matkaa".

-- Minä annoin merkin, että dauphine halusi ajaa kovemmin, "Tahdon
lähteä varhain liikkeelle huomisaamuna", lisäsi dauphine.

"Teidän Korkeutenne tahtoo siis suorittaa pitkän päivämatkan?" kysyin.

"Ei, mutta minä aion pysähtyä matkan varrella."

-- Jonkinlainen aavistus teki minut nämä sanat kuullessani sangen
rauhattomaksi.

"Matkan varrella?" kysyin minä.

"Niin", vahvisti hänen kuninkaallinen Korkeutensa. "Ettekö arvaa,
missä minä haluan poiketa?" kysyi hän hymyillen.

"En, madame."

"Haluan poiketa Taverneyssä."

"Oh, miksikä, hyvä Jumala?" huudahdin minä.

"Nähdäkseni teidän isänne ja siskonne."

"Minun isäni ja siskoni... kuinka teidän kuninkaallinen Korkeutenne
tietää...?"

"Minä otin asiasta selvän", vastasi hän, "ja sain kuulla, että he
asuvat ainoastaan parin sadan askeleen päässä valtatiestä, jota
matkustamme. Te annatte määräyksen, että pysähdytään Taverneyssä."

-- Minulla nousi hiki otsalle, ja kiiruhdin lausumaan hänen
kuninkaalliselle Korkeudelleen, vavisten kuten ymmärrätte:

"Madame, isäni talo ei ole kyllin arvokas vastaanottamaan niin
loistavaa prinsessaa."

"Miksi ei?" kysyi hänen kuninkaallinen Korkeutensa.

"Me olemme köyhiä, madame."

"Sitä parempi", sanoi hän, "vastaanotto on silloin sitä
sydämellisempi ja koruttomampi, olen varma siitä. Lieneehän tuolla
Taverneyssä, vaikka se olkoonkin köyhä, kuppi maitoa ystävälle, joka
tahtoo hetkeksi unohtaa, että hän on Itävallan arkkiherttuatar ja
Ranskan dauphine."

"Oh, madame", vastasin minä vaan kumartaen. Muuta en voinut virkkaa,
nöyryys kielsi minua sanomasta enempää.

-- Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi
tämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla
tänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa.
Pont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa
minulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata,
ettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.

-- Tyhmyri! -- huudahti parooni.

-- Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä
hän sanoi minulle: "Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan
siellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa
minulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan
minäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani." Kuinka voin
vastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.

-- Oi, sehän oli aivan mahdotonta, -- virkkoi Andrée. -- Ja hänen
kuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa,
jonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän
tuntuu.

-- Kyllä, -- myönsi parooni; -- mutta hän ei tyydy nojatuoleihini,
jotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea
katsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa
hyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa
oikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.

-- Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka
osoittaa meille tällaista kunnioitusta?

-- Tai paremminkin vie kunniani, -- huusi vanhus. -- Kuka enää
Taverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna
Maison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä
esiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea
hetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää
sen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä,
tomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka
nuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon,
jollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen
prinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. _Cordieu!_ Minä keksin nyt
keinon!

Nämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa
oikein säpsähtivät.

-- Mitä te tarkoitatte, isä? -- kysyi Filip.

-- Minä tarkoitan, -- mutisi parooni hampaittensa takaa, -- että minä
tiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa
saadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan
polttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan
dauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!

Veli ja sisar eivät tarkoin kuulleet muuta kuin viime sanat, mutta he
katsahtivat rauhattomina toisiinsa.

-- Antaa hänen tulla vaan, -- hoki parooni de Taverney.

-- Hän ei voikaan viipyä kauan enää, -- sanoi Filip. -- Minä
ratsastin suoraan Pierrefitten metsän läpi joutuakseni edes muutamaa
minuuttia ennen saattuetta, joten se ei voi olla etäällä.

-- Siis ei ole aikaa hukata, -- huudahti parooni.

Ja sukkelasti kuin kaksikymmen-vuotias poika poistui parooni salista,
juoksi keittiöön, tempaisi liedestä palavan kekäleen ja ryntäsi
rehuvajaan, joka oli täynnä kuivia olkia, apilasta ja rehupapua. Hän
lähestyi jo kekäle kädessä heinäkasaa, kun Balsamo ilmestyi hänen
taakseen ja tarttui häntä käsivarteen.

-- Mitä te teette, monsieur? -- sanoi hän riistäen kekäleen pois
vanhuksen käsistä; -- Itävallan arkkiherttuatar ei ole toki mikään
Bourbonin konnetaabeli, jonka tulo saastuttaisi talon niin, että sen
polttaa mieluummin kuin antaa hänen astua sisälle.

Vanhus seisahtui paikalleen kalpeana ja vavisten, eikä hymyillyt
niinkuin tavallisesti. Hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa
tehdäkseen äskeisen päätöksensä, kunniansa puolesta, ainakin sillä
tavoin kuin hän sen käsitti, päätöksen, joka olisi muuttanut vielä
siedettävän köyhyyden suorastaan kurjuudeksi.

-- Kiiruhtakaa, monsieur, -- virkkoi Balsamo, -- te ette ennätä
muuta kuin riisua tuon aamunuttunne ja pukeutua soveliaammin. Siihen
aikaan kuin minä Filipsburgin piirityksen päivinä tunsin parooni de
Taverneyn, oli hänen rinnassaan Ludvig Pyhän suur-risti. Ja minä en
tiedä takkia, joka ei olisi komea ja hieno, kun sitä se kunniamerkki
kaunistaa.

-- Mutta, monsieur -- sanoi de Taverney, -- nyt saa dauphine nähdä
seikan, jota minä en tahtonut näyttää edes teillekään, sen, että minä
olen onneton.

-- Olkaa huoletta, parooni; hän saa muuta ajattelemista, niin ettei
hän huomaa, onko teidän talonne uusi vai vanha, köyhä vai rikas.
Olkaa ystävällinen vieraille, monsieur, se on ylimysvelvollisuutenne.
Mitä hänen kuninkaallisen Korkeutensa viholliset ajattelisivatkaan,
ja niitä hänellä on paljon, jos hänen ystävänsä polttavat linnansa
päästäkseen ottamasta häntä kattonsa alle? Älkäämme jo etukäteen
hankkiko itsellemme tulevia vihoja, monsieur; kullakin päivällä on
oma surunsa.

Hra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen
hänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta
haeskelivat.

Balsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin
viimeistelemään jotain alettua tehtävää.



14.

Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.


Ei tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut.
Kovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo
oikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli
tavallisesti hyvin hiljainen.

Sitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut
kultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä
komeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian
säästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin
luona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta
vavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt,
kun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.

Kaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt
asettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui
sitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen
erään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä
päällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli
järjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei
kuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran
otsaa korkeammalle.

Marie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan
kauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden
kohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole
aina tuoneet myötäjäisinään.

Oli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein
olivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa
noudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden
tai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset.
Hänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta
alahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli
liian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33]
eikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi
silloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen
ihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon
hipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja
kädet olivat suorastaan kuninkaalliset.

Hänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän
käytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan
kiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten
halutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.

Kukaan nainen ei ole kumartanut sirommin kuin hän; ei koskaan
kuningatar ole tervehtinyt niin taiteen sääntöjen mukaan kuin hän.
Kumartaen päätään yhden ainoan kerran kymmenkunnalle hengelle, antoi
hän tällä yhdellä ainoalla nyökäyksellä kullekin heistä arvon, jonka
he kukin erikseen ansaitsivat.

Tänä päivänä oli Marie-Antoinettella hänen naisellinen katseensa
ja naisellinen hymynsä, jopa lisäksi onnellisen naisen katse ja
hymy. Hän oli päättänyt koko päivän unohtaa olevansa dauphine, jos
suinkin mahdollista. Mitä suurin rauha loisti hänen kasvoillaan, mitä
viehkein hyväntahtoisuus hohti hänen silmistään. Hänen pukunaan oli
valkea silkkihame ja hänen paljaitten käsivarsiensa peittona pieni,
tiheä pitsivaippa.

Tuskin oli hän laskenut jalkaansa vaunuista maahan, kun hän kääntyi
takaisin niihin päin ja auttoi niistä alas erään hovinaisensa,
jota jo melkoinen ikä rasitti. Sitten kieltäytyi hän liittymästä
tuon mustiin puetun ja sinisellä ritarinauhalla koristetun herran
käsivarteen ja läksi kulkemaan vapaana ja erillään, hengittäen
syvästi raitista maaseudun ilmaa ja katsellen ympärilleen
tähystellen, ikäänkuin aikoen nauttia viimeiseen rahtuun saakka
harvinaisesta vapaudesta, jonka hän oli itselleen nyt sallinut.

-- Oi, miten kaunis paikka, miten kauniita puita, miten kaunis pieni
talo! -- sanoi hän. -- Kuinka onnellista täällä mahtaakaan olla,
täällä puhtaassa ilmassa ja siimestäväin puitten kätkössä!

Tällä hetkellä saapui Filip de Taverney paikalle, ja häntä seurasi
Andrée, puettuna punasinertävään silkkipukuun ja pitkät hiukset
palmikoilla; hän tuli isänsä käsipuolessa, jolla oli yllään tumman
sininen samettipuku, jäännös entisiltä loistoajoilta. On itsestään
selvää, ettei vanha parooni ollut unohtanut Ludvig Pyhän suur-ristiä,
jota Balsamo oli hänelle suositellut.

Dauphine pysähtyi heti, kun näki näiden hänelle uusien henkilöiden
tulevan luokseen.

Nuoren prinsessan ympärille ryhmittyi silloin hänen hovijoukkonsa:
upseereita, pitäen hevosiaan suitsista, hoviherroja hattu kädessä ja
nojaillen toistensa käsipuoleen ja supatellen hiljaa keskenään.

Filip de Taverney lähestyi dauphinea; hän oli liikutuksesta kalpea,
mutta hänen ryhtinsä oli ylimyksen, vaikka hän samalla olikin
surunvoittoinen.

-- Madame, -- sanoi hän, -- jos teidän kuninkaallinen Korkeutenne
suvaitsee, saan kunnian teille esitellä isäni, parooni de
Taverney-Maison-Rougen, ja sisareni, neiti Claire-Andrée de Taverneyn.

Parooni kumarsi syvään ja kokeneen lailla, joka tietää tervehtiä
kuningattaria. Andréessa ilmeni koko hänen viehättävä nöyryytensä ja
koko hänen vilpittömän kunnioituksensa imarteleva kohteliaisuus.

Marie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui,
mitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin,
kuinka he nyt mahtoivat kärsiä.

-- Madame, -- sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, -- teidän
kuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn
linnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin
paljon ylhäisyyttä ja kauneutta.

-- Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, --
vastasi dauphine, -- ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on
käynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat
kunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.

Ja kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui
maahan ja suuteli sitä.

Mutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan
kauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen
talonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.

Dauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.

-- Messieurs, -- sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat
hänen seurajoukkonaan, -- teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni
tuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen
etuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen
tunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä
Langershausen, -- sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan,
jota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. -- Seuratkaa meitä,
monsieur, -- virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.

Tämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin
aistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan
kaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen
prinsessan mennä edeltä.

Marie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että
tämä tulisi sisarensa viereen.

Vanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran
vieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.

-- Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? -- kysyi mainittu
herrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen
tapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.

-- Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? --
kysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin
mustapukuinen herrasmies.

-- Sanokaa yksinkertaisesti herttua, -- vastasi herra, -- tai teidän
Ylhäisyytenne, jos niin haluatte.

-- No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen
Taverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, -- vastasi parooni.

Kuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta
äänilajistaan.

Hänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja
hän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen
maalais-aatelisen kanssa.

-- Tämä talo on teidän kesäasuntonne? -- jatkoi hän.

-- Sekä kesä- että talvi-asuntoni, -- vastasi Taverneyn parooni,
joka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta
kaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.

Filip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena
isäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja
aikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.

Nyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka
oli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin
kääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:

-- Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa
puutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko
ikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on
otettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en
rakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.

Sitten kääntyi hän Andréen puoleen:

-- Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten
kauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?

-- Teidän Korkeutenne, -- sanoi parooni kalveten, -- kuinka uskaltaa
tarjota teille niin huonoa aamuateriaa?

-- Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista
kananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani
Schönbrunnissa.

Silloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä
paisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun
lehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken
kaipaavasti katselleen.

-- Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, -- ilmoitti
vanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden
sekoitusta on mahdoton kuvata.

-- Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? -- huudahti
prinsessa nauraen.

Ja hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.

Parooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti
mustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.

Filip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui
sekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.

Vihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.

Vanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan
tyytyväisyydestä.

Andréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus:
"Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?"

Nuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki
vaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi
selittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin
terävällä älyllään käsittänyt.

Kukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden
kiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita
oksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi
komeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan
päälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.

Pöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.

Dauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta
ruokalajeiltaan epätavallinen ateria.

Siinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien
mahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia,
Maltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun
hedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä
kaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa
rubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen
kuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.

Maito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.

Dauphine katsahti ympärilleen ja näki, että hänen isäntäväkensä
kasvot olivat kalpeat ja kauhistuneet.

Prinsessaa seuranneet kaksi hovihenkilöä ihailivat pöytää ja
nauttivat sen näöstä, ymmärtämättä mitään, mutta koettamattakaan
ymmärtää.

-- Te siis odotitte minua, monsieur? -- kysyi dauphine paroonilta.

-- Minäkö, madame? -- änkytti parooni.

-- Varmaan. Kymmenessä minuutissa ei saada tällaista aikaan, ja minä
olen ollut talossanne tuskin kymmentä minuuttia.

Ja sen sanottuaan dauphine katsahti la Briehen kuin lisätäkseen:

"Varsinkin, kun on vaan yksi palvelija."

-- Madame, -- vastasi parooni, -- minä odotin teitä tosiaan, teidän
kuninkaallista Korkeuttanne, tai paremminkin, minulle ilmoitettiin
tulostanne.

Dauphine kääntyi Filipin puoleen.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- kirjoititteko te sitten tänne?

-- En, madame.

-- Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en
melkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten
tuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen
tuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin
teidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla
seurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa
minuuttia ennen minua.

-- Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.

-- Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta;
ehkäpä neidin kummihaltiatar, -- lisäsi dauphine hymyillen ja
Andréehen katsoen.

-- Madame, -- vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, -- mikään
haltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan...

-- Vaan? -- toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua
enempää.

-- Vaan, toden totta, noita.

-- Noita? Millä tavoin?

-- Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä
vaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin
säädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, -- vastasi
parooni.

-- Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä
herkuista, -- huomautti dauphine, -- kun aamiainen edessämme on
noituuden tuotetta.

Ja kääntyen mustapukuisen herran puoleen lisäsi hän:

-- Ja hänen Ylhäisyytensä piti liikaa kiirettä ryhtyessään
leikkaamaan tuota strassburgilaista piirakkaa, josta tosiaan emme nyt
maista palaakaan. Ja te, rakas ystävättäreni, -- sanoi hän vanhalle
seuranaiselleen, -- peljätkää tuota Kypron viiniä ja seuratkaa vaan
minun esimerkkiäni.

Ja niin sanoen dauphine kaatoi kultaiseen maljaan vettä pyöreästä
karahvista, joka oli kuin pallo ja jossa oli ohut kaula.

-- Voi, todellakin, -- virkkoi Andrée peljästyneenä, -- hänen
Korkeutensa saattaa olla oikeassa.

Filip vapisi ja oli aivan ymmällä. Ja kun hän ei tiennyt mistään,
mitä eilis-iltana oli tapahtunut, katseli hän nyt vuoroin isäänsä ja
sisartaan, koettaen saada heidän silmistään selvää asiasta, jonka he
nyt yksin aavistivat.

-- Se olisi uskonnonvastaista, -- jatkoi dauphine, -- ja herra
kardinaali tekisi synnin, jos söisi sellaista.

-- Madame, -- sanoi hengenmies, -- me olemme liian maallismielisiä,
me kirkon ruhtinaat, uskoaksemme taivaan vihan kohdistuvan
sellaiseenkin kuin ruokatavarat ovat, ja ennen kaikkea liian
inhimillisiä, polttaaksemme roviolla niin kunnon noitaa, joka
ravitsee meitä moisella hyvällä.

-- Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, -- sanoi parooni. -- Minä
vannon teidän Ylhäisyydellenne, että tämän kaiken on tehnyt noita,
oikea noita, joka ennusti minulle tuskin tunti sitten, että teidän
Korkeutenne ja poikani tulisitte tänne.

-- Ainoastaan tunti sittenkö? -- kysyi dauphine.

-- Niin, enintään.

-- Ja tunnissa te olette ennättänyt järjestää tällaisen aterian,
laskea veron alaisiksi kaikki neljä maanosaa, kootaksenne pöydälle
moiset hedelmät, ehtinyt tuottaa viinit Tokajista, Konstanzista,
Kyprosta ja Malagasta? Siinä tapauksessa te olette vielä suurempi
noita kuin noitanne.

-- Ei, madame, se on hänen työtään, yhä vaan hänen!

-- Kuinka, yhä hänen?

-- Niin, hän on nostattanut maasta tämän katetun pöydän kaikkine
hyvyyksineen.

-- Puhutteko te totta? -- kysyi prinsessa.

-- Kautta aateliskunniani, -- vastasi parooni.

-- Mitä kummaa, -- huudahti kardinaali aivan totisella äänellä ja
hylkäsi lautasensa; -- minä luulin, että te laskitte leikkiä.

-- En, teidän Ylhäisyytenne.

-- Teillä on siis täällä oikea taikuri?

-- Oikea taikuri. Ja minä en kummastelisi, vaikka tuo kulta noissa
pöytäkaluissa olisi hänen tekemäänsä.

-- Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? -- huudahti kardinaali
silmät ahneesti kiiltäen.

-- Oh, sekös menee herra kardinaaliin, -- virkkoi prinsessa, --
häneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!

-- Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, -- vastasi maallismielinen
kirkkoruhtinas, -- ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin
yliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.

-- Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! -- sanoi dauphine.

-- Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän
on diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen
melkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat,
jolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin...
uskomattomia.

Tässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin
kardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa
on, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille
puhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen
sisässään.

Mutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut.
Dauphine malttoi mielensä ja jatkoi:

-- Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle,
että juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa
rasiassa sitä säilytätte?

-- Madame, -- vastasi parooni, -- hän se paremmin voi pistää minut
linnoineni päivineni johonkin rasiaan.

-- Te kiihoitatte uteliaisuuttani, -- sanoi Marie-Antoinette; -- minä
haluan hänet ehdottomasti nähdä.

Ja nämä sanat lausuttiin sellaisella tavalla, että ne eivät
sallineet pienintäkään vastustusta, niin suuri hienous kuin aina
olikin Marie-Antoinetten käskyissä. Parooni, joka seisoi poikansa
ja tyttärensä kanssa pöydän luona valmiina palvelemaan dauphinea,
ymmärsikin asian. Hän antoi merkin la Brielle; vanha palvelija,
joka oli unohtanut koko tehtävän ja katseli vaan korkeita vieraita
niinkuin olisi tällä katselulla saanut korvatuksi kaksikymmentä
vuotta maksamatta olleen palkkansa, nosti päätänsä.

Parooni de Taverney sanoi hänelle:

-- Menkää ilmoittamaan herra parooni Josef Balsamolle, että hänen
kuninkaallinen Korkeutensa haluaa häntä nähdä.

La Brie meni.

-- Josef Balsamolle? -- toisti dauphine; -- miten omituinen nimi!

-- Josef Balsamo, -- toisti myöskin kardinaali; -- olen jossakin
kuullut tuon nimen, muistaakseni.

Meni viisi minuuttia, jolloin kukaan ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Äkkiä Andrée hätkähti: hän kuuli, ennenkuin kenenkään muiden korvat
voivat mitään eroittaa, askeleet, jotka lähenivät lehviköstä.

Oksat hajaantuivat kahtaalle, ja Josef Balsamo ilmestyi lehtimajaan
Marie-Antoinetten eteen.



15.

Taikatemppu.


Balsamo kumarsi nöyrästi, mutta melkein heti loi hän älykkään
ja ilmehikkään päänsä nostaessaan dauphineen terävästi, joskin
kunnioittavasti kirkkaan katseensa. Ja sitten odotti hän ääneti, mitä
Marie-Antoinette hänelle puhuisi.

-- Jos te olette se henkilö, monsieur, josta hra de Taverney on tässä
meille kertonut, -- alkoi prinsessa, -- niin käykää lähemmäksi, että
saamme nähdä, millainen noita on.

Balsamo tuli askeleen lähemmäksi ja kumarsi uuden kerran.

-- Te harjoitatte ennustusta? -- kysyi dauphine nauttien lyhyin
siemauksin maitoa, ja katsellen Balsamoa ehkä hieman uteliaampana
kuin hän olisi tahtonut myöntää tämän moista huomiota ansaitsevan.

-- Minä en harjoita ennustusta, madame, vaan joskus ennustan, --
vastasi Balsamo.

-- Meidät on kasvatettu valistuneeseen uskoon, -- virkkoi dauphine,
-- ja ainoat selittämättömät seikat, joita me voimme uskoa, ovat
katodisen oppimme salaisuudet.

-- Ne ovat todellakin kunnioitettavia, -- lausui Balsamo vakavasti ja
hartaasti. -- Mutta tuossa on herra kardinaali de Rohan, joka saattaa
sanoa, vaikka onkin kirkkoruhtinas, teidän Korkeudellenne, etteivät
ne ole ainoita salaisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioitusta.

Kardinaali säpsähti; hän ei ollut sanonut nimeään kenellekään täällä,
kukaan ei ollut sitä täällä lausunut, ja kuitenkin muukalainen sen
tiesi.

Marie-Antoinette ei näyttänyt kiinnittävän huomiotansa tähän seikkaan.

-- Myönnätte ainakin, monsieur, että ne salaisuudet ovat ainoat,
joita vastaan ei voi väittää.

-- Madame, -- vastasi Balsamo yhtä kunnioittavasti, mutta yhtä
varmasti kuin ennenkin, -- uskon rinnalla on myöskin varmuus.

-- Te puhutte hiukan hämärästi, herra taikuri; minä olen jo
mieleltäni hyvä ranskalainen, mutta en vielä älyltäni, joten en
ymmärrä täysin vielä kaikkia kielen hienouksia. Tosin minulle on
sanottu, että hra de Blèvre opettaa minulle kaiken senkin. Mutta
sitä odottaessani minun täytyy pyytää, että olisitte hiukan vähemmän
arvoituksellinen, jos toivotte minun teitä ymmärtävän.

-- Ja minä, -- virkkoi Balsamo pudistaen surumielisesti hymyillen
päätänsä, -- pyytäisin teidän Korkeudeltanne saada pysyä
huomaamattomana. Pahoittelisin suuresti, jos minun täytyisi noin
ylhäiselle prinsessalle paljastaa tulevaisuus, joka ei ehkä olisi
hänen toiveittensa mukainen.

-- Oh, tuo on jo vakavaa, -- vastasi Marie-Antoinette, -- ja te
tahdotte kiihoittaa uteliaisuuttani ja toivotte, että minä vaatisin
teitä ennustamaan kohtaloani.

-- Päinvastoin, Jumala varjelkoon, ettei minun olisi pakko sitä
tehdä, madame, -- sanoi Balsamo kylmästi.

-- Niin, eikö totta? -- naurahti dauphine; -- sillä se saattaisi
teidät pahaan pulaan.

Mutta dauphinen nauru raukesi ainoankaan yhtymättä siihen. Kaikki he
tunsivat tuon omituisen miehen kummallisen vaikutuksen, miehen, joka
oli tällä hetkellä heidän yleisen huomionsa keskustana.

-- Niin, tunnustakaa se suoraan vaan, -- jatkoi dauphine. Balsamo
kumarsi vastaamatta.

-- Mutta, kuitenkin kaikitenkin, tehän olette ennustanut tuloni hra
de Taverneylle? -- jatkoi Marie-Antoinette jo hiukan kärsimättömästi.

-- Kyllä, madame, minä juuri.

-- Millä tavalla, hra parooni? -- kysyi kääntyen dauphine, jolle tuli
jo halu kuulla jonkun muunkin henkilön äänen yhtyvän tähän omituiseen
kaksinpuheluun, johon hän alkoi jo katua ryhtyneensä, mutta jota hän
ei kuitenkaan tahtonut heittää silleen.

-- Oh, madame, -- vastasi parooni de Taverney, -- mitä
yksinkertaisimmalla tavalla, katselemalla vesilasiin.

-- Onko se totta? -- kysyi dauphine nyt kääntyen taas Balsamon
puoleen.

-- On, madame, -- vastasi muukalainen.

-- Sellainenko teidän taikakirjanne on? No, se on ainakin viatonta
laatua. Jospa vaan sanannekin olisivat yhtä selkeitä.

Kardinaali hymyili.

Parooni de Taverney lähestyi heitä:

-- Madame la dauphinen ei tarvitse enää mitään oppia hra de
Bièvreltä, -- sanoi hän kohteliaasti.

-- Oi, hyvä vierasisäntäni, -- vastasi dauphine hänelle iloisesti, --
älkää imarrelko minua ollenkaan tai imarrelkaa paremmin! Sanoin vaan
jotain aivan keskinkertaista. Aletaanpas puhua jälleen tämän herran
kanssa.

Ja Marie-Antoinette kääntyi Balsamon puoleen, jota kohtaan häntä
näkyi vetävän vastustamaton voima, niinkuin usein ihmistä vetää
sellaiseen paikkaan, jossa häntä odottaa onnettomuus.

-- Jos olette ennustanut paroonille vesilasista, niin ettekö voisi
ennustaa minulle karahvista?

-- Aivan hyvin, madame, -- vastasi Balsamo.

-- Miksi te sitten äsken kieltäydyitte sitä tekemästä?

-- Siksi, että tulevaisuus on epävarma, madame, ja jos huomaisin
siinä jonkin varjon...

Balsamo keskeytti.

-- Niin? -- kysyi dauphine.

-- Niin ehkä tekisin mielipahakseni, kuten minulla jo on ollut kunnia
sanoa, teidän kuninkaallisen Korkeutenne surulliseksi.

-- Tunnetteko minut jo? Missä te olette nähnyt minut ensi kerran?

-- Minulla on ollut kunnia nähdä teidän Korkeutenne lapsena,
isänmaassanne, ylhäisen äitinne luona.

-- Te olette nähnyt äitini?

-- Kaikkein nöyrimmästi, kyllä; hän on mahtava ja jalo ruhtinatar.

-- Keisarinna, arvoisa herra.

-- Tarkoitan ruhtinatar sydämeltään ja järjeltään. Ja kumminkin...

-- Varovasti, monsieur, minun äidistäni puhuessanne! -- virkkoi
dauphine ivallisena.

-- Jaloimmillakin sydämillä on heikkoutensa, madame, varsinkin kun ne
luulevat, että kysymyksessä on heidän lastensa onni.

-- Historia ei toivoakseni ole toteava ainoaakaan heikkoutta Maria
Teresiassa, -- vastasi Marie-Antoinette.

-- Siksi, että historia ei tiedä sellaista, jota eivät tiedä muut
kuin keisarinna Maria Teresia, teidän kuninkaallinen Korkeutenne ja
minä.

-- Että meillä kolmella siis on yhteinen salaisuus, monsieur? virkkoi
dauphine ivallisesti hymyillen.

-- Niin, meillä kolmella, madame, -- vastasi Balsamo rauhallisesti.

-- Katsotaanpa tuota salaisuutta, monsieur!

-- Jos minä sen tässä ilmoitan, niin ei se enää ole salaisuus.

-- Ei väliä, antakaa kuulua vain.

-- Teidän Korkeutenne haluaa sitä?

-- Minä tahdon sitä. Balsamo kumarsi.

-- Schönbrunnin palatsissa, -- sanoi hän, -- on sivuhuone nimeltä
saksilainen kabinetti, syystä että siellä säilytetään erinomaisen
arvokasta kokoelmaa posliinimaljakoita[34].

-- Hyvä, -- sanoi dauphine, -- entä sitten?

-- Se kabinetti kuuluu hänen majesteettinsa keisarinna Maria Teresian
yksityishuoneustoon.

-- Niin.

-- Siinä kammiossaan hän tavallisesti laatii omia asioitaan koskevat
kirjeensä.

-- Kyllä.

-- Kauniin Boule-kirjoituspöydän[35] ääressä, jonka kuningas Ludvig
XV lahjoitti keisari Frans I:lle.

-- Kaikki tähän saakka puhumanne on totta, monsieur. Mutta jokainen
saisi huoletta kuulla tuon, mitä puhuitte.

-- Teidän Korkeutenne suvaitkoon hiukan odottaa. Eräänä päivänä,
aamulla kello seitsemän aikaan, kun keisarinna ei ollut vielä
noussut vuoteesta, astui teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuohon
sivuhuoneeseen, omasta erikoisesta ovesta, sillä hänen majesteettinsa
keisarinnan tyttäristä oli teidän Korkeutenne hänen lempilapsensa.

-- Entä sitten, monsieur?

-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo, Teidän Korkeutenne
muistanee sen, siitä on juuri viisi vuotta.

-- Jatkakaa!

-- Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo; pöydällä oli kirje,
vielä aivan auki, sillä keisarinna oli sen kirjoittanut myöhään
edellisenä iltana.

-- Entä sitten?

-- Sitten teidän Korkeutenne luki kirjeen. Dauphine punastui hiukan.

-- Ja sen luettuanne teidän Korkeutenne mahtoi varmaankin olla
johonkin kohtaan siinä tyytymätön, sillä te otitte kynän ja omalla
kädellänne...

Dauphine näytti odottavan suuressa jännityksessä.

Balsamo jatkoi:

-- Pyyhitte pois kolme sanaa.

-- Ja ne kolme sanaa, mitkä ne olivat? -- huudahti dauphine uteliaana.

-- Ne olivat kirjeen ensimäiset.

-- En kysy, missä kohdassa ne olivat, vaan mitä ne merkitsivät.

-- Liian suurta suopeutta varmaankin henkilöä kohtaan, jolle kirje
oli osoitettu. Siinä tuo heikkous, josta minä sanoin voitavan
korkeata äitiänne ainakin jossakin kohdin moittia.

-- Te siis muistatte nuo kolme sanaa?

-- Kyllä.

-- Te voisitte ne minulle toistaa?

-- Aivan hyvin.

-- Sanokaa ne.

-- Ääneenkö?

-- Niin.

-- _Ma chère amie_.[36]

Marie-Antoinette puraisi kalveten huultaan.

-- Tahtooko teidän kuninkaallinen Korkeutenne, että sanon myöskin,
kenelle tuo kirje oli osoitettu?

-- Ei, mutta tahdon, että te kirjoitatte sen paperille. Balsamo otti
taskustaan kultahakasilla varustetun muistikirjan, kirjoitti eräälle
sen lehdelle muutaman sanan, kynällä, jonka varsi oli samaa metallia,
repäisi lehden irti ja ojensi sen kumartaen prinsessalle.

Marie-Antoinette otti lehden ja luki:

"Kirje oli osoitettu kuningas Ludvig XV:n rakastajattarelle,
markiisitar de Pompadourille."

Dauphine kohotti kummastuneena katseensa tuohon mieheen, jonka sanat
olivat niin varmat, ääni niin puhdas ja ehdottomasti tyyni ja joka
tuntui aivan vallitsevan häntä, vaikka hän nytkin kumarsi hänelle
nöyrästi ja syvään.

-- Tämä kaikki on aivan totta, monsieur, -- sanoi prinsessa, -- ja
vaikka en tiedäkään, millä tavalla te olette voinut saada nämät
yksityistiedot, niin toistan ääneen, koska en voi valehdella, että
kaikki tämä on totta.

-- Ehkäpä siis teidän Korkeutenne sallii nyt minun vetäytyä pois
ja tyytyy pelkästään tähän viattomaan näytteeseen tieteestäni, --
virkkoi Balsamo.

-- En suinkaan, monsieur, -- vastasi dauphine ärtyneenä, -- kuta
tietävämpi olette, sitä lujemmin vaadin teitä ennustamaan itselleni.
Te ette ole puhunut minulle vielä muuta kuin menneisyydestä, ja minä
tiedustelen tulevaisuuttani.

Ja prinsessa lausui nämä harvat sanat äänellä, jonka kuumemaista
kiihkeyttä hän turhaan koetti salata kuuntelijoilta.

-- Minä olen valmis, -- sanoi Balsamo, -- ja kuitenkin minä vielä
rukoilisin, ettei teidän kuninkaallinen Korkeutenne pakoittaisi minua
siihen.

-- Minä en ole koskaan lausunut kahta kertaa "minä tahdon". Ja
muistattehan, monsieur, että olen sen sanonut jo yhden kerran.

-- Antakaa minun edes ensin katsoa merkkejä, madame, -- pyysi
Balsamo rukoilevasti. -- Sitten tiedän, voinko ilmaista teidän
kuninkaalliselle Korkeudellenne niiden ennustuksia.

-- Olkoon se hyvä tai paha, minä tahdon sitä, kuuletteko, monsieur?
-- toisti Marie-Antoinette yhä ärtyneempänä. -- Jos se on hyvä, niin
minä en sitä usko, vaan pidän sitä imarteluna; jos se jälleen on
paha, pidän sitä varoituksena. Ja olkoon se millainen tahansa, lupaan
siitä työstä kiittää teitä. Alkakaa siis.

Prinsessa lausui tämän niin käskevästi, etteivät hänen sanansa
sietäneet mitään huomautuksia tai viivyttelyjä.

Balsamo otti pöydältä tuon pyöreän karahvin, josta olemme puhuneet ja
jossa oli lyhyt ja ohut kaula, ja asetti sen kultamaljan päälle.

Valoon nostettuna kimalteli vesi hallavan-punaisin heijastuksin,
jotka yhtyen reunain helmiäishohteeseen ja keskustan timanttikiiltoon
näyttivät tarjoavan jotain merkitsevää nähtävää taikurin tutkiville
silmille.

Kaikki olivat ääneti.

Balsamo kohotti kaksin käsin kristallikarahvia, ja katseltuaan sitä
tuokion, asetti hän sen takaisin pöydälle ja pudisti päätänsä.

-- No? -- kysyi dauphine.

-- Minä en voi puhua, -- vastasi Balsamo.

Prinsessan kasvot saivat ilmeen, josta voi arvata uhkauksen: "Kyllä
minä tiedän, miten niskurit saadaan puhumaan!"

-- Siksikö, että teillä ei ole minulle mitään puhumista? -- kysyi
dauphine ääneen.

-- Löytyy seikkoja, joita ei saa koskaan sanoa ruhtinaallisille, --
vastasi Balsamo äänellä, josta huomasi hänen päättäneen vastustaa
yksinpä dauphinen selvää käskyäkin.

-- Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla:
_ei mitään!_ -- väitti dauphine.

-- Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.

Dauphine hymyili pilkallisesti.

Balsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa
vasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:

-- Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt
ei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain
muuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.

-- Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä
prameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni,
-- virkkoi Marie-Antoinette.

-- Madame, -- vastasi Balsamo sangen kalpeana, -- suvaitkaa muistaa,
etten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.

-- Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani
tahdoin teidät nähdä.

-- Antakaa hänelle anteeksi, -- sanoi Andrée hiljaa, -- hän luuli
menettelevänsä hyvin.

-- Ja minä sanon, että hän oli väärässä, -- vastasi prinsessa siten,
etteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. -- Ei sovi
rehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi
saada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida
pakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.

Balsamo suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti kuin käärme olisi
häntä pistänyt.

-- Madame, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- minä olen valmis
antamaan teidän nähdä kohtalonne, koska teidän sokeutenne pakoittaa
teidät sitä tahtomaan.

Balsamo lausui nämä sanansa niin varmalla ja samalla uhkaavalla
tavalla, että kaikki läsnäolijat tunsivat selkäänsä karmivan.

Nuori arkkiherttuatar kalpeni huomattavasti.

-- _Gieb ihm kein Gehör, meine Tochter_,[37] -- sanoi vanha rouva
saksaksi Marie-Antoinettelle.

-- _Lass sie hören; sie hat wissen gewollen, und so soll sie
wissen_![38] -- vastasi Balsamo samalla kielellä.?

Nuo sanat, lausuttuina vieraalla kielellä, jota ainoastaan
harvat joukosta ymmärsivät, tekivät kohtauksen entistäänkin
salaperäisemmäksi.

-- Niin, -- sanoi dauphine vastustaen vanhan seuranaisensa kiivaita
estelyitä, -- minä tahdon, että hän puhuu! Jos minä nyt pyytäisin
häntä vaikenemaan, niin hän luulisi, että minä pelkään.

Balsamo kuuli nämä sanat, ja hänen huulilleen tuli synkkä, nopeasti
ohi vilahtava hymy.

-- Asia on niinkuin olen sanonut, -- mutisi hän itsekseen, -- vain
pöyhkeilyn rohkeutta!

-- Puhukaa, -- sanoi dauphine, -- puhukaa nyt.

-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?

-- Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.

-- Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, -- sanoi
Balsamo.

-- Olkoon niin, -- vastasi dauphine. -- Minä ajan hänet viimeiseen
loukkoonsa. Menkää kauemmaksi.

Ja kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin,
josta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.

-- Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, --
sanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.

-- Älkää koettako minua vihoittaa, madame, -- vastasi muukalainen. --
Minä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen
teidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin,
sillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja.
Älkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan,
minua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä
airut minä ainoastaan olen.

-- Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? -- sanoi dauphine
Balsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen
nöyryytensä voittamana.

-- Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. -- Luetelkaa ne
kaikki.

-- Koetan.

-- No?

-- Kyselkää minulta.

-- Ensinnäkin, onko sukuni oleva onnellinen?

-- Mikä? Sekö, jonka luota olette lähtenyt, vai se, joka teitä
odottaa?

-- Oh, minun oikea sukuni, äitini Maria Teresia, isäni Josef,
sisareni Karolina.

-- Teidän onnettomuutenne eivät heihin ulotu.

-- Ne kohtaavat siis minua persoonallisesti?

-- Teitä ja uutta sukuanne.

-- Voitteko antaa minulle niistä tarkempia tietoja?

-- Voin.

-- Kuninkaallisen perheen päinä on kolme prinssiä?

-- Niin.

-- Berryn herttua, Provencen kreivi, Artois'n kreivi.

-- Juuri niin.

-- Minkälainen on näiden kolmen prinssin kohtalo?

-- He joutuvat kaikki vuorostaan valtaistuimelle.

-- Minä en siis saa lapsia?

-- Saatte.

-- Siis ne eivät ole poikia?

-- On poikiakin lapsissanne.

-- Minä saan siis surra heidän kuolemaansa?

-- Saatte surra, että toinen on kuollut ja surra, että toinen on
elossa.

-- Rakastaako puolisoni aina minua?

-- Aina.

-- Suuresti?

-- Liiaksi.

-- Mutta mikä onnettomuus minulle voi tulla, jos saan luvan kysyä,
kun puolisoni minua rakastaa ja sukuni minua tukee?

-- Ne molemmat jättävät teidät.

-- Minulle jää silloin vielä kansan rakkaus ja tuki.

-- Kansan rakkaus ja tuki!... se on tyyni valtameri... Oletteko
nähnyt myrskyisen meren, madame?

-- Olemalla hyvä minä estän myrskyn nousemasta, ja jos se nousee,
minä nousen sen mukana.

-- Kuta korkeampi aalto, sitä syvempi kuilu, jonka se muodostaa.

-- Jumala on turvanani.

-- Jumala ei turvaa päitä, jotka hän itse on tuominnut.

-- Mitä sanotte, monsieur? Enkö saakaan olla kuningatar?

-- Päinvastoin, madame, soisi taivas, ettette sitä olisi! Nuori
nainen hymyili ivallisesti.

-- Kuunnelkaa, madame, -- virkkoi Balsamo, -- ja painakaa tämä
mieleenne.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi dauphine.

-- Huomasitteko, -- jatkoi ennustaja -- seinäverhot ensimäisessä
kamarissa, jossa te nukuitte Ranskaan saavuttuanne?

-- Kyllä, -- vastasi dauphine hätkähtäen.

-- Mitä niiden kuvat esittivät?

-- Verenvuodatusta, -- viattomain lasten murhaa.

-- Myöntäkää, että noiden murhaajain julmat kasvot ovat jääneet
teidän kuninkaallisen Korkeutenne mieleen?

-- Myönnän, monsieur.

-- Hyvä. Ja huomasitteko mitään viime myrskyn aikana?

-- Ukkonen murskasi vasemmalla puolellani puun, joka oli rikkoa
kaatuessaan vaununi.

-- Ne ovat enteitä, sellaiset, -- sanoi Balsamo kolkolla äänellä.

-- Ja pahoja enteitä?

-- Olisi vaikea niitä luullakseni muutoin selittää. Dauphinen pää
vaipui rintaa vasten; hän mietti hiljaa hetkisen ja kohotti jälleen
päänsä.

-- Miten kuolee mieheni?

-- Päättömänä.

-- Miten kuolee Provencen kreivi?

-- Jalattomana.

-- Miten kuolee Artois'n kreivi?

-- Hovittomana.

-- Entä minä? Balsamo pudisti päätänsä.

-- Puhukaa... -- sanoi dauphine, -- sanokaa vaan!...

-- Minulla ei ole enää mitään sanomista.

-- Mutta minä vaadin, että teidän on sanottava! -- huudahti
Marie-Antoinette, koko ruumis väristen.

-- Säälikää minua, madame...

-- Oh, puhukaa! -- käski dauphine.

-- En koskaan, madame, en koskaan!

-- Puhukaa, -- toisti jälleen Marie-Antoinette uhkaavalla äänellä,
-- puhukaa, taikka minä sanon, että tämä kaikki on pelkkää
naurettavaa ilveilyä. Ja varokaa itseänne, sillä niin ei leikitellä
Maria Teresian tyttären kustannuksella, naisen, jonka käsissä on
kolmenkymmenen miljoonan ihmisen henki!

Balsamo pysyi vaiti.

-- Hyvä, te ette siis tiedä enempää, -- sanoi prinsessa kohauttaen
pilkallisesti olkapäitään. -- Tai paremminkin: mielikuvituksenne
varasto loppui.

-- Minä tiedän kaikki, sanon teille, madame, -- vastasi Balsamo, --
ja koska sitä välttämättä tahdotte...

-- Niin, minä tahdon!

Balsamo otti käsiinsä karahvin, pitäen sitä yhä kultaisen maljan
päällä. Sitten vei hän sen erääseen lehtimajan hämärään nurkkaan,
johon keinotekoisesta kalliosta oli laadittu luola. Sen jälkeen otti
hän arkkiherttuatarta kädestä ja johti hänet luolan tummaan varjoon.

-- Oletteko valmis? -- kysyi hän prinsessalta, joka oli melkein
peljästyksissään taikurin kiivaasta käytöksestä.

-- Olen.

-- Siis: polvillenne, madame, polvillenne, että olette sopivassa
asennossa rukoillaksenne Jumalaa säästämään teitä siitä hirvittävästä
lopusta, minkä näette.

Dauphine totteli aivan vaistomaisesti ja lyyhähti polvilleen.

Balsamo kosketti puikollaan kristallipalloa, ja sen keskelle ilmestyi
nyt varmaankin jokin synkkä ja kauhistava kuva.

Dauphine koetti nousta ylös, hän huojui hetken, putosi takaisin
maahan, kirkaisi vihlovasti ja pyörtyi.

Taverneyn parooni juoksi luolaan, prinsessa oli tiedottomana.

Jonkun minuutin päästä tuli hän jälleen tajuihinsa.

Hän painoi kädet otsalleen aivan kuin koettaen koota muistojaan.

Sitten yhtäkkiä:

-- Karahvi! -- huusi hän äänellä, jossa puhui kuvaamaton kauhu. --
Karahvi!

Parooni toi sen hänelle. Sen kirkkaassa vedessä ei ollut pienintäkään
läikkää. Balsamo oli kadonnut.



16.

Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.


Parooni de Taverney oli, kuten kerroimme, ensimäinen, joka huomasi
madame la dauphinen pyörtyneen. Hän oli seissyt syrjässä valmiina,
ajatellen rauhattomampana kuin kukaan muu, mitä prinsessan ja
taikurin välillä tapahtuisi. Hän oli kuullut kuninkaallisen vieraansa
kirkaisevan, oli nähnyt Balsamon syöksyvän ulos pensaikosta ja oli
juossut hätään.

Dauphinen ensimäinen sana oli, että hänelle näytettäisiin tuo
karahvi, toinen, ettei noidalle tehtäisi mitään pahaa. Aika olikin
nyt lausua se suosittelu, sillä Filip de Taverney ryntäsi jo paraikaa
Balsamon perästä kuin ärsytetty jalopeura, kunnes dauphinen ääni
pysäytti hänet ajossaan.

Silloin lähestyi, prinsessan vanha seuranainen häntä ja kysyi
häneltä saksaksi, mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen moniin
kyselyihinsä ei Marie-Antoinette vastannut mitään muuta kuin että
Balsamo ei ollut häntä vähimmässäkään määrin loukannut, vaan että
hän, dauphine, oli saanut hermokohtauksen, luultavasti siitä syystä,
että hän oli sekä eilispäivän pitkästä matkasta että ukonilmasta
lopen väsynyt.

Nämä vastaukset tulkittiin toisella kielellä kardinaali de Rohanille,
joka odotti selityksiä, tohtimatta niitä kuitenkaan kysellä.

Hovimaailmassa tyydytään yleensä puolinaisiin vastauksiin; dauphinen
vastaus ei tyydyttänyt ketään, mutta näytti kuitenkin tyydyttävän
kaikkia. Niin ollen lähestyi Filip häntä.

-- Madame, -- sanoi hän, -- teidän kuninkaallisen Korkeutenne
nimenomaisesta käskystä tulen suureksi mielipahakseni muistuttamaan
teille, että se puoli tuntia, jonka aioitte viipyä täällä, on nyt
kulunut ja että hevoset ovat valmiit lähtöön.

-- Hyvä, -- vastasi dauphine viehättävin kädenliikkein, vaikka se
liike oli melkeinpä sairaaloisuuteen saakka huolimaton; -- mutta minä
peruutan aikaisemman päätökseni. Minä en jaksa nyt lähteä matkaan...
Jos nukkuisin jonkun tunnin, niin luulen, että lyhyt lepo palauttaisi
voimani.

Parooni kalpeni ja Andrée vilkaisi levottomana häneen.

-- Teidän Korkeutenne tietää, kuinka arvoton minun asuntoni on, --
sammalteli parooni de Taverney.

-- Ah, pyydän, -- vastasi dauphine äänellä, josta aavisti, että hän
oli taas pyörtymäisillään. -- Kaikki on hyvä, kunhan minä vaan saan
vähän levätä.

Andrée riensi heti sisään varustamaan huonettansa kuntoon. Se ei
ollut suinkaan suuri eikä edes komeakaan; mutta Andréen laisen nuoren
ylimystytön huoneessa on toki aina jotakin naisellisen sievää, joka
saattaa ilahuttaa toista naista, vaikkapa tuon huoneen omistaja
olisikin köyhä, kuten Andrée.

Kaikki tahtoivat nyt hääriä dauphinen ympärillä. Mutta
surunvoittoinen hymy huulillaan antoi hän heille vaan kädellään
merkin, aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut heille puhuakaan, että
hän tahtoi olla yksin.

Silloin poistuivat kaikki jälleen. Marie-Antoinette katseli
seurueensa menoa, ja kun viimeinen takinlieve ja viimeinen
hameenlaahus oli kadonnut, laski hän kalpeana päänsä raskaasti
kaunista kättään vasten.

Eivätkö häntä tosiaan Ranskassa ottaneet vastaan hirveät enteet?
Ensinnäkin se kamari Strassburgissa, jossa hän oli ollut yötä,
ensimäinen huone, johon hän astui jalkansa tässä maassa sen
kuningattareksi tullessaan: sen seinäverhojen kuvat esittivät
viatonten lasten murhaa. Ja sitten eilinen myrsky, joka ruhjoi puun
hänen vaunujensa vierestä. Ja vihdoin tämän kummallisen miehet
ennustukset ja niitä seuraava mystillinen näky, jonka salaisuutta
dauphine näytti päättäneen olla kenellekään ilmaisematta.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Andrée takaisin. Hänen tulonsa
tarkoitus oli ilmoittaa, että huone oli valmis.

Andréelta ei dauphinen luultu kieltäneen pääsyä luokseen, joten hän
sai mennä lehtimajaan.

Andrée seisoi jonkun aikaa prinsessan edessä uskaltamatta puhua, niin
syviin mietteihin näytti hänen kuninkaallinen Korkeutensa vaipuneen.

Viimein kohotti Marie-Antoinette päätänsä ja viittasi hymyillen
Andréelle, että tämä lähestyisi.

-- Teidän Korkeutenne huone on valmis, -- sanoi Andrée; -- me
rukoilemme ainoastaan...

Dauphine ei antanut hänen puhua loppuun.

-- Monet kiitokset, mademoiselle, -- virkkoi hän. -- Olkaa hyvä ja
kutsukaa tänne kreivitär von Langershausen ja opastakaa meitä.

Andrée totteli; vanha hovinainen kiiruhti dauphinen luo.

-- Antakaa minun nojata käsivarteenne, rakas Brigitta, -- sanoi
dauphine saksankielellä; -- sillä minä tunnen tosiaan olevani niin
voimaton, että en jaksa kävellä yksin.

Kreivitär noudatti käskyä. Andrée aikoi myöskin tulla auttamaan
kreivitärtä tehtävässään.

-- Ymmärrättekö, tekin saksaa, neiti? -- kysyi silloin
Marie-Antoinette.

-- Kyllä, madame, -- vastasi Andrée saksankielellä, -- ja minä
puhunkin sitä hiukan.

-- Erinomaista! -- huudahti dauphine ihastuen, -- kuinka hyvin se
sopii minun aikeisiini!

Andrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet
olivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine
nojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin
askelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.

Tullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:

-- Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen
Korkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?

-- Minun täytyy päästä, -- vastasi kuvernööri varmalla äänellä, -- ja
hän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.

-- En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä...

-- Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, -- virkkoi
dauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. --
Tulkaa, hra de Stainville.

Kaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja
väistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan
hallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.

Hra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua.
Marie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa
erikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan
ilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki
muut väistyneet loitommalle.

-- Pikaviesti Versaillesista, madame, -- sanoi de Stainville
matalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen
saakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.

Dauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: "Strassburgin herra
kuvernööri de Stainville."

-- Eihän kirje ole minulle, vaan teille, monsieur, -- sanoi Marie
Antoinette. -- Avatkaa ja lukekaa se ääneen, jos siinä kuitenkin on
jotain minulle kuuluvaa.

-- Kirje on kyllä lähetetty minun osoitteellani, madame; mutta
katsokaa, tuossa kulmassa on merkki, josta olemme sopineet lankoni de
Choiseulin kanssa ja joka osoittaa, että kirje on yksinomaan teidän
kuninkaalliselle Korkeudellenne.

-- Ah, se on totta, risti, en sitä huomannut. Antakaahan kirje tänne.

Prinsessa avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

    'Madame Dubarryn esitteleminen hovissa on nyt päätetty asia, jos
    hän löytää kummitädin.[39] Me toivomme vielä, ettei hän ole sitä
    löytävä. Mutta varmin keino lopettaa koko esittely-aikomus olisi,
    että hänen kuninkaallinen Korkeutensa kiiruhtaisi matkaansa
    tänne. Kun madame la dauphine on Versaillesissa, ei kukaan enää
    uskalla ehdottaa moista järjettömyyttä.'

-- Hyvä, -- sanoi dauphine, ilmaisematta vähimmässäkään määrin
kiihtymystä tai edes näyttämättä kirjeen häntä millään tavoin
koskevankaan.

-- Teidän kuninkaallinen Korkeutenne lähtee levolle? -- kysyi arasti
Andrée.

-- En, kiitos, mademoiselle, -- vastasi arkkiherttuatar, -- raitis
ilma jo virkisti minut; katsokaa, miten reipas ja hyvässä kunnossa
minä nyt olen!

Hän työnsi pois kreivittären tukea tarjoavan käden ja kulki jonkun
askeleen niin keveästi ja reippaasti kuin hänelle ei olisi mitään
tapahtunut.

-- Vaununi, -- sanoi hän, -- minä lähden.

Kardinaali de Rohan katseli kuvernööriä hämmästyneenä ikäänkuin
kysyen, mistä tämä äkillinen muutos aiheutui.

-- Kruununprinssi tulee jo kärsimättömäksi, -- kuiskasi kuvernööri
kardinaalin korvaan.

Tuo valhe tuli niin taitavasti, että kirkkoruhtinas piti sitä
sutkauksena, joka selitti koko seikan, ja tyytyi siihen.

Andréen isä jälleen oli opettanut tyttärensä kunnioittamaan kaikkia
kruunattujen henkilöiden päähänpistoja, eikä Andrée siis kummastellut
lainkaan tätä Marie Antoinetten mielenmuutosta. Ja niinpä ei dauphine
huomannutkaan Andréen kasvoilla muuta kuin rajattoman lauhkeuden, kun
hän nyt kääntyi hänen puoleensa:

-- Kiitos, neiti, -- sanoi hän, -- teidän vierasvaraisuutenne on
liikuttanut minua suuresti.

Sitten kääntyi hän Taverneyn paroonin puoleen:

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- tietäkää, että Wienistä lähtiessäni
minä tein lupauksen auttaa onneen ensimäisen ranskalaisen, jonka
kohtaisin Ranskan rajain sisällä. Tuo ranskalainen on teidän
poikanne... Mutta silti ei saada sanoa, että tyydyn pelkästään
moiseen ja että neiti... Mikä teidän tyttärenne nimi on, monsieur?

-- Andrée, teidän Korkeutenne.

-- Että neiti Andrée unohdetaan...

-- Oi, teidän Korkeutenne, -- supisi nuori tyttö.

-- Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan
todistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? -- jatkoi
dauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.

Nämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti
vastaukseksi:

-- Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä,
sillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta
kuitenkin... niin suuri onni...

-- Sen saatte ansiosta... Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar
palvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen
ja tytärtä hyveihin... Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin,
monsieur? -- jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen,
Filipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus
riisti sanat hänen huuliltaan.

-- Mutta... -- mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä
tuikkuihinsa.

-- Niin, ymmärrän, -- sanoi dauphine, -- teidän tarvitsee tehdä
valmistuksia, eikö niin?

-- Kyllä, -- vastasi de Taverney.

-- Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.

Andréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin
naurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan
jatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko
isäntäväkensä itserakkautta.

-- Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti
minua, niinkuin luulen, -- lisäsi hän. -- Odottakaapas, minä jätänkin
tänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni
jälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.

Kuvernööri astui esille.

-- Minä jätän tänne vaunut hra de Taverneylle, jonka minä vien
matkassani neiti Andréen kanssa Pariisiin, -- sanoi dauphine. --
Määrätkää joku saattamaan vaunuja ja vahvistamaan tarpeen tullen,
että ne ovat minun.

-- Tuossa tuokiossa, -- vastasi parooni de Stainville. -- Astukaa
esille, monsieur de Beausire.

Noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen nuorimies astui esiin
saattojoukosta hattu kädessä; hänen käyntinsä oli varmaa ja silmänsä
vilkkaat ja älykkäät.

-- Te varaatte vaunut parooni de Taverneylle ja seuraatte sitten
häntä matkalla, -- ilmoitti kuvernööri hänelle.

-- Pitäkää huoli, että hän saavuttaa meidät pian, -- lisäsi dauphine;
-- minä annan teille luvan käyttää kahta vertaa useampia hevosia.

Taverneyn parooni ja hänen lapsensa eivät tienneet, miten
kiitollisuuttaan osoittaa.

-- Eihän tämä näin äkillinen lähtö tuota teille vaan tukaluuksia,
monsieur? -- kysyi dauphine.

-- Olemme käytettävissänne, teidän Korkeutenne, -- vastasi parooni.

-- Näkemiin sitten! -- virkkoi dauphine hymyillen. -- Matkaan,
messieurs!... Filip-herra, satulaan!

Filip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa
selkään.

Neljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut
mitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut
huimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka
istui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja
kiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat
nostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.

Parooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä
kyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.

Taverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin
näytelmän.

Andrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä,
odottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä
muuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.

Parooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti
muutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.

Nicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.

La Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.

Parooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.

-- Lurjus, -- huusi hän la Brielle, -- sinä seisot siinä kuin pölkky,
ja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua
ulkona.

La Brie ponnahti syrjään, kapsautti vasemman jalkansa oikeaa vastaan
ja katosi päistikkaa huoneesta.

Hetken päästä hän tuli takaisin.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- se aatelisherra on puutarhassa.

-- Mitä hän tekee?

-- Syöttää anisruohot hevoselleen.

-- Antaa syöttää. Entä vaunut?

-- Odottavat lehtokujalla.

-- Valjaissa?

-- Neljä hevosta edessä. Ja oi, minkälaiset orhit, monsieur! Ne
kaluavat kranaattipuita!

-- Kuninkaan hevosilla on oikeus kaluta, mitä tahtovat. _Apropos_,
missä on noita?

-- Noita on kadonnut, monsieur.

-- Jättäen pöydälle astiansa, se ei ole mahdollista, -- virkkoi
parooni. -- Hän tulee takaisin tai lähettää jonkun.

-- En usko, -- vastasi la Brie; -- Gilbert näki hänen ajavan
matkaansa vankkureineen.

-- Näkikö Gilbert hänen ajavan matkaansa vankkureineen? -- toisti
parooni.

-- Näki.

-- Tuo tyhjäntoimittaja Gilbert, se näkee kaikki! Mene ja täytä
matkalaukku.

-- Se on tehty, monsieur.

-- Mitä, tehtykö?

-- Niin, kun minä kuulin dauphinen käskyn, menin herra paroonin
huoneeseen ja panin laukkuun pukunne ja liinavaatteenne.

-- Mitä se sinuun kuuluu, vintiö?

-- Kah, minä luulin tekeväni hyvin täyttäessäni toivomuksenne.

-- Tollo! Mene auttamaan nyt tytärtäni.

-- Kiitos, isä, minulla on Nicole. Parooni alkoi uudestaan aprikoida
jotain.

-- Mutta kuulepas, sinä arkkilurjus, -- sanoi hän la Brielle, -- on
eräs aivan voittamaton seikka.

-- Mikä, monsieur?

-- Jota sinä et ole muistanut, sillä sinä et muista mitään.

-- Sanokaahan, monsieur.

-- Se, että olisikohan hänen kuninkaallinen Korkeutensa lähtenyt
jättämättä mitään hra de Beausirelle? Tai noita kadonnut sanomatta
mitään Gilbertille?

Samassa kuului pihalta ikäänkuin heikko vihellys.

-- Monsieur, -- sanoi la Brie.

-- No?

-- Kutsutaan.

-- Kuka kutsuu?

-- Se herra siellä.

-- Kuninkaallinen upseeri?

-- Niin, ja tuolla maleksii myöskin Gilbert niinkuin hänellä olisi
jotain sanottavaa.

-- Juokse siis, raavas!

-- Isä, -- sanoi Andrée tullen paroonin luo, -- minä arvaan, mikä
painaa mieltänne tällä hetkellä. Tiedättehän, että minulla on
kolmisenkymmentä kultarahaa ja tämä kaunis jalokivillä koristettu
kello, jonka kuningatar Maria Leczinska lahjoitti kerran äidilleni.

-- Kyllä, lapseni, kyllä, se on hyvä, -- sanoi parooni; -- mutta pidä
ne, sinä tarvitset hienon puvun, kun sinut esitellään hoviin... ja
nyt on minun velvollisuuteni hankkia varat. Hst, tuolla tulee la Brie.

-- Monsieur, -- huudahti la Brie astuessaan sisään toisessa kädessä
kirje ja toisessa kultarahoja, -- katsokaapa, mitä dauphine jätti
minulle, kymmenen louisdoria, monsieur, kymmenen louisdoria!

-- Entä tuo kirje, lurjus?

-- Ai, se on teille; se on noidalta.

-- Noidalta? Ja kuka sen sinulle antoi?

-- Gilbert.

-- Johan sinulle sen sanoin, arkkiraavas; anna tänne, mutta joudu!

Parooni tempaisi kirjeen la Brieltä ja luki sen hiljaa.

    'Herra parooni, nyt kun niin korkea käsi on koskenut
    pöytäkaluihin, jotka jäivät taloonne, ovat ne teidän. Pitäkää ne
    muistona ja ajatelkaa joskus kiitollista vierastanne.

                                             _Josef Balsamo_.'

-- La Brie! -- huusi parooni hetken aprikoituaan.

-- Monsieur!

-- Eikö Bar-le-Ducissa ole hyvää kultaseppää?

-- Onpa se, monsieur, joka juotti uudestaan neiti Andréen
hopeapikarin.

-- Hyvä. Andrée, pane hyvään säilöön lasi, josta hänen kuninkaallinen
Korkeutensa joi, ja anna viedä vaunuihin muu pöytäkalusto. Ja sinä,
tolvana, juokse kellariin ja toimita aatelisherralle hienointa
viiniä, mitä täällä enää on.

-- Sitä on vaan yksi pullo, monsieur, -- sanoi la Brie aivan
alakuloisena.

-- Se riittää.

-- La Brie läksi.

-- Niin, niin, Andrée, -- jatkoi parooni ottaen tyttärensä molemmat
kädet omiinsa, -- niin, rohkeutta nyt, lapseni! Me lähdemme nyt
hoviin; siellä on paljon avoimia arvonimiä, paljon apottikuntia,
joita voi miehille lahjoittaa, montakin rykmenttiä ilman everstiä,
joukko eläkkeitä kesantona. Se on ihana, aurinkoinen paikka tuo hovi.
Asetu aina sille puolelle, jonne paiste käy, tyttäreni, sinä olet
kaunis katsella. Mene, lapseni, mene!

Andrée antoi isänsä suudella otsaansa ja poistui Nicole seurasi häntä.

-- Hohoi, sinä hirviö, la Brie, -- huusi parooni de Taverney
astuen viimeisenä ulos salista; -- pidä hyvää huolta tuosta herra
upseerista, kuuletko?

-- Kyllä, monsieur, -- vastasi la Brie kellarin pohjasta.

-- Minä, -- jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, --
minä menen järjestämään papereitani... Tunnin kuluttua täytyy meidän
päästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin
pääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies
tuo noita oli! -- Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. --
Mutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!

-- Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää
yhtään kynttilää.

"Olikin jo aika täältä päästä", arveli parooni.



17.

Nicolen viisikolmatta louisdoria.


Huoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan.
Nicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian
haihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen
emäntänsä välille nostanut.

Andrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili
ajatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää
kamarineitsyelleen edes anteeksi.

"Hän on hyvä tyttö", arveli hän itsekseen, "uskollinen ja
kiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä.
Minä tahdon unohtaa koko asian."

Nicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen
ilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä
suopeammiksi.

"Miten typerä olin", ajatteli hän, "kun olin tuon pienen
Gilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie
minut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii".

Kahden vastatusten kierivän suopeuden oli vaikea tällaisella
kaltevalla pinnalla olla kohtaamatta toisiaan ja kohdatessaan
yhtymättä.

Andrée lausui ensimäisen sanan.

-- Pane pitsini lippaaseen, -- virkkoi hän.

-- Mihinkä lippaaseen, neiti? -- kysyi kamarineitsyt.

-- Mihinkäkö! Eikö meillä ole lipasta?

-- Kyllä, se, jonka neiti antoi minulle ja joka on minun kamarissani.

Ja Nicole juoksi noutamaan tuota lipasta niin auliisti, että Andrée
päätti unohtaa lopullisesti kaikki.

-- Mutta tuo lipashan on sinun, Nicole, ja sinä saatat sitä tarvita,
tyttö-rukka, -- sanoi Andrée nähdessään Nicolen tulevan takaisin.

-- Oi, neiti tarvitsee sitä enemmän kuin minä, sillä neidinhän se
oikeastaan onkin.

-- Kun aikoo perustaa oman kodin, -- jatkoi Andrée, -- niin kysytään
huonekaluja. Siispä tarvitset sinä sitä tällä kertaa enemmän kuin
minä.

Nicole punastui.

-- Tarvitset lippaita säilyttääksesi niissä hääpukimiasi, -- jatkoi
Andrée.

-- Ohoi, neiti, -- vastasi Nicole iloisesti ja pudisti päätänsä,
-- minun hääpukimilleni ei tarvitse etsiä paikkaa eivätkä ne vaadi
suurta tilaa.

-- Kuinka niin? Jos menet naimisiin, Nicole, niin toivoisin, että
olisit onnellinen ja rikaskin.

-- Rikas?

-- Niin, rikas säätyysi nähden.

-- Neiti on siis löytänyt minulle jonkun arentimiehen?

-- En, mutta olen löytänyt sinulle myötäjäiset.

-- Älkää, neiti?

-- Tiedätkö, mitä minun kukkarossani on?

-- Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.

-- Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.

-- Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se!
-- huudahti Nicole hurmautuneena.

-- Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.

-- Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?

-- Annan!

Nicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat
kyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja
suuteli sitä.

-- Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? -- kysyi neiti de
Taverney.

-- Tottahan nyt, -- vastasi Nicole; -- tai ainakin minä toivon, neiti.

Ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt
häntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun
hän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta
miehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla
tarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä
omaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä
kiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.

Tällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.

Ehkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää
koko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen
tarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt.
Mutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä,
että ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa
suuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.

Andrée näki Nicolen aprikoivan.

-- Tyttö rukka, -- huokasi Andrée; -- hän voisi täällä hiljaisessa
elämässä olla niin onnellinen!

Nicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen
tytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja
lemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen
päähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.

Ja kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja
purppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.

Hän voitti kiusauksen.

-- Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, -- sanoi hän, --
pikku onnessa.

-- Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.

-- Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.

-- Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta
älä ole enää niin hupakko.

-- Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin
tunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea
tein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun
rakastaa...

-- Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?

-- Kyllä, neiti; minä, minä... rakastin häntä, -- vastasi Nicole.

-- Se on uskomatonta, -- virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on
mikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen
hänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten
sydämiä.

Nicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée
vain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä
viattomuudessa?

Andrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää
itselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, --
lisäsi hän vielä.

Hän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä
aikomastaan ehdotuksesta.

-- Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? -- kysyi Nicole.

-- Mitä varten? -- vastasi Andrée.

-- Mutta...

-- Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä
pariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin
linnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja
puistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät
täällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen
maksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen
laiskotella.

-- Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin... -- sammalteli
Nicole.

-- Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin
miehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli
äidistäni niin rakas, -- vastasi Andrée aivan luotettavasti.

Nicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään
salaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä,
aivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle
olennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se
meni yli ymmärryksen.

"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia",
tuumi Nicole, "sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua
Annonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia
lemmenseikkailuja!"

Andrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä
arvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja
Taverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän
sanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:

-- Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti
siis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa.
Tunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä
olet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle,
valitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä
vihaan aviotouhuja ja juoruja.

-- Tunti aikaa, neiti, -- toisti Nicole, -- yksi tunti!

-- Niin, yksi tunti.

-- Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.

-- No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin
äitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin
pyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet
tehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta
louisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas
lähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi
palkka.

Nicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.

Tyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista,
jonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän
läksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten
yli pihan ja katosi puistokäytävään.

Andrée näki hänen loittonevan ja mutisi:

-- Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus
todellakin niin suloista?

Viiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen
ikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin
kunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri.
Naputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä
kallista harkinta-aikaan.

Gilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili
jotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.

Kuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin
itse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin
nopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.

-- Kah, -- huudahti hän, -- sinäkö se olet, Nicole?

-- Niin, minä taas, -- vastasi tyttö päättävästi ja samalla hymyillen
ikkunan takaa.

-- Ole siis tervetullut, Nicole, -- sanoi Gilbert ja meni ja avasi
ikkunan.

Nicolen saivat jo nuo ensimäiset sanat herkäksi ja hän ojensi heti
kätensä, jota Gilbert puristi.

"Kaikki meneekin nyt hyvin", ajatteli Nicole; "hyvästi,
Pariisin-matkani!"

Ja tässä kohdin täytyy Nicolea vilpittömästi kehua, sillä hänen
viimeistä ajatustaan ei seurannut kuin yksi ainoa huokaus.

-- Sinä tiedät, -- virkkoi tyttö nojautuen ikkunanpieleen, -- sinä
tiedät, Gilbert, että Taverneystä tulee nyt lähtö.

-- Kyllä, minä tiedän sen, -- vastasi Gilbert.

-- Sinä tiedät, minnekä täältä lähdetään?

-- Tiedän, Pariisiin.

-- Ja sinä tiedät, että minä lähden myöskin?

-- En, sitä en minä tiennyt.

-- No niin?

-- Siinä tapauksessa onnittelen sinua, jos se sinua miellyttää.

-- Mitenkä sinä sanoitkaan? -- kysyi Nicole.

-- Sanoin, jos se sinua miellyttää; sehän on selvä asia mielestäni.

-- Se miellyttää minua... riippuen asianhaaroista, -- jatkoi Nicole.

-- Mitä sinä vuorostasi tuolla tarkoitat?

-- Tarkoitan, että se voisi riippua sinusta, ettei se minua
miellyttäisi.

-- Minä en ymmärrä sanojasi, -- virkkoi Gilbert istuutuen siten
ikkunalaudalle, että hänen polvensa koskivat Nicolen käsivarsiin ja
että he saattoivat jatkaa pakinaa puolittain köynnösten kätkössä,
isokiertojen ja intialaisten krassien ympäröidessä heidän päätänsä.

Nicole katsoi hellästi Gilbertiin.

Mutta Gilbert heilautti vaan niskaansa ja hartioitaan ikäänkuin
sanoakseen, ettei hän ymmärtänyt enempää tuota katsetta kuin Nicolen
äskeistä puhettakaan.

-- No hyvä... Koska minun täytyy sanoa sinulle suoraan, niin kuuntele
nyt, -- alkoi Nicole.

-- Minä kuuntelen, -- vastasi Gilbert.

-- Neiti tahtoisi viedä minut kanssaan Pariisiin.

-- Hyvä, -- vastasi Gilbert.

-- Ellen minä...

-- Ellet sinä?... -- toisti nuorukainen.

-- Ellen minä satu tapaamaan itselleni sopivaa miestä.

-- Sinä siis yhä vaan tuumit mennä naimisiin? -- kysyi Gilbert
rauhallisena.

-- Kyllä, varsinkin nyt, kun olen rikas, -- vastasi Nicole.

-- Ahaa, oletko sinä rikas? -- sanoi Gilbert niin välinpitämättömänä,
että Nicolea kuohautti.

-- Hyvin rikas, Gilbert.

-- Tosiaanko?

-- Aivan totta.

-- Ja miten se ihme on tapahtunut?

-- Neiti antoi minulle myötäjäiset.

-- Sepä oli oikein hyvä, ja minä toivotan sinulle onnea!

-- Katsopas, -- sanoi nuori tyttö ja näytteli kämmenellään
viittäkolmatta loistavaa kultarahaansa.

Ja samalla katseli hän Gilbertiä toivoen näkevänsä hänen silmissään
pilkahduksen iloa tai edes ahneutta. Gilbert ei räpäyttänyt silmäänsä.

Totisesti, -- sanoi hän, -- se on sievoinen summa! -- Siinä ei ole
vielä kaikki, -- jatkoi Nicole. -- Parooni tulee nyt rikkaaksi.
Maison-Rouge aiotaan rakentaa uudestaan ja Taverney kaunistetaan.

-- Sen uskon kyllä.

-- Ja silloin tarvitaan linnassa joku, joka sitä hoitaa.

-- Tietysti.

-- No niin, neiti antaa...

-- Linnanvoudin paikan Nicolen onnelliselle puolisolle, -- jatkoi
Gilbert ivalla, joka ei tällä kertaa ollut niin salattu, ettei se
olisi loukannut Nicolen herkkää korvaa.

Mutta tyttö hallitsi kuitenkin mielensä.

-- Eikö Nicolen puoliso, -- jatkoi hän, -- ole joku, jonka sinä
tunnet, Gilbert?

-- Ketä sinä tarkoitat, Nicole?

-- Kuules... oletko sinä tullut hassuksi, vai enkö minä puhu kyllin
selvää kieltä? -- huudahti tyttö, alkaen kyllästyä tähän leikkiin.

-- No, ymmärrän sinut täydellisesti, --, vastasi Gilbert; --
hyväksyisit minut mieheksesi, eikö niin, neiti Legay?

-- Niin, herra Gilbert.

-- Ja vielä rikkaaksi tultuasikin tarjoat minulle moista onnea,
-- kiiruhti Gilbert lisäämään. -- Minä olen tosiaan siitä ylen
kiitollinen.

-- Todellako?

-- Tietysti!

-- No niin, -- sanoi Nicole vilpittömästi, -- tuossa käteni!

-- Kuinka?

-- Sinä suostut, eikö niin?

-- En!

Nicole hätkähti.

-- Kah, -- sanoi hän, -- sinulla on kova sydän tai ainakin huono
luonne, Gilbert, ja usko minua, että se minkä nyt teet, ei ole
tuottava sinulle onnea. Jos minä olisin sinua vielä rakastanut ja
jos menettelyyni tällä hetkellä olisi ollut syynä jotain muutakin
kuin rahtu kunnian tuntoa ja rehellisyyttä, niin olisit murtanut
minun sydämeni! Mutta, Jumalan kiitos, minä tahdoin ainoastaan, ettei
kukaan saisi sanoa Nicolesta, että hän rikkaaksi päästyään halveksi
Gilbertiä ja kosti hänelle hänen loukkauksensa. Nyt, Gilbert, tuli
väleistämme loppu.

Gilbert teki välinpitämättömän liikkeen.

-- Sinä et voi kuvitellakaan, mitä sinusta ajattelen, -- jatkoi
Nicole. -- Se, että minä, minä joka, kuten tiedät, olen luonteeltani
yhtä vapaudenhaluinen kuin sinäkin, päätin hautautua tänne maalle,
vaikka minua odottaa Pariisi, Pariisi, joka on oleva minun
näyttämöni, ymmärrätkö? -- että minä päätin tyytyä kaiket päivät,
monet vuodet, koko elämäni näkemään edessäni tuollaiset kylmät
ja läpitunkemattomat silmät, joissa piilee niin paljon häijyjä
ajatuksia, -- sellainen oli uhraus! Sinä et sitä ymmärtänyt, sen
pahempi itsellesi. En sano, että sinä minua kaipaisit, Gilbert;
sanon vaan, että sinä saat syyn minua peljätä ja punastua tähteni,
nähdessäsi minut sellaisena, joksi sinun halveksumisesi minut nyt
tekee. Minusta olisi vielä saattanut tulla kunnon ihminen, mutta ei
ollut ystävän kättä, joka olisi estänyt minua kuilun partaalla, johon
nyt kallistun, luisun, johon minä syöksyn! Minä huusin: Auta minua,
tue minua! Sinä sysäsit minut takaisin alas, Gilbert. Minä horjun,
minä putoan kuiluun, minä joudun turmiolle! Jumala vaatii sinut
tilille tästä rikoksestasi. Hyvästi, Gilbert, hyvästi!

Ja ylpeä nuori tyttö palasi Gilbertin luota olematta vihainen tai
kärsimätön, näytettyään viimein sielunsa salatun jalon puolen, kuten
kaikki hyvät luonteet aikoinaan näyttävät.

Gilbert sulki levollisesti ikkunansa ja meni takaisin asumuksensa
nurkkaan ja ryhtyi siellä jälleen samaan salaperäiseen toimeen, jonka
Nicolen saapuminen oli keskeyttänyt.



18.

Jäähyväiset Taverneylle.


Ennenkuin Nicole meni jälleen emäntänsä luokse, pysähtyi hän
portaille tyynnyttääkseen viimeisenkin kuohumuksen hyrskyn sielustaan.

Parooni tapasi hänet siellä, liikkumattomana ja mietteissään, leuka
käden nojassa ja kulmat rypyssä. Ja Nicole oli hänestä niin kaunis,
että hän suuteli tyttöä kesken kiirettäänkin, kuten Richelieun
herttua olisi tehnyt kolmekymmen-vuotiaana.

Nicole, jonka tuo vallattomuus herätti unelmista, juoksi kiireesti
ylös Andréen luo ja tuli sinne juuri kun Andrée sulki matka-arkkua.

-- No niin, -- kysyi neiti de Taverney, -- oletko nyt harkinnut
tarkoin asiaa...?

-- Se on päätetty, neiti, -- vastasi Nicole aivan vapautuneena.

-- Sinä menet siis naimisiin?

-- Kaukana siitä!

-- Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?

-- Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota
neiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla
aina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan
yhtä hyvin isännän?

Andréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut
aavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään
selvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.

Andrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin
oli luullutkaan.

-- Teet oikein kiintyessäsi minuun, -- vastasi hän; -- minä en ole
unohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos
minua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.

-- Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.

-- Katumatta?

-- Sokeasti.

-- Niin et saa vastata, -- sanoi Andrée. -- Minä en tahtoisi kuulla
sinun jonakin päivänä moittivan minua siitä, että sinä seurasit minua
sokeasti.

-- Minä saan syyttää ainoastaan itseäni, neiti.

-- Sinä olet siis sopinut sulhasesi kanssa näin? Nicole punastui.

-- Minäkö? -- sanoi hän.

-- Sinäpä juuri; näin sinun keskustelevan tuolla hänen kanssaan.

Nicole puraisi huultaan. Hänen ikkunansa oli samanne päin kuin
Andréen ja hän tiesi hyvin, että siitä saattoi nähdä Gilbertin
ikkunaan.

-- Se on totta, neiti, -- vastasi Nicole.

-- Ja sinä sanoit hänelle?

Nicole oli huomaavinaan Andréen itseään tutkistelevan, joten hänen
mieleensä palasi taas hänen entisen epäluulonsa; hän piti siis
Andréen kysymystä vaan vastustajan epäonnistuneena sotatemppuna ja
tahtoi antaa hänelle vihamielisen vastauksen.

-- Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, -- vastasi Nicole.

Oli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli
timantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan
koskaan.

Andrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.

Sillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli
ollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita,
jotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa
vaunuilla, kokoelma _Gazette_-lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen
pääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40]
kuljetti mukanaan.

La Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos
melkein tyhjää matkalaukkua.

Lehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt
näiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.

Tuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat,
eikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä,
toivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka
oli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli
näkyviin ilmestynytkin.

Hra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet,
herätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan
paikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de
Taverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.

Vaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse
joustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.

-- Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, -- mutisi hän
haltioituneena ja luullen olevansa yksin.

-- Takapuolella, ystäväni, -- vastasi Beausire suojelevasti hymyillen.

-- Kuinka? Otatteko te la Brien mukaan, isä? -- kysyi Andrée
paroonilta. -- Kuka sitten hoitaa täällä Taverneytä?

-- _Pardieu_, tuo laiskuri ja filosoofi.

-- Gilbert?

-- Niin juuri, onhan hänellä pyssy.

-- Mutta millä hän elää?

-- Pyssyllään tietysti! Ja hän voi täällä mainiosti, ole huoletta:
Taverneyssä on yllinkyllin rastaita ja kottaraisia.

Andrée vilkaisi Nicoleen; kamarineitsyt purskahti nauruun.

-- Näinkö sinä häntä suret, ilkimys? -- sanoi Andrée.

-- Oh, hän on ovela poika, -- vastasi Nicole, -- olkaa huoletta,
neiti, hän ei kuole nälkään.

-- Hänelle täytyy jättää pari louisdoria, isä, -- sanoi Andrée
paroonille.

-- Ja hemmoitella häntä? Kyllä kai, hän on jo ennestään kelvoton.

-- Ei, mutta että hänellä olisi jotain, millä elää.

-- Lähetetään hänelle sieltä vähän, jos hän ruikuttaa.

-- Johan nyt, -- huudahti Nicole, -- olkaa huoleti, neiti, hän ei
ruikuta!

-- Kuitenkin, anna hänelle kolme, neljä pistolia.

-- Hän ei ota niitä vastaan.

-- Ei ota vastaan? Onpas hän sitten ylpeä, tuo sinun Gilbert-herrasi?

-- Oh, neiti, hän ei ole enää minun, Jumalan kiitos!

-- Kas niin, kas niin, -- virkkoi Taverney, lopettaakseen moiset
vähäpätöiset huolet, jotka alkoivat tuntua hänen itsekkyydessään
väsyttäviltä, -- lakatkaahan. Hiiteen tuo Gilbert! Vaunut odottavat
meitä, lähdetään matkaan, tyttäreni.

Andrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan
päin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.

Hra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea
yllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä,
istahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen
hevosen selkään.

-- Mutta minnekäs upseeri asettuu? -- huudahti parooni de Taverney.

-- Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! -- vastasi
Beausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin
pian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.

Vaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja
puistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi,
alkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen
toisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin
lausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.

Jouduttiin ajoportille.

Gilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja
liikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki
hänet kuitenkin.

Andrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos,
nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.

-- Pysäyttäkää vähän, -- huusi de Taverney ajajalle.

Tämä veti hevoset pysähtymään.

-- Kuulepas, herra vetelehtijä, -- sanoi parooni Gilbertille, --
sinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin
oikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain
kärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja
hoida Mahonia.

Gilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse
levännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön
voitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen
polttoraudan pistosta.

-- Ajakaa, kyytimies, -- huusi parooni de Taverney.

Nicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli
hän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin
synnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut
Gilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää,
ilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen
oli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta
tepastelevan ratsunsa seljässä.

Ja kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka
Gilbert ahmi Andréeta katseillaan.

Andrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa
hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.

Ajoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin
vähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.

Kun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat
maantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin
heistä oli omissa ajatuksissaan.

Parooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-,
kuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut
pöytäkalut.

Andrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli
hänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon
kiusaavia henkiä.

Nicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de
Beausiren mielestä surettavan vähän.

La Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä
kuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire
antoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin,
jonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.

Sitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä
tammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti
tuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä
kärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä
täytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä
patjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille.
Tuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli
Gilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.

Hän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei
se vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen
housuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.

Mahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka
valitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet
yksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi,
että myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.

Siksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.

-- Ole vaiti, Mahon, -- huusi hänelle Gilbert, -- vaiti! Sitten
lisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti
hänen päähänsä:

-- Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin
ihminen?

Sitte hän tuli miettineeksi:

-- Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään
elatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin
minulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.

Hän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.

-- Nyt olet vapaa, -- sanoi hän; -- etsi nyt elatuksesi miten
parhaaksi näet.

Mahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se
syöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.

-- Hyvä, -- virkkoi Gilbert, -- pian nähdään, kumpaisella meistä on
parempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.

Näin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka
hän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle,
aina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.

Ja kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain
samansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä
yksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden
erilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa.
Gilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi
mennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.

-- Hyvästi! -- sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan
pientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain
kultavihmain huippujen takaa. -- Hyvästi, talo, jossa minä olen
niin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle
heitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi,
ja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa
vapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila!
Hyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!

Ja tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen
kuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi
juoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä
kuului kaukaa.



19. Gilbertin kultaraha.


Puoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän
oli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat
käymänjalkaa erästä mäkeä.

Silloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi
itsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja
älynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja
ylhäinen syntyperä.

Nyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä
filosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja
vähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein
askelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja
Gilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti
hevosille:

"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä
odottaa."

Filosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan
kaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan
elämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin
ollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin,
tuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi
voinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena,
hehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein
saavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain
loppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja
ajatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä
ihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi
nähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli
ilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen
tarmonsa kunnioittamiseksi.

Niin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin
Bar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi
saavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin.
Gilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut
paroonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun
matkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse,
alkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.

Sen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä
kylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle
kummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.

Gilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan
leipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan
oli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka
ylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen
partailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että
vaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée
oli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan
esineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko
noidan pöytäkalustosta.

Gilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja
nähnyt kaiken tämän.

Ja kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert
tullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle
mättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes
vettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti
de Taverney oli janonsa sammuttanut.

Juotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.

Yksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö
dauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin
tapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja
tarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa
pelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai
Saint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi
tekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo
jäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen
kulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen,
helpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle.
Kahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena
yönä.

Tuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes
se peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan
hän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka
oli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea
aave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.

Iltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin
Comblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli
nyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen
Andréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään
suuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli
kysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: "Se on yksitoista." Tällä
hetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti
hyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.

Se johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli
jo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja
kuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä,
mustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.

Näitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi
vaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.

Kaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen
jyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän
sai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.

Ja hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.

"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas", mietti Gilbert.

Tiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.

Vaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.

Keskellä yötä saavuttiin Saint-Dizieriin. Sinne toivoi Gilbert
matkajoukon jäävän yöksi.

Gilbert oli samonnut kahdeksan peninkulman taipaleen kahdessatoista
tunnissa.

Hän istahti ojan reunalle.

Mutta Saint-Dizierissä vaihdettiinkin vain hevosia, ja Gilbert kuuli
kulkusten kilinän loittonevan jälleen pitkin maantietä edessään.
Ylhäiset matkustajat olivat ainoastaan nauttineet virvokkeita
soihtujen valossa ja kukkien keskellä.

Gilbertille oli nyt tarpeen koko hänen uljuutensa Hän kavahti jälleen
jaloilleen, tahdonvoimalla, joka sai hänet unohtamaan, että hänen
jalkansa olivat olleet kymmenen minuuttia sitten pettämäisillään.

"Hyvä," sanoi hän itsekseen, "ajakaa vaan! Minäkin pysähdyn pian
Saint-Dizierissä ja ostan siellä viipaleen leipää ja silavaa ja juon
lasin viiniä. Annanpa mennä viisi kolikkoa ja niillä viidellä saan
enemmän voimia kuin nuo _herrat_."

Gilbert lausui tuon sanan _herrat_ jälleen hänelle ominaisella
ponnella, jonka tähden me sen alleviivaamme.

Gilbert tuli, niinkuin oli päättänyt, Saint-Dizieriin, jossa
suljettiin paraikaa matkueen lähdettyä talojen ikkunaluukkuja ja
portteja.

Filosoofimme huomasi siellä erään miellyttävännäköisen majatalon,
tarjoilijattaret sievissä puvuissa, tarjoilijat pyhävaatteissa
ja kukka napinlävessä, vaikka kello oli yksi yöllä. Suurilla,
kukikkailla fajanssivadeilla näki hän paistettuja lintuja, joista
saattueen nälkäiset olivat ottaneet sievät kymmenyksensä.

Hän meni päättävästi suurimpaan majataloon. Siellä pantiin jo salpaa
ulko-oven yläpuoliskon eteen ja hänen täytyi kumartua päästäkseen sen
alitse keittiöön.

Majatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.

-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert, -- olkaa hyvä ja antakaa
minulle leipää ja liikkiötä.

-- Ei ole liikkiötä, -- vastasi emäntä. -- Ettekö tahdo kukonpoikaa?

-- En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en
pidä kukonpaistista.

-- Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta
olkaa huoletta, -- lisäsi hän hymyillen, -- kukonpaisti ei ole
sen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja
vaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko
huomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa
jäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen
saattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille
tulee ruoka-aineista tappiota.

Nyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä
oivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon
ateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.

-- Ei, kiitoksia, -- sanoi hän, -- minä tyydyn vähempään; -- minä en
ole prinssi enkä lakeija.

-- Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] -- sanoi
hyväntahtoinen emäntä, -- ja Jumala olkoon matkassanne.

-- En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, -- vastasi Gilbert
nöyryytettynä. -- Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.

Ja näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert
majesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä
myöten.

Mutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa,
kalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen
kultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa
ja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten
taskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut
housunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut
polvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.

Kultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka
vesi oli niin hurmannut Gilbertiä.

Poika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään
nauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä
taskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati
mietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.

Gilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää.
Monet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys
rangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen
vääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.

-- Kuule, raukkaseni, -- sanoi hän Gilbertille, -- syö täällä ja jää
tänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa,
niin lähde sitten vasta.

-- Täytyy, täytyy, -- vastasi Gilbert, -- mutta ei huomenna, vaan
heti.

Ja hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi
ulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.

Ovi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat
lakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.

Gilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole
maailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin
kolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on
elämässään ollut!

Synkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella:
jos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut
melkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu
eroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista,
joita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.

Hän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän
oli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas
nälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi
huumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku
pani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.

Ja samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata
Gilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä
voimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut
taisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin
hevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti,
ettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä
muuta kuin viisi minuuttia.

Kuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko
nousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja
majesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää,
jollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert
kestää keskipäivän helteen?

Hetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että
hevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä
vastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja
ellei hän sanonut hänen tavallaan: "Pelastun vastoin jumaliakin",
johtui se siitä, ettei hän tuntenut _Odysseijaa_ niinkuin
_Yhteiskunnallisen sopimuksensa_.

Niinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa
loppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki,
tuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi
toivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä
hyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet
näkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen
veristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä
kumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa.
Suu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän
oli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki
ihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.

Eilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman
taipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa
tekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin
maa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi
huutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä
tuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin
mielipuolen.

Viimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja
kääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin
olevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa
voittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti
pari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin
kai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan
sankarit viimeiseen saakka.

Hän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.

Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli
pyörtynyt.

-- Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! -- huusi hänelle
samassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.

Gilbert ei kuullut.

-- Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!

Ja tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.

Piiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.

Mutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne
tulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä
valtatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä
kuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita
hevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.

Kyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut
hillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen
keskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui
pysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen
hallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos
vaununikkunasta.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän tuskissaan, -- murskautuiko se
raukka?

-- Ainakin näyttää siltä, madame, -- vastasi kyytimies koettaen
eroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.

-- Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää!
Pidättäkää, pidättäkää.

Ja nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.

Kyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa
pyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä
ruumiina.

Nainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.

-- Sepä onnenpotku! -- huudahti kyytimies. -- Ei ainoatakaan naarmua,
ei yhtään kavion jälkeä!

-- Mutta onhan hän tainnuksissa.

-- Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja
koska madamella on kiire, ajetaan pois.

-- Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.

-- Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään
tajuihinsa.

-- Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta
karannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli
voimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei,
minä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.

Kyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut
takaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle
pää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.

-- Ajakaa nyt, -- jatkoi nuori vallasnainen; -- kymmenen minuuttia
aikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.

Kyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät
otattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.



20.

Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.


Kun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä,
hämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme
poikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen
huolissaan.

Nainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä
olivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen
auringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki
hänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen
näköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden
muodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat
samettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen
aaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, -- sillä
Gilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon
naisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä
laukkaa kolme hevosta.

Koska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja
säälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma,
ettei tämä ollut mitään unta.

-- No niin, ystäväni, -- sanoi nainen hetken päästä, -- voitteko nyt
paremmin?

-- Missä olen? -- kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä
lukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan
muualla kuin romaaneissa.

-- Varmassa turvassa, nuori mies, -- vastasi vallasnainen, jonka
puheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. -- Mutta äsken
olitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin
alle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte
kaatunut noin keskelle maantietä?

-- Minua alkoi pyörryttää, madame.

-- Kuinka, pyörryttää? Ja mistä se pyörtyminen johtui?

-- Olin kulkenut jalkaisin liian pitkän matkan.

-- Milloinka sitten läksitte matkalle?

-- Eilen iltapuolella kello neljä.

-- Ja eilisestä kello neljästä illalla olette kulkenut?...

-- Luulen ainakin kahdeksan tai yhdeksän peninkulmaa.

-- Kahdessa- tai neljässätoista tunnissa?

-- Niin, minä juoksin koko ajan.

-- Mikä sitten on matkanne päämaalina?

-- Versailles, madame.

-- Ja tulette?

-- Taverneystä.

-- Taverney, missä se on?

-- Se on pieni linna Pierrefitten ja Bar-le-Ducin välillä.

-- Mutta sittenhän teillä ei ollut aikaa tuskin syödäkään?

-- Minulla ei ollut ei ainoastaan aikaa, mutta ei neuvoakaan siihen.

-- Kuinka niin?

-- Minä pudotin rahani tielle.

-- Joten eilisestä saakka ette ole syönyt...?

-- Muuta kuin murun leipää, jonka olin ottanut evääkseni.

-- Poika-parka! Mutta miksette pyytänyt jostakin ruokaa? Gilbert
hymyili halveksuvasti.

-- Siksi, että minä olen ylpeä, madame.

-- Ylpeä? Se on kyllä kaunista, se ylpeys; mutta kun on nälkään
kuolemaisillaan, niin...

-- Ennen nälkäkuolema kuin häpeä.

Nainen katseli mahtipontista matkatoveriaan ikäänkuin hiukan ihaillen.

-- Mutta kuka te sitten olette, kun noin puhutte, ystäväni? -- kysyi
hän.

-- Minä olen orpo poika.

-- Niinkö; entä teidän nimenne?

-- Gilbert.

-- Gilbert mikä?

-- Ei mikään muu.

-- Ahaa, -- äännähti silloin nuori nainen yhä kummastuneempana.

Gilbert huomasi tehneensä vaikutuksen häneen ja oli tyytyväinen
näyteltyään Jean-Jacques Rousseauta.

-- Te olette kovin nuori ystäväni, kiertääksenne noin maailmanrantaa,
-- jatkoi nainen.

-- Minut jätettiin yksin ja hyljättiin vanhaan linnaan, josta
omistajat matkustivat pois. Minä seurasin heidän esimerkkiään ja
läksin minäkin matkaan.

-- Aivan ilman päämaalia?

-- Maailma on avara ja auringon alla on kaikille tilaa, sanotaan.

"Jaha", päätteli itsekseen nainen, "hän on jokin äpärä, joka on
karannut pieneltä aatelistilaltaan ".

-- Ja te sanotte pudottaneenne kukkaronne?

-- Niin.

-- Oliko sen sisältö runsas?

-- Minulla ei ollut muuta kuin yksi kuuden livren écu, -- vastasi
Gilbert epäröiden, sillä hän pelkäsi sekä ilmoittaa köyhyytensä
häpeää että vaaraa näyttää omistavansa näin suuren rikkauden:
voitaisiinhan näet luulla hänen saaneen sen väärällä tavalla.

Ja hän lisäsi:

-- Mutta minulle se kyllä olisi riittänyt.

-- Kuuden livren raha niin pitkää matkaa varten! Mutta ettehän olisi
saanut sillä juuri leipäänne kahdeksi päiväksi. Entä matka sitten;
hyvä Jumala, miten pitkä matka! Bar-le-Ducista Pariisiin, sanoitte?

-- Niin.

-- Tietääkseni sievästi yli kolmekymmentä peninkulmaa.

-- Minä en niitä peninkulmia ole lukenut, madame. Minä sanoin vaan:
Minun täytyy sinne päästä, sillä hyvä.

-- Ja sitten te läksitte, hupero? -- Oh, minulla on lujat jalat.

-- Olkoot miten lujat tahansa, lopulta ne väsyvät kuitenkin; sen
olette nyt saanut kokea.

-- Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.

-- Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili
katkerasti.

-- Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja
raastoitte hiuksianne.

-- Niinkö luulette, madame? -- kysyi Gilbert hämillään.

-- Kyllä, olenpa siitä aivan varma, -- ja epätoivo kai teidät esti
kuulemasta vaunujen tulonkin.

Gilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin
kertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto
sanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä,
varsinkin jostakin nais-henkilöstä.

-- Minä olin tosiaan epätoivoissani, -- alkoi hän.

-- Ja mistä syystä? -- kysyi nainen.

-- Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.

-- Ihanko vai, -- virkkoi nuori nainen hymyillen; -- tämähän on oikea
seikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?

Gilbert ei ollut vielä tarpeeksi tunteittensa herra ollakseen
punastumatta.

-- Ja mitkä vaunut ne olivat, sanokaapas, pikku Cato?

-- Ne vaunut kuuluivat dauphinen saattueeseen.

-- Mitä sanottekaan? -- huudahti vallasnainen. -- Dauphine menee siis
jo meidän edellämme?

-- Niin.

-- Minä luulin, että hän olisi vielä takanamme, tuskin Nancyssä. Eikö
häntä sitten matkalla pysäytetäkään kunnianosoituksin?

-- Kyllä, madame, mutta hänen Korkeutensa näyttää olevan kiireissään.

-- Kiireissään, dauphine? Kuka teille on sen kertonut?

-- Oletan.

-- Oletatte?

-- Niin.

-- Ja mistä tuo olettamus johtuu?

-- Siitä, että hän oli sanonut ensin aikovansa levätä kolme, neljä
tuntia Taverneyn linnassa.

-- Niin, entä sitten?

-- Mutta hän jäi sinne ainoastaan kolmeksi neljännestunniksi.

-- Tiedättekö, tuliko hänelle sinne jokin kirje Pariisista?

-- Minä näin tosiaan tulevan sinne kirje kädessä erään herran, takki
täynnä koristeita.

-- Mainittiinko tuon herran nimeä teidän kuultenne?

-- Ei; minä vaan tiedän, että hän on Strassburgin kuvernööri.

-- Hra de Stainville, de Choiseulin lanko! Ajakaa kovemmin,
kyytimies, kovemmin!

Luja piiskan huimaus oli vastauksena tähän kehoitukseen, ja Gilbert
tunsi, että vaunut, joita jo vietiin täyttä laukkaa, kiitivät nyt
kahta vinhemmin.

-- Siis on dauphine jo tuolla edessämme? -- alkoi jälleen nuori
nainen.

-- Niin on, madame.

-- Mutta hän pysähtyy nauttimaan aamiaista, -- äännähti nainen aivan
kuin itsekseen; -- ja silloin me ajamme hänen ohitseen, jos hän ei
viime yönä... pysäyttikö hän missään viime yönä?

-- Kyllä, Saint-Dizierissä.

-- Mihin aikaan?

-- Noin kello yksitoista.

-- Hän söi silloin illallista. Hyvä, hän syö nyt varmaan aamiaisen!
Kyytimies, kuulkaa, mikä on ensimäinen huomattava kaupunki matkamme
varrella?

-- Vitry, madame.

-- Ja miten pitkä matka on vielä Vitry'hin?

-- Puolitoista peninkulmaa.

-- Missä otamme toiset hevoset?

-- Vauclèressä.

-- Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja,
niin ilmoittakaa minulle.

Sillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään,
oli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen
istuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.

-- Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! -- huudahti
nainen. -- Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan,
vaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi
antaa hänelle juoda ja syödä.

Ja korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin
silatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu
pikari.

-- Juokaa ensin pisara tätä _eau de la Côtea_, -- sanoi hän täyttäen
pikarin ja ojentaen sen Gilbertille.

Tällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä
sen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute
tuimempi kuin Saint-Dizierissä?

-- Kas niin, -- sanoi nainen, -- syökää nyt tämä korppu; parin kolmen
tunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.

-- Kiitokset, madame, -- lausui Gilbert.

Ja hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.

-- Hyvä, -- jatkoi nainen, -- nyt, kun olette hiukan virkistynyt,
sanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa,
mikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la
dauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?

-- Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, -- vastasi Gilbert. --
Minä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen
Korkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä
Pariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua
ajatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita.
Silloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät
Versaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin
lähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin
nuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan.
Pahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi
minua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä;
jos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat
kiinni.

-- Kas siinä on rohkeutta! -- huudahti nainen. -- Minä onnittelen
teitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida
tietää...

-- Mitä?

-- Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.

-- Minä menen Pariisiin.

-- Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.

-- Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.

-- Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät
näytä työmiehen tai kantajan käsiltä?

-- Minä rupean opiskelemaan, madame.

-- Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.

-- Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, -- vastasi Gilbert
saarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.

-- Ja saanko kysyä,-- eilen ole tungettelevainen, -- mitä ainetta te
mieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?

-- Madame, -- vastasi Gilbert, -- minun mielestäni on tieteistä paras
se, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen.
Toisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen
täytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin
syyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun
vatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi
tahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota
kiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.

-- Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta
tuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista.
Kymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.

-- Koetan ansaita tämän kunnian, -- vastasi Gilbert.

Kyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla
ainoitakaan vaunuja.

Nuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine
oli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut
pysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.

Uusi kyytimies nousi satulaan.

Nainen antoi hänen ajaa kylän ulkopuolelle tavallista menoa; mutta
kun oli jouduttu vähän viimeisen talon sivuitse, sanoi hän:

-- Kyytimies, lupaatteko ajaa niin, että saavutamme dauphinen
matkueen?

-- Kyllä.

-- Ennenkuin se ehtii Vitry'hin?

-- Peijakas, ne ajoivat kovaa ravia.

-- Mutta arvelin, että jos te ajatte täyttä laukkaa? Kyytimies
vilkaisi häneen.

-- Kolminkertaiset kyytirahat, -- lisäsi nainen.

-- Olisitte sen sanonut heti, niin olisimme täältä jo toisen mokoman
päässä, -- vastasi kyytimies.

-- Kas tuossa kuuden livren kolikko etukäteen; korvataan hukattu aika.

Kyytimies kallistui taaksepäin ja nuori nainen eteen, heidän
kätensä yhtyivät viimein, ja kultaraha siirtyi matkustajan kädestä
kyytimiehelle.

Hevoset saivat sen seikan todeta. Vaunut lähtivät kiitämään kuin
tuuli.

Äskeisessä pysäyspaikassa oli Gilbert laskeutunut ajoneuvoista ja
pessyt kasvonsa ja kätensä eräällä lähteellä. Sekä kasvot että kädet
olivat siitä muuttuneet suuresti edukseen; sitten oli hän sukinut
varsin kauniin tukkansa.

"Hänestä ei todellakaan tule ruma lääkäri", arveli nuori nainen
itsekseen.

Ja hän hymyili katsellessaan Gilbertiä.

Gilbert punastui silloin aivan kuin aavistaen, miksi hänen
matkatoverinsa hymyili.

Kun puhe kyytimiehen kanssa päättyi, alkoi matkustava nainen jälleen
pakinoida Gilbertin kanssa, jonka paradoksit, kiivastelut ja
mietelmät huvittivat häntä suuresti.

Silloin tällöin hän vaan vilkaisi tielle, keskellä nauruaankin,
johon hän purskahti kuullessaan Gilbertin suusta jonkin vankasti
viisastelulta haiskahtavan filosoofisen vastauksen. Ja jos hänen
käsivartensa hänen tielle kurkistellessaan silloin sipaisi Gilbertin
otsaa tai hänen pyöreä polvensa painoi matkatoverin kuvetta, huvitti
kaunista naista nähdä, että tulevan lääkärin poskien puna ja hänen
alasluodut silmänsä olivat toisilleen aivan vastakohtaisia tunteen
ilmaisuja.

Niin ajettiin noin puoli peninkulmaa. Yhtäkkiä huudahti nuori
nainen riemusta ja heittäytyi niin huolimattomasti etupenkin ylitse
tähystämään, että hän suorastaan peitti Gilbertin ruumiillaan.

Hän oli huomannut dauphinen saattueen viimeiset vaunut. Ne nousivat
vaivaloisesti ylös erästä mäkeä, ja niiden edessä ajoivat jonossa
kahdetkymmenet vaunut, joista melkein kaikista matkustajat olivat
laskeutuneet kävelemään.

Gilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti
päänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen
etu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten
joukosta neiti de Taverneytä.

Hän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.

-- Kas niin, madame, -- sanoi kyytimies, -- mitäs nyt tehdään?

-- Me ajamme kaikkien noiden ohitse.

-- Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.

-- Miksikä ei?

-- Siksi, että se on kielletty. _Peste!_ Ajaa kuninkaan vaunujen
edelle! Joutuisin pakkotyöhön.

-- Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy
päästä heistä edelle.

-- Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? -- kysyi Gilbert,
joka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä
johtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.

-- Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, -- vastasi nainen.

-- Anteeksi, madame, -- sanoi Gilbert punastuen.

-- No, mitä tehdään? -- kysyi matkustaja kyytimieheltä.

-- Mitäs, ajetaan perästä Vitry'hin saakka. Jos hänen Korkeutensa
pysähtyy siellä, niin pyydämme lupaa ajaa ohitse.

-- Niin, niin, mutta silloin kysytään, kuka minä olen, ja saadaan
tietää... Ei, ei, se ei kelpaa; keksitään jokin toinen keino.

-- Madame, jos minä tohtisin esittää...

-- Antakaa tulla, ystäväni, ja jos neuvo on hyvä, niin minä sitä
noudatan.

-- Olisi kierrettävä jotain sivutietä Vitryn ympäri ja päästävä siten
madame la dauphinen edelle loukkaamatta häntä.

-- Nuori ystävä on oikeassa! -- huudahti nainen. -- Kyytimies, eikö
täällä ole jotain sivutietä?

-- Minne päin?

-- Minne päin tahansa, kunhan vaan voimme jättää madame la dauphinen
jälellemme.

-- Ahaa, -- sanoi kyytimies, -- täällä on tosiaan tie tuonne oikealle
Marolleen. Se vie Vitryn ohitse ja yhtyy valtatiehen Chausséen
kylässä.

-- Mainiota, -- huusi vallasnainen; -- ajetaan sitä.

-- Mutta, -- epäröi kyytimies, -- madame tietää, että matka tulee
kahta vertaa pitemmäksi sitä kautta.

-- Saatte kaksi louisdoria, jos joudumme Chausséehen ennen dauphinea.

-- Madame ei pelkää vaunujensa särkyvän?

-- Minä en pelkää mitään; jos vaunut särkyvät, niin minä jatkan
matkaa ratsain.

Ja vaunut kääntyivät oikealle valtatiestä ja poikkesivat syrjätielle,
johon pyörät olivat kaivaneet syvät jäljet, ja kulkivat pienen,
kirkkaan joen rantaa, joka laskee Chausséen ja Mutignyn välillä
Marneen.

Kyytimies piti sanansa: hän teki kaiken, mitä ikinä voi, särkeäkseen
vaunut, mutta myöskin jouduttaakseen matkaa.

Parikymmentä kertaa nakattiin Gilbert matkatoveriaan vastaan, joka
myöskin yhtä montaa kertaa syöksyi Gilbertin syliin.

Nuorukainen tiesi olla kohtelias tulematta vaivaavaksi. Hän osasi
kieltää suultaan hymyn, vaikka hänen silmänsä vakuuttivat nuorelle
naiselle, että katseltu oli sangen kaunis.

Tuttavallisuus syntyy nopeasti oltaessa kahden ja sysittäessä
yhteen... Kun oli ajettu tätä sivutietä puoli tuntia, oli Gilbertistä
kuin hän olisi tuntenut matkatoverinsa jo kymmenen vuotta. Ja
nuori nainen olisi saattanut vannoa tunteneensa Gilbertin hänen
syntymästään asti.

Noin kello yksitoista päivällä tultiin valtatielle, joka vie Vitrystä
Châlonsiin. Kun eräältä kuriirilta tiedusteltiin, missä dauphine nyt
oli, ilmoitti hän, että hänen Korkeutensa oli nauttinut aamiaista
Vitryssä, vaan että hän aikoi sitäpaitsi levätäkin siellä kaksi
tuntia, niin väsynyt hän oli sanonut olevansa.

Ja kuriiri lisäsi, että hänet oli lähetetty seuraavaan
hevostenmuuttopaikkaan viemään sanaa valjastusupseereille, että
heidän oli oltava valmiina noin kello kolme tai neljä iltapuolella.

Tämä uutinen ilahutti matkustavaa naista suuresti.

Hän antoi kyytimiehelle luvatut kaksi louisdoria. Ja sitten hän
kääntyi Gilbertin puoleen ja sanoi:

-- Ah, mekin syömme päivällistä seuraavassa hevosten muuttopaikassa!

Mutta sallima oli säätänyt, ettei Gilbert söisi vielä siinäkään
paikassa.



21.

Tutustutaan uuteen henkilöön,


Mäelle, jota kyydittävämme nousivat, näkyi Chausséen kylä; siellä
aiottiin muuttaa hevosia.

Tuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat
rakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se
oli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta
enin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka
ylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.

Mutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä
kylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun
puolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen
seisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin
tällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen
kaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu
erään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon
tuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin
kärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula,
joka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen
odotti ratsastajaansa.

Vähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle
päin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa
sivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää
sormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan
välttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa
hänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä
väettömälle tielle päin.

Viimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään
tulijoita.

-- Hei, onko siellä ketään?

-- Kuka kolkuttaa? -- kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku
aukesi.

-- Monsieur, -- sanoi tuntematon mies, -- jos hevosenne on kaupaksi,
niin ostaja löytyy.

-- Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, -- vastasi
talonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.

Tällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän
kolkutti uudestaan.

Hän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat
ja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän
pitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota
hän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana
pariisilaisia säikytelläkseen.

Hän kolkutti kolmannen kerran. Jo tuli kärsimättömäksi ja sanoi:

-- Kuulkaa, te ette ole liioin kohtelias, ystäväni. Ja jos te ette
ikkunaluukkuanne avaa, niin minä lyön sen heti sisään.

Tämän uhkauksen voimalla luukku avautui ja ikkunaan ilmestyivät
jälleen äskeiset kasvot.

-- Johan teille sanoin, ettei hevonen ole kaupaksi, -- vastasi
talonpoika uudestaan. -- Luulisi sen lemmolla riittävän.

-- Mutta minä tarvitsen juoksijaa, tietäkää se!

-- Jos tarvitsette juoksijaa, niin menkää pyytämään kievarista.
Siellä on yli kuusikymmentä hänen Majesteettinsa talleista tuotua,
ja siellä on teillä vara valita. Mutta antakaa sen pitää hevosensa,
jolla ei ole muuta kuin yksi.

-- Mutta sanon toistamiseen, että minä tahdon tämän.

-- Kylläpä kai tahdotte; arabialainen hevonen!

-- Sitä suurempi syy tahtoakseni sen ostaa.

-- Uskon kyllä, että tahdotte sen ostaa; paha vaan, että se ei ole
kaupaksi.

-- Kenenkä se sitten on?

-- Olettepas te utelias!

-- Ja sinä olet taas vaitelias.

-- No, onpahan erään henkilön, joka asuu luonani ja pitää tuosta
eläimestä aivan kuin omasta lapsestaan.

-- Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

-- Hän nukkuu.

-- Onko hän mies vai nainen?

-- Hän on nainen.

-- No sano sitte sille naiselle, että jos hän sattuisi tarvitsemaan
viisisataa pistolia, niin hän saa ne, kun antaa tuon hevosen.

-- Älkää, -- arveli mies, ja hänen silmänsä lensivät selälleen; --
viisisataa pistolia, se on sievä summa se!

-- Sano vielä lisäksi, ole hyvä, että kuningas haluaa sen hevosen
ostaa.

-- Kuningas?

-- Niin, hän itse.

-- Älkää, ettehän liene vaan kuningas?

-- En, mutta olen täällä hänen sijastaan.

-- Kuninkaan sijasta? -- virkkoi mies ja sipaisi hatun pois päästään.

-- Joutuin, ystäväni, kuninkaalla on hyvin kiire.

Ja herra, joka oli vankka kuin mikä Herkules, tähysteli jälleen
maantielle päin.

-- No, kun se vallasnainen herää, niin minä puhun hänen kanssaan
parisen sanaa, luottakaa minuun, -- sanoi isäntä.

-- Hyvä; mutta minulla ei ole aikaa odottaa hänen heräämistään.

-- Mitäs sitten tehdä?

-- _Parbleu!_ herätä hänet!

-- En uskalla.

-- Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.

Ja herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla,
meni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella
ratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.

-- Ei, se ei käy mitenkään päinsä!

Mutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta,
sillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä
ravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.

Tuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut
vaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin
hänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.

Ne vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen
naisen.

Kun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän
ja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt,
jaksaisivatko hevoset kievariin saakka.

-- Chon! Kunnon Chon! -- huusi outo herra; -- sinäkö se viimeinkin
olet? Hyvää päivää, hyvää päivää!

-- Minä juuri, Jean, -- vastasi moisella merkillisellä nimellä
puhuteltu nainen; -- mutta mitä sinä täällä teet?

-- _Pardieu_, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.

Ja Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä
ikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti
häntä.

Yhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken
näyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis
nyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.

-- Kah, -- sanoi outo herra, -- mitäs sinä olet tänne kerännyt?

-- Mitä hupaisimman pikku filosoofin, -- vastasi neiti Chon,
ajattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan
näillä sanoilla.

-- Ja mistä sinä hänet löysit?

-- Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.

-- Olet oikeassa, -- vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.

-- No niin, vanha kreivittäremme de Béarn?

-- Se on tehty.

-- Niinkö, ihanko totta?

-- Kyllä, hän tulee.

-- Hän tulee?

-- Kyllä, kyllä, -- vakuutti neiti Chon.

Tämä kohtaus näyteltiin herran seistessä yhä porraslaudalla ja naisen
istuessa vaunuissa.

-- Mitä sinä hänelle latelit? -- kysyi Jean.

-- Että minä olen hänen asianajajansa mestari Flageot'n tytär ja että
matkustin Verdunin kautta isäni lähettämänä hänelle ilmoittamaan,
että hänen juttunsa on nyt käsittelyluettelossa.

-- Siinäkö kaikki?

-- Niin. Lisäsin ainoastaan, että jutun käsittely vaatii ehdottomasti
hänen läsnäoloaan Pariisissa.

-- Mitäs kreivitär siitä arveli?

-- Hän levitteli hämmästyen pieniä, harmaita silmiään, vetäisi
nenäänsä nuuskaa ja väitti, että mestari Flageot on etevin mies
maailmassa, ja antoi palvelijoilleen käskyn varustaa matkavehkeet
kuntoon.

-- Mainiota, Chon, minä nimitän sinut ylimääräiseksi
ambassadöörikseni. Syödäänkö nyt puolinen?

-- Kyllä, sillä tuo poika-parka kuolee nälkään. Mutta käyhän se
nopeasti, eikö niin?

-- Miksikä?

-- Siksi, että ne tuolla -- tullaan jo perästä.

-- Käräjämuoriko? Pyh, ei haittaa, kunhan vaan joudumme kaksi tuntia
ennen häntä, ehtiäksemme puhumaan asian herra de Maupeoun kanssa.

-- Ei hän, vaan dauphine tulee.

-- Eikö mitä. Dauphine on varmaan vielä Nancyssä.

-- Hän on Vitryssä.

-- Puolentoista peninkulman päässä täältä? -- Niin juuri, ainoastaan.

-- _Peste!_ Se muuttaa asian! Antaa mennä, kyytimies

-- Minne, monsieur?

-- Kievariin.

-- Meneekö monsieur sisälle vaunuihin vai jääkö pois?

-- Minä seison tässä, missä seison.

Vaunut lähtivät vie ja tuntematon herra seisoi porraslaudalla. Viiden
minuutin kuluttua pysähdyttiin majatalon pihalle.

-- Kiireesti meille ruokaa, -- sanoi Chon, -- kyljyksiä, kananpoika,
kananmunia, pullo bourgogne-viiniä tai mitä tahansa. Meidän täytyy
jatkaa matkaa heti paikalla.

-- Anteeksi, madame, -- vastasi kievarinisäntä tullen ovelle. -- Jos
aiotte heti lähteä, täytyy teidän nyt lähteä omilla hevosillanne.

-- Mitä, omilla hevosillamme? -- toisti Jean hypäten raskaasti
porraslaudalta maahan.

-- Niin, samoilla, joilla olette tulleetkin.

-- Se ei käy päinsä, -- väitti kyytimies, -- ne ovat jo taivaltaneet
kaksi kyytiväliä, katsokaa, missä kunnossa ne ovat, elukka-rukat.

-- Niin, hän on oikeassa, -- virkkoi Chon, -- nämä eivät mitenkään
jaksa enää kulkea.

-- Mutta mikä teitä estää antamasta minulle levänneitä hevosia?

-- Se että minulla ei niitä ole.

-- Mutta kun teillä täytyy olla... Onhan sellainen asetus, lempo soi.

-- Monsieur, asetus määrää, että minulla täytyy olla tallissa
viisitoista hevosta.

-- Entä sitten?

-- No, minulla on kahdeksantoista.

-- Siinä on jo liikaa, sillä minä en pyydä muuta kuin kolme.

-- Niin, mutta ne ovat kaikki ajossa.

-- Kaikki kahdeksantoista?

-- Kaikki!

-- Tuhat tulimmaista! -- kirosi matkustava herra.

-- Varakreivi! -- huudahti hänelle nuori nainen.

-- Ole huoletta, Chon, -- vastasi räyhääjämme, -- minä pysyn aivan
rauhallisena. -- Ja milloinka ne sinun konkarisi tulevat? -- jatkoi
hän kääntyen jälleen isännän puoleen.

-- Heh, mistä minä sen tiedän, monsieur. Riippuu kyytimiehistä. Ehkä
tunnin päästä, ehkä kahden.

-- Tiedätkös, kievarin isäntä, -- sanoi varakreivi Jean vetäisten
hattunsa vinoon vasemmalle korvalleen ja asettaen oikean jalkansa
koukkuun, -- tiedätkö vai etkö, ettei minulla ole tapana laskea
leikkiä?

-- Se on sangen paha asia; minusta olisi parempi, jos herra olisi
hiukan leikillinen.

-- Vai niin! Mutta annapa heti valjastaa hevoset, tai minä raivostun,
-- käski Jean.

-- Tulkaa talliin katsomaan, ja jos seimellä on ainoakaan hevonen,
saatte sen minulta omaksenne!

-- Luikkari! Mutta jos siellä onkin kuusikymmentä?

-- Se on aivan sama kuin jos siellä ei olisi yhtään, monsieur, sillä
kaikki nuo kuusikymmentä hevosta ovat hänen Majesteettinsa.

-- Ja mitä sitten?

-- Niitä ei saa antaa kyytiin.

-- Mitä varten niitä sitten täällä pidetään?

-- Hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea varten.

-- Mitä, kuusikymmentä hevosta tallissa, eikä ainoatakaan minulle?

-- _Dame!_ Ymmärrätte kai...

-- Minä en ymmärrä mitään muuta kuin että minulla on kiire.

-- Se on paha asia.

-- Ja koska, -- jatkoi varakreivi välittämättä isännän mainitsemista
esteistä, -- hänen Korkeutensa dauphine ei tule tänne ennenkuin
illalla...

-- Mitä sanoitte...? -- kysyi kievarinisäntä.

-- Sanoin vaan, että hevoset joutuvat minua saattamasta ennenkuin
dauphine tulee tänne...

-- Monsieur, -- äänsi isäntä-parka, -- vaatisitteko te tosiaan...?

-- _Parbleu!_ -- vastasi varakreivi mennen talliin, -- sekö minut
panisi kursailemaan, odotapas.

-- Mutta, monsieur...

-- Ainoastaan kolme hevosta. Minä en vaadi kahdeksaa hevosta,
niinkuin heidän kuninkaalliset Korkeutensa, vaikka minulla olisikin
siihen oikeus sukulaisena. Ei, kolme riittää minulle.

-- Te että saa yhtään ainoaa! -- huusi kievarinisäntä ja ryntäsi
hevostensa ja matkustajan väliin.

-- Lurjus, -- sanoi varakreivi kalveten suuttumuksesta, -- tiedätkö
sinä, kuka minä olen?

-- Jean, -- huusi Chonin ääni; -- Jumalan tähden, Jean, ei
selkkauksia.

-- Olet oikeassa, kiltti Chonchon, olet oikeassa. -- Ja hän,
varakreivi, aprikoi hetkisen.

-- Hyvä, -- virkkoi hän sitten, -- ei sanakiistaa; vaan toimeen...

Ja hän kääntyi ylen kohteliaasti kievarinisännän puoleen.

-- Hyvä ystäväni, -- sanoi hän, -- minä suojelen teitä kaikesta
edesvastuusta.

-- Miten? -- kysyi kievarinisäntä, joka ei ollut vielä lainhaan
rauhoittunut, vaikka puhuja näyttikin niin laupiaalta.

-- Siten, että minä otan hevoset itse. Tuossa on kolme aivan
samanlaista. Minä otan ne.

-- Mitä, te otatte ne?

-- Otan.

-- Ja suojelette sillä tavalla minua edesvastuusta?

-- Kyllä, sillä ettehän te niitä minulle antanut, ne vietiin teiltä.

-- Mutta se ei käy päinsä, sanon minä.

-- Sepä nähdään. Missä täällä pidetään valjaita?

-- Kukaan ei saa totella, -- huusi isäntä parille kolmelle rengille,
jotka askaroivat pihalla ja tallissa.

-- Ahaa, nekö vintiöt!

-- Jean, rakas Jean, -- huusi Chon nähden vaunujen oviaukosta kaikki,
mitä ulkona tapahtui. -- Älä sotke meitä nyt selkkauksiin, ystäväni.
Tällaisilla asioilla täytyy kärsiä kaikki.

-- Kaikki, paitsi myöhästymistä, -- vastasi Jean järkkymättömän
tyynenä. -- Ja koska viivyttelisin asiaa, jos odottaisin noiden
vintiöiden apua, niin teenpä työni itse.

Ja Jean täytti uhkauksensa ottaen seinältä kolmet valjaat ja pannen
ne kolmen hevosen selkään.

-- Herran tähden, Jean, -- huusi Chon ja pisti kätensä ristiin, --
älä tee sitä.

-- Tahdotko joutua perille vai etkö? -- kysyi varakreivi hammasta
purren.

-- Tietysti tahdon. Kaikki on hukassa, ellemme joudu,

-- Hyvä, anna siis minun jatkaa.

Ja varakreivi lähti, vetämään toisten hevosten joukosta noita kolmea
valitsemaansa, jotka eivät olleetkaan huonoimpia, vaunujensa eteen.

-- Muistakaa, monsieur, -- huusi kievarinisäntä kiiruhtaen Jeanin
perästä, -- muistakaa, että tämä hevosvarkaus on majesteettirikos.

-- En minä niitä varasta, minä ne lainaan, kuuletko. Tulkaa pois,
mustat pokut, tulkaa!

Kievarinisäntä juoksi luo ja aikoi tarttua suitsiin; mutta ennenkuin
hän ennätti niihin koskea, lykkäsi matkustaja hänet kovalla
töytäyksellä takaisin.

-- Rakas veli, rakas veli, -- huusi neiti Chon.

-- Ahaa, se olikin hänen veljensä, -- mutisi Gilbert vaunujen
nurkassa itsekseen ja henkäisi kevennyksestä.

Samassa aukesi ikkuna tien toisella puolella vastapäätä tallin ovea
ja ikkunasta pilkisti ulos erittäin kaunis nainen kuulemastaan
metelistä peljästyneenä.

-- Ah, tekö siellä, madame? -- virkkoi Jean muuttaen puheen aihetta.

-- Mitenkä minä? -- vastasi nuori nainen huonolla ranskankielellä.

-- Te olette noussut ylös, se on hyvä. Myyttekö minulla hevosenne?

-- Hevoseni?

-- Niin, tuon harmaan arabialaisen hevosen, joka on sidottu
ikkunaluukkuun. Tiedättehän, että tarjoan siitä viisisataa pistolia.

-- Minun hevoseni ei ole kaupan, monsieur, -- vastasi nuori nainen ja
sulki ikkunan.

-- Ei ole onni matkassani tänään, -- sanoi Jean, -- minulle ei
tahdota myydä eikä antaa kyytiinkään hevosia. _Corbleu_. Minä otan
väkisin arabialaisen, ellei sitä minulle myydä. Ja pakahdutan
meckenburgilaiset oriit, ellei niitä anneta minulle kyytiin! Tule
tänne, Patrik!

Matkustajan lakeija hyppäsi alas vaunujen ajopukilta.

-- Ala valjastaa, -- sanoi Jean hänelle.

-- Tulkaa hätään, rengit! -- huusi kievarinisäntä. Kaksi tallirenkiä
juoksi paikalle.

-- Jean! Varakreivi! -- huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa
auki niiden ovia, mutta onnistumatta. -- Sinä olet hullu, saathan
nähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!

-- Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä
on kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, -- karjui
Jean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan
hievahtaa. -- Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä,
kiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, _morbleu!_ Niinhän te istutte kuin
puujumala!

Gilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä,
joka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.

Kievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa
hevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.

Moinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän
konsertin.

Mutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi
leikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen,
että isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.

-- Auttakaa! -- huusi hän; -- rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt
tietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.

-- Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! -- huusi
kievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.

-- Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? -- huusi yhtäkkiä
ratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin
pihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden
eteen.

-- Filip de Taverney! -- mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä
enemmän piiloon vaunujen nurkkaan.

Chon, joka näki kaiken, kuuli myöskin saapujan nimen.



22.

Varakreivi Jean.


Dauphinin santarmirykmentin nuori luutnantti Filip de Taverney,
sillä hän se todella oli, hyppäsi alas ratsunsa seljästä keskelle
tuota omituista näytöstä, jota katsomaan alkoivat kievarin pihalle
kokoontua jo kaikki Chausséen kylän naiset ja lapset.

Nähdessään Filipin, kiiruhti isäntä niin sanoaksemme heittäytymään
hänen jalkainsa juureen, odottamattoman suojelijan, jonka kaitselmus
oli hänelle lähettänyt.

-- Herra upseeri, -- huusi isäntä, -- tiedättekö, mistä on on kysymys?

-- En, -- vastasi Filip tyynesti, -- mutta te kai ilmoitatte sen
minulle, ystäväni.

-- Niin: tahdotaan ottaa väkisin hänen kuninkaallisen Korkeutensa
dauphinen hevoset.

Filip kuunteli nyt korvat herkkinä, aivan kuin jotain uskomatonta
asiaa.

-- Ja kuka ne tahtoo ottaa?

-- Monsieur tuossa, -- vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi
Jeania.

-- Monsieur? -- toisti Filip.

-- Niin, _mordieu_, juuri minä, -- vastasi varakreivi.

-- Te erehdytte, -- sanoi de Taverney päätään pudistaen; -- sillä
se on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole
aatelismies.

-- Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, -- väitti
varakreivi; -- tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu
hänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.

-- Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa
vaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?

-- Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen
Korkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa
minulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo
madame la dauphinen tarvitsemat.

-- Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, -- vastasi
nuori mies. -- Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan
kahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin
kaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen
kuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden
joukosta prinsessan matkueelle tulevia.

-- Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, -- vastasi varakreivi
ivallisesti, -- koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö
minun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä
hevosella? _Mordieu_, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen,
ja hevosia jää sittenkin liikaa.

-- Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu
siitä, että kuningas niin käskee, -- vastasi Filip ja ojensi kätensä
varoittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta
alettua tolaa. -- Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne
viemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.

Filipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että
niihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla
suorastaan tomppeli.

-- Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti,
-- vastasi varakreivi, -- jos virkakäskynne velvoittaisi teidät
paimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että
dauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa
siis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea
matkaan!

-- Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en
alentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan
virkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt
minut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.

-- Se on toinen asia, se, -- vastasi Jean; -- mutta sallikaa minun
sanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään,
luutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella
armeijaa...

-- Kenestä te puhutte tuohon tapaan? -- keskeytti Filip.

-- Kah, _parbleu_, itävallattaresta!

Nuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.

-- Ja te uskallatte sanoa, monsieur...? -- huudahti hän.

-- Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, -- jatkoi Jean.
-- Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on
kiire.

Filip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.

-- Monsieur, -- sanoi Filip de Taverney yhä aivan tyynesti, --
lienette hyvä ja sanotte minulle, kuka olette?

-- Te vaaditte sitä?

-- Niin, minä vaadin.

-- No hyvä, minä olen varakreivi Jean Dubarry.

-- Mitä, te olette tuon... veli?

-- Niin, tuon, joka pistää teidät Bastiljiin, hyvä luutnantti, jos
lisäätte vielä sanankin.

Ja varakreivi hyppäsi vaunuihinsa.

Filip riensi vaunujen ovelle.

-- Varakreivi Jean Dubarry, -- sanoi hän, -- suonette minulle kunnian
astua alas vaunuista, eikö niin?

-- Oh, kyllä sitten, kun aikani tulee, -- vastasi varakreivi koettaen
vetää vaunujen ovea kiinni.

-- Jos vitkastelette hetkenkin, -- jatkoi Filip pitäen vasemmalla
kädellään auki vaunujen ovea, -- niin, kunniasanallani, pistän
miekkani läpi ruumiinne.

Ja oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.

-- Voi, -- huusi Chon, -- tästähän tulee murha, luovu noista
hevosista, Jean, luovu!

-- Vai niin, te uhkaatte minua! -- ärähti varakreivi hampaitaan
kiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen
jättänyt.

-- Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden
ainoan sekunnin, kuuletteko? -- sanoi luutnantti välähyttäen
miekkaansa.

-- Me emme pääse täältä ollenkaan, -- kuiskasi Chon veljensä korvaan,
-- ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.

-- Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä
velvollisuuttani, -- vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä
hän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. -- Neuvokaa siis häntä
kuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen
pakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan
hänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.

-- Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä
mitään, -- karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten
huotrasta miekkansa.

-- Sepä nähdään, monsieur, -- vastasi Filip asettuen
taisteluasentoon. -- Oletteko valmis?

-- Luutnantti, -- kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin
ylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, --
tahdotteko, luutnantti, niin minä...?

-- Pysy paikallasi, -- vastasi luutnantti, -- tämä on yksityinen
asia. Kas niin, monsieur, olen käytettävissänne.

Neiti Chon kirkaisi sydäntä vihlaisevasti. Gilbert olisi toivonut
vaunut syviksi kuin kaivon päästäkseen oikein piiloon.

Jean alkoi hyökätä. Hän oli tavattoman tottunut tähän aseenkäyttöön,
joka vaatii enemmän laskelmaa kuin ruumiillista voimaa.

Mutta suuttumus vähensi huomattavasti varakreivin kykyä. Filip
sensijaan näytti käsittelevän miekkaansa kuin florettia ja ottelevan
kuin miekkailutunnilla.

Varakreivi astui taaksepäin, syöksyi eteenpäin, heittäytyi oikealle,
heittäytyi vasemmalle ja karjui huitoessaan kuin harjoituskorpraali.

Filip taas puolustautui hampaat yhteen purtuina, silmä selkeänä,
lujana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, aavisti ja tiesi kaikki
vastustajansa liikkeet.

Kaikki, Chon niinkuin muutkin, katselivat tätä henkeään pidätellen.

Pari kolme minuuttia jatkui taistelua, eikä Jeanin mistään tempuista,
huudoista ja perääntymisistä ollut mitään hyötyä, mutta ei myöskään
Filip, joka luultavasti tutki vastustajansa taistelutapaa, hyökännyt
kertaakaan.

Yhtäkkiä hypähti varakreivi Jean takaperin ja huudahti.

Samassa hänen kalvostimensa tuli verestä punaiseksi ja veripisarat
tippuivat pitkin hänen sormiaan.

Filip oli väistöpistolla läväissyt vastustajansa kyynärvarren.

-- Olette haavoittunut, monsieur, -- sanoi hän.

-- _Sacrebleu_, sen tunnen! -- huusi Jean kalveten ja pudottaen
miekkansa.

-- Lähtekää, monsieur, -- jatkoi Filip, -- älkääkä enää tällä tavoin
hullutelko.

-- _Peste_, jos hulluttelenkin, niin saan sen maksaakin, -- murisi
varakreivi. -- Tule, Chonchon-parka, tule, -- lisäsi hän kääntyen nyt
sisarensa puoleen, joka oli hypännyt alas vaunuista ja riensi häntä
auttamaan.

-- Te tunnustanette minulle oikeudenmukaisesti, madame, -- sanoi
Filip, -- ettei tämä ollut minun vikani. Ja minä pahoittelen mitä
syvimmin, että minun oli pakko paljastaa miekkani naishenkilön
läsnäollessa.

Ja Filip kumarsi ja vetäytyi syrjään.

-- Riisukaa hevoset, ystäväni, ja viekää ne tavalliseen paikkaansa,
-- sanoi Filip kievarinisännälle.

Jean huitoi nyrkkiään Filipille, joka vaan kohautti olkapäitään.

-- Kas, tuossa tulee juuri kolme hevosta takaisin, -- huusi
kievarinisäntä. -- Courtin! Courtin, valjastakaa ne heti tämän herran
vaunujen eteen. -- Mutta, hyvä isäntä... -- aikoi kyytimies väittää
vastaan.

-- Ei mitään inttämistä, -- sanoi isäntä, -- matkustajalla on kiire.

Jean päästeli yhä kirouksia.

-- Monsieur, -- huusi kievarinisäntä hänelle, -- älkää olko
millännekään, tässähän nyt ovat hevoset.

-- Se olisi hyvä, -- mutisi Dubarry, -- jos ne vaan olisivat
joutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.

Ja hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan
lävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.

Sillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään
aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-- Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, -- sanoi Chon vetäen Dubarrytä
mukaansa vaunuihin.

-- Entä arabialaishevoseni? -- kysyi veli. -- Ah, _ma foi_, olkoon
jos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.

Ja hän nousi vaunuihin.

-- Kas niin, tuokin vielä, -- sanoi hän huomatessaan Gilbertin, --
nyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.

-- Monsieur, minä olisin hyvin pahoillani, jos olen haitaksi, --
vastasi nuorukainen.

-- No, no, Jean, -- sanoi neiti Chon, -- anna sinä minun pitää pikku
filosoofini.

-- Menköön kuskipukille, piru vie! Gilbert punastui.

-- Minä en ole lakeija istuaksenne kuskipukillanne, -- vastasi hän.

-- Kuuleppas vaan, -- äännähti Jean.

-- Antakaa minun lähteä, teen sen mielelläni.

-- No lähtekää sitten, helkkarissa, -- huusi Dubarry.

-- Ei, ei, istukaa nyt tuohon minua vastapäätä, -- sanoi Chon estäen
käsivarresta Gilbertiä menemästä; -- siinä ette häiritse veljeäni.

Ja hän kallistui veljensä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Hän tuntee upseerin, joka sinut haavoitti. Varakreivin silmät
leimahtivat ilosta.

-- Hyvä, se on toista, jääköön sitten. Mikä tuon herran nimi on?

-- Filip de Taverney.

Juuri silloin ratsasti nuori upseeri vaunujen sivuitse.

-- Kas vaan, pikku santarmini, -- huusi Jean hänelle. -- Nyt te
olette ylpeää miestä; mutta kullakin on vuoronsa!

-- Sen saamme nähdä milloin teitä vaan haluttaa, monsieur, -- vastasi
Filip tyynesti.

-- Niin juuri, sen saamme nähdä, monsieur Filip de Taverney, --
huusi Jean hänelle ja tarkkasi, minkä vaikutuksen se tekisi nuoreen
upseeriin, että hän mainitsi näin yhtäkkiä hänen nimensä.

Filip nosti tosiaan päätään, hämmästyen ja tullen samalla samalla
hiukan rauhattomaksikin. Mutta hän malttoi heti mielensä ja vastasi
ottaen päästään hatun ja mitä kohteliaimmin:

-- Onnea matkalle, monsieur Jean Dubarry. Vaunut lähtivät nopeasti
vierimään.

-- Tuhat tulimmaista, -- sanoi varakreivi irvistäen pahoin, --
tiedätkös, minulla on kauheat tuskat, pikku Chon.

-- Seuraavassa hevostenmuuttopaikassa me haetamme lääkärin, sillaikaa
kuin tämä nuorukainen aterioi, -- vastasi Chon.

-- Ai, tosiaan, me emme ole vielä syöneet aamiaistakaan, -- sanoi
Jean. -- Mitä minuun tulee, kipu vei minulta nälän; minua vaan
janottaa.

-- Tahdotko lasillisen _eau de la Côtea_.

-- Mielelläni, anna tänne.

-- Monsieur, -- virkkoi Gilbert, -- jos tohtisin huomauttaa eräästä
seikasta.

-- Puhukaa.

-- Likööri on hyvin sopimaton juoma siinä tilassa, jossa nyt olette.

-- Niinkö tosiaan?

Sitten kääntyi varakreivi Chonin puoleen: -- Onko tuo sinun
filosoofisi lääkäri? -- kysyi hän.

-- En, monsieur, en minä lääkäri ole, mutta minusta tulee kerran
lääkäri, jos Jumala sallii, -- vastasi Gilbert. -- Mutta minä olen
lukenut eräästä kirjasesta sotilaita varten, että ensimäinen seikka,
joka haavoitetulta täytyy kieltää, on liköörien, viinin ja kahvin
nauttiminen.

-- Jaha, vai niin olette lukenut. Ei sitten puhuta enää siitä.

-- Mutta jos varakreivi voisi antaa minulle nenäliinansa, niin
menisin ja kostuttaisin sen tuolla lähteessä; sitten käärisitte märän
liinan kätenne ympäri, ja se helpoittaisi suuresti.

-- Tehkää se, ystäväni, tehkää, -- kehoitti Chon. -- Kyytimies hoi,
pysäyttäkää! -- huusi hän.

Kyytimies pysäytti; Gilbert meni ja kasteli varakreivin nenäliinan
pienessä purossa.

-- Tuo poika häiritsee meitä kamalasti jutellessamme, -- sanoi
Dubarry.

-- Puhutaan omaa murrettamme, -- vastasi Chon.

-- Minun tekee mieli käskeä kyytimiestä ajamaan ja jättää hänet
nenäliinoineen tänne.

-- Siinä menettelisit ehkä pahoin, hänestä saattaa olla meille hyötyä.

-- Millä tavalla?

-- Hän antoi jo minulle sangen tärkeitä tietoja.

-- Mistä?

-- Dauphinesta; ja kuulit juuri itse, että hän ilmoitti sinulle
vastustajasi nimen.

-- No, olkoon sitten tässä.

Samassa tuli Gilbert takaisin tuoden jääkylmässä vedessä lioitetun
nenäliinan.

Se käärittiin varakreivin haavalle ja helpoitti suuresti särkyä,
kuten Gilbert oli sanonut.

-- Hän oli tosiaan oikeassa; minä voin nyt paremmin, -- sanoi kreivi.
-- Puhutaan nyt asioista.

Gilbert pani silmänsä kiinni ja korvansa auki; mutta hänen toivonsa
petti, sillä Chon vastasi veljensä kehoitukseen tuolla kauniilla ja
vilkkaalla murteella, joka on pariisilaisen korville oikea epätoivon
syy, sillä hän ei eroita Provencen murteessa muuta kuin jonon
korahtavia ja kovia kerakkeita, jotka hyrräävät kaunissointuisten
ääntiöiden päällä.

Gilbert, niin hyvin kuin hän itseään hallitsikin, teki harmistuneen
liikkeen; se ei jäänyt huomaamatta neiti Chonilta, joka nyt lohdutti
nuorukaista lepyttelevällä hymyllä.

Tästä hymystä ymmärsi Gilbert erään seikan, nimittäin että hänen
läsnä ollessaan oltiin huomaavaisia: hän, maan matonen, piti
aisoissaan tuollaisen varakreivin, joka oli kuninkaan erikoisessa
suosiossa.

Jospa Andrée näkisi hänet näissä mukavissa vaunuissa!

Ja sitä ajatellessaan hän pöyhisteli ylpeydestä.

Nicolea ei hän enää muistanutkaan.

Veli ja sisar alkoivat jälleen jutella murteellaan.

-- Ahaa, -- huudahti yhtäkkiä varakreivi kurkistaen ulos taakse
vaunujen ikkunasta.

-- Mitä niin? -- kysyi Chon.

-- Arabialainen hevonen tulee perästämme.

-- Mikä arabialainen hevonen?

-- Se, jonka minä tahdoin ostaa.

-- Siunaa, -- sanoi Chon, -- sillähän ratsastaa nainen. Oi, miten
ihana luoma.

-- Kummasta puhut... naisesta vai hevosesta?

-- Naisesta.

-- Huuda siis hänelle, Chon, ehkä hän pelkää sinua vähemmän kuin
minua. Minä antaisin tuosta hevosesta ehkä jo tuhannen pistolia.

-- Entä naisesta? -- kysyi Chon nauraen.

-- Hänen tähtensä minä tuhlaisin koko omaisuuteni... Kutsu häntä siis.

-- Madame, -- huusi Chon, -- madame!

Mutta ratsastajatar, jolla oli suuret, mustat silmät, valkea viitta
ja otsalla harmaa huopahattu höyhentöyhdöin, kiiti kuin nuoli,
huutaen italiaksi:

-- _Avanti, Djerid, avanti!_[42]

-- Hän on italialainen, -- huomautti Jean; -- _mordieu_, miten kaunis
nainen! Ellei minulla olisi tuo haava, minä hyppäisin alas vaunuista
ja juoksisin hänen perästään.

-- Minä tunnen hänet, -- sanoi Gilbert.

-- Älkääs vaan, tämä maalaispoikahan on koko seudun osoteluettelo!
Tunteeko hän koko maailman!

-- Mikä hänen nimensä on? -- kysyi Chon.

-- Lorenza, -- vastasi Gilbert.

-- Ja kuka hän on?

-- Hän on noidan vaimo.

-- Minkä noidan?

-- Parooni Josef Balsamon.

Veli ja sisar vilkaisivat toisiinsa.

Sisar aivan kuin kysyäkseen veljeltään:

"Eikö ollut hyvä, että pidimme hänet?"

"Toden totta", näytti veli vastaavan.



23.

Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,


Sallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean
ajamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään
toisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.

Sen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n
tytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär
Dubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan
ollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen
hyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.

Ja kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan,
iloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä
päähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi,
jossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi
esiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.

Tästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa
juhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin
sangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella
oli.

Mutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita
ihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka,
nimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa
komeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen.
Se huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän
merkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä
itse pyhätössä palvella.

Oli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli
tapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän
aamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja
Jeanne Vaubernier, -- niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta
sitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa
Jean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry -- hän nousi nyt,
kirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi
haahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa
ja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä
Venuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus,
jos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta
kauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen
aistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki,
ja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja
vuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu
heleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä
suoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa,
leuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren
Venuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan
lihavahko, -- kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt
näyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen
Majesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin
tulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen
ehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka
elämän pöydältä putoavat.

Kuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello
kahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon,
ensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin
uudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä
aamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä
tarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään
hyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne
paennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus
alentua etsimään kuolevaisten lempeä.

Näin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä
säihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä
pienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta,
jota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet
heikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt
kaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle
matolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun
Tuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat
niihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen
synnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi
ainoastaan toisen niistä löytänyt.

Sillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja
tuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin
pitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka
hetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat,
jotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden
verhoamain jalkain hipiästä.

-- Eikö ole tullut uutisia Chonista? -- kysyi hän kaikkein ensiksi
kamarineitsyeltään.

-- Ei, madame, -- vastattiin hänelle.

-- Eikä varakreivi Jeanista?

-- Ei hänestäkään.

-- Onkohan Bischille tullut?

-- Tänä aamuna lähetettiin tietämään asiaa kreivittären sisarelta.

-- Eikä ollut kirjeitä?

-- Ei mitään, madame.

-- Ah, miten väsyttävää on odottaa näin, -- sanoi kreivitär viehkeän
nyrpeänä. -- Eikö milloinkaan keksitä keinoa, että sadankin
peninkulman päästä voi vaihtaa tuossa tuokiossa kirjeitä? Säälinpä
tosiaan niitä, jotka tänä aamuna joutuvat kynsiini! Onko etuhuone
yhtään täyttynyt?

-- Kreivitär kysyykin vielä!

-- Niin, mutta tiedäkin se, Dorée, että dauphine lähestyy, eikä olisi
mikään kumma, jos minä tulisin sellaisen auringon tähden hyljätyksi.
Minä olen pieni ja mitätön tähti-parka. Keitä siellä nyt on? Annappas
kuulua.

-- Hra d'Aiguillon, Soubisen ruhtinas, hra de Sartines, presidentti
Maupeou.

-- Entä herttua de Richelieu?

-- Hän ei ole vielä saapunut.

-- Ei tänään enempää kuin eilenkään! Mitäs sinulle sanoin, Dorée? Hän
pelkää sitoutuvansa tulemalla luokseni. Toimita minun pikalähettini
Hannover-hotelliin[44] tiedustelemaan, onko herttua sairas.

-- Kyllä, kreivitär. Ottaako kreivitär heidät kaikki yhtaikaa
vastaan, vai annatteko jollekulle yksityis-vastaanoton?

-- Yksityisen. Minun täytyy saada puhua hra de Sartines'n kanssa:
päästäkää hänet erikseen sisään.

Kreivittären kamarineitsyt ilmoitti tämän käskyn pitkälle lakeijalle,
joka vartioi käytävässä odotushuoneitten ja kreivittären sänkykamarin
välillä. Ja tuskin oli se tehty, kun sisään astui mustapukuinen mies,
poliisipäällikkö Sartines, koetellen lievitellä harmaiden silmiensä
ankaruutta ja ohuitten huultensa kovia piirteitä mitä lupaavimmalla
ja viehättävimmällä hymyllä.

-- Hyvää huomenta, vihamieheni, -- sanoi kreivitär kääntymättä hänen
puoleensa, mutta nähden hänet käsipeilistään.

-- Minä vihamiehenne, madame?

-- Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja
vihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä
pistän ne vihamiesteni luokkaan.

-- Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä,
joka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua
jompaankumpaan näistä viime luokista?

-- Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää
kuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja
pilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa!
Se on typerää!

-- Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa...

-- Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne
kaikki kirjoittaa.

-- Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei
meidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän
kuolisi pian työn paljoudesta.

-- Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!

-- Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.

-- No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä
enää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se
ilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.

-- Mistä, madame?

-- Että te olette mainioissa väleissä myöskin Choiseulien kanssa.

-- Madame, hra de Choiseul on pääministeri; hän käskee ja ja minun
täytyy panna käskyt toimeen.

-- Jos siis hra de Choiseul käskee teitä, että minua on vainottava,
ärsytettävä ja kiusattava kuoliaaksi, niin te annatte kiusanhenkieni
minua vaivata, ärsyttää ja minut tappaa? Koreat kiitokset!

-- Puhutaanpas nyt tästä asiasta, -- vastasi de Sartines ja tohti
istuutua kuninkaan lemmikin siitä suuttumatta, sillä sellaisen
epäkohteliaisuuden salli mielelläänkin miehelle, jolla oli tarkimmat
tiedot kaikista tapahtumista koko Ranskassa. -- Mitä teinkään
hyväksenne kolme päivää sitten? -- kysyi poliisipäällikkö.

-- Ilmoititte minulle, että Chanteloupista lähetettiin pikaviesti
jouduttamaan dauphinen matkaa.

-- Ja oliko se vihamiehen työ?

-- Ei. Mutta miten olette käyttäytynyt tuossa esittely-asiassa, joka,
niinkuin tiedätte, on minun itserakkaudelleni niin merkitsevä?

-- Parhaiten, miten suinkin olen voinut.

-- Hra de Sartines, te ette ole aivan suora.

-- Oi, kreivitär, te loukkaatte minua! -- Kuka etsi teille
esimerkiksi erään kapakan perukasta lyhemmässä kuin kahdessa tunnissa
varakreivi Jeanin, kun teidän tarvitsi lähettää hänet jonnekin,
minne, en tiedä, tai paremminkin, tiedän?

-- Oh, olisi ollut ehkä parempi -- vastasi rouva Dubarry nauraen, --
jos olisitte päästänyt minut tuosta langostani, joka sanoo olevansa
Ranskan kuningasperheen sukua.

-- Mutta, madame, apua se joka tapauksessa on puoleltani ollut.

-- Kyllä, mutta siitä on jo kolme päivää, te teitte sen
toissapäivänä; mutta eilen, teittekö eilen mitään puolestani?

-- Eilenkö, madame?

-- Oh, turhaan saatte miettiä. -- Sillä eilen oli päivä, jolloin piti
olla kohtelias muille.

-- Minä en ymmärrä laisinkaan teitä, madame.

-- Mutta minä ymmärrän, nähdäänpäs. Vastatkaa nyt, monsieur, mitä te
teitte eilen.

-- Aamullako vai illalla?

-- Aamulla ensinnäkin.

-- Aamulla minä työskentelin niinkuin tavallisesti, madame.

-- Miten kauan työskentelitte?

-- Kello kymmeneen.

-- Ja sitten?

-- Sitten lähetin kutsumaan luokseni päivälliselle erään Lyonista
tulleen ystäväni, joka oli siellä lyönyt vetoa, että hän pääsisi
Pariisiin minun tietämättäni. Muuan lakeijani odotti häntä jo
tulliportilla.

-- Entä päivällisen jälkeen?

-- Lähetin hänen Majesteettinsa Itävallan keisarin poliisipäällikölle
erään kuuluisan varkaan osoitteen, jonka olinpaikastahan ei ollut
saanut selvää.

-- Ja varas oli?

-- Wienissä.

-- Te hoidatte siis paitsi Pariisin myöskin ulkomaisten hovien
poliisilaitoksia?

-- Kyllä joutoajan sattuessa, madame.

-- Hyvä, sen painan muistiini. Ja kun olitte lähettänyt tuon
kuriirin, mitä teitte sitten?

-- Olin Oopperassa.

-- Katsomassa pikku Guimardia?[45] Soubise-parka!

-- En suinkaan, vaan vangituttamassa erään kuuluisan taskuvarkaan,
jonka olin antanut olla rauhassa niin kauan kuin hän oli tyytynyt
pelkästään verojen yleisvuokraajiin, mutta joka oli nyt uskaltanut
kääntyä parin kolmen ylhäisen herran puoleen.

-- Tai oli ollut kyllin tyhmä sen tehdäkseen, olisi teidän mielestäni
pitänyt sanoa, monsieur. Entä Oopperan jälkeen?

-- Oopperan jälkeen?

-- Niin. Taidanpa olla nenäkäs tätä kysyessäni, vai mitä?

-- Ette suinkaan. Oopperan jälkeen... Malttakaapas, kun muistelen.

-- Ahaa, siinä tuntuu muistinne pettävän!

-- Eihän. Oopperan jälkeen... Kas, nyt sen muistan.

-- Hyvä.

-- Minä laskeusin alas rattailta ja kapusin sitten taas ylös
erään naishenkilön luo, jolla on peliluola, ja vein hänet itse
For-l'Évêqueen.[46]

-- Hänen vaunuillaan?

-- Ei, vaan ajurin rattailla, joilla olin tullutkin.

-- Entä sitten?

-- Kuinka, sitten? Se loppui siihen.

-- Ei, se ei loppunut siihen.

-- Menin ja istuin jälleen rattaille.

-- Ja kenen tapasitte niissä? Sartines punastui.

-- Ah, -- huudahti kreivitär lyöden pieniä käsiään vastatusten, --
minulla on kunnia saada poliisipäällikkö punastumaan.

-- Madame... -- änkytti de Sartines.

-- Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, -- jatkoi
kuninkaan lemmikki. -- Hän oli herttuatar de Grammont.

-- Herttuatar de Grammont! -- huudahti poliisipäällikkö.

-- Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan
itselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.

-- Kautta kunniani, madame, -- huudahti de Sartines pyörähdellen
nojatuolissaan, -- jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole
enää poliisipäällikkö, se olette te.

-- Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten
näette; varokaa siis itseänne... Niin, niin, herttuatar de Grammont
keskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat
käydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?

-- En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo
hyvin myöhä.

-- Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.

-- Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.

-- Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat
kirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja
nälkäisiä kuin sudet.

-- Te vaalitte heitä siis huonosti.

-- Minä en vaali heitä ollenkaan. Jos he lihoisivat, tulisivat ne
yhtä tuhmiksi kuin hra de Soubise. Rasva haihduttaa sapen, sehän on
tunnettu asia.

-- Jatkakaa, minua alkaa aivan pöyristää.

-- Minä muistin kaikki häijyydet, joita te annatte Choiseulien minulle
tehdä. Se pistätti minua, ja minä siis laadin Apollonpojilleni
seuraavan ohjelman: 1. hra de Sartines puettuna viskaaliksi, käymässä
erään talon neljännessä kerroksessa Arbre-Sec kadun varrella, erään
nuoren immen luona, jolle hän ei häpeä antamasta joka kuukauden
viimeinen päivä kurjat kolmisensataa livreä.

-- Madame, te koetatte halventaa ainoastaan hyväätyötä.

-- Muita töitä ei yleensä voidakaan halventaa. 2. hra de
Sartines kunnianarvoisan lähetyspapin salapuvussa hankkii pääsyn
Karmeliitti-luostariin Saint-Antoine-kadun varrella.

-- Madame, minä toin vaan noille hyville nunnille uutisia Idästä.

-- Läheisestä vai kaukaisesta? 3. hra de Sartines poliisipäällikön
virkapuvussa ajellen keskellä yötä pitkin katuja kahden kesken
herttuatar de Grammontin kanssa.

-- Ah, madame, -- sanoi Sartines peljästyneenä, -- aiotteko siinä
määrin riistää arvon minun hallinnolliselta työltäni?

-- Mitä, annattehan tekin riistää arvon minun samallaiselta työltäni,
-- vastasi kreivitär nauraen. -- Mutta odottakaahan lisää.

-- Odotan.

-- Minun veitikkani ryhtyivät heti toimeen, ja he ovat käsitelleet
ainetta niinkuin koulupojat sekä kertomuksen muodossa että
runomitalla, jopa laajoina kuvauksinakin. Ja minä sain tänä aamuna jo
yhden komparunon, yhden viisun ja yhden vaudevillen.

-- Hyvä Jumala!

-- Kaikki kolme murhaavia. Minä lahjoitan ne tänään kuninkaalle
samoin kuin te huvitatte häntä tuolla uudella _isämeidällä_, jota
annatte levittää häntä vastaan, tiedättehän?

    'Isä meidän, joka olet Versaillesissa, häväisty olkoon sinun
    nimesi niinkuin sen olla tulee; alasmenköön sinun valtakuntasi;
    älköön tapahtuko sinun tahtosi ei maan päällä enempää kuin
    taivaassakaan; anna meille takaisin meidän jokapäiväinen
    leipämme, jonka hempukkasi ovat meiltä syöneet; anna anteeksi
    parlamentillesi, joka ajaa sinun etujasi, niinkuin mekin annamme
    anteeksi sinun ministereillesi, jotka ovat ne kavaltaneet. Älä
    johdata itseäsi rouva Dubarryn kiusaukseen, mutta päästä meitä
    pahasta kansleristasi. Aamen.'

-- Mistä te olette tuonkin saanut käsiinne? -- kysyi de Sartines,
joka oli pannut kätensä huoaten ristiin.

-- Ah, Jumala paratkoon, minun ei tarvitse mitään käsiini etsiä, --
vastasi kreivitär, -- minulle lähetetään kohteliaasti joka päivä
kaikki parhain, mitä tähän alaan kuuluu. Minä olen muuten kiitollinen
teillekin näistä jokapäiväisistä lähetyksistä.

-- Mutta, madame...

-- Ja vastalahjaksi saatte te huomenna tuon komparunon, viisun ja
vaudevillen.

-- Ja miksikä en jo heti?

-- Siksi, että menee vielä aikaa niitä levittäessä. Eikö muuten ole
tapana, että poliisi saa vasta kaikkein viimeiseksi tiedon kaikesta,
mitä tapahtuu? Oi, ne ilahuttavat teitä mitä suurimmassa määrin,
uskokaa minua. Minä nauroin niille tänä aamuna lähes tunnin, ja mitä
kuninkaaseen tulee, hän nauroi niille vatsansa kipeäksi. Sen vaivan
vuoksi hän nyt viipyykin.

-- Minut perii hukka! -- huudahti de Sartines lyöden kaksin käsin
peruukkiansa.

-- Ei, teitä ei peri hukka, vaan teistä tehdään pilkkalauluja, ei
muuta. Perikö minut hukka _la Belle Bourbonnaisen_[47] vuoksi,
minutkaan? Ei, minä olen vaan raivostunut, siinä kaikki, ja siksi
minä tahdon puolestani raivostuttaa muita. Ah, nämä suloiset runot!
Minä tulin niistä niin tyytyväiseksi, että käskin antaa kirjallisille
skorpiooneilleni viiniä, ja he ovat kai paraikaa humalassa.

-- Voi, kreivitär, kreivitär!

-- Luetaan ensin tuo komparuno.

-- Armoa!

    -- Oi Ranska, mik' on kohtalos!
    Tuon naaran saalis olla!...

Ei, minähän erehdyin, tämähän oli se, jota te annoitte levittää minua
vastaan. Niitä on niin paljon, että pää menee sekaisin. Malttakaapas,
tämähän se on:

    Hei, kuomat, näittekö, kun tuotiin
    uus kyltti hajuaines-puotiin?
    Sen muuan Luukkaan maalareista
    on tehnyt, kyljet puteleista
    ja purkeista hän miesten kuvin
    on koristellut: niissä huvin
    tuo meille naamat tuttuin herrain
    Boynes'n ja Maupeoun ja Terrayn
    ja Sartines'n myös samaan hintaan.
    Ja sitten kyltin alapintaan
    hän piirsi, siellä ostaa että
    saa _neljän kelmin kauneusvettä_.

-- Ah teitä julmuria, tehän teette minusta oikeinpa tiikerin.

-- Sitten se viisu. Rouva de Grammont nyt puhuu:

    Poliisi, myöntäkää se vaan,
    on pehmyt pinta mulla!
    Se tiedoks Ranskan kuninkaan
    nyt antakaa jo tulla.

-- Madame, madame! -- huusi de Sartines raivoissaan.

-- Oi, rauhoittukaa, -- vastasi kreivitär hänelle, -- sitä ei ole
vielä painettu muuta kuin tuhat kappaletta. Mutta nyt teidän täytyy
kuulla myöskin se vaudeville.

-- Onko teillä kirjapainokin?

-- Sepä kysymys! Eikö hra de Choiseulilläkin ole kirjapainoa?

-- Varokoon painattajanne itseään!

-- Niin, koettakaa vaan. Hänellä on lupakirja minun nimessäni.

-- Tämähän on inhoittavaa! Ja kuningas nauraa näille hävyttömyyksille?

-- Kuinkas muuten? Hän se juuri miettii ja tekee minulle riimejä,
milloin hämähäkkini eivät niitä keksi.

-- Oh, te tiedätte, että minä palvelen teitä, ja kohtelette minua
näin?

-- Tiedän, että petätte minua. Herttuatar on sukua Choiseuleille ja
hankitsee minun perikatoani.

-- Madame, hän sai minut yllätyksellä pauloihinsa, sen vakuutan.

-- Te siis tunnustatte?

-- Täytynee kai.

-- Miksi ette ilmoittanut siitä minulle?

-- Tulin nyt juuri sitä tekemään.

-- Lorua, sitä minä en usko.

-- Kunniasanallani!

-- Vaadin paljon parempaa taetta.

-- Hyvä, siispä rukoilen armoa, -- sanoi poliisipäällikkö ja laskeusi
polvilleen.

-- Siinä teette viisaasti.

-- Tehkäämme sula sovinto, taivaan tähden, kreivitär.

-- Mitä, pelkäättekö te paria vaivaista runoa, te, mies, ministeri?

-- Oh, jos minun ei tarvitsisi muuta peljätä!

-- Mutta te ette tule ajatelleeksi, miten ikäviä hetkiä moinen viisu
voi tuottaa minulle, joka olen vaan heikko nainen?

-- Kuningatar te olette.

-- Niin, kuningatar, jota ei ole vielä esitelty hovissa.

-- Minä vannon teille, kreivitär, että minä en ole koskaan tehnyt
teille mitään pahaa.

-- Ette itse, mutta annatte muitten tehdä.

-- Niin vähän kuin mahdollista, -- väitti poliisipäällikkö.

-- No, minun täytynee uskoa, -- vastasi kreivitär.

-- Te saatte sen uskoa.

-- Nyt on siis tehtävä vastakkaista pahalle: nyt on tehtävä hyvää.

-- Auttakaa minua, niin olen varma, että onnistun.

-- Oletteko te minun puolellani vai ettekö?

-- Olen.

-- Onko auliutenne niin suuri, että tuette minun esittämistäni
hovissa?

-- Saatte itse määrätä sen suuruuden.

-- Muistakaa, että kirjapainoni on valmiina; se käy yötä ja päivää,
ja vuorokauden kuluttua ovat tuhraajani jälleen nälkäisiä, ja kun
heillä on nälkä, niin he purevat.

-- Minä olen nyt kiltti. Mitä toivotte?

-- Ettei vastusteta mitään, mitä yritän.

-- Minä puolestani sen lupaan.

-- Tuo vastaus ei kuulu hyvältä, -- sanoi kreivitär polkaisten
jalkaansa lattiaan; -- se maistuu kreikkalaiselta, puunilaiselta,
lyhyesti sanoen, vilpiltä.

-- Kreivitär!...

-- Enkä minä siihen tyydy! se on vaan veruke. Te ette muka tee
mitään, mutta hra de Chouseul sensijaan toimii. Sitä minä en tahdo,
kuuletteko? Kaikki tai ei mitään. Antakaa minun käsiini Chouseulit
kädet ja jalat sidottuina, voimattomina, tuhottuina, tai minä tuhoan
teidät, sidon teidät, saatan teidät perikatoon. Ja muistakaa se,
runot eivät ole minun ainoa aseeni, sen ilmoitan teille jo ajoissa.

-- Älkää uhatko, -- virkkoi de Sartines, joka oli tullut
miettiväiseksi; -- tällä esittelyllä on vaikeutensa, joita te ette
saata aavistaa.

-- On, kun on pantu olemaan.

-- Niin, niin, totta kyllä!

-- Voitteko ne poistaa?

-- Se ei ole pelkästään minun vallassani; siihen vaaditaan sataisen
henkilöitä.

-- Ne on hankittava.

-- Ja miljoona...

-- Se on Terrayn asia.

-- Kuninkaan suostumus.

-- Sen hankin minä.

-- Hän ei sitä anna.

-- Minä sen otan.

-- Ja sitäpaitsi, jos saattekin kaiken mainitun, tarvitsette vielä
kummitädin.

-- Sitä hankitaan juuri.

-- Turha toivoa: täällä on liitto teitä vastaan.

-- Hovissako?

-- Niin, kaikki naiset ovat kieltäytyneet rupeamasta esittäjäksenne,
päästäkseen hra de Choiseulin, rouva de Grammontin ja dauphinen,
lyhyesti sanoen, kaikkien ankarasti siveäin suosioon.

-- Ensinnäkin täytyy koko siveäin puolueen muuttaa nimeään, jos
kerran rouva de Grammont kuuluu siihen. Ja hän on jo melkoinen
poikkeus.

-- Uskokaa minua, te koetatte turhaan.

-- Se koetus on kohta onnistunut.

-- Kah, sen vuoksiko te lähetitte kälynne Verduniin?

-- Juuri niin. Ah, te tiedätte jo sen? -- lisäsi kreivitär
tyytymättömänä.

-- Onhan minullakin poliisini, -- naurahti de Sartines.

-- Ja urkkijanne?

-- Niin.

-- Täällä minun piirissäni?

-- Niin juuri.

-- Tallissani vai keittiössäni?

-- Odotushuoneissanne, salissanne, makuukamarissanne, niin, vaikkapa
päänalaisenne alla.

-- Hyvä, ensimäisenä liittouden panttina ilmoittakaa minulle nuo
urkkijat, -- pyysi kreivitär.

-- Oi, en tahdo saattaa teitä huonoihin väleihin ystävienne kanssa.

-- Siis sota välillemme!

-- Sota! Millä tavoin tuon lausuitte!

-- Lausuin niinkuin ajattelin. Poistukaa, en tahdo enää teitä nähdä.

-- Ah, tällä kertaa vetoan itseenne: voinko minä paljastaa...
valtiosalaisuuden?

-- Sänkykamarisalaisuuden, tarkoitatte.

-- Niin juuri, sänkykamarissa hallitaan valtio nykyään.

-- Minä tahdon tietää, kuka minua urkkii.

-- Mitä hänelle teette?

-- Minä ajan hänet pois.

-- Tyhjentäkää sitten koko talonne, kreivitär.

-- Tuohan on vallan kauheaa, mitä puhutte!

-- Ja ennen kaikkea totta. Hyvä Jumala, eihän olisi mahdollista
hallita ilman sellaisia keinoja: te, joka olette niin terävä
poliitikko, tiedätte sen hyvin.

Rouva Dubarry nojasi kyynäspäänsä kiilloitettuun pöytään.

-- Olette oikeassa, -- vastasi hän, -- ei puhuta siitä asiasta. Ja
liittomme ehdot?

-- Määrätkää te ne, tehän olette voittaja.

-- Minä olen laupias kuin muinainen kuningatar Semiramis. Mitä
pyydätte?

-- Ettette koskaan puhu kuninkaan kanssa jauhonhintoja koskevista
valituksista, joita te, petturi, olette luvannut kannattaa.

-- Se on sovittu; saatte viedä mennessänne kaikki anomuskirjeet,
joita minulle on siitä asiasta lähetetty; ne ovat tuossa lippaassa.

-- Ottakaa siitä vastineeksi tämä valtakunnan päärien lausunto
edustuslaitoksesta ja ministerinpaikoista.

-- Työ, joka oli teidän tehtävänne esittää hänen Majesteetilleen?

-- Niin.

-- Kuten olisitte sen itse antanut laatia?

-- Niin.

-- Hyvä; mutta mitä nyt heille vastaatte?

-- Vastaan, että olen sen lausunnon jättänyt. Siten voitetaan aikaa,
ja te olette kyllin etevä taktikko käyttääksenne sitä seikkaa
hyväksenne.

Samassa lensivät oven molemmat puoliskot auki ja muuan lakeija astui
sisään ja huusi:

-- Kuningas!

Liittoutuneet pistivät nopeasti piiloon kumpikin sopimuksensa
ensimäisen takeen ja kääntyivät tervehtimään tulijaa, joka oli hänen
Majesteettinsa Ludvig XV.



24.

Kuningas Ludvig XV.


Ludvig XV astui sisään pystypäin, joustavin polvin, iloisin silmin ja
hymy huulilla.

Hänen takanaan näkyi avatusta leveästä ovesta kaksirivinen kuja
kumartuneita päitä: ne olivat hoviherrain, jotka toivoivat nyt
sitä hartaammin pääsyä sisälle, kun näkivät kuninkaan saapumisessa
tilaisuuden ilmaista nöyryyttään yhtaikaa kahdelle mahtihenkilölle.

Ovet sulkeutuivat. Kuningas ei ollut viitannut ketään tulemaan
kanssaan, ja hän oli nyt yksinään kreivittären ja de Sartines'n
seurassa.

Tässä emme ota lukuun kreivittären uskotuinta kamarineitsyttä emmekä
pientä neekeripoikaa: sillä heidän läsnäoloaan ei sielläkään ajateltu.

-- Hyvää huomenta, kreivittäreni, -- sanoi kuningas suudellen rouva
Dubarryn kättä. -- Näytätte, Jumalan kiitos, niin reippaalta ja
kukoistavalta tänään! Päivää, de Sartines! Tehdäänkö täällä työtä?
Taivas, miten paljon papereita! Älkää näyttäkö niitä vaan minulle!
Ah, miten kaunis suihkulähde, kreivitär!

Ja rauhattoman ja oikullisen uteliaana kuten ainakin loi Ludvig XV
katseensa valtavan suureen kiinalaiseen koristelaitokseen, joka
oli vasta eilis-iltana tuotu kaunistamaan erästä kreivittären
makuuhuoneen nurkkaa.

-- Sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- se on kiinalainen suihkulähde,
kuten teidän Majesteettinne näkee. Kun avaa sen takana olevan hanan,
niin alkaa vesi suihkuta ja panee posliini-linnut visertämään ja
lasikalat uimaan; sitten aukeavat pagoodin ovet ja siitä astelee
esille pieni jono mandariineja.

-- Sangen somaa, kreivitär, -- sanoi kuningas.

Samassa tuli lähelle pieni neekeripoika, joka oli puettu sellaiseen
eriskummallisen mielikuvituksen mukaan laadittuun pukuun, jollaisilla
Orosmanet ja Othellot siihen aikaan koristettiin. Hänellä oli päässä
toisella korvallisella pieni turbaani pystyin sulkatöyhdöin, yllään
kullalla kirjattu jakku, joka jätti hänen mustat käsivartensa
paljaiksi, ja polviin ulottuvat pösöhousut, jotka olivat ommellut
valkeasta ja kullalla seatusta silkistä. Housuja liitti liiveihin
korea vyö ja siihen oli pistetty tikari, jonka kahva säkenöi
jalokiviä.

-- _Peste!_ -- huudahti kuningas, -- miten Zamore on komea tänään!

Neekeri asettui katselemaan tyytyväisenä itseään kuvastimesta.

-- Sire, hän aikoo anoa teidän majesteetiltanne suosionosoitusta, --
sanoi kreivitär Dubarry.

-- Madame, -- vastasi Ludvig XV mitä viehättävimmin hymyillen, --
Zamore tuntuu minusta ylen kunnianhimoiselta.

-- Kuinka niin, sire?

-- Sillä te olette jo suonut hänelle suurimman armon, mitä hän voi
enää toivoa.

-- Minkä sitten?

-- Saman, jonka minullekin.

-- Minä en ymmärrä, sire.

-- Te olette tehnyt hänet orjaksenne.

De Sartines kumarsi hymyillen ja puraisi huultaan.

-- Ah, te olette hurmaava, sire! -- huudahti kreivitär. Sitten
kallistui hän kuiskaamaan kuninkaan korvaan:

-- _Ranska_, minä jumaloin sinua. Kuningas hymyili nyt vuorostaan.

-- No niin, -- kysyi hän, -- mitä hyvää toivotte Zamorelle?

-- Palkintoa hänen pitkäaikaisista ja lukuisista palveluksistaan.

-- Hän on vasta kaksitoista-vuotias.

-- No, hänen vastaisista pitkistä palveluksistaan sitten.

-- Ahaa!

-- _Ma foi_, niin juuri, sire. Mielestäni on nyt annettu tarpeeksi
kauan palkintoja tehdyistä palveluksista ja olisi aika antaa
niitä tulevista; silloin olisi varmempi, ettei saisi palkakseen
kiittämättömyyttä.

-- Onpa sekin keksintö, -- virkkoi kuningas; -- mitäs te tästä
ajattelette, hra de Sartines?

-- Että silloin kaikki uskolliset saisivat palkintonsa, joten minä
kannatan keksintöä, sire.

-- No niin, kreivitär, mitä te pyydättekään Zamorelle?

-- Sire, tunnettehan huvilani Luciennesissä?

-- Niin, olen kuullut siitä puhuttavan, en muuten.

-- Vika on teissä itsessänne; olenhan pyytänyt teitä satakin kertaa
tulemaan sinne.

-- Tunnettehan hovisäännön, hyvä kreivitär. Kuningas ei saa nukkua
muissa kuin kuninkaallisissa linnoissa, paitsi silloin, kun hän on
matkoilla.

-- Aivan niin, ja siinäpä aionkin pyytää teiltä armonosoitusta Me
korotamme Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja nimitämme Zamoren
sen kuvernööriksi.

-- Siitä tulee ilvenäytelmä, kreivitär.

-- Tiedättehän, että pidän ilveilyistä.

-- Muut kuvernöörit alkavat valittaa.

-- Antaa heidän vaan valittaa!

-- Mutta tällä kertaa he valittaisivat syystä.

-- Sopii hyvin: he ovat valittaneet niin monta kertaa syyttä. Zamore,
laskeudu polvillesi ja kiitä hänen Majesteettiaan.

-- Ja mistä? -- kysyi Ludvig XV. Neekeripoika laskeusi polvilleen.

-- Palkinnosta, jonka hän antaa sinulle siitä, että sinä olet niin
usein kantanut minun laahustintani ja saanut siten hovin vanhat ja
ulkokullatut vihan vimmaan.

-- Totta puhuakseni, -- virkkoi Ludvig XV, -- tuo poika on hirveän
ruma!

Ja kuningas purskahti nauruun.

-- Nouse ylös, Zamore, -- sanoi kreivitär; -- sinä olet nyt
kuvernööri.

-- Mutta älkäähän, kreivitär...

-- Minä otan huolekseni kirjelmäin lähettämisen, virka-valtakirjat ja
varustukset. Se on minun asiani. Teidän tehtäväksenne, sire, jää nyt
tulla itseänne alentamatta Luciennesiin. Tästä päivästä lahtien on
teillä, oi kuninkaani, yksi kuninkaallinen linna lisää.

-- Tiedättekö keinoa kieltää häneltä mitään, Sartines?

-- Se ehkä löytyy, mutta ei ole löytynyt.

-- Ja jos se löytyy, sire, voin vannoa, että hra de Sartines tekee
sen kauniin löydön.

-- Kuinka niin, madame? -- kysyi poliisipäällikkö hätkähtäen.

-- Ajatelkaapas, sire, että minä olen pyytänyt häneltä kolme
kuukautta turhaan erästä asiaa.

-- Ja mitä sitten häneltä olette pyytänyt? -- kysyi kuningas.

-- Oh, hän sen kyllä tietää.

-- Minäkö, kreivitär? Minä vakuutan...

-- Kuuluuko se hänen virka-alaansa? -- kysyi jälleen kuningas.

-- Kyllä, hänen tai hänen seuraajansa, -- vastasi kreivitär.

-- Madame, -- huudahti de Sartines, -- te saatte minut tosiaan
huolestuneeksi!

-- Mitä te olette häneltä pyytänyt? -- kysyi kuningas.

-- Hankkimaan käsiini erään noidan. De Sartines huokasi
helpoituksesta.

-- Polttaaksenneko hänet roviolla? -- kysyi kuningas. -- Oi, nyt on
niin kuuma; tehkää se talvella.

-- Ei, sire, vaan minä tahtoisin antaa hänelle kultaisen taikasauvan.

-- Hän siis ennusti teille onnettomuutta, jota ei sitten tapahtunut?

-- Päinvastoin, sire, hän ennusti onnea, joka tapahtuikin.

-- Joka suhteessako?

-- Niin, melkein.

-- Kertokaa minulle asia, kreivitär, -- sanoi Ludvig XV ja venähti
mukavasti nojatuoliin; hänen äänensä ilmaisi, ettei hän oikein vielä
tiennyt, saisiko hän kuulla jotain hauskaa vai ikävyyksiä, mutta että
hän halusi kuitenkin uskaltautua leikkiin.

-- Sen teen mielelläni, sire, mutta silloin täytyy teidän suorittaa
osaltanne puolet lupaamastani palkinnosta.

-- Kokonaan, jos tarvitaan.

-- Kas siinä kuninkaallinen sana!

-- Minä kuuntelen.

-- No hyvä. Oli kerran...

-- Tämähän alkaa kuin satu.

-- Se onkin satu, sire.

-- Ahaa, sen parempi, minä pidän paljon lumouksista.

-- Sillä te lumoatte, sire. Oli kerran köyhä tyttö, jolla ei siihen
aikaan ollut helmuspoikia, ei vaunuja, ei neekereitä, ei papukaijaa
eikä apinaa.

-- Eikä kuningasta, -- virkkoi Ludvig XV.

-- Oh, sire!

-- Ja mitä tuo tyttö teki? -- kysyi kuningas.

-- Hän tepsutteli.

-- Kuinka? Tepsutteli?

-- Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset.
Siiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä
väitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi
hänet ikäviin seikkailuihin.

-- Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? -- kysäisi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta... en tiedä oikein,
milloin Rooman perustamisen jälkeen... ei ole enää ollut sellaisia?

-- Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?

-- En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin
väärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.

-- Totta kyllä, -- myönsi kuningas; -- jatkakaa.

-- Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi
Tuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä
seurattiin.

-- Ai hitto, -- sanoi kuningas, -- silloin hän pysähtyi.

-- Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa
kyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja
herttuattaria...

-- Ja prinsessoja, eikö niin?

-- Olen liian kohtelias väittääkseni teidän Majesteettianne vastaan.
Mutta mikä häntä enimmin kauhisti, oli se, että taivaasta tuli sumu,
joka muuttui vaan yhä paksummaksi ja paksummaksi.

-- Sartines, tiedättekö, mistä sumu tulee? Poliisipäällikkö säpsähti
aivan yllätettynä.

-- En tosiaankaan, sire.

-- No, en minäkään, -- sanoi Ludvig XV. -- Jatkakaa, hyvä kreivitär.

-- Tyttö juoksi siis, minkä kerkisi; pääsi säleportista sisään, hän
tuli torille, jolla on kunnia kantaa teidän Majesteettinne nimeä, kun
yhtäkkiä tuo tuntematon seuraaja, josta hän jo luuli pelastuneensa,
seisoi aivan hänen edessään. Hän kirkaisi.

-- Se tuntematon oli siis kovin ruma? -- sutkautti kuningas.

-- Päinvastoin, sire, hän oli kaunis, nuori mies, noin viiden- tai
kahdeksankolmatta vuoden iässä, tummat kasvot, suuret silmät ja
sointuva ääni.

-- Ja sankarittarenne pelkäsi? _Peste_, olipas hän vasta arka!

-- Ei enää sitten niin pahoin, kun hän hänet näki, sire. Kuitenkaan
ei hänen asemansa ollut vielä aivan rauhoittava, sillä sumun vuoksi
hän ei olisi saanut apua, jos tuntematon olisi aikonut hänelle jotain
pahaa. Niinpä nuori tyttö pisti kätensä ristiin ja sanoi:

"Oi, kiltti monsieur, älkää tehkö minulle mitään pahaa!"

Tuntematon pudisti kauniisti hymyillen päätään.

"Jumala on todistajani, että se ei ollut aikomukseni."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Saada teiltä erään lupauksen."

"Mitä minä sitten voin teille luvata?"

"Ensimäisen suosionosoituksen, jota teiltä pyydän sitten kun..."

"Sitten, kun?" -- kysyi tyttö.

"Kun olette kuningatar", vastasi tuntematon.

-- Ja mitäs tyttö siihen tiesi? -- kysyi kuningas.

-- Sire, hänhän ei luullut joutuvansa lupaustaan täyttämään. Hän voi
sellaista helposti luvata.

-- Entä ennustaja?

-- Katosi.

-- Ja hra de Sartines kieltäytyy etsimästä tuota noitaa käsiinsä?
Siinä hän tekee pahoin.

-- Sire, en kieltäydy, mutta en voi häntä löytää.

-- Ette voi? -- toisti kreivitär; -- kuulkaas, poliisipäällikkö,
tuota sanaa ei pitäisi olla poliisin sanakirjassa.

-- Madame, olemme kyllä jo hänen jäljillään.

-- Ah, tuo ainainen sama vastaus.

-- Ei suinkaan, se on totta. Mutta myöntänette, että tuntomerkit,
jotka olette ilmoittanut, ovat sangen epämääräiset.

-- Mitä sanotte? Nuori, kaunis, tumma hipiä, musta tukka, loistavat
silmät ja sointuva ääni.

-- _Peste_, miten tarkoin häntä kuvailette! Sartines, minä kiellän
teitä tuota vintiötä etsimästä!

-- Siinä olette väärässä, sire, sillä minä en aio muuta kuin pyytää
häneltä pientä tietoa.

-- Asia siis koskee teitä itseänne?

-- Minua toki.

-- No mitä te tahdotte häneltä vielä tietää? Onhan hänen
ennustuksensa jo toteutunut.

-- Niinkö, teidän mielestänne?

-- Aivan varmaan: te olette kuningatar! Niinpä hänellä ei ole teille
enää mitään sanomista.

-- On kyllä. Hänen on ennustettava minulle, milloin tämä kuningatar
esitetään hovissa; ei riitä, että kuningatar hallitsee yöllä, sire,
täytyy hiukkasen hallita päivälläkin.

-- Se asia ei riipu taikurista, -- virkkoi Ludvig XV työntäen
huuliaan pitkälle, kun huomasi pakinan saavan epämiellyttävän
käänteen.

-- Kenestä se sitten riippuu?

-- Teistä itsestänne.

-- Minusta?

-- Niin juuri. Hankkikaa kummitäti, joka teidät esittelee.

-- Teidän hovinaistenneko joukosta, jotka ovat niin olevinaan? Teidän
Majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta; he ovat kaikki
myyneet itsensä Choiseulien ja Praslinien suvuille.

-- No, no, luullakseni olemme sopineet olla puhumatta niistä
kummastakaan.

-- Sitä minä en ole luvannut, sire.

-- No niin, pyydän siis teiltä nyt jotain.

-- Mitä?

-- Että annatte heidän olla niinkuin ovat ja pysytte itse siinä
asemassa, jossa olette. Uskokaa minua, se on kaikkein parhain paikka.

-- Voi ulko-asioita. Voi laivastoa! Miten niitä hoidetaan!

-- Kreivitär, älkäämme taivaan tähden yhdessä ollessamme puhuko
politiikkaa.

-- Olkoon sitten; mutta yksinäni ette voi estää minua siitä.

-- Oh, puhukaa yksinänne, mitä mielenne tekee. Kreivitär ojensi
kätensä kukkuraista hedelmäkoria kohti, otti siitä kaksi appelsinia
ja nakkeli niillä palloa käsissään.

-- Alas Praslin, ylös Choiseul, -- hoki hän, -- ylös Praslin, alas
Choiseul.

-- No, mitäs nyt teette? -- kysyi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne antamalla luvalla nakkelen alas
ministeriöitä.

Samassa tuli Dorée sisään ja kuiskasi jotain emäntänsä korvaan.

-- Tietysti! -- huudahti kreivitär heti.

-- Mitä niin? -- kysyi kuningas.

-- Chon on palannut matkalta, sire, ja pyytää saada tulla teidän
Majesteettianne alamaisesti tervehtimään.

-- Antaa tulla, antaa Chonin tulla! Minä olen tosiaan tuntenut neljä,
viisi päivää ikäänkuin jotain puuttuvani, tietämättä mitä.

-- Kiitokseni, sire, -- virkkoi Chon ja astui sisään.

Sitten hän lähestyi kreivitärtä ja kuiskasi hänen korvaansa:

-- Se on tehty.

Kreivitär ei voinut olla huudahtamatta hiljaa ilosta.

-- No niin, mitä tuo nyt on? -- kysyi Ludvig XV.

-- Ei mitään, sire; olen vaan niin onnellinen hänet jälleen
nähdessäni, ei muuta.

-- Niin minäkin. Päivää, pikku Chon, päivää.

-- Suvaitseeko teidän Majesteettinne minun puhua pari sanaa kälyni
kanssa.

-- Puhu, puhu, lapsukainen. Sillä välin tiedustelen minä
Sartines'lta, mistä sinä tulet.

-- Sire, -- alkoi de Sartines, tahtoen välttää tuon kysymyksen, --
salliiko teidän Majesteettinne minulle tuokion aikaa.

-- Mitä varten?

-- Puhuaksemme sangen tärkeästä asiasta.

-- Oh, aikani on hyvin niukalla, hra Sartines, -- vastasi Ludvig XV
jo ennakolta haukotellen.

-- Ainoastaan pari sanaa, sire.

-- Mistä asiasta?

-- Noista ihmeidentekijöistä, kaukonäkijöistä, illuminaateista.

-- Oh, huijareita. Antakaa heille lupakirja esiintyä
silmänkääntäjinä, niin ei heitä enää tarvitse peljätä.

-- Sire, tohdinko väittää vastaan ja sanoa, että asia on paljoa
vakavampi kuin teidän Majesteettinne luulee. Joka hetki perustetaan
uusia vapaamuurari-seuroja. Niin, se ei ole enää mikään seura, se
on kokonainen lahko, johon kaikki yksinvallan viholliset liittyvät:
ideoloogit, encyklopedistit, filosoofit. He aikovat suurilla
juhlallisuuksilla ottaa jäseneksi myöskin hra de Voltairen.

-- Mutta se mieshän on sairas ja kuolee.

-- Hänkö? Oh, ei suinkaan, sire, -- niin tyhmä hän ei ole.

-- Hän on käynyt ripillä.

-- Se on teeskentelyä.

-- Kapusiinimunkin kaavussa.

-- Se on herjausta, sire. Kaikki he touhuavat, kirjoittavat,
pitävät puheita, keräävät rahaa, lähettävät kirjeitä toisilleen,
punovat salajuonia, uhkaavat. Jotkut noista veljistä ovat sattuneet
ilmaisemaan, että he odottavat paraikaa päällikköäkin.

-- Hyvä, Sartines, kun se päällikkö tulee, niin pistäkää hänet
Bastiljiin, ja se asia päättyy siihen.

-- Sire, heillä on monet keinonsa, niillä miehillä.

-- Ja onko teillä niitä vähemmän, monsieur, teillä, joka olette koko
Ranskan poliisipäällikkö?

-- Sire, teidät saatiin myöntymään jesuiittain karkoittamiseen
maasta; olisi mieluummin pitänyt karkoittaa filosoofit.

-- Jaha, taasko te noista kynäilijöistä.

-- Sire, ne ovat vaarallisia kyniä, sillä ne teroitetaan Damiensin
veitsellä. Ludvig XV kalpeni.

-- Nuo filosoofit, joita te halveksitte, sire... -- jatkoi de
Sartines.

-- Niin, he?

-- He, sanon minä, he kukistavat kerran monarkian.

-- Ja kuinka kauan menee heiltä siihen aikaa, monsieur?

Poliisipäällikkö katsoi kuninkaaseen kummastunein silmin.

-- Kauanko, sire? Minäkö sen tietäisin? Viisitoista, kaksikymmentä,
ehkäpä kolmekymmentä vuotta...

-- No niin, rakas ystäväni, -- vastasi Ludvig XV, -- viidentoista
vuoden perästä ei minua enää ole olemassa; menkää puhumaan tästä
asiasta minun seuraajalleni.

Ja kuningas kääntyi jälleen rouva Dubarryn puoleen. Kreivitär näytti
jo odottavan tätä hetkeä. -- Oi, Jumalani, -- sanoi hän raskaasti
huokaisten, -- mitä kerroitkaan, Chon?

-- Niin, mitäpä hän kertoi? -- kysyi kuningas; -- te näytätte
kumpikin aivan surullisilta.

-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär, -- meillä on siihen hyvä syymme.

-- No, sanokaahan, mitä on tapahtunut?

-- Lanko-raukka!

-- Jean-parka!

-- Luuletko sinä, että se täytyy leikata pois?

-- On vielä toivoa, ettei tarvitse.

-- Leikata mikä? -- kysyi Ludvig XV.

-- Toinen käsi, sire.

-- Leikata varakreiviltä toinen käsi? Minkä tähden?

-- Siksi, että hän on pahoin haavoittunut.

-- Pahoin haavoittunut käteen?

-- Oi, hyvä Jumala, niin, Sire.

-- Tappelussa jossakin kapakassa tai peliloukossa!...

-- Ei, sire, keskellä maantietä.

-- Mutta miten se on tapahtunut?

-- Siten, että koetettiin murhata hänet, ei enempää eikä vähempää!

-- Oh, kreivi-rukka! -- huudahti Ludvig XV. Kuningas ei liioin
säälinyt ihmisiä, mutta osasi erinomaisesti teeskennellä heitä
säälivänsä. -- Aiottiin hänet murhata? Mutta tämä tuntuu tosiaan
vakavalta asialta, vai mitä, Sartines?

Poliisipäällikkö oli päältä nähden paljoa rauhallisempi kuin
kuningas, mutta todellisuudessa, oli juuri hän hyvin levoton. Ja hän
lähestyi nyt kälyksiä ja kysyi ylen tuskastuneena:

-- Onko tosiaan tapahtunut sellainen onnettomuus, mesdamès?

-- Valitettavasti kyllä, monsieur, se on aivan totta, -- vastasi Chon
kyyneleitä vuodattaen.

-- Aiottu murhata!... Ja millä tavoin?

-- Kavalasti karaten hänen kimppuunsa.

-- Kavalasti karaten!... Mutta kuulkaa, Sartines, tämä tuntuu olevan
asia, joka kuuluu teidän alaanne.

-- Kertokaa tapahtuma minulle, -- sanoi de Sartines. -- Mutta
pyydän, ettei teidän mielipahanne liioittelisi asiaa. Kuta
oikeudenmukaisempia olemme, myöskin sitä ankarampia, ja usein asia
kadottaa merkityksensä, kun arvostelee sitä lähemmin ja tyynesti.

-- Oh, minä en ole sitä suinkaan muilta kuullut, -- huudahti Chon, --
minä näin sen itse, näin omin silmin.

-- No mitä sinä sitten näit, oi suuri Chon? -- kysyi kuningas.

-- Minä näin, että muuan mies karkasi veljeni kimppuun ja pakotti
hänet paljastamaan miekkansa ja haavoitti häntä pahoin.

-- Oliko tuo mies yksinään? -- kysyi de Sartines.

-- Ei lainkaan, hänellä oli mukanaan kuusi muuta miestä.

-- Varakreivi-rukka! -- säälitteli kuningas ja katsoi yhtä mittaa
kreivitärtä nähdäkseen, missä määrin hän suri ja voidakseen sen
mukaan itsekin surra. -- Varakreivi-rukka, pakotettu kaksintaisteluun!

Kuningas huomasi kreivittären silmistä, ettei tässä ollut suinkaan
leikki kysymyksessä.

-- Ja haavoittunut, -- lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.

-- Mutta mistä siellä riita syntyi? -- kysyi poliisipäällikkö, joka
koetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä
kaikenlaisilla luikerteluilla.

-- Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei
tahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut
kälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.

-- Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? --
sanoi kuningas.

-- Niin nähtävästi, sire, -- vastasi poliisipäällikkö, -- ja minä
otan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja
sanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.

-- Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen
santarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli
jokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli
Taverney.

-- Madame, -- sanoi Sartines, -- hän makaa ensi yön Bastiljissa.

-- Oh, eipä suinkaan, -- vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka
ollut ylen diplomaattisesti vaiti; -- ei, eipä suinkaan!

-- Mitä kummaa, eikö suinkaan? -- kysyi kuningas. -- Ja miksikä ei
tuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en
voi kärsiä sotilasherroja.

-- Ja minä, sire, -- toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin
äskenkin, -- minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn
kimppuun, tehdä suorastaan mitään.

-- Kuinka, kreivitär? Sepä merkillistä! -- virkkoi Ludvig XV. --
Sanokaa, mitä te tarkoitatte, olkaa hyvä.

-- Se on helppoa. Sillä miehellä on puolustajansa.

-- Ja kuka se puolustaja on?

-- Se, jonka tahdosta hän niin teki.

-- Ja se henkilö turvaa hänet meitä vastaan? Oh, tämä on jo liian
tuntuvaa, tämä, mitä nyt sanoitte, kreivitär.

-- Madame... -- änkytti de Sartines nähden ankaran iskun yhä uhkaavan
ja koettaen sitä välttää.

-- Teitä vastaan, niin, juuri teitä vastaan, sire. Eikä siinä
autakaan sanoa: "Oh!" Tekö siinä asiassa määräätte?

Kuningaskin aavisti nyt iskua, jonka Sartines oli nähnyt tulevan, ja
koetti varustautua sitä torjumaan.

-- Ahaa, -- sanoi hän, -- sukellammeko nyt taas valtiosyihin ja
etsimme aiheita pelkkiin kaksintaisteluihin sieltä asti.

-- Ah, siinä nyt näette, -- sanoi kreivitär, -- että nyt te jätätte
minut jo ilman apua ja ettei teko, joka oli äsken murhayritys,
ole teistä enää muuta kuin tavallinen kaksintaistelu, nyt, kun
aavistatte, miltä taholta se isku meille tuli.

-- Kas niin, nyt se alkaa taas, -- vastasi Ludvig XV ja avasi
suihkulähteen hanan, niin että vesi alkoi juosta ja sai linnut
laulamaan, kalat uimaan ja mandariinit astumaan esille.

-- Ettekö tiedä, mistä tämä isku tulee? -- kysyi kreivitär nipistäen
korvista Zamorea, joka loikoi hänen jaloissaan.

-- En, kunniasanallani, -- vastasi Ludvig XV.

-- Ette arvaakaan sitä?

-- En, sen vakuutan teille. Entä te itse, kreivitär?

-- Minä sen tiedän ja minä sen sanon teillekin, vaikka olen varma,
ettei se ole teille mitään uutta.

-- No, no, kreivitär, -- varoitti Ludvig XV koettaen tekeytyä
jälleen arvokkaaksi, -- tiedättekö, että väitätte kuninkaan sanoja
perättömiksi?

-- Sire, ehkäpä olen hiukan kiivastunut, se on totta; mutta jos
luulette, että minä annan hra de Choiseulin murhata lankoni...

-- Kas niin, taas tuo hra de Choiseul! -- sanoi kuningas ääntään
koroittaen; se seikka osoitti, ettei hän vielä uskonut saavansa
kuulla tätä nimeä, jonka hän oli kuitenkin jo kymmenen minuuttia
peljännyt tulevan pakinaan työnnetyksi.

-- Kyllä, ja vaikka te ette ole näkevinänne, että hän on minun
veriviholliseni, niin minä sen kuitenkin selvästi näen, sillä hän ei
välitä salata vihaansa minua vastaan.

-- Vihasta murhayritykseen on pitkä matka, rakas kreivitär.

-- Choiseuleille on kaikki moinen melkein sama asia.

-- Ah, rakas ystäväni, nyt te taas sekaannutte valtioasioihin!

-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala! eikö tämä ole aivan huutava vääryys, hra
de Sartines?

-- Oh, ei suinkaan, jos se, mitä luulette...

-- Minä luulen, että te ette minua puolusta, siinä kaikki; ja sanonpa
vielä lisää: olen varma, että te jätätte minut oman onneni nojaan! --
huudahti kreivitär kiivaasti.

-- Oi, älkäähän vihastuko, kreivitär, -- virkkoi Ludvig XV. --
Teitä ei suinkaan jätetä oman onnenne nojaan, vaan oikeuttanne
puolustetaan, joten...

-- Joten?

-- Joten tuo Jean-raukan kimppuun karannut saa kalliisti maksaa
tekonsa.

-- Kas niin: murskataan välikappale, mutta puristetaan ystävällisesti
kättä, joka sitä käytti.

-- Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin
tuota hra de Taverneytä?

-- Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein.
Sen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun
kaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut
hänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että
minua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää
niiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain,
niin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta
elämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat
heidät murhata.

-- Oh, kreivitär, kreivitär! -- sanoi Ludvig XV apeilla mielin;
-- minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena,
tyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!

-- Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten
varsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?

Vaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän
voinut olla hymyilemättä sanalle _murhataan_! Kreivitär nousi ylös
vimmoissaan.

-- Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? -- sanoi hän.

-- No, no, älkäähän kiivastuko.

-- Mutta minä tahdon kiivastua!

-- Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne,
mutta suuttumus rumentaa teitä.

-- Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun
kauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille
juonille?

-- Kas niin, kreivitär...

-- Ei, valitkaa joko minut tai tuo teille rakas Choiseul.

-- Kultaseni, mahdotonta valita: minä tarvitsen teitä kumpaakin.

-- Silloin minä väistyn syrjään.

-- Te?

-- Niin, minä jätän viholliseni omaan rauhaansa. Oi, minä suren niin
että kuolen, mutta onhan sitten hra de Choiseul tyytyväinen, ja se on
teille korvaus.

-- No, minä vakuutan teille, kreivitär, ettei hän tahdo teille
pienintäkään pahaa, ja että hän tosiaan pitää teistä. Ja hän on joka
tapauksessa ritarillinen mies, -- lisäsi kuningas, sillä tavoin, että
hra de Sartines varmasti kuulisi nämä viimeiset sanat.

-- Ritarillinen mies? Te saatatte minut aivan epätoivoon, sire.
Ritarillinen mies, kun murhauttaa ihmisiä!

-- Oh, -- väitti kuningas, -- sitä me emme vielä tiedä.

-- Ja muuten, -- uskalsi poliisipäällikkö huomauttaa, -- tuollainen
kiista sotilashenkilöiden välillä on vaan niin hupaisa, luonnollinen
pikku seikka.

-- Ahaa, -- vastasi kreivitär; -- vai tekin hra, de Sartines!
Poliisipäällikkö ymmärsi, mitä tämä _tu quoque_, tämä _sinäkin_
merkitsi. Ja hän kauhisteli kreivittären vihaa. Seurasi uhkaava ja
synkkä hiljaisuus.

-- Nyt näet, Chon, -- sanoi kuningas keskellä yleistä tyrmistystä, --
nyt näet: tämän sinä olet saanut aikaan.

Chon loi ulkokullatusti suruissaan katseensa maahan.

-- Kuningas suokoon anteeksi, -- virkkoi hän, -- jos sisarellinen
tuska on murtanut alamaisen sielunvoiman.

-- Oi muka kilttiä olentoa, -- mutisi kuningas. -- Kuulkaahan nyt,
kreivitär, älkää enää vihoitelko.

-- En, sire, vihaa en tunne... Mutta minä matkustan täältä nyt
Luciennesiin. Ja sitten on aikomusteni päämaali Boulogne.

-- Boulogne-sur-mer? -- kysyi kuningas.

-- Niin, sire, minä poistun maasta, jossa kuningas arastelee
ministeriä.

-- Madame! -- huudahti Ludvig XV loukkaantuen.

-- Niin, sire, suokaa minun lähteä, etten enää jatkaisi eväten teidän
Majesteetillenne tulevaa kunnioitusta.

Kreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen
tämä tekisi kuninkaaseen.

Ludvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: "Minulla on
täällä kauhean ikävää."

Chon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli
vaarallista enää jatkaa kinastusta.

Hän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni
kuninkaan eteen:

-- Sire, -- sanoi hän, -- rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut
kälyni liian pitkälle... Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin
korjata... Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain
alamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni.
Minä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on
rikollinen.

-- Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava
myöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä
saa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä
rangaistava.

Ja Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen
saada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli
haaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.

Kreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun
eleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.

Kreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut
mennä ovelle.

-- Ja mitä muuta minäkään pyydän? -- virkkoi hän suloisen
alistuvaisena. -- Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun
epäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.

-- Teidän epäilyksenne ovat minulle pyhiä, kreivitär, -- huudahti
kuningas; -- jos ne huomataan hiukankin aiheutetuiksi, niin saatte
nähdä! Mutta mieleeni johtui nyt eräs sangen yksinkertainen keino.

-- Mikä, sire?

-- Lähettää pyytämään hra de Choiseul tänne.

-- Oh, teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei hän tänne tule. Hän
halveksuu niin huoneustoa, jossa kuninkaan ystävätär asuu, ettei
astuisi jalkaansakaan sinne. Hänen sisarensa on aivan toista maata;
hän ei suurempaa iloa toivoisi.

Kuningas purskahti nauruun.

-- Hra de Choiseul apinoi hra dauphinia, -- jatkoi kreivitär tullen
taas rohkeammaksi; -- ei käy päinsä saattaa itseään huonoon valoon!

-- Dauphin on uskonnollinen, kreivitär.

-- Ja Choiseul on Tartuffe,[48] sire.

-- Lupaan teille, rakas ystävättäreni, että te saatte ilon nähdä
hänet täällä; sillä minä kutsutan hänet tänne. Asia koskee myöskin
valtion hyvää, joten hänen täytyy tulla, ja hän saa selittää
asian Chonin läsnäollessa, joka on tapahtuman nähnyt. Panemme
toimeen ristikuulustelun, kuten Oikeuspalatsissa sanotaan, vai
miten, Sartines? Lähettäkää joku puolestani kutsumaan tänne hra de
Choiseulia.

-- Ja minä puolestani kutsutan apinaani; Dorée, tuo minulle apinani,
apinani! -- huusi kreivitär.

Näihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta
järjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin
etuhuoneeseen, -- sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin
luo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, -- vastasi
käheä ja sorahtava ääni:

-- Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan,
tässä minä olen.

Ja sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja
loistavassa puvussa.

-- Herttua de Tresmes! -- huudahti kreivitär kärsimättömästi. --
Mutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.

-- Te vaaditte apinaanne, -- vastasi herttua kumartaen kuninkaalle,
kreivittärelle ja hra de Sartines'lle; -- ja kun minä en tuolla
hovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.

Ja herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei
kreivitärkään voinut olla nauramatta.

-- Saanko jäädä? -- kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi
ollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.

-- Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi
rukoilevin silmin kuninkaan puoleen.

-- Jääkää vaan, herttua, jääkää, -- myönsi kuningas ihastuksissaan,
että sai ympärilleen jotain huvia.

Samassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.

-- Ahaa, -- virkkoi kuningas hiukan ikävystyneenä, -- joko hra de
Choiseul tuli?

-- Ei, sire, -- vastasi kamarijunkkari, -- vaan Monseigneur dauphin
tahtoisi puhutella teidän Majesteettianne.

Kreivitär hypähti riemusta, sillä hän luuli, että dauphin
tahtoisi hänen luokseen. Mutta Chon, joka aavisteli aina kaikki
mahdollisuudet, rypisti kulmiaan.

-- Jaha, missä dauphin on? -- kysyi kuningas kärsimättömästi.

-- Hänen Majesteettinsa huoneustossa. Hänen Korkeutensa odottaa
siellä teidän Majesteettinne saapumista.

-- Se nyt on aivan sallittu, etten minä hetkeäkään saa olla rauhassa,
-- murisi kuningas.

Mutta yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, että dauphinen anoma
vastaanotto pelastaisi hänet ainakin hetkeksi ikävästä kohtauksesta
de Choiseulin kanssa. Ja niinpä hänen mielensä muuttui.

-- Minä tulen, minä tulen, -- sanoi hän. -- Hyvästi, kreivitär.
Näette, miten minä olen onneton, näette, miten minua temmataan sinne
ja tänne.

-- Teidän Majesteettinne menee, juuri kun hra de Choiseul tulee? --
huudahti kreivitär.

-- Mitä minä sille nyt voin? Kuningashan on valtion ensimäinen
orja. Ah, jos nuo herrat filosoofit tietäisivät, millaista on olla
kuningas, varsinkin Ranskan kuningas!

-- Mutta, älkää nyt menkö, sire.

-- Oh, enhän voi dauphinilla itseäni odotuttaa. Väitetään jo nytkin,
etten minä rakasta muita kuin tyttäriäni.

-- Mutta mitä minä sitten sanonkaan hra de Choiseulille?

-- Hm, sanokaa hänelle, että hän voi tulla minun huoneisiini
puheilleni.

Ja tehdäkseen jyrkän lopun vastaväitteistä suuteli kuningas
kiukusta vapisevan kreivittären kättä ja katosi juoksevin askelin
huoneesta, kuten aina peljätessään hukkaavansa jonkun venyttelyllä ja
oveluudella saadun voiton hedelmät.

-- Oh, taas hän pääsi käsistämme! -- huudahti kreivitär ja löi
käsiään harmissaan vastatusten.

Mutta kuningas ei kuullut enää näitä sanoja. Ovi oli jo hänen
takanaan sulkeutunut, ja hän kulki paraikaa odotushuoneen läpi sanoen
sivuilleen:

-- Käykää sisään, messieurs, käykää! Kreivitär kyllä ottaa teidät
vastaan. Mutta te näette hänet sangen suruissaan tapaturmasta, joka
tuolle Jean-raukalle on tullut.

Hovimiehet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Heillä ei ollut
aavistustakaan, mitä varakreiville oli tullut.

Monet heistä toivoivat, että hän olisi kuollut.

He ottivat naamalleen vakavan tilaisuuden vaatiman ilmeen. Kaikkein
iloisimmat tekeytyivät heistä surullisimmiksi. Ja sitten he astuivat
kreivittären huoneeseen.



25.

Kellosali.


Eräässä Versailles-palatsin suuressa salissa nimeltä Kellosali
käveli edestakaisin nuori herra, jolla oli punertava ja vaalea
hipiä, lempeät silmät ja hiukan jokapäiväinen käynti. Hän kulki
käsivarret riipuksissa ja pää hiukan kumarassa ja oli noin kuusi- tai
seitsentoista-vuotiaan näköinen.

Hänen rinnassaan säkenöi jalokivillä koristettu ritarimerkki,
jonka loistoa vaan lisäsi hänen tummanvioletti samettitakkinsa,
ja sitäpaitsi ulottui hänen uumilleen toiselle kupeelle sininen
ritarinauha, ja siinä riippuva risti liikahteli valkeain, hopealla
kirjattujen silkkiliivien rintamuksilla.

Kukaan ei olisi voinut olla tuntematta jo muistostaan tuon
nuorukaisen vakavaa ja lempeää ja sekä majesteettista että
hymyilevää profiilia, joka oli Bourbonien vanhimman haaran jäsenten
luonteenomaisin kasvojen muoto. Ja tuosta muinaisesta muodosta oli
tämä lukijoille esittämämme nuorukainen samalla sekä elävin että
liioitelluin kuva. Jos tarkasti lähemmin näitä mitä jaloimmista
kasvoista periytyneitä ja luultavastikin Ludvig XIV:stä ja Itävallan
Annasta alkaen rappeutumisen merkkejä näyttäviä sukupiirteitä,
niin olisi saattanut väittää, ettei se henkilö, josta nyt puhumme,
voinut enää antaa näitä kasvojensa sukupiirteitä perilliselleen
jollakin tavoin jo ensimäisen tyypin piirteistä turmeltumattomina;
niitä katsellessaan täytyi tunnustaa, että sen tyypin alkuperäinen
kauneus, josta hän oli viimeinen onnistunut näyte, oli kaiketi
hänen perijässään muuttuva kasvoiksi, joissa tyypin peruspiirteet
kehittäytyisivät aivan liian jyrkästi esille, siis alkutyyppi
muuttuisi hänen perillisessään irvikuvan suuntaan.

Ludvig Augustin, Berryn herttuan, Ranskan dauphinin, josta tuli
sittemmin Ludvig XVI, bourbonilainen nenä oli tosiaan pitempi ja
kyömyisempi kuin muilla hänen suvussaan. Hänen matalahko otsansa oli
vieläkin lujemmin taaksepäin kalteva kuin Ludvig XV:llä, ja isoisältä
peritty kaksinkertainen leuka oli hänessä niin huomattava, että se
muodosti melkeinpä kolmannen osan hänen kasvojaan, vaikka hän vielä
tähän aikaan oli aivan laiha.

Muuten, hänen käyntinsä oli hidasta ja horjahtelevaa; vaikka hänen
vartalonsa oli sopusuhtainen, näytti jokin ikäänkuin hänen jalkainsa
ja hartiainsa liikkeitä haittaavan. Ainoastaan hänen käsivarsissaan
ja varsinkin sormissaan huomasi sulavuuden, vilkkauden ja voiman,
siis niin sanoaksemme luonteenominaisuudet, jotka on kirjoitettu
toisille ihmisille otsaan, suun muotoon ja silmiin.

Dauphin käveli nyt, kuten olemme kertoneet, edestakaisin
Kellosalissa, samassa, jossa Ludvig XV oli kahdeksan vuotta sitten
jättänyt madame Pompadourille parlamentin määräyksen, jolla jesuiitat
karkoitettiin maasta.

Ja käyskennellessään näytti dauphin aprikoivan vakavasti jotakin
asiaa.

Mutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota
asiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu,
yhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi
ajan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot
kuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien
aineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden
tai jonkin muun järjestämät.

Piankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana
salin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä
nytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet,
vuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki
seikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee
tietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy
lakkaamatta kuolemaa kohti.

Dauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli
aina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen
oikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin
pyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä
kiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.

Ja kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen
katselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin
nopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä
vesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka
ponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä
kosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.

Tästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista.
Dauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin
sekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon
hukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän
odotti täällä.

Yhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.

Ja samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta
ja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät
rubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa
koneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja
naputus.

Ei sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei
viisarien eikä rattaiden kiertoa.

Olikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan
hampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin
yksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?

Kun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen
aivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten
hän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän
unohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan
mikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan
kaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen
seisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka
on ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin
kuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot
Kaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.

Niin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia,
jossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään
tutkiakseen sitä lähemmin.

Mutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.

Silloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja
irroitti heilurin paikaltaan.

Se ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa
kaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.

Silloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää
kellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä.
Hän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa
tottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme
kertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti,
että koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli
vireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.

Dauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta
tehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt
erästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta
sitten ne pysähtyivät jälleen.

Kello näytti olevan todellakin epäkunnossa.

Silloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita
osia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle
pöydälle.

Sitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista
konetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin
nurkkiinsa saakka.

Yhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs
puristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti
erään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.

Silloin ryhtyi hän kiertämään ruuvia kiinni.

Muuan ratas vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessään hän pisti jälleen
päänsä kellon sisään.

Niin pitkälle hän ehti toimessaan ja tutki juuri hartaasti koneistoa,
kun ovi aukesi ja eräs ääni huusi saliin:

-- Kuningas!

Mutta Ludvig ei kuullut mitään muuta kuin heleän tikityksen,
jonka hänen kätensä työ oli saanut aikaan, niinkuin etevä lääkäri
virvoittaa kuolevan sydämen jälleen sykkimään.

Kuningas katseli ympärilleen, ja meni hetki ennenkuin hän huomasi
dauphinin, josta ei nyt näkynyt muuta kuin hajallaan seisovat raajat,
sillä hänen ruumiinsa oli kellon kätkössä ja pää pistettynä aukosta
sisään.

Kuningas astui hymyillen hänen luokseen ja löi pojanpoikaansa olalle.

-- Mitä lempoa sinä siinä teet? -- kysyi hän.

Ludvig vetäysi nopeasti pois kellon sisästä, mutta kuitenkin ylen
varovasti, ettei olisi millään tavoin vahingoittanut oivallista
esinettä, jota hän oli ryhtynyt jälleen panemaan kuntoon.

-- Kuten teidän Majesteettinne näkee, -- vastasi nuorukainen, --
huvittelin hiukan tuloanne odottaessani. -- Ja hän lensi punaiseksi
häpeästä, kun oli yhtäkkiä hommassaan yllätetty.

-- Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!

-- Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä
haittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä
tiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.

-- Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä
en pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko
maailman kullat.

-- Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja
korjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni,
jonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta
täyttäessäni.

-- No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä
tahdoit puhutella minua?

-- Minä, sire? -- sammalsi nuorukainen ja punastui.

-- Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.

-- Totta kyllä, sire, -- vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.

-- No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole
minulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.

Ja jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.

Dauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se
todisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle,
koska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.

-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi kuningas kiireesti. -- Jos on niin,
odota, minä lähetän sinulle.

Ja Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.

-- En, sire, -- vastasi nuori Ludvig. -- Minulla on vielä tuhat écun
rahaa kuukausi-saatavaani.

-- Miten säästeliäs! -- huudahti kuningas. -- Miten hyvin hra de
Lavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on
antanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.

Nuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.

-- Sire, -- sanoi hän, -- onko la dauphine vielä miten kaukana?

-- Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

-- Minäkö? -- toisti dauphin hämillään.

-- Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen
matkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt
hänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.

-- Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin
hitaasti?

-- Ei suinkaan, -- vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin
nopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset
juhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin
viisi peninkulmaa päivässä.

-- Sire, se on sangen vähän, -- huomautti dauphin arasti. Kuningas
Ludvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin
kärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.

-- Oho, -- sanoi hän kujeilevasti hymyillen, -- vai on sinulla jo
sellainen kiire?

Dauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.

-- Minä vakuutan, sire, -- sammalsi hän, -- ettei se johdu laisinkaan
siitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.

-- Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi.
Hitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, -- sanotaan, että
prinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön.
No niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.

-- Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, -- jatkoi
dauphin.

-- Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen
kaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.

-- Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen
jotain, sire, -- tohti dauphin arasti virkkaa.

-- Mitä luulet? No niin, sano pois.

-- Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.

-- Kuinka! Mikä palvelus?

-- Palvelus matkalla.

-- Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan
kolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut,
kuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon
muonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset
peräkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin.
Kuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla
tapahtuisi huonosti?

-- Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä
huolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä
eroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja
ettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti,
vaan että se on huonosti järjestetty.

Nämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi
silmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen
kuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon
ajatuksia.

-- Kolmekymmentä tuhatta hevosta, -- toisti kuningas, --
kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi
rykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten... Kysynpä
sinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun
dauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?

-- Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja
järjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko
teidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä
hevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu
yksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?

Kuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään
alkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin
tuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä
dauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut
sietää, olivat tavallaan yhtä maata.

-- Sekin kysymys! -- huudahti kuningas. -- Luonnollisesti on tuo
kaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle
sanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä
tuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun
kasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, -- lisäsi hän
äänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.

Dauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä
huomatessaan tämän käänteen.

-- No niin, -- sanoi kuningas, -- sinulla ei näy enää olevan
mitään sanomista... Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?... Sinun
dauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä
olet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin.
Ja nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane
kelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.

-- Kuulepas, -- nauroi Ludvig XV, -- minun tekee mieleni nimittää
sinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.

Dauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti
jälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.

Ludvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.

"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?"
ajatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. "Kas niin, nyt minä
taas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön."

Dauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli
tavallisesti niin kärsivällinen.

-- Myrsky yltyy! -- mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; -- on tosiaan
aika pujahtaa pakoon.

Mutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de
Choiseul syvään kumartaen.



26.

Kuningas Pétaudin hovi.


Ludvig XV ponnahti askeleen takaperin nähdessään odottamatta tämän
uuden näyttelijän astuvan lavalle ja estävän hänen poistumisensa.

"Ai hemmetti", ajatteli hän, "tuon olin unohtanut. No, tulkoon, hän
saa maksaa toistenkin puolesta."

-- Ah, siinähän te olette! -- huudahti kuningas. -- Minä lähetin
hakemaan teitä puheilleni, tiedätte kai?

-- Kyllä, sire, -- vastasi ministeri kylmästi, ja minä olin juuri
pukeutumassa aikoen teidän Majesteettinne luokse, kun käskynne tuli.

-- Hyvä. Minun täytyy keskustella kanssanne eräistä vakavista
asioista, -- alkoi Ludvig XV ja rypisti kulmiaan aivan kuin koettaen
säikyttää ministeriä.

Mutta kuninkaan kovaksi onneksi oli de Chouseul kaikkein rohkeimpiin
luettavia koko kuningaskunnassa.

-- Minullakin on sangen vakavia asioita, jos teidän Majesteettinne
sallii ne esittää, -- sanoi ministeri kumartaen.

Ja samalla iski hän silmää dauphinille, joka seisoi nyt puolittain
kellokaapin kätkössä.

Kuningas pysähtyi aivan siihen paikkaan.

"Kas niin", ajatteli hän, "siltäkin taholta pommitetaan! Nyt olen
kolmikon keskellä, mahdotonta pujahtaa pois."

-- Te tiedätte luultavastikin, -- kiiruhti kuningas lausumaan
antaakseen vastustajalleen iskun ensimäisenä, -- että varakreivi
Jean-raukka on ollut tulla murhatuksi.

-- Nimittäin, hän on saanut miekanpiston kyynärvarteensa. Minä tulin
puhumaan siitä tapahtumasta teidän Majesteetillenne.

-- Hyvä, ymmärrän, koetitte joutua ennen huhua?

-- Koetin joutua ennen muita tulkitsemisia, sire.

-- Te tunnette siis asian, monsieur? -- kysyi kuningas merkitsevän
näköisenä.

-- Täydellisesti.

-- Ah, -- äännähti kuningas, -- niin väitettiin minulle jo varmalta
taholta.

Ministeri seisoi tyynenä paikallaan.

Dauphin kiersi vaan kiinni vaskiruuvia, mutta kumarapäin
seistessäänkin hän kuunteli, eikä häneltä mennyt ohi korvien
sanaakaan keskustelusta.

-- Nyt kerron teille, miten asia tapahtui, -- virkkoi kuningas.

-- Teidän Majesteettinne tietää saaneensa oikeat tiedot? -- kysyi de
Choiseul.

-- Oh, mitä siihen tulee, niin...

-- _Me kuuntelemme_, sire!

-- Me kuuntelemme? -- toisti kuningas kummastuen.

-- Niin, hänen Korkeutensa dauphin ja minä.

-- Hänen Korkeutensa dauphin? -- toisti kuningas ja katseli
vuorotellen kunnioittavassa asennossa seisovaa de Choiseulia ja
odottavalta näyttävää Ludvig Augustia. -- Ja mitä dauphinilla on
tässä kahakassa tekemistä?

-- Se koskee hänen Korkeuttaan, -- jatkoi de Choiseul ja kumarsi
nuoreen prinssiin päin, -- kun nimittäin _madame la dauphine_ on
siinä osallisena.

-- Madame la dauphine osallisena? -- huudahti kuningas ja nyt häntä
aivan pöyristi.

-- Niin, ettekö tiennyt sitä, sire? Siinä tapauksessa ei teidän
Majesteettinne ole saanut varmoja tietoja.

-- Dauphine ja Jean Dubarry kahakassa, -- sanoi kuningas, -- sepä
mahtaa olla merkillinen asia! No hyvä, mutta selittäkääpä, hra de
Choiseul, asianne, ja ennen kaikkea: älkää salatko minulta mitään,
vaikka itse dauphine olisi iskenyt miekalla tuota varakreiviä.

-- Sire, sitä ei tehnyt madame la dauphine, -- vastasi de Choiseul
yhä tyynenä, -- vaan eräs hänen saattojoukkoonsa kuuluva upseeri.

-- Ahaa, -- huudahti kuningas tullen jälleen vakavaksi; -- joku
upseeri, jonka te tunnette, hra de Choiseul?

-- En, sire, vaan eräs upseeri, jonka teidän Majesteettinne kai
tuntee, jos muistaa kaikki rehelliset palvelijansa; hän on upseeri,
jonka nimi on kaikunut hänen isänsä kantamana kunnialla Filipsburgin,
Fontenoyn ja Mahonin taistelutantereilla, nimi, joka kuuluu de
Taverney-Maison-Rouge.

Dauphin näytti aivan salin ilmassa vetävän sisäänsä tätä nimeä,
saadakseen sen paremmin muistoonsa.

-- Taverney-Maison-Rouge? -- toisti Ludvig XV. -- Tosiaan tunnen sen.
Mutta minkä tähden taisteli hän Jeanin kanssa, josta minä pidän?
Ehkäpä juuri siksi, että minä pidän hänestä... Mieletöntä kateutta,
tyytymättömyyden alkua, kapinaa kai?

-- Sire, suvaitseeko teidän Majesteettinne kuulla minua? -- kysyi de
Choiseul.

Ludvig XV näki, ettei hänellä enää ollut muuta keinoa asiasta
erilleen päästäkseen kuin kiivastua.

-- Sanon teille, monsieur, että minä näen tässä rauhaani vastaan
suunnitellun salaliiton siemenen, järjestetyn vainon omaisiani
vastaan.

-- Oi, sire, -- sanoi de Choiseul, -- ansaitseeko tuo nuori mies
moisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea,
teidän Majesteettinne tulevaa miniää?

Dauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.

-- Minä puolestani, -- sanoi hän, -- tunnustan olevani kiitollinen
tuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi
prinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.

-- Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! -- änkytti kuningas, --
minkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?

-- Sen johdosta, -- vastasi de Choiseul, -- että varakreivi Jean
Dubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame
la dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri
odotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.

Kuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä.
Hän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen
mieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.

-- Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät
tiedot, herttua, -- mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.

-- En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla
on kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin,
varakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla
hevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen.
Ja hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin
vaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen
kuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan
monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti...

-- Oh, oh, -- murisi kuningas.

-- Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti,
toistan...

-- Ja minä takaan, että se on totta, -- lausui dauphin.

-- Tiedättekö tekin tämän? -- kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.

-- Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.

-- Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? -- kysyi hän; -- hänen
majesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin
minun.

-- Sire, -- jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että
de Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin
kiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; -- sire, minä tiesin
asian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra
de Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen
palvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini
kuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan
hänen sopimatonta käytöstään.

Kuningas pudisti päätään.

-- Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, -- sanoi hän.

-- Minä sen tiedän, sire, -- vastasi dauphin, -- siitä ei
epäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.

-- Ensimäiseksikö? -- kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa
tasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.

Dauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen
avukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.

-- Asia on kuitenkin niin, sire, -- sanoi de Choiseul, -- että noista
kaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.

-- Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? -- kysyi kuningas.

-- Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.

-- Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, --
sanoi dauphin leppoisasti kuten aina.

-- Se on mutkallinen asia, -- vastasi Ludvig XV; -- hyökkääjä se,
joka oli väärässä, joka oli väärässä... Mutta jos tuo upseeri
kuitenkin on ollut hävytön?

-- Hävytönkö! -- huudahti de Choiseul, -- hävytönkö miehelle,
joka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se
mahdollista, sire?

Dauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.

Ludvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.

-- Kiivas, aioin minä sanoa, -- oikaisi hän.

-- Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, -- jatkoi de Choiseul
käyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, -- teidän
Majesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla
väärässä.

-- Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur?
-- kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de
Choiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän
kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.

-- Eräästä kirjeestä, -- vastasi dauphin.

-- Kirjeestä, keneltä?

-- Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen
merkillistä, että häntä loukataan.

-- Kas niin, -- huudahti kuningas, -- taas salaisia kirjeitä ja
juonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua
niinkuin madame de Pompadourin aikana.

-- Ei suinkaan, sire, -- vastasi de Choiseul; -- tämä on hyvin
yksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan
sopiva rangaistus ja siinä kaikki.

Kuullessaan sanan _rangaistus_ näki Ludvig XV sielussaan kreivittären
nousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun
kotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä
saamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja
itkusta punottavin silmin.

-- Rangaistuksen, -- huusi hän, -- ennenkuin olen kuullustellut
molempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on
oikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle
kauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!

-- Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea,
ellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi
uskaltanut loukata...

-- Aivan niin, -- lisäsi dauphin, -- ja olisihan skandaali, sire,
ellei...

-- Muille varoitukseksi! Skandaali! -- matki kuningas, -- Oh,
_pardieu_, rangaiskaa aina muille varoitukseksi kaikki, mitä täällä
tapahtuu, niin saan koko ikäni allekirjoittaa vangitsemiskäskyjä! Ei,
kiitos, sitä saan tehdä tarpeeksi jo nyt!

-- Se on välttämätöntä, sire, -- sanoi de Choiseul.

-- Sire, minä rukoilen teidän Majesteettianne, -- virkkoi dauphin.

-- Kuinka, teidän mielestänne ei ole tarpeeksi rankaisua
miekaniskussa, jonka hän sai?

-- Ei, sire, sillä hän olisi voinut haavoittaa hra de Taverneytä.

-- Ja mitä te olisitte siinä tapauksessa pyytänyt?

-- Olisin pyytänyt hänen päätänsä.

-- Mutta eihän hra de Montgomery edes saanut kärsiä pahempaa, vaikka
hän tappoi Henrik II:n[49]; -- väitti Ludvig XV.

-- Hän tappoi kuninkaan vahingossa, teidän Majesteettinne, mutta hra
Jean Dubarry loukkasi dauphinea tahallansa.

-- Entä te, vaaditteko tekin Jeanin päätä? -- kysyi Ludvig XV
kääntyen dauphinin puoleen.

-- En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän
Majesteettinne tietää, -- vastasi dauphin lempeästi. -- Minä
tyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.

Kuningas hätkähti.

-- Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara
ihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta,
että ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku
matemaatikko...

-- Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?

-- Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!

-- Sire, -- vastasi dauphin, -- minä en kanna hra Dubarrylle
minkäänlaista persoonallista kaunaa.

-- Kenelle te sitä sitten kannatte?

-- Madame la dauphinen loukkaajalle.

-- Sepä mainio puolison esikuva! -- huudahti kuningas pilkallisesti.
-- Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä
tahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella
liioittelulla tahdotaan johtaa.

-- Sire, -- sanoi de Choiseul -- älkää luulko, että tässä niinkään
liioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta
julkeudesta.

-- Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin
minulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo
minulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen
tekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan,
minua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä
en tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin
minä, _pardieu!_ Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut
huutamasta, niin se on vaiti. -- Kas niin, nyt minulle kumarretaan
tyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa
todellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista
vähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää
rauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina
rakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas?
Olenko minä hallitsija vai enkö ole?

Dauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.

De Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.

-- Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain,
_mordieu!_ Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen,
milloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?

-- En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, -- virkkoi dauphin hymyillen.

-- Ja minä, sire, en häntä pelkää, -- lausui de Choiseul
itsetietoisesti.

-- Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! -- huusi kuningas muka
raivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. -- Te tahdotte,
että minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun
pitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä
tosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire
kirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette
minulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä
niinkuin taidan.

-- Sire, -- virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina,
mutta myöskin sitkeänä kuten aina, -- pyydän teidän Majesteetiltanne
anteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame
la dauphinen loukkaamisesta.

-- Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne
huulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.

-- Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään:
Jean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.

-- Olkoon niin, -- vastasi Choiseul, -- pannaan se sitte hölmöyden
laskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään
anteeksi.

-- Johan sanoin teille, -- huudahti Ludvig XV, -- että koko tämä
juttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei
taas tahdo, se on hänen asiansa.

-- Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se
on minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, --
muistutti de Choiseul.

-- Sen parempi! -- huusi kuningas. -- Melutkoot niin, että
korvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän
typeryyksiänne.

-- Niin ollen, -- vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti,
-- teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra
Dubarry on oikeassa?

-- Minäkö! -- huusi Ludvig XV, -- minä väittäisin, että joku
on oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki... Minut aiotaan
nähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua...
ja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden... Jätän
teidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen
väsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa
enää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen
sieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule
sinne perästäni.

Ja kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan
hovijunkkari ilmestyi kynnykselle.

-- Sire, -- lausui hän, -- hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame
Louise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.

-- Jäähyväisensä! -- huudahti Ludvig XV ymmällään, -- -- minne hän
sitten lähtee?

-- Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan
muuttaa täältä pois.

-- Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar
ryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen
maailmassa!

Ja kuningas poistui juoksujalkaa.

-- Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, -- sanoi herttua
dauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?

-- Ai, nyt se lyö! -- huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella
iloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen
jälleen käymään.

Ministeri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista,
jonne dauphin jäi yksin.



27.

Ranskan Madame Louise.


Kuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka
Lebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna
1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun
nämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän
gallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli
astuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.

Ludvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi
kokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin
vasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.

Ranskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan
kuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru
sai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran
hyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei
enää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai
omanvoiton pyynnön tähden.

Vieläpä enemmänkin: tällaisinakin aikoina, jolloin vastenmielisyys
kansan keskuudessa sen isäntiä kohtaan kasvoi kasvamistaan, --
isäntiä sanomme, sillä aivan ääneensä ei näitä vielä uskallettu
kutsua tyranneiksi, -- Madamea rakastettiin. Se johtui siitä,
ettei prinsessan hurskaus ollut suinkaan tylyluontoisuutta; vaikka
ei yleensä koskaan paljoa hänestä puhuttu, tiedettiin kuitenkin,
että hänellä oli hyvä sydän. Ja hän näytti sen joka päivä hyvillä
töillään, kun taas toiset ilmaisivat sisimpänsä häväistysjutuilla.

Ludvig XV pelkäsi tätä tytärtään siitä yksinkertaisesta syystä, että
hän kunnioitti häntä. Joskus oli hän hänestä hiukan ylpeäkin, ja
olipa Louise ainoa hänen lapsistaan, jota hän säästi loukkaavalta
pilaltaan ja tökeröltä tuttavallisuudeltaan, ja kun hän puhutteli
muita kolmea tytärtään, -- Adelaidea, Viktoriaa ja Sofiaa, --
Rievuksi, Rääsyksi ja Varikseksi,[51] sanoi hän aina Ranskan Louisea
_Madameksi_.

Niistä päivin, jolloin Saksin marsalkka oli jo vienyt mukaansa
hautaan Turennen ja Condén sielunaateluuden, ja Maria Leczinska
kuningatar Maria Teresian arvokkaan käytöksen, näytti kaikki yhä
pienentyvään mataluuteen vaipuvan valtaistuimen ympärillä. Siihen
aikaan oli Ranskan kruunulla vielä yksi ylpeyden esine, se oli Madame
Louise, tuo prinsessa, jonka luonne oli tosiaankin kuninkaallinen,
jopa jossain määrin sankarillinenkin, kruunulla, jolla katinkultansa
ja vääräin jalokiviensä joukossa ei ollut enää muuta kuin tämä ainoa
oikea helmi.

Emme kuitenkaan väitä, että Ludvig XV olisi silti tytärtään
rakastanut. Sehän tiedetään, että Ludvig XV rakasti ainoastaan
itseään. Sanomme pelkästään, että hän piti vanhinta tytärtään
suuremmassa arvossa kuin noita kolmea muuta.

Kun kuningas astui sisään, näki hän prinsessan seisovan yksinään
keskellä galleriaa, pöydän ääressä, jonka levy oli koristettu
upotuksin punaisella jaspiksella ja lasuurikivillä.

Madame oli mustissaan; kaunista ja jauhoittamatonta tukkaa verhosi
kaksinkertainen pitsimyssy. Hänen kasvonsa olivat ehkä surullisemmat,
joskaan eivät niin ankarat kuin tavallisesti. Hän ei katsellut mitään
ympärillään; joskus hänen surumieliset silmänsä vaan osuivat Europan
kuninkaitten muotokuviin, joiden joukossa hänen esi-isiensä, Ranskan
kuninkaitten kuvat loistivat ensimäisinä.

Musta puku oli prinsessain tavallinen asu; sen laskosten kätkössä
oli vielä siihenkin aikaan suuret taskut, jollaiset olivat olleet
entisillä taloudellisilla kuningattarilla, ja Madame Louisella
oli vyössään kultarenkaassa kuten heilläkin monien arkkujensa ja
kaappiensa avaimet.

Kuningas tuli hyvin miettiväiseksi nähdessään, miten ääneti ja
varsinkin miten tarkkaavasti tämän tulevan keskustelun päätöstä
odotettiin.

Mutta galleria on niin pitkä, etteivät katselijat, jotka seisoivat
sen molemmissa päissä, voineet häiritä itse näytteleviä henkilöitä.
He kyllä katselivat, se oli heidän oikeutensa; he eivät kuulleet, se
oli heidän velvollisuutensa.

Prinsessa meni jonkun askeleen kuningasta vastaan, otti häntä kädestä
ja suuteli sitä.

-- Sanotaan, että te lähdette täältä? -- kysyi Ludvig XV. --
Menettekö te nyt Picardiaan?

-- En, sire, -- vastasi prinsessa.

-- Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle
Noirmoutiersiin, -- sanoi kuningas kovemmalla äänellä.

-- En, sire, -- vastasi Madame Louise, -- minä vetäydyn nyt
Saint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä,
kuten tiedätte.

Kuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin
tosiaan liikutettu.

-- Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? -- sanoi hän.
-- On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.

-- Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja
teidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö
minua enää, sitä rukoilen.

-- Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa
sen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että
rohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette
voi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu
tapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden
tähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja
jos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.

Kuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli
hän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita
näyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä
kuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.

Louise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli
itsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen
paljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi:

-- Sire, älkää tehkö sieluani heikoksi hellyydellänne minua
kohtaan. Minun suruni ei ole tavallista surua; siksi poikkeaa minun
päätöksenikin aikakautemme tavoista.

-- Teillä on siis suruja? -- huudahti kuningas herkkyyden puuskassa.
-- Sinulla on suruja, lapsi-parkani!

-- Suuria, määräämättömiä suruja, sire! -- vastasi Madame Louise.

-- Mutta, tyttäreni, miksi ette ole niistä minulle puhunut?

-- Siksi, että ne ovat suruja, joita ei ihmisvoimalla voida poistaa.

-- Ei edes kuninkaan?

-- Ei, sire, ei edes kuninkaan.

-- Eikä isän?

-- Ei isänkään, sire.

-- Mutta olettehan uskonnollinen, Louise, ja saatte voimaa
uskonnosta...

-- Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni
siellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen
sydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.

-- Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään
voi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin,
jotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?

-- Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja
on yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin
halvoille.

-- Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä
tapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.

-- Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!

-- Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon
harhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla.
Te, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee
rukoilla niin paljon?

-- Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi
rukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet,
jotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät
meitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja
puhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin
itsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä
viattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.

Kuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame
Louisea.

-- Koskaan ette ole puhunut minulle noin, -- sanoi hän, -- Te olette
sokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät
turmioon.

-- Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta
ja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on
koskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän
tullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te
minulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne
horjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä
jo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää
kuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille
koskaan puhuttu totta, sire?

Madame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että
hänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan
tarpeeksi loitolla, jatkoi hän:

-- Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt
laupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen
varrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia
kaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja
ullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä
kuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire,
sillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla
ei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen
kylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua,
ikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat
ihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä
ilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä
ja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista,
hirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat
valittamasta ja alkavat napista ääneensä. -- Parlamentit toisaalta
vaativat itselleen muistutusoikeutta, -- haastoi hän edelleen, --
nimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat
hiljaa: "Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai
me pelastamme itse itsemme..." Sotilaat kaivavat hyödyttömillä
miekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit
ovat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, -- ja mistä johtuu seuraava
muusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja,
joita ne eivät ole ennen nähneet? -- kirjailijat tietävät nykyään
kaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen
kansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun
isännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt
pojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä
pojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei
kaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne
päinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla
keisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi.
Papistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta
nyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois,
etuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt
jälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. -- Ja
lopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin
tiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne,
ettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka
ennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän
neljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä
tytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa
kaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa
kuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin
Bourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin
nuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut,
jollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä!
Oh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä
olen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan
omaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden
ajatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi
hirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä
kohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden
ilmanrannalla.

-- Tyttäreni, lapseni, -- vastasi kuningas, -- pelkonne näyttää
tulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.

-- Sire, sire, -- vastasi Madame Louise, -- muistakaa tuota
muinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin
ennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä,
loimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen
ennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin.
Pitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!

Ludvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä
vaipui rintaa vasten.

-- Tyttäreni, -- virkkoi hän, -- te puhutte minulle ankaria sanoja;
ovatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?

-- Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen
ajan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me
kaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö
taputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen
kuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin
nousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret
marmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat
varustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme
ohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin,
kun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät
alakuloisiksi. Ah, -- jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti,
-- ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat,
rakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä
minä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen
teille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten
pahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä
rukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta,
veljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän
puolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota
mitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.

-- Tyttäreni, -- sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, -- minä
pyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te
olette murtanut sydämeni.

Ranskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig
XV:n jalomuotoisiin kasvoihin:

-- Ei, isäni, ei, -- sanoi hän; -- ei hetkeäkään enää tässä
palatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että
minulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te
tavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä
isä, te, joka osaatte antaa anteeksi.

-- Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, -- sanoi kuningas ja sulki
tyttären syliinsä.

Prinsessa pudisti päätään.

-- Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, -- vastasi Madame
Louise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. -- Hyvästi,
isä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen
vuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt
olen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin
onnellinen, minä en kaipaa mitään.

-- Et minuakaan, tyttäreni?

-- Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän
tulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette
minua ainaiseksi unhoita.

-- Oh, en koskaan, en koskaan!

-- Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään
aavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä
vielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat
seuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut
lähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä
ennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani
kiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.

Kuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli
horjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui
hiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä,
koska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin
kuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.

Sitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi
joutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt
lykätä matkansa toistaiseksi.

Ja kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi
nähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja
mässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja
surullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta
ja toimetonta elintapaansa.

-- Käyköön siis niinkuin tahdot, lapseni, -- sanoi siis kuningas.
-- Mutta ota edes siunaus isältäsi, jolle sinä aina olet tuottanut
pelkkää iloa.

-- Antakaa ainoastaan kätenne suudellakseni, mutta suokaa tuo kallis
siunaus minulle ajatuksissanne.

Henkilöistä, jotka olivat saaneet tiedon prinsessan päätöksestä, tämä
oli ylevä ja juhlallinen näytelmä, tuo tuokio, jolloin jalo neito
läheni nyt jokaisella askeleellaan esi-isiään, noita kuninkaita,
jotka näyttivät kultakehyksistään häntä kiittävän siitä, että hän
lähti täten elävänä yhtymään heidän kanssaan heidän hautoihinsa.

Ovella hyvästeli kuningas vielä tytärtään ja poistui virkkamatta
sanaakaan.

Hovi seurasi häntä, niinkuin etiketti vaati.



28.

Riepu, Rääsy ja Varis.


Kuningas lähti varushuoneeseen päin, jossa hänellä oli tapana
viettää ennen metsästys- ja ajeluretkiään joku hetki jaellen
erikoismääräyksiä palvelukseen nähden, mitä hän sinä päivänä vielä
tarvitsi.

Gallerian toisessa päässä hän hyvästeli hovimiehiään ilmaisten
kättään heilauttamalla, että hän halusi olla yksin.

Yksin jäätyään jatkoi Ludvig XV menoaan läpi erään käytävän, joka vei
kuninkaallisten naisten huoneustoihin. Kun hän tuli niiden pääovelle,
jota peitti verho, pysähtyi hän hetkeksi ja pudisti päätään.

-- Niissä ei ollut muuta kuin yksi hyvä, -- mutisi hän hampaittensa
välistä, -- ja hänkin lähtee pois!

Kova huuto oli vastauksena tähän totuuteen, joka oli tosiaan
melkoisen epäkohtelias muille kotiin jääneille tyttärille. Oviverho
aukesi, ja Ludvig XV:ttä tervehdittiin yhteen ääneen kolmesta
vimmastuneesta suusta näillä sanoilla:

-- Kiitos kunniasta, isä!

Kuningas seisoi nyt kolmen muun tyttärensä keskellä.

-- Ah, sinäkö se olet, Riepu, -- sanoi hän kääntyen vanhimman
tyttären puoleen, nimittäin madame Adelaiden. -- Ah, _ma foi_, suutu
tai ole suuttumatta, minä puhuin totta.

-- Oh, te ette puhunut meille mitään uutta, -- keskeytti prinsessa
Viktoria, -- me tiedämme, että te olette aina pitänyt enemmän
Louisesta.

-- _Ma foi_, sinä lausut suuren totuuden, Rääsy.

-- Mutta miksi te pidätte Louisea meitä parempana? -- kysyi prinsessa
Sofia pistävällä äänellä.

-- Siksi, että Louise ei kiusaa minua, -- vastasi Ludvig XV
leppoisuudella, josta hän oli itsekkäillä hetkillään oivallinen
tyyppi.

-- Oh, kyllä hän teitä kiusaakin, odottakaahan, isä, -- vastasi
prinsessa Sofia.

Ja hänen äänessään oli katkera sävy, joka käänsi kuninkaan huomion
erikoisesti häneen.

-- Mistä sinä sitä päättelet, Varis? -- kysyi kuningas. -- Vai
uskoiko Louise lähtiessään asiansa sinulle? Ihmettelisinpä sitä,
sillä hän ei suurestikaan pitänyt sinusta.

-- Vai niin, _ma foi!_ No, joka tapauksessa maksan hänelle samalla
mitalla, -- vastasi prinsessa Sofia.

-- Erinomaista, -- sanoi Ludvig XV, -- vihatkaa, inhotkaa toisianne,
panetelkaa toisianne, se on teidän oma asianne; kunhan ette vaan
vaadi minua palauttamaan järjestystä amatsoonien valtakunnassa, on
se minusta yhdentekevää. Mutta tahtoisinpa tietää, millä tavalla
Louise-parka minua muka kiusaa?

-- Louise-parka! -- huudahtivat prinsessat Viktoria ja Adelaide
yhtaikaa, työntäen huuliansa kumpikin eri tavalla töröön.

-- Ettäkö millä tavalla hän teitä kiusaa? No hyvä, sanonpa sen
teille, isäni.

Ludvig heittäytyi suureen nojatuoliin niin lähelle ovea, että pakotie
oli hänelle aina auki.

-- Sillä tavalla, -- jatkoi prinsessa Sofia, -- että Madame Louisea
kiusaa hiukan samanlainen paholainen kuin aikoinaan Chelles'n
abbedissaakin ja että hän menee nyt luostariin tekemään kokeita.

-- No, no, -- sanoi Ludvig XV, -- ei kaksimielisyyksiä, pyydän,
sisaresi kunniasta; siitä ei ole kenelläkään ollut vielä mitään
sanomista, vaikka ihmiset yleensä niin paljon lörpöttelevät pahaa
toisistaan. Älä _sinä_ siis koetakaan.

-- Minäkö?

-- Niin, _sinä_.

-- Oh, en minä hänen kunniastaan puhukaan, -- vastasi prinsessa
Viktoria kovin loukkaantuneena äänen sävystä, jolla isä oli
erikoisesti korostanut sanan _sinä_ ja vielä tuon sanan
nimenomaisesti uudistanutkin. -- Minä vain sanoin, että hän tekee
kokeita, siinä kaikki.

-- No niin, vaikka hän tekisi kokeita, tutkisi kemiaa, harjoittaisi
miekkailua, sorvaisi nojatuolin jalkakiekkoja, vaikka hän soittaisi
huilua, löisi rumpua ja rääkkäisi klaveeria, hankaisi viulua, mitä
pahaa sinusta siinä on?

-- Minä sanon, että hän lähtee tekemään poliittisia kokeita. Ludvig
XV hätkähti.

-- Tutkimaan filosofiaa, teologiaa ja jatkamaan _Unigenitus_-bullan
selityksiä; niin että me näytämme hänen hallintoteoriainsa,
metafyysillisten järjestelmiinsä ja teologiansa keskellä
hyödyttömiltä perheessä, me...

-- Jos sisaresi sillä saa autuutensa, mitä pahaa sinä olet siinä
näkevinäsi? -- toisti Ludvig XV, kuitenkin melkoisen hämmästyneenä,
miten samanlaiset Variksen syytös ja se poliittinen esitelmä, jonka
Madame Louise oli äsken niin hartaasti hänelle pitänyt lähtiäisiksi,
olivat keskenään. -- Kadehdittako jo hänen autuuttaan? Silloinpa
olisitte huonotapaisia kristittyjä.

-- _Ma foi_, emme suinkaan, -- vastasi prinsessa Viktoria, -- menköön
minne tahtoo, kunhan minun vaan ei tarvitse mennä hänen kanssaan.

-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Adelaide.

-- Eikä minun, -- jatkoi prinsessa Sofia.

-- Muuten, hän inhosi meitä, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Teitäkö? -- kysyi Ludvig XV.

-- Niin, niin, juuri meitä, -- vastasivat toiset kaksi sisarta
yhtaikaa.

-- Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta
sukuansa, Louise-rukka, -- sanoi Ludvig XV.

Tämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide,
vanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen
kuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut
pystymättä hänen panssaristaan.

-- _Mesdames_, -- huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä
äänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi
velttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle
nimen Riepu. -- _Mesdames_, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa
kuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.

-- Ahaa, taas jotain mustaamista, -- virkkoi kuningas. -- Anna tulla
vaan, Riepu, anna tulla!

-- Oh, sire, -- vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille
oikein mieleen.

-- Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.

Madame Adelaide puraisi huultaan.

-- Mutta minä puhun vaan totta.

-- Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista
sanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin
silti koko hyvin, Jumalan kiitos.

Ja Ludvig XV kohautti hartioitaan.

-- No, puhu, sisko, puhu, -- sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan,
palaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.

-- Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, -- murisi Ludvig XV, -- kas
sillä tavalla te rakastatte isäänne!

Mutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla
mitalla.

-- Niin, -- jatkoi prinsessa Adelaide, -- seikka, jota
Louise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin
tarkasti etikettiä, oli, että...

-- Että?... -- toisti Ludvig XV. -- No, sano nyt, koska kerran olet
alkanut.

-- No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä...

-- Tunkeutuu, mitä sanoit? -- vastasi kuningas tyytymättömänä jo
tähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.

-- Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko
minut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?

Tämä oli mukava keino muuttaa pakinan tarkoitus.

Mutta prinsessa Adelaide oli liian tottunut ilkeyksiin salliakseen
johtaa itsensä tällä tavoin harhaan, kun oli päässyt tolalle
antaakseen jonkun letkauksen.

-- Minä erehdyin, se ei ollut oikea sana. Minun ei olisi pitänyt
puhua tunkeutumisesta, vaan esittämisestä.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- tämä on jo parannus; tunnustan,
että tuo ensimäinen sana oli minusta vastenmielinen: pidän enemmän
esittämisestä.

-- Ja kuitenkaan, sire, en luule vielä tätäkään oikeaksi sanaksi, --
jatkoi prinsessa Viktoria.

-- No mikä se oikea sitten on, annapas kuulua?

-- Se on esittely.

-- Niin, niin, -- huudahtivat toiset kaksi yhtyen vanhimman
väitteeseen, -- nyt löytyi varmaan se oikea sana.

Kuningas pureskeli huuliaan.

-- Ahaa, vai luulette? -- sanoi hän.

-- Kyllä, -- jatkoi prinsessa Adelaide. -- Minä siis tarkoitin, että
Louise-sisareni pelkäsi pahoin uusia esittelyitä.

-- No niin, -- sanoi kuningas haluten päästä koko pakinasta, -- entä
sitten?

-- Niin, isä, hän pelkäsi tietysti nähdä kreivitär Dubarryn tulevan
esitellyksi hovissa.

-- Kas niin muka! -- huusi kuningas antaen harminsa purkautua
hillittömästi; -- antakaa tulla vaan, älkää kierrelkö ja kaarrelko
asiaa! _Cordieu_, miten te tuhlaatte aikaamme, hyvä neiti Totuus.

-- Sire, -- vastasi prinsessa Adelaide, -- jos äsken epäröin puhua
näin teidän Majesteetillenne, johtui se siitä, että kunnioitus esti
minua sitä tekemästä ja että ainoastaan teidän Majesteettinne käsky
saattoi avata suuni sellaisessa asiassa.

-- Niin kai, tietysti! Niinkuin sinä osaisit pitää kiinni tuon suusi!
Niinkuin se ei aina joko haukottelisi, puhuisi tai pureskelisi!...

-- Siitä huolimatta on kuitenkin totta, sire, -- jatkoi prinsessa
Adelaide, -- että luulen löytäneeni oikean syyn sisareni poistumiseen.

-- No niin, mutta siinä sinä erehdyt.

-- Oh, sire, -- vastasivat yhtaikaa painokkaasti päätään pudistaen
prinsessat Viktoria ja Sofia; -- oh, sire, me olemme siitä asiasta
varsin varmat.

-- Mitä tämä on! -- keskeytti Ludvig XV, aivan kuin isä Molièren
näytelmissä. -- Ahaa, nyt yhdytään samaan mielipiteeseen, vai niitä?
Näyttääpä siltä kuin olisi salaliitto perheessäni. Senkö tähden
siis tuo esittely ei saisi tapahtua; senkö tähden siis _mesdames_
ovat poissa kotoa, kun heidän luokseen aiotaan tulla vieraisille;
sentähden siis he eivät vastaa audienssianomuksiin ja hakemuksiin.

-- Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? -- kysyi prinsessa Adelaide.

-- Oh, tiedäthän nyt sen; -- virkkoi prinsessa Sofia; -- neiti Jeanne
Vaubernierin hakemuksiin.

-- Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, -- jatkoi prinsessa
Viktoria.

Kuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat
tavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei
luvannut sisaruksille hyvää.

Ja kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka
olisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän
kaikkien päänsä myrskyn edessä.

-- Kas niin, -- sanoi kuningas, -- näin te todistatte minun muka
erehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.

-- Sire, -- sanoi prinsessa Adelaide, -- teidän Majesteettinne
kohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.

-- Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden
luokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt,
mesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse.
Elukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden,
että niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle
totuuksia.

Kuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt
eteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan
kuorossa:

    Pariisin suuren naiset
    ja immet, nuorukaiset
    on lempeen riutuvaiset
    ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi!
    Se myöskin Blaisen heilun
    vie hautaan, armastellun
           reilun
           lellun,
           heilun
    jo sängyn omaks saa, Hohoi!

Se oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä
laulua, jota laulettiin kaduilla nimellä _La Belle Bourbonnaise_.

Kuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät
prinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa,
mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:

-- Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!

Upseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.

-- Avatkaa koirakamari, -- sanoi kuningas.

-- Oh, sire, -- huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen,
estämään hänen kulkuaan, -- älköön teidän Majesteettinne menkö enää
askeltakaan.

-- No mikä nyt sitten on, sanokaa? -- virkkoi kuningas pysähtyen
koirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he
vainusivat isäntänsä olevan lähellä.

-- Sire, -- vastasi upseeri, -- antakaa intoni anteeksi, mutta minä
en voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas, -- ymmärrän, kamari ei ole
järjestyksessä... No niin, päästäkää Gredinet tänne.

-- Sire, -- jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, -- Gredinet ei ole
huolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä
on vesikauhu.

-- Oh, toden totta, -- huudahti Ludvig XV, -- minä olen onnettomin
ihminen maailmassa! Gredinetillä vesikauhu, se nyt kaiken surun
lisäksi.

Koiraupseeri arveli velvollisuudekseen vuodattaa pari kyyneltä,
tehdäkseen kohtauksen elävämmäksi.

Kuningas kiepahti kannoillaan ja meni työhuoneeseensa, jossa hänen
kamaripalvelijansa häntä odotti.

Kun hän näki kuninkaan tyrmistyneet kasvot, vetäytyi hän
ikkunasyvennykseen kätköön.

-- Ah, kyllä minä huomaan hyvin, -- mutisi Ludvig XV välittämättä
vähääkään tuon uskollisen palvelijan läsnäolosta, sillä hän ei ollut
kuninkaasta edes ihminenkään, ja kävellen edestakaisin huoneessaan,
-- ah, kyllä minä huomaan, että hra de Choiseul kohtelee minua
narrina. Dauphin pitää jo itseään täällä puolittain isäntänä ja
luulee pääsevänsä kokonaan herraksi, saatuaan pikku Itävallattarensa
valtaistuimelle. Louise kyllä rakastaa minua, mutta sangen kovalla
tavalla, koska hän saarnaa minulle moraalia ja hylkää minut. Muut
kolme tytärtäni laulavat renkutuksia, joissa minua kutsutaan
Blaiseksi. Provencen kreivi kääntää Lucretiusta. Artois'n kreivi
juoksee tyttöjen perästä. Koirillani on vesikauhu ja tahtovat minua
purra. Ei ole tosiaan muita kuin tuo kreivitär-parka, joka minua
rakastaa. Hiiteen kaikki, jotka tahtovat häntä kiusata!

Epätoivon vimmalla istahti Ludvig XV senjälkeen pöydän eteen, saman,
jonka ääressä Ludvig XIV oli kirjoittanut nimiään valtion papereihin
ja joka oli kantanut hänen viimeisten sopimuskirjainsa ja ylpeäin
kirjelmäinsä taakkaa.

-- Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki ihmiset ympärilläni koettavat
saada madame la dauphinea kiireesti tänne. Luullaan, että hänen
tarvitsee täällä ainoastaan näyttäytyä, niin minä joudun hänen
orjakseen tai annan hänen sukunsa itseäni vallita. _Ma foi_, kylläpä
tosiaan ennätän vielä tavata tuon rakkaan pojanpoikani nuorikon,
varsinkin jos hänen saapumisensa tuo minulle yhä uusia rettelöltä.
Eläkäämme siis rauhassa, rauhassa niin kauan kuin on mahdollista
vielä. Ja että se olisi mahdollista, viivytelkäämme häntä matkalla.
Hän aikoi, -- jatkoi kuningas, -- kulkea Reimsin ja Noyonin kautta
pysäyttämättä ja saapua nyt kohta Compiègneen. Mutta noudattakaamme
nyt aikaisemmin aiottua seremoniaa. Kolme päivää vastaanottoja
Reimsissä ja yksi... ei, kaksi... pyh, miksikä ei kolme päivää juhlia
Noyonissa! Siten voitan toki aikaa kuusi päivää, kuusi onnellista
päivää!

Kuningas tarttui kynään ja kirjoitti itse hra de Stainvillelle käskyn
pysähtyä kolmeksi päiväksi Reimsiin ja kolmeksi Noyoniin.

Sitten lähetti hän noutamaan häntä palvelemaan määrätyn kuriirin.

-- Tulista vauhtia, kunnes tämä käsky on asianomaisen käsissä, --
sanoi hän tälle.

Sitten kirjoitti hän samassa rupeamassa:

    'Rakas kreivitär, me asetamme tänään Zamoren
    kuvernöörinpaikkaansa. Minä lähden Marly'hin. Tänä iltana tulen
    Luciennesiin ja kerron teille kaikki, mitä nykyään ajattelen.

                                                  _Ranska_.'

-- Kas tässä, Lebel, -- sanoi hän, -- vie tämä kirje kreivittärelle,
ja ole hänen kanssaan hyvissä väleissä, sen neuvon sinulle annan.

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui.



29.

Kreivitär de Béarn.


Kaikkien kerrottujen katkerain kohtausten päävaikute, kaikkien näiden
hovissa toivottujen tai peljättyjen häpeäjuttujen kompastuskivi,
Béarnin kreivitär, matkusti, kuten Chon oli veljelleen sanonut,
nopeaa vauhtia Pariisia kohti.

Tämä matka oli erään tuollaisen kekseliään päähänpiston tulos,
jollaisilla varakreivi Jean tarpeen vaatiessa päästi itsensä pulasta.

Kun hän ei ollut saanut hovin vallasnaisista tuota niin hartaasti
toivottua ja välttämätöntä kummitätiä, jota ilman rouva Dubarryn
esittely ei voinut tapahtua, oli hän kääntynyt maaseudun puoleen ja
tutkinut siellä kaikki mahdolliset asemat ja olosuhteet ja nuuskinut
kaupungin toisensa jälkeen. Ja viimein oli hän löytänyt Maas-joen
rannalta eräästä aivan keskiaikaisesta, mutta melkoisen hyvin
hoidetusta talosta ne seikat, joita hän tarvitsi.

Varakreivi Jeanin tarvitsemat seikat olivat joku vanha käräjöitsijä
ja vanha oikeusjuttu.

Vanha käräjöitsijä oli Béarnin kreivitär.

Vanha oikeusjuttu jälleen oli selkkaus, josta kreivittären koko
omaisuus riippui, ja oikeusjuttu taas riippui hra de Maupeousta, joka
oli aivan äskettäin saatu rouva Dubarryn liittolaiseksi. Tämän kanssa
oli hra de Maupeou nyt huomannut olevansa sukulaisuussuhteissa, jotka
olivat tähän saakka olleet aivan tuntemattomat, ja niinpä kutsui
hän nyt rouva Dubarrytä serkukseen ja oli avulias ja palvelevainen
kuninkaan lemmikille koko äsken syntyneen ystävyyden ja tulevaisten
etujensa voimalla, sillä hän toivoi kanslerin paikkaa. Moinen
ystävyys ja tulevainen harrastus olivatkin jo saaneet kuninkaan
nimittämään hänet _vice-chancelieriksi_, varakansleriksi; mutta
ihmiset kutsuivat häntä lyhyyden vuoksi vain arvonimellä _le
vice_.[52]

Rouva de Béarn oli tosiaan oikein kunnon käräjätäti, joka muistutti
suuresti kreivitär d'Escarbagnasia tai rouva Pimbecheä, noita kahta
tämän aikakauden erinomaista tyyppiä, ja jolla muuten oli, kuten
näkee, sangen kunniakas nimikin.

Béarnin kreivitär oli vilkasliikkeinen, laiha ja kulmikas vanhus,
aina valpas ja varuillaan, ja hänen silmänsä pälyivät harmaiden
kulmakarvain alta aina kuin peljästyneen kissan. Hän käytti yhä
nuoruutensa ajan pukua, ja koska muoti, niin oikullinen kuin se
onkin, joskus suvaitsee olla järkeväkin, niin sattui vuonna 1740
eläneitten tyttöjen puku olemaan samanlainen kuin se, jota vanhat
naiset käyttivät kertomuksemme aikana, vuonna 1770.

Runsaasti pitsejä, pieni pykäläreunainen vaippa hartioilla,
suunnattoman suuri myssy päässä ja valtavilla taskuilla varustettu
hame yllä ja kukikas silkkinen kaulaliina kaulassa, tällainen oli
puku, jossa Chon, rouva Dubarryn rakas käly ja luotettava uskottu,
tapasi kreivitär de Béarnin silloin kun hän oli tullut hänen
luoksensa neiti Flageot'na, nimittäin kreivittären asianajajan
tyttärenä.

Vanha kreivitär käytti sitä, pukua nimittäin, yhtä paljon
mieltymyksen kuin säästäväisyydenkin vuoksi. Hän ei ollut niitä
ihmisiä, jotka punastelevat köyhyyttään, sillä hän ei ollut syynä
tuohon köyhyyteensä. Sitä, ettei hän ollut rikas, suri hän ainoastaan
sentähden, ettei hän voinut jättää nimensä arvoista omaisuutta
perinnöksi pojalleen, joka oli sangen maalaismainen nuorukainen,
kaino kuin nuori tyttö ja muuten paljon enemmän aineellista
hyvinvointia kuin kunnian loistoa haluava olento.

Vanhalla käräjätädillä oli kyllä yksi rikkaus, nimittäin se, että hän
saattoi kutsua _omikseen_ maita, joista hänen asianajajansa riiteli
Saluces-suvun kanssa. Mutta koska hän oli sangen älykäs nainen, niin
tiesi hän hyvin, että jos hän olisi halunnut saada lainaa noita maita
vastaan, ei olisi löytynyt ainoatakaan koronkiskuria, -- vaikka
sillä ammattialalla oli Ranskassa siihen aikaan varsin rohkeita
miehiä, -- eikä ainoatakaan prokuraattoria, -- ja periaatteettomia
prokuraattoreita on löytynyt aina, -- joka olisi lainannut hänelle
mitään tuollaisia takeita vastaan tai antanut hänelle pienintäkään
summaa etukäteen toivossa, että nämä maat luovutettaisiin takaisin
entiselle omistajattarelleen.

Siitä syystä oli kreivitär de Béarnin pakko tyytyä pelkästään
niiden maittensa tuottoon ja vuokraan, joita tämä oikeudenkäynti ei
koskenut, nimittäin suunnilleen tuhannen écun korkoihin vuosittain,
ja siitä syystä hän karttoi nykyään hovia, sillä siellä oli mennyt
kaksitoista livreä päivässä jo pelkästään niiden vaunujen vuokraan,
joilla käräjätäti oli ajellut herrain tuomarien ja asianajajien
puheilla.

Ennen kaikkea oli hän väistynyt syrjään maaseudulle siksi, ettei hän
toivonut neljään, viiteen vuoteen oikeudenpöytäkirjainsa pääsevän
alas hyllyltä, johon ne oli pantu odottamaan vuoroaan. Nykyäänkin
käyvät oikeusjutut hitaasti, ja kuitenkin saattaa oikeudenkävijä
toivoa näkevänsä juttunsa kerran loppuvan tarvitsematta elää aivan
muinaisten patriarkkain ikään, mutta siihen aikaan sitävastoin kesti
oikeudenkäyntiä usein kaksi, kolme sukupolvea ja ne olivat aivan
kuin nuo "Tuhannen ja yhden yön" ihmeelliset kasvit, jotka kantavat
hedelmää vasta parin sadan vuoden päästä.

Rouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin
tähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia
kymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme
sanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan
kansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.

Hän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa,
haastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja
toimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja
tai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se
nimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de
Béarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin
mikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama
sankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven
äänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin
silmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa
korvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat
hapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän
riiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen
niin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi
asianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.

Nyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na
vanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä
yllätys.

Nuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.

Ihminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin
rouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti
kertomuksellaan.

Pieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän
oli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän
oli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du
Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut
nähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä
varsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna,
koskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan
namusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot
ajoi.

Mutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä
lasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata
päätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli
neiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.

Sitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin
vakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin
miehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia
pahoja epäilyksiä vastaan.

Ehkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta
kirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen.
Mutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä
moisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään
luottamusasian?

Ja miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli?
Mitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman
matkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia?
Jos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun
pankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi
saattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan
pöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli
varkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi
sattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät,
jotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.

Heti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen
puvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä,
jotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen
sinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin
vaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän
kiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi
jo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille
jo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.

Kun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita
mukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä
tietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari
Flageot'n talon portilla.

Kuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta
joukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita,
noiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät
olevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja
momumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa
puolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä
vaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.

Petit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti
majesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille,
niin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa
asua Pariisissa käydessään, nimittäin _Kiekuvaan Kukkoon_, joka oli
Saint-Germain-des-Prés-kadun varrella.

Sitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä
portaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys,
joka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut
kiivaasta ajosta ja maantien helteestä.

Kun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva
kreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa,
joiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä
peruukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen
kuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.

Tällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle.
Mutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että
kreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:

-- No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!

-- Kyllä, -- vastasi Flageot, -- sen näen, kreivitär.

Sitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären
nahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja
toimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä
luota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.

-- Kas niin, madame, -- sanoi mestari Flageot kohteliaasti, --
sallinette nyt minun ilmaista teille iloani näin odottamattomasta
tulosta?

Rouva de Béarn kohotti paraikaa syvässä nojatuolissa jalkojaan
sen verran permannosta, että Marketta saattoi panna sen ja hänen
kirjattujen silkkikenkiänsä väliin tuomansa nahkatyynyn, ja
suoristautui nyt yhtäkkiä.

-- Kuinka, odottamattomastako? -- vastasi hän ja pisti nenälleen
silmälasinsa, jotka hän oli jo vetänyt kotelosta, voidakseen paremmin
tarkastaa varakansleria.

-- Tiettävästi; minä luulin, että te olisitte siellä tiluksillanne,
madame, -- vastasi asianajaja, antaen herttaisesti tilusten
imartelevan nimen rouva de Béarnin kolmelle auranalalle
vihannestarhaa.

-- Kuten huomaatte, olen siellä ollutkin; mutta ensimäisen merkin
teiltä saatuani kiiruhdin tänne.

-- Ensimäisen merkin minulta? -- matki asianajaja hämmästyneenä.

-- Ensimäisen sanan, ensimäisen tiedon tai neuvon teiltä tultua,
miten vaan haluatte sitä nimittää.

Asianajajan silmät tulivat suuriksi kuin kreivittären silmälasit.

-- Toivoakseni olen tarpeeksi kiiruhtanut, -- jatkoi kreivitär, --
että voitte olla minuun tyytyväinen.

-- Suorastaan hurmaantunut, madame, kuten aina teihin; mutta sallikaa
minun teille sanoa, että minä en jaksa ymmärtää, mitä minulla tässä
tulossanne on tekemistä.

-- Kuinka! -- huudahti kreivitär; -- mitäkö teillä on siinä
tekemistä?... Kaikki, tai paremminkin sanoen, tehän siihen olette
syynäkin.

-- Minä?

-- Niin juuri, te... No niin, täällä on siis uutisia?

-- Kyllä, madame, väitetään, että kuningas suunnittelee
valtiokeikausta parlamenttia vastaan. Mutta saanko luvan teille
jotain tarjota?

-- Vai niin, siis muka kysymys kuninkaasta ja valtiokeikauksista!

-- Mutta mistäs sitten, madame?

-- Minun oikeusjutustani. Siitähän minä kysyin, mitä uutta siinä on
tapahtunut.

-- Oh, -- vastasi hra Flageot pudistaen surullisesti päätään, -- mitä
siihen asiaan tulee, ei mitään, ei kerrassaan mitään.

-- Ettäkö ei mitään...

-- Ei, ei mitään...

-- Siitä saakka nimittäin, kun teidän tyttärenne kävi minulle asiasta
puhumassa. Ja koska hän teki sen vasta toissapäivänä, niin ymmärrän,
ettei siitä saakka olekaan ehtinyt mitään uutta tapahtua.

-- Minun tyttäreni, madame?

-- Niin.

-- Sanotteko: minun tyttäreni?

-- Epäilemättäkin, teidän tyttärenne, jonka lähetitte luokseni.

-- Anteeksi, madame, -- vastasi Flageot, -- mutta on aivan
mahdotonta, että olisin lähettänyt luoksenne tyttäreni.

-- Mahdotonta?

-- Niin, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole
tytärtä.

-- Oletteko varma siitä? -- kysyi kreivitär.

-- Madame, -- huomautti Flageot, -- minulla on kunnia olla vanhapoika.

-- Älkää nyt! -- epäsi kreivitär.

Flageot tuli rauhattomaksi; hän huusi Markettaa tuomaan
kreivittärelle virvoitusjuomaa ja varsinkin antaakseen hänen pitää
vierasta silmällä.

"Nais-parka", ajatteli asianajaja, "hänen älynsä on mennyt sekaisin".

-- Kuinka, -- jatkoi kreivitär, -- eikö teillä ole tytärtä?

-- Ei, madame.

-- Naitua tytärtä, joka asuu Strassburgissa?

-- Ei, madame, tuhannen kertaa ei!

-- Ja te ette ole antanut tyttärenne tehtäväksi, -- jatkoi kreivitär
seuraten yhä ajatustaan, -- ette ole antanut tuon tyttären tehtäväksi
ilmoittaa minulle ohitse matkustaessaan, että minun oikeusjuttuni on
nyt listalla?

-- En.

Kreivitär hypähti koholle nojatuolissa ja löi kaksin käsin polviinsa.

-- Maistakaa hiukan, kreivitär, -- kehoitti Flageot, -- se tekee
teille hyvää.

Ja samassa hän antoi salaisen merkin Marketalle, joka toi sisään
tarjottimen ja sillä kaksi lasia olutta. Mutta vanhalla rouvalla
ei enää ollut jano; hän sysäsi tarjottimen ja lasit niin kiireesti
luotaan pois, että mamselli Marketta, joka näytti olevan talossa
jollakin tavoin etuoikeutetussa asemassa, siitä suorastaan
loukkaantui.

-- Kuulkaahan nyt, -- sanoi kreivitär katsellen lakimiestä
silmälasiensa lävitse, -- selvittäkäämme nyt toisillemme tätä asiaa.

-- Kyllä, mielelläni, -- vastasi Flageot. -- Jää sinä tänne,
Marketta; ehkäpä madame tahtoo hiukan myöhemmin. Selvitetään nyt.

-- Niin, tehkäämme se, olkaa niin hyvä, sillä te olette aivan
käsittämätön tänään, hyvä hra Flageot; luulisi toden totta, että
helle on pannut aivonne aivan sekaisin.

-- Älkää kiihtykö, -- vastasi asianajaja ja lykkäsi jaloillaan
tuoliaan taaksepäin, päästäkseen kreivittärestä loitommalle, -- älkää
kiihtykö, vaan puhutaan rauhassa.

-- Niin, puhutaan vaan. Te siis sanoitte, että teillä ei ole tytärtä,
hra Flageot?

-- Ei, madame, ja minä valitan sitä mitä syvimmin, koska se ei näy
olevan teistä mieleen, joskin...

-- Joskin? -- toisti kreivitär.

-- Joskin minä puolestani olisin mieluummin toivonut poikaa. Poikain
on helpompi tulla maailmassa toimeen, tai he eivät ainakaan joudu
niin huonoille jäljille kuin tytöt nykyaikaan.

Kreivitär liitti ylen rauhattomana kätensä ristiin.

-- Kuinka, -- kysyi hän; -- ettekö te lähettänyt jotakin sisartanne,
veljentytärtänne tai serkkuanne pyytämään minua tulemaan Pariisiin?

-- Sitä en ole koskaan uneksinutkaan, madame, tietäen kuinka
kalliiksi elanto Pariisissa tulee.

-- Mutta minun juttuni?

-- Lupaan ilmoittaa heti siitä teille, kun se otetaan esille.

-- Kuinka, kun se otetaan esille?

-- Niin.

-- Eikö se sitten nyt ole esillä?

-- Ei minun tietääkseni, madame.

-- Minun juttuani ei ole siis otettu tutkittavaksi?

-- Ei.

-- Eikä sitä aiotakaan piakkoin ottaa?

-- Ei, madame, Jumala paratkoon, ei!

-- Siinä tapauksessa, -- huudahti vanhus nousten ylös, -- on minua
petetty, hävyttömästi pidetty pilkkana.

Flageot sysäsi peruukin ylös otsalleen ja mutisi:

-- Niin pelkään, madame.

-- Mestari Flageot!... -- huusi kreivitär.

Asianajaja ponnahti tuolillaan pelosta ja antoi merkin Marketalle,
joka oli jo valmiina isäntäänsä auttamaan.

-- Mestari Flageot, -- jatkoi kreivitär, -- minä en aio kärsiä tätä
nöyryytystä ja minä turvaudun poliisipäällikköön saadakseni tietooni
tuon lepakon, joka on tällä tavoin minua loukannut.

-- Hm, -- hymähti Flageot; -- sen tiedon saamisen taitaa olla niin ja
näin.

-- Ja kun saan hänet käsiini, -- jatkoi kreivitär vihan vimmassa, --
haastatan hänet oikeuteen.

-- Taas oikeusjuttu! -- sanoi asianajaja alakuloiseksi tullen. Nämä
sanat pudottivat käräjöitsijän alas hänen vimmansa korkeudesta, ja
kolaus oli ankara.

-- Oi, -- sanoi hän, -- minä tulin tänne niin onnellisena!

-- Mutta mitä tuo nainen sitten teille sanoi?

-- Ensinnäkin, että te olitte hänet lähettänyt.

-- Mikä hävytön vehkeilijä!

-- Ja teidän puolestanne hän ilmoitti minulle, että juttuni otetaan
tutkittavaksi aivan kohta; minun ei mitenkään pitänyt viivytellä, tai
olisin muka saapunut liian myöhään.

-- Oi, kaukana siitä, että juttunne tulisi tutkittavaksi, -- vahvisti
Flageot jälleen.

-- Meidät on unohdettu, eikö niin?

-- Unohdettu, haudattu, kuopattu, madame; ja ellei tapahdu ihmettä,
mutta tehän tiedätte, että ihmeet ovat nykyään harvinaisia...

-- Oi, se on totta, -- mutisi kreivitär huokaisten.

Flageot vastasi toisella huokauksella tilaisuuden vaatimuksen mukaan.

-- Kuulkaahan, hra Flageot, -- jatkoi rouva de Béarn, -- tahdotteko
tietää erään asian?

-- Sanokaa pois, madame.

-- Minä en elä tämän ohi.

-- Oh, mitä siihen tulee, se olisi sangen väärin.

-- Hyvä Jumala, -- jatkoi kreivitär-parka, -- minun voimani ovat
aivan lopussa.

-- Rohkeutta, madame, rohkeutta, -- sanoi Flageot.

-- Mutta eikö teillä ole minulle mitään neuvoa?

-- Kyllä; neuvon teitä matkustamaan takaisin tiluksillenne ja olemaan
vasta uskomatta henkilöitä, jotka tulevat luoksenne tuomatta minulta
kirjettä.

-- Ah, niin, kai minun sinne täytyy palata.

-- Se olisi viisainta.

-- Mutta uskokaa minua, hra Flageot, -- vaikeroi kreivitär, -- me
emme toisiamme enää näe, emme ainakaan tässä maailmassa.

-- Mikä konnamaisuus!

-- Mutta ovatpa vihamieheni siis kovin häikäilemättömiä?

-- Se on Saluces-suvun ilkeyttä, sen vannon.

-- Kaikessa tapauksessa se on hyvin raukkamainen keksintö.

-- Niin, suorastaan kehno, -- myönsi Flageot.

-- Haa, oikeus, oikeus, -- huusi kreivitär, -- se on Kakuksen luola,
hyvä hra Flageot.

-- Ja miksikä? -- sanoi asianajaja. -- Siksi, ettei oikeus ole enää
ennallaan, siksi että parlamenttia lahjotaan, että hra de Maupeou on
tahtonut päästä kansleriksi tyytymättä olemaan presidenttinä.

-- Hra Flageot, nyt minun tekisi mieleni vähän juoda.

-- Marketta! -- huusi asianajaja.

Marketta, joka oli hetkeksi poistunut nähdessään keskustelun sujuvan
rauhallisesti, tuli sisään.

Hän tuli sisään, sanoimme, tuoden takaisin poisviemänsä tarjottimen
ja kaksi lasia olutta. Rouva de Béarn tyhjensi verkalleen lasinsa
ja soi asianajajalleen kunnian kilistää kanssaan. Sitten hän meni
ulos eteiseen, kumarrettuaan surullisesti ja hyvästeltyään vielä
surullisemmin.

Flageot saattoi häntä ulos peruukki kädessä.

Kreivitär seisoi jo porrassillakkeella tavoitellen köyttä, joka
siellä toimitti kaiteen virkaa, kun yhtäkkiä jokin käsi sattui hänen
kätensä päälle ja jonkun pää puski häntä rintaan.

Käsi ja pää olivat kirjurin, joka harppasi portaita ylös neljä
askelmaa kerrallaan.

Vanha kreivitär suututtelihe ja motkotti, järjesteli helmuksiaan ja
jatkoi menoaan ulos, mutta kirjuri jälleen juoksi eteiseen, lykkäsi
sen oven auki ja huusi kaikkien aikain kirjureille ominaisella
iloisella ja reippaalla äänellä:

-- Tässä on, mestari Flageot, se koskee Béarnin juttua! Ja hän ojensi
asianajajalle erään paperin.

Juosta takaisin ylös, työntää kirjuri syrjään, karata mestari
Flageot'n kimppuun, temmaista paperi hänen kädestään, sulkea hänet
auttamattomasti työhuoneeseen, tämän kaiken ehti vanha kreivitär
tehdä ennenkuin kirjuri ennätti saada kaksi korvapuustia, jotka
Marketta hänelle antoi tai oli antavinaan vastaukseksi kahdesta
muiskusta.

-- Hei, -- huusi vanha kreivitär, -- mitä siinä paperissa sanotaan,
mestari Flageot?

-- _Ma foi_, sitä en vielä tiedä, kreivitär; mutta jos suvaitsette
antaa minulle paperin, niin sen sanon.

-- Se on totta, hyvä mestari Flageot; lukekaa, mutta nopeasti.

Asianajaja katsoi kirjeen allekirjoitusta.

-- Tämän on lähettänyt mestari Guildou, meidän prokuraattorimme, --
sanoi asianajaja.

-- Ah, hyvä Jumala!

-- Hän käskee minua olemaan valmiina, -- jatkoi mestari Flageot
yhä ällistyneempänä, -- olemaan valmiina ajamaan oikeuden edessä
asiaamme, sillä juttumme on nyt otettu esityslistalle.

-- Otettu esityslistalle! -- huusi kreivitär ponnahtaen ylös
permannosta; -- otettu esityslistalle! Ahaa, varokaa itseänne,
hra Flageot, älkäämme laskeko enää leikkiä, nyt minä en enää sitä
sietäisi.

-- Madame, -- vastasi mestari Flageot, joka oli aivan ymmällään
saamastansa tiedonannosta, -- jos tässä joku laskee leikkiä, niin se
on kai pelkästään hra de Guildou, ja siinä tapauksessa tekee hän sen
ensi kertaa elämässään.

-- Mutta onko tämä kirje tosiaan häneltä?

-- Katsokaa itse, tuossa on allekirjoitus: Guildou.

-- Se on totta... Otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi
tiistaina. Mutta kuulkaas, eihän tuo luonani käynyt nainen ollutkaan
mikään vehkeilijä, mestari Flageot?

-- Ei tosiaan näytä olleen.

-- Mutta te ette ollut häntä missään tapauksessa lähettänyt...
Oletteko varma, ettette häntä lähettänyt?

-- _Pardieu_, olenko muka!

-- Kuka hänet sitten oli lähettänyt?

-- Niin, sanokaapas se!

-- Sillä joku hänet tiettävästi on lähettänyt.

-- Se menee yli ymmärrykseni.

-- Enkä minä ymmärrä tästä yskääkään. -- Hän lisäsi:

-- Kuulkaas, antakaapas minun lukea kirje vielä uudestaan, mestari
Flageot: otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi, siihen
on kirjoitettu, -- ja presidentti Maupeou tulee esiintymään
puheenjohtajana.

-- Peijakas, oliko siinä sekin?

-- On loppuna.

-- Sehän on ikävää.

-- Kuinka niin?

-- Koska presidentti Maupeou on Saluces-suvun hyvä ystävä.

-- Tiedättekö sen varmaan?

-- Eroamattomia ystäviä.

-- Kas niin, nyt olemme pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen. Minua
vaivaa kova onni.

-- Ja kuitenkin täytyy teidän käydä hänen puheillaan, siinä ei mikään
auta, -- jatkoi mestari Flageot.

-- Mutta hän ottaa minut hyvin pahasti vastaan.

-- Se on mahdollista.

-- Ah, mestari Flageot, mitä sanoitte?

-- Totta vaan, madame.

-- Mitä, te ette ainoastaan itse menetä rohkeuttanne, vaan viette
minultakin sen vähän, mitä minulla oli.

-- Hra de Maupeoun edessä ei teille voi mitenkään käydä hyvin.

-- Että te, oikea Cicero, olette noin heikko!

-- Cicero olisi joutunut tappiolle Ligariuksen jutussa, jos hän olisi
puolustanut sitä Verresin edessä eikä Caesarin edessä, -- vastasi hra
Flageot voimatta keksiä tätä vaatimattomampaa vertausta vastaukseksi
kunniasta, jonka hänen turvattinsa oli hänelle antanut.

-- Te ette siis neuvo minua menemään hänen luokseen?

-- Jumala varjelkoon, madame, minua neuvomasta teitä sellaiseen
huimuuteen; minä ainoastaan valitan, että teidän täytyy käydä hänen
luonaan.

-- Tehän puhutte aivan kuin sotamies, joka aikoo karata pois
vartiopaikaltaan, hra Flageot. Tuntuu siltä kuin pelkäisitte jatkaa
asiaa.

-- Madame, -- vastasi asianajaja, -- minä olen joutunut eläissäni
tappiolle monissa jutuissa, joissa saatoin toivoa enemmän voittavani
kuin tässä.

Kreivitär huokaisi, mutta hän kokosi kohta kaiken tarmonsa:

-- Minä jatkan loppuun saakka, -- sanoi hän arvokkuudella, joka
erosi jyrkästi pakinan yleensä lystikkäästä yleissävystä; -- kukaan
ei saa sanoa, että minä, joka olin oikeassa, hätkähdin ihmisten
kavalia juonia. Minä joudun jutussani tappiolle, mutta minä näytän
vilpistelijöille kantavani sellaisen ylimysnaisen otsan, jollaisia ei
ole enää nykyään monta hovissa. Suotteko minulle käsivartenne, hra
Flageot, ja viette minut tuon varakanslerinne luokse?

-- Madame, -- vastasi mestari Flageot turvautuen nyt hänkin
koko omanarvon tuntoonsa, -- madame, me oppositsioonissa olevat
parlamentin jäsenet olemme vannoneet välttää pienintäkin seurustelua
muualla paitsi oikeussalissa niiden kanssa, jotka pettivät
parlamentin d'Aiguillonin asiassa. Yksimielisyys on voimaa; ja koska
hra de Maupeou on käyttäytynyt kiemurtelevasti koko mainitussa
selkkauksessa, koska meillä on täysi syy olla häneen tyytymättömiä,
niin me pysymme omassa leirissämme, kunnes hän julkisesti näyttää
oman värinsä.

-- Minun juttuni sattuu pahaan aikaan, mikäli huomaan, -- huokasi
kreivitär; -- asianajajat riidassa tuomariensa kanssa ja tuomarit
oikeuttahakevien kanssa... No, ei väliä, minä en hellitä.

-- Jumala teitä siis auttakoon, -- sanoi asianajaja ja heitti
yönuttunsa vasemmalle käsivarrelleen aivan kuin roomalainen
senaattori muinoin toogansa.

"Siinäpä surkea asianajaja", nurkui kreivitär itsekseen. "Pelkäänpä,
että minun käy hänen avullaan huonommin parlamentin edessä kuin
siellä kotona korvapieluksille oikeuttani puolustaessani."

Sitten jatkoi hän ääneen ja koettaen salata hymyynsä levottomuuttaan:

-- Hyvästi nyt, mestari Flageot; tutkikaa tarkoin asiaa; sitä pyydän,
sillä eihän tiedä mitä voi tapahtua.

-- Oh, madame, -- vastasi mestari Flageot, -- puolustuspuhe ei minua
laisinkaan huolestuta. Luulenpa, että se on oikein kaunis, varsinkin
kun aion pistää siihen eräitä sangen tuimia tähtäilyjä.

-- Mitä tähtäilyjä, monsieur?

-- Tähtäilyjä Jerusalemin turmeluksesta, madame, kaupungin, jota
vertaan noihin muinaisiin taivaan kiroamiin kaupunkeihin: ja rukoilen
sen tulta sitä tuhoamaan. Ymmärrätte, madame, että tästä ei voi
erehtyä ja että tuo Jerusalem on Versailles.

-- Hra Flageot, -- huudahti vanha rouva, -- älkää sotkeko siten
meidän asiaamme, tai paremminkin minun asiaani.

-- Oh, madame, se on kaikessa tapauksessa hra de Maupeoun edessä
käsiteltynä hukattu, tuo teidän asianne; kysymyksessä on siis enää
ainoastaan voittaa se aikalaistemme edessä;; ja koska emme saa
oikeutta, tehkäämme skandaali.

-- Hra Flageot...

-- Madame, olkaamme filosoofeja... jyrisyttäkäämme.

"Paholainen sinua jyrisyttäköön", murahti kreivitär sielussaan,
"mokoma nurkkasihteeri, joka et näe asiassa muuta kuin keinon
pukeutua koreilemaan filosoofisilla ryysyilläsi. Nyt hra de Maupeoun
luo: hän ei ole suinkaan filosoofi, ja ehkä tulen hänen kanssaan
paremmin toimeen kuin sinun."

Ja vanha kreivitär poistui mestari Flageot'n luota ja
Petit-Lion-Saint Sauveur-kadulta, ravattuaan näinä viimeisinä kahtena
päivänä kaikki toivomusten ja pettymysten portaitten eri askelmat.



30.

Le Vice.


Vanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun
luo.

Kuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa
häntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä
myöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan,
joten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle,
että hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.

Kello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä
olikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo
valtaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki
asiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.

Rouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli
nyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita
monia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta
joita on mahdoton selittää.

Kreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia
kieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen
livren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen
merkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.

Kun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan
siellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle
toiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten
häiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin
rattailla hänet, niin hän meni sisään.

Porttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan
nimeä.

-- Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen
Ylhäisyyttään, -- alkoi kreivitär.

-- Ei haittaa, madame, -- vastasi porttivahti, -- suokaa minun
kuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.

-- Kreivitär de Béarn, -- kuului vastaus.

-- Monseigneur on hotellissaan, -- sanoi silloin porttivahti.

-- Mitä sanoitte? -- kysyi vanha rouva ylen kummastuneena.

-- Sanoin, että monseigneur on hotellissaan, -- vastasi mies.

-- Mutta varmaankaan ei monseigneur ota vastaan?

-- Rouva kreivitär otetaan kyllä vastaan, -- vastasi porttivahti.

Vanha rouva laskeusi rattailta tietämättä, oliko tämä unta vai
totta. Porttivahti nykäisi nauhasta, jonka jälkeen kuului kaksi
kellonheläystä. Lakeija ilmestyi sisäportaille, ja porttivahti
viittasi kreivitärtä kohteliaasti käymään sisään.

-- Te haluatte puhutella hänen Ylhäisyyttään, madame? -- kysyi
lakeija.

-- Kyllä, monsieur, toivoin nimittäin saavani sen onnen, uskomatta
sitä saavani.

-- Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, kreivitär.

"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa", ajatteli kreivitär
kulkiessaan lakeijan perässä, "mutta ainakin on hän siitä hyvä, että
hän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö --
kansleri... tämäpä merkillistä!"

Ja kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen
eteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus
viranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.

Hra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta
samettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.

Sisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta
ihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei
seinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja
laihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.

Lakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.

Hra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.

Kreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.

Kohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti,
olivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa... hän ei
uskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää
tällä tavoin lepohetkiään...

Varakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli
yhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa
huomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän
siis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat
tulla otetuiksi huomioon.

Rouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus,
sillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.

Hra de Maupeou siveli odottaessaan leukaansa.

-- Monseigneur, -- sanoi nyt käräjätäti, -- minä olen tohtinut tulla
teidän Ylhäisyytenne eteen selittämään kaikkein nöyrimmästi erästä
vakavaa asiaa, josta koko omaisuuteni riippuu.

Hra de Maupeou nyökäytti päätään ikäänkuin vastatakseen:

"Puhukaa."

-- Niin, monseigneur, -- vastasi kreivitär, -- te tiedätte, että
koko minun omaisuuteni tai paremmin poikani omaisuus riippuu
oikeusjutusta, jota käyn nykyään Saluces-sukua vastaan.

Varakansleri siveli yhä vaan leukaansa.

-- Mutta minä tunnen niin hyvin teidän oikeuttarakastavan luonteenne,
monseigneur, että vaikka tiedänkin tuttavuus-, niin, miksi en
sanoisi suorastaan ystävyyssuhteet, joissa teidän Ylhäisyytenne on
vastapuoleni kanssa, en ole epäröinyt hetkeäkään tulla anomaan teidän
Ylhäisyyttänne kuulemaan sanojani.

Hra de Maupeou ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan; hänen
oikeudenrakkauttaan ylistettävän tällä tavoin, sillä se ominaisuus
muistutti liian suuressa määrin Dubois'n apostoolisia hyveitä,
joista hänelle oli viisikymmentä vuotta sitten puhuttu samanlaisia
kohteliaisuuksia.

-- Madame, -- vastasi hän, -- te olette oikeassa sanoessanne,
että olen Saluces-suvun ystävä; mutta te olette myöskin oikeassa
uskoessanne, että minä virkaani toimittaessani panen kaikki
ystävyysseikat syrjään. Minä siis vastaan teille mistään
yksityiseduista riippumatta niinkuin oikeuden korkeimman päällikön
tulee.

-- Ah, monseigneur, minä siunaan teitä! -- huudahti vanha kreivitär.

-- Minä tutkin siis asiaa aivan niinkuin tavallinen lakimies, --
jatkoi varakansleri Maupeou.

-- Ja minä kiitän teidän Ylhäisyyttänne, joka on niin taitava näissä
asioissa.

-- Teidän juttunne tulee pian esille, vai mitä?

-- Se tulee esille tulevalla viikolla, monseigneur.

-- No niin, mitä toivotte nyt?

-- Että teidän Ylhäisyytenne tutustuisi asiakirjoihini.

-- Minä ne jo tunnen.

-- No niin, mitä nyt asiasta ajattelette, monseigneur, -- kysyi vanha
kreivitär vavisten.

-- Teidän asiastanne?

-- Niin.

-- Ajattelen, että siinä ei ole epäilemistäkään.

-- Mitenkä? Että minä sen voitan?

-- Ei, vaan että te sen menetätte.

-- Monseigneur sanoo, että minä menetän juttuni?

-- Ehdottomasti. Minä annan siis teille erään neuvon.

-- Minkä? -- kysyi kreivitär ja toivoi vieläkin rahtusen.

-- Sen, että jos teidän on suoritettava maksuja, kun tuomio on
langetettu...

-- Niin?

-- Niin, että teillä silloin on rahat valmiina.

-- Mutta, monseigneur, me joudumme silloin aivan köyhyyteen.

-- _Dame_, ymmärrättehän, kreivitär, ettei oikeus voi ottaa lainkaan
sellaista lukuun.

-- Mutta, monseigneur, löytyyhän oikeuden rinnalla myöskin armo.

-- Juuri siitä syystä, kreivitär, esitetäänkin oikeudenenkeli
vertauskuvallisesti sokeaksi.

-- Mutta eihän teidän Ylhäisyytenne kuitenkaan kiellä minulta erästä
neuvoa?

-- _Dame_, kysykää. Minkälaista pyydätte minulta?

-- Eikö ole mitään keinoa sovitella asiaa, saada lievempi tuomio?

-- Te ette tunne ketään tuomareistanne? -- kysäisi le Vice.

-- En ketään, monseigneur.

-- Se on ikävä asia. Salucesit tuntevat kolme neljäsosaa kaikista
parlamentin jäsenistä.

Kreivitär vavahti.

-- Mutta muistakaa, -- jatkoi varakansleri, -- ettei tämä muuta
todellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen
vaikuttaa itseensä.

Tämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut
apostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.

-- Ja kuitenkin, -- jatkoi kansleri, -- vaikka tuomari on rehellinen
mies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta;
se on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on
oikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä
voidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin
mahdollista.

-- Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee
minulle sanoa!

-- Mitä minuun tulee, -- jatkoi de Maupeou, -- tehän ymmärrätte, että
minä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia
vihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin
esteettömästi lausua siitä mielipiteeni.

-- Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri
katsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.

-- Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa
ja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin
aivan kaikkivoipia.

-- Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.

-- Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen
suusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!

-- Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani,
että tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, -- vastasi de Maupeou
teeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.

Kreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin
aikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja
hän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain
itselleen edullista.

-- Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle
sangen tehokas suositus, -- jatkoi de Maupeou.

-- Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle,
monseigneur.

-- _Dame_, minä en asialle puolestani mitään voi.

-- Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään
menevät, -- virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.

-- Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen,
meidän hyvään aikaan, -- vastasi de Maupeou hymyillen.

-- Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan
ilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen
asianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä
kuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen.
Miten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva
teidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt
salajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut
oikeusjutussani.

-- Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita
aina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä _la
Souris_, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen
palansa.[54]

-- Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la
Souris sangen hyvä tyttö!

-- Ettei heiltä voinut kieltää mitään.

-- Tai että he eivät voineet kieltää mitään.

-- Ah, hyvä kreivitär, -- virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka
hämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja
luonnolliselta se tuntui, -- älkää johdattako minua rakkaudesta
nuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.

-- Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä
kadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.

-- Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan
jumalille, uhratkaa.

-- Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat
heitä rukoilemaan tyhjin käsin.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Mistäkö?

-- Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.

-- Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani
kuin ystävän.

-- Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.

-- Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te
olisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani,
eikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.

-- Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita,
kreivitär, -- vastasi varakansleri huoaten. -- Meidän täytyy siis
turvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten
itse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta... Mitäs minun piti
sanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?

-- Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä
ystävätärtään... siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla
olisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä
sinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan
takaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne
haettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.

Kansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.

-- Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he
unhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat
koota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain
tuttu?

-- He ovat minut unohtaneet.

-- Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?

-- En.

-- Muuten, -- jatkoi de Maupeou, -- hän odottaakin nykyään liian
hartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta
ajatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.

-- Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.

-- Hra d'Aiguillon?

-- Keikari, josta puhutaan aivan arvottomia; että hän meni myllyyn
piiloon toisten taistellessa... Hyi mokomaa!

-- Oh, ei pidä uskoa muuta kuin puolet siitä, mitä ihmiset
juttelevat, -- sanoi kansleri. -- Mutta ajatellaanpas vielä toisia.

-- Niin, monseigneur, ajatelkaa, ajatelkaa!

-- Ja miksikä ei...? Niin... Ei... Kyllä tosiaan...

-- Sanokaa, monseigneur, sanokaa.

-- Miksipä ei kääntyä itse kreivittären puoleen?

-- Rouva Dubarryn? -- kysyi käräjätäti ja levitti häveliäästi
viuhkansa.

-- Niin, hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

-- Tosiaanko!

-- Ja ennen kaikkea hyvin auttavainen.

-- Minä olen liian vanhaa sukua miellyttääkseni häntä, monseigneur.

-- Mutta minä uskon, että te erehdytte siinä, kreivitär; hän
päinvastoin koettaa saada ystäviä itselleen vanhoista suvuista.

-- Niinkö luulette? -- kysyi vanha kreivitär, ja hänen
vastenmielisyytensä horjahti heti.

-- Tunnetteko häntä?

-- En, Jumala paratkoon.

-- Oi, se on paha asia. Kas siinä henkilö, jolla on vaikutusta,
arvellakseni!

-- Niin, kyllä hänellä on vaikutusta; mutta minä en ole koskaan häntä
nähnyt.

-- Ettekä hänen kälyäänkään Chonia?

-- En.

-- Ettekä hänen kälyään Bischiä?

-- En.

-- Ette Jean-lankoaan?

-- En.

-- Ettekä hänen neekeriään Zamorea?

-- Mitä, hänen neekeriään?

-- Niin, hänen neekerinsä on mahtava henkilö.

-- Tuo hirmulainenko, jonka kuvia myydään Pont-Neufillä ja joka on
kuin mopsi housuissa.

-- Juuri hän.

-- Minäkö olisin tuon murjaanin tuttu! -- huudahti kreivitär kovin
loukkaantuneena; -- millä ihmeen tavalla te luulette, että minä
olisin häneen tutustunut?

-- Oh, huomaan, että te ette tahdo takaisin tiluksianne,
kreivitär-parka.

-- Kuinka niin?

-- Koska halveksitte Zamorea.

-- Mutta mitä tekemistä Zamorella on tässä asiassa?

-- Hän voi toimittaa teille voiton jutussanne, siinä se.

-- Hänkö, tuo mozambiquelainen, auttaisi minut voittamaan juttuni!
Mutta sanokaahan, olkaa hyvä, millä tavoin?

-- Sillä tavoin, että hän sanoisi valtiattarelleen olevansa huvitettu
siitä, että te voittaisitte. Ymmärrättehän: vaikuttavan henkilön
sana... Zamore tekee mitä tahtoo emännälleen ja emäntä jälleen
kuninkaalle mitä vaan tahtoo.

-- Zamoreko siis nyt Ranskaa hallitsee?

-- Hm, -- myhähti de Maupeou ja pudisti päätään, -- Zamore on sangen
vaikutusvaltainen herra, ja minä olisin mieluummin huonoissa väleissä
esimerkiksi... dauphinen kanssa kuin hänen.

-- Jeesus! -- huudahti rouva de Béarn, -- jos minulle ei tuollaisia
puhuisi niin vakava henkilö kuin teidän Ylhäisyytenne...

-- Ah, Jumala paratkoon, sitä ei puhu teille ainoastaan minä, vaan
koko maailma. Kysykää vaan herttuoilta ja pääreiltä, unohtavatko
he ottaa Marly'hin tai Luciennesiin mennessään taskuunsa namusia
Zamoren suuta tai helmiä hänen korviaan varten. Minä, joka teille
tässä puhun, minä, joka olen Ranskan kansleri tai vähää vailla,
mitä luulette minun juuri tässä tullessanne tehneen? Minä kirjoitin
Zamorelle juuri virkavaltuutta.

-- Kuvernöörin virkaan?

-- Niin; hra de Zamore on nimitetty Luciennesin kuvernööriksi.

-- Sama kunnia, joka annettiin kreivi de Béarnille
kaksikymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta?

-- Nimittämällä hänet Blois'n valtiolinnan kuvernööriksi, niin, aivan
niin.

-- Mikä häpeä, hyvä Jumala! -- huudahti vanha kreivitär; -- mutta
onko nyt monarkia jo aivan tuhon oma?

-- Se on ainakin sangen sairas, kreivitär; mutta tiedättehän, että
sairasvuoteella makaavalta aina koetetaan kiskoa kaikkia mahdollisia
etuja.

-- Tiettävästikin; mutta siinä tapauksessa täytyy päästä edes sairaan
luokse.

-- Tiedättekö, mitä vaadittaisiin, että rouva Dubarry ottaisi teidät
suosiollisesti vastaan?

-- Mitä sitten?

-- Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen
neekerilleen... se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.

-- Niinkö luulette, monseigneur? -- kysyi kreivitär ymmällään.

-- Aivan varmaan; mutta...

-- Mutta?... -- toisti vanha rouva.

-- Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?

-- Entäpä te, monseigneur?

-- Niin minä?

-- Niin.

-- Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.

-- Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, -- virkkoi
käräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. -- Teidän
Ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on
koskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään.
Ja kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole
ainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, -- minä,
Béarnein sukua, -- vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle
tuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes
potkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt
kuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen...

Varakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa,
kun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:

-- Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi
kansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui
nojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.

-- Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! --
huudahti kansleri. -- Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee
puolestanne.

Sitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes
selviytyä hämmästyksestään.

-- Pyydä kreiviä sisään.

Lakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa
tuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja
käsivarsi kääreessä.

Kun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi
epäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri
puolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja
ilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, -- sanoi varakreivi Jean:

-- Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin,
pyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame... hänen
Ylhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari
sanaa.

Kreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä
oli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.

-- Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? -- sammalteli

hän.

-- Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen
Ylhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista
aikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.

-- Valituksen, te? -- kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.

-- Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että
minä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä,
laulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja
elää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, _mordieu_,
siitä kuolee!

-- Selittäkää, monsieur, -- kehoitti kansleri, muka vallan
kauhistuksissaan.

-- Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea
hänen vastaanotto-ajallaan.

-- Kreivitär de Béarn, -- esitteli silloin kansleri vanhan rouvan
Jean Dubarrylle.

Jean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja
samoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat
toisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.

-- Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, --
sanoi kreivitär.

-- Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen
naisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!

-- Tehkää se huoletta, monsieur, minulla on kysymys pelkästään
rahasta, mutta teillä kunniasta, joten teidän asianne luonnollisesti
on kiireellisempi.

-- Madame, -- vastasi varakreivi, -- minä käytän hyväkseni teidän
erinomaista kohteliaisuuttanne.

Ja hän kertoi asiansa kanslerille, joka kuunteli vakavana.

-- Teillä pitäisi olla todistajat, -- sanoi de Maupeou hetkisen
vaiettuaan.

-- Oh, -- huudahti Jean Dubarry, -- tuossa tunnen heti
oikeuttarakastavan tuomarin, joka ei tyydy pelkästään kieltämättömään
totuuteen. Hyvä, todistuksia saatte...

-- Monseigneur, -- keskeytti kreivitär, -- löytyy jo eräs todistaja.

-- Kuka se on? -- kysyivät varakreivi Jean ja de Maupeou yhtaikaa.

-- Minä, -- vastasi kreivitär.

-- Kuinka, te? -- äännähti kansleri.

-- Kuulkaa, monsieur, eikö se selkkaus tapahtunut Chausséen kylässä?

-- Tapahtui, madame.

-- Kievarin pihalla?

-- Niin.

-- Hyvä, minusta saatte todistajan. Minä ajoin kylän ohitse, jossa
teidän kimppuunne karattiin, kaksi tuntia tuon tapahtuman jälkeen.

-- Todellako, madame? -- kysyi kansleri.

-- Oi, te olette kovin ystävällinen, -- virkkoi varakreivi.

-- Ja niin hyvissä ajoin, että koko kylä siitä tapahtumasta puhui, --
jatkoi kreivitär.

-- Varokaahan itseänne, -- sanoi varakreivi, -- varokaa kovin! Jos
tahdotte auttaa minua tässä asiassa, niin ehkäpä Choiseulit keksivät
jonkin keinon antaaksensa teidän sen kalliisti maksaa.

-- Niin, -- vahvisti kansleri, -- se olisikin heille sitäkin
helpompaa, kun kreivittärellä on juuri paraikaa oikeusjuttu, jonka
päätös mielestäni on sangen arveluttava.

-- Monseigneur, monseigneur, -- huokaili vanhus ja pusersi otsaansa;
-- minä syöksyn kuilusta toiseen.

-- Turvautukaa hiukan tähän herraan, -- sanoi kansleri hänelle
puoliääneen, -- hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.

-- Ainoastaan yhdellä, -- huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti.
-- Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota
turvaksenne.

-- Ah, hyvä varakreivi, -- huudahti vanhus, -- tarjoatteko tuota apua
aivan tosissanne?

-- _Dame_, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän
apunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?

-- Ettäkö vielä tahdon, monsieur... Oh, tämä on liika suuri onni!

-- No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän
teitä tulemaan kanssani minun vaunuissani...

-- Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä
tohtisin!

-- Syy on tässä, madame, -- sanoi kansleri ja pisti kreivittären
käteen Zamoren virkavaltuuden.

-- Hra kansleri, -- huudahti varakreivitär, -- te olette minun
suojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston
kukka.

-- Nöyrin palvelijanne, -- toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta
kreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.

-- Kiitos kälyni puolesta, -- virkkoi Jean hiljaa hra de Maupeoulle;
-- kiitokset, serkkuni. Mutta näyttelinkö minä hyvin osani, hä?

-- Mainiosti, -- vastasi hra de Maupeou. -- Mutta kertokaahan myöskin
asianomaiselle, miten minä näyttelin osani. Olkaa hiukan varuillanne,
muori on aika ovela.

Samassa kreivitär käännähti katsomaan taakseen.

Herrat kumarsivat selkänsä koukkuun, hyvästellen juhlallisesti
toisiaan.

Ulko-oven edessä odottivat komeat vaunut ja kuninkaalliset lakeijat.
Kreivitär nousi vaunuihin ylpeydestä pöyhistyneenä. Jean viittasi ja
vaunut alkoivat vieriä.

Kun kuningas oli lähtenyt rouva Dubarryn luota tuon lyhyen ja
nyrpeän vastaanoton jälkeen, josta hän oli ilmoittanut myös
hovimiehilleen, oli kreivitär jäänyt kolmisin Chonin ja Chonin veljen
kanssa; viimemainittu ei ollut tullut hänen luokseen aivan heti
matkalta, ettei olisi saatu tietää, miten vaaraton hänen haavansa
todellisuudessa oli.

Tämän perheneuvottelun tulos oli, ettei kreivitär lähtenytkään
Luciennesiin niinkuin oli kuninkaalle sanonut lähtevänsä, vaan
ajoi Pariisiin. Siellä oli hänellä Valois-kadun varrella pieni
yksityishotelli, joka oli koko tämän perhekunnan levähdyspaikkana
sen samoillessa alinomaa ristiin rastiin kaikenlaisten asiainsa tai
oleskellessa huvitusten vaatiessa Pariisissa.

Kreivitär meni huoneeseensa, otti jonkin kirjan ja alkoi odottaa.

Sillävälin varusti varakreivi tykistönsä ampumakuntoon.

Kuitenkaan ei kuninkaan lemmikillä ollut voimaa ajaa Pariisin läpi
pistämättä silloin tällöin päätään ulos vaunujen ikkunasta. Kaikkia
kauniita naisia vaatii vaisto näyttäytymään, koska he tietävät
itseään mielellään katseltavan. Kreivitär siis näyttäytyi ja niin
ollen levisi Pariisissa huhu hänen saapumisestaan, ja kello kahden
ja kuuden välillä hän sai ottaa vastaan jo ainakin parisenkymmentä
vierasta. Tämä oli oikea sallimuksen hyvä työ kreivitär-parkaamme
kohtaan, sillä hän olisi kuollut ikävästä, jos hänen olisi täytynyt
olla koko moinen aika yksinään, kun taas tällainen ajanvietto kulutti
melkoisen nopeasti tunnit panettelussa, mahtailussa ja kiemailussa.

Leveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun
varakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de
Béarnia kälynsä luokse.

Koko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären
valitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista
tilaisuutta.

Varakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja
ihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia
pääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.

Rouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin
kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Tällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua,
ja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.

-- Sallikaa, madame, -- sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen
odotushuoneeseen, -- sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä
ottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.

-- Oh, monsieur, -- vastasi kreivitär, -- minä en tosiaan tahtoisi,
että häntä häiritään minun tähteni.

Jean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä,
milloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.

-- Oi miten sievä, pieni neekeripoika! -- huudahti kreivitär. -- Onko
hän teidän kälynne oma?

-- On, madame; hän on kälyni suosikkeja, -- vastasi varakreivi.

-- Minä onnittelen kälyänne, että hänellä on tuollainen. Melkein
samassa aukesivat salin oven molemmat puoliskot ja pikentti opasti
kreivitär de Béarnin suurempaan saliin, jossa rouva Dubarry
tavallisesti otti vastaan.

Sillaikaa kuin vanha käräjätäti katseli huokaillen moisen suloisen
asumuksen suurta loistoa, oli Jean Dubarry mennyt kälynsä luokse.

-- Onko se hän? -- kysyi kreivitär.

-- Kyllä, luineen ja lihoilleen.

-- Hän ei aavista mitään?

-- Ei tuon taivaallista.

-- Entä _Le Vice_...?

-- Erinomaista. Kaikki kääntyy hyväksemme, rakas ystävättäreni.

-- Ei olla kauan yhdessä, ettei hän vaan alkaisi epäillä.

-- Olet oikeassa, sillä hän näyttää olevan ovela kuin kärppä. Missä
Chon on?

-- Senhän tiedät, Versaillesissa.

-- On hyvän tärkeää, ettei hän nyt tule näkyviin.

-- Kyllä, sen olen hänelle jo sanonut.

-- No niin, astupa siis saliin, prinsessani.

Rouva Dubarry avasi pikkuhuoneensa oven ja astui sutireen saliin.

Molemmat näyttelijättäremme noudattivat ylen tunnollisesti
kaikkia kohteliaisuusmenoja, joita aika, jolloin kertomamme asiat
tapahtuivat, vaati, ja koettivat kaikin tavoin olla toisilleen
mieliksi.

Rouva Dubarry ryhtyi ensin sanoiksi.

-- Olen jo kiittänyt lankoani, -- sanoi hän, -- siitä, että hän
hankki minulle kunnian saada teidät vieraakseni, ja nyt kiitän teitä
itseänne tästä minulle suvaitsemastanne suuresta suosiosta.

-- Ja minä puolestani, -- vastasi vanha käräjätäti hurmaantuneena, --
minä en tiedä, millä sanoin ilmaista syvää kiitollisuuttani, kun näin
kohteliaasti otatte minut vastaan.

-- Madame, -- virkkoi kreivitär jälleen nöyrästi lyykistäen, -- minun
velvollisuuteni on tarjota kaikin tavoin palvelustani syntyperältään
teidän laiselle vallasnaiselle, jos suinkin voin olla teille joksikin
hyödyksi.

Ja kun kohteliaisuudet kahden puolen oli suoritettu, osoitti madame
Dubarry rouva de Béarnille nojatuolia ja asettui itse toiseen.



31.

Zamoren virkavaltuus.


-- Madame, -- sanoi kuninkaan lemmikki vanhalle kreivittärelle, --
puhukaa nyt, minä kuuntelen.

-- Suo anteeksi, kälyni, -- keskeytti Jean jääden yhä seisoalleen,
-- salli minun poistaa luulosi, että kreivitär muka sinulta jotain
pyytäisi. Madame ei ole sellaista edes ajatellutkaan. Kansleri
lähetti hänen luoksesi eräälle asialle, ei muuta.

Vanha rouva loi Jeaniin ylen kiitollisen katseen ja antoi
kreivittärelle varakanslerin allekirjoittaman virkavaltuuden, joka
korotti Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja Zamoren kuvernöörin
arvoon.

-- Minä se siis olenkin teille kiitollisuuden velkaa, -- sanoi
kreivitär vilkaisten kirjelmää, -- ja olisin sangen onnellinen, jos
saisin olla puolestani teille jollain tavoin mieliksi...

-- Oh, se on hyvin helppoa, madame, -- huudahti käräjätäti niin
vilkkaasti, että liittoutuneemme oikein ihastuivat.

-- Millä tavoin, madame? Sanokaa vaan, olkaa hyvä.

-- Koska olette, madame, suvainnut ilmaista minulle, ettei nimeni ole
teille aivan tuntematon...

-- Kuinka se olisi mahdollista, olettehan Béarn-sukua!

-- No niin, ehkäpä olette kuullut oikeusjutusta, joka koskee sukuni
koko omaisuutta.

-- Ja jota te käytte Saluceseja vastaan, muistaakseni?

-- Oi, niin juuri, madame.

-- Niin, tunnen hyvin sen asian, -- vastasi kreivitär Dubarry. --
Hänen Majesteettinsa puheli äskettäin siitä serkkuni hra de Maupeoun
kanssa.

-- Hänen Majesteettinsa! -- huudahti käräjätäti; -- onko hänen
Majesteettinsa puhunut minun oikeusjutustani?

-- On, madame.

-- Ja mihin suuntaan?

-- Oi, kreivitär-parka! -- huudahti puolestaan kreivitär Dubarry ja
pudisti päätänsä.

-- Ah, juttuni on siis sama kuin menetetty, eikö niin? -- kysyi
vanhus tuskallisessa jännityksessä.

-- Jos täytyy sanoa teille totuus, niin pelkäänpä, että asia on siten.

-- Sanoiko hänen Majesteettinsa niin!

-- Hänen Majesteettinsa ei sitä nimenomaan sanonut, sillä hän _on_
ylen varovainen ja hienotuntoinen, mutta hän näytti kuitenkin jo
pitävän noita tiluksia suorastaan Saluces-suvulle joutuneina.

-- Oh, hyvä Jumala, madame, jos hänen Majesteettinsa vaan olisi
asiasta perillä, jos hän vaan tietäisi, että ne tilukset on pantu
ryöstöön velasta, joka on aikoinaan jo maksettu... niin, madame, ne
on maksettu; nuo kaksisataa tuhatta livreä on aikoinaan velkojalleen
suoritettu. Tosin ei minulla ole siitä minkäänlaista kuittia,
mutta minulla on siveelliset todistukset, ja jos minä saisin itse
parlamentin edessä ajaa ja puolustaa asiaani, niin minä todistaisin
selvillä johtopäätöksillä...

-- Johtopäätöksillä? -- keskeytti kreivitär; hän ei ymmärtänyt
rouva de Béarnin jutusta kerrassaan mitään, mutta seurasi muka ylen
tarkkaavasti tätä hänen puolustuspuhettaan.

-- Niin, madame, johtopäätöksillä.

-- Todistaa asiaa johtopäätöksillä on kyllä sallittu, -- virkkoi Jean
Dubarry.

-- Ah, luuletteko niin, hra varakreivi? -- huudahti vanhus.

-- Kyllä, siitä olen varma, -- vastasi varakreivi ankaran vakavasti.

-- No niin: johtopäätöksillä todistaisin, että Guy Gaston IV, Béarnin
kreivi, on maksanut aivan varmaan tämän kahdensadan tuhannen livren
velan, joka otettiin vuonna 1406 ja joka kasvaneine korkoineen nousee
nyt yli miljoonan livren; voisin todistaa, että hän sen maksoi
kuolinvuoteellaan vuonna 1417, sillä hänen testamentissaan näkyy
hänen omakätinen kirjoituksensa: "Kuolinvuoteellani, _olematta enää
mitään ihmisille velkaa_ ja Jumalan eteen valmiina astumaan..."

-- Niin, entä sitten? -- kysyi rouva Dubarry.

-- No, ymmärrättehän: koska hän ei kerran ollut kenellekään velkaa,
niin oli hän tietysti maksanut myöskin Saluces-suvulle velkansa.
Muuten hän olisi kirjoittanut: "Ollen velkaa kaksisataa tuhatta
livreä", eikä: "Olematta mitään velkaa."

-- Kieltämättä hän olisi niin tehnyt, -- keskeytti Jean.

-- Mutta teillä ei ole muuta todistusta?

-- Kuin Gaston IV:n sana, ei, madame; mutta häntä kutsuttiin
aikoinaan lisänimellä _moitteeton_.

-- Kun taas vastapuolellanne on sitoumus.

-- Niin, sen tiedän hyvin, -- vastasi vanhus, -- ja sehän se
sotkeekin koko jutun!

Hänen olisi tullut sanoa: tekee sen aivan selväksi; mutta vanha rouva
arvosteli asioita omalta kannaltaan.

-- Te olette siis vakuutettu, madame, että Salucesit ovat saaneet
rahansa takaisin? -- kysyi Jean.

-- Kyllä, kreivi, -- vastasi rouva de Béarn innolla, -- siitä olen
aivan vakuutettu.

-- Mutta kuulehan, Jean, -- sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen
lankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, -- tämä
johtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti
toiseen valoon?

-- Hirmuisesti, niin, -- vahvisti Jean.

-- Hirmuisesti vastapuolelleni, -- jatkoi kreivitär. -- Gaston IV:n
testamentin sanat ovat aivan selvät: "Olematta ihmisille mitään
velkaa..."

-- Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, -- vahvisti Jean.

-- Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille
velkansa.

-- Niin, hän oli maksanut, -- toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.

-- Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! -- huudahti
vanha kreivitär.

-- Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu
oikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, --
sanoi varakreivi Jean. -- Minä puolestani olen niin vakuutettu
teidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi
käytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.

-- Oh, monsieur.

-- Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää
kuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä
naimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli
mies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta
ja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi.
Mutta kovaksi onneksi, -- jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten,
-- emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset
nyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen
musteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin
selvää lausetta kuin: "Olematta mitään ihmisille velkaa".

-- Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin
tuo kirjoitettiin, -- tohti rouva Dubarry virkkaa; -- ja täytyy
ottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni
ylimuistoiseksi nautinnoksi.

-- Oli miten oli, -- sanoi Jean, -- olen vakuutettu, että jos hänen
Majesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän
on sen tässä meille esittänyt...

-- Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin,
monsieur? Siitä olen varma.

-- Ja minä myös.

-- Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?

-- Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla
minua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein
armollisesti käy siellä vieraanani...

-- Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään
sattuman varaan.

-- Varakreiviseni, -- huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen,
-- tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla
ei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.

-- Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de
Béarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä,
ehkä kahden tai kolmenkin viikon.

-- Se on totta.

-- Mutta hänen asiansahan ratkaistaan ensi maanantaina tai tiistaina.

-- Tiistaina, monsieur.

-- Ja nyt on perjantai-ilta.

-- Oh, ei siis voi sitä ottaa lukuun, -- virkkoi rouva Dubarry aivan
toivottoman näköisenä.

-- Mitä nyt tehtäisiin? -- kysyi varakreivi ja näytti ankarasti
miettivän asiaa. -- Voi lempo, voi lempo! -- lisäsi hän sitten.

-- Jos saisin vastaanoton Versaillesissa? -- virkkoi vanha kreivitär
arasti.

-- Oh, sitä ette saa.

-- Mutta teidän suojeluksellanne, madame?

-- Oi, minun suojelukseni siinä ei paljoa auta. Hänen Majesteettinsa
kammoaa virallisia asioita, ja tällä hetkellä miettii hän vaan yhtä
ainoaa seikkaa.

-- Parlamentin juttua? -- kysyi rouva de Béarn.

-- Ei, vaan minun esittelemistäni hovissa.

-- Ahaa! -- huudahti käräjätäti.

-- Sillä, ehkä tiedätte, madame, että hra de Choiseulin
vastustuksesta, hra de Praslinin juonista ja Grammontin herttuattaren
puuhista huolimatta kuningas on päättänyt, että minut esitellään.

-- En, madame, sitä minä en tiennyt, -- vastasi kreivitär de Béarn.

-- Oh, sehän on päätetty asia, -- virkkoi Jean.

-- Ja milloinka tuo esittelyjuhla on, madame?

-- Aivan piakkoin.

-- Niin, nähkääs... kuningas tahtoo, että sen täytyy tapahtua ennen
hänen Korkeutensa dauphinen tuloa, niin että hän voi viedä kälyni
Compiègneen tulojuhliin.

-- Ah, ymmärrän. Madame on siis valmistunut esiteltäväksi? -- kysyi
vanha kreivitär arasti.

-- Hyväinen aika, tietysti. Paroonitar d'Alogny... Tunnetteko te
paroonitar d'Alognyn?

-- En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin
jo kaksikymmentä vuotta sitten.

-- No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas
aivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on
nyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on
luvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa
on korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta
ovat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa
paroonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän
onkin valmis toimeen, se paroonitar.

-- Sen nyt ymmärtää, -- vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti
hymyillen.

-- Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! -- huudahti Jean.

-- Mitä nyt? -- kysyi rouva Dubarry.

-- Voi, miten ikävää, -- lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; --
miksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin
luona viikkoa aikaisemmin?

-- Kuinka niin?

-- Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa
paroonitar d'Alognyn kanssa.

-- Ystäväni, -- virkkoi rouva Dubarry, -- puhut arvoituksilla, en
ymmärrä sinua.

-- Et ymmärrä?

-- En.

-- Mutta lyönpä vetoa, että rouva de Béarn ymmärtää.

-- Anteeksi, monsieur, mutta aprikoin juuri tässä...

-- Viikko sitten sinulla ei ollut kummitätiä?

-- Eipä ei.

-- No niin, kreivitär de Béarn tässä... Mutta ehkä puhun liikaa?

-- Ei, lausu vaan ajatuksesi.

-- Kreivitär tässä olisi tehnyt sinulle sen palveluksen. Ja sen,
mitä kuningas nyt tekee rouva d'Alognyn eduksi, olisi hän siinä
tapauksessa, tehnyt rouva de Béarnin hyväksi.

Käräjätäti avasi kummastuksesta silmänsä pyöreiksi.

-- Oi, niinkö, -- huokaisi hän.

-- Ah, jos te tietäisitte, -- jatkoi Jean, -- miten armollisesti
kuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta
tarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut
paroonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän
sanoi: "No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin
kevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua
itseäni ylpeämpiä... Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen,
eikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta
vaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon..."

Vanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.

-- "Yksi asia vaan minusta on ikävä", lisäsi kuningas.

-- Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?

-- Niin, yksi ainoa asia. "Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin
se, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun
henkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi." Ja näin sanoessaan
kuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.

-- Ah, minä ymmärrän, -- huomautti vanha käräjätäti. -- Hänen
Majesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta
Stuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.

-- Aivan oikein.

-- Asia on totta niin, -- virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka
tarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, -- asia on totta niin, että
d'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.

-- Se on kuitenkin sangen arvokas suku, -- vastasi kreivitär, -- ja
sen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.

-- Ah, mutta hyvä Jumala! -- huudahti Jean äkkiä nousten
kyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.

-- No, mikä sinulla on? -- kysyi rouva Dubarry, joka sai hillitä
itseään kaikin voimin ollakseen nauramatta lankonsa kummallisille
ruumiin-vääntelyille.

-- Pistikö mikä kreiviä? -- kysyi vanha käräjätäti osaaottavasti.

-- Ei, -- vastasi Jean ja heittäytyi jälleen leppoisasti nojatuoliin,
-- ei, se oli vaan eräs aatos.

-- Olipa se aatos, kun oli melkein keikauttaa sinut permannolle, --
nauroi kreivitär Dubarry.

-- Se oli varmaan jokin hyvä aatos, -- sanoi rouva de Béarn.

-- Erinomainen.

-- Sano se siis.

-- Mutta sillä on yksi paha puoli.

-- Mikä?

-- Se, että sitä on mahdoton toteuttaa.

-- Mutta sano kuitenkin.

-- En, luulen, että teen vaan jonkun alakuloiseksi.

-- Se ei haittaa, lausuhan sentään, mitä johtui mieleesi.

-- Ajattelin, että jos ilmaisisit paroonitar d'Alognylle
huomautuksen, jonka kuningas virkkoi katsellen Kaarle I:n kuvaa...

-- Oi, mutta sehän olisi epäkohteliaisuus, varakreiviseni.

-- Se on totta!

-- Älkäämme siis enää ajatelko asiaa.

Käräjätäti päästi raskaan huokauksen.

-- Se on sangen ikävää, -- jatkoi varakreivi aivan kuin puhuen
itsekseen, -- kaikki olisi mennyt niinkuin tanssi. Kreivitär,
jolla on niin loistava nimi ja joka on älykäs nainen, olisi
tarjoutunut kummitädiksi paroonitar d'Alognyn sijaan. Kreivitär
olisi silloin voittanut oikeusjuttunsa, hra de Béarnista olisi
tullut kaartinluutnantti, ja koska kreivitär on saanut maksaa suuria
kustannuksia matkustaessaan monta kertaa pakostakin oikeusjuttunsa
vuoksi Pariisiin, olisi hän saanut kulut. Ah, sellaista hyvää ei aina
tarjota kuolevaisille!

-- Oi, eipä ei, -- täytyi rouva de Béarnin väkisinkin huudahtaa,
aivan ymmällään moisesta odottamattomasta keikauksesta.

Mutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta
huudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä
pyörällä nojatuolinsa pohjaan.

-- Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, --
sanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. -- Eikö pitänyt jo
sen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön
anomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?

-- Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!

-- Ainoastaan kahdeksan päivää, -- jatkoi Jean Dubarry.

-- Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame
esitelty, -- virkkoi kreivitär de Béarn.

-- Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa;
silloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on
saapunut perille.

-- Se on totta, aivan totta, -- sanoi Jean; -- mutta...

-- Mitä mutta?

-- Malttakaahan; vieläkin aatos.

-- Millainen, monsieur, millainen? -- hoki käräjätäti.

-- Arvelen, että jos... niin... ei... niin... kyllä, kyllä! Rouva de
Béarn toisteli tuskissaan näitä Jeanin lyhyitä sanoja.

-- Te sanoitte viimeksi kyllä, hra varakreivi, -- huomautti hän.

-- Luulen, että nyt olen keksinyt.

-- Sanohan siis.

-- Kuulkaahan nyt.

-- Kyllä kuulemme.

-- Esittelysi on vielä salaisuus, eikö niin?

-- Totta; ainoastaan kreivitär...

-- Oh, olkaa huoletta minusta! -- huudahti käräjätäti.

-- Esittelysi on salaisuus. Ei tiedetä siis vielä, että sinulla jo on
kummitäti.

-- Ei; kuningas tahtoo, että se uutinen räjähtää kuin pommi.

-- No niin, nyt sen olen keksinyt.

-- Ihanko varmaan, hra varakreivi? -- kysyi rouva de Béarn.

-- Aivan varmasti, -- toisti Jean.

Kuuntelijain silmät pyöristyivät ja korvat nousivat pystyyn. Jean
veti tuolinsa heidän tuolejaan lähemmäksi.

-- Tietysti ei myöskään kreivitär de Béarn tiedä enempää kuin
muutkaan, että sinut esitellään ja että sinulla on kummitäti.

-- En tietystikään. Enkä olisi tosiaan siitä tiennyt mitään, ellette
olisi itse sitä minulle kertonut.

-- Te ette siis ole meitä muka nähnytkään; ettekä luonnollisesti
tiedä koko asiasta mitään. Ja sitten te anotte pääsyä kuninkaan
puheille.

-- Mutta kreivitär tässä väitti äsken, ettei kuningas ota minua
vastaan.

-- Te anotte päästä kuninkaan puheille tarjoutuaksenne kreivittären
kummitädiksi. Te ette tiedä, ymmärrätte, että hänellä on jo
kummitäti. Niin, te anotte päästä kuninkaan puheille ja tarjoudutte
esiintymään kälyni kummina. Ottaen huomioon teidän syntyperänne
on hänen Majesteettinsa teille tarjoumuksenne johdosta sangen
armollinen. Kuningas ottaa teidät vastaan, kiittää teitä
tarjouksestanne, kysyy teiltä, mitä hän voi mieliksenne tehdä.
Silloin te esitätte oikeusasianne ja johtopäätöksenne. Hänen
Majesteettinsa ymmärtää asian, suosittelee teitä asianomaisille, ja
juttunne, jonka luulitte kaduttavanne, te voitatte.

Rouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär
de Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.

-- Oi minua, tällaista raukkaa, -- alkoi hän väittää kiivaasti
vastaan, -- kuinka hänen Majesteettinsa...

-- Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette
näyttänyt alttiuttanne, -- sanoi Jean.

-- Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta... -- virkkoi
kreivitär de Béarn epäröiden.

-- Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, -- myönsi rouva Dubarry
hymyillen. -- Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen
vehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?

-- Vehkeilyyn? -- toisti Jean. -- Ah, johan nyt, ja kuka sen saa
tietää, kysynpä teiltä?

-- Madame on oikeassa, -- vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä
tällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. -- Minä tahtoisin tosiaan
tehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman
syyn anoa hänen ystävyyttään.

-- Ah, se on kaunis ajatus, -- virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman
pilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.

-- No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, -- sanoi Jean.

-- Vielä keino?

-- Niin.

-- Saadakseni tehdä tuon oikean palveluksen?

-- Mutta, kunnon varakreiviseni, -- tokaisi rouva Dubarry, --
sinähän innostut aivan runolliseksi! Hra de Beaumarchais ei ole
mielikuvitukseltaan sinua vilkkaampi.

Vanha kreivitär kuunteli kiihkeässä jännityksessä, mikä tuo keino
olisi.

-- Pila paikallaan, -- virkkoi Jean. -- Kuulehan, kälyni, olet
erittäin hyvissä väleissä rouva d'Alognyn kanssa, niinhän?

-- Mitä kysytkin... Tokihan sen tiedät.

-- Pahastuisiko hän, jos ei saisi sinua esitellä?

-- Se on hyvin mahdollista.

-- On luonnollisesti selvää, ettet mene sanomaan hänelle vasten
silmiä tuota kuninkaan puhetta, -- että hän on liian vähäistä
syntyperää tällaiseen tehtävään. Mutta olethan sukkela nainen, voit
keksiä jotain muuta.

-- Entä sitten? -- kysyi Jeanne.

-- No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle
palveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.

Vanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei
voinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä
verukkeen.

-- Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, -- sanoi hän; --
hienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.

Rouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti
häntä iskien hänelle silmää.

-- Muistakaa se, -- sanoi Jean, -- että minä en suinkaan mitään
teille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua
kenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista.
Te näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne.
Minä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan
sääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta
asiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä
keinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan
hullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.

Ja Jean nousi paikaltaan.

-- Oi, monsieur, -- huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään
näkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet
puolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. -- Oi, monsieur, minä
olen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.

-- Ymmärrättehän, -- jatkoi Jean teeskennellen taitavasti
välinpitämätöntä, -- että minusta on sama asia, esittääkö kälyni
rouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.

-- Tietystikin, monsieur.

-- Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät
teot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi,
joka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei
voinut sitä kukistaa.

-- Oh, se on hyvin mahdollista, se, -- myönsi rouva Dubarry.

-- Kun taas tämä kreivitär, -- jatkoi Jean, -- hän, jota ei ole
tehtävään pyydetty, jota me tuskin tunnemme ja jonka pelkkä sattuma
meille tarjoaa, tuntuu minusta joka suhteessa ansaitsevan tilaisuuden
tuottamat edut.

Käräjätäti aikoi ehkä väittää sitä vastaan, että varakreivi luuli
häntä niin alttiiksi auttamaan, mutta rouva Dubarry ei antanut
hänelle siihen aikaa.

-- Se on ainakin totta, -- sanoi hän, -- että moinen menettely
ihastuttaisi suuresti kuningasta ja ettei kuningas voisi kieltää
mitään henkilöltä, joka sen tekisi.

-- Kuinka, etteikö kuningas voisi kieltää?

-- Nimittäin, hän muistaisi suopeasti sellaisen henkilön toivomuksia;
nimittäin, te saisitte kuulla omin korvin kuninkaan sanovan
varakanslerille: "Minä tahdon, että kreivitär de Béarnille ollaan
suopeita, ymmärrättekö, hra de Maupeou?" Mutta huomatakseni kreivitär
näkee tässä asian järjestelyssä vaikeuksia. Hyvä siis. Mutta toivon,
ettei rouva kuitenkaan kiellä minun hyvää tahtoani, -- lisäsi
varakreivi kumartaen.

-- Olen sydämeni syvyydestä kiitollinen teille, monsieur, -- huudahti
vanhus.

-- Oh, syyttä, suotta, -- vastasi kohtelias varakreivi.

-- Mutta... -- jatkoi kreivitär de Béarn.

-- Niin, madame?

-- Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, -- kysyi käräjätäti.

-- Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä
tapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa
ei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.

-- Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen,
eihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, -- sanoi
kreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä
tässä asiassa oikein piili.

-- Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, -- huomautti
kuninkaan lemmitty.

-- Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en
voi kärsiä! -- huudahti Jean Dubarry.

-- Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, -- jatkoi vanha käräjätäti,
jota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty
ilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, -- jos tarjoaisinkin
palvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani.
Sillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi
huomennakaan niin helposti voitetuksi.

-- Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! -- vastasi
varakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.

-- Ei, kreivitär on oikeassa, -- virkkoi kuninkaan lemmikki, -- minä
olen aivan samaa mieltä kuin hän.

-- Mitä sanot? -- huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.

-- Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon
mukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan
ei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan.
Ja ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden,
joissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin
ehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen
vahingosta?

-- Kunniakkaan, -- kiiruhti varakreivi sanomaan. -- Aivan niin, pikku
kälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.

-- Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion,
joka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, -- äänsi käräjätäti
vaivaloisesti huokaillen.

-- Kyllä, -- vastasi rouva Dubarry, -- ensinnäkin esimerkiksi
sadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.

Liittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. -- Minulla on poika,
-- virkkoi vanha kreivitär.

-- Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen
puolustaja kuninkaalle.

-- Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?

-- Minä menen siitä vastuuseen, -- sanoi Jean; -- ja vähin, mitä hän
voi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.

-- Onko teillä muitakin omaisia? -- kysyi kuninkaan lemmikki.

-- Kyllä, yksi veljenpoika.

-- No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.

-- Ja tämän asian saisit sinä huoleksesi, varakreivi, sinä, joka
äsken olet näyttänyt meille niin loistavaa kekseliäisyyttä, -- lisäsi
kuninkaan lemmikki nauraen.

-- Kuulkaahan nyt, jos hänen Majesteettinsa tekisi kaiken tämän
teidän hyväksenne, madame, menettelisikö kuningas oikeudenmukaisesti?
-- kysyi varakreivi pyrkien Horatiuksen sääntöä noudattaen
ratkaisukohtaan.

-- Minusta hän olisi aivan kuvaamattoman jalomielinen ja minä olisin
nimenomaan kreivittärelle siitä kiitollinen, vakuutettuna, että
olisin juuri hänelle velassa moisesta hyvyydestä.

-- Te siis tahdotte tosiaan ymmärtää tämän keskustelumme vakavasti?
-- kysyi kuninkaan lemmikki.

-- Kyllä, madame, todella vakavasti, -- vastasi vanha kreivitär aivan
kalpeana ajatellessaan sitoumusta, johon nyt ryhtyi.

-- Ja te sallitte minun puhua hänen Majesteetilleen teistä?

-- Suokaa minulle se kunnia, -- vastasi käräjätäti huokaisten.

-- Madame, se tehdään, ja jo heti tänä iltana, -- sanoi kreivitär
Dubarry nousten ylös. -- Ja nyt, madame, toivon voittaneeni teidän
ystävyytenne.

-- Ja teidän ystävyytenne on minusta niin suuriarvoinen, että luulen
tosiaan näkeväni suorastaan unta, -- vastasi vanhus alkaen jälleen
lyykistellä.

-- Kuulkaahan nyt, toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi Jean
tahtoen saada kreivittären niin henkisesti vakuutetuksi asiasta kuin
ihminen tarvitsee toteuttaakseen aineellisia aikeitaan. -- Niin,
ensistäänkin satatuhatta livreä vahingonkorvausta oikeuskuluista,
matkakustannuksista, asianajajan palkkiosta ja niin edelleen, ja niin
edelleen.

-- Niin, monsieur.

-- Luutnantin paikka nuorelle kreiville.

-- Oi, siten pääsee hän loistavan uran alkuun.

-- Ja jotain veljenpojalle, eikö niin?

-- Kyllä, jotain.

-- Tuo jokin aina keksitään, kuten sanoin; se on minun asiani.

-- Ja milloin saan kunnian nähdä teidät jälleen, rouva kreivitär? --
kysyi käräjöitsijätär.

-- Huomisaamuna odottavat vaununi portillanne, madame, ja tuovat
teidät Luciennesiin, jossa kuningas silloin on. Huomenna kello
kymmenen on lupaukseni täytetty; hänen Majesteettinsa on silloin
valmistettu asiaan eikä teidän tarvitse häntä ollenkaan odottaa.

-- Suokaa minun saattaa teitä, -- virkkoi Jean tarjoten vanhalle
kreivittärelle kätensä.

-- Moista en toki voi sallia, monsieur, -- vastasi vanhus
kohteliaasti; -- jääkää vaan tänne, olkaa hyvä.

Jean vaati ehdottomasti.

-- Ainakin portaille saakka, -- sanoi hän.

-- No, koska välttämättä tahdotte...

Ja kreivitär de Béarn nojautui varakreivin käsivarteen.

-- Zamore! -- huusi kreivitär Dubarry. Zamore juoksi paikalle.

-- Käske valaisemaan kreivittärelle tietä ulkoportaille ja ajamaan
lankoni vaunut niiden eteen.

Zamore katosi kuin nuoli.

-- Oh, se on liikaa kohteliaisuutta, -- hoki rouva de Béarn. Ja
kreivittäret tervehtivät vielä kerran syvin kumarruksin toisiaan.

Portailla jätti varakreivi Jean vanhan kreivittären käsipuolestaan
ja palasi kälynsä luokse, kun taas käräjätäti laskeusi juhlallisesti
alas portaita.

Zamore meni edeltä; Zamoren perässä kulki kaksi lakeijaa soihdut
kädessä, sitten tuli rouva de Béarn, ja hänen laahustaan, joka oli
lyhyenlainen, kantoi kolmas lakeija.

Varakreivi ja hänen kälynsä katselivat häntä ikkunasta, nähdäkseen
vaunuihin menoon asti tuon rakkaan kummitätinsä, jota oli niin paljon
saatu etsiä ja joka oli niin suurella vaivalla viimein löytynyt.

Juuri kun rouva de Béarn tuli ulkoportaitten juureen, keinui pihalle
kantotuoli ja muuan nuori nainen pujahti sen ovesta ulos.

-- Ahaa, valtiatar Chon, -- huudahti Zamore avaten paksut huulensa
suhdattoman laajalle; -- hyvää iltaa, valtiatar Chon!

Rouva de Béarn jäi seisomaan toinen jalka vaunun laudalla; hän oli
tulijassa tuntenut saman naisen, joka oli käynyt hänen luonaan maalla
muka mestari Flageot'n tyttärenä.

Jean Dubarry oli heti lykännyt ikkunan auki ja koetti siitä hurjasti
huitoen antaa sisarelleen merkkejä, mutta Chon ei niitä huomannut.

-- Onko se pikku typerys Gilbert täällä? -- kysyi Chon huomaamatta
vanhaa kreivitärtä.

-- Ei, madame, -- vastasi eräs lakeijoista, -- häntä ei ole näkynyt.

Nyt vasta huomasi Chon Jeanin viittomiset, kun sattui katsomaan ylös.

Ja kun hän katsoi Jeanin käden suuntaan, osoitti se epäämättömästi
rouva de Béarnia.

Chon tunsi vieraan, päästi huudahduksen, laski harsonsa alas ja
juoksi eteiseen.

Käräjätäti ei ollut huomaavinaan mitään, vaan nousi vaunuihin ja
ilmoitti kuskille osoitteensa.



32.

Kuningas on ikävissään.


Kuningas oli matkustanut, kuten oli sanonut, Marly'hin, jossa hän
oli kello kolme iltapuolella antanut määräyksen saattaa itsensä
Luciennesiin.

Hän oletti tietysti, että myöskin rouva Dubarry kiiruhtaisi hänen
pienen kirjeensä saatuaan pois Versaillesista ja menisi odottamaan
häntä ihastuttavan sievässä uudessa talossaan, jonka hän oli
äskettäin itselleen rakennuttanut. Siellä oli kuningas jo käynyt
pari kolme kertaa, mutta ei ollut viettänyt siellä vielä yötä, sillä
verukkeella, kuten hän sanoi, ettei Luciennes ollut kuninkaallinen
linna.

Niinpä hän huvilinnaan tullessaan kummastui, kun tapasi siellä
vaan Zamoren huvittelemassa sangen vaatimattomasti ja varsin vähän
kuvernöörimäisesti, nimittäin kynimällä pois höyheniä papukaijasta,
joka koetti häntä purra.

Nuo kaksi suosikkia olivat ainaisissa huonoissa väleissä, samoin kuin
hra de Choiseul ja rouva Dubarry.

Kuningas istahti pikkusaliin ja lähetti saattokuntansa pois.

Hänen ei ollut tapana kysellä asioita lakeijoilta eikä talon
arvokkaammalta väeltä, vaikka hän olikin uteliain herra koko
valtakunnassa; mutta Zamorehan ei ollut edes lakeijakaan, vaan
arvoltaan jotain apinan ja papukaijan väliltä.

Kuningas kyseli siis Zamorelta.

-- Onko kreivitär puutarhassa?

-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.

Tämä nimitys vastasi arvonimeä Majesteetti, jonka madame Dubarry oli
riistänyt huviksensa kuninkaalta hänen käydessään Luciennesissa.

-- Onko hän sitten karppilammikolla?

Sinne oli suurilla kustannuksilla kaivettu kallioon lammikko, johon
vesi tuli vesijohdosta ja johon Versaillesista oli tuotu kauneimmat
karpit.

-- Ei, valtias, -- vastasi Zamore.

-- Missä hän sitten on?

-- Pariisissa, valtias.

-- Pariisissako!... Eikö kreivitär ole sitten tullut tänne
Luciennesiin?

-- Ei, valtias, vaan lähetti Zamoren tänne.

-- Minkä tähden?

-- Odottamaan täällä kuningasta.

-- Ahaa, -- sanoi Ludvig XV, -- sinun huoleksesi annetaan minun
vastaanottamiseni? Miten hurmaavaa seuraa tämä, Zamore! Kiitokset,
hyvä kreivitär, kiitokset.

Ja kuningas nousi hiukan ärtyisenä ylös.

-- Eipäs, -- virkkoi neekeripoika, -- kuningas ei saa Zamorea
seurakseen.

-- Ja miksikä ei?

-- Siksi, että Zamore menee matkaansa.

-- Minne sinä sitten menet?

-- Pariisiin.

-- No sitten jään aivan yksin. Yhä parempaa ja parempaa. Mutta mitä
sinä teet Pariisissa?

-- Menen valtiatar Barryn luo sanomaan, että kuningas on
Luciennesissa.

-- Ahaa, kreivitär jätti siis tehtäväksesi sanoa minulle tämän?

-- Kyllä, valtias.

-- Mutta hän ei sanonut, mitä minä odottaessani tekisin?

-- Hän sanoi, että sinä makaat.

"No", ajatteli kuningas, "hän ei siis viivy kauan ja hänellä on kai
minulle jokin uusi yllätys". Sitten lisäsi hän ääneen:

-- Lähde siis heti ja tuo kreivitär tänne... Mutta kuulepas, millä
tavalla sinä sinne menet?

-- Suurella valkealla hevosella, jolla on punainen loimi.

-- Ja missä ajassa suurella valkealla hevosella joutuu Pariisiin?

-- En tiedä, -- vastasi neekeri, -- mutta se juoksee pian, pian,
pian. Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

-- No se nyt edes on onni, että Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

Ja kuningas asettui ikkunan ääreen katsomaan Zamoren lähtöä.

Pitkä pikentti nosti pojan hevosen selkään, ja niinkuin ainakin
lapsi, joka onnekseen ei aavista mitään vaaraa, läksi neekeripoika
pihalta täyttä laukkaa, koukussa jättiläismäisen hevosen seljässä.

Yksin jäätyään kysyi kuningas pikentiltä, oliko linnassa jotain uutta
näkemistä.

-- Kyllä on, -- vastasi palvelija, -- täällä on hra Boucher
maalaamassa kreivittären suurta yksityishuonetta.

-- Ah, Boucher. Vai on tuo kiltti Boucher-parka täällä, -- virkkoi
kuningas ikäänkuin tyytyväisenä uutiseen; -- ja missä sanoit hänen
olevan?

-- Paviljongissa, kreivittären huoneessa: tahtooko teidän
Majesteettinne minua oppaaksi hra Boucher'n luo?

-- En, -- vastasi kuningas, -- en tahdo; minä menenkin mieluummin
katsomaan karppeja. Tuo minulle veitsi.

-- Veitsi, sire?

-- Niin, ja iso leipä.

Pikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella
ison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.

Kuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä
menemään lammikolle päin.

Suvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt
sitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.

Ludvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli
ihana näköala.

Siellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja
kauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva,
kohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten
sen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja
pistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.

Vielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset
portaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana
Sannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä
punertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman
ylitse kuin upea kuparinen kupooli.

Ilmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen
vaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä
kuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen
tummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen
hopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla
veden pintaa.

Silloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla
ja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja
mustilla kehillä.

Rannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään,
varmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua
eikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli
riippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei
olisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita
sisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin
mies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja
lukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli
kauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi
leikellä siitä suuria palasia.

Karpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun
ne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan
tulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen
hänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa
heidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille
tahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään
hänen tähtensä.

Hän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan
alle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki,
kunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.

Oli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria
hyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes
ne tulivat iäksi niellyiksi.

Puolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli
riittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta,
tyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.

Mutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että
Boucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin
vähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy
tyytyä siihen, mitä saa.

Ludvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi
jo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen
sitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki
hänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen
hyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi
ylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt
olla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli
lattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin
siveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta
sinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta
ruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.

Ludvig XV pysähtyi kynnykselle.

-- Oh, hra Boucher, -- sanoi kuningas, -- te haisette tärpätiltä!

Ja kuningas meni pois.

Boucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin
vähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota
alas tikapuiltaan ällistyksestä.

Hän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään,
välittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota
työtä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.

Hänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.

Ludvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa
ja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä
näki.

Tuli pimeä.

Hänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis
tulet.

Mutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,

-- Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, -- sanoi kuningas.
-- _Ma foi_, -- lisäsi hän, -- kreivitär saa vielä aikaa
neljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.

Ja Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt
tehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan
sekunnin loppumista.

Kun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen
sulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti
hänen Majesteettinsa.

Kuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan,
että vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean
unen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi,
näki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti,
ja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven
pielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.

-- Ah, tekö, kreivitär, -- sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan
asentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.

-- Minä, sire, ja olen ollut tässä jo melkoisen kauan, -- vastasi
kreivitär.

-- Vai kauan muka...

-- Ainakin tunnin. Oh, miten teidän Majesteettinne makaa!

-- Mutta muistakaahan, kreivitär, että te ette ollut täällä ja minä
olin ikävissäni; muuten, minä nukun öisin huonosti. Tiedättekö, minä
jo aioin lähteä matkaani.

-- Niin, minä näin teidän majesteettinne hevoset jo valjaissa.
Kuningas katsoi kelloa.

-- Oh, kello on jo puoli yksitoista, -- sanoi hän; -- minä olen
nukkunut melkein kolme tuntia.

-- Hyvinkin, sire; väittäkääpä vielä, ettei Luciennesissa ole hyvä
nukkua.

-- _Ma foi_, se on totta. Mutta mitä hittoa tuo on? -- huudahti
kuningas huomatessaan Zamoren.

-- Siinä näette Luciennesin kuvernöörin, sire.

-- Ei vielä, ei vielä, -- sanoi kuningas nauraen. -- Vai niin,
tuo veitikka käyttää virka-univormua ennenkuin hänet on virkaansa
nimitetty? Hän luottaa siis niin varmasti sanaani.

-- Sire, teidän sananne on pyhä, ja meillä on täysi syy siihen
luottaa. Mutta Zamorella on enemmänkin kuin teidän lupauksenne, tai
oikeastaan vähemmän, sillä hänellä on virkavaltuus.

-- Kuinka?

-- Varakansleri lähetti sen minulle: tässä se on. Nyt ei puutu hänen
virkaan asettamisestaan muuta kuin yksi muotoseikka, nimittäin
virkavala; vannottakaa se hänellä pian, ja sitten hän on vartiamme.

-- Tulkaa lähemmäksi, herra kuvernööri, -- kehoitti kuningas.
Zamore tuli luo. Hänellä oli yllään kultakauluksinen univormu,
olkapäillään kapteenin poletit, jalassa lyhyet housut ja silkkisukat
ja kupeella miekka. Hän asteli jäykästi ja mahtavasti, valtavan suuri
kolmikulma-hattu kainalossa.

-- Osaako hän edes vannoa -- kysyi kuningas.

-- Oi, erinomaisesti; koettakaa, sire.

-- Tulkaa vihittäväksi virkaan, -- virkkoi kuningas tarkastellen
uteliaasti tuota mustaa nukkea.

-- Polvillenne, -- sanoi kreivitär.

-- Lausukaa vala, -- lisäsi Ludvig XV.

Poika painoi toisen käden sydämelleen ja toisen kuninkaan käteen ja
sanoi:

-- Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja
emännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka
vartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan,
purkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.

Kuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle,
jolla Zamore sen lausui.

-- Tämän valan jälkeen, -- sanoi kuningas jälleen tilaisuuden
vaatimusten mukaan totisena, -- minä annan teille, herra kuvernööri,
rajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia
niitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai
vedessä.

-- Kiitoksia, valtias, -- sanoi Zamore ja nousi ylös.

-- Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät
rauhaan. Ala mennä!

Zamore poistui.

Kun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.

-- Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti
hänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.

-- Kuules, pikku Chon, -- jatkoi kuningas, -- puhupas sinä nyt
minulle totta.

-- Ah, varokaa itseänne, sire, -- sanoi Chon, -- te käännytte väärän
henkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa
elämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei
osaa valehdella.

-- Onko asia niin, kreivitär?

-- Sire, Chonilla on liian hyvä käsitys minusta. Esimerkki on
turmellut minut, ja ainakin tästä illasta alkaen aion valehdella kuin
oikea kreivitär, ellei maksa vaivaa puhua totta.

-- Ah, -- virkkoi kuningas, -- minusta tuntuu kuin Chonilla olisi
jotain salattavaa minulta.

-- Eipäs.

-- Ehkä joku pikku herttua, joku pikku markiisi, jonka vieraana hän
on käynyt?

-- Sitä minä en luule, -- vastasi kreivitär.

-- Mitäs Chon siitä arvelee?

-- Me emme sitä luule, sire.

-- Täytyykö minun siitä hankkia raportti poliisilaitokselta?

-- Hra de Sartines'n poliisilta vai minunko?

-- Hra de Sartines'n.

-- Kuinka paljon siitä annatte?

-- Jos siinä on minulle huomattavia asioita, niin enpä tingi.

-- Turvautukaa siis minun poliisiini ja ottakaa raportti minulta.
Minä palvelen teitä... kuninkaallisesti.

-- Te myötte itsenne?

-- Miksikä en, jos maksu on ilmoittamani salaisuuden mukainen.

-- Olkoon menneeksi. Antakaa nyt se raportti. Mutta ei mitenkään
valheita.

-- Te solvaatte minua, Ranska!

-- Tarkoitin: ei verukkeita.

-- Hyvä, sire; varatkaa kassanne maksukuntoon, tällainen on raportti.

-- Minä olen valmis, -- vastasi kuningas ja helisti taskussaan
joitakuita kultarahoja.

-- Ensiksi on kreivitär Dubarry nähty Pariisissa kello kaksi
iltapuolella.

-- Entä sitten? Sen jo tiedän.

-- Valois-kadun varrella.

-- En väitä vastaan.

-- Noin kello kuusi saapui Zamore hänen luokseen.

-- Aivan mahdollista; mutta mitä varten rouva Dubarry meni
Valois-kadun varrelle?

-- Hän meni taloonsa.

-- Sen ymmärrän; mutta minkä tähden hän meni taloonsa?

-- Hän meni odottamaan kummitätiään.

-- Kummitätiään! -- huudahti kuningas voimatta täysin salata pahaa
irvistystä. -- Aikooko hän sitten antaa ristiä itsensä?

-- Kyllä, sire, Versaillesin suuressa kastealtaassa.

-- Siinä hän tekee pahoin; hän oli niin soman näköinen pakanana.

-- Minkä sille voi, sire? Tunnettehan sananparren: "ihminen tahtoo
sitä, mitä ei saa".

-- Joten nyt me tahdomme kummitätiä?

-- Ja saamme sen, sire.

Kuningas hätkähti ja nykäytti olkapäitään.

-- Minä pidän paljon tuosta nykäyksestä, sire, se todistaa, että
teidän Majesteettinne joutuisi aivan epätoivoon, jos Grammontit ja
Guémenéet ja muut hovin ulkokullatut naiset joutuisivat tappiolle.

-- Mitä ihmettä?

-- Niin, te olette kaikkien noiden kanssa liitossa.

-- Minä liitossa?... Kreivitär, kuulkaahan eräs seikka, nimittäin se,
että kuningas on liitossa ainoastaan kuninkaitten kanssa.

-- Se on totta; mutta kaikki teidän kuninkaanne ovat hra de
Choiseulin ystäviä.

-- Puhutaan vaan kummitädistänne, kreivitär.

-- Niin, sitä minäkin tahtoisin, sire.

-- Teidän on siis onnistunut tekaista sellainen?

-- Kyllä minä löysin sen jo tehtynä ja vielä sangen hyvää lajia.
Muuan kreivitär de Béarn, sukua maassa hallinneille ruhtinaille, ei
enempää eikä vähempää. Hän ei toivoakseni ole häpeäksi sille, joka on
sukulainen Stuartein sukua oleville.

-- Kreivitär de Béarn, -- toisti kuningas hämmästyneenä. -- Minä
tunnen ainoastaan yhden moisen, ja hän asuu tietääkseni aina Verdunin
seuduilla.

-- Se on juuri hän; hän tuli varta vasten minun tähteni tänne.

-- Ja hän antaa teille nyt kätensä?

-- Molemmat kätensä, sire.

-- Ja milloinka?

-- Huomenna kello yksitoista aamupäivällä hän saa kunnian tulla
salaiselle audienssille luokseni; ja samassa tilaisuudessa, ellei
pyyntö tunnu liian julkealta, hän anoo, että kuningas määrää ajan, ja
te määräätte sen niin läheiseksi kuin mahdollista, vai mitä, monsieur
Ranska?

Kuningas naurahti, mutta melkoisen väkinäisesti.

-- Kyllä, kyllä, -- hän vastasi ja suuteli kreivittären kättä. Mutta
yhtäkkiä hän huudahti:

-- Huomenna kello yksitoista?

-- Niin, aamiaisen aikaan.

-- Se on mahdotonta, rakas ystäväni!

-- Miksikä mahdotonta?

-- Minä en ole täällä aamiaisella, minä lähden pois tänä iltana.

-- Mikä nyt sitten? -- kysyi rouva Dubarry ja tunsi sydäntään aivan
jäätävän. -- Te lähdette pois, sire?

-- Minun täytyy, hyvä kreivitär, minä olen kutsunut Sartines'n
luokseni erääseen sangen tärkeään työhön.

-- Miten vaan tahdotte, sire; mutta toivoakseni syötte täällä ainakin
illallista.

-- Kyllä, ehkä syön... minulla on melkoisen nälkä; niin, minä syön.

-- Anna tuoda pöytään, Chon, -- sanoi kreivitär kälylleen ja antoi
hänelle jonkin merkin, josta oli nähtävästi jo ennen sovittu.

Chon poistui.

Mutta kuningas oli huomannut tuon merkin kuvastimesta, ja vaikkei
sitä ymmärtänytkään, aavisteli hän kuitenkin joutuvansa johonkin
ansaan.

-- Mutta, ei, ei, -- sanoi hän; minä en voi jäädä tänne edes
illallisellekaan; minun täytyy lähteä täältä aivan heti. Minun täytyy
kirjoittaa nimiäni papereihin; tänään on lauantai.

-- Hyvä, minä käsken ajamaan hevoset portaiden eteen.

-- Tehkää se, kultaseni.

-- Chon!

Kuningas on ikävissään

Chon tuli takaisin huoneeseen.

-- Hänen Majesteettinsa vaunut, -- sanoi kreivitär.

-- Hyvä, -- vastasi Chon hymyillen. Ja hän poistui jälleen.

Hetken päästä hän kuului huutavan etuhuoneessa:

-- Kuninkaan vaunut!



33.

Kuningas huvittelee,


Kuningas oli nyt hyvillään, näytettyään itsenäisyyttään ja
rangaistuaan samalla kreivitärtä siitä, että oli saanut häntä
odottaa, ja päästyään siten myöskin luikahtamaan tuosta ilkeästä
esittelykysymyksestä. Ja hän asteli salin ovea kohti.

Chon tuli takaisin.

-- No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?

-- En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.

Kuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.

-- Saattojoukkoni! -- huusi hän.

Ei kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes
kaikuakaan.

-- Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka
kerran sanoi: "Olin saamaisillani odottaa", -- virkkoi kuningas
palaten saliin.

Hän meni ikkunan luo ja avasi sen.

Mutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin:
ei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö
avautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja
rauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden
viri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä
läikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka
kiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis
yli parin peninkulman pituudelta.

Ja keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen
laulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa,
aivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon
pelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä
kevätpäivinä.

Tätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan
huomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi
taiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.

-- Kuulkaa, kreivitär, -- sanoi hän harmissaan, -- olkaa hyvä ja
käskekää tuomaan vaununi. Hitto, tästä leikistä täytyy tulla loppu!

-- Sire, -- vastasi kreivitär tekeytyen suloisen nyreäksi, mikä
temppu häneltä melkein aina onnistui, -- täällähän en ole minä mikään
käskijä.

-- Ainakaan se en ole minä, -- vastasi Ludvig XV; -- sillä näette nyt
itse, miten minua totellaan.

-- Ette te enempää kuin minäkään, sire.

-- Kuka se sitten on? Tai onko se Chon?

-- Minun, -- äännähti nuori nainen, joka istui nojatuolissa huoneen
toisella puolella parina kreivittärelle, -- minun on kyllä sangen
vaikea totella, mutta en silti toivo saavani määrätä.

-- Mutta kuka täällä sitten määrää?

-- _Dame_, sire, tietysti linnan kuvernööri.

-- Zamore?

-- Niin.

-- Se on totta; soittakaa nyt joku tänne.

Kreivitär ojensi viehkeän huolimattomasti kätensä tavoitellen
silkkinauhaa, jonka päässä oli helmitupsu.

Muuan lakeija oli nähtävästikin valmistettu jo etukäteen asiaan; hän
oli seissyt etuhuoneessa ja tuli nyt ovelle.

-- Kuvernööri? -- kysyi kuningas.

-- Kuvernööri vartioi teidän Majesteettinne kallista henkeä, --
vastasi lakeija kunnioittavasti.

-- Missä hän on?

-- Tarkastuskierrollaan.

-- Tarkastuskierrollaan? -- toisti kuningas.

-- Neljän upseerin kanssa, -- vastasi lakeija.

-- Aivan kuin Marlboroughin herttua, -- huudahti kreivitär.

Kuninkaan suu vetäytyi väkistenkin hymyyn.

-- Niin, hupaista kyllä, -- sanoi hän; -- mutta se ei estä minua
antamasta valjastaa hevosiani.

-- Sire, herra kuvernööri on panettanut tallit lukkoon peljäten
pahantekijäin voivan sinne pistäytyä.

-- Eturatsastajani, missä he ovat?

-- Palveluskunnan huoneissa, sire.

-- Mitä he siellä tekevät?

-- He nukkuvat.

-- Kuinka, nukkuvat?

-- Käskystä.

-- Mistä käskystä?

-- Kuvernöörin.

-- Entä portit? -- kysyi kuningas.

-- Mitkä portit, sire?

-- Linnan portit.

-- Nekin on pantu lukkoon.

-- Kaunista! Mutta totta kai annetaan avaimet?

-- Sire, avaimet ovat kuvernöörin vyössä.

-- No ainakin tätä linnaa vahditaan hyvin, -- sanoi kuningas. --
_Peste_, onpa tämä järjestystä!

Lakeija poistui nähdessään, ettei kuninkaalla enää ollut häneltä
kysyttävää.

Kreivitär lojui mukavasti nojatuolissa ja pureskeli kaunista ruusua,
jonka rinnalla hänen huulensa hohtivat kuin koralli.

-- Sire, -- sanoi hän hymyillen niin suloisen riutuvasti, että
hän yksin siihen kykeni, -- sire, minun käy sääliksi teidän
Majesteettianne, tarjoan käsivarteni, menkäämme etsimään. Chon, lähde
edeltä vakoilijaksi.

Chon astui ulos ensimäisenä, ikäänkuin etuvartiostona ja valmiina
ilmoittamaan, jos vaara uhkaisi.

Käytävän ensimäisessä kulmauksessa alkoi kuninkaan sieraimia kutittaa
niin maukas höyry, että se olisi herättänyt suurimmankin herkkusuun
ruokahalun.

-- Ah, -- sanoi kuningas pysähtyen, -- mitäs sulotuoksua tämä on,
kreivitär?

-- Se on illallinen, sire. Minä luulin kuninkaan suovan minulle
kunnian jäädä aterialle Luciennesiin ja olin varustanut illallisen
sitä mukaa.

Ludvig XV vetäisi sisäänsä pari kolme siemausta tuota herkullista
tuoksua. Ja samassa hän mietti mielessään, että hänen vatsansa
oli jo jonkun aikaa nurahdellut; että menisi ainakin puolituntia
ennenkuin kovalla touhulla saataisiin eturatsastajat valveille,
toinen puolituntia valjastaessa hevosia ja kymmenen minuuttia
matkalla Marly'hin. Ja lisäksi hän ajatteli, että hän saisi Marlystä
ainoastaan tilapäisen aterian, sillä häntä ei odotettu sinne. Hän
veti sieraimiinsa viettelevää ruuan hajua ja pysähtyi kreivitär
käsipuolessaan ruokasalin ovelle.

Siellä odotti loistavasti valaistu ja kahdelle henkilölle runsaasti
katettu pöytä.

-- _Peste_, -- sanoi Ludvig XV, -- teillä on etevä kokki, kreivitär.

-- Sire, tämä on juuri hänen ensimäinen kokeensa, ja miesrukka on
tehnyt parastansa ansaitakseen teidän Majesteettinne; kiitoksen. Nyt
hän tahtoisi melkeinpä leikata kurkkunsa poikki, kuten Vatel-raukka.

-- Ai, niinkö tosiaan? -- kysyi Ludvig XV.

-- Varsinkin luotti hän eräänlaiseen fasaaninmuna-omelettiin...

-- Fasaaninmuna-omeletti? Mutta sehän on aivan minun mieliruokaani,
fasaaninmuna-omeletti.

-- Nyt näette, miten ikävää!

-- No niin, kreivitär, älkäämme tuottako sellaista surua teidän
kokillenne, -- virkkoi kuningas nauraen. -- Ja ehkäpä tuo valtias
Zamore tulee takaisin tarkastukselta sillaikaa kuin me aterioimme.

-- Ah, sire, se on loistava aatos, -- huudahti kreivitär voimatta
salata tyytyväisyyttään, saatuaan nyt ensimäisen voiton.

-- Tulkaa, sire, tulkaa.

-- Mutta kuka meitä pöydässä palvelee? -- kysyi kuningas näkemättä
ruokasalissa ainoaakaan lakeijaa.

-- Ah, sire, -- vastasi rouva Dubarry, -- maistuuko kahvinne
huonommalta, jos minä kaadan sen teille?

-- Ei, kreivitär, ja voisinpa melkein sanoa: silloin kuin te sen
valmistatte.

-- No hyvä, tulkaa sitten, sire.

-- Katettu ainoastaan kahdelle? -- huomautti kuningas. -- Entä Chon,
onko hän jo syönyt?!

-- Sire, ei olisi uskallettu ilman teidän Majesteettinne nimenomaista
käskyä...

-- Mitä turhia, -- sanoi kuningas ja meni ja otti itse lautasen ja
veitsen eräältä hyllyltä. -- Tule, pikku Chon, istu tuohon meitä
vastapäätä.

-- Oi, sire... -- kursaili Chon.

-- Niin juuri, näyttele nyt vaan alamaista ja kaikkein nöyrintä
ulkokullattua! Istukaa tänne, kreivitär, minun viereeni. Miten
hurmaava profiili teillä on!

-- Vasta tänäänkö te sen huomaatte, monsieur Ranska?

-- Minkä sille voi, minä olen tottunut näkemään teidät vaan silmästä
silmään, kreivitär. Teidän kokkinne on tosiaan oikea mestari; miten
erinomaista krapukeittoa!

-- Minä olin siis oikeassa eroittaessani entisen?

-- Aivan oikeassa.

-- Noudattakaa siis esimerkkiäni, sire, näette, että siitä on vaan
hyötyä.

-- Minä en ymmärrä teitä.

-- Minä eroitin oman Choiseulini, eroittakaa tekin omanne

-- Ei politiikkaa, kreivitär; antakaa minulle lasi madeiraa.

Kuningas ojensi lasinsa; kreivitär kävi käsiksi ahdaskaulaiseen
pulloon ja kaatoi kuninkaalle.

Puristus teki sievän juomanlaskijan sormet valkeiksi ja kynnet
punertaviksi.

-- Kaatakaa kauan ja hitaasti, -- pyysi kuningas.

-- Etten sekoittaisi sakkaa, niinkö, sire?

-- Ei, vaan siksi, että saisin katsella kättänne.

-- Ah, sire, -- vastasi kreivitär nauraen, -- teidän Majesteettinne
on tällä hetkellä oikein löytöretkillä.

-- _Ma foi_, se on totta, -- sanoi kuningas alkaen päästä
tavalliselle hyvälle tuulelle; -- ja taidan olla jo löytämäisilläni...

-- Uuden maanosanko? --, kysyi kreivitär.

-- En, -- vastasi kuningas; -- maanosa, se nyt olisi liian
kunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin
tarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren,
palatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea
varjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa...

-- Sire, -- sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli
jääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, --
sire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.

-- Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?

-- Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli
joutumaisillaan.

-- Kreivitär, -- sanoi kuningas kohottaen lasiaan, -- siis hänen
onnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.

-- Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän
Majesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.

-- Ei; mutta minä luen teille runon.

-- Runon! -- huudahti rouva Dubarry.

-- Niin, juuri runon... Mitä kummaa siinä on?

-- Mutta teidän Majesteettinnehan inhoo runoja.

-- _Parbleu_, silloin, kun sadastatuhannesta runosta, mitä nyt
tehdään, on ainakin yhdeksänkymmentätuhatta minua vastaan.

-- Ja se, jonka teidän Majesteettinne aikoo minulle lukea, kuuluu
siis noihin kymmeneentuhanteen, jotka eivät kuitenkaan tuota armoa
muille yhdeksällekymmenelletuhannelle?

-- Ei, kreivitär, tämä, jonka teille luen, onkin tarkoitettu teille.

-- Minulle?

-- Niin, teille.

-- Ja kuka sen on tehnyt?

-- Hra de Voltaire. -- Ja hän jätti teidän Majesteettinne
tehtäväksi...

-- Ei suinkaan, hän lähetti sen suoraan teidän Korkeutenne
osoitteella.

-- Kuinka?... Ilman mitään kirjettä?

Päinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.

-- Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt
postipäällikön kanssa.

-- Juuri niin.

-- Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi
pienen paperiarkin ja lausui:

    Oi Afrodite, äiti sulotarten,
    miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa
    näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten
    sa mietit sankarille halpaa surmaa?
          Odysseys kallis isänmaalleen on;
          hän Agamemnonin on tuki, vankin
          mies toimen, jonka äly verraton
          löi kahlein Troian voiman korskeankin.
    Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä
    sydämet kauneudellas valtikoi;
          juo onnes malja, naura, hekumoi
          ja poimi ruusut Olymposi teiltä;
    mut meille suosiosi hymy suo:
    Poseidon tuima tyynnyttele tuo.
          Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen,
          mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat,
          ei sulle peljättävä, jos vaan annat,
          hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.

-- Näkee selvästi, sire, -- sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan
kuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, -- näkee, että hra
de Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.

-- Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, -- vastasi Ludvig XV;
-- hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos
pääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik
II:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo,
kreivitär, ja miettikää sitä.

Kreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja
asetti lautasensa viereen.

Kuningas katseli hänen menettelyään.

-- Sire, -- virkkoi Chon, -- eikö hiukan Tokaijin viiniä?

-- Se on kotoisin itsensä Itävallan keisarin kellarista, -- lisäsi
kreivitär, -- muistakaa se, sire.

-- Ohoh, keisarinko viinikellarista... -- sanoi kuningas -- sitä ei
ole kenelläkään muulla kuin minulla.

-- Minä sainkin sen teidän juomanlaskijaltanne, sire.

-- Mitenkä, viettelittekö hänet?

-- Ei, minä käskin häntä.

-- Oikein vastattu, kreivitär. Kuningas on tuhma.

-- Oh, mutta monsieur Ranska...

-- Monsieur Ranskalla on ainakin tarpeeksi älyä rakastaa teitä koko
sydämestään.

-- Ah, sire; mutta miksi ette sitten tosiaan olekin monsieur Ranska?

-- Ei politiikkaa, kreivitär.

-- Suvaitseeko hänen Majesteettinsa nyt nauttia kahvia?

-- Mielelläni.

-- Ja teidän Majesteettinne valmistaa ja polttaa sen itse kuten
tavallista? -- kysyi kreivitär.

-- Ellei talon emäntä sitä kiellä. Kreivitär nousi ylös.

-- Mitä nyt?

-- Minä palvelen teitä, monseigneur.

-- No hyvä, -- vastasi kuningas ja ojentautui mukavaan asentoon
tuolissaan kuin ainakin mies, joka on nauttinut hyvän illallisen ja
siten saanut tunteensa tasapainoon; -- hyvä, huomaan, että minun on
paras antaa teidän tehdä niinkuin tahdotte, kreivitär.

Kreivitär toi nyt pöydälle hopeisen hiiliastian, jossa oli tulista
mokkaa sisältävä kahvipannu. Sitten asetti hän kuninkaan eteen
lautaselle kullatun kupin ja pienen böömiläisen karahvin; ja lautasen
viereen pisti hän pienen paperisytykkeen.

Kuningas mittasi hyvin tarkkaavasti, kuten hän aina tätä työtä teki,
sokerin määrän ja samoin kahvin, kaatoi varovasti konjakin, että
alkohooli palaisi pinnalla, otti tuon pienen paperisytykkeen, sytytti
sen kynttilässä ja pani sillä kuumaan nesteen palamaan.

Sitten heitti hän paperin hiiliastiaan, jossa se paloi loppuun.

Viiden minuutin päästä joi hän kahvinsa nautiskellen kuin oikea
herkkusuu ainakin.

Kreivitär antoi hänen rauhassa juoda; mutta kuninkaan kallistaessa
viimeistä tilkkaa huulilleen huudahti hän:

-- Oi, sire, te sytytitte kahvinne Voltairen runolla, se tuo
onnettomuutta Choiseuleille.

-- Minä olen erehtynyt, -- sanoi kuningas nauraen, -- ette olekaan
sievä haltiatar, te olette paholainen.

Kreivitär nousi paikaltaan.

-- Sire, -- sanoi hän, -- tahtooko teidän Majesteettinne lähteä
katsomaan, onko kuvernööri jo palannut?

-- Zamore? Pyh, mitä varten?

-- Mutta tehän aioitte lähteä Marly'hin, sire.

-- Se on totta, -- vastasi kuningas ja koetti ponnistautua vapaaksi
suloisesta hyvinvoinnin-tilastaan. -- Mennään katsomaan, kreivitär,
mennään.

Rouva Dubarry antoi merkin Chonille, joka katosi.

Kuningas läksi jälleen etsimään, mutta, se on myönnettävä,
aivan toisessa mielentilassa kuin sitä tänä iltana ensi kertaa
yrittäessään. Filosoofit väittävät, että riippuu melkein aina ihmisen
vatsan tilasta, näkeekö hän maailman mustan vai ruusunpunaisen
värisenä.

Ja koska kuninkailla on vatsa niinkuin muillakin ihmisillä, tosin
tavallisesti vaan huonompi kuin heidän alamaisillaan, mutta kuitenkin
vatsa, joka jakaa hyvinvointiaan muuhunkin ruumiiseen kuten
toistenkin ihmisten, niin näytti kuningas olevan nyt niin hyvällä
tuulella kuin kuninkaan yleensä on mahdollista olla.

Kymmenen askelta käytävässä kuljettua lehahti kuninkaan hajuhermoihin
uusi suloinen tuoksu.

Oli jätetty ovi auki hurmaavan kauniiseen makuukamariin, jonka
seinät olivat verhotut sinisillä ja luonnollisen värisillä kukilla
koristetuilla silkkiverhoilla; ja ovesta näki salaperäistä valoa
kuultavan sänkykomeron, jonne lumoojattaren jalat olivat jo kaksi
tuntia toivoneet matkaa.

-- Niin, sire, -- virkkoi kreivitär, -- Zamore ei näytä tosiaan vielä
olevan tullut takaisin, joten me olemme yhä lukon takana, ja ellemme
karkaa tästä linnasta ikkunasta...

-- Lakanain avulla? -- kysyi kuningas.

-- Sire, -- vastasi kreivitär hurmaavasti hymyillen, -- käyttäkäämme,
mutta älkäämme väärin käyttäkö niitä.

Kuningas avasi nauraen sylinsä ja kreivitär pudotti tuon kauniin
ruusun niin että se varisti teränsä matolle.



34.

Voltaire ja Rousseau.


Kuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari
rakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.

Sen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi
kullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko
päässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten
suuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.

Kesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset
huoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.

Kello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.

Tällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä
saakka suuressa pihassa.

Zamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli
jakelevinaan käskyjä.

Kuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.

-- Kreivitär, mitä tämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Emmekö saakaan
aamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta
tyhjin vatsoin.

-- Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, -- vastasi kreivitär; --
mutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de
Sartines'n puheilleen Marly'hin.

-- _Pardieu_, -- huudahti kuningas, -- minun mielestäni voisikin
ilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly
niin lähellä.

-- Teidän Majesteettinne suokoon minulle kunnian ja uskokoon, ettette
ole ensimäinen, joka tätä ajatteli, -- vastasi kreivitär hymyillen.

-- Ja sitäpaitsi on aamu liian kaunis käyttää työhön: syödään nyt
aamiaista.

-- Sire, teidän olisi sitä ennen kuitenkin kirjoitettava minulle
nimiänne.

-- Rouva de Béarnia vartenko?

-- Niin, ja sitten määrättävä päivä.

-- Mikä päivä?

-- Ja tunti.

-- Mikä tunti?

-- Päivä ja tunti, jolloin minut esitellään hovissa.

-- _Ma foi_, -- sanoi kuningas, -- te olette tosiaan ansainnut
esittelyn, kreivitär. Määrätkää itse päivä.

-- Sire, niin pian kuin mahdollista.

-- Kaikki on siis valmista?

-- Kaikki.

-- Oletteko jo oppinut nuo kolme lyykistystä?

-- Tottahan, kun olen opetellut niitä jo koko vuoden.

-- Pukunne on valmis?

-- Se saadaan teetetyksi neljässäkolmatta tunnissa.

-- Ja teillä on kummitäti?

-- Tunnin päästä hän on täällä.

-- No hyvä, kreivitär; tehkäämme keskenämme selvä sopimus.

-- Mikä sopimus?

-- Te ette puhu enää tuosta varakreivi Jeanin selkkauksesta
luutnantti de Taverneyn kanssa.

-- Täytyykö meidän siis kreivi-parka uhrata?

-- _Ma foi_, täytyy!

-- No niin, sire, ei hänestä enää puhuta... Ja päivä on?

-- Ylihuomenna.

-- Tunti?

-- Kello kymmenen illalla, kuten tavallista.

-- Se on sovittu, sire?

-- On.

-- Kuninkaan sanallanne?

-- Kautta aateliskunniani.

-- Kättä päälle, Ranska!

Ja rouva Dubarry ojensi kuninkaalle pienen, kauniin kätensä ja
kuningas antoi omansa pudota siihen.

Tänä aamuna tunsi koko Luciennes kuninkaan iloisen tuulen. Hän
oli tosin antanut myöten eräässä asiassa, jossa hän oli jo kauan
sitten ajatellut antaa myöten, mutta hän oli sensijaan voittanut
eräässä toisessa; sopimus oli siis puhdasta voittoa. Hän antaisi
mielellään Jeanille satatuhatta livreä sillä ehdolla, että varakreivi
menisi tuhlaamaan ne Pyreneitten tai Auvergnen kylpylöihin, ja tämä
menettely kävisi Choiseulin silmissä maanpaosta.

Ja siksipä nyt satoi kultaa köyhille, sokerileivoksia karpeille ja
kehuja Boucherin maalauksille.

Vaikka kuningas oli eilis-iltana aterioinut upeasti, söi hän nyt
suurella ruokahalulla aamiaisen.

Kuitenkin oli kello jo yksitoista. Ja kreivitär katseli sitä
usein tarjotessaan itse pöydässä kuninkaalle, sillä se kävi hänen
mielestään liian hitaasti.

Kuningas oli suvainnut sanoa, että jos rouva de Béarn saapuisi,
voitaisiin hänet päästä ruokasaliin.

Kahvi tuli pöytään, sitä maisteltiin ja se juotiin, mutta rouva de
Béarnia ei kuulunut.

Neljänneksen yli yksitoista kuului laukkaavan hevosen kavioiden
kapsetta pihalta.

Rouva Dubarry kepsahti ylös ja vilkui ulos ikkunasta. Jean Dubarryn
lähettämä kuriiri hyppäsi siellä juuri maahan vaahtoavan hevosen
satulasta.

Kreivitär vavahti; mutta koska hän ei saanut ilmaista levottomuuttaan
kuninkaalle, täytyi hänen palata istumaan kuninkaan viereen,
pitääkseen häntä yhä hyvällä tuulella.

Tuokion päästä tuli Chon sisään pikku kirje kädessä. Tässä ei
auttanut enää kursailu, kirje täytyi lukea.

-- Mitä tuo on, suuri Chon? Lemmenviestikö? -- kysyi kuningas.

-- Oh, niinpä juuri, sire.

-- Ja keneltä?

-- Varakreivi-raukalta.

-- Niinkö varmaan?

Voltaire ja Rousseau

-- Katsokaa itse.

Kuningas tunsi käsialan ja pelkäsi, että kirje saattoi koskea vielä
Chausséen kylän selkkausta. Siksi hän virkkoi työntäen kirjettä
luotaan pois:

-- Hyvä, hyvä, riittää.

Kreivitär istui kuin tulisilla hiilillä.

-- Onko kirje minulle? -- kysyi hän.

-- On, kreivitär.

-- Suvaitseeko kuningas?...

-- Lukekaa, _pardieu!_ Chon saa lausua sillaikaa minulle
_Korppi-kuomaa_.

Ja hän veti Chonin polviensa eteen ja lauloi kuningaskunnan
väärimmällä äänellä, kuten Jean-Jacques sanoo:

    On palvelija multa
    ja onni mennyt pois![55]

Kreivitär meni ikkunan komeroon ja luki:

    'Älä odota tuota kelvotonta akkaa; hän väittää polttaneensa
    eilis-iltana jalkansa, joten hänen muka täytyy pysyä sisällä.
    Tästä hyvästä saamme kiittää Chonia, joka tuli eilen kotiin niin
    sopivaan aikaan, sillä hän tämän meille teki; vanha noita tunsi
    hänet, ja koko ilveilymme meni päin seiniä.

    On hyvä, että tuo pieni vintiö Gilbert on kadonnut, hän, joka on
    alkusyynä tähän kaikkeen, muuten vääntäisin häneltä niskat nurin.
    Mutta jos tapaan hänet joskus, niin ei hän pelasta nahkaansa,
    siitä saa hän olla varma.

    Lyhyesti lopuksi: tule heti Pariisiin, tai saamme alkaa koko
    jutun uudestaan.

                                                  _Jean_.'

-- Mitä se on? -- kysyi kuningas huomaten kreivittären yhtäkkiä
kalpenevan.

-- Ei mitään, sire; ilmoitus lankoni terveydentilasta.

-- Hän voi kai yhä paremmin, se rakas kreivi?

-- Kyllä, yhä paremmin, -- vastasi kreivitär. -- Kiitän, sire. Mutta
katsokaa, tuolla tulevat vaunut pihaan.

-- Se on se kreivittäremme varmaan?

-- Ei, sire, hän on hra de Sartines.

-- No mitä nyt? -- kysyi kuningas, kun näki rouva Dubarryn menevän
ovea kohti.

-- Niin, sire, -- vastasi kreivitär, -- minä jätän nyt teidät
vieraanne kanssa ja menen pukeutumaan.

-- Entä kreivitär de Béarn?

-- Kun hän tulee, ilmoitan sitten nöyrimmästi teidän
Majesteetillenne, -- vastasi kreivitär rutistaen paperin kokoon
kampausviittansa taskussa.

-- Te siis minut jätätte, kreivitär? -- sanoi kuningas alakuloisesti
huokaisten.

-- Sire, tänään on sunnuntai; teillä ovat ne allekirjoitukset,
allekirjoitukset!...

Ja rouva Dubarry tuli ja käänsi kuninkaan suudella raikkaat poskensa,
joille kuningas läiskäsi kummallekin muiskun; ja senjälkeen kreivitär
poistui huoneesta.

-- Hiiteen allekirjoitukset kaikki, jotka niitä vaativat, -- virkkoi
kuningas. -- Kuka on keksinyt ministerit, heidän salkkunsa ja
viralliset paperit?

Kuningas tuskin ehti päästää tämän sadatuksen, kun sekä ministeri
että salkku ilmestyivät sitä ovea vastapäätä olevalle kynnykselle,
josta kreivitär oli kadonnut.

Kuningas huokaisi toisen kerran, vielä synkkämielisemmin kuin äsken.

-- Ah, siinähän nyt olette, Sartines; kylläpä olette täsmällinen!
Tämän lausui hän sellaisella äänellä, ettei voinut erehtyä, olivatko
sanat kiittäviä vai moittivia.

Poliisipäällikkö avasi salkkunsa ja alkoi vetää siitä esiin papereita.

Silloin kuului ulkoa pihahietikolta vaunujen pyöräin ratinaa.

-- Odottakaahan, Sartines, -- pyysi kuningas. Ja hän kiiruhti ikkunan
ääreen.

-- Mitä ihmettä, kreivitär lähtee kotoa?

-- Hänpä juuri, sire, -- vastasi ministeri.

-- Eikö hän sitten odotakaan kreivitär de Béarnia?

-- Sire, minä olen taipuvainen luulemaan, että hän väsyi häntä
odottamaan ja menee nyt itse häntä noutamaan.

-- Mutta tuon rouvanhan piti tulla tänne tänä aamuna...

-- Sire, olen melkein varma, ettei hän tule.

-- Miten niin? Tunnetteko te asian, Sartines?

-- Sire, minun velvollisuuteni on tuntea hiukan kaikkea, että teidän
Majesteettinne olisi minuun tyytyväinen.

-- Mitä sitten nyt on tapahtunut? Sanokaa, Sartines.

-- Vanhalleko kreivittärelle, sire?

-- Niin.

-- Sitä, mitä kaikessa tapahtuu: vaikeuksia.

-- Mutta, suoraan sanoen, tuleeko tuo kreivitär tänne?

-- Hm, hm, sire, asia tuntui varmemmalta eilis-iltana kuin tänä
aamuna.

-- Kreivitär-parka! -- huokaisi kuningas voimatta estää iloa
syttymästä silmiinsä.

-- Ah, sire, kvadrupel-allianssi[56] ja sukulaisuussopimus olivat
pelkkää lasten leikkiä tämän esittelyjutun rinnalla.

-- Kreivitär-parka, hän ei vaan onnistu milloinkaan, -- sanoi
kuningas ja pudisti päätänsä.

-- Sitä pelkään, sire, ellei teidän Majesteettinne ryhdy vakavasti
toimeen.

-- Hän luuli jo olevansa niin varma asiastaan.

-- Pahinta hänelle on, että ellei hän tule esitellyksi ennen madame
la dauphinen saapumista, on hyvin uskottavaa, ettei hän tule
ollenkaan esitellyksi, -- arveli de Sartines.

-- Se on enemmänkin kuin uskottavaa, siinä olette oikeassa.
Väitetään, että tuleva pojanpoikani puoliso on sangen ankara ja
hurskas ja siveä. Kreivitär-parka!

-- Tietysti tuottaa se, ettei häntä esitetä, rouva Dubarrylle suuren
surun, mutta samalla säästää se teidän Majesteettinne monenlaisista
huolista, -- jatkoi de Sartines.

-- Niinkö arvelette, Sartines?

-- Ah, varmaan: sen vähemmin kadehtijoita, panettelijoita,
irvihampaita, imartelijoita ja sanomalehtijuttuja. Jos rouva Dubarry
esiteltäisiin hovissa, sire, saisimme uhrata vähintään satatuhatta
frangia ylimääräisen poliisin ylläpitoon.

-- Todellako! Kreivitär-parka. Hän haluaa sitä kuitenkin niin kovasti!

-- No, teidän Majesteettinne käskee, ja kreivittären halu toteutuu.

-- Mitä ajattelettekaan, Sartines? -- huudahti kuningas. -- Sanokaa
minulle suoraan, voinko minä sekaantua moiseen asiaan? Voinko minä
nimikirjoituksellani käskeä ihmisiä olemaan kohteliaita rouva
Dubarrylle? Saatatteko te, Sartines, älykäs mies, neuvoa minua
tekemään suorastaan valtiokeikausta täyttääkseni kreivittären
päähänpistoja?

-- Oh, en suinkaan, sire. Minä alistun vaan sanomaan, samoin kuin
teidän Majesteettinnekin: kreivitär-parka!

-- Ja muuten, eihän hänen asemansa ole vielä lainkaan toivoton. Te
näette kaikki asiat sen värisinä kuin tuo teidän pukunne, Sartines.
Kuka voi sanoa, ettei rouva de Béarn vielä muuta päätöstään? Kuka
voi väittää, että dauphine saapuu niin pian? On vielä neljä päivää
ennenkuin hän joutuu Compiègneen, ja neljässä päivässä ehtii tehdä
mitä hyvänsä. No niin, tehdäänkö tänä aamuna työtä, hra Sartines?

-- Oh, teidän Majesteettinne, ainoastaan nimi kolmeen paperiin. Ja
poliisipäällikkö veti salkustaan ensimäisen paperin.

-- Kah, -- sanoi kuningas, -- vangitsemiskäsky.

-- Niin, sire.

-- Ja kuka on vangittava?

-- Teidän Majesteettinne suvaitsee silmäillä itse paperia. -- Muuan
hra Rousseau? Mikä Rousseau hän on, Sartines, ja mitä hän on tehnyt?

-- Kirjan _Yhteiskunnallinen sopimus_, sire.

-- Ahaa, tuo Jean-Jacques? Aiotteko siis hänet bastiljoida?

-- Sire, hän tekee aina skandaaleja.

-- Mitä hittoa hänen sitten pitäisi tehdä?

-- Muuten, en häntä bastiljoida aiokaan.

-- Mitä varten sitten tämä vangitsemiskäsky?

-- Sire, sitä varten, että minulla olisi ase valmiina.

-- Niin, en silti, että pitäisin kovinkaan suuressa kunniassa noita
filosoofejanne, -- virkkoi kuningas.

-- Ja siinä teidän Majesteettinne on oikeassa, -- vakuutti Sartines.

-- Mutta siitä nousisi häly, ymmärrättehän; muuten: luulin, että hän
oli saanut luvan olla Pariisissa.

-- Että hän oli suvaittu täällä, sire; mutta sillä ehdolla, ettei hän
näyttäytyisi.

-- Mutta hän näyttäytyy?

-- Ei muuta teekään.

-- Armenialaisessa puvussaan?

-- Ei, sire, osoitimme hänelle, että siitä hänen on luovuttava.

-- Ja hän totteli?

-- Kyllä, mutta huutaen vainoa.

-- Ja missä puvussa hän nyt esiintyy?

-- Aivan samanlaisessa kuin muutkin ihmiset, sire.

-- No, silloinhan skandaali ei olekaan suuri.

-- Mitä ajattelettekaan, sire! Mies, jota on kielletty esiintymästä,
tiedättekö, missä hän käy joka päivä?

-- Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?

-- Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia,
ainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta
tarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka
kerääntyy kahvilan ympärille.

-- Vai niin, -- sanoi kuningas, -- pariisilaiset ovat vielä tuhmempia
kuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla,
eivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.

-- Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä
pistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!

-- Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te
silloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.

Poliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi,
sillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä
enää vaatinutkaan.

-- Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, --
sanoi de Sartines.

-- Toisestakin? -- vastasi kuningas kyllästyneesti; -- mutta
niistähän ei nyt tule loppua?

-- Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. -- Ja kuka nyt on
kysymyksessä?

-- Hra de Voltaire.

-- Onko hänkin tullut takaisin Ranskaan?

-- Ei, sire, mutta olisi ehkä parempi, että hän olisi tullut. Voisin
edes pitää häntä silmällä.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Ei hän itse mitään, vaan hänen kannattajansa: on aikomus pystyttää
hänelle kuvapatsas, ei enempää eikä vähempää.

-- Ratsun seljässä?

-- Ei juuri, sire, ja kuitenkin on hän mahtava kaupunkien
valloittaja, sen vakuutan.

Ludvig XV kohautti hartioitaan.

-- Sire, en ole nähnyt moista sitten Poliorketeen päivien, --
jatkoi de Sartines. -- Hänellä on uskottuja kaikkialla; valtakunnan
ensimäiset arvohenkilöt rupeavat hänen kätyreiksesn, hommatakseen
maahan läpi tullin hänen kirjojaan. Äskettäin otin takavarikkoon
kahdeksan täyttä laatikkoa; kaksi niistä oli osoitettu hra de
Choiseulille.

-- Sangen huvittavaa.

-- Sire, huomatkaa kuitenkin, että hänelle hommataan julkisesti
samaa kuin jollekin kuninkaalle: äänestetään hänelle kokouksissa
kuvapatsasta.

-- Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne
itse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?

-- Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin
laatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla
rahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja
huomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä
rahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta.
Itse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.

-- No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? -- kysyi Ludvig XV.
-- En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.

-- Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne
tekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.

-- Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle
pronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän
touhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin
elävässä lihassa.

-- Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?

-- Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole
tässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää;
mutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt,
jolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme
valtamerelle: "Tätä kauemmaksi et tule." Jos nostaisimme metelin
tuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme.
Parempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.

Poliisipäällikkö huokaisi.

-- Sire, -- sanoi hän, -- jos emme rankaise näitä miehiä,
hävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista,
joiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä
toiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon.
Ensinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.

Ludvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä:

-- _Pyhä tarttuva tauti eli taikauskon luonnonhistoria;
Luonnonjärjestelmä eli fyysillisen ja moraalisen maailman lait;
Jumala ja ihmiset, kirjoitelmia Jeesuksen Kristuksen ihmetöistä;
Liagusan kapusiinimunkin matkaneuvot veli Perduiclosolle hänen
lähtiessään Pyhään maahan_.

Kuningas ei ollut lukenut neljännesosaakaan luettelosta, kun laski
jo paperin kädestään. Hänen tavallisesti tyynille kasvoilleen tuli
omituinen surullinen ja toivoton ilme.

Hän vaikeni hetkisen aprikoiden ja aivan kuin lamattuna.

-- Tässä täytyisi vääntää nurin koko maailma, Sartines; yrittäkööt
muut sitä.

Sartines katsoi häneen ymmärtäväisesti, ja sellaisesta ministeriensä
katseesta Ludvig XV piti, sillä se säästi hänet ajattelemasta ja
ryhtymästä toimeen.

-- Rauhaa, eikö niin, sire, -- virkkoi poliisipäällikkö vuorostaan,
-- kuningas toivoo rauhaa?

Kuningas nyökäytti painavasti päätänsä.

-- Oi, hyvä Jumala, niin, enhän minä muuta heiltä pyydä, noilta
teidän filosoofeiltanne, encyclopedisteiltänne, ihmeentekijöiltänne,
illuminaateiltanne, runoilijoiltanne, ekonomisteiltanne ja
sanomalehtimiehiltänne, joita kuohuu ilmi taivas tiesi mistä. Nuo,
jotka kyhäävät, kirjoittavat, rääkkyvät, sadattelevat, tekevät
laskelmia, saarnaavat, kirkuvat. Pantakoon heille vaikka kruunu
päähän ja pystytettäköön heille kuvapatsaita, rakennettakoon heille
temppeleitä, mutta annettakoon minun olla rauhassa.

Sartines nousi ylös, kumarsi kuninkaalle ja poistui mutisten
itsekseen:

"Onneksi on rahoissamme kirjoitus: _Domine, salvum fac regem_".[57]

Ludvig XV jäi yksin, tarttui kynään ja kirjoitti pojanpojalleen
dauphinille:

    'Sinä pyysit minua jouduttamaan madame la dauphinen matkaa: minä
    täytän toivomuksesi.

    Annan nyt määräyksen olla pysähtymättä Noyoniin; niin ollen
    saapuu hän ensi tiistaiaamuna Compiègneen.

    Minä olen siellä itse täsmälleen kello kymmenen, nimittäin
    neljännestuntia ennen hänen tuloaan.'

-- Tällä tavoin pääsen minä tuosta joutavasta esittelyselkkauksesta,
joka kiusaa minua enemmän kuin Voltaire, Rousseau ja kaikki menneen
ja tulevan ajan filosoofit. Se jää kreivitärparan ja dauphinen
keskinäiseksi asiaksi. _Ma foi_, johdetaan hiukan tätä huolta ja
vihaa ja kostonkiihkoa nuorempiin, joilla on voimaa sitä kestää.
Oppikoot nuoret kärsimään, se kasvattaa heitä.

Ja kuningas oli ihastuksissaan, kun oli saanut tällä lailla
kierretyksi vaikeasti ratkaistavan seikan, ja oli nyt vakuutettu,
ettei kukaan voisi enää häntä moittia tuon esittelyasian suosimisesta
tai ehkäisemisestä, josta nyt koko Pariisi puhui. Sellaisin tuntein
nousi kuningas vaunuihinsa ja ajoi Marly'hin, jossa hovi häntä odotti.



35.

Kummitäti ja ristitytär.


Kreivitär Dubarry, kreivitär-parka, säilyttäkäämme hänellä tämä
kuninkaan antama surkuttelunimi, sillä nyt hän sen tosiaan ansaitsee
-- kreivitär-parka, sanomme, ajoi nyt kuin vaivattu henki Pariisia
kohti.

Chon, hänkin aivan tyrmistyneenä Jeanin kirjeen lähinnä viimeisestä
kohdasta, kätki Luciennesin emännän huoneessa tuskaansa ja
levottomuuttaan. Ja hän sadatteli nyt onnetonta päähänpistoaan, että
oli ottanut maantiellä Gilbertin vaunuihinsa.

Kun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen
laskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la
Roquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.

Näissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa,
ja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.

Heti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan
jättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.

-- Joutuin, kreivitär, -- sanoi hän, -- joutuin, nouse minun
vaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.

-- Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? -- kysyi rouva Dubarry
ja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun
varakreivi antoi merkin, vaunuja.

-- Niinpä luulen, kälyseni, -- vastasi Jean; -- se on kuitti saadusta
tai paremminkin ennakkovaatimus.

-- Mutta mitä sitten on tapahtunut?

-- Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä
olen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet.
Kun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan _Kiekuvan
Kukon_ majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään
toimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan
loistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja
minä palaan sinne ja nukun.

-- Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja
käsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.

-- Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä
tulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään
huolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.

-- Ovella pysäyttää minut palvelijatar ja ilmoittaa, ettei kreivitär
saata lähteä ulos sinä päivänä eikä ehkä viikon päiviin.

-- Tunnustan, että vaikka minä jo odotinkin jotain onnettomuutta, en
ollut odottanut toki tällaista.

"Mitä, eikö hän voi lähteä ulos?" huudahdin minä. "Ja mikä hänellä
sitten on?"

"Hän on sairas."

"Sairas? Mahdotonta! Eilen hän voi aivan erinomaisesti."

"Kyllä, monsieur. Mutta kreivittärellä on tapana keittää itse
aamusuklaansa, ja kun hän tänä aamuna sitä keitti, läikäytti hän sitä
vahingossa pannusta päälleen ja poltti jalkansa. Kreivittären huudot
kuullessani minä juoksin hätään. Kreivitär oli aivan pyörtyä. Minä
kannoin hänet vuoteeseen, ja luulen, että hän nyt nukkuu."

-- Minä lensin valkeaksi niinkuin nuo sinun pitsisi, kälyni. Minä
huusin: "Se on valhe."

"Ei, rakas hra Dubarry", vastasi minulle niin tuima ääni, että luulin
sen voivan tunkeutua vaikka läpi seinien; "ei, se ei ole valhe, ja
minulla on kauheat tuskat".

-- Minä ryntäsin sinnepäin, josta ääni tuli, ja sysäsin auki erään
oven, joka ei tahtonut avautua. Vanha kreivitär oli tosiaan vuoteessa.

"Ah, madame!..." huudahdin minä.

-- Siinä ainoat sanat, mitä osasin puhua. Minä olin vihan vimmassa,
olisin mielelläni hänet vaikka kuristanut.

"Katsokaa tuossa", sanoi hän minulle näyttäen surkean huonoa
turkkilaista kahvipannua lattialla, "tuossa on pannu, joka on tähän
kaikkeen syypää".

-- Minä hyppäsin survomaan kaksin jaloin kahvipannua.

"Tällä ei enää suklaata keitetä, sen teille vannon."

"Sellainen paha onni", jatkoi vanha rouva vaikeroivalla äänellä. "Nyt
esittelee teidän kälynne hovissa rouva d'Alogny. Mitäpä tässä muuta
voi? Se oli sallittua, kuten itämaalaiset sanovat."

-- Ah, hyvä Jumala, -- huudahti kreivitär Dubarry, -- sinä syökset
minut aivan epätoivoon, Jean.

-- Mutta minä en ole ollenkaan epätoivoissani, jos sinä vaan itse
menet hänen luokseen: juuri siksi minä lähetin sinua noutamaan.

-- Ja syy, miksi et ole epätoivoissasi?

-- _Dame_, siksi, että sinä voit sellaista, jota minä en voi, siksi,
että sinä olet nainen ja saatat otattaa kääreen hänen jalastaan
edessäsi pois, ja kun siten paljastat petoksen, voit sanoa rouva
de Béarnille, että hänen pojastaan ei koskaan tule mitään muuta
kuin tavallinen maalaisherra ja ettei hän koskaan saa kolikkoakaan
Salucesien perinnöstä. Kaiken kaikkiaan siksi, että sinä osaat matkia
Camillen[58] kiroja paljoa paremmin kuin minä esittää Oresteen raivoa.

-- Luulenpa, että lasket leikkiä! -- huudahti kreivitär.

-- Niin, huulilla vain, usko minua.

-- Missä tuo vanha Sipillä asuu?

-- Senhän tiedät hyvin: _Kiekuvan Kukon_ majatalossa, joka on
Saint-Germain-des-Prés kadun varrella, suuri, musta talo, jonka oven
päällä on valtava kukko maalattuna peltikylttiin Kun kyltti vinkuu,
kukko laulaa.

-- Siitä tulee kiivas kohtaus!

-- Niin minäkin luulen. Mutta samalla olen vakuutettu, että sitä
täytyy koettaa. Tahdotko, niin tulen kanssasi?

-- Älä millään muotoa, sinä pilaisit koko asian.

-- Kuulepas, mitä prokuraattorimme sanoi, kun neuvottelin hänen
kanssaan tästä asiasta; sanon tämän sinulle ohjeeksesi. Jonkun
ihmisen pieksemisestä hänen kotonaan tulee sakkoja ja vankeutta.
Hänen pieksemisestään jossakin muualla...

-- Ei tule mitään, sen tiedät itse hyvin; -- vastasi kreivitär
Jeanille.

Jean veti suunsa pahaan irvistykseen.

-- Oh, -- vastasi hän, -- vanha velka kasvaa korkoja, ja jos minä
saan kynsiini tuon herran...

-- Puhukaamme nyt ainoastaan rouvasta, varakreivi.

-- Minulla ei ole enää mitään puhumista; mene joutuin!

Ja Jean väistyi syrjään päästääkseen kreivittären vaunut menemään.

-- Missä sinä odotat minua?

-- Saman majatalon ravintolassa; tilaan pullon Espanjan viiniä, ja
jos tarvitset auttavaa kättä, niin tulen avuksesi.

-- Antaa mennä! -- huusi kreivitär kuskille.

-- Saint-Germain-des-Prés, _Kiekuvan Kukon_ majatalo, -- lisäsi
varakreivi.

Vaunut lähtivät kiitämään nopeasti Champ-Elysées'lle päin.

Neljännestunnin kuluttua pysähtyivät ne lähelle Abbatialen katua ja
Sainte-Margueriten toria.

Siellä laskeutui rouva Dubarry vaunuista, sillä hän pelkäsi, että
vaunujen jyrinä ilmoittaisi hänen saapumisestaan tuolle vanhalle ja
ovelalle rouvalle, joka oli varmaankin varuillaan ja huomaisi tulijan
jonkun ikkunaverhon takaa piilosta tarpeeksi aikaiseen ja voisi
sitten pujahtaa hänen käsistään.

Niin ollen läksi kreivitär hotelliin kävellen ja ainoastaan
lakeijansa saattamana ja tuli nopeasti Abbatialen kadulle. Sen
varrella ei ollut muuta kun kolme taloa ja niistä oli ravintola
keskimäinen.

Hän paremminkin juoksi kuin meni sisään ravintolan ovesta, joka oli
avoinna.

Kukaan ei nähnyt hänen tuloaan; mutta yläkerroksen puisten portaiden
juuressa kohtasi hän ravintolan emännän.

-- Rouva de Béarn? -- kysyi kreivitär.

-- Rouva de Béarn on hyvin sairas eikä voi ottaa vastaan.

-- Sairas; niin, sen tiedän, -- vastasi kreivitär; -- minä tulin
juuri katsomaan, miten hän voi.

Ja keveänä kuin lintu lehahti hän sekunnissa portaitten yläpäähän.

-- Madame, madame! -- huusi ravintolan emäntä, -- teille tullaan
väkisin sisään!

-- Kuka tulee? -- kysyi vanha käräjätäti huoneensa perukasta.

-- Minä, -- vastasi kreivitär ja ilmestyi samassa ovelle, kasvoillaan
täydellisesti tilaisuuden vaatima ilme, sillä hän samalla hymyili
kohteliaasti ja oli osaaottavan huolestunut.

-- Kreivitärkö täällä! -- huudahti käräjätäti peljästyksestä kalveten.

-- Niin, rakas rouva, minä tulin ilmaisemaan teille, kuinka syvästi
pahoittelen tapaturmaanne, josta sain äsken tiedon. Kertokaa nyt,
miten se tapahtui, olkaa hyvä.

-- Mutta minä en uskalla pyytää teitä, madame, istumaan näin kurjaan
asumukseen.

-- Tiedän, että teillä on linna Tourainessa ja ymmärrän tällaisen
majatalossa asumisen.

Kreivitär Dubarry istuutui. Rouva de Béarn ymmärsi, että hän asettui
paikalleen vakavissa aikeissa.

-- Teillä näyttää olevan kovat tuskat, madame? -- kysyi kreivitär
Dubarry.

-- Kauheat.

-- Oikeassako jalassa? Taivaan isä, mutta mitenkä te nyt oikein
poltittekaan jalkanne?

-- Se kävi lyhyesti kertoen näin: minulla oli kahvipannu kädessä,
sanka luiskahti vinoon, kiehuva vesi läikähti ylitse ja jalalleni
kaatui lasillisen verran.

-- Sehän on hirveää!

Vanha rouva huokaisi.

-- Niin, niin, hirveää, -- äännähteli hän. -- Mutta minkäpä sille
voi! Vahingot eivät tule yksinään.

-- Tiedätte, että kuningas odotti teitä tänä aamuna!

-- Oi, te saatatte minut yhä suurempaan tuskaan, madame.

-- Hänen Majesteettinsa ei ollut tyytyväinen, kun ei saanutkaan teitä
nähdä.

-- Tapaturmani puhdistaa käytökseni, ja minä toivon saavani itse
pyytää nöyrimmästi hänen Majesteetiltaan anteeksi.

-- En tätä puhu tehdäkseni teitä alakuloiseksi, -- virkkoi rouva
Dubarry, joka kyllä näki, että rouva oli vallan virkeä. -- Minä
tahdoin ainoastaan ilmaista teille, miten hänen Majesteettinsa toivoi
tuloanne ja miten hän olisi ollut siitä kiitollinen.

-- Näette itse, missä asemassa olen, madame.

-- Kyllä; mutta saanko luvan sanoa teille erään asian?

-- Sanokaa; minä kuuntelen mitä nöyrimmästi.

-- Nimittäin että tämänpäiväinen onnettomuus on luultavasti seuraus
jostakin mielenliikutuksesta, joka teillä on ollut.

-- Oh, en suinkaan väitä sitä vastaan, -- virkkoi käräjätäti
kumartaen kohteliaasti, mutta ainoastaan päätään ja hartioitaan;
-- minä olin tosiaan hyvin liikutettu kunniasta, että otitte minut
kotiinne niin kohteliaasti vastaan.

-- Luulenpa, että se johtui vielä muustakin.

-- Muustakin? Ei minun tietääkseni, madame.

-- Oh, kyllä, eräästä kohtauksesta?...

-- Että minä olisin siis kohdannut jonkun?

-- Niin, lähtiessänne luotani.

-- Minä en kohdannut ketään, madame. Minähän läksin veljenne
vaunuilla.

-- Ennenkuin nousitte vaunuihin? Käräjätäti näytti johdattelevan
asiaa mieleensä.

-- Silloin kun menitte alas ulkoportaita. Vanhus näytti miettivän yhä
tarkemmin.

-- Niin, -- jatkoi rouva Dubarry suu hymyssä, jossa huomasi jo
kärsimättömyyttäkin; -- muuan henkilö tuli pihalle juuri silloin kuin
te läksitte talosta.

-- Ikävä sanoa, madame, mutta minä en vaan muista,

-- Eräs nainen... Ahaa, nyt te sen muistatte,.

-- Minä olen niin likinäköinen, että en eroita näin parin askeleen
päästä teistäkään mitään. Päättäkää siis itse, miten asia on.

"Ahaa, hän on niin ovela", mietti kreivitär itsekseen. "Jätetään
viekkaus, hän voittaisi siinä minut."

-- No niin, koska te ette nähnyt tuota naista, niin sanon teille,
kuka hän oli, -- jatkoi kreivitär.

-- Se nainen, joka tuli muka pihaan silloin kuin minä läksin?

-- Se juuri. Hän oli minun kälyni, neiti Dubarry.

-- Ahaa, madame, vai niin. Mutta kun en ole koskaan ennen häntä
nähnyt...

-- Olettepas.

-- Minäkö?

-- Niin, ja olette puhunutkin hänen kanssaan.

-- Neiti Dubarryn?

-- Niin juuri, neiti Dubarryn. Mutta sinä päivänä hän oli nimeltään
neiti Flageot.

-- Niinkö! -- huudahti vanha käräjätäti voimatta salata katkeraa
mieltänsä, -- tuoko väärä neiti Flageot, joka tuli luokseni ja
puijasi minut tällä tavoin matkustamaan tänne, hän oli siis teidän
kälynne?

-- Sama henkilö, madame.

-- Ja hänet oli lähetetty sinne luokseni?

-- Niin, minä olin lähettänyt hänet.

-- Minua pilkataksenne?

-- En, vaan tehdäkseni teille palveluksen samalla kun te tekisitte
toisen minulle.

Vanha kreivitär rypisti sakeita, harmaita kulmakarvojaan.

-- Arvelen, ettei hänen vierailunsa tuota minulle liioin hyötyä.

-- Ottiko hra de Maupeou teidät sitten huonosti vastaan, madame?

-- Hovin kohteliaisuuksia!

-- Mutta minullapa on luullakseni ollut kunnia tarjota teille jotain
kouraantuntuvampaakin kuin kohteliaisuuksia.

-- Madame, ihminen päättää, Jumala säätää.

-- Puhutaanpa tosissamme asioista, -- virkkoi kreivitär.

-- Kyllä, minä kuuntelen,

-- Te poltitte jalkanne?

-- Näette sen itse.

-- Pahoin?

-- Kauheasti.

-- Ettekö voisi, vaikka teillä on tuo palohaava, kylläkin kipeä,
mutta ei silti vaarallinen, ponnistaa voimianne kestääksenne matkan
vaunuilla Luciennesiin ja seistä siellä yhden ainoan sekunnin
huoneessani hänen Majesteettinsa edessä?

-- Mahdotonta, madame; kun vaan ajattelenkin, että minun pitäisi
nousta vuoteesta, tunnen pyörtyväni.

-- Mutta sittenhän tuo teidän haavanne on aivan hirveä?

-- Niin, se on hirveä, kuten sanotte.

-- Ja kuka täällä sitä sitoo, kuka antaa teille ohjeita ja hoitaa
teitä?

-- Minulla on, niinkuin kaikilla naisilla, jotka ovat olleet perheen
emäntiä, erinomaisia lääkkeitä palohaavoille; minulla on omaa
valmistamaani voidetta.

-- Olisiko sopivaa pyytää tuota lääkettä nähdä?

-- Se on tuossa pöydällä pullossa.

"Ulkokullattu", mietti kreivitär itsekseen, "näin tarkoin hän on
suunnitellut teeskentelynsä; hän on tosiaan ylen ovela; mutta
nähdäänhän loppuun asti".

-- Madame, -- sanoi hän aivan hiljaa, -- minullakin on ihmeellistä
öljyä tällaisia vammoja vastaan; mutta sitä ei voi käyttää muuten
kuin ottamalla huomioon millainen palohaava on.

-- Miten: millainen?

-- Niin, palovammoja on tavallinen punehtuma tai rakko tai oikea
haava. Minä en ole tosin mikään lääkäri, mutta onhan jokainen joskus
itseään polttanut.

-- Madame, se on oikea palohaava, -- vastasi vanha kreivitär.

-- Hyvä Jumala, millaiset tuskat teillä mahtaa olla! Annatteko minun
koettaa siihen öljyäni?

-- Sangen mielelläni, madame. Toitteko sitä mukananne?

-- En, mutta minä lähetän sitä noutamaan...

-- Kiitän tuhannesti!

-- Mutta minun täytyy nähdä ensin, miten vaarallinen haava on.

Muori kirkaisi:

-- Ei, madame, ei, -- sanoi hän; -- en toki tahdo näyttää teille
sellaista kauhistusta.

"Hyvä", mietti rouva Dubarry mielissään, "nyt hän on ansassa".

-- Älkää välittäkö yhtään minusta, madame, -- vastasi hän; -- minä
olen tottunut näkemään haavoja.

-- Oh, madame, tiedänhän toki, mikä sopii ja mikä ei... -- Kun
kysymyksessä on auttaa lähimmäistämme, ei pidä ajatella, mikä sopii.

Ja yhtäkkiä hän kurotti kätensä vanhan rouvan jalkaa kohti, joka
lepäsi suorana nojatuolissa.

Vanhus päästi kauhean hätähuudon, vaikka kreivitär Dubarry tuskin oli
hänen jalkaansa koskenutkaan.

"Etevä näyttelijä", mutisi kreivitär itsekseen tarkaten rouva de
Béarnin kivusta vääntyneiden kasvojen joka piirrettä.

-- Minä kuolen, -- huokaili muori. -- Oi, miten te säikäytitte minut,
madame!

Ja kasvot kalpeina ja samein silmin hän heittäytyi seljälleen aivan
kuin pyörtymäisillään.

-- Annatteko nyt, madame? -- jatkoi kuninkaan lemmikki.

-- Tehkää vaan, -- vastasi vanhus raukein äänin.

Rouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla
päällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.

Hänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.

"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa
silloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä
tahdon nähdä hänen jalkansa."

Ja kreivitär jatkoi työtään.

Rouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi
paikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan.
Tämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn
tosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja
veristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli
kyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin
noussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.

Rouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.

Selvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän
katseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa
polvillaan.

Rouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja
huolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä
haavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja
istahti sairaan vuoteen viereen.

-- Kuulkaahan, madame, -- sanoi hän, -- te olette paljon voimakkaampi
kuin luulinkaan, ja pyydän anteeksi, etten jo heti ryhtynyt asiaan
siitä päästä kuin teidänlaisenne naisen kanssa tulee. Määrätkää
ehtonne.

Vanhuksen silmissä välkähti, mutta se välähdys sammui heti.

-- Lausukaa selvästi toivomuksenne, madame, niin saamme nähdä, miten
voin teitä palvella.

-- Minä tahdon, että te esittelette minut Versaillesin hovissa,
madame, -- vastasi kreivitär; -- esittelette, vaikka se maksaisi
teille kokonaisen tunnin yhtä hirveitä kärsimyksiä kuin olette saanut
tänä aamuna kestää.

Rouva de Béarn kuunteli silmäänsä räpäyttämättä.

-- Ei mitään muuta, madame; nyt on teidän vuoronne puhua.

-- Minä tahtoisin, -- vastasi rouva de Béarn niin varmalla äänellä,
että kreivitär selvästi huomasi neuvottelevansa tasaväkisensä
kanssa, -- minä tahtoisin, että nuo kaksisataatuhatta livreä, joista
käräjöin, taataan minulle.

-- Mutta jos te voitatte juttunne, niin saatte yhteensä
neljäsataatuhatta livreä, vai mitä?

-- Ei niin, sillä minä pidän omina rahoinani noita kahtasataatuhatta
livreä, joita herrat de Saluces riitelevät minulta. Nuo toiset
kaksisataa tuhatta ovat onnen antimia kunnian lisäksi, jonka olen
saanut teihin tutustuessani.

-- Saatte siis nuo kaksisataa tuhatta livreä, madame. Entä sitten?

-- Minulla on poika, jota minä rakastan hellästi, madame. Sukumme
on aina kunnialla kantanut miekkaa; mutta koska olemme syntyneet
johtamaan ja käskemään, niin ymmärrättehän, että me olemme
huononlaisia sotamiehiä. Minun täytyy heti saada pojalleni komppania
ja everstin paperit tulevaa vuotta varten.

-- Kuka suorittaa rykmentinhankintaan menevät kustannukset, madame?

-- Kuningas. Ymmärrätte kai, että jos minä käyttäisin
rykmenttikustannuksiin nuo kaksisataa tuhatta livreä, jotka voitan,
niin olisin kohta yhtä köyhä kuin ennenkin.

-- Tarkoin laskien tekee tämä kaikkiaan jo kuusisataa tuhatta livreä.

-- Neljäsataa tuhatta, olettaen, että rykmentti on kahdensadan
tuhannen arvoinen, joka tosin on liian korkea arvio.

-- Olkoon menneeksi; tässä suhteessa toivonne toteutuu.

-- Vielä anon kuninkaalta korvausta Tourainessa olevasta
viinitarhastani; kruunun insinöörit ottivat minulta yksitoista vuotta
sitten hyvinkin neljä auranalaa maata, rakentaessaan kanavaa.

-- Se on teille maksettu.

-- Kyllä, mutta ainoastaan lautamiesten lausunnon mukaan; ja minä
pidän maatani juuri kaksi kertaa arvokkaampana kuin he arvelivat.

-- Hyvä, se maksetaan teille vielä toisen kerran. Tässäkö kaikki?

-- Anteeksi. Minä en ole rahoissani, kuten voitte arvata. Minä olen
velkaa mestari Flageot'lle noin yhdeksäntuhatta livreä.

-- Yhdeksäntuhatta livreä!

-- Oi, se on aivan välttämätöntä. Mestari Flageot on erinomainen
neuvonantaja.

-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi kreivitär. - Minä maksan nuo
yhdeksäntuhatta livreä omista varoistani. Toivon, että olette nyt
huomannut minut taipuisaksi?

-- Oh, te olette aivan moitteeton, madame; mutta minäkin luulen
osoittaneeni hyvää tahtoa.

-- Jos tietäisitte, miten pahoittelen, että olette polttanut itsenne,
-- virkkoi rouva Dubarry hymyillen.

-- Minä en pahoittele sitä laisinkaan, -- vastasi käräjätäti, --
sillä minun harras alttiuteni antaa toivoakseni minulle siitä
huolimatta voimaa ollakseni teille avuksi aivan kuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan.

-- Toistetaan vielä kerran ehdot, -- virkkoi rouva Dubarry.

-- Malttakaahan.

-- Unohditteko vielä jotain?

-- Kyllä, erään sivuseikan.

-- Sanokaa se.

-- Minä en voinut tietysti odottaa kunniaa astua suuren kuninkaamme
eteen. Ah, Versailles ja sen loisto ovat jo niin kauan olleet minulle
vieraita, että minulla ei ole sinne mennäkseni sopivaa pukua.

-- Sen olinkin aavistanut, madame. Kun eilen läksitte luotani,
alettiin valmistaa teidän esittelypukuanne, ja minä annoin tilata sen
eräältä toiselta ompelijattarelta kuin omani, ettei hänelle tulisi
liiaksi työtä. Huomenna kello kaksitoista päivällä se on valmis.

-- Minulla ei ole jalokiviä.

-- Böhmerin ja Bassangen liike antaa teille huomenna ilmoitettuani
heille kahdensadankymmenen tuhannen livren arvoiset juhlakorut, jotka
se ottaa teiltä takaisin ylihuomenna kahdestasadasta tuhannesta
livrestä. Siten te saatte vahingonkorvauksenne.

-- Hyvä, madame; minulla ei ole enää mitään toivomista.

-- Olen ihastunut siitä.

-- Mutta poikani virkavaltuus?

-- Hänen Majesteettinsa jättää paperin itse teille.

-- Mutta lupaus suorittaa rykmenttikustannukset?

-- Se tulee sisältymään virkavaltuuteen.

-- Hyvä, ei siis ole enää jäljellä muuta kuin kysymys tuosta
viinitarhasta.

-- Te arvioitte sen neljäksi auranalaksi, madame?...

-- Kuusituhatta livreä auranala. Se oli mainiota maata.

-- Minä kirjoitan teille kahdentoistatuhannen livren velkakirjan,
joka tekee noiden jo saamainne kahdentoistatuhannen livren lisänä
kauniit neljäkolmatta tuhatta.

-- Tuossa ovat kirjoitusneuvot, -- sanoi vanha kreivitär osoittaen
mainitsemiansa esineitä.

-- Minä asetan ne eteenne, madame, -- sanoi kreivitär Dubarry.

-- Minun? -- Niin.

-- Mitä varten?

-- Että hyväntahtoisesti kirjoitatte hänen Majesteetilleen pienen
kirjeen, jonka minä teille lausun. Ja sitten vaihdamme papereita.

-- Se on oikeus ja kohtuus, -- vastasi rouva de Béarn.

-- Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa, madame.

Vanha rouva veti pöydän nojatuolinsa eteen, asetti arkin sopivasti
paikoilleen, otti kynän käteensä ja odotti. Rouva Dubarry saneli:

    'Sire, onni, jota olen tuntenut nähdessäni teidän Majesteettinne
    suvainneen hyväksyä tarjoukseni olla rakkaan ystävättäreni,
    kreivitär Dubarryn esittelykummina...'

Vanha rouva mutisti huulensa pitkälle ja hänen kynänsä raaputteli.

-- Teillä on huono kynä, -- virkkoi kuninkaan lemmikki; -- täytyy
ottaa toinen.

-- Ei tarvitse, madame, se kyllä totuttaikse.

-- Niinkö luulette?

-- Niin.

Rouva Dubarry jatkoi:

    '... Rohkaisee minua pyytämään teidän Majesteettianne luomaan
    minuun armollisen silmänne, kun huomenna saavun Versaillesiin,
    kuten olette suosiossanne antaneet luvan. Minä uskon, Sire,
    teidän Majesteettinne voivan kunnioittaa minua armollisella
    vastaanotollanne, kun olen sukua, jonka kaikki päämiehet ovat
    vuodattaneet vertansa teidän Majesteettinne korkeain edeltäjäin
    palveluksessa.'

-- Nyt olkaa hyvä ja merkitkää alle nimenne.

Ja vanha kreivitär kirjoitti nimensä:

    'Anastasie-Euphémie-Rodolphe,
         kreivitär de Béarn.'

Vanhus kirjoitti varmalla kädellä, ja pian olivat hänen puolituumaa
korkeat kirjaimensa paperilla, maustettuina monilla hienosti
aatelisilla oikeinkirjoitusvirheillä.

Kun vanhus oli merkinnyt nimensä kirjeen alle, piti hän kirjettä
lujasti toisessa kädessä ja ojensi toisella kynän, paperin
ja musteen rouva Dubarrylle, joka sitten sukaisi pystyllä ja
epäselvällä käsialalla kahdenkymmenenyhdentuhannen livren
velkakirjan, kaksitoista tuhatta vahingonkorvausta viinitarhasta ja
yhdeksäntuhatta mestari Flageot'n asianajopalkkiota.

Sitten pisti hän myöskin pienen kirjeen Böhmerin ja Bassangen
liikkeelle, kuninkaan jalokiven-hankkijoille, pyytäen heitä jättämään
kirjeentuojalle timantit ja smaragdit nimeltä _Louise_, sillä ne
olivat aikoinaan olleet dauphinin sisaren, prinsessa Louisen omat,
joka oli ne myynyt saadakseen varoja almuihin.

Tämän jälkeen kummitäti ja ristityttö vaihtoivat keskenään
papereitaan.

-- Suokaa nyt minulle eräs ystävyyden todistus, hyvä kreivitär, --
sanoi rouva Dubarry.

-- Varsin mielelläni, madame.

-- Olen varma, että jos taipuisitte asumaan minun luonani, niin
Tronchin parantaisi jalkanne ainakin kolmessa päivässä. Tulkaa siis
sinne, ja saatte koetella öljyäni, joka on erittäin tehokasta.

-- Lähtekää nyt vaan yksinänne, -- vastasi varova vanhus; -- sillä
minun on eräitä asioita suoritettava ennenkuin voin teidän luoksenne
tulla.

-- Te hylkäätte pyyntöni?

-- Päinvastoin vakuutan, että minä sen hyväksyn, madame; mutta en
juuri tällä hetkellä. Nyt juuri lyö Abbayen kello yksi, antakaa minun
jäädä kello kolmeen; täsmälleen kello viisi tulen Luciennesiin.

-- Suvaitsetteko, että veljeni tulee teitä vaunuilla noutamaan kello
kolme?

-- Oi, mielelläni.

-- Pitäkää nyt itsestänne hyvää huolta siihen saakka.

-- Älkää peljätkö. Minä olen aatelisnainen, minä olen luvannut,
ja vaikka henkeni menisi, esiinnyn teille huomenna Versaillesissa
kunniaksi!

-- Näkemiin, rakas kummitäti!

-- Näkemiin, ihastuttava ristilapseni!

Ja he erosivat nyt, vanhus yhä vuoteessaan ja jalka tyynyille
ojennettuna ja käsi papereittensa päällä, rouva Dubarry keveämmällä
mielellä kuin saapuessaan, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, ettei
ollut voittanut viekkaudessa tuota vanhaa käräjätätiä, hän, joka
saattoi tehdä itse Ranskan kuninkaallekin, mitä tahtoi.

Mennessään ravintolasalin ohitse näki hän siellä Jeanin, joka oli
käynyt jo toisen pullon kimppuun, luultavastikin sitä varten, ettei
herättäisi huomiota täällä viipymisellään.

Nähdessään kälynsä kavahti Jean paikaltaan ja juoksi kreivittären luo.

-- No niin? -- kysyi hän.

-- Samoin kuin Saksin marski lausui hänen Majesteetilleen
näyttäessään hänelle Fontenoyn taistelukenttää:

"Sire, oppikaa tästä näystä, kuinka kallis ja tuskaatuottava voitto
on."

-- Me olemme siis voittaneet? -- kysyi Jean.

-- Vielä toinen sananparsi, mutta se on peräisin muinaisajoilta:

"Vielä tällainen voitto, ja me olemme hukassa!"

-- Meillä on siis kummitäti?

-- On; mutta se maksaa meille lähes miljoonan!

-- Älä! -- huudahti Dubarry pahasti irvistäen.

-- _Dame_, mutta halvemmalla ei lähtenyt!

-- Mutta sehän on hirvittävää nylkemistä!

-- Kyllä totta. Mutta älä vielä pöyhistele liikaa, sillä jos et ole
nyt oikein viisas, niin ehkäpä emme saa sitä ollenkaan tai saamme
maksaa kahta vertaa enemmän.

-- Jumaliste, sehän on vasta eukko!

-- Tiukka kuin roomatar.

-- Viekas kuin kreikatar.

-- Oli miten oli, kreikatar tai roomatar, ole valmiina kello kolme
tuomaan hänet Luciennesiin. Minä en rauhoitu ennenkuin hän on lukon
takana.

-- Minä en järkähdä täältä, -- vastasi Jean.

-- Ja minä riennän varustamaan kaiken muun valmiiksi, -- virkkoi
kreivitär. Hän pujahti vaunuihinsa ja huudahti:

-- Luciennesiin!

Ja hän jatkoi: -- Huomenna sanon: Marly'hin!

-- Oli miten oli, -- virkkoi Jean katsellen eteneviä vaunuja, --
mutta me käymme Ranskalle sangen kalliiksi!... Se on imartelevaa
Dubarryn suvulle.



36.

Marski Richelieun viides salaliitto.


Kuningas oli tavallisuuden mukaan seurueineen käymäseltään Marlyssä.

Ludvig XV ei ollut niin hovietiketin orja kuin Ludvig XIV, joka etsi
hovinsa keskuudessa ainoastaan tilaisuutta näyttääkseen valtaansa.
Ludvig XV haki ympäristössään aina vaan tilaisuutta kuulla uutisia,
sillä niitä hän erikoisesti halusi, ja varsinkin nähdä uusia kasvoja,
huvi, joka hänestä oli kaikkia muita mieluisempi, etenkin jos ne
kasvot olivat hymyileviä.

Saman päivän iltana, jolloin kertomamme neuvottelu oli tapahtunut
rouva Dubarryn ja kreivitär de Béarnin kesken, ja kaksi tuntia sen
jälkeen kuin viimemainittu oli samana päivänä lupauksensa mukaisesti
ja tällä kertaa sanansa pitäen asettunut rouva Dubarryn taloon, istui
kuningas pelipöydässä Marlyn huvipalatsin sinisessä salissa.

Vieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja
oikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.

Hänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti
pelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria.
Sellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia
asioita, sillä Ludvig XV, -- Henrik IV:n oikea jälkeläinen --
tahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän
pelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de
Malesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri
de Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de
Choiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen
jutellessaan.

Kun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin
luokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä
palattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja
hoviherroineen.

Kuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra
de Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri,
jossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä,
hoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti
kuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku
hovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa
toisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä,
joita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.

Tässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea
kuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de
Mirepoix ja de Polastron.

Juuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi
prinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty
hiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa,
oli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan
kertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri
omistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.

-- No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten
täällä meidän parissamme, -- virkkoi prinsessa Viktoria.

-- Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin
pahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä
vielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, -- sanoi Grammontin herttuatar.

Kaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin
niitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina
nyt suuntautuisi.

-- Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar?
-- virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin
viisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin
joustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot,
silmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.

-- Ahaa, marski de Richelieu ryntää hyökkäystikapuille niinkuin
Mahonin edustalla ja aikoo vallata pakina parkamme väkirynnäköllä,
-- virkkoi herttuatar. -- Yhäkö vielä ollaan hiukan vanha sotaurho,
herttua?

-- Hiukan? Ah, herttuatar, te teette minulle vääryyttä, sanokaa:
paljon.

-- No niin, enkö puhunut totta äsken, herttua?

-- Milloin?

-- Juuri tässä.

-- Ja mitä te puhuitte?

-- Ettei hovin ovista päästä vaan niin väkisin sisälle...

-- Niinkuin makuukomeron uutimien välitse. Minä olen samaa mieltä
kuin te, herttuatar, aina samaa mieltä.

Tämä pistos sai eräät joukosta nostamaan viuhkan kasvojensa
eteen, mutta suosiota se sai osakseen, vaikkakin entisten aikain
panettelijat väittivät, että herttuan sukkeluus alkoi vanheta.

Herttuatar de Grammontin posket punastuivat ihomaalinkin alla. Sillä
häneenhän tuo kompa erikoisesti kohdistui.

-- _Mesdames_, -- jatkoi hän, -- jos herttua alkaa puhua meille
tuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä
menee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia
kertomaan itsellenne parempaa.

-- Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, -- vastasi herttua, --
silloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni,
Jumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta
korviltani kykenen.

Piiri asettui lähemmäksi herttuatarta.

Rouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas
siellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin
hra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin
tällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva
de Grammontin sattuivat nyt yhteen.

Herttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa
huomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.

-- Tietäkää siis, -- jatkoi rouva de Grammont kääntyen
pääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, -- tietäkää, että
muuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme
valittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet
kateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?

-- Nähdä meidät, missä? -- kysyi herttua.

-- Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.

-- Hyvä, hyvä, hyvä!

-- Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin
kuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan
ainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan
alla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.

Richelieun herttua otti kovin äänekkäästi nuuskaa
Sévres-porsliinisesta nuuskarasiasta.

-- Mutta voidakseen meidät nähdä Versaillesissa, Marlyssä,
Fontainebleaussa, täytyy olla esitelty hovissa, -- virkkoi herttua.

-- Niin, mainittu nainen anoikin saada tulla esitellyksi.

-- Lyön vetoa, että hänen anomukseensa myönnyttiin; kuningas on niin
hyväntahtoinen!

-- Onnettomuudeksi ei esittelyyn riitä kuninkaan lupa, tarvitaan
myöskin joku esittelijä.

-- Niin, siihen tarvitaan eräänlainen kummitäti, -- virkkoi rouva de
Guéménée.

-- Mutta kaikilla ei ole tuollaista kummitätiä, -- sanoi rouva de
Mirepoix, -- kuten ei esimerkiksi "la Belle Bourbonnaisella", joka
sitä etsii, mutta ei löydä.

Ja hän alkoi hyräillä:

    Se Bourbonnaisen sievän
    saa valtaan harmin lievän.

-- Mutta markiisitar, markiisitar, antakaahan nyt herttuattaren
nauttia koko kunnia kertomuksestaan, -- keskeytti herttua de
Richelieu.

-- Niin, herttuatar, -- sanoi prinsessa Viktoria, -- te saitte meille
jo veden suuhun, ja nyt te jätätte meidät keskelle pakinaa.

-- En suinkaan; minä päinvastoin en halua mitään parempaa kuin kertoa
sen loppuun asti. Niin, kun kummitätiä ei ollut, niin sitä etsittiin.
"Etsikää, niin te löydätte", sanoo raamattu. Ja sitä etsittiin niin,
että se löydettiin; mutta minkälainen täti löydettiinkään, taivaan
isä! Muuan maalaismuori, viaton, vilpitön raiska. Hänet vedettiin
näkyville kyyhkyslakastaan, häntä lelliteltiin, lilliteltiin, häntä
pyntättiin.

-- Sehän aivan pöyristyttää, -- sanoi rouva de Guéménée.

-- Mutta yhtäkkiä tapahtui, että kun maamuori on hyvin lellitty,
lillitty ja pyntätty, hän putoaa portaissaan alas ja...

-- Ja?... -- kysyi de Richelieu.

    -- Sen katkes' sääriluu,
               Oijoi, oijoi!

rallatti herttuatar lisäten tilapää-säkeistön markiisitar de
Mirepoix'n äskeiseen otteeseen.

-- Joten, -- virkkoi rouva de Guéménée, -- esittelystä...?

-- Ei tullut mitään, kultaseni.

-- Salliman sormi! -- virkkoi marski kohottaen molemmat kätensä
korkeutta kohti.

-- Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, -- virkkoi
prinsessa Viktoria.

-- Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta
pahasta pienemmän, -- sanoi herttuatar.

Mutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.

-- Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? -- alkoi marski
Richelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä
mahdettiin tarkoittaa.

-- _Ma foi_, hänen nimeään ei minulle sanottu.

-- Miten ikävä asia! -- huudahti marski.

-- Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.

-- Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia
Ranskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki
kiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi
jalkansa, -- virkkoi rouva de Guéménée.

-- Ah, tosiaan, -- sanoi Richelieu, -- tämä on hyvä keksintö. Mutta
täytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut
meidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään
peljättävää, vai mitä, herttuattareni?

-- Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa
eikä voi astua askeltakaan.

-- Mutta jos tuo puhuttu vallasnainen löytäisi toisen kummitädin? --
huomautti rouva de Guéménée. -- Hän on sangen vikkelä.

-- Oh, ei ole pelon syytä; kummitätejä ei löydetä niin helposti.

-- _Peste_, sen minäkin uskon, -- arveli marski nakerrellen
ihmepillereitään, joita nauttimalla hänen väitettiin pysyvän yhä näin
nuorena.

Samassa liikahti kuningas ikäänkuin tullakseen kamiinin luona
istuvain luokse. Kaikki vaikenivat silloin.

Nyt kaikui kuninkaan kirkas ja tuttu ääni salissa:

-- Hyvästi, _mesdames_. Hyvää yötä, _messieurs_.

Kaikki nousivat heti ylös ja galleriassa alkoi liike ja hälinä.
Kuningas meni jonkun askeleen ovea kohti, mutta kääntyi juuri ulos
astumaisillaan.

-- Tosiaankin, -- lausui hän, -- huomenna on Versaillesissa
esittelytilaisuus.

Ne sanat iskivät joukkoon kuin salama.

Kuningas vilkaisi naisten ryhmään, jossa kalvettiin ja katseltiin
toisiinsa.

Sitten hän poistui mitään lisäämättä.

Mutta tuskin oli hän kadonnut ovesta, parissaan lukuisa lauma
palveluskuntaansa ja seurueeseensa kuuluvia herroja, niin purkausivat
prinsessain ja kuninkaan poistuttua saliin jääneiden naisten tunteet
rajusti ilmi.

-- Esittelytilaisuus! -- sopersi herttuatar de Grammont kasvoiltaan
kalmankalpeana. -- Mitä hänen Majesteettinsa tällä on tarkoittanut?

-- Oi, herttuatar, -- sutkautti marski Richelieu huulillaan hymy,
sellainen, jota hänen parhaat ystävänsäkään eivät voineet antaa
hänelle anteeksi, -- olisikohan tuo ehkä se teidän kertomanne?

Prinsessat puraisivat harmistuneina huultaan.

-- Mahdotonta! -- huokasi rouva de Grammont kumeasti. -- Kuulkaa,
herttuatar, -- sanoi marski, -- taittunut jalka on nykyään pian
parannettu.

Hra de Choiseul meni sisarensa luokse ja puristi häntä varoittavasti
käsivarresta. Mutta herttuatar oli liian syvästi loukattu kuullakseen
mitään.

-- Se olisi arvotonta! -- huudahti hän.

-- Niin, kerrassaan arvotonta, -- huusi myöskin rouva de Guéménée.

Choiseul huomasi, ettei hän tässä mitään voisi ja vetäytyi pois.

-- Oh, _mesdames_, -- huudahti herttuatar kääntyen kolmen
kuninkaantyttären puoleen, -- nyt meidän ainoana toivonamme olette
enää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me
joudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä
hienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään
eivät tahtoisi?

Mutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta
kumaraan.

Herran tähden, mesdames, -- toisti herttuatar.

-- Kuningas on täällä käskijänä, -- vastasi Adelaide-prinsessa
huoaten.

-- Niin, se on totta, -- virkkoi herttua de Richelieu.

-- Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! -- huudahti herttuatar.
-- Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!

-- Mesdames, -- sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, --
koska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois
ja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? --
jatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.

-- Enhän toki, -- vastasi marski, -- minä pidän salaliitoista; minä
jään.

Choiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.

Heidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.

Prinsessain ympärille jäivät ainoastaan rouvat de Grammont, de
Guéménée, d'Ayen, de Mirepoix, de Polastron ja kymmenkunta muuta
naista, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa esittelykiistaan.

Herroja ei ollut muita kuin marski de Richelieu.

Naiset katsahtelivat häneen rauhattomina, niinkuin troialaista
muinoin epäiltiin kreikkalaisten leirissä.

-- Minä edustan täällä tytärtäni, kreivitär d'Egmontia, -- sanoi
herttua de Richelieu; -- jatkakaa, jatkakaa vaan.

-- Mesdames, -- sanoi Grammontin herttuatar, -- löytyy eräs keino
pannaksemme vastalauseemme meitä kohtaan aiottua loukkausta vastaan,
ja minä puolestani käytän sitä keinoa.

-- Ja mikä se on? -- kysyivät kaikki naiset yhtaikaa.

-- Täällä on sanottu: "Kuningas on käskijänä", -- jatkoi rouva de
Grammont.

-- Ja minä vastasin, että se on totta, -- virkkoi herttua.

-- Kuningas käskee kyllä hovissaan, aivan niin; mutta kotonamme me
olemme omaa itseämme; ja kuka estää minua tänä iltana käskemästä
kuskiani: "Aja Chanteloupiin", eikä: "Aja Versaillesiin?"

-- Niinpä kyllä, -- virkkoi hra de Richelieu; -- mutta vaikka te,
herttuatar, panettekin vastalauseen, mitä siitä on tuloksena?

-- Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen
kerran, -- huudahti rouva de Guéménée, -- jos monet seuraisivat
esimerkkiänne, herttuatar.

-- Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? -- kysyi
Mirepoix'n markiisitar.

-- Oh, mesdames, -- sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen
kuninkaan tytärten puoleen, -- kuinka kauniin esimerkin te voisitte
näyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!

-- Eikö kuningas meihin suuttuisi? -- kysyi prinsessa Sofia.

-- Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! --
huudahti vihassaan leppymätön herttuatar. -- Eikö mitä; hän, joka on
niin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille
siitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo
väkisin keltään mitään.

-- Päinvastoin, -- sutkautti herttua de Richelieu, -- hänelle
tahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.

Herttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran
todeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä
iltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.

Naisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen
kuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.

Viimein taas rauhoituttiin.

-- Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme
kreivittäreltä, -- lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden
kiehunta oli saanut tulistumaan -- mutta ehkäpä hän nyt, näin
juhlallisessa tilaisuudessa...

-- Kyllä, kyllä, -- lausui rouva de Grammont, -- kyllä asia voisi
olla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun
nähdään, että me kaikki jäämme pois.

-- Kaikki! -- huusivat naiset.

-- Niin, kaikki, -- toisti vanha marski.

-- Tekin yhdytte siis salaliittoon? -- kysyi prinsessa Adelaide.

-- Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. -- Puhukaa,
herttua, puhukaa, -- kehoitti rouva de Grammont.

-- Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, -- sanoi herttua; --
siihen ei riitä, että huudetaan: "Kaikki, kaikki!" Moni huutaa täyttä
suuta: "Sen minä teen", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan
päinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla
on ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen
yksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia,
entisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.

-- Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, --
sanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. -- Tekeydyttekö amatsoonien
maassa johtajaksi?

-- Madame, -- vastasi herttua, -- pyydän teitä uskomaan, että
minulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta
kiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, -- no niin, nyt
tulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? -- te
vihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon
pahemmin epäilty kuin te.

-- Epäillään teitä, herttua? -- kysyi markiisitar de Mirepoix

-- Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt
täällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että
kreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko
minä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin
hyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä
luovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille
ensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette
saanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte
mielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.

-- Prinsessain jälkeen nimittäin, -- sanoi herttuatar kunnioittavasti.

-- Oh, antakaa meidän näytellä passiivista osaa, -- vastasi prinsessa
Adelaide. -- Me lähdemme sisaremme Louisen luo Saint-Denis'hin; hän
ei anna meidän heti sieltä poistua, me emme joudu tänne ajoissa,
siihen ei ole mitään sanomista.

-- Ei mitään, ellei olisi suorastaan kohtuuton, -- vahvisti herttua.

-- Minä teen heinää Chanteloupissa, -- sanoi herttuatar.

-- Hyvä! -- huudahti herttua, -- se syy tepsii!

-- Minä, -- virkkoi ruhtinatar de Guéménée, -- minulla on lapsi
sairas, minä pukeudun aamupukuun ja vaalin lastani.

-- Ja minä taas, -- jatkoi rouva de Polastron, -- minun päätäni tänä
iltana niin huimaa, ja voisin tulla vaarallisesti sairaaksi, ellei
Tronchin huomenna iskisi minulta suonta.

-- Ja minä, -- sanoi markiisitar de Mirepoix majesteettisesti, --
minä en mene Versaillesiin siksi, että minä en vaan sinne mene; kas
siinä on syytä tarpeeksi, se on minun oma vapaa tahtoni.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Richelieu, -- kaikki on tähän asti
loogillista; mutta täytyy vannoa vala.

-- Kuinka? Täytyykö vannoa vala?

-- Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä.
Aina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa
viimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu
vala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän
kunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista,
saatte nähdä.

Hän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:

-- Minä sen vannon!

Kaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat
livistäneet tiehensä.

-- No, nyt se on tehty, -- sanoi herttua: -- kun salaliitossa vala on
tehty, ei enää tehdä mitään.

-- Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! --
huudahti rouva de Grammont.

-- Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, -- sanoi
marski de Richelieu.

-- Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? --
huudahti rouva de Guéménée. -- Eikö tänne juuri odoteta Tanskan
kuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen
kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?

-- Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä
vaan eräitä.

-- Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, -- vastasi Richelieu; --
ja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi;
minut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo
minun viides salaliittoni, mesdames.

-- Kyllä, kyllä; mutta älkää sitä luulkokaan, -- sanoi rouva de
Grammont; -- minut sitä uhrataan.

-- Tai hra de Choiseul, -- jatkoi marski; -- ottakaa asiasta vaari,
herttuatar!

-- Ministeri on sellainen kuin minä: hän tyytyy joutumaan
epäsuosioon, mutta ei suvaitse loukkauksia.

-- Ette te, herttua, ettekä te, herttuatar, eikä hra de Choiseul
joudu maanpakoon, -- sanoi markiisitar de Mirepoix; -- vaan minä
sinne joudun. Kuningas ei voi antaa minulle anteeksi, että minä en
ole niin kohtelias kreivittärelle kuin aikoinaan markiisittarelle.

-- Se on totta, -- virkkoi herttua, -- juuri te, jota on aina
kutsuttu nimellä lemmikin suosikki. Markiisitar-parka, meidät ajetaan
maanpakoon kahden!

-- Meidät karkoitetaan kaikki, -- sanoi rouva de Guéménée nousten
ylös; -- sillä minä toivon, ettei kukaan meistä luovu tehdystä
päätöksestä.

-- Eikä vannotusta valasta, -- jatkoi herttua.

-- Ei toki, ja sitäpaitsi minä ryhdyn kaiken varalta toimenpiteisiin,
-- lisäsi rouva de Grammont.

-- Mihinkä? -- kysyi herttua.

-- Nähkääs, joutuakseen Versaillesiin huomenna kello kymmenen,
tarvitsee hän kolmea seikkaa.

-- Mitä sitten?

-- Kähertäjän, puvun ja vaunut.

-- Aivan niin.

-- Entä sitten?

-- No, hän ei pääse Versaillesiin kello kymmenen; silloin tulee
kuningas kärsimättömäksi; hän antaa hovin hajaantua ja esittelyjuhlat
lykätään aikaan, joka tulee, jos on tullakseen, ottaen huomioon
dauphinen saapumisen.

Tämän salaliiton uusi kehitysaste otettiin vastaan kaikuvin
hyväksymis- ja bravo-huudoin. Mutta marski de Richelieu ja
markiisitar de Mirepoix vilkaisivat, merkitsevästi toisiinsa, vaikka
huusivatkin kovemmin kaikkia muita.:

Noiden kahden vanhan hovilaisen mieleen oli yhtaikaa johtunut sama
ajatus.

Kello yksitoista ajoivat kaikki salaliittolaiset Versaillesiin ja
Saint-Germainiin vievää tietä kauniissa kuutamossa.

Mutta Richelieu oli ottanut eturatsastajansa hevosen, ja sillaikaa
kuin hänen vaununsa vierivät lasketuin uutimin Versaillesiin päin,
ratsasti hän itse minkä kerkisi oikotietä Pariisiin.



37.

Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.


Kreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi
lähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen
esittelysaliin.

Sitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä
esiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.

Ja lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin
syy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin
vieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista
yksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.

Rouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello
yksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella
olevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin
ei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa
hän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian
salaisimmilla keinoilla.

Jean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä
illasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut
vaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron
voimasta.

Yksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria.
Jean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen
pitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi
kukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua
pahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä
Versaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys
valaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut
entisestään tapahtunut.

Viiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja
kiihdyksissään, mutta iloisena.

-- No? -- kysyi häneltä heti kreivitär.

-- Kaikki hyvin ja valmista!

-- Kähertäjä?

-- Tapasin Doréen hänen luonaan. Me sovimme kaikesta tarkoin. Pistin
hänen kouraansa viidenkymmenen louisdorin maksuosoituksen. Hän tulee
tänne päivälliselle täsmälleen kello kuusi; siltä taholta siis voimme
olla huoletta.

-- Entä puku?

-- Puvusta tulee suorastaan ihana. Minä tapasin Chonin työtä
valvomassa. Kuusikolmatta ompelijatarta neuloo siihen helmiä, nauhoja
ja koristeita. Kaista kaistalta valmistetaan sitten tuo ihmeellinen
työ, johon muilta kuin meiltä olisi mennyt vähintään kahdeksan päivää.

-- Mitenkä kaista kaistalta? -- kysyi kreivitär.

-- Niin, pikku kälyni, puku on nyt kolmenatoista eri kappaleena.
Kaksi ompelijatarta kutakin kaistaa kohti: yksi ompelee kaistan
vasenta, toinen oikeaa laitaa, koristaen ne pitsipääliikkeillä ja
jalokivillä; ja kaistat liitetään yhteen vasta lopuksi. Työtä kestää
vielä kaksi tuntia. Kello kuusi illalla on puku valmis.

-- Oletko siitä varma, Jean?

-- Eilen tein laskelman työstä insinöörini kanssa neulanpistojen
luvun mukaan. Kuhunkin kaistaan vaaditaan kymmenentuhatta pistosta,
siis viisituhatta niistä tekee kukin ompelijatar. Tällaista paksua
kangasta nainen voi ommella piston viidessä sekunnissa. Se tekee
kaksitoista minuutissa, seitsemänsataa kaksikymmentä yhdessä
tunnissa, seitsemäntuhatta kaksisataa kymmenessä tunnissa. Jätän
kaksituhatta kaksisataa tarvittaviin levähdyksiin ja harhapistoihin,
ja sittenkin jää neljä tuntia aikaa ylitse.

-- Entä vaunut sitten?

-- Oh, mitä vaunuihin tulee, tiedät, että minä olen luvannut pitää
niistä huolen. Kiilloitus kuivaa paraikaa suuressa työvajassa,
joka on lämmitetty viisikymmentä astetta kuumaksi. Se on hurmaava
_vis-à-vis_,[61] jonka rinnalla dauphinea vastaan lähetetyt vaunut
eivät ole mitään, sen sinulle takaan. Paitsi vaakunoita, jotka ovat
keskellä neljää päätylevyä, ja sivulevyissä olevaa Dubarry-suvun
tunnuslausetta _Boutés en avant_![62] olen minä maalauttanut toiselle
puolelle vaunuja kaksi toistaan hyväilevää kyyhkystä ja toiselle
puolelle nuolen lävistämän sydämen. Kaikkialta ovat ne koristetut
jousilla, nuolikoteloilla ja soihduilla. Francianin edustalla seisoo
ihmisjono saadakseen ne nähdä. Täsmälleen kello kahdeksan tulevat ne
tänne.

Tällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta
Jeanin sanat tosiksi.

-- Kiitoksia, te kunnon ajutantit! -- sanoi kreivitär heille.

-- Kälyseni, -- huomautti Jean, -- sinun silmäsi ovat himmeät, nuku
tunti, se saa sinut jälleen kuntoon.

-- Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät
voi sitä itsestään kehua.

Sillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi
huhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia
kaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä
he näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän
keskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan
töllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle
mihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen
käsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset
livreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra
tunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että
hovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä
kävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa
oopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin
kuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin
meidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.

Ihmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden
vaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken
voitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa,
samoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten
tunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.

Esittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin
hovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin
torilla, mutta, -- me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, --
sinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia
_Régence_-kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen
komeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli
jo niin paljon kerrottu.

Jean Dubarryn sana: "Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi", oli aivan
totta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti,
tahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.

Kreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli
paljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan
ollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla
häikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa
saadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.

Kello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä
suinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja
kello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi
odottamaan kähertäjää.

Meidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka
jokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin
sanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät
yksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan
tällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa
ja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.

Kuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden
linnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti
päänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia,
aivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin
tuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku,
suuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa
maata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön
naisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten
heidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen
vieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille,
että heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään,
että heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa
mikäli suinkin voivat yli alemman joukon.

Tarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen
ihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne
ylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin,
tehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista,
siroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi
ja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä
värivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja
kaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.

Niinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai
kantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.

Edelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut
viisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että
suuri Lubin, -- silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, --
mahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi
toivoa.

Ja tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää
ei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille
seitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille,
nimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään
odottaa.

Mutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle
varustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä
närkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille,
että pöytä oli katettu.

Lakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.

Ainoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa,
tietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.

Lakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut
miehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut
perille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.

-- Hyvä, -- sanoi Jean Dubarry, -- hän on joutunut varmaankin
johonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.

-- Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, -- virkkoi
kreivitär, -- tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani.
Esittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä
kolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin
yksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee
aika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!

-- Kreivittären puku ei ole vielä tullut, -- vastasi Dorée, ja
kreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.

-- Ah, kuuluu pyöräin räminää, -- huudahti varakreivi, -- meidän
vaunumme luultavastikin tulevat.

Mutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla
vaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.

-- Pukuni! -- huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; --
pukuni, pukuni!

-- Eikö se ole vielä tullut? -- kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.

-- Ei.

-- Ah, kauan se ei voi viipyä, -- jatkoi hän rauhoittuen: --
silloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden
ompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.

-- Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai
kulkenut hitaammin kuin meidän.

-- Varmaan on asia niin, -- virkkoi Chon, voimatta kuitenkaan
karkoittaa jonkinlaista levottomuutta mielestään.

Jean, -- huomautti rouva Dubarry, -- eikö nyt olisi parasta lähettää
noutamaan vaunuja, ettei ainakaan siltä taholta tulisi viivytystä?

-- Olet oikeassa, Jeanne. Ja varakreivi avasi oven.

-- Lähettäkää noutamaan vaunut Francianilta, ja uusilla hevosilla,
että ne voidaan heti siellä valjastaa.

Kuski läksi hevosineen.

Kun hevosten kavioiden kopina jo alkoi haipua Rue-Saint-Honorélle
päin, tuli Zamore sisään ja toi kirjeen.

-- Kirje valtiatar Barrylle, -- sanoi hän.

-- Kuka sen toi?

-- Mies.

-- Mikä mies?

-- Mies hevosen seljässä.

-- Ja miksi hän antoi sen sinulle?

-- Koska Zamore seisoi ovella.

-- Mutta lue, lue nyt, äläkä kysele! -- huudahti Jean.

-- Sinä olet oikeassa.

-- Kunhan ei tuossa kirjeessä olisi jotain ikävää, -- mutisi
varakreivi.

-- Eikö mitä, jokin anomus hänen Majesteetilleen, -- vastasi
kreivitär.

-- Arkki ei ole käännetty anomuksen muotoon.

-- Toden totta, Jean, sinä kuolet kerran pelosta, -- vastasi
kreivitär hymyillen.

Ja hän avasi sinetin.

Ensimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui
puolipyörryksissä nojatuoliin.

-- Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! -- äännähti hän. Chon
karkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.

Se oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.

    'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei
    teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

    Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.

    Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni.
    Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'

-- Ah, se oli viimeinen isku! -- huusi Jean Dubarry toivottomana. --
_Sang bleu_, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema
ja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta.
Kello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua,
saatanallista!

Ja Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui
tukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.

-- Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! -- huusi Chon. -- Kähertäjiä
nyt vielä saisi.

-- Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia!
Ah, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona
perkelettä!

Kreivitär ei sanonut mitään, mutta päästeli niin raskaita huokauksia,
että Choiseulienkin olisi luullut heltyvän, jos he olisivat ne
kuulleet.

-- Kas niin, kas niin, rauhoitutaanhan, -- sanoi Chon. -- Haetaan
toinen kähertäjä ja mennään taas ompelijain luo tietämään, mikä
puvulle on tullut.

-- Ei kähertäjää! -- valitti kreivitär sammuvin äänin; -- ei pukua,
ei vaunuja!

-- Ei vaunujakaan, se on totta! -- huusi Jean; -- niitäkään ei
kuulu, ja niiden pitäisi jo olla täällä. Haa, tämä on salaliittoa
meitä vastaan, kreivitär. Miksi ei Sartines anna heitä vangita? Eikö
Maupeou hirtätä heitä? Eikö rikollisia polteta Grève-torilla? Minä
annan teilata kähertäjän, mestata ompelijattaren, kuristaa vaunusepän!

Sillävälin oli kreivitär selvinnyt tajuihinsa, mutta ainoastaan
tunteakseen sitä julmemmin huonon asemansa.

-- Oh, tällä kertaa minä olen hukassa, -- mutisi hän: -- ne henkilöt,
jotka ovat lahjoneet Lubinin, ovat kyllin rikkaita voidakseen hommata
kaikki hyvät kähertäjät Pariisista pois. Ei löydy enää muita kuin
aaseja, jotka repivät pilalle hiukseni... Ja puku, minun kaunis
puku-parkani!... Ja upo-uudet vaununi, jotka nähdessään he kaikki
olisivat läkähtyneet kateudesta!...

Jean Dubarry ei vastannut mitään, hän mullisteli vaan hirveästi
silmiään ja töytäsi huoneessa nurkasta nurkkaan, ja milloin joku
huonekalu osui hänen tielleen, hän löi sen kappaleiksi, ja jos
kappaleet näyttivät hänestä vielä liian isoilta, löi hän nekin
siruiksi.

Keskellä tätä hävityksen kauhistusta, joka oli levinnyt
etuhuoneisiinkin ja etuhuoneista pihalle ja jonka aikana lakeijat
juoksivat kymmenien vastakkaisten käskyjen ällistyttäminä
edestakaisin ja töytäsivät toisiinsa, laskeusi eräs nuori mies,
jolla oli omenankellertävä takki, satiiniliivit, sireenin väriset
polvihousut ja valkeat sukat, talon portille kääseistä, tuli auki
jätetystä portista sisään, juoksi yli pihan varpaisillaan kiveltä
kivelle hypellen, riensi ylös portaita ja koputti rouva Dubarryn
pukuhuoneen oveen.

Jean survoi paraikaa jaloillaan Sèvres-porsliinisia kuppeja, jotka
hän oli nutunhelmallaan vetäissyt tarjottimineen permannolle,
koettaessaan välttää suuren japanilaisen kukkavaasin putoamista
niskaansa, iskettyään tuota vaasia nyrkillään.

Oveen naputettiin hiljaa, varovasti ja kainosti.

Syntyi syvä hiljaisuus. Jokainen oli niin jännityksessä, ettei voinut
edes kysyä, kuka tulija oli.

-- Anteeksi, -- virkkoi tuntematon ääni, -- mutta minä tahtoisin
puhutella kreivitär Dubarrytä.

-- Mutta, monsieur, tuolla tavalla ei mennä sisään! -- huusi
eteisessä ovivahti juosten vieraan perästä estämään häntä menemästä
kauemmaksi.

-- Maltahan, maltahan, -- sanoi Jean Dubarry, -- meille ei voi käydä
pahemmin kuin jo on käynyt, Mitä te sitten tahdotte kreivittärestä?

Ja Jean lykkäsi oven auki voimalla, joka olisi murskannut vaikka
Gazan portit.

Vieras kepsahti sysäyksen välttäen taaksepäin, kumarsi syvään ja
sanoi:

-- Monsieur, tarjoaisin palvelustani kreivitär Dubarrylle, joka
luullakseni on menossa juhlallisuuksiin.

-- Ja mitä palvelusta, monsieur?

-- Sitä, joka kuuluu ammattiini.

-- Ja mikä teillä on ammatti?

-- Minä olen kähertäjä.

Ja tulija kumarsi uudestaan.

-- Ah, -- huusi Jean ja hyppäsi nuoren miehen kaulaan, -- te olette
kähertäjä, astukaa sisään, ystäväni, astukaa sisään!

-- Tulkaa, rakas monsieur, tulkaa, -- sanoi Chon kaapaisten
nolostuvan vieraan syliinsä.

-- Kähertäjä! -- huudahti rouva Dubarry kohottaen kätensä taivasta
kohti. -- Kähertäjä! Te olette enkeli! Oletteko Lubinin lähettämä?

-- En ole kenenkään lähettämä. Luin eräästä lehdestä, että kreivitär
esitetään hovissa tänä iltana, ja arvelin itsekseni: "Entäpä jos
kreivittärellä ei sattuisi olemaan kähertäjää, se ei tietysti ole
uskottavaa, mutta jos se olisi mahdollista!" Ja sitten riensin tänne.

-- Mikä teidän nimenne on? -- kysyi kreivitär hiukan kylmeten.

-- Leonard, madame.

-- Leonard! Se ei ole tunnettu nimi. -- Ei vielä. Mutta jos madame
hyväksyy minut nyt palvelijakseen, niin huomenna se on tunnettu.

-- Hm, hm, -- yrähteli Jean, -- mies voi kähertää, miten kähertää.

-- Jos madame ei minuun luota, -- sanoi vieras, -- niin minä poistun
heti.

-- Asia on niin, että meillä ei ole aikaa koetella kykyänne, -- sanoi
Chon.

-- Ja miksikä koetellakaan? -- huudahti nuori mies innostuksen
puuskassa ja kierrellen kreivittären ympärillä ja katsellen häntä.
-- Minä tiedän hyvin, että kreivittären tukkalaitteen täytyy vetää
kaikkien katseet puoleensa. Ja katseltuani nyt madamea, olen keksinyt
muodon, joka tekee hurmaavan vaikutuksen, siitä olen vakuutettu.

Ja nuori mies teki kädellään liikkeen, josta huomasi, että hän luotti
sokeasti itseensä. Ja silloin kreivittären epäilys alkoi horjua Ja
Chonin ja Jeanin sydämiin toivo syttyä.

-- Ah, tosiaanko? -- kysyi kreivitär kummastuneena nuoren miehen
sulavasta käytöksestä; kähertäjä ottikin paraikaa sellaisia
lonkka-asentoja, ettei itse suuri Lubin olisi mahtavampia pystynyt
tekemään.

-- Mutta ensinnäkin minun pitäisi nähdä madamen puku, että
koristukset sointuisivat siihen.

-- Voi, minun pukuni! -- huudahti kreivitär muistaen jälleen katkeran
todellisuuden; -- minun puku-parkani!

Jean löi otsaansa.

-- Ah, sehän on totta. -- Monsieur, voitteko moista kuvitella, niin
hävytön päällekarkaus!... Se on varastettu, puku, ompelijattaret,
kaikki! Chon, rakas, kiltti Chon!

Ja varakreivi alkoi nyyhkyttää väsyneenä tukkansa repimiseen.

-- Jos sinä taas lähtisit ompelijan luo, Chon? -- sanoi kreivitär.

-- Mitä se auttaisi, kun hän on jo lähtenyt tulemaan tänne, --
vastasi Chon.

-- Voi onnettomuus! -- mutisi kreivitär heittäytyen väsyneenä selin
nojatuoliinsa. -- Mitä minä nyt teen kähertäjällä, jos minulla ei ole
pukua?

Samassa soi porttikello. Vartia oli sulkenut kaikki portinpuoliskot
ja pannut ne vielä lisäksi salpaan, sillä hän oli peljännyt, että
joku jälleen saattaisi pujahtaa sisään.

-- Joku soittaa, -- sanoi rouva Dubarry.

Chon ryntäsi ikkunasta katsomaan.

-- Pukulipas! -- huusi hän.

-- Pukulipas! -- toisti herttuatar. -- Tuodaanko se tänne?

-- Tuodaan... Ei... Tuodaan... mies antaa sen porttivahdille.

-- Mene, Jean, mene, jumalan nimessä!

Jean ryntäsi alas portaita, juoksi ohi kaikkien lakeijain ja tempaisi
lippaan porttivahdilta.

Chon katseli häntä ikkunasta.

Jean avasi lippaan kannen, työnsi kätensä syvälle sisään ja ärjäisi
ilosta.

Lippaassa oli ihmeen kaunis, kiinalaisesta silkistä tehty leninki,
kaunistettu kohokuvioin ja suunnattoman arvokkain pitsikoristein.

-- Puku, puku! -- huusi Chon taputtaen käsiään. -- Puku!

-- Puku! -- toisti kreivitär ja oli vähällä kuolla ilosta niinkuin
oli äsken kuolla surusta.

-- Kuka tämän sinulle toi, lurjus? -- kysyi Jean porttivahdilta.

-- Eräs nainen, monsieur.

-- Mutta mikä nainen?

-- En tuntenut häntä.

-- Missä hän nyt on?

-- Monsieur, hän työnsi lippaan portin raosta sisään ja huusi:
"Kreivittärelle", ja nousi kääseihin, joilla oli tullut, ja lennätti
matkaansa, minkä hevoset pääsivät.

-- No niin, -- arveli Jean, -- meillä on puku, ja se on pääasia!

-- Mutta tule jo takaisin, Jean, -- huusi Chon ikkunasta; -- kälyni
on suunniltaan odotuksesta.

-- Ka tuossa, ka, -- sanoi Jean, -- katselkaa nyt sitä ja ihailkaa,
sellainen meille on taivaasta tipahtanut!

-- Mutta se ei kai sovi minulle, se ei voi minulle sopia, sillä se
ei ole tehty minun mitallani. Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä
onnettomuus, sillä katsokaa, kuinka se on kaunis!

Chon otti nopeasti mittaa.

-- Sopiva pituus, -- sanoi hän, -- juuri sopiva vyötäröltään.

-- Kuinka ihanaa kangasta! -- ihaili Jean Dubarry.

-- Aivan satumaista! -- jatkoi Chon.

-- Peloittavaa! -- lopetti kreivitär.

-- Päinvastoin, -- väitti Jean, -- tämä todistaa, että teillä,
kreivittäreni, on uskollisia ystäviäkin, jos on vihamiehiäkin.

-- Se ei voi tulla ystävältä, -- sanoi Chon, -- sillä mistä hän
olisi tiennyt meitä vastaan punotun juonen? Se on varmaan joltakin
haltialta, joltakin tontulta!

-- Olkoon vaikka paholaiselta, -- huusi kreivitär, -- siitä minä
viis, jos hän vaan auttaa minua voittamaan Grammontit. Pirukaan ei
ole niin pirullinen kuin ne mokomat!

-- Ja nyt, -- sanoi Jean, -- nyt minun mielestäni...

-- Mitä mielestäsi?

-- Voit rauhassa uskoa pääsi herra kähertäjän huomaan.

-- Mikä sen takaa?

-- _Pardieu_, hänet on lähettänyt sama ystävä, joka lähetti puvunkin.

-- Minutko? -- kysyi Leonard vilpittömästi ihmeissään.

-- No, no, -- intti Jean, -- tuo juttunne sanomalehdestä on pelkkää
lorua, eikö niin, monsieur?

-- Se on aivan totta, hra varakreivi.

-- No, tunnustakaa vaan, -- kehoitti kreivitär.

-- Madame, täällä on sanomalehti taskussani, otin sen talteen
tehdäkseni siitä papiljotteja.

Ja nuori mies veti tosiaan takkinsa taskusta sanomalehden, jossa
esittelyjuhla oli uutisena.

-- Kas niin, toimeen nyt, kello on jo kahdeksan, -- sanoi Chon.

-- Oh, meillä on aikaa tarpeeksi, -- rauhoitti kähertäjä; --
kreivittäreltä menee ainoastaan tunti matkaan.

-- Niin, jos saadaan vaunut, -- vastasi kreivitär.

-- Ah, lempo, se on totta, -- mutisi Jean. -- Ja tuo Francian-roisto,
kun ei tule!

-- Valmistettiinhan meitä siihen, -- huomautti kreivitär; -- ei
kähertäjää, ei pukua, eikä vaunuja!

-- Oh, söisikö hänkin sanansa? -- huudahti Chon tyrmistyneenä.

-- Ei, hän on jo tuolla, -- virkkoi Jean.

-- Ja vaunut, vaunut? -- kysyi kreivitär.

-- Ne kai jäivät portille, -- vastasi Jean, -- vartia menee juuri
avaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?

Melkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään
sallin.

-- Varakreivi, -- huudahti hän, -- kreivittären vaunut olivat
jo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä
miestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä
kuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen
Saint-Nicaise-kadulle päin.

-- Johan minä teille sen sanoin, -- vakuutti Jean Dubarry ilosta
loistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut
nähdessään vaunumestarin tulevan; -- johan minä sen teille sanoin!...

-- Mutta tämähän on päällekarkaus! -- huusi Chon. -- Mutta liiku nyt
jo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!

-- Liikuko muka? Ja miksikä?

-- Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin
ajettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä
Versaillesiin sellaisilla vehkeillä.

-- Joutavia, -- virkkoi Dubarry, -- se, joka asettaa aallot ja
ruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin
tämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen
seikan kuin vaunujen vuoksi.

-- Hiljaa, nyt ajetaan, -- sanoi Chon.

-- Ja pysähdytään portille, -- jatkoi Jean Dubarry.

-- Mutta ei ajeta sisään, -- sanoi kreivitär.

-- Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, -- virkkoi Jean.

Sitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.

-- Joutukaa, hiidessä! -- huusi hän palvelijoille, -- joutukaa,
tai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää
hyväntekijämme nimen.

Lakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta
se oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi
komeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista
ja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli
hevosia suitsista.

Kantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne
vaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.

Tarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan
äskettäin maalattu ruusu.

Koko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut
kestänyt tuntiakaan.

Jean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen
taskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa
kähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset
taitonäytteensä.

-- Monsieur! -- huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, -- jos
ette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille
tilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia... niin minä vannon...

-- Varokaahan vähän, -- keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, --
suotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se
aivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on
kiire, sillä kello on puoli yhdeksän.

-- Heitä irti, Jean, heitä irti! -- huusi kreivitär. Jean hervahti
istumaan nojatuoliin.

-- Miten ihmeellistä, -- sanoi Chon. -- Puku sopii kuin valettu!...
Ainoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se
vika on korjattu.

-- Entä minkälaiset ovat vaunut?... Välttävätkö ne? -- kysyi
kreivitär.

-- Ne ovat erinomaisen hienot, -- vastasi Jean. -- Menin sisään
ja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat
ruusuvedeltä.

-- Sitten kaikki menee hyvin! -- huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä
käsiään vastatusten. -- Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin
on onnenne taattu.

Leonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären
hiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.

Nopeuden, maun, huolellisuuden, tavattoman hyvän käsityksen
sielullisen ja ruumiillisen kauneuden keskinäisistä suhteista, kaikki
nämät avut hän näytti omistavansa tehdessään tärkeää työtään.

Kolmen neljännestunnin kuluttua pääsi rouva Dubarry hänen käsistään
viehkeämpänä kuin itse Venus-jumalatar; sillä hän ei ollut aivan niin
alaston, ja oli kuitenkin yhtä kaunis.

Kun kähertäjä oli viimeistellyt loistorakenteensa, kun hän oli
koetellut sen lujuutta ja pyytänyt vettä pestäkseen kätensä ja
kiittänyt Chonia, joka oli humauksessaan palvellut häntä kuin
kuningasta, aikoi hän poistua.

-- Mutta kuulkaa, monsieur, -- sanoi Jean Dubarry silloin, --
tietäkää, että minä olen yhtä itsepäinen rakkaudessani kuin
vihassanikin. Minä toivon siis, että sanotte, kuka olette.

-- Senhän jo tiedätte, monsieur; olen vasta-alkava nuorukainen
nimeltä Leonard.

-- Vasta-alkava? Istu ja pala, te olette täysi mestari, monsieur!

-- Teistä tulee minun kähertäjäni, -- virkkoi kreivitär
katsellen pieni kuvastin kädessä itseään. -- Ja minä maksan
teille viisikymmentä louisdoria joka kerta, kun te valmistatte
tukkalaitteeni joihinkin juhlallisuuksiin mennäkseni. Chon, maksa
monsieurille sata louisdoria ensi kerrasta, siitä jää viisikymmentä
juomarahaa.

-- Sanoinhan teille, madame, että te loisitte maineeni.

-- Mutta te ette saa kähertää muiden tukkaa kuin minun...

-- Siinä tapauksessa, madame, pitäkää louisdorinne, -- vastasi
Leonard. -- Minä tahdon säilyttää vapauteni, sillä sitä saan kiittää
siitä, että tänään sain kunnian järjestää teidän tukkanne. Vapaus on
ihmisen kallein omaisuus.

-- Kähertäjäkin filosoofi! -- huudahti Jean Dubarry ja kohotti
kätensä taivasta kohti. -- Mihinkä me joudummekaan, herra jumala,
mihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo
käsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja
pitäkää salaisuutenne ja vapautenne. -- Vaunuihin, kreivitär,
vaunuihin!

Viimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli
sisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on
vedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä
tarvitaan.

-- Kas niin, -- sanoi Jean, -- nyt ottaa neljä miestä rouvan
käsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän
päästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!

Sillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon
avusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.

Leonard oli kadonnut.

Mutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? -- mutisi rouva Dubarry, joka ei
ollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista
yllätyksistä.

-- Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän
haltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi
muutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule
Versaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, -- vastasi
varakreivi Jean Dubarry.

Tämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan
vaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen
ristilapsensa istuivat.



38.

Esittely-juhlallisuudet.


Versailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina
sitä olemaan.

Kasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-,
pronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa
tekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden
latvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa
raunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan
katsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä
ikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.

Mutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava
nähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen
alalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja
vastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut
ylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain
hevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka
olivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja
säkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät
kumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset
tähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot
ja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin,
silloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin,
kun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille
ja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko
sivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla
matoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.

Mutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen
hovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja
suurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta,
varsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään,
mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.

Tällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan
lähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun
aatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.

Ludvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja
ylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja
kohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon
ensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten
aina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä
temppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan
kruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta,
kenellä kauempaa.

Nytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään
päin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa,
sytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär
Dubarryn esittelyjuhliin.

Uteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme
ja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja
nälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan
täynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen
valot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.

Täsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli
puettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat
tavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat
yksinään miljoonan louisdorin arvoiset.

Hra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten
eilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt
hiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin
herroja.

Mutta hän rauhoittui pian, kun hän näki kuningattaren salissa,
jossa juuri esittelyt toimitettiin, jalokiviä säkenöivässä pitsi- ja
puuteripilvessä ensinnäkin kolme tytärtään ja markiisitar de
Mirepoix'n, joka oli pitänyt sellaista ääntä eilis-iltana; ja viimein
kaikki nuo muutkin niskuroitsijat, jotka olivat vannoneet jäävänsä
kotiin, mutta olivat nyt tulleet tänne aivan ensimäisille paikoille.

Herttua de Richelieu riensi kapinoitsijain parvessa toisen luota
toisen luo ja sanoi:

-- Ahaa, tässäkö nyt teidät näen, petturi!

Tai:

-- Minä olin varma, että te olisitte uskoton!

Taikka:

-- Mitäs sanoinkaan teille salaliitoista yleensä?

-- Mutta entä te itse, herttua? -- vastasivat naiset.

-- Minäkö? Minähän edustin siellä tytärtäni, edustin kreivitär
d'Egmontia. Septimanie ei ole täällä, hän piti sanansa samoin kuin
rouvat de Grammont ja de Guéménée. Niinpä olenkin varma kohtalostani.
Huomenna alkaa viides maanpakolaisuuteni ja neljäs Bastiljiin
pistäytymiseni. Toden totta, minä en enää salaliittoja hankitse.

Kuningas ilmestyi saliin. Syntyi syvä hiljaisuus, jossa kuului vaan
kellon ääni, kun se löi kymmenen: se oli juuri määrätty juhlahetki.
Hänen Majesteettiaan ympäröi runsas hovilaislauma. Siinä oli
viitisenkymmentä ylimystä, jotka eivät olleet vannoneet tulevansa
juhlallisuuksiin ja kai siitä syystä olivat tulleet.

Kuningas huomasi heti, ettei tässä loistavassa seurassa ollut rouvia
de Grammontia, de Guéménéeta eikä d'Egmontia.

Hän meni Choiseulin luo, joka koetti olla aivan rauhallinen, mutta ei
onnistunut yrityksessään kuin heikosti.

-- Minä en näe täällä herttuatar de Grammontia? -- sanoi kuningas.

-- Sire, -- vastasi Choiseul, -- sisareni on sairas ja antoi
minun tehtäväkseni lausua teidän Majesteetillenne hänen alamaisen
kunnioituksensa.

-- Paha juttu! -- sanoi kuningas ja käänsi ministerille selkänsä.

Kun hän kääntyi, seisoi Guéménéen ruhtinas hänen edessään.

-- Entä ruhtinatar de Guéménée, missä hän sitten on? Ettekö
tuonutkaan häntä tänne, ruhtinas?

-- Se oli mahdotonta, sire, ruhtinatar on sairas; kun menin häntä
noutamaan, oli hän vuoteessa.

-- Ah, paha juttu, paha juttu! -- toisti kuningas. -- Kas, tuossahan
on marski. Hyvää iltaa, herttua de Richelieu.

-- Sire..., -- äännähti vanha hovimies ja kumarsi notkeasti kuin
nuorukainen.

-- Te ette ole sairas? -- sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että
Choiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.

-- Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin
loistavasti, -- vastasi herttua de Richelieu.

-- Mutta, -- lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, -- tyttärenne,
rouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?

Herttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen
alakuloiseksi.

-- Oi, sire, -- vastasi hän, -- minun tytär-parkani täytyi luopua
onnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne
jalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire,
sairas...

-- Paha juttu! -- sanoi kuningas. -- Rouva d'Egmont sairas, Ranskan
tervein nainen! Paha juttu, paha juttu!

Ja kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja
Guéménéen.

Sitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui
kohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen
iloissaan.

-- Kas siinä petoksen palkka, -- kuiskasi marski rouva de Mirepoixin
korvaan; -- huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät...
minua pöyristää sitä ajatella!

Ja herttua huokaisi.

-- Mutta minun mielestäni te itsekin olette sievästi pettänyt
Choiseulit, koska olette täällä... tehän vannoitte...

-- Tyttäreni puolesta, markiisitar, Septimanieni puolesta! Hän joutuu
nyt epäsuosioon, kun oli liian uskollinen.

-- Isälleen, -- vastasi markiisitar.

Herttua ei ollut kuulevinaan tätä vastausta, joka vivahti pistokselta.

-- Mutta, -- sanoi hän, -- eikö teistä, markiisitar, kuningas näytä
rauhattomalta?

-- Onpa toki syytäkin.

-- Kuinka niin?

-- Kello on neljännestä yli kymmenen.

-- Ah, se on totta, eikä kreivitärtä kuulu. Kuulkaas, markiisitar,
sanonko teille erään asian?

-- No, sanokaa.

-- Minä pelkään.

-- Mitä?

-- Ettei kreivitär-paralle ole tapahtunut vaan mitään harmillista.
Teidänhän pitäisi se tietää?

-- Miksi juuri minun?

-- Tehän kylvöitte salaliitossa kaulaa myöten.

-- No niin, -- vastasi markiisitar, -- näin meidän kesken sanoen,
minäkin vähän pelkään.

-- Ystävättäremme herttuatar on tuima vihamies, joka ampuu paetessaan
niinkuin parthialaiset; ja hän on nyt paennut. Katsokaas, miten
hra de Choiseul on rauhaton, vaikka hän koettaa tekeytyä tyyneksi;
katsokaa, hän ei voi pysyä paikoillaan, hän ei jätä kuningasta
silmistään. Arvaanpa, että jotkut ovat keksineet jonkin juonen?
Tunnustakaa pois.

-- Minä en tiedä mitään, mutta olen kanssanne samaa mieltä.

-- Mitä he tällä voittavat?

-- Myöhästyttävät, hyvä herttua, ja tunnettehan sananparren: "Aika
voitettu, kaikki voitettu". Huomennahan voi sattua jokin odottamaton
tapaus, joka lykkää tämän esittelyn määräämättömään aikaan. Dauphine
saapuu jo ehkä huomenna Compiègneen, viipymättä matkalla enää neljää
päivää kuten ensin aiottiin. Ehkäpä on haluttu voittaa aikaa vain
huominen päivä.

-- Markiisitar, tiedättekös, teidän pikku satunne tuntuu minusta
tosiasialta. Kreivitärtä ei kuulu, _sang bleu_.

-- Ja katsokaa, kuningas tulee jo kärsimättömäksi.

-- Menee jo kolmannen kerran ikkunaan. Hän suorastaan kärsii.

-- Hetken päästä tulee siis vielä pahempi juttu.

-- Kuinka niin?

-- Kuulkaas, kello on jo kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen.

-- Niin?

-- Nyt voin sen teille jo sanoa.

-- No?

Markiisitar vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

-- No niin, hän ei tulekaan!

-- Ah, markiisitar, mutta siitähän tulee kauhea skandaali!

-- Käräjäjuttu, herttua, oikea rikosasia... hengen asia... sillä
tähän kaikkeen sisältyy, sen tiedän varmalta taholta, ryöstöä,
väkivaltaa, majesteettirikostakin, jos sikseen tulee. Choiseulit ovat
panneet kaikkensa peliin.

-- Sangen varomaton teko.

-- Niin, mutta minkä sille voi, intohimot sokaisevat heidät.

-- Kas, siinä on hyvät puolensa, että ihmiset ovat niin
intohimottomia kuin me, markiisitar; näkee ainakin asiat selvästi.

-- Katsokaapas nyt, kuningas menee taas ikkunan luo.

Ludvig XV asteli tosiaankin synkkänä, huolissaan ja ärtyneenä ikkunan
ääreen, laski kätensä kiilloitetulle käsirivalle ja painoi otsansa
viileää ruutua vasten.

Sillaikaa kuului hovimiesten joukosta puheen sorinaa aivan kuin
lehtien kahinaa ennen myrskyä.

Kaikki katsoivat kelloon ja taas kuninkaaseen.

Kello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin
perästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.

Varakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.

-- Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, -- sanoi hän arastellen.

-- Erinomainen, erinomainen. -- Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de
Maupeou?

-- Mitä niin, sire?

-- Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!

-- Hän mahtaa olla sairas, sire, -- vastasi kansleri.

-- Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva
de Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär
olisi sairas, se on käsittämätöntä!

-- Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli
niin kovin iloinen.

-- Ah, nyt se on myöhäistä, -- sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä;
-- nyt hän ei enää tule!

Vaikka kuningas lausui nämä sanat aivan matalalla äänellä, kuulivat
melkein kaikki ne, niin hiljaista oli salissa.

Mutta kuninkaalle ei keritty vielä vastata, ei edes ajatuksissakaan,
kun holvista kuului kovaa vaunujen jyrinää.

Päät alkoivat liikuskella, hovijoukon silmät katsoivat kysyvästi
toisiinsa.

Kuningas tuli ikkunan luota ja seisahtui keskelle lattiaa nähdäkseen
läpi kaikkien gallerian huoneiden.

-- Minä pelkään suuresti saavamme jonkun ikävän uutisen, -- virkkoi
markiisitar herttuan korvaan; herttua salasi hienoa hymyään.

Mutta äkkiä kirkastuivat kuninkaan kasvot ja hänen silmänsä
välkehtivät.

-- Kreivitär Dubarry! -- huusi ovivahti yli-seremoniamestarille.

-- Kreivitär de Béarn!

Nämä kaksi nimeä saivat kaikkien sydämet vavahtamaan, mutta aivan
erilaisin tuntein. Lauma hovimiehiä lähestyi kuningasta pelkän
uteliaisuuden vetämänä.

Rouva de Mirepoix seisoi lähimpänä Ludvig XV:ttä.

-- Oi, miten hän on kaunis, tuo kreivitär! -- huudahti markiisitar
pannen kätensä ristiin aivan kuin valmiina palvelemaan jumalana
tulijaa.

Kuningas kääntyi ja hymyili markiisittarelle.

-- Hän ei ole nainen, -- sanoi herttua de Richelieu, -- hän on
keijukainen.

Kuningas omisti lopun hymyään tuolle vanhalle hovimiehelle.

Tosiaankaan ei kreivitärtä koskaan ollut nähty näin kauniina. Koskaan
ei kuningattaren salissa, joka kuitenkin, kuten olemme kertoneet, oli
huone, jossa esittelyt aina toimitettiin, ollut ihasteltu lempeämpiä
kasvoja, paremmin näyteltyä mielenliikutusta, kainompaa katsetta,
kauniimpaa vartaloa, hieno-aistisempaa käyntiä.

Niin kulki kreivitär halki salin, hurmaavan kauniina, kalleissa
vaatteissa, mutta kuitenkin koruttomana, ja ennen kaikkea erinomaisin
tukkalaittein, ja rouva de Béarnin käsipuolessa, joka ei ontunut eikä
räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän kärsi hirveitä tuskia. Mutta
punainen ihomaali tipahteli kuivuneina hileinä vanhan kreivittären
poskilta, niin pakeni veri hänen kasvoiltaan, ja hänen joka
hermonsa värähti tuskallisesti hänen kipeän jalkansa pienimmälläkin
liikahduksella.

Kaikki katselivat tuota omituista paria.

Vanhus, jolla oli avokaulainen puku niinkuin ennen nuoruudessaan,
tukkalaite jalkaa korkea ja suuret silmät, jotka kiiluivat kuopissaan
kuin merikotkan, oli loistavassa puvussaan luurankomaisesti
astellessaan kuin mikä kuva menneestä ajasta antamassa kättä
nykyiselle.

Moinen kuiva ja kylmä arvokkuus viettelevän ja kainon sulouden
rinnalla sai enimmät läsnäolijat ihastuksiinsa tai ainakin
kummastelemaan. Ja kuninkaasta näytti siltä kuin olisi rouva de
Béarn nyt tuonut hänelle hänen rakastajattarensa nuorempana,
kukoistavampana ja hymyilevämpänä kuin hän oli koskaan ennen häntä
nähnyt, niin vastakohtaisia olivat nuo kaksi naista toisilleen.

Ja niinpä kuningas hetkellä, jolloin kreivitär etikettiä noudattaen
taivutti polvensa suudellakseen kuninkaan kättä, nosti hänet hänen
käsivarsiinsa tarttuen ylös ja lausui sanat sellaiset, että ne
palkitsivat kreivittären kaikki kaksiviikkoiset kärsimykset.

-- Jalkaini juureenko, kreivitär? -- sanoi kuningas. -- Te laskette
leikkiä... minun olisi paremminkin oltava tai tahtoisin olla
polvillani edessänne.

Sitten avasi kuningas sylinsä, kuten juhlameno vaati; mutta sen
sijaan, että hän olisi syleillyt esiteltävää muodon vuoksi, hän
syleilikin tällä kertaa tosiaan.

-- Teillä on erinomaisen kaunis ristitytär, -- sanoi kuningas
kreivitär de Béarnille; -- mutta hänen kummitätinsäkin on
ylimysnainen, jonka minä näen suureksi ilokseni hovissani.

Vanha rouva lyykisti.

-- Menkää nyt tervehtimään tyttäriäni, -- sanoi kuningas matalalla
äänellä rouva Dubarrylle; -- ja näyttäkää, että osaatte heille
lyykistää. Toivon, ettette ole tyytymätön heidän vastatervehdykseensä.

Ja nuo kaksi naista jatkoivat kulkuaan läpi tyhjän tilan, joka syntyi
heidän ympärilleen sikäli kuin he kulkivat, mutta tyhjiötä kohti
suuntautuivat hovilaisten säkenöivät katseet aivan kuin täyttäen sen
polttavalla tulella.

Kun kuninkaan tyttäret näkivät rouva Dubarryn lähestyvän, kavahtivat
he ylös kuin joustimien voimalla ja odottivat häntä.

Ludvig XV piti heitä silmällä. Hänen prinsessoihin luodut silmänsä
vaativat ehdotonta kohteliaisuutta.

Prinsessat vastasivat rouva Dubarryn tervehdykseen hiukan
järkytettyinä. Kreivitär kumarsi paljoa syvempään kuin hovisääntö
vaati, ja sitä pidettiin erinomaisen tahdikkaana menettelynä ja se
liikutti prinsessoita niin, että he syleilivät nyt kreivitärtä kuten
kuningaskin, jopa niin sydämellisesti, että kuningas näytti oikein
ihastuneelta.

Tästä hetkestä muuttui kreivittären menestys oikeaksi voittoriemuksi,
ja hitaimpien ja saamattomimpien hovimiesten täytyi odottaa
kokonainen tunti ennenkuin he pääsivät vuorostaan nöyrimmästi
tervehtimään juhlain kuningatarta.

Kreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta
pienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan
kaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut
suinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta
ilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille
tunteille.

Richelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi,
miten liikkeet oli tehtävä.

Sillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden
tervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää
tai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan
kreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu
sadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien
levittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen
täytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien
rivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni
tuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän
noudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa
siirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.

Kussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko
olento otettiin tarkoin tutkittavaksi.

Kreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen
vastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä
pelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi
varmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.

Yhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.

-- Ah, herttua, -- sanoi kreivitär, -- minun täytyi siis tulla tänne
tavatakseni teidät?

-- Kuinka niin, madame? -- kysyi herttua de Richelieu.

-- Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei
Versaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.

-- Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä,
-- vastasi vanha hoviherra.

-- Te ehkä arvasitte tämän?

-- Olin siitä varma.

-- Kas vaan! Todellakin, herttua, mikä merkillinen mies! Tiesitte
tällaista, ettekä ilmoittanut siitä minulle, ystävättärellenne, joka
en siitä tiennyt mitään.

-- Kuinka, madame, -- vastasi herttua, -- ettekö te tiennyt, että te
joudutte tänne?

-- En. Minun kävi melkein samoin kuin Aisopoksen, kun eräs virkailija
pysäytti hänet kadulla: "Minne te menette?" -- kysyi tämä häneltä.
-- "En sitä tiedä", -- vastasi sadunkertoja. -- "Vai niin, siinä
tapauksessa te menette vankilaan." -- "Näette nyt, että minä en
tiennyt, minne olin menossa", -- vastasi Aisopos. -- Niin saatoin
minäkin kyllä uskoa lähteväni Versaillesiin, mutta en ollut tarpeeksi
varma sitä sanoakseni. Siksi olisittekin tehnyt minulle palveluksen,
jos olisitte käynyt luonani... mutta... tulettehan nyt, eikö niin?'

-- Madame, -- vastasi Richelieu eikä näyttänyt olevan hämillään
pilasta, -- en ymmärrä, kuinka te ette ollut varma tänne
joutumisestanne?

-- Senpä sanon teille: siksi, että ympärilläni olivat salajuonet. Ja
hän katsoi terävästi herttuaa silmiin, jotka kestivät aivan tyynesti
tuon katseen.

-- Salajuonet? Oh, mitä sanottekaan, kreivitär?

-- Ensinnäkin varastettiin minulta kähertäjä.

-- Kuinka, varastettiin kähertäjä?

-- Niin.

-- Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin
hommannut teille, -- mutta puhutaan hiljaa, -- olisin hommannut
teille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on
löytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia
peruukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku
Leonardini.

-- Leonard! -- huudahti rouva Dubarry.

-- Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan
ja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon
rahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär;
teidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja
kummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva
d'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse
käyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!

Kreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua
hymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.

-- Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte
joistakin salajuonista?...

-- Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta
pukunikin, erinomaisen kaunis puku.

-- Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla
ilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka
on aivan ihmeellisen hienoa kangasta... Se on kiinalaista silkkiä,
eikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne
kääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin
olisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt
itselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen,
että voisin vannoa sen aivan samaksi.

Rouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän
alkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.

-- Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?

-- En, tiettävästi omillanne.

-- Herttua, minulta vietiin vaunutkin, aivan samalla tavalla kuin
puku ja kähertäjä.

-- Mutta sehän oli oikein yleinen päällekarkaus? Millä vaunuilla te
sitten tänne tulitte?

-- Sanokaa ensin, minkälaiset rouva d'Egmontin vaunut ovat?

-- Kah, luulenpa, että hän tätä iltaa odotellen oli tilannut vaunut,
jotka olivat verhotut valkealla satiinilla. Mutta niihin ei ollut
aikaa maalata hänen vaakunaansa.

-- Niinkö? Mutta ruusuhan onkin nopeammin maalattu kuin vaakuna.
Richelieu- ja Egmont suvuilla on sangen monimutkaiset vaakunat.
Tiedättekö, herttua, että te olette hurmaava mies!

Ja kreivitär ojensi hänelle molemmat lämpöiset ja tuoksuvat kätensä,
joihin vanha hoviherra painoi syvälle kasvonsa.

Yhtäkkiä tunsi herttua noita käsiä suudellessaan niiden vavahtavan.

-- Mikä nyt? -- kysyi hän ja katseli ympärilleen.

-- Herttua... -- äännähti kreivitär hätääntynein silmin.

-- Niin?

-- Kuka tuo upseeri on, hra de Guéménéen vieressä?

-- Preussilaisessa univormussa?

-- Niin.

-- Tuo tummaihoinen mies, jolla on mustat silmät ja ilmeikkäät
kasvot? Kreivitär, hän on jokin korkea upseeri, jonka hänen
Majesteettinsa Preussin kuningas on lähettänyt tänne luultavasti
puolestaan teidän esittelyjuhliinne.

-- Älkää laskeko leikkiä, herttua; tuo mies on ollut Ranskassa jo
kolme, neljä vuotta; tuo mies, jota minä en ole löytänyt, mies, jota
olen etsinyt kaikkialta, minä tunnen hänet.

-- Te erehdytte, kreivitär; hän on kreivi de Fenix, muukalainen, joka
tuli tänne vasta eilen tai toissa päivänä.

-- Hän tervehtii minua, tervehtii, näettekö!

-- Kaikki tervehtivät teitä, elleivät ole jo sitä tehneet, kreivitär.

Mutta kreivittären oli vallannut niin omituinen mielenliikutus, ettei
hän kuullut herttuan kohteliaisuuksia, vaan läksi hänen luotaan, ja
aivan kuin tahtomattaan silmät luotuina yhä tuohon herraan, joka oli
hänen huomiotaan herättänyt, hän meni muutaman askeleen muukalaista
kohti.

Kuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan
häntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut
hyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.

Mutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei
hän voinut mitään muuta muistaa.

-- Sire, -- sanoi hän, -- kuka tuo preussilainen upseeri on, joka
kääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? -- joka nyt katselee meitä? --
kysyi Ludvig XV.

-- Niin, -- vastasi kreivitär.

-- Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?

-- Juuri hän.

-- Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs... joku filosoofi,
niinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne.
Tahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä
Cotillon III:n triumfin...

-- Mutta hänen nimensä, sire?

-- Odottakaahan... -- kuningas mietti; -- ah, nyt muistan: kreivi de
Fenix.

-- Se on hän, -- mutisi itsekseen rouva Dubarry, -- se on hän, siitä
olen varma!

Kuningas odotti vielä tuokion antaakseen kreivittären kysellä lisää.
Mutta kun hän näki hänen vaikenevan, korotti hän äänensä ja sanoi:

-- Mesdames, huomenna saapuu madame la dauphine Compiègneen.
H.K.K. otetaan siellä vastaan täsmälleen kello kaksitoista, kaikki
_esitellyt_ naiset yhtyvät matkalle, lukuunottamatta kuitenkaan
niitä, jotka ovat sairaina, sillä matka on väsyttävä eikä madame la
dauphine suinkaan tahtoisi heidän huonoa vointiaan pahentaa.

Nämä sanat lausui kuningas katsoen ankarasti Choiseulin, Guéménéen ja
Richelieun taholle.

Kuninkaan ympärillä vallitsi kauhistava hiljaisuus. Hänen sanainsa
merkitys oli selvästi ymmärretty: ne sisälsivät epäsuosion.

-- Sire, -- virkkoi rouva Dubarry, joka oli pysähtynyt kuninkaan
viereen, -- minä pyydän armoa kreivitär d'Egmontille.

-- Ja miksikä, suvaitkaa sanoa?

-- Siksi, että hän on herttua de Richelieun tytär ja että herttua on
minun uskollisin ystäväni.

-- Richelieu?

-- Niin, siitä olen aivan varma, sire.

-- Minä teen kaikki, mitä tahdotte, -- vastasi kuningas.

Ja kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut
kreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut
hänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.

-- Toivoakseni, rakas herttua, -- sanoi kuningas, -- rouva d'Egmont
on jo huomenna terve?

-- Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän
majesteettinne sitä toivoo.

Ja Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli
sekä kiitollinen että kunnioittava.

Kuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen
korvaansa.

-- Sire, -- vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti
hymyillen, -- minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.

Kuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui
huoneustoonsa.

Tuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät
suuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan
mieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.

Outo mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin.
Mutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja
meikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli
lähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse
ja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.

Aivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin
häntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan
hiljaa ja kenenkään kuulematta:

-- Tunnetteko minut, madame?

-- Kyllä, monsieur. Te olette profeettani, jonka kohtasin Ludvig XV:n
torilla.

Muukalainen nosti silloin häneen kirkkaan ja tyynen katseensa.

-- No hyvä; petinkö teidät silloin, madame, kun sanoin, että teistä
tulee Ranskan kuningatar?

-- Ette, monsieur, ennustuksenne on toteutunut, tai melkeinpä
toteutunut. Ja minäkin olen nyt valmis pitämään sanani. Lausukaa,
monsieur, mitä toivotte?

-- Paikka ei ole oikein sopiva, madame ja sitäpaitsi ei ole hetkeni
vielä tullut esittää pyyntöäni.

-- Tulkoon se milloin tahansa, minä olen aina valmis sen täyttämään.

-- Voinko minä joka hetki, kaikkialla, mihin vuorokauden aikaan
tahansa tulla luoksenne, madame?

-- Voitte, sen lupaan.

-- Kiitän.

-- Mutta kuka ilmoitatte olevanne tullessanne? Tuletteko kreivi
Fenixin nimellä?

-- En, vaan nimellä Josef Balsamo.

-- Josef Balsamo... -- toisti kreivitär salaperäisen muukalaisen jo
kadotessa hovitungokseen. -- Josef Balsamo; hyvä, sitä en unohda.



39.

Compiègne.


Seuraavana aamuna heräsi Compiègne hurmauksesta juopuneena, tai
paremminkin sanoen, Compiègne ei ollut edellisenä yönä nukkunutkaan.

Edellisenä iltana oli kuninkaan kotijoukkojen etuvartiosta
majoittunut kaupunkiin, ja sillaikaa kuin upseerit hankkivat
tarvittavia tietoja paikoista, varustivat kaupungin arvohenkilöt
kuninkaan käsikassan hoitajan kanssa Compiègneä vastaanottamaan
suurta kunniaa, joka sen osaksi oli tuleva.

Pikardialainen kunnallisraati hommasi köynnöksistä sommiteltuja
riemukaaria, ruusu- ja sireeni-ryhmiä, latinalaisia, ranskalaisia
ja saksalaisia tervehdyslauseita sekä runo- että proosamuodossa
päivännousuun saakka.

Nuoria tyttöjä valkein vaattein, noudattaen ikimuistoista tapaa,
mustiin puettuja maistraatin virkailijoita, harmaakaapuisia
fransiskaani-munkkeja, pappeja kaikkein komeimmissa asuissaan,
varusväen sotamiehiä ja upseereja uusissa uniformuissaan sijoitettiin
jo paikalleen ja valmiiksi lähtemään liikkeelle heti, kun prinsessan
lähenemisestä oli merkillä annettu tieto.

Dauphin oli lähtenyt Versaillesista edellisenä päivänä ja kahden
veljensä kanssa tullut kaupunkiin, kaikki korkean arvonsa salaten,
noin kello yksitoista edellisenä iltana. Hän nousi varhain
aamulla ratsunsa selkään sellaisessa asussa kuin hän olisi ollut
yksityishenkilö. Ja sitten läksi hän Provencen ja Artois'n
kreivien kanssa, joista ensimainittu oli viisitoista-, toinen
kolmetoista-vuotias, Ribecourtiin päin, pitkin maantietä, jota madame
la dauphine oli tuleva.

Tämä ritarillinen ajatus ei kuitenkaan ollut, täytyy myöntää, itse
prinssin keksintöä, vaan hänen opettajansa hra de Lavauguyonin.
Tämän oli kuningas edellisenä iltana kutsuttanut luokseen, ja hän
oli saanut Ludvig XV:ltä erikoisen käskyn ilmoittaa korkealle
oppilaalleen kaikki velvollisuudet, mitä hänellä oli seuraavien
neljänkolmatta tunnin aikana.

Hra de Lavauguyon tahtoi ylläpitää kaikin tavoin monarkian kunniaa
ja katsoi näin ollen sopivaksi antaa Berryn herttuan noudattaa
kaikkien sukunsa kuninkaitten tapaa, nimittäin Henrik lV:n, Ludvig
XIII:n, Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n. Nämä ruhtinaat olivat halunneet
tarkastella tulevaa puolisoaan jo hänen maantiellä saapuessaan,
jolloin hän oli ilman loistavaa juhlapukua ja siis vähemmän
varustautunut tulevan miehensä tutkivaa katsetta vastaan.

Raisujen juoksijainsa satulassa laskettivat prinssit puolessa
tunnissa puolitoista tai parikin peninkulmaa. Dauphin oli lähtiessään
ollut vakava ja hänen veljensä hilpeitä. Kello puoli yhdeksän he
palasivat kaupunkiin: dauphin yhtä totisena kun ratsastusretkelle
lähtiessäänkin, Provencen kreivi melkein jörönä ja Artois'n kreivi
yksin vielä hilpeämpänä kuin aamulla.

Se johtui siitä, että dauphin oli levoton, Provencen kreivi
kateellinen ja Artois'n kreivi ihastuksissaan kaikki samassa asiasta,
nimittäin siitä, että he olivat nähneet dauphinen ylen kauniiksi.

Vakava, kateellinen tai huoleton luonne kuvastui asianomaisen
prinssin kasvoilla.

Compiègnen raatihuoneen kello löi kymmenen, kun tähystäjä huomasi
Claives'n kylän kellontorniin kohoavan valkean lipun, joka oli
käsketty nostaa liehumaan silloin kun dauphine tuli näkyville.

Tähystäjä soitti silloin heti merkkikelloa, ja sen ääneen vastasi
linnan torilla laukaistu kanuunan jyrähdys.

Samassa ajoi kuningas Compiègneen, aivan kuin ainoastaan tätä
ilmoitusta odottaen, kahdeksan hevosen vetämillä vaunuilla,
kummallakin puolellaan rivi henkikaartiaan ja perästään suunnaton
jono ylimysten vaunuja.

Santarmit ja rakuunat hajoittivat täyttä laukkaa ajaen tuon jonon,
joka oli kahden vaiheella, pysähtyäkö katselemaan kuningasta vai
jatkaako matkaa dauphinea vastaan; sillä toisaalle houkutteli komeus
ja toisaalle uteliaisuus.

Neljätsadat vaunut, kaikkien edessä neljä hevosta, kuljettivat,
melkein puolen peninkulman kappaleen maantietä täyttäen, neljää
sataa ylhäistä naista ja yhtä monta Ranskan hienoimpaan aatelistoon
kuuluvaa herraa. Näitä neljiä satoja vaunuja saattoivat kaikkia
eturatsastajat, heitukat, juoksijat ja hovipojat. Kuninkaan
hovijoukkoon kuuluvat ylimykset matkasivat ratsain ja muodostivat
kokonaisen loistavan armeijan, joka säkenöi keskellä hevosten
nostamia pölypilviä kultaisena ja samettisena, silkkiä ja
höyhentöyhtöjä välkkyvänä virtana.

Compiègneen pysähdyttiin muutamaksi tuokioksi, ja sitten lähdettiin
kaupungista käymäjalkaa sovitulle kohtaamispaikalle, jonka merkkinä
oli tien varrelle, Magnyn kylän kohdalla olevalle kukkulalle
pystytetty risti.

Koko Ranskan nuoriso ympäröi dauphinia; koko vanha aatelisto oli
kuninkaan lähistöllä.

Toisaalta jälleen lähestyi dauphine, joka ei ollut muuttanut vaunuja,
lasketulla nopeudella sovittua kohtaamispaikkaa.

Kaikki vaunut tyhjenivät heti. Kahden puolen laskeutuivat
hovilaislaumat maahan. Ainoastaan kaksissa vaunuissa olivat enää
istujansa: toiset niistä olivat kuninkaan, toiset dauphinen.
Dauphinen vaunujen ovi aukesi ja nuori arkkiherttuatar hypähti
keveästi niistä alas.

Prinsessa asteli sitten kuninkaallisia vaunuja kohti.

Kun Ludvig XV näki pojanpoikansa valitun tulevan, käski hän avata
vaunujensa oven ja kiiruhti vuorostaan nopeasti ulos.

Madame la dauphine oli niin tarkoin laskenut askeleensa, että juuri
kun kuninkaan jalka koski maahan, hän heittäytyi hänen jalkainsa
juureen.

Kuningas kumartui ja nosti nuoren prinsessan ylös ja syleili hellästi
häntä, luoden häneen kuitenkin samalla katseen, joka sai prinsessan
vastoin tahtoaankin punastumaan.

-- Tässä on dauphin! -- sanoi kuningas osoittaen Marie-Antoinettelle
Berryn herttuaa, joka seisoi prinsessan takana ja jota prinsessa ei
ollut vielä huomannut, ei ainakaan virallisesti.

Dauphine tervehti sirosti lyykistäen, ja dauphin vastasi hänen
tervehdykseensä, punastuen nyt vuorostaan.

Dauphinin jälkeen tulivat dauphinen luokse ensinmainitun kaksi
veljeä; ja näiden perästä kuninkaan kolme tytärtä.

Madame la dauphinella oli kohtelias sana kumpaakin prinssiä ja
jokaista kolmea prinsessaa varten.

Sillaikaa kuin nämä esittelyt toimitettiin, seisoi rouva Dubarry
prinsessain takana levottomasti odottaen. Tulisiko hän kysymykseen?
Vai unohdettaisiinko hänet?

Kun kuninkaan nuorin tytär, prinsessa Sofia oli esitelty, seurasi
tuokion pysäys, ja sen aikana tuskin tohdittiin hengittää
jännityksestä.

Kuningas näytti epäröivältä ja dauphine jotain epämieluisaa
odottavalta, johon häntä luultavasti jo etukäteen oli valmistettu.
Kuningas katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi kreivitär Dubarryn
lähettyvillään, otti hän häntä kädestä.

Kaikki väistyivät silloin syrjään. Kuningas seisoi dauphinen kanssa
keskellä laajaa piiriä.

-- Kreivitär Dubarry, minun parhain ystävättäreni! -- esitteli
kuningas.

Marie-Antoinette kalpeni, mutta hänen huulensa hymyilivät kuitenkin
mitä viehättävimmin, vaikka valkenivatkin.

-- Teidän Majesteettinne on sangen onnellinen, että teillä on niin
viehättävä ystävätär, eikä minua kummastuta kiintymys, jonka hän voi
saada aikaan.

Kaikki läsnäolijat vilkaisivat toisiinsa aivan melkeinpä ymmällään
hämmästyksestä.

Selvästikin dauphine noudatti Itävallan hovissa annettuja ohjeita ja
toisti luultavasti itsensä Maria Teresian hänelle lausumia sanoja.

Nyt piti Choiseul läsnäoloaan tarpeellisena. Hänkin tuli lähemmäksi
tullakseen esitellyksi; mutta kuningas antoi silloin päätään
nyökäyttäen merkin, rummut alkoivat päristä, torvet törähtivät ja
tykin laukaus jymähti.

Kuningas otti nuorta prinsessaa kädestä viedäkseen hänet vaunujensa
luokse. Marie-Antoinette kulki siten kuninkaan käsipuolessa ministeri
de Choiseulin ohitse. Näkikö hän ministerin vai ei, on mahdotonta
sanoa; mutta se ainakin on varma, ettei hän tehnyt kädellään tai
päällään pienintäkään liikettä, jota olisi voinut pitää tervehdyksenä.

Juuri hetkellä, jolloin prinsessa nousi kuninkaan vaunuihin,
kumahtivat kaupungin kellot soimaan, voittaen äänellään kaiken muun
juhlapauhun.

Kreivitär Dubarry kepsahti ilosta säteillen vaunuihinsa.

Seurasi kymmenen minuuttia kestävä väliaika, jonka kuluessa kuningas
asettui vaunuihinsa ja läksi sitten ajamaan takaisin Compiègneen.

Tänä väliaikana vapautuivat kaikki suut, joita kunnioituksen tai
mielenliikutuksen tunteet olivat tähän saakka pitäneet mykkinä,
yhdeksi ainoaksi yleiseksi puheensorinaksi.

Jean Dubarry meni kälynsä vaunujen ovelle. Kreivitär otti hänet
vastaan hymyilevin kasvoin: hän luuli lankonsa tulleen toivottamaan
hänelle onnea. Mutta tämä sanoikin:

-- Tiedätkö, Jeanne, kuka tuo nuori mies tuolla on?

Ja hän osoitti sormellaan erästä ylimystä, joka seisoi pakinoimassa
eräitten dauphinen saattueeseen kuuluvain vaunujen luona.

-- En, -- vastasi kreivitär; -- mutta sinä itse, tiedätkö, mitä
dauphine vastasi, kun kuningas esitteli minut hänelle?

-- Nyt ei ole kysymys siitä. Tuo nuori mies on Filip de Taverney.

-- Hänkö, joka haavoitti sinua miekanpistolla?

-- Sama juuri. Ja tiedätkö, kuka tuo ihastuttava olento on, jonka
kanssa hän puhelee?

-- Tuo niin kalpea ja ylevän näköinen tyttö?

-- Niin, jota kuningas nyt paraikaa katselee ja jonka nimeä hän
luultavasti kyselee madame la dauphinelta.

-- Kuka hän sitten on?

-- No, hän on Filip de Taverneyn sisar.

-- Ahaa! -- äännähti rouva Dubarry.

-- Kuulehan, Jeanne, minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta
tuntuu kuin sinun pitäisi olla yhtä paljon varuillasi sisarta vastaan
kuin minä olen veljeä.

-- Sinä olet hassu.

-- Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta
herrasta huolen.

-- Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.

-- Hst! -- varoitti Jean; -- kas, tuossa tulee ystävämme herttua de
Richelieu.

Ja herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.

-- No, mikäs teillä on, rakas herttua? -- kysyi kreivitär hymyillen
kaikkein hurmaavinta hymyään; -- luulisipa melkein, että olette
tyytymätön?

-- Kreivitär, -- vastasi herttua de Richelieu, -- emmekö me teidän
mielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia,
ajatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka
muinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa,
yhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin
me olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme
nuorempia kuin nyt?

-- Ei, hyvä marski, -- vastasi joku herttuan takana, -- se johtui
siitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.

Kaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi,
näki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski
ihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.

-- Herra siunatkoon! -- huudahti herttua; -- sehän on parooni de
Taverney. Kreivitär, -- lisäsi hän, -- tämä on minun vanhimpia
ystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de
Taverney-Maison-Rouge.

"Siinäpä on heidän isänsäkin!" tuumasivat Jean ja kreivitär yhtaikaa
itsekseen, vastatessaan kumartaen tervehdykseen.

-- Vaunuihin, messieurs, vaunuihin! -- huusi samassa kuninkaan
kotijoukkojen päällikkö, joka johti saattokuntaa.

Vanhat herrat hyvästelivät kohteliaasti kreivitärtä ja varakreiviä;
ja läksivät yhdessä samoja vaunuja kohti, iloissaan, kun olivat
saaneet nähdä toisensa niin pitkän ajan jälkeen.

-- No niin, -- sanoi varakreivi Jean, -- sanonko sinulle erään asian,
ystäväni? Isä ei miellytä minua enempää kuin lapsetkaan.

-- Miten harmillista, että se pikku karhu Gilbert karkasi! -- virkkoi
kreivitär; -- häneltä olisimme saaneet kaikenlaisia tietoja näistä
asioista, hän kun on kasvanut heidän linnassaan.

-- No, hänet kyllä löydetään, sillä nythän meillä ei ole enää muuta
tekemistä kuin etsiä hänet kynsiimme, -- vastasi Jean.

Liikkeelle lähteväin vaunujen jyrinä keskeytti pakinan.

Seuraavana päivänä, vietettyään yön Compiègnessä, jatkoivat nuo
kaksi hovia, toinen menneen vuosisadan laskeva aurinko, toinen uuden
aamurusko, matkaansa toisiinsa sekaantuneina Pariisia kohti, tuota
nielua, joka oli ne molemmat ahmaiseva.



40.

Suojelijatar ja suojatti.


Nyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta
olemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti
Chonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.

Kun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de
Taverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka
hänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä
kohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.

Usein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai
pensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka
oli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin
lausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja
parooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet
me jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui
siitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä
moitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se
on tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja
vielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti
paroonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen
montakin kertaa huudahtavan: "Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!"

Koko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää,
ettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien
kuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis
Versaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa
Filipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi,
koska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.

Mitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui
Versaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan
yksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui
vilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles
korkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua
vanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden
valtaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään
joutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon
laatimia suurtöitä.

Moista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen
ylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa
tuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja
vähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa
sangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten
herrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten
ovivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla,
raudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain
kiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.

Silloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa
apua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia
lähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin
vallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita
arvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi
juuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.

Tiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa
huoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä
olemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori,
hienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä
hänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta
filosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin
hän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain
ihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä
ullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla,
ja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä,
lampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli
sanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:

-- Pysykää täällä.

Sitten oli pikentti poistunut.

Kuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, --
osa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten
olemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän
näki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja
niiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin
muodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja
puitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet,
näki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen
ilmanrannan.

Ainoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän
asui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä
kuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis
minkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän
asemaansa nostama.

Sillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen
hyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja
katseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon
mennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut
hiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin
puheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli
tullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän
tapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta
meteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon
katosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli
kuninkaan välinpitämättömyys.

Gilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli
tapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät
yli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle
ilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti
hattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua
takkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että
lakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui
hän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli,
miten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten
seuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.

Chon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä,
että Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä
takaportaita.

Pihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset "phaetonit"
neljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä
historiallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan
ajellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein
lisäksi kuningattarenkin kanssa.

Chon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä
suuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa
olivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota
puhuteltiin intendentti Grangeksi.

Gilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen
arvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä
edes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja
koiran taakse.

Neiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki
muutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan
lähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta
ilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois
kaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:

-- Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?

-- Se on sangen kaunis, madame; mutta lähdemmekö me jo pois?

-- Kyllä, me ajamme nyt _meille_, tällä kertaa.

-- Nimittäin _teille_, madame, -- sanoi Gilbert ihmistyvän karhun
sävyllä.

-- Niin, sitä tarkoitan. Minä näytän nyt teidät kälylleni: koettakaa
olla hänelle mieliksi; sitä koettavat tätä nykyä Ranskan suurimmatkin
herrat. Mutta, hra Grange, teidän on hommattava uusi kokopuku tälle
nuorukaiselle.

Gilbert lensi korviaan myöten punaiseksi.

-- Minkälainen puku, madame? -- kysyi intendentti; -- tavallinen
lakeijan livreako?

Gilbert aivan ponnahti istuimellaan.

-- Lakeijan livrea! -- huudahti hän ja iski intendenttiin julman
katseen.

-- Ei, te teetätte... sanon sen sitten teille; minulla on keksintö,
jonka aion ilmoittaa kälylleni. Pitäkää ainoastaan huoli, että puku
saadaan valmiiksi samaan aikaan kuin Zamorenkin.

-- Kyllä, madame.

-- Tunnetteko te Zamorea? -- kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten
pakinasta aivan tyrmistynyt.

-- En, madame, -- vastasi Gilbert; -- minulla ei ele kunnia häntä
tuntea.

-- Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee
Luciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen;
Zamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.

Gilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta
hän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän
pelkäsi uusia toruja ja vaikeni.

-- Koetan kyllä, -- virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen
arvokkaasti.

Saavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun:
äskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon,
joka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja
lopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat
Seinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.

"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten
Taverneyn parooni kertoi", -- tuumi Gilbert itsekseen.

Koirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat
Chonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin
aristokraattis-filosoofiset mietteet.

-- Kälyni, onko hän jo tullut? -- kysyi Chon.

-- Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.

-- Kuka?

-- Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.

-- Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä
tahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että
minä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, -- jatkoi Chon
kääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja
oli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, -- anna laukku ja
Misapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.

Sylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta
eläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä
katseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän
tarkoitti tätä nuorukaista.

-- Tulkaa, -- sanoi Sylvia Gilbertille.

Gilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon
jälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.

Ellei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla,
olisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin
kamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän
Andréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili
lauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan
tulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta
suopea.

Hän oli, -- neiti Sylvia nimittäin, -- kookas ja kaunis tyttö, silmät
tumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka
kellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat
ja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen
vaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet
hempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen
kuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.

Naiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis
Gilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:

-- Mikä on nimenne, monsieur?

-- Gilbert, mademoiselle, -- vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä
äänellä.

-- No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.

-- Luciennesin linnan kuvernööriin?

-- Niin, kuvernööriin.

Gilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella
hihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan
arastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin
sanat: "Zamore on hyvä ihminen", ja ne sanat rauhoittivat häntä.

Hän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli
hänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.

"Mitenkä panetellaankaan hovia", tuumi hän itsekseen, "jossa on niin
helppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat
sangen vierasvaraisia ja hyviä."

Sylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista
boudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat
kullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi
luullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon
muinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.

Siinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä
tyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen
jalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä
ollut tutustunut.

Vaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni
viimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.

-- Kah, -- huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä
kasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; -- kah, mikä
tuo sitten on?

Zamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen
pastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.

-- Hän on kuvernööri, -- vastasi Sylvia, -- hän on Zamore.

-- Tuoko? -- kysyi Gilbert ällistyksissään.

-- Tietysti hän, -- vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi
käyvälle kohtaukselle.

-- Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri?
Voi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.

Tämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti
valkeat hampaansa.

-- Minä kuvernööri, -- sanoi hän, -- minä ei marakatti! Gilbert
katseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka
muuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun,
koetettuaan turhaan pysyä vakavana.

Zamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen
epäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli
makeisia edelleen.

Silloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.

-- Tuossa hän on, -- virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; -- hän on se
poika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin
olen teille asian selittänyt.

Gilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn
Sylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin
alkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.

-- Ahaa, se on mainiota! -- huudahti mademoiselle Sylvia.

-- Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]

Gilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin
luotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt
tosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru
saivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.

-- Antakaa olla, -- sanoi intendentti räätälille, -- älkää viitsikö
tehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?

-- Hyvinkin, -- vastasi räätäli; -- ei muuten haittaisi, jos
tuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät
liepeet.

Sen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta
ja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä
edelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.

Kuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta
talonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin
filosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan
uhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!

Kuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli
pälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas,
joista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.

Mutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin
ihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa
pukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän
kahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi
jaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta
kymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen
harjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.

Yhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan,
johon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä
kellon ääni oli kuulunut.

Moinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin
vakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.

Gilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore;
mutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin,
näki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin
paljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että
hänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin
äskeiseen kamariin.

Niin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia
pysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin
ihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin,
joka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä
salaperäisen narrinkujeen.

Mainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään,
ja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:

-- Tulkaa!



41.

Lääkäri vasten tahtoaan.


Gilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella
lakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen
asemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui
toivottavalta, niin hän totteli nopeasti.

Neiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä,
nimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva
de Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja
kauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä,
jonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja
kastanjapuiden huiput kohosivat.

Chon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun
sangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja
tryffeligalantiinia.[64]

Filosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen
lautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.

Mutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.

Hän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen
topaasin väristä viiniä sanoi hän:

-- No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?

-- Miten pitkällä? -- toisti Gilbert.

-- Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.

-- Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa
puhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun
hänelle jotain sanoo?

-- Te aivan kauhistatte minua, -- vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja
näyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; -- te taidatte olla koko
nirso ystävyys-asioissa?

-- Ystävyys edellyttää yhdenvertaisuutta, mademoiselle.

-- Kaunis periaate, -- virkkoi Chon; -- te ette siis arvioinut
itseänne Zamoren vertaiseksi?

-- En, tai en arvioinut häntä vertaisekseni, -- vastasi Gilbert.

-- Toden totta, hän on tosiaan hurmaava, -- sanoi Chon aivan kuin
itsekseen puhuen.

Sitten kääntyi hän Gilbertin puoleen, jonka hän oli nähnyt sangen
uhittelevaksi, lisäten:

-- Te siis sanoitte, kunnon tohtori, että teidän on vaikea lahjoittaa
kenellekään sydäntänne?

-- Kyllä, se on sangen vaikeaa, madame.

-- Siispä erehdyin, kun imartelin itseäni luullen olevani ystäviänne,
ja parhaita ystäviänne.

-- Minulla on kyliä suuri taipumus teidän puoleenne persoonallisesti,
madame, -- sanoi Gilbert niskuroivasti, -- mutta...

-- Ah, kauniit kiitokset, se on aivan liikaa kohteliaisuutta! Ja
kuinka pitkä aika menee, ylpeä herraseni, päästäksensä teidän
suosioonne?

-- Sangen pitkä aika, madame; löytyy niitäkin, jotka eivät pääse
siihen vaikka miten koettaisivat.

-- Ahaa, tämä asia selittää, miksi te läksitte niin yhtäkkiä parooni
de Taverneyn kodista, oltuanne siellä kahdeksantoista vuotta.
Taverneyn perheen ei onnistunut päästä suosioonne. Siinä selitys,
eikö niin?

Gilbert punastui.

-- No, ettekö vastaa? -- jatkoi Chon.

-- Mitä voisin vastata muuta kuin että ystävyys ja luottamus täytyy
myöskin ansaita, madame.

-- _Peste_, siinä tapauksessa tuntuu kuin ei Taverneyn herrasväki
olisi ansainnut teidän ystävyyttänne eikä luottamustanne?

-- Eivät kaikki, madame.

-- Ja mitä he sitten tekivät, joka ei heidän kovaksi onnekseen teitä
miellyttänyt?

-- Minä en vaikeroikaan kohtaloani, -- vastasi Gilbert ylpeästi.

-- Ahaa, vai niin, -- sanoi Chon, -- huomaan, etten minäkään ole
Gilbert-herran luottamusta saanut. Kuitenkaan minulta ei puutu halua
sitä saavuttaa; en vaan tiedä, millä keinoilla sen voisin saada.

Gilbert puraisi huultaan.

-- Lyhyesti sanoen, nuo Taverneyt eivät ymmärtäneet olla mieliksenne,
-- lisäsi Chon uteliaasti, ja sen uteliaisuuden tarkoituksen Gilbert
aavisti. -- Sanokaahan nyt, mitä te siellä oikein teitte?

Gilbert joutui melkoiseen pulaan, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä
hän oli tehnyt Taverneyssä.

-- Madame, -- vastasi hän, -- minä olin siellä... luottamushenkilönä.

Nämä sanat lausuttiin niin fiiosoofisen arvokkaasti kuin Gilbertin
luonteelta sopi odottaa, ja ne saivat Chonin purskahtamaan sellaiseen
nauruun, että hän keikahti nojatuolinsa selustaa vasten.

-- Te ette näytä uskovan? -- virkkoi Gilbert kulmiaan rypistäen.

-- Jumala varjelkoon, etten uskoisi! Tiedättekös, ystäväiseni, te
olette niin kiukkuinen, ettei teille voi puhua mitään. Minä tahdoin
teiltä kysyä, millaisia ihmisiä nuo Taverneyt olivat. Sitä en tehnyt
suinkaan teitä loukatakseni, vaan paremminkin auttaakseni teitä
kostamaan.

-- Minä en koskaan kosta tai kostan itse, madame.

-- Sangen hyvä; mutta meilläkin on kaunaa tuota Taverneyn herrasväkeä
vastaan, ja koska teillä on oma syynne tai ehkä useampiakin, niin
olemmehan luonnollisia liittolaisia.

-- Te erehdytte, madame; minun kostamistapani ei mitenkään voi olla
samaa laatua kuin teidän, sillä te puhutte koko Taverneyn perheestä
yleensä ja minä eroittelen hieman eri vivahduksiin tunteita, joita
minulla on tuota perhettä kohtaan.

-- Ja hra Filip de Taverney esimerkiksi, onko hän teidän tummempien
vai vaaleampien tunnevivahdustenne esine?

-- Minulla ei ole mitään hra Filipistä sanottavaa. Hän ei ole koskaan
tehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Minä en häntä rakasta enkä vihaa;
olen häneen nähden aivan välinpitämätön.

-- Niin ollen te ette todista kuninkaan tai hra de Choiseulin edessä
Filip de Taverneytä vastaan?

-- Missä asiassa?

-- Hänen kaksintaistelustaan veljeni kanssa.

-- Minä sanoisin minkä tiedän, madame, jos minut kutsuttaisiin
todistamaan.

-- Ja mitä te sitten tiedätte?

-- Sen, mikä on totta.

-- Ahaa; ja mitä te sanotte todeksi? Se on sangen laajasisältöinen
sana.

-- Ei ihmiselle, joka tietää eroittaa hyvän pahasta ja oikean
väärästä.

-- Ymmärrän: tuo hyvä on -- Filip de Taverney, ja paha, -- se on
varakreivi Dubarry.

-- Niin juuri, madame, minun tietoni tai ainakin minun vakaumukseni
mukaan.

-- Ja moisen minä korjasin keskeltä maantietä, -- sanoi Chon
katkerana; -- tällä tavoin palkitsee se ihminen vaivani, joka saa
kiittää minua elämästään.

-- Nimittäin se, jonka ei tarvitse kiittää teitä kuolemastaan, madame.

-- Sehän on sama asia?

-- Se on päinvastoin aivan eri asia.

-- Kuinka niin?

-- Minun ei tarvitse kiittää teitä elämästäni, sillä te ainoastaan
estitte hevosenne sitä minulta riistämästä, ette muuta; ja sitä
paitsi ette te oikeastaan tehnyt sitäkään, vaan sen teki kyytimies.

Chon katseli tuimasti tuota loogikkoa, joka ei kursaillut lauseissaan.

-- Olisin odottanut hiukan suurempaa kohteliaisuutta matkatoverilta,
joka osasi matkalla niin hyvin löytää käteni tyynyn alta ja jalkani
polvensa kohdalta, -- vastasi Chon, muuttaen hymynsä ja äänensä
lauhkeammaksi.

Ja hän oli suopeudessaan niin viettelevä, että Gilbert unohti
Zamoren, räätälin ja aamiaisenkin, jolle ei oltu muistettu häntä
kutsua.

-- Kas niin, kas niin, nyt te olette taas kiltti, -- virkkoi Chon ja
taputti Gilbertiä leuan alle. -- Te todistatte Filip de Taverneytä
vastaan, eikö niin?

-- Oh, en silti suinkaan, -- vastasi Gilbert. -- En koskaan!

-- Ja miksikä ette?

-- Siksi, että varakreivi Jean oli silloin väärässä.

-- Millä tavoin hän oli väärässä, olkaa hyvä ja sanokaa?

-- Koska hän loukkasi dauphinea. Kun sitävastoin Filip de Taverney...

-- No?

-- Oli oikeassa häntä puolustaessaan.

-- Ahaa, mies on siis dauphinen puolella, tuntuu? -- En, minä olen
vaan oikeuden puolella.

-- Te olette hassu, Gilbert. Pitäkäähän kiinni suunne, ettei tässä
linnassa kuulla teidän puhuvan tuollaisia.

-- Päästäkää siis minut kysymyksiinne vastaamasta. -- No, puhutaan
sitten muusta.

Gilbert kumarsi myönteliäästi.

-- Kuulkaahan, poikaseni, -- sanoi nyt nuori nainen melkoisen tylyllä
äänellä, -- mitä te luulette täällä tekevänne, ellette tahdo olla
ihmisille mieliksi?

-- Pitäisikö minun olla mieliksi vannomalla pattovala?

-- Mutta mistä ihmeestä te olette moiset suuret sanat kaapannut?

-- Oikeudesta, joka kaikilla ihmisillä on olla uskollinen
omalletunnolleen.

-- Pyh, -- vastasi Chon, -- kun jotain isäntää palvelee, niin isäntä
itse ottaa huolekseen edesvastuun.

-- Minulla ei ole isäntää, -- murahti Gilbert.

-- Ja jos tuolla tavalla jatkatte, tyhmyri, -- virkkoi Chon nousten
laiskan mukavasti pöydästä, -- ei teillä ole koskaan eräänlaista
hauskaa emäntääkään. Uudistan nyt teille kysymykseni, vastatkaa
siihen suoraan ja selvästi: Mitä te aiotte täällä tehdä?

-- Luulin, ettei ihmisen tarvitsisi olla mieliksi silloin, kun hän
voi olla hyödyllinenkin.

-- Te erehdytte: hyödyllisiä ihmisiä on paljon, ja niihin me olemme
väsyneet.

-- Siis minä lähden pois.

-- Lähdette pois?

-- Niin, tietysti; enhän ole pyytänyt saada tänne tullakaan, vai
mitä? Olen siis vapaa.

-- Vapaa! -- huusi Chon alkaen jo vihastua moisesta vastarinnasta,
johon hän ei ollut tottunut. -- Oh, sitä ette suinkaan ole!

Gilbertin kasvot vääristyivät uhkaavasti.

-- No, kas niin, kas niin, -- sanoi nuori nainen huomaten
puhuteltunsa kulmien rypistymisestä, ettei hän niinkään helposti
luopuisi vapaudestaan; -- kas niin, sovitaan nyt taas! -- Te olette
koko kaunis poika, ja sangen kunniantuntoinen, ja siinä suhteessa
te olette varsin huvittava, joskin ainoastaan kaiken täällä meitä
ympäröivän vastakohtana. Pitäkää te totuudenrakkautenne!

-- Kyllä, sen minä pidän, -- vastasi Gilbert.

-- Niin, mutta me käsitämme asian aivan eri tavoin. Minä tarkoitan:
pitäkää se omana asiananne, älkääkä ylistelkö liian ääneen tuota
jumalaanne Trianonin käytävissä tai Versaillesin odotushuoneissa.

-- Hm, -- tuumi Gilbert.

-- Siinä ei kelpaa hymähtely; te ette ole vielä niin oppinut, pieni
filosoofini, ettei teillä olisi paljon oppimista. Ja ensimäinen
selviö täällä kuuluu: Ihminen ei valehtele vaietessaan; painakaa se
mieleenne.

-- Mutta jos tullaan minulta kyselemään?

-- Kuka sen tekisi? Oletteko te hassu, ystäväni? Hyvä Jumala, kuka
teitä maailmassa muistaa, paitsi minä? Ei näy teillä olevan vielä
koulutusta, hyvä filosoofi. Laji, johon te kuulutte, on nykyään
sangen harvinainen. Saa etsiä maantiet ja metsäpolut löytääksensä
mokomia kuin te. Te jäätte minun luokseni, ja minä lupaan tehdä
teistä neljän vuorokauden kuluessa erinomaisen hovimiehen.

-- Sepähän saadaan nähdä, -- vastasi Gilbert jyrkästi. Chon kohautti
olkapäitään. Gilbert hymyili.

-- Mutta se siitä, -- jatkoi Chon; -- teidän ei muuten tarvitsekaan
miellyttää kuin kolmea henkilöä.

-- Ja ne kolme ovat?

-- Kuningas, kälyni ja minä.

-- Mutta mitä siihen vaaditaan?

-- Olette nähnyt Zamoren? -- virkkoi nainen vastaamatta suoraan
kysymykseen.

-- Tuon neekerin! -- äännähti Gilbert syvästi halveksuen.

-- Niin, neekerin vaan.

-- Ja mitä yhteistä minulla on hänen kanssaan?

-- Ehkäpä onni, jos koetatte sitä saada, ystäväiseni. Tuolla
neekerillä on jo kaksituhatta livreä korkoja, jotka tulevat kuninkaan
käsikassasta. Hänet nimitetään Luciennesin linnan kuvernööriksi,
ja ne, jotka ovat nauraneet hänen paksuille huulilleen ja mustalle
värilleen, saavat pokkuroida häntä ja kutsua häntä nimellä monsieur,
jopa monseigneur.

-- Minä en ainakaan kutsune, -- muistutti Gilbert.

-- No, mutta, -- virkkoi Chon, -- minä luulin filosoofien
ensimäiseksi säännöksi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.

-- Senpä tähden minä en kutsu Zamorea noilla korkeilla arvonimillä.

Chon lyötiin omilla aseillaan. Hän sai nyt vuorostaan puraista
huultaan.

-- Ette siis ole kunnianhimoinen? -- kysyi hän.

-- Sitä olen, -- vastasi Gilbert ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Ja teidän kunnianhimonne määränä oli, mikäli muistan, päästä
lääkäriksi?

-- Pidän elämäntehtävää, joka sallii ihmisen auttaa lähimmäisiään,
ihanimpana maailmassa.

-- No hyvä; tuo unelmanne toteutetaan!

-- Millä tavoin?

-- Teistä tulee lääkäri, jopa itsensä kuninkaan lääkäri.

-- Minustako! -- huudahti Gilbert; -- minusta, joka en tiedä vielä
lääketieteen ensimäisiä alkeita. Te laskette leikkiä, madame.

-- No, tietääkös sitten Zamore, mikä on _herse_,[65] mikä
_mashikuli_,[66] mikä _kontreskarpe_?[67] Ei, hän ei tiedä
sellaisesta kerrassaan mitään ja elää kuitenkin kuin poika! Se ei
estä häntä lainkaan pääsemästä Luciennesin linnan kuvernööriksi ja
saamasta nauttia kaikkia tuon arvonimen etuoikeuksia.

-- Ahaa, kyllä ymmärrän, -- virkkoi Gilbert katkerasti, -- teillä on
vasta yksi hovinarri, se ei teille riitä. Kuningas on ikävissään; hän
tarvitsee kahta.

-- Kas, kas, -- huudahti Chon, -- nyt hän taas rupeaa allapäiseksi.
Toden totta, te teette itsenne aivan suotta rumaksi, pikku mies.
Säästäkää kaikki nuo omituiset naamanilmeet siksi hetkeksi, jolloin
saatte päähänne peruukin ja peruukin päälle suipon hatun; silloin
eivät ne ole rumia, vaan sangen koomillisia.

Gilbert rypisti taas kulmiaan.

-- Kuulkaas, -- sanoi Chon, -- te voitte aivan hyvin suostua olemaan
kuninkaan lääkärinä, kun kerran herttua de Tresme hakee kälyni apinan
arvonimeä!

Gilbert ei vastannut. Chon sovitti siis häneen sananparren: "Joka
vaikenee, se myöntää."

-- Todistukseksi siitä, että olette jo alkanut päästä suosioon, ette
enää aterioitse palveluskunnan puolella, -- sanoi Chon.

-- Ah, kiitos, madame, -- vastasi Gilbert.

-- Niin, minä olen jo antanut siinä suhteessa määräyksen. -- Missä
minä sitten saan aterioida?

-- Te saatte istua Zamoren pöytätoverina.

-- Minäkö?

-- Juuri te; kuvernöörin ja kuninkaan lääkärin sopii oikein hyvin
syödä samassa pöydässä. Menkää siis hänen luokseen ruualle, jos
tahdotte.

-- Ei ole nälkä, -- vastasi Gilbert jäykästi.

-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Chon kylmästi. -- Teillä ei ole nyt nälkä,
mutta kyllä on tänä iltana.

-- Gilbert pudisti päätään.

-- Ellei tänä iltana, niin huomenna tai ylihuomenna. Kyllä sisunne
lauhtuu, hyvä herra niskuri, ja jos tuotatte meille liikaa vaivaa,
niin täällä on kantapoikien kuritusmestari, joka auttaa meitä.

Gilbertin selkää karmi, ja hän kalpeni.

-- Lähtekää siis nyt siivosti Zamoren luo, -- virkkoi Chon ankarasti;
-- siellä ei teidän ole hullumpi olla; meillä on hyvä ruoka; mutta
varokaa kiittämättömyyttä, muutoin teille siitä opetetaan.

Gilbert painoi päänsä alas.

Niin menetteli hän aina, kun hän päätti vastaamisen asemasta toimia.
Lakeija, joka oli tuonut Gilbertin tänne, odotti hänen palaamistaan.
Hän vei hänet pieneen ruokasaliin, sen etuhuoneen viereen, jossa hän
ensin oli oleskellut. -- Zamore istui jo pöydässä.

Gilbert meni ja asettui hänen viereensä, mutta syömään häntä ei saatu.

Kello löi kolme; rouva Dubarry läksi Pariisiin. Chon, joka aikoi
lähteä sinne hänen jälkeensä, käski palveluskuntaa kesyttämään hänen
karhuaan. -- Paljon namusia, jos hän näyttäisi taipuisalta; ankaria
uhkauksia ja vaadittaissa tunti putkaa, jos hän yhä niskuroisi.

Kello neljä tuotiin Gilbertin huoneeseen puku, joka oli muuttava
hänet lääkäriksi vasten tahtoaan: pipohattu, peruukki, musta ihopuku
ja samanvärinen viitta. Lisäksi oli hänelle toimitettu poimukaulus,
sauva ja suuri kirja.

Tämän kaiken tuonut lakeija näytti hänelle nuo esineet yhden toisensa
jälkeen. Gilbertissä ei huomattu minkäänlaista vastarinnan halua.

Lakeijan perästä tuli sisään hra Grange ja neuvoi hänelle, miten
kuhunkin vaatekappaleeseen oli pukeuduttava. Gilbert kuunteli
kärsivällisesti koko Grangen esityksen. Hän virkkoi ainoastaan:

-- Luullakseni lääkäreillä oli muinoin myöskin mustepullo ja pieni
paperikäärö?

-- Aivan niin, hän on oikeassa, -- sanoi Grange; -- etsikää hänelle
pitkulainen mustepullo, joka ripustetaan hänen vyöhönsä.

-- Ja kynä ja paperia, -- huusi Gilbert. -- Minä vaadin, että asu on
täydellinen.

Lakeija kiiruhti noudattamaan käskyä. Samalla oli hän saanut
tehtäväkseen ilmoittaa neiti Chonille, että Gilbert oli taipuvainen.

Neiti Chon ihastui tästä tiedosta niin, että antoi sen tuojalle
pienen kukkaron, jossa oli kahdeksan écun rahaa, sidottavaksi
mustepullon viereen mallilääkärin vyöhön.

-- Kiitoksia, -- sanoi Gilbert saatuaan nämä uudet esineet.

-- Nyt kai jätätte minut yksin, että voin pukeutua?

-- Niin, tehkää se pian, -- sanoi Grange, -- että neiti saa nähdä
teidät ennen Pariisiin lähtöään.

-- Kaikki on valmista puolessa tunnissa, -- vastasi Gilbert; --
pyydän aikaa ainoastaan puoli tuntia.

-- Vaikkapa kolmeneljännestä, jos tahdotte, arvoisa tohtori, -- sanoi
intendentti ja lukitsi ulkoa Gilbertin oven niin huolellisesti kuin
se olisi ollut hänen raha-arkkunsa kansi. Gilbert hiipi varpaisillaan
tuolle ovelle, kuunteli saadakseen selon, että kaikki olivat sen
takaa poistuneet, ja hiipi sitten ikkunan luo, joka oli pengermälle
päin, kahdeksantoista jalkaa korkealla maasta. Hiekalla peitettyä
pengermää ympäröivät suuret puut, joiden lehtevät oksat varjostivat
paviljongin ulkoparvekkeita.

Gilbert repi pitkän tohtorinviitan kolmeen suikaleeseen ja sitoi
ne päistä toisiinsa kiinni, asetti hatun pöydälle ja sen viereen
kukkaron ja kirjoitti:

    'Madame!

    Paras ihmisen omaisuus on vapaus. Hänen pyhin velvollisuutensa on
    säilyttää se. Te harjoitatte minua vastaan väkivaltaa, minä otan
    vapauteni itse.

                                                  _Gilbert_.'

Gilbert taittoi paperin kirjeen muotoon, varusti sen Chonin nimellä,
solmi kaksitoista jalkaa pitkän sarssinuoransa ikkunaristikkoon
ja pujahti ristikkojen välistä ulos kuin käärme, hyppäsi alas
pengermälle, luisuttuaan henkensä uhalla köyden alapäähän, ja
vaikka hänen päänsä oli hiukan pyörällä hypyn tärähdyksestä, juoksi
hän heti puitten sekaan, tempautui ylös oksista kiinni pitäen ja
vilisti lehvistössä kuin orava, pääsi jälleen maahan ja katosi minkä
käpälistä taisi Ville d'Avrayn metsään päin.

Kun puolen tunnin kuluttua tultiin häntä kamarista noutamaan, oli hän
jo tuota tuonnempana.

Loppu.

       *       *       *       *       *

"Lääkärin muistelmissa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen
"Josef Balsamo", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten
romaanien" II n:ona.



Viiteselitykset:


[1] _Aqua tofana l. aquetto di Napoli_, kuuluisa italialainen
keskiaikainen myrkky, jonka keksi muuan Teofania di Adamo ja
jota hänen tyttärensä Giulia Tofano möi Roomassa nimellä "Pyhän
Nikolauksen manna". Vaikutti ylen hitaasti, mutta varmasti; oli
mautonta ja kirkasta kuin vesi; sisälsi m.m. arseniikkia, antimonia
ja lyijyä. Suom.

[2] _Emanuel Swedenborg_ (synt. Tukholmassa 1688, kuollut Lontoossa
1772), aikakautensa etevimpiä luonnontutkijoita, nerokas filosoofi
ja uskonnollinen ajattelija, joka perusti opetuksensa suuressa
määrin henki-ilmestyksiin; nykyaikaisen spiritismin edelläkävijöitä.
Kaukonäkemyksestään hän antoi merkillisimmän todisteen
Sahlstedt-perheessä Göteborgissa heinäk. 19. p:nä 1759, kuvaten
samalla hetkellä Tukholmassa tapahtuvaa suurta paloa.

[3] Tämä isoisä oli loordi _Thomas Fairfax of Cameron_ (1612--1671),
sotapäällikkö, joka Cromwellin kanssa ensin kukisti Englannin
kuningasvallan, mutta sittemmin kansanvallan johtaessa loputtomiin
häiriöihin oli palauttamassa mestatun Kaarlo I:n poikaa
valtaistuimelle.

[4] Amerikkalainen merisankari _John Paul Jones_ (1747--1792),
Yhdysvaltain vapautussodan uroita, palveli sittemmin Venäjällä ja
kuoli Pariisissa. Hänen kirjavia vaiheitaan on käsitelty romaaneissa,
joista tunnetuimmat ovat Cooperin "Vakooja" ja tähän sarjaan
käännettävä Dumas'n "Kapteeni Paul". Suom.

[5] _Johann Kaspar Lavater_ (1741--1801), saarnamies, ajattelija,
runoilija ja olletikin kuuluisa fysionomistina eli kasvonpiirteiden
ja -eleiden tulkitsijana.

[6] Brittiläinen munkki, joka ankarilla opetuksillaan kristinuskon
siveellisistä vaatimuksista (kieltäen perisynnin) nostatti 5.
vuosisadalla sitkeän harhaoppisuus-kiistan Roomassa, Afrikassa,
Palestiinassa ja viimein Konstantinopolissa.

[7] Tarujen ja laulujen ylistämä Espanjan kansallissankari,
kastilialaisen ylimyksen poika, kuoli 1099. Suom.

[8] _Giuseppe (Josef) Balsamo_, joka paremmin tunnetaan historiassa
myöhemmin omaksumallaan _Alessandro Cagliostron_ nimellä, on
merkillisin suurhuijauksen edustaja, josta aikakirjat tietävät
kertoa. Hänen ristiriitaisesta olemuksestaan antaa Dumas näissä
romaaneissa niin selvän ja tasapuolisen kuvan kuin on yleensä
mahdollista: keskiajan alkemistien (kullantekijäin ja "viisaiden
kiven" etsijäin) viimeisenä seuraajana uudella-ajalla, hypnotismin
taitavana kehittäjänä, jolloin hän pääsi tutkimaan nukutetun
(mediumin) henkinäkemys-kykyä vaimonsa _Lorenza Feliciania_
välityksellä, tämä kun oli erityisen herkkä n.s. syvään
hypnoositilaan, ja suuriaikeisena vapaamuurari-järjestön jäsenenä,
jona hän perusti n.s. egyptiläisen vapaamuurari-yhdistyksen,
vaikuttaen sen suurmestarina eli "suurkoptina" (tai "suurkoftana").
Hänen osuudestaan Ranskan vallankumouksen aiheisiin tulee puhetta
myöhemmän romaanin selityksissä, joissa annetaan lähempiä
historiallisia tietoja sekä tämän miehen että muutamien muiden näissä
romaaneissa esiintyvien henkilöiden vaiheista. Suom.

[9] Tarulintu, ainoa sukuaan; vuosisatoja elettyään se laatii
hyvänhajuisista oksista pesän ja polttaa itsensä siihen, jolloin se
uudestaan syntyy tuhasta. Suom.

[10] Varhaisin italialainen filosoofi (noin 570--500 e.Kr.) ja
monilahjainen tiedemies, perusti salaisoppisen veljeskunnan,
myöhäisempien sellaisten järjestöjen esikuvaksi.

[11] Illuminaattien nimitystä käytetään varsinaisesti erityisiin
henki-ilmestyksiin vetoavista uskonnollisten oppien julistajista
(hurmahenkisistä, mystikoista ja teosoofeista), jollainen liike
ilmaantui esim. v. 1722 Etelä-Ranskassa, myöhemmin yhdistäen
mystillisen oppinsa vapaamuurarien salamenoihin; se hukkui
vallankumoukseen. Suom.

[12] Balsamo syntyi v. 1743 Palermossa köyhistä vanhemmista ja sai
eräässä luostarissa lääkeopillisia, kemiallisia ja fysikaalisia
tietoja; alkoi sitten viettää hurjaa elämää, teki väärennyksiä
ja lähti 1769 matkalle Kreikkaan ja Aasiaan. Sieltä hän palasi
loistavalle kiertoretkelleen kautta Euroopan, kaikkialla lumoten
ylhäisimpiä piirejä ihmekreivinä ja suurena aatteenmiehenä. Osittain
hän petti hyvässä mielessä, kuten Dumaskin osoittaa. Suom.

[13] Johanniitat eli maltalais-ritarit -- vanhin hengellinen
ritarikunta, ristiretkien ajoilta -- omistivat m.m. koko Maltan
saaren v:een 1800, itsenäisenä valtiona; nykyään sillä on vähän
alueita, mutta se toimii vieläkin ja on oman lähettiläskunnan
edustama Itävallan hovissa. Suom.

[14] Dauphin ja dauphine olivat aikoinaan Ranskan kruununprinssin ja
-prinsessan arvonimiä, Suom.

[15] Dominikaani-munkki, surmasi myrkytetyllä puukolla kuningas
Henrik III:n heinäk. 31. p:nä 1589. Suom.

[16] Jesuiittikolleegiossa opiskellut sepänoppilas, haavoitti Ludvig
XV:ttä veitsellä kylkeen tammik. 5. p:nä 1757.

[17] Filosoofit eli viisaustieteilijät pyrkivät järkeilyllä
selvittämään olevaisen olemusta ja alkuperää sekä niitä korkeimpia
periaatteita, joiden mukaan me arvostelemme kaikkea. --
Ekonomisteilla tarkoitetaan tässä fysiokraatteja, Ranskassa 18.
vuosisadan keskivaiheilla syntynyttä taloustieteellistä koulukuntaa,
joka tahtoi yhteiskunnallisissa (ja siis myöskin taloudellisissa)
oloissa saattaa voimaan järkähtämättömät luonnonlait. -- Ideologit
edustivat erästä ranskalaista filosofiankäsitystä. Suom.

[18] Lilja oli Ranskan kuningasvallan tunnuskuva. Suom.

[19] "Tallaa liljat jalkoihisi." -- Nuo kirjaimet L.P.D. olivat
tosiaan illuminaattiuskolaisten tunnuslauseena. Tekijä.

[20] _Stanislas Leczinsky_, jolle Ranska v. 1735 toimitti Elsassin
viimeisen kuninkuuden, hänen menetettyään Puolan valtaistuimen. Suom.

[21] Ranskalaisten puhuttelusanojen suomentaminen kävisi usein
kankeaksi niiden esiintyessä yksinäisinä, olletikin kun niillä
ei kaikestaan ole samaa arvonannon voimaa kuin meidän kielemme
vastikkeilla, niin että niitä käytetään aivan tuttavallisessakin
haastelussa. Oikeampana säilyy senvuoksi sävy, kun omaksumme nuo
käsitteet alkukielellään tähän suomennokseen; niiden alkuperäiset
merkitykset ovat: monseigneur "teidän ylhäisyytenne", "hänen
ylhäisyytensä"; monsieur "(hyvä) herra"; madame "(arvoisa) rouva";
mademoiselle "neiti(seni)"; messieurs "(hyvät) herrat"; mesdames
"arvoisat naiset". Isolla alkukirjaimella esiintyessään Monsieur,
Madame ja Mesdames tarkoittavat prinssejä ja prinsessoja. Suom.

[22] Minä sanon sinulle, hiljaa, hornanhenki! Tekijä.

[23] Italiaa: vahinko! Suom.

[24] Yhteiskunta-sopimus. Suom.

[25] Minorkan saaren pääkaupunki, jonka ranskalaiset valloittivat v.
1756. Suom.

[26] Montesquieu.

[27] Helvetius.

[28] Jean-Jacques Rousseau. Tekijä.

[29] Olen keksinyt (ratkaisun). Suom.

[30] Tiedetään, että silkki on huono sähkön johtaja. On melkein
mahdoton magnetisoida henkilöä, joka käyttää silkkiä yllänsä. Tekijä.

[31] Hypnotisoivaa vaikutusta. Suom.

[32] Porvarinousukas Molièren huvinäytelmässä. Suom.

[33] Tämä habsburgilainen perintö on yhä säilynyt, viimeksi esiintyen
Espanjan nykyisellä Alfonsolla. Suom.

[34] Saksin posliinitehtaat, varsinkin Meissenin, ovat olleet
vuosisatoja kuuluisat hienoista valmisteistaan.

[35] Boule oli kuuluisa huonekalu-arkkitehti Ludvig XV:n aikana. Suom.

[36] Rakas ystävättäreni. Suom.

[37] Älkää kuunnelko häntä, tyttäreni.

[38] Antakaa hänen kuunnella; koska hän on tahtonut sen tietää, niin
hän on saava sen tietää! Suom.

[39] _Kummitädiksi_ kutsuttiin Ranskassa esiintymiskelpoista
naishenkilöä, joka esitteli hovissa tai korkeissa seurapiireissä
uuden tulokkaan, kun tällä ei ollut arvokkaita sukulaisia
toimittamassa häntä noiden hienojen piirien jäseneksi. Suom.

[40] Eräs muinaisajan n.s. seitsemästä viisaasta. -- Paetessaan
eräästä piirityksen uhkaamasta kaupungista toisten asukasten kanssa,
jotka raahasivat tavaroitaan mukanaan, väitetään hänen, joka lähti
kaupungista tyhjiltään, sanoneen: "Vien kaiken omaisuuteni (--
viisautensa) mukanani." Suom.

[41] Vihjaus partilaiseen kuninkaaseen, joka harhaili maanpaossa.
Suom.

[42] Eteenpäin, Djerid, eteenpäin! Suom.

[43] Kertomuksesta tuntemamme varakreivi Jean Dubarry oli ollut
Jeanne Langen -- jolla nimellä köyhän verovoudin tytär Jeanne
Vaubernier esiintyi m.m. julkisena ilonaikkosena -- rakastaja.
Varakreivi oli hänet naittanut muodon vuoksi veljelleen hankkiakseen
Jeanne Langelle aatelisnimen Dubarry ja saadakseen hänet siten
hovimaailmaan ja kuninkaan tutuksi. Tarkoituksena oli Jean Dubarrylla
omat keinottelunsa. Suom.

[44] Hotelleiksi sanotaan Ranskassa myöskin hienoston asuintaloja.
Suom.

[45] Kaunis ja kuuluisa tanssijatar. Suom.

[46] Kuritushuone Pariisissa.

[47] Kats. 28. luku. Suom.

[48] Molièren huvinäytelmän tekopyhä päähenkilö. Suom.

[49] Asekisassa. Suom.

[50] Pilakuningas, arvovaltaa vailla. Suom.

[51] _Loque, Chiffe ja Graille_. Suom.

[52] _Le vice_ merkitsee "pahe". Suom.

[53] Ranskassa "sysmäläisyyttä" muistuttava, joskin Béarn on suuren
Henrik IV:nnen kotiseutu. Suom.

[54] Sanaleikki: _la Souris_ merkitsee hiiriä. Suom.

[55] Eräästä Jean-Jacques Rousseaun laulunäytelmästä, josta puhutaan
_Josef Balsamo_-romaanissa. Suom.

[56] "Neljän valtion liitto", jonka v. 1718 tekivät Ranska, Englanti,
Saksa ja Hollanti.

[57] Jumala, suo onni kuninkaalle. Suom.

[58] Henkilö eräässä Corneillen murhenäytelmässä, jossa hän sinkoaa
Roomaa vastaan hirvittävät kirot. Suom.

[59] Porcius Cato nuoremman tytär. Brutuksen vaimo; kun hänen
miehensä, Caesaria vastaan tehdyn salaliiton jäsen, joutui tappiolle
taistelussa Augustusta vastaan ja surmasi itsensä, kerrotaan Porcian
riistäneen henkensä syömällä tulisia hiiliä.

[60] Muinainen roomalainen, joka näytti vihollispäällikölle
sankaruuttaan kärventämällä itse hiilistössä oikean kätensä. Suom.

[61] Pienet vaunut, joissa on ainoastaan kaksi vastatusten olevaa
istuinta.

[62] Eturintaan! Suom.

[63] Molièren huvinäytelmissä uudistuva tyhmyrin tyyppi. Suom.

[64] Sienistä ja lihasta valmistettu ruokalaji. Suom.

[65] Rautaristikko linnan portin edessä.

[66] Muurin ulkonevaan reunukseen tehty aukko, josta kaadettiin
vihollisen päälle palavaa pikeä.

[67] Vallihaudan ulkorinne. Suom.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lääkärin muistelmia - Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.