Title: Nuoruuden tunnustuksia - Romaani
Author: Potapenko, I. N.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoruuden tunnustuksia - Romaani" ***


NUORUUDEN TUNNUSTUKSIA

Romaani


Kirj.

I. N. POTAPENKO


Suom. Hanna Karhinen



Helsingissä,
V. Kososen Kustannusliike O.Y.,
1916.

Savon Työväen kirjapainossa Kuopiossa.



I. N. POTAPENKO.


Ignatij Nikolajevitsh Potapenko on epäilemättä edustavimpia Venäjän
nykyisen kirjailijapolven merkkimiehistä. Hän syntyi v. 1856
Chersonin kuvernementissä keskisäätyisessä kodissa: isä oli ensin
ulaaniväessä upseerina, sitten pappis-uralla. äiti valkovenäläinen
talonpojan tytär. Saatuaan huolellisen koulukasvatuksen
(suoritettuaan m.m. hengellisen seminaarin kurssin) opiskeli
Potapenko Odessan ja Pietarin yliopistoissa sekä yliopisto-opintojen
jälkeen Pietarin konservatoriossa. Kirjailijauransa alkoi hän v.
1881 julkaisten ensiksi sarjan pienempiä kertomuksia ja kuvauksia.
Alusta alkaen herätti hän huomiota kirjallisissa piireissä, eikä
hänen suhteensa petyttykään, sillä vuosi vuodelta kasvoi ja
täydellistyi P:n tuotanto ja sen mukana maine leviten kauvas kotimaan
ulkopuolellekin.

Potapenko on rikastuttanut venäläistä kirjallisuutta monen monilla
onnistuneilla romaaneilla, novelleilla ja kertomuksilla, onpa
esiintynyt draamakirjailijanakin. Hänen teoksiaan on käännetty
useille kielille (m.m. suomen) ja kaikkialla ovat ne saavuttaneet
harrasta mieltymystä. Aluksi P. onnistui parhaiten pappissäätyä
koskevissa kirjotuksissaan, mutta myöhemmin on hän suurella taidolla,
josta ei puutu suorasukaista pilkkaakaan, kuvannut muittenkin
yhteiskuntaluokkien elämää. Tavattoman suuri tuotteliaisuus,
joka suurimmalta osaltaan johtui kirjailijan varattomuudesta, on
vaikuttanut jonkun verran epäedullisesti työn taiteellisuuteen, mutta
vajavaisuudet siinä suhteessa korvaa aiheen omaperäinen käsittely.
Sillä Potapenkolle on ominaista erinomaisen hieno huomiokyky ja suuri
sieluelämän tuntemus.

Herkimmätkin sielulliset värähdykset tapaavat ehjän kaikupohjan hänen
tuotannossaan. Sitäpaitsi viehättää siinä raikas luonnollisuus ja
usein hyväntahtoinen huumori: kurjuuden ja vastustenkin keskellä on
elähyttävää toivoa ja tervettä elämänuskoa: eteenpäin! ylöspäin!

Ne suomalaiset lukijat, jotka ennestään jo tuntevat Potapenkon,
tervehtivät varmaan ilolla täten suomenkielisenä ilmestyvää
"Nuoruuden tunnustuksia". Ylevää, arkaluontoisena pidettyä aihetta on
kirjailija siinä käsitellyt hienolla ymmärtämyksellä. Teos puhukoon
itse puolestaan ja voittakoon tekijälleen yhä uusia ystäviä.



ENSIMÄINEN OSA



1.


Vihreitä vainioita, vihreitä puistoja, Dnjeprin rantoja reunustava
vihanta nuori kaislikko. Kova, äskeisen sateen jälkeen hyväksi
tallottu arotie, reipas kolmivaljakko, joka taitavasti laskettaa
ajopelejä mäen rinnettä alas tai aivan kuin peljästyneenä tai
takaa-ajajiaan paeten hurjalla vauhdilla kiidättää niitä mäen
harjalle. Iäkäs hevosmiehemme Jefim, joka istuu etuistuimella
jumalattomasti tupruttaen minua mahorkan savulla, vanha, koliseva,
saksalaismallinen kuomuvaunu ja minä herrana korkealla peräistuimella
tuoreilla heinillä täytetyn säkin päällä. Matkustan kotiin.

On toukokuun loppupuoli. Aurinko ei paahda vaan lämmittää, sillä
on jo ilta noin kuuden tienoilla, ja Dnjepristä tuoksahtaa kylmää
kosteutta.

Kaikki on minulle tuttua: jokainen tien polveke, jokainen kuoppa,
oja, puu ja tuolla kummulla kohoava "majakka", tai oikeammin erään
Krimin sodan aikana rakennetun majakan rauniot, ja tuo hurskaiden
vaeltajain asettama risti tien vierellä, epäjärjestyksessä rakennetut
maalaismökit, hassunkurinen tuulimylly savisine perustuksilleen ja
pyöristettyine lautakattoineen.

Katselen illan taivasta ja minusta tuntuu, kuin olisivat nuo
sinijuovaiset valkopilvetkin tuolla läntisellä taivaalla minulle
tuttuja, ikäänkuin ne olisivat jähmettyneet samanmuotoisiksi kuin
olivat neljä vuotta sitten.

Neljä vuotta! Niin, ne ovat kuluneet. Neljään vuoteen en ole täällä
ollut ja kaikki, minkä näen, mihin katseeni osuu lähellä tai kaukana,
on säilynyt entisen näköisenä; eipä edes Jefimin partaankaan ole
lisääntynyt yhtään hopeakarvaa, ja hänen päällysnuttunsakin on aivan
samanlainen kuin ennen, sama reikäkin oikeanpuolisen hihan alla.

Kotonakaan ei liene paljon muutoksia tapahtunut. Isä häärii kuten
ennenkin aamusta yöhön saakka vieraiden asioissa ja vanhaan tapaansa
murahtelee, puhuu järeällä tylyllä äänellään höystäen puhettaan
yhä sanoilla, joita minun ei sallittu kuunnella ja joiden sisältöä
minä en ymmärtänyt silloin, mutta nyt -- niin, nyt minä ymmärrän
paljon, liiankin paljon. Äiti on kuten silloinkin -- hiljainen ja
rauhallinen, majesteetillinen ja äärettömän hellä ja hyvä. Marinka,
Marinka... mutta hänestä en enään saa mielessäni kuvaa syntymään.
Miten ovat häneen nämä neljä vuotta vaikuttaneet? Ehkä hän on jo
aikuisen tytön näköinen? Ei, hän oli silloin yhdeksän vuotias, sen
mukaan on hän nyt siis vain neljäntoista ikäinen.

Marinka... miten vähän olin ajatellut häntä näinä neljänä ja etenkin
viimeisinä vuosina. Ja nyt saa pelkkä ajatuskin hänestä sydämen
vavahtelemaan.

Niin, jos ken on muuttunut, niin olemme me sitä juuri hänen kanssaan.
Arvattavasti en tunne häntä enään. Mutta kuka tuntee minut? Kuka
uskoo, että tämä pitkäkoipinen neljäntoistavuotias poika, joka
lukiolaistakissaan ja lakissaan on niin tärkeän ja itsetietoisen
näköinen -- olisi sama Vladja, isän mukana neljä vuotta sitten täältä
lähtenyt pieni, tyhmä, lapsellinen, hyväuskoinen poika, joka ei
ymmärtänyt yksinkertaisimpiakaan asioita.

Tapahtuvaa jälleennäkemistämme kuvitellessani en -- omituista kyllä
-- ajattele isääni enkä äitiäni, jota aina taukoamattomasti olin
jumaloinut, vaan Marinkaa. Tahdon loihtia hänet mieleeni sellaisena
kuin hän nykyään on, haluan arvailla, millainen hän on. Mutta
peljätessäni erehtyväni turvaudun Jefimin apuun. Kysyn häneltä:

-- Jefim! Onko Marinka kasvanut suureksi?

-- Tietenkin... mutta ei sentään niin erikoisesti: hän ei ole
suurikasvuista rotua...

-- No, mutta millainen hän on? Kerro.

-- Millainenko? -- kysäsee Jefim sylkäisten samalla sivulle
omituisesti hampaittensa lomitse, minkä jälkeen hän vetää henkeensä
mahorkan savua, jonka kitkerän savun valtaan joudun hetkiseksi. --
Tietysti... samallainen kuin muutkin...

-- Onko hän lihava vai laiha?

-- Marinkako? Mistäpä hän lihava olisi? Eihän hän voi sellaiseksi
tulla? Hän on luonnostaan laiha. Aivankuin oljenkorsi. Taipuu
tuulessa kuin oksa.

-- Onko hän kaunis?

-- Mistäpä se laihuudessaan kauniiksi olisi tullut? Luut ja
nahka, ihan pelkkä henki, totta tosiaan. Kun kasvaa, niin voinee
rasvettua... ja silloin saattaa tulla kauniiksikin.

Tyydyn näihin selittelyihin. Tunnen nyt voivani luoda Marinkasta
oikean kuvan. Johdan kuvitelmani siitä entisestä pikkutytöstä,
jollaisena hänet jätin, lisään hänelle kokoa, käsien ja jalkojen
pituutta... Mutta kun katson häntä silmiin... Jumalani, miten ne
ovat suuret ja kuinka ne äkkiä alkavat vetää minua luokseen! Miten
anteeksiantamattoman syyllinen olen hänen ja hänen silmiensä edessä.
Niissähän on minun oikea lapsuuteni.

Niin, noissa silmissä löydän ehkä vielä sen pojan kuvan, jolla oli
niin puhdas sielu, ilman pienintäkään tahraa, sen poikasen, jota nyt
ei enään ole olemassa...

Matka on vasta puolitiessä. Ja, Jumala ties, miksi minä äkkiä
ajatuksissani tahtoisin käydä läpi ja ikäänkuin elää uudelleen nuo
elämälleni niin merkitykselliset neljä vuotta, joiden kaltaisiksi
seuraavat vuodet eivät tule muodostumaan. Kuomuvaunun pyörät
kolisevat kovalla tiellä, kolmivaljakko vetää hiljaisessa ravissa
ajopelejä, usein pysähtyen tai käymäjalkaa kulkien. Jefim säästää
isännän hevosia, häntä miellyttää antaa hevosten levätä.

Mutta ajatukseni eivät enään ole omiani, minä en enään niitä
hallitse. En näe Dnjepr-jokea, jonka rantaa pitkin me ajamme,
valkeita pilvenhattaroita läntisellä taivaalla, enpä yksin edessäni
olevaa Jefimin päällysnuttua. Näen jotain muuta, jotain kauvan
sitten mennyttä mutta silti niin läheistä ja kallista, että olen
melkein itkemäisilläni, koska se jo ikuisiksi ajoiksi on hukkunut
menneisyyden kuiluun eikä sieltä enään koskaan palaa takaisin.

Mitä ovat nämä neljä vuotta aikaansaaneet minussa? Kun isä niihin
aikoihin vei minut kouluun, sanoi hän: siellä sinusta tehdään
ihminen.

Nyt olen neljäntoista ikäinen, enkä vielä ole tullut ihmiseksi. Mutta
olen suuresti lähestynyt sitä, ja ehkä juuri sen vuoksi minun noin
aiheettomasti tekee mieli itkeä...

Miten ihmeteltävän selvänä näen kaiken...



2.


On elokuun kymmenes päivä. Ihana päivä. Taivas on selkeä. Aurinko
kullanhohtava, ilma kuulas, lämpöinen ja lammessa auringon lämmittämä
vesi.

Tuo lampi on vesirikkaan Dnjeprin vallaton laajennus. Syvässä
uomassaan se kuljettaa äärettömän vesirunsauden ja äkkiä, ikäänkuin
haluten taakkaansa keventää, heittäytyy oikealle sekä vasemmalle,
virraten useita virstoja laajalle alangolle, rientäen itse yhä
eteenpäin. Ja täällä aivan itsestään versovat rannoilla kaislikko
ja pajupensaat, lampeen ilmaantuu erilaisia kaloja, kaislikossa
asustavat villit hanhet, sorsat ja kaakkurit; ihmiset täyttävät
rannat rakennuksilla ja elämä kiehuu.

Koko pitkästä elämästäni ei mikään päivä niin kirkkaana mielessäni
päily kuin juuri tuo ihana päivä selkeine taivaineen ja
kullanhohtavine aurinkoineen, tuo elokuun kymmenes päivä. Eläessäni
tuota päivää en tiennyt sen olevan viimeisen siihen saakka eletystä
elämästäni, ja ettei sellaisia päiviä enään elämässäni tulisi
olemaan. Mutta ehkä sittenkin aavistin sen mielessäni ja sen vuoksi
muodostui tuo ihana päivä surullisimmaksi päiväksi elämässäni.

Olin kymmenen vuoden ikäinen ja Marinka vain yhdeksänvuotinen.
Marinka oli ystäväni. En voinut johtaa mieleeni aikoja, jolloin
emme olisi olleet yhdessä. Minusta tuntui, että me olimme syntyneet
yhdessä vaikka meillä olikin eri äiti. Hänen äidillään oli kodissamme
epämääräinen, mutta silti jonkinlainen palvelustoimi. Hän oli meille
sukua, mutta ei niin läheistä, että olisi pidetty vertaisena. Hän ei
ollut palvelija, mutta teki siitä huolimatta aina itsepintaisesti
työtä ikäänkuin valallisen lupauksen velvoittamana.

Todellisesti lepäsi koko kotitalous hänen hartioillaan, mutta koska
hän kuitenkin oli sukulainen, niin ei hänelle maksettu mitään palkkaa
ja sanottiin vain, että hän "auttaa taloudessa." Tunsin häntä kohtaan
vaistomaista kunnioitusta, joka joskus muuttui jumaloimiseksi.

Marinkalla ja minulla oli yhteinen lapsuus. Jaoimme kaiken --
leikit, ajatukset, tunteet. Kaikki herätti meissä samoja ajatuksia,
pidimme samoista ruokalajeista, herkuista, kukista, jopa samoista
ihmisistäkin. Luimme yhdessä. Yksinpä silloinkin, kun vuosi sitten
kaupungista tuli opettaja valmistamaan minua lukion ensimäiselle
luokalle, oli Marinka aina tunneilla saapuvilla "valmistautumassa",
vaikka häntä ei oltu aijottu mihinkään lähettää. Meidän elämämme
olivat yhteen sulautuneet, tai oikeammin -- se oli yksi elämä, jota
kaksi eli.

Aamusin tavalliseen tapaan nautittuamme teen kermoineen, voineen
ja maukkaine leipineen, me Marinkan kanssa käsi kädessä riensimme
lammelle. Tämä toistui aina samaan tapaan. Aurinko oli jo noussut
korkealle, se oli jo nelisen tuntia paistanut, ehtien lämmittää maan
sekä hiekan lammen rannalla, joten vesi siinä oli niin miellyttävän
lämmin.

Tiesin jo kohtaloni, sillä isä oli eilen illalla maata mennessäni ja
hyvää yötä hänelle toivottaessani sanonut minulle:

-- Ylihuomenna me sinun kanssasi lähdemme.

Vavahdin. Tuo tieto sai minut jostain syystä järkytetyksi, vaikka se
ei tullut minulle odottamattomuutena. Oli jo aikoja sitten päätetty,
että minut tänä syksynä lähetetään lukioon, jota varten minut viedään
ei pieneen kuvernementtikaupunkiimme, vaan paljoa kauvemmaksi isoon
kaupunkiin, jossa on sellaista, jota en vielä eläessäni ole nähnyt:
meri ja täti. Tädin vuoksi minut niin kauvaksi lähetetäänkin.

Mutta jo ylihuomenna! Niin vähän aikaa tuohon ajatukseen tottuakseni
ja hyvästelläkseni kaikkea, minkä jätän -- ja kotisopukassani minulla
oli niin paljon ihanaa.

En kuitenkaan vastannut mitään. Tiesin, ettei isä enään päätöstään
muuttaisi. Ensiksikään ei hänellä koskaan ollut tapana peruuttaa
päätöksiään, sellainen oli hänen luonteensa, ja toisekseen oli hänen
vaikea asioidensa takia saada itselleen kolmea vapaata päivää.
Hän hoiti kreivi Nudovin laajaa maatilaa, ja lähtö sattui juuri
kiireimpänä aikana.

Sydäntäni kouristi ja kun nukkumaan mennessäni suutelin äitini kättä,
kostui se kyynelistäni.

-- Emme mahda sille mitään, Vladja!... Se on välttämätöntä...
Tiedät itsekin, ettei ilman opetusta voi olla... Äiti lohdutteli
ja tiesinhän itsekin, että täytyi saada opetusta, sehän oli
välttämätöntä. Sittenkin teki mieleni itkeä, sydäntä ahdisti eikä
unikaan sinä yönä ollut sikeä.

Tiesin siis kohtaloni, vaikka jostain syystä en siitä Marinkalle
puhunut mitään. En halunnut turmella häneltä varhaista aamuhetkeä,
jonka vuoksi siirsin tuonnemmaksi tuon kauhean asian. Saavuimme
rantaan, poikkesimme vasempaan, jossa oli poppeleita ja pajupuita ja
jossa meillä oli "oma sopukkamme".

Tällä kohdalla oli ranta erittäin hyvä. Pehmoinen keltahiekka oli
puhdas ja syvä. Istuskeleminen siinä oli yhtä miellyttävää kuin
untuvapatjalla. Rannalla kasvoi vanha raita, jonka pitkät eri
haaroille kasvaneet oksat laskeutuivat ikäänkuin palmikoituina
helminauhoina alas luoden varjoja. Siellä me vietimme kesäpäivämme
melkein kokonaan, poistuen sieltä vain ruokailu- ja lukuajoiksi.
Aamusta iltaan me pulikoimme lämpimässä matalassa vedessä, työnsimme
kätemme pohjalla olevien kivien alle pyydystellen siellä olevia
merihärkiä. Uimme ja sukelsimme kilpaa suorittaen kaiken ilman
mitään sääntöjä, ainoastaan itseoppimisen perusteella, ollen kaikki
liikuntamme omintakeista.

Joskus me rohkenimme mennä rantaa pitkin hiukan kauvemmaksi, jossa
pohjaan asetettuun pylvääseen sidottuna oli pikkuinen, ränsistynyt
venhe, irroitimme sen, nousimme siihen soutaen airon asemasta jollain
sattumalta tapaamallamme kepillä tai taittuneella puun oksalla.
Kuljimme lähellä rantaa ja varjossa, sillä olimme järkeviä.

Toisinaan pääsimme kaislikkopensaikkoon, jonka luona veden pinnalla
ulpukan leveät lehdet kauniisti lepäsivät. Oli todellinen juhla saada
irroitetuksi jokunen valkokukista, jotka olivat niin pyöreitä ja
hentoja, aivan kuin posliinikupposet. Niin, paljon, paljon oli meillä
siellä kaikenlaista työtä. Me emme koskaan olleet toimettomina,
aina hyörimme, aina askaroimme jossakin ja aina oli meillä jotain
puuhailtavaa.

Nytkin me menimme uimaan. Istuimme rannan keltaiselle hiekalle puiden
alle ja aloimme verkalleen riisuuntua. Luonnollisesti ei meillä ollut
aavistustakaan minkäänlaisista uimapuvuista. Oli pelkkä sattuma
todellakin, että lapsuuden ystäväni oli tyttö. Jos Marinkan äidillä
ei olisi ollut Marinkaa, vaan poika, ja jos hänellä olisi ollut
yhtä hieno ja valoisa sielu kuin Marinkalla, olisin hänen kanssaan
viettänyt lapsuuteni ja elänyt samaa elämää. Marinka oli tyttö,
mutta sielumme olivat siinä tilassa, kuin ensimäisten ihmisten ennen
kiusaajaan tutustumistaan. Meidän lapsen ruumiimme eivät kaivanneet
lehvien peittoa.

En ymmärtänyt, miksi isäni äidin kanssa joskus tästä asiasta
puhellessaan oli vihainen, että me kylvemme yhdessä Marinkan kanssa.
Hän ei koskaan lähemmin selittänyt tyytymättömyyttään vaan puhui
siitä lyhyesti ja katkonaisin lausein.

-- Ajattelehan, eihän hän enään ole pieni lapsi... hän on jo kymmenen
vuoden ikäinen... Eihän voi tietää... Täytyy ajoissa tehdä loppu
siitä...

Äiti vain hymyili sillä ihmeellisellä hymyllään, jota siitä olin
vakuutettu, ei yhdelläkään naisella koko maailmassa löytyisi. Tuo
hymy sanoi: "Elä puhu joutavia, et tunne poikaamme... Vain minä
tunnen hänet."

Ja tuo olikin totta. Hän tunsi minussa itsensä. Nyt, kun tätä
muistelen, ei häntä enään ole elävien joukossa. Mutta muistellessani
häntä, nousee hänen kuvansa eteeni, ja niinä hetkinä tumien itseni
aivan kuin uudestisyntyneeksi... Samoin kuin tali tulessa sulaa,
karisee myös sielustani kaikki se loka, jonka elämä on siihen saanut,
sieluni tulee puhtaaksi kuin silloin, kun hänen ihmeellinen hymynsä
eteläisen auringon kanssa yhdessä loi siihen lämpöään.

Äitini -- hän oli hiljainen, hellä ja puhdas olento. Hän oli
vastakohta isälle, joka yhtä mittaa hääräili työmiesten kanssa
pelloilla ja koko laajan kreivillisen maatilan taloudessa, tinki
matkustavien välittäjien kanssa myyden heille ruista, kauraa,
villoja, kuivatettuja hedelmiä ja satoja muita tuotteita, matkusteli
läänin pääkaupunkiin torille, jossa joutui asioihin mitä erilaisten
ihmisten kanssa, sanalla sanoen oli liikkuvan elämän ihminen,
muodostuen totiseksi, jyrkäksi, tylyksi ja vääjäämättömäksi.

Hänen puhekielensä oli samaa, jota käytettiin pihalla ja torilla;
usein hän puheitaan valitsematta lasketteli sellaisia sanoja, joita
minä en ymmärtänyt, mutta jotka saattoivat äidin kalpenemaan. Tällöin
hän aina huomasi tekonsa tuntien syyllisyytensä.

Huolimatta hänen voimakkaasta luonteestaan ja auktoriteetistaan
sekä siitä, että hän oli pää, ja että kaikkinaiset määräykset
elämän muutoksesta tulivat häneltä, ei hänellä ollut minuun mitään
vaikutusvoimaa. Minä vain pelkäsin häntä ollen kokonaan äitini
vaikutuksen alainen. Sieluni oli tarkka kuvastin hänen sielustaan.

-- -- --

Marinka on kauhean pieni. Minä hänen rinnallaan olen jättiläinen.
Nyt hän riisuu yltään pienen pumpulisen mekkonsa ja nukkepaitansa,
istuu hiekalle oikaisten eteensä laihat jalkansa, enkä minä jaksa
pidättää nauruani. Minun on aina hauska katsella Marinkaa alastomana.
Kuullessani kerrottavan ruumiittomista hengistä, kuvittelen ne aina
mitä tarkimmasti Marinkan näköisiksi. Ruumiittomia henkiä ei kukaan
ollut nähnyt, minä kuitenkin näin Marinkan, hän oli aina kanssani.

Marinkan laiha ruumis kannattaa hänen päätään, jonka musta tukka
on niskasta leikattu. Pienissä kasvoissa eivät suu, nenä ja leuka
erikoisemmin tule näkyviin, ne jäävät huomaamattomiin hänen suurten
ihanien silmiensä rinnalla, jotka kykenevät ilmaisemaan mitä hyvänsä:
vihaa, kaihoa, iloa, ne hymyilevät ja nuhtelevat. Se, mitä Marinka
puhuu heikolla, vasta syntyneen sorsanpojan äänellään, ei ole mitään
sen rinnalla, mitä nuo silmät puhuvat. Niin hyvin tunsin niiden
puheen, että kun hän joskus aikoi sanoin jotain minulle ilmaista,
ehätin jo sitä ennen vastaamaan hänen katseeseensa.

Astuessani veteen, sitä rajusti ja maltittomasti käsilläni
pärskyttäen ja tuntuvalla ruumiin painollani laineita halkoessani,
sujahti Marinka aaltoihin huomaamattomasti ikäänkuin niihin sulautuen
ja liikkui vedessäkin kuulumattomasti, nopeaan ja sulavasti kuin
untuva, jota tuuli pitkin peilikirkasta järven pintaa kuljettaa.
Ihmeteltävän taidokkaasti hän liikutteli käsiään ja jalkojaan
vedessä, sukelsi, ja jonkun hetken piiloutuneena oltuaan näkyi hänen
soma, tumma, mustatukkainen päänsä taaskin äkkiä veden pinnalla
sellaisella paikalla, missä sitä vähimmin saattoi odottaa. Se huvitti
minua sanomattomasti, ja me nauroimme sille yhdessä, jonka tähden
Marinka toisti sangen usein tuon tempun.

Tavallisesti me polskuttelimme lämpöisessä vedessä kauvan yli puolen
päivän, aina siihen saakka kunnes talomme portin taakse ilmestyi
kovaääninen sisäkkömme Oljona, joka matkimattoman kimakalla ja
korkealla diskanttiäänellään moneen kertaan perätysten huusi:

-- Hei, he-ei! Vladik! nuori herra-a! Marinka, päivällisellee-e!

Meidän sopukkaamme, vanhan raidan varjossa, kuului Oljonan ääni niin
selvänä ja sanat eroittautuivat niin tarkkaan, että tuntui, kuin
olisi hän huudellut juuri siinä puun takana. Silloin me nopeasti
riensimme rannalle. Vesi valui ruumiiltamme hiekalle. Auringon
lämpö kuivasi ne pikemmin kuin mikään lakana sitä olisi tehnyt, ja
taitavin totutuin liikkein me pian puimme yllemme yksinkertaisen
vaatetuksemme, jonka jälkeen me terveinä, onnellisina käsi kädessä
juoksimme kotiin.

Mutta tällä kerralla ei uinti oikein tahtonut sujua. Liikkeeni
tuntuivat kahlehdituilta. Olin kömpelö, ikäänkuin ruumiini olisi
käynyt raskaammaksi.

Niin, niin, se johtui siitä, että sydämelläni oli kivi. Sitäpaitsi
kului aika tuossa autuaallisessa polskuttelemisessa lammen
lämpöisessä vedessä huomaamattoman nopeaan ja minä tiesin sen olevan
viimeisen päivän, jonka Marinkan seurassa sain viettää ja sen vuoksi
olisin vaistomaisesti halunnut sitä pidentää mahdollisimman paljon.
Marinkan hämmästykseksi nousin aivan odottamatta vedestä rannalle ja
istahdin hiekalle.

Näin, miten Marinkan pää kohosi ja kuinka kummastuneena ystäväni
suuret, tummat silmät minuun katsoivat.

-- Joko sinä nyt? kysäsi hän avuttomalla äänellään,

-- Ei haluta... Ääneni kajahti surullisena vastoin tahtoani.

Marinka aavisti jo jotain. Hän ei virkkanut mitään, mutta silmiin
ilmestyi varjo. Hän oli ihmeteltävän herkkä tulkitsemaan ääneni
vivahduksia. Tiesin hänen heti uivan rantaan ja nousevan maihin.
Hänestä oli uinti samoin kuin kaikki muukin jostain merkityksestä
ainoastaan yhdessä ollessamme. Yksin jäätyä kadotti se heti
viehätyksensä.

Nyt on hän jo rantahiekalla, istuu siinä tavalliseen tapaansa, pienet
jalat eteenpäin ojennettuina, hänen silmistään näen hänen odottavan
minulta jotain ikävää. Hän melkein jo tietääkin, mistä on kysymys, ja
kertoessani hänelle asian, en todellisuudessa kerro hänelle mitään
uutta.

-- Joko huomenna? virkahtaa hän, eikä sen enempää. Mutta silmissä
kuvastuu kokonainen surun valtameri. Marinka on tällä hetkellä
onnettomin olento.

Ajatukset eivät häntä luonnollisesti painostaneet. Vaikka luonto
olikin antanut hänelle järjen, oli se kuitenkin lapsen järki, eikä
se kyennyt selviin ajatuksiin pukemaan tunteitaan. Hän oli onneton
koko olemuksellaan. Hänelle kuvastui mieleen huominen päivä ja
sen jälestä kokonainen sarja toisia päiviä, viikkoja, kuukausia,
ehkäpä vuosiakin, jotka hän saa elää ilman minua -- yksin. Hänen
mielikuvituksensa ei kyennyt luomaan selvää kuvaa siitä, eikä hänen
sielunsa voinut näitä mielikuvitelmia sulattaa.

Hän kyyristyi kokoon, olkapäät kohosivat, pää uppoutui niiden väliin
ja näytti käyneen vieläkin pienemmäksi. Kasvoissa kuvastui hänen
sielunsa koko surkeus ja silmät täyttyivät kyynelistä.

Niin viivyimme kauvan, kauvan, Herra tiesi kuinka kauvan, unohtaen,
että olimme molemmat alasti, että istuimme hiekalla ja näytimme
siinä nähtävästi sangen hassunkuriselta parilta. Vaieten me elimme
eron tunteen. Siitä emme osanneet puhua. Me osasimme loppumattomiin
puhella kaikista lapsellisista tyhjänpäiväisistä asioista, mutta
tämä oli jotain syvempää, se oli todellista surua eikä meillä sitä
varten löytynyt sanoja. Minun oli vaikea olla. Sydäntä kouristi ja
itku pyrki niin kauheasti, niin vastustamattomasti esille. Mutta olin
mies, jonka vuoksi hillitsin itseni. Äkkiä kuului Oljonan kimakka
ääni.

-- Vladja, Marinka, päivälliselle! Me heräsimme. -- Nytkö jo?
huudahti Marinka ryhtyen nopeasti pukeutumaan. -- Milloin se aika oli
noin kulunut?

Todellakin, miten huomaamattomasti aika oli vierähtänyt. Nyt olemme
jo pukeissa ja lähdemme kotiin käsi kädessä tavalliseen tapaamme,
mutta kulkumme ei ole yhtä nopeaa kuin ennen. Me hyvästelemme,
hyvästelemme koko ajan aina siitä hetkestä saakka kun ilmaisin
Marinkalle katkeran totuuden.

Koko päivänä emme sitten puhuneet enään mitään toisillemme. Joku
tuntematon kaiho ahdisti sielujamme. Marinkan silmät olivat täynnä
pohjatonta surua ikäänkuin hän olisi selvästi tuntenut, että eroamme
ainaisiksi ajoiksi.

Ilta on tullut ja lähtövalmistukset alkavat. Äiti puuhailee
alusvaatteitani järjestellessään, asettaa kirstuun lukemattomia
pikku esineitä. Marinkalta ja minulta ryöstettiin aikaa lähettämällä
minut makuulle tuntia aikaisemmin kuin oli tapana. Huomenna on
noustava aikaisin ennättääkseen laivalle läänin pääkaupunkiin kello
kahdeksaksi aamulla. Kaupunkiin oli kaksikymmentäviisi virstaa.

Aamu valkeni. Minut herätettiin kello viisi, jonka jälkeen nopeasti
join teeni. Isä vielä jakeli joitakin aikaisemmin unohtuneita
käskyjä vanhimmalle työnjohtajalle poissaolonsa ajaksi. Ajopelit
kolmivaljakkoineen odottavat rappujen edessä. Hyvästelen äitiä,
joka antaa minulle siunauksensa kädessään pieni pyhäin kuva, jonka
ripustaa kaulalleni ja työntää paitani alle paljasta ihoani vasten.

Rakastin äitiäni, mutta antauduin tuskin ollenkaan tuon liikuttavan
jäähyväistunnelman valtaan. Sydämessäni alkoi kasvaa rauhattomuus,
joka vähitellen muuttui kauhuksi tai jonkinlaiseksi epätoivoksi.
Missä oli Marinka? Eikö häntä olisikaan herätetty? Emmekö pääse
jäähyväisiäkään sanomaan?

Samassa kuulin, miten ovi takanani melkein kuulumattomasti narahti.
Katsahdin taakseni: pieni olento oli tullut huoneeseen ja seisoi
kynnyksellä. Häntä ei tietysti kukaan ollut herättänyt, kukapa
kesken kiireiden olisi joutanut sellaista ajattelemaan? Mutta hän
oli itse herännyt oikeaan aikaan, hypähtänyt vuoteestaan ja peljäten
myöhästyvänsä oli tuskin malttanut heittää yllensä pumpulimekkonsa.
Hänen pienet jalkansa olivat paljaat. Surullisilla kasvoilla huomasi
selvästi äskeisen unen jälkiä, mutta suuret silmät katsoivat minuun
terävästi, ikäänkuin haluten sanoa minulle paljon, paljon...

Isä kiirehti jo, äristen myöhästymisestä. Äiti teki vielä
ristinmerkin, mutta Marinka odotteli.

-- Hyvästelkää nyt... sanoi äiti.

Menin Marinkan luo ja silloin alkoi itku tukahduttaa minua ja
kyyneleet valuivat vastustamattomana virtana silmistäni.

-- Hyvästi, Marinotshka...

En muista, ehdimmekö suudella toisiamme. Silmissäni sameni kaikki, en
nähnyt mitään. Isäkö vai äiti lienee minut taluttanut huoneesta ulos
ja asettanut minut ajopeleihin istumaan.

Muistan kuitenkin, miten pikkuinen olento itkettynein kasvoin
ja paljaine jalkoineen seisoi ja pihalla rappujen luona katseli
minuun taukoamattomasti kyyneleisiliä silmillään, ja kun ajopelit
jo liikahtivat ja olivat portin ulkopuolella ja hevoset nopeassa
ravissa kiidättivät niitä leveää tietä myöten, tunsin kauvan, että
siellä jälelläni, metsän taakse jääneen talomme portin sisäpuolella,
yhä vielä liikkumattomana seisoi paljasjalkainen, kalpea tyttönen
ajatuksissaan saattaen minua kaukaiselle -- kuten sittemmin
osoittautui -- liiankin kaukaiselle matkalleni.

Hyvästi, Marinka. Hyvästi lapsuuteni, tahraton puhtauteni... jätin
sen sinne Marinkan sydämeen.

Pyörien kolinassa isäni vieressä istuessani itkin hiljakseen isäni
minua ankarasti nuhdellessa.

-- Lakkaa jo itkemästä kuin tyttö; älä unohda, että olet mies...
Ethän ikääsi voi toimettomana olla ja äidin hameessa riippua. Eihän
sinua pakkotyöhön viedä vaan kouluun, missä sinusta tehdään ihminen...

Isäni ei ollut tyhmä mies, järkeä oli luonto hänelle kyllä antanut,
mutta hän oli uppoutunut tilan hoitamisvelvollisuuksiinsa ja
isännöitsijäajatuksiinsa. Hänellä ei ollut aikaa syventyä asioiden
ytimiin, kaikki elämän totuudet hän otti vastaan sellaisina,
jollaisiksi ne jokapäiväinen järki oli muodostanut. Hän oli syvästi
vakuutettu siitä, että koulu tekee minut ihmiseksi. Jospa hän
olisi voinut aavistaa, millaisena tärveltynä olentona odottamansa
ihmisen asemasta tuo koulu muutaman vuoden kuluttua minut hänelle
antoi, olisi hän, siitä olen vakuutettu, mieluummin jättänyt minut
ainaisiksi ajoiksi Marinkan seuraan.

Saavuimme läänin pääkaupunkiin. Sitten laivalle. Kahdeksantuntinen
laivamatka. Sen jälkeen pieni levähdys erään toisen kaupungin
matkailijakodissa. Sitä seurasi koko yön kestävä junamatka rautatien
vaunussa ja niin olimme suuressa, vilkkaassa kauppakaupungissa, jossa
oli isoja monikerroksisia taloja, erinomaisesti kivitettyjä katuja,
kauniita toreja, suurilukuinen väestö, joka kuumeentapaisesti liikkui
kaduilla joko jalan tai ajopeleissä.

Rautatien asemalta me ajoimme tätini, isäni sisaren, asunnolle.
Samana iltana isäni matkusti ensimäisessä lähtevässä junassa takaisin
rientäen samaa tietä taaskin velvollisuuksiaan täyttämään.



3.


Suoritettuani kaiken sen, mitä tarvittiin ollakseni arvokas astumaan
lukion ensimäiselle luokalle, puettuani ylleni uuden vormupukuni,
asetettuani selkääni laukun, jossa oli uuden uutukaisia kirjoja
ja ollessani näin ensikerran lähtövalmiina lukioon mennäkseni --
pysähdytti minut tällä välin ruokailuhuoneessa teepöydän ääressä
sanomalehteä lukemassa istuva tätini mies, jota puhuttelin sedäkseni
ja lausui:

-- Kuule Vladimir! Tiedän, että olet hyvä poika ja tullee sinusta
ilmankin hyvä oppilas, kuitenkaan et sinä saa koskaan unohtaa että
asut setäsi luona, joka ei ole mikään ensimäinen vastaan tuleva
kulkuri, vaan on huomattavassa asemassa kaupungissa ja että jokainen
harha-askel lukiolaisena sinun taholtasi tulee setäsi hyvälle nimelle
olemaan tahrana. Pidä se mielessäsi.

Tämä oli sedän ensimäinen huomattavampi puhe minulle. Ja vakuutan sen
painuneen syvälle sieluuni ja moni harha-askel jäi juuri sen vuoksi
ottamatta.

"Sinä et saa koskaan unohtaa", oli setäni lausunut minulle, enkä
minä sitä milloinkaan unohtanutkaan, ja kun joskus joku "pikkusynti"
oli kysymyksessä, kuvastui heti mieleeni setäni "hyvä riimi"
jostakin syystä; suurena lumivalkoisena paperiarkkina, jossa oli iso
mustepilkku -- tahra -- minun "pikkusyntini" aiheuttama. Ihmeteltävän
huolellisesti minä varjelin tuota setäni valkoista paperiarkkia.

Setäni nimi oli Nikodim Kondratjevitsh ja sukunimensä -- Maksjutin.
Hänen asemansa kaupungissa oli todellakin sellainen, ettei hän
ollut ensimäinen vastaantuleva kulkuri. Hän oli johtajana jossakin
valtiolaitoksen osastossa, joka toimi, kaikesta ihmisten osoittamasta
kunnioituksesta päättäen, oli nähtävästi erikoisen suuriarvoinen.

Hän polveutui hengellisestä säädystä, oli ollut joskus
seminaarissakin, vaikka sittemmin oli suorittanut yliopiston
oppijakson sekä käynyt pitkällisen virkamieskotikin, josta kaikesta
huolimatta hänessä vielä oli jäljellä ulkonaista luontaista
tottumattomuutta ja kömpelyyttä sekä intohimoa pitkiin puheisiin
ja vanhentuneiden sanojen käyttämiseen. Hänellä oli luullakseni
"kenraalin" arvo, koska häntä puhuteltiin "ylhäisyytenä". Hän ei
mielellään muistellut seminaarilaisaikaansa ja ettei se muistuisi
toistenkaan mieliin, esiintyi hän sangen suurellisesti, käyttäen
puheessaan ranskalaisia sanoja. Hän ei pitänyt sukuperästään.

Heillä oli valtion asunto, jossa oli kahdeksan huonetta, niissä he
asuivat kahden, lapsia heillä ei ollut. Sen vuoksi he olivatkin
ottaneet minut luokseen.

Minun täytyy nyt kertoa, millaiseksi olin kuvitellut koulua
siihen saakka, kun sinne jouduin. En tiedä, miten se mielipide
oli muodostunut. Ehkä siihen vaikutti isäni vakuutus siitä, että
koulussa minusta tehdään ihminen. Ehkä minun yleiset tietoni siitä,
että siellä opetetaan kaikkea, tyhmistä, sivistymättömistä pojista
tehdään oppineita, sivistyneitä ihmisiä. Kaikki tämä kuvastui
minulle todellisena hyvänä, minkä vuoksi koulukin oli mielestäni
paratiisin tapainen: johtajat ja opettajat olivat ystävällisiä,
hyviä, hyväntahtoisia, viisaita, ajattelivat vain, miten tehdä
oppilaille jotain hyvää. Johtajaa (tiesin päämieheni olevan johtajan)
luulottelin yleväksi vanhukseksi harmaine partoineen ja suopeine,
ystävällisine silmineen.

Kuvittelin oppilaat hänen ympärillään luottavaisina turvautuvan
häneen aivan kuin isäänsä, hän silittelee heidän päitään, lohduttaa
surullisia ja opettaa oppimattomia.

Koulun tarkastaja huolehtii aina siitä, etteivät oppilaat olisi
minkään puutteessa, ettei kukaan heitä loukkaisi ja etteivät he
itsekään toinen toistaan loukkaisi. Jos oppilaalle jotain tapahtuu,
rientää hän heti tuon hyvän tarkastajan luo ja hän tutkii silloin
huolellisesti asian ja saattaa sitten kaikki oikeudenmukaiseen
järjestykseen.

Ja opettajat sitten -- oh, heistä olin ensiksikin ajatellut, että
heillä oli päässään kaikki maailman viisaudet ja että he eivät olleet
ihmisiä vaan tuollaisia kahdella jalalla liikkuvia järkiolentoja. He
tietävät äärettömän paljon ja kun alkavat luokalla puhua, niin saa
vain tavoitella sanoja, sillä jokainen sana on kallisarvoista tietoa.
Jokaisesta tällaisesta sanasta oppilas viisastuu tunnittain eikä vaan
päivittäin.

Ja kaiken tämän avulla meistä pojista tehdään ihmisiä, kuten isä oli
luvannut. Tunnustan, että luotin tähän kaikkeen suuresti.

Nyt olen luokalla. Ensimäiseen luokkaan kuului etupäässä, niin
omituiselta kuin se kuulostaneekin, "vanhuksia" tai toisin sanoen
sellaisia, jotka olivat jo olleet yhden tai kaksikin vuotta
valmistavalla luokalla. Meitä oli vain viisi, jotka olimme tulleet
suoraan kodeista. Vanhuksia oli paljon -- noin kuusikymmentä henkeä.

Aluksi me uudet tulokkaat seisoskelimme syrjässä. Me tutustuimme heti
keskenämme ja puhelimme erittäin säädyllisesti, tehden kysymyksiä
papoista ja mammoista, siskoista ja veikoista. Muun muassa kerroin
heille, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta, ainoastaan Marinka.
Tämä sai heidät jostakin syystä suuresti ihmettelemään.

Sitten jouduimme enemmistön vaikutuksen alaisiksi. Vanhukset vetivät
meidät joukkoonsa ja tutustuttuaan meihin alkoivat meitä "opettaa".

Tällöin, jonkun neljännestunnin kuluessa, sain tietää sellaisia
asioita, joita elämä ei vielä ollut ehtinyt opettaa minulle
niiden kymmenen vuoden kuluessa, jotka olin elänyt. Olihan se
ymmärrettävissä: kotona, äidin siipien suojassa, käsikädessä
Marinkani kanssa, kuvastuivat minulle vain elämän hyvät puolet...
Täällä jokainen ikäänkuin olisi kilpaillut esittääkseen minulle sen
saastaisimmat pimennot.

Jälkeenpäin olen usein muistellut tuota päivää ja erittäinkin tuota
neljännestuntia sekä sitä, miten oli mahdollista, että nuo aivan
nuoret vesat -- kaikkihan olivat vasta kymmenen vuoden ikäisiä,
ainoastaan kaksi luokalle jäänyttä olivat vanhempia -- olivat noin
tietoisia kaikesta säädyttömimmästä loasta? Tuntui siitä kuin se ei
olisi ollut mitään satunnaista, vaan että joku erikoisesti siitä
olisi huolehtinut ja valikoimalla valinnut aina sen, mikä oli
likaisinta.

Itsessään se oli kokoelma asioita, jotka eivät olleet missään
keskinäisessä yhteydessä, tunkio, johon oli kaadettu kaikenlaiset
jätteet. Jokainen koki parastaan saadakseen ahdetuksi minun päähäni
mahdollisimman paljon tuota lokaa, pitäen ikäänkuin velvollisuutenaan
tahrata sieluni mitä mustimmaksi.

Sain tietää johtajan olevan vanhan hölmön, jonka vuoksi hän oli
helpommin petettävissä kuin viisivuotinen lapsi. Sen ohella minulle
kerrottiin useita kuvaavia esimerkkejä siitä, miten lukiolaiset
olivat menetelleet sopimattomasti aivan hänen nenänsä edessä, ilman
että hän huomasi mitään.

Samalla sain myös tietää, että tarkastaja oli punatukkainen, ilkeä
koira, että hänen vaimonsa oli häntä paljoa nuorempi ja kaunis, sekä
ettei hän voinut miestään sietää vaan petti häntä.

Hän on suhteissa historian opettajan Kudejarovin kanssa ja viime
vuonna syntynyt pikku tyttö ei olekaan tarkastajan vaan Kudejarovin
lapsi, ja onkin lapsi hänen näköisensä.

Tämä kerrottiin minulle erikoisen merkitsevällä äänen painolla,
erittäin tärkeänä ja suuressa salaisuudessa pidettävänä asiana.
Minä vaan en käsittänyt siitä mitään. Tällaisia mielikuvia ei minun
aivoissani silloin ollut olemassa, jonka myös avomielisesti heille
tunnustin. Kysyin:

-- Kuinka hän voi olla suhteissa historianopettajan kanssa, kun hän
on tarkastajan vaimo?

Tuossa kysymyksessä vainusivat he piilevän pohjattoman tyhmyyden ja
äärimmäisen tietämättömyyden.

-- Miten tyhmä oletkaan! -- Eihän hän tietysti ole aikonutkaan asua
Kudejarovin luona. Hän asuu valtion asunnossa, tuossa rakennuksessa,
joka näkyy, -- siinä on tarkastajan asunto; mutta tyttö on historian
opettajan näköinen... Ha haa, ymmärrätkö nyt?

-- Miksi tyttö on hänen näköisensä?

-- No siksi kun... Ei, sinä olet liian tyhmä... Tiedätkö sinä edes,
miten lapset syntyvät?

-- Minut on tuonut äidille haikara -- sellainen iso lintu, se asuu
meidän katollamme.

-- Voi, voi! Minkälaisia satuja hän meille kertoo. Hyvät ihmiset,
hän ei vielä tiedä, miten lapset syntyvät. Veikkonen, haikarajuttu
on valetta. Lapset syntyvät siitä, kun isä ja äiti makaavat yhdessä
vuoteessa.

Tuo tieto ei vaikuttanut sieluuni ollenkaan. En ymmärtänyt sitä
lainkaan. En ollut vielä kypsynyt omaksumaan sitä. Se jäi vain
aivoihini vallaten siellä huomattavan sijan itselleen. Tuota
tutustumista elämän huonoihin puoliin jatkui, mutta järkeni, joka
jo silloin alkoi käydä uteliaaksi, askarteli nyt vain tuossa
ihmeellisessä lastensyntymiskysymyksessä.

Sain tietää, että laskennon opettaja usein myöhästyy tunnilta, että
hänellä on joku sisustauti ja että hän istuskelee puolitunnittain
eräässä sopimattomassa paikassa. Minulle kerrottiin myöskin,
että luokka-opettaja Vanjushkinin läheisyydessä, tämän puhuessa,
löyhkää aina, minkä vuoksi häntä ei nimitetty Vanjushkiniksi vaan
Vonjutshkiniksi. [Vonjutshkin johtuu venäläisestä sanasta vonj haju.
Vonjutshkin siis samaa kuin Hajunen. Suom. muist.]

Tarvinnee tuskin mainita, että sanavarastoni rikastui yhdellä
kerralla lukuisilla sanoilla. Ne olivat kaikki minulle siihen saakka
tuntemattomia ihmisruumiin osien nimityksiä, joissa tapauksissa
minä olin käyttänyt kokonaan toisia sanoja ja nimittäessäni niitä
nyt omalla tavallani, alkoi koko luokka minulle nauraa, joten minun
ehdottomasti täytyi muuttaa puhekieltäni.

Viimeksi annettiin minulle eräs täysin pätevä tieto nimittäin, että
parhain ihminen koko lukiossa oli opettaja Tshuprenko, että hän
ryyppäili mielellään eikä oikeastaan koskaan ollut selvänä ja että
hän katsoo kaikkea "läpi sormien".

Kaikki saamani tiedot painoin mieleeni, mutta lasten syntymisjuttu
ei antanut sijaa muille ajatuksille. Muistelin äitiäni, jonka silmät
niin rehellisinä ja vakavina olivat katselleet hänen viehättävästi ja
seikkaperäisesti kertoessaan siitä, miten valkoinen lintu, haikara,
jolla oli iso musta pyrstö, kerran hänen istuessaan puistossamme oli
laskeutunut korkeuksista maahan, asettaen aivan hänen vierelleen
pensaan juurelle pienen pojan. Hän kertoi, miten tuo pikku poika oli
avuttomana itkenyt ja pikku kätösillään huitonut, miten hänen tuli
sääli poikasta, jonka vuoksi oli ottanut hänet luokseen, antanut
hänelle nimeksi Vladja ja että tuosta muodostuin sitten minä.

Lähipitäen samaa tiesin myös Marinkan maailmaan tulemisesta, sillä
eroituksella vain, että hänet oli tuonut kurki eikä haikara. Eikä
meille ollut salaisuutena sekään, että lapset yleensä tulevat
maailmaan samalla tavalla.

Ja nyt tuo kaikki yhdellä iskulla selitetään "saduksi", tai toisin
sanoen, että äitini oli minulle valehdellut, ja kuitenkin olin
pitänyt häntä rehellisimpänä ihmisenä maailmassa. Tämä juuri
vaikutti, että tuo ajatus niin lujasti painui mieleeni ja teki minut
niin rauhattomaksi.

Olimme tunnilla, en muista mikä tunti meillä oli, mutta muistan,
että laskennon opettaja, hän, jolla oli sisustauti, ei ollut
saapunut. Koko luokka oli tyytyväinen valmistautuen kuluttamaan
tunnin huvittavassa puhelussa, kun äkkiarvaamatta saapui johtaja.
Sain tietää hänen usein niin tekevän, silloin kun opettajat olivat
sairaita. Näin menetteli hän koska oli vakuutettu, että toimettomuus
on lasten järjelle turmiollinen, jonka vuoksi hän aina huolehti
siitä, että heillä olisi jotain tehtävää. Itse hän opetti kreikan
kieltä, jota ensimäisen luokan ohjelmassa ei vielä ollut, laskennossa
ei hän taas kyennyt antamaan opetusta, joten hän käytti ajan
opettavaan keskusteluun.

Tällä kerralla käytti hän hyväkseen sitä seikkaa, että luokalla
oli uusia tulokkaita, jotka tarvitsivat ohjeita. Hän ryhtyi niitä
antamaan.

Kuuntelin tarkkaavaisesti; sinä päivänä saamistani tiedoista
huolimatta, kuvastui johtaja kuitenkin sielussani hyvänä isänä, joka
tahtoo tehdä minusta ihmisen. Ja kaikki se, mitä hän puhui, oli
täysin sopusoinnussa tuon mielikuvani kanssa. Hän puhui koko ajan
rehellisyydestä, säädyllisyydestä, hyvyydestä, luottavaisuudesta sekä
yleensä sellaisista asioista, joita minä pidin hyvinä.

Hän puhui sujuvasti, koruttomasti, pehmeästi, joten häntä mielellään
kuunteli. En käsittänyt, miksi toverit olivat niin vakuuttavasti
väittäneet häntä tyhmäksi. Yhtäältä tuntuivat nuo eittämättömät
totuudet, joista hän meille puhui, lapsellisen ymmärrykseni mukaan
olevan saavuttamattoman viisaita, ja toisaalta en silloin vielä
tietänyt noita puheita hyvästä käytöksestä, avomielisyydestä
johtajoita kohtaan, ahkeruuden etuisuuksista opiskelussa laiskuuden
rinnalla jo aikoja sitten keksityiksi ja hänen vain märehtivän niitä
vanhoina puruina. Olin vakuutettu siitä, että hän oli itse tuon
kaiken ajatellut.

Hänen ulkomuotonsa ei vastannut mielikuvitelmaani. Hänellä ei ollut
pitkää, harmaata partaa, ja hänen ylenmäärin kohotetut olkapäänsä,
jotka pitivät päätä pystyasennossa, sekä teennäisesti törröttävät
huulensa vaikuttivat, ettei näyttelemänsä arvokkuus johtunut hänen
luonnollisesta ruumiinrakenteestaan.

Hän oli lyhyt ja paksu, kasvot turvottuneet, sileiksi ajellut, silmät
pienet ja rasvettuneeseen lihavuuteen uponneet, kulmakarvat vaaleat,
ollen tuskin huomattavissa. Otsa oli matala, pyöreän ulkoneva, tukkaa
oli vain ohimoilla ja niskassa, muu osa päästä kiilsi kuin norsunluu.

Hänellä oli yllä metallinapeilla koristettu virkatakki, laskoksisista
liepeistä huomattavasti pullisti esiin pyöreähkö, tasaisesti kasvanut
vatsa. Lumivalkealla rinnustimella, aivan kaulaliinan alla riippui
punaisessa nauhassa ritarikunnan merkki.

Tästä huolimatta, kuunnellessani hänen puhettaan, totuin hänen
ulkonäköönsä, päättäen hänen mielikuvitukseni mukaisesti olevan
nerokkaan ja hyvän, joten odotin, milloin hän alkaa päätämme
silitellä.

Mutta tapahtui kokonaan toista. Tapahtui seikka, joka äkkiarvaamatta
antoi sysäyksen lukiolaistunteilleni ja ajatuksilleni.
Tyhjänpäiväinen seikka itse asiassa, mutta se vaikutti sieluni
kehitykseen voimakkaammin kuin mikään muu koko kouluajallani. Ensin
se ruhjoi ja hämmensi kaikki käsitykseni, aukaisten sen jälkeen
silmäni.

Tunti oli jo loppumaisillaan. Johtaja puhui luottavaisuudesta
vakuuttaen, ettei kukaan niin hyvin ymmärtäisi väärinkäsityksiä, kuin
meitä johtamaan asetettu lukion päällystö yleensä sekä erikoisemmin
hän, jumalan meille antamana toisena isänä. Sen vuoksi on meidän,
aina kun ilmenee joku kysymys, jota emme itse kykene ratkaisemaan,
käännyttävä rehellisesti ja avomielisesti häneltä neuvoa kysymään,
täysin uskoen hänen isällisesti meitä ohjaavan.

Aivoni itsepintaisesti askartelivat tuossa minua niin järkyttäneessä
lasten syntymisessä. En mitenkään voinut sulattaa ajatusta, että äiti
minua petti.

Johtajan kehoitettua kääntymään häneltä neuvoja saamaan epäselviin
asioihin, tiesin, mitä minun oli tehtävä. Hän vielä vahvisti tuota
sanoessaan:

-- Ehkä joku teistä haluaisi nyt jo kysyä minulta jotain?

Nousin seisoalleni.

-- Onko sinulla kysyttävää?

-- Niin, herra... johtaja... minä... minä... tahtoisin...

-- Hyvä! Kysy vaan! Johtaja lausui nyökäyttäen hyväntahtoisesti
päätään ikäänkuin tahtoen sanoa: siinä näette hyväksyttävän esimerkin
luottavaisuudesta.

-- Niin, minä, herra... johtaja... minä ajattelin, että...

-- No, no, älä ujostele, puhu yksinkertaisesti. Minä kyllä käsitän,
ymmärrän kaikki. Sellaista asiaa ei ole, josta ei minulle saattaisi
puhua, kehoitti johtaja minua isällisesti, joten aloinkin puhua
rohkeammin ja selvemmin: -- Minä ajattelin, että haikara tuo
lapsia... Se on sellainen iso lintu, jolla on pitkä nokka... Mutta
nyt... sanovat... sanovat... ettei se ole totta.

-- N--jaa... sitäkö. Lausui johtaja jonkunlaisella honisevalla
äänellä ja hänen pienissä silmissään välähti huolestuneisuus. -- No,
no... ja mitä sitten?

-- Että se muka johtuisi siitä, kun isä ja äiti nukkuvat yhdellä
vuoteella.

-- Mitä?

Tuo "mitä" oli sellainen, että heti käsitin koko syyllisyyteni ja
silmissäni alkoi pyöriä vihreitä renkaita. Johtajani punastui äkkiä
kuin keitetty rapu ja hypähti paikaltaan. Hänen silmänsä pullistuivat
hetkeksi rasvettuneista, pöhöisistä kehyksistään näyttäen varsin
peloittavilta. Hän löi nyrkkiään pöytään.

-- Ilkeä... Turmeltunut poika... Piimäsuu vasta ja ajattelee jo
tuollaisia asioita... Miten uskalsit sinä: Miten sinä rohkenit? Kolme
tuntia saat jälki-istuntoa. Mene heti johtajan huoneeseen... Hiljaa,
kelvottomat!

Tämä oli sanottu tovereilleni, jotka sanojeni jälkeen aivan, kuin
yhtenä miehenä piilottivat päänsä miltei pulpettien alle, peittivät
suunsa kämmenillään, mutta voimattomina hillitsemään itseään
purskahtivat naurun hihitykseen.

Johtaja täynnä vihaa, suuttumusta ja inhoa lähti luokalta...
Käännähdin. Toverini pitelivät vatsaansa naurusta, mutta minä olin
sangen vakava. En käsittänyt tehneeni mitään naurettavaa.

-- Kylläpä osasit!... Sitä voi sanoa "avomielisyydeksi",
"luottavaisuudeksi"... Ha, haa! joka taholta sateli huomautuksia ja
luokassa vallitsi tavallisuudesta poikkeava hilpeys.

Sisään riensi luokkaopettaja Vanjushkin liikutettuna ja hämillään,
otti minua kädestä kiinni ja kuljetti pitkän käytävän läpi.

-- Mitä sinä siellä teit? kysyi hän, jonka aikana tulin vakuutetuksi
siitä, että oppilaat eivät ole turhaan muuttaneet hänen nimeään niin
epämiellyttäväksi. Hänellä oli todellakin suuri vika.

-- Millä sinä vihoitit johtajan? Hän on pois suunniltaan...

Mutta siitähän juuri en ollut selvillä, millä olin johtajan
vihoittanut. Kädestä pitäen minut talutettiin johtajan työhuoneen
läpi opettajahuoneeseen, missä innokkaasti poltettiin tupakkaa, ja
missä virkapukuiset opettajat puhuivat keskenään kovaäänisesti.

Johtaja istui jo kirjoituspöytänsä ääressä polttaen savuketta. Hänen
vihansa ei nähtävästi ollut pitkällinen. Mutta sisäänastuessani hän
rypisti vaaleahkot kulmakarvansa, ja matala, ulkoneva otsansa muuttui
viideksi ainoaksi laskokseksi.

-- Kutsukaa tänne Gerasim Antonovitsh, lausui johtaja Vanjushkinille.
Hän poistui ja hetken kuluttua tuli huoneeseen pitkäkasvuinen,
kumarainen, pitkäkätinen ja ruumiinrakenteeltaan sangen omituinen
olento, punatukkainen tarkastaja Gerasim Antonovitsh.

-- Tule tänne! lausui minulle ankarasti ja halveksien tarkastaja, kun
seisoskelin hiljaa ovella.

Menin lähemmäksi. Ja silloin alkoi typeryydessään mitä sopimattomin,
tarkkaamattomuudessaan mitä epäinhimillisin ja epähieno, sitä ennen
tuntemattomien, käsitteiden kylväminen sieluuni.

-- Sano, ymmärrätkö, mitä puhut? Kysyi minulta johtaja.

-- Ymmärrän! vastasin minä.

-- Ym--mär--rät? huudahti johtaja kauhun sekaisella hämmästyksellä.

-- Oletko vanhakin?

-- Kymmenen vuotias.

-- Ja sinä ymmärrät jo _tuollaista?_ Viheliäinen poika! Tiedättekö
Gerasim Antonovitsh, mitä hän puhui? Hän sanoi, ajatelkaa... Lasten
syntyvän siitä, että isä ja äiti... mitenkä se olikaan... niin, niin,
isä ja äiti nukkuvat yhdessä sängyssä...

-- Todellako? virkkoi tarkastaja ja hänen punertavat harjaksiset
viiksensä alkoivat liikkua ja niiden takana hän hymyili omituisesti.

-- Ajatelkaahan, koko luokan kuullen! Ja sitä tehdessään katsoo
suoraan silmiin. Ei räpäytä silmääkään. Mutta ymmärrätkö edes, miten
hävytöntä se on?

-- En... en minä... ymmärrä! vastasin tavoitellen, kun oloni alkoi
tuntua vaikealta.

-- Ihmeellistä. Mutta sinun täytyy tietää, onneton, että sellainen on
hävyttömyyttä... Ymmärrätkö? Hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä,
ala-arvoista ja ettei niistä asioista kunnon poika saa puhua. Hän
ei saa sellaisesta mitään tietää... Ymmärrätkö? Jos tiedät jotain,
niin täytyy sinun unohtaa se... Heti paikalla unohtaa! Ymmärrätkö?
Huomaatko?

Tunsin veren pakenevan kasvoiltani ja jalkani vapisevan. Vaistomainen
tunne sisimmässäni sanoi, että minulle tehdään jotain iljettävää. En
vastannut enään kyselyihin.

Tarkastaja oli ääneti, mutta johtaja yhä puhui. Hän puhui nykyisten
lasten ennenaikaisesta turmeltuneisuudesta ja siitä, miten lukiota
aiheettomasti syytetään turmiollisesta vaikutuksesta.

-- He tulevat tänne jo ytimiin saakka turmeltuneina. Tässä on teille
esimerkki: tämä poika on uusi tulokas. Hän tulee tänne suoraan
kodista ja on jo valmis. Hän on jo myrkytetty. Saat tänään kolme
tuntia jälki-istuntoa ensimäiseksi kerraksi: mutta varo itseäsi,
toisella kerralla käy pahemmin. Mikä on sukunimesi?

Mainitsin nimeni.

-- Kenen luona asut?

-- Setäni luona.

-- Kuka on sitten setäsi?

-- Maksjutin on setäni.

-- Kuinka? Onko Nikodim Kondratjevitsh sinun setäsi? Asutko sinä siis
hänen luonaan?

-- Niin, asun sedän luona.

-- Hm... E--ee... En tiennyt tuota. Nikodim Kondratjevitsh on sangen
arvokas, sangen kunnioitettava ihminen...

Nyt johtaja äkkiä jostain syystä kävi ystävällisemmäksi. Hänen
äänensävynsä ei ollut enään niin ankara. Nähtävästi oli setäni
todellakin suuresti kunnioitettu, ja etenkin, kuten nyt huomasin,
suuresti vaikuttava henkilö.

-- Niin, Nikodim Kondratjevitsh on erinomaisen kunnioitettava
henkilö... Sääli, sääli, että hänellä on tuollainen sukulainen...
Säälittää suuresti... Mene! Luokan jälkeen saat istua pari tuntia...
Tai -- ensimäisellä kerralla riittää tuntikin... Miten sääli... miten
sääli! Mene!

Poistuin. Luokalla eivät uskoneet minun lapsellisuuteeni, kaikki
olivat vakuutetut siitä, että olin tehnyt tuon "temppuna", pitäen
minua tavattoman rohkeana ja yleensä reippaana poikana. Minut
hyväksyttiin heti ensimäisenä päivänä, mikä oli tärkeää tulevalle
toveruusuralleni.

Tuntien loputtua jäin yksin luokkaan rangaistukseksi. En muista nyt
enään, mitä kaikkea silloin ajattelin yksin istuessani tyhjässä
luokkahuoneessa kädessäni joku oppikirja, jota luin. Muistan aivojeni
jännityksellä toimineen samassa kysymyksessä: miten oikeastaan lapset
sitten syntyvät maailmaan?

Olen vakuutettu, että jos johtaja silloin kysyessäni häneltä tuota
asiaa, olisi yksinkertaisesti vastannut -- mitä tahansa -- vaikka
niin, että lapsia tuovat isot linnut, tai vaikkapa olisi myöntänyt
sen, että sitä varten, vaadittiin välttämättömästi "papan ja mamman"
yhdessä nukkumista, olisin uskonut häntä ja uteliaisuuteni olisi
pitkiksi ajoiksi ollut tyydytetty. Jälkimäisessä tapauksessa olisin
ehkä surrut sitä, että äiti oli minulle puhunut valhetta, mutta
rakkauteni häneen olisi kaiketi löytänyt puolustuksia hänelle.

Mutta nyt -- nyt se kävi minulle kiusalliseksi kysymykseksi.
Omituisella suuttumuksellaan iski johtaja tuon kysymyksen syvälle
aivoihini, naulaten sen sitäpaitsi sinne terävin nauloin:
"hävyttömyyttä, saastaa, säädyttömyyttä, ala-arvoista". Silloin
olin selvillä siitä, että tulen hankkimaan tietoja itselleni
rauhoittumatta siksi, kunnes saan tietää koko totuuden.

Sieluuni oli heitetty myrkyllinen vihjaus. Niin lapsellista kuin
haikaran osallisuus minun maailmaan syntymisessäni olikin, oli
tuo selitys kuitenkin tyydyttänyt minua tähän saakka. Nyt sain
tietää, että syntymisestäni olin kiitollisuuden velassa jollekin
"hävyttömyydelle, saastalle, säädyttömyydelle, ala-arvoiselle", ja
nämä tiedot antoi minulle herra johtaja...

Palattuani kotiin tavallista myöhemmin en tietysti sedän tiedusteluun
vastannut totuuden mukaisesti vaan sanoin jonkun valheen. Tiesin nyt
elämässä olevan tapauksia, jolloin valhetteleminen on välttämätöntä.
Sellainen oli ensimäinen tuntini lukiossa.



4.


Ajatukseni viivähtivät tuon päivän tapahtumissa, koska silloin ensi
kertaa olin kuten saven palanen josta opettajani ja holhoojan:
ihmistä muovailivat. Yleensä kuluivat nämä neljä ja erittäin
ensimäiset kolme vuotta jotenkin tiedottomasti.

Vastaanottavainen sieluni imi ahnaasti itseensä kaiken, mitä sen
eteen kannettiin ja vähitellen, huomaamattani tapahtui minussa
muutos, josta itse en ollut tietoinen. Tiedän vaan, että minä
lukuvuoden loppupuolella en vähimmässäkään määrässä eronnut
koululaisista -- tovereistani. Ei ollut sanoja, joita en olisi
tuntenut tai ymmärtänyt niiden merkitystä, ei ollut myöskään
sellaista salaperäistä toimitusta, jonka suhteen olisin ollut
lapsellisen tietämätön. Tarunomaiset haikarat ja kurjet olivat
maailmankatsomuksessani joutuneet kokonaan syrjäytetyiksi.
Teoreettisesti olin kaikesta perillä. Setäni, jolle johtaja kerran
tavatessaan oli puhunut turmeltuneisuudestani, kertoen samalla
tapahtuman kokonaisuudessaan, kutsui minut työhuoneeseensa,
sulki sääperäisesi oven ja piti minulle pitkän esitelmän siitä,
miten äärettömän kauhistuttava käytökseni oli sekä selosti
turmeltuneisuuteni koko syvyyden. Sen jälkeen kuiskuttelivat he siitä
tätini kanssa.

En voi väittää, että kenelläkään opettajistani olisi ollut
erikoista vaikutusta minuun. Ensimäisen luokan oppilaana olin
liian vähäpätöinen kiinnittääkseni heidän huomiotaan, joten näin
heitä melkein joka päivä tuntematta heitä sittenkään. Tulin heitä
tuntemaan paljon myöhemmin mutta sitä paremmin. Tähän saakka tunsin
vasta johtajan ja tarkastajan, joiden kanssa olin tullut läheisiin
kosketuksiin.

Johtaja ei itse asiassa ollut ilkeä ihminen, mutta järkeä ei hänellä
todellakaan ollut, joten hän menetteli jokaisessa asiassa yhtä
taitamattomasti kuin minun lapsensyntymisjutussani.

Tarkastaja sitävastoin oli hermostunut, ilkeä ihminen, joka harjoitti
ilkeyttään ilman mitään järjestelmää tai suunnitelmaa. Ulkomuodoltaan
oli hän sangen epämiellyttävä, ja hänen kaunis vaimonsa ei pettänyt
häntä ainoastaan historianopettaja Kudejarovin, vaan melkein jokaisen
kanssa, ken siihen osotti halua. Hänen heikkoutensa oli siinä, että
hän rakasti vaimoansa. Tämän hänen henkilökohtaisen murhenäytelmänsä
vaikutukset eivät päässeet muualla puhkeamaan ilmoille kuin
oppilaiden kohtelussa.

Petettynä edellisenä iltana ja saadessaan tuosta petoksesta aamulla
tiedon, hän saapui luokalle vihasta kiehuen ja hyökkäsi raivostuneen
tiikerin tavoin turvattomien oppilaiden kimppuun. Kakkoset,
karsseri, johtajan luo ojennettavaksi kuljettaminen, ankarat kirjeet
vanhemmille, eroittamisuhkaukset -- kaikki ne olivat hänellä
jokapäiväisiä ilmiöitä. Sitä nähtiin aina ja siihen totuttiin.

Opetuksesta en muista mitään. Kaikki ne tiedot, jotka nyt omaan,
olen hankkinut jälkeenpäin toisista tietolähteistä. Muistini oli
erinomainen, joten osasin läksyni, suoritin joitakin tutkintojakin.
Ensimäisestä päivästä aina viimeiseen päivään saakka ei koulutyö
tuntunut minusta raskaalta vaan epämiellyttävältä. Yksikään aine
ei kyennyt saamaan mielenkiintoani herätetyksi. Yhtäkään päivää ei
ollut, jolloin olisin mielelläni lukioon mennyt, aina täytyi minun
pakoittaa itseäni, laiskasti ja väkinäisesti liikuttelin jalkojani:
menin täyttämään ikävää ja vastenmielistä velvollisuutta. Kaikkea,
mikä minua lukiossa ympäröi, katselin aivan kuin himmeän lasin
takaa...

Tuntuu, kuin noiden vuosien kuluessa aivoni eivät hituistakaan olisi
kehittyneet. Niihin ahdettiin erilaisten aineitten aloilta lukuisia
tietoja, jotka pysähtyivät kaikki sinne kuin täysinäiseksi sullottuun
säkkiin, enkä tiennyt, mitä varten niitä tarvittiin tai niihin
niitä käyttäisin. Kotona esitin kiitettävät arvolauseet, josta he
saattoivat päättää lukiossa suorittaneeni kaikki kunnollisesti.

Muistellessani tuota aikaa, kuvastuu se minulle sumuisena, pimeänä,
huomaan, että nuo neljä vuotta juuri sillä ikäkaudella, jolloin
sielu on luottavaisen herkku, koko maailman vaikutelmille, olivat
minulta kadonneet jäljettömiin.

Kokonaan toisellainen oli elämäni sedän kodissa. Samaan aikaan kun
minulta lukiossa vaadittiin vain koulutehtävien suorittamista ja
sääntöjen noudattamista, olin minä sedän kodissa ainaisen huomion
esineenä. En käsittänyt, miksi tätini ja erikoisemmin setäni niin
huolehtivat ei vain tavoistani ja puhekielestäni mutta kaikista
pikkuseikoistakin ulkomuodossani sekä vaatetuksessani. Näytti, kuin
olisi heidän tarkoituksenaan ollut uudesti muovailla minut kiireestä
kantapäihin saakka; he halusivat muodostaa ruumiinrakennettani sekä,
jos olisi ollut mahdollista, täyttää suoneni toisella verellä.

-- Rakas poika, sanoi minulle eräänä päivänä setäni: sinusta ei ole
mihinkään maalaistapoinesi, sinun täytyy syntyä uudestaan.

Hän sanoi sen puolittain piloilla kuivasti hymyillen, mikä ei
ollenkaan sopinut hänen virastokaavojen mukaan muodostuneisiin
kasvoihinsa: korkea, loppumattomaan kaljuun päättyvä otsa, paksu
nenä, paksut, alituisesti kokoonpuristetut huulet, sileäksi ajeltu
leuka sekä ylähuuli ja pitkä silkkimäinen, erikoisen huolenpidon
esineenä oleva poskiparta.

-- Tuollaisena ei sinua voi viedä mihinkään kunnon seuraan.

Todellakin olin vapaudessa pelloilla, puistoissa, lammen rannalla
kasvanut poika, joka vain hetkeksi pistäytyi kotiin kiireesti
nauttiakseen jotain ravintoa, poika, joka alinomaan repi vaatteensa
okaisissa pensaikoissa ja oksaisissa puissa, joiden latvoihin hän,
siellä pesiviin lintuihin tutustuakseen, aina kiipeili, poika, joka
aina oli auringon polttavien säteiden paahtama. Noin vapaudessa
kasvaneen pojan liikkeet eivät sopineet näihin korkeisiin, tilaviin,
aistikkailla, pehmeillä ja kauniilla huonekaluilla kalustettuihin
huoneisiin, joiden lattiat olivat mattojen peitossa, joissa kirkkaat
peilit heijastelivat ja joissa jokainen tahra, jokainen tomuhiukkanen
heti oli huomattavissa, missä jokaisella esineellä oli oma tarinansa
ja missä joskus tuntimäärin keskusteltiin, mille puolelle oli parempi
asettaa joku pöytä tai nojatuoli.

Minä en osannut kävellä matoilla, (meillä maalla ei niitä ollut muuta
kuin kynnyksen alla mattonen jalkojen pyyhkimistä varten), enkä
istua noilla ihmeellisillä tuoleilla, kummallisilla leikkauksilla
koristettujen pöytien ääressä. Peilit ikäänkuin olivat tyytymättömiä
siitä, että katselin niistä itseäni, ne eivät halunneet heijastaa
minun sivistymätöntä ulkomuotoani.

Tapani olivatkin sietämättömät. Ensimäisen päivällisen aikana,
(hakattua vasikankyljystä syödessäni) huomasin sedän ja tädin
vaihtaneen ensin silmäyksiä, jonka jälkeen he kumpikin alkoivat
nuhtelevasti päätään pyörittää. Minä tietysti jouduin hämilleni.

-- Pidätkö sinä aina tuolla tavoin haarukkaa kädessäsi? -- kysyi täti.

-- Mitenkä sitten muuten?

-- Pitävätkö teillä muutkin sillä lailla, isäsi ja äitisikin?

-- En tiedä... En ole huomannut.

Olin pitänyt haarukkaa nyrkissäni siihen sijaan kun se oli laskettava
jotenkin kahden sormen väliin ja alapuolelta peukalolla tuettava.
Minulle näytettiin, miten sitä oli pidettävä, minkä helposti opinkin.

Kun kyljyksen syötyäni asetin veitsen ja haarukan lautaselleni,
puhkesivat setäni ja tätini äänekkääseen nauruun.

-- Tuo on sinulla opetettua, -- lausui tätini. Suoritat sen varsin
taitavasti.

Katsahdin veitseen ja haarukkaan: sattumalta ne olivat menneet
ristiin.

-- Rakkaani, tädin puhetta jatkaen lausui setä: niin tekevät vain
porvarit, kun he tahtovat, että heitä pidettäisiin sivistyneinä
ihmisinä. Kun sinä nyt veitsestä ja haarukasta muodostit ristin,
huomasin heti sinun sitä ajatelleen. Sivistynyt ihminen ei saa
osoittaa ajattelevansa tuollaisia pikkuseikkoja; mutta jos hän
suorittaa kaiken taidokkaasti, niin johtuu se siitä, että tuo
taidokkuus on häneen jo imeytynyt. Sinun täytyy siis asettaa veitsi
ja haarukka kuin jäisivät ne asentoonsa aivan luonnollisesta
sattumasta. Näin.

Hän asetti lautaselleen veitsensä ja haarukkansa. Ne jäivät toistensa
viereen mutta ei samansuuntaisesti vaan hiukan eri asentoon, joka
todellakin näytti "luonnolliselta sattumalta".

Käyttäydyin jatkuvasti sietämättömästi. Matkalla ollessani sain
lievän nuhakuumeen, jonka vuoksi yhä yskin, joskus suoraan lautaseen
päin. Vihdoin otin taskustani nenäliinan, johon aloin innokkaasti
nenääni niistää, ihmeekseni sain kuulla, että yskä ja nuha eivät
vielä olleet lähimainkaan päteviä syitä yskimiseen ja nenän
niistämiseen, ettei sitä missään tapauksessa saa tehdä ruokapöydän
ääressä, vaan että sellaiset asiat täytyy toimittaa ennen tai jälkeen
päivällisen.

Sinun täytyy ymmärtää, että sellainen voi ehkäistä naapurisi
ruokahalua, rakkaani, sanoi setä opettavasti. Mutta setä, rohkenin
vastustaa, minulla on nuha ja tahdon niistää nenäni...

Setä kohdisti minuun kuivan hymynsä huomauttaen:

-- Rakkaani, mutta joskus sinä ehkä haluaisit tehdä jotain muutakin,
ymmärräthän minua... Mutta pidättäydythän silti? Eikö totta?

Tämä perustelu sai minut täysin vakuutetuksi. Yleensä tunnustan,
sedällä, kuivakiskoisuudestaan huolimatta, olleen taitoa
hämmästyttävän hyvin perustella kaikkinaiset huomautuksensa. Hän
antoi minulle muistutuksia joka hetki, mutta ilman ankaruutta,
rauhallisesti, hyväntahtoisesti, lisäämällä "rakkaani", ja milloin
halusi miellyttää, "rakas poikani", liittäen aina huomautuksiinsa
perusteluita, jotka minusta olivat kumoamattomat. Sen vuoksi tottelin
häntä vastaanottaen ihmeteltävän helposti hänen lukuisat oikaisunsa.

Eikä hän antanut minulle mitään anteeksi. Aivan hämmästyttävä oli
hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa. Vierashuoneeseen tultuani
kaiketi huolimattomasti pehmoisella ja luultavasti kalliilla matolla
astuessani jalkani tallasivat sitä jättäen sen nukkaan jälkiä.

-- Odotahan, rakas, -- pysähdytti hän minut: -- sinä et osaa
astua. Näkyy, että olet aina kävellyt paljain jaloin hiekalla ja
nurmikoilla. Katsohan taaksesi, miten paljon jälkiä olet tehnyt!

Katsahdin taakseni, kauhistuen jälkiäni.

-- No niin, niin... tämä matto, rakkaani, on englantilainen ja on
siitä maksettu yli kolmesataa ruplaa. Sinä tietysti et käsitä, mutta
minä selitän sinulle, että kolmesataa ruplaa on paljon rahaa. Kunnon
virkamies, jolla on keskinkertaiset kyvyt, saa tehdä kaksi kuukautta
työtä saadakseen palkkana nuo rahat. Ajattele siis: jokaisesta
askeleestasi tärveltyy matto jonkun verran, ja jos sinä, sanokaamme,
kävelisit sillä ilman keskeytystä kolme päivää, niin varmasti saisit
siihen kulutetuksi läven. Minä astelen sillä vuoden, eikä se siitä
yhtään vahingoitu. Katso tänne.

Setä esitti minulle havainnollisesti. Hän nousi astuen vapaasti
matolla. Todellakin vain kevyitä, tuskin huomattavissa olevia jälkiä
siitä huolimatta, että hän oli miltei nelikertaisesti painavampi
minua. -- Opettele kävelemään, rakkaani. Huomaavaisesti tarkkasin
sedän käyntitapaa ja opin kävelemään. Hänen käyntinsä oli omituinen:
hän ikäänkuin ui tai soljui veden pinnalla. Huomaamattomasti aloin
minäkin uida.

Ensiaikoina olivat kaikki liikkeeni ympärilläni oleville esineille
tuhoavia. Olin äkkiliikkeinen, tulinen ja hillitön. Kun minua
kutsuttiin, ponnahdin paikaltani ja joko kosketin tuoliin, pöytään
tai hyllyyn, jotka kaatuivat, tai liikkeitäni harkitsematta osuin
itse johonkin esineeseen, jolloin kaikki joutui epäkuntoon. Tällöin
setä joka kerralla "teki oikaisun".

-- En vaadi sinulta ollenkaan sellaista kiireellisyyttä, rakkaani,
puhui hän, kun ponnahdellessani ja kaataessani jotain matkallani
astuin hänen eteensä, vaikka olisit yhdellä, kahdella tai viidelläkin
minuutilla myöhästynyt, ei minulla olisi ollut mitään sitä vastaan,
silloin olisi tuoli ollut eheä, eikä nenäsikään olisi ollut vaarassa.
Täytyy ajatella jokaista liikettään, sitä varten meille on järki
annettu.

Ja minä opin ajattelemaan jokaista liikettäni kiertäen varovasti
jokaisen esineen.

Vaatetukseni sekä ulkoasuni kokonaisuudessaan olivat sedän ja tädin
erikoisen huolenpidon esineinä. Kaikki, mitä arkussa olin tuonut
mukanani, oli tietysti täydessä kunnossa. Äitini oli jo ajoissa
huolehtinut vaatevarastostani.

Mutta kun tätini aukaisi arkun ja alkoi tarkastella alusvaatteitani,
niin, Jumalani, minkä säälimättömän pilkan esineeksi ne
joutuivatkaan. Miten vanhanaikaisia paitoja ja mahdottoman paksua
palttinaa, nehän olivat suorastaan säkkejä! Nenäliinani kelpasivat
vain norsulle niistämistä varten. Nehän olivat aivan kerrassaan
lakanoita. Entä sukat?

Oh, hän, tätini, tunsi tarinan näiden sukkien synnystä. Täsmälleen
samallaisia kudottiin hänenkin vanhempiensa kodissa, kun hän vielä
oli pieni tyttönen ja isäni poikasena. Mutta kaikki tuo oli haihtunut
jäljettömiin, eikä nykyään kukaan kunnon ihminen enään käyttänyt
kotikutoisia sukkia.

Kaikkea kohtasi sama arvostelu -- puvustostani ei tätini jättänyt
"kiveä kiven päälle". Puhumattakaan, että siitä puuttui tuhansia
esineitä. Pahvilaatikossa oli hammaspulverini, josta näkyi jälkiä
jokaisessa esineessä matkalaukussani. Kynsien puhdistuskapineita ei
minulla ollenkaan ollut. Tuo jälkimäinen seikka hämmästytti tätiäni
suuresti.

-- Millä sinä kynsiäsi puhdistat?

-- Millä sattuu... Toisinaan otan tulitikun, vuolen sen teräväksi ja
puhdistan sillä...

-- Hyvä Jumala, tulitikulla... Sinähän voit saada tikkuja sormeesi ja
niistä tulee paiseita. Näytä sormesi... Ai, sinullahan on kynsiesi
alla kokonaisia ruispeltoja! Ei, Valdemar, sinut täytyy saattaa
kuntoon... sinut täytyy kokonaan, kokonaan uudesti muovata.

Käteni, -- todellakin aloin uskoa niillä olevan aivan erikoisen
ominaisuuden vetämään likaa puoleensa. Täti pakoitti minua joka hetki
näyttämään niitä, lähetti niitä pesemään mutta siitä huolimatta
saivat ne hänet joka kerran kauhistumaan.

-- Sehän johtuu siitä, rakkaani, selitti setäni, että sinä
koskettelet kaikkea moskaa. Olet liiaksi utelias, joka on
ymmärrettävää ja kiitettävääkin, mutta jokaista esinettä ei tarvitse
niin suuresti kunnioittaa, että ottaisi sen käteensä. Riittää,
kun tutustut niihin vain silmien avulla. Esineitä kohtaan täytyy
käyttäytyä kohteliaasti.

Tuo setä alkoi minua todellakin yhä enemmän ja enemmän huvittaa.
Toisinaan muistutuksiaan antaessaan hän suorastaan miellytti
minua. Yhtäkään esinettä ei ollut, jonka suhteen hän olisi ollut
huomaamaton, jokaista pikkuseikkaa varten oli hänellä määrätty
sääntönsä ja ehdottomasti aina perusteluineen.

Kun hän esimerkiksi huomasi napin vormupuvussani rihmasta roikkuvan
tai kokonaan puuttuvan, piti hän minulle pitkän puheen.

-- Näetkö, rakkaani, paina mieleesi: ihmisen sielu kuvastuu hänen
ulkoasussaan siten myös hänen puvussaan. Kun esimerkiksi näet
ihmisen, jonka takissa on tahra, niin voit olla vakuutettu siitä,
että hänen sielunsakin on tahrainen. Jos hän rauhallisena sietää
rihmasta roikkuvaa nappia, puhdistamattomia jalkineita, risaista
kainalonalusta j.n.e., merkitsee se, että hänen sielussaan on
runsaasti tuollaista huolimattomuutta. Sinä, rakas poikani, johdat
minua harhaan. Minä tiedän sielusi olevan puhtaan, mutta ulkonaisesta
huolimattomuudesta päättäen, olen pakoitettu ajattelemaan
päinvastaista.

Heti isäni lähdettyä ja ensimäiselle luokalle tutkinnon suoritettuani
minulle tehtiin kaksi vormupukua. Toinen oli halvempi, sitä käytin
lukiossa, toinen taas oli tehty hienosta verasta silkkivuorilla, ja
napit siinä välkkyivät kuin aurinko. Siihen pukeuduin aina silloin,
kun minut otettiin kävelylle, vieraisiin, kirkkoon tai kun meillä
oli vieraita. Sitäpaitsi oli minulla vielä muutamia työpuseroita.
Vähitellen ilmaantui minulle hienoja, viimeisen kuosin mukaan
ommeltuja liinavaatteita, ja entiset lahjoitettiin keittäjälle, hänen
pojalleen.

Kun tämä vuosi alkoi loppua ja kevät saapui, oli minun ulkokuoreni
koristaminen jo kokonaan loppuun suoritettu. Olin puhtain ja
säädyllisin lukiolainen lukiossa. Olin myöskin mitä suurimmassa
määrin hyvin kasvatettu poika. Liikuin verkkaan, varoen, en koskaan
hypännyt paikaltani, en juossut enään päätä pahkaa, -- ääneni oli
kirkuvasta ja raa'asta muuttunut hillityksi ja pehmeäksi, en koskaan
puhunut enkä nauranut liian äänekkäästi. Osasin hienostuneesti
tervehtiä ja hyvästellä, istua, seisoa,-kävellä, kaikkeen siihen
oli minulla määrätyt sääntöni ja kaikessa siinä kuvastui oivallinen
kouluutus. Sanalla sanoen, minä en hituistakaan muistuttanut sitä
vapaan taivaan alla kasvanutta jaarikkaa, jonka isäni oli kaupunkiin
tuonut.

Ja kaikki tuo oli tapahtunut ikäänkuin vastoin tahtoani ja ilman
myötävaikutustani. Pisara pisaraltaan minuun syöpyivät uudet tavat
ja käsitteet. Minua oli ikäänkuin verkalleen ja kivuttomasti hienon
hienolla työaseella höylätty, vuoleskeltu ja veistelty, ja sitten
huomaamatta kiilloitettu, lakalla peitetty ilman, että olisin
aavistanut minulle noin tapahtuvan, tai että olisin ollut tietoinen
siitä, miten vähitellen muutuin, ja vihdoin unhoitin senkin,
millainen olin aikaisemmin ollut.

Ah, olen unhoittanut liiankin paljon! Ensimäisten viikkojen aikana
tuloni jälkeen sairasti sydämeni taukoamatta, herkeämättä, öin sekä
päivin. Ikävöin kylää, peltoja, puistoa, lampea, joiden keskellä olin
kasvanut, vapautta, jota minulla oli ollut niin paljon, äitiä, hänen
hellää hyväilyänsä, mutta eniten Marinkaa... Häntä tuskin uskalsin
muistella. Kun hän milloin tuli mieleeni, nousi eteeni hänen kuvansa:
pieni, hinterä, kalpeakasvoinen, hän katsoi minuun suurine, viisaine
silmineen, joista luin, miten suuresti hän minua, niin minua, tiesin
sen, ikävöi; joissa kuvastui niin paljon yksinäisyyden surua, että
en jaksanut sitä kestää. Silmäni täyttyivät kyynelistä, jolloin
vetäydyin johonkin syrjäiseen nurkkaan, missä hiljakseen itkin.

Huoneessani, (minulla oli erikoinen huoneeni) yksin ollessani
en voinut muuta ajatella, kuin tuota. Istuin pöytäni ääreen ja
kirjoittelin tuntimäärin huonolla käsialallani, suurin, koukeroisin
kirjaimin kirjeitä äidille ja Marinkalle, mutta en niitä saanut
milloinkaan enkä millään keinoin lopetetuksi. Lähetin pari lyhyttä
kirjettä, jotka eivät sisältäneet mitään tunteistani, vaan ainoastaan
sen, että olen terve ja opin hyvin ja että täti sekä setä ovat
ystävällisiä.

Mutta taaskaan en tiedä, miten se tapahtui! Vuoden loputtua,
kevääseen mennessä ei siitä enään ollut mitään jäljellä. Kaikki
entinen oli häipynyt minusta. Rakastin äitiäni enkä koskaan
lakannut häntä jumaloimasta, mutta tunteeseeni oli sittenkin tullut
jotain kylmyyttä. Sydäntä hiukan kouristi, kun Marinkaa ajattelin,
mutta kyyneleet eivät enään silmiäni polttaneet. Muistelin häntä
herttaisena tyttösenä, lapsuuteni ensimäisten vuosien ystävänä,
mutta olin rauhallinen. Lapsen sydän unohtaa pian. Olin jo melkein
välinpitämätön ystävälleni.

Kevään saavuttua, kun opetus lukiossa päättyi ja toverit alkoivat
lähteä kukin kotiinsa, heräsi minussakin ajatus matkasta. Elävästi
muistui mieleeni kylä kaikkine, mitä siellä omistin, ja muistoni
elpyivät. Tunsin äkkiä kovaa vetovoimaa sinne -- pelloille, lammelle,
äidin, Marinkan luo, joten kysyin tädiltä, milloin matkustan?

-- Ystäväni, sinä et matkusta lainkaan, sanoi minulle täti.

-- Kuinka? Jäänkö niinä tänne? Enkö... saa tavata omaisiani?

-- Aikaa myöten kyllä saat tavata heitä. Nyt me muutamme kesähuvilaan
asumaan. Miksi sinä matkustaisit sinne? Vasta ikään olet tullut
säädylliseksi pojaksi. Se oli niin vaikeasti saavutettavissa, ja
siellä maalla muutut sinä taas metsäläiseksi. Vakuutan sinulle, että
kesähuvilassa ollessamme sinulle tulee sangen hauskaa, joten et tule
ikävöimään. Me tulemme asumaan meren rannalla, siellä on venhe,
uimahuone, kroketti, lawn-tennis, ja siellä saat paljon tovereita,
seuraa...

Jälkeenpäin sain tietää tädin ja sedän ottaneen minut luokseen
ehdolla, että he muutamaan vuoteen eivät tule käyttämään minua
kotona. Meidän maalaiselämästämme oli heillä sangen huonot
käsitykset. He olivat luvanneet "tehdä minusta kunnon ihmisen" sillä
ehdolla, ettei heitä siinä häirittäisi. Ja isäni niin toivoi, että
minusta tulisi kelpo ihminen. Itsellään ei hänellä, kirjaimellisesti
sanottuna, ollut yhtäkään hetkeä uhrata siihen tehtävään. Ja niin hän
suostui.

Omituista kyllä: minä en siitä enempää välittänytkään, Tädin
kuvatessa minulle huvilaelämää ja luvatessa tuhansia huvituksia,
kiinnitin mieleni heti siihen kuten uutuuteen, ja herkkä innostukseni
maalaiskylään kaikkineen, minkä sinne vuosi takaperin jätin, sammui...

Näin kului vielä kolme vuotta ja kolme kesää. Halua maalle en enään
tuntenut ollenkaan. Eläydyin kaupunkilaiselämään, setäni ja tätini
ympäristöön, heidän piirinsä oli minunkin piirini, ja kun onnistuneen
pääsyni jälkeen viidennelle luokalle minut oli päätetty osaksi kesää
lähettää maalle, ei se ajatus ollut minusta johtunut. Se oli äitini,
joka tähän saakka isäni päätökseen alistuen, ei enää ollut jaksanut
kärsiä vaan oli vaatinut, että minua näytettäisiin hänelle.

-- Meidän tulee taipua äidin tunteiden edessä, -- sanoi setä
säälitellen katsahtaen minuun ikäänkuin vakuutettuna siitä, että otan
osaa tuohon säälittelyyn.

Mutta asian laita ei ollut niin. Halusin nähdä äitiä, Marinkakin
herätti mielenkiintoani, mutta ajatus maallemenosta oli minusta ikävä.

Matkustin. Oikeammin mielisin sanoa, että ruumiissani, joka
varttumisestaan ja muuttumisestaan huolimatta oli säilyttänyt
itsessään verisiteet omaisiin -- vein heille uuden sielun.

Mutia silloin en siitä ollut tietoinen. En tiennyt, mitä minulle
oli tapahtunut. Aloin sen käsittää vasta sitten, kun katselin
entisyyttäni silmästä silmään.



TOINEN OSA.



1.


Aurinko laskeutui juuri samalla hetkellä, kun ajopelimme, pienehkön
metsän sivuuttaen, vierivät kyläntielle. Oikealla oli upea maatilan
puisto, vasemmalla kreivillinen herrastalo -- asumaton linna,
jonka omistajat eivät koskaan siinä olleet asuneet, joten se oli
lukittu ja umpeen naulattu kaikkine kalleuksilleen. Pitkä sarja
talousrakennuksia -- navetat, aitat, siko-, vasikka- ja lintutarhat,
paja; rakennusten takaa näkyi heinäpielesten päällyksiä sekä vihdoin
niiden takaa kotirakennuksemme.

Ensimäiset, mitkä näin ja mihin kiinnitin huomioni, olivat vanhat
tuttavani -- haikarapari, askartelemassa pesässään katolla. Uutta
oli katon toiseen reunaan rakennettu toinen pesä -- nähtävästi
uutta sukupolvea varten. Tahtomattanikin muistui mieleeni haikarain
osallisuus tuohon kauvan sitten tapahtuneeseen lukiojuttuun,
hymähdin, että olin saattanut olla niin lapsellinen. Miten pitkälle
siitä nyt olinkaan kehittynyt.

Minua odotettiin. Sehän oli selvää. Äitini istui portin takana
turvepenkillä ja ajopelien lähestyessä taloa hän nousi ja käveli
vastaani. Jefim pysähdytti hevoset. Astuin alas ajopeleistä portin
edustalla, ja Jefim ajoi yksin pihaan.

Jo vaunusta ulos astuessani tarkastin äitiäni pikaisin silmäyksin.
Jostakin syystä oli minusta tuntunut siltä, että hänen olisi
täytynyt muuttua. Ehkä siksi, että itse olin muuttunut. Mutta hän
oli samallainen kuin ennenkin. Ikäänkuin eilen vasta olisin hänestä
eronnut.

Hän oli suuresti liikutettu. Suudellessani häntä huulille hän puristi
päätäni lujasti itseensä.

-- Oh, Herranen aika! Vihdoinkin tulit!... lausui hän syvästi
liikutetulla äänellä. -- Mutta mikä sinusta on tullut? Aivan toinen
poika... puhui hän huolellisesti tarkastaessaan minua. -- Ja
millainen keikari! Mutta mennään, mennään taloon. Siellä on isä ja
Darja Stepanovna, siellä tapaat myös Marinkan!

Niin tietysti, tapaanhan siellä kaikki. Äiti puhui totta, että minä
olin muuttunut toiseksi pojaksi. Mutta tuon toisen vierellä lienee
sittenkin asustanut entinenkin tai johonkin syvälle, syvälle sieluuni
oli jäänyt koskemattomaksi, eheäksi, koulun, sedän sekä tädin
innokkaasta ahertelusta huolimatta minun perusminäni...

Ennakkoluuloisesti suhtautuessani maalaisoloihin sekä kaikkeen,
mitä siellä tulisin kohtaamaan, lähestyin kotitaloani ikäänkuin
halveksien, kaupungin korkeammasta sivistyksestä osalliseksi päässeen
ihmisen kevyt suopea hymy huulillani. Kuvittelin mielessäni, miten
minua joka askeleella tulevat huvittamaan alkuperäiset elämän muodot,
alkeelliset tavat ja kotitaloni asukkaiden lapselliset katseet. Ja
minusta näytti, että heidän rakkautensa, hyväilynsä ja ystävällinen
huolenpitonsa sekä kohteliaisuutensa, joilla he tietysti tulisivat
ympäröimään minut -- ainoan poikansa, joka koulussa hyvin oppien
ja kiitettäviä arvolauseita saaden niin erinomaisesti olin heidän
toiveensa täyttänyt, -- tulisivat minua pikemmin harmittamaan kuin
viehättämään.

Mutta yhdestä ainoasta käden liikkeestä, jonka äitini teki
puristaessaan päätäni rintaansa vastaan, romahti ja häipyi äkkiä
kaikki, jotain rajatonta lämpöä läikähti sieluuni, joku kirkas ilo
-- en löydä sanoja -- mutta sydän alkoi niin riemuisasti sykkiä,
ja kun me sen jälkeen katsahdimme toisiamme silmiin, olivat ne
kumpaisellakin täyttyneet kyynelistä.

Se oli tietysti heikkoutta, ja minä harmittelin itsekseni, en siksi,
että olisin halveksinut tunnettani äitiäni kohtaan, vaan siksi, että
selvästi tunsin, miten se saattoi minun päätelmäni tehottomaksi.

Painaessani käteni äitini lämpöiseen käteen astuin taloon, en ylpeänä
vaan aivankuin olisin tuntenut itseni syylliseksi. Mutta mihin?
oh, olin suuresti syyllinen tämän talon edessä. Mutta se, minkä
setäni kotona olin oppinut, auttoi minua hillitsemään tunteitani.
Karkaisin itseni kutsuen avukseni kaiken sivistyneen kaupunkilaisen
arvokkaisuuteni ja astuin taloon varmoin askelin.

-- Nyt hän on tullut, meidän Vladjamme! Äänekkäästi, iloisesti ja
jonkinlaisella ylitsekuohuvalla tyytyväisyydellä -- lausui äitini.

-- Tuliko? Todellakin? Missä hän on? Kuului työhuoneesta isäni
karkeahko, tuima mutta samalla iloinen ja ystävällinen ääni.

Astuin työhuoneeseen. Isä istui pöydän ääressä kirjoitellen vielä
joitakin numeroita suureen kirjaan, mutta nousi heti, ojensi kätensä
minulle katsoen minuun hymysilmin. Sillä kerralla näytti hän minusta
ihmeteltävän hyväntahtoiselta.

-- Oh, kylläpä meidän Vladjastamme on tullut reipas poika! Hänhän on
jo suorastaan nuori mies... todellakin! Untuvatkin ylähuulessa ovat
tummuneet. Ei, eivät ne olekaan untuvia vaan karvoja; ja aikaa myöten
niistä tulee ehkä viikset! Katsohan vaan, todellakin reipas poika!

Hän suuteli minua kerran aivan ystävän tavoin puristaen samalla
kättäni, mikä minua erikoisesti miellytti, ja tarkasteli minua joka
taholta kiitellen yhä.

-- Miksi sinä et tule tänne? Kainosteletko? Sepä vasta
harvinaista!... Sehän on Vladja... -- sanoi äiti jollekin, joka
nähtävästi oli viereisessä huoneessa.

Käännähdin. Ovessa kynnyksen ulkopuolella seisoi tyttö. Oo, mikä
omituinen olento siinä oli! Matkallani ajatellessani häntä,
kuvittelin häntä niiden tyttöjen kaltaiseksi, joita useita tunsin
kaupungissa, mutta joita sitäkin enemmän kohtasin kesällä huvilassa
meren rannalla ollessani. Tiesin, ettei hänen äidillään Darja
Stepanovnalla ollut varoja, ja ettei isäni, joka hänelle vaatteet
teetti, tietysti voinut kustantaa hänelle keikarimaisia pukuja.
Kuvittelin hänet mielessäni vaatimattomassa lasten kuosisessa
puvussa, jollaisia ommellaan kaupungissa. Puvussa, siinä jossa häntä
ajattelin, oli määrätyt osat -- pusero, hame, kaulus -- kaikki
aistikkaasti, sievästi ja pukevasti tehdyt.

Mutta Marinka oli puettu pumpuliseen mekkoon, aivan samallaiseen
kuin hän käytti neljä vuotta sitten. Aivan kuin olisi se ollut sama
mekko mutta venytettynä eri suunnille. Se oli yhtenäinen ylhäältä
alas saakka, eikä siinä ollut ollenkaan mitään kuosia. Sitäpaitsi
oli se hänelle liian lyhyt. Hame ei ylettynyt polviin saakka, minkä
vuoksi hänen jalkansa, jotka todellisuudessa olivat aivan tavalliset,
näyttivät tavattoman pitkiltä ja ohkaisilta. Nähtävästi oli tuo
mekko ommeltu hänelle jo aikoja sitten, joten se oli jäänyt hänelle
pieneksi.

Marinka oli kasvanut, mutta ei hän tietysti ollut lähimainkaan minun
mittaiseni. Kaikesta päättäen tuli hän jäämään pienikasvuiseksi.
Hän oli kasvanut, mutta ei häntä voinut luulla vielä kolmentoista
ikäiseksi.

Erikoisesti hämmästyttivät minua hänen kasvonsa. Tuntui kuin olisivat
nämä neljä vuotta kuluneet vain minulta, häntä ei aika ollut
muuttanut. Hänen kasvonsa olivat samallaiset kuin ennen. Hiukan
olivat ne tulleet soikeammiksi, ja kaikki piirteet suhteellisesti
laajentuneet, mutta noiden kasvojen ilme oli niin lapsellinen, silmät
henkivät niin syvää "tietämättömyyttä"... Hän oli ikäänkuin äsken
juuri tullut lammelta, jossa lapsen lailla oli kylpenyt koko päivän
ja pyydystellyt merihärkiä.

-- Marinka, -- virkoin ja menin hänen luokseen.

Tultuani aivan hänen lähelleen katsoin häntä silmiin, jolloin minun
tuli äkkiä jostakin syystä niin paha olla. En ymmärrä, mitä se
oli. Luultavasti kohtasin niissä jotain kauhean läheistä vaikka
unohdettua, kallista mutta arvioimatonta.

-- Marinka, -- virkoin. -- Miten hassunkurinen sinä olet.

Otin häntä käsistä kiinni ja suutelin poskelle. Omituiselta tuntui
minusta, kun hän seisoi liikahtamatta. Hän salli minun vain suudella
itseään mutta ei hymyillyt.

-- Minkä vuoksi hän mielestäsi on hassunkurinen? -- kysyi äiti. -- En
minä sitä huomaa. Hän on hyvä ja vakava tyttö.

-- Tarkoitan hänen mekkoaan, -- vastasin palaten työhuoneeseen siinä
vahvassa uskossa, että Marinkakin tulee jälessäni.

-- Näetkös, saatoit hänet nolostumaan... Hän on kovin kaino...

Katsahdin taakseni, Marinkaa ei ollut enään.

"Miten omituinen tyttö", ajattelin joltisenkin kylmäkiskoisesti
tyhmästi loukkaantuneena.

Isä kyseli minulta kuulumisia kaupungista, lukiosta, tädistä, sedästä
sekä olostani heidän luonaan. Kerroin hänelle kaiken taitavasti.
Osasin hyvin esittää ajatuksiani. Olleena alituiseen, ja erittäin
viimeiset kaksi vuotta, seurapiirissä, olin oppinut käyttäytymään
vapaasti, varmasti, hämmentymättä koskaan. Sedältä olin omaksunut
sujuvan, siloitellun ja perusteellisen puhetavan.

Se, minkä kerroin sukulaisistani, tyydytti isääni täydellisesti.
Kuvasin hänelle, miten hyvin he elävät, minkälaista yleistä
kunnioitusta he nauttivat, ja että heidän tuttavansa olivat kaikki
korkeissa asemissa olevia henkilöitä lisäten arvelunani vielä, että
Nikodim Kondratjevitsh tulee siirrettäväksi joko Pietariin tai
Moskovaan. Isää kaikki tuo miellytti. Hän sanoi:

-- Miten onnellinen Liisa sisareni onkaan! (Tädin nimi oli Elisabet
Andrejevna) ja miten viisas nähtävästi hänen miehensä on! Kosiessaan
tätiäsi oli hän niin köyhä, että eleli melkein nälkäisenä, hänellä
oli hassunkurinen ulkomuoto seminaarilaistapoineen. Arveltiin
yleensä, että Liisa olisi voinut tehdä paremmankin naimiskaupan. Ja
katsos, mitä hän nyt on saavuttanut, ja kaiken omalla tarmollaan.

Mutta ryhtyessäni kertomaan lukiosta, joutuivat isäni ja äitini
kerrassaan hämmästyksen ja kauhun valtaan. Silloin käyttäydyin
heitä kohtaan kuin vanha, lukiolaiskokemuksista viisastunut
lukiolainen vastatullutta, kohtaan, toisin sanoen, siten kuin
käyttäydyttiin minua kohtaan ensi kerran luokalle tullessani. Minua
huvitti totisesti osoittaa vanhemmilleni, miten huonosti ajattelin
päälliköistäni ja opettajistani.

-- Johtaja meillä on aivan hölmö, sanoin minä. -- Me häntä petämme
jokaisella askeleella!

-- Kuinka niin hölmö? Minkä vuoksi petätte? Mistä sinä tiedät, onko
hän hölmö tai ei? Sinä olet itse vielä niin kokematon!

-- Mitä vielä! Näkeehän sen kaikesta... Hän on yksinkertaisesti
typerä, ja kun hän puhuu jotain, on se niin typerää. Ja tarkastaja
meillä on punatukkainen -- Gerasim Antonovitsh, -- äkäinen kuin
koira, ja itse on niin ruma, kömpelö... Mutta tarkastajan rouva
on hyvin kaunis, me näemme häntä usein. Hänellä kun ei ole
mitään tekemistä, niin katselee hän alinomaa ikkunasta, joka on
aivan vastapäätä luokkahuoneitamme. Tahallaan hän pukee ylleen
ohkaisen puseron, niin että kaikki kuultaa lävitse... Meillä on
isoja lukiolaisia, joilla on jo viikset, niin hän heittää heille
silmäyksiä... Ja yksi kahdeksannesta luokasta, Markovski, on
suhteissa häneen... muuten hän onkin suhteissa kenen kanssa tahansa...

-- Mitä sinä puhut, rakkaani? -- kysyi isä minulta hämmästynein,
sangen vakavin kasvoin.

En käsittänyt häntä. Luulin hänen lausuvan epäilyksensä, jonka vuoksi
kiirehdin vakuuttamaan hänelle.

-- Ettekö usko? Mutta sen tietävät meillä kaikki.

-- Ei, en minä sitä; kaikki tuo saattaa olla... mutta... mistä sinä
sen tiedät?

-- Minähän sanon teille, että sen tietävät kaikki...

-- Niin, mutta miksi se sinua huvittaa?

-- Mitenkä niin? Mielestäni se on huvittavaa...

Huomasin isäni tekevän silmillään merkkejä äidille, että hän
poistuisi ja katsahdettuani äitiini huomasin hänen kasvoillaan
neuvottoman jopa masentuneen ilmeen. Hän lähti heti ovelle päin
poistuen huoneesta. Isä sulki kumpaisenkin ovenpuoliskon.

-- Kuule, Vladimir... hän lausui suuresti hiljennetyllä ja
liikutetulla äänellä. -- En haluaisi tulosi ensi päivänä puhua
kanssasi tähän tapaan, mutta... mutta, tiedätkö... tuo on jo liikaa.
Mitä tietoja ne ovat? Ja kuinka sinä kerrot niistä ei vaan minulle
mutta äidillesikin. Oletko sinä kaksikymmenvuotias?

Loukkaannuin. Minua ei miellyttänyt lainkaan tuo kaikki: äitini
salaperäinen poistuminen, ovien sulkeminen, hiljennetty sävy,
värisevä ääni ja hillitty ankaruus. Muutuin kylmäksi.

-- Luullakseni, isä, en ole puhunut mitään sellaista, -- vastasin. --
Mutta jos ei se teitä miellytä, niin en puhu siitä.

-- Niin, tietystikään ei se minua miellytä. Sinä olet nähtävästi
lukenut huonosti, et ole ajatellut tieteitä vaan muita asioita!

Otin taskustani todistukseni ja ojensin sen isälle.

-- Tässä ovat arvolauseet! -- Lausuin ylpeydellä. Hän otti
todistuksen ryhtyen sitä tarkastamaan.

-- Niin, tässä tapauksessa pyydän anteeksi. Arvolauseesi ovat hyvät.
Emme käy riitelemään, Vladja; minä haluaisin, että sinulla olisi
vähemmän tietoja tarkastajan rouvasta. Ja mielipiteesi johtajastakin
on liian pikainen. Aikuiseksi tultuasi ehkä huomaat hänen olleen
viisaan. Tietysti me loppujen lopuksi saamme tietää ja oppia paljon,
mutta miksi näin aikaisin?... Äitisi on murheellinen. Mutta,
kuulehan, -- sanoi isä, puhuen jälleen hyväntahtoisella sävyllään, --
mene, näytä hänelle arvolauseesi, niin tulee hän lohdutetuksi.

Ensi esiintymiseni ei minua ollenkaan tyydyttänyt. Olin ollut
vakuutettu, että aika, jolloin minua nuhdeltiin ja jolloin minulle
tehtiin huomautuksia, olisi jo ohi. Yksinpä Nikodim Kondratjevitsh,
minun välitön "elämän opettajani", joka ei koskaan sivuuttanut
tilaisuutta siirtääkseen minua täydellisyyttä kohti vaikka
millimetrin verran, hänkin oli jo siksi tyytyväinen minuun, että oli
melkein lakannut huomauttelemasta. Jonkun sopimattomuuden sattuessa
katsahti hän vain minuun erikoisemmin, mikä oli jo kylliksi. Ymmärsin
tarkoituksensa ja kömpelyys katosi käytöksestäni.

Mutta paitsi tätä kaikkea, hämmästytti minua tuo uusi piirre
isässäni. Hänestä oli tullut siveyssaarnaaja, ja miten selvä
maailmankatsomus hänellä oli ja miten sujuvasti, selvästi hän
puhuikaan! Tuota piirrettä en ollut ennen huomannut. Nähtävästi
olin neljä vuotta sitten liian pieni huomatakseni sitä. Isä silloin
ei pitänyt minua siveysoppinsa arvoisena eikä sen vuoksi koskaan
puhunut siitä. Olin tottunut kuulemaan häneltä vain katkonaisia
epäsuosiollisia lauseita tai käskyjä.

Menin äidin luo. Tunsin mielessäni vihaa en äitiäni enkä isääni
kohtaan mutta noin vaan ilman kohdetta. Tunsin olevani vieraassa
ympäristössä, joka ei ymmärtänyt minua.

Aurinko oli jo laskeutunut, -- ikkunoihin tunkihe illan
hämyn salaperäinen hohde, jossa vielä ikäänkuin värähtelivät
auringonsäteiden näkymättömät heijastukset.

Päästäkseni huoneeseen, missä äiti oli, täytyi minun kulkea pienen
huoneen läpi, jota meillä nimitettiin vierashuoneeksi. Siellä
ompelukoneen ääressä istui Darja Stepanovna, Marinkan äiti. En ollut
vielä nähnyt häntä, minkä vuoksi pysähdyin tervehtiäkseni.

Kooltaan pieni, kalpeakasvoinen olento ei ollut hituistakaan
muuttunut. Noin kymmenen vuotta sitten, kun hänen miehensä, entinen
maalaisopettaja kuoli, jättäen hänet tyttönsä kera kohtalon
heiteltäväksi, hän laihtui, kalpeni ja vanhettui monen vuoden edestä,
eikä hän niin ollen voinut muuttua miksikään enään.

-- Hyvää päivää, Vladja, -- sanoi hän minulle. -- Miten te olette
kasvanut suureksi! Minä en olisi teitä tuntenut!

Hämmennyin suuresti tuosta teitittelemisestä. Ennen hän sanoi minua
sinuksi. Minussa tapahtunut muutos herätti hänessä nähtävästi
kunnioitusta minua kohtaan. En tiennyt, mitä sanoa hänelle, mutta kun
Marinka ei ollut huoneessa, niin kysyin tyttöä.

-- Entä Marinka... Missä hän on?...

-- Luultavasti lintujen luona. Meillä on jo pikkuisia kananpoikasia,
hän on niitä katsomassa.

"Marinka on lintujen luona!" siitä päättäen käytetään häntä jo
taloudessa. Tähän saakka en ollut sitä ajatellut, Marinkan asema
meidän talossamme ei minussa herättänyt minkäänlaisia kysymyksiä.
Ajattelin, että hän vain "elää". Ja tämä tieto kananpojista avasi
minulle uuden puolen hänen elämästään.

Äidin tapasin huoneestaan. Matkalaukkuni olikin tuotu tänne ja hän
polvillaan sen ääressä purki siitä kapineitani tarkastaen niitä.

-- Miten harvinaiset ovat alusvaatteesi? Aivan aikuisten! Tätikö
sinua noin hemmoittelee?

-- Niin täti. Hän nauroi suuresti alusvaatteilleni, joita toin maalta
muassani... Minulle tehtiin uudet ja entiset annettiin keittäjän
pojalle. Kaupungissa ne olivat sopimattomat käytettäviksi.

-- Miten sinusta on tullut hieno, Vladja!... Olet muuttunut kokonaan,
kokonaan toiseksi! -- sanoi äiti ja jättäen hetkiseksi alusvaatteeni
hän kohotti päänsä ja katsoi minuun, jolloin hänen silmissään
kuvastui kaihon ja säälinsekainen ilme.

Ehkä hän suri sitä, että oli suostunut lähettämään minut suureen
kaupunkiin. Mutta, raukka, hän ei tiennyt edes miljoonaista osaakaan
siitä muutoksesta, minkä kaupunki minussa oli aikaansaanut.

-- Äiti, tässä ovat arvolauseeni, -- sanoin näyttäen hänelle paperia.
Hän katsoi sitä.

-- Varsin hyvät arvostelut. Oikein, oikein hyvät, -- lausui hän
kauvan katsellen numeroita, jotka tuottivat hänelle nähtävästi suurta
nautintoa. Pääsit viidennelle luokalle... Lisäsi hän luettuaan
lisäyksen. -- Viidennen luokan oppilas... Se tahtoo sanoa, ettei
sinulla enään ole paljon jälellä!

-- Neljä vuotta, äiti... puolet vielä.

-- Niin, -- vastasi äiti ja vaipui ajatuksiin. Sitten taas ryhtyi
purkamaan matkalaukkuani. Hän vaikeni aivankuin keskeyttäen puheensa,
tunsin oloni tukalaksi. Ehkä hänellä sydämessään oli minulle valmiina
katkeria sanoja, mutta hän ei halunnut ilmaista niitä ensimäisenä
päivänä.

Minäkin vaikenin. Joku ahdistava tunne painosti minua, mutta se sai
heti itsekkään suunnan muuttuen harmitteluksi siitä, ettei minua
täällä -- kuten minusta tuntui -- kohdeltu niin ystävällisesti kuin
olisin ansainnut.

-- Onko sinulla nälkä? Me juomme kohta teetä, silloin saat myös
voileipää. Mehän syömme päivällisen aikaisin. Te siellä varmaan
syötte päivällisen illalla?

-- Niin, minähän tulen lukiosta kello neljän vaiheilla ja Nikodim
Kondratjevitsh tulee toimestaan kello puoli kuuden ajoissa. Me syömme
päivällistä kello kuusi.

-- Niin, niin, niin, todellakin... Eihän se muuten käy päinsä.
Odotatko sitten?

-- Kyllä, minun ei ole kova nälkä. Käyn pihalla, tahdon katsoa,
millainen se on.

-- Mene, mene... ei se tunne sinua, meidän pihamme, -- sanoi äiti
naurahtaen. -- Tulehan tänne, Vladja, -- lisäsi hän.

En käsittänyt mitä varten, mutta menin lähemmäksi.

-- Kumarru.

Tein senkin. Äiti suuteli minua otsalle.

-- No, mene nyt kävelemään!

Menin ulos.



2.


Pihalla koirat murahtelivat minulle. Näytti kuin eivät ne olisi
pitäneet minun lukiolaispuvustani. Mutta minä puhuttelin niitä varsin
rohkeasti, jolloin ne heti paikalla tunsivat minussa isännän. Niiden
joukossa oli vanhoja, joiden nimet olivat minulle tutut. Kutsuin
niitä nimeltään, mikä nähtävästi sai heidät leppymään minuun.

Täällä ei mikään ollut muuttunut. Pysähdyin pihan keskelle, nopeaan
muistellen sen asemakaavaa. Silmänräpäyksessä kuvastui aivoissani
kaikki: -- missä oli hevostalli, navetta, heinälato, ruumenaitta,
puutarha, kasvitarha. Mutta minä en mennyt mihinkään näistä paikoista.

Minulle selvisi heti se, mistä huoneessa ollessani en ollut täysin
tietoinen: että olin lähtenyt ulos juuri lintutarhan vuoksi. Minusta
tuntui ehdottoman välttämättömältä mennä sinne, missä Marinka oli.

Ensiksikin oli minulle uutta hänen askartelunsa lintujen kanssa,
mutta se ei tietysti ollut päävaikuttimena. Sydämeni syvyydessä
tunsin itseni syylliseksi hänen edessään.

Ja nyt juuri seisoessani keskellä pihaa ikäänkuin tien risteyksessä,
muistui äkkiä mieleeni lähtöni kotoa neljä vuotta sitten. Pikkuinen
kalpeakasvoinen olento... rakas paljasjalka... hän seisoi portailla
katsoen minuun surun täyttämme silmineen. Minä silloin itkin.
Jumalani, miten silloin rakastin tuota tyttöä! Ja enkö nyt enään
rakastaisikaan häntä?

Nuo eivät olleet ajatuksia -- selviä, määriteltyjä. Se oli
levottomuutta, hämärää syyllisyyden tunnetta ja halua hyvittää jotain.

Kanatarha oli erikoinen piha pikkuisine koppeineen. Niissä linnut
hautoivat aikaisia poikiaan vuoroin pihalla hyppien. Menin sinne ja
portille saavuttuani pysähdyin sen ulkopuolelle. Pihalla käyskelivät
arvokkaina kalkkunat, altaan luona vedessä häärivät ankat, ja kanat
olivat jo asettuneet yöteloilleen katoksen alle. Hämärä kävi yhä
läpinäkymättömämmäksi, mutta lännessä hohti vielä mailleen hiipivän
auringon punertava kajastus. Tuvan ovi aukeni, ja Marinka astui ulos
sieltä. Hän meni altaan luo, katsahti siihen, huomaten siinä olevan
vettä kylliksi. Sitten hän kääntyi portille päin. Tarkastin häntä ja
tulin vielä kerta vakuutetuksi siitä, että hän lyhyessä mekossaan oli
hassunkurinen ja että hänelle aikoja sitten olisi ollut ommeltava
uusi. Nyt oli hänellä vielä pumpulinen esiliina. Minua hän ei
huomannut ja vasta aivan portille tultuaan pysähtyi hän äkkiä.

-- Sinäkö se olet? Minä en nähnyt... -- virkkoi hän, ja hänen äänensä
teki minuun niin hämmästyttävän omituisen vaikutuksen.

Silloin kotona tervehtiessäni häntä, ei hän lausunut sanaakaan. Hänen
äänensä oli vahvistunut vaikka oli vieläkin heikko ja ikäänkuin
tukea vailla. Se oli alentunut muistuttaen jo vähemmän äsken
syntyneen sorsanpojan valittavaa piipitystä, mutta silti oli se sama
ääni. Siinä ilmeni koko Marinka, ja se sai sielussani todellisen
romahduksen aikaan.

Äkkiä olisin halunnut hypätä portin yli, rientää hänen luokseen,
tarttua käteensä, suudella häntä kuin entistä ystävää, läheisintä
olentoa, kuin omaa rakasta, ihanaa lapsuuttani. Niin, niin, nyt minä
ymmärsin: Marinka -- hänessä oli lapsuuteni...

Mutta minä en tehnyt mitään, jäin seisomaan liikahtamatta. Nikodim
Kondratjevitshin neuvot ja esimerkki hillitsivät minut. Äänessäni
ainoastaan tuntui mielenkuohuntaa.

-- Mitä siellä tuvassa on? -- kysyin ikäänkuin todellisesti olisin
ollut huvitettu siitä, mitä tuvassa oli.

-- Siellä on pikkuisia kananpoikasia, -- vastasi Marinka. -- Ne ovat
vasta kahden päivän vanhoja. Mutta on sellaisiakin, jotka vasta
tänään ovat ilmestyneet. Tahdotko nähdä?

-- Näytä.

-- Nyt siellä on hiukan pimeä. Tahdotko, niin tuon tänne.

-- Hyvä, tuo vaan.

Hän kääntyi, juoksi nopeasti tuvalle ja meni sinne sisään. Minä
sillä aikaa aukaisin portin ja menin kanatarhaan. Hetken päästä tuli
Marinka ulos. Nyt oli hänen esiliinansa nostettu, ja hän piteli sen
liepeitä molemmin käsin. Esiliinassa liikahteli jotain ja kuului
sieltä hento piipitys.

-- Siinä ne ovat, -- sanoi Marinka, -- miten somia! Ota, pitele
käsissäsi... Se on niin miellyttävää, ne ovat niin pehmoisia,
pehmoisia... kuin untuva.

Otin pari pikkuruikkuista kananpoikaa tuntien todellakin jotain
harvinaisen miellyttävää. Alennuin siihen määrin, että asetin ne
lähelle poskeani, jopa suutelinkin yhtä nokalle.

Marinkan kasvot olivat eloisat, hänen silmänsä hymyilivät. Hänen
kauniit, tasaiset hampaansa näkyivät. Hän ei ollut kaunis, mutta
kasvoissaan oli äärettömän paljon puoleensa vetävää.

-- Ne ovat herttaisia, -- lausui hän.

-- Vie pois ne... minä odotan sinua.

Hän juoksi uudelleen, mutta ei niin nopeaan, suojellen nähtävästi
kantamustaan. Hänen ohkaiset säärensä vilahtelivat hassunkurisesti
kadoten sitten tuvan oven taakse. Hän palasi ravistellen esiliinaansa.

-- Mennään puutarhaan, -- ehdotin.

-- Siellä ei ole vielä mitään. Vasta ensimäiset lehdet.

-- En minä tarvitsekaan mitään, -- sanoin. -- Käymme muuten vaan.

-- Mennään sitten.

Lähdimme astumaan puutarhalle. Kuljimme vaieten. Yllämme syttyivät
tähdet vähitellen yksi toisensa jälkeen. Niin äärettömän
yksinkertainen oli tämä maalaisyön vaikutelma, mutta siitä huolimatta
herätti se sielussani niin moninaisia tunnelmia, etten nytkään vielä
kykene niitä määrittelemään. Arvelen niiden olleen jonkinlaisia
aavistuksia. Aivan kuin vierelläni ei olisi astunut Marinka
mahdottomassa, hassunkurisessa mekossaan, vaan kohtalo.

Niin suuresti eroittivat meidät nuo neljä vuotta kaikkine niiden
kuluessa elettyine tapahtumineen, niin vähän ne sieluuni nähtävästi
olivat jättäneet jälkiä entisestä. Me emme tienneet, mitä puhua
toisillemme. Ajatusten suunta ja sisältö oli kummallakin aivan
erilainen. Saapuessamme puutarhaankin ja tuntiessamme kumpikin, että
oli välttämätöntä puhua jotain, koska vaikeneminen oli typerää,
me puhuimme vanhasta päärynäpuusta, joka oli rehevästi kasvanut
näinä neljänä vuotena ja orjantappurapensaasta, johon kokeeksi oli
istutettu ruusu.

Mutta tuo oli meille yhdentekevää. Me tunsimme jotain vastustamatonta
yhteenkuuluvaisuutta, jota eivät olleet hävittäneet vuodet eikä elämä
-- tuhoavin ilmiö maailmassa, ja tuossa tunteessa oli jotain outoa,
melkein traagillista.

Pian meitä kutsuttiin juomaan teetä. Minulla oli jättiläismäinen
ruokahalu. Itse asiassa en ollut syönyt sittenkun aamulla, ja tunsin
nälkää jo kauvan, mutta vaikutelmat olivat haihduttaneet sen.

Isä, joka kaikesta päättäen oli jo unhoittanut tyytymättömyytensä
minuun, oli aivan haltioissaan syömisestäni. Tavallisesti oli Darja
Stepanovna aina läsnä pöydässä. Hän kaatoi teetä ja huolehti, että
kaikki oli kunnossa. Minua kestitsivät kaikki kilvan. Jokainen
toivoi, että olisin kylläinen ja tyytyväinen.

Marinka oli saapuvilla, hänkin osoitti osaltaan huolenpitoaan, --
siirteli eteeni leikkeleitä, voita, kermaa, mutta teki kaiken tuon
vaieten. Se herätti huomiota.

-- Miksi Marinka on niin vakava tänään, -- sanoi isä.

-- Marinkahan on aina vakava, -- huomautti äiti, haluten nähtävästi
sivuuttaa kysymyksen, joka saattoi tytön hämilleen.

-- Kyllä, mutta osaa hän kyllä... joskus puhua.

-- Tänään on hänet vallannut vaiteliaisuus, -- virkkoi Darja
Stepanovna.

-- Mutta minä arvelen hänen olevan pettyneen, -- sanoi isä. -- Hän
kuvitteli Vladjaa pieneksi nälkähiireksi ja hän tulikin -- miltei
valmiina nuorena miehenä.

Kaikki nuo hyväntahtoiset huomautukset eivät saaneet Marinkaa
lausumaan sanaakaan. Kasvonsa olivat edelleen vakavat, huulet
yhteenpuristetut, vain silmäluomet liikkuivat tiheämmin.

Oli kello kymmenen illalla, kun minä nielaistuani suuren joukon
maalaisherkkuja ja juotuani niiden päälle teen, tunsin ilmeistä
väsymystä, ikäänkuin olisi tuo illallinen ollut minulle ylivoimainen.
Nähtävästi oli raukeuteni, matkan vaikutusta. Kasvoni kävivät
veltoiksi, liikkeeni hitaiksi, ja kaikille selvisi, että minun
täytyy päästä nukkumaan. Minun puoleltani se ei kohdannut mitään
vastustusta. Minulle oli jo määrätty huone ja valmistettu vuode.

-- No, Jumala kanssasi, sanoi isä.

Sanoin hänelle siinä hyvää yötä. Sen jälkeen menin Darja Stepanovnan
luo ja puristin hänen kättänsä.

Nyt tuli vuoro hyvästellä Marinkaa. Menin hänenkin luokseen Ja
hämmästyksekseni -- ojensin hänellekin käteni. Hän hämmästyi vielä
enemmän. Kaiketi olisi meidän hänen mielestään pitänyt suudella
toisiamme. Minäkin sen huomasin, mutta siitä huolimatta oli jotain,
mikä minua siitä esti ja häiritsi. Minusta tuntui äkkiä, että
me hänen kanssaan olemme siihen liian isot, ja että se toisten
läsnäollessa ei oikein käy päinsä.

Marinka ei nähtävästi ajatellut samaan tapaan. Hän ojensi minulle
kätensä ja sitä tehdessä ilmaisivat silmänsä täydellistä hämmästystä.
Äiti nousi saattaakseen minua.

Minulle järjestetty huone ei ollut sama pikkuinen lasten kamari,
jossa ennen olin nukkunut. Tämä oli iso huone kaksine puutarhaan
viettäville ikkunoineen. Luukut olivat suljetut, mutta tiesin, että
aurinko huomenaamuna pilkistäisi noista ikkunoista sisään. Kaikki oli
hauskaa, siistiä, kodikasta. Tunsin autuaallista tyydytystä nähtyäni
pehmoisen vuoteeni, jossa oli häikäisevän valkeat liinavaatteet.

-- Herra suojelkoon sinua, -- sanoi äitini ja siunaten minua
ristinmerkillä suuteli otsalleni. -- Tarvitsetko jotain?

-- Äiti, -- virkoin, -- ja tunnustan tuon ajatuksen juolahtaneen
päähäni vasta hänen kysymyksensä jälkeen, -- minkä tähden Marinkalla
on niin hullunkurinen mekko?

Äiti hymyili. -- Ah, _sinä_ huomaat sen. Me olemme niin tottuneet
siihen, ettemme huomaakaan sitä... Mutta hänellä on toinen, jota hän
pitää vain pyhäpäivinä.

-- Pitäköön hän... sitä... Ommelkaa hänelle pyhiksi uusi... Muuten on
hänen yllään, herra tiesi, mikä.

-- Miten vaativaiseksi olet tullut, Vladja! Marinkalla on
yksinkertainen sydän, hänestä on yhdentekevä. Mutta hyvä, hyvä, sanon
hänelle. Hyvää yötä!

Äiti poistui. Riisuuduin ja peseydyin. Minulla oli vielä tapana
rukoilla. Tätä kotoista tapaa ylläpiti Nikodim Kondratjevitsh
uutterasti, mutta minä toimitin sen koneellisesti, tunteettomasti...

Matkan jälkeen valtasi minut ihmeellinen tunne, johtuen vuoteeni
puhtaudesta sekä talossa vallitsevasta hiljaisuudesta. En kuitenkaan
nukkunut heti. Illan vaikutelmat kulkivat aivoissani epäselvinä
katkelmina myrskyn jälkeisten pilvenhattaroiden lailla. Mutta en
tiedä, miksi tuosta kaaoksesta selvästi eroittautui sanat, jotka
äitini oli lausunut:

"Marinkalla on yksinkertainen sydän." Ajattelin Marinkan sydäntä
ja vaipuessani uneen, uneksin siitä. Se oli ihmeellinen sydän --
saman muotoinen kuin sitä tavallisesti kuvataan. Näin sen aivan
kuin avaruudessa, -- niin läpikuultavana, lämpöisenä ja kirkkaana.
En muista, oliko sillä kasvoja, mutta tiedän, että ne hymyilivät
minulle. Se oli miellyttävä uni.



3.


Tunsin vaistomaisesti, että aurinko oli noussut. Silmäni olivat
ummessa ja aamu-uni painoi luomeni kiinteästi yhteen; mutta
ikkunaluukkujen raosta tunkeutui veitikkamaisesti auringon säde
estäen uinailun muuttumasta uneksi.

Puolinaisen tietoisesti kävi sisässäni taistelu. Kello oli
luullakseni jo noin kuuden vaiheilla aamulla. Olin aikoja sitten
vieroittunut noin varhaisesta ylös nousemisesta. Ruumiini oli
kaupunkitottumuksen vallassa; mutta maalaisympäristö ja minua
ympäröivä entisyyteni kutsuivat minua nousemaan, menemään pelloille,
puistoon, nauttimaan päivän parhaimmasta ajasta.

Uinailun läpi kuulin epäselvästi talossa ja pihalla alkaneen elämän
ääniä. Ovet narisivat ja paukkuivat, vaikka niitä kaikesta päättäen
koetettiin varoen sulkea, kuului sisääntulevien ja ulosmenevien
askeleita. Eroitin selvästi isäni äänen -- pidätetyn, melkoisesti
hiljennetyn, luultavasti siksi, ettei herättäisi minua, ainoaa
talossa nukkuvaa kaupunkilaista.

Mutta elämää pihalla ei millään keinoin saattanut hillitä. Sieltä
kuului koiran haukuntaa, lintujen kirkunaa, sikojen röhkimistä,
karrien räminää, hevosten jalkojen töminää. Kaikki sulautui
jonkinlaiseen, unenhorroksissa olevan tietoisuuteni värittämään
salaperäiseen pauhinaan, minkä pohjalla aivoissani syntyi nopeaan
muuntelevia eriskummaisia kuvia.

Mutta nyt kuului kokonaan selittämätön, nopea koputus ikäänkuin
miljoonat pikkuvasarat olisivat kauhealla kiireellä iskeneet nauloja
seinään. Tuo koputus kuului yhtämittaisena, milloin laantuen milloin
paisuen ja oli siinä niin omituinen, soinnuton sävel.

Tuota säveltä en jaksanut kuunnella, jonka vuoksi avasin silmäni.
Hetkisen silmäilin tiedottomin katsein puoleksi valaistuun kattoon.
Koputus yhä jatkui. Ja äkkiä selvisi minulle, että sen aiheuttajina
olivat talomme katolle pesiytyneet haikarat. Erinomaisella taidolla
ja innolla, milloin kurkoittaen koko pituudelleen eteenpäin pitkää
kaulaansa, milloin koukistaen sitä ja heittäen päänsä selkään,
he koputtelivat pitkillä nokillaan viehättyen tehtävästään kuin
satakieli laulustaan.

Käsitin, että kaikki olivat jo aikaa sitten nousseet, mutta en vielä
tietänyt, kuinka pitkään olin nukkunut siitä yli. Mutta samassa alkoi
vierashuoneessa surista vanha, koko seinän korkuinen kaappikello.
Käheällä vaikka syvällä ja riitaisella bassollaan se varmasti löi
seitsemän kertaa. Oli siis osapuilleen sama aika kuin se, jona
kaupungissakin olin noussut. Nousin ja pukeuduin.

Puolen tunnin kuluttua olin jo puutarhassa, johon teepöytä oli
järjestetty. Mutta täällä en tavannut ketään vaikka pöydästä päättäen
tee oli jo juotu. Teekeittiö vielä sihisi valittaen kuin kuoleva.

Minut huomasi sisäkkö Oljona, joka jostain syystä vielä tähän
saakka ei ollut mennyt naimisiin ja oli koko lailla lihonut. Heti
paikalla syntyi hälinä. Oljona riensi kellariin, jossa äiti oli
maitoaskareissa. Samoin annettiin tieto Darja Stepanovnallekin ja
noin kolmen minuutin kuluttua olin jo seurassa; minulle tarjottiin
teetä, voita, kermaa, leikkeleitä, naureskeltiin ystävällisesti
myöhäiselle heräämiselleni koettaen kukin kaikin tavoin osoittaa
rakkautta ja iloa siitä, että olin heidän keskuudessaan.

Ensimäisen päivän vaikutelmat painuivat hyvin muistiini. Ne
toistuivat sen jälkeen joka päivä eikä kuitenkaan kesä niiden
tähden tullut minulle muistorikkaaksi, Jo sinä ensimäisenä aamuna
teetä juodessani ja nauraessani äitini sekä Darja Stepanovnan
rakastettaville pilapuheille tunsin, että he molemmat samoinkuin
kaikki muukin kiinnittivät mieltäni sangen vähän, halusin kaiken
aikaa kysyä, missä Marinka oli. Se olisi ollut luonnollista mutta
vain siinä tapauksessa, että ajateltuani sitä, heti olisin sitä
kysäissyt. Mutta minusta tuntui kuin olisi noin suuri huomio
Marinkaan näyttänyt liialliselta, epäilyttävältä. He eivät tietysti
olisi sitä koskaan ajatelleet, mutta minussa itsessäni oli jotain,
mikä väritti tuon mielenkiinnon erikoiseksi.

Marinkan olinpaikasta sain tietää vaikka kiertoteitse. He muistivat,
miten mielelläni lammessa olin kylpenyt. Huomautin kaikkina näinä
vuosina kylpeneeni meressä ja että meren jälkeen lampi tulisi
tuntumaan minusta lätäköltä.

-- Siinäpä se! Mutta Marinka ei ole nähnyt merta, niin on lampi hänen
mielestään kokonainen valtameri, -- sanoi Darja Stepanovna.

-- Taitaapa hän parhaillaankin olla lammella! -- lisäsi äitini.

Painoin tuon tiedon muistiini. Sen jälkeen join nopeaan teeni ja
ilmoitin meneväni kartanon puistoon, jättäen jäähyväiset naisille.

He eivät tietysti huomanneet kiirehtimistäni, -- mutta minä
kiirehdin. Portista ulos päästyäni suuntasin kulkuni todellakin
puistoon päin, mutta tultuani pajan luo, käännyin lammelle.
Laskeuduin sinne läheltä sitä paikkaa, jossa pajut kasvoivat. Olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että Marinka kylpee samassa paikassa,
missä hänen kanssaan vietimme varhaisen lapsuutemme, mutta minä en
mennyt sinne. Löydettyäni ison kiven, istahdin sille.

Ajattelin, että odotan tässä siksi, kunnes Marinka on kylpenyt.
Hän tulee tänne, toista tietä ei ole, ja sitten me yhdessä menemme
puistoon.

Mutta jos sanoisin, että kivellä istuessani olisin rauhallisesti
katsellut leveää lampea ja sitä reunustavia vihreitä kaislikon ja
pajupensaiden peittämiä rantoja, että toisinaan veden pintaan saakka
laskeutuvien ja ikäänkuin sitä hipaisevien kalalokkien lento olisi
herättänyt mielenkiintoani, -- tai että seurasin pikkuista venhettä,
jossa kalastaja souti lammen tuolle puolelle, ison kaislikon luo,
ahventen tavallisille olinpaikoille, -- silloin valehtelisin.

Kaikki nuo vaikutelmat koskettivat vain heikosti sieluani. Sen sijaan
se ihmeteltävän elävästi otti vastaan hiljaisen veden loiskinnan,
mikä kuului toiselta puolelta, jossa rannalla kasvoi vanha raita.
Jokainen loiskahdus herätti minussa jonkinlaista käsittämätöntä,
omituista mielenkiintoa.

Mutta en ollut tullut tänne sitä varten, sen muistin varmasti.
Kun olin teeni juonut ja noussut lähteäkseni, tiesin, etten mene
puistoon, mutta hyväntahtoisesti ajattelin tahtovani kohdata Marinkaa
mennäksemme yhdessä kävelylle. Tuo uusi mielenkiinto ilmeni vasta
täällä, kivellä istuessani. Tiesin varmasti sen olleen minulle uuden
tunteen, ikäänkuin sielussani juuri sillä hetkellä olisi herännyt
uusia voimia.

Oh, tiedän niiden olleen hyvin muokattuja, huolellisesti,
huomaamattomasti, pisaroittain kasvatettuja. Paljoa myöhemmin
selvitin tuon itselleni, mutta silloin kuuntelin vain hämärästi
tunnettani.

En nähnyt Marinkaa. Se paikka rannasta, jossa "meidän raitamme"
oli, syventyi lahdelmaksi, kaikki oli puiden peitossa. Mutta sitä
selvemmäksi loihti mielikuvitukseni hänet. Ja niin näin hänen
ruumiinsa -- sama hentoinen lapsen ruumis, -- laiha, läpikuultava,
"ruumiiton henki"...

Niin, sama, mutta ei enään ruumiiton henki. Nyt syöpyy katseeni
siihen koettaen nähdä sen pienimpiä seikkoja myöten. -- Nyt se
kasvaa, samoin kuin Marinkakin näinä vuosina, pyöristyy, ja siinä voi
jo, vaikka heikosti vielä, huomata muodot.

Ja nuo muodot, joita ennen en ollut huomannut aikuisillakaan
naisilla, kiinnittivät mieleni, vetivät puoleensa, kahlehtivat
huomioni itseensä. Miksi? Minkätähden?

Ehkä oli luonto istuttanut elimistööni sairaita, turmeltuneita
hermoja, joten minulle olivat ominaisia ennenaikaiset halut? Ei,
terveet vanhempani olivat antaneet minulle ihmeellisen terveen,
voimakkaan elimistön, kehityin säännöllisesti. Ei, minussa ei ollut
vielä minkäänlaisia haluja. Vereni virtasi rauhallisesti, sydän sykki
tasaisesti, kaiken tuon tunsin aivoissani.

Mutta siellä pysyivät vahvasti, järkkymättömästi naulat, joiden
avulla sieluni pääkasvattaja, johtaja, kerran ikuisiksi ajoiksi oli
iskenyt siihen uusia käsitteitä. Yhdessä silmänräpäyksessä kulki
ohitseni kaikki, minkä nuo naulat sielussani olivat aiheuttaneet.
Muistin, miten minulle asteettain avautui uusi maailma. Setäni
Nikodim Kondratjevitsh palasi usein tuohon lukiossa tapahtuneeseen
huomattavaan häväistysjuttuun. Vielä neljä kuukautta sen jälkeen
kun sattumalta olimme kahden kesken, hän katseli minua ja pyöritti
päätään.

-- Niin, Voldemar, en voi unhoittaa, miten sinä lukiossa
kunnostauduit. Oletko nyt tarkoin selvillä siitä, että sinun ijälläsi
noista asioista ei saa puhua?

-- En puhu enään niistä! -- vastasin. Olin silloin vielä kaino
enkä osoittanut mitään oireita kehittyäkseni niin rohkeaksi,
itseluottavaiseksi pojaksi, jollainen nyt olin.

-- Niin... älä enään kenellekään puhu. Saattavat ajatella, että
sinä todellakin tunnet noita asioita, joita lasten ei sovi tietää.
Ethän sinä itse asiassa mitään tiedäkään, vaan poikamaisuudessasi
nähtävästi lörpöttelit joutavuuksia, joita sattumalta jossakin
olit kuullut, tai joita olivat sinulle opettaneet toverit, jotka
vuorostaan papukaijan tavoin toistavat käsittämättömiä sanoja...
Ihmiset saattavat ajatella, että sinä olet oppinut sellaista setäsi
talossa...

Ja hän puhui paljon, pitkiä mietelmiä, pyörien yhä samalla paikalla.
Hänen aatepiirinsä ei ollut laaja, ja kun hänen oli puhuttava paljon,
tuli hän toistaneeksi samoja ajatuksia.

Hän oli tietysti oikeassa: minä puhuin sanoja, joita en vielä
käsittänyt, mutta hän ei tietänyt yksinkertaisinta asiaa, lapsen
järjen alkeellisinta ominaisuutta: että, kun hänen huomionsa on
kiintynyt johonkin uuteen, jota hän ei käsitä, niin hän kaikin
voiminsa pyrkii pääsemään sen perille. Ja minun huomioni oli
kiintynyt kokonaisuudessaan tuohon minulle uuteen puoleen elämässä.
Kun näet tietämättömyyttäni ei yhdellä iskulla voitu minusta saada
poistetuksi, niin se ilmeni vielä uuden kerran aikaansaaden toisen
jutun, joka rajoittui vain sedän asunnon piiriin.

Oli ihmeellistä, että eläessäni maalla isäni talossa yhdeksän
vuotta en ollut kertaakaan tullut ajatelleeksi, että makuuhuoneessa,
jossa isä ja äiti nukkuivat, oli vain yksi sänky. Huomasin sen
seikan silloin, kun minä ensi kerran aloin tietoisesti suhtautua
esineisiin, mutta otaksuttavasti pidin sitä järjestykseen kuuluvana,
eikä päässäni koskaan sen johdosta herännyt mitään kysymyksiä. Sänky
oli iso, leveä, nähtävästi kahdelle aijottu. Eikä kenellekään ollut
salaisuutena, että isällä ja äidillä oli yhteinen makuuhuone ja yksi
sänky. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt salata sitä.

Kaupunkiin tultuani ja asetuttuani asumaan setäni asuntoon, huomasin
aivan saman ilmiön heidänkin luonaan. Asunnon kahdeksasta huoneesta
oli makuuhuoneeksi varattu vain yksi huone, ja siellä, eräänlaisen
omituisen musliinikankaisen verhon takana oli komea, iso sänky
peitettynä kauniilla pitsipeitolla. Katselin kauvan tuota sänkyä,
se miellytti minua suuresti, mutta se seikka, että se oli yhteinen
kahdelle hengelle, vastasi täydellisesti kotikuvitelmiani.

Mutta heti lukiojutun jälkeen aloin silmäillä tuota sänkyä hiukan
erilaisin katsein. Muistin äkkiä sen, mitä siihen saakka en ollut
huomannut, -- että kotona, maalla, makuuhuoneessa, jossa isä ja äiti
yönsä nukkuvat, myös oli yksi iso sänky.

Joka kerta kun satuin kulkemaan tädin ja sedän makuuhuoneen ohi,
pysähdyin vastustamattomasti kurkistamaan sinne, päässäni kohosi
lukuisia ajatuksia, jotka saattoivat mieleni rauhattomaksi. He
nukkuvat yhdessä sängyssä, se on juuri samaa, josta minulle luokalla
puhuttiin ja jonka johdosta minä sain ankaroita nuhteita ja
rangaistusta. Hehän todellisuudessa nukkuvat yhdessä sängyssä, isäni
ja äitini myös. Miksi johtaja selitti sen olevan "hävyttömyyttä,
saastaa, ala-arvoista?" Jos se todellakin on sitä, niin minkätähden
makuuhuone sekä siellä että täällä oli aina auki eikä tuota sänkyä
keneltäkään salattu, eikä kukaan huomannut siinä mitään huonoa?

Kehittymätön järkeni harhaili näissä kysymyksissä, ne olivat
minulle ratkaisemattomia. Sen lisäksi ilmeni vielä uusi kysymys:
minun isälläni ja äidilläni on poika -- minä. Miksikä ei sedällä
ja tädillä, jotka myös nukkuvat samassa sängyssä, ole poikaa
eikä tytärtä? Ennemmin tai myöhemmin minun täytyi saada vastaus
näihin kysymyksiin. Lapsen päähän mennyt ajatus saattaa näyttää
tukahdetulta, mutta se ei kuole koskaan. Puhuin siitä tovereilleni
lukiossa, mutta huolimatta kaikista tiedoistaan, eivät he kyenneet
minulle sitä selittämään.

Masentuneena lukiojutusta sekä sen johdosta setäni kanssa
tapahtuneesta ankarasta selvittelystä en pitkään aikaan uskaltanut
laskea valloille tutkivaa tietämättömyyttäni, mutta vihdoin
rohkenin sen tehdä. Tätini oli erään kerran erikoisen ystävällinen
minulle. Hän kutsui minut luokseen makuuhuoneeseen, missä hän istui
nojatuolissa ommellen jotain koruompelua. Nähtävästi oli hänellä
ikävä ja hän kyseli minulta maalaisoloista, isästä ja sikäläisestä
elämästä. Vastasin kaikkiin kysymyksiin katsellen kuitenkin samaan
aikaan syrjäsilmäyksin sänkyä. Tuli hetken kestävä vaitiolo. Käytin
sitä hyväkseni.

-- Täti, sanoin. -- Miten iso sänky teillä on!...

Täti ei huomannut tuossa lauseessa mitään erikoisempaa piilevän. --
Niin, sanoi hän, -- miksi niin? Ajatteletko, että on epämukavaa?

-- Ei, muuten vaan... yhdelle se on ehkä epämukava mutta kahdelle se
on sopiva...

Tädin kasvoille levisi neuvottomuuden varjo, vaikka tahdillisuuden
vuoksi ja välttyäkseen johtamasta minua vaarallisiin ajatuksiin, hän
ei vastannut mitään. Mutta minä olin tutkimukseni alkanut ja tahdoin
saattaa sen loppuun saakka. Minä kysyin.

-- Kummalla puolella te nukutte, täti?

-- Mitä? virkkoi täti ja hänen silmissään, jotka huomattavasti
suurenivat, välähti ikäänkuin säikähtynyt ilme.

-- Setä nukkuu varmaan oikealla puolella, lausuin ajatukseni: --
miehet ovat aina oikealla... käsikoukkuakin kulkevat siten... ja
vihilläkin olen sen nähnyt. Tämän lauseen jälkeen muuttuivat tädin
kasvot myrskyävän vihaisiksi, mutta vain hetkeksi. Hän osasi hallita
kasvonilmeitään ja hän käsitti, että jutun tekeminen tuollaisista
tyhmyyksistä ei ollut kasvatuksellisesti oikein.

-- Kuinka omituinen poika sinä oletkaan, Voldemar... Puhut aivan
tarpeettomista asioista... Nostapa koukkuni... tuolla se on jalkojeni
luona.

Nostin koukun ja ojensin sen hänelle. Hän alkoi heti nopeaan puhua
siitä, että tänään saamme ensimäisen uuden keittäjän valmistaman
päivällisen ja ettei hän oikein luota keittäjään. Minä kuitenkin
kuuntelin häntä huonosti. Minulla oli varastossa vielä tärkein
kysymys, jonka vuoksi olin alottanut koko tämän uskalletun
keskustelun. Mistään välittämättä käytin taaskin ensimäistä vaitioloa
hyväkseni.

-- Täti, minkä tähden teillä ei ole lapsia?

-- Jumala ei ole antanut, koska niitä ei ole, vastasi täti, tällä
kerralla jo hiukan pelokkaana.

-- Mutta isällä ja äidillä on -- miinä... Ja hekin nukkuvat yhdessä
sängyssä, mutta teillä...

Täti hypähti paikaltaan. -- Voldemar, jos sinä vielä kerran
rohkenet... Ah, miten turmeltunut sinä olet... minä en uskonut, että
olisit siihen määrin!

Tällöin kuului eteisestä soitto, nähtävästi Nikodim Kondratjevitsh
siellä soitti, sillä oli juuri hänen kotiintulonsa aika.

-- Setä tulee, sanoi täti, -- heti käymme päivälliselle! Nämä sanat
lausuttuaan hän poistui kiireisesti eteiseen setää vastaanottamaan.

Mutta lupaus, että heti söisimme päivällisen, ei tullut täytetyksi.
Sedän kanssa hän meni työhuoneeseen viipyen siellä noin kymmenisen
minuuttia. Minä jäin sillä välin makuuhuoneeseen seuranani tuo iso
sänky, jonka tähden olin joutunut tätini kanssa epäsopuun. Sitten
täti tuli työhuoneesta ulos ja minut kutsuttiin sinne. Taaskin
huolellinen ovien sulkeminen, taaskin hiljennetty ääni ja ankara
holhoava äänensävy.

-- Voldemar, sinä, näemmä, et ole yhtään parantunut. Mistä sinä
puhuit tädille?

-- Mutta setä, minä... minä halusin tietää...

-- Ystäväni, sellaisia asioita sinun ei sovi tietää, ne eivät ole
lapsia varten. Kun tulet aikuiseksi, silloin tulet ymmärtämään.
Saattaahan olla sellaisia asioita! Oppineet esimerkiksi tietävät
tarkalleen, kuinka monta virstaa on maasta aurinkoon. Mutta sinä et
voi sitä ymmärtää vaikka suuresti sitä haluaisit. No, sen vuoksi
täytyy se siirtää siihen saakka kun kasvat, opit matematiikkaa ja
saavutat mahdollisuuden käsittää sitä. Aivan samoin on tämänkin asian
laita. Tahdon, että lupaat minulle ettet enään koskaan kenellekään
puhu näistä asioista... Lupaatko?

-- Lupaan, setä.

-- Luotan sinuun.

Olin tunnollinen, pidin lupaukseni. En puhunut milloinkaan enkä
kenellekään paitsi tovereilleni, näistä asioista, jotka eivät
kuitenkaan lakanneet mieltäni kiinnittämästä, vaan päinvastoin
valtasivat sen yhä voimakkaammin. Niiden kanssa jäin aivan yksikseni
ja olin pakoitettu ratkaisemaan ne oman ymmärrykseni avulla ja omin
keinoin.

Muistan yön, useammankin, -- kun pitkään yli puolenyön lojuin
vuoteellani silmät auki kykenemättä hallitsemaan ajatuksiani, ja
kun talossa kaikki nukkuivat, nousin hiljaa vuoteeltani, avasin
suurella varovaisuudella oven ja varpaillani, avojaloin hiivin
käytävää myöten. Menin vierashuoneesta tädin ja sedän makuuhuoneeseen
johtavalle ovelle ja pysähtyen siihen pidätin hengitystäni. Kumarruin
ja katsoin tarkkaan avaimen reijästä. Tiesin, ettei siinä ollut
avainta. Huoneessa paloi yölamppu, minä näin sängyn kokonaisuudessaan
ja siinä nukkuvat tädin ja sedän.

Väliin jouduin hämmästyksen; vältin pelon valtaan, tahdoin rientää
pois, mutta samapa tuo oli tulin siitä tietorikkaammaksi...

Näin sai perehtyneisyyteni alkunsa. Tämän jälkeen siirryin
tirkistelemään naisten uimahuoneiden ovien raoista... Ja johtajan
päähäni iskemät naulat eivät kaikesta tuosta höltyneet vaan painuivat
aivoihini yhä syvemmälle.

Niinpä nyt kotirannallakaan en tyytynyt pelkkiin mielikuvitelmiin.
Olihan niin helppo: hiljaan hiipiä puiden lomitse, pysähtyä jonkun
matkan päähän ja katsoa...

Enkä pysähtynyt. Nousin kiveltä; varovasti hiekalle astuessani
menin vasemmalle ja siinä, missä alkoi pajupensaiden rivi, käännyin
rannasta kauvas puistoon, kaikkia varovaisuustoimenpiteitä
noudattamalla ponnistelin, etteivät kuivat oksat jalkojeni alla
risahtelisi, yksinpä varoen hätyyttämästä ylläni pesissään istuvia
naakkoja ja variksia, pääsin lähemmäksi sitä paikkaa, missä raita
kasvoi, Ja nyt vihdoinkin puurivien välillä olevasta aukeamasta
näin itse raidan. Sen pitkät oksat, jotka olivat äsken puhjenneiden
ja vielä aivan hopeanhohtavien lehtien peitossa, riippuivat kuten
ennenkin kaihoisasti maahan saakka. Näin rannan, keltahiekan peitossa
olevan pienehkön kentän -- oh, miten tuttu se minulle oli! Kentällä
olivat Marinkan vaatteet mutta Marinkaa itseään ei ollut.

Katsahdin etemmäksi veden pintaan, jolloin näin pienen tumman
esineen, joka ikäänkuin ui pinnalla. Käsitin heti, että se oli
Marinkan pää, hänen ruumiinsa oli kokonajan vedessä. Väliin hän
nosti kätensä, huiskautti niillä vettä, jolloin syntyi äsken
kuulemani loiske. Hän viipyi vedessä jokseenkin kauvan siirtyen
paikasta toiseen. Minusta se tuntui loppumattomalta, minua kiusasi
maltittomuus.

Nyt hän ui rantaan. Matalalla kohdalla hän nousi seisoalleen kulkien
käsiään heilutellen vapaasti ja täysin vakuutettuna siitä, ettei
häntä kukaan näe. Tultuaan hiekalle hän hetkisen seisoi, antaen
nähtävästi auringon kuivata itseään. Hänellä oli vielä vanha
lapsentapansa olla ilman lakanaa.

Katselin häntä hämmästyen omia vaikutelmiani. Oli, Marinkan ruumis
ei ollut ainoa naisen ruumis, jonka olin nähnyt. Joka kesä uidessani
toverieni, kesä-ystävieni kanssa meressä, me etsimme rakoja
lauta-aitauksissa ja kurkistelimme naisten uimahuoneisiin. Näin
kymmenittäin ehkä sadottainkin erilaisia ruumiinrakenteita ja minulle
oli jo muodostunut varma mielipide siitä, minkälaiset muodot olivat
kauniita. Tästä aiheesta meidän poikaseurassamme väiteltiin joskus.

Mutta tällä hetkellä en verrannut Marinkaa kehenkään, paitsi omaan
kuvitelmaani. Sen jälkeen kun eilen näin hänet niin hassunkurisena
lyhyehkössä, muodottomassa mekossaan, näytti hänen ruumiinsa minusta
suhteettomalta. Mutta ensimäisestä katseesta tottunut silmäni kumosi
tuon kuvitelman.

Marinkan ruumiinrakenne oli harvinaisen sopusointuinen, hänen
jalkansa eivät nyt näyttäneet niin laihoilta kuin mekossa
ollessaan, eikä hänen ruumiinsa yleensäkään ollut niin laiha, kun
olin ajatellut. Hänen olkapäänsä olivat kauniit, ohut kaulansa
ihastuttava. Entinen, leikattu tukka oli kasvanut pitkäkäsi. Auringon
paisteessa se kuivui nopeaan, pöyhistyi ja näytti tuuhealta ja
silkkiseltä. Se peitti runsaudellaan hänen olkapäänsä ja kiertyi
kaulalle.

Tietämättä syytä ilostuin suuresti huomatessani, ettei Marinka
ollutkaan ruma vaan aivan ihastuttavan kaunis olento.

Nyt hän oli jo "kuivannut" itsensä ja laskeutuen maahan hän alkoi
vitkalleen pukeutua. Ja nyt, tarkastettuani häntä pienimpiä seikkoja
myöten, minä äkkiä häpesin vaanimistani. Ei ole mitään inhottavampaa
kuin tuollainen salatarkastelu. Silloin saattaa tulla sellaisten
salaisuuksien todistajaksi, joita ehkä on ollut tarkoitus salata
ainiaan ihmisiltä. Itse asiassa on tuollainen teko huonompi kuin
asestetun hyökkäys aseettoman kimppuun.

Niin, minä häpesin, mutta tunsin sen vasta silloin kuin teko oli
tehty. Nyt pelkäsin suuresti, että Marinka saisi tiedon siitä.
Pelkäsin sitäkin, että joku muu mahdollisesti oli huomannut minut
urkkimassa.

Suuremmalla varovaisuudella kuin sinne tullessani palasin sieltä ja
etäännyttyäni melkoisesti rannasta, menin puiston kautta entiselle
paikalleni, istahdin kivelle ja odottelin vakavasti Marinkaa.

Hän tuli. Huomattuaan minut hän kiirehti askeleitaan ja suuntasi
kulkunsa suoraan kivelleni. Jonkun hetken kuluttua hän seisoi
edessäni.

Mutta se ei ollut ollenkaan sama Marinka, jonka olin eilen nähnyt.
Tarkastettuani häntä kun hän tuli luokseni huudahdin tahtomattani.

-- Oh, miten sievä oletkaan tänään!... Todellakin, oli
silminnähtävää, että syynä Marinkan eiliseen hassunkuriseen
ulkonäköön oli ollut vain mekko. Tänään oli huomautukseni otettu
varteen ja annettu hänelle toinen mekko. Vaikka se oli juhlamekko,
oli se niin vaatimattoman yksinkertainen, ettei se lähimainkaan
vetänyt vertoja kaupungissa ja erittäinkin kesähuvilalla tapaamieni
seuraani kuuluvien tyttöjen arkipuvuille.

Mekko oli tehty ohuesta vaaleanharmaasta villakankaasta ja kuului
siihen pusero ja hame, joka viehättävissä laskoksissa ulottui polvien
alapuolelle. Kaulassa oli yksinkertainen kaulus. Marinkan tukka oli
lyhyellä, paksulla palmikolla.

Ja tässä uudessa asussaan hän esiintyi huomattavasti edukseen. Hän
näytti kasvaneen suuremmaksi ja hänen kaunis ruumiinrakenteensa
oli nyt silminnähtävä: yksinpä hänen kasvojensa viehättäväisyys
oli lisääntynyt ja silmät käyneet suloisemmiksi. Eräs seikka vaan
häiritsi vaikutelmaa, -- pyhäpukuaan hän suojeli liian suurella
huolellisuudella, ikäänkuin joka hetki ajatellen, ettei sitä
tärvelisi. Se kahlitsi hänen liikkeitään.

-- Sinä olit uimassa! Virkoin puoleksi kysyen.

-- Niin, käyn joka aamu uimassa. Muistatko raidan?

-- Tietysti...

-- Etkö sinä sitten enää käy uimassa?

-- Kyllä minä otan kylpyjä meressä. Siellä on rakennettu
uimahuoneita, täällä minä en tiedä, miten...

Marinka hymyili. -- Minullakin on uimahuone -- raidan alla.
Muistatko, miten kylvimme? Äsken uidessani muistin äkkiä, miten minä
sukelsin, etkä sinä tiennyt, millä kohdalla nousisin jälleen. Minun
tuli silloin niin hauska olla, että rupesin nauramaan.

-- Niin, me olimme silloin niin naurettavia.

-- Naurettaviako? Kysyi Marinka ja hänen silmissään kuvastui
todellinen hämmästys. -- Miten me niin naurettavia olimme?

-- Niinpä vaan... Kukaan ei ota kylpyjä siten. Siellä missä olen
kesäisin meren rannalla lähellä meidän kaupunkiamme, kylpevät kaikki
uimapuvuissa... pienet lapsetkin.

-- Oh, se mahtaa olla kauhean epämiellyttävää, ei se ole oikeata...

-- Siihen saattaa tottua. Se onkin sitten säädyllistä.

-- Niin, kyllä... kun on tuntemattomia. Mutta kun on omien kesken,
niin käyhän silloin päinsä?...

Katsahdin häneen tarkkaavaisesti: "onko hän todellakin noin
lapsellinen?"

Mutta hän katsoi minuun suoraan suurilla, lähteenkirkkailla
silmillään ja nuo silmät vastasivat kysymykseeni... kyllä, olen
lapsellinen.

Minun tuli sääli Marinka parkaa, joka asuu maan sydämessä, on elänyt
kolmeentoista ikävuoteensa, vivahtaa jo nuoreen neitoon etenkin
tämänpäiväisessä puvussaan, eikä vielä tiedä kerrassaan mitään. Minun
tuli halu valistaa häntä, sanoa hänelle, etten vielä ollut tavannut
sellaisia tyttöjä, vaikka olinkin nähnyt paljon.

Siinä piirissä, jossa oleskelin, oli kaksi -- kolmetoistavuotinen
tyttö jo kiemailija. Hän osasi jo näytellä, mitä hänellä oli
erinomaisempaa, -- joko jalkaansa, kättänsä tai kaulaansa...
Taiteellisesti hän kisaili silmillään, valitsi kauniita asentoja,
ja keskustelussa pujahti häneltä monasti kaksimielisiä lauseita,
joita hän oli kuullut vierashuoneessa, äidiltään tai vierailevalta
serkultaan. Tuntemaini tyttöjen joukossa ei ollut ainoatakaan, jolla
ei olisi ollut rakkaustarinaa joko lukiolaisen tai kadetin kanssa.
Hän osasi kärsiä vastarakkauden puutteesta, olla mustasukkainen,
ei nukkunut öisin, laihtui ja kävi kalpeaksikin. Viime kesänä
huvilassa ollessani syntyi minulle suhde erään tytön kanssa kehittyen
säännöllisesti pitkin talvea. Monasti sain kuulla nuhteita, jopa
kärsiä kohtauksiakin kyyneleineen. Kaikki tuo oli tietysti äitien,
vanhempien sisarien tai tuttavien jäljittelyä, mutta se oli vallannut
heidän järkensä ja sydämensä.

Oh, olisin Marinkalle voinut kertoa tulisista kädenpuristuksista,
salaisista suuteloista jossain hiljaisessa sopukassa, pimeässä
huoneessa, teeskentelemättömästi palavista silmäyksistä, pikku
sydämistä ja vapisevista, vielä kypsymättömistä ruumiista.

Nähtyäni ja tietäissäni kaiken tuon sekä oltuani itsekin sankarina
tämän tapaisissa seikkailuissa, oli Marinkan huomautus ensi hetkellä
omiaan herättämään minussa epäluuloa. Mutta hänen ihmeelliset
silmänsä todistivat minulle sielunsa rajatonta puhtautta. Enkä tiedä,
mistä syystä jätin kaiken tuon hänelle kertomatta. Oli jotain, joka
esti minua siitä.

Ehdotin hänelle, että kävelisimme. Hän suostui ja me kävimme hänen
kanssaan minulle niin tutuilla paikoilla. Marinka kuljetti minua
ihastuksella erilaisten puiden, pensaiden, kumpujen, ketojen luo
puhellen aina kussakin paikassa joistakin muistoista.

-- Muistatko, tässä sait jalkaasi tikun, joka teki hyvin kipeää...
vertakin vuoti, sinä itkit ja minäkin itkin... Tuossa me olimme
piilosilla, sinä piilouduit aina tuon paksun tammen taakse ja minä
tiesin, mistä sinua etsiä... Tässä me löysimme pesästään pudonneen
naakan pojan. Me kiipesimme puun latvaan ja asetimme sen pesään...

Ja tuhansia muita seikkoja ja muistoja. Hänen muistinsa oli
harvinainen, en tiedä säilyivätkö siinä kaikki, tai vain meitä
koskevat tapahtumat niin hyvin. Hän oli vilkas, puhui ja nauroi
paljon. Nähtävästi oli hän jo tottunut minuun. Kysyin häneltä:

-- Minkätähden olit eilen niin vaitelias ja vakava?

-- Oh, eilen sinä olit niin vieras...

-- Vieras?

-- Niin... Ehkä, en sano sitä... mutta minusta tuntui siltä.

Vieras... hän oli tuntenut oikein... Olin todellakin vieras. En vielä
tänäänkään ollut aivan läheinen, mutta eiliseen verrattuna sittenkin
hiukan enemmän, ja hän iloitsi siitä.

Huomaamattaan hän kertoi minulle, miten hän eleli. Omituisia ihmisiä
olivat isäni ja äitini. He pitivät itseään Marinkan hyväntekijöinä
ja rakastivat häntä, mutta minun lähtöni jälkeen eivät he olleet
opettaneet hänelle mitään. Se opetus, minkä hän oli saanut, oli
satunnaista ja oli hän päässyt siitä osalliseksi vain siten, että
minun oli täytynyt lukea ja että hän oli läsnä kaikissa toimissani.

Sen jälkeen ei hänen järkeään oltu kehitetty. Kenenkään päähän ei
pälkähtänyt, että hänen opettamistaan jatkettaisiin. Siitä huolimatta
olivat kaikki hyviä ja viisaita ihmisiä, jotka toivoivat Marinkalle
parhainta.

Kyselin siitä sittemmin äidiltäni, joka minulle vastasi:

-- Ah, rakkaani, eihän Marinka sitä tarvitse. Mihin käyttäisi
hän sitä? Hänen asemassaan saattaisi sivistys tehdä hänet
vain onnettomaksi, hänen käsitteensä muuttuisivat, hän tulisi
vaativaiseksi ja tultuaan täysi-ikäiseksi hän haluaisi sivistynyttä
miestä itselleen, mikä hänen asemassaan on sangen ja miltei mahdoton
toteuttaa. Hänestä täytyy tulla hyvä emäntä, ja siihen hänellä on
taipumuksia.

"Hänen asemassaan"... Sitä toistettiin liian usein, -- ja isä käytti
noita sanoja aina silloin, kun oli Marinkasta puhe. Ikäänkuin
"asema" olisi jotain sellaista, minkä kanssa ihminen syntyy, kuin
syntymäpilkku, jota ei minkäänlaisilla ponnistuksilla voida poistaa.

Minua se ei miellyttänyt lainkaan. Ihme kyllä, osasi Marinka vielä
lukea. Hän muisti hyvin minkä yhdessä kanssani oli oppinut. Mutta
aivan itsestään ja luonnollisesti, eikä muuten voinut ollakaan, sillä
vanhemmaksi tultuaan hän yhä enemmän alkoi askaroida taloustoimissa.
Alussa oli se vain asianharrastusta: pikku kananpoikaset,
vastasyntyneet vasikat, jonkun jälkiruuan valmistuksen seuraaminen
keittiössä, vähäistä ompelukoneleikkiä... Mutta vähitellen alkoivat
lapsen leikit käydä velvollisuuksiksi, jotka yhä lisääntyivät, ja jäi
hänen huolekseen erinäisiä tehtäviä, olipa hän jo vastuunalainenkin
pikkulintujen hoidosta. Hän oli oppinut ompelemaan ja usein hänelle
annettiin nenäliinojen pallistamista tai muita yksinkertaisempia
ompeluksia. Hän oli perehtynyt keittiöön, osasi omintakeisesti
keittää punajuurikeiton ja paistaa kananpaistin. Hän tiesi mistä
paikasta kellarista kunkin tavaran löytäisi, osasi kuoria kerman
maidosta, valmistaa kohopiimää, sanalla sanoen, hän oli jo
pikkuemäntä, jonka, pää oli täynnä taloustietoja.

Olin niihin aikoihin vielä vähätietoinen poika, sillä koulutietoja
lukuunottamatta ei minulle oltu mitään opetettu. Lukiossa ei kukaan
päälliköistä tai opettajistani koskaan ohjannut minua millään keinoin
tietojani lisäämään. Kaikki vaativat, että osaisin läksyni hyvin,
ja kun ne opin verrattain helposti, johon minua itserakkautenikin
kannusti, niin olin viisaan jopa kehittyneen pojan maineessa, vaikka
päässäni, herra nähköön, oli paljon tietämättömyyttä. Setäni talossa
suhtauduttiin kirjoihin omituisesti, -- siellä ei ollut yhtään
luettavaksi kelpaavaa kirjaa. Nikodim Kondratjevitshin työhuoneessa
oli kirjakaappi mutta arvatenkin vain siksi, että se hienon ja
varakkaan sisustuksen vuoksi oli välttämätöntä. Kaapin hyllyt olivat
täynnä kirjoja, lasioven läpi näkyi mahtavia, loistavia kirjanselkiä,
joissa kirjan nimet olivat kultakirjaimin painetut. Noiden selkien
taakse kätkeytyi asioita, jotka ensi silmäykseltä jo saattoivat minut
uneliaaksi, -- siinä oli "asetuksia", "päätöksiä", "selvityksiä". Setä
itse ei käyttänyt niitä apunaan, hänellä olivat arvatenkin virkaan
tarvittavat asiat kaikki päässään. Hän luki joka aamu sanomalehtiä
eikä koskaan pitänyt kirjaa kädessään.

Kuitenkin kävi hän virassaan ja sen jälkeen kotona melkein aina
iltasin työskenteli virkapapereita valmistellessaan. Täti ei tehnyt
kerrassaan mitään. Heidän kotitaloutensa ei ollut suuri ja siinä
työskenteli kolme palvelijaa. Hänellä oli paljon aikaa mutta siitä
huolimatta ei hänellä ollut halua lueskelemaan. Ikävissään hän puheli
sisäkön tai minun kanssani, kävi kauppaliikkeissä, oli ajelulla,
viime tingassa ompeli tai neuloi jonkun aivan tarpeettoman esineen.
Hänen yksinomaisena huvituksenaan oli pikkuinen, musta, sievä mutta
tyhmä rotukoira. Se istui aina tädin makuuhuoneessa pehmeillä
patjoilla ja sai osakseen mitä huolellisinta hoitoa. Sen nimi oli Nix.

Toverieni joukossa oli lueskelevia, kehittyneitä, vakavia poikia,
mutta minä kohtelin heitä jostakin syystä ylimielisesti nimittäen
heitä toisten yhtä typerien kanssa kuin itsekin "panttaajiksi",
"työmyyriksi", "imupilleiksi" ja monilla muilla nimityksillä, joiden
tarkoituksena oli ilmituoda halveksumista.

Sittenkin oli päässäni Marinkaan verrattuna kokonainen varasto.
Siellä oli tietoja elämästä, tuhansista tuokiokuvista --
tositapauksista, seurapiirin mielipiteistä ja sitäpaitsi olin itsekin
kokenut paljon sellaista, josta Marinka ei osannut uneksiakaan. Sen
vuoksi oli minulla täysi oikeus puhua Marinkan kanssa opettavassa
sävyssä ja neuvoa häntä kaikin tavoin. Sinä päivänä me palasimme
kotiin ystävinä.



4.


Päivät kuluivat. Täti oli luvannut minun viipyä täällä vain vähän
aikaa. Vaikka oli silminnähtävää että olin lujasti omaksunut uudet
käytösohjeet ja että palaamiseni entiseen kesyttömään olotilaani ei
enään ollut mahdollinen, pelkäsivät holhoojani siitä huolimatta,
että pitkällinen oleskeluni maalla saattaisi karistaa minusta sen
kiiltävän kuoren, niillä he niin uutteraan neljän vuoden aikana
olivat sieluani verhonneet. Jo kahden viikon kuluttua sai isä kirjeen
tädiltä. Hän kirjoitti:

"Toivoakseni ette tule vaatimaan että poika viipyisi siellä kauvemmin
kuin yhden kuukauden. Tunnustan hänen tarvitsevan sydäntälämmittävää
omaisten rakkautta, mutta toisaalta ei hän saa taantua. Kasvatamme
hänestä mieheni kanssa tulevaa jäsentä yhteiskunnalle, jossa hänen
tulee elää. Mieheni sanoo, että ihminen edistyy yhteiskunnassa
vain silloin, kun tuntee siihen kuuluvansa. Sitäpaitsi on
Voldemar tottunut vahvistamaan itseään merikylvyillä ja jos me
nyt kieltäisimme ne häneltä, niin kävisi hänen vaikeaksi kestää
talvikautta."

Sanalla sanoen täti pani liikkeelle kaikki väitteensä irroittaakseen
minut maalaisvaikutuksilta ja palauttaakseen minut luokseen. Isä luki
kirjeen äidille, joka lausui ankaran mielipahansa sen johdosta.

-- Kuinka? Yhden kuukauden? Sehän olisi kerrassaan jumalatonta!
Neljään vuoteen emme ole häntä nähneet ja vain yhden kuukauden --!
Vladja, ikävöitkö sinä jo?

Kiirehdin vakuuttamaan tuon arvelun perättömyyttä.

-- Oh, en, en yhtään! Päinvastoin on minun oikein hyvä olla.

-- No, sitten viivytkin kauemmin. Kyllä tätisi vielä ehtii sinua
katsella.

Isä vastusti lievästi: -- Mutta ystäväni, älä unhoita kuinka suuressa
kiitollisuuden velassa me Vladjan vuoksi olemme sisarelle.

-- Oh, herranen aika, -- huudahti äiti syvästi huokaisten. -- Minä
olen aina pelännyt hyväntekeväisyyttä. Se tulee usein liian kalliiksi.

Minä esitin sovitteluehdotuksen. Sanoin, että itse kirjoitan tädille
ja pyydän häneltä lupaa viipyäkseni maalla hiukan kauvemmin, mikä
ehdotus miellytti isää sekä äitiä.

Tädille lähettämäni kirje tyydytti häntä luullakseni täydellisesti,
jopa herätti hänessä voitonriemuakin. Olemalla vanhempiani kohtaan
täysin rehellinen sekä haluten itse asiassa viipyä maalla minä
kuitenkin kirjoitin samassa äänilajissa, jota tätikin käytti
maalaisoloista ja kaikista sikäläisistä tuttavuuksista puhuessaan:

    'Rakas täti, arvannette, ettei maalaiselämä minua miellytä, ja
    että mieluummin kylpisin meressä kuin polskuttelisin lätäkössä,
    jota nimitetään lammeksi, sekä nauttisin seurapiiristä, joka
    illoin kävelee isolla käytävällä meremme rannalla. En tahdo
    väittää, että minun olisi täällä paha olla. Ei suinkaan,
    minua täällä rakastetaan suuresti ja koetetaan saattaa oloni
    mahdollisimman miellyttäväksi. Minä pidän kuitenkin enemmän
    niistä huveista, joita ei tarvitse luoda, kun ne ovat itsestään
    olemassa -- tietysti meren rannalla sekä meidän ihanassa
    kesähuvilassamme, teidän läheisyydessänne.

    Mutta, rakas täti, omatuntoni estäisi minua nauttimasta noista
    huvituksista, jos loukkaisin sydämellisiä vanhempiani, ja
    juuri tuo omatuntoni, näettekö, pyytää teitä pidentämään minun
    maalaisvankeuttani ja lupaamaan, että saan olla täällä vielä
    kolmisen ylimääräistä viikkoa. Voitte olla vakuutettu, että
    palaan luoksenne samanlaisena kuin olin tänne lähtiessänikin.'

Tuo kirje oli ensiluokkaisen diplomatian tulos ja osoitti mitä
selvimmin, että Nikodim Kondratjevitsh minussa oli saanut erinomaisen
oppilaan.

Kirje sisälsi sangen vähän totuutta, sillä samaan aikaan kehkeytyi
minussa maalla jotain sellaista, jonka rinnalla haihtuivat kaikki
"ison käytävän sekä meidän ihanan kesähuvilamme"... huvitukset. Mutta
tiesin niillä juonella tätiini saattoi vaikuttaa. Minä tietysti
aina pidin häntä arvossa, mutta koskaan en vielä ollut avonaisesti
ilmaissut kunnioittavani häntä enemmän kuin vanhempiani -- vaikka tuo
kunnianhimoinen ajatus -- saada minut kiintymään itseensä lujemmin
kuin vanhempiini -- kuului tätini heikkouksiin.

Noin viisi päivää sen jälkeen, kun kirje oli lähetetty, sai isä uuden
kirjeen, jossa täti kirjoitti: "Poika kirjoittaa niin ihastuttavasti
maalaisoloista sekä tunteistaan sinuun ja äitiinsä, että minä en
todellakaan uskalla pitää kiinni vaatimuksestani. Mielelläni sallin
hänen olla luonanne vielä kolme viikkoa lisää. Mutta sen kauvemmin
ei mitenkään enään, sillä täytyyhän hänen kuitenkin välttämättömästi
saada noin kolmisenkymmentä merikylpyä..."

Tämäkin oli diplomatiaa. Täti ikäänkuin tunnusti minut osalliseksi
salaliittoon eikä sen vuoksi ilmiantanut minua. Äiti tuli
tyydytetyksi ja lähtöpäiväkseni määrättiin peruuttamattomasti
heinäkuun viidestoista päivä.

Vaikka Marinkalla oli taloustehtäviä, joita hän ei lakannut
suorittamasta, otettiin kuitenkin lukuun se seikka, että minä
tarvitsin häntä kesätoverina. Sen vuoksi ei häneltä paljon vaadittu,
vaan sai hän vapautusta useista tehtävistä. Niinpä hän näinä
viikkoina ei ollenkaan ommellut. Siten olimme yhdessä melkein päivät
läpeensä. Marinka tottui minuun jo täydellisesti ja sulautui samoin
kuin entisinä aikoina, kuten läheisimpäänsä. Tällainen suhde oli niin
luonteenomaista hänen sielulleen, ettei hän ollenkaan huomannut,
että minä lähentymisestämme huolimatta, en lähimainkaan ollut sama
kuin ennen. Hillitseväisyys, harkinta ja kylmäkiskoisuus pilkistivät
nykyään esiin jokaisessa liikkeessäni.

Puistossa ollessamme ja viettäessämme aikaamme jollakin nurmikolla,
istahdin aina sopivan välimatkan päähän Marinkasta. Juostessamme
ja tavoitellessamme toisiamme tartuin hänen hihaansa irroittaen
käteni heti. Se ei ollut teeskentelyä minun taholtani vaan jotain
kokonaan toista. Siellä kaupungissa kesäisissä leikeissä, joihin
tytötkin ottivat osaa, emme erikoisemmin teeskennelleet, päinvastoin
olivat nämä leikit suotuisia syleily- ja suutelutilaisuuksia. Mutta
minulle se oli vain leikkiä ja jos käytinkin sitä hyväkseni, niin
johtui se siitä syystä etten halunnut jäädä toisista takapajulle
tai näyttää kömpelöltä ja yksinkertaiselta. Kaikkia niitä tyttöjä
katselin välinpitämättömästi. Toisinaan ne olivat minulle suorastaan
vastenmielisiä ja inhottavia. Nuo tytöt etsivät suuteloitamme ja
kehuskelivat niistä keskenään.

Marinka... en käsitä, miten saattoi tapahtua se mikä tapahtui.
Sydämensä yksinkertaisuudessa hän leikki kanssani kuin lapsi, aivan
samalla tavalla, samoja temppuja käyttäen kuin neljä vuotta sitten.
Vihreällä nurmella hän istahti aivan vierelleni, ojensi jalkansa,
rupatteli jotain tai kiskaistuaan maasta jonkun villiheinän, hiipi
hiljakseen taakseni kutittamaan minua sillä korvan juuresta.

Ja kun me aloimme juosta ja minä koetin saada hänet kiinni, niin hän
pujahteli pensaiden välissä harvinaisen taitavasti, härnäsi minua
laskien minut aivan lähelleen mutta kun ojensin käteni pidättääkseni
hänet, hän äkkiä teki hyppäyksen, päästen siten käsistäni. Kaiken
aikaa kaikui hänen iloinen naurunsa.

Ja juuri silloin, näiden leikkien kestäessä, minä vihdoinkin huomasin
tai oikeammin tunsin, kuinka kevyesti ja kauniisti hän liikkui,
kuinka paljon luonnollista, teeskentelemätöntä suloutta oli noissa
odottamattomissa hyppäyksissä, mikä tenho hänen sydämellisessä
naurussaan, joka oli vapaa kaikesta tarkoituksellisuudesta.

Minulle selvisi silloin, minkä vuoksi olin niin hillitty hänen
seurassaan ja miksi aina siirryin hänestä kauvemmaksi. Se johtui
siitä, että aina kun hän istuutui aivan lähelleni, minut valtasi
selittämätön väristys. Kun hän loputtomasti rupatellessaan puistossa
kävellessämme vaistomaisesti vanhan tavan mukaan kietoi kätensä
vyötäisilleni, kulki noin rinnallani ja jatkoi pakinoimistaan niin
tunsin, että poskilleni kohosi puna. Ja kun hän vallattomuudessaan ja
tietäen minun sitä pelkäävän kosketti kädellään niskaani, alkoi veri
ohimoillani jyskyttää.

Sanon tietoisesti: se oli tunteiden ensimäinen herääminen minussa.
Siihen saakka ne olivat vain seurapiirini väkivaltaisesti tyrkyttämiä
ja ylläpitämiä temppuja. Se, mikä minulle lukiossa välitunnilla
tapahtuvissa toverien keskusteluissa selvisi, oli laadultaan
tietopuolista; talvisin tuttavien luona pikku illanvietoissa ja
kesälomalla seurasi käytännöllinen kokeilu.

Juuri sen vuoksi, juuri tuon oppijakson suoritettuani ei tämä uusi
tunne enään ollut epäselvä eikä arvoituksellinen. Tuo värähtelevä
sydämentykytys, tuo jyske ohimoissa, tuo yli koko ruumiin virtaava
raukaisevan suloinen aaltoilu eivät heränneet aiheettomasti, eivätkä
olleet tarkoituksettomia. Aivan selvästi käsitin niiden syyt, keinot,
tiet ja päämäärän...

Marinka rajattoman puhtaalla sielullaan oli huomaamattaan ja
aavistamattaan herättänyt minussa tuon lapselle niin vieraan tunteen,
nuo koulun, ympäristön ja kasvattajieni yhteisvoimin ja liian
aikaisin kehittämät taipumukset ja halut. Kun minä tällaisina hetkinä
katselin häntä kulmieni alta, oli katseeni palava, mutta se ei saanut
häntä paloon vain sen vuoksi, kun hänessä ei vielä ollut mitään, mikä
olisi voinut syttyä...

Tunnen tuskaista kipua nyt tuota muistellessani ja tunnustaessani.
Sen tapaisista hetkistä ei tavallisesti puhuta julkisesti, mutta
minun täytyy kertoa siitä ei yksistään siitä syystä, että tahdon olla
totuudenmukainen vaan siksi, että siitä alkoi kaikki muu, kaikki
elämäni nurinkurisuudet, jotka johtivat minut haaksirikkoon.

Vaistomaisesti pelkäsin aistimuksiani, jonka vuoksi varoen ja
Marinkan huomaamatta kartoin häntä. Kartoin hänen sydämellisiä,
ystävällisiä hyväilyjään, hänen kosketustaan, mutta se aiheutti
minulle taistelua, joka kävi yhä vaikeammaksi kiusaten minua. Me
olimme koko päivät hänen kanssaan, ja pitkin päivää joka hetki syttyi
vereni: minä olin tukehtua ja öisin kitui ruumiini tulessa. Kaikki
näkivät, että maalaisilma ei parantanut minua vaan päinvastoin
vaikutti epäedullisesti terveyteeni. Laihduin ja silmieni alle
muodostui sinisiä juovia. Äiti katsoi minuun ja tuli neuvottomaksi.

-- Mikä poikaa vaivaa? -- kysyi hän isältä.

-- Kriitillinen ikäkausi... Hän kasvaa... Etkö huomaa hänen aivan
silminnähtävästi kasvaneen näiden seitsemän viikon aikana!

Mutta tuo selitys ei voinut äitiä rauhottaa. Hän oli huolestunut.

-- Luulen hänen todellakin tarvitsevan merikylpyjä. Hän on tottunut
niihin ja ne ovat käyneet hänelle välttämättömiksi!

Hän alkoi jo nuhdella itseään siitä, että oli pidättänyt minua liian
kauan maalla, jonka vuoksi en enään ehtisi ottaa riittävästi kylpyjä.
Hän puhui nyt omasta alotteestaan lähtöni kiirehtimisestä. Määräpäivä
oli jo käsissä, mutta minä en kiirehtinyt.

-- Vielä hiukan aikaa... Ei haluta yhtään, ehdinhän vielä ottaa
kylpyjäkin!

Minua pidätti jokin, mikä viehätti mutta samalla myös kidutti
minua. Sydämelläni lepäsi alituiseen joku katkeruus. Tunsin itseni
loukatuksi, onnettomaksi ja Marinka -- oh, miten vähän käsittikään
hän tunteitani! Hän ei käsittänyt mitään jatkaen entiseen tapaansa
lapsellisen sielunsa puhtaudella leikkimistään kanssani.

Olimme heinäkuun kahdennenkymmenennen päivän tienoilla. Päivä oli
uuvuttavan helteinen. Minua olivat jo kaikki koettaneet taivuttaa
menemään vaikka yhden kerran lammelle uimaan ja raitistumaan, mutta
merikylpyihin tottuneena, minä yhä jatkuvasti halveksuin lampea.
Uinti olikin ainoa, minkä Marinka suoritti yksinään. Aamulla hän jo
kävi uimassa silloin kun minä nukuin, ja toiseen kylpyyn mennessään
hänen täytyi erota minusta.

Nuo hetket olivat kiduttavimpia hetkiäni. Tapasin aina istua
ruohopenkillä portin takana ja seurata häntä katseellani hänen
mennessään lammelle, ja katseeni seurasi häntä sittenkin, kun hän jo
oli kadonnut näköpiiristäni. Poistuneen todellisen Marinkan sijalle
synnytti mielikuvitukseni oman, toisen aivan samankaltaisen ja
minä seurasin jännitettynä, miten hän siellä keltahiekalla "meidän
raitamme" alla riisui yltään vaatekappaleen toisensa jälkeen ja
alastomana astui veteen, kumartui, polskutteli, vaipui laineisiin
kokonaan... Silmäni samenivat silloin, ajatus sekaantui. Tämä
uusiutui joka päivä siksi, kunnes Marinka palasi ja meitä kutsuttiin
iltateelle.

Tällä kerralla en istunut turvepenkillä kuin kolmisen minuuttia,
juuri niin kauvan, että Marinka lammelle laskeutuessaan katosi
näkyvistä. Aurinko oli juuri mennyt maille ja ilman täytti äkkiä
punerva hämyhohde. Tuossa ilman hohteessa oli jotain kiihottavaa.
Joku hurja päättäväisyys tai oikeammin sanottuna julkeus valtasi
minut äkkiä. Silmänräpäyksessä valmistui suunnitelma päässäni, joka
oli niin aulis palvelemaan kiihottunutta, liian nuorta vertani. En
mennyt lammelle vaan poikkesin metsikköön päin, johon kulki kylän
tie. Tästä metsiköstä alkoi puisto, jossa lammen rannalla "meidän
raitamme" seisoi. Tullakseni sen luo toiselta taholta täytyi minun
tehdä pienehkö kierros.

Kaikki tuo tapahtui melkein tajuamattani. Punerva hämy ei täyttänyt
vain ilmaa, se täytti myöskin pääni, hermoni, suoneni, soluni,
luuni, koko olemukseni. Minussa syntynyt ja vahvistunut kiihko
oli varttuneempi kuin vastaava ikäasteeni. Se oli rajattomasti
voimakkaampi kuin järkeni ja tahtoni, se johti minua minne halusi ja
minä seurasin sitä kuuliaisena.

Nyt olin jo metsikössä. Liikuntanopeuteni oli tarkoin laskettu. Minä
ikäänkuin tunsin jokaisen kuluvan hetken ja kaiken sen, mitä siinä
tapahtui.

Olin jo laskeutunut lammelle, astuin kuulumattomasti pehmeälle
hiekalle läheten raitaa. Näin sen jo muutaman askeleen päässä
mutta se varjosti niin, etten saattanut nähdä, mitä toisella
puolen tapahtui. Pysähdyin hetkiseksi ja kuuntelin. Jännitetty
kuuloni eroitti vaatteiden kahinan, josta levottomuuteni kasvoi
mielettömästi. Äkkiä minussa heräsi pelko, vastalause tai ehkä
omatunto, en tiedä mikä, mutta mikä hyvänsä, kesti se vain hetken
ja nyt oli se jo kadonnut, sen mursi ja tukahdutti tuo sama kiihko.
Hiljaan varovaisella käden liikkeellä siirsin raidan oksia, samassa
kuului huudahdus ja sen jälkeen naurua. Marinka säikähti, mutta
nähdessään minut hän heti rauhoittui nauraen säikähdykselleen.

-- Sinäkö siellä olet? Ja minä kun ajattelin herra tiesi mitä! Luulin
eläimiä olevan...

-- Niin minä olen eläin, Marinka... Etkö näe?...

Mutta Marinka ei nähnyt eikä nähtävästi kuullut ääneni omituisia
värähtelyjä. Hän seisoi edessäni hymyilevänä, hänen kaunis, puoleksi
vielä lapsen ruumiinsa näytti tuossa salaperäisessä hämärässä
punertavan läpihohteiselta. Hajalle laskettu tukkansa kisaili
hänen olkapäillään, kaulallaan ja rinnallaan keveimmästäkin tuulen
henkäyksestä.

-- Tuletko sinäkin uimaan?

-- En tule.

-- Minkä tähden sinä sitten tulit?

-- Muuten vaan... -- vastasin hänelle ja katkennut raidanoksa
rusahteli kädessäni. -- Ilman vaan aikojani...

-- No istu sitten. Minä joudun kohta. Ja hän aikoi jo astua veteen.

-- Kuule, Marinka... Odota...

Ääneni oli niin omituinen, että käännyttyään häneltä katosi hymy.

-- Odota... Tule tänne... Luottavaisesti hän tuli luokseni.

-- No? Mitä tahdot?

Tartuin hänen käteensä, jolloin vapiseva käteni luullakseni ilmaisi
hänelle jotain, sillä samassa hetkessä Marinka muuttui, saaden
hämärän aavistuksen ja epäröiden, ihmetellen sekä pelokkaana hän
alkoi siirtyä minusta kauvemmaksi.

-- Etkö ymmärrä... ettei noin... saa seisoa?...

-- Miten? -- virkkoi Marinka, hänen silmänsä suurenivat ja ääni kävi
rauhattomaksi.

-- Noin juuri... alastomana...

-- Mitä sinä nyt, Vladja? Minä en ymmärrä... minä en tiedä...
Laske... -- lisäsi hän tarttuessani toiseenkin käteensä.

-- Tiedä sitten... Olen kitunut... koko kesän.

-- Vladja, laske irti minut...

-- Ei, odota!

Vedin hänet harvinaisella voimalla kokonaan luokseni syleillen häntä
vapisevin ja haparoivin käsin ja peittäen suuteloilla hänen silmänsä,
kaulansa, olkapäänsä, rintansa...

Käsityskykyni oli tuon kestäessä sekaisin, mutta sieluuni painuivat
hänen silmänsä. Ne ilmaisivat kauhua. Hän ei huutanut, ei vihastunut,
häntä kauhistutti, ja voimakkaasti käsillään ja koko ruumiillaan
vastustaen hän vihdoin riuhtasi itsensä irti minusta.

Mielettömyyteni kesti vain muutaman silmänräpäyksen, mutta se
oli niin ylivoimainen lapsen hermoilleni, että aloin horjua ja
päätäni pyörrytti. Illan yhä hämärtäessä, lammen tyynen pinnan
välkähdellessä, raitamme pitkien ja surullisina riippuvien oksien
alla istui kaksi lapsukaista, joiden sielut olivat surun murtamia.

Laskeuduin hiekalle samalle paikalle, missä olin seisonut. Painoin
pääni polviini. Olin kuin kivettynyt.

Marinka oli minusta muutaman askeleen päässä. Hän pukeutui nopeaan
itkusilmin. Hän kiirehti kuin olisi hän tahtonut paeta ja se vain
olisi estänyt, ettei hän ollut pukeissa. Minä en ajatellut mitään
enkä juuri tuntenut mitään. Halu, joka minut niin mielettömästi oli
vallannut, oli tullut ikäänkuin murskatuksi, tapetuksi. Hermoni
laukesivat jännityksestään kieltäytyen toiminnasta. Aivoissani
kierteli kysymys: mitä tekee hän nyt? Siihen tuli tyhmiä vastauksia,
joilla ei ollut mitään yhteyttä Marinkan luonteen ja sen suhteen
kanssa, joka hänellä oli minuun.

Ja kuitenkin tuli se, minkä hän teki, kokonaan yllätyksenä. Hän
pukeutui, suori hiuksensa eikä paennut. Nyyhkytys taukosi. Hän
kuivasi kyyneleet esiliinallaan, meni lammelle, josta kädellään
kurkotti vettä ja pesi kasvonsa. Sitten hän astui luokseni
kaartelematta, rohkeasti ja aivan lähelleni. Hän ikäänkuin aavisti,
ettei äskeistä minääni enään ollut täällä ja ettei enään voinut
toistua se, mikä juuri oli tapahtunut.

-- Vladja, -- lausui hän hiljaan, ihmeteltävän pehmeästi ja
sydämellisesti, laskien kätensä pääni päälle. -- Vladja... miksi olet
niin onneton?...

Nostin päätäni. Edessäni seisoi aivan kuin uusi olento: vakava,
ankara, mutta samalla säälivä, hän oli nähtävästi saanut syvällisen
kokemuksen. Siinä tuokiossa selvisi minulle, miten heikko olin ja
tuntiessani hänen kätensä pääni päällä, purskahdin itkuun kuin pikku
lapsi.

Hetkiä kului. Marinka seisoi vierelläni. Hänen kätensä lepäsi yhä
pääni päällä tuon tuostakin sitä hiljalleen silitellen. Hän ikäänkuin
halusi antaa minun rauhassa itkeä. Nyt lakkasi itku. Minä rauhoituin.

-- On jo aika lähteä kotiin... -- sanoi Marinka ja me läksimme
vieretysten astumaan. Hän ei puhunut sanaakaan tapahtumasta ja me
kuljimme vaieten sille kohdalle, josta oli noustava tielle.

-- Istu sinä, Vladja, täällä hetkinen. Minä menen yksin kotiin ja
sitten tulet sinä jälestä. Eikö niin?

Nyökkäsin päälläni ja me erosimme. Minä en kuitenkaan istunut
siinä vain hetkisen aikaa vaan paljon kauvemmin. En huomannut,
miten pimeys laskeutui ja yö saapui. Ylläni tuikkivat jo kirkkaat
tähdet ja edessäni aukeni toinen, lammen pintaan kuvastuva taivas,
jossa myöskin tuikkivat lukemattomat kirkkaat tähdet. Mutta minä
en huomannut enkä käsittänyt mitään tuosta. Aivoissani kiertivät
taukoamatta Marinkan sanat: "miksi olet niin onneton?"

Onneton! Ensi hetkellä kuultuani nuo sanat, kajahtivat ne sielussani
niin oudoilta, ikäänkuin ne olisivat olleet tuntemattomalla kielellä
lausutut. Onneton! Minäkö, joka olin kulkenut niin pystypäin, joka
niin ylpeilin elämänkokemuksillani! Olin mielestäni onnellinen!

Mutta sitä mukaa kun aika kului, aloin yhä selvemmin tuntea
itsessäni -- en tiedä missä, tuskinpa lienee elimistössäni ollut
erikoista kohtaa -- jonkinlaista kipua, joka yhä kasvoi ja muuttui
kiduttavammaksi. Sieluni oli sairas, enkä tiedä mistä se johtui.
Yhä enemmän ja enemmän totuin ajatukseen, että olen onneton ja
kun yö oli jo saapunut ja talomme portilta kuului Oljonan ääni,
joka kutsui minua iltateelle, niin ajatuksistani herätessäni ja
astellessani taloa kohti, tunsin itseni todellisesti onnettomaksi.
Sitä, jota minulta puuttui, elämän kokemattomuudesta johtuvaa lapsen
välittömyyttä ja viatonta puhtautta, eivät lähimainkaan korvanneet
saamani ennenaikaiset tiedot. Ne ahdistivat ja painostivat minua kuin
vieras vaateparsi...

Tulin kotiin. Iltatee juotiin aina ruokailuhuoneessa. Minut otettiin
vastaan leikillisillä huomautuksilla myöhäisen kävelyni johdosta,
puhuttiin tähdistä ja minun haaveilevaisuudestani. Minä pysyin
vakavana enkä ottanut osaa puheluun. Loin pöytään nopean silmäyksen.
Marinka istui omalla sijallaan minun valtaamani paikan vieressä.

Tuo tyttö tunsi kaikki vaistoillaan, mikään ei ollut hänellä
tietoisesti perusteltua, mutta vaistonsa olivatkin nähtävästi mitä
hienoin koneisto. Hän tunsi heti, että mielialani ja käytökseni
pöydän ääressä tulisivat olemaan riippuvaisia hänestä sekä siitä,
mitä hän osottaisi. Ja äkkiä hämmästyksekseni kuulin vierelläni
kirkkaan, iloisen äänen kertoilevan jotain kananpojista, jota seurasi
sydämellinen nauru. Katsahdin häneen -- hänen silmänsä hymyilivät.
Vain niiden pohjalla kuvasteli ikäänkuin läpinäkymätön varjo.

"Mikä herttainen ystävä oletkaan, rakas tyttöni!" ajattelin
äärettömällä hellyydellä luodessani häneen kiitollisen katseen. Hänen
ilonsa sai toisetkin iloiseksi.

Mutta poskieni kalpeus tänä iltana sai äidin kiinnittämään erikoista
huomiota minuun. Hän sanoi:

-- Kyllä sinun, Vladja, on jo aika lähteä meren rannalle. Huomaan sen
olevan terveydellesi välttämätöntä.

-- Kyllä, äiti, minä lähden, vastasin lujasti ja lähtöni määrättiin
tapahtuvaksi kahden päivän kuluttua.

Tällä kerralla herätettiin minut yhtä varhain. Isä vaan ei
varustellut itseään saattamaan. Olin jo siksi iso, että kykenin yksin
matkustamaan. Varhainen kesäaurinko pilkisteli puistoon. Puutarhassa
oli teepöytä jo katettu.

Sinne saavuttuani kiireimmiten syödäkseni aamiaisen, oli Marinka
jo siellä. Varhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli hän jo miltei
sievistelevästi pukeutunut. Hänen yllään oli mekko, joka oli hänen
juhlapukunsa. Hän käytti sitä melkein joka päivä mutta ihmeellistä
kyllä, ei hän ollut sitä kuluttanut rikki, se sopi hänelle sangen
sievästi. Hänellä oli edessään puhdas, valkoinen esiliina ja tukka
oli huolellisesti palmikoitu. Poskensa olivat raikkaat ja kokonaankin
oli hän sangen miellyttävän näköinen. Aivan kuin todellinen emäntä
hän seisoi pöydän luona teekeittiön ääressä pyyhkien kuppeja. Ketään
muita ei ollut.

-- Sinäkö -- ja näin varhain? Huudahdin.

-- Kuinkas sitten, Vladja! Sinähän matkustat pois.

Istuin ja hän kaatoi teetä. Halusin käyttää hyväkseni hetkeä,
jolloin saimme olla kahden kesken ja sanoa hänelle jotain tärkeää,
mieleenpainuvaa. Mutta aivoni työskentelivät huonosti aina silloin,
kun niiltä ehdottomasti jotain vaadittiin.

-- Marinka, lausuin minä: Anna anteeksi ja unhoita se... tiedäthän...

Marinka katsahti minuun vakavasti. -- Ei minulla ole mitään
anteeksiannettavaa... mutta unhoittaa en saata mitään, Vladja, eikä
se ole tarpeellistakaan...

-- Eikö ole tarpeellista?

-- Ei ole... meidän kesken, Vladja, voidaan kaikki muistaa...

-- Niin, ehkä, virkoin minä.

-- Vladja, virkahti Marinka sydämellisesti. -- Kun sinä nyt
matkustat... niin tahtoisin sinulle sanoa... Siellä ollessasi sinä
taas unhotat Marinkan... Mutta ei haittaa vaikka unhotatkin... mutta
jos joskus sattuisi... joku onnettomuus... kun minä kasvan ja missä
tahansa olisinkin, niin kutsu luoksesi. Minä odotan aina sinua,
Vladja. Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä... Äitini
tulee tuolla... Muistathan sen!

Darja Stepanovna tuli ja alkoi puhua Marinkalle talousasioista,
mutta minä kuulin vain epäselvästi. Marinkan sanat sekä niiden luoma
uusi, epämääräinen tunne täyttivät sydämeni... Se oli jotain suurta,
juhlallista ja äärettömän liikuttavaa.

"Minulla ei tule olemaan ketään kuin yksin sinä"... toistui siellä
tuhansin äänin, niin hiljaisin, niin hellin kuin Marinkalla.

Tuli äitini. Annettiin joitakin neuvoja. Hän siunasi minut
ristinmerkillä samaan aikaan kun isä tapansa mukaan kiirehti, etten
myöhästyisi laivalta. Jefim oli ajopeleilleen jo rappujen edustalla.
Kaikki suutelivat minua toivotellen minulle menestystä ja terveyttä.

Marinka seisoi vain yhä pöydän ääressä teekeittiön luona. Vihdoin
tuli hänenkin vuoronsa. Menin hänen luokseen ja kumarruin
suudellakseni. Mutta äkkiarvaamatta tarttui hän päähäni molemmin
käsin ja suuteli minua otsalle. Siihen rajoittuikin hyvästijättömme.
Minä en suudellut häntä.

Muutaman hetken kuluttua ajoi vaunu portista ulos ja pyörät alkoivat
kolista. Takanani vielä kauvan heiluteltiin liinoja ja huudettiin
toivotuksia. Sitten tulimme metsään, jonka jälkeen kaikki katosi
näkyvistä.

Silloin en vielä tietänyt, että lähtöni yhteydessä astuin uuteen
elämänjaksoon. Kuinka olisin osannut ajatella, että olin vieraantuva
siihen määrin kaikesta siitä, minkä taakseni jätin, läheisistä
ihmisistä ja sydämellisen yksinkertaisen kotiperheeni lujista
peruskäsitteistä? Että tuo pieni metsikkö äkkiä oli muuttuva
läpipääsemättömäksi aivan kuin sadussa.



KOLMAS OSA.



1.


Vaikka nyt seurasi uusi jakso elämässäni, kuluivat sen ensimäiset
kaksi vuotta ilman että olisin ollut täysin tietoinen sen
merkityksestä.

Viidennelle luokalle siirtyessään joutuu lukiolainen uuteen
asemaan. Häntä pidetään jo miltei aikuisena. Kun hänelle annetaan
muistutuksia, niin lisätään niihin välttämättömästi: "sinähän et enää
ole lapsi, olethan jo viidennellä luokalla."

Tietysti pysyvät hänen "käyttäytymisohjeensa" entisellään,
vaikka muutamiin rikoksiin suhtaudutaan toisella tavalla. Niinpä
esimerkiksi kun tupakanpolttoa neljällä alemmalla luokalla pidetään
pöyristyttävänä rikoksena, ei se viidennellä ole muuta kuin sääntöjen
rikkomista, ja jos luokanjohtaja sattuu etäältä huomaamaan lukion
puiston johonkin syrjäiseen nurkkaan kokoontuneina kolme, neljä
tupakanpolttajaa, ja jos nämä ovat viides- tai ylempiluokkalaisia,
niin hän usein, haluamatta tehdä turhasta juttua, koettaa
ohikulkiessaan katsoa toisaalle ja olla kokonaan huomaamatta.

Silmäänpistävä oli myös se seikka, että useat opettajat, jotka alussa
olivat sinutelleet, alkoivat heti ensimäiseltä tunnilta viidennellä
luokalla teititellä. Näiden joukossa oli punatukkainen tarkastaja,
jolta kaikkein vähimmän sitä olin osannut odottaa.

Mutta tärkein havaintoni viidennelle luokalle siirtyessämme koski
opettaja Tshuprenkoa. Lukiolaisten keskuudessa oli hänen maineensa
sellainen, että pelkkä seurustelu hänen kanssaan oli omiaan
kohottamaan heitä yleisen arvostelun silmissä. Me, vastaleivotut
viidesluokkalaiset, odotimme maltittomina hänen tuttavuuttaan, mikä
tietysti seurasikin.

Olin nähnyt hänet ennenkin useasti, mutta silloin oli hän ollut
saavuttamaton. Eräissä suhteissa oli hän merkillinen henkilö.

Oli kokonaan käsittämätöntä, miten hän pysyi paikassaan sellaisen
ankaran järjestyksen vallitessa, joka tunkeutui määräämään miltei
jokaista askeltamme. Mutta hän oli ollut toimessaan lukiossa jo
noin viisitoista vuotta, ja tällä ajalla tuskin koskaan lienee
ollut kysymystä hänen epäkelpoisuudestaan. Hän eroittautui muista
"sielujemme kaitsijoista" ruumiin rakenteensakin puolesta.
Enimmäkseen olivat kaikki nälkiintyneen näköisiä, ikäänkuin he
olisivat näännyksiin saakka aikanaan työnsä ääressä ahertaneet.
Opintojensa päätyttyä he joutuivat säännöistä, kiertokirjeistä,
ohjeista ja erikoisesti johtajan mielivaltaisista määräyksistä
riippuviksi, joten heidän persoonallisuutensa ei päässyt kehittymään
vaan jähmettyi epäröiväksi ja sekavaksi.

Ollen sekä heikkoluonteisia että huonojärkisiä he eivät kyenneet
puolestaan sisäisesti, passiivisestakaan vastustamaan väkivaltaa,
vaan muuttuivat niiksi ajatuksettomien toimeenpanijoiden perikuviksi,
joita opettajatoimeen tarvittiin, saaden siitä palkkansa.

Tshuprenkolla oli nähtävästi sisua. Hän omasi taipumuksia mutta
yhtä vähän hän itse kuin muutkaan tiesivät mihin. Hän piirusteli,
soitteli, kirjoitti runojakin. Mutta kaikki oli muodotonta,
kehittymätöntä eikä kohonnut edes keskinkertaisen harrastajan
tasolle. Itse hän puhui: "olen tainnutettu" lisäten: "mutta en
kuollut."

Ulkomuodoltaan oli hän roteva, muhkea ja kaunis. Hän oli
isokasvuinen, kohtalaisen lihava, hänellä oli suora, komea ryhti
ja kasvoissaan kuvastui eräänlaista ääretöntä rohkeutta, melkeinpä
uhmailua. Päänsä, jota peitti iso musta kihara tukka, oli kaunis.
Tummahkojen kasvojensa piirteet olivat miehekkäät. Hän käytti
tuuheita, pitkiä kasakan viiksiä ja mustaa täysipartaa. Ulkomuotonsa
miellyttävää kokonaisvaikutelmaa häiritsi suuresti vaatetuksessa
ilmenevä huolimattomuus. Pukunsa oli usein rypistynyt ja täynnä
tahroja, paitansakaan ei aina täyttänyt puhtauden vaatimuksia. Mutta
kaikki tuo pisti silmiin vain kaupungilla, lukiossa oltiin siihen
vähitellen totuttu, joten sitä siellä ei huomattu.

Hänenlaisesta ihmisestä selvän ottaminen ei ollut minulle mikään
helppo tehtävä. Hän kulki vapaamielisen opettajan maineessa,
mutta tuo vapaamielisyys oli aivan erikoista, aitolukiolaista
vapaamielisyyttä, Luokalla ollessaan ei tavassa, jolla hän
tehtävänsä suoritti, saattanut havaita vilahdustakaan mistään
vapaamielisyydestä. Opettajien keskuudessa ei ollut ainoatakaan,
joka niin tarkalleen olisi sääntöjä ja ohjeita noudattanut kuin
hän. Hän oli tuima, kylmäkiskoinen, täsmällinen eikä häneltä saatu
puserretuksi liikoja puheita. Tosin näiden tuntien aikana samoin kuin
muulloinkin hän löyhki hiukan viinille ja silmissä oli erikoisempi
kiilto, mutta hän osasi hallita itseään tietäen, mihin häntä
velvoittivat valtion seinien, kaappien sekä penkkien läsnäolo.

Mutta hän oli kokonaan toinen kohdatessaan lukiolaisia kaupungin
puistossa tai ravintolassa. Oleskeleminen näissä laitoksissa oli
kielletty lukiolaisilta ja jokainen toinen opettaja tavatessaan
siellä lukiolaisen, olisi merkinnyt nimen muistiin ja lähettänyt
kotiin. Tshuprenko ei tehnyt mitään sellaista. Hän meni oppilaan luo,
taputti häntä olalle lausuen:

-- Mennäänpä "hiljaiseen sopukkaan"!

Sellaisia sopukoita oli kaikkialla. Kaupungin puistossa,
"Rotonda"-nimisen ravintolan pyöreässä talossa oli sopukka, johon
yksikään ihmiskatse ei päässyt tunkeutumaan. Ja kun paikkakunnan
asukkaat halutessaan viettää hauskasti aikansa tungeskelivat kesäisin
tuossa puistossa ja talvisin "Rotondassa", niin vietti Tshuprenkokin
täällä kaikki vapaahetkensä.

Ja täällä, tässä hiljaisessa sopukassa Tshuprenko esitti
lukiolaisille kaikki ne ominaisuutensa, jotka ylläpitivät hänen
vapaamielisyysmainettaan.

Kaikkein ensiksi miellytti ja viekoitteli se, että hän heti antautui
toverina seuraan. Äkkiä katosivat kaikki aseman eroavaisuudet, ja
lukiolainen tunsi itsensä päällikkönsä juomatoveriksi. Kokematonta
se hurmasi niin suuresti, että ensikertalaisesta tuli Tshuprenkon
innokas ihailija, jääden siksi pitkiksi ajoiksi. Pullon ilmestyessä
pöytään ja juotuaan siitä lasin ja kaksi, muuttui tavallisesti niin
harvasanainen Tshuprenko puheliaaksi.

Tällöin tuli ilmi eräs eriskummainen piirre, jota muulloin ei
voitu aavistaa hänen virkatakkinsa sisällä piileskelevän: mitä
hävyttömin rivous! Valikoitu, silosteltu, tietoinen. Näytti siltä,
että tuo ihminen oli joksikin hetkeksi unhottanut kaikki säädylliset
sanat, joita käytti lukiossa ja yksityisten henkilöiden kanssa
keskustellessaan ja että hänellä oli jäljellä vain rumimmat. Ja
nuo uudet puheet juoksivat virtanaan. Vertailuja, sovitelmia,
sananparsia, sutkauksia, kaskuja, laadultaan mitä likaisimpia
rivouksien höystäminä sateli yhä. Tuo kaikki oli hänelle nähtävästi
mieleistä ja tuotti nautintoa.

Minä en tänä vuonna kertaakaan sattunut tuohon suojaisaan sopukkaan,
minkä vuoksi tunsin suuresti pettyneeni Tshuprenkon suhteen.
Yksityiselämäni kului piirissä, jolle kaupungin puisto ja muutkin
kaupungissa olevat yleiset huvipaikat olivat vieraat. Minulla oli
tähän aikaan jo laaja tuttavapiiri niin että iltoja tuskin riitti
vieraillakseni jokaisen luona. Toimeenpantiin perhe-, tanssi- ja
leikki-iltoja, joissa minä aina olin huomattavana suuruutena
näytellen tunnettua osaani. Kaupungin puistoa sekä puistikkokäytävää
meren rannalla pidettiin meidän piirissä ala-arvoisina: siellä
kävelivät kaikki ja me pidimme itseämme valikoituna piirinä; mutta
kuudennelle luokalle tultuani minä joskus pistäydyin kaupungin
puistossa.

Kerran noin kello kymmenen tienoilla illalla kävelin puistokäytävällä
toverini Roganskyn keralla, jonka kanssa siihen aikaan aloin
olla lähemmin tuttava. Eräässä käänteessä me molemmat tunsimme
olkapäillämme jonkun käden. Me käännyimme. Takanamme oli Tshuprenko.

-- Kas vaan, lausui hän teennäisellä ankaruudella:

-- Olemme laittomassa paikassa!

Me tiesimme hänen laskevan leikkiä ja naurahdimme. Paikka ja aika
olivat todellakin laittomia, sillä lukiolaisten oli sallittu
hengittää puistoilmaa vain kello seitsemään saakka. Mutta oppilaita,
jotka olivat ylemmillä luokilla, katsottiin läpi sormien, ja
Tshuprenko oli sitäpaitsi vapaamielinen.

-- Teitä, ystäväni, näen täällä ensi kertaa, sanoi hän. Teidän
huhutaan olevan aristokraatteja, te vaan kuljette tanssiaisissa.

-- Isäni on lääkäri, lausui Rogansky.

-- Ja minun maatilan hoitaja, lisäsin minä.

-- No siitä päättäen on aristokraattisuus kaukana ja minä tyydyn
teihin, virkkoi Tshuprenko.

-- Onko teillä sitten jotain aristokraatteja vastaan? kysyi Rogansky.

-- Ehdottomasti.

-- Miksi niin?

-- Mennäänhän "hiljaiseen sopukkaan" niin selitän teille. Muuten
täällä puutkin kuuntelevat.

Aavistin, että nyt vihdoinkin tapahtuu minun perehdyttämiseni.
Suostuimme luonnollisesti mielihyvällä Tshuprenkon ehdotukseen ja
seurasimme häntä hiljaiseen sopukkaan.

Astuimme pienehköön huoneeseen, jossa oli yksi pihalle viettävä
ikkuna. Yleisöstä ei kukaan käynyt tuossa likaisessa nurkassa. Siihen
näkyivät myös keittiön ikkunat, joista kuului kokkien ja tarjoilijain
puheet ja torailut.

Itse asiassa ei koko huoneusto liene kuulunut ravintolaan, tuntui
melkein kuin olisi se ollut järjestetty yksinomaan Tshuprenkoa ja
hänen nuoria ystäviään varten.

-- Nähkääs, rakkaani, täällä olen jo viisitoista vuotta kuluttanut
iltani, sanoi Tshuprenko, sytyttäen tulta öljylamppuun kuin kotonaan.
Istukaa ja olkaa vieraanani. Mitä me juomme? Minä juon tavallisesti
viinaa... Opettajapalkkani ei salli minun käyttää hienompia juomia.

-- Minä en juo mitään, sanoin, vaikka tuo ei ollut totta. Minä join
kaikkea hiukan, mutta nyt en halunnut.

-- Toisin sanoen: tähän saakka ette ole juoneet, mutta nyt rupeatte
juomaan. Kun te kerran olette vieraitani, niin täytyy teidän... Minä
teille tarjoan miedointa bessarabialaista viiniä... Aika hapankukkoa
se on, mutta se on kuitenkin viiniä, sillä se on viinirypäleistä
valmistettu.

Kellon puutteessa hän löi nyrkillään seinään. Tuota kutsua seurasi
tarjoilija. Pian tuotiin viinapullo sekä pullo bessarabialaista
viiniä.

Tshuprenko joi omituisesti. Mitään haukattavaa ei hänellä ollut.
Pullosta hän kaatoi viheriään lasiin ja joi vähin erin mutta hyvin
tiheään. Istuimme pöydän luo ja silloin laukesi opettajamme puhumaan.

En milloinkaan eläissäni ole nähnyt sellaista ihmistä enkä kuullut
sellaista kieltä. Enkä vieläkään saata käsittää, kuinka sivistynyt
ihminen voi muodostua niin omituiseksi.

Tuskin muistan hänen puheidensa sisältöä. -- Hän puhui myös jotain
aristokraateista, johtajasta, tarkastajasta mutta eniten tarkastajan
rouvasta. Ja minuun jäi vaikutus, kuin olisi hän puhunut kaikista
samaa -- samaa likaa.

Hänen puheensa oli pelkkää likatulvaa. Hän näki ihmiset ainoastaan
heidän saastaiselta puoleltaan. Hän kuvaili heitä heidän rumimmilla
hetkillään, asetti heidät mitä hävyttömimpään tilanteeseen ja
ikäänkuin heitä sitten ihaili.

Häväisijöitä olin jo eläessäni nähnyt paljon. Lukiolaisten
keskuudessa oli raakuuksien puhuminen, herra tiesi mistä syystä,
suuresti levinnyt. Oli sellaisia viikareita, joiden puheessa melkein
joka toinen sana oli tuon luontoinen.

Mutta se ei ollut muuta kuin huonotapaista kielenkäyttöä. Nuo
sanat olivat tavallisia raakuuksia, joita kuuli kaduilla ajurien,
torikauppiaiden, lastaajien ja kantajien keskuudessa satamassa,
ollen ne epäilemättä rumia, mutta niiden tarkoitus, usein itse
lausujallekin käsittämätön, ei ollut missään yhteydessä hänen
puheensa tai hänen ympäristönsä kanssa.

Se oli samallainen tapa kuin joillakin, jotka liittävät usein
puheeseensa: "tuota", "näet", "ymmärrätkö" j.n.e. Itse noiden
sanojen käyttäminen oli ilmaus jonkunlaisesta huonokäytöksisestä
miehekkyydestä.

Mutta pääkannustimena niihin oli, että nuo sanat eivät olleet
sallittuja, että päällystö oli kieltänyt niiden käytön, jonka vuoksi
niiden lausuminen osoitti tavallaan vapaamielisyyttä. Päällystö oli
osannut asettaa niin hyvin asiat, että lukiolaisten ja sen välillä
oli aina olemassa hiljainen, salattu vihamielisyys. Aina muodostivat
he kaksi vihollisleiriä. Sen vuoksi oli lukiolaisen suurin nautinto
tehdä sitä, minkä päällystö kielsi.

Minulla oli toveri Melentzov, josta myöhemmin tuli ystäväni. Hänellä
oli puhdas, kaino, naisellinen sielu, jonka syvyyksiä ympäristön
loka ei voinut saastuttaa, ja joka pysyi sellaisena koko elinijän.
Toisten lailla käytti hänkin siihen aikaan noita saastaisia sanoja.
Hän lausui niitä epäröiden, silmissään joku omituinen anteeksianova
syyllisyyden ilme. Ehkä hänen sielussaan joka kerta kohosi
vastustuksen ääni, mutta hänellä ei ollut voimaa poiketa yleisestä
tavasta.

Mutta tässä oli aivan toinen asia. Tshuprenko oli ruokoton
tietoisesti. Aivan pirullisella taidolla hän asetti jokaisen
puheenalaiseksi joutuneen irstaiseen asemaan jonka jälkeen
maiskutellen kuvasi hänet. Erinomaisen taidokkaasti sujui se häneltä
silloin, kun kuvattavana oli nainen. Hänen mielikuvituksensa näytti
kadottaneen kyvyn ajatella naista hänen elämänsä säädyllisinä
hetkinä, kun hän puettuna kävelee, rukoilee tai ottaa vieraita
vastaan. Hän ajatteli vain likaisia ja rivoja hetkiä.

Kaikki tuo virtasi hänen huuliltaan kuin itsestään ja värit
vahvistuivat sitä mukaa, kun hän vähitellen ryypiskeli viinaa. Viina
vaikutti häneen erikoisemmalla tavalla. Se kiihoitti hänen aivojaan.
Hänen puheensa kävi äänekkäämmäksi, tulisemmaksi ja inhoittavammaksi,
mutta hänen liikkeensä jäivät ikäänkuin koskemattomiksi. Hänen
kätensä ja jalkansa olivat raittiit, sen vuoksi häntä ei kukaan
koskaan nähnyt juopuneena, vaikka hän todellisuudessa oli juovuksissa
joka ilta. Minulle se selvisi erikoisesti, kun hän kello kahdentoista
aikana yöllä, tyhjennettyään pullonsa ja nuhdeltuaan meitä, että emme
kahden kesken olleet juoneet edes puolta pulloa bessarabialaista
huonoa viiniä, nousi ja ystävällisesti selkään meitä taputellen,
lausui:

-- No, entä nyt, nuoret ystäväni, nyt saamme mennä suoraan Balahnyyn!

Kokemattomuudestani huolimatta tällä alalla, me Roganskyn kanssa
tiesimme, mikä Balahny oli. Se oli kaukainen kaupungin osa, jossa
sijaitsivat likaisimmat laitokset. Tiesin lukiolaisten siellä käyvän.
Olin kuullut heidän kertovan siellä saamistaan vaikutelmista, tiesin
senkin, että usea heistä oli noihin laitoksiin tutustunut juuri
Tshuprenkon kautta. Mutta sittenkään en odottanut hänen ehdottavan
sitä meille ja etenkin minulle, joka vasta äsken olin täyttänyt
viisitoista vuotta. Rogansky oli vuotta vanhempi minua, mutta
ruumiillisesti oli hän heikommin kehittynyt kuin minä. Hän näytti
vielä lapselta.

Mutta Tshuprenko ikäänkuin ei nähnyt meitä -- kahta kypsymätöntä
nuorukaista, jotka hänen edessään istuimme. Tuntui kuin olisi hänellä
ollut laadittu tuonsuuntainen hurja keskusteluohjelma, josta tämä
muodosti yhden osan.

En käsittänyt, miksi hänen ehdotuksensa vaikutti minuun
tympäisevästi. Huolimatta siitä, että omasin tietoja näistä asioista
ja olin monessa suhteessa turmeltunut, oli minussa vielä nähtävästi
jäljellä paljon puhtautta.

Roganskyssä luullakseni ei tuo ehdotus herättänyt samoja tunteita.
Hän katsahti minuun ja virkkoi hiljaan:

-- Se on huvittavaa... Vastasin hänelle vuorostani hiljaan:

-- Minä en lähde.

Hän yhtyi heti ajatukseeni, joten kieltäydyimme molemmat.

-- No niin, huomautti Tshuprenko, -- menkää te sitten papukkaa
lyömään! Sen sijaan, että kutsuin teidät tänne, olisikin minun
täytynyt merkitä nimenne päiväkirjaan lukiosääntöjen rikkomisesta...
No, menkää kotiinne, äitinne saattavat tulla rauhattomiksi. Minä jään
vielä tänne. Näettekö tuon sohvan? Nukahdan usein siinä aina aamuun
saakka...

Me lähdimme. Tunsin häntä kohtaan suurta vastenmielisyyttä. Se, mitä
hän puhui, ei ollut minulle uutta. Mutta seurapiirini oli enemmän tai
vähemmän sivistynyt ja hienostunut, eikä siellä käytetty Tshuprenkon
puhekieltä, vaan pidettiin raakaa ja alastonta ruokottomuutta
loukkaavana.

Roganskyvn hän teki syvän vaikutuksen, huomasin toverini olevan
harvinaisen hermostuneen. Pelkäsin Tshuprenkon ruokottomien
paljastusten herättäneen hänessä eläimen, joka piakkoin näyttäytyikin
ja oli turmella hänet.

Tulin kotiin kello yhden aikaan yöllä, jonka johdosta tätini oli
sangen levoton.

-- Missä olet ollut?

-- Kaupungin puistossa.

-- Hyi... Etkö häpeä, Voldemar?... Onko sinulla niin alhainen maku?

-- Ei, tapasin toverin...

-- En tahdo, että käyt siellä. Siellä käy huonoja naisia, ja sinä
olet liian nuori sellaiseen seuraan.



2.


Kiiruhdan pikemmin sivuuttaakseni nämä vuodet. Viides ja kuudes
luokka olivat minulle jonkinmoista väliaikaa. Olin kasvanut, mutta
en vielä täysin kehittynyt. Minusta tuntui, että koulussa ja kotona
eivät olleet selvillä, miten suhtautua minuun. Kuolettava ikäkausi,
jolloin sielu samoin kuin ruumiskin on vailla selväpiirteistä
yksilöllisyyttä. Jokaisen tunnin kuluessa vaihtuvat siinä mielialat
ja elämänkatsomus, jokainen sivusta tullut vaikutus jättää siihen
jäljen, tarttuu siihen ja voimaperäisyytensä mukaisesti joskus
vallitseekin siinä.

Tuo ikäkausi on kuin luotu sitä varten, että taitava ja syvällinen
ihmissielun tuntija tekisi nuorukaisesta ihmisen, antaen hänelle
varman suunnan vastaista elämää varten. Jos kasvattajamme omaisivat
edes hiukkasen verran tuota suurta, tavallista, arkipäiväistä,
käytännöllistä elämää varten tarvittavan ymmärryksen yli kohoavaa
kykyä, -- hituisen luovaa kykyä, -- niin voisivat he ilman
vaivannäköä muodostaa ihmisiä niistä tuhansista nuorista sieluista,
joitten kehitystä joutuvat ohjaamaan.

Mutta he eivät tunne mitään, eivätkä näe mitään. Tuo ikäkausi on
heille vain "epämukava", koska se aiheuttaa niin paljon puuhaa.
Tuossa ijässä on nuorukainen taipuvainen sääntöjen rikkomiseen,
hairahduksiin. Hän on epävakaa, röyhkeä, häntä täytyy ankarammin
valvoa, nuhdella, rangaista, ja se häiritsee opettajain rauhaa,
mielialaa sekä hyvää ruokahalua.

Toukokuussa pääsin seitsemännelle luokalle. Se kesä muodostui
erikoisemmaksi. Ulkonaisiin oloihin nähden se ei eronnut edellisistä.
Sama meri, sama kesähuvila, sama seura, joka oli kasvanut samoinkuin
minäkin.

Mutta tänä kesänä saavutti ruumiillinen kehitykseni ikäänkuin
kypsyytensä. Loppupuolella kesää olin miehistynyt. Ääneni, joka
viime kuukausina murtui niin hullunkurisesti, vakaantui, muodostuen
jokseenkin vahvaksi miellyttävän soinnukkaaksi baritooni-ääneksi.
Ylähuuleen ilmestyi mustia untuvia, jotka aivan huomaamatta kasvoivat
viiksiksi. Ruumiini suhteettomuudet olivat kadonneet. Olin tullut
kookkaaksi ja näytin nuorelta mieheltä.

Kun toverini syyskuulla kokoontuivat, huomasin useassa heissä
tapahtuneen saman muutoksen. Olimme melkein kaikki saman ikäiset.
Kaikki olivat miehistyneet, tulleet aikuisiksi.

Luokalla oli nyt jonkinlaista arvokkuutta. Aivan itsestään katosivat
lapselliset hassutukset. Me tunsimme tuulahduksia jo sangen lähellä
olevasta tulevaisuudesta -- lukion lopettamisesta ja edessä olevasta
omintakeisesta elämästä.

Minä muutuin kauniiksi nuoreksi mieheksi. Sen ohella, mitä kuvastin
minulle siitä osoitti, vahvisti sitä myös seurapiirini neitosten
suhtautuminen minuun. He olivat myöskin kasvaneet isoiksi, ja
käyttivät pitkiä hameita ja kuosinmukaisia hattuja. Syyskauden ensi
illoista lähtien olin kymmenkunnan rakkausjutun keskipisteenä. Minua
ihailtiin, minuun rakastuttiin ja melkein kosittiinkin.

Mutta tunsin heidät vallan hyvin, -- tyhmistä tyttösistä olivat he
silmissäni muuttuneet tyhmiksi naisiksi, jotka minua eivät vähääkään
huvittaneet.

Keskitalvella juhlittiin minun seitsentoistavuotisjuhlaani ja pian
sen jälkeen tapahtui seikka, joka antoi elämälleni uuden suunnan.

Minua ihailivat niin hyvin neitoset kuin vanhemmatkin naiset; moni
heistä jäädessään kahden kesken kanssani lausui keskustelussa
viittauksia, joista olisin voinut tehdä eräitä määrättyjä
johtopäätöksiä. Tiesin noiden rouvien pettävän miehiään. Minulle
mainittiin heidän sankariensa nimet, sillä näistä asioista puhuttiin,
peittelemättä.

Toverinani oli pysyväisesti Rogansky. Hän oli kasvatukseensa,
seurapiiriinsä sekä käsityksiinsä nähden suuresti kaltaiseni
nuorukainen. Välillämme oli yksi ainoa eroavaisuus: hän oli huvitettu
kirjoista, joita oli paljon lukenut jo lapsuudestaan saakka, minä
luin tuskin yhtään. Tutustuimme illanvietoissa ja tanssiaisissa sekä
pikku juomingeissa, joita joskus järjestimme. Mutta emme olleet
ystäviä. Sydämellisiä siteitä ei välillemme syntynyt, mikä oli
sitäkin omituisempaa, kun melkein joka päivä aina jossakin tapasimme
toisemme ja olimme yhdessä.

Rogansky ei koskaan halunnut minulle osoittaa henkistä
etevämmyyttään, pikemmin hän salaili sitä, ettei olisi saattanut
minua epämukavaan asemaan ja puhui minulle ainoastaan käsityskykyni
rajoissa olevista asioista.

Eräänä päivänä tapasimme taas Tshuprenkon kaupungin puiston
läheisyydessä sijaitsevan ravintolan luona, jolloin hän samoin kuin
ensimäiselläkin kerralla vei meidät "hiljaiseen sopukkaan". Toistui
taas viina- ja viinipullojuttu ja taaskin tulvi ylitsemme kahden
tunnin aikana ruokottomuuksien ja häpeällisten paljastusten tulva.

Muistellessani sitä, ajattelen tuon ihmisen olleen aivan
yksinkertaisesti sairaan. Ehkä oli hän mielenvikainenkin, mutta sitä
ei kenkään huomannut, sillä mielenvikaisuuttaan hän osoitti siellä
hiljaisessa sopukassa, jonka tunsivat ainoastaan lukiolaiset, jotka
kunnioittaen hänen luottamustaan eivät antaneet mitään ilmi.

Mutta minä en jaksa käsittää, että henkisesti terve ihminen
viehättyisi niin säännöllisesti monien vuosien kestäessä joka
päivä puhumaan ruokottomuuksia ja kuvailemaan irstaisia asioita.
Entä sitten tuo itsepäinen halu saastuttaa nuorta, tahratonta
sielua, ilman että siitä oli hänelle mitään etua, ilman oman voiton
pyyntiä... Oliko tuo terveiden aivojen ilmaisua? Näytti siltä, kuin
hän ei olisi voinut olla rauhallinen tietäessään, että joku hänen
kasvattamistaan lukiolaisista ei vielä ollut lähestynyt naista.

Hän muisti kieltäytymisemme edellisellä kerralla ja tiedusteli
heti suhtautumistamme tuohon kysymykseen. Päästyään selville
kokemattomuudestamme, hän alkoi nauraa meille, mikä nauru vaikutti
minuun sangen ärsyttävästi. Salainen uteliaisuus oli jo aikoja sitten
herännyt minussa, se kiusasi minua, häiritsi usein untani. Tiedän
varmasti sen olleen sulaa uteliaisuutta: vereni oli rauhallinen.
Mutta sittenkin muodosti se otollisen maaperän, johon Tshuprenko
menestyksellä saattoi kylvää siementä ja tällä kerralla johti se
toiseen tulokseen kuin ensi kerralla.

Vaikka tahdon olla totuudenmukainen ja seikkaperäinen, en voi
kertoa kaikkea, mitä tapahtui enkä etenkään sitä, minkälaisena
tekijänä Tshuprenko oli. Sen kuvaamiseen ei löydy sanoja, joita
voisi kirjottaa. Nyt käsitän selvästi, että ihminen, jonka huostaan
sielumme välittömästi olivat jätetyt, oli mielipuoli. Hänessä oli
nuorukaisten sielujen tarkoitukseton turmelemisvimma. Hän oli ollut
opettajana jo viisitoista vuotta ennen minun tuloani lukioon, ja oli
siinä virassa vielä kauvan sen jälkeenkin. Häntä pidettiin yhtenä
parhaimmista opettajista, sillä hän tuli oppilaiden kanssa hyvin
toimeen, eikä hänen milloinkaan huomattu poikkeavan säännöistä.
Hänen taipumuksensa juoppouteen oli kyllä tunnettu, mutta ketä olisi
liikuttanut hänen yksityiselämänsä etenkin kun hän lukiossa aina
esiintyi raittiina.

Sinä iltana tulin kotiin kello kaksi yöllä, ja kun täti sekä setä
tiesivät, että en ollut kenenkään tuttavan luona, olivat he sangen
rauhattomia. He valvoivat molemmat, vaikka säännöllisissä oloissa,
kotosalla ollessaan, he paneutuivat makuulle jo ennen kello yhtä.

Heti tultuani alkoi sadella kysymyksiä: -- Missä olit? Kenen kanssa?
Mitä teit? Miksi näin myöhään? En ollut päihtynyt, mutta en aivan
selväkään. Se oli kuitenkin pikku seikka. Olin ennenkin juonut viiniä
ja palannut kotiin hiukan liikutettuna, mutta olin osannut suoriutua
siitä hyvin.

Tällä kerralla sekoittautui viiniin jotain, mikä minulle oli aivan
uutta. Olin siihen määrin tapahtuman johdosta masennuksissa, että en
kyennyt itseäni hillitsemään.

Kohtelin aina tätiä ja Nikodim Kondratjevitshiä kunnioittavasti ja
lempeästi. Heidän liiallinen huolenpitonsa joskus painosti minua,
mutta käsitin sen johtuvan heidän sydämellisyydestään ja siitä, että
he olivat minuun suuresti kiintyneet. Heillä ei ollut lapsia ja minä
olin heillä pojan asemassa.

Tällä kerralla heidän vaatimuksensa saada tietää jokainen askeleeni
jostakin syystä sai minut raivostumaan, joten vastasin jokseenkin
epäkohteliaasti: -- Mutta setä... minä... en ole mikään poika. En voi
tehdä tiliä jokaisesta askeleestani.

-- Mitä? huudahti Nikodim Kondratjevitsh suuresti ihmeissään.
Hän ei nähtävästi käsittänyt vastaustani. Täti loukkaantui --
punastui, tuiskahti ja poistui huoneeseensa. Mutta setä luontaisella
perusteellisuudellaan halusi saada asiasta selvän.

-- Ystäväiseni, sinä et käsittänyt meitä oikein. Me emme halua
kahlehtia sinua valvonnalla, mutta me olimme levottomat sinun tähtesi.

-- Minulle ei voi mitään tapahtua. Tahdon nukkumaan.

-- Hyvä on, mene nukkumaan. Huomenna olet ehkä kohteliaampi.

-- Hyvää yötä, setä!

Menin huoneeseeni, jonka oven äänekkäästi ja mielenosotuksellisesti
lukitsin. Olin mitä huonoimmalla tuulella. En muista tarkemmin
eritellä ja selittää sitä. Mielessäni on pysynyt sen tausta:
loukkauksen, alentumisen tai jonkun korvaamattoman tappion syvä
tunne. Muistelin katkelmia Tshuprenkon puheista, joilla hän
"todisteli" minulle. Vaikka en vastustellut häntä, lienee hän
sittenkin huomannut minussa epäröimistä ja vastustusta. Juotuaan
viinaa, hän otti minua vyötäisistä kiinni ja puhui:

-- Runous? Kaikki se on lörpötystä. Runoilijoiden keksimää. Kun
heillä ei ollut aiheita, mistä kirjoittaa, rakensivat he kauniita
paperilinnoja... Ei ole mitään runoutta olemassa, yksi on, veliseni
olemassa -- eläintiede... Mitä runoutta on aamiaisessa tai
päivällisessä? ja sehän on aivan samaa... Nälkäinen, terve ihminen
syö yksinkertaisesti punajuurikeittoa, puuroa sekä palan lihaa, mutta
ihminen, jonka elimistö on kehittynyt, tai toisin sanoen turmeltunut,
herkuttelee, keksii hienoja ruokalajeja, nauttii niistä ja tuntee
runollisesti... Niin, niin, veliseni! Sanon sinulle, että runous itse
asiassa on vain irstailua, sillä runoilijat juuri pukevat kaiken
jokapäiväisyyden, luonnollisen ja välttämättömän kauniisiin muotoihin
ja sillä välin kun tavallinen ihminen turvautuu siihen tarpeen
mukaan, hekumoivat he runoissaan päivin sekä öin. Minä, veliseni,
kirjoittelen itse runoja... Tiedän siis...

Olin siinä ijässä, jolloin kaikki, mitä vielä en tietänyt ja mikä
minulle oli uutta, viehätti ajatuksiani, jotka silloin vielä olivat
perin köyhät ja puutteelliset. Tshuprenkon teoriat olivat mielestäni
niin omituiset, rohkeat, kun ne poikkesivat kaikesta siitä, mitä
elämän tuosta puolesta olin kuullut ja lukenut.

Mutta nyt ollessani yksin huoneessani, kohosivat sielussani ikäänkuin
kätketyt voimat, ja minä olin kuulevinani, miten sieluni nyyhkytti.

Muistan, miten se tapahtui, ja kysymykseeni, olisinko kyennyt
jatkamaan alkamaani, jos olisin ollut yksin, oman ohjaukseni varassa,
-- olen pakoitettu vastaamaan: en milloinkaan.

Sinä iltana nousi rinnassani hetkittäin vastustuksen ääniä, jolloin
olin valmis en vain lähtemään, vaan jopa suinpäin poisjuoksemaan.
Mutta minua hallitsi ja tahtoani tukahdutti vanhempi -- Tshuprenko.
Epäilyksiini vastasi hän Mefiston pilkkahymyllä, joka loukkasi
kokemattoman mieleni järjetöntä itserakkautta. Pelkäsin hänen
pilkkaansa ja arvosteluansa.

Mutta nyt olin vapaa. Kukaan ei hallinnut minua -- ei setänikään,
josta minua suojeli lukittu oveni -- ja mielialani oli, kuin olisin
houkutuksesta ollut ottamassa osaa ryöstöön tai murhaan.

Minkä tähden, mihin tarkoitukseen ja kenelle se oli tarpeellista?
Käsittäisin ja antaisin sille oikeutuksensa, jos minulla olisi ollut
halua siihen. Toisethan tavallisesti tuntevat siihen halua ja menevät
sinne kuluttaen aikansa hupaisesti. Minä sitävastoin, varhaisista
tiedoista ja mielikuvituksen alituisesta työskentelemisestä
huolimatta, tunsin inhoa siihen. Sellaista lokaa, saastaa, loukkaavaa
alhaisuutta, sellaista häväistystä. Oli, kuin olisin siirtynyt
toiseen maailmaan, jossa kaikki oli vastakohtaani ja vihamielistä
minulle, ja jossa joistakin, minusta riippumattomista seikoista,
jouduin paljastamaan salatuimmat ihmisominaisuuteni. Enkä tuntenut
muuta kuin häpeää, inhoa ja kidutusta.

Kauheinta tuossa kaikessa oli, että tunsin itseni ikäänkuin toiseksi
ihmiseksi. Jotain oli tapahtunut minussa, joku perusteellinen muutos.
Jotain parhainta, kalleinta, mitä minulla oli ollut, olin kadottanut.
Jouduin epätoivoon.

Kuljin kauvan huoneessani uskaltamatta laskeutua vuoteelleni,
sillä pelkäsin kiduttavaa unettomuutta. Olisin halunnut puhua
mielentilastani jollekin, selittää, uskoin, että se olisi
helpottanut. Mutta sellaista ihmistä ei ollut luonani. Ei ollut koko
kaupungissa.

Sellainen ystävä, kuin Rogansky, ei ollut siihen sopiva. Hän oli
ystäväni illoin, illanvietoissa, pikku tanssiaisissa ja ehkä vielä
pikku juomingeissakin. Mutta sellaiselle ystävälle en mistään
hinnasta olisi avannut sieluani.

Äkkiä tietämättäni -- en voi käsittää, miksi juuri sinä iltana ja
tuollaisena hetkenä -- eteeni ilmestyi tuttu, läheinen mutta melkein
unhotettu Marinkan kuva. Niin, olin jälleen unohtanut hänet. Näinä
kahtena vuotena ei mikään ollut muistuttanut hänestä, ja nyt sinä
hetkenä, jolloin ehkä ensi kerran tunsin todellista surua, hän
ilmestyi minulle.

Näin hänet selvästi. Kiihottunut mielikuvitus loihti hänet
sellaisena, kun hän oli viime lähtöni aamulla kaataessaan minulle
teetä; muistin hänen sanansa: "Sinä yksin tulet minulla olemaan...
minä olen aina sinua varten." Niin oli hän lausunut. "Sinä unohdat
minut, mutta ei se haittaa..."

Todellakin, ei se "haitannut", sillä olinhan unohtanut hänet, mutta
nyt, kun minulle oli tapahtunut onnettomuus, muistin hänet heti. Hän
on aina minua varten. Nytkin juuri on hän minua varten.

Nuhtelin tietysti itseäni siitä, etten kertaakaan kahteen vuoteen
ollut hänelle kirjottanut. Ajattelin, että jos hän olisi ollut siinä,
luonani, olisin hänelle kertonut kaikki, salaamatta mitään, en olisi
hävennyt kertoa hänelle kaikkein inhottavimpia pikkuseikkojakaan.
Siellä, lammen rannallahan, "meidän raitamme" alla... Enemmän tuskin
saattaa loukata niin puhdasta olentoa, kuin hän oli. Eikä hän osannut
muuta sanoa kuin: "kuinka onneton sinä olet"!

Se oli ennustusta. Hän käsitti vaistomaisesti, että silloin
osottamani luonteen piirre oli johtava minut onnettomuuteen. Ja nyt
olenkin, enkä enään sen kynnyksellä -- olenhan astunut sen yli.

Olisin halunnut keskustella hänen kanssaan. Pinnistin
mielikuvitustani, tahdoin ikäänkuin pakoittaa Marinkan kuvan puhumaan
minulle jotain, mutta se oli tyhjä toive. Istuuduin pöydän luo
ja ryhdyin kirjoittamaan. Kirjotin kirjettä Marinkalle. Kirjotin
kuumeisesti, hermostuneesti, nopeaan. Ajatukset riensivät suurella
vauhdilla kynäni edellä. Kirjotin:

"Marinka, kallis, ainoa ystäväni koko maailmassa! Olen syyllinen
edessäsi, mutta sinä annat kaikki anteeksi. Olen tänään suuresti
onneton, ja sanottuani sen sinulle, tuli minun helpompi olla. En
tiedä miksi, mutta tunnen olevani pakoitettu kertomaan sinulle
kaiken, sivuuttamatta yhtäkään piirrettä. Kuule siis..."

Ja niin kerroin, eläen vielä kerran inhon ja kauhun tunteet. Kirjotin
seikkaperäisesti, peittelemättä, ikäänkuin rangaisten itseäni, ja kun
olin lopettanut, lisäsin:

"Ystävä rakas, ehkä joskus me käsitämme, miten suuri onnettomuus
oli meille molemmille, että meidän ennen yhtenä ollut sielumme
eroitettiin kahdeksi. Ehkä sinulle se ei olekaan, mutta minulle...
Jos sinä olisit ollut luonani en milloinkaan olisi langennut tuohon
syvään kuiluun."

Niin, todellakin, kirje rauhotti minua. Ajattelin jo nukkumista,
aloin riisuutua, paneuduin makuulle ja vihdoin itsepintaisen
unettomuuden jälkeen onnistuin nukahtamaan.

Aamulla minua ruokailuhuoneessa odotteli Nikodim Kondratjevitsh.
Tapansa mukaan hän luki sanomalehteä, joka oli ainoa henkisen
ravintonsa lähde. Hän otti minut vastaan, kuten minusta näytti,
liiotellulla ystävällisyydellä. Hän piti itseään ihmis- ja
erikoisesti näin nuoren sydämen tuntijana. Kasvattaessaan minua
hän oli taipuvainen tuudittamaan itseään siihen erehdykseen, että
oli kehittänyt minut kunnolliseksi nuoreksi mieheksi. Ja tuossa
ystävällisyydessä minä, tottuneena hänen ajatuksiaan tulkitsemaan,
huomasin piilevän tarkoituksen kohdella minua tahdillisesti ja
viisaasti. Hän hillitsi itseään tavallista taidokkaammin.

-- No, -- lausui hän, -- minä tietysti en rupea kyselemään, missä
sinä olit ja mitä teit? Olen vakuutettu, että on olemassa monin
verroin huonompia paikkoja, kuin se, mistä sinä eilen tulit. Mutta
sinun pitäisi, ystäväiseni, mahdollisuuden mukaan ilmottaa meille
ennakolta. Tätisi oli kauhean levoton.

-- Hyvä on, setä, tulen vastaisuudessa ilmottamaan ennakolta.

-- Ja sitten, koska sinä nyt olet jo täysi-ikäinen nuori mies, niin
pidän velvollisuutenani sanoa sinulle, että eräissä suhteissa... sinä
ymmärrät minua... täytyy olla sangen varovainen.

Käsitin heti, mistä "suhteista" hän puhui, mutta halusin silti
osottaa, etten käsittänyt.

-- Mistä te puhutte, setä?

-- Puhun sellaisista paikoista, joihin sinua voivat toverisi
houkutella. Jumalan tähden, varjele itseäsi, Voldemar. Tiedätkö,
on olemassa tauteja, jotka saattavat turmella ihmisen koko elämän.
Ymmärrätkö minua?

-- Kyllä, setä, ymmärrän?

-- Varo siis. Enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Eikä hän löytänyt mitään muita perusteita, kuin tuon. Tauti! Jollei
olisi muita vaaroja, ehkä hän olisi minua kehottanutkin...

Koko sen päivän ajattelin, että lähettäisin Marinkalle eilen
kirjoittamani kirjeen. Mutta tunti tunnilta, sitä mukaa kuin eiliset
vaikutelmat hälvenivät, tulin välinpitämättömäksi tuon päätöksen
suhteen.

Kirje jäi lähettämättä. Mutta jostain syystä en sitä kuitenkaan
hävittänyt vaan panin sen pöytäni laatikkoon.



3.


Minua voidaan moittia siitä, että katselen taukoamatta tätä yhtä
puolta nuoruudestani. Se on kuitenkin parhaiten säilynyt muistossani.
Minuun on syöpynyt vaikutus, kuin kaikki, joiden minusta piti
huolehtia, eniten olisivat kiinnittäneet huomiotaan olemukseni tähän
puoleen.

En tiedä varmasti, millä keinoin he sen saavuttivat, mutta muistan
varsin hyvin, miten melkein kymmenvuotiaasta saakka, kaikki
ympärilläni ylläpitivät minussa sekä tovereissani jonkinlaista
eläintieteellistä ajatuksen juoksua. Tshuprenko vain laittoi tuohon
rakennukseen sen arvolle sopivan katon.

Pinnistän ajatustani, koetan johtaa muistiini: olisiko joku
opettajista vaikka viittauksella halunnut herättää järkeni ja
joitakin sivuteitä myöten koettanut osottaa minulle sitä korkeinta
maaperää, missä sielu jo itsestään alkaa ahnaasti imeä itseensä
tietoja haluten laajentaa näköpiiriään. Ehkä olen sivuuttanut sen
huomaamatta?

Mutta ei, lukiomme oli _oikea_, toisin sanoen, juuri sellainen, kuin
korkein päällystö vaati. Johtaja, joka typerän maineestaan huolimatta
ei itse asiassa ollutkaan viisas, -- oli kuitenkin osannut puhdistaa
lukion hiukankin raikkaammista aineksista, ja opettajat olivat kaikki
välinpitämättömiä, koneellisia ihmisiä, jotka unisesti selvittivät
seuraavaa läksyä, veltosti kuulustelivat oppilaita, merkitäkseen
heille arvolauseen ja huomattavan suurella tyydytyksellä paiskasivat
päiväkirjan kiinni ja nousten kiireisesti istuimiltaan, poistuivat
kellon soidessa.

Panen pääni pantiksi siitä, ettei yksikään heistä välittänyt meistä,
ettei yksikään heistä pitänyt toimestaan ja että kaikki toimivat
ainoastaan palkan ja ylennyksen vuoksi.

He eivät sentään olleet ilkeitä, kovettuneita, ikävystyttäviä
ihmisiä. Heillä oli perhe, tapasimme heitä seurassa, jossa he
käyttäytyivät tavallisten, keskinkertaisten ihmisten tavoin, joille
kaikki inhimilliset tunteet olivat ominaisia. Mutta kouluun kulkivat
he kuin työläiset tehtaaseen, samoin kuin junailija junaan, jossa
hän jo puolet ijästään päivästä päivään on matkustellut; ei ollut
olemassa mitään yhteyttä heidän persoonallisuutensa, yksityiselämänsä
ja koulutyön välillä.

Jatkan kertomustani. Minua itseänikin vaivaa, kun täytyy kertoa
vain rumia asioita. Mutta ottaessani kynän käteeni ja ryhtyessäni
kertomaan nuoruustarinaani lupasin tehdä sen totuudenmukaisesti. Onko
minun syyni, että nuoruuteni oli likarapakko, johon olin vajota ja
hukkua miltei kokonaan... Oli kulunut muutamia päiviä siitä kun liian
myöhään olin saapunut kotiin. Se oli kauhea päivä, lukiossa ollessani
olin hajamielinen, vastailin väärin opettajien kysymyksiin, toverieni
seurassa olin äreä ja tein heille vääryyttä. Tuo alkoi aamulla
vuoteelta noustessani, kasvoi lukioon mennessäni, kiihtyen siitä yhä
yltyvällä voimalla.

Kotiin palasin hermostuneena, ja nähtävästi oli kasvoissani
joku huomattava muutos, koska Nikodim Kondratjevitsh sekä täti,
päivälliselle tultuani yhteen ääneen kysyivät:

-- Voldemar, oletko terve?

Rypistin kulmiani.

-- Mistä syystä arvelette, etten olisi terve? Enhän valita...

-- Olet kalpea... Olet laihtunutkin.

-- Teistä vain näyttää siltä. Olen aivan terve. Mutta koko
päivällisen aikana he eivät rauhoittuneet. Minulla oli huono
ruokahalu. Sietämätön mieliala ilmeni jokaisessa liikkeessäni.
Vaikenin itsepintaisesti, ja jos minulta kysyttiin jotain, vastailin
katkonaisesti ja ärtyneesti.

Siitä huolimatta annettiin minulle tämä ensimäinen päivä anteeksi.
Mutta mieliala yhä paheni. Nikodim Kondratjevitsh tarkkaili minua.
Hän näki minun jostain kärsivän, että silmiini ilmaantui ikäänkuin
epätoivoinen ilme, että väliin olin kovin rauhaton.

Toisinaan hän huomasi kasvoillani ruumiillisten kärsimysten oireita.
Kärsin todellakin suuresti, mikä kärsimys kasvoi yhä, kun en voinut
siitä kenellekään puhua.

Mutta enemmän minua vaivasi tieto, että aivan pian, millä hetkellä
tahansa saattaa uskollinen sieluni vartija Nikodim Kondratjevitsh
hyökätä kimppuuni ja alkaa ystävällisesti tiedustella.

Oh, olin päättänyt olla järkähtämättömän luja. Loin mieleeni kuvan
kaikista hänen yrityksistään, kiertoteistään ja kaarteluistaan
ja valmistauduin niiden varalle. Mutta minä en huomannut
yksinkertaisinta. Ja siinä jouduin häviölle, mutta, kuten osottautui,
edukseni. Eräänä iltana kiireellisesti silmäiltyäni läksyjäni
makailin vuoteellani, tuntien itseni heikoksi. Ovelleni kolkutettiin.
Arvasin heti, että se oli Nikodim Kondratjevitsh.

-- Kuka siellä? -- kysyin nousematta sängystä.

-- Saako tulla?

-- Kyllä, setä. -- Aloin vaivaloisesti nousta vuoteelta, mutta hän
oli astunut huoneeseeni tavallista nopeammin ja lähestyi sänkyäni.

-- Ei tarvitse, ei tarvitse, makaa vaan... Kun haluttaa, niin pitää
makailla... ja koskettaen olkapäihini hän asetti minut takaisin
sänkyyn istahtaen itsekin siihen.

-- Häiritsenkö tulollani ja istumisellani? -- kysyi hän.

-- Ette suinkaan, setä... Teillä on varmaan jotain sanottavaa minulle?

-- Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?

-- Ei mitään erikoisempaa...

-- No, sitten sanon minä. Näetkö, Voldemar, olen itse ollut nuori
ja tyhmä... ja olen kärsinyt paljon, -- mutta en nuoruuteni vaan
tyhmyyteni vuoksi. Näetkö, nuoruus on sellainen ihana asia, että jos
ihmiset nauttisivat siitä järkevästi, niin he olisivat onnellisia
kuin jumalat, ja jumalat, ymmärrätkö, ovat mustasukkaisia, minkä
vuoksi nuoruuteen tuli yhdistetyksi välttämätön tyhmyys... Minä
tietysti lasken leikkiä. Saattaahan; olla järkevä ja sittenkin
kärsiä... Mitä? Onko vaikea kääntyä? Luullakseni olet neuvotellut
"kokeneiden" toverien kanssa ja tehnyt vieläkin suurempia tyhmyyksiä?
Eikö niin? Niinhän se aina on... Muistan, että minullekin tapahtui
sellaista.

-- Mitä te puhutte, setä -- huudahdin hämmästyneenä ja katseessani
kuvastui nähtävästi enemmän ihmettelyä hänen tarkkanäköisyytensä
vuoksi kuin tietämättömyyttä.

-- Rakas... Me olemme kaikki luodut samasta savesta, ja ken tuntee
tuon savenpalasen ominaisuudet, hän tuntee myös kaiken saven,
olkoonpa sitä kuinka paljon tahansa. Minä jo silloin, kun tulit
kotiin kello kaksi, ymmärsin... ja surin, surin kauheasti. Kuulin,
miten sinä pitkään, pitkään aikaan et voinut rauhottua ja nukkua.
Niin, ystäväiseni, meidän alkuperäinen puhtautemme nousee meissä
aina vastarintaan, mutta sitten... elämä tasottaa kaiken... Niin.
Niin, että heitä pois kaikki vaikenemiset ja mene mitä pikemmin
lääkärin luo... Ei, odota: minulla on tuttu lääkäri, sangen hyvä ja
vaatimaton... Lähetän heti häntä hakemaan...

-- Setä! -- lausuin vastustaen, vaikka sangen heikosti, hänen
noustuaan sänkyni laidalta.

-- No, riittää jo... Mitä tyhmyyksiä. Siveellisestä puolesta
puhumme sitten. Kaikella on aikansa. Sinun täytyy tietää, että
ennen kaikkea olen ystäväsi, ja sitten vasta setäsi. Kun -- suo
anteeksi vertaukseni -- varas, yrittäessään vaaralliseen paikkaan, on
loukannut päänsä, niin sidotaan hänen haavansa ensin ja sitten vasta
tuomitaan... Minä kirjotan täällä luonasi, ja tätisi ei tule saamaan
siitä mitään tietoa. Suostutko?

-- Miten vaan haluatte, setä!

Olin voitettu, ja kun en enään tarvinnut häpeääni peitellä, niin
iloitsinkin, että asia oli saanut näin oikean käänteen.

Kirjelappu oli kirjotettu, setä antoi sen palvelijalle jääden sänkyni
laidalle istumaan puhellen koko ajan. Hän puhui kauhean paljon,
viisaasti ja ikävästi. Puhui siitä, miten ihmiset kokemattomuutensa
perusteella ja harkitsevaisuuden puutteesta muuttavat kärsimykseksi
parhaimman, minkä omaavat -- nuoruuden.

-- Ja se johtuu siitä, ystäväni, etteivät nuoret luota vanhempiin.
Jos olisit rehellisesti, luottavasti kysynyt minulta neuvoa, et nyt
kärsisi. Sinun täytyy olla avomielinen minulle, Voldemar, ja tämä
sattuma, toivon, saa sinut siitä vakuutetuksi.

Lääkäri saapui. Seurasi häpeällinen tarkastus, tavanmukainen pään
pyörittäminen ja lohdullinen tieto, ettei mitään vakavaa ole olemassa
ja lupa olla joutumatta epätoivoon. Määrättiin parantamiskeinoja ja
ruokajärjestelmä.

Puolen tunnin kuluttua lääkärin poistumisen jälkeen astui täti sisään
ja alkoi todellisesti huolestunut ilme kasvoillaan lääkitsemään
minua vatsataudin vaikeuttamasta influenssasta. Minun täytyi kestää
kaksinkertaista lääkitsemistä.

Seuraavana päivänä kirjotti setä omakätisesti lukioon kirjeen
sairastumisestani ja minä en koko viikkoon ollut lukiossa.

Minun täytyi ajatella, että setä oli pitänyt sanansa. Kuten näytti,
antoi hän tädin olla erehdyksessään, sillä koko viikon hän ainakin
tunnollisesti ahtoi minuun kiinapulveria ja muita kotoisia lääkkeitä.
En tiedä vain, mitä kohtaan hän tunsi sääliä, minun itserakkauttani
vai tätini hyvyyttä kohtaan.

Mutta hän erehtyi ajatellessaan minun neuvotelleen toverien kanssa.
Rogansky yksin tiesi minua kohdanneesta onnettomuudesta, kenellekään
muille en ollut siitä kertonut. Yleensä oli lukiossa yli kuudentoista
ikäisten oppilaiden kesken tapana puhua vapaasti näistä asioista.
Melkein kaikki olivat joko Tshuprenkon kautta tai omintakeisesti
tutustuneet "Balahny"-nimiseen paikkaan. Ja luokassa oli melkein
varmasti aina joku, joka sai kärsiä epämiellyttävistä seurauksista.
Mutta sitä ei kukaan hävennyt vaan päinvastoin useat ylpeilivät ja
kerskailivatkin.

Minulla ei ollut vähintäkään halua kertoa kenellekään elämästäni. En
ollut huono toveri, mutta kuitenkin sydämeni syvyydessä halveksin
luokkaani, joka enemmistöltään ei kuulunut kaupungin "parempaan
säätyyn". Heidän keskuudestaan valitsin ystäviä vaativaisesti.
Sinä aikana en ollut kenenkään kanssa läheisissä suhteissa paitsi
Roganskyn, mutta ystävyytemme hänenkin kanssaan oli jonkinlaista
kylmää ja sovinnaista.

Kerran pyhänä, tädin lähdettyä kotoa vieraskäynneille, Nikodim
Kondratjevitsh lausui minulle.

-- Tapasin eilen lääkärimme, ja hän ilmoitti, että sinä pääsit
onnellisesti pälkähästä. Keskustelkaamme nyt.

-- Mistä, setä?

-- Mistäkö? No, niin sanoakseni, asian siveellisestä puolesta.

-- Mutta setä, jos te haluatte nuhdella minua, niin vakuutan, itse
tehneeni sen jo...

-- Miksi nuhdella, ystäväni? Se on hyödytöntä, ja minä
vihaan sellaista. Tahdon vain, että voisit käyttää hyväksesi
elämänkokemuksiani. Minkä tähden sinun tulisi kiusaantua oppiakseni
elämään, kun voit käyttää hyväksesi toisten kokemuksia. Oppikirjoja,
ystäväni, ei kirjoteta jokaiselle oppilaalle, vaan yksi kaikkia
varten. Katso, minä otan tämän asian järkevältä kannalta, siis
terveesti. Alkeellisimpina aikoina elämän ollessa yksinkertaisen,
ihmisetkin toimivat yksinkertaisesti: kun nuorukainen miehistyi
ja astui täysikasvaneena nuorukaisijän rajan yli, kun verensä
alkoi osata syttyä, ja sydämensä värähdellen lyödä neitosen hunnun
nähdessään, niin hänelle etsittiin neito ja hänet naitettiin.
Mutta meidän aikanamme on elämä käynyt tavattoman mutkalliseksi.
Tullakseen itsenäiseksi ihmiseksi, eivät riitä pikku viikset ja
parta, eivät edes isot viikset tai iso partakaan. Ei riitä, että
tuntee verensä kuohuvan, täytyy ensin päättää lukio, sen jälkeen
yliopiston tai jonkun muun oppilaitoksen oppijakso sekä ryhtyä
ansaitsemaan leipäänsä. Sanalla sanoen, täytyy olla vakava maaperä
jalkojen alla. Tällä tavoin on naimaikä siirtynyt noin kymmenen
vuotta eteenpäin, mutta luonto ei ole muuttunut hituistakaan.
Yksikään sen ominaisuuksista ei ole siirtynyt, se kulkee rataansa
järkähtämättömästi, minkä sinä juuri olet meille osoittanut
seitsemäntoista ikäisenä. Tunnustaakseni on se hiukan aikaista, mutta
se on tosiseikka, ja sen vuoksi varteen otettava.

Istuuduin pöydän luo hänen vastapäätään koettaen asettua mukavimpaan
ja rauhallisimpaan asentoon, sillä kokemuksesta tiesin, että setä
tulisi kauvan nauttimaan omasta kaunopuheliaisuudestaan. Kysymys
vereni syttyväisyydestä oli jo selvitetty sekä perin pohjin pohdittu.
Mutta hän puhui vielä kauvan samasta aiheesta. Esittipä latinalaisia
lausuntoja ja viittasi keskiaikaan ja vanhaan Kreikkaan.

Vihdoin oli kysymys hänenkin mielestään tullut selväksi ja hän
siirtyi eteenpäin. Niinpä hän lausui:

Nyt siirrymme toiseen. Näiden asianhaarojen vuoksi on valtio tullut
pakotetuksi sietämään eräänlaisia laitoksia, jotka olemukseltaan
ovat ristiriidassa siveyden ja uskonnon kanssa. Hyväksyen niiden
olemassaolon se tässä tapauksessa välttämättömyyden pakosta ja niin
sanoakseni suuremman pahan välttämiseksi, asettuu ristiriitaan oman
itsensä kanssa. Mutta vaikka tämä laitos on, niin sanoakseni, tullut
lain suopeudella pyhitetyksi, tulee kunnon ihmisen siitä huolimatta
kaikin keinoin välttää sen palvelusta hyväkseen käyttämästä, ja
tuskin voinetkaan minulle osottaa sen välttämättömyyttä. Minkätähden?
jos olisit joku synkkämielinen, kurja erakko, vailla seuraa,
tuttavuuksia... Mutta sinulla on laaja seurapiiri, on menestystä
naisten kesken, -- olkaamme avomieliset. Minähän valvon sinua ja
näen: Olen nähnyt miten useampi kuin yksi pari ihania silmiä syttyy
sinua katsellessa. Sivuutamme tietysti jo ennakolta tytöt. Heidän
koskemattomuutensa on pyhä. Sen tapaiset mieltymykset johtavat
raskaisiin seurauksiin... Mutta, Voldemar, et saattane olla
tietämätön siitä, että meidän piirimme naimisissa olevat naiset eivät
aina ole niin järkähtämättömiä... Minä, ystäväni, en kehoita sinua
enkä anna liioin mitään ohjeita sinulle. Se alue on yksityinen, johon
ei kenelläkään ole oikeutta tunkeutua, -- se on, niin sanoakseni,
pyhimmästä pyhin, johon on pääsy vain uskotulla. Minä puhun vain
ylimalkaisesti. Tahdon vaan osottaa, että sinun asemassasi olevalle
nuorelle miehelle on sulaa hullutusta sellainen teko, mikä toiselle
saattaa käydä välttämättömäksi. Ymmärräthän minua... Jättäkäämme
asia tähän. Mutta sanon sinulle, etten siedä minkäänlaisia kotoisia
rettelöltä joidenkin sisäkköjen tai muun palvelusväen kanssa yleensä.
Se on sivistymätöntä ja rumaa. Sivistynyt ihminen ei koskaan
laske asioitaan siihen asteeseen menemään, että ne muodostuisivat
häväistysjutuiksi. Ymmärräthän nytkin minua... Ah, ystäväni, kaikissa
asioissa tarvitaan järkeä, kun sitä vaan on, ei muusta ole väliä...
Toivon, että olet käsittänyt minut täydellisesti. Nyt kuuluu soitto.
Tätisi sieltä varmasti tulee. Se, josta puhuimme, ei tietysti koske
häntä.

Täti tuli sisään ja heti ilmeni uusia puheenaiheita. Mutta
keskusteluni Nikodim Kondratjevitshin kanssa ei haihtunut minulta
jäljettömiin. Hän avasi minulle uuden näkökohdan.

Olin luonnollisesti tietoinen siitä, että nuoret, jopa
elähtäneemmätkin naiset seurapiiristäni eivät aina olleet miehilleen
niin ankaran uskollisia, mutta katselin sitä lapselliselta
kannalta poikkeustapauksena ajatellen, että kunnon ihmiset ja
sellaiset siveyden opettajat kuin setäni, ehdottomasti tuomitsevat
sen. Nyt osottautuikin, että hän suhtautuu siihen köykäisesti,
melkein leikillisesti, ottaen tuon seikan aivan vakavasti huomioon
laatiessaan suunnitelmaa nuoren miehen käytöstä varten. Tuo oli
minulle aivan uutta.

Ja kun minä tämän keskustelun jälkeen esiinnyin seurassa, katselin
kokonaan toisilla silmillä nuorten rouvien kiemailua ja silmäyksiä,
ja jos synnynnäinen kainouteni naisia kohtaan ei olisi ollut
estämässä, on tietymätöntä, mihin minut kaikki tuo olisi johtanut.

Mutta kohta tein uuden havainnon, joka saattoi minut kokonaan
ymmälle. Oli nimittäin syntynyt joku väärinkäsitys sisäkön kanssa, ja
hänet erotettiin. Tämä jo jossain määrin minua ihmetytti. Sisäkkö oli
jo kauvan, monta vuotta palvellut talossa, oli hiljainen ja nöyrä.
Hän oli ruma ja omasi nunnamaisia taipumuksia. Lueskeli uskonnollisia
kirjoja, jokaisen tilaisuuden sattuessa kävi kirkossa kärsien
sävyisästi herrasväen oikut ja vääryydet.

Täti aina puhui siitä, että Dunja on hänet hemmotellut, jonka
vuoksi lakkaamatta kiitteli häntä. Erikoisemmin oli hän liikutettu
Dunjan ystävällisyydestä hänen pikku koiraansa kohtaan; mutta äkkiä
eroitettiin Dunja jonkun turhan seikan takia.

Tädin luona alkoi nyt käydä sisäköksi pyrkijöitä. Hän puheli heidän
kanssaan kauvan, tarkkaili heitä, tutkien mitä huolellisimmin heidän
luonnettaan, elämänkäsitystään, pysähtyen vihdoinkin erääseen, jonka
kutsui sunnuntaina lopullista vastausta kuulemaan.

Oli pyhäaamu, verrattain varhainen. Nikodim Kondratjevitsh oli
jo juonut aamuteensä, lukenut lehtensä ja lopetteli parhaillaan
jotakin työtään työhuoneessaan. Pyhäpäivinä makailin vuoteellani
myöhempään. Minua odottamassa kiehui teekeittiö ruokailuhuoneessa
koko ajan. Tällä kerralla nousin jostakin syystä hiukan aikaisemmin
ja istuin jo ruokailuhuoneessa. Sinne tuloani ei nähtävästi kukaan
ollut huomannut. Täti oli omassa kammiossaan, joka oli toinen huone
ruokailuhuoneesta.

Ruokailuhuoneen läpi meni sedän miespalvelija, vanha Artera, joka
samalla toimi kotisanansaattajana, mutta hän ei mennyt Nikodim
Kondrajevitshin, vaan tätini luokse.

Kuulin kaikki, mitä talossa tapahtui. Hän ilmotti, että sisäköksi
pyrkivä tyttö oli tullut kuulemaan lopullista vastausta.

-- Vai niin, hyvä on, virkkoi täti. -- Tulkoon tänne. Artem meni
keittiöön palaten sieltä hetken kuluttua, mutta ei yksin, vaan häntä
seuraavan sisäkkötarjokkaan kanssa. Tarkastin häntä tietenkin.

Hänen ulkomuotonsa oli huomiota herättävä. Pitkäkasvuinen, komea ja
sisäköksi liian hienosti puettu. Tosin täti vaati, että sisäkön oli
ulkonaisesti oltava sopusoinnussa asunnon valikoidun sisustuksen
kanssa ja oli siitä arvatenkin jo ilmottanut hänelle.

Mutta sen lisäksi oli hänellä miellyttävät kasvot -- ne eivät olleet
kauniit -- pikemmin päinvastoin, mutta ne olivat miellyttävät
omituisine piirteineen, uhmailevat, iloisine, melkein nauravine
silmineen. Noilla silmillään hän nopeasti tarkasti minut, siirtäen
samassa katseensa pois. Minusta näytti, kuin olisivat hänen
huulensakin keveästi hymyilleet.

Artem osoitti hänelle tädin huoneen ovea ja palatessaan
ruokailuhuoneen läpi, kuiskasi minulle:

-- Siinäpä vasta on riikinkukko! Ei olekaan jumalisen Dunjan
kaltainen!

Hänen mentyään alkoi tädin huoneessa keskustelu, jonka kuulin
kokonaisuudessaan sanasta sanaan.

-- Mitä sanotte, rakkaani? kysyi täti.

-- Tulin tietämään päätöstä! sanoi sisäkkö vahvalla, päättäväisellä
mutta hiljaisella äänellä.

-- Niin, niin, minä lupasin teille... Mutta minun täytyy ensin
puhella teidän kanssanne... Tiedot teistä olen saanut. Ne ovat mukiin
meneviä. Te olette palvellut Zablotskyllä?

-- Niin... Minä palvelin heillä kolme vuotta. Rouvavainaan aikana jo.

-- Minkätähden te lähditte sieltä pois? Minä puhuin vanhimman neidin
kanssa... Hän oli sangen tyytyväinen teihin eikä käsitä, miksi te
jätitte heidät.

-- Se on hyvä rouva sellainen asia, ettei siitä viitsi puhua.

-- Niin, niin... Ymmärrän kyllä. Kainoutenne on teille eduksi. Saiko
se alkunsa vasta rouva Zablotskyn kuoleman jälkeen?

-- Niin juuri, ei ollut puolta vuottakaan kulunut.

-- Niin, miehet ovat kaikki samanlaiset... Te olette siitä päättäen
kovin ankara?

-- Olen velvollinen teille, rouva, ilmottamaan... Vaikka olen tyttö,
niin on minulle sattunut onnettomuus...

-- Teillä on ollut lapsi... tiedän kyllä... Mutta se ei liikuta minua.

-- Niin, minä vaan sen vuoksi kun sattuu, että herrasväki saa tietää
ja soimaa. On sellaisiakin, että laittavat pois paikasta...

-- Mutta eihän Zablotsky eroittanut teitä paikasta!

-- Ei, päinvastoin hän teki minulle kaikennäköisiä ehdotuksia.

-- Entä sitten?

-- Näettekö rouva, minä en välitä hänestä... Hän on jo vanha ihminen.
Hänellä on tyttäriä... Vanhin on jo kahdenkymmenenviiden ikäinen...
Minkä vuoksi sitten? Maineeni on kyllä tahrattu, mutta minullakin on
ylpeyteni.

-- Siitä päättäen te vain mieltymyksestä suostuisitte?

-- Mitäpä mieltymystä meikäläisellä sisäköllä saattaa olla?
Tiettyähän on, että kun ihmisestä pitää, niin antaa hänelle mitä
ikinänsä! Mitä mieltymykseen tulee, niin ei meillä ole siihen aikaa.

-- Niin, niin... Te harkitsette asioita, rakkaani, se minua
miellyttää... Mutta minun täytyy sanoa, ettei minulla ole tapana
sekaantua palvelijan yksityiselämään. On herrasväkeä, jotka vaativat
palvelijoilta nunnamaista elämää, mutta minä en sitä vaadi.
Palvelijan täytyy täsmällisesti täyttää tehtävänsä, se riittää.
Saattaahan sattua yhtä ja toista! Meillä talossa on nuori mies.
Nuorilla on aina romaaninsa... Ajatellaan nyt, että teillä hänen
kanssaan sukeutuisi romaani. Minua se ei liikuta. Varoitan vaan,
ettei saa tehdä mitään juttuja.

-- Hyvä rouva, mitäpä juttuja...

-- Niin, niin, tarkoitan juuri samaa. Näettekö, rakkaani, --
ehdot tunnette nyt, jos ne miellyttävät teitä, niin voitte tulla
palvelukseeni.

-- Kyllä rouva. Onko jo tänään tultava?

-- Voitte tulla huomennakin, miten vaan haluatte.

-- Ymmärrän.

Sen jälkeen ilmestyi uusi sisäkkö uudelleen ruokailuhuoneeseen.
Nyt hän katsoi minuun jo jonkunlaisella uteliaisuudella. Tuo katse
synnytti minussa hämmennystä.

Kuvittelin mielessäni, mitä hän nyt ajattelisi minusta sen jälkeen,
kun täti oli huomauttanut hänelle "talossa asuvasta nuoresta
miehestä". Mielestäni täytyisi hänen halveksia minua. Olihan tädin
huomautuksen tarkoitus niin ilmeinen. Uutta sisäkköä ikäänkuin
kehoitettiin osoittamaan erikoista suopeutta "talossa asuvaa nuorta
miestä" kohtaan.

Tämä kaikki tuli minulle yllätyksenä. Olin jo tottunut Nikodim
Kondratjevitshin huolehtimisiin tunneasioistani, mutta että tuo
kysymys huolestuttaisi tätiäkin, sitä en ollut aavistanut.

Mutta yllätys seurasi toistaan. Täti nousi ja hiljaisin, melkein
kuulumattomin askelin meni vierashuoneen läpi työhuoneeseen. Taas
kuulin keskustelua.

-- Sain jo sisäkön, lausui täti.

-- Niinkö? Tuon kauniinko?

-- Niin, niin... Ajattelehan, asia oli siten kuin arvelinkin... Tuo
Zablotsky oli ahdistellut häntä... Hän, näes, ei halua muuten kuin
mieltymyksestä... Hänellä on todellakin ollut lapsi, kuten neiti
Zablotsky minulle kertoi. Hän miellyttää minua. Harkitsee kaikkea...
En tiedä, mutta minua hiukan pelottaa...

-- Mikä?

-- Tuo poika.

-- Olethan sinä ottanut hänet kasvattaaksesi?

-- Ei... mutta nyt ei ole siitä kysymystä. Ajattelehan, jos... No,
jos Voldemar esimerkiksi... ja siitä seuraisi lapsi...

-- Joutavia... Voldemar ei lainkaan ole niin kevytmielinen. Voinhan
sitäpaitsi puhua hänelle siitä...

Näiden sanojen jälkeen kuului työhuoneesta liikettä kuin olisivat
kumpainenkin olleet sieltä poistumassa. Mistään hinnasta en olisi
halunnut tulla keksityksi ruokailuhuoneessa. Sen vuoksi nousin
nopeaan ja lähdin kuuluvin askelin työhuoneeseen astumaan.

-- Oho, miten myöhään sinä tänään tulet!... lausui täti.

-- Niin, lausuin tervehtiessäni heitä: -- nukuin tänään hiukan
kauvemmin.

-- Annanko teetä sinulle?

-- Kaadan kyllä itse, täti, älkää vaivautuko.

Sen sanottuani palasin heti ruokailuhuoneeseen ja järjestin kiireesti
kaikki siihen kuntoon kuin vastikään olisin käynyt aamiaiselle.

Ajatuksen aihetta olin tänä aamuna saanut ylenmäärin. Äkkiä avautui
kaikki eteeni uudessa valossa.

Sedän puhdasmielinen ankaruus oli jo aikaisemmin alkanut horjua.
Mutta täti... täti! Mistä hän huolehtikaan? Minulle selvisi nyt, että
heidän oli täytynyt keskustella asiasta.

Nyt selvisi minulle toinenkin. Olin saanut vastauksen kysymykseeni:
minkä vuoksi eroitettiin Dunjasha, tuo erinomainen sisäkkö, josta
niin paljon oli pidetty? Hänestä ei ollut siihen tehtävään, joka,
vaikka ei juuri ollut määrätty, mutta kuitenkin oli sallittu...
Tädin puolelta se tietenkin oli todellista uhrautuvaisuutta. Olen
vakuutettu, että alote oli kotoisin Nikodim Kondratjevitshin
viisaasta päästä. Kukaan muu ei olisi voinut keksiä noin hurjaa
ajatusta.

Jos tähän saakka en olisi ollut varmasti vakuutettu heidän
itseuhraavaisuuteen saakka menevästä rakkaudestaan minuun, niin tämän
jälkeen ei siitä voinut enään olla epäilystä. Mutta miten omituisessa
muodossa ilmeinkään tuo heidän rakkautensa ja huolenpitonsa, jouduin
sen edessä kokonaan neuvottomaksi...

Nyt selvisi minulle sekin, että Nikodim Kondratjevitsh oli
hyväntahtoisuudessaan valehdellut vakuuttaessaan, ettei täti tulisi
tuosta tapahtumasta mitään tietämään. Täti tiesi kaikki, mutta salasi
sen erittäin taidokkaasti. Pienintäkään viittausta ei hän ollut
antanut. Mutta ei ollut epäilystäkään, että hän tiesi kaikki.

Ryhtyäkseen noin äärimäiseen ja erikoiseen toimenpiteeseen kuin
syyttömän Dunjashan eroittamiseen ja "sopivan" sisäkön ottamiseen,
täytyi heidän todellakin olla levottomia minun tähteni.

Ja miten tunnontarkasti täti valikoi! Kokonaisen viikkokauden kulki
hänen luonaan halullisia joko välityskonttorien lähettäminä tai
sanomalehti-ilmotusten johdosta, ja jollei hänellä olisi ollut tuota
harvinaista ajatusta, olisi hän jo aikoja sitten voinut toimittaa
vaalinsa. Mutta hän tarkasti, tutki, koetti päästä luonteesta
perille. Hän etsi "tyttöä, jonka maine oli tahrattu". Tuo tahra oli
hänelle välttämätön. Ja nyt hän löysi vihdoinkin etsimänsä. Hänen
nimensä oli Liisa.

Seuraavana päivänä saapui Liisa, ryhtyen suorittamaan sisäkön
tehtäviä.



4.


En väitä, etten olisi kiinnittänyt huomiotani Liisaan. Hän miellytti
minua veitikkamaisen ulkonäkönsä, solakkuutensa sekä luonteensa
puolesta.

Hän ei luonnollisesti ollut sivistynyt, mutta hänen luontainen
huomaavaisuutensa ilmeni kuitenkin tilaisuuden sattuessa sisäkön
tehtävien rajoitetuissa puitteissakin. Koskaan ei hän joutunut
ymmälle niissäkään kysymyksissä, jotka hänelle olivat uusia, hän
koetti käsittää niitä joutumatta koskaan hämilleen. Jos hänen
kanssaan antautui keskusteluun, olivat hänen mielipiteensä asioista,
tietysti mitä jokapäiväisimmistä, aina itsenäisiä. Sitäpaitsi erosi
hän edukseen entisestä Dunjashasta iloisuudellaan... Iloisuutensa ei
esiintynyt typeränä nauruna, vaan vilkkaissa ja terveissä kasvojen
ilmeissä. Silmissään oli paljon eloisuutta. Niissä elämä virtana
vyöryi. Dunjashan nunnamaisen mielialan vaikutus saattoi minut aina
ikävälle tuulelle.

Tunnustan peittelemättä, että Liisa usein sai vereni kuohumaan. Mutta
en yrittänytkään lähennellä häntä. Siinä suhteessa olin puhdas ja
vastaanottamaton.

Kuitenkaan ei se johtunut siveydestä, vaan kokonaan toisista syistä.
Siveellisyyteni oli yleensä jo silloin epäilyksen alainen. Kaikki
tällä alalla ilmenneet epäröimiseni, sieluni levottomuus, olivat
aivan itsestään vaimenneet ja jos minua joku pidätti rohkeasta
yrityksestä, niin oli se vain ulkonaista laatua.

Liisaan nähden ei ollut näitäkään esteitä. Asuimme hänen kanssaan
samassa talossa, huoneenikaan ei ollut toisten huoneiden yhteydessä,
joissa Nikodim Kondratjevitsh ja täti asuivat, vaan käytävässä, jonka
päässä oli keittiö ja palvelijan huone.

En voinut unhottaa tädin ja Liisan välillä sekä tädin ja Nikodim
Kondratjevitshin välillä tapahtuneita ihmeellisiä keskusteluja.
Heidän ehättämisensä teki aseman niin yksinkertaiseksi, että sen
alhaisuus oli silminnähtävä ja liiaksi kouraantuntuva.

Sitäpaitsi saatoin oikeutetusti olla vakuutettu siitä, että tuohon
määrin huolehtivaiset sukulaiset eivät pysähtyisi tuohon alustavaan
toimenpiteeseen, vaan tulisivat suomaan itselleen tyydytyksen valvoa
edelleenkin tekojani. Millään hinnalla en halunnut tyydyttää heidän
uteliaisuuttaan.

Mutta en voinut olla huomaamatta niitä omituisia, pitkiä ja paljon
puhuvia silmäyksiä, joilla Liisa minua tuon tuostakin katseli. Se
tapahtui noin kolme viikkoa sen jälestä kun Liisa tuli taloomme. Sitä
ennen hän ikäänkuin ei ollut näkevinäänkään minua, tai ehkä itse en
sitä huomannut.

Joskus aamusin juodessani yksin ilman Nikodim Kondratjevitshia
teetä, Liisa palveli minua innokkaasti. Samassa kun astuin
ruokailuhuoneeseen, ilmestyi hänkin ja ryhtyi aamiaistani
järjestämään. Täti ei koskaan kaatanut minulle niin maukasta teetä
eikä tarjonnut niin maukkaita voileipiä. Liisa oppi pian tuntemaan
vaatimukseni, koettaen nähtävästi niitä noudattaa.

-- Te kaadatte erinomaisesti teen, Liisa, sanoin, tahtoen jollain
tavalla hyvittää häntä.

-- Se tapahtuu vain teille, vastasi hän hymyillen.

-- Miten maukkaita voileipiä te valmistatte!

-- Se on vain teille!

Ruokailuhuoneessa emme voineet puhella kauvan eikä pitkälti. Muita
mahdollisuuksia ei ollut. Oli muuten ihmeteltävää, että vaikka Liisan
tehtäviin kuului myös huoneeni siivoaminen, hän ei koskaan tullut
sinne minun siellä ollessani. Tämä piirre herätti minussa suopeutta
häntä kohtaan. Se ikäänkuin haihdutti alhaisen ilmapiirin hänen
suhteestaan minuun.

Kerran hänen oli tuotava huoneeseeni sytytetty lamppu. Oli hämärä.
Istuin jonkun oppikirjan ääressä.

Kurkottaen kättään selkäni takaa hän asetti lampun pöydälle ja sanoi:

-- Herra vaan yhä lukee ja lukee!

-- Luenko mielestänne paljon?

-- Eiköhän vaan? Kotiin tultuanne syötte vain päivällisen ja heti
käytte kirjojen ääreen.

-- Mutta minä kulutan kokonaisia iltoja ilman kirjaa.

-- Missä te niitä kulutatte?

-- Tuttavien luona.

-- Neitien kanssa?

-- Niin, onhan siellä neitejäkin...

-- Ovatko ne kauniita?

-- On kauniitakin...

-- Kun on neiti -- vaikka hän olisi rumakin -- niin rakastetaan
häntä, mutta sisäkköä -- vaikka olisi kaunis kuin meren haltijatar,
ei kukaan rakasta.

-- En minä pidä kauniista, Liisa!

-- Kuinka sitten voi olla heitä rakastamatta?

-- Siten juuri, etten rakasta heitä, koska ei voi olla rakastumatta
heihin, ja niin rakastavat heitä kaikki. Onko siinä mitään huvia
-- rakastaa sellaista, jota kaikki rakastavat? Kun katson häneen,
saattaa kymmenen muuta silmäparia samalla katsella häntä ja minun
katseeni kohtaavat hänen kasvoillaan noiden toisten katseet.

-- Ha, ha, naurahti Liisa hiljakseen: -- tuo on aivan samaa kun
meillä maalla työmiehet puuroa syödessään tuppautuvat kaikki
lusikkoineen samaan kuppiin...

-- Juuri niin, Liisa, juuri niin se on, -- huudahdin --
ihastuksissani hänen sattuvasta vertailustaan. -- Te, Liisa, olette
viisas... sääli, että olette jäänyt vaille koulusivistystä.

-- Mitäpä minä sillä tekisin. Sisäkkö ei saa olla sivistynyt. Ei
häntä kukaan ota.

-- Minkä vuoksi juuri sisäkkö? Silloin voisitte tehdä jotain muuta...
Olisitte kätilönä tai välskärinä.

-- Oh, en tiedä, mikä parasta lie. Tunsin erään naisvälskärin, joka
toimi sairaalassa, ja jota lääkäri kiusasi niin, että tuo raukka itki
ja sanoi: jospa en vaan olisi sivistynyt, niin menisin mieluummin
sisäköksi. Mutta minä vaan häiritsen teitä... Menenpähän tästä.

-- Minusta on hauska puhella teidän kanssanne, Liisa... Täytyy
kuitenkin oppia läksy. Illalla pitää välttämättömästi mennä
vieraisille.

Liisa meni aivan hiljaan ovelle, avasi sen ja pysähtyi.

-- Tuleeko teille siellä hauskaa? kysyi hän.

-- En luule, Liisa.

-- Minkävuoksi sitten menette sinne?

-- Sehän tapahtuu enemmän tottumuksesta ja velvollisuudesta... Kun
minua pyydettiin, niin minä lupasin.

Enempää ei hän puhunut, mutia jostakin syystä hän huokasi hiljaan
mutta pitkästi.

Omituinen olento! Hänessä oli omituista hienoutta, mutta tuo hienous
oli toisenlaista kuin se, johon silmäni oli tottunut ympärilläni --
kasvatuksen ja suurmaailman muodostelemaa hienoutta. Liisan hienous
oli luontaista, se ei ilmennyt liikkeissä, käynnissä eikä asennoissa,
vaan äänenpainossa ja katseen ilmeessä. Puhuessani hänen kanssaan oli
hän mielestäni miellyttävä. Halusin jatkaa, ja jollei olisi ollut
kirottua läksyä trigonometriassa sekä välttämätöntä lähtöä ikävään
illanviettoon tuttavieni luo, jossa olivat "aina samat", jossa
tanssittiin "aina samaa" ja jossa puhuttiin "aina samasta", -- niin
olisin huvikseni rupatellut Liisan kanssa.

Nyt olin tullut vakuutetuksi siitä, että Liisa ei tuntenut minua
kohtaan pelkkää suopeutta, vaan että hän oli mieltynytkin minuun.
Minä luonnollisesti en ollut lainkaan mieltynyt häneen, mutta siitä
huolimatta veti hän huomiotani puoleensa. Tunnustanpa, että hän
tenhosi minua jossain määrin. Mutta kun hän sittenkin oli vain
sisäkkö, vaikka hiukan omituisempikin, niin en ajatellut sitä
vakavasti.

Talvi kului. Aikani hupeni tavalliseen tapaan. Minä _liikuin_
seurapiirissä. Vain tuolla sanalla voin määritellä asemaani. Se oli
jotain tarkoituksetonta ja hyödytöntä liikkumista.

Seurapiiri ei kokoonpanoltaan ollut lainkaan sellainen, että sitä
olisi voitu riimittää "ylhäisön piiriksi". Sitäpaitsi ei sellaista
ainesta kaupungissa ollutkaan. Oli joitakin yksityisiä -- jokunen
kuvernementin alueella maatiloja omistava kreivi, joka ei pitänyt
kaupungin elämästä tai oli siihen kyllästynyt; puolitiehen "sortunut"
virkauran etsijä, joka epäonnistumisensa vuoksi vapaaehtoisesti
kätkeytyi maaseudulle. Mutta he elivät eristettyä elämää,
sekaantumatta tuskin koskaan seurapiiriin. Paikalliseen, itseään
ylhäisimpänä pitävään piiriin kuuluivat korkeimmat virkamiehet, jotka
pääkaupungin virkamiesten rinnalla olivat vain pikkumiehiä, mutta
täällä suurempiarvoisten puutteessa nostivat päätään korkealle,
rikkaat tilanomistajat ja kauppiaat, jotka olivat onnistuneet
saamaan koulusivistystä sekä oppimaan suurmaailman elintapoja.
Heidän keskuudessaan oli paljon kaupungissa kauvan asuneita ja
kauttaaltaan venäläistyneitä ulkomaalaisia. Tällä piirillä ei ollut
mitään yhdistävää sidettä, sillä kunkin tehtävät olivat eri taholla.
Virkamiehet eivät keksineet keskustelun aihetta liikemiesten kanssa,
eivätkä liikemiehet maatilanomistajain kanssa.

Kun näin ollen ei ollut yhteistä kaikkia vallitsevaa aatetta,
niin oli vain olemassa hauskaa tyhjyyttä. Ihmisillä ei ollut
muuta päämäärää kuin saada viettää aikansa hauskasti. Sellaisten
yksinkertaisten keinojen avulla kuin korttipeli, tanssi, hakkailu,
rakastelu ja loputon lörpöttely he siinä milloin enemmän milloin
vähemmän onnistuivatkin.

Rehellisesti tunnustaen voin sanoa, että vietettyäni tuossa seurassa
useampia vuosia en siinä oppinut mitään ja jälkeenpäin päästyäni
tuosta seurasta perille huomasin, miten harvinaisen tyhjä ja
toivottaman matala se oli.

Ahkerasti _liikuin_ minä tuossa tyhjyydessä vaipuen joka päivä sen
mataluuteen. Älköön kukaan luulko minua puolueelliseksi. Asian
laita oli todellakin tämä. Tuon seurapiirin muodostivat henkilöt,
jotka eivät millään muotoa halunneet esiintyä omana itsenään,
toisin sanoen keskisäädyn tavallisina ihmisinä. Jos he olisivat
pysyneet sellaisina, olisi myöskin seurustelullaan ollut elähyttävää
mielenkiintoa ja todellisuuden pohjaa.

Mutta he halusivat keinoilla millä tahansa näytellä suurmaailman
ihmisten osia, esiintyen tuossa valossa toinen toisensa edessä.
Luullakseni eivät enimmät heistä koskaan välittömästi olleet nähneet
esikuviaan, vaan jäljittelivät näitä vain kulkupuheiden mukaan. Sen
vuoksi muodostuikin välttämättömyydestä esiintyvä suurmaailmallisuus
turmeltuneisuudeksi.

Vaikka olin jo tullut aikuiseksi, ei lukio entistä tapaansa
noudattaen vaatinut minulta muuta kuin ulkonaista säädyllisyyttä
sekä onnistunutta läksyjen ja tutkintojen suorittamista. Aivan
niin, se vaati vain _suorittamista_ eikä tietämistä. Seitsemän
vuotta lukiossa oltuamme olimme laatineet erinomaisen läksyjen
suorittamisjärjestelmän, omaten samalla sangen niukat tiedot.
Lukiossa oli tietenkin niitäkin, jotka opiskelivat ahkerasti lukien
sen lisäksi vielä tietojaan täydentäviä kirjoja, mutta enemmistö
suoriutui "järjestelmän" avulla.

Olisi vaikea selittää sen laatua, sillä se käsitti opettajain
heikkouksien täydellisen tuntemisen ja oli niiden mukaan
sovellutettu. Jokaista varten oli laadittu erikoinen
sovelluttamiskeino. Yhden opettajan tunnilla riitti pelkkä
kuiskaus, toisen herkkäkuuloisemman tunnilla täytyi käyttää kirjan
avaamista edessä istuvan oppilaan selän takana, kolmas oli tunnettu
puheliaisuudestaan, ja oppilaat tiesivät hänelle riittävän, kun
osaa läksyn alkupuolen virheettömästi, jolloin hän takertuu siihen
kertoen itse lopun -- sekä lukemattomia muita viattomia viekkauksia
ja kepposia.

Tutkinnoissa oli taas eri keinot kussakin aineessa. Historian
opettaja esimerkiksi salli merkitä lippuihin ohjelman
yksityiskohtiaan myöten. Liput olivat kahdeksannes-arkin kokoiset
ja oli niihin hienolla käsialalla kysymyksien muodossa esitetty
tutkittavan sisältö.

Latinan kielen suorittamisessa täytyi oma lippu pitää taskussa ja
taitavasti piiloittaen vetää se esiin ja vastata, siitä sen, minkä
oli hyvin oppinut.

Matematiikan opettaja toimi suorastaan sopimuksesta meidän kanssamme,
ja me tiesimme lippujen tulevan olemaan määrätyssä järjestyksessä ja
että meitä kuulustellaan aakkosjärjestyksessä loppupäästä alkaen.
Sanalla sanoen, kaikki huolehtivat suotuisasta lopusta. Jokainen
tarvitsi hyviä tuloksia loistavien kertomusten antamista varten,
saadakseen korkeimmalta päällystöltä suopean kiitoslauseen.

Saatan aivan rehellisesti sanoakin, että me kaikki, joilla oli
erinomaiset arvolauseet sekä mitä parhaimmat todistukset, emme
osanneet kerrassaan mitään; että päiväkirjaan säädyllisiksi nuoriksi
miehiksi merkittyinä me juopottelimme, pelasimme korttia, kävimme
erinomaisen säännöllisesti kaikennäköisissä Balahnyissä, tuoden
luokkaan iljettäviä tauteja ja vähitellen, mutta uutteraan turmelimme
nuorta elimistöämme.

Tässä muistan ystävääni Roganskya. Kaikkeen, mikä hänelle tapahtui,
pidän suorastaan opettajamme Tshuprenkon syyllisenä. Tämä nuorukainen
oli ulkonaisesti kylmähkö, harvapuheinen, jopa kuivakiskoinenkin.
Se vieroitti toverit hänestä eikä hänellä ollut kenenkään kanssa
läheisempää ystävyyssuhdetta.

Tuon kuoren alla kätkeytyi kuitenkin mitä vastaanottavaisin
ja heikoin hermosto sekä eräänlainen hillitön tunteellisuus.
Suhteellisesti suuresta älyllisestä kehityksestään huolimatta hän
joutui Tshuprenkon vaikutuksen alaiseksi helpommin ja tuntuvammin
kuin muut.

Sen merkillisen ensi-illan jälkeen oli hänellä tosin kyllä pitempi
väliaika, jolloin hän ei ollenkaan käynyt kaupungin puistossa. Mutta
se johtui vaan hänen maltillisuudestaan. Itse asiassa hän tunsi
siihen suurta vetovoimaa ja uuden vuoden jälkeen hän oli ikäänkuin
kahleistaan irtipäässyt. Kokonaisia viikkoja kului etten tavannut
häntä tuttavien luona. Usein hän tuli myöhästyneenä ensimäiselle
tunnille, kun oli nukkunut. Seuraan tullessaan kiintyi huomio hänen
laihtumiseensa sekä kasvoihin ilmestyneeseen kalpeuteen.

-- Oletko ollut sairas, vai mitä? -- tiedustelin häneltä.

-- En, muuten vaan... Olen vaan nukkunut liian vähän...

Jostakin syystä hän salasi minulta suhteensa Tshuprenkoon.

Näiden kuukausien kuluessa hän aivan silminnähtävästi kasvoi, tai
kuten sanotaan, venähti, ja oli tullut isokasvuiseksi.

Kerran maaliskuun alkupuolella, jolloin ulkona jo tuoksahti keväälle,
hän tuli luokseni. Hän tunsi Nikodim Kondratjevitshin sekä tädin ja
kävi joskus heidän luonaan, tällä kertaa hän kuitenkin tuli suoraan
minun huoneeseeni.

Päivä oli painunut iltapuoleen ja huoneessa vallitsi vielä
puolihämärä, joten en halunnut sytyttää tulta lamppuun. Kun hän
astui sisään, katsahdin häneen, mutta otaksuin hänen kasvojaan
peittävän kauhean maatuneen värin johtuvan illan hämärästä valosta.
Mutta tarkastettuani tulin vakuutetuksi, ettei se ollut hämärä, mikä
siihen vaikutti, vaan että hänen kasvoillaan oli todellakin tuo väri.
Ojensin käteni, mutta hän ei ottanut sitä vastaan.

-- En voi antaa sinulle kättä, -- lausui hän surullisella,
tukahdetulla äänellä. Tulin juuri sen vuoksi tänne.

-- Sen vuoksi että et antaisi kättä?

-- Selittääkseni sinulle...

-- Istu, -- sanoin käsittämättä vielä mitään, otaksuen ensi hetkellä
hänen tulleen luokseni riidelläkseen kanssani. Hän istahti, mutta
varovasti, ikäänkuin peläten valtaavansa koko tuolin.

-- Kuule, alkoi hän, me emme ole ystäviä, mutta kuitenkin hyviä
tovereita. Ystäviä minulla ei ole... Ei ole löytynyt. Sanon vain
sinulle. Olen sairas.

-- Niinkö? Mutta eihän se niin hirmuista ole...

-- Kyllä, se on kauhean hirvittävää. Ei se ole sitä, mitä sinä
tiedät. Tämä on jotain pahempaa, kauheampaa...

-- Oletko varma siitä?

-- Isänihän on lääkäri...

-- Oletko ilmoittanut hänelle?

-- Hän käsitti sen itsestään. Sen johdosta on ollut kotikahakoita...
kestin ne kuitenkin. Isä vakuutti, että näinkin saattaa elää.

-- Onko kysymys jo siinä asteessa?

-- Niin, olin päättänyt ampua itseni, mutta hän, ymmärrätkö, osoitti
tieteen perusteella... hän pakotti minut lukemaan useita kirjoja
ja tulin samaan tulokseen... Sinun luoksesi tulin ilmoittaakseni
seuraavaa. Kun kanssakäyminen minun kanssani on vaarallista, niin
olen jonkun aikaa poissa lukiosta. Tulen olemaan kokonaan kotona
näyttäytymättä julkisuudessa. Luotan sinun apuusi tavallaan. Ilmoita,
että käyt luonani ja että olen vuoteessa, katkaissut oikean käteni...
-- kun sitten tulen lukioon, -- sinähän olet penkkitoverini, --
voimme olla varovaiset. Oikea käteni tulee olemaan siteessä, se
oikeuttaa minua olemaan kenellekään ojentamatta sitä. Siinä kaikki...

-- Teen kaikki, Rogansky, kuten tahdot... Milloin tulen luoksesi?

-- Milloin haluat... Tulen olemaan kaksi viikkoa sulkeutuneena kotona.

-- Oletko kaikki nämä kuukaudet viettänyt Tshuprenkon seurassa?

-- Niin, olen aivan kuin mieletön... Katsos, minussa istuu perkele,
jota en osannut aavistaa. Hermoni ovat sairaat, ärsytetyt...
Selvittyäni huomaan, että Tshuprenko on kokonainen hirviö... Mutta
hänestä en ole kertonut mitään isälleni enkä kenellekään. Minkä
tähden? Syököön hän opettajaleipäänsä. Nyt niinä lähden, -- lisäsi
hän nousten.

-- Tulen huomenna luoksesi...

-- Miten haluat: hyvästi.

Tälläkään kerralla ei hän antanut kättä, vaan poistui. Saatoin häntä
eteiseen. Liisa tuli myös sinne, mutta hän kieltäytyi jyrkästi tämän
palveluksista, pukien kiireesti päällystakin yllensä ilman toisten
apua.

-- Miten vihainen toverinne on, -- sanoi Liisa.

-- Ei hän ole vihainen, Liisa, vaan onneton.

-- Mitä hänelle sitten on tapahtunut?

-- En voi sitä kertoa teille, Liisa, sillä se on hänen salaisuutensa,
jonka hän on uskonut minulle.

-- Vai niin, silloin tietysti ei tarvitsekaan.

Rogansky parka kärsi paljon enemmän kuin hänen isänsä aavistikaan.
Ollen työssään aamusta iltaan -- hän oli parhain lääkäri kaupungissa
-- ei hänellä ollut hetkeäkään vapautta tutustuakseen poikansa
elimistöön, hänen sieluelämästään puhumattakaan. Tieteen nojalla
hän todisti poikansa taudin olevan parannettavissa, ja että niinkin
saattoi elää, mutta hän ei ottanut lukuun, että toverini elimistö ei
ollut vain synnynnäisesti heikko, vaan että viimeisten kuukausien
elintavat olivat sitä sen lisäksi suuresti heikontaneet, minkä ohella
hänellä vielä oli erikoisia perittyjä taipumuksia. Parantuminen
tuosta taudista oli hänelle mahdotonta, ja hän murtui lopulta.

Rogansky ei koskaan parantunut täydellisesti eikä voinut välttää
traagillista kuolemaansa, vaikka se tapahtui paljon myöhemmin.

       *       *       *       *       *

Liisan kanssa keskustelimme katkonaisesti ja eniten vain silloin,
kun hän toi minulle lampun. Muodostui melkein tavaksi, ettei
lamppua asetettu pöydälleni aamuin, kuten oli tapana Dunjan
aikana, vaan Liisa toi sen aina heti kun alkoi hämärtyä. Hän
teki sen huomattavasti tarkoituksella saada puhella kanssani
hetkisen. Välillemme muodostui omituinen suhde. Lähestymisemme
tapahtui luonnollisesti, kehittyen nähtävästi itsestään nuoruuden
ja välittömän luonnonomaisen mieltymyksen pohjalla. Koskaan emme
puhuneet hänen kanssaan tunteista eikä liioin mistään niiden kanssa
yhteydessä olevista asioista. Tavallisesti hän tuli sisään hiljaan,
astuen verkalleen pöytäni luo. Istuin tällöin aina oppikirjan
ääressä. Hän asetti lampun pöydälle virittämättä siihen tulta ja jäi
seisomaan.

Tunsin hänen läheisyytensä ja kosketuksensa, vastustamatta niitä.
Puhelimme jostain joutavanpäiväisestä, ja kuului vain polttavaa
vavistusta kuvasteleva äänemme.

Väliin tunsin kuin olisi hän halunnut tulla yhä lähemmäksi, silloin
aavistin vaaran uhkaavan ja lievästi vastustaen lausuin:

-- Liisa?

Hän astui heti etemmäksi ja pääni yllä kajahti hiljainen ja minulle
turmiota ennustava nauru.

-- Voi teitä... millainen olette... voi!... puhui hän huokaillen.

Noin kului järjetön, mutta miellyttävä neljännestunti. Sen jälkeen
hän ikäänkuin itse tietäen rajansa, otti pöydältä tulitikut,
virittäen tulen lamppuun.

-- No, lukekaa sitten herran nimessä! -- lausui hän ja poistui.

Mitään muuta ei meidän välillämme ollut ja se minua miellytti.
Nähdessäni Liisan, kohtasinpa hänet missä hyvänsä, tunsin
miellyttävää kuohuntaa, jossa ei ollut mitään tuskaista eikä
levotonta, ja mielihyväni kasvoi tietäessäni, ettei suhteemme koskaan
ollut mennyt yli viehättäväisyyden rajojen.

Olin kuitenkin vakuuteltu siitä, että Nikodim Kondratjevitsh ja
tätini ajattelivat aivan toisin. Joskus tuntui minusta kuin Liisan
tullessa huoneeseeni lamppuineen, eteisessä oveni luona olisi
kuulunut hiljaisia askeleita.

Ehkä oli se mielikuvitusta, mutta jossain määrin sitä vakuuttivat
aamiaisen sekä päivällisen aikana minuun ja Liisaan tähdätyt
holhoojieni katseet. Noilla katseillaan he ikäänkuin antoivat meille
siunauksensa.

Liisa olikin heidän erikoisessa suosiossaan. Hänelle oltiin
ystävällisiä ja annettiin lahjoja. Kerran tavalliseen aikaan
huoneeseeni tultuaan näytti Liisa minulle pientä ja jokseenkin
sievähköä rintaneulaa, jonka täti oli lahjoittanut hänelle. Esine ei
tietysti ollut arvokas, mutta Liisan mielestä se oli hyvä.

-- Katsokaahan, -- virkkoi Liisa minulle, -- tätinne lahjoitti
tämän... He ovat niin ystävällisiä ja... kaikki aivan ansiotta...

Sitä sanoessaan hän katsahti minua ihmeteltävän veikeillä ja
kauniilla silmillään, naurahtaen niin veitikkamaisesti, että
iloisuutensa tarttui minuunkin.

-- Ah, Liisa, te olette viisas, ettekä sittenkään ymmärrä...

-- Mitä minun sitten pitäisi ymmärtää?

-- Sitä että... Te ette näy sitä tietävän: kun meillä lukiossa
opettaja kuulustelee läksyjä, eikä joku sitä osaa, niin kuiskaavat
toverit hänelle hiljakseen, jolloin hän papukaijan tavoin toistaa
sen. Minä en siedä, että minulle kuiskataan, ja jos minä jotain en
tietäisi, niin vaikenen mieluummin... Ymmärrättekö?

-- En... Totta totisesti, en käsittänyt mitään. Kuka sitten kuiskaa?

-- He tietysti... Osotin sedän ja tädin huoneisiin päin. Eivätkö he
sitten ole teille kuiskailleet mitään.

-- Kuinka sitten?

-- Entä nuo lahjat ja ystävällisyys?

-- Niin--kö... Nyt käsitän... Voi minkälainen te olette... Mitenkä
minun sitten on meneteltävä?

-- En tiedä. Parempi olisi, kun ette kävisi luonani... Te saatatte
minulle kärsimyksiä...

-- Kärsimyksiäkö? Ilmeisesti ilahtuneena kysyi Liisa.

-- Sehän on hyvä!

-- Mikä on hyvä. Kärsimyskö?

-- Ei juuri sekään. Ette ole siis aivan välinpitämätön.

-- Liisa, ettekö te sitten näe?

Tuo yksinkertainen kysymys osoittautui olevan hänelle suuriarvoinen.
Minulle se tuli kokonaan yllätyksenä. Liisa äkkiä astui aivan
lähelleni ja suomatta minun selviytyä tai astua syrjään, hän kietoi
molemmat kätensä kaulalleni, hän oli polttavassa palossa, joka sai
minutkin syttymään.

-- Armaani, kultani... Kun rakastaa, niin ei välitä mistään...
Silloin uhrataan kaikki säälimättä... Armas, kiltti...

Puristautuneena minuun hänen koko ruumiinsa vapisi.

Tuo meni yli voimieni. Vierelläni liekehti intohimo niin altis,
välitön ja luonnonomainen. Tuossa intohimossa sekä siinä tavassa,
missä se ilmeni, oli jotain ylentävää. Liisa oli ihana sillä
hetkellä. Ensi kerran elämässäni tunsin naisen läheisyyden.

Kaikki tuo oli omiaan voittamaan minut. Unohdin sedän, tädin, oman
lujuuteni, antautuen rajun tunteen valtaan.

Neljännestunnin kuluttua Liisa hiljalleen, hellästi ja rakastavasti
siveli tukkaani puhuen: -- minä menen... älkää vaan toruko minua,
älkää ajatelko mitään, ei mitään. Maailmassa ei ole muuta kaunista
kuin rakkaus...



5.


Nikodim Kondratjevitsh sekä täti käyttäytyivät arvokkaasti ja
vaieten. Pienelläkään viittauksella eivät he koskaan ilmaisseet
minulle sallivansa mitään suhteita minun ja Liisan välillä. Mutta
Liisaa kohtaan osoittamani kylmyys, jopa ankaruuskin oli saattanut
heidät ymmälle.

Meillä ei ollut mitään sopimusta keskenämme, mutta sen illan jälkeen
käyttäydyimme aivan samalla tavalla. Harvinaisen herkästi hän
käsitti ajatukseni, käyden siten liittolaisekseni. Jos setä ja täti
aikaisemmin olivat saattaneet huomata jotakin minuun tähdättyjä
Liisan katseita, niin eivät he sitä enää voineet tehdä. Liisa oli
järkähtämättömän välinpitämätön minulle. Kaiken hellyytensä hän
kokosi itseensä, vuodattaen sen minulle niinä lyhyinä ja harvoina
hetkinä, jotka hän hämärän tullen vietti luonani.

Hän oli ihmeteltävä olento. Häneen saattoi sovittaa lausetta la
grande amoureuse. Hän todellakin antautui rakkaudelleen, kokonaan
unohtaen kaiken maailmassa. Hänen rakkautensa oli teeskentelemätön ja
äärimäisen herkkäuskoinen.

Mitä olin minä hänelle? Mistä arvosta olin hänelle? Hän ei tuntenut
luonnettani, ajatuksiani, eipä edes elintapojanikaan. Hän tiesi, että
harvoin olen illoin kotona, vaan että vietän ne tuttavien luona,
jossa kohtaan paljon tyttöjä sekä naisia. Tiesipä hän senkin, että
minulla oli heidän keskuudessaan menestystä, että miellytän heitä,
josta kaikesta hän kärsi. Väliin tunkeutui se huokauksena esille,
mutta koskaan ei hän siitä nuhdellut. Hän piti ulkomuodostani,
-- ainoa mikä hänelle oli saavutettavissa, sekä sen lisäksi
nuoruudestani, -- ja rakensi näille perusteille vakavan tunteensa.

Minulla oli täysi syy ajatella, että hän rakasti minua syvästi. Hän
oli vain kaksi vuotta minua vanhempi.

Ohimennen hän muutamin sanoin kertoi minulle "tahrastaan". Mies oli
ollut joku, jota hän rakasti. Hän oli ollut koneenkäyttäjä laivassa.
Kaksi onnen kuukautta, joiden jälkeen seurasi hänen loma-aikansa
ja hän matkusti palaten jo toisen kanssa. Sillä välin oli Liisa jo
synnyttänyt sekä kadottanut lapsensa.

Hänen sanoissaan en saattanut huomata vähintäkään vihaa miestä
kohtaan. "Rakastin, niin... rakastin eikä sen enempää... rakastin ja
antauduin... hän oli hyvä minulle, rakasti myöskin. Jos hän lakkasi
rakastamasta, niin oliko se hänen syynsä? Eihän se riipu ihmisestä".

Harvinaisen hienotunteisesti hän vältti vaikeuttamasta elämääni.
Tullessaan joskus sopimattomaan aikaan luokseni tarvitsi minun vain
lausua: "Liisa"! kun hän jo käsitti ja poistui heti, katkeroittumatta
ja tekemättä pienintäkään huomautusta.

Kohdatessani sellaisen olennon ensimäisillä askeleilla elämässäni,
minun täytyi kuvitella rakkautta jonakin korkeana, rajattomana.
Liisa -- sisäkkö, jonka järki oli kehittymätön, hän tuskin osasi
lukeakaan -- seisoi minuun -- rakastettuunsa nähden, saavuttamattoman
korkealla. Minä en tarvinnut hänen uhrautumistaan, mutta jos olisin
ollut sen tarpeessa, hän olisi arvelematta, voimiaan ja asemaansa
arvioimatta, uhrautunut. Sittemmin, aikanaan tuo uhraus tuli
tehdyksikin...

Mitä minuun tulee, niin kiintymykseni häneen johtui kahdesta
seikasta: hänen tunteensa syvällisyydestä sekä sen erikoisesta
kauneudesta. Nuo ominaisuudet liikuttivat minua syvästi ja naisena
hän vastustamattomasti veti minua puoleensa.

Tunteeni ei voinut olla syvä; mutta Liisa tyytyi ihmeteltävän
järkevästi siihen, mitä oli, kyselemättä koskaan minulta, rakastanko
häntä ja miten, eikä niin ollen pakoittanut minua valehtelemaan.
Hän oli niin kokonaan oman tunteensa lumouksessa. Se täytti hänen
sielunsa, valtasi koko hänen olemuksensa.

Kerran hämmästytti hän minut herkkätuntoisuudellaan. Sellaista
hienoutta en ollut odottanut häneltä.

En tiedä, tapahtuiko se tädin taholta samoin kuin ennenkin
kehoittavana etuantina tai oliko hän huomannut suhteissamme
tapahtuneen muutoksen ja pitänyt pyhänä velvollisuutenaan osottaa
kiitosta "viisaalle sisäkölle", tai oliko täti tehnyt sen ilman
mitään taka-ajatusta -- mutta hän lahjotti Liisalle mitä hienoimman
mutta ei varsin kallisarvoisten siperialaisten kivien koristaman
sormuksen.

Ennen oli Liisa tällaisen tapahtuman sattuessa tullut luokseni ja
näyttänyt lahjaansa, lausuen aina jonkun sattuvan leikillisen sanan.
Nyt oli hän neuvoton ja huolestunut.

-- Voi, Jumalani... Oh... huudahti hän tuskitellen.

-- Mitä on tapahtunut, Liisa?

-- Nähkääs... en tiedä, niitä tehdä... Sain tädiltä lahjan...
Katsokaa.

Ensi hetkellä en käsittänyt, mikä häntä katkeroitti, jonka vuoksi
juuri en odottanut häneltä sellaista sielullista hienoutta.

-- Miksi olet huolestunut? kysyin.

-- Mutta eihän tämä käy päinsä nyt... se ei ole hyvä... Tämähän on
kuin maksu... Oh, miten ikävää! Eikä voi kieltäytyäkään ottamasta...

-- N-iin, ei voi, vastasin ja vaivuin äkkiä ajatuksiin.

Hän puhui vielä jotain, mutta minä olin hajamielinen sillä ajatukseni
pidättivät kaiken huomioni ja Liisan poistuttua vaivuin niihin
kokonaan...

Liisan huolestuneisuus lahjan vuoksi loi tietoisuuteeni aivan uuden
ajatuksen. Niin, Liisa -- sisäkkö, Liisa -- joka ei ollut saanut
sivistystä osakseen, johdatti minua ajatukseen, jonka olisi jo paljoa
aikaisemmin täytynyt syntyä aivoissani. Miten taisinkaan jatkaa
suhdettani häneen, tietäissäni ystävällisten ja huolehtivaisten
sukulaisteni miltei ilmeisesti kutsuneen hänet ikäänkuin suojelijaksi
uhkarohkeita mieltymyksiä vastaan sekä juuri sitä silmälläpitäen
maksavan hänelle hyvän palkan, hemmottelevan ja kehottavan lahjoilla.
Sinä päivänä, jolloin lähestymisemme tapahtui tai aikaisemmin kun se
näytti mahdolliseltakin, olisi minun pitänyt ehdottomasti kieltäytyä
siitä tai järjestää Liisalle toisellaiset olot.

Astelin hermostuneesti huoneessani, olin levoton ja kiihtynyt
huomaten kuitenkin kaiken turhaksi. Kieltäytyäkö Liisan läheisyydestä
-- mutta olinhan sellaisen päätöksen jo tehnyt luullen sitä lujaksi
ja järkähtämättömäksi, vaan oli se päättynyt heikkouteeni. Liisa
ei haluaisi olla minulle siinä avulias. Tunteille hän ei tunnusta
mitään lakeja eikä esteitä. Mutta toinen keino -- saattaa Liisa
riippumattomaan asemaan -- miten voisi sen järjestää?

Ensimäisen kerran tulin silloin ajatelleeksi omaa asemaani,
täydellistä riippuvaisuuttani Nikodim Kondratjevitshista ja tädistä,
heidän suopeuttaan, joka johtui siitä, kykeninkö olemaan heille
mieliksi tai en. Olihan minulla isä sekä äiti, jotka tarvittaessa
eivät koskaan kieltäisi apuaan. Mutta olin liiaksi vieraantunut
heistä. Viime vuosina kirjoitin heille vuodessa muutaman kirjeen,
joissa ilmoitin terveydestäni ja edistymisestäni lukiossa mutta
vaikka nuo kirjeet muodollisesti ilmaisivat vanhempien kunnioitusta,
vaikka ne sisälsivät sanoja "rakkaat, kalliit", olivat ne siitä
huolimatta niin kylmäkiskoisia, etten niiden perusteella voinut
toivoa vanhempieni avustusta.

Vilahti luonnollisesti ajatus omasta ansiotyöstä -- mutta miten
vaivaisena ja kurjana se minulle kuvastinkaan! Lukiossa oli minulla
tovereita, jotka uutterasti antoivat tunteja elättäen ansioillaan
sekä itsensä että sukulaisiaan. Enkä tiedä, mistä syystä minulle oli
muodostunut käsitys, että sellaisessa on jotain, jota täytyy hävetä.
Noita uurastajia minä tosin en halveksinut, mutta tunsin heitä
kohtaan jonkinlaista sääliä.

Samoin suhtaudutaan säädyllisessä seurassa henkilöön, jolla on
likainen paidankaulus tai paikka jalkineissa tiedettäessä, ettei
se johdu huolimattomuudesta vaan köyhyydestä. Tunnustan, ettei
kukaan milloinkaan ollut herättänyt noita ajatuksia ja tunteita
minussa. Nikodim Kondratjevitsh ollen syypää moneen mielettömyyteen
elämässäni, oli kuitenkin syytön siihen. Hänen henkilökohtainen
esimerkkinsä oli omiaan synnyttämään aivan päinvastaisia käsitteitä.
Nytkin, omatessaan kenraalin aseman ja saadessaan korkeaa palkkaa hän
yhä työskenteli uutterasti, kävi säännöllisesti virantoimituksessaan
istuen joka ilta useita tunteja virkasalkkunsa ääressä.

Lukiossa esitettiin meille mitä erilaisimmissa muodoissa venäjän,
ranskan, latinan ja slavoonian kielisiä lausuntoja, joista ilmeni
ajatus rehellisen työn kunnioitettavaisuudesta. Siitä huolimatta ei
sydämeeni ollut kasvanut hutuistakaan kunnioitusta rehelliseen työhön.

Nähtävästi oli siihen syypää itse asiassa Nikodim Kondratjevitshin
sekä tädin sydämellinen rakkaus minuun. Elämänsä ijän olivat he
toivoneet perillisiä itselleen, mutta kun heillä ei niitä ollut,
kohdistivat he kaiken patoutuneen rakkautensa minuun. Ja todellakin
he panivat kaikkensa liikkeelle ympäröidäkseen minut kaikella
mahdollisella maallisella onnella. Lukioon minua kuljetettiin
komeissa ajopeleissä, vaatteet -- niin hyvin vormupuvut kuin
tavallisetkin, joissa iltaseuroissa sekä kesäisin meren rannalla
komeilin, -- tehtiin parhaassa räätäliliikkeessä. Minut ympäröitiin
sellaisella ylellisyydellä ikäänkuin olisin ollut ehtymättömien
miljoonien perijä, jonka ei koskaan tarvitse huolehtia itsestään.

Seurapiiriini ei myöskään ollut omiaan syövyttämään sieluuni noita
omituisia käsitteitä ja tunteita. Siihen ei lainkaan kuulunut vain
varakkaita ihmisiä. Varakkaita oli siinä vähän, mutta jokainen, ken
oli onnistunut siihen pääsemään, koetti elää tai ainakin näytti
elävän ikäänkuin huoletonta elämää.

Tällä pohjalla tapahtui surunäytelmiä. Useat perheet joutuivat
vararikkoon jääden äkkiä ulkopuolelle seurapiirin. Mutta minä en
sitä huomannut enkä tiennyt, minä näin vain meluavaa vaikka onttoa
iloisuutta.

Tosiseikka oli kuitenkin, että näytin omissa silmissäni säälittävältä
ja naurettavalta, kun ajatus työstä, toisin sanoen tuntien
antamisesta iski päälläni. Miten etsisin tunteja? Mistä ne saisin?
Kuka uskoisi minun niitä tarvitsevan? Ja mitä kykenisin opettamaan
sitäpaitsi? Osasin vain läksyni silloin kun niitä kysyttiin,
todellisia tietoja minulla ei ollut.

Sitäpaitsi: mikä yllätys sedälle ja tädille. Jätin tuon ajatuksen sen
vuoksi kokonaan kelpaamattomana.

Tuskittelin tuloksettomine ajatuksineni tarttuen vihdoinkin erääseen.
Päätin kirjoittaa isälleni. Tiesin etteivät hänen varansa ole
suuret, mutta etteivät ne silti olleet niin vähäiset, ettei hän
voisi auttaa minua. Koskaan en ollut tiedustellut häneltä, paljonko
hänelle maksettiin palkkaa, mutta hoitaessaan suurta maatilaa oli
selvää, ettei palkkansa ollut pieni sekä ottaen huomioon sen, ettei
kouluutukseni aiheuttanut hänelle mitään menoja, täytyi hänellä olla
säästöjäkin.

Harkitsin kauvan, miten kirjoittaisin. En tahtonut valehdella
isälleni, enkä keksiä mitään juttuja. Samalla en mistään hinnasta
saattanut ilmaista hänelle totuuttakaan. Valitsin sen vuoksi
jonkunlaisen keskitien. Kirjoitin:

    'Kallis isä, olen täysin tyytyväinen olooni Nikodim
    Kondratjevitshin ja tädin talossa, jotka antavat minulle
    kaikki mitä tarvitsen, ja paljon enemmänkin. En ole minkään
    puutteessa. Minä en olekaan, kuten itsekin tiedätte, milloinkaan
    vaivannut teitä pyynnöilläni. Nyt olen tarpeessa. -- En voi
    teille siitä kertoa, sillä se ei koske oikeastaan minua,
    käsitättehän... Pyydän yksinkertaisesti uskomaan minua, ettei
    se ole kevytmielinen halu omistaa omia joutilaita rahoja, vaan
    että ne tulevat todelliseen tarpeeseen. Pyyntöni on seuraava. Jos
    teille ei tuottaisi liikoja vaikeuksia tai puutetta, niin pyydän
    lähettämään minulle kuukausittain kolmekymmentä ruplaa.

    Olen kuitenkin pakoitettu ilmoittamaan, että Nikodim
    Kondratjevitsh sekä tätini eivät tiedä, eivätkä saakaan tietää
    tästä pyynnöstäni mitään. Eivätkä he myöskään missään tapauksessa
    saa tulla tietämään, että tulette minulle lähettämään noita
    rahoja. Täten uskon teille salaisuuteni, jota teitä paitsi, ei
    kukaan tiedä, sen vuoksi ei myöskään rahoja voi lähettää minulle
    kotiin. Pyydän lähettämään ne toverini Roganskyn nimelle, jonka
    osoitteen liitän tähän. Voitte olla vakuutettu siitä, että rahat
    tulevat käsiini.'

Tuon kirjeen lähettäminen ei ollut helppo tehtävä. Mutta nyt se oli
jo laskettu postilaatikkoon. Odottelin toista viikkoa ollen ymmällä
siitä, miksi isäni ei vastannut heti. Kului vielä muutamia päiviä
ilman että kirjettä tuli.

Mutta sitten vihdoinkin tuotiin minulle kirje, joka ihmeekseni oli
mustareunainen. Mitä se merkitsi? Kuka oli kuollut? En osannut
arvata. Päähäni ei ollut koskaan pälkähtänyt ajatus siitä, että
omaisistani siellä maalla joku saattaisi kuolla.

Mutta kuka sitten? Marinkan tai hänen äitinsä vuoksi ei liioin olisi
mustareunaista paperia hankittu... Tuon ajatuksen johdosta musteni
silmissäni. Kuka sitten? Kirjekuoressa on isän käsiala. Äitinikö?

Pidellen kirjettä kädessäni ja peljäten aukaista sitä, koetin
karkoittaa tuota ajatusta päätellen, että joku isäni tai äitini
sukulainen oli saattanut kuolla. Kärsiessäni suurta tuskaa olisin
jättänyt kirjeen mieluummin avaamatta. Mutta täytyihän se avata. Luin
isäni suurella, virallisella käsialalla kirjoitetut rivit. "Rakas
poikani Volodja..."

Jo tuosta otsikosta aavistin minua odottavan kauhistavan totuuden.
Aikaisemmissa kirjeissä oli isä aina kirjoittanut: "Rakas poikamme..."

Jatkoin lukemistani: "Ylivoimaisella sydänsurulla ilmoitan sinulle
meitä molempia -- minua ja sinua, poikani -- kohdanneesta surusta:
toissa päivänä kuoli äitisi, jumaloitu vaimoni ja uskollinen
ystäväni."

Silmissäni musteni. Aavistukseni oli ollut hirmuisena ennustuksena.
Tämä tuli kuitenkin niin odottamattomana ja uskomattomana. Äitini oli
minusta aina niin terveen ja kestävän näköinen.

Pitkään aikaan en voinut hillitä itseäni jatkaakseni uudelleen
kirjeen lukemista. Jatko kuului seuraavasti:

"Hän sairasti vähän aikaa, eikä kukaan meistä saattanut ajatella
sellaista loppua. Maalaiskunnan lääkäri, jonka tuntenet, totesi
taudin vatsakuumeeksi, lääkiten häntä, mutta äkkiä rupesi hänen
ruumiinsa lämpö nopeaan kohoamaan, joku sisäinen kipu alkoi häntä
suuresti vaivata, jolloin lääkärimme vasta huomasi, ettei tauti
ollut kuumetta, vaan johtui sisuksissa olevasta paiseesta. Hän alkoi
puhua leikkauksesta, jonka avulla pelastus olisi ollut mahdollinen,
mutta se oli jo myöhäistä. Samana yönä äitiraukkasi kuoli. Viimeiset
ajatuksensa koskivat sinua, rakas poikani. Kuinka hän suri, kun
ei saanut nähdä sinua! Hän tiesi kuolevansa. Oli turhaa lähettää
sinulle sähkösanomaa. Et olisi ehtinyt ja olisit sitäpaitsi joutunut
pois suunniltasi. Eilen me hautasimme hänet ja nyt kirjotan sinulle
lohduttomia kyyneleitä vuodattaessani. Syleilen sinua lujasti
ja toivon pian tapaavani sinut. Herttainen Marinka samoinkuin
hänen äitinsäkin surevat syvästi, koettaen lohduttaa minua. He
lähettävät sinulle tervehdyksensä. Kerro sinäkin minun sydämellinen
tervehdykseni Nikodim Kondratjevitshille sekä ystävälliselle
tädillesi."

187

Lehteä kääntäessäni lukeakseni kirjeen loppuun putosi siitä
paperiarkki. Nostin sen lattialta. Se oli lisäkirjoitus samoin
isältäni:

"Pyyntösi johdosta kirjotan erikseen, että voit näyttää kirjeen
sedälle sekä tädille. Luotan sinuun enkä tiedustele, mihin tai mitä
varten rahoja tarvitset ja kun sinulla voi olla muitakin tarpeita,
joista kaikista tädille ei viitsi kertoa, -- niin lähetän sinulle
samassa postissa toverisi nimelle viisikymmentä ruplaa, jonka määrän
tästälähtien tulen sinulle kuukausittain aina lähettämään."

Niin, tuo lähetys olisi toisena aikana saattanut minulle paljon
iloa, jos ei sitä olisi seurannut noin kauhea tieto. Kuolema astui
ensi kerran niin lähelleni ja niin armottomana. Heräsi katkeria
ajatuksia syyllisyydestäni äitini edessä, siitä ansaitsemattomasta
kylmäkiskoisuudesta ja välinpitämättömyydestä, jota häntä kohtaan
olin osoittanut.

Tämä oli elämäni tuskallisin päivä. Piilotin isän kirjelapun taskuuni
vieden kirjeen tädilleni. Hän huomasi heti liikutukseni sekä sen,
että olin kalpea. Annoin hänelle kirjeen tarkatessani tahtomattani
hänen kasvojensa ilmeitä. Niissä kuvastui kaikki, minkä tavallisesti
täytyykin ilmetä tämäntapaisia tietoja lukiessa. Hänen silmänsä
laajenivat ja pysähtyivät tuokioksi liikkumattomiksi, suupielet
painuivat alaspäin ja suu aukeni hiukan ikäänkuin valitusta varten,
kädet kohousivat ylöspäin ikäänkuin olisi hän ne tahtonut nostaa
taivaisiin; mutta todellista pintapuolisinakaan surua ei hän
tuntenut. Sen jälkeen seuranneet huudahdukset olivat täydellisessä
sopusoinnussa hänen naamionsa kanssa.

-- Herra Jumala miten odottamatonta, miten kauheaa, miten julmaa! Isä
raukkasi! Mitkä kärsimykset sinulle poikani!

Käännyin hänestä sillä halusin itkeä, en surusta, -- en koskaan
olisi suruani hänen nähdäkseen kyyneleissä paljastanut, -- mutta
vihastuneena siitä, että on olemassa sanoja ja kasvojen-ilmekaavoja,
joiden avulla ihmiset aivan tunteettomina saattavat näytellä tunteita.

Tätä kesti kumminkin vain hetken, sitten tuli avukseni järki, sama,
joka tätiä ja hänen miestään johdatti elämässä, ja tulin siihen
lopputulokseen, ettei hänellä ollut mitään syytä syvään suruun. Hän
tuskin tunsi äitiäni. Hän tiesi vain, että jossain kaukana maalla
asuvat omaiseni, hän lähetti heille terveisensä ollen viime vuosina
sitäpaitsi kiitollinen heille, että he synnytettyään maailmaan pojan,
olivat sen lisäksi uskoneet hänelle tämän kasvatuksen, joka tuotti
heidän ikävään ja yksitoikkoiseen elämäänsä enemmän iloa.

Setä saapui kotiin ja saatuaan tietää asian, muuttuivat hänen
kasvonsa aivan samanlaisiksi, ja syvästä surustani huolimatta
olin vähällä purskahtaa nauruun, kun sedän suusta kuulin melkein
kirjaimelleen samat huudahdukset, jotka puolituntia sitten tätini oli
lausunut.

-- Oh, isä raukkaasi... Ja niin äkkiä... Mutta sehän on aivan julmaa.
Mitä kärsimyksiä se sinulle tuottaakaan, Voldemar...

Mutta hän ei voinut tulla toimeen ilman tavanmukaista
kotifilosofiaansa lisäten sen vuoksi muutamia mietelmiä kuolemasta,
Hänen mielestään täytyy olla tyytyväinen kuolemaan, sillä se
kuitenkin on olemassa, vaikka me kuinka tuskittelisimme sitä.

Menin huoneeseeni, istuin pöydän luo laskien pääni käsieni varaan ja
itkin. Kaupunki-elämän tarkoitukseton melu, huumaantuminen tuosta
tyhjänpäiväisestä seurustelusta, erakkoinen ja ikäänkuin perustusta
vaille jäänyt nuoruuteni -- kaikki tuo oli omansa tekemään minusta
unohtavaisen, kovettuneen ja kiittämättömän; itse asiassa rakastin
äitiäni rajattomasti.

Minut valtasi epätoivo ajatellessani etten mitenkään ollut hänelle
sitä osottanut. Että hän oli kuollut mahdollisesti epäillen
rakkauttani ja että se nyt ei enään ollut korjattavissa.

Verkalleen laskeutui hämärä kietoen minut joka taholta ikäänkuin
paksuun vaippaan ja minusta tuntui kuin sulautuisin siihen.
Melkein kuulumattomasti narahti ovi ja takanani kuului askeleita.
Pinnistin ajatustani ja, käsitin että se oli Liisa, joka tavallisena
hämyhetkenä toi lamppua. Hän meni pöydän luo, asetti siihen lampun,
mutta huomattuaan asentoni, hän jäi paikalleen liikkumattomana.

-- Mikä teitä vaivaa, Volodja? (Hän kutsui minua aina siten.)

En vastannut mitään.

-- Ettekö sano? Virkahti hän surunsekaisella äänellä saamatta nytkään
vastausta.

Sitten kuulin taas hänen askeleensa. Vieläkin verkemmin, vieläkin
hiljemmin hän poistui. Kuulin kuinka hän tarttui ovenripaan ja minun
kävi äkkiä suuresti sääliksi laskea hänet noin loukattuna menemään.

-- Liisa, kutsuin häntä päätäni kohottaen. Samassa tuokiossa oli hän
luonani.

-- Onko joku suru? Kysyi hän sanomattomalla osanotolla katsoen
itkettyneisiin silmiini.

-- Äitini on kuollut...

Hänen kasvonsa ikäänkuin jähmettyivät. Niissä ei ollut nähtävinä
noita tavanmukaisia ilmeitä, joiden avulla ihmiset osottavat surua
vaan päinvastoin hän pikemmin koetti tukahduttaa surun tunnettaan
keventääkseen saamaani iskua. Sellaisen vaikutuksen se teki minuun.

-- Suurempaa surua ei maailmassa ole, Volodja... lausui hän
hiljaisella äänellä melkein kuiskaten. -- Toinen ei tiedä sitä eikä
tunne... mutta silti ei elämässä ole suurempaa surua...

Hän ikäänkuin aavisti kärsimykseni. Tunsin hänessä läheisen olennon,
todellisen ystävän, jolle saatan näyttää suruni syvyyden. Painoin
pääni hänen rintaansa vasten itkien siinä kyllikseni.

Sinä päivänä en puhunut hänelle suunnitelmastani mitään. Isälle
vastasin muutamin myötätuntoisin sanoin kiittäen häntä samalla
pyyntöni täyttämisestä.

Parin päivän kuluttua pistäydyin Roganskyn luona. Rahani oli hän jo
saanut. Pyysin, ettei hän puhuisi niistä mitään omaisilleni.

Viikko oli kulunut, jolloin vasta tunsin voivani puhua Liisalle
asiasta. Selvitys kävi helposti. Olihan Liisa itse juuri antanut
minulle tuon ajatuksen ja hänen mielialansa sen toteuttamiseksi oli
jo täysin kypsynyt. Hän ei vaan ollut osannut sitä selvästi ilmaista.

Selitettyäni hänelle, niistä oli kysymys hän joutui ilosta aivan
neuvottomaksi.

-- Voi... voi... sehän on hyvä!... erinomaista! Voi, Volodja, miten
hyvä te olette!... Huudahteli hän ilosta säteilevin silmin. -- Mutta
mitä varten niin paljon? Minähän osaan ommella... Tarvitsen vaan
saada koneen vuokratuksi... Ansaitsen sillä saman verran... Miten
hyvä! Oh, Jumalani... miten tämä on hauskaa!... Olikin jo niin...
Niin epämukavaa olo... Aina täytyi salailla, mutta näkeväthän he
sittenkin... ovat ruvenneet katselemaan minua niin, että saattavat
minut aivan punastumaan... Voi, Volodja, miten hyvä te olette!

Liisan muuttaminen uuteen asuntoon ei saattanut minulle lainkaan
vaivannäköä. Hän ei sallinut ajatustakaan siitä, että minä siinä
puuhaisin. Seuraavana sunnuntaina hän pyysi tädiltä päästäkseen ulos
koko päiväksi. Täytyi keksiä valhe: hän sanoi omaistensa tulleen
maalta. Täti laski hänet mielellään aavistamatta, että tässä juonta
punottiin.

Illalla saavuttuaan Liisa valitsi hetken kuiskatakseen minulle, että
oli löytänyt huoneen ja ettei konettakaan tarvinnut vuokrata sillä
emännällä oli kone, jota kahden ruplan kuukausimaksusta saisi käyttää
mielin määrin. Liisan kasvot säteilivät, hän oli ihmeen tyytyväinen.

Kahden päivän kuluttua tapahtui irtisanominen sillä aikaa kun
olin lukiossa. Kun tulin kotiin ja menin tädin luo, oli hän pois
suunniltaan.

-- Ajattelehan, minkälaisia uutisia, -- sanoi hän minulle. -- Liisa
lähtee meiltä pois.

-- Niinkö, -- huudahdin. Äänessäni vilahti vain jonkun verran
uteliaisuutta eikä muuta.

-- Niin, ajatteles, tänä aamuna hän tuotti minulle tuollaisen
yllätyksen! Hänen sukulaisensa kuuluvat avaavan jonkun työhuoneen ja
hän kuuluu osaavan ommella. Ja he tahtovat, että hän asuisi heidän
luonaan. Minusta se on niin ikävää, sillä hän oli erinomainen sisäkkö
mutta myönnäthän, etten toki voi pyytää häntä jäämään.

Kotiin tultuaan sai Nikodim Kondratjevitsh myös tietää asian. Hän
osoittautui epäilijäksi eikä oikein ottanut uskoakseen Liisan
sukulaisiin.

-- Ehkä hän on jostain syystä tyytymätön meihin? Hän arveli, sen
ohessa katsahtaen minuun.

-- No, johan nyt, -- vastasi täti, -- jos hänellä meillä ei ollut
hyvä olla, niin en tiedä, mistä hän parempaa löytää...

-- Ehkä hän on löytänyt paremman paikan? -- lausui setä.

Pidin tarpeellisena tehdä huomautukseni. -- Parempaa paikkaa kuin
teillä, hän tuskin löytää... Tehän hemmottelitte häntä niin...

Sukulaisten puheissa ilmeni syvä epätietoisuus. He näkivät minun
suhtautuvan Liisan poistumiseen kokonaan välinpitämättömästi, eivätkä
voineet sitä käsittää.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoruuden tunnustuksia - Romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.