Title: Ilmojen valloittaja
Author: Verne, Jules
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ilmojen valloittaja" ***


ILMOJEN VALLOITTAJA

Kirj.

Jules Verne

Ranskankielestä suomentanut

Werner Anttila



Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.



SISÄLLYS:

 Kaikki yhtä ymmällä.
 Yksimielisyyteen ei päästä.
 Uusi henkilö esittäytyy.
 Kuun maineen puolustus.
 Välirauha.
 Selostus lentokoneesta.
 Turhia kysymyksiä.
 Roburin vastaus.
 Ihmeellinen hyppäys.
 Frycollin hinattavana.
 Setä Prudencen kiukku.
 Kelpo pelastustyö.
 Valtameren poikki.
 Etelänavan tienoilla.
 Tärkeitä tapahtumia.
 Räjähdys.
 Ajassa taaksepäin ja eteenpäin.
 Tulevaisuuden tiede.



KAIKKI YHTÄ YMMÄLLÄ.


Pam...! Pam...!

Molemmat pistoolinlaukaukset pamahtivat melkein yhtaikaa. Muuan lehmä,
joka oli laitumella viidenkymmenen askelen päässä, sai toisen luodeista
selkärankaansa, vaikkei sillä ollut tässä kahakassa mitään tekemistä.

Kumpaankaan kaksintaistelijaan ei ollut osunut.

Keitä nämä kaksi herrasmiestä olivat? Sitä ei tiedetä, ja kuitenkin
olisi nyt varmasti ollut hyvä tilaisuus tallettaa heidän nimensä
jälkimaailman tietoon. Heistä ei voi sanoa muuta kuin että vanhempi oli
englantilainen, nuorempi amerikkalainen. Jos taas pitäisi mainita,
missä paikassa tuo lauhkea märehtijä joutui puraisemaan viimeisen
ruohokimppunsa, niin se on kerrassaan helppoa. Kahakka sattui Niagaran
oikealla rannalla, jokseenkin lähellä sitä riippusiltaa, joka yhdistää
Amerikan ja Kanadan puoleisen rannan noin viiden kilometrin päässä
putouksen alapuolella.

Englantilainen astui sitten amerikkalaista kohti.

-- Sittenkin minä väitän, että se oli _Rule Britannia!_ hän sanoi.

-- Ei, vaan _Yankee Doodle!_ vastasi toinen.

Riita näytti syttyvän uudelleen, mutta silloin toinen todistajista --
arvatenkin pitäen silmällä karjan etua -- sekaantui asiaan ja
huomautti:

-- Sanokaamme, että se oli _Rule Doodle_ ja _Yankee Britannia_, ja nyt
mennään aamiaiselle!

Tähän välitysehdotukseen, joka antoi arvoa sekä Amerikan että
Ison-Britannian kansallislaululle, suostuivat kaikki läsnäolijat
hyvillä mielin. Amerikkalaiset ja englantilaiset palasivat Niagaran
vasenta rantaa pitkin Goat-saarelle, joka oli puolueetonta aluetta
putousten välillä, ja istuutuivat sen hotellissa pöydän ääreen. Kun he
siinä tapansa mukaan kävivät käsiksi keitettyihin kananmuniin, kinkkuun
ja kylmään häränpaistiin, jota oli maustettu polttavan kirpeillä
vihanneksilla, ja joivat sellaisia teemääriä, että kuuluisat kosketkin
voisivat sitä kadehtia, heitä ei meidän puolestamme enää häiritä.
Muuten onkin perin epätodennäköistä, että heistä vielä tulisi puhe
tässä kertomuksessa.

Kumpi oli oikeassa, englantilainenko vai amerikkalainen? Sitä olisi
ollut vaikea sanoa. Mutta tämä kaksintaistelu osoitti ainakin, kuinka
mielet olivat kiihtyneet, ei ainoastaan uudella, vaan myös vanhalla
mantereella, erään selittämättömän ilmiön takia, joka oli jo kuukauden
verran saanut kaikkien mielet kuohumaan.

    ... _Os sublime dedit coelumque tueri_,
    [kasvot soi ylevät sekä taivahan nähdä (lat.)]

on Ovidius lausunut ihmisolennon suurimmaksi kunniaksi. Todellakaan ei
koskaan oltu niin hartaasti katseltu taivasta sitten ihmisen
ilmaantumisen maapallolle.

Tarkemmin sanoen oli edellisenä yönä jokin ilmassa leijaileva torvi
toitottanut metallisia säveliään avaruuden halki sillä kohdalla
Kanadaa, joka oli Ontario- ja Erie-järven välillä. Toiset olivat
kuulleet _Yankee Doodlen_, toiset taas _Rule Britannian_. Siitä oli
syntynyt sekin anglosaksien kiista, jonka päätti aamiainen
Goat-saaren hotellissa. Kenties torvi ei soittanut kumpaakaan näistä
isänmaallisista lauluista. Mutta kukaan ei epäillyt sitä merkillistä
seikkaa, että tämä outo ääni tuntui kajahtelevan taivaasta maan päälle.

Pitikö uskoa, että jokin enkeli tai ylienkeli oli ottanut taivaisen
torven huulilleen...? Eikö ollut luultavampaa, että leikilliset
ilmapurjehtijat kaiuttivat tätä heleätä soitinta, jota huhun jumalatar
Fama niin pauhaten käyttää?

Ei, siellä ei näkynyt palloa eikä ilmapurjehtijoita. Taivaan ylemmissä
ilmakerroksissa esiintyi jokin poikkeuksellinen ilmiö -- sellainen
jonka laatua tai alkuperää ei saatu selville. Tänään se ilmestyi
Amerikan kohdalle, kaksi vuorokautta myöhemmin Euroopan yläpuolelle,
viikon päästä Aasiaan, Taivaan valtakunnan vaiheille. Totta tosiaan,
ellei tuo soitin, joka näin antoi merkkejä ilmiön etenemisestä, ollut
viimeisen tuomion pasuuna, niin mikä se sitten oli?

Siitä oli kaikissa maissa, niin kuningaskunnissa kuin tasavalloissakin,
seurauksena jonkinlaista levottomuutta, jota piti tyynnyttää. Jos
kuulisitte talossanne outoja ja selittämättömiä ääniä, ettekö silloin
kiireimmiten yrittäisi selvittää sitä, ja jos tutkimuksista ei olisi
mitään apua, ettekö pakenisi kotoanne muuttaaksenne asumaan jonnekin
muualle? Kyllä, epäilemättä! Mutta tässä tapauksessa oli kotina
maapallo. Ei käynyt mitenkään päinsä muuttaa kuuhun, Marsiin,
Venukseen, Jupiteriin tai millekään muulle aurinkokunnan
kiertotähdelle. Siksi oli saatava selville, mitä oli tekeillä, ei
rajattomassa tyhjyydessä, vaan ilmakehän kerroksissa. Eihän ole
olemassa ääntä, ellei ole ilmaa, ja kun kerran oli ääntä -- yhä tuo
kuuluisa pasuuna! -- niin oli selvää, että salaperäinen ilmiö oli
peräisin ilmakerroksesta, jonka tiheys vähenee ylöspäin ja joka ei
ulotu kymmentäkään kilometriä korkeammalle hieman litistyneen pallomme
ympärillä.

Tähän asiaan tarttuivat tietysti tuhannet sanomalehdet, käsittelivät
sitä kaikilta eri puolilta, valaisivat sitä ja pimittivät, kertoivat
siitä todenperäisiä tai perättömiä uutisia, hälyttivät tai rauhoittivat
lukijoitaan -- aina vain mielessä painoksen suurentaminen -- ja lopulta
villitsivät hieman hullaantuneet kansanjoukot. Silloin jäi politiikka
äkkiä huomiotta maailman asioiden silti käymättä sen huonommin. Mutta
mitä tämä ilmiö oli?

Asiaa tiedusteltiin maapallon kaikista tähtitorneista. Ellei niistä
saisi vastausta, niin mitä varten pidettiin tähtitorneja? Elleivät
tähtitieteilijät, jotta tutkivat tuhansien miljardien kilometrien
päässä sijaitsevia kaksois- tai kolmoistähtiä, kykenisi selvittämään
kosmisen ilmiön alkuperää, vaikka se oli ainoastaan muutaman kilometrin
päässä, niin mitä hyötyä heistä oli?

Olikin mahdotonta edes arviolta laskea, kuinka paljon teleskooppeja,
kaukoputkia, kiikareita, silmälaseja, rillejä, monokkeleita oli
tähdättyinä taivasta kohti näinä kauniina kesäöinä, kuinka monta silmää
oli painettuna kaikenvahvuisten ja kaikenkokoisten kojeiden okulaareja
vasten. Ehkä ainakin satoja tuhansia. Kymmenen, kaksikymmentä kertaa
enemmän kuin paljaalla silmällä voi laskea tähtiä taivaankannella.
Mikään pimennys, joka oli voitu havaita yhtaikaa koko maapallon
pinnalla, ei ollut koskaan herättänyt vastaavaa huomiota.

Tähtitorneista saatiin vastauksia, mutta ne eivät tyydyttäneet. Kukin
lausui mielipiteensä, mutta erilaisen. Siitä oli seurauksena
tiedemiesten keskinäinen kiista huhtikuun viimeisinä ja toukokuun
alkuviikkoina.

Pariisin tähtitorni pysyi hyvin pidättyvänä. Yksikään sen osastoista ei
ilmaissut kantaansa. Matemaattisen tähtitieteen laitoksessa ei ollut
viitsitty katsella; siinä osastossa, jonka asiana oli mittailla
puolipäiväkorkeuksia, ei ollut mitään keksitty; fysikaalisten
havaintojen tekijät eivät olleet mitään havainneet; maanmittauspuolella
ei ollut mitään huomattu; meteorologian osastossa ei ollut mitään
ilmennyt; eivätkä myöskään laskijat olleet nähneet mitään. Tämä
tunnustus oli ainakin avomielinen. Samoin oltiin avomielisiä
Montsourisin tähtitornissa ja Saint-Maurin puiston magneettisella
havaintoasemalla. Sama totuudellisuus tuli esille Tähtitieteellisen
Seuran toimistossa. Ranskan pääkaupungissa edustettiin silkkaa
suoruutta.

Mutta maaseudulla ei asetuttu niin kielteiselle kannalle. Kenties oli
toukokuun 6. ja 7. päivän välisenä yönä näkynyt jotakin sähköistä
hohdetta, jota ei ollut kestänyt kauempaa kuin parikymmentä sekuntia.
Pic-du-Midissä tätä hohdetta oli esiintynyt kello yhdeksän ja kymmenen
välillä illalla. Puyde-Dômen meteorologisella asemalla se oli havaittu
kello yhden ja kahden välillä aamulla; Mont Ventouxissa, Provencessa,
kello kahden ja kolmen välillä; Nizzassa kolmen ja neljän välillä;
vihdoin Semnozin alpeilla Annecyn, Bourgetin ja Genevenjärven välillä
sillä hetkellä, jolloin sarastus valaisi taivaan lakipistettä.

Ilmeisesti ei sopinut suoraan väittää näitä havaintoja perättömiksi.
Epäilemättä tuo hohde oli nähty eri paikoissa -- perätysten --
muutamien tuntien kuluessa. Se oli siis lähtöisin joko useista eri
valokeskuksista, jotka kiitivät maan ilmapiirissä, tai vain yhdestä,
mutta sen täytyi liikkua tavattoman nopeasti, lähes kaksisataa
kilometriä tunnissa.

Mutta oliko koskaan päivällä huomattu ilmassa mitään poikkeuksellista?

Ei koskaan.

Oliko edes pasuuna silloin toitottanut ilmakerroksissa?

Ei pienintäkään pasuunan ääntä ollut kuulunut auringon nousun ja laskun
välillä.

Yhdistyneessä kuningaskunnassa oltiin kerrassaan ymmällä. Tähtitornit
eivät päässeet asiasta yksimielisyyteen. Greenwich ei voinut olla yhtä
mieltä Oxfordin kanssa, vaikka molemmat väittivät, ettei se ollut
mitään.

-- Optinen erehdys! toinen sanoi.

-- Kuulovirhe! toinen vastasi.

Ja siitä ne väittelivät. Joka tapauksessa se oli aistiharhaa.

Berliinin ja Wienin tähtitorneissa uhkasi väittelystä tulla
kansainvälisiä selkkauksia. Mutta Venäjä, jota edusti Pulkovan
tähtitornin johtaja, todisti niille, että ne olivat kumpikin oikeassa;
se riippui muka siitä kannasta, jolle ne asettuivat määritelläkseen
tämän teoriassa mahdottoman, mutta käytännössä mahdollisen ilmiön
laatua.

Sveitsissä, Säntisin tähtitornissa Appenzellin kantonissa, Rigin ja
Gäbrisin huipuilla, Sant-Gotthardin, Sant-Bernhardin, Jülichin,
Simplonin, Zürichin ja Somblichin havaintoasemilla ja Tyrolin alpeilla
oltiin erinomaisen pidättyväisiä lausumasta mitään sellaisesta
ilmiöstä, jota ei kukaan ollut ennen todennut -- mikä olikin perin
järkevää.

Mutta Italiassa, Vesuviuksen ilmatieteellisessä laitoksessa samoin kuin
Etnan havaintoasemalla, joka oli sijoitettu muinaiseen Casa Ingleseen,
ja Cavo-vuoren huipulla, uskalsivat tutkijat myöntää, että tässä
ilmiössä sittenkin oli perää, koska siitä oli eräänä päivänä saatu
havainto pienen höyrykiehkuran hahmossa ja kerran yöllä tähdenlentona.
Mutta mitä se muuten oli, siitä heillä ei ollut kerrassaan mitään
tietoa.

Tämä salaperäisyys alkoi todella jo väsyttää tiedemiehiä, samalla kun
se yhä edelleen kiihdytti, jopa pelottikin tavallisia ja tietämättömiä
ihmisiä, joita tässä maailmassa on ollut, on ja aina vastakin on oleva
valtava enemmistö, koska niin sääti muuan luonnon viisaimmista laeista.
Tähtien ja ilmojen tutkijat olisivat siis lakanneet pohtimasta sitä,
ellei toukokuun 26. ja 27. päivän välisenä yönä Norjan Ruijassa
sijaitsevan Kautokeinon havaintoasemassa ja sitten 28. päivän
vastaisena yönä Isfjordin havaintoasemassa Huippuvuorilla olisi
toisaalta norjalaisten, toisaalta ruotsalaisten kesken päästy täyteen
varmuuteen seuraavasta ilmiöstä: revontulien keskellä oli näkynyt jokin
iso lintu, ilman hirviö. Vaikkei silloin voitukaan lähemmin määritellä
sen rakennetta, oli kuitenkin epäämättömästi havaittu, että se oli
syössyt itsestään kappaleita, jotka pamahtelivat kuin pommit.

Euroopassa tahdottiin kernaasti olla epäilemättä tätä Ruijan ja
Huippuvuorten havaintoasemien havaintoa. Mutta tässä ilmiössä näytti
olevan ihmeellisintä se, että ruotsalaiset ja norjalaiset olivat
jostakin asiasta yksimielisiä.

Tästä luulotellusta havainnosta tehtiin pilaa kaikissa tähtitorneissa
Etelä-Amerikassa, Brasiliassa, Perussa ja La Plata-virran varrella,
samoin kuin Australiassa, kuten Sidneyssä, Adelaidessa ja Melbournessa.
Ja australialaisten ivanauru olikin perin tarttuvaa.

Lyhyesti sanoen, vihdoin oli jäljellä vain yksi ilmatieteellisen
havaintoaseman johtaja, joka uskalsi lausua jotakin varmaa tästä
asiasta, välittämättä siitä, kuinka pilkallisesti hänen esittämäänsä
ratkaisua arvosteltaisiin. Hän oli muuan kiinalainen, Tsi-Ka-Wein
tähtitornin esimies. Mainittu laitos sijaitsi keskellä laajaa tasankoa,
ainakin viidenkymmenen kilometrin päässä merestä, ympärillään
suunnattoman avara näköpiiri puhdasta ilmaa.

-- Näyttää siltä, hän lausui, -- että puheena oleva esine on
yksinkertaisesti vain jokin ilmapurjehtijan laite, lentävä kone.

Sepä vasta oli pila!

Mutta jos kiisteltiinkin tuimasti vanhassa maailmassa, niin on helppoa
kuvitella, millainen sen täytyi olla siinä osassa uutta maailmaa, jonka
alueesta suurin osa kuului Yhdysvalloille.

Sanotaan, ettei kunnon amerikkalainen kulje eri teitä. Hän valitsee
vain yhden, yleensä juuri sen, joka vie suoraan perille. Amerikan
liittovaltioiden tähtitornit eivät myöskään epäröineet, mitä niiden
tuli tehdä tässä asiassa. Elleivät ne paiskanneet kaukoputkiensa
mykiötä toistensa kalloon, oli syynä vain se, että olisi pitänyt
hankkia uusia tilalle juuri silloin, kuin niitä kipeimmin tarvittiin.

Tässä niin kovasti kiistellyssä kysymyksessä väiteltiin ankarasti
kahden puolueen kesken: toiseen kuuluivat Washingtonin ja Cambridgen
tähtitornit, edellinen Columbian piirikunnassa, jälkimmäinen
Massachusettsin osavaltiossa, toiseen taas Darmouth Collegen tähtitorni
Connecticutissa ja Ann Arborin vastaava laitos Michiganissa. Riita ei
koskenut havaitun esineen laatua, vaan havainnon täsmällistä hetkeä;
sillä kaikki väittivät nähneensä sen samana yönä, samalla tunnilla,
samalla minuutilla, samalla sekunnilla, vaikka salaperäisen liikkujan
rata ei kulkenut kovinkaan korkealla horisontin yläpuolella. Mutta
matka Connecticutista Michiganiin, Massachusettsista Columbiaan, oli
kuitenkin niin pitkä, että tätä eri paikoissa muka samalla hetkellä
tehtyä havaintoa täytyi hyvinkin pitää epäilyttävänä.

Dudley New Yorkin osavaltion Albanyn kaupungista ja West Pointin
sota-akatemia huomauttivat virkaveljiensä olevan väärässä esittämällä
tarkat laskelmat mainitun kappaleen kohtisuorasta noususta ja
näkökulman asteluvusta.

Mutta myöhemmin huomattiin, että nämä tutkijat puhuivat täysin väärästä
kappaleesta, että heidän näkemänsä esine oli meteori, joka oli kulkenut
vain ilmakehän keskimmäisen kerroksen läpi. Eihän sellainen meteori
siis voinut olla sama kuin puheena oleva ilmiö. Kuinka muuten olisikaan
mahdollista, että meteori soitti pasuunaa?

Mitä tuli tähän pasuunaan, niin sen räikeätä toitotusta koetettiin
turhaan väittää kuuloharhaksi. Korvat eivät tällöin erehtyneet sen
enempää kuin silmätkään. Varmasti oli nähty, ja yhtä varmasti oli
kuultu. Toukokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä, joka oli hyvin
pimeä, olivat Sheffieldin tieteelliseen osastoon kuuluvan Yale Collegen
havainnontekijät voineet merkitä muistiin muutamia neliosaisia tahteja
eräästä d-duuri-sävelestä, joka nuoteiltaan ja rytmiltään kuulosti ihan
samalta kuin ranskalaisen _Matkalaulun_ loppuosa.

-- Ahaa! vastasivat leikinlaskijat, -- siellä oli jokin ranskalainen
orkesteri soittamassa ilmakehien keskellä!

Mutta leikinlasku ei ollut mikään vastaus. Ja siitä huomauttikin
Bostonin tähtitorni, jonka oli perustanut Atlantic Iron Works Society
niminen yhtiö ja jonka mielipiteitä tähti- ja ilmatieteellisistä
kysymyksistä alettiin tiedemiesten keskuudessa pitää ehdottoman
pätevinä.

Silloin sekaantui asiaan Lookoutin vuorelle vuonna 1870 perustettu
Cincinnatin tähtitorni, johon oli saatu varat herra Kilgoorilta, ja
joka on tunnettu kaksoistähtien mikrometrisistä mittauksista. Sen
johtaja selitti mitä vilpittömimmin uskovansa, että jokin liikkuva
kappale todella tuli hyvin lyhyin väliajoin näkyviin ilmakehän eri
kohdilla, mutta että oli mahdotonta mitään lausua tämän esineen
laadusta, mittasuhteista, nopeudesta tai radasta.

Kohta tämän jälkeen sai muuan sanomalehti, jonka levikki oli tavattoman
suuri, _New York Herald_, eräältä tilaajaltaan seuraavan nimettömän
tiedonannon:

-- Vielä ei liene unohdettu, kuinka muutamia vuosia takaperin
Ragginahran Begumin molemmat kilpailevat perilliset, ranskalainen
tohtori Sarrasin ja saksalainen insinööri Schultze, joista edellinen
perusti Francevillen kaupungin Oregonin eteläosaan ja jälkimmäinen
Stahlstadtin kaupungin sen lähelle, joutuivat keskenään kovaan
otteluun.

Myöskään ei ole voitu unohtaa, että aikeissa tuhota Francevillen,
Schultze ampui tätä kohden hirvittävän pommin, jonka oli määrä pudota
ranskalaiseen kaupunkiin ja yhdellä iskulla hävittää se.

Vielä vähemmän on saattanut jäädä unohduksiin, että tämä pommi, jonka
alkuvauhti kanuunahirviön suusta lähtiessä oli väärin laskettu, kiiti
kuusitoista kertaa niin nopeasti kuin tavalliset ammukset -- siis
runsaasti kuusisataa kilometriä minuutissa -- ettei se enää
pudonnutkaan takaisin maan päälle ja että se meteoriksi muuttuneena
kiertää nyt ja ikuisesti tulevaisuudessa maapallomme ympäri.

Miksei juuri se olisi puheena oleva kappale, jonka olemassaoloa ei
voida kieltää?

Perin nerokas, tuo _New York Heraldin_ tilaaja. Entä pasuuna? Eihän
Schultzen pommissa ollut pasuunaa!

Kaikki selitykset eivät siis selittäneet mitään, kaikki nämä
havaintojentekijät havaitsivat väärin.

Tosin oli yhä jäljellä se olettamus, jonka oli esittänyt Tsi-Ka-Wein
johtaja. Mutta mitä arvoa oli kiinalaisen mielipiteellä?

Ei tarvitse luulla, että vanhan ja uuden maailman yleisö olisi lopulta
kyllästynyt. Ei lainkaan, vaan väittely jatkui entistä kiivaampana.
Mihinkään yksimielisyyteen ei päästy, vaikka hiukan pidettiin
taukoakin. Kului näet muutamia päiviä, jolloin ei saapunut mitään
viestejä kappaleesta, meteorista tai muusta eikä yläilmoista kuultu
heikointakaan pasuunanääntä. Oliko tuo esine siis pudonnut jonnekin
maapallolle, missä olisi ollut vaikeata päästä sen jäljille --
esimerkiksi mereen? Lepäsikö se nyt Atlantin tai Tyynen tai Intian
valtameren pohjalla? Mitä siitä arveltaisiin?

Mutta sitten, heinäkuun 2. ja 9. päivän välillä, saatiin sarja uusia
tosiasioita, joiden selittämiseksi ei mitenkään riittänyt se, että
tässä muka oli esillä vain jokin kosminen ilmiö.

Viikon kuluessa oli merkillinen lippu nähty liehumassa perin
vaikeapääsyisten huippujen yläpuolella, nimittäin hampurilaisille Pyhän
Mikaelin tornin kohdalla, turkkilaisille Pyhän Sofian korkeimman
minareetin yllä, Rouenin väestölle tuomiokirkon metallisen nuolen
kärjessä, strassburgilaisille Münsterin huipulla, amerikkalaisille
Vapaudenpatsaan yläpuolella Hudson-virran suulla ja Washingtonin
muistopatsaan kohdalla Bostonissa, kiinalaisille Viidensadan Neron
temppelin harjalla Kantonissa, hindulaisille lähellä Tanshurin
temppelin pyramidin kuudettatoista kerrosta, italialaisille Pyhän
Pietarin kirkon ristin kohdalla Roomassa, englantilaisille St. Paulin
kirkon ristin yläpuolella Lontoossa, egyptiläisille Gizan suuren
pyramidin terävän huipun kohdalla ja pariisilaisille vuonna 1889
pidettyä maailmannäyttelyä varten rakennetun, kolmensadan metrin
korkuisen rautatornin ukkosenjohdattimen lähellä.

Ja tämä lippu oli mustaa kangasta, se oli kirjailtu tähdillä ja
keskellä oli kultainen aurinko.



YKSIMIELISYYTEEN EI PÄÄSTÄ.


-- Ja jos joku teistä väittää vastaan...

-- Kas vain...! Tietysti väitetään vastaan, kun siihen on aihetta!

-- Eikä siinä auta, vaikka kuinka uhkailette!

-- Varokaa hieman, mitä sanotte, Bat Fyn!

-- Varokaa itse, setä Prudence!

-- Minä väitän edelleen, ettei potkuri saa olla takana.

-- Me myös...! Me myös! kuului ainakin viisikymmentä yksimielistä
ääntä.

-- Ei, vaan sen täytyy olla edessä! Phil Evans huusi.

-- Edessä, edessä! vastasi viisikymmentä muuta ääntä yhtä kuuluvan
pontevasti.

-- Me emme koskaan pääse yksimielisyyteen.

-- Emme koskaan, emme ikipäivinä!

-- No miksi siis kiistelemme!

-- Eihän tämä ole kiistelemistä! Nyt keskustellaan.

Sitä ei olisi voinut uskoa, kun kuuli ne letkaukset ja pilkkahuudot,
jotka olivat jo hyvinkin neljännestunnin täyttäneet istuntosalin.

Tämä sali olikin kaikkein tilavin _Weldon Instituutti_ nimisen
kaikkialla hyvin tunnetun tiedeseuran talossa Walnut-kadun varrella
Philadelphiassa, Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen Pennsylvanian
osavaltiossa.

Edellisenä päivänä oli kaupungissa erään kaasunsytyttäjän vaalin
johdosta pantu toimeen julkinen mielenosoitus ja meluisia kokouksia,
jolloin oli myös käytetty tuliaseita puolin ja toisin. Siitä oli
seurauksena levottomuus, joka ei ollut vieläkään tyyntynyt, ja kenties
se myös oli syynä tällaiseen liialliseen kiihtymykseen, jota
Weldon-seuran jäsenet osoittivat. Kuitenkin pidettiin nyt vain
tavallista ilmapallon harrastajien kokousta, joka pohti ilmapallojen
ohjausta koskevaa vielä nykyäänkin polttavaa kysymystä.

Tämä tapahtui siinä Yhdysvaltain kaupungissa, joka oli kehittynyt vielä
huimempaa vauhtia kuin New York, Chicago, Cincinnati tai San Francisco
-- sellaisessa kaupungissa, joka ei ollut satama eikä kivihiili- tai
petrolikaivosten keskuspaikka, ei suurien tehtaiden rykelmä eikä eri
haaroille suuntautuvien rautateiden risteys. Kuitenkin se oli suurempi
kuin Berliini, Manchester, Edinburgh, Liverpool, Wien, Pietari, Dublin;
siellä oli niin laaja puisto, että siihen mahtuisivat Englannin
pääkaupungin kaikki seitsemän puistoa, ja mitä lopuksi väkilukuun tuli,
niin Philadelphiassa asui nykyään lähes miljoona kaksisataatuhatta
ihmistä, joten tämä kaupunki voi pitää itseään neljänneksi suurimpana
koko maapallolla, Lontoon, Pariisin ja New Yorkin jälkeen. [Teos on
kirjoitettu 1880-luvun lopulla. Suom.]

Philadelphia oli melkein kuin marmorikaupunki; talot olivat
suurpiirteisiä, ja julkiset rakennukset sellaisia, että niillä ei ollut
kilpailijoita. Uuden maailman kaikista opistoista huomattavin oli
Girardin koulu, joka oli Philadelphiassa. Maapallon levein rautasilta
oli se, joka yhdisti Schuylkill-joen rannat toisiinsa, sekin
Philadelphiassa. Vapaamuurarien kaunein temppeli sijaitsi myös
Philadelphiassa. Lisäksi juuri tässä kaupungissa oli kaikkein suurin
ilmapurjehduksen harrastajien seura. Ja tämän seuran kokouksessa
illalla kesäkuun 12 päivänä kannattaisi varmasti pistäytyä.

Mainitussa suuressa salissa liikehti, reuhtoi, huitoi, puhui,
väitteli, kiisteli satakunta henkeä -- kaikilla hattu päässä.
Korokkeella pöydän takana istui arvokas puheenjohtaja, apunaan sihteeri
ja rahastonhoitaja. He eivät suinkaan olleet ammatiltaan insinöörejä,
vaan tavallisia ihmisiä, jotka harrastivat kaikkia ilmapurjehdukseen
kuuluvia asioita, mutta siinä he olivatkin kiihkeitä ja vastustivat
erityisesti kaikkia niitä, jotka tahtoivat saada ilmapallojen sijaan
ilmaa raskaampia laitteita, lentäviä koneita, ilmalaivoja tai muita sen
tapaisia. Mahdollista oli ettei näiden kelpo miesten koskaan onnistuisi
keksiä, kuinka ilmapalloja ohjattiin. Ainakin puheenjohtajan oli hieman
työlästä ohjata edes heitä itseään.

Tämä Philadelphiassa hyvin tunnettu puheenjohtaja oli kuuluisa setä
Prudence -- Prudence oli näet hänen sukunimensä. Mitä taas tuli
arvonimeen "setä", ei se kummastuttanut Amerikassa, missä mies voi olla
setä ilman veljenlapsiakin. Siellä sanottiin lukemattomia miehiä
sedäksi, samoin kuin muuten isäksikin, vaikkei asianomainen ollut ikinä
suorittanut isyyden tehtäviä.

Setä Prudence oli varsin arvokas henkilö ja nimestään [Prudence =
varovaisuus. Suom.] huolimatta rohkeaksi tunnettu. Lisäksi hän oli
hyvin rikas, mikä ei ollenkaan haitannut edes Yhdysvalloissa. Ja mikäpä
häntä estikään olemasta aika pohatta, kun hänellä oli melkoinen osa
Niagara-Fallsin osakkeita? Näihin aikoihin oli Buffalossa perustettu
muuan insinööriyhtiö, jonka tarkoituksena oli käyttää putousten
vesivoimaa. Siitä tuli erinomaisen hyvä liike. Niagaran koskista
virtasi 7.500 kuutiometriä vettä sekunnissa, ja siitä saatiin seitsemän
miljoonaa hevosvoimaa. Kun tämä suunnaton voimamäärä jaettiin
käytettäväksi eri tehtaissa, joita oli viidensadan kilometrin säteellä
Niagaran ympärillä, se merkitsi kolmensadan miljoonan dollarin
vuotuista säästöä, josta osa solui yhtiön kassakaappiin ja erityisesti
setä Prudencen taskuun. Muuten hän oli vanhapoika ja vietti
yksinkertaista elämää, eikä hänellä ollut muita omia palvelijoita kuin
lakeija Frycollin, joka tuskin olisi ansainnut päästä niin rohkean
isännän palvelukseen. Mutta sellaista sattui.

Setä Prudencella oli ystäviä, koska hän oli rikas, ja se oli itsestään
selvää; mutta hänellä oli vihamiehiäkin, koska hän oli seuran
puheenjohtaja, ja muiden mukana häntä vihasivat kaikki ne, jotka
kadehtivat hänen kunniavirkaansa. Vimmatuimpien vihamiesten joukosta
sopii mainita _Weldon Instituutin_ sihteeri.

Hänen nimensä oli Phil Evans, joka oli myös hyvin rikas mies, sillä hän
johti _Walton Watch Companyä_, suurta kellotehdasta, joka valmisti
viisisataa kelloa päivässä ja jonka tuotteita saattoi verrata
parhaimpiin sveitsiläisiin. Phil Evans olisi siis voinut omastakin
mielestään olla maailman, jopa Yhdysvaltojen onnellisimpia ihmisiä,
mutta siinä oli kiusana setä Prudencen kunniavirka.

Hän oli monessa suhteessa setä Prudencen kaltainen: neljänkymmenen
viiden ikäinen, terveydeltään niin vankka, että kesti mitä tahansa, ja
perin haluton vaihtamaan naimattomuuden varmoja etuja avioliiton
epäiltäviin saavutuksiin. Nämä kaksi miestä olivat kuin luodut
ymmärtämään toisiaan, mutta eivät lainkaan sopineet yhteen. Vielä on
mainittava, että kummallakin oli äärimmäisen raju luonne, toisella,
setä Prudencella, tulisen kiivas, toisella, Phil Evansilla, jäätävän
viileä.

Mistä johtui, ettei Phil Evansia valittu seuran puheenjohtajaksi? Äänet
olivat jakaantuneet aivan tasan setä Prudencen ja hänen välillään.
Parikymmentä kertaa oli ryhdytty äänestämään, ja yhtä monta kertaa ei
kumpikaan ollut saanut enemmistöä. Kiusallista tilannetta olisi voinut
jatkua ehdokkaiden elinaikaa kauemmin.

Silloin muuan seuran jäsen ehdotti keinoa, jolla äänestys saataisiin
ratkaistuksi. Hän oli Jem Cip, Weldon Instituutin rahastonhoitaja. Hän
oli vakaumuksellinen kasvissyöjä, toisin sanoen niitä vihannesten
ystäviä, jotka julistivat pannaan kaikki eläinperäiset ravintoaineet ja
kaikki käyneet juomat, puoleksi bramaaneja, puoleksi muhamettilaisia,
sellaisten miesten kuin Newmanin, Pitmanin, Wardin, Davien kilpailija,
joiden ansiosta tämä harmittomien hassuttelijain lahko oli tullut
kuuluisaksi.

Jem Cip sai tällöin kannatusta eräältä toiselta seuran jäseneltä,
William T. Forbesilta. Tämä johti suurta tehdasta, joka valmisti
rypälesokeria käsittelemällä riepuja rikkihapolla -- niin että lopuksi
saatiin oikeata sokeria vanhoista liinavaatteista. Hänkin oli hyvin
varakas mies ja kahden viehättävän vanhanpiian isä; nimittäin Dorothyn
eli Dollin ja Marthan eli Matin, ja he molemmat yhdessä olivat
johtavassa asemassa Philadelphian parhaimmassa seurapiirissä.

Kun siis William T. Forbes ja jotkut muutkin kannattivat Jem Cipin
ehdotusta, oli seurauksena, että päätettiin määrätä seuran
puheenjohtaja "keskipisteen" avulla.

Tätä vaalitapaa voisi todellakin käyttää aina silloin, kun piti valita
kaikkein ansiokkain, ja monet perin järkevät amerikkalaiset olivatkin
jo sitä mieltä, että samaan keinoon sopisi turvautua myös Yhdysvaltojen
presidenttiä valitessa.

Kahdelle puhtaan valkoiselle taululle piirrettiin musta viiva.
Kummankin viivan pituus oli matemaattisesti sama, sillä se oli mitattu
yhtä täsmällisesti kuin jos olisi tarvittu määrätä kolmiomittaustyöhön
kuuluvan ensimmäisen kolmion kantasivu. Sitten molemmat taulut
sijoitettiin istuntosalin keskelle yhtä valoisaan paikkaan. Kumpikin
kilpaileva ehdokas sai käteensä hienon neulan ja marssi yhtaikaa sitä
taulua kohti, joka oli hänen osakseen arvottu. Se heistä, joka osaisi
pistää neulansa lähemmäksi viivan keskipistettä, julistettaisiin Weldon
Instituutin puheenjohtajaksi.

Sanomattakin oli selvää, että neulalla pistäminen oli suoritettava ensi
yrittämällä, kokeiluitta, hapuiluitta, siis vain katseella arvioiden.
Siinä ei auttanut muu kuin niin sanoaksemme käyttää silmämittaa.

Mutta ihme ja kumma! Niin perin tarkka oli kumpikin ehdokas, että
mittaukset eivät osoittaneet mitään huomattavaa eroa. Jolleivät neulat
olleetkaan osuneet viivojen matemaattisiin keskipisteisiin, niin
poikkeama oli äärimmäisen pieni, ja lisäksi näytti siltä, että kumpikin
oli erehtynyt juuri saman verran.

Nyt kokous joutui pahaan pulaan.

Onneksi muuan jäsen, Truk Milnor, vaati mittauksia uudistettaviksi
eräällä asteihin jaetulla viivoittimella, jolloin käytettiin Perreauxin
keksimää mikrometrikonetta ja saatiin niin tarkkoja tuloksia, että
millimetrikin jakaantui tuhanteen viiteensataan osaan. Tällainen
erikoisviivoitin, joka timantin sirulla piirsi millimetrin
tuhannesviidessadasosia, otettiin siis avuksi uudessa mittauksessa, ja
kun mikroskoopilla oli tutkittu hienonhienoja jakoviivoja, saatiin
selville, että setä Prudencen neulanpisto oli poikennut keskipisteestä
kuusi tuhannesviidessadasosaa millimetriä ja Phil Evansin neula
yhdeksän tuhannesviidessadasosaa.

Tästä johtui tietysti, että Phil Evansista oli tullut vain Weldon
Instituutin sihteeri, kun sitä vastoin setä Prudence julistettiin
seuran puheenjohtajaksi.

Enempää kuin kolme tuhannesviidessadasosaa millimetriä ei siis Phil
Evans ollut huonompi, mutta tämä tappio riitti herättämään hänessä setä
Prudencea vastaan salaisen, mutta silti kiihkeän vihan.

Tähän aikaan, nykyisen yhdeksännentoista vuosisadan viimeisen
neljänneksen kuluessa tehdyistä kokeista lähtien, oli ohjattavien
ilmapallojen suunnittelussa hiukan edistytty. Niinpä oli kiinnitetty
potkureita gondoleihin, jotka riippuivat pitkulaisista ilmapalloista;
näitä kokeita olivat tehneet Henry Giffard 1852, Dupuy de Lôme 1872,
Tissandier-veljekset 1883 ja kapteenit Krebs ja Renard 1884, ja he
olivat saavuttaneet menestystä, joka oli pidettävä muistissa. Mutta
mikäli näitä koneita, jotka olivat ilmaa kevyempiä ja liikkuivat
potkurin työntövoiman avulla, mutkitellen tuulen mukana ja jopa välillä
kulkien vastatuuleenkin ja sitten palaten lähtökohtaansa, todella oli
voitu "ohjailla", se oli käynyt päinsä vain suotuisissa oloissa.
Avarissa, umpinaisissa, katetuissa halleissa koe onnistui mainiosti,
tyynessä ilmassa melko hyvin, kevyessä, noin 5 tai 6 metriä sekunnissa
puhaltavassa tuulessa vielä välttävästi, mutta oikeastaan ei ollut
päästy käytännön tuloksiin. Jos olisi puhaltanut tuuli, joka pyöritti
myllynsiipiä -- 8 metriä sekunnissa -- nämä kojeet olisivat pysyneet
melkein paikallaan; navakassa tuulessa -- kun sen nopeus oli 10 metriä
sekunnissa -- ne olisivat kulkeneet taaksepäin; rajuilma -- 25-30
metriin asti -- olisi kuljettanut niitä kuin höyheniä; oikeassa
myrskyssä -- nopeuden ollessa 45 metriä -- ne olisivat kaiketi
pirstoutuneet; ja jos vihdoin niiden kimppuun olisi päässyt
hirmumyrsky, jonka nopeus voi olla toistakin sataa metriä sekunnissa,
ne olisivat tuhoutuneet täysin.

Näin oli käynyt selville, että vaikka ohjattavat ilmapallot olivatkin
hieman edistyneet nopeuden puolesta, kuitenkin vielä kapteenien Krebsin
ja Renardin ylistettyjen kokeidenkin jälkeen voitiin töin tuskin kestää
tavallista tuulta. Sen vuoksi oli näitä ilmassa liitäviä kulkuneuvoja
toistaiseksi mahdotonta ottaa varsinaiseen käytäntöön.

Oli miten oli, mutta samalla kun yritettiin ratkaista ilmapallojen
ohjauskysymystä ja keksiä sellaisia keinoja, joiden avulla niille
saataisiin riittävä nopeus, oli moottorien kehittämisessä edistytty
paljon ripeämmin. Höyrykoneet, jollaisia käytti Henri Giffard, samoin
kuin Dupuy de Lômen turvautuminen lihasvoimaan, olivat vähitellen
väistyneet sähkömoottorien tieltä. Kun Tissandier-veljekset käyttivät
moottorissa sähköparistoja, joissa jännite saatiin kaliumbikromaatilla,
kulki ilmapallo neljän metrin nopeudella sekunnissa. Kapteenien Krebsin
ja Renardin dynamokoneet, jotka kehittivät kaksitoista hevosvoimaa,
lisäsivät ilmapallon nopeutta keskimäärin kuuteen ja puoleen metriin.

Tällä tavalla moottoria yhä parannellen olivat insinöörit ja
sähkömiehet yrittäneet päästä yhä lähemmäs sitä päämäärää, jota voisi
kutsua hevosvoimaksi kellonkuoressa. Vähitellen olikin saatu vielä
parempia tuloksia kuin kapteenien Krebsin ja Renardin paristolla, jonka
salaisuutta he eivät paljastaneet, ja heidän jälkeensä olivat
ilmapurjehtijat voineet käyttää sellaisia moottoreita, joiden paino
kävi yhä keveämmäksi, samalla kun voima kasvoi.

Ilmapurjehduksen harrastajilla, jotka uskoivat ohjattavien ilmapallojen
käyttökelpoisuuteen, oli siis kylläkin ainetta optimismiin. Kuitenkin
oli paljon myös niitä järkeviä miehiä, jotka eivät ottaneet uskoakseen,
että näistä kulkuneuvoista olisi todellista hyötyä. Ja olihan asia
niin, että jos pallo tapasi ilmassa jonkin tukipisteen, niin tämä
kuului samaan piiriin, jossa se itse kokonaan kellui. Kuinka siis sen
massa, joka oli ilmavirtauksille alttiina, voisi vastustaa edes
keskinkertaisia tuulia, vaikka työntövoima olisi kuinkakin voimakas?

Se kysymys tuli aina esille; mutta toivottiin että se voitiin ratkaista
käyttämällä entistä isompia koneita.

Kun keksijät näin ponnistelivat valmistaakseen voimakkaan ja kevyen
moottorin, kävi piankin ilmi, että amerikkalaiset olivat päässeet
kaikkein lähimmäs tämän ongelman ratkaisua. Eräältä bostonilaiselta
kemistiltä, jonka nimi oli siihen aikaan tuntematon, oli ostettu
käyttöoikeus uuteen hänen keksimäänsä dynamokoneeseen. Siinä oli
voimalähteenä myös sähköparisto, mutta sen rakenne oli toistaiseksi
salaisuus. Mitä huolellisimmilla laskelmilla, äärimmäisen täsmällisesti
piirretyillä käyrillä voitiin todistaa, että tämä koje joka sai sopivan
suuruisen potkurin toimimaan, mahdollisti ilmapallolle vähintään
kahdeksantoista, jopa kahdenkymmenenkin metrin sekuntinopeuden.

Sepä olisi todella ollut suurenmoista!

-- Eikä se käy kalliiksikaan! oli setä Prudence lisännyt jättäessään
keksijän käteen, asianmukaisesti laadittua kuittia vastaan, viimeisen
tukun niitä sadantuhannen dollarin seteleitä, joilla hänen keksintönsä
palkittiin.

Silloin Weldon Instituutti oli ryhtynyt viipymättä toimiin. Kun oli
puhe kokeesta, josta voi olla jotakin käytännöllistä hyötyä, heltisi
raha helposti amerikkalaisten taskuista. Varoja karttui runsaasti, eikä
sitä varten edes ollut tarpeellista perustaa osakeyhtiötä. Kun oli
julkaistu ensimmäinen kehotus yleisölle, karttui seuran kassakaappiin
kolmesataatuhatta dollaria -- mikä vastasi runsaasti puolitoista
miljoonaa frangia. Työt aloitettiin Yhdysvaltain kuuluisimman
ilmapurjehtijan Harry W. Tinderin johdolla. Tämän miehen nimen oli
ikuistanut kolme ilmaannousua tuhannen joukosta: ensimmäinen,
jolloin hän oli noussut kahdentoistatuhannen metrin korkeuteen, siis
ylemmäs kuin Gay-lussac, Coxwell, Sivel, Crocé-Spinelli, Tissandier,
Glaisher; toinen, jolloin hän oli kulkenut poikki koko Amerikan,
New Yorkista San Franciscoon, voittaen siten matkan pituudessa
monella sadalla kilometrillä Nadarin, Godardin ja monta muuta
kokeilijaa, lukuunottamatta John Wiseä, sillä tämä oli purjehtinut
tuhatsataviisikymmentä peninkulmaa Saint-Louisista Jeffersonin
piirikuntaan; vihdoin kolmas, joka oli päättynyt hirvittävään
putoamiseen neljän ja puolen sadan metrin korkeudesta, hänen saamattaan
muuta vammaa kuin että oikea ranne nyrjähti, kun sitä vastoin vähemmän
onnellinen Pilâtre de Rozier oli pudottuaan vain parisataa metriä
menettänyt henkensä.

Siihen aikaan, jolloin tämä kertomus alkaa, voitiin jo päätellä, että
Weldon Instituutti oli toiminut varsin ripeästi. Turnerin telakalla
Philadelphiassa lojui suunnattoman iso, pitkulainen ilmapallo, jonka
kestävyyttä aiottiin kokeilla puristamalla sen sisään ilmaa kovan
paineen alaisena. Tämä, jos mikään, ansaitsi hyvinkin pallohirviön
nimen.

Sillä kuinka suuri olikaan esimerkiksi Nadarin _Géant_ niminen pallo?
Ainoastaan 6000 kuutiometriä. Entä sitten John Wisen ilmapallon
tilavuus? 20.000 kuutiometriä. Kuinka paljon veti Giffardin ilmapallo
vuoden 1878 näyttelyssä? 25.000 kuutiometriä, sillä sen säde oli
kahdeksantoista metriä. Verratkaapa näitä kolmea ilmapalloa Weldon
Instituutin kojeeseen, jonka kuutiomäärä oli numeroin lausuttuna 40.000
kuutiometriä, ja silloin voinette käsittää, että setä Prudencella ja
hänen tovereillaan oli jonkin verran aihetta ylpeyteen.

Koska tämän pallon tarkoituksena ei ollut tutkia ilmapiirin ylimpiä
kerroksia, sen nimeksi ei pantu _Excelsior_ [korkeammalle (lat.)],
jollaista laatusanaa pidettiin hieman liiaksi kunniassa Amerikan
kansalaisten kesken. Ei, vaan sen nimenä oli yksinkertaisesti
_Go-ahead_, mikä merkitsi "eteenpäin" -- eikä sen enää tarvinnut muuta
kuin todistaa nimensä oikeutuksen tottelemalla kapteeninsa kaikkia
ohjausliikkeitä.

Tähän aikaan oli sähkö-dynamokone saatu jo melkein valmiiksi sen
toimintaperiaatteen mukaan, joka selvitettiin Weldon Instituutin
ostamassa patentissa. Voitiin siis arvioida, että enintään kuuden
viikon kuluttua _Go-ahead_ lähtisi lentämään avaruuden halki.

Mutta kuten on edellä nähty, kaikkia mekaniikan vaikeuksia ei
sittenkään ollut vielä voitettu. Seuran monituisissa kokouksissa oli
uutterasti pohdittu, ei potkurin muotoa tai kokoa, vaan sen kysymyksen
lopullista ratkaisemista, pitikö potkuri sijoittaa koneen taakse, kuten
olivat menetelleet Tissandier-veljekset, vai sen eteen, kuten oli tehty
kapteenien Krebsin ja Renardin koneessa. Tarpeetonta on lisätä, että
tässä väittelyssä molempien järjestelmien kannattajat olivat joskus
joutuneet käsirysyynkin. Etupotkurin puoltajien ryhmä oli yhtä
monilukuinen kuin takapotkurin ystävät. Setä Prudence, jonka olisi
puheenjohtajana pitänyt ratkaista äänten mennessä tasan mutta joka
lienee ollut professori Burdanin oppilas, ei ollut kyennyt
määrittelemään kantaansa.

Näin oli siis mahdotonta päästä mihinkään päätökseen, ja yhtä
mahdotonta oli panna potkuria paikalleen. Tätä pulmaa voisi kestää
kauan, ellei hallitus sekaantuisi asiaan. Mutta tiedossa onkin, ettei
Yhdysvalloissa hallitus mielellään puutu yksityisten hommiin eikä
välitä siitä, mikä ei koske sitä itseään. Siinä se tekeekin oikein.

Tällä kannalla olivat asiat, ja puheena oleva kesäkuun 12. päivän
kokous uhkasi jäädä loputtomaksi tai oikeastaan loppua mitä kauheimpaan
mellakkaan, jolloin solvauksia sateli puolelta ja toiselta, solvausten
jälkeen tuli nyrkiniskuja, nyrkiniskujen jälkeen kepinlyöntejä,
kepinlyöntien jälkeen revolverinlaukauksia, mutta silloin, seitsemän
minuuttia yli puoli yhdeksän illalla, sattui odottamaton välikohtaus.

Puheenjohtajan pöydän luo astui Weldon Instituutin vahtimestari
tyynesti ja kylmäverisesti, kuten poliisi keskelle kansankokouksen
myrskyä, ja toi erään käyntikortin. Sitten hän jäi odottamaan, mitä
määräyksiä setä Prudence suvaitsisi antaa.

Setä Prudence pani mylvimään höyrytorven, jota käytettiin
puheenjohtajan kellona, sillä itse Kremlinkään kirkonkello ei olisi
riittänyt hänelle. Mutta mellakka ei ottanut siitä tauotakseen, vaan
yltyi yhä. Silloin puheenjohtaja otti hatun päästään, ja nyt saatiin
tällä äärimmäisellä keinolla meteli hieman vaimentumaan.

-- Eräs tiedonanto! sanoi setä Prudence, otettuaan aika hyppysellisen
nuuskaa rasiastaan, joka hänellä aina oli mukanaan.

-- Puhukaa, puhukaa! vastasi yhdeksänkymmentäyhdeksän ääntä, sattumalta
kerrankin yksimielisiä.

-- Eräs ulkomaalainen, hyvät seuramme jäsenet, pyytää lupaa astua
istuntosaliin.

-- Ei ikinä! kaikki äänet huusivat.

-- Hän näyttää haluavan todistaa meille, setä Prudence jatkoi, -- että
ilmapallojen ohjattavuuteen uskominen on kaikkein mielettömintä
haavetta.

Yleinen murina tuli vastaukseksi tähän selitykseen.

-- Tulkoon tänne...! Tulkoon tänne!

-- Mikä sen merkillisen miehen nimi on? sihteeri Phil Evans kysyi.

-- Robur, setä Prudence vastasi.

-- Robur...! Robur...! Robur! kaikki läsnäolijat huusivat.

Ja niin nopeasti syntynyt yksimielisyys siitä, että merkillinen vieras
laskettaisiin sisään, johtui Weldon Instituutin toiveesta saada
tulokkaan niskaan purkaa raivoisan kiihkonsa ylenpalttinen jännitys.

Myrsky oli siis hetkeksi tauonnut, ainakin näennäisesti. Kuinka mikään
myrsky muuten voisi tyyntyä sellaisen kansan keskuudessa, joka
lähettelee pari kolme kertaa kuussa myrskyjä Eurooppaa kohti.



UUSI HENKILÖ ESITTÄYTYY.


-- Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiset, minun nimeni on Robur.
Minä olen nimeni [Voima] arvoinen. Minulla on ikää neljäkymmentä
vuotta, vaikken näytä edes kolmenkymmenen ikäiseltä, rautainen
ruumiinrakenne, pettämätön terveys, huomattavat lihasvoimat ja
sellainen vatsa, jota pidettäisiin strutsienkin keskuudessa
oivallisena. Tämä ruumiillisesta puolesta.

Kaikki kuuntelivat häntä. Metelöitsijät vallan ällistyivät, kun vieras
näin odottamatta puhui _pro facie sua_. Oliko hän hullu vai veijari?
Oli miten oli, hän vaati ja saikin osakseen huomiota. Nyt ei enää
kuulunut hiiskahdustakaan tässä kokouksessa, jossa äsken oli
puhkeamassa hirmumyrsky. Täysi tyven hyökyaaltojen jälkeen.

Sitä paitsi Robur näytti hyvinkin olevan sellainen mies, joksi itseään
sanoi. Keskikokoa, hartiat kuin säännöllisen puolisuunnikkaan pitempi
yhdensuuntainen sivu, joka ulottui olkapäästä toiseen, ja tämän viivan
yläpuolella, tanakan kaulan varassa, pyöreä, tavattoman iso pää. Minkä
eläimen päähän sitä olisi voinut verrata, jos olisi tahtonut kaikessa
hakea yhdennäköisyyttä? Härän päähän, mutta sellaisen, jolla oli
älykkäät kasvot. Silmistä näki, että pieninkin vastustus saisi ne
varmasti leiskumaan, ja niiden yllä saattoi huomata kulmakarvojen
lihaksen alinomaa kiristyvän, mikä oli äärimmäisen tarmon merkki. Tukka
oli lyhyt, hiukan kähärä, metallin hohtoinen, ikäänkuin teräsvillaa.
Leveä rinta kohosi ja laski, aivan kuin palkeilla painaen. Käsivarret,
kämmenet, sääret, jalat olivat vartalon vertaisia.

Ei viiksiä, ei poskipartaa, mutta sen sijaan leveä leukaparta, kuten
amerikkalaisilla merimiehillä -- niin että voi nähdä leuan nivelet ja
lihakset, joissa varmaankin oli tavaton voima. On laskettu --
kaikkeahan ihminen laskee! -- että tavallisen krokotiilin leukapielten
puristus vastasi jopa neljänsadan ilmakehän painetta, kun sitä vastoin
isokokoinen metsästyskoira voi purra vain niin kovaa kuin sata
ilmanpainetta puristaa. Vieläpä on johdettu seuraava merkillinen kaava:
jos yksi kilo koiraa tuotti kahdeksan kiloa leukalihasten voimaa, niin
kilo krokotiiliä tuotti kaksitoista voimakiloa. Tämän mukaan laskien
täytyi olettaa, että kilo mainittua Roburia tuotti ainakin kymmenen
kilon verran leukapuristusta. Hän oli siis koiran ja krokotiilin
keskiväliltä.

Mistä maasta tämä merkillinen henkilö oli kotoisin? Sitä olisi ollut
vaikea sanoa. Ainakin hän puhui sujuvasti englantia, ilman sitä hieman
laahaavaa murteellisuutta, joka on ominainen Uuden Englannin
amerikkalaisille.

Hän jatkoi tähän tapaan:

-- Nyt saatte myös kuulla jotakin henkisestä puolesta, arvoisat
kansalaiset. Te näette edessänne insinöörin, joka henkisesti on
ruumiinsa vertainen. Minä en pelkää mitään enkä ketään. Minulla on
sellainen tahdonvoima, joka ei ikinä ole väistynyt toisen tahdosta. Kun
minä olen päättänyt saavuttaa jonkin päämäärän, olisi koko Amerikan,
jopa koko maailmankin, turha yhdessäkään ryhtyä estämään minua. Kun
minulla on jokin aate, minä tahdon, että sitä kannatetaan, enkä siedä
vastaväitteitä. Huomautan näistä seikoista, arvoisat kansalaiset, siksi
että teidän on tunnettava minut perinpohjin. Teistä voinee näyttää
siltä, että puhun liian paljon itsestäni. Vähät siitä! Ja nyt vaadin
teitä harkitsemaan, ennen kuin keskeytätte minut, sillä minä olen
tullut sanomaan teille yhtä ja toista, mikä kenties ei oikein miellytä
teitä.

Tyrskyn kohina alkoi levitä pitkin ensimmäistä penkkiriviä -- merkkinä
siitä, ettei enää tarvinnut kauan odottaa meren myllerrystä.

-- Jatkakaa, arvoisa vieras, setä Prudence tyytyi vastaamaan, vaikkei
hänenkään ollut helppo säilyttää malttiaan.

Ja Robur jatkoi entiseen tapaan, välittämättä kuulijoistaan sen
enempää:

-- Niin juuri, minä kyllä tiedän! Vaikka on jo vuosisadan ajan kokeiltu
mitään saavuttamatta ja yritetty kaikenlaista, mistä ei ole ollut
mitään tulosta, on sittenkin vielä olemassa sellaisia harkitsemattomia
ihmisiä, jotka itsepäisesti uskovat ilmapallojen ohjattavuuteen. He
kuvittelevat, että jokin moottori, sähköllä käyvä tai muunlainen,
voidaan kiinnittää heidän suurellisiin rakkuloihinsa, joihin ilmavirrat
voivat niin helposti tarttua. He luulottelevat pääsevänsä ilmapallon
valtiaiksi samoin kuin laivaa hallitaan meren pinnalla. Senkö vuoksi,
että joidenkin keksijöiden on tyvenellä tai melkein tuulettomalla
ilmalla onnistunut joko kulkea viistoon tuulen mukana tai päästä hieman
eteenpäin kevyttä tuulahdusta vastaan, kävisi ilmaa kevyempien ilmassa
liitelevien kulkuneuvojen ohjaaminen todella päinsä? Kaikkea vielä!
Teitä on täällä koolla satakunta miestä, jotka uskotte haaveidenne
voivan toteutua, mutta te heitätte tuhansia dollareita, ette edes
järveen, vaan suorastaan avaruuteen!

Perin merkillinen ilmiö -- tämän vakuutuksen kuullessaan Weldon
Instituutin jäsenet eivät edes hievahtaneet. Olivatko he tulleet yhtä
kuuroiksi kuin maltillisiksi? Vai olivatko he vaiti siksi, että heidän
teki mieli nähdä, kuinka pitkälle tuo julkea väittäjä uskaltaisi mennä?

Robur jatkoi:

-- Mitä arvoa on ilmapallolla? Siinähän tarvitaan kuutiometri kaasua
lisää joka kilolta, jonka se voi nostaa! Mokoma pallo pyrkii
koneistonsa avulla vastustamaan tuulta, vaikka on otettava huomioon,
että vahvan tuulen paine laivan purjetta vasten vetää vertoja
neljänsadan hevosen voimalle, ja vaikka Tay-virran sillan tuhossa
saatiin nähdä hirmumyrskyn puskevan neljänsadan neljänkymmenen kilon
voimalla joka neliömetriä kohti! Palloko kelpaisi kulkuneuvoksi,
vaikkei luonto ikinä ole tämän järjestelmän mukaan rakentanut
ainoatakaan lentävää olentoa, olkoonpa se sitten siivekäs, kuten
linnut, tai räpylöillä varustettu, kuten eräät kalat ja samoin eräät
nisäkkäät...

-- Nisäkkäät? muuan seuran jäsen huudahti.

-- Niin juuri, yölepakot, jotka lentävät, ellen ole erehtynyt! Eikö
arvoisa keskeyttäjä tiedä, että tämä lentävä eläin on nisäkäs, ja onko
hän koskaan nähnyt munakasta valmistettavan yölepakon munista?

Silloin keskeyttäjä nieli kaikki vastaiset keskeytyksensä, ja Robur
jatkoi yhtä hilpeästi:

-- Mutta täytyisikö silti myöntää, että ihmisen on luovuttava
valloittamasta ilmaa, kehittämästä tämän vanhan maailman
yhteiskunnallisia ja valtiollisia tapoja käyttämällä hyväkseen näin
ihailtavaa kulkuneuvoa? Ei suinkaan! Ja samoin kuin ihminen on päässyt
merten valtiaaksi laivan avulla, käyttäen airoa, purjetta, ratasta ja
potkuria, samoin hänestä tulee ilmakehän valtias, jos välineenä on
ilmaa raskaampia koneita, sillä ollakseen sitä väkevämpi täytyy olla
sitä painavampi.

Nyt kukaan ei enää voinut hillitä itseään. Kaikkien suusta kajahti
Roburia kohti huutojen yhteislaukaus aivan kuin yhtä monen pyssyn tai
kanuunan kidasta. Täytyihän vihdoinkin vastata suoranaiseen
sodanjulistukseen, joka oli viskattu ilmapallon harrastajien leiriin.
Eikö tässä jälleen alkanut se vimmattu sota, jota kävivät ilmaa
kevyemmän ja ilmaa raskaamman puolustajat?

Robur ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Käsivarret ristissä rinnalla hän
odotti uhmaten, että melu lakkaisi.

Setä Prudence käski kädenliikkeellä lopettamaan sanapommituksen.

-- Niin, Robur jatkoi. -- Tulevaisuus kuuluu lentokoneille. Ilma on
kiinteä tukipiste. Jos ilmapatsas pannaan nousemaan 45 metrin
nopeudella sekunnissa, voi ihminen seistä sen huipulla sillä ehdolla,
että hänen kengänpohjiensa pinta-ala on vähintään kahdeksasosa
neliömetriä. Ja jos patsaan nopeus kiihtyy 90 metriksi, hän voi siellä
kävellä paljain jaloin. Mutta jos potkurin siivet painavat jonkin
ilmamäärän alaspäin yhtä nopeasti, saadaan sama tulos.

Juuri tätä, mitä Robur nyt väitti, olivat ennen häntä sanoneet kaikki
lentokoneiden puoltajat, joiden ponnistusten täytyikin hitaasti mutta
varmasti johtaa tämän tehtävän ratkaisuun, de Ponton d'Amécourtille, de
La Landellelle, Nadarille, de Luzylle, de Louvriélle, Liaisille,
Béléguicille, Moreaulle, Richard-veljeksille, Babinetille, Jobertille,
du Templelle, Salivesille, Penaudille, de Villeneuvelle, Gauchotille,
Michel Loupille, Edisonille, Planavergnelle ja monelle muulle kuului
kunnia siitä, että oli levitetty näin yksinkertaisia ajatuksia. Monta
kertaa ne hylättiin ja otettiin taas esille, ja niiden täytyi lopulta
päästä voitolle. Oliko lentoteorian vastustajat, jotka väittivät, että
lintu pystyy lentämään vain pullistumalla lämmittämällään ilmalla,
joutuneet odottamaan heidän vastaustaan? Eivätkö he olleet näyttäneet
toteen, että viiden kilon painoisen kotkan olisi täytynyt pumpata
sisuksiinsa viisikymmentä kuutiometriä kuumennettua ainesta edes
pysyäkseen ilmassa?

Samaa todisteli nyt Robur kiistämättömin perustein keskellä kaikilta
tahoilta nousevaa hälinää. Ja lopuksi hän iski ilmapallon harrastajille
vasten naamaa seuraavat lauseet: -- IImapalloinenne ette kykene
mihinkään, ette saavuta mitään, ette uskalla mitään! Vaikka teidän
pelottomin ilmapurjehtijanne John Wise onkin jo matkustanut ilmassa
yhteen menoon lähes kaksituhatta kilometriä Amerikan mantereen
yläpuolella, täytyi hänen sittenkin luopua aikeesta kulkea Atlantin
poikki! Sitten ette ole edistyneet tällä alalla yhtä ainoatakaan
askelta!

-- Arvoisa herra, lausui nyt puheenjohtaja, joka turhaan ponnisteli
pysyäkseen tyynenä, -- te unohdatte, mitä kuolematon Franklinimme sanoi
ensimmäisen Montgolfier-veljesten ilmapallon esiintyessä, kun oikea
ilmapallo vasta oli syntymässä: -- Se on vasta lapsi, mutta se kasvaa!
ja se onkin kasvanut...

-- Ei herra puheenjohtaja, se ei ole kasvanut..! Se on vain
pullistunut... mutta se ei ole samaa.

Tämä oli suoranainen hyökkäys Weldon Instituutin suunnitelmia vastaan,
sillä olihan tämä seura rakennuttamassa pallohirviötä ja antanut sille
sekä aatteellisen että rahallisen tukensa. Pian risteilikin salissa
seuraavan laatuisia, perin vähän rauhoittavia ehdotuksia:

-- Alas se kuokkavieras!

-- Heittäkää hänet puhujalavalta!

-- Näyttäkää sille, että se on ilmaa raskaampi!

Ja lukuisia muita esityksiä.

Mutta sanoiksi tämä metakka jäi, eikä ryhdytty tositoimiin. Robur ei
ollut milläänkään, vaan sai vielä huutaa:

-- Kuulkaapas, te pallomiehet, menestys ei ikinä tule ilmapallojen
osaksi, se kuuluu lentokoneille. Lintu lentää, mutta se ei suinkaan ole
pallo, vaan koneisto...

-- Kyllä se lentää, kiehahtanut Bat T. Fyn huusi, -- mutta se lentää
vastoin kaikkia mekaniikan lakeja!

-- Todellako? Robur vastasi olkapäitään kohauttaen.

Sitten hän jatkoi:

-- Siitä lähtien, kun on tutkittu isojen ja pienten siivekkäiden
lentoa, on päässyt voitolle se yksinkertainen käsitys, ettei tarvitse
muuta kuin jäljitellä luontoa, sillä luonto ei koskaan petä. Tällöin
huomataan, että Albatrossi lyö siivillään tuskin kymmentä kertaa
minuutissa, pelikaani seitsemänkymmentä...

-- Seitsemänkymmentäyksi! muuan ilkkuva ääni huusi.

-- Ja mehiläinen satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa sekunnissa...

-- Satayhdeksänkymmentäkolme! huudettiin kiusalla.

-- Ja huonekärpänen kolmesataakolmekymmentä...

-- Kolmesataakolmekymmentä ja puoli!

-- Ja hyttynen miljoonia kertoja...

-- Ei vaan miljardeja!

Mutta Robur ei välittänyt keskeytyksistä. Hän jatkoi siis todisteluaan.

-- Näiden eri siipinopeuksien välillä...

-- On koko joukko! joku kiljaisi.

-- ... on mahdollista keksiä käytännöllinen ratkaisu. Sinä päivänä,
jolloin herra de Lucy saattoi todeta, että tamminkainen, pikku
hyönteinen, joka ei paina kahta grammaa enempää, jaksoi nostaa ilmaan
neljänsadan gramman painon, siis kaksisataa kertaa niin paljon kuin se
itse painaa, saatiin myös ratkaisu lento-ongelmaan. Lisäksi oli
todistettu, että siiven pinta-ala vähenee suhteellisesti sitä mukaa
kuin lentävän eläimen koko ja paino lisääntyy. Siitä lähtien on
jouduttu suunnittelemaan tai rakentamaan enemmän kuin kuusikymmentä
konetta...

-- Jotka eivät ole koskaan kyenneet lentämään! sihteeri Phil Evans
huusi.

-- Jotka ovat lentäneet tai vastedes lentävät, Robur vastasi joutumatta
ymmälle. -- Ja sanottakoon niitä jäykkäsiipisiksi, potkurisiipisiksi
lentokoneiksi tai miksi tahansa, aina joudutaan kuitenkin
linnuntapaisiin kojeisiin, ja niiden luominen juuri tekee ihmisestä
ilmakehän valtiaan.

-- Vai on siellä potkurisiipisiäkin! Phil Evans huomautti.

-- Mutta eihän linnulla ole potkuria... mikäli me tiedämme!

-- Onpa niinkin, Robur vastasi. -- Kuten herra Penaud on todistanut,
tekee lintu itsestään oikeastaan potkurin, ja sen lento on siis
samanlaista kuin potkurisiipisen lentokoneen. Tulevaisuuden moottori
onkin sen vuoksi potkuri...

Nyt alkoivat kaikki rähistä yhtaikaa, syytäen Roburin silmille
sellaisen tulvan iva- ja haukkumasanoja, ettei hänen sanojaan voitu
kuulla.

Vihdoin tuli sen verran hiljaisempaa, että setä Prudence pääsi
sanomaan:

-- Hyvä muukalainen, tähän asti te olette saanut puhua
keskeyttämättä...

Weldon Instituutin arvoisan puheenjohtajan mielestä nämä letkaukset,
huudot, haukkumiset eivät lainkaan olleet keskeytyksiä, vaan
yksinkertaisesti eri perusteiden esittämistä.

-- Mutta kaiken varalta, hän jatkoi, -- huomautan teille, että suurin
osa amerikkalaisia ja muidenkin maiden insinöörejä on ennakolta
tuominnut kelvottomaksi ja hylännyt lentämisteorian. Sen järjestelmän
tappiopuolella on monta kuolemantapausta, esimerkiksi Sarrasin Lentäjä,
Konstantinopolissa, munkki Voador Lissabonissa, Letur vuonna 1852,
Groof vuonna 1864, sekä monta muuta uhria, joita en nyt muista, jopa
klassisessa tarustossa mainittu Ikaros...

-- Tämä järjestelmä, Robur vastasi, -- ei ole sen syyllisempi kuin
toinen, jonka marttyyrien luettelossa tavataan Pilâtre de Rozier
Calaisissa, rouva Blanchard Pariisissa, Donaldson ja Grimwood, jotka
putosivat Michigan-järveen, Sivel ja Crocé-Spinelli, Eloy ja niin monta
muuta, joita ei suinkaan jätetä unohduksiin.

Näin hän antoi iskun iskusta, kuten miekkailussa sanotaan.

-- Muuten, Robur jatkoi, -- vaikka teidän onnistuisi miten parantaa
ilmapallojanne, ette te niillä koskaan saavuta sellaista nopeutta,
josta olisi käytöllistä hyötyä. Teidän kestäisi kymmenen vuotta kulkea
maapallon ympäri -- mutta lentokoneella voi sen matkan suorittaa
viikossa!

Taas kuului uusia huutoja, joilla väitettiin valheeksi kaikki Roburin
perusteet ja kuvitelmat, ja huumaavaa mellakkaa kesti kolmisen
minuuttia, kunnes Phil Evans jälleen sai suunvuoron.

-- Herra lentäjä, hän sanoi, -- kun te kerran olette tullut meille
ylistämään lentämisen etuja, niin saanemme kaiketi kysyä, oletteko itse
koskaan lentänyt?

-- Tietysti!

-- Ja valloittanut ilman?

-- Kenties, arvoisa herra.

-- Eläköön Robur Valloittaja, huusi muuan ivallinen ääni.

-- Sama se, Robur Valloittaja, sen nimen minä puolestani hyväksyn ja
pidän sitä tästedes, sillä minulla on siihen oikeus!

-- Me kuitenkin uskallamme epäillä sitä, Jem Cip kirkui.

-- Hyvät herrat, puhui taas Robur, jonka kulmakarvat rypistyivät, --
kun olen tullut vakavasti keskustelemaan vakavasta asiasta, en suvaitse
sitä, että minulle vastataan väittämällä sanojani valheeksi, ja siksi
tekisi mieleni tietää sen miehen nimi, joka minut keskeytti.

-- Minun nimeni on Jem Cip... ja minä olen kasvissyöjä...

-- Kansalainen Jem Cip, Robur vastasi, -- olen kyllä tiennyt, että
kasvissyöjillä yleensä on pitemmät suolet kuin muilla ihmisillä --
ainakin puolen metrin verran. Sekin on jo paljon... mutta älkää
pakottako minua venyttämään niitä lisää käymällä aluksi kiinni
korviinne...

-- Ulos ovesta!

-- Heittäkää se päistikkaa kadulle!

-- Pieksäkää se.

-- Lynkataan se roisto!

-- Kierretään potkuriksi!

Ilmapallon harrastajien raivo oli kiihtynyt äärimmilleen. Kaikki olivat
nousseet seisaalle. He ympäröivät puhujalavan. Robur katosi häntä
tavoittavien käsivarsien keskelle, jotka huitoivat kuin ruo'ot myrskyn
kourissa. Turhaan päästi höyrytorvi vimmattuja mylvähdyksiä räyhääjien
niskaan! Tänä iltana luultiin kaiketi koko Philadelphiassa, että jokin
kaupunginosa roihuisi ilmiliekeissä ja ettei Schuylkill-joen vesi
riittäisi sammuttamaan sitä.

Mutta äkkiä mellakoivat näkyivät peräytyvän. Robur oli vetänyt molemmat
kädet esiin taskuistaan ja ojensi niitä hurjistuneiden instituutin
jäsenten etummaisia rivejä kohti.

Kummassakin kädessä oli amerikkalainen taskupistooli, joka toimi
samalla revolverina ja jonka laukaisi pelkkä sormien puserrus. Ne
olivat kuin pienikokoisia kuularuiskuja.

Käyttäen hyväkseen sekä hyökkääjien perääntymistä että siitä johtunutta
hetkellistä hiljaisuutta hän huusi:

-- Näyttää siltä, ettei Amerigo Vespucci ole keksinyt Uutta maailmaa,
vaan Sebastiano Cabot! Te ette ole amerikkalaisia, pallomiehet, vaan
Cabotin jälkeläisiä...

Samalla pamahti tuliaseista muutamia laukauksia umpimähkään. Kukaan ei
haavoittunut. Savun seassa Robur katosi, ja kun ilma oli hiukan
selvinnyt, ei hänestä enää näkynyt jälkeäkään. Robur Valloittaja oli
lentänyt tiehensä, ikään kuin jokin lentokone olisi hänet siepannut
mukaansa yläilmoihin.



KUUN MAINEEN PUOLUSTUS.


Weldon Instituutin jäsenet olivat tosin jo monta kertaa kokouksistaan
poistuessaan saaneet myrskyisten keskustelujen kiihottamina
Walnut-kadun ja sen lähiseudut kajahtelemaan melusta ja huudoista.
Useasti olivat tämän korttelin asukkaat täydellä syyllä tehneet
valituksia näistä liian äänekkäistä väittelijäjonoista, jotka
häiritsivät heidän kotirauhaansa. Tuon tuostakin oli poliisien täytynyt
sekaantua asiaan turvatakseen tien ohikulkijoille, joista suurin osa ei
vähääkään piitannut koko ilmapurjehduksesta. Mutta ennen tätä iltaa ei
rähinä koskaan ollut yltynyt näin hurjaksi, koskaan ei olisi
valituksilla ollut pätevämpää aihetta, koskaan ei poliisien apua olisi
kipeämmin kaivattu.

Sittenkin oli Weldon Instituutin jäsenten puolella tällä kertaa
lieventäviä asianhaaroja. Olihan rohjettu käydä heidän kimppuunsa ihan
heidän keskuudessaan. Näille ilmaa kevyemmän vimmatuille puoltajille
oli yhtä vimmattu ilmaa raskaamman kannattaja lausunut kerrassaan
vastenmielisiä asioita. Ja sitten, kun häntä aiottiin ryhtyä
käsittelemään ansionsa mukaan, hän oli luikkinut tiehensä.

Mutta se vaati kostoa. Sellaisia loukkauksia ei saanut jättää
rankaisematta, kun suonissa virtasi amerikkalaista verta! Amerikan
poikia oli haukuttu Cabotin jälkeläisiksi! Eikö se herjaus ollut
anteeksiantamaton varsinkin siksi, että se osui kohdalleen --
historiallisesti?

Seuran jäsenet hyökkäsivät siis eri ryhminä pitkin Walnut-katua, sitten
läheisille kaduille, läpi koko kaupunginosan. He herättivät asukkaat ja
pakottivat heidät suostumaan perinpohjaiseen tarkastukseen, luvaten
jälkeenpäin korvata kotirauhan rikkomisen, sillä tätä pidettiin
erityisesti arvossa anglosaksilaiseen rotuun kuuluvien kesken. Kaikki
rettelöt ja etsinnöt olivat turhia. Roburia ei löydetty mistään, ei
pienintäkään jälkeä. Jos hän olisi karannut Weldon Instituutin
_Go-ahead_-pallossa, häntä olisi ollut yhtä mahdoton löytää. Kun oli
tunnin verran pidetty kotitarkastuksia, täytyi puuhasta luopua, ja
seuran jäsenet hajaantuivat, ensin kuitenkin vannottuaan ulottavansa
etsiskelyt koko Amerikan alueelle, Uuden mantereen molempiin
puoliskoihin.

Kello yhdentoista aikaan oli hiljaisuus jo melkein palautunut äsken
niin meluisaan kaupunginosaan. Philadelphia saattoi siis uudelleen
vaipua sikeään uneen, jollainen kadehdittava siunaus tuli suurtenkin
kaupunkien osaksi, jos niissä onneksi ei varsinaisesti harjoitettu
teollisuutta. Seuran jäsenet eivät nyt ajatelleet muuta kuin suoriutua
kukin pikimmiten kotiinsa. Mainitaksemme heistä vain jonkun
huomattavimman, William T. Forbes kiirehti ison sokerikeittimönsä
ääreen, missä neiti Doll ja neiti Mat olivat hänelle valmistaneet
illallisteetä hänen omalla ruokosokerillaan maustettuna. Truk Milnor
lähti tehtaalleen, jonka höyrykone puhisi läpi vuorokauden esikaupungin
perimmässä kolkassa. Rahastonhoitaja Jem Cip, jota oli julkisesti
syytetty siitä, että hänellä oli puolisen metriä pitemmät suolet kuin
tavallisella ihmisellä, palasi ruokalaan, missä häntä odotti
kasvisillallinen.

Mutta kaksi kaikkein huomattavinta ilmapallon harrastajaa -- ainoastaan
kaksi -- ei näyttänyt aikovan niin pian palata kotiinsa. He olivat
käyttäneet tätä tilaisuutta keskustellakseen entistä kiivaammin. Nämä
kaksi olivat leppymättömät setä Prudence ja Phil Evans, Weldon
Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri.

Seuran talon portilla oli palvelija Frycollin odottanut setä Prudencea,
isäntäänsä, ja lähtenyt seuraamaan tätä, välittämättä vähääkään
asiasta, joka sai nämä virkatoverit riitelemään.

Kun äsken käytettiin verbiä keskustella kuvaamaan sitä toimintaa, johon
seuran puheenjohtaja ja sihteeri yksissä tuumin ryhtyivät, se oli
oikeastaan vain asian kaunistelemista. Totta puhuen he kiistelivät
hyvin tarmokkaasti, minkä oli aloittanut heidän vanha kilpailunsa.

-- Ei, hyvä herra, ei! Phil Evans toisti. -- Jos minulla olisi ollut
kunnia toimia Weldon Instituutin puheenjohtajana, ei koskaan olisi
sattunut sellaista skandaalia.

-- No, mitä olisitte tehnyt, jos teillä olisi ollut se kunnia? setä
Prudence kysyi.

-- Olisin keskeyttänyt puheenvuoron julkiselta herjaajalta, ennen kuin
hän olisi ehtinyt suutansakaan avata!

-- Minusta näyttää, että puheenvuoron keskeyttämiseksi tarvitsee
ainakin sallia ensin puhua.

-- Ei Amerikassa, hyvä herra, ei Amerikassa.

Ja näin heittäessään toisilleen letkauksia, jotka olivat pikemmin
kirpeän- kuin makeanpuoleisia, nämä kaksi herraa kävelivät pitkin
katuja, jotka veivät yhä kauemmas kotoa; he kulkivat monen korttelin
lävitse, jolloin he joutuisivat palatessaan sitten tekemään pitkän
kierroksen.

Frycollin seurasi yhä kintereillä; mutta hänen mieltään ei lainkaan
rauhoittanut se huomio, että hänen isäntänsä käveli sellaisiin osiin
kaupunkia, jotka olivat jo autioita. Nämä paikat eivät miellyttäneet
palvelija Frycollinia, varsinkaan keskiyön lähestyessä. Pimeys olikin
hyvin sankka ja kuu sattui olemaan uusi, vasta aloittaen 28 vuorokauden
paistettaan.

Frycollin silmäili siis oikealle ja vasemmalle, ettei epäillyttäviä
varjoja olisi ollut heitä vaanimassa. Ja totisesti hän luulikin
näkevänsä viisi tai kuusi pitkää roikaletta, jotka ilmeisesti eivät
päästäneet heitä näkyvistään.

Vaistomaisesti Frycollin lähestyi isäntäänsä, mutta ei olisi millään
ehdolla uskaltanut häiritä tätä keskellä sanailua, sillä siitä olisi
tullut palkinnoksi pari läimäystä.

Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri huomaamattaan ja
sattumalta kävelivät Fairmont-puistoon päin. Väittelynsä ollessa
kiivaimmillaan he astelivat kuuluisaa rautasiltaa pitkin
Schuylkill-joen poikki; he kohtasivat vain muutamia myöhäisiä
jalankulkijoita ja joutuivat viimein keskelle laajoja alueita, joista
toiset oli jätetty rehevöitymään niityiksi, toisia taas varjostivat
kauniit puut, jotka tekivät tästä puistosta mitä ihanimman
virkistyspaikan.

Nyt valtasi Frycollinin entistä hurjempi pelko, sitäkin suuremmalla
syyllä, kun mainitut viisi tai kuusi hahmoa olivat hiipineet hänen
perästään Schuylkill-joen sillan poikki. Hänen silmäteränsäkin
laajenivat niin suuriksi, että ulottuivat melkein kehäkalvojen reunaan.
Samalla hänen ruumiinsa pieneni, painui kokoon, ikään kuin sillä olisi
ollut yhtä suuri supistumiskyky kuin nilviäisillä ja eräillä
niveleläimillä!

Syynä oli se, että palvelija Frycollin oli pahimman lajin pelkuri.

Hän oli aito neekeri Etelä-Carolinasta, typerä pää hintelän vartalon
jatkona. Ikää hänellä oli kaksikymmentäyksi vuotta, mikä merkitsi,
ettei hän ollut edes syntynyt orjana, mutta se ei tehnyt häntä
paremmaksi. Hän oli ulkokullattu, herkkusuu, laiska ja erityisesti
viheliäinen pelkuri. Setä Prudencen palveluksessa hän oli ollut jo
kolme vuotta. Lukemattomia kertoja hänet oli uhattu ajaa tiehensä,
mutta hänen oli annettu vielä jäädä, kun pelättiin, että seuraaja olisi
vielä huonompi. Mutta ottaessaan osaa sellaisen isännän elämään, joka
aina oli valmis mitä rohkeimpiin yrityksiin, Frycollinin piti tietää,
että hänen raukkamaisuutensa voisi monestikin joutua perin kovalle
koetukselle. Sen vastapainona oli kuitenkin oivallisia etuja. Häntä ei
liian paljon haukuttu herkuttelustaan, vielä vähemmän laiskuudestaan.
Mutta voi sinua, palvelija Frycollin, jospa olisit aavistanut,
millainen tulevaisuus sinulla oli edessäsi!

Minkähän takia Frycollin ei ollut pysynyt Bostonissa erään Sneffelin
herrasväen palveluksessa, joka aiottuaan matkustaa Sveitsiin oli jäänyt
kotiin maanvyörymien vuoksi? Eikö juuri se paikka sopinut Frycollinille
paremmin kuin setä Prudencen koti, jossa yltiöpäisyys oli tavallista?

Mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan täällä, ja hänen isäntänsä oli
lopulta tottunut hänen vikoihinsa. Muuten hänellä oli eräs ansiokin.
Vaikka hän oli syntyjään neekeri, hän ei kuitenkaan puhunut
neekerimurretta. Se oli otettava huomioon, sillä mikään ei ollut niin
ilkeätä kuultavaa kuin tämä mongerrus, jossa possessiivipronomineja ja
infinitiivejä käytettiin ylenpalttisesti väärin.

Varmaa siis oli, että Frycollin oli pelkuri ja, kuten joskus sanotaan,
arka kuin kuu.

Mutta tämän vertauksen johdosta on täysi syy esittää vastalause, sillä
sehän loukkaa vaaleata Foibea, suloista Seleneä, säteilevän Apollonin
siveää sisarta. Millä oikeudella saisi arkuudesta syyttää
taivaankappaletta, joka maailman alusta saakka oli katsellut maata
suoraan edestä, milloinkaan kääntämättä sille selkäänsä?

Olkoon sen laita kuinka tahansa, tähän aikaan -- hyvin lähellä keskiyön
hetkeä -- kalpean loukatun sirppi oli jo katoamassa länteen puiston
korkeiden oksien taakse. Sen säteet pujottelivat lehtien lomitse ja
sirottelivat muutamia läikkiä maahan. Puiden juurella oli niiden vuoksi
hiukan valoa.

Se auttoi Frycollinia katselemaan ympärilleen tarkemmin.

-- Huh! hän äännähti. -- Aina ne roistot ovat mukana! Totta vie, ne
tulevat yhä lähemmäs!

Nyt hän ei enää empinyt, vaan kiirehti isäntänsä luo ja sanoi:

-- Master setä!

Näin hän nimitti setä Prudencea, joka oli määrännytkin hänet käyttämään
sitä puhuttelutapaa.

Tällä hetkellä oli molempien kilpailijain väittely yltynyt
äärimmilleen. Ja kun he kumpikin käskivät toinen toistaan painumaan
hiiteen, sai Frycollin vastaukseksi töykeän kehotuksen korjata luunsa
samaan paikkaan.

Samalla kun he sanailivat vastatusten silmät kiiluen, setä Prudence
marssi eteenpäin Fairmont-puiston autioita niittyjä pitkin, yhä
kauemmas Schuylkill-joesta ja sillasta, jolle täytyi palata kaupunkiin
päästäkseen.

Sitten he kaikki kolme joutuivat keskelle korkeaa tukkimetsää, jonka
latvoja hipaisivat kuun viimeiset säteet. Sen takana oli laaja aukeama,
soikea kenttä, joka olisi mainiosti sopinut kilparadaksi. Ainoakaan
epätasaisuus ei olisi siellä häirinnyt hevosten nelistystä, yksikään
puuryhmä ei olisi estänyt katselijoita näkemästä koko tannerta, jolla
oli ympärysmittaa useita kilometrejä.

Mutta jos setä Prudence ja Phil Evans eivät olisi niin täysin kiinni
väittelyssä, jos he olisivat vähänkin katselleet ympärilleen, heille
olisi piankin selvinnyt, ettei tämä aukeama enää ollut samanlainen kuin
tavallisesti. Oliko tuo laitos, joka oli tänne perustettu eilisen
jälkeen, ehkä jokin myllytehdas? Sitä olisi todellakin luullut
myllytehtaaksi, sillä siinä oli rykelmä tuulimyllyjä, joiden tällä
hetkellä liikkumattomat siivet sojottivat puolihämärässä.

Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri eivät kuitenkaan panneet
merkille tätä outoa maisemanvaihdosta Fairmont-puistossa. Frycollinkaan
ei nähnyt sitä. Hänen huomionsa oli kiinnittynyt vain siihen, että
maleksijat lähenivät ja liittyivät toisiinsa ikään kuin ryöstöaikeissa.
Hänet valtasi nyt kouristava pelko, jäsenet herpaantuivat, hiukset
nousivat pystyyn -- sanalla sanoen, hän oli joutunut kauhun
äärimmäiseen vaiheeseen.

Mutta sittenkin hän jaksoi vielä polvien täristessä huutaa viimeisen
kerran:

-- Master setä...! Master setä!

-- No mitä ihmettä siellä nyt on? setä Prudence kysyi.

Kenties Phil. Evans ja hän olisivat mielelläänkin purkaneet vimmaansa
peittoamalla aika lailla tätä kovaonnista palvelijaa. Mutta siihen ei
heillä ollut aikaa, yhtä vähän kuin Frycollin ehti heille vastata.

Jostakin kuului kimeä vihellys. Heti sen jälkeen syttyi sähkötähden
tapainen valo keskellä aukeamaa.

Epäilemättä se oli sovittu merkki, ja tässä tapauksessa se ilmoitti,
että oli tullut aika ryhtyä johonkin tihutyöhön.

Nopeammin kuin osasi kuvitellakaan, metsän laidasta syöksähti kuusi
miestä, kaksi tarttui setä Prudenceen, kaksi Phil Evansiin, loput kaksi
palvelija Frycolliniin, mutta nämä kaksi viimeistä olivat ilmeisesti
liikaa, sillä neekeri ei kyennyt tekemään vastarintaa.

Vaikka Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri oli yllätetty
äkkirynnäköllä, he yrittivät kuitenkin puolustaa itseään. Mutta siihen
ei heillä ollut aikaa eikä voimia. Muutamassa sekunnissa heidät oli
vaiennettu suukapuloilla, peitetty silmät siteillä, nujerrettu ja
köytetty, ja sitten heitä kannettiin kiireesti aukeaman poikki. Mitä
muuta he voivat ajatella kuin että olivat joutuneet tekemisiin
sellaisten häikäilemättömien roistojen kanssa, jotka eivät viivytelleet
tyhjentämästä metsän yksinäisyyteen jääneiden ihmisten taskuja. Mutta
näin ei kuitenkaan käynyt. Heidän taskujaan ei edes tutkittu, vaikka
setä Prudencella aina oli mukanaan muutamia tuhansia dollareita.

Hyökkäyksestä oli kulunut tuskin minuuttiakaan -- eikä miesten kesken
ollut vaihdettu sanaakaan -- kun setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin
tunsivat, että heidät laskettiin varovasti, ei aukeaman ruoholle, vaan
jonkinlaiselle lattialle, joka narahti heidän painostaan. Siellä heidät
sovitettiin seisomaan lähekkäin. Sitten kuului ovi paukahtavan kiinni,
ja salvan kitiseminen pieliraudassa kertoi heille, että he olivat
vankeina.

Pian alkoi yhtämittainen humina tai hyrinä, ikään kuin frrr... jossa
ärrät jatkuivat äärettömiin, eikä mitään muuta ääntä kuulunut tämän
tyynen yön autiudessa...

       *       *       *       *       *

Mikä hälinä nousikaan Philadelphiassa seuraavana päivänä! Aamun ensi
hetkistä saakka tiedettiin, mitä oli tapahtunut eilen illalla Weldon
Instituutin kokouksessa: sinne oli ilmestynyt salaperäinen henkilö,
muuan insinööri nimeltä Robur -- Robur Valloittaja -- joka oli
ilmeisesti tahtonut haastaa riitaa ilmapallon harrastajien kanssa ja
sitten selittämättömällä tavalla kadonnut.

Mutta sitten vasta todella hämmästyttiin, kun koko kaupunki sai kuulla,
että seuran sekä puheenjohtaja että sihteeri myös olivat kadonneet 12.
ja 13. päivän välisenä yönä.

Tietysti heitä haettiin kaikista mahdollisista paikoista kaupungista ja
lähiseuduilta. Kaikki oli turhaa. Philadelphian, Pennsylvanian ja koko
Amerikankin sanomalehdet ja aikakauskirjat tarttuivat asiaan ja
selittivät sitä lukemattomilla eri tavoilla, joista ei yksikään osunut
oikeaan. Melkoisia palkintoja luvattiin ilmoituksissa ja seiniin
naulatuissa kuulutuksissa -- ei ainoastaan sille, joka löytäisi
arvoisat kadonneet henkilöt, vaan sillekin, joka voisi esittää joitakin
sellaisia tietoja, että päästäisiin heidän jäljilleen. Mistään ei ollut
apua. Vaikka maa olisi nielaissut heidät, niin Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri eivät olisi sen paremmin hävinneet maapallon
pinnalta.

Tämän johdosta vaativat hallituksen äänenkannattajat, että poliisin
lukumäärää lisättäisiin hyvin tuntuvasti, koska tällaisiin konnantöihin
voitiin ryhtyä Yhdysvaltojen parhaimpia kansalaisia vastaan -- ja siinä
ne olivatkin oikeassa.

Toisaalta vastustuspuolueen lehdet vaativat, että samainen henkilökunta
erotettaisiin toimestaan hyödyttömänä, koska sellaiset konnantyöt
olivat mahdollisia eikä niiden tekijöistä saatu pienintäkään selvyyttä
-- ja kenties ei tämäkään mielipide ollut väärä.

Sillä välin poliisi pysyi samana kuin se ennestään oli ja ikuisesti
tulee olemaankin tässä parhaimmassa maailmassa, joka ei ole eikä
voisikaan olla täydellinen.



VÄLIRAUHA.


Side silmillä, kapula suussa, köysi ranteissa, toinen jaloissa ei voi
nähdä, puhua, eikä liikkua. Se ei ollut omiaan tekemään setä Prudencen,
Phil Evansin ja palvelija Frycollinin tilannetta mukavammaksi. Sitä
paitsi he eivät tienneet, keitä tällaisen ihmisryöstön tekijät olivat,
mihin tyrmään heidät oli paiskattu kuin mitkäkin mytyt tavaravaunuun,
missä he nyt olivat tai mikä kohtalo heille oli varattu. Tästä kaikesta
epätietoisuudesta saattoi lauhkeinkin lammas raivostua. Toisaalta sai
pitää varmana, ettei Weldon Instituutin jäseniä voinut kärsivällisyyden
puolesta likimainkaan verrata mainittuun viattomaan eläinlajiin. Kun
muisti setä Prudencen rajun luonteen, voi helpostikin kuvitella, missä
mielentilassa hän nyt oli.

Ainakin Phil Evansin ja hänen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus,
että heidän olisi vaikea huomisiltana saapua seuran toimistoon.

Mitä taas tuli Frycolliniin, niin hän ei silmät ja suu sidottuina
kyennyt ajattelemaan kerrassaan mitään. Hän olikin pikemmin kuollut
kuin elossa.

Kului tunti, eikä vankien tilanteessa tapahtunut minkäänlaista
muutosta. Ketään ei ilmestynyt tapaamaan heitä tai palauttamaan heille
liikunnan ja puheen vapautta, jota he niin kipeästi kaipasivat. He
eivät voineet muuta kuin päästää tukahtuneita huokauksia, toisinaan
ähkäistä suukapulansa takaa ja hiukan putkahdella kuin särjet, jotka
menevät tainnoksiin jouduttuaan syntymälampensa ulkopuolelle.
Selittämättäkin ymmärsi, kuinka paljon mykkää vimmaa, peitettyä tai
oikeammin sidottua raivoa sellainen rimpuileminen ilmaisi. Sitten he
pysyivät näiden tuloksettomien ponnistusten jälkeen jonkin aikaa
alallaan. Mutta kun heiltä puuttui näköaisti, he koettivat kuulon
avulla hankkia edes jotakin selkoa siitä, mitä tämä tuskastuttava
tilanne tarkoitti. Turhaan he kuitenkin tavoittivat korvillaan muuta
ääntä kuin loppumatonta ja käsittämätöntä hyrinää, joka tuntui käärivän
heidät pöyristyttävään ilmapiiriin.

Sitten kävi näin: Phil Evans, joka luonteensa mukaan toimi
kylmäverisesti, sai höllennetyksi ranteitaan sitovaa köyttä. Solmu
aukeni vähitellen, sormet liukuivat toistensa päällitse ja hänen
kätensä vapautuivat.

Tarmokas hieronta palautti niissä verenkierron, jota tiukka köyttäminen
oli häirinnyt. Hetkistä myöhemmin Phil Evans oli riuhtaissut pois
silmiä peittäneen siteen, vääntänyt kapulan ulos suustaan ja leikannut
poikki köydet bowie-puukkonsa hyvin hiotulla terällä. Eihän sellainen
amerikkalainen, jolla ei aina olisi bowie-puukkoa taskussaan, enää
olisikaan amerikkalainen.

Siinä muuten olikin kaikki, kun Phil Evans jälleen sai kyvyn liikkua ja
puhua. Silmilleen hän ei sittenkään löytänyt hyödyllistä käyttöä --
ainakaan aluksi. Kopissa vallitsi sankka pimeys. Mutta hitunen
valonhäivää pilkisteli jonkinlaisesta ampuma-aukosta, joka oli
puhkaistu seinään parin metrin korkeudelle.

Kuten saattoi odottaakin, Phil Evans ei minkään persoonallisen kaunan
takia vähääkään viivytellyt vapauttamasta kilpailijaansa. Muutamat
bowie-puukon viillokset riittivät katkaisemaan ne solmut, jotka
kiristivät setä Prudencen jalkoja ja käsiä. Silloin hän vääntäytyi heti
puoliksi raivoissaan polvilleen, kiskaisi siteen silmiltään ja
suukapulan irti ja lausui tukahtuneella äänellä:

-- Kiitos!

-- Ei kestä, toinen vastasi.

-- Phil Evans!

-- Setä Prudence!

-- Täällä ei enää ole Weldon Instituutin puheenjohtajaa eikä sihteeriä,
ei enää vihamiehiä!

-- Olette oikeassa, Phil Evans myönsi. -- Me olemme nyt vain kaksi
miestä, joiden pitää kostaa kolmannelle, sillä tämä konnantyö vaatiikin
ankaria vastatoimenpiteitä. Ja se kolmas on...

-- Se on Robur!

-- Niin juuri, Robur.

Kerrankin ilmeni siis asia, josta molemmat entiset kilpailijat olivat
täysin yhtä mieltä. Siitä ei tarvinnut pelätä mitään väittelyä.

-- Entä palvelijanne? Phil Evans huomautti viitaten pimeässä
Frycollinia kohti, joka puhkui kuin hylje. -- Hänet pitää myös päästää
siteistä.

-- Ei vielä, setä Prudence vastasi. -- Hän saisi meidät hermostumaan
ruikutuksillaan, mutta meillä on tärkeämpääkin tehtävää kuin surkutella
kohtaloamme.

-- Mitä siis, setä Prudence?

-- Pelastaa nahkamme, jos se on mahdollista.

-- Ja vaikka se olisi mahdotontakin.

-- Aivan oikein, Phil Evans, vaikka se olisi mahdotontakin.

Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että tämä kaappaus olisi jonkun muun
kuin salaperäisen Roburin syytä, se ei voinut pälkähtääkään arvoisan
puheenjohtajan tai hänen virkaveljensä päähän. Tavalliset kelpo roistot
olisivatkin tietysti siepanneet heiltä kellot, jalokivet, lompakot,
kukkarot ja sitten heittäneet heidät Schuylkill-joen pohjaan
sivallettuaan puukolla hyvän iskun kurkkuun, telkeämättä heitä ties
minne... Niin, missä he nyt olivat? Se oli todella vakava kysymys, jota
sieti pohtia, ennen kuin ryhdyttäisiin valmistelemaan karkaamista ja
voitaisiin edes hiukan toivoa sen onnistuvan.

-- Phil Evans, setä Prudence jatkoi, -- kokouksesta lähtiessämme meidän
ei olisi pitänyt vaihtaa keskenämme eräitä kohteliaisuuksia, joita ei
nyt ole syytä enää muistella, vaan meille olisi ollut edullisempaa
hiukan varoa hajamielisyyttämme. Jos olisimme pysyneet Philadelphian
kaduilla, meidän ei olisi näin käynyt. Robur oli arvatenkin aavistanut,
mitä kokouksessa tapahtuisi; hän osasi ennakolta ottaa lukuun, että
hänen uhmaava esiintymisensä ehdottomasti raivostuttaisi kaikkia, ja
oli kaiketi jättänyt portille muutamia roistojaan, joiden piti antaa
hänelle aseellista apua. Kun me sitten lähdimme Walnut-kadulta, hänen
kätyrinsä seurasivat meitä, tulivat perässämme, ja kun he näkivät
meidän varomattomasti marssivan Fairmont-puistoon, heidän oli helppo
toteuttaa konnantyönsä.

-- Juuri niin, Phil Evans myönsi. -- Oli kerrassaan väärin, ettemme
suoraa päätä palanneet kotiin.

-- Ainahan ollaan väärässä, kun ei ole järkeä päässä, setä Prudence
vastasi.

Tällä hetkellä kuului kopin pimeimmästä nurkasta syvä huokaus.

-- Mitä se on? Phil Evans kysyi.

-- Ei mitään! Frycollin vain näkee unta.

Ja setä Prudence jatkoi:

-- Siitä hetkestä, jolloin meidät siepattiin kiinni muutaman askeleen
päässä aukeaman laidasta, siihen hetkeen, jolloin meidät teljettiin
tähän komeroon, ei voinut kulua enempää kuin kymmenen minuuttia. Siitä
voi varmasti päättää, ettei meitä ole laahattu Fairmont-puiston
ulkopuolelle...

-- Ja jos meitä olisi kuljetettu jonnekin, olisimme kaiketi tunteneet
kulkuneuvon liikkuvan.

-- Sitä minäkin, setä Prudence vastasi. -- Niinpä saammekin olla
varmoja siitä, että olemme nyt suljettuina jonnekin ajoneuvon koppiin.
Kenties tämä on sellainen pitkä vankkuri, joita käytetään
ruohoaavikoilla, tai taikureiden markkinakoju...

-- Arvatenkin! Jos tämä taas olisi Schuylkill-joen rantaan kiinnitetty
vene, sen täytyisi edes hiukan keinahdella puolelta toiselle, kun vesi
virtaa sen alla.

-- Samaa mieltä minäkin, aina samaa mieltä, setä Prudence toisti, -- ja
kun vielä siis olemme kentällä, minusta näyttää nyt jos koskaan olevan
paras aika karata. Saammehan sitten jälkeenpäin etsiä sitä Roburia...

-- Ja panna hänet kalliisti maksamaan sen, että hän riisti vapauden
kahdelta Amerikan Yhdysvaltojen kansalaiselta!

-- Kalliisti... hyvin kalliisti!

-- Mutta mikähän se on miehiään? Mistä hän lienee kotoisin? Onko hän
englantilainen, saksalainen vai ranskalainen...

-- Konna se on, eikä muuta tietoa tarvita, setä Prudence vastasi. -- Ja
nyt työhön!

Sitten molemmat alkoivat kädet ojossa, sormet harallaan, tunnustella
vankilansa seiniä löytääkseen jonkin liitoksen tai raon. Ei mitään, ei
ovessakaan mitään. Se oli suljettu ilmatiiviisti, ja mahdotonta oli
murtaa lukkoakaan. Piti siis puhkaista reikä ja livahtaa siitä ulos.
Mutta sitä varten oli otettava selville, pystyisivätkö bowie-puukot
seiniin vai tylsyisivätkö tai taittuisivatko niiden terät siinä
puuhassa.

-- Mitähän tuo lakkaamaton hyrinä tarkoittaa? kysyi Phil Evans, jota
jatkuva "frrrr" yhä ihmetytti.

-- Tuulee, mitäs muuta, setä Prudence vastasi.

-- Tuulee, niinkö? Mutta minusta näytti keskiyöhön asti, että ilta oli
ihan tyyni...

-- Totta kyllä, Phil Evans. Jollei se hyrinä aiheudu tuulesta, niin
mitä se teidän mielestänne voisi olla?

Phil Evans käänsi esiin veitsensä parhaimman terän ja koetti viiltää
seinää lähellä ovea. Kenties riittäisi, jos saisi puhkaistuksi läven,
niin että pääsisi avaamaan ulkopuolelta, sillä olihan mahdollista, että
ovea piti kiinni vain salpa tai että avain oli jäänyt lukkoon.

Muutaman minuutin ahertamisesta ei ollut muuta tulosta kuin että
bowie-puukon terät tulivat lovia täyteen, niiden kärki katkesi ja ne
muuttuivat tuhathampaisiksi sahoiksi.

-- Eikö pysty, Phil Evans?

-- Ei.

-- Tuntuuko siltä, että olemme teräskopissa?

-- Ei, setä Prudence. Kun näitä seiniä koputtaa, ei kuulu vähääkään
metallista sointia.

-- Ovatko ne siis rautatammea?

-- Ei, ei rautaa eikä tammea.

-- No mitä ainetta?

-- Lempo sen tietää, mutta ainakaan ei sellaista ainetta, johon teräs
pystyisi.

Setä Prudence sai raivonpuuskan, kirosi ja potkaisi jymisevää lattiaa,
samalla kun hänen kätensä yrittivät kuristaa kuviteltua Roburia.

-- Tyyntykää, setä Prudence, Phil Evans sanoi hänelle. -- Malttakaa
mielenne ja yrittäkää vuorostanne.

Setä Prudence yritti, mutta bowie-puukko ei kyennyt leikkaamaan seinää,
johon se ei saanut edes parhaimmalla terällään uurretuksi naarmua,
sillä se oli kuin kristallia.

Karkaaminen oli siis mahdotonta, mikäli sitä tahdottiin yrittää sitten,
kun ovi olisi saatu auki.

Ei auttanut muu kuin tyytyä kohtaloon, ainakin toistaiseksi, mikä ei
juuri ollut jenkkien mielenlaadun mukaista, ja jättää pelastus sattuman
varaan, mikä taas oli kerrassaan vastenmielistä käytännön miehille.
Mutta tähän alistumiseen liittyi herjauksia, törkeitä sanoja, kiihkeitä
syytöksiä Roburia vastaan, joka varmaankaan ei piitannut niistä mitään,
mikäli hän yksityiselämässään oli vähänkään samanlainen kuin
esiintyessään julkisesti Weldon Instituutin kokouksessa.

Sillä välin alkoi Frycollin osoittaa hyvinkin selvästi oireita
pahoinvoinnista. Joko hänellä oli vatsakouristuksia tai hänellä oli
lihaskramppeja, joka tapauksessa hän reuhtoi perin surkuteltavasti.

Setä Prudencen mielestä näytti olevan parasta tehdä loppu tästä
voimistelusta leikkaamalla poikki neekeriä sitovat köydet.

Kenties hän sittenkin sai katua sitä. Sillä vapaaksi päästyään
Frycollin päästi loputtomia valituksia, joissa kauhun tuskat
sekoittuivat nälän vaivoihin. Miesparan pää kärsi yhtä pahasti kuin
vatsa. Vaikeata olisi ollut sanoa, kumpaa neekerin piti erityisemmin
kiittää siitä, mitä hän nyt koki.

-- Frycollin! setä Prudence huudahti.

-- Master setä...! Master setä! neekeri vastasi kesken kahden surkean
ruikutuksen.

-- On mahdollista, että meidät on tuomittu nälkäkuolemaan tässä
kirotussa kopissa. Mutta me olemme päättäneet olla sortumatta niin
kauan kuin käytettävänämme on mikä tahansa äärimmäinen ravitsemiskeino
elämämme jatkamiseksi.

-- Aiotteko syödä minut? Frycollin huusi.

-- Niin kuin aina käytetään neekeriä tällaisessa tapauksessa! Sen
vuoksi Frycollin, yritä olla niin, että sinut unohdetaan...

-- Tai muuten sinut fri-kas-soi-daan! Phil Evans lisäsi.

Ja Frycollin pelkäsikin tosissaan, että hänet käytettäisiin pidentämään
kahden ilmeisesti kalliimman ihmisen henkeä. Niinpä hänen ei auttanut
muu kuin tyytyä valittamaan ääneti itsekseen.

Mutta aika kului, ja kaikki yritykset oven tai seinän murtamiseksi
olivat jääneet tuloksettomiksi. Mistä aineksesta seinät oli tehty, se
ei selvinnyt. Ne eivät olleet metallia, puuta eikä kiveä. Muuten kopin
lattiakin tuntui olevan samaa salaperäistä ainesta. Kun sitä polki
jalalla, kuului outoa kuminaa, jota setä Prudencen olisi ollut hieman
vaikea määritellä miksikään ennestään tunnetuksi ääneksi. He tekivät
myös toisen huomion: lattian alla tuntui olevan tyhjää, ainakin
kuminasta päätellen, ikään kuin se ei olisikaan ollut Fairmont-puiston
maaperällä. Ja sama selittämätön hyrinä kuului koskettavan sen
alapintaakin. Kaikki tämä sai heidät levottomiksi.

-- Setä Prudence! Phil Evans sanoi.

-- No mitä, Phil Evans? setä Prudence kysyi.

-- Luuletteko, että koppimme on siirtynyt paikaltaan?

-- En suinkaan.

-- Mutta silloin, kun meidät ensin teljettiin tänne, muistan varmasti
tunteneeni tuoreen ruohon hajun ja havupuiden pihkaisen tuoksun. Nyt
sen sijaan minun on turha vetää ilmaa sieraimiini -- kaikki nuo tuoksut
ovat haihtuneet...

-- Se on totta.

-- Kuinka sen voi selittää?

-- Sen saa selittää kuinka tahansa, Phil Evans, paitsi otaksumalla,
että vankilamme olisi liikkunut minnekään. Toistan vieläkin, että jos
meitä nyt kuljetettaisiin ajoneuvoilla tai koppimme olisi liikkuvassa
veneessä, me sen myös varmasti tuntisimme.

Frycollin päästi silloin pitkän ähkäyksen, jota olisi voinut luulla
hänen viimeiseksi huokauksekseen, ellei sitä olisi seurannut monta
muuta.

-- Tekee jo mieli kuvitella, että Robur piakkoin noutaa meidät täältä
puheilleen, Phil Evans virkkoi.

-- Sitä minäkin toivon, setä Prudence huudahti, -- ja silloin minä
sanon hänelle...

-- Mitä?

-- Että hän aluksi oli röyhkeä ja lopuksi ilmetty konna! Tällä hetkellä
Phil Evans pani merkille, että alkoi koittaa päivä. Valo oli vielä
hämärää pilkottaessaan koppiin pienestä aukosta, joka oli puhkaistu
seinän yläosaan vastapäätä ovea. Kello täytyi siis olla noin neljä
aamulla, koska juuri siihen aikaan päivästä, tällä leveysasteella ja
kesäkuussa, Philadelphian horisontti alkaa vaaleta auringon ensi
säteistä.

Mutta kun setä Prudence otti esille lyöntikoneistolla varustetun
taskukellonsa -- mestariteoksen, joka oli valmistettu hänen
virkatoverinsa omassa tehtaassa -- ja painoi sen nuppia, se soitti
vasta neljännestä vaille kolmea, vaikka kello selvästi kuului käyvän.

-- Merkillistä, Phil Evans huomautti. -- Kello neljännestä vaille kolme
pitäisi vielä olla pimeä.

-- Sitä ei voi muutoin selittää kuin että kelloni on jätättänyt, setä
Prudence tuumi.

-- Mitä? Phil Evans huudahti kiivastuen. -- _Walton Watch Companyn_
valmistama kello!

Oli miten oli, se ainakin oli varmaa, että aamu koitti. Vähitellen tuli
aukko näkyviin valkoisena läikkänä kopin sakeassa pimeydessä. Kuitenkin
saattoi huomata, että vaikka sarastus tulikin pikemmin kuin
neljäskymmenes eli Philadelphian leveysaste oikeastaan salli, se ei
lisääntynyt niin nopeasti kuin tällä kohdalla päiväntasaajan ja
pohjoisnavan välillä muuten oli tapana.

Tämä uusi havainto oli setä Prudencen ansiota, mutta mitään selitystä
ei siihenkään keksitty.

-- Ehkä voisi joten kuten kavuta tuon aukon luo, Phil Evans virkkoi, --
ja yrittää katsoa, missä nyt ollaan.

-- Se käy hyvinkin päinsä, setä Prudence vastasi ja lisäsi, kääntyen
Frycolliniin päin:

-- Fry, kömmipäs pystyyn!

Neekeri suoristautui.

-- Nojaa selkääsi tuohon seinään, setä Prudence jatkoi, -- ja te, Phil
Evans, nouskaa hänen olkapäilleen, samalla kun minä tuen häntä, ettei
hän lysähdä altanne.

-- Hyvä on, Phil Evans vastasi.

Hetkistä myöhemmin hän seisoi polvillaan Frycollinin hartioilla, silmät
aukon tasalla.

Aukossa ei ollut sellaista mykiömäistä lasia kuin laivan ikkunassa,
vaan siinä oli tavallinen ruutu. Vaikkei se ollut kovin paksu, jäi Phil
Evansille kuitenkin perin rajoittunut näköala.

-- Mitä siitä, lyökää se rikki, setä Prudence sanoi. -- Ehkä sitten
näette paremmin.

Phil Evans iski bowie-puukkonsa varrella pikku ruutua, joka helähti
kuin hopea, mutta ei mennyt rikki. Toinen isku oli kahta kovempi. Sama
tulos.

-- Sekin vielä! Phil Evans huudahti, -- murtumatonta lasia!

Sitä ei voinut selittää muutoin kuin että tämä ruutu oli keksijä
Siemensin menettelytapojen mukaan karaistua lasia, koska se yhä
toistetuista iskuista huolimatta pysyi eheänä.

Mutta tällä välin oli aamu käynyt sen verran valoisaksi, että ruudun
läpi näki ulkomaailmaan -- ainakin sen näköpiirin rajoissa, jota aukko
kehysti.

-- Mitä te näette? setä Prudence kysyi.

-- En mitään.

-- Mitä? Ettekö näe metsää?

-- En.

-- Ettekö edes ylimpiä oksia?

-- En niitäkään.

-- Nyt ei siis enää ollakaan aukeaman keskellä?

-- Ei siellä eikä puistossa.

-- Näettekö edes talojen kattoja tai muistopatsaiden huippuja? kysyi
setä Prudence, jonka pettymys ja raivo yhä yltyi.

-- Ei näy kattoja eikä huippuja.

-- Mitä? Eikö ainoatakaan lipputankoa, kirkontornia tai tehtaanpiippua?

-- Ei kerrassaan mitään muuta kuin tyhjää avaruutta.

Juuri sillä hetkellä kopin ovi avautui. Kynnykselle ilmestyi muuan
mies. Hän oli Robur.

-- Arvoisat ilmapallon harrastajat, hän sanoi vakavalla äänellä, -- nyt
olette vapaat menemään minne tahdotte...

-- Vapaat! setä Prudence huudahti.

-- Niin juuri... _Albatrossin_ tiloissa!

Setä Prudence ja Phil Evans hyökkäsivät ulos kopista. Mitä he näkivät?

1200 tai 1300 metriä heidän alapuolellaan levisi jokin maa, jota he
turhaan yrittivät tunnistaa.



SELOSTUS LENTOKONEESTA.


Milloin ihminen lakkaa matelemasta alhaalla maassa asuakseen taivaan
sinessä ja rauhassa?

Tähän Camille Flammarionin kysymykseen on helppo vastata: se aika tulee
silloin, kun mekaniikka on edistynyt niin pitkälle, että ihminen voi
lentää. Ja muutamia vuosia onkin jo voitu aavistaa, että jos sähkön
apuun turvaudutaan entistä käytännöllisemmällä tavalla, tämä tehtävä
saataisiin varmasti ratkaistuksi.

Vuonna 1783, jo ennen kuin Montgolfier-veljekset olivat rakentaneet
ensimmäisen ilmapallonsa ja fyysikko Charles tehnyt ensimmäisen
samantapaisen kokeensa, olivat muutamat uskaliaat miehet haaveilleet
avaruuden valloittamista mekaanisten kojeiden avulla. Ensimmäiset
keksijät eivät siis olleet kuvitelleet ilmaa kevyempiä koneita -- eikä
heidän aikansa fysiikka olisikaan sallinut ajatella tällaisia. Heidän
kannaltaan oli ilmassa liikkuminen mahdollista ainoastaan siten, että
väline oli ilmaa raskaampi, jonkinlainen lentokone, joka oli
valmistettu lintua jäljitellen.

Juuri niin oli menetellyt myös se mieletön Ikaros, Daidaloksen poika,
jonka vahalla kiinnitetyt siivet irtosivat auringon lähellä.

Mutta ellemme siirrykään klassisen taruston aikakauteen tai puhu
tarentolaisesta Archytaasta, niin jo Danten, Leonardo da Vincin,
Guidottin teoksissa tavataan kehitelmiä koneista, joiden oli määrä
liikkua ilmakehässä. Kaksi ja puoli vuosisataa myöhemmin alkoi
keksijöiden lukumäärä lisääntyä. Vuonna 1742 valmisti markiisi de
Bacqueville erään siipilaitteen, kokeili sitä Seine-virran yläpuolella
ja pudotessaan taittoi toisen käsivartensa. Vuonna 1768 suunnitteli
Paucton rakentaa erään koneen, jossa olisi kaksi potkuria, kannattava
ja kuljettava. Vuonna 1781 rakensi Badenin ruhtinaan arkkitehti
Meerwein siipilyöntikoneen, ja väitti äskettäin keksittyjen
ilmapallojen ohjaamista mahdottomaksi. Vuonna 1784 saivat Launoy ja
Bienvenu jousikäyttöisen potkurisiipisen koneen liikkumaan. Vuonna 1808
suoritti itävaltalainen Jacob Degen lentokokeita. Vuonna 1810 ilmestyi
nantesilaisen Deniaun lentokirjanen, jossa esitettiin ilmaa raskaamman
koneen periaatteita.

Sitten vuodesta 1811 vuoteen 1840 seurasi Berblingerin, Vigualin,
Sartin, Dubochetin, Cagniardin, Latourin tutkimukset ja keksinnöt.
Vuonna 1842 sommitteli englantilainen Henson laitteen, jossa oli
kaltevia tasoja ja höyrykäyttöisiä potkureita, vuonna 1845 kehitti
Cossus koneensa, jossa oli nousupotkureita; vuonna 1847 oli Camille
Vertja hänen sulkasiipinen potkurikoneensa; vuonna 1852 Letur ja hänen
ohjattava laskuvarjolaitteensa, jonka kokeileminen vei häneltä hengen;
samana vuonna Michel Loup ja hänen liitotasonsa, jossa oli neljä
kääntyvää siipeä; vuonna 1853 Béléguic ja hänen ilmatasonsa, joka
pantiin liikkeelle vetopotkureilla, Vaussin-Chardannes ja hänen
vapaasti lentävä, ohjattava leijansa, Georges Cauley ja hänen
kaasumoottorilla varustetut lentotasonsa. Vuodesta 1854 vuoteen 1863
esiintyivät Joseph Pline, joka saa monta patenttia erilaisista
lentolaitteista, Bréant, Carlingford, Le Bris, Du Temple, Bright,
joiden nousupotkurit oli käännetty alaspäin, Smythies, Panafieu,
Crosnier sekä muita.

Vihdoin vuonna 1863 perustettiin Pariisissa Nadarin toimesta ilmaa
raskaampia lentokoneita harrastavien seura. Siellä keksijät kokeilivat
koneilla, joista muutamat olivat jo saaneet patentin: Ponton d'Amécourt
ja hänen höyrykäyttöinen potkurisiipensä, La Landelle ja hänen
laitteensa, jossa oli sekä potkureita että kaltevia siipiä ja
laskuvarjoja. Louvrié ja hänen ilmaveneensä, Esterno ja hänen
mekaaninen lintunsa, Groof ja hänen koneensa, jonka siipiä liikutettiin
vivuilla. Nyt oli päästy vauhtiin, keksijät keksivät, matemaatikot
laskivat kaikki, miten ilmassa pystyttäisiin lentämään. Bourcart, Le
Bris, Kaufmann, Smyth, Stringfellow, Prigent, Danjard, Pomés ja de la
Pauze, Moy, Pénaud, Jobert, Hureau de Villeneuve, Achenbach, Garapon,
Duchesne, Danduran, Parisel, Dieuaide, MelkisofF, Forlanini, Brearey,
Tatin, Dondrieux, Edison, toiset käyttäen siipiä tai potkureita, toiset
kaltevia tasoja, kuvittelivat, loivat, valmistivat, täydensivät
lentokoneitaan, jotka olivat valmiit toimimaan silloin, kun joku
keksijä toimittaisi heille hyvin voimakkaan ja erittäin kevyen
moottorin.

Suotakoon anteeksi tämä jokseenkin pitkä nimiluettelo. Eikö ollut
tarpeellista näyttää, kuinka ilmassa liikkumisen aate on askel
askeleelta kehittynyt, kunnes vihdoin esiintyy Robur, ilmojen
valloittaja? Olisiko tämä insinööri ilman edeltäjiensä hapuilua ja
kokeita voinut suunnitella niin täydellistä konetta? Varmaankaan ei! Ja
samalla kun hän vain halveksi niitä, jotka vieläkin itsepäisesti
koettivat ratkaista ilmapallon ohjaamisen ongelmaa, hän piti suuressa
arvossa kaikkia ilmaa raskaamman kannattajia, englantilaisia,
amerikkalaisia ja varsinkin ranskalaisia, koska näiden kokeet, joita
hän sitten oli täydentänyt, olivat opastaneet häntä kehittämään ja
rakentamaan tämän _Albatross_-nimisen lentokoneen, joka oli lähtenyt
kiitämään ilmavirtojen halki.

-- Kyyhkynen lentää, oli huudahtanut muuan lentotaidon innokkaimpia
harrastajia.

-- Kerran poljetaan ilmaa samoin kuin jalka polkee maata! oli vastannut
eräs hänen kiihkeimpiä kannattajiaan.

-- Junaveturin sijaan ilmaveturi! oli lausunut kaikkein kovaäänisin
mies, joka sitten pani julkisen sanan pasuunat soimaan herättääkseen
vanhan ja uuden maailman.

Mikään ei ollutkaan kokemuksen ja laskelmien nojalla varmempaa kuin
että ilmalla oli varsin tehokas kantokyky. Pyöreä laskuvarjo, jonka
läpimitta oli vain yksi metri, voi sekä hiljentää putoamista ilmassa
että tehdä sen vauhdin tasaiseksi. Se oli voitu kokeilla todistaa.

Samoin tiedettiin, että kun kulkunopeus oli suuri, painovoiman vaikutus
väheni melkein samassa suhteessa kuin nopeuden neliö kasvoi, eikä sitä
kyllin nopeassa liikkeessä tarvinnut paljonkaan ottaa huomioon.

Oltiin myös selvillä siitä, että mitä suurempi oli lentävän eläimen
paino, sitä vähemmän lisääntyi suhteellisesti sen kannattamiseksi
tarvittavien siipien pinta-ala, vaikka isomman lentäjän liikkeet
olivatkin hitaampia.

Lentokoneen tuli siis olla rakennettu niin, että siinä käytettiin
parhaiten hyödyksi luonnonlakeja ja jäljiteltiin lintua, "ilmassa
tapahtuvan liikkumisen ihailtavaa tyyppiä", kuten oli sanonut tohtori
Marey, Ranskan Instituutin jäsen.

Niitä koneita, jotka voivat tyydyttää lentämisen vaatimukset, oli
pääpiirteiltään kolme lajia:

1) Pyörivä- eli potkurisiipiset, joissa potkurien akselit olivat
pystysuoria.

2) Suorasiipiset, jotka koettivat matkia lintujen luonnollista lentoa.

3) Ilmatasot, jotka oikeastaan eivät olleet muuta kuin kaltevia tasoja,
kuten leijat, mutta vaakasuorien potkurien vetämiä tai työntämiä.

Kullakin näistä järjestelmistä oli ollut ja oli vieläkin jyrkkiä
kannattajia, jotka eivät tinkineet pääasiasta vähääkään.

Robur puolestaan oli monesta syystä hylännyt molemmat ensimmäiset
suunnitelmat.

Tosin oli varmaa, että suorasiipinen kone, mekaaninen lintu, tarjosi
muutamia etuja. Sen olivat todistaneet Renaudin työt ja kokeet vuonna
1884. Mutta kuten hänelle oli huomautettu, luontoa ei saanut matkia
orjallisesti. Vetureita ei ollut jäljennetty jäniksistä eikä
höyrylaivoja kaloista. Edellisiin oli pantu pyörät, jotka eivät olleet
jalkoja, jälkimmäisiin potkureita, jotka eivät olleet eviä. Eikä se
suinkaan ollut haitannut niiden kulkua, vaan päinvastoin. Ollaanko
muuten selvillä siitä, mitä mekaanisesti oikeastaan tapahtui lintujen
lennossa, koska se koostui hyvin monimutkaisista liikesarjoista? Eikö
tohtori Marey ollut vihjaissut, että sulat siipiä nostettaessa ehkä
aukenivat raolleen päästääkseen ilman puhaltamaan lävitseen, jollaista
liikettä oli ainakin hyvin vaikea suorittaa koneellisesti?

Toisaalta oli varmaa, että ilmatasot olivat tuottaneet muutamia hyviä
tuloksia. Kun potkurit työnsivät ilmakerrosta vastaan kaltevan pinnan,
se vaikutti tietysti samoin kuin jos konetta olisi kohotettu, ja
kokeissa käytetyt pienoiskoneet olivat näyttäneet, että se paino, joka
koneeseen saatiin panna sen oman painon lisäksi, lisääntyi samassa
suhteessa kuin nopeuden neliö. Se tuotti melkoisia etuja -- vieläpä
suurempia kuin mitä liikkuvat ilmapallot olivat voineet tarjota.

Sitten Robur oli ajatellut, että mitä yksinkertaisempaa järjestelmää
käytettiin, sitä parempi olisi tulos. Ja potkurit -- nämä laitteet,
joita vastaan oli niin hurjasti riehuttu Weldon Instituutin kokouksessa
-- olivatkin tyydyttäneet kaikkia hänen lentokoneensa tarpeita. Toiset
potkurit kannattivat konetta ilmassa, toiset vetivät sitä siten, että
sekä nopeus että turvallisuus oli taattu.

Teoreettisesti voisikin sellaisen potkurin avulla, jossa kierteen nousu
oli kyllin vähäinen, mutta pinta-ala melkoisen suuri, kuten oli
lausunut Victor Tatin, "tätä järjestelmää äärimmilleen kehittämällä
nostaa ilmaan kuinka suuren painon tahansa vähimmällä mahdollisella
voimalla".

Sen sijaan, että suorasiipinen kone -- lintujen siivenlyöntejä matkien
-- nousi nojaten ilmaan kuin alustaan, kohosi potkurisiipinen piesten
ilmaa vinosti potkurinsa levyillä, ikään kuin kapuisi kaltevaa pintaa
ylös. Itse asiassa nämä levyt olivat siipiä, mutta toisenlaisia kuin
vesirattaassa. Potkuri liikkui tietysti akselinsa suuntaan. Jos akseli
oli kohtisuora, liikkui potkurikin kohtisuoraan. Samoin liike oli
vaakasuora, jos akseli oli vaakasuorassa asennossa.

Insinööri Roburin koko lentokone perustui juuri näihin kahteen
toimintoon.

Seuraavassa annetaan siitä tarkka kuvaus, jossa selvitetään kolme
pääosaa: alusta kohottavat ja eteenpäin kuljettavat laitteet ja itse
koneisto.

Alusta -- Se oli kolmekymmentä metriä pitkä ja neljä metriä leveä
siltama, samantapainen kuin laivankansi, jonka kokka oli
aallonhalkaisijan muotoinen. Sen alla oli pyöreä, tukevaksi rakennettu
laivanrunko, jonka sisällä olivat mekaanista voimaa kehittävät
laitteet, kaikenlaisten tarpeiden, kuten ampuma- ja ruokavarojen ja
suolattoman veden säiliöt, työkalut ja korjauspaja. Alustaa ympäröi
muutamiin kevyihin tankoihin kiinnitetty rautasäleikkö ja tämän
yläreunaa pitkin kaidepuu. Kannella oli kolme kajuuttaa, joiden
osastoista toisia käytettiin miehistön asuntona, toiset oli varattu
koneistolle. Keskikajuutassa toimi kone, joka oli kaikkien
_Albatrossin_ ilmaan kohottavien laitteiden voimanlähteenä;
kokanpuolisen kajuutan kone pyöritti keulapotkuria; peräpuolisen
kajuutan kone peräpotkuria ja kaikilla näillä kolmella koneella oli oma
erikoinen käynnistyslaitteensa. Kokan puolella, ensimmäisessä
kajuutassa, oli miehistön ruokakomero, keittiö ja vahtihuone. Perän
puolella, viimeisessä kajuutassa oli useita hyttejä, muun mukana
insinöörin hytti, ruokasali ja sen päällä lasikoppi, jossa ruorimies
oleskeli ohjaten lentoalusta voimakkaalla peräsimellä. Kaikkiin näihin
kajuuttoihin tuli valoa seinäaukoista, jotka oli täytetty tavallisia
ruutuja kymmenen kertaa vahvemmaksi karaistulla lasilla. Rungon alle
oli kiinnitetty hyvin kimmoisia jousia, joiden oli määrä lieventää
tärähdystä laskeuduttaessa, vaikka maihinlasku muuten voitiinkin
suorittaa erinomaisen tasaisesti ja hiljaa, sillä insinööri Robur osasi
täydellisesti hallita lentokoneensa liikkeitä.

Kohottavat ja eteenpäin työntävät laitteet. -- Alustasta kohosi
kolmekymmentäseitsemän pystysuoraa akselia, kummallakin sivulla
viisitoista ja keskellä seitsemän muita korkeampaa. Voisi siis sanoa,
että tämä oli kuin 37-mastoinen laiva. Kuhunkin mastoon oli purjeiden
asemesta kiinnitetty kaksi vaakasuoraa potkuria, joissa läpimitta ja
kierteen nousu olivat jokseenkin vähäisiä, mutta jotka voitiin panna
pyörimään huimaavan nopeasti. Jokaisen akselin liike oli toisista
riippumaton, ja sitä paitsi ne parittain pyörivät vastakkaisiin
suuntiin -- jollainen järjestely on välttämätön siksi, ettei lentoalus
alkaisi kieppua ympäri. Tällä tavalla potkurit, jotka yhä kohottivat
itseään kohtisuoran ilmapatsaan yläpuolelle, pysyivät tasapainossa
vaakasuoraa vastusta kohti. Kaikkiaan oli siis seitsemänkymmentäneljä
kohottavaa potkuria, joiden kolme haaraa oli kiinnitetty metallisen
keskuksen ulkoreunaan. Moottorivoiman säästämiseksi oli potkurien
keskukset sommiteltu hyrrän muotoiseksi. Sekä edessä että takana oli
vaakasuoran akselin varassa nelihaarainen potkuri, jossa kierteen nousu
oli hyvin loiva. Nämä kaksi potkuria, jotka olivat paljon isompia kuin
mastojen huippuihin kiinnitetyt, pyörivät eri suuntiin, ja kierteen
täytyi niissä olla päinvastainen, koska ne molemmat kuljettivat
lentoalusta eteenpäin. Luonnollisesti näidenkin pyörimisnopeus oli
huimaava.

Ylimalkaan oli aluksessa otettu huomioon kaikki hyvät puolet eri
järjestelmistä, joita olivat suositelleet Cossus, La Landelle ja Ponton
d'Amecourt ja joita sitten insinööri Robur on täydentänyt. Mutta
erityisesti keksijän oikeus oli suotava Roburille liikevoiman
valinnasta ja sovellutuksesta.

Koneisto. -- Voimaa, jota tarvittiin kannattamaan lentoalusta ilmassa
ja kuljettamaan sitä eteenpäin, Robur ei saanut veden tai muiden
nesteiden höyrystä, paineilmasta tai muista laajenevista kaasuista eikä
räjähtävistä seoksistakaan, jotka pystyvät aikaansaamaan mekaanista
toimintaa, vaan hän otti käytäntöön sähkön, josta kerran tulee
teollisuuden sielu. Muuten hän ei ottanut lentoalukseensa mitään
sellaista konetta, joka kehittäisi sähköä. Hän ei tarvinnut muuta kuin
paristoja ja akkumulaattoreita. Mutta mitä elementtejä näissä
paristoissa oli, mitkä kemialliset aineet panivat ne toimimaan, se oli
Roburin salaisuus. Samoin oli akkumulaattorien laita. Mitä lajia olivat
niiden positiiviset ja negatiiviset levyt, sitä ei annettu ilmi.
Insinööri oli, syystä kyllä, jättänyt hakematta keksinnölleen
patenttia. Kiistämättömänä tuloksena olivat seuraavat edut: paristot
kehittivät sähköä hyvin runsaasti, hänen käyttämänsä hapot olivat
melkein täydellisesti haihtumattomia ja jähmettymättömiä,
akkumulaattorit olivat paljon parempia kuin Fauren, Sellonin ja
Volckmarin suunnittelemat, ja kun sähkövirtaa mitattiin ampereissa,
saatiin ennenkuulumattoman suuria lukuja. Siitä johtui, että koneeseen
saatiin niin sanoaksemme melkein rajaton määrä hevosvoimia pyörittämään
potkureita, jotka antoivat lentoalukselle enemmän nousu- ja
liikuntakykyä kuin se tarvitsikaan millaisissa olosuhteissa tahansa.

Mutta samalla on yhä muistettava, että kaikki tämä oli vain insinööri
Roburin omaisuutta, sillä hän oli pitänyt sen ehdottomasti salassa.
Ellei Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin onnistuisi ottaa
selvää hänen keksinnöstään, olisi hyvinkin luultavaa ettei ihmiskunta
saisi sitä tietoonsa.

Sanomattakin on selvää, että _Albatross_ pysyi riittävän vakaassa
asennossa painopisteensä sijoituksen vuoksi. Ei ollut vähintäkään
vaaraa, että se huolestuttavassa määrin painuisi tai nousisi vinoon
vaakasuorasta suunnasta tai keikahtaisi kumoon sivulle päin.

Vielä voisi kysyä, mistä aineesta insinööri Robur oli rakentanut
ilma-aluksensa -- joksi _Albatrossia_ varsin sattuvasti sopikin
nimittää. Mistä oli muun mukana valmistettu niin kova seinä, ettei Phil
Evansin bowie-puukko siihen pystynyt eikä setä Prudence kyennyt
selittämään sen laatua? Aivan yksinkertaisesti paperista.

Jo monta vuotta tätä ennen oli tällaisen paperin valmistus kehittynyt
melkoisen pitkälle. Liimaton paperi, joka kyllästetään dekstriinillä ja
tärkkelyksellä, muuttuu teräksenkovaksi. Siitä voidaan valmistaa
teloja, kiskoja, rautatievaunujen pyöriä, jotka ovat tukevampia kuin
metalliset ja samalla kevyempiä. Juuri tätä kestävyyttä ja keveyttä oli
Robur tahtonut käyttää hyväkseen ilma-aluksensa rakentamisessa. Kaikki,
kansi, runko, kajuutat, oli oljista tehtyä paperia, joka oli
puristuksessa muuttunut ikään kuin metalliksi, ja lisäksi se oli
palamatonta, jota etua ei suinkaan sovi pitää vähäpätöisenä hyvin
korkealla liitävässä laitteessa. Mitä tuli akseleihin, potkurien
levyihin ja yleensä niihin välineisiin, jotka kuljettivat ilma-alusta,
oli hyytelöisistä kuiduista, kun näitä oli asianmukaisesti muokattu,
saatu niitä varten kyllin kestävää ja taipuista ainetta, joka mukautui
mihin muotoihin tahansa, jota useimmat kaasut, nesteet tai hapot eivät
kyenneet liuottamaan -- puhumattakaan sen eristämiskyvystä -- ja jonka
käyttäminen _Albatrossissa_ metallin sijasta oli perin tärkeä saavutus.

Ilma-aluksen henkilökuntaan kuuluivat insinööri Robur, hänen
työnjohtajansa Tom Turner, yksi koneenkäyttäjä ja tämän kaksi
apulaista, kaksi ruorimiestä ja kokki, yhteensä kahdeksan henkeä,
jotka hyvin riittivät kaikkiin eri tehtäviin. Metsästys- ja
taisteluvälineitä, kalastusvehkeitä, sähkölyhtyjä, havaintovälineitä,
kuten kompasseja ja sekstantteja paikan ja suunnan määrittämiseksi,
lämpömittari, useita ilmapuntareita, joista toisilla mitattiin nousun
korkeutta, toisilla ilmanpaineen vaihteluja, myrskylasi myrskyjen
ennustamiseksi, pieni kirjasto, pieni kuljetettava kirjapaino, kannen
keskellä navan varassa kääntyvä pieni takaaladattava tykki, josta voi
ampua kuuden senttimetrin kuulia, riittävä varasto ruutia, ammuksia,
dynamiittipanoksia, akkumulaattorien sähkövirroista lämpönsä saava
keittiö, joukko säilykkeitä, lihaa ja vihanneksia erityisessä niille
varatussa säiliössä muutamien viina- ja viskitynnyrien ohella ja
kaikenlaista muuta tarpeellista, jotta voi hyvin tulla kuukausimääriä
toimeen laskeutumatta maahan -- sellaisia olivat ilma-aluksen varastot
ja välineet, lukuunottamatta kuuluisaa pasuunaa.

Lisäksi oli kannella pieni uppoamaton kumivene, joka kykeni
kannattamaan kahdeksan miestä joen, järven tai tyynen meren pinnalla.

Mutta oliko Robur ottanut mukaan edes laskuvarjoja tapaturman varalta?
Ei, sillä hän ei uskonut sellaisia onnettomuuksia voivan sattua.
Potkurien akselit olivat toisistaan riippumattomia. Jos jotkut niistä
pysähtyisivät, se ei estäisi toisia pyörimästä. Ja kun puoletkin niistä
toimi, se riitti kannattamaan _Albatrossia_ ilmassa.

-- Ja tämän ilma-aluksen avulla, kuten Robur Valloittaja pian sai
aiheen lausua vierailleen -- tosin vasten tahtoaan saapuneille, -- olen
nyt valtiaana siinä kuudennessa maailmanosassa, joka on suurempi kuin
Eurooppa, Aasia, Afrika, Amerika, Australia yhteensä, ilmojen
Ikariassa, jonne tulevaisuudessa tulee asumaan tuhansia ikarialaisia!



TURHIA KYSYMYKSIÄ.


Weldon Instituutin puheenjohtaja oli ällistynyt, samoin hänen
toverinsa. Mutta kumpikaan ei halunnut vähääkään näyttää
hämmentyneensä, vaikka se oli niin luonnollista.

Palvelija Frycollin ei puolestaan salannut kauhistustaan, kun huomasi
lentävänsä tällaisen ilma-aluksen kannella, eikä yrittänytkään hillitä
itseään.

Potkurit pyörivät kiivaasti heidän yläpuolellaan. Vaikka niiden
pyörimisnopeus olikin suuri, se olisi voitu lisätä kolminkertaiseksi,
mikäli _Albatross_ olisi halunnut päästä suurimpaan lentokorkeuteensa.

Mitä tuli keulassa ja perässä pyöriviin vetopotkureihin, jotka toimivat
jokseenkin kohtuullista vauhtia, ne kuljettivat ilma-alusta tällä
kertaa vain noin kahdenkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa.

Kumartuessaan kantta ympäröivän kaidepuun yli saattoivat _Albatrossin_
matkustajat nähdä allaan pitkän ja mutkikkaan nauhan, joka pienen puron
lailla kiemurteli epätasaisen maan halki, muutamien lampien
kimallellessa auringon vinosti lankeavien säteiden loisteessa. Se oli
eräs joki, vieläpä suurimpia tällä mantereella. Sen vasemmalla rannalla
piirtyi näkyviin vuorijono, joka häipyi silmänkantamattomiin.

-- Voitteko sanoa meille, missä nyt olemme? setä Prudence kysyi ääni
kiukusta vapisten.

-- Minun ei tarvitse sanoa sitä teille, Robur vastasi.

-- No sanotteko edes, minne olemme matkalla? Phil Evans lisäsi.

-- Ilman halki eteenpäin.

-- Kuinka pitkään?

-- Niin kauan kuin on tarpeen.

-- Onko siis aikomuksena kiertää maailman ympäri? Phil Evans kysyi
ivallisesti.

-- Enemmänkin, Robur vastasi.

-- Entä jollei sellainen retki sovi meille? setä Prudence huomautti.

-- Pakko sopia.

Tässä oli esimakua siitä, millaisiksi kehittyisivät _Albatrossin_
isännän ja hänen vieraidensa -- ettemme sanoisi vankien -- väliset
suhteet. Mutta ilmeisesti hän halusi aluksi antaa heille aikaa
rauhoittua, ihailla tätä merkillistä alusta, joka kuljetti heitä
ilmassa, ja sitten arvatenkin onnitella sen keksijää. Niinpä hän lähti
edestakaisin kävelemään pitkin kantta. Vieraat saivat sillä aikaa
mielensä mukaan joko tutkia ilma-aluksen koneistoa, sisustusta tai
kiinnittää kaiken huomionsa maisemaan, joka alhaalla levisi heidän
nähtäväkseen.

-- Setä Prudence, Phil Evans sanoi silloin -- jollen erehdy, niin me
leijailemme nyt luultavasti Kanadan keskikohdalla. Tuo koilliseen päin
virtaava joki ei voi olla muu kuin St. Lawrence. Ja taaksemme jäävä
kaupunki on Quebec.

Se olikin tämä vanha Champlainin perustama kaupunki, jonka peltikatot
välähtelivät auringonpaisteessa kuin peilit. _Albatross_ oli siis
saapunut 46 asteen kohdalle pohjoista leveyttä, se riitti selittämään,
miksi aurinko nousi ennen aikojaan ja aamu valkeni sitten niin
odottamattoman hitaasti.

-- Niin, Phil Evans jatkoi, -- tuolla on varmasti juuri Quebec, joka on
rakennettu amfiteatterin muotoiseksi, ja kukkulalla näkyy sen
linnoitus, Pohjois-Amerikan Gibraltar! Katsokaapa, tuolla näette
molemmat tuomiokirkot, englantilaisen ja ranskalaisen! Ja
tullirakennuksen kupolin harjalla liehuu Britannian lippu!

Phil Evansin näin puhellessa alkoi Kanadan pääkaupunki vähitellen
häipyä kaukaisuuteen. Ilma-alus joutui nyt pienten pilvien
vyöhykkeeseen, joka yhä tuntuvammin peitti auringon heidän näkyvistään.

Kun Robur silloin huomasi, että hänen arvoisat matkustajansa alkoivat
tarkastella _Albatrossin_ ulkonaista rakennetta, hän lähestyi heitä ja
kysyi:

-- Hyvät herrat, uskotteko nyt, että ilmassa voi liikkua sellaisten
laitteiden varassa, jotka ovat ilmaa raskaampia?

Olisi ollut vaikea olla myöntämättä tätä, kun todisteet olivat näin
kouraantuntuvia. Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät vastanneet.

-- Te pysytte vaiti! insinööri jatkoi. -- Teidän on varmaankin niin
nälkä, että on vaikea puhua. Mutta vaikka olen ottanut teidät mukaan
ilmaan, niin saatte silti uskoa, etten aio teitä ruokkia tällä perin
vähän ravitsevalla aineella. Aamiaisenne odottaa teitä.

Kun setä Prudence ja Phil Evans todellakin tunsivat kurnivaa nälkää, ei
nyt ollut syytä kursailla. Eihän ateria velvoittanut mihinkään, ja
sitten kun Robur olisi laskenut heidät takaisin maahan, he aikoivat
entiseen tapaansa ottaa täyden toimintavapauden häntä kohtaan.

Molemmat opastettiin nyt peräkajuutan pieneen ruokasaliin. Siellä oli
asianmukaisesti katettu pöytä, ja he saivat aterioida kahden kesken.
Ruokalajeina oli erilaisia säilykkeitä ja muun muassa sellaista leipää,
jossa oli yhtä paljon jauhoja ja hienoksi jauhettua, hiukan silavalla
maustettua lihaa ja josta kiehautettuna saatiin mainiota keittoa;
sitten oli vielä käristetyn kinkun viipaleita ja juomana teetä.

Frycollinia ei myöskään unohdettu. Keulapuolella hänelle tarjottiin
hyvä annos leipäkeittoa. Miespoloisella täytyi varmaankin olla hirveä
nälkä, jotta hän olisi nyt voinut syödä, sillä hänen leukapielensä
tärisivät kauhusta ja olivat vähällä kieltäytyä kaikesta työstä.

-- Jos tämä menee rikki... Jos tämä menee rikki! onneton neekeri hoki.

Se oli hänelle alituinen kauhun aihe. Ajatelkaapa, että hän olisi
pudonnut puolentoista kilometrin korkeudesta! Silloin hänestä olisi
tullut pelkkää taikinaa!

Tuntia myöhemmin ilmestyivät setä Prudence ja Phil Evans taas kannelle.
Robur ei enää ollut heidän mukanaan. Peräpuolella seisoi ruorimies
lasikopissa, katse kiinni kompassissa, ja noudatti järkähtämättä,
vähääkään epäröimättä, insinöörin määräämää suuntaa.

Mitä tuli muuhun henkilökuntaan, lienee aamiainen ollut syynä siihen,
ettei ketään näkynyt kannella. Ainoastaan toinen koneenkäyttäjän
apulainen, joka oli pantu valvomaan koneiden toimintaa, käveli
edestakaisin kajuuttojen väliä.

Oliko ilma-aluksen vauhti nyt entistä nopeampi, sitä pystyivät arvoisat
virkatoverit arvioimaan ainoastaan epätäydellisesti, vaikka _Albatross_
oli jo päässyt ulos pilvivyöhykkeestä ja maaperä näyttäytyi
tuhannenviidensadan metrin päässä heidän alapuolellaan.

-- Tämä on ihan uskomatonta! Phil Evans virkkoi.

-- Paras kun emme uskokaan, setä Prudence vastasi.

Sitten he siirtyivät keulaan päin ja suuntasivat katseensa länttä
kohti.

-- Tuolla on toinen kaupunki! Phil Evans huudahti.

-- Erotatteko, mikä se on?

-- Kyllä, minusta näyttää, että se on Montreal.

-- Montreal?... Mutta vastahan me jätimme Quebecin enintään kaksi
tuntia sitten.

-- Se todistaa, että tämä lentokone kulkee vähintään satakymmenen
kilometriä tunnissa.

Se olikin ilma-aluksen nopeus tällä hetkellä, ja syy siihen, miksi
matkustajilla ei ollut mitään haittaa kuljettaessa näin kovaa vauhtia
ilman halki, oli se seikka, että sattumalta kuljettiin myötätuuleen.
Jos olisi ollut tyyni sää, olisi tämä nopeus tehnyt aika paljon kiusaa
ulkoilmassa seistessä, koska se oli melkein pikajunan nopeus.
Vastatuuleen mentäessä ei olisi tietenkään pysynyt paikallaan.

Phil Evans ei erehtynyt. _Albatrossin_ alla oli todella Montrealin
kaupunki. Sen tunnisti helposti Victoria-sillasta, joka
putkirakenteisena ulottui St. Lawrence-virran poikki samaan tapaan kuin
rautatien maasilta Venetsiassa laguunin yli. Sitten saattoi erottaa sen
leveitä katuja, suunnattoman tilavia varastomakasiineja, komeita
pankkirakennuksia ja tuomiokirkon, joka oli äskettäin uusittu Rooman
Pietarinkirkon mukaan, ja vihdoin tuli esille Mont Royalin kukkula,
jolta näki yli koko kaupungin ja josta oli tehty upea puisto.

Onneksi Phil Evans oli jo käynyt Kanadan tärkeimmissä kaupungeissa.
Niinpä hän nyt tunsikin niistä muutamia tarvitsematta kysyä Roburilta.
Montrealin jälkeen, noin puoli kahden aikaan päivällä, he sivuuttivat
Ottawan, jonka kosket ylhäältä nähtyinä olivat kuin iso, yli reunojensa
kiehuva kattila. Näky oli suurenmoinen. -- Tuolla on parlamenttitalo,
Phil Evans selitti ja osoitti jonkinlaista Nürnbergissä valmistettua
nukkekotia, joka oli laskettu pienen kummun harjalle. Tämä monivärinen
lelu oli rakenteeltaan samantyylinen kuin Lontoon parlamenttitalo,
samoin kuin Montrealin tuomiokirkko muistutti Rooman Pietarinkirkkoa.
Mutta vähät siitä, joka tapauksessa se oli varmasti Ottawa.

Pian alkoi tämäkin kaupunki kutistua taivaanrannalla, ja lopulta se oli
vain kirkas täplä maaperällä.

Kello oli lähes kaksi, kun Robur taas tuli näkyviin. Hänen seurassaan
oli Tom Turner, hänen työnjohtajansa, jolle hän lausui vain kolme
sanaa. Tom Turner ilmoitti ne molemmille apulaisille, jotka oli
sijoitettu etu- ja peräkajuuttaan. Merkin saatuaan ruorimies muutti
_Albatrossin_ suuntaa niin, että se nyt kulki kahden asteen verran
lounaisempaan. Samalla setä Prudence ja Phil Evans saattoivat todeta,
että ilma-aluksen vetopotkurit oli pantu pyörimään entistä kiivaammin.

Mutta nopeus olisi voitu lisätä vielä kaksinkertaiseksi, jolloin se
olisi ollut paljon suurempi kuin tähän asti oli millään koneilla
saavutettu maan päällä liikuttaessa.

Nimittäin torpedoveneet voivat kulkea 22 solmua eli neljäkymmentä
kilometriä tunnissa; Englannin ja Ranskan rautateillä oli junien nopeus
sata kilometriä; Yhdysvalloissa saatiin 150 kilometrin nopeus jäätä
pitkin liukuvilla jalaksisilla veneillä; muuan Pattersonin tehtaassa
valmistettu hammasrattailla kulkeva kone oli saavuttanut 130 kilometrin
nopeuden Erie-järven radalla, ja eräs toinen veturi on kiitänyt
Trentonin ja Jerseyn välillä 137 kilometriä tunnissa.

Mutta kun _Albatrossin_ etu- ja takapotkurit toimivat täydellä
teholla, se pystyi kulkemaan kaksisataa kilometriä tunnissa eli
viisikymmentäviisi metriä sekunnissa.

Se oli sama nopeus kuin hirmumyrskyllä, joka kiskoi puita juurineen
maasta -- syyskuun 21. päivänä 1881 saatiin Cahorsissa mitatuksi, että
tuulen nopeus oli 194 kilometriä tunnissa. Se on myös kirjekyyhkysen
keskinopeus, jonka ylittävät ainoastaan haarapääsky (67 metriä
sekunnissa) ja tervapääsky (89 metriä).

Sanalla sanoen, _Albatross_ olisi, kuten Robur oli väittänyt, voinut
täydellä teholla kulkiessaan kiertää maapallon ympäri kahdessasadassa
tunnissa, eli noin kahdeksassa päivässä! Tälle lentokoneelle ei ollut
mitään merkitystä sillä, että maailmassa oli siihen aikaan
neljäsataaviisikymmentä tuhatta kilometriä rautateitä -- siis niin
paljon, että perättäin pantuina ne olisivat päiväntasaajan kohdalla
ulottuneet yksitoista kertaa maapallon ympäri? sillä oli käytössään
koko ilmakehä!

Onko enää tarpeellista lisätä, että se ilmiö, joka oli kiihottanut
yleisön mielikuvitusta maapallon molemmin puolin, oli juuri insinööri
Roburin ilma-alus? Se torvi, joka toitotti ilmojen halki, kuului
työnjohtaja Tom Turnerille. Se lippu, joka nähtiin Euroopan, Aasian ja
Amerikan kuuluisimpien muistomerkkien kohdalla, oli Robur Valloittajan
ja hänen _Albatrossinsa_ lippu.

Ja jos insinööri olikin tähän asti jonkin verran varonut, ettei häntä
tunnistettaisi, jos hän mieluimmin matkustikin yöllä, joskus valaisten
aluksensa sähkölyhdyillä, ja jos hän päivällä katosikin pilvikerroksien
yläpuolelle, hän ei nyt enää näyttänyt haluavan salata päässeensä
ilmojen valtiaaksi. Kun hän oli saapunut Philadelphiaan ja esitellyt
itsensä Weldon Instituutin kokouksessa, niin eikö hänen tarkoituksensa
ollut tehdä selkoa ihmeellisestä keksinnöstään, saada epäilevimmätkin
uskomaan näyttämällä heille itse teossa, kuinka lennetään?

Muistetaanhan vielä, kuinka hänet oli otettu vastaan, ja myöhemmin
saadaan nähdä, miten hän aikoi kostaa mainitun seuran puheenjohtajalle
ja sihteerille.

Tällä välin oli Robur lähestynyt setä Prudencea ja Phil Evansia. Nämä
koettivat olla kuin kaikki mitä näkivät ja saivat vastoin tahtoaan
kokea ei olisi lainkaan hämmästyttänyt heitä. Ilmeisesti näiden kahden
anglosaksin pääkoppaan oli juurtunut sellainen itsepintaisuus, jota
olisi vaikea puhkaista. Robur puolestaan ei ollut huomaavinaankaan
sitä, vaan sanoi heille ikään kuin olisi jatkanut keskustelua, joka
kuitenkin oli ollut keskeytyksissä jo runsaasti kaksi tuntia:

-- Hyvät herrat, arvatenkin te kysytte itseltänne, voiko tällä
koneella, joka on ihmeen sovelias käytettäväksi ilmaliikenteessä,
saavuttaa vielä suuremman nopeuden. Se ei olisi kelvollinen
valloittamaan ilmaa, ellei se pystyisi halkomaan sitä kaikissa
tapauksissa. Minä olen halunnut, että ilma kannattaisi minua vankasti,
ja niin onkin laita. Minä olen käsittänyt, että tuulta vastaan
taistellakseen ihminen ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisesti olla
sitä vahvempi, ja minä olenkin vahvempi. Siihen ei tarvita purjeita,
jotka veisivät eteenpäin, ei airoja eikä rattaita, eikä myöskään
ratakiskoja, jotta matka kävisi nopeammin, ei muuta kuin ilmaa. Minä
käytän vain ilmaa, joka ympäröi minua samoin kuin vesi ympäröi
vedenalaista alusta ja jossa potkurini pyörivät samoin kuin höyrylaivan
perässä. Sillä tavalla minä olen ratkaissut lentotaidon kysymyksen.
Näin pitkälle ei koskaan pääse ilmapallo tai mikään muu laite, joka on
ilmaa kevyempi.

Hänen molemmat matkustajansa pysyivät täysin mykkinä, mutta se ei
hetkeksikään hämmentänyt insinööriä. Hän tyytyi hieman hymähtämään ja
jatkoi yhä esittäen kysymyksiä:

-- Kenties tekee mielenne vielä kysyä, onko _Albatrossilla_ sen kyvyn
ohella, jota se nytkin osoittaa liikkuessaan vaakasuorasti, myös yhtä
hyvät edellytykset nousta, siis voiko se silloinkin vetää vertoja
ilmapallolle, kun tahdotaan käydä ilmakehän ylemmissä kerroksissa.
Siihen voisin vastata, etten kehottaisi teitä panemaan _Go-aheadia_
kilpailemaan _Albatrossin_ kanssa.

Setä Prudence ja Phil Evans eivät nytkään vastanneet, vaan kohauttivat
hartioitaan. Kenties he aikoivat juuri siinä suhteessa uhmata Roburia.

Silloin Robur antoi merkin. Ilma-alusta eteenpäin kuljettavat potkurit
pysähtyivät heti. _Albatross_ kulki entisellä vauhdillaan vielä
kilometrin verran ja jäi paikalleen.

Kun oli annettu toinen merkki, alkoivat kohottavat potkurit pyöriä niin
huimaavaa vauhtia, että sitä olisi voinut verrata sireenien nopeuteen
tieteellisissä akustisissa kokeissa. Niiden hyrinä muuttui melkein
oktaavin verran kimeämmäksi, mutta samalla se heikkeni sitä mukaa kuin
ilma oheni, ja _Albatross_ syöksyi kohtisuoraan ylöspäin kuin leivonen,
joka päästää heleän kirkaisunsa korkealta ilmasta.

-- Hyvä herra, hyvä herra! Frycollin hoki, -- kunpa tämä ei vain menisi
rikki!

Roburin ainoa vastaus oli ylenkatseellinen hymy. Muutaman minuutin
kuluttua ilma-alus oli päässyt 2700 metrin korkeuteen, jolloin
näköpiirin säde oli toistasataa kilometriä pitkä -- sitten oltiin
neljän kilometrin korkeudessa, kuten ilmapuntari osoitti laskemalla 480
millimetriin.

Koe oli tehty ja _Albatross_ laskeutui jälleen. Ylempien ilmakerrosten
paineen vähetessä kävi ilman happimääräkin niukemmaksi, mikä vaikeutti
hengitystä. Siitä on aiheutunut monta vakavaa onnettomuutta
ilmapurjehtijoille. Robur ei katsonut tarpeelliseksi asettua
sellaiselle vaaralle alttiiksi.

Ilma-alus palasi siis siihen korkeuteen, jossa se näytti mieluimmin
liikkuvan, ja kun etu- ja takapotkuri taas oli pantu käyntiin, lähti
_Albatross_ entistä nopeampaa vauhtia lounasta kohti.

-- Hyvät herrat, jos siis kysymyksenne koski sitä, kuinka ilma-alukseni
kykenee kohoamaan, niin voinette jo vastata siihen.

Sitten Robur kurottautui kaidepuun yli ja vaipui mietteisiinsä.

Kun hän jälleen nosti päätään ja kääntyi, Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri seisoivat hänen edessään.

-- Insinööri Robur, lausui setä Prudence, joka turhaan yritti hillitä
itseään, -- me emme lainkaan hautoneet mielessämme sellaisia kysymyksiä
kuin te näytätte luulevan. Mutta nyt me teemme teille erään kysymyksen,
johon edellytämme teidän suostuvan vastaamaan.

-- Puhukaa.

-- Millä oikeudella te hyökkäsitte meidän kimppuumme
Fairmont-puistossa? Millä oikeudella te telkesitte meidät tuohon
koppiin? Millä oikeudella te kuljetatte meitä vastoin tahtoamme tässä
lentokoneessa?

-- Entä millä oikeudella, arvoisat ilmapallon harrastajat, Robur
vastasi, -- te olette herjanneet, ilkkuneet, uhanneet minua seuranne
kokouksessa niin vimmatusti, että suorastaan ihmettelen, kuinka pääsin
sieltä ehjin nahoin?

-- Kysymys ei ole sama kuin vastaus, Phil Evans huomautti, ja minä
toistan siis: millä oikeudella?

-- Tahdotteko todellakin tietää?

-- Kyllä.

-- No niin, vahvemman oikeudella.

-- Se on halpamaista!

-- Mutta niin on asia.

-- Kuinka kauan, herra insinööri, kysyi setä Prudence, jonka raivo
väkisinkin purkautui, -- aiotte käyttää tätä oikeuttanne?

-- Kuinka teidän mieleenne, hyvät herrat, Robur vastasi ivallisesti, --
voi tulla tehdä minulle mokoma kysymys, kun teidän tarvitsee vain
vilkaista alaspäin nauttiaksenne maailman verrattomimmasta näköalasta!

_Albatross_ peilaili parhaillaan itseään Ontario-järven avarassa
pinnassa. Se oli juuri kulkenut sen maan ylitse, jota Cooper on niin
runollisesti kuvannut. Sitten se seurasi tämän laajan altaan eteläistä
rantaa ja suuntasi kohti kuuluisaa virtaa, joka siihen laskee
Erie-järven vedet murtaen ne putouksissaan.

Hetken aikaa kuului ilma-alukseen asti majesteettista jyminää, kuin
myrskyn pauhua. Ja lämpötila tuntui jatkuvasti laskevan ikään kuin
alhaalta olisi purkautunut kosteaa sumua yläilmoihin.

Alhaalla syöksyi valtavia vesimääriä hevosenkengän muotoisessa
kaaressa. Se näytti kuin suunnattomalta kristallipaljoudelta keskellä
tuhansia sateenkaaria, joita valon taittuminen sai aikaan
hajoittaessaan auringonsäteet. Se oli upea näky.

Putousten edessä yhdisti langan tavoin pingotettu kävelysilta molemmat
rannat. Hieman alempana, noin viiden kilometrin päässä, oli virran yli
rakennettu riippusilta, jota pitkin sillä hetkellä mateli juna matkalla
Kanadan puolelta Yhdysvaltoihin.

-- Niagaran putoukset! Phil Evans huudahti.

Tämä huudahdus pääsi häneltä väkisinkin, mutta setä Prudence yritti
parhaansa mukaan olla ihastelematta näitä ihmeitä.

Minuuttia myöhemmin _Albatross_ oli jo kulkenut sen virran poikki, joka
erotti Yhdysvallat Kanadan siirtomaasta, ja kiiti Pohjois-Amerikan
laajojen alueiden yläpuolella.



ROBURIN VASTAUS


Eräässä peräkajuutan hytissä oli setä Prudencelle ja Phil Evansille
varattu kaksi erinomaista makuulavaa ja riittävästi vuode- ja
liinavaatteita, peitteitä ja matkahuopia. Enempää mukavuutta ei olisi
heille tarjottu valtamerilaivassakaan. Jolleivät he nukkuneet sikeästi,
niin syynä oli se, etteivät he halunneet ummistaa silmiään, tai
ainakin, että esteenä olivat perin vakavat huolet. Millaiseen
seikkailuun he olivat joutuneet? Mikä heitä odotti? Miten tämä juttu
päättyisi, ja varsinkin, mitä insinööri Robur oikeastaan halusi? Siinä
oli paljonkin miettimisen aihetta.

Palvelija Frycollin oli sijoitettu keulapuolelle erääseen hyttiin,
jonka vieressä majaili _Albatrossin_ keittiömestari. Se olikin hänelle
mieleen. Seurustelihan hän mielellään tämän maailman suurmiesten
kanssa. Mutta kun hän vihdoin nukahti, hän näki unta alituisista
putoamisista maahan, huimaavista syöksyistä tyhjyyden halki, niin että
häntä koko ajan vaivasi kauhea painajainen.

Kuitenkaan mikään matkanteko ei olisi voinut olla rauhallisempaa kuin
tämä liitäminen ilmakehässä, joka oli tyyntynyt illalla. Paitsi
potkurisiipien hyrinää ei kuulunut mitään ääntä. Joskus saattoi tosin
erottaa vihellyksen, joka lähti kaukana maan päällä kulkevasta junasta,
tai kotieläinten mylvähdyksiä. Omituinen vaisto! Nämä maanpäälliset
luontokappaleet vainusivat lentokoneen kiitävän yläpuolellaan ja
ääntelivät kauhuissaan sen ollessa kohdalla.

Seuraavana eli 14. päivänä kesäkuuta, kello viisi aamulla, olivat setä
Prudence ja Phil Evans kävelemässä ilma-aluksen kannella. Kaikki oli
samoin kuin eilen: vartiomies keulassa, ruorimies perässä.

Mitä varten tarvittiin vartiomiestä? Pitikö siis pelätä yhteentörmäystä
jonkin toisen samanlaisen aluksen kanssa? Arvatenkaan ei. Robur ei
vielä ollut saanut jäljittelijöitä. Mitä taas tuli siihen, että ilmassa
kohtasi jonkin liitelevän ilmapallon oli tämä mahdollisuus niin pieni,
että siitä ei tarvinnut välittää vähääkään. Joka tapauksessa olisi
silloin ilmapallon käynyt huonosti eikä tämän aluksen, sillä eiväthän
ne olleet tasavertaiset. _Albatrossilla_ ei ollut mitään pelättävää,
vaikka se sattuisikin törmäämään toiseen alukseen.

Mutta oliko yhteentörmäys ollenkaan mahdollinen? Kyllä, sillä aivan
mahdottomana ei voinut pitää, että ilma-alus ajautuisi matalikolle
samoin kuin laiva, jos jokin vuori, jota se ei voinut kiertää eikä
ylittää tukkisi siltä tien. Ilmassa oli siis omat karinsa, joita piti
välttää, kuten laiva karttoi meren kareja.

Tosin insinööri oli ennakolta määrännyt suunnan, kuten kapteenikin
teki, ottaen huomioon reitillä tarvittavan lentokorkeuden pysyäkseen
aina vuorenhuippujen yläpuolella. Mutta kun ilma-alus pian joutuisi
liitämään vuoristoseudun ylitse, oli hyvä syy pysyä tarkkana siltä
varalta, että se sattumalta joutuisi jonkin verran poikkeamaan
reitiltään.

Tarkastellessaan allaan olevaa seutua setä Prudence ja Phil Evans
näkivät laajan järven, jonka eteläpuolisen kärjen _Albatross_ piankin
saavuttaisi. He päättelivät, että Erie-järven yli oli yöllä kuljettu
pitkin pituuttaan, ja koska suunta nyt oli melkein suoraan länteen,
niin ilma-alus oli parhaillaan lähestymässä Michigan-järven pohjukkaa.

-- Siitä ei ole epäilystäkään! Phil Evans sanoi. -- Tuo kattorykelmä
taivaanrannalla on varmasti Chicago.

Eikä hän erehtynytkään. Se oli todella hänen mainitsemansa valtava
kaupunki, jota kohti eri puolilta säteittäin tuli seitsemäntoista
rautatietä, Lännen kuningatar, laaja varasto, jonne tulvi tuotteita
Indianan, Ohion, Wisconsinin ja Missourin osavaltioista, kaikilta
näiltä Yhdysvaltojen läntisen puolen alueilta.

Setä Prudence, jolla oli käytössään hytistä löytynyt erinomaisen tarkka
merikiikari, saattoi helposti tunnistaa Chicagon huomattavimmat
rakennukset. Hänen toverinsa osoitti hänelle kirkot, julkiset
laitokset, lukuisat ns. "elevaattorit" eli mekaaniset viljasiilot,
suunnattoman suuren Shermanhotellin, joka näytti isolta arpakuutiolta,
ja jonka ikkunat olivat satoina pisteinä kullakin sivulla.

-- Koska tuo on Chicago, setä Prudence sanoi, -- se todistaa, että me
olemme kulkeneet hiukan lännempään kuin oikeastaan olisi tarpeen
päästäksemme takaisin lähtökohtaan.

Itse asiassa _Albatross_ nyt loittoni suorassa suunnassa Pennsylvanian
pääkaupungista.

Mutta jos setä Prudence olisi halunnut kehottaa Roburia viipymättä
viemään heidät takaisin itään, hänellä ei olisi nyt ollut tilaisuutta
siihen. Insinööri ei näyttänyt olevan halukas tulemaan tänä aamuna
hytistään, joko hänellä sitten oli siellä jotakin puuhaa tai hän vielä
nukkui. Ystävysten täytyi siis mennä aamiaiselle tapaamatta Roburia.

Nopeus ei ollut eilisestä muuttunut. Kun tuuli sattui puhaltamaan
idästä päin, tästä vauhdista ei syntynyt kovin häiritsevää viimaa, ja
koska lämpötila laski vain asteen jokaista 170 metriä kohti ylöspäin
noustessa, ei kylmyyskään tuntuvasti haitannut. Niinpä setä Prudence ja
Phil Evans syötyään kävelivät mietiskellen, jutellen ja yhä odotellen
insinööriä ilma-aluksen kannella niin sanoaksemme potkurien
siimeksessä, joiden pyöriminen nyt oli niin nopeaa, että niiden siivet
sulivat yhteen puolittain läpikuultavaksi kiekoksi.

Illinoisin osa-valtion yli kuljettiin pohjoispään kohdalta vajaassa
kahdessa ja puolessa tunnissa. Sitten lennettiin Vesien isän,
Mississippi-joen poikki, jonka kaksikerroksiset höyrylaivat eivät
näyttäneet venettä suuremmilta. _Albatross_ syöksyi Iowan valtion
kohdalle, ja kello yhdentoista aikaan aamupäivällä nähtiin vilaukselta
Iowa City.

Tällä alueella mutkitteli vinosti etelästä luoteiseen muutamia
kukkulajonoja, joiden rinteet olivat hyvin jyrkät. Niiden kohtalainen
korkeus ei vaatinut ilma-alusta nousemaan ylemmäs. Muuten nämä kukkulat
madaltuivat pian antaakseen tilaa Iowan laajoille tasangoille, jotka
levisivät koko sen länsiosassa ja vielä Nebraskassakin suunnattomina
preerioina aina Kalliovuorten juurelle asti. Siellä täällä näkyi
lukuisia virtoja, Missourin sivujokia tai näiden haaroja. Niiden
rannoilla oli kaupunkeja ja kyliä, jotka harvenivat sitä mukaa kuin
_Albatross_ eteni yhä nopeammin kaukaiseen länteen.

Mitään erikoista ei tapahtunut tämän päivän kuluessa. Setä Prudence ja
Phil Evans saivat olla kokonaan omissa oloissaan. Tuskin he tapasivat
edes Frycollinia, joka lojui keulapuolella silmät ummessa, ettei näkisi
mitään. Kuitenkaan hän ei ollut vaarassa pyörtyä, kuten ehkä olisi
voinut luulla. Kun ei ole millä mitata korkeutta, ei huimaus voi ilmetä
samoin kuin jonkin korkean rakennuksen harjalla. Syvyys ei vedä
puoleensa silloin, kun ihminen saa katsella sitä ilmapallon
gondolista tai ilma-aluksen kannelta tai oikeammin voi sanoa, ettei
ilmapurjehtijan alla näytäkään olevan pohjaton tyhjyys, vaan
taivaanranta nousee ja ympäröi häntä joka taholta.

Kello kahden tienoissa _Albatross_ sivuutti Omahan Nebraskan osavaltion
rajalla -- Omahan kaupungin, joka oli todellinen solmukohta lähes
seitsemäntuhannen kilometrin pituisella Pacific-radalla New Yorkin ja
San Franciscon välillä. Vähän aikaa saattoi katsella Missouri-virran
kellertäviä vesiä, sitten näkyi Missourin kaupunki, joka puu- ja
tiilirakennuksineen sijaitsi tämän rikkaan alangon keskellä kuin solki
Pohjois-Amerikan vartaloa puristavassa rautatievyössä. Samalla kun
ilma-aluksen matkustajat tarkastelivat näitä yksityiskohtia, lienevät
myös Omahan asukkaat huomanneet oudon liikkujan yläilmoissa. Mutta
hämmästys heidän nähdessään sen liitelevän korkealla ilmassa ei voinut
olla suurempi kuin Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin, kun
nämä oudoksuivat oloaan sen kannella.

Se oli kuitenkin sellainen tapaus, josta Yhdysvaltojen sanomalehdet
saisivat runsaasti aihetta uutisiin. Nyt yritettäisiin varmaankin
selittää sitä merkillistä ilmiötä, joka oli jo pitkään liiaksikin
kiihottanut ihmisten mieliä koko maailmassa.

Tuntia myöhemmin _Albatross_ oli jättänyt Omahan taakseen. Silloin oli
ilmeistä, että suunta oli määrätty läntiseksi, sivuun Platte-joesta,
jonka laaksoa pitkin Pacific-rata kulki preerian halki. Tämä huomio ei
lainkaan tyydyttänyt setä Prudencea ja Phil Evansia.

-- Onko siis todella uskottava, että hän on saanut mielettömän
päähänpiston viedä meidät maapallon toiselle puolen, toinen kysyi.

-- Ja vastoin tahtoamme! toinen vastasi. -- Mutta pitäköön Robur
varansa! Minä en anna hänen retuuttaa itseäni mielensä mukaan.

-- Enkä minä, Phil Evans vakuutti. -- Mutta sittenkin neuvon teitä,
setä Prudence, hillitsemään intoanne.

-- Minunko pitää hillitä itseäni?

-- Ja säästäkää vimmanne parempaan aikaan, jolloin sen sopii purkautua.

Kello viiden aikaan, kun oli lennetty kuusia ja seetripuita kasvavien
Mustien vuorien ylitse, _Albatross_ joutui sen alueen kohdalle, jota
täydellä syyllä nimitetään Nebraskan Pahoiksi maiksi. Se käsitti
punamullan värisiä kukkularöykkiöitä, vuorenlohkareita, jotka olivat
sen näköisiä kuin jos maahan olisi paiskattu valtavia vuoria niin
rajusti, että ne murtuivat palasiksi. Kaukaa katsoessa ne saivat mitä
eriskummaisimpia piirteitä. Siellä täällä tämän suunnattoman laajan
lohkarerykelmän seassa oli näkevinään keskiaikaisia raunioituneita
kaupunkeja varustuksineen, vartiotorneineen, sokkeloisine linnoineen.
Mutta oikeastaan nämä Pahat maat eivät olleet muuta kuin valtava
luukasa, jossa miljoonittain vaalenivat paksunahkaisten ja kilpikonnien
jäännöksiä. Jotkut väittävät, että siellä oli myös jäännöksiä
kivettyneistä ihmisistä jonkin alkuaikojen tuntemattoman mullistuksen
ajalta.

Illalla oli sivuutettu Platte-joen koko alanko. Nyt ulottui tasanko
niin pitkälle kuin suinkin näki taivaanrantaan asti, joka oli hyvin
kaukana, koska _Albatross_ kiiti entistä ylempänä.

Sitten yöllä eivät enää veturien kimeät vihellykset tai höyrylaivojen
karheat puhallukset häirinneet tähtisen taivaanlaen hiljaisuutta.
Joskus kohosi pitkäveteistä mylvinää ilma-alukseen saakka, joka taas
oli lähempänä maata. Täällä vaelteli näet preerialla biisonihärkien
laumoja etsimässä puroja ja laitumia. Ja silloin kun ne pysyivät
ääneti, ruoho kumisi niiden sorkista kumeasti kuin tulvaveden pauhu,
jonka erotti selvästi potkurien yhtämittaisen hyrinän yli.

Välillä kuului myös suden, ketun tai villikissan ulvontaa, ja sitä
säesti kojootti, _Canis Latrans_ [Haukkuva koira (lat.)], joka olikin
hyvin ansainnut nimensä kuuluvan haukuntansa takia.

Ja puhtaaseen yöilmaan levisi myös kirpeä mintun, salvian, koiruohon ja
havupuiden tuoksu.

Alhaalta kajahteli karmeaa haukuntaa, johon eivät tällä kertaa olleet
syynä kojootit, sillä se oli intiaanien kiljuntaa, eikä oikea
uudisasukas olisikaan erehtynyt luulemaan sitä petojen karjunnaksi.

Seuraavana eli kesäkuun 15. päivänä, kello viiden aikaan aamulla, astui
Phil Evans ulos hytistään. Kenties hän tänään saisi tavata insinööri
Roburin?

Kun hänen teki mieli ainakin tietää, miksi Roburia ei ollut näkynyt
edellisenä päivänä, hän kääntyi työnjohtaja Tom Turnerin puoleen.

Tämä oli synnyltään englantilainen, noin 45-vuotias mies,
leveäharteinen, rotevaraajainen ja kuin raudasta veistetty. Pää oli
hänellä tavattoman iso, juuri sellainen, jollaisia taiteilija Hogarth,
kaikkien anglosaksien rumien puolien kuvaaja on siveltimensä kärjellä
piirtänyt. Jos tarkoin katselee _Harlot's Progress_ nimisen sarjan
neljättä taulua, huomaa Tom Turnerin pään vanginvartijan olkapäiden
välissä ja samalla huomaa, ettei hänen kasvojensa piirteissä ollut
mitään puoleensa vetävää herttaisuutta.

-- Saammeko tänään nähdä insinööri Roburin? Phil Evans kysyi.

-- En tiedä, Tom Turner vastasi.

-- En kysy teiltä, onko hän lähtenyt jonnekin.

-- Ehkä.

-- Enkä sitäkään, milloin hän tulee takaisin.

-- Kaiketi sitten, kun on toimittanut asiansa.

Ja sen enempää ilmoittamatta Tom Turner palasi kajuuttaansa.

Tähän vastaukseen täytyi tyytyä, vaikka se riitti sitä vähemmän, kun
kompassiin luotu silmäys osoitti, että _Albatross_ jatkoi kulkuaan
luoteiseen.

Mutta kuinka suuresti maisema olikaan muuttunut: eilen illalla oli
lennetty Pahojen maiden hedelmättömän alueen yllä ja yöllä sivuutettu
se kokonaan -- nyt sitä vastoin oli alhaalla näkyvissä aivan
toisenlainen seutu.

Omahasta asti oli kuljettu noin tuhat kilometriä, ja ilma-aluksen alla
oli outo maa, jota Phil Evans ei voinut tuntea, kun ei ollut koskaan
siellä käynyt. Muutamat intiaanien kurissapitämiseksi tarkoitetut
linnoitukset reunustivat jyrkkärinteisiä kukkuloita säännöllisinä
kuvioina, joiden perustana oli enemmän paaluaitauksia kuin muureja.
Kyliä ja asukkaita oli hyvin vähän tällä seudulla, joka erosi täysin
Coloradon kullanpitoisista alueista useita leveysasteita etelämpänä.

Kaukana alkoi vielä hämärästi erottua jono harjanteita, joita nouseva
aurinko kehysti tulenhohtoisella juovalla.

Ne olivat Kalliovuoret.

Setä Prudence ja Phil Evans huomasivat, että äkkiä tuli purevan kylmä.
Tämä lämpötilan aleneminen ei johtunut sään muutoksesta, ja aurinko
loisti edelleen täydeltä terältä.

-- Syynä ei voi olla mikään muu kuin että _Albatross_ on taas noussut
korkeammalle, Phil Evans huomautti.

Keskikajuutan oven ulkopuolella riippuva ilmapuntari olikin laskenut
540 millimetrin kohdalle, mikä osoitti, että nyt oltiin noin
kolmentuhannen metrin korkeudessa. Ilma-alus pysytteli siis niin
ylhäällä kuin maan epätasaisuuden vuoksi oli välttämätöntä.

Tuntia aikaisemmin se oli ollut varmaankin vielä korkeammalla, kenties
neljä kilometriä maanpinnan yläpuolella, sillä takana kohosi vuoria,
joita peitti ikuinen lumi.

Vaikka setä Prudence ja Phil Evans olisivat kuinka pinnistäneet
muistiaan, he eivät keksineet mikä maa nyt oli heidän allaan.
_Albatross_ oli voinut yöllä poiketa suunnasta pohjoiseen ja etelään ja
lisätä tavattomasti vauhtiaan, ja se riitti täysin eksyttämään heidät.

Mutta pohdittuaan eri mahdollisuuksia, joita voi pitää enemmän tai
vähemmän todennäköisinä, he vihdoin päätyivät seuraavaan otaksumaan:
tämän alueen, jota vuoret ympäröivät joka puolelta, täytyi olla sama,
joka oli maaliskuussa 1872 kongressin päätöksellä julistettu
Yhdysvaltojen Kansallispuistoksi.

Siinä he olivatkin oikeassa. Tämä merkillinen seutu ansaitsi todella
puiston nimen -- puiston, jossa kumpuina oli vuoria, lampina järviä,
puroina virtoja, labyrintteina kattilanmuotoisia laaksoja ja
suihkulähteinä suurenmoisia kuuman veden geysirejä.

Muutamassa minuutissa liukui _Albatross_ Yellowstone-joen poikki Mount
Stevensonin jäädessä oikealle puolelle, ja lähestyi suurta järveä,
jolla oli sama nimi kuin mainitulla virralla. Kuinka vaihtelevia
olikaan sen rannat, joiden laavakivi ja pienet kristallit heijastivat
auringonvaloa lukemattomista särmistään! Kuinka oikullisesti olikaan
järjestetty saaret, jotka näkyivät sen pinnalla! Taivaansini väikkyi
jättiläispeilissä, ja ympärillä liiteli lintupilviä, pelikaaneja,
joutsenia, lokkeja, hanhia, haahkoja. Muutamin paikoin peittivät
äkkijyrkkiä rantoja havupuut, komeat männyt ja lehtikuuset, ja
rinteiden juurelta purkautui ilmaan valkoisia höyrypilviä
lukemattomista halkeamista. Maaperä oli täällä kuin ääretön kattila,
josta purkautui höyryä ja joka salaperäisellä tulellaan sai veden
jatkuvasti poreilemaan.

_Albatrossin_ kokilla olisi nyt jos koskaan ollut tilaisuus hankkia
runsas varasto taimenia, ainoita kaloja, joita miljoonittain viihtyi
Yellowstone-järvessä. Mutta ilma-alus pysyi koko ajan niin korkealla,
ettei oikein voinut ruveta kalastuspuuhiin, jotka muuten olisivat
varmasti tuottaneet erinomaisen saaliin.

Sitäpaitsi oli järvi kolmen neljännestunnin kuluttua jo jäänyt taakse
ja pian myös seudun kaikki geysirit, jotka vetivät vertoja Islannin
kauneimmille geysereille. Setä Prudence ja Phil Evans katselivat
vesipatsaita, jotka syöksyivät yläilmoihin, kuin luodakseen
_Albatrossille_ uuden elementin. Siinä upeili Viuhka, jonka suihkut
haarautuivat sädehtiviksi ripsuiksi, Vanha linna, joka näytti
puolustavan itseään vesipatsaiden iskuilla, Vanha uskollinen, jonka
huipussa välkehti sateenkaaria, Jättiläinen, jonka raju kohtisuora
puuska syöksi ympärykseltään kuuden metrin laajuisen suihkun
kuudenkymmenen metrin korkeuteen.

Varmaankin Robur tunsi jo ennestään tämän verrattoman, voisi sanoa
ainutlaatuisen nähtävyyden ja kaikki sen ihmeet, sillä hän ei nytkään
tullut kannelle. Oliko hän siis vain vieraidensa huviksi määrännyt
ilma-aluksensa lentämään heidän kansallispuistonsa yli. Oli miten oli,
hän ei ainakaan tullut kuulemaan heidän kiitoksiaan. Eikä hän
vaivautunut jättämään omia töitään silloinkaan, kun uskaliaasti
lennettiin yli Kalliovuorten, joiden luo _Albatross_ oli saapunut kello
seitsemän aikaan aamulla.

Tämä vuorijono tunnetusti ulottuu suunnattoman pitkän selkärangan
tapaisena Amerikan pohjoisen osan lanteista niskaan asti, Meksikon
Andien jatkeena. Sillä on kaikkiaan pituutta noin 3500 kilometriä, ja
ylin huippu, James Peak, on melkein neljä kilometriä merenpinnan
yläpuolella.

Nostopotkuriensa vauhtia lisäämällä _Albatross_ olisi tietysti voinut
korkealla lentävien lintujen tavoin kulkea tämän vuorijonon ylimpienkin
huippujen yli pudottautuakseen sitten Oregonin tai Utahin valtioiden
kohdalle. Mutta sellainen temppu ei ollut edes tarpeen. Tässä
valtavassa selkärangassa oli solia, joiden kautta pääsi toiselle
puolelle kapuamatta sen harjalle. Niitä oli hyvinkin useita, toiset
syvän kaulakuopan näköisiä, toiset leveämpiä, toiset kapeampia, joista
voi pujahtaa lävitse -- esimerkiksi Bridger-sola, josta Pacific-rata
tunkeutuu mormonien alueelle ja toisia pohjoisempana tai etelämpänä.

Erästä tällaista solaa pitkin _Albatross_ lähti ylittämään
Kalliovuoria, kun ensin oli hiljennetty vauhtia, jotta vältyttäisiin
törmäämästä sen seinämiin. Varmalla kädellä -- ohjausta helpotti
peräsimen tavaton herkkyys -- ruorimies suuntasi ilma-aluksen niin
tarkasti keskelle solaa kuin olisi pitänyt perää ensi luokan veneessä
Thamesin kuninkaallisen purjehdusseuran kilpailussa. Ja niin
kiusallista kuin tämä lieneekin ollut ilmaa raskaamman molemmista
vastustajista, he eivät voineet olla ihailematta täydellisyyttä, jota
_Albatross_ tässäkin suhteessa osoitti ilmailun alalla.

Alle kahdessa ja puolessa tunnissa lennettiin mahtavan vuorijonon
poikki, ja _Albatross_ alkoi jälleen kiitää entisellä sadan kilometrin
vauhdilla. Se kääntyi nyt lounasta kohti, kulkien vinosti Utahin alueen
halki ja samalla pudottautuen lähemmäs maanpintaa. Vihdoin se oli
laskeutunut muutaman sadan metrin päähän maasta, kun setä Prudencen ja
Phil Evansin huomio kiintyi muutamiin vihellyksiin.

Alhaalla heidän kohdallaan kulki Pacific-radan juna Ison Suolajärven
kaupunkia kohti.

Ilma-alus painui vieläkin alemmas -- noudattaen salaa annettua käskyä
-- ja alkoi seurata täydellä höyryllä kiitävää junaa, josta tämä
merkillinen takaa-ajo heti huomattiin. Vaunujen ikkunoihin
ilmestyi useita päitä. Sitten kokoontui suuri joukko matkustajia
amerikkalaisissa junissa vaunuja yhdistäville silloille. Muutamat
olivat niinkin uteliaita, että kapusivat katoille nähdäkseen
lentokoneen paremmin. Ilmassa kajahteli hip- ja hurraa-huutoja; mutta
nekään eivät saaneet houkutelluksi Roburia ilmestymään kannelle.

_Albatross_ laskeutui vähentäen yhä yläpotkurien vauhtia ja
hidastuttaen lentoaan, kun ei tahtonut ehtiä junan edelle, mikä olisi
ollut helppoa. Nyt se liiteli sen yläpuolella kuin suunnattoman iso
koppakuoriainen, vaikka olisi voinut esiintyä jättiläismäisenä
petolintuna. Väliin se poikkesi oikealle tai vasemmalle, lennähti
jonkin matkaa edelle ja palasi taas kohdalle. Samalla se oli ylväästi
kohottanut mustan lippunsa, jossa oli keskellä kultainen aurinko, ja
junasta vastattiin huiskuttamalla Yhdysvaltojen virallista lippua,
jossa oli kolmekymmentäseitsemän tähteä.

Molemmat vangit yrittivät turhaan käyttää tätä näin odottamatta
tullutta tilaisuutta ilmoittaakseen, kuinka heidän oli käynyt. Niinpä
Weldon Instituutin puheenjohtaja huusi turhaan kaikin voimin:

-- Minä olen setä Prudence Philadelphiasta!

Ja sihteeri:

-- Minä olen Phil Evans, hänen virkatoverinsa!

Heidän äänensä häipyivät tuhansiin hurraa-huutoihin, joilla matkustajat
tervehtivät heidän lentoaan.

Sillä välin oli ilma-aluksen kannelle ilmestynyt pari kolme miehistön
jäsentä. Muuan heistä halusi matkia merimiehiä, jotka sivuuttavat
hitaamman laivan, ja ojensi junaa kohti köydenpäätä -- ivallisesti
tarjoutuen ottamaan sen hinaukseen.

Pian _Albatross_ kiihdytti takaisin entiseen vauhtiinsa, ja puolen
tunnin kuluttua oli pikajuna jäänyt niin kauas jälkeen, ettei siitä
enää näkynyt savuhattaraakaan.

Kello yhden aikaan päivällä ilmestyi näkyviin iso kiekko, joka heijasti
auringonsäteitä kuin ääretön peili.

-- Tuo on varmaankin mormonien pääkaupunki, Salt Lake City! setä
Prudence sanoi.

Se oli todellakin Ison Suolajärven kaupunki, ja loistava kiekko oli
tabernaakkelin pyöreä katto. Tämä temppeli on niin avara, että sinne
mahtuu helposti kymmenentuhatta "pyhää"; kuperan peilin tavoin sen
katto hajoitti auringonsäteitä kaikkiin suuntiin.

Siellä Wasatsh-vuorten juurella, joiden rinteet olivat puoliväliin
asti seetrien ja kuusien peitossa, levisi tämä suuri kaupunki
Jordan-virtansa rannoilla, joka laskee Utahin vedet Isoon Suolajärveen.
Ilma-aluksen kohdalla oli koko alaltaan näkyvissä suunnaton
shakkilauta, jonka tapaisia olivatkin useimmat Amerikan kaupungit,
mutta sellainen, josta voi sanoa, että siinä oli enemmän kuningattaria
kuin ruutuja, koska monivaimoisuus oli niin suuressa suosiossa
mormoneilla. Kaikkialla sen ympärillä oli hyvin hoidettua, hyvin
viljeltyä, kutomatuotteista rikasta maata, ja lammaslaumoja oli
tuhansittain.

Tämäkin kokonaisuus häipyi kuin varjo, ja _Albatross_ lähti kiitämään
lounasta kohti yhä nopeammin, niin että kannella alkoi puhaltaa hyvin
voimakas viima, kun vauhti ylitti tuulen nopeuden.

Pian jouduttiin Nevadan hopeapitoiselle alueelle, jonka ainoastaan
Sierra erotti Kalifornian kullanhuuhtomoista.

-- Varmaa on, Phil Evans sanoi, -- että ennen yön tuloa saamme San
Franciscon näkyviimme.

-- Ja sitten? setä Prudence vastasi.

Kello kuuden aikaan illalla lennettiin Sierra Nevadan ylitse juuri
siitä Truckie-solasta, josta rautatiekin kulki. Nyt ei enää ollut kuin
kolmensadan kilometrin matka, mikäli haluttiin päästä, ellei juuri San
Franciscoon, niin ainakin Sacramentoon, Kalifornian valtion
pääkaupunkiin.

_Albatrossilla_ oli nyt niin huima vauhti, että jo ennen kello
kahdeksaa pisti läntisellä taivaanrannalla esiin senaatintalon
kupukatto, joka sitten pian katosi vastakkaiselle suunnalle.

Nyt ilmestyi Robur ilma-aluksensa kannelle. Molemmat matkustajat
kiirehtivät puhuttelemaan häntä.

-- Insinööri Robur, setä Prudence sanoi, -- nyt olemme joutuneet
Amerikan rajalle. Meidän mielestämme saa tämä pila jo riittää...

-- Minä en koskaan pilaile, Robur keskeytti.

Hän antoi merkin. _Albatross_ painui nopeasti maata kohti, mutta
samalla vauhti kiintyi niin hurjaksi, että täytyi hakea suojaa
kajuutasta.

Tuskin oli hytin ovi sulkeutunut setä Prudencen ja Phil Evansin
jälkeen, kun edellinen ähki:

-- Vähältä piti, etten kuristanut häntä!

-- Täytyy yrittää karata! jälkimmäinen vastasi.

-- Niin juuri, maksoi mitä maksoi!

Samassa heidän korviinsa kuului pitkällistä pauhinaa. Se tuli mereltä,
joka vihaisena tyrskysi rantakalliota vasten. Siellä oli Tyyni
Valtameri.



IHMEELLINEN HYPPÄYS


Setä Prudence ja Phil Evans olivat vakaasti päättäneet paeta. Jos
heidän olisi tarvinnut vain nujertaa ne kahdeksan, tosin erittäin
kookasta miestä, jotka muodostivat ilma-aluksen koko miehistön, he
olisivat ehkä uskaltaneet toteuttaa aikeensa. Rohkealla hyökkäyksellä
heidän kenties onnistuisi vallata _Albatross_, jolloin he voisivat
laskeutua maihin jossakin Yhdysvalloissa. Mutta silloin he joutuisivat
vain kahdestaan hoitamaan tätä alusta -- Frycollin oli sellainen
pelkuri ettei hänestä olisi avuksi -- ja tästä suunnitelmasta täytyi
luopua. Kun siis ei voitu turvautua voimakeinoihin, ei auttanut muuta
kuin turvautua viekkauteen hetkellä, jolloin _Albatross_ koskettaisi
maata. Juuri tätä Phil Evans yritti selittää kiukustuneelle
virkatoverilleen, peläten yhä hänen ryhtyvän ennenaikaiseen rynnäkköön,
joka olisi vain pahentanut heidän asemaansa.

Ainakaan nyt ei ollut sopiva hetki. Ilma-alus kiiti täyttä vauhtia
Tyynen Valtameren pohjoispäätä kohti. Seuraavana aamuna, kesäkuun 16.
päivänä, ei enää näkynyt maata. Koska rannikko pyöristyi Vancouverin
saaresta alkaen Aleuttien saariryhmään saakka -- sen osan Amerikkaa
Venäjä luovutti Yhdysvalloille vuonna 1867 -- niin tuntui hyvinkin
luultavalta, että _Albatross_ joutuisi ylittämään valtameren
pohjoisimman pohjukan kohdalta, ellei suuntaa muutettaisi.

Kuinka pitkiltä yöt tuntuivatkaan molempien matkustajien mielestä!
Siksi he aina aamulla riensivätkin ulos hytistään. Kun he tänä aamuna
tulivat ilma-aluksen kannelle, oli aurinko jo monta tuntia sitten
valaissut itäistä horisonttia. Pian oli tulossa kesäpäivänseisaus,
vuoden pisin päivä pohjoisella pallonpuoliskolla, ja kun nyt oltiin 60
leveysasteen kohdalla, yötä tuskin olikaan.

Mitä tuli insinööri Roburiin, niin hän joko tottumuksesta tai tahallaan
viipyi pitkään kajuutassaan. Astuttuaan sieltä tänään ulos hän tyytyi
vain tervehtimään molempia vieraitaan kohdatessaan heidät ilma-aluksen
peräkannella.

Mutta myös Frycollin oli uskaltanut ulos hytistään, silmät punaisina
unen puutteesta, katse tylsänä, jalat tutisten. Hän käveli varovasti
tunnustellen, ikään kuin joka hetki peläten lattian pettävän. Ensin hän
loi katseensa ylöspäin, tutkien kojeita, jotka kannattivat
_Albatrossia_ ilmassa. Ne toimivat rauhoittavan tasaisesti liikoja
kiirehtimättä.

Sitten neekeri hoiperteli kaidepuuta kohti ja tarttui siihen molemmin
käsin, pysyäkseen varmemmin tasapainossa. Arvatenkin hänen teki mieli
katsahtaa maata, jonka kohdalla ilma-alus nyt oli enintään kahdensadan
metrin korkeudessa.

Frycollinin oli tarvinnut aika lailla karaista sisuaan ryhtyäkseen näin
merkilliseen temppuun. Vaati todellakin häneltä suurta rohkeutta, ennen
kuin hän pani henkensä alttiiksi.

Ensin Frycollin seisoi takakenossa, pidellen kiinni kaidepuusta; sitten
hän yritti tempoa sitä koetellakseen sen tukevuutta, suoristautui
täyteen mittaansa, taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti päätään
reunan yli. Tarpeetonta sanoa, että hän kaikkia näitä eri liikkeitä
suorittaessaan piti silmänsä kiinni. Lopulta hän avasi ne.

Kuului hirveä kiljahdus, ja samassa hän peräytyi kiireesti pään
painuessa syvälle olkapäiden väliin.

Tyhjyyden pohjalla hän oli nähnyt rajattoman meren. Hänen hiuksensa
olisivat varmasti nousseet pystyyn, elleivät ne olisi olleet niin
takkuisen kähärät.

-- Meri..! Meri...! ulvoi hän.

Ja hän olisi kellahtanut nurin, ellei kokki olisi sattunut paikalle ja
ottanut häntä syliinsä.

Tämä kokki oli ranskalainen, kotoisin kenties Gascognesta
[gascognelaiset ovat tunnettuja kerskureita. Tapage = melu. Suom.],
vaikka hänen nimensä olikin François Tapage. Jollei hän ollut
gascognelainen, niin hän oli ainakin lapsuudessaan hengittänyt
Garonne-virran tuulia. Kuinka tämä François Tapage oli joutunut
insinööri Roburin palvelukseen? Millainen sattuma oli tuonut hänet
_Albatrossin_ miehistöön? Sitä ei varmaankaan kukaan osaisi sanoa.
Mutta englantia tämä veitikka puhui kuin aito jenkki.

-- No no, pystyyn vain, pystyyn! kokki huusi pakottaen neekerin
suoristautumaan iskemällä häntä nasevasti kylkeen.

-- Master Tapage! miesraukka vastasi luoden epätoivoisia katseita
potkureihin päin.

-- Mikä hätänä, Frycollin?

-- Hajoaako tämä laiva?

-- Ei, vaikka loppujen lopuksi se kyllä hajoaa.

-- Miksi..! Miksi?

-- Siksi, että kaikki aukeaa, kaikki raukeaa, kaikki laukeaa, kuten
sanotaan kotipuolessa.

-- Mutta kun meri on alla!

-- Jos pudotaan, niin mikäs sen parempaa.

-- Silloinhan upotaan!

-- Upotaan kyllä, mutta ei murs-kaan-nu-ta! François Tapage vastasi
korostaen erikseen joka tavua.

Hetkistä myöhemmin Frycollin oli kantta pitkin madellen kadonnut
hyttinsä perimmäiseen soppeen.

Koko tämän päivän ilma-alus kulki vain kohtalaista vauhtia. Se näytti
melkein hipaisevan valtameren tyyntä, auringonvalossa kimaltelevaa
pintaa ja oli laskeutunut niin alas, että veteen oli vain muutama
kymmenen metriä.

Setä Prudence ja hänen kumppaninsa olivat vuorostaan jääneet hyttiinsä,
päästäkseen tapaamasta Roburia, joka käveli tupakoiden, milloin
yksinään, milloin työnjohtajansa Tom Turnerin seurassa. Vain puolet
potkureista oli käynnissä, mutta sekin riitti kannattamaan
_Albatrossia_ ilmakehän alemmissa ja siis raskaammissa kerroksissa.

Näissä oloissa ilma-aluksen miehistö olisi voinut saada vaihtelua
arkeensa harjoittamalla hauskaa kalastusta, jos vain vedet olisivat
näillä Tyynen meren seuduilla olleet kalaisia. Mutta pinnalla näkyi
vain valaita, sitä keltamahaista lajia, jolla oli pituutta aina 25
metriä ja jota pidettiin pohjoisten merien kaikkein pelottavimpana.
Ammattikalastajat varoivat millään ehdolla ahdistamasta niitä, sillä ne
olivat kerrassaan uskomattoman voimakkaita.

Tällainen valas oli toki voitu vaaratta pyydystää joko tavallisella
harppuunalla taikka Fletcherin raketilla eli harppuunapommilla,
jollaisia oli aluksen varastossa.

Mutta mitä hyötyä oli tarpeettomasta teurastuksesta? Roburin teki
kuitenkin kai mieli näyttää Weldon Instituutin kahdelle jäsenelle,
mihin kaikkeen hänen ilma-aluksestaan oli, ja siksi hän päätti
pyydystää yhden näistä valashirviöistä.

Kun kajahti huuto: -- Valas, valas! tulivat setä Prudence ja Phil Evans
ulos hytistään. Kenties jokin valaanpyytäjien alus oli tullut
näkyviin... Siinä tapauksessa he molemmat olisivat uskaltaneet hypätä
mereen vaikka päistikkaa, päästäkseen pakoon lentävästä vankilastaan,
luottaen mahdollisuuteen, että heidät poimittaisiin johonkin veneeseen.

_Albatrossin_ koko miehistö oli jo järjestynyt kannelle ja odotti
käskyjä.

-- Yritämme siis, master Robur? työnjohtaja Turner kysyi.

-- Kyllä, Tom, insinööri vastasi.

Kajuutassa olivat koneenkäyttäjä ja hänen kaksi apulaistaan paikoillaan
valmiina suorittamaan ne temput, joihin annettaisiin käskyt
kädenliikkeillä. Pian sitten _Albatross_ alkoi laskeutua, pysähtyen
noin viidentoista metrin päähän merenpinnasta.

Ulapalla ei näkynyt ainoatakaan laivaa -- kuten molemmat matkustajat
panivat merkille -- eikä missään suunnalla maata, jonne he olisivat
voineet pyrkiä uimalla, jos kohta se olisikin edellyttänyt, ettei Robur
yrittäisi saada heitä kiinni.

Pian saatiin huomata, että valaita oli lähellä nousemassa meren pintaan
hengittämään, sillä ilmaan kohosi höyry- ja vesipatsaita, joita ne
puhalsivat sierainaukoistaan.

Tom Turner oli asettunut keulaan, mukanaan kaksi apulaista. Hänen
ulottuvillaan oli Kaliforniassa valmistettu harppuunapommi, joita
ammutaan hakapyssyillä. Se on metallisylinterin tapainen, ja toisessa
päässä oli pitkulainen pommi, jossa oli väkäkärkinen varsi.

Robur oli noussut keulatuhdolle ja antoi sieltä oikealla kädellä
koneenkäyttäjille ja vasemmalla ruorimiehelle merkkejä, mitä heidän
kulloinkin oli tehtävä. Täten hän hallitsi ilma-alustaan joka suhteessa
sen liikkeitä myöten. Oli kerrassaan uskomatonta, kuinka nopeasti ja
täsmällisesti _Albatross_ totteli kaikkia hänen käskyjään. Sitä olisi
voinut luulla eläväksi olennoksi, jonka sieluna oli insinööri Robur.

-- Valas...! Valas! Tom Turner huusi taas.

Todellakin tuli valaan selkä näkyviin vajaan kilometrin päässä
_Albatrossin_ keulapuolella.

Ilma-alus lensi sen yläpuolelle ja pysähtyi ollessaan siitä ainoastaan
parinkymmenen metrin päässä.

Tom Turner oli sovittanut olkapäätään vasten hakapyssyn, jonka tukena
oli kaidepuuhun koverrettu lovi. Hän laukaisi ja ammus kiiti valaan
ruumista kohti perässään pitkä köysi, jonka toinen pää oli kiinnitetty
_Albatrossin_ kanteen. Pommi räjähti törmätessään vastukseen ja sen
sisältä lennähti pieni harppuunan tapainen, kaksihaarainen laite, joka
juuttui valaan lihaan.

-- Huomio! Turner huusi.

Niin vastahakoisesti kuin setä Prudence ja Phil Evans olivatkin mukana,
he eivät kuitenkaan voineet olla tarkkaavasti seuraamatta tätä
näytelmää.

Pahasti haavoittunut valas läiskytti pyrstöllään vettä niin rajusti,
että pärske ulottui ilma-aluksen keulaan asti. Sitten se sukelsi hyvin
syvälle kiskoen perässään köyttä, jonka annettiin juosta kehältä. Se
oli ennakolta pantu vesisoikkoon, jottei kitka liikaa kuumentaisi
köyttä. Noustuaan sitten takaisin pinnalle valas lähti täyttä vauhtia
pakoon pohjoista kohti.

_Albatrossia_ hinattiin nyt suorastaan uskomatonta vauhtia. Ne
potkurit, jotka kuljettivat eteenpäin, oli pysäytetty. Valaan annettiin
ponnistella mielensä mukaan, mutta ilma-alus yritettiin aina pitää
samassa suunnassa kuin sekin. Tom Turner oli valmiina katkaisemaan
köyden siltä varalta, että uusi sukellus olisi muuttanut tilanteen
liian vaaralliseksi.

Puolisen tuntia jatkui tätä hinaamista ja matkaa tehtiin ehkä
kymmenkunta kilometriä, mutta vähitellen alkoi näkyä merkkejä siitä,
että valaan voimat heikkenivät.

Silloin koneenkäyttäjän apulaiset saivat Roburilta käskyn panna
_Albatross_ kulkemaan taaksepäin, ja potkurit vetivät kovaa vastarintaa
tekevää valasta yhä lähemmäs.

Pian oli ilma-alus enää tuskin kymmentä metriä sen yläpuolella. Pyrstö
pieksi vettä yhä uskomattoman rajusti. Valaan kääntyessä selälleen sen
ympärillä kieppui suunnattomia tyrskyjä.

Äkkiä se nousi niin sanoaksemme seisaalle, heittäytyi päistikkaa veteen
ja sukelsi niin nopeasti syvyyteen, että Tom Turner tuskin ehti päästää
köyden juoksemaan.

Silloin ilma-alus väkisinkin kiskoutui vedenpintaan asti. Sille kohtaa,
jonne valas oli kadonnut, oli syntynyt hirveä pyörre. Ilma-aluksen
kaiteen yli ryöpsähti hyökyaalto, aivan kuten vettä pärskähtää laivan
lippuihin asti kovassa vastatuulessa ja aallokossa.

Mutta onneksi Tom Turner sai kirveeniskulla katkaistuksi köyden, ja
_Albatross_, joka nyt oli vapautunut hinaajastaan, nousi nopeasti
kahdensadan metrin korkeuteen.

Koko ajan oli Robur ohjannut liikkeitä kylmäverisesti, menettämättä
hetkeksikään malttiaan.

Muutamia minuutteja myöhemmin valas näkyi nousevan taas pinnalle --
tällä kertaa kuolleena. Joka suunnasta lenteli merilintuja iskeäkseen
kyntensä sen raatoon ja päästivät kuuluville niin huikeita huutoja,
että ne olisivat kokonaiselta kongressiltakin lyöneet korvat lukkoon.

Kun _Albatross_ ei olisi voinut käyttää saalistaan mihinkään, se
kääntyi entiseen suuntaansa, kiitäen länttä kohti.

Seuraavana eli kesäkuun 17. päivänä, kello kuuden tienoissa aamulla,
alkoi taivaanrannalla häämöttää jonkin maan ääriviivat. Se oli Alaskan
niemimaa ja pitkä sarja Aleuttien saariryhmän luotoja.

Ilma-alus hyppäsi tämän merivallituksen yli, jonka tienoilla asustaa
ylenpalttisen runsaasti turkishylkeitä. Aleuttilaiset, jotka
pyydystivät niitä venäläis-amerikkalaiselle kauppayhtiölle, saivat
niistä erinomaiset tulot, sillä nämä maalla ja vedessä elävät
ruosteenkarvaiset otukset olivat hyvinkin pari metriä pitkiä ja
painoivat toisinaan jopa 250 kiloa. Niitä oli näkyvissä tuhansittain
loppumattomissa jonoissa, jotka olivat järjestyneet ikään kuin
taistelurintamaan.

Ne eivät hievahtaneetkaan paikaltaan _Albatrossin_ liitäessä yli, mutta
toisin oli kaakkurien, kuikkien ja muiden vesilintujen laita, jotka
kirkuivat käheästi ja sitten hävisivät veden alle, ikään kuin niitä
olisi uhannut jokin pelottava ilmapeto.

Kahdentuhannen kilometrin matkaan Beringin meren poikki, aina
ensimmäisistä Aleuttien saarista Kamtsatkan uloimpaan kärkeen asti,
tarvittiin noin vuorokausi. Jos setä Prudence ja Phil Evans yhä
aikoivat toteuttaa pakosuunnitelmansa, ei tilanne enää ollut heille
suotuisa. Sillä paon onnistumiseksi olivat mahdollisuudet erittäin
vähäiset siinä tapauksessa, että täytyisi jäädä Aasian etäisimpään
erämaahan tai Ohotan meren rannikolle. _Albatross_ näkyi suuntautuvan
joko Japaniin tai Kiinaan päin. Jos ilma-alus pysähtyisi jonnekin
näiden valtakuntien alueelle, he päättivät sittenkin paeta, vaikkei
kenties olisikaan oikein viisasta jättäytyä kiinalaisten tai
japanilaisten armoille.

Mutta pysähtyisikö se sinnekään! Se ei ollut lintu, joka lopulta
väsyisi liian kauan lennettyään, tai ilmapallo, jonka olisi kaasun
loppuessa pakko laskeutua maahan. _Albatrossilla_ oli vielä varastossa
kaikkea, mitä se tarvitsi, ehkä moneksikin viikoksi, ja ihmeellisen
tehokkaat koneet eivät osoittaneet merkkiäkään heikkenemisestä ja
väsymyksestä.

Kesäkuun 18. päivänä lennettiin kuin yhdellä hyppäyksellä poikki
Kamtsatkan niemimaan, josta saatiin nähdä tuskin muuta kuin
Petropavlovskin siirtola ja Kljutsevin tulivuori, sitten toisella
hyppäyksellä yli Ohotan meren, melkein Kuriilien saarten kohdalta,
jotka patoavat sen päästäen vettä läpi vain satoja pikku kanavia
myöten. Aamulla kesäkuun 19. päivänä _Albatross_ saavutti Japanin
pohjoiskärjen ja Sahalinin saaren välillä olevan salmen, joka muistutti
Englannin kanaalia, ja johon Siperian suuri Amur-joki laski vetensä.

Silloin nousi hyvin sankka sumu, jonka yläpuolelle ilma-aluksen täytyi
nousta. Tosin sen ei olisi tarvinnut pysytellä sen yläpuolella
voidakseen säilyttää nykyisen suuntansa. Näin korkealla ei ollut syytä
pelätä esteitä, ei muistopatsaita, joihin se voisi törmätä, eikä
vuoriakaan, joihin osuessaan se olisi vaarassa murskautua. Alla oleva
maa oli jokseenkin tasaista. Mutta usvahuurut ovat aina perin
kiusallisia, ja ilma-aluksessa olisi kaikki kastunut.

Siksi oli paras nousta näiden huurujen yläpuolelle, joiden paksuus
maanpinnasta lukien oli kolmen- ja neljänsadan metrin vaiheilla.
Potkurit pantiin siis pyörimään nopeammin, ja _Albatross_ pääsi
yläilmoissa jälleen auringon paisteeseen.

Näissä oloissa olisi setä Prudencen ja Phil Evansin ollut hieman vaikea
toteuttaa pakoaikeensa siinäkin tapauksessa, että he olisivat jotenkin
voineet päästä pois ilma-aluksesta.

Mennessään tänään heidän ohitseen Robur seisahtui hetkiseksi ja sanoi
kuin sattumalta, kiinnittämättä asiaan sen enempää huomiota:

-- Hyvät herrat, kun purje- tai höyrylaiva joutuu keskelle sumua, josta
se ei pääse ulos, tilanne on aina paha. Liikkuminen on mahdollista vain
yhtä mittaa viheltämällä tai torveen puhaltamalla. Sitäpaitsi sen on
pakko hiljentää vauhtia, ja vaikka kuinka varottaisiin, joka hetki
olisi syytä pelätä yhteentörmäystä. Mutta _Albatrossia_ sellaiset
huolet eivät vaivaa. Mitä se välittäisi sumuista, kun se heti pääsee
niistä eroon? Ilmakehä on sen vallassa, koko ilmakehä.

Sen sanottuaan Robur jatkoi tyynesti kävelyään, odottamatta vastausta,
jota hän ei ollutkaan pyytänyt, ja hänen piippunsa savupilvet
kiertelivät taivaansineä kohti.

-- Setä Prudence, Phil Evans sanoi, -- näyttää tosiaankin siltä, ettei
tämän merkillisen _Albatrossin_ tarvitse pelätä mitään.

-- Saammepa nähdä! Weldon Instituutin puheenjohtaja vastasi.

Sumua kesti kiusallisen itsepintaisesti kolme päivää, kesäkuun 21.
päivään asti. Ilma-aluksen oli täytynyt nousta korkeammalle
välttääkseen Japanissa Fujiyaman vuoret. Mutta kun usvaverho oli
repeytynyt rikki, tuli näkyviin valtavan iso kaupunki, jossa oli
palatseja, huviloita, majoja, puutarhoja, puistoja. Sinne
katsahtamattakin Robur olisi voinut sanoa, mikä kaupunki se oli, sillä
hänen tarvitsi vain panna merkille tuhansien koirien sieltä kuuluva
haukunta, petolintujen kirkuna ja varsinkin se raadonhaju, joka
teloitettujen ruumiista levisi yläilmoihin asti.

Molemmat matkustajat sattuivat olemaan kannella silloin, kun insinööri
mittasi korkeutta tällä kohdalla siltä varalta, että pitäisi jatkaa
matkaa sumun lävitse.

-- Hyvät herrat, hän sanoi, -- minulla ei ole mitään syytä salata
teiltä, että tuo on Yeddo, Japanin pääkaupunki.

Setä Prudence ei vastannut. Insinöörin läsnäollessa häntä tukehdutti,
aivan kuin hänen keuhkoihinsa ei olisi virrannut ilmaa.

-- Yeddo, Robur jatkoi, -- on todellakin hyvin merkillisen näköinen.

-- Olkoon kuinka merkillinen tahansa... Phil Evans vastasi.

-- Se ei kuitenkaan vastaa Pekingiä, sitäkö tarkoitatte? insinööri
keskeytti. -- Samaa mieltä olen itsekin, ja pian saatte verrata.

Kukapa olisi voinut olla kohteliaampi vierailleen.

_Albatross_, joka oli kiitämässä kaakkoon, muutti nyt suuntansa
itäiseksi, uudelle reitille.

Yöllä sumu hälveni. Mutta sitten huomattiin jokseenkin läheisen
pyörremyrskyn oireita, ilmapuntari laski nopeasti, kaikki
huurut katosivat, soikion muotoisia valtavia pilviä kerääntyi
vaskenkarvaiselle taivaalle; vastakkaisella puolella ilmaantui
horisonttiin pitkiä karmiininpunaisia juovia, jotka piirtyivät selvästi
harmaansinertävää taustaa vasten, ja pohjoisessa näkyi räikeän
kirkkaana leveä kiila; lisäksi meri oli aivan tyyni mutta auringon
laskiessa se muuttui kolkon helakanpunaiseksi.

Kaikeksi onneksi tämä pyörremyrsky puhkesi etelämpänä, ja sen ainoa
seuraus oli että lähes kolme vuorokautta kestänyt sakea sumu vihdoinkin
hajaantui.

Tunnissa oli lennetty kahdensadan kilometrin levyisen Korean salmen
poikki, ja sitten matka suuntautui tämän niemimaan äärimmäisen kärjen
toiselle puolelle. Samalla kun pyörremyrsky arvatenkin riehui Kiinan
kaakkoisella rannikolla, leijaili _Albatross_ Keltaisen meren
yläpuolella ja sitten kesäkuun 22. ja 23. päivänä Petchelin lahden
yllä; 24 päivänä se kulki pitkin Pei-Hon laaksoa ja saapui vihdoin
Taivaan valtakunnan pääkaupungin kohdalle.

Kaiteen yli kurottaen setä Prudence ja Phil Evans, kuten insinööri oli
ennakolta luvannut, saivat hyvin selvästi katsella tätä suunnattoman
laajaa kaupunkia, muuria, joka jakoi sen kahteen osaan -- mantsulaiseen
ja kiinalaiseen -- ympäröiviä kahtatoista esikaupunkia, keskustaa kohti
säteittäin ulottuvia puistokatuja, temppeleitä, joiden keltaiset ja
vihreät katot kimaltelivat nousevan auringon loisteessa, puistoja,
joiden keskellä kohosivat mandariinien palatsit; sitten tuli
mantsukaupunginosan keskellä näkyviin 668 hehtaarin [siis neljätoista
kertaa niin suuri kuin Pariisin Mars-kenttä] laajuisella alalla
Keltainen kaupunki, sen temppelit, keisarilliset puutarhat, tekojärvet
ja hiilivuori, joka on koko pääkaupunkia korkeampi; ja vihdoin
Keltaisen kaupungin keskellä, ikään kuin nelisärmäinen kiinalainen
sotanuija olisi pistetty toisen sisään, Punainen kaupunki eli keisarin
palatsi kaikkine merkillisyyksineen, joita sen eriskummallinen
rakennustyyli tarjosi nähtäväksi.

Tällä hetkellä tuntui _Albatrossin_ alla koko ilmakehä olevan täynnä
omituisia, sointuvia säveliä. Olisi melkein luullut, että nyt
soitettiin Aioloksen harpuilla. Ilmassa liiteli satakunta erimuotoista
leijaa, jotka oli valmistettu palmujen tai pandanut-puiden lehdistä;
kunkin yläosassa oli jonkinlainen kaari kevyestä puulajista, ja sen
päiden väliin oli pingotettu ohut bamburuo'on säle. Kun nämä eripitkät
säleet värähtelivät tuulenvireessä kuten hanurin kielet, syntyi
monisävelistä, mitä surumielisintä hyminää. Sitä kuunnellessa tuntui
siltä kuin olisi hengittänyt soivaa happea.

Roburin mieleen juolahti laskeutua lähemmäksi tätä ilmaorkesteria, ja
_Albatross_ laskeutuikin hitaasti leijamusiikin keskelle.

Mutta se aiheutti heti tavattoman hälinän kaupungin runsaslukuisessa
väestössä. Gongit ja muut kiinalaisten hirveät soittimet kumisivat,
pyssyistä ammuttiin tuhansia laukauksia, sadat mörssärit tulittivat --
yritettiin kaikkea, jotta ilma-alus saataisiin poistumaan. Jos Kiinan
tähtitieteilijät nyt pääsivätkin selville siitä, että tämä ilmassa
liikkuva kone oli juuri se merkillinen ilmiö, jonka näkeminen oli
herättänyt niin paljon väittelyä, niin tuhannet Taivaan valtakunnan
asukkaat, halvimmasta kantajasta moninappisimpaan mandariiniin asti,
sitä vastoin luulivat sitä maailmanlopun hirviöksi, joka nyt oli
ilmestynyt Buddhan taivaalle.

Näistä mielenosoituksista ei paljonkaan välitetty luoksepääsemättömällä
_Albatrossilla_. Keisarillisten puutarhojen pylväisiin sidotut leijojen
narut joko leikattiin poikki tai vedettiin kiireesti takaisin. Toiset
näistä kevyistä soittimista painuivat nopeasti maahan hymisten entistä
kovemmin, toiset putosivat kuin linnut, joiden siipeen oli osunut
lyijyä ja joiden laulu katkesi viimeisen hengenvedon myötä.

Silloin remahti Tom Turnerin torvesta järisyttävä toitotus Kiinan
pääkaupungin yli ja hukutti valtavaan ääneensä ilmakonsertin viimeiset
sävelet. Mutta se ei lopettanut maanpäällisiä ponnistuksia. Kun sitten
muuan ammus oli räjähtänyt vain parinkymmenen metrin päässä
_Albatrossista_, noustiin taas yläilmoihin kauas ihmisten ulottuvilta.

Mitä tapahtui niinä muutamina päivinä, jotka nyt seurasivat? Ei mitään
sellaista, mitä vangit olisivat voineet käyttää hyväkseen. Mihin
suuntaan ilma-alus kulki? Jatkuvasti lounaaseen, ja siitä voitiin
päätellä, että oltiin matkalla kohti Hindustania. Samalla havaittiin,
että alituisesti kohoava maaperä pakotti _Albatrossin_ ohjaamaan
kulkunsa harjanteiden mukaan. Noin kymmenen tuntia Pekingistä lähdön
jälkeen, olivat setä Prudence ja Phil Evans saaneet nähdä osan suurta
Kiinanmuuria Chen-Sin rajalla. Sitten väistettiin Lungin vuoret,
lennettiin Huanghon laakson päällitse ja päästiin vihdoin Kiinan
valtakunnan rajan poikki Tiibetin alueelle.

Tiibetissä he saivat nähdä paljaita ylätasankoja, siellä täällä
lumipeitteisiä vuorenhuippuja, kuivuneita rotkoja, jäätiköistä
virtaavia puroja, notkelmia kimaltelevine suolakerroksineen ja
viheriöivien metsien ympäröimiä järviä. Ja kaiken yli puhalsi tuuli,
joka usein oli jäätävän kylmä.

Ilmapuntari oli nyt laskenut 450 millimetriin ja osoitti siis
_Albatrossin_ olevan runsaasti neljätuhatta metriä merenpintaa
ylempänä. Näin korkealla lämpötila tuskin nousi yli nollan, vaikka nyt
oli pohjoisen pallonpuoliskon lämpimin vuodenaika. Kun tämän kylmyyden
lisäksi tuli nopean vauhdin aiheuttama viima, kävi kannella
seisoskeleminen kovin kiusalliseksi, niin että molemmat virkatoverit,
joilla tosin oli yllään paksut matkapeitteet, pitivät mukavampana
palata hyttiinsä.

Sanomattakin on selvää, että yläpotkurit oli täytynyt panna pyörimään
äärimmäisen nopeasti, jotta ne voivat kannattaa _Albatrossia_
tuntuvasti ohenneessa ilmassa. Mutta ne toimivat täydellisesti, ja
ilma-aluksessa tuntui siltä kuin niiden siipien hyrinä olisi
tuudittanut uneen.

Tänään sai Garlok, läntisen Tiibetin kaupunki, Guari-Korsumin maakunnan
tärkein paikka, nähdä _Albatrossin_ liitelevän ylitseen kirjekyyhkysen
kokoisena.

Kesäkuun 27. päivänä setä Prudence ja Phil Evans panivat merkille
suunnattoman pitkän harjanteen, josta kohosi muutamia korkeita
lumihuippuja ja joka peitti horisontin. Etukajuutan seinää
vasten nojaten, kestääkseen kovan viiman, he katselivat näitä
jättiläisröykkiöitä, jotka näyttivät kiitävän ilma-alusta kohti.

-- Arvatenkin Himalaja, Phil Evans sanoi, -- ja luultavasti Robur aikoo
tehdä kaarroksen sen juurella yrittämättä päästä Intiaan.

-- Sitä pahempi! setä Prudence vastasi. -- Jos olisi menty niin
suunnattoman laajalle alueelle, niin kenties olisimme voineet...

-- Paitsi jos hän kiertää vuorijonon ympäri idästä Birman tai lännestä
Nepalin kautta.

-- Olkoon kuinka tahansa, mutta sen minä takaan, ettei hän uskalla
kulkea sen ylitse!

-- Niinkö? sanoi muuan ääni.

Seuraavana eli 28. päivänä kesäkuuta _Albatross_ oli vastapäätä tätä
ääretöntä vuorirykelmää, Tsangin maakunnan yläpuolella. Himalajan
toisella puolella oli Nepalin alue.

Pohjoisesta päin tultaessa katkaisi reitin Intiaan kolme perättäistä
vuorijonoa. Molemmat pohjoiset, joiden väliin _Albatross_ oli
pujahtanut kuin laiva keskelle valtavia kareja, olivat ensimmäisiä
askelmia Keski-Aasian sulussa. Ensiksi tuli Kuen-Lun, sitten Karakorum,
ja näiden välissä oli Himalajan kanssa yhdensuuntainen, pitkänomainen
laakso melkein sen vedenjakajan kohdalla, jonka länsipuolella virrat
laskivat Indukseen ja itäpuolella Brahmaputraan.

Kuinka suurenmoinen tämä vuoristo olikaan! Sen huipuista oli mitattu jo
kolmattasataa, joista seitsemäntoista ylittää 7500 metriä!
_Albatrossin_ edessä kohosi Everestin kukkula 8840 metrin korkuisena.
Oikealla puolella oli Dhaulagiri, jolla oli korkeutta 8200 metriä, ja
vasemmalla Kanchanjanga, jolla oli korkeutta 8592 metriä ja joka
menetti ensimmäisen sijan silloin, kun Everestin korkeus viimeksi
mitattiin tarkemmin.

Ilmeisesti Robur ei aikonut ylittää näiden kukkulain huippuja, vaan
hänellä oli varmaankin tiedossaan Himalajan eri solia, muiden mukana
Ibi-Gaminin sola, jonka kautta Schlagintweit-veljekset vuonna 1856
kulkivat 6800 metrin korkeudessa, ja sitä kohti hän nyt päättävästi
ohjasi ilma-aluksensa.

Nyt saatiin kokea muutamia jännittäviä, jopa tuskallisiakin tunteja.
Vaikkei ilma ohentunutkaan niin paljon, että olisi pitänyt turvautua
erityisiin kojeisiin hapen lisäämiseksi hyteissä, niin pakkanen ainakin
oli ankara.

Robur asettui keulaan, tarmokkaat kasvot huppukauluksen suojassa, ja
antoi sieltä ohjeita _Albatrossin_ miehistölle. Tom Turner tarttui
ruoriin. Koneenkäyttäjä tarkkaili paristoja, joiden happojen ei sentään
onneksi tarvinnut pelätä jäätyvän. Potkureista, jotka kävivät täydellä
virralla, kuului yhä kimeämpää hyrinää, vieläpä erittäin äänekästä,
vaikka ilma oli hyvin ohutta. Ilmapuntarin laskeminen 290 millimetriin
osoitti 7000 metrin korkeutta.

Täältä avautui ihmeellinen näköala suunnattomaan vuorirykelmään.
Kaikkialla kohosi valkoisia huippuja. Järvien sijasta näkyi jäätiköitä,
jotka laskeutuivat kolmentuhannen metrin päähän kukkulan juurelta. Ei
ruohoa, lukuunottamatta joitakin harvoja kukkia kasvullisuuden
äärimmäisellä rajalla. Ei enää komeita honkia ja seetripuita, jotka
ryhmittyivät reheviksi metsiksi vuorijonon alemmilla rinteillä. Ei
jättiläiskokoisia saniaisia eikä loppumattomia loiskasveja, jotka
ulottuivat rungosta runkoon, kuten viidakon sisäosissa. Ei ainoatakaan
eläintä, ei villihevosia eikä jakkeja, ei myöskään Tiibetin härkiä.
Joskus näkyi näin ylös eksynyt yksinäinen gaselli. Ei ollut lintuja,
lukuunottamatta muutamia variksia, jotka kohosivat niin korkealle kuin
hengitettävää ilmaa riitti.

Kun sola oli vihdoinkin ylitetty, alkoi _Albatross_ jälleen painua
alemmas. Toisella puolella, metsäseudun takana, näkyi vain rajaton
tasanko, joka levisi kiilamaisesti taivaanrantaan asti.

Silloin Robur astui vieraiden luo ja sanoi kohteliaasti:

-- Hyvät herrat, Intia.



FRYCOLLIN HINATTAVANA


Insinöörillä ei suinkaan ollut aikomusta ohjata ilma-alustaan näiden
Hindustanin ihmeellisten seutujen yläpuolelle. Lennettyään Himalajan
ylitse näyttääkseen, miten hieno kulkuneuvo hänellä oli käytössään, ja
saadakseen nekin uskomaan, jotka eivät välittäneet mistään
todisteluista, hän ei varmaankaan halunnut enempää. Pitääkö siis
myöntää, että _Albatross_ oli täydellinen, vaikkei täydellisyys sovi
tämän maailman oloihin? Sepä saadaan nähdä.

Jos setä Prudence ja hänen toverinsa eivät voineetkaan sisimmässään
muuta kuin tunnustaa, että tämä ilma-alus oli kerrassaan ihanteellinen,
he eivät kuitenkaan paljastaneet ajatuksiaan. He pohtivat yhä vain
miten he saisivat tilaisuuden paeta. He eivät edes ihailleet
suurenmoista näkyä, joka avautui _Albatrossin_ kulkiessa pitkin
Punjabin kiehtovia maisemia.

Himalajan juurella oli tosin suoperäinen vyöhyke aloja, joista huokui
epäterveellisiä huuruja, Terain alue, jossa kuume oli alituisena
maanvaivana. Mutta se ei voinut olla haittaa _Albatrossille_ eikä uhata
sen miehistön terveyttä. Ilma-alus kulki kiirehtimättä kohti polveketta
jonka Hindustan teki Turkestanin ja Kiinan yhtymäkohdassa. Kesäkuun 29.
päivänä, aamun ensi tunneista alkaen, tuli näkyviin Kashmirin verraton
laakso.

Niin, suorastaan vertaansa vailla oli tämä rotko suuren ja pienen
Himalajan välissä. Sitä rikkoivat sadat sivuhaarat suunnattomasta
vuorijonosta, joka aleni Hydaspeen syvänteeseen päin. Tämä kuuluisa
virta, joka kostutti sitä oikullisine mutkineen, oli saanut nähdä
Poroksen ja Aleksanterin armeijojen, Intian Ja Kreikan, iskevän yhteen
kaukana Aasiassa. Hydaspes virtasi yhä, vaikka molemmat makedonialaisen
voittonsa muistoksi perustamat kaupungit olivat niin tyystin kadonneet,
ettei niiden sijaintiakaan tiedetä.

Koko tämän aamun _Albatross_ liiteli pitkin Srinagaria, joka tunnetaan
paremmin Kashmirina. Setä Prudence ja Phil Evans näkivät komean
kaupungin, joka sijaitsi virran molemmilla rannoilla, puusiltoja
pingotettuina veden poikki kuin rihmat, siromuotoisilla parvekkeilla
somistettuja majoja, korkeiden poppelien varjostamia lehtoja, turpeilla
peitettyjä kattoja, jotka näyttivät isoilta myyränmättäiltä,
risteileviä kanavia, joissa liikkui pähkinänkuoren kokoisia veneitä
soutajien näyttäessä muurahaisilta, palatseja, temppeleitä, majoja,
moskeijoita, bungaloweja esikaupunkien puolella -- ja kaikki nämä
toistuivat ylösalaisin veden peilaamana; sitten tuli näkyviin vanha
Hari-Parvatan linna, joka oli pystytetty erään kukkulan laelle, kuten
Pariisin tärkein linnoitus Mont-Valérienille.

-- Tuo olisi Venetsia, Phil Evans sanoi, -- jos nyt olisimme
Euroopassa.

-- Ja jos olisimme Euroopassa, setä Prudence vastasi, -- keksisimme
kyllä keinon, kuinka pääsisimme takaisin Amerikkaan!

_Albatross_ ei viipynyt sen järven kohdalla, jonka läpi Hydaspes
virtasi, vaan jatkoi lentoaan pitkin laaksoa.

Mutta kerran se pysyi paikallaan noin puolen tunnin verran,
laskeuduttuaan kymmenen metrin päähän virrasta. Tom Turner ja hänen
apulaisensa työnsivät ilma-aluksesta ulos kumiletkun ja ryhtyivät
täydentämään vesivarastoa. Akkumulaattorien sähkövirta käynnisti
pumpun, joka imi vettä letkuun.

Tämän puuhan aikana olivat setä Prudence ja Phil Evans katsahtaneet
toisiinsa. Kummankin mieleen oli juolahtanut sama ajatus. Nyt he olivat
vain kymmenkunnan metrin päässä Hydaspeen pinnasta ja ranta oli
lähellä. Molemmat olivat hyviä uimareita. Hyppy veteen voisi merkitä
vapautta, ja kun he olisivat kadonneet veden alle, kuinka Robur enää
saisi heitä kiinni? Jotta potkurit voisivat toimia, eikö se
edellyttänyt, että _Albatrossin_ oli pysyttävä ainakin kaksi metriä
veden yläpuolella?

Hetkessä he olivat ehtineet kuvitella kaikkia mahdollisuuksia, jotka
edistivät tai vaikeuttivat heidän suunnitelmaansa. Toisessa hetkessä he
olivat harkinneet niitä. Nyt oli vihdoinkin tilaisuus hypätä
ilma-aluksen kannelta, mutta juuri silloin laskeutui heidän
olkapäilleen muutama pari käsiä.

Heitä oli pidetty silmällä, eikä heitä päästetty pakenemaan.

Tällä kertaa he eivät alistuneet vastarinnatta. He yrittivät päästä
irti, mutta _Albatrossin_ miehet olivat vahvaa väkeä.

-- Hyvät herrat, insinööri sanoi heille, -- kun teille on suotu ilo
matkustaa Robur Valloittajan seurassa, kuten olette minua varsin
sattuvasti nimittäneet, vieläpä hänen ihailtavalla _Albatrossillaan_,
ei häntä saa tällä tavalla jättää... sanomatta hyvästejä! Ottakaa myös
huomioon, ettei pako enää onnistu!

Phil Evans veti pois toverinsa, joka näytti aikovan turvautua
väkivaltaan. Molemmat palasivat hyttiinsä lujasti päättäneinä paeta,
vaikka se maksaisi heidän henkensä, yhdentekevää missä.

_Albatross_ lähti jälleen lentämään länteen päin. Tämän päivän kuluessa
ehdittiin kohtalaisella vauhdilla Kabulistanin alueen poikki, jonka
pääkaupunki tuli hetkeksi näkyviin; sitten leikattiin Heratin
kuningaskunnan raja yhdentoista kilometrin päässä Kashmirista.

Näillä seuduilla, joista yhä vielä kiistellään ja joiden kautta
venäläisille avautui tie Englannin intialaisiin alusmaihin, tuli
näkyviin miesjoukkoja, kolonnia, kuormastoja, yleensä kaikkea, mikä on
ominaista marssivalle armeijalle tarpeineen. Samoin kuultiin tykkien
jyskettä ja muskettien rätinää. Mutta insinööri ei koskaan puuttunut
toisten asioihin, ellei siihen ollut pakko oman kunnian tai ihmisyyden
nimessä. Hän ei siis ollut näkemästään millänsäkään, jos Herat, kuten
sanotaan, oli keskisen Aasian avain, niin hänestä oli yhdentekevää,
pistettiinkö tuo avain englantilaisten vai moskovalaisten taskuun.
Maalliset ristiriidat tai edut eivät enää koskeneet uskalikkoa, joka
oli ottanut ilmakehän ainoaksi alueekseen.

Tämä maa hävisikin pian näkyvistä oikeaan hiekkamyrskyyn, jollaisia
täällä päin sattuu liiankin usein. Tebbad-nimisen tuulen mukana
kulkeutui hienonhienoa pölyä, jossa oli kuumetta tuottavia taudinituja.
Kuinka monta karavaania joutuikaan tuhon omaksi näissä tuulissa!

Välttyäkseen tästä pölystä, joka olisi voinut haitata hammasrattaiden
täsmällistä käyntiä, _Albatross_ nousi parin tuhannen metrin korkeuteen
hakemaan puhtaampaa ilmapiiriä.

Siten ei saatu nähdä Persian rajaa eikä sen pitkiä tasankoja. Vauhti
pysyi edelleen hyvin kohtalaisena, vaikkei tarvinnut pelätä mitään
kareja. Tosin kartalle oli merkitty muutamia vuoria, mutta niiden
korkeudet ovat jokseenkin keskinkertaisia. Pääkaupunkia lähestyttäessä
piti kuitenkin välttää Demavendia, jonka lumipeitteinen huippu kohosi
6600 metrin korkeuteen, ja sitten Elbrusin vuorijonoa, jonka juurelle
Teheran oli rakennettu.

Aamun koitteessa heinäkuun 2. päivänä nähtiin Demavendin kohoavan esiin
hiekkaa pölyttävästä samum-tuulesta.

_Albatross_ suuntasi siis kulkunsa kaupungin ylitse, jota tuuli verhosi
hienona tomupilvenä.

Kuitenkin kello kymmenen vaiheilla aamupäivällä voitiin nähdä
ympärysmuurin ulkopuolella leveitä kaivantoja ja kaupungin keskellä
shaahin palatsi, sen fajanssilaatoilla päällystetyt muurit ja
vesialtaat, jotka näyttivät olevan hakattu suunnattomista
heleänsinisistä jalokivistä.

Mutta se katosi pian näkyvistä. Nyt _Albatross_ muutti suuntaansa ja
kiiti melkein suoraan pohjoista kohti. Muutamien tuntien kuluttua se
oli pienen kaupungin kohdalla, joka oli rakennettu Persian pohjoiselle
rajalle erääseen mutkaan, ja siitä alkoi laaja ulappa, jonka reunaa ei
näkynyt enempää edessä kuin oikealla puolellakaan.

Kaupunki oli Ashuradan satama, venäläisten eteläisin asemapaikka
Persiaan päin ja ulappa oli meri -- Kaspian meri.

Kaikki pölytuulet jäivät taakse. Erään niemen rannalla nähtiin ryhmä
eurooppalaiseen tapaan rakennettuja taloja, ja ylinnä kohosi
kellotapuli.

_Albatross_ laskeutui Kaspian merta kohti, joka oli yhdeksänkymmentä
metriä valtamerenpintaa ylempänä. Iltapuolella se kulki pitkin
rannikkoa, joka ennen kuului Turkestaniin, mutta jo silloin Venäjään,
ja joka hiljakseen yleni Balkanlahteen päin, ja seuraavana eli 3.
päivänä heinäkuuta ilma-alus liiteli noin sadan metrin korkeudessa
Kaspian meren yläpuolella.

Maata ei näkynyt missään suunnassa, ei Aasian eikä Euroopan puolella.
Meren pinnalla nähtiin muutamia valkoisia, tuulen pullistamia
purjeita. Ne olivat alkuasukkaiden laivoja, jotka olivat helposti
tunnistettavissa, kaksimastoisia kesebeitä, merirosvojen muinaisia
yksimastoisia kajukeja, yksinkertaisia temil-nimisiä kuljetus- tai
kalastuspursia. Siellä täällä ylettyi _Albatrossiin_ asti
savukiehkuroita Ashuradan höyrylaivoista, joiden avulla Venäjä vartioi
turkmeenien vesiä.

Tänä aamuna Tom Turner puheli kokki François Tapagen kanssa, joka sai
erääseen kysymykseensä seuraavan vastauksen:

-- Kyllä, me viivymme noin kaksi vuorokautta Kaspian meren kohdalla.

-- Hyvä juttu! kokki sanoi siihen. -- Silloinhan sopii varmaankin myös
kalastaa?

-- Juuri niin, kuten sanotte.

Kun otetaan huomioon, että Kaspian merellä oli pituutta noin tuhat
kilometriä ja leveyttä vain alun neljättäsataa ja että sen ylittämiseen
aiottiin käyttää neljäkymmentä tuntia, se merkitsi, että _Albatrossin_
vauhti nyt oli hyvin hidas; sitä paitsi oli päätetty pysyä paikallaan
niin kauan kuin kalastuksen vuoksi oli tarpeen.

Keulapuolella sattui silloin olemaan myös Phil Evans, joka siis
kuuli Tom Turnerin vastauksen. Samalla häntä ahdisti Frycollin
itsepintaisilla valituksillaan, että Phil Evans taivuttaisi setä
Prudencen toimittamaan hänet maanpinnalle.

Vastaamatta tähän järjettömään pyyntöön Phil Evans meni takaisin
peräpuolelle hakemaan setä Prudencea. Kun siellä oli ensin ryhdytty
kaikkiin varotoimiin, ettei kukaan voisi kuunnella, hän toisti ne
muutamat lauseet, jotka oli vaihdettu Tom Turnerin ja kokin kesken.

-- Phil Evans, setä Prudence vastasi, -- luullakseni meillä ei ole
mitään syytä kuvitella, että sillä lurjuksella on kunnon aikeet meitä
kohtaan?

-- Ei mitään, Phil Evans myönsi. -- Hän ei päästä meitä vapaiksi ennen
kuin hänen mielensä tekee -- jos muuten koskaan!

-- Siinä tapauksessa meidän pitää yrittää millä keinoin tahansa paeta
_Albatrossilta_.

-- Mainio laite tämä sentään on, se täytyy myöntää.

-- Mahdollisesti, setä Prudence huudahti, -- mutta sen kapteenina on
roisto, joka pitää meitä vankina vastoin kaikkea oikeutta. Sitä paitsi
_Albatross_ on ainaisena vaarana meille ja meikäläisille. Jollei meidän
siis onnistu tuhota sitä...

-- Ensin meidän kuitenkin täytyy päästä pois täältä, keskeytti Phil
Evans. -- Katsotaan sitten.

-- Sama se, setä Prudence vastasi, -- jokaista tilaisuutta on
käytettävä hyväksi. Nähtävästi kuljetaan Kaspian meren yli ja sitten
joudumme Eurooppaan, joko pohjoisen Venäjän kohdalle tai länteen
kääntyen eteläisiin maihin. Pääsemme maan kamaralle missä tahansa
Atlantin mereen asti, pelastuminen on varmaa. Meidän pitää siis olla
joka hetki valmiina.

-- Mutta miten me pakenemme? Phil Evans kysyi.

-- Kuulkaapas nyt, mitä sanon. Joskus yöllä sattuu, että _Albatross_
leijailee vain muutaman kymmenen metrin päässä maanpinnalta. Täällä on
mukana monta sopivan pitkää köyttä, ja jos hiukan rohkaisee mielensä,
niin kenties voisi liukua...

-- Juuri niin, ja jos sopiva tilaisuus tulee, en suinkaan epäröisi...

-- Enkä minäkään, setä Prudence vakuutti. -- Lisäksi tiedän, että yöllä
ei ole vahdissa kuin ruorimies perässä. Yksi niistä köysistä, joihin
viittasin, onkin keulassa, niin että sen voisi keriä auki kenenkään
näkemättä ja kuulematta...

-- Hyvä on, Phil Evans vastasi. -- Mielihyvin tunnustan, setä Prudence,
että te osaatte harkita tyynemmin kuin minä. Toiminnassa se onkin
tärkeämpää. Mutta tällä hetkellä olemme Kaspian merellä ja näkyvissämme
on useita laivoja. _Albatross_ aikoo laskeutua ja pysähtyä kalastuksen
ajaksi... Eiköhän meidän sopisi yrittää silloin?

-- Ei, ei, meitä pidetään silmällä silloinkin, kun emme itse huomaa
mitään, setä Prudence sanoi. -- Muistattehan, kuinka kävi, kun yritimme
hypätä Hydaspeeseen.

-- Mutta kuka takaa, ettei meitä vartioida yölläkin? Phil Evans
huomautti.

-- Tästä on kuitenkin tehtävä loppu! väitti setä Prudence. -- Niin,
meidän on tehtävä loppu _Albatrossista_ ja sen omistajasta!

Kuten näkyy, nämä kaksi ystävystä -- varsinkin setä Prudence --
saattoivat vihan vimmassa joutua kiusaukseen tehdä mitä yltiöpäisimpiä
tekoja, ehkä sellaisiakin, jotka olivat pahoin ristiriidassa heidän
oman turvallisuutensa kanssa.

Voimattomuuden tunne, ivallinen ylenkatse, jota Robur heille osoitti,
töykeät vastaukset, joita he häneltä saivat -- kaikki oli omiaan
kiristämään tilannetta, jonka paheneminen kävi päivä päivältä
ilmeisemmäksi.

Juuri tänään oli muuan uusi välikohtaus vähällä saada aikaan mitä
ikävimmän jupakan Roburin ja hänen molempien vieraidensa välillä.
Frycollinilla tuskin oli ennakolta aavistusta, että hän joutuisi
antamaan siihen aiheen.

Nähdessään olevansa tämän rannattoman meren kohdalla Frycollin
kauhistui taas perinpohjin. Lapsen ja neekerin tavoin, joka hän olikin,
hän ei voinut hillitä itseään, vaan ruikutti, kirosi, huusi ja riehui
vääntelehtien ja elehtien tuhansin eri tavoin.

-- Minä tahdon täältä pois!... Minun täytyy päästä pois! hän kirkui. --
Minä en ole mikään lintu! Minua ei ole luotu lentämään! Minut täytyy
laskea maahan... heti paikalla!

Itsestään selvää oli, ettei setä Prudence lainkaan yrittänyt tyynnyttää
häntä -- päinvastoin. Ja lopulta tämä ulvonta kiusasi Roburin hermoja
yli sietokyvyn.

Mutta kun Tom Turner ja hänen toverinsa aikoivat ryhtyä
kalastuspuuhiin, insinööri käski sulkea Frycollinin kajuuttaan
päästäkseen hänestä eroon. Neekeri ei tyyntynyt siitä, vaan pauhasi
edelleen, jyskytti seinään ja parkui kahta kauheammin.

Oli puolipäivä. _Albatross_ oli vain viisi tai kuusi metriä merenpinnan
yläpuolella. Muutamat alukset olivat sen ilmestymistä pelästyen
kiireimmiten paenneet. Tämä osa Kaspian merta näkyi piankin
autioituvan.

Kuten voi helposti kuvitella, molempia matkustajia täytyi pitää ja
pidettiinkin erikoisesti silmällä näissä oloissa, kun heidän olisi
karatakseen tarvinnut vain hypätä päistikkaa veteen. Vaikkapa
olettaisikin että he olisivat päässeet livahtamaan ilma-aluksen
kannelta, heidät olisi helposti saatu kiinni kumiveneellä. Ei siis
voinut yrittää mitään kalastuksen aikana, jota Phil Evans tahtoi
katsella, kun taas setä Prudence pysyi hytissään ainaisen raivon
vallassa.

Tunnettua on, että Kaspian meri oli tuliperäiselle seudulle syntynyt
valtava syvänne. Tähän altaaseen laskivat monet suuret joet, kuten
Volga, Ural, Kura, Kuma, Tere ja muut. Ellei liika vesi haihtuisi
ilmaan, olisi tämä meri, jonka pinta-ala oli lähes 450.000
neliökilometriä ja syvyys vaihteli 18 ja 120 metrin välillä, peittänyt
tulvallaan matalat ja suoperäiset rannat pohjois- ja itäpuolella.
Vaikkei se ole yhteydessä Mustaanmereen eikä Araljärveen, jotka ovat
sitä paljon ylempänä, siinä eli kuitenkin hyvin suuri määrä kaloja --
tietysti niitä lajeja, jotka sietivät sen varsin kitkerää vettä; tähän
taas oli syynä nafta, jota siihen valui eteläpäässä olevista lähteistä.

Ajatellessaan sitä vaihtelua, jota kalastus voisi tuoda tavalliseen
ravintojärjestykseen, oli _Albatrossin_ miehistö hyvinkin halukas
ryhtymään tähän puuhaan.

-- Huomio! huusi Tom Turner, joka juuri oli iskenyt harppuunansa
siromuotoiseen, melkein hain näköiseen kalaan.

Se oli komea sampi, pituudeltaan kolmatta metriä, sitä lajia, jota
venäläiset nimittävät belugaksi ja jonka mädistä saadaan kaviaaria, kun
siihen sekoitetaan suolaa, etikkaa ja valkoviiniä. Virroista
pyydystetyt sammet olivat ehkä parempia kuin merestä saadut, mutta nämä
otettiin hyvillä mielin vastaan _Albatrossin_ kannella.

Tuottoisammaksi kävi kalastus kuitenkin laahusnuotilla, joihin kertyi
toutaimia, lahnoja, lohia, suolaisen veden haukia; erityisen runsaasti
saatiin keskikokoisia sterlettejä, joita rikkaat herkuttelijat tilaavat
elävinä tuotaviksi Astrakanista Moskovaan ja Pietariin. Ne, jotka
tarttuivat _Albatrossin_ nuottiin, saivat elinympäristöstään siirtyä
suoraa päätä miehistön isoon kattilaan, ilman rahtikuluja.

Roburin väki kiskoi reippaasti ylös verkkoja, kun niitä oli vedetty
ilma-aluksen perässä useita kilometrejä. Gascognelainen François Tapage
ulvoi ilosta ja vastasi täydellisesti nimeään. Kun oli kalastettu
tunnin verran, täyttyivät _Albatrossin_ kalasumput, ja sitten noustiin
taas kiitämään pohjoista kohti.

Koko tämän ajan oli Frycollin taukoamatta kirkunut, jyskyttänyt
hyttinsä seiniä ja yleensä pitänyt sietämätöntä meteliä.

-- Kirottu neekeri ei siis aiokaan pysyä hiljaa! sanoi Robur, jonka
kärsivällisyys oli jo loppumassa.

-- Minusta näyttää, hyvä herra, että hänellä on täysi oikeus olla
tyytymätön, Phil Evans huomautti.

-- Niinpä niin, samoin kuin minulla on oikeus pelastaa korvani tästä
kidutuksesta, Robur vastasi.

-- Insinööri Robur! sanoi setä Prudence, joka oli sillä hetkellä
ilmestynyt kannelle.

-- Mitä te haluatte, Weldon Instituutin puheenjohtaja?

Molemmat olivat astuneet toisiaan kohti. Nyt he tuijottivat toisiaan
suoraan silmiin.

Sitten Robur kohautti hartioitaan ja komensi:

-- Köyden päähän!

Tom Turner tajusi tarkoituksen. Frycollin raahattiin ulos hytistä.

Kuinka hirveästi hän kiljuikaan, kun työnjohtaja ja eräs hänen
apumiehistään tarttuivat häneen ja sitoivat hänet eräänlaiseen saaviin,
johon lujasti kiinnitettiin paksun köyden toinen pää.

Se oli juuri niitä köysiä, joiden avulla setä Prudence olisi halunnut
paeta aluksesta.

Neekeri oli aluksi luullut, että hänet aiottiin hirttää... Ei, hänet
vain ripustettaisiin riippumaan.

Saavi ja siinä istuva Frycollin nostettiin yli kaiteen, ja köyttä
laskettiin noin kolmisenkymmentä metriä. Frycollin kieppui tyhjyydessä.

Siellä hän sai kirkua mielensä mukaan. Mutta kauhu kuristi hänen
kurkkuaan, niin että hän pysyi vaiti.

Setä Prudence ja Phil Evans olivat tahtoneet estää tällaisen
rangaistuksen toimeenpanon, mutta heidät työnnettiin syrjään.

-- Tämä on roistomaista... ja raukkamaista! huusi setä Prudence, joka
oli raivoissaan.

-- Vai niin, Robur vastasi.

-- Se on häpeällistä väkivaltaa, josta minä vielä vaadin teidät tilille
muulla tavalla kuin sanoilla!

-- Vaatikaa vain!

-- Minä kostan, insinööri Robur!

-- Kostakaa, Weldon Instituutin puheenjohtaja!

-- Sekä teille että teikäläisille!

_Albatrossin_ miehistö oli lähestynyt häntä pahaenteisin ilmein. Robur
viittasi väelleen, että heidän tuli poistua.

-- Niin juuri, minä kostan teille ja väellenne! toisti setä Prudence,
jota hänen toverinsa turhaan yritti tyynnyttää.

-- Milloin vain mielenne tekee, insinööri vastasi.

-- Ja kaikilla mahdollisilla keinoilla!

-- Jo riittää, Robur ärjäisi nyt uhkaavalla äänellä. -- Meillä on
mukana toisiakin köysiä. Jollette pysy hiljaa, niin isäntä tekee
palvelijalleen seuraa.

Setä Prudence vaikeni, ei pelosta, vaan siksi, että hän sai pahan
tukehtumispuuskan, jolloin Phil Evansin asiaksi jäi taluttaa hänet pois
hyttiinsä.

Jo tunnin aikaa oli sää ollut huomattavasti muuttumassa. Siitä näkyi
oireita, joista ei voinut erehtyä. Selvästi oli alkamassa ukonilma.
Ilmakehään oli kerääntynyt sähköä niin suunnattoman paljon, että noin
puoli kolmen aikaan Robur sai havaita erään ilmiön, jota ei ollut
koskaan ennen kokenut.

Pohjoisesta käsin, josta myrsky teki tuloaan, nousi aivan kuin valoisia
höyrykiehkuroita, jotka varmaankin johtuivat siitä, että sähköjännitys
oli erilainen ylemmissä ja alemmissa pilvikerroksissa.

Näistä merkillisistä suikaleista heijastui meren pintaan lukemattomia
välähdyksiä, jotka muuttuivat sitä kirkkaammaksi, mitä enemmän taivas
tummeni.

_Albatrossin_ ja sähköilmiön täytyi piankin törmätä, koska ne kulkivat
toisiaan vastaan.

Entä Frycollin? Hän oli tietysti yhä hinattavana -- nimenomaan juuri
hinattavana, sillä saavia kannattava köysi kiristyi laahautumaan hyvin
vinosti ilma-aluksen perässä, joka kulki sadan kilometrin nopeudella.

Hänen kauhuansa ei voi sanoin kuvata sillä hetkellä, kun salamat
alkoivat halkoa ilmaa hänen ympärillään ja samalla ukkonen jyrähteli
yli koko taivaankannen.

Ilma-aluksen koko miehistö tarvittiin ohjaamaan alusta tällaisessa
myrskyssä. Välillä noustiin ukkospilvien yläpuolelle, välillä taas
yritettiin päästä niistä eroon kulkemalla alempien kerrosten läpi.

Mutta äkkiä, juuri kun _Albatross_ oli melko korkealla -- noin tuhannen
metrin päässä merestä -- räjähti tavattoman ankara salamanisku. Samalla
purkautui raju tuulenpuuska. Muutaman sekunnin kuluttua syöksyivät
tuliset pilvet ilma-alusta kohti.

Phil Evans tuli nyt puhumaan Frycollinin puolesta ja pyysi, että hänet
kiskottaisiin takaisin kannelle.

Mutta Robur oli jo ennen hänen puuttumistaan asiaan tehnyt päätöksensä,
ja hänen käskynsä mukaan miehet vetivät paraikaa köyttä, kun äkkiä
huomattiin, että yläpotkurien pyöriminen selittämättömästä syystä
hidastui.

Robur riensi keskikajuutan luo ja huusi koneenkäyttäjälle:

-- Voimaa lisää, voimaa! Täytyy nopeasti kohota myrskypilvien
yläpuolelle!

-- Mahdotonta, herra!

-- Mikä on vikana?

-- Sähkövirta lakkoilee... se katkeilee jatkuvasti!

Ja _Albatross_ painuikin hiljakseen alemmas.

Samoin kuin ukkosen aikana sattuu sähkölennättimessä, kävi nytkin
sähkön toiminta vajavaiseksi ilma-aluksen akkumulaattoreissa. Mutta kun
oli vain kiusallinen juttu, jos sähkösanomien lähettäminen keskeytyi,
tässä tapauksessa se merkitsi hirvittävää vaaraa, sillä _Albatross_
syöksyi merta kohti kenenkään voimatta sitä estää.

-- Anna pudota, Robur huusi, -- niin pääsemme sähkövyöhykkeestä!
Kuulkaapas, pojat, nyt tarvitaan kylmäverisyyttä!

Insinööri oli noussut komentosillalle. Kaikki miehet olivat paikoillaan
valmiina toteuttamaan päällikkönsä käskyt.

Vaikka _Albatross_ oli jo laskeutunut toistasataa metriä, se oli
vieläkin pilvessä keskellä välähdyksiä, jotka risteilivät kuin tykistön
laukaukset. Täytyi melkein uskoa, että salama iskisi sen pirstaleiksi.
Potkurit hidastuivat yhä enemmän, ja sen sijaan, että äsken oli pudottu
jokseenkin verkkaisesti, näytti nyt uhkaavan syöksy mereen.

Jos tätä vauhtia jatkuisi, ei kestäisi minuuttiakaan, ennen kuin
ilma-alus koskisi veteen, ja kun se sitten uppoisi, sitä ei millään
voimalla kyettäisi nostamaan.

Äkkiä nähtiin, että sähköpilvi oli jäänyt _Albatrossin_ yläpuolelle.
Silloin oli aaltojen harjalle enää tuskin kahtakymmentä metriä. Parin
kolmen sekunnin päästä ne olisivat lyöneet yli kannen.

Mutta Robur käytti hyväkseen tätä otollista silmänräpäystä, syöksyi
keskikajuuttaan, tarttui käynnistinvipuihin ja päästi täyden virran
paristoihin, joita ei enää häirinnyt ympäröivän ilmakehän
sähköjännite... Tuokion kuluttua potkurit olivat taas saaneet
tavallisen nopeutensa, putoaminen pysähtyi, ja _Albatross_ kulki
jokseenkin matalalla, jättäen yhä kauemmas taakseen myrskyn keskuksen.

Tällä välin ei tietysti voitu sen enempää huolehtia Frycollinista, joka
vasten tahtoaan sai kylmän kylvyn -- tosin vain muutamaksi sekunniksi.
Kun hänet sitten kiskottiin ylös, hän oli likomärkä, aivan kuin olisi
käynyt meren pohjassa asti. On helppo uskoa, että hänestä oli haihtunut
halu kirkua.

Seuraavana eli heinäkuun 4. päivänä _Albatross_ lensi Kaspian meren
pohjoisreunan poikki.



SETÄ PRUDENCEN KIUKKU


Parin seuraavan vuorokauden aikana, jos koskaan, oli setä Prudencen ja
Phil Evansin luovuttava kaikesta toivosta päästä pakoon. Pelkäsikö
Robur ehkä, että hänen vankiensa vartioiminen kävisi hankalammaksi
Euroopan yli kulkiessa? Se oli mahdollista. Muuten hän kyllä tiesi,
että he olivat päättäneet yrittää mitä tahansa toteuttaakseen
pakoaikeensa.

Olkoon miten tahansa, mutta silloin olisi jokainen yritys ollut selvä
itsemurha. Jos hyppäsi junasta, joka kiiti sadan kilometrin
tuntivauhtia, se ei kenties ollut kuin henkensä vaarantamista, mutta
jos kulkuneuvon vauhti oli kaksisataa kilometriä, niin hyppy siitä
merkitsi kuolemaa.

Juuri tällä nopeudella -- suurimmalla, mihin voitiin päästä --
_Albatross_ kulki nyt eteenpäin. Se vei voiton pääskysestäkin, joka
pystyy sadankahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtiin.

Tässä on huomautettava, että jo jonkin aikaa oli yhtä mittaa tuullut
koillisesta, mikä olikin varsin edullista _Albatrossille_, koska se
kulki jokseenkin samaan suuntaan eli yleensä länttä tai hieman lounasta
kohti. Mutta sitten tuuli alkoi vaimeta, jolloin kävi mahdottomaksi
pysytellä ulkona kannella, sillä nopea vauhti eteenpäin mennessä
salpasi hengityksen. Kerran olisivat molemmat matkustajat hurjassa
viimassa paiskautuneet suoraan kaiteen yli, ellei heidän liukuessaan
olisi sattumalta tullut kajuutta vastaan.

Onneksi ruorimies huomasi heidät koppinsa ikkunasta, ja sähköllä
toimiva soittokello ilmoitti asian niille miehille, jotka olivat
sulkeutuneet etukajuuttaan. Neljä heistä ryömi heti kantta pitkin
peräpuolelle ehkäisemään onnettomuuden.

Jos on matkustanut valtamerellä silloin, kun laivan täytyy puskea
rajumyrskyä vastaan, ja muistelee, miltä se tuntui, saattaa helposti
käsittää, kuinka kova tuollainen viima voi olla. Tässä oli vain se ero,
että viima johtui _Albatrossin_ suuresta vauhdista.

Nyt täytyi hetkeksi hiljentää nopeutta, niin että setä Prudence ja Phil
Evans pääsivät takaisin hyttiinsä. Seinien sisäpuolella, kuten
insinööri Robur oli selittänyt, oli hengityskelpoista ilmaa.

Mutta kuinka ihmeellisen tukeva olikaan tämä ilma-alus, kun se kesti
näin hurjaa menoa! Se oli kerrassaan käsittämätöntä. Mitä tuli keulassa
ja perässä toimiviin potkureihin, ei niiden pyörimistä enää voinut
erottaa silmin, kun ne täysin voimin ruuvien lailla tunkeutuivat
ilmakerrokseen.

Kaupunki, joka oli viimeksi nähty kannelta, oli ollut Astrakan, lähellä
Kaspian meren pohjoispäätä.

Erämaan Tähti -- nimen lienee antanut joku venäläinen runoilija -- oli
nykyään alentunut ensimmäisestä suuruusluokasta viidenteen tai
kuudenteen. Tämä pelkkä kuvernementin hallituskaupunki oli hetken aikaa
näytellyt vanhoja, hyödyttömillä ampuma-aukoilla puhkaistuja muurejaan,
muinaisilta ajoilta peräisin olevia torneja keskustassaan,
nykyaikaisten kirkkojen viereisiä moskeijoita ja tuomiokirkkoaan, jonka
viisi kullattua ja sinisillä tähdillä koristettua kupua oli kuin
taivaanlaen kappaleesta leikeltyjä -- kaikki melkein yhtä matalalla
kuin parin kilometrin levyinen Volgan suu.

Tästä lähtien oli _Albatrossin_ lento tavallaan kuin hurjaa ratsastusta
taivaan korkeuksien halki, aivan kuin sen eteen olisi valjastettu
saduissa mainittuja siivekkäitä hevosia, jotka yhdellä siiveniskulla
kiitivät monta kilometriä.

Kello kymmenen tienoilla aamulla heinäkuun 4. päivänä ilma-alus
suuntasi kulkunsa luoteiseen, seuraten melkein Volgan laaksoa. Donin ja
Uralin arot vilahtelivat virran molemmin puolin. Jos olisi voinut
ulottaa katseensa näille laajoille alueille, olisi tuskin ehtinyt
laskea, kuinka monta kaupunkia ja kylää siellä oli. Vihdoin illalla
sivuutettiin Moskova, tervehtimättä edes Kremlin lippua. Kymmenessä
tunnissa oli kuljettu se kahdentuhannen kilometrin matka, joka erottaa
Astrakanin Venäjän entisestä pääkaupungista.

Moskovan ja Pietarin välinen rautatie oli suunnilleen vain tuhannen
kahdensadan kilometrin pituinen. Tähän matkaan ei siis tarvittu kuutta
tuntia enempää. Ja _Albatross_, joka oli yhtä täsmällinen kuin
pikajuna, tavoittikin Pietarin ja Nevan rannat kello kahden aikaan
aamuyöllä. Näin kaukana pohjoisessa pysyi heinäkuun alkupuolella
aurinko vain vähän aikaa poissa näkyvistä, ja yölläkin oli verrattain
valoisaa, niin että ilma-aluksesta voitiin tarkastella tämän laajan
pääkaupungin huomattavimpia rakennuksia.

Sitten tuli näkyviin Suomenlahti, Turun saaristo, Itämeri, Ruotsi
Tukholman kohdalta alkaen ja Norja Kristianin leveysasteen vaiheilla.
Taas oli kulunut väin kymmenen tuntia parintuhannen kilometrin matkaan.
Melkeinpä olisi voinut uskoa, ettei mikään inhimillinen mahti olisi
enää kyennyt hillitsemään _Albatrossin_ vauhtia, aivan kuin eteenpäin
vievä liike ja maan vetovoima olisivat pitäneet toisiaan tasapainossa
ja siten pakottaneet sen kiertämään maapalloa määrättyä uraa pitkin.

Mutta sittenkin se pysähtyi juuri Norjan kuuluisan Rjukanfossin kosken
kohdalle. Gausta, jonka huippu hallitsi Telemarkin ihanaa seutua, oli
kuin jättiläismerkki, jonka länsipuolelle ei saanut mennä. Siksi
_Albatross_ kääntyikin tässä suoraan etelään säilyttäen entisen hurjan
vauhtinsa.

Mitä Frycollin puuhaili tämän huimaavan lennon aikana? Hän pysyi
mykkänä hyttinsä sopukassa ja yritti nukkua niin paljon kuin voi,
paitsi aterioiden lyhyinä hetkinä.

François Tapage piti hänelle silloin seuraa ja laski mielellään pilaa
hänen pelostaan.

-- Kas vain, poikaseni! oli hänen tapana puhella, -- sinähän et enää
ulvo! Ei sinun muuten tarvitse kursailla. Ei siitä tulisi sen pahempaa
kuin parin tunnin roikkuminen ilmassa. Mitä arvelet? Kun meillä nyt on
niin hyvä vauhti, saisit mainion ilmakylvyn, joka parantaisi
reumatismin!

-- Minusta tuntuu, että koko laitos on hajoamaisillaan, toisteli
Frycollin.

-- Ehkä niinkin, kelpo Fry, mutta nyt lennetään niin kovaa vauhtia,
ettemme voi edes pudota. Se on sentään hyvin turvallista.

-- Niinkö luulette?

-- Niin totta kuin olen Gascognesta!

Totta puhuaksemme ja ollaksemme liioittelematta kuten François Tapage,
asia olikin niin, että nykyinen nopeus jonkin verran helpotti
nostopotkurien työtä. _Albatross_ liukui ilmakerroksen kannattamana
samaan tapaan kuin raketti.

-- Kuinka kauan tällaista menoa kestää? Frycollin kysyi.

-- Kauanko? Ei ollenkaan, kokki vastasi. -- Ei kauempaa kuin koko
elämämme!

-- Voih! huudahti neekeri alkaen taas ruikuttaa.

-- Varo nahkaasi, Fry! François Tapage muistutti, -- sillä insinööri
voisi tarttua kaulukseesi, ja silloin saisit taas kiikkua!

Ja Frycollin nieli voihkauksensa yhdessä ruokapalojen kanssa, joita hän
pisti kaksittain suuhunsa.

Tällä välin olivat setä Prudence ja Phil Evans, jotka eivät kuluttaneet
aikaa turhiin vaihteluihin, tehneet erään päätöksen. Heistä oli
ilmeistä, ettei pakoa enää voinut yrittää. Mutta vaikkei ollutkaan
mahdollista laskea jalkaansa maapallon kamaralle, eikö silti voinut
ilmoittaa ihmisille, miten Weldon Instituutin puheenjohtajan ja
sihteerin oli käynyt siitä hetkestä lähtien, jolloin he olivat
kadonneet, kuka heidät oli väkivalloin siepannut vangikseen, minkä
lentokoneen mukana heitä nyt kuljetettiin, ja siten kenties -- millä
keinoin, hyvä Jumala! -- saada ystävänsä uskaliaasti yrittämään heidän
vapauttamistaan tämän Roburin käsistä?

Tehdä ilmoitus... mutta miten? Riittäisikö, jos jäljittelisi merihätään
joutuneita merimiehiä, jotka pistävät korkilla suljettavaan pulloon
haaksirikon paikan ilmoittavan asiakirjan ja heittävät sen mereen?

Mutta tässä oli meren sijasta ilmakehä. Pullo ei kelluisi siinä. Ellei
se osuisi suoraan johonkin kävelijään, jolta se voisi hyvinkin murskata
kallon, se saattaisi joutua kadoksiin.

Sittenkään ei kovaonnisilla matkustajilla ollut muuta keinoa. He olivat
juuri aikeissa uhrata erään pullon, jonka löysivät hytistään, kun setä
Prudencen mieleen juolahti uusi ajatus. Kuten tiedetään, hänellä oli
tapana nuuskata, ja tämän pikku heikkouden voi suoda anteeksi
amerikkalaiselle, joka saattaisi tehdä pahempaakin. Mutta nuuskaajana
hänellä oli tietysti myös nuuskarasia -- tätä nykyä tyhjä. Se oli tehty
alumiinista. Jos sen heittäisi kaiteen yli ja joku kelpo kansalainen
löytäisi sen, hän ottaisi sen haltuunsa ja veisi poliisilaitokselle, ja
siellä tutkittaisiin sisällä olevaa tiedonantoa, jossa selitettäisiin
Robur Valloittajan molempien uhrien kohtalo.

Tuumasta toimeen! Rasiaan pantava kirjelappu oli lyhytsanainen, mutta
kertoi kaikki; siinä oli myös Weldon Instituutin osoite ja pyyntö, että
se toimitettaisiin perille.

Sitten setä Prudence pisti kirjelipun rasiaan ja kietoi tämän ympärille
paksun kaistaleen palttinaa, joka sidottiin lujasti kiinni;
tarkoituksena oli näet estää rasia aukenemasta pudotessaan ja
murskaantumasta maata vasten. Sitten ei ollut muuta tekemistä kuin
odottaa sopivaa tilaisuutta.

Parhaillaan lennettiin hurjaa vauhtia Euroopan yli, ja vaikein temppu
olikin pujahtaa ulos hytistä, ryömiä pitkin kantta, jolloin hirveä
viima uhkasi siepata mukaansa, ja tehdä kaikki tämä salaa. Toisaalta ei
käynyt päinsä, että nuuskarasia saisi pudota mereen, lahteen, järveen
tai muuhun veteen, sillä siinä tapauksessa olisi koko yritys turha.

Oli joka tapauksessa mahdollista, että molempien amerikkalaisten
onnistuisi näin jälleen päästä yhteyteen asutun maailman kanssa.

Nyt oli valoisa aika. Mutta oli parempi odottaa yötä ja käyttää
hyväkseen joko nopeuden hiljenemistä tai pysähdystä, jotta pääsisi ulos
hytistä. Kenties silloin voisi pujahtaa kaiteen luo ja pudottaa
kallisarvoinen nuuskarasia vasta sitten, kun varmasti oltaisiin jonkin
kaupungin kohdalla.

Tänä päivänä ei olisi ainakaan voitu toteuttaa yritystä, vaikka
mainitut ehdot olisivatkin yhtaikaa täyttyneet.

_Albatross_ oli nimittäin kääntynyt etelää kohti jätettyään Norjan
alueen Gaustan kohdalla, ja seurasi nyt täsmällisesti meridiaania, joka
etelään jatkuessaan kohtaa muun muassa Pariisin. Se kiiti siis
Pohjanmeren päällitse herättäen täysin luonnollista ällistystä niissä
tuhansissa aluksissa, jotka harjoittavat rannikkoliikennettä
Englannin, Hollannin, Ranskan ja Belgian välillä. Jollei nuuskarasia
onnenkaupalla putoisi jonkin laivan kannelle, voisi pitää kutakuinkin
varmana, että se vaipuisi meren pohjaan.

Setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi siis odottaa parempaa hetkeä.
Heille tarjoutuikin pian mainio tilaisuus, kuten saamme nähdä.

Kello kymmenen illalla _Albatross_ pääsi Ranskan rannikolle, melkein
Dunkerquen kohdalle. Yö oli jokseenkin pimeä. Hetken aikaa nähtiin
Gris-Nezin majakan vilkuttavan sähkövaloaan Pas-de-Calaisin salmen
rannalla, samalla kun toiselta rannalta loisti Doverin majakka. Sitten
_Albatross_ eteni Ranskan alueelle, pysyen tavallisessa eli tuhannen
metrin korkeudessa.

Nopeutta ei vähääkään hiljennetty. Ilma-alus kiiti kuin pommi yli
kaupunkien, kauppaloiden, kylien, joita oli tiheässä näissä Ranskan
rikkaissa pohjoisissa maakunnissa. Kun yhä kuljettiin Pariisia kohti,
sivuutettiin Dunkerquen jälkeen Doullens, Amiens, Creil, Saint-Denis.
Sitten saavutettiin keskiyön tienoissa "Valokaupunki", joka ansaitsi
nimensä silloinkin, kun sen asukkaat olivat nukkumassa -- tai heidän
ainakin pitäisi olla.

Mikä merkillinen päähänpisto pani insinöörin pysähtymään Ranskan
pääkaupungin kohdalle? Sitä ei tiedetä. Varmaa vain on, että
_Albatross_ laskeutui, ja pysähtyi lopulta ainoastaan noin sadan metrin
päähän maanpinnasta. Silloin Robur astui ulos hytistään, ja koko
miehistökin tuli kannelle hengittämään ulkoilmaa.

Setä Prudence ja Phil Evans eivät tietenkään laiminlyöneet näin
mainiota tilaisuutta. He jättivät myös hyttinsä ja yrittivät pysyä
omissa oloissaan, voidakseen valita kaikkein sopivimman hetken. Pääasia
oli toimia niin, ettei nuuskarasian heittoa huomattaisi.

Jättiläiskokoisen koppakuoriaisen kaltaisena _Albatross_ liiteli
hiljakseen suurkaupungin yllä. Se seurasi suuria bulevardeja, joita
Edisonin sähkölamput niin kirkkaasti valaisivat. Kaduilla vielä
liikkuvista ajoneuvoista ja Pariisia kohti säteittäin tulevien
lukuisten rautateiden junista kuului jyrinä ilma-alukseen asti. Sitten
lennettiin korkeimpien muistopatsaiden kohdalla, aivan kuin olisi
haluttu kolhaista Pantheonin palloa tai Invalidikirkon ristiä. Kun oli
melkein hipaistu Trocadéron molempia huippuja, jouduttiin Mars-kentän
metallitornille, jonka valtava heijastin levitti sähkövaloa yli koko
Pariisin.

Tätä ilmakävelyä, yökulkijan harhailua, kesti noin tunnin ajan. Se oli
kuin pysähdys ilmassa ennen loppumattoman matkan jatkamista.

Insinööri Robur tahtoikin kaiketi antaa pariisilaisten nähdä sellaisen
taivaanilmiön, jota heidän tähtitieteilijänsä eivät olleet osanneet
ennustaa. _Albatrossin_ kaikki lyhdyt sytytettiin. Kaksi loistavaa
valokimppua leijaili yli torien, puistojen, puutarhojen, palatsien ja
kuudenkymmenen tuhannen talon, luoden häikäisevää kirkkautta
taivaanrannasta toiseen.

_Albatross_ nähtiin todellakin tällä kertaa -- eikä ainoastaan nähty,
vaan myös kuultiin, sillä Tom Turner nosti torven huulilleen ja puhalsi
raikuvan toitotuksen Pariisia kohti. Silloin setä Prudence kumartui
huomaamatta kaiteen yli, aukaisi kouransa ja pudotti nuuskarasian...

Melkein heti sen jälkeen ilma-alus kohosi nopeasti.

Samassa kohosi Pariisin taivaalle huikea huuto väkijoukosta, joka
tungeksi bulevardeilla -- hämmästyksen huuto, joka kohdistui
eriskummalliseen ilmiöön.

Äkkiä _Albatrossin_ lyhdyt sammuivat, pimeys palasi sen ympärille
samalla kuin hiljaisuuskin, ja matkaa jatkettiin kahdensadan kilometrin
nopeudella tunnissa.

Siinä kaikki, mitä Ranskan pääkaupungissa saatiin nähdä.

Kello neljän tienoissa aamulla ilma-alus oli kulkenut viistosti yli
koko Ranskan. Sitten välttääkseen ajanhukkaa, jota olisi vaatinut
Pyreneiden tai Alppien ylitys, se suuntasi Provenceen Antibesin niemeä
kohti. Kello yhdeksän jäivät ne italialaiset, jotka olivat kokoontuneet
Pietarinkirkon pengermälle Roomassa, hämmästyksestä töllistelemään
nähdessään sen liitävän Ikuisen kaupungin yli. Kahta tuntia myöhemmin
se joutui hetkeksi leijailemaan Vesuviuksen nokisissa höyryissä
ollessaan Napolin lahden yläpuolella. Kun se oli viistoon lentänyt
Välimeren poikki, alkoi kello yhdestä lähtien tulla siitä sähkösanomia
Gouletten tähystysasemalta, joka sijaitsi Tunisin rannikolla.

Amerikan jälkeen Aasia, Aasian jälkeen Eurooppa! Näin oli tämä
ihmeellinen lentäjä kulkenut runsaasti 30.000 kilometriä vajaassa 23
vuorokaudessa!

Ja nyt se oli menossa Afrikan tunnettujen tai tuntemattomien maiden
yläpuolelle.

Entä minne oli joutunut setä Prudencen nuuskarasia?

Se oli pudonnut Rivoli-kadulle, vastapäätä taloa n:o 210, sillä
hetkellä, jolloin lähellä ei ollut ainoatakaan ihmistä. Seuraavana
aamuna sen korjasi rehellinen kadunlakaisijanainen, joka kiireesti vei
sen poliisiasemalle.

Siellä sitä ensin luultiin joksikin räjähtäväksi esineeksi, minkä
vuoksi se päästettiin siteistä, käärittiin esiin ja aukaistiin
äärimmäisen varovasti.

Äkkiä kuuluikin tavallaan räjähdys... Mutta se oli vain kauhea
aivastus, jota komisario ei voinut pidättää.

Sitten otettiin rasiasta tiedonanto, josta saatiin yleiseksi
hämmästykseksi lukea seuraavaa:

    Setä Prudence ja Phil Evans, Philadelphiasta, Weldon
    Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri, joutuneet vangiksi
    insinööri Roburin _Albatross_-nimiselle ilma-alukselle.

    Ilmoittakaa ystäville ja tuttaville.

                                              P. ja E.

Nyt tämä selittämätön ilmiö vihdoinkin selvisi Vanhan ja Uuden maailman
asukkaille. Tähtitieteilijät pääsivät taas rauhaan niissä lukuisissa
tähtitorneissa, jotka toimivat maapallon pinnalla.



KELPO PELASTUSTYÖ


Kun _Albatross_ on päässyt näin pitkälle lennollaan maapallon
ilmakehässä, lienee jo paikallaan tehdä seuraavat kysymykset:

Mikä tämä Robur on miehiään, hänestähän tähän mennessä tunnetaan
vain liikanimi? Viettääkö hän kaiken aikansa ilmassa? Eikö hänen
ilma-aluksensa koskaan lepää? Eikö hänellä ole tukikohtaa missään
luoksepääsemättömässä kolkassa, jonne hän menisi ainakin hankkimaan
ruokavaroja, ellei tarvitsisikaan lepoa? Olisi merkillistä, ellei näin
olisi asia. Parhaimmillakin ilmapurjehtijoilla on jossakin
maihinlaskukenttä tai jokin tukikohta.

Lisäksi voisi kysyä, mitä insinööri aikoi tehdä kahdelle hankalalle
vangilleen? Aikoiko hän pitää heitä vallassaan, tuomita heidät
elinikänsä lentämään? Vai onko asia ymmärrettävä niin, että hän ensin
kuljettaisi heitä yli Afrikan, Etelä-Amerikan, Australian sekä Intian,
Atlantin ja Tyynen valtameren, pakottaakseen heidät vasten tahtoaankin
uskomaan ilma-alukseen ja sitten päästäisi heidät vapaiksi sanoen:

-- Toivoakseni te nyt, hyvät herrat, ette enää ole niin epäuskoisia,
mitä tulee ilmaa raskaamman paremmuuteen?

Näihin kysymyksiin on toistaiseksi mahdotonta vastata. Ne ovat
tulevaisuuden salaisuuksia. Ehkä ne kerran paljastuvat.

Se ainakin on varmaa, ettei tämä Robur-lintu ruvennut etsimään pesäänsä
Afrikan pohjoiselta rannikolta, vaan katsoi hyväksi viettää loppuosan
päivää Tunisin vasallivaltion yläpuolella Bonin ja Karthagon niemien
välillä, milloin lentäen, milloin liitäen oikkujensa mukaan. Vähän
myöhemmin se suuntautui sisämaahan päin ja livisti pitkin Medjerdan
ihanaa laaksoa, seuraten tämän kellertävää uraa, joka monin paikoin
häipyi kaktus- ja laakeripensaiden joukkoon. Kuinka paljon se
säikäyttikään lentoon niitä lukemattomia papukaijoja, jotka
kyyristelivät sähkölennättimen langoilla ja näyttivät odottavan sanomia
siepatakseen ne matkalla ja viedäkseen eteenpäin siipiensä suojassa!

Sitten yön tultua _Albatross_ keinui Krumirian rajaseudulla ja jos
vielä oli jäljellä joku krumirialainen, hän heittäytyi varmaankin
maahan kasvoilleen ja rukoili Allahia tämän jättiläiskotkan
ilmestyessä.

Aamulla seuraavana päivänä saatiin nähdä Bone ja viehättävät kukkulat
sen ympäristössä; sitten Philippeville, joka nyt oli kuin pieni Alger,
sen uudet holvikattoiset junalaiturit ja ihanat viinimäet, joiden
viheriöivät köynnökset saivat koko seudun näyttämään vihannalta, niin
että melkein luulisi olevansa Bordeauxin tai Bourgognen tienoilla.

Tämä viidensadan kilometrin retki Ison ja Pienen Kabylian ylitse
päättyi puolenpäivän vaiheilla, jolloin tultiin Algerin arabialaisen
linnan kohdalle. Mikä näyttämö nyt tarjoutuikaan ilma-aluksen
matkustajien katseltavaksi! Merelle päin aukea satama Matifoun niemen
ja Pescaden kärjen välillä, rannikolla toistensa vieressä palatseja,
moskeijoita ja huviloita, mutkikkaita laaksoja, joita viinimäet
peittivät kuin vaipat, ja sininen Välimeri, jolla valtamerilaivat
halkoivat vettä näyttäen höyryllä käyviltä veneiltä. Ja samanlaista oli
Oranin viehättävään kaupunkiin asti, jonka myöhäiseen iltaan
linnoituksen puutarhoissa viipyneet asukkaat saivat nähdä _Albatrossin_
katoavan ensimmäisten iltatähtien joukkoon.

Jos setä Prudence ja Phil Evans kummastelivat, mitä oikkua insinööri
Robur tahtoi tyydyttää pannessaan lentävän vankilansa liitelemään
Algerin alueen yläpuolella -- näyttäen heille tätä Ranskan jatkoa
toisella puolen sitä merta, jota sietäisi jo sanoa ranskalaiseksi
sisäjärveksi -- niin heillä oli syytä uskoa hänen päässeen
toivomuksensa perille kaksi tuntia auringonlaskun jälkeen. Sillä nyt
ruorimies käänsi ohjaustankoa, ja _Albatross_ lähti kiitämään kaakkoon.
Seuraavana aamuna, kun oli kierrelty Tellin vuoriseutu, nähtiin
sarastuksen valaisevan Saharan hiekka-aavikkoa.

Heinäkuun 8. päivän matkaohjelma oli seuraavanlainen. Ensin lähelle
pientä Geryvillen kauppalaa, joka samoin kuin Laghouat oli perustettu
autiomaan reunalle, jotta myöhemmin kävisi helpommaksi valloittaa
Kabyl. Sitten lennettiin Stillenin vuorisolasta, jolloin saatiin aika
lailla ponnistella melko voimakasta tuulta vastaan. Sen jälkeen
pyyhällettiin aavikon poikki, milloin hidasta vauhtia, vihannoivien
keitaiden yli, milloin huimaavan nopeasti, niin etteivät
korppikotkatkaan pysyneet rinnalla. Muuten täytyi monesti ampua näitä
kammottavia lintuja kohti, jotka kymmenen tai viidentoista suuruisissa
parvissa eivät arastelleet ahdistamasta ilma-alusta Frycollinin
äärimmäiseksi kauhuksi.

Mutta jos korppikotkat eivät voineet vastata sen paremmin kuin
vihlovalla rääkynällä, nokkien ja kynsien iskuilla, niin alkuasukkaat,
jotka olivat yhtä kesyttömiä, eivät säästäneet _Albatrossia_
pyssynlaukauksilta varsinkaan silloin, kun se oli sivuuttanut Selin
vuoren, jonka vihreä ja sinipunerva kallioperä pisti paikoittain esiin
valkoisen vaipan alta. Nyt oltiin varsinaisen Saharan kohdalla. Täällä
viruivat vielä Abdel-Kaderin yöleirien tähteet, ja tänne oli
eurooppalaisen aina vaarallista tulla, etenkin Beni-Mzalin alueelle.

Ilma-aluksen täytyi jälleen kohota ylempiin ilmakerroksiin välttääkseen
samum-tuulen puuskaa, joka nostatti punertavaa hiekka-aaltoa pitkin
maata, kuten väkevä nousuvesi vyöryttää hyökylainetta valtameren
pinnalla. Vihdoin avautuivat Chebkan autiot tasangot tummine
laavakerrostumineen Ain-Massinin raikkaaseen ja vihreään laaksoon asti.
Olisi vaikea selvästi kuvitella mielessään näitä vaihtelevia alueita,
joita sai yhdellä kertaa katsella päästä päähän. Puiden ja pensaiden
peittämien kukkuloiden jälkeen tuli pitkiä harmahtavia, aaltojen
tapaisia kaistaleita, joissa oli poimuja niin kuin arabialaisten
villaviitassa ja joiden ylimmät murtuneet kohdat tekivät maan
mäkiseksi. Etäällä näkyi vuorenrinteitä rajuine puroineen, palmumetsiä,
pieniä litteitä majoja ryhmittyneinä kukkuloille ja niiden keskellä
moskeijoja, muiden muassa Metliti, jossa eleli erään uskonlahkon
päämies, suuri marabu Sidi Chick.

Ennen yön tuloa oli kuljettu muutama sata kilometriä hyvin tasaisen
alueen ylitse, jolla nähtiin leveitä hiekkasärkkiä. Jos _Albatross_
olisi silloin halunnut pysähtyä, se olisi maan päälle laskeutuessaan
joutunut Uarglan keitaan notkelmaan, valtavan laajan palmumetsän
suojaan. Hyvin selvästi tuli näkyviin kaupunki, jossa voitiin erottaa
kolme erilaista osaa, sulttaanin muinainen, tavallaan linnoituksen
näköinen palatsi, rakennuksia, joiden tiilet aurinko oli polttanut, ja
laaksoon porattuja kaivoja, joista ilma-alus olisi voinut täydentää
vesivarastonsa. Mutta se oli kulkenut niin nopeasti, että säiliöissä
oli Afrikan erämaiden kohdalle tultaessa vielä kylliksi jäljellä
Hydaspes-virrasta Kashmir-laaksossa pumpattua vettä.

Olivatko arabialaiset, mosabiitit ja neekerit, jotka asustavat Uarglan
keitaan tienoilla, sattuneet näkemään _Albatrossin_? Varmaankin,
sillä tätä jättiläislintua tervehdittiin muutamilla sadoilla
pyssynlaukauksilla, joiden luodit kuitenkin putosivat takaisin
ulottumatta näin korkealle.

Sitten tuli yö, erämaan äänetön yö, jonka kaikkia salaisuuksia Félicien
David on niin runollisesti tulkinnut.

Seuraavien tuntien kuluessa painuttiin vähän alemmas ja lennettiin
lounasta kohti El Goleasta haarautuvien teiden poikki, joista yhden
löysi peloton ranskalainen Duveyrier vuonna 1859.

Pimeys oli sankka, eikä ollenkaan nähty Saharan poikki kulkevaa
rautatietä, jota parhaillaan rakennettiin Duponchelin suunnitelman
mukaan -- pitkää rautavyötä, jonka oli määrä yhdistää Alger Timbuktuun
Laghouatin ja Gardaian kautta ja myöhemmin ulottua Guinean lahteen
asti.

_Albatross_ joutui nyt päiväntasaajan tienoille, kravun kääntöpiirin
toiselle puolelle. Tuhannen kilometrin päässä Saharan pohjoisesta
rajasta se lensi poikki reitin, jolla majuri Laing menetti henkensä
vuonna 1846; samoin se ylitti Marokosta Sudaniin kulkevien karavaanien
tien, ja tällä autiomaa-alueella, missä tuaregit rosvoilivat, se sai
kuulla niin sanottua "hietikon laulua", hiljaista, valittavaa huminaa,
joka tuntui lähtevän itse maaperästä.

Muuta merkillistä ei sattunut kuin että heinäsirkkoja kohosi kokonainen
pilvi ilmaan ja niitä putosi ilma-alukselle suunnattomin joukoin,
joiden painosta melkein voi pelätä "uppoamisen" vaaraa. Mutta
kuokkavieraat lapioitiin nopeasti pois kannelta, paitsi muutamia
satoja, jotka François Tapage otti talteen. Ja hän laittoikin niistä
niin maukasta ruokaa, että Frycollin hetkeksi unohti alituiset
kauhunväreensä niitä syödessään.

-- Nämähän ovat katkorappojen veroisia! hän sanoi.

Silloin oltiin tuhannen kahdeksansadan kilometrin päässä Uarglan
keitaasta, lähellä tämän suunnattoman laajan Sudanin valtakunnan
pohjoisrajaa.

Kello kahden aikaan päivällä tuli näkyviin kaupunki leveän joen
mutkassa. Joki oli Niger ja kaupunki Timbuktu.

Siihen asti eivät tätä afrikkalaista Mekkaa olleet päässeet näkemään
muut kuin eräät vanhan maailman tutkimusmatkailijat, kuten Batouta,
Khazan, Imbert, Mungo-Park, Adam, Laing, Caillé, Barth ja Lenz, mutta
nyt mitä merkillisintä seikkailua kokevat kaksi amerikkalaistakin voisi
puhua siitä _de visu, de auditu_, vieläpä _de olfactu_ [näkemänsä,
kuulemansa ja haistamansa mukaan. Suom.] palattuaan Amerikkaan -- jos
he näet sinne kerran vielä pääsisivät.

_De visu_, koska heidän katseensa saattoi kaikilta kohdilta tarkastella
sitä viiden tai kuuden kilometrin laajuista kolmiota, jonka muotoinen
kaupunki oli; _de auditu_, koska tänään sattui olemaan varsinainen
toripäivä ja siellä pidettiin hirveätä melua; _de olfactu_, koska
hajuaistiin vaikuttivat perin epämiellyttävästi kaikki lemut Jubu-Kamon
torilta, jonka varrella oli lihahalli lähellä muinaisten kuninkaiden
palatsia.

Joka tapauksessa insinööri piti aiheellisena huomauttaa Weldon
Instituutin puheenjohtajalle ja sihteerille, että heillä nyt oli
tarjolla ainutlaatuinen tilaisuus silmäillä "Sudanin Kuningatarta",
joka tätä nykyä oli Taganetin tuaregien hallussa.

-- Hyvät herrat, Timbuktu, hän sanoi heille samalla äänensävyllä, jolla
oli kaksitoista päivää aikaisemmin ilmoittanut: -- Hyvät herrat, Intia!

Sitten hän jatkoi:

-- Niin, Timbuktu, 18. asteen kohdalla pohjoista leveyttä ja 5. astetta
56 minuuttia länteen Pariisin meridiaanista, keskimäärin 245 metriä
merenpinnan yläpuolella. Tärkeä kaupunki, jossa asuu noin kaksi- tai
kolmetoistatuhatta ihmistä, muinoin kuuluisa taiteista ja tieteistä.
Kenties haluaisitte pysähtyä sinne muutamiksi päiviksi?

Tällainen ehdotus ei voinut olla muuta kuin insinöörin ivallisuutta.

-- Mutta, hän jatkoi, -- muukalaisten voisi olla vaarallista oleskella
keskellä neekereitä, berbereitä, fullaneja ja arabialaisia, joita
siellä asuu -- varsinkin jos ottaa vielä huomioon, että tulomme sinne
ilma-aluksella hyvinkin voisi olla heille vastenmielistä.

-- Arvoisa herra, Phil Evans vastasi samalla äänensävyllä, -- sen
mielihyvän vuoksi, jota tuntisimme saadessamme jättää teidät, menisimme
vastustelematta siihenkin vaaraan, että nuo alkuasukkaat ottaisivat
meidät huonosti vastaan. Siitä tulisi vankila toisen sijaan, ja
Timbuktu on parempi kuin _Albatross_!

-- Se on makuasia, Robur sanoi siihen. -- Olkoon miten tahansa, minä en
sittenkään ota sitä temppua vastuulleni, sillä minun tulee taata niiden
vieraideni turvallisuus, jotka suovat minulle sen kunnian, että
matkustavat seurassani...

-- Vai niin, insinööri Robur, keskeytti setä Prudence, jonka suuttumus
nyt purkautui, -- te ette siis tyydy olemaan vanginvartijamme, vaan
lisäätte konnantyöhönne vielä herjauksia.

-- No no, korkeintaan pikku ivaa.

-- Eikö täällä ole mukana aseita?

-- On kyllä, kokonainen asevarasto.

-- Kaksi revolveria riittäisi jos minulla olisi kädessäni toinen, hyvä
herra, ja teillä toinen.

-- Siis kaksintaistelu! Robur huudahti. -- Siinähän jompikumpi
menettäisi henkensä.

-- Varmasti.

-- No ei sitten, arvoisa Weldon Instituutin puheenjohtaja! Minusta on
paljon parempi, että pidän teidät hengissä.

-- Ollaksenne varmempi siitä, että saatte itse elää! Viisas juoni!

-- Viisas tai ei, mutta se sopii minulle. Mikään ei estä teitä
ajattelemasta toisin ja valittamasta asianomaisille, mikäli saatte
tilaisuuden siihen.

-- Se on jo tehty, insinööri Robur.

-- Todellako?

-- Oliko muka kovin vaikeata Euroopan asuttujen seutujen yli
kulkiessamme pudottaa tiedonanto...

-- Teittekö niin? Robur huusi äkillisen vimman vallassa.

-- Entä sitten, jos teimmekin?

-- Jos te olette niin tehneet... niin sietäisi...

-- Sanokaa vain, mitä sietäisi...

-- Teidät sietäisi heittää samaa tietä kuin tiedonantonne!

-- No heittäkää meidät aluksestanne! setä Prudence uhmasi. -- Me olemme
tehneet sen.

Robur astahti molempia vieraitaan kohti. Samalla hän teki kädellään
liikkeen, jota totellen Tom Turner ja muutamat hänen toverinsa
riensivät paikalle. Niin, insinöörissä oli vimmattu halu toteuttaa
uhkauksensa, mutta sitten hän äkkiä kääntyi ja palasi kiireimmiten
hyttiinsä varmaankin siksi, että pelkäsi lankeavansa tähän kiusaukseen.

-- Hyvä on! Phil Evans sanoi.

-- Mutta mitä hän ei uskaltanut tehdä, setä Prudence vastasi, -- sen
minä uskallan, minä juuri, ja teenkin!

Tähän aikaan kerääntyi Timbuktun väestö keskelle toreja, pitkin katuja
ja puoliympyrän muotoon rakennettujen talojen parvekkeille. Sankoren ja
Sarahaman rikkaissa kaupunginosissa samoin kuin kurjien kartiomaisten
majojen täyttämässä Ragidissa kiljuivat papit minareettien huipuilta
vimmattuja kirouksiaan ilmahirviötä kohti. Tämä oli kuitenkin
viattomampaa kuin pyssynluodit.

Kabaran satamaan asti, joka sijaitsi Niger-virran polvekkeessa, saatiin
jatkuvasti havaita, että joella kulkevien alusten väki oli kuohuksissa.
Varmana voi pitää, että jos _Albatross_ olisi laskeutunut maahan, se
olisi murskattu pirstaksi.

Muutamien kilometrien matkalla tuli ilma-aluksen saattajiksi
laumoittain kirkuvia haikaroita, peltopyitä ja iibislintuja, jotka
lensivät kilpaa sen kanssa; mutta hitaampina ne sittenkin jäivät pian
jälkeen.

Illan suussa järisytti ilmaa lukuisten norsu- ja puhveliparvien
mylvinä, jotka samoilivat tällä todellakin ihmeellisen hedelmällisellä
alueella.

Seuraavan vuorokauden kuluessa _Albatross_ kulki yli koko sen seudun,
joka oli Pariisin meridiaanin kohdalla toiseen leveysasteeseen saakka
Nigerin mutkassa.

Jos jollakulla maantieteilijällä olisi ollut käytettävänään tällainen
kulkuneuvo, miten helposti hän olisikaan pystynyt kartoittamaan tämän
maan, mitannut sen kaikki korkeudet, määrännyt virtojen ja niiden
lisävesien suunnan ja merkinnyt kaupunkien ja kylien paikat! Silloin ei
enää olisi jäänyt keskisen Afrikan kartoille laajoja tyhjiä kohtia,
vaaleavärisiä aukkoja, arviolta vedettyjä pisteviivoja, epämääräisiä
merkintöjä, joista kartanpiirustajat joutuivat epätoivoon.

Heinäkuun 11. päivänä aamulla _Albatross_ lensi vuorien ylitse
pohjoisessa Guineassa, joka oli puristunut Sudanin ja Guinean lahden
väliin. Taivaanrannalla häämöttivät Dahomeyn kuningaskuntaan kuuluvat
Kong-vuoret.

Timbuktusta lähdön jälkeen olivat setä Prudence ja Phil Evans panneet
merkille, että ilma-alus oli koko ajan kulkenut pohjoisesta etelään.
Siitä voi päätellä, että jollei suuntaa muutettaisi, piankin
saavuttaisiin päiväntasaajan kohdalle. Aikoiko _Albatross_ siis vielä
kerran jättää mantereen ja kiitää veden ylitse, joka ei enää olisi niin
vähäpätöinen kuin Beringin, Kaspian tai Pohjanmeri tai Välimeri, vaan
Atlantin valtameri?

Tämä arvelu ei tietysti ollut omiaan rauhoittamaan amerikkalaisia,
joiden pakoaikeet silloin raukeaisivat tyhjiin.

Mutta _Albatross_ piti jokseenkin hidasta vauhtia, ikään kuin epäröiden
hetkellä, jolloin oli jätettävä Afrikka. Oliko insinöörin mieleen ehkä
tullut halu kääntyä takaisinpäin? Ei, vaan hänen huomionsa oli
erikoisesti kiintynyt siihen maahan, jonka kohdalla nyt oltiin.

Yleisesti tiedetään -- ja hän tiesi myös -- millainen oli Dahomeyn
kuningaskunta, joka oli mahtavimpia Afrikan länsirannikolla. Vaikka se
oli kyllin voimakas kyetäkseen taistelemaan naapurinsa, Ashantin
kuningaskunnan kanssa, sen rajat olivat kuitenkin ahtaat, sillä tämän
maan pituus etelästä pohjoiseen oli vain kuudettasataa kilometriä ja
leveys idästä länteen tuskin kolmeasataa; mutta asukkaita siellä oli
runsaasti seitsemänsataatuhatta, mukaan laskien Ardrahin ja Ouidahin
itsenäiset alueet, jotka se oli liittänyt alueisiinsa.

Ellei tämä Dahomeyn kuningaskunta siis ollutkaan suuri, se oli
kuitenkin usein antanut puheenaihetta. Se oli kuuluisa hirveistä
julmuuksista, joita pantiin toimeen vuosittain toistuvissa juhlissa,
pöyristyttävistä ihmisteurastuksista, joilla tahdottiin kunnioittaa
poistunutta hallitsijaa ja hänen seuraajaansa. Siellä meni virallinen
kohteliaisuus niinkin pitkälle, että kun Dahomeyn kuningas otti vastaan
jonkun ylhäisen henkilön tai vieraan maan lähettilään, tämän kunniaksi
ja yllätykseksi leikattiin päät poikki kymmenkunnalta ihmiseltä, ja
mestauksen suoritti itse oikeusministeri, "minghan", joka olikin
pyövelinä erinomaisen kätevä.

Siihen aikaan, jolloin _Albatross_ lensi Dahomeyn rajan poikki, oli
Bahadu-niminen hallitsija äsken kuollut, ja koko väestö valmisteli
paraikaa juhlallisuuksia hänen seuraajansa valtaistuimelle nousemisen
kunniaksi. Kaikkialla oli siis vilkasta hyörinää, joka ei ollut jäänyt
Roburilta huomaamatta.

Dahomeylaisia oli pitkissä jonoissa liikkeellä maaseudulta valtakunnan
pääkaupunkia Abomeyta kohti. Hyvin hoidetut tiet, jotka kulkevat
säteittäin jättiläiskorkuista ruohoa kasvavien laajojen tasankojen
halki, valtavat maniok-vainiot, uhkeat metsät, joissa rehoitti palmuja,
kookospuita, mimoosia, oranssi- ja mangopuita -- sellainen oli se maa,
jonka suloiset tuoksut kohosivat ilma-alukseen saakka, samalla kun
kaikesta tästä vihannuudesta pyrähteli lentoon tuhansia papukaijoja ja
kardinaalilintuja.

Insinööri tähysteli mietteissään, kurottaen yläruumistaan yli kaiteen,
eikä vaihtanut Tom Turnerin kanssa kuin muutaman sanan.

Näytti siltä ettei _Albatrossin_ onnistunut vetää puoleensa näiden
liikkuvien ihmisjonojen huomiota, jotka useimmiten katosivat näkyvistä
puiden tiheän lehvistön alle. Syynä oli varmaankin se, että ilma-alus
pysytteli jokseenkin korkealla keveiden pilvien keskellä.

Kello yhdentoista vaiheilla aamupäivällä tuli pääkaupunki näkyviin
muurien saartamana, joita vielä suojasi ympärysmitaltaan lähes
parinkymmenen kilometrin pituinen vallihauta. Kadut olivat leveitä ja
suorakulmaisesti suunniteltuja tasaisella maaperällä, ja keskellä
kohosi iso torni, jonka pohjoislaidan täytti kuninkaan palatsi. Tätä
laajaa rakennusryhmää ylemmäksi kohosi eräänlainen parveke, lyhyen
matkan päässä siitä neliömäisestä alasta, joka oli varattu
uhritoimituksille. Juhlapäivinä tältä parvekkeelta heitettiin kansan
käsiin vankeja, jotka oli sidottu pajukoreihin, ja oli helppoa
kuvitella, kuinka raivoisasti onnettomat uhrit revittiin kappaleiksi.

Hallitsijan palatsin jakoivat eri osiin monet pihat, ja muutamia näistä
reunustivat varsinaiset kasarmit, joissa asusti neljätuhatta
naissoturia, osana kuninkaallista armeijaa, vieläpä sen urhoollisinta
väkeä.

Jos olikin epätietoista, oliko amatsoneja samannimisen virran varrella,
niin Dahomeyssa sitä ei tarvinnut lainkaan epäillä. Toisilla näistä
oli sininen paita, sininen tai punainen olkahihna, valkoiset
siniraidalliset housut, valkoinen patalakki, patruunalaukku vyöllä;
toisilla, jotka pyydystivät norsuja, oli aseina raskas karhiini ja
lyhytteräinen tikari, ja päässä heillä oli rautavanteilla kiinnitettynä
kaksi antiloopinsarvea; tykkinaisilla oli puoleksi sininen ja punainen
puku ja aseina musketteja ja vanhanaikaisia valukanuunia, ja sitten oli
vielä pataljoona nuoria tyttöjä, joiden pukuna oli sininen takki ja
valkoiset polvihousut ja jotka olivat todellisia vestaaleja, siveitä
kuin Diana ja hänen laillaan aseistettuja jousilla ja nuolilla.

Kun näihin amatsoneihin lisättiin viisi- tai kuusituhatta miestä,
joilla oli puuvillaiset housut ja paidat ja vaatekappale sidottuna
vartalon ympärille, oli luotu yleissilmäys Dahomeyn armeijaan.

Abomey oli tänään perin autio. Hallitsija, hänen henkilökuntansa,
mies- ja naispuolinen armeija, väestö -- kaikki olivat lähteneet
pääkaupungista marssiakseen muutaman kilometrin päässä olevalle
laajalle kentälle, jota ympäröi rehevä metsä.

Tällä kentällä suoritettaisiin ne juhlallisuudet, jotka kuuluivat uuden
kuninkaan valtaistuimelle nousemiseen. Siellä aiottiin hänen
kunniakseen uhrata tuhansia vankeja, jotka oli saatu viime aikojen
ryöstöretkillä.

Kello oli noin kaksi, kun _Albatross_ saavuttuaan kentän kohdalle alkoi
laskeutua keskellä muutamia utupilviä, jotka vielä kätkivät sen
dahomeylaisten katseilta.

Heitä oli siellä vähintään kuusikymmentä tuhatta, kaikilta valtakunnan
eri tahoilta, Ouidahista, Kerapaysta, Ardrahista, Tomborysta,
etäisimmistäkin kyläkunnista.

Uusi kuningas -- reipas mies, nimeltä Bu-Nadi, kahdenkymmenenviiden
ikäinen -- oli asettunut pienelle kummulle, jota varjosti ryhmä hyvin
lehteviä puita. Hänen edessään tungeksi uusi hovikunta, mies- ja
naispuolinen armeija ja taempana koko kansa.

Kummun juurella kaiutteli viisikymmenhenkinen orkesteri
raakalaissoittimiaan, norsujen torahampaita, joista lähti römeä ääni,
naarashirvien nahoista kyhättyjä rumpuja, kalebasseja, kitaroita,
rautakielisiä kelloja ja bambuhuiluja, joiden kimeä vihellys kuului yli
kaiken muun. Tavantakaa laukaistiin kiväärejä ja musketteja ja
annettiin kanuunienkin jyrähdellä, jolloin niiden lavetit hyppivät
niin, että tykkiamatsonit olivat hengenvaarassa, ja lopuksi halkaisi
ilmaa niin valtava ulvonta ja pauhu, että ukkosenkin ääni olisi siihen
hukkunut.

Kentän nurkkaan oli sotamiesten vartioitavaksi koottu ne vangit, joiden
oli määrä saattaa kuningasvainajaa toiseen maailmaan, sillä vaikka hän
olikin kuollut, hän ei silti vähääkään menettänyt etuoikeuksia, jotka
kuuluivat hallitsijalle. Haudatessaan isänsä Ghozon oli Bahadu
lähettänyt hänen mukaansa kolmetuhatta vankia, eikä Bu-Nadi voinut olla
edeltäjäänsä kohtaan kitsaampi. Eikö muuten ollutkaan tarpeen lukuiset
airueet, kun piti kutsua sekä autuaat henget että taivaan koko
isäntäväki jumalaksi julistetun itsevaltiaan saattojoukkoon?

Tunnin ajan kesti yhtä mittaa muistopuheita, viimeisiä tervehdyksiä ja
muuta suunsoittoa, keskeytyen vain välistä tanssien vuoksi, joita
suorittivat sekä varsinaiset bajadeerit että amatsonit. Jälkimmäiset
toivat siinä esille kerrassaan sotaista suloa.

Mutta uhritoimituksen hetki läheni. Robur tunsi Dahomeyn veriset tavat
eikä päästänyt näkyvistään vankeja, miehiä, naisia ja lapsia, jotka oli
varattu tähän teurastukseen. Minghan seisoi valmiina kummun juurella ja
heilutti käyräteräistä pyövelinmiekkaansa, jonka kärjessä oli
metallinen lintu tekemässä painollaan sivalluksen varmemmaksi.

Tällä kertaa hän ei ollut yksin, sillä hän ei olisi ehtinyt katkaista
kaikkien päitä. Hänen lähelleen oli ryhmittynyt satakunta pyöveliä,
jotka olivat tottuneet yhdellä iskulla sivaltamaan kaulan poikki.

Samalla _Albatross_ lähestyi vähitellen laskeutuen, hiljentäen ylä- ja
vetopotkuriensa vauhtia. Sitten se tuli esille utupilvistä, jotka
olivat kätkeneet sen vielä silloinkin, kun se oli tuskin sadan metrin
korkeudessa, ja nyt se tuli ensi kerran näkyviin.

Vastoin sen tavallisesti herättämää vaikutusta kävi tällä kertaa niin,
että nämä julmat alkuasukkaat pitivät sitä vain taivaallisena olentona,
joka oli vartavasten laskeutunut osoittamaan kunnioitustaan kuningas
Bahadu-vainajalle.

Siitä nousi kuvaamaton ihastus ja loppumattomia tervehdyshuutoja, ja
sitten kohdistettiin meluisia pyyntöjä ja rukouksia tälle
yliluonnolliselle siivekkäälle ratsulle, joka varmaankin saapui
noutamaan hänen majesteettinsa ruumista Dahomeyn taivaan korkeuksiin.

Tällä hetkellä kierähti maahan ensimmäinen pää minghanin miekan
katkaisemana. Sitten työnnettiin satoja muita vankeja heidän hirveiden
pyöveliensä eteen.

Äkkiä kuului _Albatrossista_ kiväärinlaukaus, ja oikeusministeri kaatui
suulleen.

-- Hyvin tähdätty, Tom, Robur sanoi.

-- Mitä vielä! Osaahan tuommoiseen laumaan, työnjohtaja vastasi.

Hänen toverinsa, joilla oli myös ampuma-aseet, olivat valmiina heti
laukaisemaan saatuaan insinööriltä merkin.

Mutta väkijoukossa oli tapahtunut muutos. Nyt oivallettiin, kuinka oli
asia. Siivekäs hirviö ei ollutkaan suopea henki, vaan kerrassaan
vihamielinen tälle hyvälle Dahomeyn kansalle. Ja minghanin kaatumisen
jälkeen huudettiin kostoa joka taholta. Pian alkoivatkin kiväärit
paukkua pitkin koko kenttää.

Nämä uhkaukset eivät kuitenkaan estäneet ilma-alusta rohkeasti
painumasta niin alas, että maahan oli enää tuskin viittäkymmentä
metriä. Setä Prudence ja Phil Evans eivät voineet olla yhtymättä tähän
ihmisystävälliseen pelastustyöhön, mitä tunteita heillä muuten olikin
Roburia kohtaan.

-- Niin juuri, vapauttakaamme vangit! he huusivat.

-- Sitä aionkin, insinööri vastasi.

Ja _Albatrossin_ pikakiväärit aloittivat molempien amerikkalaisten ja
miehistön hoitamina kiivaan tulituksen eikä yksikään luoti erehtynyt
tiheässä ihmisparvessa. Sitä paitsi ilma-aluksen pieni tykki
käännettiin niin tarkasti kuin suinkin oikeaan suuntaan, ja siitä
pamautettiin maaliin muutamia kartusseja, jotka tekivät ihmeitä.

Vangit eivät lainkaan käsittäneet tätä ylhäältä tullutta apua, mutta
katkoivat riemastuneina siteensä, samalla kun sotamiesten kaikki huomio
oli kiintynyt uuden vihollisen torjumiseen. Muuan luoti puhkaisi
etummaisen potkurin, ja jotkut toiset ammukset sattuivat keskelle
runkoa. Frycollin, joka oli piiloutunut hyttinsä perälle, oli vähällä
saada luodin nahkaansa seinänkin läpi.

-- Vai niin, niiden tekee mieli maistaa tätä lisää! Tom Turner
huudahti.

Ja käytyään alhaalla ampumavarastossa hän toi sieltä tusinan verran
dynamiittipanoksia, jotka jaettiin miesten kesken. Kun Robur oli
antanut merkin, panokset heitettiin kummulle. Maahan osuessaan ne
räjähtivät kuin pienet pommit.

Hirveä pakokauhu valtasi kuninkaan, hoviväen, armeijan ja kansan, eikä
sitä voinutkaan ihmetellä, kun he olivat joutuneet tekemisiin tällaisen
vihollisen kanssa. Kaikki riensivät hakemaan suojaa puiden alta, ja
vangit karkasivat, eikä kenenkään mieleen tullut lähteä ajamaan heitä
takaa.

Näin häirittiin Dahomeyn uuden kuninkaan kunniaksi järjestettyjä
juhlallisuuksia. Ja setä Prudencen ja Phil Evansin täytyi mielessään
tunnustaa, että tällaisella ilma-aluksella oli tavattomia voimakeinoja,
joilla voitiin tehdä ihmiskunnalle suuria palveluksia.

Sitten _Albatross_ kohosi kaikessa rauhassa tavalliseen korkeuteensa,
kiitäen Ouidahin päällitse. Pian sen näkyvistä katosi tämä villi
rannikko, jota lounaistuulet saartoivat läpipääsemättömän ankarin
tyrskyin.

Nyt leijailtiin Atlantin yllä.



VALTAMEREN POIKKI.


Niin, Atlantilla! Oli siis käynyt niin kuin molemmat virkaveljet
pelkäsivät. Mutta Robur ei näyttänyt olevan vähääkään levoton
uskaltaessaan lähteä tämän laajan valtameren ylle. Se ei huolestuttanut
sen enempää häntä itseään kuin hänen väkeään, joka varmaan oli tottunut
tällaisiin pitkiin lentoihin. Nytkin he palasivat tyynesti kukin
paikalleen, eivätkä painajaiset häiritsisi heidän untaan.

Minne _Albatross_ oli matkalla? Aikoiko se siis, kuten insinööri oli
sanonut, lentää maapallon ympäri ja enemmänkin? Mutta sittenkin täytyi
olettaa, että tämä matka päättyisi jonnekin. Eihän voinut olla
mahdollista, että Robur viettäisi koko elämänsä yläilmoissa,
lentolaivassaan, eikä koskaan laskeutuisi maahan. Kuinka hän voisi
täydentää ruoka- ja ampumavarastojaan, puhumattakaan niistä aineista,
jotka olivat koneiden toiminnalle välttämättömiä? Kaiken järjen
nimessä hänellä täytyi olla edes jossakin tuntemattomassa ja
luoksepääsemättömässä maapallon kolkassa tukikohta, satama, jossa
_Albatross_ voi jälleen hankkia kaikkea tarpeellista. Vaikka
myöntäisikin, että hän oli katkaissut kaikki suhteet maapallon
asukkaisiin, hänen oli kuitenkin laskeuduttava jollekin kohtaa
maapalloa.

Jos kerran näin oli laita, niin missä se paikka oli? Kuinka insinööri
oli tullut sen valinneeksi? Odottiko häntä siellä pieni siirtokunta,
jonka johtaja hän oli? Saisiko hän sieltä uuden miehistön? Mutta
ensiksi: miksi nämä eri kansallisuuksista kerätyt miehet olivat
liittyneet häneen? Sitten: millä varoilla hän oli saanut rakennetuksi
näin kalliin aluksen, jonka valmistaminen oli pidetty ehdottomasti
salassa? Tosin sen ylläpito ei näyttänyt vaativan kovin suuria kuluja.
Ilma-aluksella vietettiin vaatimatonta elämää, ja kaikki olivat kuin
yhtä perhettä, onnellisia ihmisiä, jotka eivät sitä salanneetkaan
toisiltaan. Mutta kuka tuo Robur lopulta oli? Mistä hän oli kotoisin?
Millainen oli hänen menneisyytensä? Kaikki nämä kysymykset olivat
arvoituksia, joihin ei saatu vastausta, eikä se ainoa, joka voisi
vastata, varmaankaan koskaan suostuisi paljastamaan itseään.

Ei siis voi ihmetellä, että tämä tilanne, täynnä selittämättömiä
ongelmia, askarrutti molempia amerikkalaisia äärimmilleen. He tiesivät
olevansa vankeina ilma-aluksella, joka lensi tuntematonta tulevaisuutta
kohti, voimatta arvata, mihin seikkailu päättyisi, vieläpä epäilivät,
loppuisiko se koskaan vai oliko heidät tuomittu lentämään
loppuelämänsä. Eikö siinä ollut kylliksi suututtamaan Weldon
Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin.

Mutta toistaiseksi, tästä heinäkuun 14. päivän illasta asti,
_Albatross_ liiteli Atlantin valtameren yllä. Seuraavana päivänä
auringon noustessa se kohosi sen ympyräntapaisen viivan kohdalle, missä
taivas ja vesi näyttävät sulavan yhteen. Missään ei ollut näkyvissä
maata, niin avara kuin olikin näköpiiri. Afrikka oli kadonnut pohjoisen
taivaanrannan alle.

Kun Frycollin oli uskaltanut tulla esille hytistään ja näki allaan
tämän valtavan ulapan, hänet valtasi taas kauhu. Sanoimme, että ulappa
oli hänen "allaan", mutta oikeastaan se oli hänen ympärillään, sillä
näin korkealta katsellessaan näytti pohjaton tyhjyys saartavan joka
taholta, ja tähystäjän tasalle kohonnut näköpiiri tuntui peräytyvän yhä
kauemmas, niin ettei koskaan voi saavuttaa sen reunaa.

Tietystikään Frycollin ei osannut selittää itselleen tätä ilmiötä
fysiikan lakien mukaan, mutta hän tunsi sen sielussaan ja ruumiissaan.
Se riitti herättämään hänessä sen tunteen, jota sanotaan "tyhjyyden
kammoksi" ja josta eräät muuten rohkeatkin luonteet eivät voi vapautua.
Neekeri oli kuitenkin niin varovainen, ettei alkanut ruikuttaa. Silmät
kiinni, käsillään hapuillen, hän palasi hyttiinsä päättäneenä nyt pysyä
siellä hyvän aikaa.

Atlantin valtameri vastaakin runsaasti neljättä osaa kaikkien merten
pinta-alasta, jonka lasketaan olevan neliökilometriä. [Mantereiden
pinta-ala on 136.051.371 neliökilometriä.] Mutta insinöörillä ei
näyttänyt enää olevan kiirettä, eikä hän ollutkaan käskenyt panna
koneita käymään täyttä vauhtia. _Albatrossin_ olisikin ollut mahdotonta
saada sitä nopeutta, jolla se oli kiitänyt Euroopan yli ja joka nousi
kahteensataan kilometriin tunnissa. Näillä seuduilla kävivät ilmavirrat
enimmäkseen lounaasta, ja vaikka tuuli vielä olikin heikko, se puhalsi
kuitenkin edestäpäin ja hidasti _Albatrossin_ kulkua.

Tällä kääntöpiirien välisellä vyöhykkeellä on ilmatieteilijäin
uusimpien, hyvin lukuisiin havaintoihin perustuvien tutkimusten avulla
saatu selvitetyksi, että pasaatituulet lähenevät toisiaan, suuntautuen
joko Saharaan tai Meksikonlahteen päin. Tyynen vyöhykkeen ulkopuolella
ne tulevat joko lännestä ja puhaltavat Afrikkaan tai idästä ja
puhaltavat uutta maailmaa kohti, ainakin kuumana vuodenaikana.

_Albatross_ ei siis lainkaan yrittänyt puskea näitä vastatuulia vastaan
potkuriensa kaikella voimalla, vaan tyytyi kohtuulliseen vauhtiin, joka
silti ylitti nopeimman valtamerilaivan vauhdin.

Heinäkuun 13. päivänä oli kuljettu päiväntasaajan poikki, mikä
ilmoitettiin ilma-aluksen koko miehistölle.

Siten saivat setä Prudence ja Phil Evans tietää, että he olivat nyt
jättäneet pohjoisen pallonpuoliskon ja joutuneet eteläiselle. Tähän
tapahtumaan ei kuitenkaan liittynyt sentapaisia temppuja ja juhlamenoja
kuin joillakin sota- ja kauppalaivoilla.

Ainoastaan François Tapage noudatti niitä sen verran, että kaatoi
kipollisen vettä Frycollinin niskaan, mutta kun tätä kastetta seurasi
heti muutama lasillinen katajanmarjaviinaa, neekeri selitti olevansa
valmis kulkemaan päiväntasaajan poikki kuinka monta kertaa tahansa,
kunhan vain ei tarvitsisi lentää konelinnun selässä, missä hänestä ei
ollut lainkaan turvallista.

Aamulla heinäkuun 15. päivänä _Albatross_ liiteli Ascensionin ja Saint
Helenan välitse, kuitenkin lähempänä tätä jälkimmäistä, jonka kukkulat
näkyivät taivaanrannalla muutamia tunteja.

Jos siihen aikaan, kun Napoleon oli englantilaisten käsissä, olisi
ollut sellainen lentokone kuin insinööri Roburilla nyt oli, niin Hudson
Lowe olisi loukkaavista varotoimistaan huolimatta joutunut näkemään
kuuluisan vankinsa pujahtavan karkuun ilmojen halki.

Heinäkuun 16. ja 17. päivän iltoina havaittiin merkillinen valoilmiö
auringon laskiessa. Pohjoisemmilla leveysasteilla sitä olisi luullut
revontuliksi. Mereen laskeva aurinko loi monivärisiä heleänvihreitäkin
säteitä.

Pitikö asia selittää niin, että maapallo oli silloin joutunut kosmiseen
pölypilveen, joka heijasti auringon viimeisiä säteitä? Jotkut tutkijat
ovatkin väittäneet, että juuri se oli syynä hämyvaloon. Mutta tämä
arvelu olisi jätetty sikseen, jos havaintojen tekijät olisivat saaneet
tutkia ilmiötä _Albatrossin_ kannelta.

Asiaa tutkittaessa todettiin, että ilmassa leijui pieniä
pyrokseenikiteitä, lasimaisia kuplia, hienonhienoja hiukkasia
magneettista rautaa, joka on samantapaista ainetta kuin mitä eräät
tulivuoret purkavat sisästään. Sen nojalla voitiin pitää varmana, että
jokin toimiva tulivuori oli syössyt ilmaan tällaisen pilven, jonka
kidemäiset hiukkaset saivat aikaan puheena olevan ilmiön ja joka
ilmavirtojen kuljettamana oli silloin Atlantin valtameren yllä.

Sitä paitsi tällä taipaleella saatiin havaita useita muitakin ilmiöitä.
Monta kertaa sattui, että jotkin pilvenlongat antoivat taivaalle
omituisen näköisen harmaan värityksen. Kun sitten oli päästy eroon
tästä utuverhosta, näytti pitkin taivaanlakea olevan räikeänvalkoisia,
häikäiseviä hattaroita, jotka olivat syntyneet pienistä jähmettyneistä
hileistä. Tällä leveysasteella ei sitä voinut selittää muutoin kuin
että korkealla kehittyi jokin rakeiden kaltainen ilmiö.

Heinäkuun 18. päivän vastaisena yönä nähtiin kuun sateenkaari, joka oli
vihertävän keltainen. Syynä siihen oli ilma-aluksen asema täysikuun ja
hienon tihkusateen välillä, joka haihtui höyryksi ehtimättä sataa
mereen.

Voitiinko näistä eri ilmiöistä tehdä se johtopäätös, että sää pian
muuttuisi? Kenties. Olkoon kuinka tahansa, mutta ainakin tuuli, joka
Afrikan rannikolta lähdettyä oli puhaltanut lounaasta, oli alkanut
tyyntyä päiväntasaajan tienoilla. Tällä trooppisella vyöhykkeellä oli
tavattoman kuuma. Siksi Robur lähti hakemaan viileyttä ylemmistä
ilmakerroksista. Lisäksi täytyi suojata itseään auringolta, jonka
kohtisuora säteily oli sietämätöntä.

Ilmavirroissa tapahtuneesta käänteestä voitiin jokseenkin varmasti
aavistaa, että toisella puolella päiväntasaajaa olisi sää erilainen.
Sitä paitsi on huomattava, että eteläisellä pallonpuoliskolla heinäkuu
vastasi meidän tammikuutamme, siis sydäntalvea. Jos _Albatross_
lentäisi kauemmas etelään, se joutuisi piankin kokemaan sen
vaikutuksia.

Meressäkin oli sen "tuntua", kuten merimiehet sanovat. Heinäkuun 18.
päivänä, kauriin kääntöpiirin takana, sattui muuan uusi ilmiö, joka
olisi voinut hiukan pelottaa tavallista laivaa.

Valtameren pintaa pitkin levisi omituisia loistavia aaltoja arviolta
vähintään sadan kilometrin tuntivauhtia. Nämä laineet etenivät noin
seitsemän metrin päässä toisistaan, pitkiä valovakoja viiltäen. Samalla
kun nyt läheni yö, kohosi valtava hohde _Albatrossiin_ saakka. Tällä
kertaa olisi sitä voinut luulla joksikin liekehtiväksi meteoriksi.
Koskaan ennen ei Robur ollut joutunut liitelemään tavallaan tulimeren
yllä, jonka tulessa ei ollut kuumuutta ja jota siis ei tarvinnut paeta
nousemalla yläilmoihin.

Selityksenä tähän ilmiöön ei voinut olla muu kuin sähkö, sillä oli
mahdotonta olettaa sen johtuvan kalojen kutusärkästä tai valtavasta
pieneliöiden kasaumasta.

Voitiin päätellä, että ilmakehän sähköjännite oli silloin
poikkeuksellisen suuri.

Ja heinäkuun 19. päivänä olisi mereen ehkä mikä tahansa laiva
haaksirikkoutunutkin. Mutta _Albatross_ uhmasi tuulia ja aallokkoa sen
väkevän linnun kaltaisena, jonka nimen se oli ottanut. Jollei se
viitsinytkään hipaista aallonharjoja kuten myrskylinnut, se
pystyi kotkien tavoin nousemaan yläilmoihin tyyneen säähän ja
auringonpaisteeseen.

Nyt oli jo jätetty taakse 47. eteläinen leveyspiiri. Päivänvaloa kesti
enää vain seitsemän ja kahdeksan tunnin vaiheilla, ja se lyhenisi
vieläkin, mitä pitemmälle jouduttaisiin etelänavan seutuja kohti.

Kello yhden aikaan päivällä _Albatross_ oli tuntuvasti laskeutunut
päästäkseen suotuisampaan ilmavirtaukseen. Se liiteli meren yllä tuskin
kolmenkymmenen metrin päässä sen pinnasta.

Sää oli tyyni. Muutamin paikoin taivaalla oli paksuja mustia pilviä,
jotka olivat yläosastaan nystyrämäisiä ja päättyivät jäykkään,
täydellisesti vaakasuoraan viivaan. Näistä pilvistä pisti esille
pitkulaisia kyhmyjä, jotka näyttivät kärjillään vetävän puoleensa
vettä, joka poreili niiden alla, kohoten kuin nestemäinen pensaikko.

Äkkiä vesi ponnahti ylös äärettömän ison rakkulan muotoisena.

Silmänräpäyksessä _Albatross_ kietoutui jättimäiseen huimasti pyörivään
vesipatsaaseen, jonka perässä oli pian parikymmentä muuta, kaikki
sysimustia, mutta onneksi tämä pyörre kieppui päinvastaiseen suuntaan
kuin puolet ilma-aluksen nostopotkureita, sillä mikäli pyöriminen olisi
ollut samansuuntaista, olisi potkurien teho supistunut melkein
olemattomiin ja ilma-alus syöksynyt suoraan mereen; nyt sen sijaan
_Albatross_ alkoi vesipatsaan mukana kieppua paikallaan hirveätä
vauhtia.

Vaara oli silti suuri ja tuhoutuminen näytti uhkaavan, kun ei päästy
eroon ilma-alusta imevästä pyörteestä, etu- ja takapotkurin pystymättä
irrottamaan sitä. Keskipakoisvoima heitti kaikki miehet _Albatrossin_
perään ja keulaan, missä heidän oli pideltävä kiinni tangoista, jos
tahtoivat välttyä lentämästä ulos avaruuteen.

-- Rohkeutta! Robur huusi.

Sitä tarvittiinkin, ja myös kärsivällisyyttä.

Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat juuri tulleet hytistään,
paiskautuivat perään, ja vähältä piti, etteivät he lentäneet yli
laidan.

Samalla kun _Albatross_ pyöri, täytyi sen myös seurata mukana
vesipatsaiden siirtyessä, jotka kieppuivat niin vinhasti, että potkurit
olisivat voineet kadehtia niitä. Jos se pääsikin yhdestä irti, siihen
tarttui toinen, ja aina oli tarjolla vaara, että ilma-alus rikkoutuisi
tai hajoaisi.

-- Laukaiskaa tykki! insinööri huusi.

Käsky oli tarkoitettu Tom Turnerille. Hän oli tarrautunut kiinni
tykkiin, jonka paikka oli keskellä kantta. Siellä oli keskipakoisvoiman
vaikutus hyvin vähäinen. Hän ymmärsi heti, mitä Roburilla oli mielessä,
aukaisi tykin peräluukun ja työnsi siitä sisään panoksen, jonka hän
otti lavettiin kiinnitetystä laatikosta. Kohta pamahti laukaus, ja
äkkiä romahtivat kaikki vesipatsaat ja pilvikatot, joiden varassa ne
näyttivät olevan.

Ilman tärähdys oli riittänyt murtamaan luonnonilmiön, ja sateeksi
purkautuva pilviröykkiö veti näköpiiriin kohtisuoria juovia, jotka
olivat kuin merestä taivaaseen jännitetty ääretön nuotta.

Vihdoinkin vapaaksi päässyt _Albatross_ kohosi nopeasti muutamia satoja
metrejä.

-- Onko mitään rikkoutunut? insinööri kysyi.

-- Ei, Tom Turner vastasi, -- mutta sellaista vonkuvaa hyrräpeliä se
oli, ettei tee mieli uudestaan.

_Albatrossilla_ olikin kymmenen minuuttia uhannut varma tuho. Ellei se
olisi ollut hyvin vahvarakenteinen, olisi tämä vesipatsaiden pyörre
tehnyt siitä lopun.

Kuinka ikävystyttävän pitkiä olivatkaan tällä lennolla Atlantin yli ne
tunnit, jolloin mikään ilmiö ei keskeyttänyt yksitoikkoisuutta. Päivät
lyhenivät jatkuvasti, ja kylmyys kävi yhä purevammaksi. Setä Prudence
ja Phil Evans näkivät Roburia vain harvoin. Hyttiinsä sulkeutuneena
insinööri työskenteli mittaamassa ilma-aluksen reittiä, merkitsemässä
kartoille sen suuntaa, määrittämässä kulloistakin sijaintia, jos se
vain oli mahdollista, kirjoittamassa muistiin ilmapuntarien,
lämpömittarien, kronometrien lukemia ja myös pitämässä lokikirjaa
kaikesta, mitä matkan varrella tapahtui.

Samaan aikaan molemmat amerikkalaiset kyyristelivät pää hyvin
huppukauluksen suojassa ja yrittivät lakkaamatta tähystellä jotakin
manteretta etelässä päin.

Setä Prudencen nimenomaisesta kehotuksesta yritti Frycollin puolestaan
tiedustella kokilta kaikkea, mikä koski insinööriä. Mutta miten voisi
luottaa siihen, mitä tämä gascognelainen François Tapage jutteli? Sen
mukaan, mitä hän eri kerroilla väitti, Robur oli entinen Argentiinan
tasavallan ministeri, jonkin amiraliteetin päällikkö, Yhdysvaltojen
presidentti, joka oli pantu eläkkeelle, entinen espanjalainen kenraali,
Intian varakuningas, joka oli kaivannut korkeampaa asemaa ja saanut sen
yläilmoissa. Milloin hän kuului koonneen miljoonia _Albatrossin_
tekemillä ryöstöretkillä, joiden vuoksi yleinen syyttäjä halusi saada
hänet käsiinsä, milloin taas hän oli käyttänyt koko omaisuutensa tämän
koneen rakentamiseen, minkä vuoksi nyt oli pakko suorittaa julkisia
ilmaannousuja ansaitakseen niillä rahansa takaisin. Jos kokilta
kysyttiin, tiedettiinkö Roburin aikovan koskaan laskeutua jonnekin,
niin hän vastasi jyrkästi, ettei maihin laskemisesta ollut puhettakaan,
vaan että oli aikomuksena mennä kuuhun ja asettua sinne, jos
löydettäisiin sopiva asuinpaikka.

-- Mitäs sanot, Fry! Onko sinusta, kaveri, hauska päästä katsomaan,
kuinka siellä toisessa taivaankappaleessa eletään?

-- Minä en mene sinne! Minä panen vastaan, selitti neekerihölmö, joka
piti näitä hassutuksia täytenä totena.

-- Mutta miksi, Fry, mikä sinua pelottaa? Me hankimme sinulle vaimoksi
jonkin sievän ja nuoren kuuttaren. Sinusta tulisi siellä neekerien
kantaisä.

Ja kun Frycollin toisti näitä juttuja isännälleen, tämä käsitti
hyvinkin, ettei Roburista voinut saada minkäänlaisia tietoja. Hän ei
siis ajatellutkaan muuta kuin kostoa.

-- Phil, hän sanoi eräänä päivänä toverilleen, -- minusta näyttää nyt
täysin varmalta, että pakeneminen on mahdotonta.

-- Kerrassaan mahdotonta, setä Prudence.

-- Olkoon niin, mutta ihminen on aina oma herransa, ja jos tarve
vaatii, uhraan henkeni...

-- Jos sellainen uhraus on tehtävä, niin tehtäköön se viipymättä!
vastasi Phil Evans, joka ei enää sietänyt tätä vankeutta, niin
kylmäpäinen kuin hän olikin. -- Niin juuri, nyt on jo aika lopettaa.
Minne tämä _Albatross_ on menossa? Nyt se kulkee viistoon Atlantin
poikki, ja jos tätä suuntaa jatketaan, tullaan Patagonian rannikolle,
sitten Tulimaan tienoille... Entä sitten? Lähdetäänkö kiitämään
Tyynenmeren yli vai seikkailemaan etelämantereelle? Roburilta voi
odottaa mitä tahansa. Silloin me olemme hukassa. Me olemme siis
joutuneet siihen tilaan, että itsepuolustus on täysin laillista, kun
meidän kuitenkin täytyy menettää henkemme...

-- Niin ei saa tapahtua, setä Prudence keskeytti, -- ennen kuin olemme
kostaneet, tuhonneet tämän aluksen miehineen päivineen!

Näin pitkälle menevän päätöksen he olivat molemmat joutuneet tekemään
voimattoman raivon kiihkossa, joka oli vallannut heidän kaikki
ajatuksensa. Koska siis muu ei auttanut, niin he uhraisivat itsensä
syöstäkseen perikatoon keksijän ja hänen salaisuutensa. Ainoastaan
muutamien kuukausien ajan saisi tämä ihmeellinen ilma-alus olla
olemassa, vaikka heidän täytyikin rehellisesti tunnustaa, että se oli
ehdottomasti muita koneita etevämpi ilmaliikenteen alalla.

Tämä koston ajatus oli niin juurtunut heidän mieleensä, etteivät he
muuta pohtineet kuin keinoja sen toteuttamiseksi. Mutta kuinka? Voisiko
anastaa _Albatrossin_ varastoista räjähdysaineita, joilla sitten
lennätettäisiin koko laitos ilmaan? Mutta sitä varten oli keksittävä
keino, kuinka päästäisiin tunkeutumaan ammusvarastoon.

Onneksi Frycollin ei aavistanut mitään näistä hankkeista. Jos hänen
olisi pitänyt kuvitella, että _Albatross_ räjähtäisi sirpaleiksi, hän
olisi voinut antaa ilmi oman isäntänsäkin.

Heinäkuun 23. päivänä näkyi taas maata lounaassa, melkein
Virgenes-niemen kohdalla, Magalhaesin salmen suulla. 54. leveyspiirin
toisella puolella kesti tähän vuodenaikaan yötä jo melkein
kahdeksantoista tuntia, ja ilman lämpömäärä laski keskimäärin kuuteen
asteeseen alle nollan.

Nyt _Albatross_ ei enää painunut etelämmäksi, vaan alkoi kulkea
länteen, seuraten tämän salmen mutkia, kuin olisi halunnut sitä tietä
päästä Tyynellemerelle. Kun oli sivuutettu Lomasin kapea lahti ja
Gregoryn vuori jäänyt pohjoiseen ja Brecknockin vuoret länteen,
jouduttiin lähelle pientä chileläistä Punta Arenasin kylää, jossa
paraikaa kaikin voimin soitettiin kirkonkelloja, ja sitten muutamia
tunteja myöhemmin, Port Faminen vanhan siirtokunnan kohdalle.

Ovatko patagonialaiset, joiden tulia näkyi siellä täällä, todella
kookkaampia kuin tavalliset ihmiset, sitä eivät ilma-aluksen
matkustajat voineet arvioida, sillä pitkän välimatkan päästä ja
ylhäältä nähtyinä he olivat kääpiöitä.

Mutta kuinka suurenmoinen olikaan näköala eteläisen päivän lyhyinä
tunteina! Jyrkkiä vuoria, ikuisen lumen peittämiä huippuja, joiden
rinteillä oli kerroksittain sankkoja metsiä, sisämeriä, lukemattomia
lahtia ja niemimaita tämän saariston eri osien, Clarencen, Dawsonin,
Desolacionin, välissä kanavia ja salmia, niemiä ja kärkiä, kaikki
sekavana sokkelona, jota jää jo alkoi peittää, Amerikan mantereen
päätepisteestä Kap Forwardista Kap Horniin asti, johon uusi maailma
loppui.

Kun oli saavuttu Port Faminen kohdalle, selvisi kuitenkin että
_Albatross_ aikoi taas jatkaa matkaa etelään. Liitäen Brunswickin
niemimaalla sijaitsevan Tarn-vuoren ja Gravesvuoren välitse se kääntyi
suoraan Sarmienton jylhää huippua kohti, joka jääpeitteisenä kohosi
Magalhaesin salmen yli näkyviin, ulottuen tuhannen metrin korkeuteen
merenpinnan yläpuolelle.

Sitä aluetta, jonka ylitse _Albatross_ nyt lensi, nimitetään
Tulimaaksi.

Kuinka kauniilta ja hedelmälliseltä tämä maa olisikaan näyttänyt,
varsinkin eteläosaltaan, kuutta kuukautta aikaisemmin, keskellä kesää,
pitkinä päivinä, jolloin aurinko paistoi täällä viis- tai kuusitoista
tuntia! Kaikkialla oli laaksoja ja laitumia, jotka voisivat elättää
tuhansia karjalaumoja, koskemattomia metsiä, joissa kasvoi jättimäisiä
puita, koivuja, pyökkejä, saarnia, sypressejä, puunkaltaisia saniaisia,
ja tasankoja, joita pitkin kiiti parvittain guanakoja, laamoja ja
strutseja; lisäksi kokonaisia armeijoita pingviinejä ja lukemattomat
määrät muita siivekkäitä. Niinpä nytkin, kun _Albatross_ sytytti
kirkkaat sähkölyhtynsä, syöksyi sen kannelle riskilöitä, sorsia, hanhia
-- sata kertaa niin paljon kuin François Tapagen ruokasäilöön mahtui.

Siitä tuli melkoinen lisäurakka kokille, joka osasi tästä riistasta
laittaa ruokaa sillä tavalla, että liiallinen rasvanmaku hävisi. Samoin
tuli lisätyötä Frycollinille, jonka teki kovasti mieli päästä kynimään
näitä oivallisia lintuja tusina toisensa perästä.

Kun aurinko tänään oli jo lähellä laskuaan kello kolmen tienoissa
iltapuolella, tuli näkyviin laaja järvi, jonka rannoilla kasvoi komeita
metsiä. Silloin se oli kokonaan jäässä, ja jotkut alkuasukkaat
hiihtivät sen pinnalla pitkillä suksillaan.

Kun tulimaalaiset huomasivat ilma-aluksen, heidät valtasi suunnaton
kauhu, ja he pakenivat eri tahoille. Ellei ollut mitään piilopaikkaa,
he kaivautuivat maan sisään, kuten eläimet.

_Albatross_ kulki yhä vain etelään. Sen taakse jäivät Beaglen kanaali,
Navarinin saari, jonka kreikkalainen nimi kuulostaa hieman oudolta
näiden kaukaisten seutujen raakalaisnimien seassa, ja sitten vielä
Wollastonin saari, jota Tyynenmeren reunavedet huuhtelivat. Vihdoin,
tehtyään matkaa seitsemäntuhatta viisisataa kilometriä Dahomeyn
rannikolta, ilma-alus sivuutti Magalhaesin saariston viimeisetkin
luodot, ja lopuksi katosi taivaanrannan alle kaikkein pisimmälle
etelään ulottuva kärki, jota ikuinen tyrsky kalvoi -- hirveä Kap Horn.



ETELÄNAVAN TIENOILLA.


Oli tullut seuraava, 24. päivä heinäkuuta. Eteläisellä
pallonpuoliskolla tämä vastaa tammikuun 24. päivää meillä. Lisäksi oli
äskettäin jäänyt taakse 56. leveysaste, ja se oli yhtä kaukana
päiväntasaajasta etelään kuin Pohjois-Euroopassa linja, joka
Skotlannissa Edinburghin kohdalla on vastaava pohjoinen leveyspiiri.

Lämpömittari näytti pysyvästi keskimäärin pakkasasteita. Siksi olikin
täytynyt käynnistää koneet, joiden tehtävänä oli tarpeen vaatiessa
kuumentaa ilmaa kajuutoissa.

Itsestään oli myös selvää, että jos päivä alkoikin pidetä talvisesta
päivänseisauksesta, joka eteläisellä pallonpuoliskolla on kesäkuun 21.
päivänä, niitä toisaalta yhä enemmän lyhensi _Albatrossin_ yhä jatkuva
lento napamaita kohti.

Auringonvaloa oli siis niukasti niinä päivinä, jolloin kuljettiin
pitkin tätä Tyynenmeren eteläosaa, joka rajoittui eteläiseen
napapiiriin. Näkyvyys oli huono ja yöllä oli toisinaan kova pakkanen.
Piti pukeutua samaan tapaan kuin eskimot tai Tulimaan asukkaat. Ja kun
tähän tarvittavia vaatekappaleita oli riittävästi mukana, saattoivat
molemmat amerikkalaiset kunnollisissa talvipukimissa pysytellä
ilma-aluksen kannella, yhä pohtien vain suunnitelmaansa ja odottaen
tilaisuutta sen toteuttamiseen. Muuten he tapasivat Roburia vain vähän,
ja sen jälkeen, kun Timbuktun tienoilla oli lausuttu uhkauksia puolelta
ja toiselta, he eivät enää joutuneet hänen kanssaan puheisiin.

Mitä tulee Frycolliniin, niin hän tuskin poistui ollenkaan keittiöstä,
jossa François Tapage osoitti hänelle hyvin suopeaa vieraanvaraisuutta
-- sillä ehdolla, että hän toimi apulaiskokkina. Kun tästä oli tuntuvia
etuja, oli neekeri suostunut sopimukseen varsin mielellään, hankittuaan
ensin isäntänsä luvan. Neljän seinän sisäpuolella hän ei joutunut
näkemään, mitä tapahtui ulkopuolella, vaan saattoi uskoa olevansa
täysin turvassa. Eikö hän ollut strutsin kaltainen, ei ainoastaan
fyysisesti valtavan vatsansa takia, vaan myös henkisesti typeryytensä
takia?

Mutta minne päin maapalloa _Albatross_ nyt aikoi lentää? Oliko
luultavaa, että se uskaltaisi keskitalvella mennä seikkailemaan
etelänavan merille tai napaseuduille? Kun otetaan huomioon jäätävän
kylmä ilmasto, vaikka myöntäisikin, että paristojen kemialliset
ainekset voisivat kestää kovaa pakkasta, eikö tuollainen retki
sittenkin merkitsisi kuolemaa, hirveätä pakkaskuolemaa koko
miehistölle? Voisi kyllä ymmärtää, että Robur yrittäisi lentää navan
yli lämpimänä vuodenaikana, mutta olisi kerrassaan mielipuolista
kokeilla sitä napamaiden talven yhtämittaisessa pimeydessä!

Tätä mieltä olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri,
liidellessään nyt pakosta yhä etelään sen mantereen äärimmäisestä
kärjestä, joka vielä kuului uuteen maailmaan ja siis tosin Amerikkaan,
mutta ei Yhdysvaltoihin.

Niin, mitä tämä itsepintainen Robur aikoi? Eikö nyt jo ollut aika
lopettaa matka edes siten, että tehtäisiin loppu koko aluksesta?

Varmaa oli vain se, että tänään, heinäkuun 24. päivänä, insinöörillä
oli useita neuvotteluja työnjohtajansa kanssa. Moneen kertaan Tom
Turner ja hän tarkastelivat ilmapuntaria, eivätkä he enää aikoneet sen
avulla mitata, kuinka korkealla lennettiin, vaan saada selville kaikki
säätä koskevat oireet. Epäilemättä oli sattunut joitakin ilmiöitä,
jotka tuli ottaa huomioon.

Setä Prudence oli myös huomaavinaan, että Robur yritti laatia luetteloa
siitä, kuinka paljon oli jäljellä kaikenlaisia varastoja sekä
ilma-aluksen veto- ja nostokoneiden pitämiseksi toiminnassa että myös
ihmiskoneiden ylläpitämiseksi, joiden pysyminen täydessä kunnossa oli
yhtä tärkeää.

Kaikki tämä näkyi viittaavan siihen, että aiottiin kääntyä
paluumatkalle.

-- Paluumatkalle! Phil Evans virkkoi. -- Mutta minne?

-- Sinne, missä tuo Robur voi täydentää varastojaan, setä Prudence
vastasi.

-- Paikka lienee jokin tuntematon saari Tyynessämeressä, jokin
siirtokunta, missä asustaa päällikkönsä vertaisia rikollisia.

-- Samaa arvelen minäkin, Phil Evans. Minusta näyttää todellakin, että
hän aikoo kääntyä länteen, ja kun hän voi liikkua niin merkillisen
nopeasti, hän pääsee myös pian tavoitteeseensa.

-- Mutta emmehän me sitten voikaan toteuttaa suunnitelmaamme... jos hän
pääsee sinne...

-- Hän ei pääse sinne, Phil Evans.

Nähtävästi olivat molemmat virkatoverit osaksi arvanneet, mitä
insinööri aikoi. Kun päivä kului pitemmälle, voitiin jo pitää varmana,
että kuljettuaan hyvän matkaa eteläistä napamerta kohti _Albatross_
lopultakin aikoi peräytyä. Kun täällä rantavedet olivat jäässä Kap
Horniin asti, tavattaisiin Tyynenmeren eteläosassa kaikkialla pelkkiä
jääkenttiä ja ajelehtivia jäävuoria. Kiintojää muodosti sellaisen
vallin, jonka läpi eivät pääsisi tukevimmatkaan laivat eivätkä
pelottomimmatkaan merenkulkijat.

Tosin _Albatross_ olisi yläpotkurien vauhtia lisäämällä voinut lentää
valtamerelle kasaantuneiden jäävuorien yli ja samoin sivuuttaa
napamantereella kohoavat vuoret -- mikäli etelänavan kohdalle merkitty
kalotti oli jokin mantere. Mutta olisiko se uskaltautunut napaseutujen
pimeyden halki uhmaamaan ilmastoa, jossa pakkanen voi laskea
kuuteenkymmeneen asteeseen saakka alle nollan? Varmaankaan ei.

Niinpä kävikin, että edettyään noin sata kilometriä etelään _Albatross_
muutti suuntansa länteen päin, ikään kuin päämääränä olisi jokin
tuntematon saari Tyynellämerellä.

Alla levisi rajaton ulappa Amerikan ja Aasian mantereen välillä. Vesi
oli silloin saanut sen omituisen värin, joka on antanut aiheen
nimitykseen "maitomeri". Siinä puolihämyssä, jota auringon heikentyneet
säteet eivät enää voineet hälventää, näytti Tyynenmeren koko pinta
olevan maidonvalkea. Sitä olisi ehkä luullut aukeaksi lumikentäksi,
jonka aaltoilua ei pystynyt erottamaan näin korkealta katsellessa. Jos
tämä alue olisi todella jäätynyt pakkasessa, kohmettunut äärettömäksi
jääkentäksi, sen ulkonäkö ei olisi siitä muuttunut.

Nykyään tiedetään, että tämän ilmiön syynä ovat lukemattomat loistavat
hiukkaset, fosforinhohtoiset pikku hileet, ja yllättävää oli vain se,
että tämäntapainen heijastava kasautuma tavattiin muualla kuin Intian
valtameren vesillä.

Äkkiä huomattiin jyrkkä lasku ilmapuntarissa, joka oli päivän ensi
tunteina osoittanut jokseenkin korkeata painetta. Ilmeisesti se
merkitsi sellaisia enteitä, joista mikä tahansa laiva olisi huolestunut
mutta joista ilma-alus saattoi olla piittaamatta. Kaikissa tapauksissa
voitiin nyt olettaa, että kauhea myrsky oli äsken riehunut Tyynenmeren
vesiä.

Kello yhden aikaan päivällä Tom Turner lähestyi insinööriä ja sanoi
hänelle:

-- Master Robur, katsokaapa, mikä musta piste on tuolla
taivaanrannalla! Tuolla... suoraan meistä pohjoiseen! Onkohan se jokin
kallio?

-- Ei, Tom, siellä päin ei ole maata.

-- No sitten se on varmaankin laiva tai ainakin vene.

Setä Prudence ja Phil Evans, jotka olivat siirtyneet keulan puolelle,
katselivat myös Tom Turnerin osoittamaa pistettä. Robur käski tuoda
merikiikarinsa ja alkoi pitää tarkasti silmällä nähtyä esinettä.

-- Se on vene, hän sanoi, -- ja siitäkin olen varma, että veneessä on
ihmisiä.

-- Haaksirikkoisia? Tom Turner huudahti.

-- Niin juuri, joiden on kaiketi täytynyt lähteä laivastaan, Robur
vastasi, -- onnettomia miesparkoja, jotka eivät enää tiedä, missä päin
on maata ja jotka ovat kuolemaisillaan nälkään ja janoon. No niin,
_Albatrossista_ ei saa sanoa, ettei se edes yrittänyt auttaa heitä.

Annettiin heti käsky koneenkäyttäjälle ja hänen molemmille
apulaisilleen. Ilma-alus alkoi verkalleen painua, ja vetopotkurit
kiidättivät sitä hyvää vauhtia pohjoiseen.

Siellä oli todellakin vene. Sen purje roikkui velttona pitkin mastoa.
Kun ei tuullut, sitä ei enää voinut ohjata, eikä kukaan sen miehistä
näkynyt jaksavan pidellä airoa.

Veneen pohjalla lojui viisi miestä nukuksissa tai uupumuksen
kangistamina, elleivät jo olleet kuolleet.

Saavuttuaan heidän kohdalleen _Albatross_ laskeutui hitaasti.

Peräpuolella voitiin silloin veneen kyljessä lukea sen laivan nimi,
johon se oli kuulunut, _Jeanette_, kotoisin Nantesista, ranskalainen
alus, joka miehistön oli täytynyt hylätä.

-- Ohoi! Tom Turner huusi.

Se olisi pitänyt kuulla, sillä vene oli tuskin kahdeksan metrin päässä
hänen alapuolellaan.

Ei mitään vastausta.

-- Ampukaa laukaus! Robur sanoi.

Käsky toteutettiin, ja pyssyn pamahdus levisi laajalle pitkin
vedenpintaa.

Silloin nähtiin erään haaksirikkoisista kohoavan vaivalloisesti
istualleen, silmät tuijottavina, kasvot kuin luurangolla.

Huomattuaan _Albatrossin_ hän aluksi vavahti kuin pahoin pelästynyt.

-- Älkää pelätkö! Robur huusi hänelle ranskan kielellä. -- Me olemme
tulleet avuksenne. Keitä te olette?

-- Merimiehiä _Jeanettesta_. Se oli kolmimastoinen purjealus, ja minä
sen ensimmäinen perämies, puhuteltu vastasi. -- Kaksi viikkoa
takaperin... me lähdimme siitä... vähää ennen kuin se painui pohjaan!
Meillä ei ole enää vettä eikä ruokaa.

Toiset neljä haaksirikkoista olivat myös vähitellen nousseet makuulta.
Riutuneina, nääntyneinä, kammottavan laihtuneina he kohottivat käsiään
ilma-alusta kohti.

-- Huomio! Robur komensi.

_Albatrossin_ kannelta alettiin laskea köyttä, ja sangollinen
juomavettä laskettiin veneeseen.

Miespoloiset hypähtivät pystyyn ja joivat suoraa päätä sangosta niin
ahneesti, että teki pahaa katsella sitä.

-- Leipää, leipää! he huusivat.

Heti heille laskettiin kori, jossa oli jonkin verran ruokatarvikkeita,
säilykkeitä, pullollinen paloviinaa, useita litroja kahvia.
Perämiehellä oli täysi työ pitäessään heitä kohtuullisissa rajoissa,
kun he riensivät tyydyttämään nälkäänsä.

Sitten:

-- Missä me nyt olemme?

-- Viidenkymmenen meripeninkulman päässä Chilen rannikolta ja Chonasin
saaristosta, Robur vastasi.

-- Kiitos, mutta tuuli on tyyntynyt, ja...

-- Me hinaamme teidät sinne.

-- Keitä te olette?

-- Ihmisiä, jotka tuntevat itsensä onnellisiksi, kun ovat voineet tulla
avuksenne, Robur vastasi yksinkertaisesti.

Perämies ymmärsi, että pelastaja halusi pysyä tuntemattomana ja että
kysymykset olivat turhia. Mutta jaksaisiko tämä lentokone todellakin
hinata venettä perässään?

Jaksoi mainiosti, ja muutaman kymmenen metrin pituiseen köyteen
kiinnitetty vene lähti kulkemaan itään päin voimakkaan ilma-aluksen
kiskomana.

Kello kymmenen aikaan illalla tuli maa näkyviin, tai oikeastaan
voitiin erottaa tulia, jotka osoittivat, kuinka kaukana se oli. Tämä
taivaasta tullut apu oli saapunut juuri viime tingassa _Jeanetten_
haaksirikkoisille, joilla tosiaankin oli syytä uskoa, että heidän
pelastumisensa varmasta kuolemasta oli ihme.

Kun Robur oli hinannut heidät Chonas-saarten salmien suulle, hän huusi
heille, että hinausköysi piti irrottaa -- kuten he tekivätkin, samalla
kiittäen pelastajiaan -- ja _Albatross_ lähti taas heti ulapalle päin.

Ilma-aluksella, joka näin pystyi auttamaan meren valtaan joutuneita
merimiehiä, oli kieltämättömiä etuja. Mikä ilmapallo olisi
täydellisimmässäkään kunnossa kyennyt sellaiseen pelastustyöhön? Ja
setä Prudencen ja Phil Evansin olikin pakko keskenään tunnustaa se,
vaikka he muuten olivat valmiita kieltämään kouraan tuntuvatkin
todisteet.

Meri oli yhä uhkaavan näköinen, ja enteet ennustivat pahaa.
Ilmapuntari laski vieläkin muutamia millimetrejä. Vähän väliä tuli
hirveitä tuulenpuuskia, jotka puhalsivat vimmatusti _Albatrossin_
potkurisiipisiin koneisiin, ja sitten taas hetkeksi tyventä. Näissä
oloissa olisi purjealuksella ollut jo kaksi reiviä märssypurjeissaan ja
yksi reivi keulapurjeessa. Kaikki merkit viittasivat siihen, että tuuli
äkkiä kääntyisi luoteeseen. Myrskylasin putki alkoi himmetä
huolestuttavassa määrässä.

Kello yhden tienoissa yöllä tuuli yltyi riehumaan äärimmäisen rajusti.
Mutta vaikka se nyt puhalsi melkein suoraan ilma-aluksen suunnan
vastaisesti, voitiin kuitenkin ponnistella vetopotkurien avulla
eteenpäin, vauhdin ollessa noin pari kilometriä tunnissa. Sen suurempaa
nopeutta ei näin ankarassa vastatuulessa voinut vaatia.

Ilmeisesti oli alkamassa jokin äkillinen pyörremyrsky, mikä oli
harvinaista näillä leveysasteilla. Mitä nimiä sille annettaneenkin --
hurrikaani Atlantin valtamerellä, taifuuni Kiinan vesillä, samum
Saharassa, tornado länsirannikolla -- aina se on pyörremyrsky ja
hirvittävä. Niin, hirvittävä joka alukselle, joka joutuu myrskyn
pyöritettäväksi, sillä tämä liike kiihtyy yhä ulkoreunoilta keskukseen
päin ja jättää vain yhden kohdan tyyneksi -- sen pienen alan, joka on
aivan keskellä ilmakurimusta.

Robur tiesi sen. Hän oli myös selvillä siitä, että varovaisuus
vaati pakenemaan hirmumyrskyä sen vetovoiman piiristä ylempiin
ilmakerroksiin. Tähän asti hän oli siinä aina onnistunut. Mutta nyt ei
sopinut hetkeäkään viivytellä, kenties ei minuuttiakaan.

Myrskyn voima kiihtyikin yhtä mittaa. Aallot, joilta se katkaisi
harjat, kiidättivät valkoista tomua pitkin meren pintaa. Ilmeistä oli
myös, että pyörremyrsky siirtyessään painuisi napaseutuja kohti
hirvittävän nopeasti.

-- Korkealle! Robur komensi.

-- Korkealle! Tom Turner toisti.

Ilma-aluksen nostokoneet pantiin toimimaan ääritehollaan ja niin
noustiin viistoon, aivan kuin olisi kuljettu kaltevaa tasoa pitkin,
joka nousi luoteiseen päin.

Tällä hetkellä ilmapuntari laski vieläkin: elohopeapatsas aleni
nopeasti kahdeksan, sitten kaksitoista millimetriä. Äkkiä _Albatross_
pysähtyi nousussaan.

Mistä johtui tämä pysähdys? Varmaankin syynä oli ilman vastapaine,
pelottava ilmavirta, joka painaen ylhäältä alaspäin vähensi ilman
kannatuskykyä.

Kun höyrylaiva kulkee virtaa ylöspäin, sen potkuri joutuu tekemään sitä
vähemmän työtä, mitä nopeammin virran vesi pakenee sen siipien alta.
Taaksepäin vetävä voima on silloin hyvin tuntuva, voipa kasvaa niinkin
suureksi, että alus ei pääse lainkaan eteenpäin, vaan joutuu
tuuliajolle. Näin oli nyt _Albatrossinkin_ laita.

Mutta Robur ei silti pitänyt peliä menetettynä. Ilma-aluksen kaikki
seitsemänkymmentäneljä potkuria, jotka toimivat aivan samassa tahdissa,
pyörivät edelleen sähköparistojensa täyden jännitteen voimalla. Mutta
pyörremyrsky veti vastustamattomalla voimalla puoleensa, eikä
_Albatross_ jaksanut riuhtaista itseään vapaaksi. Aina kun myrsky
lyhyeksi hetkeksi heikkeni, päästiin jonkun verran ylemmäksi. Sitten
vei raskas paine taas voiton, ja ilma-alus vaipui kuin laiva, joka on
menossa pohjaan. Ja tämä olikin kuin uppoamista ilmamereen keskellä
pimeyttä, jota sähkölyhdyt puhkaisivat vain hyvin lyhyen matkan päähän.

Oli selvää, että jos myrskyn rajuus vielä yltyisi, _Albatross_ olisi
sen käsissä ohjauskyvyttömänä, ja silloin sen ahmaisisi kitaansa jokin
niistä pyörremyrskyistä, jotka kiskovat maasta puita juurineen, repivät
irti kattoja ja kaatavat kiviseiniä.

Robur ja Tom Turner saattoivat puhua keskenään vain elehtien. Setä
Prudence ja Phil Evans, jotka olivat tarrautuneet kiinni kaiteeseen,
odottivat jo, että luonnonvoima ehkä toimisi heidän puolestaan, tuhoisi
ilma-aluksen ja sen mukana keksijän ja keksijän mukana hänen
keksintönsä koko salaisuuden.

Mutta kun _Albatross_ ei päässyt pyörremyrskystä irti nousemalla
pystysuoraan, niin sillä oli vain yksi keino jäljellä: pyrkiä
keskukseen, joka oli verrattain tyyni ja jossa se voisi paremmin
hallita liikkeitään? Kyllä, mutta sinne päästäkseen sen olisi täytynyt
puhkaista nämä kiertävät ilmavirrat, jotka yhä kiskoivat sitä
ulkoreunaan päin. Oliko ilma-aluksen koneissa kylliksi voimaa temmata
se niistä irti?

Äkkiä halkesi myrskypilven yläosa. Höyryt tiivistyivät rankkasateeksi.

Kello oli nyt kaksi aamulla. Ilmapuntari, joka nousi ja laski
kahdentoista millimetrin rajoissa, oli alimmillaan, 709:ssä, mutta
samalla oli kuitenkin huomattava ilma-aluksen silloisesta asemasta
merenpinnan yläpuolella johtuva ilmanpaineen laskeminen.

Tämä pyörremyrsky oli -- mikä muuten oli jokseenkin harvinainen ilmiö
-- syntynyt niiden vyöhykkeiden ulkopuolella, joissa se tavallisimmin
riehuu, niiden, joiden rajoina ovat pohjoisessa 30. leveyspiiri ja
etelässä 26. Kenties se selittää myös sen, että tämä kieppuva myrsky
äkkiä muuttui suorasuuntaiseksi. Mutta millainen vihuri siitä tulikaan!
Siihen olisi voinut verrata Connecticutissa maaliskuun 22. päivänä 1882
havaittua hirmumyrskyä, jonka nopeus oli 116 metriä sekunnissa eli
viidettäsataa kilometriä tunnissa.

Ei siis näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin paeta myötätuuleen, kuten
laiva myrskyn tieltä, tai oikeastaan jättäytyä tämän ilmavirran
vietäväksi, jota vastaan _Albatross_ ei jaksanut puskea eteenpäin ja
josta se ei myöskään päässyt irti. Mutta lentäessään myrskyn mukana se
kulki etelään, siis jälleen napaseutuja kohti, joiden lähestymistä
Robur oli tahtonut välttää, ja oli pakosta menossa sinne, mihin
luonnonvoima sitä kuljetti.

Tom Turner oli ryhtynyt hoitamaan peräsintä. Siinä tarvittiin kaikki
hänen taitonsa, jottei ilma-alus mutkittelisi puolelta toiselle.

Aamun ensi tunteina -- mikäli aamuksi voi nimittää taivaanrannan
epämääräistä, heikkoa vaalenemista -- _Albatross_ oli kulkenut
viidentoista leveysasteen poikki Kap Hornista lukien, mikä vastaa lähes
1.700 kilometriä, ja joutunut eteläisen napapiirin toiselle puolelle.

Siellä kestää yö heinäkuussa vielä yhdeksäntoista ja puoli tuntia.
Auringon kehrä, joka ei anna lämpöä eikä valoa, nousee taivaanrannan
yli vain hyvin matalalle ja häviää melkein heti. Navan tienoilla jatkuu
yhtämittaista yötä lähes kolme kuukautta. Kaikki viittasi siihen, että
_Albatross_ painuisi tähän pimeyteen kuin hornan pohjaan.

Jos tänään olisi voitu tehdä havaintoja, olisi huomattu, että nyt oli
saavutettu 66° 40' eteläistä leveyttä. Ilma-aluksesta etelänavalle ei
siis enää ollut kuin 1.400 kilometriä.

Kun _Albatrossia_ näin kiidätettiin väkisin maapallon
luoksepääsemätöntä paikkaa kohti, sen nopeus kumosi maan vetovoiman,
vaikka tämä oli silloin hiukan vahvempi, koska pallomme on vähän
litistynyt napojen kohdalta. Näytti melkein siltä, että olisi tultu
toimeen ilman nostopotkureita. Ja pian kävi hirmumyrsky niin rajuksi,
että Roburin mielestä piti vähentää vetopotkurien pyörimisnopeutta
mahdollisimman hitaaksi, mikäli tahdottiin välttää vahinkoja ja samalla
kyetä ohjaamaan ilma-alusta, joka sitä varten kuitenkin aina tarvitsi
jonkun verran omaa vauhtia.

Keskellä näitä vaaroja insinööri suoritti komentajantehtävänsä
kylmäverisesti, ja kaikki miehet tottelivat häntä, ikään kuin hänen
sielunsa olisi siirtynyt heihinkin.

Setä Prudence ja Phil Evans eivät olleet hetkeksikään poistuneet
kannelta. Siellä saattoikin muuten oleskella ilman tuntuvaa haittaa.
Ilman vastus oli heikko, sillä _Albatross_ oli nyt samassa asemassa
kuin ilmapallo, joka liikkuu ympäröivien ilmavirtojen mukana.

Etelänavan alueen sanotaan olevan pinta-alaltaan 14.500.000
neliökilometriä. Onko se manner vai saaristo? Onko se ikiajoista asti
jäätynyt meri, jonka jää ei sula pitkän kesänkään kuluessa? Sitä ei
tiedetä. Se vain on varmaa, että etelänavalla on kovempi pakkanen kuin
pohjoisella, mikä johtuu maapallon asemasta radallaan eteläisen
puoliskon talvikuukausina.

Pitkin tätä päivää ei havaittu mitään merkkejä siitä, että myrsky
heikkenisi. Se meridiaani, jonka kohdalla _Albatross_ oli lähestymässä
napaseutuja, oli 75. länteen päin. Minkä meridiaanin tienoilla se
pääsisi pois sieltä -- jos ollenkaan?

Oli miten oli, mitä pitemmälle se joutui etelään, sitä lyhyemmäksi kävi
päivä. Kauan ei enää kestäisi, ennen kuin se painuisi yhtämittaiseen
yöhön, joka ei saa valoa kuin tilapäisestä kuutamosta tai
etelänpuoleisten taivaankappaleiden kalpeasta hohteesta. Mutta silloin
oli uusikuu vasta alussa, ja Roburin tovereilta menisi kaiketi hukkaan
tilaisuus nähdä edes jotakin näistä tienoista, joiden salaisuuteen
inhimillinen uteliaisuus ei ole vielä voinut tunkeutua.

Hyvin luultavaa oli, että _Albatross_ kulki muutamien jo tunnettujen
seutujen yli, jotka olivat vähän matkan päässä napapiirin edessä;
niinpä siellä oli lännessä Grahamin maa, jonka Biscoe löysi vuonna
1832, ja Dumont d'Urvillen vuonna 1838 löytämä Ludvig Filipin maa --
molemmat äärimmäisiä rajoja, joille on päästy tällä tuntemattomalla
mantereella.

Ilma-aluksen kannella pakkanen oli paljon lievempi kuin ennakolta
pelättiin. Tuntui kuin hirmumyrsky olisi tavallaan ollut Golf-virta
ilmassa ja toisi mukanaan jonkin verran lämpöä.

Kuinka ikävää olikaan, että koko tämä alue oli synkän pimeyden
peitossa! Kuitenkin on huomattava, että vaikka kuu olisi valaissut
avaruutta, havainnoille olisi jäänyt perin suppea ala. Tähän
vuodenaikaan peitti napaseutujen pintaa kaikkialla ääretön lumivaippa
ja jääkuori. Siellä ei voinut nähdä edes jäiden vaaleaa välkehtimistä.
Kuinka siis voisi näissä oloissa erottaa maan muotoa, merten rajoja,
saarten asemaa? Kuinka kävisi mahdolliseksi tehdä havaintoja mantereen
vesistöistä? Kuinka voisi edes mitata maan korkeusasteita, koska
kukkulat ja vuoret siellä sekaantuivat jäävuoriin ja kiinteään
jääkenttään?

Vähää ennen keskiyötä valaisi pimeyttä ilmiö, joka vastasi pohjoisten
napaseutujen revontulia. Hopeanhohtoisine ripsuineen ja avaruuden halki
säteilevine levyineen tämä välkehtiminen oli äärettömän viuhkan
muotoista, leviten pitkin toista taivaanlaen puolta. Sen äärimmäiset
sähkövirrat häipyivät Etelän ristiin, jonka neljä tähteä loisti
keskitaivaalla. Se oli verrattoman komea näky ja sen kirkkaudessa
saatiin vähän aikaa katsella, minkä näköinen tämä seutu oli rajattoman
valkeuden keskellä.

Sanomattakin on selvää, että oltaessa näin lähellä maapallon eteläistä
magneettista napaa kompassin neula heilahteli lakkaamatta eikä enää
tarkkaan osoittanut, mihin suuntaan kuljettiin. Mutta eräällä hetkellä
Robur saattoi sen kääntymisestä alaspäin pitää varmana, että juuri
silloin oltiin liitämässä magneettisen navan päällitse, joka sijaitsi
suunnilleen 78. leveyspiirin kohdalla.

Myöhemmin, kello yhden aikaan aamulla, mitatessaan kulmaa, kompassin
neulan kallistumisen ja kohtisuoran suunnan välillä, hän huudahti:

-- Etelänapa on jalkojemme alla!

Silloin näkyi valkoinen kalotin muotoinen ala, mutta ei, mitä oli
kätkössä sen jäiden alla.

Eteläiset revontulet sammuivat vähän sen jälkeen, ja kuviteltu kohta,
jossa maapallon kaikki meridiaanit yhtyvät, pysyi vieläkin
tuntemattomana.

Mikäli setä Prudence ja Phil Evans tahtoivat haudata kaikkein
salaperäisimpään ja autioimpaan paikkaan ilma-aluksen ja kaikki ne,
joita se kuljetti avaruudessa, tämä tilaisuus oli luonnollisesti
erittäin sopiva. Elleivät he niin tehneet, niin syynä ei varmaankaan
ollut muu kuin että heiltä vielä puuttui tarvittavia välineitä.

Sillä välin hirmumyrsky jatkoi riehumistaan niin tavattomalla
vauhdilla, että jos _Albatross_ olisi matkallaan kohdannut jonkin
vuoren, se olisi murskautunut kuin laiva sen paiskautuessa
rantakallioon.

Se ei todellakaan kyennyt enää ohjaamaan itseään vaakasuorassa
suunnassa eikä myöskään hallinnut liikkeitään nousussa ja laskussa.

Etelänavan seuduilla kohosi kuitenkin muutamia vuorenhuippuja. Joka
hetki olisi siis yhteentörmäys ollut mahdollinen, ja silloin olisi myös
ilma-alus varmasti tuhoutunut.

Tätä onnettomuutta täytyi pelätä sitäkin enemmän, kun pyörremyrsky
kääntyi itään, sivuutettuaan nollameridiaanin. Silloin tuli noin sadan
kilometrin päässä suoraan edessä näkyviin kaksi loistavaa pistettä.

Nämä olivat Erebus ja Terror, kaksi tulivuorta, jotka kuuluvat
Ross-nimiseen laajaan vuoriryhmään.

Olisiko siis _Albatrossin_ kohtaloksi määrätty palaa niiden liekeissä
kuin jättiläisperhonen?

Nyt tuli jännittävä hetki. Toinen tulivuorista, Erebus, näytti
syöksyvän ilma-alusta kohti, joka ei päässyt pois hirmumyrskyn
reitiltä. Lieskat suurenivat silminnähden. Tuliverkko tukki tien. Koko
avaruus oli nyt kirkkaasti valaistu. Ilma-aluksen kannelle kerääntyneet
olennot näyttivät hirveiltä tässä hornan valossa. Kaikki seisoivat
jäykistyneinä, kukaan ei huutanut eikä liikahtanut, odotettiin vain
sitä hirveätä tuokiota, jolloin lähenevä pätsi nielisi heidät
liekkeihinsä.

Mutta _Albatrossia_ kiidättävä pyörremyrsky pelasti sen tästä kauheasta
tuhosta. Se painoi Erebuksen roihun alas, niin että ilma-alus lennähti
parhaillaan purkautuvan tulivuoren ylitse, mutta joutui kuitenkin
puhkaisemaan raesadetta muistuttavan kerroksen laavaa, jota
nostopotkurien keskipakoisvoima onneksi työnsi hajalle.

Tuntia myöhemmin olivat nämä kaksi jättiläissoihtua, jotka valaisivat
maailman ääriä napaseudun pitkän yön kuluessa, jääneet näkymättömiin
taivaanrannan alapuolelle.

Kello kahden aikaan aamulla kuljettiin Balleryn saaren ylitse
Découverten rannikon äärimmäisessä kärjessä, mutta tunnistaminen oli
vaikeata jään liittäessä sen yhteen napaseutujen kanssa.

Ja sitten, napapiiristä alkaen, jonka poikki _Albatross_ toistamiseen
kulki 175. meridiaanin kohdalla, tuuli kiidätti sitä yli kiinteän jään
ja jäävuorten, joihin se oli monen monta kertaa vähällä törmätä
palasiksi. Se ei enää ollut perämiehen ohjauksessa vaan Jumalan
kädessä... ja Jumala onkin hyvä luotsi.

Tällöin jouduttiin uudestaan Pariisin meridiaanin kohdalle, joka on
sadanviiden asteen päässä _Albatrossin_ edellisestä kulkusuunnasta, kun
se myrskyn kiidättämänä ensin pyyhälsi eteläisen napapiirin poikki.

Vihdoin kun oli päästy 60. leveyspiirin toiselle puolelle, näkyi tuulen
voima heikkenevän. Sen rajuus väheni hyvin tuntuvasti. Ilma-alus
saattoi yhä paremmin hallita liikkeitään. Lisäksi oltiin jälleen
maapallon valoisalla seudulla, ja päivänvalo sarasti taas kello
kahdeksan vaiheilla aamulla.

Robur ja hänen miehensä, jotka olivat välttäneet Kap Hornin
pyörremyrskyn, olivat nyt pelastuneet myös hirmumyrskyn käsistä. Heidät
oli lennätetty takaisin Tyynellemerelle koko napaseudun ylitse, 7.500
kilometriä yhdeksässätoista tunnissa, mikä vastaa runsaasti kuuden ja
puolen kilometrin nopeutta minuutissa. Tämä suunnaton vauhti oli siis
kahta vertaa suurempi, kuin mihin _Albatross_ tavallisissa oloissa
pystyi vetopotkuriensa täydellä voimalla.

Mutta Robur ei enää tiennyt, millä kohtaa oltiin, sillä kompassin neula
oli tullut hulluksi magneettisen navan läheisyydessä. Täytyi siis
odottaa, että aurinko tulisi näkyviin sopivalla hetkellä, jolloin voisi
tehdä havaintoja. Pahaksi onneksi oli taivas tänään paksujen pilvien
peitossa, eikä aurinkoa näkynyt lainkaan.

Tämä oli sitä kiusallisempi pettymys, kun molemmat vetopotkurit olivat
myrskyssä jonkin verran vioittuneet.

Roburille se oli paha vastoinkäyminen, ja ilma-aluksen vauhti oli koko
tämän päivän jokseenkin hidas. Silloin kun oltiin suoraan Pariisin
kohdalla vastakkaisella puolella maapalloa, nopeus oli tuskin 25
kilometriä tunnissa. Lisäksi oli vielä varottava, ettei konevika vielä
pahentuisi. Jos esimerkiksi molemmat vetopotkurit olisivat joutuneet
kokonaan pysähdyksiin, olisi ilma-aluksen tilanne Tyynenmeren aavalla
ulapan yläpuolella ollut suorastaan toivoton. Ja siksi insinööri
miettikin, olisiko paras heti ryhtyä korjaamaan vikoja, jotta sitten
voisi turvallisesti jatkaa matkaa.

Seuraavana eli heinäkuun 27. päivänä, kello seitsemän aikaan aamulla,
tähystäjä ilmoitti maata näkyvän pohjoisessa. Pian huomattiin, että se
oli saari. Mutta mikä niistä tuhansista, joita oli hajallaan
Tyynellämerellä? Robur kuitenkin päätti pysähtyä sinne, maahan
laskeutumatta. Hänen arvelunsa mukaan ehdittäisiin vielä tänään korjata
ilma-aluksen vahingot, niin että illalla voitaisiin taas lähteä
liikkeelle.

Tuuli oli kokonaan lakannut, ja se olikin hyvä, kun piti joksikin aikaa
keskeyttää matka. Ainakaan ei tarvinnut pelätä, että _Albatross_
tempautuisi irti ja lentäisi ties minne, jos se kiinnitettäisiin
maahan.

Kannelta laskettiin ankkuri lähes viidenkymmenen metrin pituisen köyden
varassa. Kun ilma-alus saapui saaren reunalle, raapi ankkuri
ensimmäisiä kareja ja tarttui sitten lujasti kahden kallion väliin.
Silloin köysi jännittyi nostopotkurien kohottaessa _Albatrossia_, joka
jäi paikalleen kuten laiva saatuaan ankkurin viedyksi rannalle.

Ilma-alus tarttui nyt välillisesti maahan ensi kerran sitten
Philadelphiasta lähdön.



TÄRKEITÄ TAPAHTUMIA


Silloin kun _Albatross_ vielä oli jokseenkin korkealla, oli pantu
merkille, että tämä saari oli kohtalaisen laaja. Mutta minkä
leveyspiirin kohdalla se sijaitsi? Ja kuinka mones meridiaani kulki sen
kautta? Oltiinko nyt Tyynellämerellä vai Aasian kaakkoispuolella vai
Intian valtamerellä? Se ei selviäisi, ennen kuin Robur olisi
määrittänyt sijainnin. Mutta vaikka hän ei ollut voinut turvautua
kompassiin, hänellä oli kuitenkin syytä arvella, että pysähdyspaikka
oli Tyynenmeren saaria. Heti kun aurinko tulisi näkyviin, saataisiin
mainio tilaisuus tehdä täsmällinen havainto.

Kun saarta katseli näin korkealta -- lähes viidenkymmenen metrin päästä
-- näytti se jonkinlaiselta meritähdeltä, jolla oli kolme kärkeä.

Kaakkoisen kärjen lähellä kohosi vedestä pieni luoto, jonka edustalla
oli tiheä joukko kareja. Saaren reunalla ei näkynyt merkkejä
vuorovedestä, mikä seikka vahvisti Roburin käsityksen sen sijainnista,
sillä luode ja vuoksi ovat jokseenkin mitättömiä Tyynellä valtamerellä.

Luoteisessa kärjessä oli kartiomainen vuori, jonka korkeus arvioitiin
noin kolmeksi ja puoleksi sadaksi metriksi.

Missään ei näkynyt alkuasukkaita, mutta ehkä he asustivat
vastakkaisella rannikolla. Joka tapauksessa, jos he olisivat nähneet
ilma-aluksen, he olisivat pikemmin syöksyneet kauhuissaan piiloon tai
pakoon kuin tulleet esille.

_Albatross_ oli ankkuroinut saaren kaakkoiseen kärkeen. Sen
lähettyvillä oli pieni lahdelma, johon laski joki kallioiden välitse.
Kauempana näkyi muutamia polvekkeisia laaksoja, erilaisia puita, suuria
lintuparvia, kuten peltopyitä ja trappeja. Ellei saaressa ollut
asukkaita, se näytti ainakin sopivalta asuinpaikalta. Robur olisi
tietysti voinut laskeutua maahan asti, mutta hän ei tehnyt niin,
varmaankin siitä syystä, että kovin epätasainen maaperä ei näyttänyt
hänestä tarjoavan oikein sopivaa laskeutumisaluetta.

Sillä välin kun odotettiin tilaisuutta auringon korkeuden mittaamiseen,
insinööri käski aloittamaan korjaustyöt, joiden hän laski päättyvän
ennen iltaa. Nostopotkurit olivat täydessä kunnossa ihailtavasti
toimineet keskellä rajumyrskyä, joka oli melkein helpottanut niiden
työtä, kuten jo edellä huomautettiin. Nyt niistä oli vain puolet
käynnissä, eikä enempää tarvittukaan, jotta rannalle kohtisuorasti
kiinnitetty köysi varmasti pysyi kireänä.

Mutta molemmat vetopotkurit olivat vaurioituneet, vieläpä pahemmin,
kuin Robur luulikaan. Täytyi suoristaa niiden siipiä ja parannella
rataslaitosta, joka välitti niihin pyörimisliikkeen.

Ensiksi kävivät miehet käsiksi etupotkuriin Roburin ja Tom Turnerin
johdolla. Oli parasta aloittaa siitä mikäli jokin arvaamaton seikka
pakottaisi _Albatrossin_ lähtemään liikkeelle ennen korjaustyön
päättymistä. Tämän yhdenkin potkurin toimiessa kunnollisesti voitaisiin
entistä paremmin jatkaa matkaa.

Sillä välin olivat setä Prudence ja hänen toverinsa jääneet
peräpuolelle istumaan, käveltyään ensin edestakaisin kannella.

Mitä tulee Frycolliniin, niin hän oli erinomaisesti rauhoittunut. Mikä
ero! Nyt ei enää oltu sen korkeammalla kuin viidenkymmenen metrin
päässä maankamarasta!

Työt keskeytettiin vain silloin, kun auringon tultua näkyviin
taivaanrannan yläpuolelle voitiin ensiksikin mitata tuntikulma ja
sitten, sen ollessa ylimmillään, laskea tämän paikan keskipäiväkorkeus.

Näistä mittauksista, jotka suoritettiin äärimmäisen tarkasti, saatiin
seuraava tulos:

Pituusaste: 176° 17' itään päin nollameridiaanista.

Leveysaste: 40° 37' etelään.

Kartalla se tarkoitti kohtaa, missä oli Chathamin saari ja Viffin
luoto. Sitä ryhmää, johon nämäkin kuuluivat, nimitettiin yhteisesti
myös Broughtonin saariksi. Niiden asema oli viidentoista asteen verran
itään Tavai-Pomanusta, Tyynenmeren eteläosassa sijaitsevan Uuden
Seelannin eteläisestä saaresta.

-- Melkein sillä kohtaa kuin arvelinkin, Robur sanoi Tom Turnerille.

-- Missä me siis olemme?

-- Neljänkymmenenkuuden asteen päässä etelään X-saaresta, mikä vastaa
kahtatuhatta kahdeksaasataa meripeninkulmaa.

-- Sitä tärkeämpää siis on korjata vetopotkurit, työnjohtaja vastasi.
-- Tuuli voi kääntyä vastaiseksi sillä taipaleella, ja kun varastoja on
enää niin vähän, täytyy niin pian kuin suinkin päästä taas X-saarelle.

-- Juuri niin, Tom, ja siksi minäkin toivon hartaasti, että jo ensi
yönä ollaan liikkeellä, vaikkapa olisi pakko käyttää vain toista
potkuria. Voisimmehan sitten matkalla korjata toisen potkurin.

-- Master Robur, mitä tehdään noille kahdelle herralle ja heidän
palvelijalleen? Tom Turner kysyi.

-- Pitäisikö heidän kohtaloaan surkutella, jos heistä tulisi X-saaren
siirtolaisia? Robur vastasi.

Mutta mikä siis oli tämä X-saari? Tuntematon saari Tyynen valtameren
äärettömyydessä, päiväntasaajan ja Kravun kääntöpiirin välillä,
sellainen saari, että sille hyvinkin sopi nimeksi se algebrallinen
merkki, jonka Robur oli valinnut. Se kohosi esille siitä laajasta
ulapasta, joka ympäröi Marquesas-saaria, syrjässä kaikista valtameren
välisistä kulkureiteistä. Sinne Robur oli perustanut pienen
siirtokuntansa, sinne _Albatross_ tuli lepäämään, milloin oli lennosta
väsyksissä, ja siellä se jälleen hankki kaikkea, mitä tarvittiin
alituisilla ilmaretkillä. Tällä X-saarella oli Robur, jolla oli
käytettävänään melkoisia varoja, rakennuttanut telakan ja siinä sitten
ilma-aluksensa. Siellä sitä voitiin korjata, vieläpä rakentaa
uudestaankin. Hänen varastoissaan oli kaikkia tarvikkeita ja työkaluja
sekä elintarvikkeita niiden noin viidenkymmenen henkilön tarpeiksi,
jotka olivat saaren ainoana väestönä.

Muutamia päiviä sitten jätettyään Kap Hornin Robur olikin aikonut
palata X-saarelle, lentäen viistoon Tyynenmeren poikki. Mutta
hirmumyrsky oli siepannut _Albatrossin_ kurimukseensa. Sitten
ilma-alusta oli kiidätetty etelänavan seutujen ylitse, niin että oli
pakosta jouduttu kulkemaan melkein suoraan taaksepäin. Ellei
vetopotkureihin olisi tullut vikaa, tämä viivytys ei kuitenkaan olisi
paljon merkinnyt.

Nyt oli siis tarkoituksena lähteä takaisin X-saarelle. Mutta sinne oli
vielä pitkä matka, kuten Tom Turner oli huomauttanut, ja luultavasti
täytyisi myös taistella epäsuotuisia tuulia vastaan. Vaikka _Albatross_
käyttäisi koneitaan täydellä teholla, sittenkään ei saavuttaisi
määränpäähän liian varhain. Otaksuen, että vauhti pysyisi kohtalaisen
nopeana, saattoi laskea tämän loppumatkan kestävän kolme tai enintään
neljä päivää.

Kaikki nämä seikat olivat vaikuttaneet Roburin päätökseen pysähtyä
Chathamin saaren kohdalle. Täällä oli mitä parhain tilaisuus korjata
ainakin etupotkuri, eikä enää tarvinnut pelätä, että ilma-alus
ajautuisi etelään, pyrkiessään pohjoista kohti, vaikka nousisikin
vastatuuli. Yön tullen piti tämän korjaustyön olla jo valmis. Silloin
ohjattaisiin _Albatrossin_ liikkeitä niin, että ankkuri saataisiin
irtautumaan kallioiden välistä. Mutta jos se oli tarttunut liian
lujasti kiinni, siitä päästäisiin eroon leikkaamalla köysi poikki, ja
sitten jatkettaisiin taas lentoa päiväntasaajaa kohti.

Kuten nähdään, tämä menettelytapa oli kaikkein yksinkertaisin ja
samalla paras, ja siihen olikin ryhdytty juuri sopivaan aikaan.

Ilma-aluksen miehistö tiesi hyvin, ettei nyt saanut vähääkään hukata
aikaa, ja kävi reippaasti käsiksi työhön.

Sillä välin kun työskenneltiin ilma-aluksen keulassa, oli setä
Prudencella ja Phil Evansilla keskenään tärkeä neuvottelu, jonka
seuraukset sitten osoittautuivat hämmästyttävän vakaviksi.

-- Phil Evans, setä Prudence sanoi, -- oletteko edelleen yhtä valmis
kuin minäkin uhraamaan henkenne?

-- Olen, kuten tekin.

-- Huomautan viimeisen kerran: minusta on aivan ilmeistä, ettei meillä
enää ole vähintäkään syytä odottaa mitään hyvää tältä Roburilta.

-- Ei mitään.

-- No niin, Phil Evans, minä puolestani olen tehnyt päätökseni. Koska
_Albatross_ aikoo lähteä taas liikkeelle jo tänä iltana, niin minä
takaan, että ennen kuin yö on lopussa, meidän työmme on myös
suoritettu. Me murskaamme siivet insinööri Roburin linnulta. Ensi yönä
se räjähtää kappaleiksi ja hajoaa avaruuteen!

-- Räjähtäköön! Phil Evans vahvisti.

Kuten nähdään, molemmat ystävykset olivat jokaisesta yksityiskohdasta
samaa mieltä, vieläpä silloinkin, kun piti näin kylmäverisesti uhmata
kauheaa kuolemaa, joka heitä odotti.

-- Onko teillä kaikki, mitä tarvitaan? Phil Evans kysyi.

-- On. Viime yönä, kun Robur ja hänen miehensä eivät ehtineet muuta
kuin pitämään huolta ilma-aluksen pelastamisesta, pääsin pujahtamaan
ammusvarastoon ja sain siepatuksi dynamiittipanoksen.

-- Setä Prudence, miksi siis viivytellään...

-- Ei, vasta illalla myöhään! Kun tulee pimeä, menemme takaisin
kajuuttaamme, ja te vartioitte, ettei kukaan saa yllättää minua.

Kello kuuden aikaan he söivät tapansa mukaan päivällistä. Kahta tuntia
myöhemmin he olivat vetäytyneet hyttiinsä, kuten ainakin miehet, jotka
aikovat nukkua ollakseen sitten yöllä valmiit toimimaan virkistynein
voimin.

Ei Robur eikä yksikään hänen tovereistaan osannut epäillä, mikä tuho
uhkasi _Albatrossia_.

Setä Prudencen suunnitelma oli tällainen:

Kuten hän oli sanonut, hänen oli todellakin onnistunut pujahtaa
ammusvarastoon, joka oli sijoitettu erääseen ruuman osastoon. Siellä
hän oli anastanut jonkin verran ruutia ja sellaisen dynamiittipanoksen,
jota insinööri oli käyttänyt Dahomeyssa. Hyttiinsä palattuaan hän oli
huolellisesti kätkenyt tämän panoksen, jolla hän oli päättänyt
lennättää _Albatrossin_ ilmaan yöllä, kun se jälleen oli lähtenyt
lentämään.

Nyt Phil Evans tarkasteli toverinsa sieppaamaa pommia.

Se oli metallipäällyksinen hylsy, joka sisälsi noin kilon verran
räjähdysainetta, minkä luulisi riittävän repäisemään hajalle
ilma-aluksen ja murskaamaan sen potkurikoneiston. Ellei räjähdys
tuhoisi sitä silmänräpäyksessä, pitäisi huima putous huolen lopusta.
Toisaalta oli perin helppoa sijoittaa tämä panos hytin nurkkaan siten,
että se puhkaisisi ilma-aluksen kannen ja rikkoisi koko rungon.

Panos räjäytettäisiin ruutia sisältävän patruunan nallin avulla.
Siinäpä olikin tämän yrityksen vaikein puoli, sillä samassa, kun tuli
pääsisi nalliin, räjähtäisi panoskin. Voisi toimia niinkin, että
patruuna heitettäisiin jonkin matkan päähän jotakin esinettä vasten tai
se saisi kovan iskun toiseen päähän, jolloin tärähdys sytytti nallin,
mutta nyt täytyi menetellä toisin, ellei sytyttäjä tahtonut itse olla
räjähdyksen ensimmäinen uhri.

Setä Prudence oli tarkoin miettinyt tätäkin asiaa. Kun etupotkuri olisi
saatu kuntoon, lähtisi ilma-alus taas lentämään pohjoiseen, mutta
silloin Robur ja hänen miehensä menisivät arvatenkin peräpuolelle
korjaamaan myös takapotkuria. Mutta kaikkien ollessa tämän hytin
lähellä setä Prudencen olisi hankala toteuttaa aiettaan. Siksi hän oli
päättänyt käyttää apukeinonaan sytytyslankaa, niin että räjähdys
sattuisi ennakolta laskettuna hetkenä.

Siksi hän sanoi Phil Evansille:

-- Samalla kun otin tämän panoksen, otin myös ruutia, jonka avulla teen
nyt sytytyslangan. Sen pituus on tietysti mitattava sen ajan mukaan,
jonka se tarvitsee palaakseen loppuun, jolloin liekki osuu nalliin.
Aion sytyttää sen tasan kello kaksitoista yöllä, niin että räjähdys
sattuu kello kolmen ja neljän välillä aamulla.

-- Hyvin suunniteltu, Phil Evans vastasi.

Molemmat amerikkalaiset olivat siis joutuneet sellaiseen mielentilaan,
että kerrassaan kylmäverisesti valmistelivat hirvittävää räjäytystä,
joka tuhoisi heidät itsensäkin. Heissä kyti niin hurja viha Roburia ja
tämän tovereita kohtaan, että oman hengen uhraaminen näytti sopivalta
keinolta tehdä loppu _Albatrossista_ ja kaikista sen ilmamatkustajista.
Se oli mieletöntä ja katalaakin, tietysti! Mutta niin pitkälle he
olivat joutuneet näinä kuutena viikkona, jolloin heidän oli täytynyt
hillitä vihansa voimatta purkaa sitä mihinkään!

-- Entä Frycollin? Phil Evans kysyi. -- Onko meillä oikeutta määrätä
hänen kohtaloaan?

-- Uhraammehan mekin henkemme, setä Prudence vastasi.

Mutta on epäiltävä, olisiko neekeri pitänyt tätä perustelua riittävänä.

Sitten setä Prudence ryhtyi viipymättä toimeen, samalla kun Phil Evans
vartioi kajuutan lähellä.

Miehistö oli yhä työssä keulassa, eikä siis ollut syytä pelätä
yllätystä.

Setä Prudence jauhoi ensin pienen määrän ruutia hienoksi. Hiukan
kostutettuaan tätä ruutijauhoa hän pisti sen palttinaiseen,
sytytyslangan muotoiseen tuppeen. Kun tämä oli sytytetty ja vähän aikaa
tarkasteltu sen palamista, saatiin selville, että palaminen edistyi
viisi senttimetriä kymmenessä minuutissa, eli metrin noin kolmessa ja
puolessa tunnissa. Sitten sytytyslanka sammutettiin, puristettiin
lujasti nuoran sisään ja kiinnitettiin patruunan nalliin.

Puuha päättyi kello kymmenen aikaan illalla eikä ollut herättänyt
pienintäkään epäluuloa.

Phil Evans palasi taas hyttiin toverinsa seuraan.

Pitkin päivää oli etupotkurin korjaustyötä jatkettu niin uutterasti
kuin suinkin; mutta kun sen siivet olivat vääntyneet, ne täytyi
irrottaa suoristamista varten ja siksi potkuri oli nostettu
ilma-aluksen kannelle.

Mitä taas tulee paristoihin ja akkumulaattoreihin tai muihin
voimanlähteisiin, ne olivat säilyneet vaurioitta rajumyrskyssä. Noin
viiden tai kuuden päivän verran voitiin kaikkia koneita käyttää
täydellä teholla.

Oli jo tullut yö, kun Robur ja hänen miehensä keskeyttivät työnsä.
Etupotkuria ei vielä ollut sijoitettu takaisin paikalleen. Sen
korjaamiseen tarvittiin lisäksi kolme tuntia, ja vasta sitten se
voitaisiin panna pyörimään. Neuvoteltuaan Tom Turnerin kanssa insinööri
oli päättänyt myöntää lepohetken miehilleen, jotka olivatkin
uuvuksissa, ja siirtää huomiseksi loput työstä. Sitä paitsi
päivälläkään ei ollut liiaksi valoa tätä perin tarkkaa asennusta
varten, jota ei olisi sähkölyhtyjen valaistuksessa voitu tehdä kyllin
täsmällisesti.

Mutta setä Prudence ja Phil Evans eivät tienneet sitä. Pitäen kiinni
siitä, mitä olivat kuulleet Roburin sanovan, he arvelivat vain että
etupotkuri oli korjattu kuntoon jo ennen yön tuloa ja että _Albatross_
oli heti sen jälkeen lähtenyt liikkeelle pohjoista kohti. He siis
uskoivat ilma-aluksen irtautuneen saaresta, vaikka ankkuri vielä piti
sitä kiinni. Se käänsi tapausten kulun perin toisenlaiseksi kuin he
olivat kuvitelleet. Yö oli synkkä, eikä tullut kuutamoakaan. Paksut
pilvet tekivät pimeyden vielä sakeammaksi. Nyt huomattiin myös, että
alkoi puhaltaa kevyt tuuli. Lounaasta päin tuli muutamia puuskia, mutta
ne eivät kuitenkaan saaneet _Albatrossia_ siirtymään paikaltaan, sillä
köysi oli kyllin vahva ja ankkuri pysyi lujasti juuttuneena kiinni.

Setä Prudence ja hänen toverinsa vaihtoivat keskenään hytissä vain
jonkun sanan, kuunnellen nostopotkurien yhtämittaista hyrinää, johon
häipyivät kaikki muut ilma-aluksen äänet. He odottivat hetkeä, jolloin
piti toimia.

Vähää ennen kello kahtatoista virkkoi setä Prudence:

-- Nyt on aika!

Hytin makuulavereiden alla oli arkku, jonka voi vetää esille kuin
pöytälaatikon. Sinne setä Prudence sijoitti dynamiittipanoksen
sytytyslankoineen. Siten sytytyslanka voisi palaa tuoksumatta tai
ritisemättä. Setä Prudence raapaisi tulen sen toiseen päähän. Sitten
hän työnsi laatikon makuulaverin alle takaisin ja sanoi:

-- Nyt peräpuolelle odottamaan!

Molemmat riensivät ulos hytistä ja hämmästyivät aluksi, kun ruorimiestä
ei näkynyt tavallisella paikallaan.

Phil Evans kumartui tähystämään kaiteen yli alaspäin.

-- _Albatross_ on yhä vielä samassa paikassa, hän kuiskasi. --
Korjaustyöt eivät siis olekaan päättyneet, eikä ole päästy liikkeelle.

Setä Prudence huitaisi kädellään pettyneenä.

-- Täytyy mennä sammuttamaan sytytyslanka, hän sanoi.

-- Ei, vaan meidän pitää nyt pelastaa nahkamme, Phil Evans vastasi.

-- Miten?

-- Pitkin ankkuriköyttä, kun kerran on pimeä. Helppoahan on liukua
viisikymmentä metriä.

-- Se on totta, Phil Evans, ja aika hulluja me olisimmekin, jollemme
käyttäisi tätä odottamatonta tilaisuutta.

Mutta ensiksi he palasivat hyttiin ja kahmaisivat mukaansa kaikki, mitä
jaksoivat kantaa, sillä heidän oli otettava huomioon, että täytyisi
viipyä Chathamin saarella kenties hyvinkin kauan. Sitten he sulkivat
oven ja hiipivät ääneti keulaan päin.

He aikoivat herättää Frycollinin ja pakottaa hänet karkaamaan mukanaan.

Pimeys oli melkein täydellinen. Lounaasta alkoi ajelehtia pilviä.
Ilma-alus kiikkui jo jonkun verran ankkurinsa varassa, eikä köysi enää
ollut kohtisuorassa. Maahan laskeutuminen kävisi siis hiukan
vaivalloisemmaksi. Mutta se ei pidättänyt näitä kahta miestä, jotka
alusta saakka olivat epäröimättä panneet henkensä alttiiksi.

Molemmat astuivat varovasti pitkin kantta, välistä pysähtyen
kajuuttojen suojaan kuuntelemaan, kuuluisiko mitään ääntä. Kaikkialla
oli täysin hiljaista. Ikkunoista ei kajastanut ainoatakaan valoa.
Ilma-aluksen koko väki oli vaipunut sekä äänettömyyteen että uneen.

Heidän yhä lähestyessään sitä hyttiä, jossa Frycollinilla oli
tyyssijansa, Phil Evans seisahtui äkkiä ja kuiskasi:

-- Vartija!

Lähellä kajuuttaa makasi todella muuan mies. Oli tuskin luultavaa, että
hän nukkui. Koko pako kävisi mahdottomaksi, jos hän ehtisi hälyttää.

Siinä oli muutamia köysiä, kankaanpalasia ja vähän tappuraa, joita oli
käytetty potkurin korjaustyössä.

Hetkistä myöhemmin oli vartija tehty liikuntakyvyttömäksi, sillä
hänelle oli pantu rohdintukku suukapulaksi, pää kiedottu huppuun ja
sitten hänet itse sidottu lujasti kiinni kaiteen tankoon.

Kaikki tämä oli suoritettu melkein ääneti.

Setä Prudence ja Phil Evans kuuntelivat... Kajuuttojen sisäpuolella ei
hiljaisuus ollut vähääkään häiriintynyt. Kaikki nukkuivat yhä.

Molemmat pakolaiset -- sillä tämä nimitys heille jo sopinee --
saapuivat Frycollinin hytin kohdalle. François Tapage kuului siellä
kuorsaavan nimeään vastaavalla tavalla, mikä olikin rauhoittavaa.

Suureksi hämmästyksekseen setä Prudencen ei lainkaan tarvinnut työntää
Frycollinin ovea, sillä se oli jo auki. Hän kurkotti katsomaan sisälle,
peräytyi ja sanoi:

-- Ei ketään.

-- Eikö ketään? No missä hän voisi olla? Phil Evans mutisi.

Sitten he hiipivät keulaan asti, arvellen, että neekeri ehkä nukkui
siellä jossakin sopessa... Mutta ei vieläkään näkynyt ketään.

-- Olisikohan se veijari lähtenyt ennen meitä? tuumi setä Prudence.

-- Oli kuinka tahansa, Phil Evans vastasi, -- mutta me emme enää voi
odottaa. Lähdetään siis!

Sen enempää viivyttelemättä pakolaiset tarttuivat perätysten köyteen
molemmin kourin ja kietoivat jalkansa sen ympärille. Päästäen sitten
itsensä luisumaan he pääsivät maahan ilman pienintäkään kommellusta.

Kuinka ihanalta heistä tuntuikaan taas polkea maaperää, jota vailla he
olivat niin kauan olleet, astua lujalle pohjalle, olematta enää ilmojen
leikkikaluina!

He aikoivat juuri pyrkiä saaren sisäosiin kulkemalla pitkin joen
rantaa, kun heidän eteensä äkkiä ilmestyi ihmishahmo.

Se oli Frycollin.

Niin juuri, neekerin päähän oli tullut sama ajatus, jonka hänen
isäntänsäkin oli toteuttanut, ja hän oli ollut niin rohkea, että oli
ehtinyt edelle, ilmoittamatta asiasta mitään.

Mutta nyt ei ollut aikaa moitteisiin, ja setä Prudence aikoi lähteä
etsimään turvapaikkaa jostakin saaren perältä, kun Phil Evans
pysähdytti hänet.

-- Setä Prudence, kuulkaa minua. Me olemme nyt päässeet Roburin
käsistä. Hänet on tovereineen tuomittu hirveään kuolemaan. Sen hän
kyllä ansaitseekin, mutta jos hän kunniasanallaan lupaisi, ettei enää
yrittäisi ottaa meitä vangikseen...

-- Sellaisen miehen kunniasana...

Setä Prudence ei ehtinyt jatkaa. _Albatrossin_ kannelta kuului melua.
Arvatenkin oli kaikki miehet siellä hälytetty liikkeelle, ja kahden
matkustajan karkaaminen huomattaisiin pian.

-- Tänne, tänne! huudettiin.

Se oli vartijan ääni. Hän oli siis saanut kapulan suustaan. Pitkin
kantta marssittiin kiireesti. Ja heti sitten leimahtivat sähkölyhdyt
luoden kirkasta valoa laajalle alalle.

-- Tuolla ne ovat, tuolla! Tom Turner kiljui.

Pakolaiset oli huomattu.

Samassa antoi Robur kovalla äänellä sarjan käskyjä. Nostopotkurien ääni
hiljeni, ja ankkuriköyttä alettiin kiskoa kannelle, jolloin _Albatross_
painui yhä lähemmäksi maata.

Silloin kuului selvästi Phil Evansin ääni:

-- Insinööri Robur, lupaatteko kunniasanallanne, että jätätte meidät
rauhaan tälle saarelle?

-- En koskaan! huusi Robur.

Tähän vastaukseen liittyi pyssynlaukaus, ja luoti raapaisi Phil Evansin
olkapäätä.

-- Senkin roistot! Setä Prudence puhisi.

Ja veitsi kädessään hän riensi niiden kahden kallion luo, joiden väliin
ankkuri oli tarttunut. Ilma-alus ei enää ollut kuin viidentoista metrin
korkeudessa maasta...

Muutamassa sekunnissa hän sai köyden katkaistuksi, ja tuntuvasti
voimistunut tuuli, joka puhalsi _Albatrossin_ kylkeä vasten, vei sen
mukanaan koillista kohti, meren ylle.



RÄJÄHDYS


Kello oli nyt kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Ilma-aluksesta
oli vielä ammuttu viisi tai kuusi laukausta. Setä Prudence ja Frycollin
olivat siepanneet Phil Evansin väliinsä ja heittäytyneet kallioiden
suojaan. Toistaiseksi heidän ei tarvinnut pelätä mitään.

Aluksi _Albatross_ lensi yhdeksänsadan metrin korkeuteen, samalla kun
se loittoni Chathamin saaresta. Sen oli täytynyt lisätä nousuvauhtiaan,
jottei putoaisi mereen.

Heti kun vartija oli saanut tappuratukon suustaan ja huutanut
ensimmäisen kerran, olivat Robur ja Tom Turner juosseet hänen luokseen,
temmanneet hänen päästään hupun, ja katkaisseet häntä kaiteentankoon
sitovat köydet. Sitten työnjohtaja oli rientänyt setä Prudencen ja Phil
Evansin hyttiin: se oli tyhjä!

François Tapage puolestaan oli penkonut Frycollinin hytin; siellä ei
ollut ketään!

Huomattuaan, että molemmat vangit olivat päässeet pakoon, Robur
vimmastui. Setä Prudencen ja Phil Evansin pako merkitsi samaa kuin että
hänen salaisuutensa ja henkilöllisyytensä oli paljastettu koko
maailmalle. Kun Euroopan yli kuljettaessa oli heitetty maahan
tiedonanto, hän ei ollut sen enempää välittänyt siitä, mutta se johtui
siitä arvelusta, että se pudotessaan oli hyvinkin luultavasti joutunut
hukkaan. Mutta nyt...

Sitten hän rauhoittui jonkin verran ja sanoi:

-- He ovat päässeet pakoon, sama se! He eivät sittenkään voi moneen
päivään poistua Chathamin saarelta, mutta minä ilmestyn sinne
uudestaan. Minä etsin ne käsiini ja otan takaisin _Albatrossille_. Ja
silloin...

Kolmen pakolaisen pelastuminen ei ollut läheskään varmaa. Kun
ilma-alusta jälleen kyettiin ohjaamaan, se voisi piankin palata
Chathamin saarelle, josta toiset eivät päässeet niinkään pian
lähtemään. Tuskin kestäisi puolta vuorokautta, kun he joutuisivat taas
insinöörin käsiin.

Puolta vuorokautta! Mutta viimeistään kolmen tunnin kuluttua
_Albatross_ olisi pirstaleina. Eikö hyttiin kätketty dynamiittipanos
ollut yhtä tehokas kuin laivan kylkeen ammuttu torpedo, niin että tuho
tapahtuisi yläilmoissa?

Sillä välin oli tuuli käynyt yhä kovemmaksi, ja ilma-alus kiiti
koilliseen. Vaikkei se nyt kulkenutkaan nopeasti, saattoi kuitenkin
pitää varmana, ettei Chathamin saarta voitaisi auringon noustessa nähdä
enää kaukoputkellakaan.

Jotta olisi kyetty palaamaan vastatuuleen, olisi pitänyt saada
vetopotkurit tai ainakin etummainen toimimaan.

-- Tom, insinööri sanoi, -- sytytä lyhdyt täyteen valoonsa!

-- Ja kaikki miehet työhön!

-- Kaikki, työnjohtaja toisti.

Nyt ei enää ollut puhettakaan siitä, että korjaustyö jätettäisiin
huomiseksi. Eikä enää välitetty uupumuksesta. _Albatrossin_ miehistöön
tarttui päällikön into. Kaikilla oli kiihkeä halu saada millä keinoin
tahansa pakolaiset kiinni. Heti kun etupotkuri olisi pantu paikalleen,
lähdettäisiin takaisin Chathamia kohti, siellä ankkuroitaisiin
uudestaan ja ryhdyttäisiin ajamaan vankeja takaa. Vasta sitten
voitaisiin käydä käsiksi takapotkurin korjaamiseen, ja ilma-alus
pääsisi kaikessa rauhassa jatkamaan paluumatkaansa Tyynenmeren
yli X-saareen.

Joka tapauksessa oli tärkeätä, ettei _Albatross_ joutuisi kovin kauas
koilliseen. Mutta tästä oli se paha haitta, että tuuli yhä kiihtyi,
eikä ilma-alus voinut pysyä paikallaan, saati kulkea vastatuuleen.
Potkuriensa liikevoiman menettäneenä se oli muuttunut tavallaan
ilmapalloksi, joka ei kyennyt määräämään suuntaansa. Saaren rannalle
jääneet pakolaiset olivat voineet nähdä, että se oli kadonnut näkyvistä
ehtimättä tuhoutua räjähdyksessä.

Tilanne huolestutti Roburia kovasti, kun hän ajatteli vastaisia
suunnitelmiaan. Veisikö liian kauan ennen kuin hän pääsisi takaisin
Chathamin saarelle? Samalla kun korjaustyötä kiirehdittiin, hän päätti
laskeutua taas alemmas toivoen siellä kohtaavansa heikompia
ilmavirtoja. Kenties _Albatrossin_ onnistuisi pysytellä kutakuinkin
paikallaan siihen asti, kunnes se jälleen pystyisi murtamaan
vastatuulen voiman.

Nostopotkurien vauhtia vähennettiin, ja ilma-alus alkoi laskeutua. Jos
jokin laiva olisi sattunut näkemään tätä kellumista ja liikettä räikeän
sähkövalon keskellä, sen miehistö olisi varmasti pelästynyt
suunniltaan.

Ollessaan enää vain puolentoista sadan metrin korkeudessa merenpinnan
yläpuolella _Albatross_ pysähtyi.

Kovaksi onneksi Robur sai silloin huomata, että tässä alemmassa
ilmakerroksessa kävi vielä väkevämpi tuuli, ja ilma-alus kulki entistä
nopeammin sen mukana. Vaara, että pakosta ajauduttaisiin liian kauas
koilliseen, uhkasi siis nyt pahemmin kuin äsken, ja paluu saarelle
lykkääntyisi yhä tuonnemmaksi.

Oli selvää, että sittenkin oli edullisempaa pysyä ylempänä, ja
_Albatross_ nousikin taas pian keskimäärin kolmentuhannen metrin
korkeuteen. Ellei se siellä voinutkaan pysyä liikkumatta, eteneminen
oli kuitenkin hitaampaa. Insinööri saattoi siis toivoa, että auringon
noustua voisi näin korkealta vielä erottaa saaren ääriviivat, ja sinne
olisi muutenkin helppo lentää, koska hän oli aikaisemmin ehdottoman
tarkasti kartalla määritellyt saaren aseman.

Jos taas mieleen tuli kysymys, olivatko alkuasukkaat ottaneet
pakolaiset hyvin vastaan, mikäli siellä oli ihmisiä, Robur ei vaivannut
sillä päätään. Hänestä oli yhdentekevää, mitä villit tekisivät, sillä
jouduttuaan tekemisiin _Albatrossin_ hyökkäyslaitteiden kanssa he
tietysti heti pelästyisivät ja pakenisivat. Vaikkapa he siis ottaisivat
pakolaiset suojaansa, ei näiden kiinni saaminen tuottaisi vähääkään
vaikeuksia, ja kun nuo amerikkalaiset tuotaisiin taas _Albatrossin_
kannelle, niin...

-- X-saarelta ei pääse pakoon, Robur sanoi.

Kello yhden tienoissa yöllä oli etupotkuri saatu kuntoon. Nyt ei ollut
enää muuta tehtävää kuin panna se paikalleen, mikä vaati vielä tunnin
verran työtä. Sitten _Albatross_ pääsisi taas omin neuvoin lentämään,
keula lounaaseen, ja sillä välin irrotettaisiin takapotkuri
korjattavaksi.

Sytytyslanka paloi edelleen tyhjäksi jääneessä hytissä. Enemmän kuin
kolmannes siitä oli jo palanut. Ja kipinä lähestyi dynamiittipanosta.

Jollei ilma-aluksen kaikilla miehillä olisi ollut niin kiire, olisi
edes joku heistä varmasti kuullut heikkoa ritinää kajuutasta. Kenties
hän olisi samalla haistanut palavan ruudin lemun. Hän olisi hätääntynyt
ja ilmoittanut heti insinöörille tai Tom Turnerille. Hytti olisi
tutkittu, ja sieltä olisi löydetty laatikon tapainen arkku, johon pommi
oli piilotettu... Olisi vielä ehditty pelastaa tämä ihmeellinen
_Albatross_ ja kaikki ne, jotka sen mukana kiitivät ilmassa.

Mutta miehet työskentelivät keulassa, noin parinkymmenen metrin päässä
pakolaisten hytistä. Mikään ei vielä houkuttanut heitä tännepäin,
samoin kuin ei mikään voinut kääntää heidän huomiotaan tärkeästä
työstä.

Robur itsekin oli siinä mukana omin käsin, hän kun oli taitava
mekaanikko. Kiirehtiessään työtä hän ei kuitenkaan lyönyt laimin
pienintäkään yksityiskohtaa, jotta kaikki tehtäisiin niin huolellisesti
kuin suinkin. Oli välttämätöntä, että hän jälleen voisi täydellisesti
hallita ilma-alustaan. Jollei hän saisi pakolaisia kiinni, he
pääsisivät vihdoin takaisin Amerikkaan. Silloin häntä ryhdyttäisiin
etsimään, ja mahdollista oli, että lopulta löydettäisiin myös X-saari.
Ja sitten tulisi loppu tästä uudesta elämänmuodosta, jonka
_Albatrossin_ miehet olivat itselleen luoneet -- yli-inhimillisestä,
ylhäisestä elämästä!

Tällä hetkellä tuli Tom Turner insinöörin luo. Kello oli silloin
neljännestä yli yksi.

-- Master Robur, hän sanoi, -- minusta näyttää, että tuuli on hiukan
hiljenemässä ja kääntymässä samalla länteen päin.

-- Mitä ilmapuntari osoittaa? Robur kysyi tarkasteltuaan taivasta.

-- Se pysyy melkein paikallaan, työnjohtaja vastasi. -- Kuitenkin
minusta tuntuu kuin pilvet painuisivat alemmaksi _Albatrossin_ alla.

-- Todellakin, Tom Turner, eikä siinä tapauksessa liene mahdotonta,
että meren pinnalla jo sataa. Mutta meille se ei tee mitään haittaa,
kunhan vain pysymme sateen yläpuolella. Me saamme kaikessa rauhassa
tehdä työmme loppuun. -- Jos siellä sataa, Tom Turner jatkoi, -- niin
se on varmaankin tihkusadetta -- ainakin pilvien muoto viittaa siihen
-- ja alempana tuuli luultavasti tyyntyy pian kokonaan.

-- Epäilemättä, Tom, Robur myönsi. -- Mutta kuitenkin minusta tuntuu
edullisemmalta olla vielä laskeutumatta. Korjataan kaikki viat ensin,
ja sitten saamme ohjata ilma-alusta mielemme mukaan. Kaikki riippuu
siitä.

Muutamia minuutteja kello kahden jälkeen oli korjaustyön ensimmäinen
osa päättynyt. Kun etupotkuri oli sijoitettu paikalleen, käynnistettiin
sitä pyörittävät paristot. Vauhti kiihtyi vähitellen, ja _Albatross_
palasi, keula lounaaseen päin, jokseenkin nopeasti Chathamin saarta
kohti.

-- Tom, Robur sanoi, me olemme ajelehtineet tuulessa noin kaksi ja
puoli tuntia koilliseen. Sen suunta ei ole muuttunut, mikäli olen
kompassia seuraamalla huomannut. Minusta näyttää siis, että viimeistään
tunnin päästä saavumme takaisin saarelle.

-- Sitä minäkin arvelen, master Robur, työnjohtaja vastasi, -- sillä
vauhtimme on nyt noin kaksitoista metriä sekunnissa. Kello kolmen ja
neljän välillä _Albatrossin_ pitäisi olla jälleen perillä.

-- Ja se juuri onkin paras aika, Tom. Meille on tärkeätä, että saavumme
sinne yöllä ja voimme laskeutua maihin kenenkään näkemättä. Pakolaiset
luulevat tietysti, että me olemme kaukana koillisessa, eivätkä osaa
varoa. Kun _Albatross_ on päässyt melkein saaren kohdalle, yritämme
piiloutua korkeiden kallioiden taakse. Ja vaikka täytyisi viipyä siellä
muutamia päiviä...

-- Niin me viivymme, master Robur, ja vaikka täytyisi tapella
alkuasukkaiden koko armeijaa vastaan...

-- Niin me taistelemme, Tom, loppuun asti _Albatrossimme_ puolesta.

Sitten insinööri kääntyi miehiin päin, jotka odottivat uusia käskyjä.

-- Hyvät ystävät, hän sanoi heille, -- vielä ei ole tullut levon hetki.
Teidän pitää tehdä työtä auringonnousuun saakka.

Kaikki olivat valmiit siihen.

Nyt piti ryhtyä samalla tavalla korjaamaan takapotkuria, joka oli
vioittunut samantapaisesti kuin etummainenkin hirmumyrskyn käydessä
ilma-aluksen kimppuun etelänavan seuduilla. Mutta jotta potkuri
voitaisiin helpommin vetää sisään, katsottiin parhaaksi pysähdyttää
_Albatross_ muutamiksi minuuteiksi, vieläpä panna se kulkemaan
taaksepäin. Roburin käskystä käänsi koneenkäyttäjän apulainen
etupotkurin pyörimään vastakkaiseen suuntaan, ja silloin ilma-alus
alkoi hiljakseen peräytyä.

Kaikki miehet olivat nyt menossa peräpuolelle, kun Tom Turnerin
sieraimiin lemahti outo haju.

Sytytyslangan palamisesta oli tällöin kehittynyt niin paljon kaasua
arkkuun, että sitä väkisinkin tunkeutui ulos raoista ja sitä tietä
hytistä.

-- Häh? Tom Turner murahti.

-- Mitä nyt? Robur kysyi.

-- Ettekö haista? Se tuntuu olevan palavaa ruutia.

-- Todellakin, Tom!

-- Ja tuo haju tulee viimeisestä kajuutasta.

-- Niin... vieläpä amerikkalaisten hytistä...

-- Olisivatkohan ne roistot sytyttäneet tulipalon?

-- Jollei se vain olisi muuta kuin tulipalo! Robur huusi. -- Riko ovi,
Tom, riko ovi!

Mutta samalla kun Tom Turner aikoi juosta perään, tärisytti hirveä
räjähdys _Albatrossia_. Kajuutat rikkoutuivat palasiksi. Lyhdyt
sammuivat sähkövirran äkkiä katkettua ja pimeys oli taas täydellinen.
Vaikka useimmat nostopotkurit olivat vääntyneet tai murtuneet ja siis
lakanneet toimimasta, oli kuitenkin joitakin jäänyt keulan puolella
edelleen pyörimään.

Äkkiä katkesi ilma-aluksen runko vähän ensimmäisen kajuutan takaa.
Akkumulaattorit yhä pitivät liikkeessä etupotkuria, ja kannen takaosa
repeytyi irti.

Melkein heti sen jälkeen pysähtyivät viimeisetkin nostopotkurit, ja
Albatross syöksyi merta kohti.

Putousta oli kolmetuhatta metriä, ja kaikki kahdeksan miestä tarttuivat
kiinni mistä saivat otteen aluksensa hylyssä. Lisäksi putoaminen
nopeutui yhä, kun ilma-alus oli kääntynyt keula alaspäin ja etupotkuri
yhä pyöriessään veti sitä samaan suuntaan.

Mutta silloin Robur osoitti sellaista neuvokkuutta, joka ilmaisi
tavatonta kylmäverisyyttä. Hän luisutti näet itsensä kajuutan luo, joka
oli puoleksi säpäleinä, tarttui käynnistinvipuun ja käänsi potkurin
pyörimään toisinpäin, jolloin se alkoi työntää ilma-alusta ylöspäin.

Siitä huolimatta tietysti yhä pudottiin, mutta vauhti hidastui;
ainakaan ei _Albatrossin_ hylky syöksynyt sillä kiihtyvällä nopeudella,
jonka kappale saa ollessaan vapaasti maan vetovoiman piirissä. Ja
vaikka kuolema uhkasikin ilma-aluksen miehiä, joiden oli pudottava
mereen, he pelastuivat tukehtumiselta, mikä olisi ollut seurauksena,
jos putoamisvauhti olisi saanut kiihtyä äärimmilleen, sillä hengitys
olisi salpautunut.

Enintään kaksikymmentä sekuntia räjähdyksen jälkeen kuului hirveä
molskahdus, ja ruhjoutunut _Albatross_ katosi veden alle.



AJASSA TAAKSEPÄIN JA ETEENPÄIN.


Noin kuusi viikkoa tätä ennen, kesäkuun 13. päivänä, siis päivää
myöhemmin kuin Weldon Instituutin kokoussalissa oli pidetty myrskyisä
istunto, oli Philadelphian kaikissa väestöryhmissä, valkoisten ja
mustien joukossa, noussut tavaton hälinä, jota on helpompi todeta kuin
kuvata.

Jo aamun ensi tunteina puhuttiin kaikkialla ainoastaan edellisiltana
sattuneesta oudosta ja häpäisevästä kohtauksesta. Muuan tunkeilija,
joka väitti itseään insinööriksi ja mainitsi nimensä olevan Robur --
Robur Valloittaja -- mitä tietysti ei voitu uskoa todeksi, muukalainen,
jonka kotipaikkaa tai kansallisuutta kukaan ei tiennyt, oli
äkkiarvaamatta ilmestynyt saliin, herjannut ilmapallon kannattajia,
häpäissyt seuran johtomiehiä, kehunut ilmaa raskaampien lentokoneiden
ihmeellisiä etuja, purkanut suustaan saastaista pilkkaa kauhean metelin
keskellä ja vastannut läsnäolevien luonnollisiin varoituksiin vielä
pahemmilla uhkauksilla. Sitten hän oli poistunut puhujalavalta
revolverien paukkuessa ja hävinnyt tiehensä. Perinpohjaisista
etsinnöistä huolimatta häntä ei enää ollut löydetty eikä sen koommin
kuultu puhuttavankaan hänestä.

Se oli tietysti omiaan synnyttämään huhuja, kiihottamaan kaikkien
mielikuvitusta. Siinä suhteessa ei laiminlyöty mitään Philadelphiassa
eikä Yhdysvaltojen 36 osavaltiossa; totta puhuaksemme oli hälinä yhtä
valtava vanhassa kuin uudessa maailmassa.

Mutta kuinka paljon tämä meteli yltyikään, kun kesäkuun 13. päivänä
illalla selvisi, että Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri
eivät olleetkaan palanneet kotiinsa, vaikka he olivat kunnon
herrasmiehiä, arvossapidettyjä ja järkeviä. Edellisenä iltana he olivat
lähteneet kokoussalista kelpo kansalaisina, joilla ei ollut muuta
mielessä kuin rauhallisesti päästä taas oman lietensä ääreen,
vanhoinapoikina, joiden ei tarvinnut kotiin palatessaan pelätä nyrpeää
vastaanottoa. Olisivatkohan he ehkä piiloutuneet jonnekin? Ei, tai
ainakaan he eivät olleet maininneet mitään sensuuntaista, mikä antaisi
aihetta uskoa sitä. Vieläpä oli sovittu siitä, että he seuraavana
päivänä taas tulisivat seuran toimistoon, toinen puheenjohtajana,
toinen sihteerin tehtäviin, koska oli päätetty pitää istunto, jossa
keskusteltaisiin edellisen illan merkillisistä tapahtumista.

Eikä siinä kaikki: paitsi näiden kahden, Pennsylvanian osavaltiossa
varsin huomattavan henkilön täydellistä katoamista oli myös palvelija
Frycollin poissa, yhtä perinpohjin hävinnyt kuin hänen isäntänsäkin.
Koskaan ei ole Toussain L'Ouverturen, Soulouquen ja Dessalinen ajoista
saakka yksikään neekeri antanut niin paljon puheenaihetta. Hänellä
tulisi varmaankin olemaan tärkeä sija sekä philadelphialaisten
palvelijakumppaniensa että kaikkien niiden omituisten henkilöiden
joukossa, joiden kuuluisuuteen tässä kauniissa Amerikan valtakunnassa
ei tarvita sen enempää kuin mikä tahansa merkillisyys.

Seuraavana päivänä ei kuulunut mitään uutta. Kumpaakaan herraa tai
Frycollinia ei ollut nähty missään. Nyt oltiin jo vakavasti
huolestuneita. Mielet kiihtyivät yhä pahemmin. Posti- ja
sähkölennätinlaitoksen edustalle kerääntyi valtavia väkijoukkoja
utelemaan, oliko saapunut uutisia.

Ei vielä mitään.

Kuitenkin oli varmasti nähty heidän molempien astuvan ulos Weldon
Instituutin talosta. He olivat puhelleet keskenään kovalla äänellä,
ottaneet mukaansa Frycollinin, joka oli odottanut heitä portilla,
sitten kävelleet pitkin Walnut-katua ja kääntyneet Fairmont-puistoon
päin.

Jem Cip, kasvissyöjä, oli vielä puristanut puheenjohtajan oikeaa kättä
ja sanonut hänelle:

-- Huomenna tavataan!

Ja William T. Forbes, joka valmisti sokeria vaaterievuista, oli Phil
Evansilta saanut sydämellisen kädenlyönnin ja kuullut hänen kahteen
kertaan sanovan:

-- Näkemiin... näkemiin!

Neiti Doll ja neiti Mat Forbes, jotka olivat kiintyneet setä Prudenceen
mitä vilpittömimmän ystävyyden sitein, eivät osanneet tointua tämän
katoamisen herättämästä hämmästyksestä. Saadakseen uutisia kadonneesta
he puhuivat vielä enemmän kuin tavallisesti.

Näin kului kolme, neljä, viisi, kuusi päivää, sitten viikko, kaksi
viikkoa... Ei ketään eikä mitään vihjausta, jonka avulla olisi päästy
kolmen kadonneen jäljille.

Sillä välin oli järjestetty tarkat etsinnät koko kaupunginosassa... Ei
mitään! Samoin niiden katujen varsilla, jotka veivät satamaan... Ei
mitään! Vieläpä puistossakin, puiden seassa, tiheimmissä vesakoissa...
Ei kerrassaan mitään!

Kuitenkin pantiin merkille, että laajimmalla aukeamalla ruohoa oli
äskettäin tallattu, vieläpä epäilyttävällä, selittämättömällä tavalla.
Samoin huomattiin ympäröivän metsän laidassa merkkejä, jotka
viittasivat tappeluun. Oliko siis jokin rikollisjoukkio kohdannut
molemmat herrat ja käynyt heihin käsiksi, kun ilta oli myöhäinen ja
puisto silloin arvatenkin autio?

Se oli mahdollista. Poliisi ryhtyikin nyt tutkimaan asiaa virallisesti,
laillista hitautta noudattaen. Naarattiin Schuylkill-joessa,
haravoitiin sen pohjaa, leikattiin tasaiseksi rannikolle kasvanut
tuuhea heinikko. Ja vaikka siitä ei ollut apua, puuha ei mennyt täysin
hukkaan, sillä joki tarvitsikin kunnon puhdistamista. Käytännöllistä
väkeä nämä Philadelphian kaupunginvaltuutetut!

Sitten turvauduttiin julkisuuden apuun, jota toivottiin sanomalehdiltä.
Ilmoituksia, kuulutuksia, ellei juuri kehuskeluja, lähetettiin
Yhdysvaltojen kaikille kansanvaltaisille tai tasavaltaisille lehdille,
olivat ne minkä värisiä tahansa. _Daily Negro_, mustan rodun erityinen
äänenkannattaja, julkaisi Frycollinin piirteet hänen viimeisen
valokuvansa mukaan. Palkintoja ja korvauksia luvattiin kaikille, jotka
voisivat antaa vähänkin tietoja kolmesta kadonneesta, vieläpä
niillekin, jotka antaisivat pienenkin vihjeen, jonka avulla päästäisiin
heidän jäljilleen.

-- Viisituhatta dollaria! Viisituhatta dollaria! Kuka tahansa
kansalainen voi...

Mikään ei tehonnut. Luvatut viisituhatta dollaria jäivät Weldon
Instituutin kassakaappiin.

-- Kadoksissa! Kadoksissa! Kadoksissa!!! Setä Prudence ja Phil Evans
Philadelphiasta!

Luonnollisesti joutui ilmapallon harrastajien seura erittäin pahaan
pulaan, kun sen puheenjohtaja ja sihteeri olivat näin selittämättömällä
tavalla kadonneet. Aluksi tehtiin ja julistettiin kiireelliseksi
sensuuntainen päätös, että _Go-ahead_ nimisen ilmapallon rakennustyö
heti keskeytettäisiin, vaikka se olikin jo edistynyt pitkälle. Sillä
kun tämän hankkeen tärkeimmät alkuunpanijat, juuri ne miehet, jotka
olivat siihen uhranneet melkoisen osan aikaansa ja rahojaan, olivat
poissa, kuinka silloin olisi tahdottu viedä työ päätökseen ilman heidän
arvokasta myötävaikutustaan? Sehän olisi ollut loukkaavaa, ja siksi oli
parasta odottaa.

Mutta juuri näihin aikoihin tuli uudestaan puheeksi se outo ilmiö, joka
oli niin ylenpalttisesti kiihottanut mieliä muutamia viikkoja
aikaisemmin. Sillä salaperäinen kapine oli todellakin taas nähty tai
oikeammin vilahdukselta näkynyt eri kertoja ilmakehän ylemmissä
kerroksissa. Tosin ei kukaan tullut ajatelleeksi, että tällä niin
merkillisellä uudelleen näyttäytymisellä ja yhtä arvoituksellisella
Weldon Instituutin kahden jäsenen katoamisella oli mitään yhteyttä.
Tavaton annos mielikuvitusta olisikin tarvinnut olla sillä ihmisellä,
joka olisi arvannut näiden kahden tosiasian kuuluvan yhteen.

Oli miten oli, asteroidi, meteori, tulennuoli, lentävä hirviö,
ilmaraana, tai miksi kukin sitä nimitti, oli taas havaittu sellaisissa
oloissa, että voitiin entistä paremmin arvioida sen kokoa ja muotoa.
Aluksi se nähtiin Kanadassa niiden alueiden kohdalla, jotka ulottuivat
Ottawasta Quebeciin, vieläpä jo seuraavana päivänä setä Prudencen ja
Phil Evansin katoamisen jälkeen: sitten myöhemmin Kaukaisen Lännen
tasankojen yläpuolella, jolloin se ajoi kilpaa junan kanssa suurella
Pacific-radalla.

Siitä päivästä lähtien määrätyt ajatukset syrjäyttivät maailman
tiedemiesten epävarmuuden. Tuo esine ei lainkaan ollut luonnontuote; se
oli lentokone, jossa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman teoria. Ja
jos tämän ilma-aluksen luoja ja päällikkö vielä tahtoisi salata
henkilöllisyytensä, hän ei näkynyt ainakaan haluavan pitää konettaan
salassa, koska oli laskeutunut niin lähelle ihmisten katseltavaksi
Kaukaisessa Lännessä. Millaista mekaanista voimaa hän käytti, millaisia
olivat ne koneet, jotka panivat ilma-aluksen liikkeelle tai kannattivat
sitä, niihin kysymyksiin ei osattu vastata. Ainakin oli ehdottoman
varmaa, että tällä laitteella oli suorastaan poikkeuksellinen
liikkumiskyky. Sillä muutamia päiviä myöhemmin se oli havaittu Taivaan
valtakunnan yläpuolella, sitten Hindustanin pohjoisosassa ja taas vähän
ajan kuluttua Venäjän loputtomien arojen yllä.

Kuka siis oli tämä rohkea mekaanikko, jolla oli hallussaan niin
erinomainen ilma-alus, etteivät valtakuntien rajat merkinneet hänelle
mitään eivätkä valtameretkään pysähdyttäneet hänen lentoaan, vaan hän
saattoi kulkea maapallon ilmakehässä yhtä helposti kuin joku muu omilla
tiluksillaan? Pitikö otaksua, että se oli sama Robur, joka oli niin
töykeästi paiskannut teoriansa vasten Weldon Instituutin kasvoja
silloin, kun hän ilmestyi murskaamaan ohjattavien ilmapallojen haaveen?

Kenties tämä ajatus tuli muutamien teräväjärkisten mieleen. Mutta --
merkillinen ilmiö todella -- kukaan ei osannut kuvitella, että mainittu
Robur olisi mitenkään ollut vaikuttamassa Weldon Instituutin
puheenjohtajan ja sihteerin kohtaloon.

Kaikki olisi jäänyt salaperäisyyden verhoon, ellei olisi saatu erästä
sähkösanomaa, joka lähetettiin Ranskasta, New Yorkin kautta Amerikkaan
heinäkuun 6. päivänä kaksikymmentäkolme minuuttia vaille kaksitoista
päivällä.

Mitä tässä sähkösanomassa ilmoitettiin? Siinä oli sama teksti kuin
Pariisissa löydettyyn nuuskarasiaan kätketyssä tiedonannossa, joka
paljasti, miten oli käynyt niiden kahden arvoisan kansalaisen, joiden
kuolemaa jo oltiin vähällä julkisesti surra Yhdysvalloissa.

Ihmisryöstön toimeenpanija oli siis se Robur-niminen insinööri, joka
oli varta vasten saapunut Philadelphiaan murskatakseen ilmapallon
harrastajien teorian jo ennen kuin se niin sanoaksemme oli kuoriutunut
munasta! Hän siis komensi _Albatross_-nimistä ilma-alusta! Kostoksi hän
oli ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin ja kaupanpäällisiksi
palvelija Frycollinin. Ja kaikkia näitä kolmea henkilöä saattoi pitää
ikipäiviksi menneinä, ellei heidän maanpäällisten ystäviensä onnistuisi
jollakin keinolla, esimerkiksi rakennettuaan koneen, joka kykenisi
taistelemaan tuon voimakkaan lentokoneen kanssa, tuoda heidät takaisin
maankamaralle.

Mikä kiihtymys, mikä tyrmistys! Pariisista tullut sähkösanoma oli
osoitettu Weldon Instituutin toimistoon. Seuran jäsenet saivat siitä
heti tiedon. Kymmentä minuuttia myöhemmin sai koko Philadelphia kuulla
tämän uutisen puhelimitse, sitten vajaan tunnin kuluttua koko Amerikka,
sillä se oli sähkötetty edelleen pitkin uuden mantereen lukemattomia
lennätinlankoja. Sitä ei haluttu uskoa, eikä kuitenkaan mikään ollut
sen varmempaa. Se on varmaankin jonkun ilkeämielisen leikinlaskijan
kuje, sanoivat jotkut; kaikkein vastenmielisintä huijausta,
väittivät toiset. Kuinka sellainen kaappaus olisi voitu suorittaa
Philadelphiassa, vieläpä niin salaa? Kuinka _Albatross_ olisi voinut
laskeutua maahan Fairmont-puistossa, niin ettei sen ilmestymistä
Pennsylvanian osavaltion näköpiiriin olisi kukaan pannut merkille?

Niinpä kyllä. Olihan tällaisissa huomautuksissa perää. Epäuskoisilla
oli vielä oikeus epäillä. Mutta se oikeus riistettiin heiltä, kun oli
kulunut viikko sähkösanoman saapumisesta. Heinäkuun 13. päivänä oli
ranskalainen postilaiva _Normandie_ laskenut ankkurin Hudson-joen
suulle, tuoden mukanaan kuuluisan nuuskarasian. New-Yorkin rautatie
toimitti sen kiireimmiten Philadelphiaan.

Se oli todellakin Weldon Instituutin puheenjohtajan nuuskarasia. Jem
Cipin olisi sinä päivänä ollut viisasta nauttia tukevampi ateria, sillä
hän oli vähällä pyörtyä tuntiessaan tuon rasian. Kuinka usein hän
olikaan siitä ottanut hyppysellisen nuuskaa ystävyyden merkiksi. Neiti
Doll ja neiti Mat tunsivat myös tämän nuuskarasian, jota he olivat niin
monesti katselleet toivossa saada kerran pistää sinne laihat
vanhanpiiansormensa. Lisäksi oli todistajina heidän isänsä William T.
Forbes, Truk Milnor, Bat T. Fyn ja monta muuta seuran jäsentä. Satoja
kertoja he olivat nähneet sen aukenevan ja taas sulkeutuvan
kunnioitetun esimiehensä hyppysissä. Lopuksi saatiin sille varmennus
setä Prudencen kaikilta ystäviltä tässä Philadelphian kelpo
kaupungissa, jonka pelkkä nimikin -- kuten sopisi tavantakaa toistaa --
ilmaisee sen asukkaiden rakastavan toisiaan kuin veljiään.

Näin ollen ei tässä suhteessa ollut vähintäkään epäilyä. Ei ainoastaan
puheenjohtajan nuuskarasia, vaan myös hänen hyvin tunnettu käsialansa
joka näkyi tiedonannossa, esti epäuskoisia tästä lähtien kohauttamasta
olkiaan. Silloin alkoi vaikerrus, ja epätoivoiset kädet suuntautuivat
taivasta kohti. Setä Prudence ja Phil Evans vankeina liitelemässä
lentokoneessa, eikä kenelläkään edes ollut aavistusta, kuinka heidät
pelastettaisiin sieltä!

Niagara-Fallsin yhtiö, jonka suurin osakas oli setä Prudence, oli
vähällä lopettaa liiketoimensa ja pysähdyttää koskensa. _Walton Watch
Company_ aikoi jo muuttaa rahaksi koko kellotehtaansa menetettyään
johtajansa, Phil Evansin.

Niin, tämä oli yleinen suru, eikä sana "suru" ole suinkaan liioiteltu,
sillä lukuunottamatta muutamia huimapäitä, jollaisia tavataan
Yhdysvalloissakin, ei voitu toivoa, että enää koskaan saataisiin nähdä
näitä kahta arvossapidettyä kansalaista.

Sillä välin ei kuulunut enää mitään uutisia _Albatrossista_ sitten sen
Pariisin ylityksen, paitsi että se oli muutamia tunteja myöhemmin nähty
Rooman yläpuolella -- siinä kaikki. Eikä siinä olekaan mitään outoa,
kun ottaa lukuun, kuinka nopeasti ilma-alus oli kulkenut Euroopan yli
pohjoisesta etelään ja sitten viistoon välimeren poikki. Tämän hurjan
vauhdin vuoksi sitä ei ollut kaukoputkilla voitu havaita millään
kohdalla matkansa varrella. Tähtitornien oli turha panna
henkilökuntansa seuraamaan sitä yöllä ja päivällä, sillä Robur
Valloittajan lentokone oli kiitänyt joko niin kaukana tai niin
korkealla -- Ikariassa, kuten hän itse joskus sanoi -- että oli
toivotonta koskaan havaita sitä.

Tässä sopii lisätä, että jos sen vauhti olikin hiljentynyt Afrikan
rannikon kohdalla, sitä ei kuitenkaan huomattu etsiä Algerin taivaalta,
kun setä Prudencen tiedonantoa ei silloin vielä tunnettu. Ilma-alus
havaittiin kyllä Timbuktun yläpuolella, mutta tämän kuuluisan kaupungin
tähtitorni -- mikäli siellä on tällainen laitos -- ei ollut vielä
ehtinyt lähettää Eurooppaan havaintojensa tulosta. Mitä taas tulee
Dahomeyn kuninkaaseen, niin hän olisi ennemmin leikkauttanut päät
pariltakymmeneltä tuhannelta alamaiseltaan, niiden joukossa
ministereiltään, kuin tunnustanut jääneensä tappiolle ottelussaan
lentokoneen kanssa. Sitä hänen itserakkautensa ei olisi sietänyt.

Sitten insinööri Robur oli kulkenut Atlantin valtameren ylitse,
saapunut Tulimaan ja edelleen Kap Hornin kohdalle. Sieltä hän joutui,
hieman vastoin tahtoaan, käväisemään etelänavan seuduilla, jopa
pyyhältämään itse navankin yli. Mutta näiltä ikuisen pakkasen
perukoilta ei ollut syytä odottaa mitään uutisia.

Niin kului heinäkuu, eikä yksikään ihmissilmä voinut kerskua edes
vilahdukselta nähneensä ilma-aluksen.

Sitten päättyi elokuukin, ja epätietoisuus Roburin vankien kohtalosta
pysyi ennallaan. Nyt saattoi jo kysyä, eikö insinööri ollut, samaan
tapaan kuin Ikaros, ensimmäinen historian mainitsemista lentäjistä,
joutunut uhkarohkeutensa uhriksi.

Yhtä tuloksettomana kului myös syyskuu tai oikeastaan sen ensimmäiset
27 päivää.

Tosin tässä maailmassa on pakko mukautua kaikkeen. Ihmisluonteen
mukaista on unohtaa entiset kärsimykset. Unohdetaan, koska on
välttämätöntä unohtaa. Mutta tällä kertaa on sanottava maanpäällisen
yleisön kunniaksi, että se uskollisesti pysyi ennallaan. Ei, se ei
käynyt vähääkään kylmäkiskoiseksi muistellessaan millaisen kohtalon
kaksi valkoista ja yksi neekeri olivat joutuneet kokemaan, kun heidät
oli temmattu yläilmoihin kuten profeetta Elias, jonka palaamisesta maan
päälle raamattu ei kuitenkaan ollut antanut lupausta.

Ja tämä onnettomuus tuntui katkerampana Philadelphiassa kuin missään
muualla. Siihen liittyi hiukan henkilökohtaistakin pelkoa. Robur oli
kostaakseen ryöstänyt setä Prudencen ja Phil Evansin heidän
kotiseudultaan. Hän oli todellakin kostanut, joskin vääryydellä. Mutta
riittäisikö se tyydyttämään hänen kostonhimoaan? Eikö hän ulottaisi sen
myös toisiin, jotka olivat Weldon Instituutin puheenjohtajan ja
sihteerin ystäviä? Ja kuka saattoi väittää olevansa turvassa
täydellisesti ilmaa hallitsevan miehen hyökkäyksiltä?

Mutta sitten, syyskuun 28. päivänä, levisi merkillinen uutinen kuin
kulovalkea läpi kaupungin. Setä Prudence ja Phil Evans olivat muka
iltapuolella jälleen ilmestyneet Weldon Instituutin puheenjohtajan
yksityisasuntoon.

Ja merkillisintä oli se, että tämä uutinen oli tosi, vaikka
järki-ihmiset eivät aluksi ottaneet sitä uskoakseen.

Ilmeinen tosiasia kumosi kuitenkin kaikki epäilykset. Siinä molemmat
kadonneet olivat omassa persoonassaan, kaikkea muuta kuin aaveina... ja
Frycollin oli myös tullut takaisin.

Seuran jäsenet, sitten heidän ystävänsä ja vihdoin suuret kansanjoukot
riensivät setä Prudencen talolle. Molempia toveruksia tervehdittiin
ylenpalttisen innostuneesti; kaikki puristivat heidän kättään riemusta
huutaen.

Siellä oli Jem Cip, jätettyään kesken ateriansa, johon kuului
paistettua vuohenkaalia, samoin kuin William T. Forbes ja hänen
molemmat tyttärensä, neiti Doll ja neiti Mat. Ja tänään setä Prudence
olisi voinut ottaa vaimokseen heidät molemmat, mikäli olisi ollut
mormooni; mutta hän ei sattunut kannattamaan tätä uskonlahkoa eikä edes
aikonut niin tehdä. Saapuvilla olivat myös Truk Milnor, Bat T. Fyn ja
vihdoin seuran kaikki jäsenet. Vielä nytkin tuntuu ihmeelliseltä,
kuinka setä Prudence ja Phil Evans pääsivät hengissä tuhansien käsien
puristuksesta, joka heidän täytyi kestää kulkiessaan koko kaupungin
halki.

Samana iltana piti Weldon Instituutilla olla viikkokokouksensa.
Tietysti odotettiin, että puheenjohtaja ja sihteeri saapuisivat sinne
tavallisille paikoilleen. Mutta koska he eivät vielä olleet kertoneet
seikkailuistaan -- kenties heille ei ollutkaan annettu suunvuoroa? --
niin toivottiin myös, että he kokouksessa kertoisivat yksityiskohtia
myöten, mitä olivat kokeneet retkellään.

Syystä tai toisesta molemmat olivatkin pysyneet mykkinä. Yhtä sanaton
oli myös palvelija Frycollin, joka oli ollut vähällä revetä kappaleiksi
veriheimolaistensa riehaantuneessa syleilyssä.

Mutta se, mitä molemmat ystävykset eivät olleet sanoneet tai tahtoneet
sanoa, oli tapahtunut seuraavalla tavalla:

Muistetaanhan vielä, kuinka uskaliaasti Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri olivat heinäkuun 28. päivän vastaisena yönä
paenneet ilma-alukselta, kuinka ihastuneina he olivat polkeneet
Chathamin saaren kalliopohjaa. Sitten oli ammuttu Phil Evansia, setä
Prudence oli katkaissut köyden, ja lounaistuulen ajamana oli
_Albatross_, jonka kumpikaan vetopotkuri ei ollut kunnossa, lähtenyt
kiitämään ulapalle, nousten samalla hyvin korkealle. Sytytettyjen
sähkölyhtyjen ansiosta saarelle jääneet olivat voineet seurata samalla
sen menoa jonkin aikaa, mutta pian se oli kadonnut pimeyteen.

Pakolaisten ei enää tarvinnut pelätä mitään. Miten Robur olisi voinut
palata saarelle, kun ilma-aluksen potkurit varmaankin pysyisivät
toimintakyvyttöminä vielä kolme tai neljä tuntia?

Sillä välin ehtisi räjähdys tuhota aluksen. _Albatrossista_ jäisi vain
kelvoton hylky kellumaan merellä, ja kaikki siinä olleet miehet
olisivat ruhjoutuneina meren saaliina.

Kosto olisi silloin täyttynyt kaikessa kauheudessaan.

Setä Prudence ja Phil Evans katsoivat laillisesti puolustaneensa
itseään, eikä heillä siis ollut tunnonvaivoja.

Phil Evans oli saanut vain mitättömän haavan ilma-aluksen kannelta
ammutusta luodista. Kaikki kolme miestä lähtivät liikkeelle rantaa
pitkin toivoen tapaavansa alkuasukkaita.

Tässä toivossa he eivät pettyneetkään. Chathamin länsirannikolla asui
noin viisikymmentä mustaihoista, jotka elättivät itseään kalastuksella.
He olivat nähneet ilma-aluksen laskeutuvan saaren kohdalle. Nyt he
soivat pakolaisille sellaisen vastaanoton kuin nämä olisivat olleet
yliluonnollisia, jumaloitavia olentoja, tai siitä ainakaan ei paljon
puuttunut. Heidät majoitettiin kaikkein mukavimpaan majaan. Koskaan ei
Frycollin enää saisi tällaista tilaisuutta esiintyä mustien jumalana.

Kuten setä Prudence ja Phil Evans olivat olettaneet, he eivät nähneet
ilma-aluksen palaavan saarelle. Siitä he tietysti tekivät sen
johtopäätöksen, että räjähdys oli sen tuhonnut jossakin hyvin
korkealla. Koskaan ei siis enää kuultaisi puhuttavan insinööri
Roburista eikä hänen ihmeellisestä koneestaan tai tovereistaan.

Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa tilaisuutta päästä takaisin
Amerikkaan. Mutta merenkulkijat poikkeavat hyvin harvoin Chathamin
saarelle. Näin kului koko elokuu, ja pakolaiset saivat jo aihetta
miettiä, eivätkö he olleet joutuneet vankilasta toiseen, jossa
Frycollin sentään tuli paremmin toimeen kuin yläilmojen tyrmässä.

Vihdoin, syyskuun 3. päivänä, tuli sinne muuan laiva täydentämään
juomavesivarastoaan. Kuten vielä muistettaneen, setä Prudencella oli
Philadelphiassa _Albatrossin_ miesten käsiin joutuessaan mukanaan
muutamia tuhannen dollarin seteleitä -- enemmänkin rahaa kuin oli
tarpeen korvaamaan matkakulut Amerikkaan asti. Kiitettyään palvojiaan,
jotka osoittivat heille jäähyväisiksi ylenpalttisen harrasta
kunnioitusta, setä Prudence, Phil Evans ja Frycollin astuivat laivaan
matkustaakseen Aucklandiin. Seikkailuistaan he eivät kertoneet
sanaakaan, ja kahden päivän kuluttua he saapuivat Uuden Seelannin
pääkaupunkiin.

Siellä he pääsivät matkustajiksi eräälle postilaivalle, joka purjehti
Tyynenmeren poikki, ja syyskuun 20. päivänä, mitä mukavimman merimatkan
jälkeen, _Albatrossista_ pelastuneet kolme miestä astuivat San
Franciscon laiturille. He eivät olleet maininneet, keitä he olivat tai
mistä he tulivat; mutta kun he olivat avokätisesti maksaneet
matkaliput, yksikään amerikkalainen laivakapteeni ei olisi vaatinut
heiltä enempää.

San Franciscossa he nousivat ensimmäiseen junaan, joka lähti mantereen
poikki pitkin suurta Pacific-rataa, ja 28. päivänä he olivat perillä
Philadelphiassa.

Tällainen on suppeassa muodossa kertomus siitä, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen, kun pakolaiset olivat jättäneet ilma-aluksen ja lähteneet
Chathamin saarelta. Näin oli siis puheenjohtajan ja sihteerin
mahdollista vielä samana iltana asettua tavallisille paikoilleen Weldon
Instituutin toimistossa, jonne saapui tungokseen asti väkeä.

Kumpikaan heistä ei ollut koskaan esiintynyt niin tyynenä. Kun heitä
katseli, ei tuntunut ollenkaan siltä, että oli sattunut mitään
poikkeuksellista kesäkuun 12. päivän ikimuistettavan kokouksen jälkeen.
Tuntui kuin heidän elämässään ei olisi ollutkaan noita kolmea ja puolta
kuukautta!

Kun oli tullut hiljaisuus läsnäolijoiden hurraa-huutojen jälkeen, jotka
he kumpikin ottivat vastaan niin rauhallisesti, ettei heidän
kasvoillaan näkynyt vähintäkään liikutusta, setä Prudence pani taas
hatun päähänsä ja alkoi puhua:

-- Arvoisat kansalaiset, kokous on alkanut.

Kaikki taputtivat käsiään vimmatusti ja syystäkin. Sillä jollei
ollutkaan eriskummallista, että kokous alkoi, niin se ainakin oli
erinomaista, että kokouksen avasi setä Prudence, Phil Evansin
avustamana.

Puheenjohtaja antoi innostuksen purkautua vapaasti ja odotti
maltillisesti, kunnes taas oltiin hiljaa. Sitten hän jatkoi:

-- Viime kokouksessamme, hyvät herrat, oli keskustelu hyvin vilkasta
(_kuulkaa, kuulkaa!_) niiden eri puolueiden kesken, joista toinen
vaati, että _Go-ahead_-palloomme pannaan potkuri keulaan, kun taas
toinen puolue kannatti peräpotkuria. (_Hämmästyksen oireita_.) Mutta
nyt olemme keksineet keinon, jolla molemmat vastakkaiset mielipiteet
saadaan sopimaan yhteen, ja tämä keino on seuraava: ilmapalloon pannaan
kaksi potkuria, toinen gondolin keulaan, toinen sen perään.
(_Perinpohjainen tyrmistys ja äänettömyys_.) Siinä kaikki.

Niin, ei sanaakaan lisää. Weldon Instituutin puheenjohtajan ja
sihteerin ryöstöstä yläilmoihin ei hiiskaustakaan! Ei vihjettäkään
_Albatrossista_ tai insinööri Roburista! Ei puoltakaan sanaa koko
retkestä tai siitä, miten he olivat päässeet pakoon vankeudestaan,
miten oli käynyt ilma-aluksen, vieläkö se kiiti avaruudessa ja pitikö
odottaa uusia kostotoimia seuran jäseniä vastaan!

Tietysti kaikilla näillä ilmapallon harrastajilla oli kova halu kysellä
setä Prudencelta ja Phil Evansilta; mutta nämä näyttivät niin vakavilta
ja sulkeutuneilta, että kaikkien mielestä oli sopivinta pitää arvossa
heidän vaiteliaisuuttaan. Kun he katsoisivat sopivaksi puhua,
saataisiin kyllä kuulla, ja suuri kunnia olisikin silloin kuunnella
heidän kertomustaan.

Kaikesta päättäen tässä merkillisessä jutussa piili ehkä jokin
salaisuus, jota ei vielä saanut kertoa maailmalle.

Ja sitten setä Prudence jatkoi puhettaan sellaisen hiljaisuuden
vallitessa, jota ei tähän asti ollut milloinkaan saatu kokea Weldon
Instituutin kokouksissa:

-- Hyvät herrat, nyt ei ole muuta jäljellä kuin lopullisesti valmistaa
_Go-ahead_, jonka tehtäväksi tulee valloittaa yläilmojen valtakunta.
Kokous on päättynyt.



TULEVAISUUDEN TIEDE.


Huhtikuun 29. päivänä seuraavana vuonna, seitsemän kuukautta setä
Prudencen ja Phil Evansin odottamattomasta paluusta, oli koko
Philadelphia liikkeellä. Tällä kertaa ei ihmisten mielissä ollut mikään
valtiollinen asia. Tarkoituksena ei ollut panna toimeen vaaleja tai
kansankokouksia. _Go-ahead_ niminen ilmapallo, joka oli rakennettu
valmiiksi Weldon Instituutin toimesta, aikoi nyt vihdoinkin lähteä
valloittamaan luontaista aluettaan.

Ilmapurjehtijana oli kuuluisa Harry W. Tinder, jonka nimi mainittiin
tämän kertomuksen alkupuolella, ja hänellä lisäksi apulainen.

Matkustajina olivat Weldon Instituutin puheenjohtaja ja sihteeri.
Eivätkö he ansainneet tätä kunniaa? Eikö juuri heidän tehtävänään ollut
lähteä henkilökohtaisesti kumoamaan teoriat kaikista sellaisista
lentolaitteista, joissa oli otettu käytäntöön ilmaa raskaamman
periaate?

Mutta vaikka oli kulunut jo seitsemän kuukautta, he eivät vieläkään
suostuneet puhumaan seikkailuistaan. Eipä edes Frycollin, niin kova
halu kuin hänellä olikin, ollut maininnut sanallakaan insinööri Roburia
tai hänen merkillistä ilma-alustaan. Kun otetaan huomioon, että setä
Prudence ja Phil Evans olivat yltiöpäisiä ilmapallon harrastajia, he
eivät tietysti sietäneet kuulla puhuttavankaan ilma-aluksesta tai
mistään muunlaisesta lentolaitteesta. Mikäli _Go-ahead_ ei olisi ensi
sijalla ilmassa liikkuvien koneiden alalla, he eivät halunneet myöntää
minkään olevan arvokasta lentäjien keksinnöissä. He uskoivat edelleen,
he halusivat yhä uskoa, että varsinainen koje, jolla voi liikkua
yläilmoissa, oli juuri ilmapallo ja että sille yksin kuului
tulevaisuus.

Tosin enää ei ollut olemassa miestä, jolle he olivat valmistaneet
kauhean koston -- omasta mielestään niin ansaitun! Yksikään niistä,
jotka olivat hänen mukanaan, ei ollut voinut jäädä henkiin. Albatrossin
salaisuus oli nyt haudattuna Tyynenmeren pohjaan.

Mitä tuli siihen mahdollisuuteen, että insinööri Roburilla oli
tukikohta, turvapaikka, jollakin saarella tämän aavan valtameren
keskellä, niin se oli vain olettamus. Mutta sittenkin setä Prudence ja
Phil Evans päättivät myöhemmin ottaa esille kysymyksen, pitäisikö siinä
suhteessa ryhtyä joihinkin tutkimuksiin.

Vihdoinkin siis oli tullut tilaisuus suorittaa se suurenmoinen koe,
jota Weldon Instituutti oli kauan ja huolellisesti valmistellut.
_Go-ahead_ oli lajinsa täydellisin, mitä tähän asti oli keksitty
ilmapurjehdusta varten, ja se vastasi sellaisia saavutuksia kuin
_Inflexible_ ja _Formidable_ ovat laivanrakennuksen alalla.

_Go-aheadilla_ oli kaikki ne ominaisuudet, jotka tulee olla
kelvollisella ilmapallolla. Suuri koko salli sen nousta ylimpiin
ilmakerroksiin, mitä ilmapallolla suinkin voi saavuttaa; materiaalinsa
puolesta se saattoi pysyä määrättömän kauan ilmassa; se oli niin tiivis
ja tukeva, ettei tarvinnut pelätä kaasun laajentumista tai sateen ja
tuulen vahingollisia vaikutuksia; sen kantavuus mahdollisti riittävän
nostovoiman, jotta voitiin ottaa mukaan sähkökoneisto kaikkine
tarpeineen käynnistämään molemmat potkurit, joiden avulla saavutettiin
suurempi nopeus kuin milloinkaan ennen. Muodoltaan se oli pitkulainen,
mikä helpottaisi sen liikkumista eteenpäin vaakasuorassa suunnassa.
Gondolissa, melkein samanlaisessa kuin kapteenien Krebsin ja Renardin
ilmapallon alla, oli kaikkia ilmapurjehduksessa tarpeellisia työkaluja,
fysikaalisia laitteita, köysiä, ankkureita, ohjausnuoria ynnä muuta ja
sitä paitsi sähköparistoja ja akkumulaattoreita, joista saatiin
mekaanista voimaa. Keulassa oli potkuri, perässä toinen ja lisäksi
peräsin. Mutta luultavasti _Go-aheadin_ koneiden teho oli paljon
pienempi kuin _Albatrossin_.

Kun _Go-ahead_ oli täytetty kaasulla, se oli kuljetettu
Fairmont-puiston aukealle kohdalle, vieläpä samaan paikkaan, missä
Roburin ilma-alus oli levännyt muutaman tunnin.

On tarpeetonta huomauttaa, että nostovoimansa se oli saanut kaikkein
keveimmän lajin kaasusta. Valaistukseen käytettävä kaasu on niin
raskasta, että kuutiometri sitä voi nostaa ainoastaan noin
seitsemänsataa grammaa, ja painoero verrattuna ympäröivään ilmaan ei
läheskään riitä. Mutta vetykaasun nostokyvyn voi arvioida 1.100
grammaksi, ja juuri tällä kaikesta puhtaalla kaasulla, jota oli
valmistettu kuuluisan Henry Giffardin menetelmän mukaan ja hänen
erikoisilla laitteillaan, oli tavattoman kookas ilmapallo täytetty.
Koska _Go-aheadin_ tilavuus oli 40.000 kuutiometriä, sen nostovoima oli
siis kaasun avulla 40.000 kertaa 1.100 grammaa, mikä tekee 40.000
kiloa.

Mainittuna huhtikuun 29. päivän aamuna oli kaikki valmista. Kello
yhdestätoista asti keinui suunnattoman iso ilmapallo parin metrin
korkeudessa maasta valmiina nousemaan ilmaan.

Sää oli hieno ja ikään kuin varta vasten tilattu tätä tärkeää koetta
silmälläpitäen. Oikeastaan olisi kyllä ehkä ollut parempi, jos olisi
tuullut vähän enemmän, jolloin koe olisi ollut ratkaisevampi. Eihän
koskaan olekaan epäilty sitä, että ilmapalloa voi ohjata tyynellä
säällä, mutta toisin on laita, jos ilmavirrat ovat vahvoja, ja juuri
näissä oloissa pitäisikin kokeita tehdä.

Kuten sanottu, nyt ei puhaltanut tuuli, eikä edes näyttänyt siltä,
että alkaisi tuulla. Tänään sattui se merkillinen poikkeus, ettei
Pohjois-Amerikka viitsinyt loppumattomasta varastostaan lähettää
Länsi-Eurooppaan kunnon myrskyä, eikä koskaan ollut paremmin valittu
päivää, jotta ilmapurjehduskoe onnistuisi.

Tarvitseeko mainita, että Fairmont-puistoon oli kokoontunut valtava
väkijoukko; että lukuisat junat olivat tuoneet Pennsylvanian
pääkaupunkiin uteliaita kaikista lähivaltioista; että teollisuus- ja
liike-elämä oli keskeytetty, joten kaikki pääsivät katsomaan tätä
merkillistä näytelmää, isännät, palvelijat, työläiset, miehet, naiset,
vanhukset, lapset, kongressiedustajat, armeijan edustajat, virkamiehet,
uutistenhankkijat, paikalliset asukkaat, valkoiset ja mustat,
kerääntyneinä avaralle kentälle? Pitääkö kuvata tämän väenpaljouden
meluavia mielenosoituksia, selittämätöntä liikehtimistä, äkillisiä
tuuppauksia, jotka saivat kentän näyttämään lainehtivalta, paikoittain
myrskyävältä ihmismereltä? Onko tarpeellista luetella, kuinka
monesti kuului hurraa-huutoja, jotka kaikkialta räjähtivät kuin
ilotulitusraketit, kun setä Prudence ja Phil Evans ilmestyivät
gondoliin ilmapallon alle, joka oli somistettu Amerikan lipuilla? Ja
lopuksi, pitääkö mainita, että suurin osa uteliaista kenties ei
ollutkaan tullut katsomaan _Go-aheadia_, vaan ihailemaan niitä kahta
erinomaista miestä, joiden takia vanha maailma kadehtii uutta?

Miksi vain kahta eikä kolmea? Miksi ei myös Frycollinia? Syynä oli se,
että Frycollinin mielestä _Albatrossilla_ suoritettu retki sai riittää
turvaamaan hänen maineensa. Hän oli kieltäytynyt kunniasta päästä
isäntänsä mukaan eikä siksi saanut osaansa niistä suorastaan
vimmatuista suosionosoituksista, joilla tervehdittiin Weldon
Instituutin puheenjohtajaa ja sihteeriä.

Sanomattakin on selvää, että maineikkaan seuran jäsenet olivat
viimeistä miestä myöten saapuvilla erikoisesti varatuilla paikoillaan
köysien ja seipäiden sisäpuolella, joilla aukeaman keskusta oli
piiritetty. Siellä nähtiin Truk Milnor, Bat T. Fyn, William T. Forbes,
jonka käsivarsiin nojasivat hänen molemmat tyttärensä, neiti Doll ja
neiti Mat. Kaikki olivat tulleet läsnäolollaan vakuuttamaan, ettei
mikään voisi erottaa toisistaan ilmaa kevyemmän kannattajia.

Kun kello oli parikymmentä minuuttia yli yhdentoista, ilmoitti
tykinlaukaus, että viimeiset valmistelut olivat päättyneet.

_Go-ahead_ odotti nyt vain lähtömerkkiä noustakseen korkeuteen.

Viittä minuuttia vaille puoli kaksitoista pamahti toinen tykinlaukaus.

Silloin _Go-ahead_, jota yhä pitelivät kiinnitysköydet, kohosi noin
viidentoista metrin päähän maanpinnasta. Täten gondoli nousi syvän
mielenliikutuksen valtaaman väkijoukon yläpuolelle. Setä Prudence ja
Phil Evans seisoivat keulassa ja painoivat vasemman kätensä rintaa
vasten, mikä merkitsi, että he kaikesta sydämestään olivat yhtä kansan
kanssa. Sitten he ojensivat oikean kätensä keskitaivasta kohti, mikä
merkitsi, että suurin kaikista tähän asti tunnetuista ilmapalloista
vihdoinkin oli lähdössä valtaamaan ylimaallisen alueensa.

Satatuhatta kättä painoi silloin sataatuhatta rintaa, ja toiset
satatuhatta suoristuivat taivasta kohti.

Kello puoli kaksitoista paukahti kolmas tykinlaukaus.

-- Kaikki irti! huusi setä Prudence, jonka tehtävänä oli lausua tämä
ratkaiseva käsky.

Ja _Go-ahead_ kohosi "majesteettisesti", jollainen sanantapa on saanut
pyhityksensä ilmapalloja koskevissa kuvauksissa.

Se olikin todella suurenmoinen näky! Sitä olisi voinut verrata
valtavaan alukseen, joka juuri on jättänyt telakkansa. Eikö tämä
ollutkin laiva, joka oli työnnetty ilmamereen?

_Go-ahead_ nousi täsmällisen kohtisuorasti, mikä todisti, että sää oli
ehdottoman tyyni, ja sitten se pysähtyi 250 metrin korkeuteen.

Siellä alkoi sen liikehtiminen vaakasuoraan suuntaan. Molempien
potkuriensa pyöriessä se lähti aurinkoa kohti noin kymmenen metrin
sekuntinopeudella. Tämä vauhti oli sama kuin oikealla valaalla on
meressä. Eikä muuten olekaan sopimatonta sitä verrata tähän pohjoisten
merien jättiläiseen, koska se oli myös saman muotoinen.

Alhaalta kohosi uusi hurraa-huuto taitavia ilmapurjehtijoita kohti.

Sitten _Go-ahead_ alkoi peräsintä totellen tehdä kaikenlaisia
kiertoliikkeitä ja käännöksiä, kulkien myös kaltevasti alaspäin ja
ylöspäin, välillä kieppuen ahtaassa piirissä, välillä taas kiitäen
suoraan eteen- tai taaksepäin, miten perämies milloinkin määräsi, niin
että uppiniskaisimpienkin täytyi uskoa ilmapalloa voitavan ohjata --
mikäli täällä sellaisia oli. Ja jos joku olisi sanonut epäilevänsä,
hänet olisi revitty palasiksi.

Mutta miksi tältä uljaalta kokeelta puuttui tuulta? Se oli todella
ikävä sattuma. Epäilemättä olisi tuulen puhaltaessa saatu nähdä, kuinka
_Go-ahead_ olisi epäröimättä toiminut asianmukaisesti, joko poiketen
viistoon, samoin kuin purjealus suuntaa kulkunsa tiukasti tuulen
ohitse, tai puskien ilmavirtoja vastaan kuin höyrylaiva.

Vähän ajan kuluttua ilmapallo kohosi muutamia satoja metrejä.

Tämän tempun merkitys käsitettiin hyvinkin. Setä Prudence ja hänen
seuralaisensa aikoivat tutkia, eikö ylemmissä kerroksissa olisi jotakin
ilmavirtaa kokeen täydentämiseksi. Jotta ilmapallo voisi milloin
tahansa liikkua kohtisuoraan suuntaan, oli sen sisään järjestetty ryhmä
pikku palloja, samantapaisia kuin kalojen uimarakot, joihin sopi
pumpata tietty määrä ilmaa. Sen ei siis tarvinnut koskaan heittää
maahan painolastia voidakseen nousta tai päästää ulos kaasua
tahtoessaan laskeutua, vaan painoero saatiin toimeen ilmapumppujen
avulla. Kuitenkin yläosaan oli sovitettu läppä, joka voitiin kiskaista
auki siltä varalta, että täytyisi laskeutua hyvin nopeasti. Kaiken
kaikkiaan oli noudatettu jo aikaisemmin tunnettuja järjestelmiä, mutta
täydennetty niitä äärimmäisyyteen saakka.

_Go-ahead_ nousi siis kohtisuorasti. Sen tavattomat mittasuhteet
pienenivät vähitellen katsojien silmissä, ikään kuin yhä useampien
mykiöiden läpi nähtyinä. Ilmiö olikin hyvin huvittava sille, jonka
kaulanikamat olivat vähällä taittua yläilmoihin tähystäessä.
Jättiläisvalaasta tuli pian pyöriäinen, eikä tarvinnut odottaa kauan,
ennen kuin se oli pelkkä simppu.

Nousun kestäessä _Go-ahead_ saavutti vihdoin noin neljäntuhannen metrin
korkeuden. Mutta puhdasta taivasta vasten, jota ei peittänyt pieninkään
utupilvi, se oli yhä näkyvissä.

Kuitenkin se pysyi edelleen kentän kohdalla, aivan kuin sitä
kiinnittäisivät maahan eri puolille jännitetyt köydet. Ilmakehä ei
olisi voinut olla tyynempi umpinaisessa kuvussakaan. Tuulenhenkäystä ei
ylhäällä eikä alempana. Ilmapallo liikkui vaivattomasti, näyttäen vain
pitkän välimatkan vuoksi niin kovin pieneltä kuin sitä olisi katseltu
kaukoputken väärästä päästä.

Äkkiä kuului väkijoukosta huuto, jota seurasi satatuhatta muuta huutoa.
Kaikkien kädet ojentuivat kohti pistettä, joka näkyi taivaanrannalla
luoteessa.

Sinne, tummansinistä taivasta vasten, oli ilmestynyt liikkuva esine,
joka lähestyi ja suureni. Oliko siellä lintu, joka löi siivillään? Vai
oliko se meteori, joka kiiti viistosti ilmakehän halki? Oli miten oli,
mutta ainakin sen vauhti oli hurja, eikä tarvitsisi kauan odottaa,
ennen kuin se lentäisi väkijoukon ylitse.

Muuan epäluulo levisi kuin sähkövirta aivoista aivoihin läpi kentän.

Mutta _Go-ahead_ näkyi myös havainneen tämän oudon ilmiön. Varmaankin
se oli huomannut jonkin vaaran uhkaavan, sillä se oli lisännyt vauhtia
ja pakeni itään päin.

Niin, väkijoukko käsitti, mitä tämä merkitsi! Eräs Weldon Instituutin
jäsen oli lausunut nimen, jota satatuhatta suuta toisteli:

-- _Albatross!... Albatross!..._

Ja _Albatross_ se todella olikin. Robur ilmestyi taas taivaan
korkeuksiin. Ja nyt hän jättiläiskokoisen petolinnun lailla aikoi iskeä
kyntensä _Go-aheadiin_.

Kuinka se oli ymmärrettävä? Olihan yhdeksän kuukautta sitten ilma-alus
tuhoutunut räjähdyksessä, nostopotkurit murskautuneet, kansi
repeytynyt. Jollei insinööri olisi pysynyt niin kylmäverisenä, että
ehti kääntää etupotkurin pyörimään toisinpäin ja siis toimimaan
nostopotkurina, olisi _Albatrossin_ koko miehistö tukehtunut pelkästä
putoamisvauhdista. Mutta vaikka tukehtumiskuolema olikin vältetty,
kuinka hän ja hänen miehistönsä ei ollut hukkunut Tyyneenmereen?

Se johtui siitä, että _Albatrossin_ rungon jäännökset, potkurien siivet
ja kajuuttojen seinät nousivat vedenpinnalle kellumaan. Jos lintu
haavoittuneena putoaa veteen, se pysyy siipiensä varassa uppoamatta.
Samoin Robur ja hänen miehensä jäivät ensin muutamaksi tunniksi
ilma-aluksen hylylle, ja siirtyivät sitten kumiveneeseensä, jonka
olivat löytäneet valtameren pinnalta.

Haaksirikkoisten avuksi tuli kaitselmus, kuten sanovat ne, jotka
uskovat jumalalliseen väliintuloon inhimillisissä asioissa, tai
sattuma, kuten väittävät ne, jotka ovat liian heikkoja uskoakseen
kaitselmukseen.

Eräs laiva huomasi heidät muutamia tunteja sen jälkeen, kun aurinko oli
noussut, lähetti veneen heidän luokseen ja otti mukaansa sekä Roburin
miehineen että myös _Albatrossin_ ajelehtivat tähteet. Insinööri ei
selittänyt muuta kuin että hänen aluksensa oli tuhoutunut
yhteentörmäyksessä, eikä häntä vaivattu sen enemmillä kysymyksillä.

Laiva oli kolmimastoinen englantilainen _Two Friends_, kotoisin
Liverpoolista ja matkalla Melbourneen, jonne saavuttiin muutamia päiviä
myöhemmin.

Nyt oltiin siis Australiassa, mutta vielä kaukana X-saaresta, jonne
piti palata niin pian kuin suinkin.

Peräkajuutan hylyssä oli onneksi säilynyt melkoinen rahasumma, jonka
avulla insinööri saattoi hankkia miehilleen kaikkea tarpeellista,
pyytämättä mitään. Vähän ajan kuluttua hän sai Melbournessa hankituksi
pienen, noin sadan tonnin vetoisen kuunarin, jolla sitten lähdettiin
takaisin X-saarelle oman väen voimin, sillä Robur oli myös tottunut
purjehtija.

Silloin hänellä oli mielessä vain yksi pakkomielle: kosto. Mutta kostoa
varten täytyi rakentaa toinen _Albatross_. Se olikin helppo tehtävä
sille, joka oli rakentanut ensimmäisen. Siinä käytettiin hyväksi
kaikki, mikä oli vielä kelvollista entisessä ilma-aluksessa, sen
potkurit ja muut laitteet, jotka oli jäännösten mukana lastattu
kuunariin. Koneisto valmistettiin uudestaan paristoineen ja
akkumulaattoreineen. Eikä kulunut kuin kahdeksan kuukautta, kunnes koko
työ oli päättynyt, ja uusi _Albatross_, aivan samanlainen kuin
räjähdyksen tuhoama, yhtä voimakas ja yhtä nopea, oli valmis
liitelemään ilmakehässä.

Oli itsestään selvää, että miehistö oli sama, että kaikki olivat
raivoissaan sekä erityisesti setä Prudencelle ja Phil Evansille että
yleensä koko Weldon Instituutille, eikä sitä tässä tarvitse painottaa.

_Albatross_ lähti liikkeelle X-saarelta huhtikuun alussa. Tällä
ilmalennollaan se ei tahtonut kenenkään saavan tietää siitä millään
kohdalla maanpintaa. Siksi se lensikin melkein koko ajan pilvissä.
Saavuttuaan Pohjois-Amerikan kohdalle se laskeutui maahan eräässä
Kaukaisen Lännen suhteellisen asumattomassa kolkassa. Siellä insinööri,
joka tietysti tarkoin piti salassa, kuka hän oli, sai tietoonsa erään
asian, joka ilahdutti häntä erinomaisesti: Weldon Instituutti kuului
aikovan tehdä koelennon _Go-ahead_-nimisellä ilmapallollaan, jonka oli
määrä lähteä liikkeelle Philadelphiasta huhtikuun 29. päivänä, ja
mukana olisivat setä Prudence ja Phil Evans.

Mikä mainio tilaisuus toteuttaa kosto, joka paloi Roburin ja kaikkien
hänen miestensä sydämessä! Siitä tulisi kauhea kosto, jota _Go-ahead_
ei voisi välttää. Julkinen kosto, joka samalla todistaisi ilmaa
raskaamman lentoaluksen vievän voiton kaikista ilmapalloista ja muista
sentapaisista laitteista.

Niinpä _Albatross_ tänään ilmestyi kuin saalistaan tavoittava
korppikotka yläilmoista Fairmont-puiston kohdalle. Helposti sen
tunsivat nekin, jotka eivät koskaan olleet sitä nähneet.

_Go-ahead_ pakeni yhä kauemmas. Mutta pian se käsitti, että sen oli
mahdotonta päästä turvaan kulkemalla vaakasuoraan suuntaan. Siksi se
yrittikin paeta kohtisuoraan välttäen maata, sillä ilma-alus olisi
voinut siltä katkaista paluutien. Se nousi niin korkealle, ettei toinen
ehkä jaksaisi seurata sinne asti. Se oli hyvin uskalias, samalla
kuitenkin järkevä suunnitelma.

_Albatross_ alkoi kuitenkin ajaa sitä takaa yläilmoihin. Ilmapalloa
paljon pienempänä se näytti valasta tavoittavalta miekkakalalta, joka
aikoo upottaa siihen pistimensä, tai panssarialusta kohti kiitävältä
torpedolta, joka maalinsa tavoitettuaan räjähdyttää sen yhdellä iskulla
palasiksi.

Aie älyttiin alhaalla, ja katselijat odottivat jännittyneinä. Vähän
ajan kuluttua ilmapallo oli noussut viisituhatta metriä, ja ilma-alus
oli seurannut sen rinnalla ja alkanut sitten kierrellä sen ympärillä,
kehän käydessä yhä pienemmäksi. Nyt se olisi voinut yhdellä ainoalla
hyökkäyksellä tuhota ilmapallon, puhkaista hauraan kuvun. Setä Prudence
ja hänen seuralaisensa olisivat huimaavan korkealta syöksyneet maahan
ja ruhjoutuneet muodottomaksi massaksi.

Kauhusta mykistyneen ja läähättävän yleisön oli vallannut hirvittävä
jännitys, joka ahdisti rintaa ja vapisutti polvia, kun silmien edessä
joku putoaa hyvin korkealta. Nyt oli tulossa ilmataistelu, jossa ei
ollut edes sen vertaa pelastumisen mahdollisuutta kuin meritaistelussa
-- ensimmäinen laatuaan, mutta varmaankaan ei viimeinen, koska edistys
kuuluu tämän maailman lakeihin. Ja kun _Go-aheadilla_ oli kyljissään
Amerikan värit, oli _Albatross_ sen sijaan nostanut tankoon oman
lippunsa, jonka kankaassa oli keskellä Robur Valloittajan kultainen
aurinko.

Silloin _Go-ahead_ yritti päästä eroon ahdistajastaan nousemalla
vieläkin korkeammalle. Varalta mukaan otettu painolasti heitettiin
maahan, ja pallo kohosi tuhat metriä lisää. Nyt se näytti vain
pisteeltä avaruudessa. _Albatross_, joka seurasi sitä edelleen
nostopotkurit täydellä teholla pyörien, oli häipynyt katselijoiden
silmistä.

Äkkiä puhkesi kentällä kauhunhuuto.

_Go-ahead_ suureni silminnähden, samalla kun taas näkyviin tullut
ilma-alus laskeutui sen mukana. Nyt oli tapahtumassa maahansyöksy.
Yläilmoissa liikaa laajennut kaasu oli puhkaissut kuoren, ja puoleksi
tyhjentynyt ilmapallo putosi melko nopeasti.

Mutta _Albatross_ hiljensi nostopotkuriensa tehoa ja laskeutui samaa
vauhtia, saavuttaen _Go-aheadin_, kun se oli enää vain noin 1.200
metrin korkeudessa. Silloin ilma-alus syöksähti aivan kiinni ilmapallon
gondoliin...

Aikoiko Robur tehdä siitä lopun? Ei, vaan hän tahtoi auttaa, pelastaa
_Go-aheadin_ miehistön!

Ja se tehtiin niin taitavasti, että Harry W. Tinder ja hänen
apulaisensa voivat hypätä _Albatrossin_ kannelle.

Päättivätkö setä Prudence ja Phil Evans siis hylätä Roburin avun,
kieltäytyä pelastautumasta, kun se oli Roburin ansiota? Niin he kyllä
olisivat suutuksissaan ehkä tehneet. Mutta insinöörin miehet
hyökkäsivät heihin käsiksi ja raastoivat heidät väkisin _Go-aheadin_
gondolista _Albatrossille_.

Sitten ilma-alus vetäytyi syrjään ja jäi paikalleen samalla kun kaiken
kaasunsa menettänyt ilmapallo putosi aukeaman laidalle metsikköön ja
jäi roikkumaan puiden latvoihin kuin jättiläiskokoinen vaatekasa.

Tyrmistyneet katselijat olivat ääneti. Näytti siltä kuin kaikkien sydän
olisi pysähtynyt. Hyvin monet sulkivat silmänsä, etteivät näkisi
lopullista tuhoa.

Setä Prudence ja Phil Evans olivat siis taas joutuneet insinööri
Roburin vangeiksi. Aikoiko hän heidät käsiinsä saatuaan lähteä
uudestaan kiidättämään heitä avaruuden halki, siellä, missä häntä oli
mahdotonta seurata?

Se oli todennäköistä.

Mutta _Albatross_ ei lähtenytkään nousemaan yläilmoihin, vaan näkyi
painuvan maata kohti. Aikoiko se todella laskeutua maahan asti? Siltä
näytti, ja väkijoukko väistyi syrjemmälle tehdäkseen sille tilaa
aukeaman keskellä.

Jännitys oli äärimmillään.

_Albatross_ pysähtyi kahden metrin päähän maanpinnasta. Sitten kajahti
insinöörin ääni syvän hiljaisuuden halki.

-- Yhdysvaltojen kansalaiset, hän lausui, -- Weldon Instituutin
puheenjohtaja ja sihteeri ovat taas minun vallassani. Pitäessäni heidät
vankeinani toimisin vain sen oikeuden mukaan, joka minulla on kostoon.
Mutta siitä suuttumuksesta, jonka _Albatrossin_ menestys on sytyttänyt
heidän sisimmässään, on minulle selvinnyt, etteivät ihmiset ole vielä
valmiita siihen suurenmoiseen mullistukseen, jonka kerran ilmojen
valloitus aiheuttaa. Setä Prudence ja Phil Evans, te olette vapaita!

Weldon Instituutin puheenjohtajan ja sihteerin, samoin kuin
ilmapurjehtijan ja hänen apulaisensa, tarvitsi vain hypätä kannelta
päästäkseen maahan.

Sitten ilma-alus heti kohosi kymmenisen metriä väkijoukon yläpuolelle,
ja Robur jatkoi:

-- Yhdysvaltojen kansalaiset, minun kokeeni on suoritettu loppuun;
mutta tästä lähtien on mielipiteeni se, ettei edistystäkään saa liiaksi
kiirehtiä. Tiede ei saa mennä tapojen edelle. Ihmisten tulee harrastaa
kehitystä eikä kumouksia. Sanalla sanoen, ei saa tulla, ennen kuin on
aika. Nykyään minun olisi ennenaikaista ilmestyä ratkaisemaan
ristiriitoja vastakkaisten etujen välillä. Kansakunnat eivät vielä ole
kypsyneet yksimielisyyteen. Minä lähden siis ja vien salaisuuteni
mukanani. Mutta ihmiskunta ei siltikään menetä sitä. Se tulee ihmisten
omaksi silloin, kun he ovat kyllin kehittyneitä käyttääkseen sitä
hyödykseen ja kyllin viisaita ollakseen koskaan käyttämättä sitä
vahingokseen. Hyvästi, Yhdysvaltojen kansalaiset, hyvästi!

Ja _Albatross_, jonka 74 nostopotkuria samoin kuin molemmat
vetopotkurit oli pantu pyörimään täyttä vauhtia, katosi näkyvistä
itään päin myrskyisten ja tällä kertaa vilpittömästi ihailevien
hurraa-huutojen kaikuessa.

Setä Prudence ja Phil Evans oli perinpohjaisesti nöyryytetty, kuten
myös koko Weldon Instituutti heidän mukanaan, ja he tekivät sen mikä
enää oli tehtävissä: kiiruhtivat kotiinsa ja mielensä nopeasti
muuttanut väkijoukko hyvästeli heidät mitä häijyimmillä ja muuten hyvin
ansaituilla pilkkapuheilla.

Ja nyt voidaan uudelleen kysyä: -- Mikä tämä Robur oli miehiään?
Saadaanko sitä koskaan selville?

Jo nyt se tiedetään. Robur on tulevaisuuden, ehkä jo huomispäivän
tiede, joka varmasti odottaa ihmiskuntaa.

Mitä tulee _Albatrossiin_, niin voisi kysyä, lentääkö se yhä maapallon
ilmakehässä, pitkin sitä aluetta, jota kukaan ei voi siltä riistää.
Sitä ei sovi epäillä. Ilmestyykö Robur Valloittaja joskus uudestaan,
kuten hän ilmoitti? Kyllä. Hän tulee takaisin ja antaa silloin
haltuumme salaperäisen keksintönsä, joka voi muuttaa yhteiskunnalliset
ja valtiolliset olot koko maailmassa.

Mitä taas tulee ilmaliikenteen tulevaisuuteen, niin se kuuluu
ilma-alukselle eikä ilmapallolle.

Ilmojen valloittaminen jää lopullisesti _Albatrossien_ tehtäväksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ilmojen valloittaja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.