Title: Kamelianainen
Author: fils, Alexandre Dumas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kamelianainen" ***


KAMELIANAINEN

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS NUOR.

Suom. Felix Borg

Alkuperäinen nimi: "La Dame aux Camélias".



Porissa,
Otto Andersin'in kustannusliike,
1917.



ENSIMÄINEN OSA.



ENSIMÄINEN LUKU.


Olen sitä mieltä, ett'ei voi kuvata henkilöitä ennenkuin on
perusteellisesti tutkinut ihmisiä, samoin kuin ei voi puhua kieltä
ennenkuin on sen kunnollisesti oppinut.

Koska en ole vielä siinä iässä, jolloin keksitään, tyydyn ainoastaan
kertomaan tämän tosi tarinan, jonka olen seuraavalla tavalla saanut
tietooni:

Maaliskuun 12 päivänä vuonna 1847 näin eräällä Parisin kadulla
ison, keltaisen ilmoituslehden, joka kertoi erään kuolemantapauksen
johdosta pidettävästä huonekalujen ja kallisarvoisten
harvinaisuuksien myynnistä. Kuolleen nimeä ei mainittu, mutta
huutokaupan oli määrä tapahtua d'Antin kadun 9:ssä, 16 päivänä, kello
kahdentoista ja viiden välillä.

Ilmoituslehdessä sanottiin sitäpaitsi, että huoneusto ja huonekalut
olivat yleisön nähtävinä 13 ja 14 päivänä.

Olen aina ollut harvinaisuuksien ihailija, ja päätin, etten löisi
laimin tätä tilaisuutta, ellen ostaakseni, niin ainakin katsellakseni.

Seuraavana päivänä läksin d'Antin kadun 9:ään. Oli vielä varhainen,
mutta siitä huolimatta oli siellä jo joukko herroja ja hienosti
puettuja naisia, jotka ihmetyksellä ja ihailulla tarkastelivat
huoneissa olevaa loistoa.

Minulle selvisi pian, että tuo ihmettely ja ihailu johtui siitä, että
huoneustossa oli asunut liehinainen. Tuo nainen oli nyt kuollut, ja
kaikkein säädyllisimmätkin naiset saattoivat astua hänen huoneisiinsa
nyt, kun kuolema oli puhdistanut ilman tuossa loistavassa likapesässä.

Tarkastelin noita kallisarvoisia esineitä, jotka kaikki ilmaisivat
tuon tyttöparan alennustilan, ja ajattelin, että Jumala oli ollut
lempeä häntä kohtaan, kun ei ollut sallinut tavallisen rangaistuksen
kohdata häntä, vaan oli antanut hänen kuolla keskellä loistoa ja
kauneutta, ennenkuin vanhuus, tuo liehinaisien ensimäinen kuolema,
yllätti hänet.

Vaipuneena tuon onnettoman, hairahtuneen elämän synnyttämiin
surumielisiin ajatuksiin, en ollut huomannut, että aika oli kulunut
ja että olin jäänyt yksin huoneeseen; paitsi minua oli siellä
ainoastaan vartija, joka piti silmällä, etten päässyt kähveltämään
mitään taskuuni.

Lähestyin tuota kelpo miestä, joka epäili minusta sellaista, ja
sanoin:

-- Hyvä herra, voitteko sanoa minulle sen henkilön nimen, joka asui
tässä?

-- Marguerite Gautier.

Tunsin tuon naisen nimeltä ja ulkonäöltä.

-- Kuinka! sanoin miehelle. -- Onko neiti Gautier kuollut?

-- On, herra.

-- Milloin se tapahtui?

-- Kolme viikkoa sitten.

-- Ja miksi huoneustoa näytetään yleisölle?

-- Saamamiehet arvelivat, että se olisi edullista huutokaupalle ja
kiihoittaisi ihmisiä ostamaan.

-- Hänellä oli siis velkoja?

-- Kyllä, koko joukko.

-- Mutta huutokauppa on kai peittävä ne?

-- Vieläpä antava ylijäämääkin.

-- Kuka sen perii?

-- Hänen sukulaisensa.

-- Hänellä oli siis sellaisia?

-- Siltä näyttää. Kiitoksia, herra.

Vartija, joka oli rauhoittunut tarkoitusteni suhteen, tervehti, ja
minä palasin jälleen kotiini.

-- Tyttöparka! ajattelin itsekseni. -- Hänen kuolemansa on mahtanut
olla surullinen, sillä hänen maailmassaan ei omisteta ystäviä
muulloin kuin terveenä ollessa.

Enkä minä voinut sille mitään, että Marguerite Gautiersin kohtalo
säälitti minua.



TOINEN LUKU.


Huutokauppa oli määrä tapahtua 16 päivänä. Olin vast'ikään kotiutunut
eräältä matkalta, enkä sen vuoksi ollut kuullut Magueriten
kuolemasta; mutta vaikka en tuntenutkaan häntä henkilökohtaisesti,
teki hänen kuolemansa minuun syvän vaikutuksen.

Olin usein nähnyt Margueriten Champs-Elysées'ellä, jonne hän joka
päivä ajoi kahden upean hevosen vetämissä, pienissä, sinisissä
vaunuissa; ja minä olin silloin huomannut hänessä hänen kaltaisille
naisille harvinaisen arvokkuuden, joka yhä lisäsi hänen kerrassaan
hurmaavaa kauneuttaan.

-- Noita onnettomia olentoja seurasi aina kävelyretkillä joku
epäillyttävä, vanhempi nainen. Mutta Margueriten laita oli toinen.
Hän ajoi aina yksin Champs-Elysées'elle, eikä pysähtynyt ennenkuin
metsän luona, missä hän astui vaunuista ja käveli tunnin ajan,
palaten sitten jälleen kaupunkiin.

Ajattelin nyt noita tapahtumia, joiden todistajana olin toisinaan
ollut, ja minä surin tuon tytön kuolemaa niinkuin surraan kauniin
taideteoksen tuhoutumista.

Mutta oli mahdoton löytää ihanampaa kaunotarta kuin Marguerite.

Hän oli pitkä ja miltei liian hoikka vartaloinen, mutta hän osasi
oivallisesti peittää tämän puutteellisuutensa pukujensa taidokkaalla
järjestelyllä.

Hänen kaidoissa, kuvaamattoman ihanissa kasvoissaan oli kaksi
tummaa silmää miltei maalatuilta näyttävien silmäkulmien ja pitkien
silmäripsien ympäröimänä, silmäripsien, jotka, kun ne sulkeutuivat,
loivat tumman varjon hienoille, ruusunkarvaisille poskille. Lisäksi
siro, suora nenä ja säännöllisesti muodostunut suu, joka avautuessaan
kauniisti paljasti helmenvalkoiset hampaat, ja lopuksi täydensi tätä
hurmaavaa päätä persikankarvainen hipiä.

Hiilenmustat, aaltoilevat suortuvat jakautuivat kahtia otsalla,
yhtyen jälleen niskassa, mutta jättäen paljaaksi kaksi ruusunpunaista
korvalehteä kimaltelevine, viidentuhannen francsin arvoisine
jalokivineen.

Kuinka Marguerite saattoi, hillittömästä elämästään huolimatta,
säilyttää kasvoillaan hänelle ominaisen neitseellisen, miltei
lapsellisen ilmeen, on vaikeasti selitettävissä.

Marguerite kävi kaikissa ensi-illoissa ja vietti kaikki illat joko
teattereissa tahi tanssiaisissa. Niinpian kun esitettiin joku uusi
kappale, nähtiin hänet varmasti salissa, aina mukanaan kolme esinettä
permantoaition reunustalla: kiikari, makeispussi ja kameliavihko.

Kahtenakymmenenä viitenä päivänä kuukaudessa oli hänellä valkoisia
kamelioita, viitenä punaisia. Ei ole milloinkaan saatu selville syytä
tähän värien vaihteluun, mutta kaikki tunsivat asian.

Margueriten ei oltu milloinkaan nähty kantavan muita kukkia
kuin kamelioita, jonka vuoksi häntä lopulta alettiin nimittää
Kamelianaiseksi, ja sen nimen on hän saanut pitää.

Minä tiesin, samoin kuin useimmat parisilaiset, että Marguerite
oli ollut hienoimpien nuorten miesten rakastajatar, että hän puhui
siitä peittelemättä, ja että he kerskuivat sitä, mikä osoitti, että
rakastaja ja rakastajatar olivat tyytyväisiä toisiinsa.

Kuitenkin kerrottiin nyt, että hän, tehtyään noin kolme vuotta
sitten matkan Bagnéres'iin, eli yhdessä ainoastaan erään vanhan,
ulkomaalaisen herttuan kanssa, joka oli tavattoman rikas ja oli
koettanut mikäli mahdollista temmata hänet irti entisestä elämästään,
johon Marguerite näyttikin olevan taipuvainen.

Keväällä, vuonna 1842 oli Marguerite niin heikko ja rasittunut, että
lääkärit määräsivät hänet kylpylaitokseen, jonkatähden hän matkusti
Bagnères'iin.

Sairaiden joukossa oli siellä myös tuon herttuan tytär, joka ei
ainoastaan potenut samaa tautia kuin Marguerite, vaan oli lisäksi
niin hänen näköisensä, että heitä saattoi luulla sisaruksiksi. Mutta
nuoren herttuattaren keuhkotauti oli viimeisellä asteella ja hän
kuoli muutama päivä sen jälkeen kun Marguerite oli saapunut.

Herttua oli jäänyt Bagnères'iin, jonne hän oli haudannut osan
sydämestään. Eräänä aamuna näki hän puistokäytävän käänteessä
Margueriten.

Hän luuli näkevänsä lapsensa haamun, astui hänen eteensä, tarttui
hänen molempiin käsiinsä, syleili häntä itkien ja, kysymättä kuka hän
oli, pyysi lupaa saada käydä tapaamassa häntä ja hänessä rakastaa
kuolleen lapsensa elävää kuvaa.

Marguerite, joka oli yksin Bagnères'sa kamaripalvelijattarensa kanssa
ja jonka ei tarvinnut pelätä häväistysjuttuja, suostui herttuan
pyyntöön.

Mutta Bagnères'sa oli ihmisiä, jotka tunsivat hänet, ja he ilmaisivat
herttualle neiti Gautiersin todellisen aseman. Herttuaan koski
syvästi, sillä siinä loppui yhtäläisyys Margueriten ja hänen
tyttärensä kanssa, mutta liian myöhään.

Nuori tyttö oli käynyt välttämättömäksi hänen sydämelleen, Marguerite
oli ainoa tekosyy, ainoa puolustus, jonka perusteella hän saattoi
vielä elää.

Herttua ei moittinut tyttöä, eihän hänellä ollut siihen oikeutta,
mutta hän kysyi, oliko Margueritelle mahdollista muuttaa
elämäntapaansa ja tarjosi hänelle vastineeksi kaiken korvauksen minkä
hän halusi.

Marguerite lupasi. Hän oli tähän aikaan sairas; hän luuli, että hänen
nykyinen tautinsa johtui suurimmaksi osaksi siitä elämästä, jota hän
oli tähän saakka viettänyt, ja eräänlainen taikausko saattoi hänet
lisäksi luulemaan, että Jumala sallisi hänen pitää kauneutensa ja
terveytensä, jos hän katuisi ja tekisi parannuksen.

Kiitos kylpyjen, kävelyretkien ja virkistävän unen oli hän kesän
lopulla miltei täydellisesti toipunut.

Herttua seurasi häntä Parisiin, missä jatkoi käyntejään hänen luonaan
kuten Bagnères'sa.

Tämä suhde, jonka todellista alkua ja aihetta ei tunnettu, herätti
suurta huomiota Parisissa, missä tavattomista rikkauksistaan kuulu
herttua nyt vietti tuhlaavaa elämää. Arvailtiin vaikka mitä, mutta ei
asian todellista laitaa.

Niinkauan kun Marguerite oleskeli Bagnères'sa ei hänelle ollut
vaikeata pitää herttualle antamaansa lupausta.

Mutta palattuaan jälleen Parisiin huomasi tuo huvitteluun,
tanssiaisiin ja elosteluun tottunut tyttö, että hän nyt oli
kuolemaisillaan ikävään ja yksinäisyyteen, jonka ainoastaan herttuan
säännölliset käynnit keskeyttivät. Ja entisen huumaavan elämän
houkutukset saivat hänet jälleen valtoihinsa.

Sitäpaitsi oli Marguerite matkalta palattuaan kauniimpi kuin koskaan
ennen. Hän oli kaksikymmenvuotias, ja taltutettu, mutta ei parantunut
tauti synnytti hänessä nuo polttavat halut, jotka aina seuraavat
rintatautia.

Häväistysjuttuja vainuavilta ystäviltään sai herttua eräänä päivänä
suureksi surukseen kuulla, että Marguerite otti vastaan vieraita
niinä aikoina, jolloin hän oli varma herttuan poissaolosta, ja että
nuo vieraskäynnit kestivät usein seuraavaan aamuun asti.

Kun hän kysyi Margueritelta, tunnusti tämä kaiken ja pyysi, ett'ei
herttua enää välittäisi hänestä, sillä hän tunsi, että hän ei
jaksanut pitää lupaustaan, eikä hän tahtonut kauempaa vastaanottaa
hyväntekeväisyyttä mieheltä, jota hän petti.

Herttua pysyi poissa kahdeksan päivää, siinä oli kaikki mitä hän
saattoi tehdä.

Mutta kahdeksantena päivänä saapui hän Margueriten luokse ja pyysi
saada yhä edelleenkin käydä hänen luonaan ja lupasi olla häntä
milloinkaan moittimatta.

Tällä kannalla olivat asiat kolme kuukautta Margueriten saapumisen
jälkeen, se tahtoo sanoa, marras- eli joulukuussa v. 1842.



KOLMAS LUKU.


Kuudentenatoista päivänä, kello yksi, läksin d'Antin kadun 9:ään,
missä koko huoneusto oli täynnä uteliaita ihmisiä.

Kaikki olivat hilpeällä tuulella, ja kokoontuneiden joukossa oli
monta, jotka olivat tunteneet kuolleen, mutta eivät nyt olleet
muistavinaan sitä.

Naurettiin kovaäänisesti. Minä hiivin huomaamatta tungoksen läpi,
pahoillani siitä, että huutokauppa tapahtui sen huoneen vieressä,
missä tuo olentoparka, jonka tavaroita nyt velkojen peitteeksi
myytiin, oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Olin saapunut paremmin nähdäkseni kuin ostaakseni ja odotin sen
vuoksi kärsivällisesti, katsellen kuinka puvut, saalit ja korut
tekivät uskomattomalla nopeudella kauppansa. Sellainen tavara ei
sopinut minulle.

Mutta äkkiä huudettiin:

-- Kirja, erinomaisesti sidottu, kansissa kultakirjaimin nimi: "Manon
Lescaut".

Ensimäiselle sivulle on jotakin kirjoitettu. Kymmenen francsia.

-- Kaksitoista, sanoi ääni pitkän vaitiolon jälkeen.

-- Viisitoista! huusin minä.

Miksi? Sitä en tiennyt. Mutta luultavasti siksi, että kirjan ensi
sivulle oli jotakin kirjoitettu.

-- Viisitoista, toisti huutokaupan pitäjä.

-- Kolmekymmentä, sanoi ensimäinen huutaja mahtavalla äänellä.

-- Kolmekymmentä viisi! huusin minä kilvoitteluhaluisena.

-- Neljäkymmentä!

-- Viisikymmentä!

-- Kuusikymmentä!

-- Sata!

Jos tarkoitukseni olisi ollut herättää huomiota, niin olisin
täydellisesti onnistunut, sillä tämän tarjouksen jälkeen tuli
täydellinen hiljaisuus, katseet kääntyivät minuun ja ihmeteltiin
kuka minä olin, kun niin välttämättä tahdoin päästä tuon kirjan
omistajaksi.

Viimeinen tarjoukseni näytti masentavan vastustajani; hän kumarsi ja
sanoi kohteliaasti, joskin hieman myöhään:

-- Hyvä herra, minä luovun.

Kukaan ei tarjonnut enempää, ja kun pelkäsin joutuvani uuteen
kiusaukseen, joka saattoi käydä vahingolliseksi kukkarolleni, jätin
paikan, ilmoitettuani nimeni ja säätyni, että huutamani kirja
asetettiin syrjään. Kaikki läsnäolijat ihmettelivät suuresti, miksi
olin maksanut sata francsia kirjasta, jonka mistä muualta tahansa
olisi saanut kymmenellä tahi korkeintaan viidellätoista francsilla.

Tuntia myöhemmin sain ostokseni, kirjan ensimäiselle sivulle oli
kirjoitettu sirolla käsialalla antajan omistuskirjoitus:

    _"Manon Margueritelle".
       "Nöyryydessä"._

Ja alla oli nimikirjoitus: Armand Duval.

Mitä merkitsi tuo sana: "Nöyryydessä"?

Oliko se, Armand Duvalin mielestä, Manonin todistus siitä, että hän
tunnusti Margueriten voittajakseen joko sitten siveettömyydessä tahi
jalosydämisyydessä?

Minä en voinut vastata kysymykseen, enkä minä ajatellut koko kirjaa
ennenkuin illalla nukkumaan mennessäni.

_Manon Lescaut_ on liikuttava tarina, jonka tunnen pienimpiä
yksityiskohtia myöten; mutta aina kun avaan tämän kirjan, tunnen
suurta myötätuntoa isä Prévostin sankaritarta kohtaan. Hän on niin
todellinen, että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet, ja
lukiessani tulin ehdottomasti vertailleeksi häntä ja Margueritea
toisiinsa. Manon kuoli erämaassa, se on totta, mutta sen miehen
sylissä, joka rakasti häntä koko sielussaan, joka, Manonin kuoltua,
kaivoi haudan hänelle, kostutti sitä kyyneleillään ja hautasi siihen
oman sydämensä. Marguerite sitävastoin, synnintekijä kuten Manonkin,
ja kenties parannuksen tehnyt niinkuin hänkin, kuoli keskellä
ylenpalttista loistoa, kuten olin nähnyt, mutta keskellä sydämen
erämaata, joka on paljoa autiompi, äärettömämpi ja armottomampi kuin
se, johon Manon haudattiin.

Muutamilta ystäviltäni olin myös kuullut, että Margueritellä
niiden kahden kuukauden aikana, jonka hänen pitkä ja tuskallinen
kuolinkamppailunsa kesti, ei ollut kertaakaan ollut lohduttavaa
ystävää vieressään.

Olento parat, jotka laulaen astuvat kohti miltei aina samanlaista
kuolemaa.

Mutta minä uskon kuitenkin, että sille naiselle, jonka kasvatuksesta
on puuttunut ohjaus hyvään, Jumala miltei aina avaa kaksi tietä
siihen, ja ne kaksi tietä ovat: kärsimys ja rakkaus. Nämä tiet ovat
vaikeat ja raskaat kulkea, ne, jotka niillä vaeltavat, saavat paljon
kärsiä, mutta okaille, jotka heitä haavoittavat, jättävät he myös
paheen korut ja saapuvat perille siinä alastomuudessa, jossa ei
tarvitse hävetä Jumalan edessä.



NELJÄS LUKU.


Kaksi päivää sen jälkeen oli huutokauppa loppunut, tuotettuaan
sataviisikymmentä tuhatta francsia.

Saamamiehet olivat pitäneet kaksi kolmatta osaa ja sukulaiset, eräs
sisar, oli perinyt loput.

Tuo sisar oli hämmästynyt suuresti, saatuaan notariolta kirjeen, joka
ilmoitti hänen perineen viisikymmentä tuhatta francsia. Seitsemään
vuoteen ei hän ollut nähnyt Margueritea, joka eräänä päivänä oli
kadonnut, kenenkään aavistamatta millaiseen elämään hän senjälkeen
oli joutunut.

Sisar kiiruhti nyt Parisiin, ja ne, jotka tunsivat Margueriten,
hämmästyivät suuresti, nähdessään, että hänen ainoa perijänsä oli
kaunis, jäyhätekoinen maalaistyttö, joka ei tähän saakka ollut vielä
koskaan jättänyt kyläänsä.

Kaikki nämä seikat, jotka olivat Parisia, tuota juorujen ja
häväistysjuttujen tyyssijaa, kiertäneet, alkoivat vähitellen vaipua
unheeseen, ja minäkin olin jo unohtaa osanottoni noihin tapauksiin,
kun sattui jotakin uutta, joka tutustutti minut Margueriten koko
elämään niin liikuttavan yksityiskohtaisesti, että sain halun panna
paperille koko tarinan.

Huoneusto oli nyt huutokaupan jälkeen tyhjä ja vuokrattavana. Eräänä
aamuna soitettiin ovikelloani. Palvelijani meni avaamaan ja palasi
tuoden käyntikortin ja ilmoittaen, että henkilö, joka oli sen
antanut, halusi puhua kanssani.

Vilkaisin korttiin ja näin siinä sanat: _Armand Duval._

Muistelin missä olin ennen nähnyt tuon nimen ja mieleeni johtui
"Manon Lescaut'in" ensi sivu.

Mitä tuon nimen omistaja, joka oli antanut Margueritelle kirjan,
tahtoi minusta? Sanoin palvelijalle, että vieras oli heti johdettava
sisään.

Nuori, vaalea, kalpea, pitkäkasvuinen, matkapukuun puettu mies astui
nyt huoneeseen. Saattoi huomata, että hän oli matkustanut monta
päivää yhtämittaa, eikä hänellä ollut edes ollut aikaa puhdistaa
matkatomuja yltään Parisiin saavuttuaan.

Herra Duval ei yrittänytkään salata syvää mielenliikutustaan, kun hän
kyynelsilmin ja väräjävin äänin sanoi:

Hyvä herra, pyydän Teitä suomaan anteeksi tungettelevaisuuteni
ja pukuni. Mutta paitsi sitä, että nuorten miesten ei tarvitsisi
kainostella toisiaan, toivoin niin kiihkeästi saada tavata Teidät
tänään, etten malttanut edes ajaa hotelliin, jonne olin lähettänyt
matkatavarani, vaan kiiruhdin heti tänne, peläten, etten varhaisesta
hetkestä huolimatta saisi tavata Teitä.

Pyysin herra Duvalia istumaan takan ääreen, ja täyttäessään pyyntöni,
veti hän taskustaan nenäliinan ja painoi sillä hetkisen kasvojaan.

-- Te ette kylläkään voi ymmärtää, mitä tämä tuntematon, itkevä, näin
puettu vieras Teiltä näin varhaisena hetkenä tahtoo, sanoi hän sitten
surullisesti hymyillen. -- Mutta, herraseni, tulen yksinkertaisesti
pyytämään Teiltä suurta palvelusta.

-- Puhukaa, herraseni, olen kokonaan käytettävissänne.

-- Tehän olitte Marguerite Gautiersin kuoleman jälkeen tapahtuvassa
huutokaupassa?

Näin sanoessaan voitti mielenliikutus tuon nuoren miehen ja hän vei
jälleen käden silmilleen.

-- Vaikutan teistä ehkä naurettavalta, sanoi hän, -- mutta suokaa
minulle anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan unohda
kärsivällisyyttä, jolla tahdotte minua kuunnella.

-- Hyvä herra, vastasin minä, -- jos palvelus, jonka Teille
mahdollisesti voin tehdä, voi lievittää suruanne, niin sanokaa pian
mitä voin tehdä hyväksenne, sillä olen tunteva itseni onnelliseksi
voidessani palvella Teitä.

-- Te ostitte jotakin Margueriten huutokaupasta?

-- Kyllä, herra, kirjan.

-- Manon Lescaut?

-- Aivan niin.

-- Onko Teillä vielä tuo kirja?

-- Se on makuuhuoneessani.

Kuultuaan tämän näytti siltä kuin Armand Duval olisi vapautunut
raskaasta taakasta ja hän kiitti minua ikäänkuin jo olisin tehnyt
hänelle palveluksen sillä, etten ollut hävittänyt kirjaa.

Nousin, kävin noutamassa kirjan ja annoin sen hänelle.

-- Juuri se! huudahti hän, vilkaisten omistuskirjoitusta
ensimmäisellä sivulla ja selaillen kirjaa.

Ja kaksi suurta kyyneltä putosi kirjan lehdille.

-- No niin, herra, virkkoi hän ja kohotti päänsä, välittämättä salata
sitä, että oli itkenyt ja että oli valmis yhä edelleen itkemään:

-- Onko tämä kirja Teille suuren arvoinen?

-- Miksi kysytte sitä, herra?

-- Koska olen tullut pyytämään, että luovuttaisitte sen minulle.

-- Anteeksi uteliaisuuteni, sanoin, -- mutta, Te olette siis se, joka
on antanut kirjan Margueritelle?

-- Niin, minä.

-- Kirja on Teidän, herraseni, ottakaa se, olen onnellinen voidessani
antaa sen Teille takaisin.

-- Mutta, virkkoi herra Duval hieman hämillään, -- on kohtuullista,
että suoritan Teille hinnan, jonka maksoitte kirjasta.

-- Sallikaa minun tarjota se teille. Kirjan hinta sellaisessa
huutokauppa-tilaisuudessa on pikku seikka, enkä minä muista paljonko
tästä maksoin.

-- Te maksoitte sata francsia.

-- Todellakin, vastasin minä nyt puolestani hämilläni. -- Kuinka Te
sen tiedätte?

-- Sangen yksinkertaisella tavalla. Toivoin ennättäväni hyvissä
ajoin Parisiin, voidakseni olla mukana Margueriten huutokaupassa,
mutta saavuin vasta tänä aamuna. Tahdoin välttämättä saada esineen,
joka oli kuulunut hänelle, riensi sentähden huutokaupanpitäjän luo
ja pyysin saada silmäillä myytyjen esineiden luetteloa ja ostajien
nimiä. Nähtyäni, että Te olitte ostanut tämän kirjan, päätin pyytää
Teitä luovuttamaan sen minulle, vaikka hinta, jonka olitte siitä
maksanut, saattoi minut aavistamaan, että itse tahdoitte pitää sen
muistona.

Saattoi selvästi huomata, että Armand, sanoessaan tämän pelkäsi minun
tuntevan Margueriten samalla tavalla kuin hän itse.

Kiiruhdin rauhoittamaan häntä.

-- Tunsin neiti Gautiersin ainoastaan ulkonäöltä, sanoin minä, --
hänen kuolemansa koski minuun vain mikäli kauniin naisen kuolema voi
nuoreen mieheen koskea. Tahdoin ostaa jotakin hänen huutokaupassaan
ja päätin huutaa tämän kirjan, en tiedä miksi, kenties sen tähden,
että tahdoin tehdä kiusaa eräälle herralle, joka koetti estää minua
aikeeni toteuttamisessa. Toistan siis, herraseni, että tämä kirja
on käytettävissänne, ja minä pyydän vielä kerran, että otatte sen
vastaan lahjana eikä niinkuin minä sain sen huutokaupanpitäjältä, ja
minä toivon, että se takaisi välillämme pitempiaikaisen, lähemmän
ystävyyden.

-- Hyvä, herraseni, sanoi Armand, puristaen kättäni, -- otan sen
vastaan ja olen Teille kiitollinen koko elin aikani.

Olisin mielelläni tahtonut kysyä Armand'ilta Margueritesta, samoin
hänen halustaan saada tämä kirja haltuunsa, mutta pelkäsin, että hän
käsittäisi uteliaisuuteni haluksi sekoittautua hänen asioihinsa.

Ikäänkuin arvaten toivomukseni, sanoi hän:

-- Oletteko lukenut tämän kirjan?

-- Kyllä, kannesta kanteen.

-- Mitä arvelitte noista kahdesta rivistä, jotka olen kirjoittanut?

-- Ymmärsin heti, että tuo tyttö raukka, jolle annoitte tämän kirjan,
ei Teidän silmissänne kuulunut tuohon tavalliseen luokkaan, sillä en
tahtonut noissa riveissä nähdä vain yksinkertaista kohteliaisuutta.

-- Ja Te olitte oikeassa, herraseni. Tuo tyttö oli enkeli. Kas tässä,
lukekaa tämä kirje.

Näin sanoen ojensi hän minulle kirjeen, jonka hän, kaikesta päättäen,
oli lukenut monen monta kertaa.

Se sisälsi seuraavaa:

    'Rakas Armand!

    Olen saanut kirjeesi ja kiitän Jumalaa siitä, että
    yhä edelleen olet minulle hyvä. Niin, ystäväni, olen sairas,
    parantumattomasti sairas. Mutta myötätuntosi minua kohtaan lievittää
    kärsimyksiäni suuresti. Luultavasti en elä niin kauan, että saisin
    tilaisuuden puristaa sitä kättä, joka kirjoitti äsken saamani
    kirjeen, ja jonka sanat parantaisivat minut jos vielä parannettavissa
    olen. Minä en näe sinua enää, sillä kuolema odottaa minua ja sadat
    penikulmat eroittavat meidät toisistamme.

    Ystävä parka! Sinun entinen Margueritesi on paljon muuttunut, ja
    kenties onkin parasta, ett'et saa nähdä häntä sellaisena kuin hän
    nyt on. Kysyt, annanko sinulle anteeksi; oi, täydestä sydämestäni,
    rakas ystävä, sillä se, että tahdoit tehdä minulle pahaa, oli vain
    todistus rakkaudesta, jota minua kohtaan tunsit. Olen ollut vuoteessa
    kokonaisen kuukauden, mutta olen niin kunnioituksesi tarpeessa, että
    joka päivä pidän kirjaa elämästäni; olen tehnyt sen siitä hetkestä
    alkaen, jolloin me erosimme ja jatkan sitä siksi kunnes en enää jaksa
    kynää kädessäni pitää.

    Jos myötätunto, jota minua kohtaan tunnet, Armand, on todellista,
    niin mene palattuasi Julie Duprat'in luokse. Hän antaa sinulle tämän
    päiväkirjan. Siitä olet löytävä syyn ja puolustuksen siihen mitä
    välillämme on tapahtunut. Julie on sangen hyvä minulle; me puhumme
    usein sinusta; hän oli luonani, kun sinun kirjeesi saapui ja me
    itkimme molemmat sitä lukiessamme.

    Ellet olisi antanut minulle tietoja itsestäsi, olisi hän ottanut
    jättääkseen nämä paperit sinulle palattuasi Ranskaan. Älä kiitä minua
    niistä. Tämä jokapäiväinen elämäni onnellisten hetkien muisteleminen
    on tehnyt minulle sanomattoman hyvää; jos sinä kirjaani lukiessasi
    löydät puolustuksen kaikelle tapahtuneelle, niin löydän minä
    puolestani siinä arvaamattoman lohdutuksen.

    Tahtoisin antaa sinulle jotakin, mikä alituisesti muistuttaisi
    minusta, mutta koko omaisuuteni on otettu takavarikkoon eikä minulla
    ole enää mitään.

    Ymmärrätkö, ystäväni? Olen kuoleman kynnyksellä, ja minä kuulen
    huoneeseeni vartijan askeleet, vartijan, jonka velkoojani ovat
    asettaneet vahtimaan, ettei mitään vietäisi pois ja etten mitään
    omistaisi, ellen kuolisi. Toivottavasti he eivät sentään ala myyntiä
    ennenkuin olen kuollut.

    Voi, ihmiset ovat armottomia! Tahi oikeammin: Jumala on oikeamielinen
    ja leppymätön.

    No niin, rakas ystävä, saavu huutokauppaan ja osta jotakin, sillä jos
    säilyttäisin pienimmänkin esineen sinulle ja siitä saataisiin vihiä,
    syytettäisi minua takavarikoitujen esineiden anastamisesta.

    Kuinka surullisen elämän jätänkään!

    Oi, kuinka Jumala olisikaan hyvä, jos hän sallisi minun nähdä sinut
    ennen lähtöäni!

    Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan, hyvästi, ystäväni! Suo anteeksi
    etten kirjoita enempää, mutta ne, jotka ovat minua parantavinaan
    näännyttävät minut suoneniskemisillä eikä käteni jaksa enää liikuttaa
    kynää.

                                               Marguerite Gautier.'

Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea.

Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen
läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi,
ottaessaan kirjeen:

-- Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama!

Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen
sitten huulilleen.

-- Ja kun ajattelen, jatkoi hän, -- että hän kuoli, enkä saanut häntä
enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että
hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en
voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin
kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle!

Rakas Marguerite parka!

Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand
minulle kätensä ja jatkoi:

-- Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun
näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon
kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut,
ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi
pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen
anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni,
jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa.

Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin
ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja
sanoin hänelle:

-- Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne,
etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin
ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne.

-- Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä
edestakaisin huoneessa. -- Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi,
en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan
Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä
liikuttaa.

-- Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne,
valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun
ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette
minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että
suurimmalla mielihyvällä autan Teitä.

-- Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, -- tuska kiihdyttää
niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja,
että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei
tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt
minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En
tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani.

-- Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, -- ja
siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen
tuottaa lohdutusta.

-- Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin
vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron
Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on
syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen
kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, -- sanokaa minulle nyt, etten
ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan
tulla luoksenne.

Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut
syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta
nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle.

-- Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä.

-- Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan.

Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin
syöksyi kuin käveli huoneesta.

Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin;
mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa
nenäliinaan.



VIIDES LUKU.


Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta
Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja
tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä
niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun
tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin
ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt.

Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en
ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä:

-- Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen?

-- Kamelianaisen?

-- Niin.

-- Kyllä, sangen hyvin!

Tuota "sangen hyvin" säesti usein hymy, jonka merkitys ei jättänyt
sijaa epäillyksille.

-- No niin, millainen hän oikeastaan oli?

-- Hän oli hyvä tyttö.

-- Eikö muuta? Siinäkö kaikki?

-- Hyvä Jumala, niin. Hän oli viisaampi ja helläsydämisempi kuin
toiset hänen kaltaisensa.

-- Ja te ette tiedä mitään erityistä hänestä?

-- Hän saattoi parooni G...n vararikkoon.

-- Eikö muuta?

-- Hän oli vanhan herttua de ...n rakastajatar.

-- Oliko hän todella herttuan rakastajatar?

-- Niin luullaan; joka tapauksessa antoi herttua hänelle paljon
rahoja.

Aina samoja yleisiä seikkoja. Ja minä kun tahdoin tietää jotakin
hänen suhteestaan Armand'iin.

Mutta eräänä päivänä tapasin miehen, joka tunsi hyvin kaikki
"tunnetut" naiset, ja minä kysyin häneltä:

-- Tunsitteko te Marguerite Gautiers'in?

Sain tavanmukaisen vastauksen:

-- Sangen hyvin.

-- Millainen tyttö hän oikeastaan oli?

-- Hän oli kaunis ja hyvä. Hänen kuolemansa liikutti minua syvästi.

-- Oliko hänellä Armand Duval -niminen rakastaja?

-- Pitkä, vaalea mies?

-- Niin.

-- Kyllä.

-- Kuka tuo Armand oli?

-- Nuori mies, joka oli tuhlannut tyttöön pienen omaisuutensa ja
jonka täytyi jättää hänet. Kerrotaan, että hän oli aivan hullaantunut
tyttöön.

-- Ja Marguerite?

-- Hän rakasti niinikään suuresti nuorukaista, mutta niinkuin
sellaisilla tytöillä on tapana rakastaa. Heiltä ei saa pyytää enempää
kuin mitä he voivat antaa.

-- Mitä Armand'ista on tullut?

-- Sitä en tiedä. Emme tunteneet paljoa häntä. Hän vietti viisi,
kuusi kuukautta maalla yhdessä Margueriten kanssa. Kun tyttö palasi
Parisiin, matkusti hän.

-- Ettekö te ole nähnyt häntä senjälkeen?

-- En.

Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi,
ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta
kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla
tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin
lupauksensa käydä uudestaan luonani.

Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen,
mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä,
mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että
suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin.

Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen.
Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en
tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle
sanoa.

Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta;
mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin.
Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu.

-- Montmartren hautuumaalle.

Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle,
sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen
vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on
käynyt".

Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite
Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta.

Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan
tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja
vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun
22 päivänä.

Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui
luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta
mies keskeytti hänet sanoen:

-- Niin, minä tiedän, minä tiedän...

Sitten kääntyi hän minun puoleeni, sanoen:

-- Sen haudan tuntee sangen helposti!

-- Kuinka niin? kysyin minä.

-- Sentähden, että sillä olevat kukat ovat aivan erilaisia kuin
muilla haudoilla.

-- Tekö niitä hoidatte?

-- Niin, herra, ja minä toivon, että kaikki sukulaiset huolehtisivat
yhtä paljon kuolleistaan kuin se nuori mies, joka määräsi minut
hautaa hoitamaan.

Käveltyämme hetkisen pysähtyi puutarhuri ja sanoi:

-- Kas tässä se on.

Edessäni näin kukkaisneliön, jota ei todellakaan olisi voinut luulla
haudaksi, ellei nimellä varustettu, valkoinen marmorilevy olisi sitä
sellaiseksi osoittanut.

Tuo marmorilevy oli pystyssä, rauta-aitaus ympäröi lunastettua
hautapaikkaa ja tämä paikka oli valkoisten kamelioiden peittämä.

-- Mitä herra tästä sanoo? kysyi mies.

-- Se on sangen kaunis.

-- Ja aina kun joku kamelioista lakastuu, täytyy minun asettaa uusi
tilalle.

-- Kuka niin on määrännyt?

-- Eräs nuori herra, joka itki kovasti käydessään täällä ensi kerran,
luultavasti kuolleen hyvä ystävä, kuolleen, joka näkyy olleen sitä
kevyttä lajia. Kerrotaan, että hän oli tavattoman kaunis. Tunsiko
herra hänet?

-- Kyllä.

-- Samalla tavalla kuin se toinenkin? kysyi puutarhuri
veitikkamaisesti hymyillen.

-- En, en puhunut koskaan hänen kanssaan.

-- Ja tulette kuitenkin tänne hänen haudalleen; herra tekee siinä
kauniisti, sillä täällä ei käykään monta häntä tervehtimässä.

-- Eikö ketään?

-- Ei, lukuunottamatta tuota nuorta herraa, hänkin on käynyt vaan
kerran.

-- Yhden ainoan kerran?

-- Niin, herra.

-- Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?

-- Ei, mutta hän tulee kyllä palattuaan matkaltaan.

-- Hän on siis matkoilla?

-- Niin.

-- Tiedättekö minne hän on matkustanut?

-- Luulen, että hän matkusti tämän neidin sisaren luo.

-- Mitä varten?

-- Pyytämään hänen lupaansa kuolleen ylöskaivamiseen ja
pois-siirtämiseen.

-- Miksi hän ei salli ruumiin levätä täällä?

-- Te tiedätte, herra, että ihmisillä on päähänpistonsa kuolleitten
suhteen. Se nähdään joka päivä. Tämä paikka on ostettu vain viideksi
vuodeksi, ja tuo nuori herra tahtoo saada avaramman hautapaikan ja
ainaisiksi ajoiksi. Ja sitäpaitsi ovat ihmiset niin naurettavia.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan, että ihmiset ovat vielä täälläkin ylpeitä. Tämä neiti
Gautier kuuluu viettäneen hieman kevyttä elämää. Mutta nyt on tuo
tyttöraukka kuollut ja hänestä ei ole enää jälellä enempää kuin
niistä, joista ei ole mitään sanomista. No niin, kun hänen vieressään
lepäävän kuolleen sukulaiset saivat tietää kuka hän oli, alkoivat
he rettelöidä ja sanoivat, että tyttö ei saa maata siinä, ja että
sellaisia naisia varten täytyisi olla erityinen hautausmaa niinkuin
on köyhilläkin. Onko koskaan kuultu kummempaa! Mutta minä sanoin
heille suoraan ajatukseni, minä. Mokomatkin kauppasaksat, jotka eivät
käy edes neljää kertaa vuodessa kuolleitaan tervehtimässä, jotka itse
tuovat tänne kukkansa, ja millaisia kukkia! jotka teeskentelevät
olematonta suruaan ja nyrpistävät nenäänsä naapureille! Uskokaa minua
tahi ette, herra, mutta vaikka minä en tuntenut tätä neitiä, enkä
tiedä mitä hän on tehnyt, niin pidän kuitenkin tuosta poloisesta
ja hoidan hänen hautaansa ja asetan sille kauniita kamelioita. Se
on minun lempihautani. Me täällä, me olemme pakoitetut rakastamaan
kuolleita, sillä meillä on niin paljon puuhaa, ettemme ennätä
rakastaa muuta.

Katselin miestä todellisella liikutuksella. Hän näytti huomaavan sen,
sillä hän jatkoi:

-- Kerrotaan, että tämä tyttö saattoi joitakuita ihmisiä perikatoon
ja että hänellä oli rakastajia, jotka jumaloivat häntä. No niin!
Mutta kun ajattelen, ettei yksikään heistä tule ostamaan kukkaakaan
hänelle, niin on se mielestäni merkillistä ja surullista. Mutta
missään tapauksessa ei hänellä ole valittamisen aihetta, sillä onhan
hänellä hautansa, ja vaikka häntä ei muistakaan useampi kuin yksi,
niin tekee tämä sen kaikkien edestä. Mutta täällä on muita saman
kaltaisia ja ikäisiä tyttöraukkoja, jotka heitetään yleiseen hautaan,
ja sydäntäni vihlasee, kun kuulen kuinka heidän ruumiinsa putoavat
maan poveen, eikä kukaan välitä heistä sen jälkeen, kun henki on
heistä lähtenyt. Meidän ammattimme ei ole aina miellyttävä, varsinkin
jos sattuu olemaan jonkun verran sydäntä rinnassa. -- Mutta ettehän
tietenkään ole tullut tänne kuulemaan minun lörpötyksiäni, vaan
katselemaan neiti Gautier'in hautaa. Kas tässä se on. Voinko palvella
teitä jossakin muussa?

-- Tiedättekö ehkä Armand Duvalin osoitteen? kysyin minä.

-- Kyllä, hän asuu ...kadun varrella numero ...ssa, sieltä ainakin
noudan maksun kukista.

-- Kiitos ystäväni.

Heitin viimeisen silmäyksen kukkaishaudalle ja poistuin sitten
surullisin mielin.

-- Herra haluaa tavata herra Duvalia? virkkoi puutarhuri, joka asteli
vieressäni.

-- Niin, vastasin minä.

-- Mutta olen miltei varma siitä, että hän ei ole vielä palannut,
muuten olisin jo nähnyt hänet täällä.

-- Olette siis varma siitä, että hän ei ole unohtanut Margueritea?

-- En ole siitä ainoastaan varma, vaan voisinpa vaikka lyödä vetoa,
että hän tahtoo muuttaa hänet toiseen hautaan ainoastaan saadakseen
jälleen nähdä hänet.

-- Kuinka niin?

-- Ensimäiset sanat, jotka hän hautuumaalle tultuaan minulle lausui,
olivat: "Mitä minun olisi tehtävä, että saisin vielä kerran nähdä
hänet?" Se ei kuitenkaan käy päinsä muuten kuin että muutetaan
hautaa, ja minä neuvoin mitenkä hänen oli meneteltävä saadakseen
siihen luvan. Sillä, niinkuin tiedätte, täytyy tuntea kuolleet,
ennenkuin niitä voi siirtää haudasta toiseen, ja vain sukulaiset
voivat antaa luvan tällaiseen tarkastukseen, jonka täytyy tapahtua
poliisikomisarion läsnäollessa. Saadakseen tällaisen luvan matkusti
herra Duval neiti Gautier'in sisaren luo, ja palattuaan saapuu hän
luultavasti ensi työkseen tänne meidän luoksemme.

Olimme nyt saapuneet hautuumaan portille, kiitin vielä kerran
puutarhuria, pistin muutamia kolikoita hänen käteensä ja läksin
etsimään paikkaa, jonka osoitteen hän oli minulle antanut.

Armand ei ollut vielä palannut.

Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortilleni ja pyysin häntä käymään
luonani heti palattuaan, tahi ilmoittamaan minulle missä saisin häntä
tavata.

Varhain seuraavana aamuna sain herra Duvalilta kirjeen, missä hän
ilmoitti saapumisestaan ja pyysi minua tulemaan luokseen, sillä hän
oli niin lopen väsynyt, että hänen oli mahdoton lähteä ulos.



KUUDES LUKU.


Tapasin Armand'in vuoteessa. Hän ojensi minulle polttavan kätensä.

-- Teillä on kuumetta.

-- Ei se ole vaarallista, hieman väsymystä nopean matkan jälkeen.

-- Te tulette Margueriten sisaren luota.

-- Niin, kuka on Teille sen sanonut?

-- Tiedän sen, ja Te olette saanut sen mitä tahdoitte?

-- Niin, vielä kerran; mutta kuka on kertonut Teille matkastani ja
sen tarkoituksesta?

-- Hautuumaan puutarhuri.

-- Oletteko nähnyt haudan?

Uskalsin tuskin vastata, sillä ääni, joka tuon kysymyksen teki,
todisti vielä siksi suurta mielenliikutusta, ja joka kerta, kun hänen
ajatuksensa tahi puhe kääntyi tuohon tuskalliseen aiheeseen, puhkesi
tuo liikutus hänessä valloilleen.

Tyydyin sentähden vain nyökkäämään päälläni.

-- Hän hoitaa sitä hyvin, sanoi Armand. Ja kaksi isoa kyyneltä
vierähti hänen kalpeille poskilleen. Hän käänsi pois kasvonsa
salatakseen ne, minä en ollut huomaavinani niitä, vaan muutin
puheenaihetta.

-- Siitä on nyt kulunut kolme viikkoa, kun Te matkustitte.

Armand kohotti käden otsalleen ja vastasi:

-- Niin, tasan kolme viikkoa.

-- Olipa se pitkäaikainen matka!

-- Oh, en matkustanut koko aikaa, mutta minä olin sairaana
neljätoista päivää, muuten olisin palannut jo aikoja sitten. Mutta
heti kun saavuin sinne sain kuumetta ja olin pakoitettu pysymään
sisällä.

-- Ja Te läksitte paluumatkalle olematta täysin parantunut.

-- Jos olisin jäänyt sinne vielä kahdeksaksi päiväksi niin olisin
kuollut.

-- Mutta kun nyt olette taas täällä, täytyy Teidän hoitaa itseänne;
ystävänne tulevat katsomaan Teitä. Jos sallitte, olen minä ennen
kaikkea tekevä sen.

-- Kahden tunnin kuluttua nousen pystyyn.

-- Kuinka varomatonta!

-- Se on välttämätöntä.

-- Mikä sitten on niin tärkeätä?

-- Minun täytyy mennä poliisikomisaarion luo.

-- Miksi ei luovuttaa tuota tehtävää jollekulle toiselle, koska se
voi tehdä Teidät vieläkin sairaammaksi?

-- Se yksin pystyy minut parantamaan. Minun täytyy saada nähdä hänet.
Sen jälkeen kun olin saanut tiedon hänen kuolemastaan, ja ennen
kaikkea kun olin nähnyt hänen hautansa, en ole enää voinut nukkua. En
kuvitella mielessäni, että tuo nainen, jonka jätin tänne niin nuorena
ja kauniina, on nyt kuollut. Minun täytyy saada nähdä mitä Jumala on
tehnyt tuosta olennosta, jota rakastin niin suuresti. Ehkä inho siitä
mitä saan nähdä, auttaa karkoittamaan tuskan, jonka muisto aiheuttaa.
Ja Te seuraatte minua, eikö totta... ellei se ole Teistä kovin ikävää?

-- Mitä hänen sisarensa sanoi?

-- Ei mitään. Häntä näytti suuresti kummastuttavan se, että vieras
mies tahtoi ostaa Margueritelle hautapaikan ja hän allekirjoitti heti
esittämäni lupatodistuksen.

-- Luulen, että menettelisitte viisaimmin, jos jättäisitte siirron
siksi kunnes olette täydelleen parantunut.

-- Oh, rauhoittukaa, minä olen luja. Luulen muuten, että tulisin
hulluksi, ellen mahdollisimman pian panisi toimeen päätöstäni, jonka
toteuttaminen on tuskalleni välttämätöntä. Vakuutan Teille, etten voi
rauhoittua ennenkuin olen nähnyt Margueriten. Ehkä siihen on syynä
polttava kuume, unettomat yöt ja kuumehoureet, mutta kävi miten kävi,
minun täytyy saada nähdä hänet.

-- Ymmärrän Teidät, vastasin minä, -- ja olen kokonaan
käytettävissänne. Oletteko tavannut Julie Duprat'a?

-- Kyllä. Kävin hänen luonaan samana päivänä kuin ensi kerran saavuin
tänne.

-- Antoiko hän Teille Margueriten paperit?

-- Ne ovat täällä.

Armand otti esille päänalusensa alta paperikäärön, mutta asetti sen
heti jälleen sinne takaisin.

-- Osaan ulkoa näiden paperien sisällön, sanoi hän. -- Kolmen viikon
aikana olen joka päivä lukenut ne kymmeniä kertoja lävitse. Te saatte
myöskin lukea ne, mutta myöhemmin, kun olen siksi tyyntynyt, että
voin sallia Teidän käsittää, minkä sydämen, minkä rakkauden tuo
tunnustus itsessään kätkee. Tällä hetkellä rohkenen pyytää Teiltä
erästä palvelusta.

-- Mitä sitten?

-- Vaununnehan odottavat alhaalla kadulla?

-- Niin.

-- Hyvä. Tahdotteko ottaa passini, mennä postikonttoriin ja
tiedustella "poste restante" -osastosta, onko minulle saapunut
kirjettä? Isäni ja sisareni oli määrä kirjoittaa minulle tänne
Parisiin, mutta minä läksin matkalle niin nopeasti, etten ennättänyt
käydä postikonttorissa tiedustelemassa. Palattuanne ryhdymme yhdessä
valmistamaan poliisikomisariota huomiseen toimitukseen.

Armand antoi minulle passinsa ja minä ajoin postikonttoriin.

Siellä oli kaksi Duval nimelle osoitettua kirjettä, otin ne ja ajoin
takaisin.

Kun palasin Armandin luo, tapasin hänet puettuna ja valmiina
lähtemään ulos.

-- Kiitos, sanoi hän ja otti kirjeet. -- Aivan oikein ne ovat
isältäni ja sisareltani. He eivät tietenkään ole ymmärtäneet
vaitioloani.

Hän avasi kirjeet, mutta pikemmin arvasi kuin luki niiden
sisällyksen, hetkisen kuluttua käänsi hän ne kokoon.

-- Lähtekäämme, sanoi hän, -- vastaan niihin huomenna.

Menimme poliisikomisaarion luo ja Armand antoi Margueriten
sisaren allekirjoittaman lupatodistuksen, jota vastaan hän sai
hautuumaan vartijalle osoitetun tiedonannon. Sovittiin, että siirto
toimitettaisiin seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, että
minä saapuisin tuntia aikaisemmin noutamaan Armand'ia ja että me
läksisimme yhdessä hautuumaalle.

Olin todella utelias olemaan mukana tuossa tilaisuudessa, ja
tunnustan, etten sinä yönä juuri silmiäni ummistanut. Ja mikäli
saatoin päätellä, mahtoi yö tuntua Armandista sangen pitkältä.

Kun seuraavana aamuna kello yhdeksän saavuin hänen luokseen, oli hän
kamalan kalpea, mutta näytti muuten rauhalliselta.

Hän hymyili ja ojensi minulle kätensä.

Kynttilät olivat palaneet loppuun, ja ennen lähtöämme pani Armand
taskuunsa paksun kirjeen, joka oli osoitettu hänen isälleen ja
sisälsi luultavasti kuvauksen yön vaikutelmista.

Puolen tunnin kuluttua saavuimme me Montmartrelle.

Poliisikomisaario odotti jo meitä, aloimme verkkaan astella sinnepäin
missä Margueriten hauta sijaitsi, komisaario kulki edellä, Armand ja
minä tulimme muutamia askeleita jälempänä.

Tuon tuostakin tunsin toverini käsivarren vavahtavan, ikäänkuin
äkillinen väristys olisi käynyt läpi hänen ruumiinsa. Katsoin
silloin häneen, hän ymmärsi katseeni ja hymyili, mutta sitten hänen
asunnostaan lähdettyämme emme olleet vaihtaneet sanaakaan keskenämme.

Hiukan ennen kadulle saapumistamme pysähtyi Armand pyyhkiäkseen
otsallaan olevat suuret hikikarpalot.

Käytin tilaisuutta hyväkseni hengähtääkseni, sillä sydämeni oli aivan
ruuvipenkkiin puristettu.

Kun me saavuimme haudalle oli puutarhuri jo korjannut pois kaikki
kukkaruukut ja rauta-aitauksen ja kaksi miestä kuokki par'aikaa maata.

Armand nojautui erästä puuta vasten ja katseli.

Äkkiä iski toinen kuokista kiveen. Armand hätkähti ikäänkuin hän
olisi saanut sähköiskun, ja hän puristi niin voimakkaasti kättäni,
että se teki kipeätä.

Toinen haudankaivajista tarttui nyt suureen lapioon, ja ennen
pitkää oli hauta luotu auki. Olin varuillani Armandin suhteen,
sillä pelkäsin joka hetki, että hänen äärimmilleen jännittyneet
tunteensa voittaisivat hänet. Mutta hän seurasi yhä toimitusta
suurin, tuijottavin silmin, poskien ja huulien hiljaisen vavistuksen
osoittaessa, että hän oli ankaran mielenliikutuksen vallassa.

Mitä minuun tulee, voin sanoa ainoastaan, että kaduin tuloani.

Kun ruumisarkku oli kokonaan paljastettu, sanoi komisario
haudankaivajille:

-- Aukaiskaa se.

Miehet tottelivat aivan kuin olisi ollut kysymys maailman
yksinkertaisimmasta asiasta.

Arkku oli tammesta, ja miehet alkoivat irroittaa kantta. Maan kosteus
oli ruostuttanut ruuvit, niin että oli sangen vaikea irroittaa
kantta. Epämiellyttävä löyhkä levisi arkusta huolimatta sinne
asetetuista hyvänhajuisista yrteistä.

-- Jumalani, oi, Jumalani! sopersi Armand kalveten yhä entisestään.

Haudankaivajatkin peräytyivät. Avara, valkoinen kääreliina peitti
koko ruumiin, paljastaen epämääräisesti sen piirteet. Liinan toinen
pää oli miltei kokonaan matojen syömä, niin että kuolleen toinen
jalka näkyi.

Tunsin itseni miltei sairaaksi, mutta komisaario sanoi:

-- Joutukaa!

Toinen miehistä tarttui silloin kääreliinaan ja veti sitä syrjään
niin että Margueriten kasvot paljastuivat.

Ne olivat kammottavan näköiset.

Silmien sijasta oli vain kaksi kuoppaa, huulet olivat kadonneet ja
valkoiset hampaat olivat tiukasti yhteen puristetut. Pitkät mustat
hiukset olivat tarttuneet kiinni ohimoihin ja peittivät osittain
tyhjiä, vihreitä poskia ja kuitenkin saatoin noissa piirteissä tuntea
nuo valkoiset, rusoittavat ja iloiset kasvot, jotka niin usein olin
nähnyt.

Voimatta kääntää katsettaan kuolleen kasvoista, oli Armand vienyt
nenäliinan suuhunsa ja puri sitä.

Minä puolestani voin todella pahoin, ja kaikki mitä saatoin tehdä,
oli siinä, että avasin hajusuolaa sisältävän pullon, jonka olin
varovaisuuden vuoksi ottanut mukaani, ja hengitin siitä syvään.

Samassa kuulin komisaarion kysyvän herra Duvalilta:

-- Tunnetteko hänet?

-- Kyllä, vastasi nuori mies kumeasti.

-- Sulkekaa kirstu ja viekää se pois, sanoi komisaario.

Haudankaivajat laskivat liinan jälleen kuolleen kasvoille, sulkivat
arkun ja kantoivat sen pois.

Armand ei liikkunut paikaltaan. Hänen silmänsä olivat kuin
kiinninaulatut tyhjään hautaan, ja hän oli yhtä kalpea kuin äsken
näkemämme ruumis... Hän seisoi siinä kuin kivettyneenä.

Menin komisaarion luo ja kysyin osoittaen Armand'ia:

-- Onko tuon herran läsnäolo vielä välttämätöntä?

-- Ei, vastasi hän, -- ja kehoitan teitä viemään hänet heti pois,
sillä hän näkyy olevan sairas.

-- Tulkaa, sanoin silloin Armand'ille ja tartuin hänen käsivarteensa.

-- Mistä on kysymys? sanoi hän ja katsoi minuun aivan kuin hän ei
olisi tuntenut minua.

-- Se on jo tapahtunut, sanoin minä, Teidän täytyy nyt lähteä täältä,
ystäväni, Te olette kalpea ja palelette, nämä mielenliikutukset
vievät Teiltä hengen.

-- Olette oikeassa, lähtekäämme, vastasi hän koneellisesti,
liikkumatta kuitenkaan paikaltaan.

Tartuin häntä käsivarteen ja vedin hänet mukaani. Hän antoi kulettaa
itseään kuin lapsi, mumisten vain silloin tällöin.

-- Näittekö noita silmiä? Ja hän kääntyi ympäri ikäänkuin tuo näky
olisi kutsunut häntä takaisin.

Hänen askeleensa kävivät kuitenkin yhä epävarmemmiksi ja
horjuvammiksi, hänen hampaansa kalisivat, hänen kätensä olivat
jääkylmät ja koko hänen ruumiinsa joutui voimakkaan hermoväristyksen
valtaan.

Kun puhuin hänelle ei hän vastannut. Hän antoi vain kulettaa itseään
kuin lapsi.

Hautuumaan portilta saimme onneksi vaunut. Armand oli tuskin
ennättänyt nousta niihin kun hän sai todellisen hermokohtauksen,
jonka aikana hän, peläten minun käyvän levottomaksi, puristi kättäni
ja mumisi:

-- Ei se ole mitään, ei se ole mitään, tahtoisin vaan itkeä.

Ja nyyhkytykset vapistuttivat hänen rintaansa, veri tunkeutui
silmiin, mutta kyyneleet eivät päässeet esille.

Annoin hänen hengittää pullosta, joka oli minua itseänikin auttanut,
ja kun me saavuimme hänen asuntoonsa oli hän hiukan parempi.
Palvelijan avulla sain hänet vuoteeseen, annoin sytyttää suuren
takkavalkean hänen huoneeseensa, riensin sitten lääkärin luo ja
kerroin hänelle mitä oli tapahtunut.

Hän seurasi minua Armand'in luo. Potilas oli nyt aivan purppuran
punainen, houraili ja sopersi katkonaisia sanoja. Ainoastaan sanan
Marguerite saattoi toisinaan selvästi kuulla.

-- No niin? kysyin lääkäriltä sitten, kun hän, oli tutkinut potilaan.

-- Hänellä ei ole enempää eikä vähempää kuin aivokuume, onneksi,
sillä luulen, Jumala suokoon minulle anteeksi, että hän muuten olisi
menettänyt järkensä. Nyt on ruumiillinen tauti tappava henkisen, ja
kuukauden kuluttua on hän parantunut molemmista.



SEITSEMÄS LUKU.


Neljätoista päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen oli Armand jo
parantumassa, ja meistä oli tullut uskolliset ystävät. Koko hänen
sairautensa aikana olin tuskin kertaakaan jättänyt hänen huonettaan.

Kevät oli tuhlaillut kukkiaan, lehtiään, lintujaan, laulujaan, ja
ystäväni huoneen ikkuna antoi puutarhaan päin, jonka terveelliset
tuoksut kohosivat hänen sieramiinsa.

Lääkäri oli sallinut hänen nousta vuoteeltaan, ja me istuimme usein
yhdessä ja puhelimme avonaisen ikkunan ääressä lämpimässä auringon
paisteessa.

Kartoin tarkoin mainitsemasta mitään Margueritesta, koska pelkäsin
aina, että tuo nimi herättäisi sairaassa surullisia ajatuksia.

Mutta Armandia näytti huvittavan keskustella hänestä, ei niinkuin
ennen kyyneleet silmissä, vaan hymyilevin huulin.

Olin pannut merkille, että hänen viimeisen käyntinsä jälkeen
hautuumaalla, ei Margueriten kuolema enää vaikuttanut häneen niin
kuin ennen. Saavuttamansa varmuus oli tuottanut hänelle jonkinlaista
lohdutusta, ja karkoittaakseen mielestään synkät kuvat, jotka
usein pyrkivät esille, syventyi hän onnellisiin muistoihin, jotka
liittyivät hänen ja Margueriten välillä olleisiin suhteisiin.

Hän oli aina itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta hänen omaisilleen
vaarallisesta taudistaan, niin että hänen isällään ei ollut siitä
aavistustakaan.

Eräänä iltana istuimme tavallista kauemmin ikkunan ääressä. Ilma
oli suloinen ja auringonlasku hurmaava. Vaikka olimmekin Parisissa,
näytti ympäröivä vehreys kokonaan eroittavan meidät maailmasta, eikä
vaunujen kolina päässyt nimeksikään keskusteluamme häiritsemään.

-- Oli jokseenkin sama aika vuodesta ja samanlainen ilta, kun
tutustuin Margueriteen, sanoi Armand enemmän kuunnellen omia
ajatuksiaan kuin minun sanojani.

En vastannut.

Silloin kääntyi hän puoleeni ja sanoi:

-- Minun täytyy joka tapauksessa kertoa sinulle tämä tarina, voit
kirjoittaa siitä kirjan, jota ei kylläkään uskota, mutta jonka
kirjoittaminen voi tarjota mielenkiintoa.

-- Voit kertoa sen sitten myöhemmin, ystäväni, vastasin minä, -- sinä
et ole vielä täysin terve.

-- Ilta on lämmin, minulla ei ole kuumetta eikä meillä ole mitään
tehtävää, tahdon siis kertoa sinulle kaikki.

-- Jos välttämättä niin tahdot, niin olkoon menneeksi.

-- Tarina on perin yksinkertainen, sanoi hän, -- ja minä kerron
sen siinä järjestyksessä kuin tapaukset toisiaan seurasivat. Jos
myöhemmin aijot käyttää kertomustani hyväksesi, on sinulla täysi
vapaus esittää se mielesi mukaisesti.

Esitän tässä hänen kertomuksensa, muuttamatta tuskin sanaakaan tässä
liikuttavassa tarinassa:

-- Niin, alkoi Armand, nojaten päänsä nojatuolinsa selkämystään, --
niin, oli samanlainen ilta kuin nytkin. Olin viettänyt päivän maalla
ystäväni Gaston B...n seurassa. Palasimme illalla Parisiin, ja kun
emme tietäneet mitä tekisimme, päätimme mennä teatteriin.

-- Eräällä väliajalla näimme käytävässä pitkän, solakan tytön, jota
ystäväni tervehti.

-- Kuka hän oli, jota tervehdit? kysyin minä.

-- Marguerite Gautier, vastasi hän.

-- Hän näytti kovin muuttuneelta, sillä en tuntenut häntä, sanoin minä
mielenliikutuksen valtaamana, jonka kohta käsität.

-- Hän on ollut sairas, tyttöparalla ei kai ole enää pitkälti
elonaikaa.

-- Tiedä, ystäväni, että kaksi vuotta aikaisemmin teki tuo tyttö
minuun syvän vaikutuksen joka kerta, kun hänet näin.

Tietämättäni miksi, kalpenin ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä.
Muuan ystävistäni, joka harrastaa salaisia tieteitä nimittäisi sitä
sielujensukulaisuudeksi, mutta minä luulen aivan yksinkertaisesti,
että oli ennakolta määrätty, että rakastuisin Margueriteen, ja että
tunsin siitä esimakua.

Näin hänet ensi kerran pörssitorilla. Avonainen vaunu pysähtyi ja
eräs valkopukuinen nainen astui siitä alas. Hänen tulonsa nostatti
muotikaupassa ihailun sorinan. Minä puolestani jäin kuin kiinni
naulittuna seisomaan paikalleni kunnes hän palasi kaupasta. En
tietänyt kuka tuo nainen oli, enkä luullut saavani nähdä häntä
toistamiseen.

Hänellä oli yllään hieno, valkoinen, rikaskoristeinen musliinipuku,
nelikulmainen indialainen saali, jonka kulmat olivat kullalla
ja silkkikukilla kirjaillut, italialainen olkihattu ja paksun
kultaketjun kaltainen rannerengas, jollainen oli muodissa siihen
aikaan.

Hän tuli ulos muotikaupasta, astui vaunuihinsa ja ajoi tiehensä.

Muuan muotikaupan palvelijoista tuli ovelle katsomaan hienon
liiketuttavan vaunuja. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan
kuka tuo nainen oli.

-- Hän oli neiti Marguerite Gautier, vastasi hän.

En uskaltanut kysyä hänen osoitettaan, vaan poistuin.

En voinut karkoittaa tuota näkyä mielestäni, vaan etsin kaikkialta
tuota valkopukuista, kuninkaallisen kaunista naista.

Joku päivä myöhemmin oli Ooppera Comique'ssa suuri näytäntö. Menin
sinne. Ensimäinen, jonka näin näyttämön luona olevassa aitiossa oli
-- Marguerite Gautier.

Nuori mies, joka oli seurassani tunsi niinikään hänet, sillä
mainittuaan hänen nimensä, sanoi hän:

-- Katsoppas tuota kaunista tyttöä.

Samassa käänsi Marguerite kiikarinsa meihin päin, hän huomasi
ystäväni, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan luokseen.

-- Minä käyn häntä tervehtimässä, sanoi ystäväni, -- mutta minä
palaan tuossa paikassa.

En voinut olla sanomatta:

-- Kuinka onnellinen te olette.

-- Miksi niin?

-- Kun saatte käydä tervehtimässä tuota naista.

-- Oletteko ehkä rakastunut häneen?

-- En, vastasin minä punastuen, sillä en todellakaan tietänyt kuinka
laitani oli. -- Mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen.

-- Tulkaa kanssani, minä esitän teidät hänelle.

-- Kysykää häneltä ensin salliiko hän sen.

-- Mitä vielä, häntä ei tarvitse kainostella, tulkaa vaan.

Minuun koski kun hän puhui noin. Vapisin ajatellessani, että saisin
varmuuden siitä, että Marguerite ei ansainnut sitä mitä tunsin häntä
kohtaan. Pelkäsin että tuo nainen, jonka tähden olisin tahtonut
kärsiä paljon, liian pian antautuisi, ja liian pian lahjoittaisi
minulle rakkautensa, jonka olisin tahtanut ansaita pitkän odotuksen
tahi suuren uhrauksen jälkeen.

Jos minulle olisi sanottu: "Te omistatte tuon naisen tänä iltana,
mutta kuolette aamulla", niin olisin sanonut: olkoon menneeksi. Mutta
jos olisi sanottu: "Maksakaa kymmenen louisd'orsia, ja teistä on
tuleva hänen rakastajansa", niin olisin kieltäytynyt ja itkenyt kuin
lapsi, joka näkee yöllä uneksimansa linnan katoavan herätessään.

Tahdoin kuitenkin tutustua häneen, se oli ainoa keino saada tietää,
mitä minun tuli hänestä ajatella.

Sanoin siis ystävälleni haluavani, että hän pyytäisi neiti Gautier'in
suostumusta esittelyyn.

Harhailin sillä aikaa käytävissä, ajatellen kohta pääseväni hänen
luokseen, ja miettien miten kohdata hänen katseensa. Mietin etukäteen
mitä hänelle sanoisin.

Kuinka äärettömän lapsellista rakkaus sentään voi olla!

Hetkisen kuluttua palasi ystäväni.

-- Hän odottaa meitä, sanoi hän.

-- Onko hän yksin? kysyin minä.

-- Eräs toinen nainen on hänen kanssaan.

-- Mutta ei herroja?

-- Ei.

-- Menkäämme.

Ystäväni kääntyi ulko-ovea kohti.

-- Mitä nyt? Ei sitä tiedä, sanoin minä.

-- Hän pyysi minua ostamaan makeisia.

Menimme erääseen kauppaan, ja minä olisin tahtonut ostaa pussiin koko
liikkeen. Mutta ystäväni pyysi vain:

-- Naula sokeroituja viinirypäleitä.

-- Tiedättekö, pitääkö hän niistä?

-- Hän ei koskaan syö muita makeisia, se on tunnettu asia.

-- Tiedättekö, jatkoi hän tultuamme ulos, mikä nainen tuo on, jonka
teille esitän? Älkää kuvitelko, että hän on mikään herttuatar, ei,
hän on yksinkertaisesti langennut nainen, ystäväni. Älkää siis
kainostelko, vaan puhukaa mitä tahansa.

-- Hyvä, hyvä, sopersin minä ja seurasin häntä, sanoen itsekseni,
että intohimoni nyt parantuisi.

Kun me astuimme aitioon nauroi Marguerite kohti kurkkuaan. Olisin
toivonut hänen sen sijaan olevan surullisen.

Ystäväni esitti minut.

Marguerite taivutti hiukan päätään ja sanoi:

-- Entä makeiset?

-- Kas tässä.

Ottaessaan ne, katsahti Marguerite minuun.

Minä loin silmäni alas ja punastuin.

Hän kumartui ystävättärensä puoleen, kuiskasi jotakin hänen
korvaansa, jonka jälkeen molemmat purskahtivat nauruun.

Kävin yhä enemmän hämilleni, sillä olin epäilemättä aiheuttanut tuon
naurukohtauksen.

Näihin aikoihin oli minulla rakastajattarena muuan pieni, sangen
hellä ja sangen herkkämielinen porvarirouva, jonka tunteellisuus ja
surumieliset kirjeet herättivät minussa usein naurua. Siitä mitä
nyt tunsin, ymmärsin kuinka väärin olin tuolle rouvalle tehnyt; ja
viiden minuutin kuluttua rakastin Margueritea niin paljon kuin ikinä
rakastaa saatoin.

Marguerite söi makeisiaan välittämättä minusta sen enempää.

Ystäväni ei tahtonut kuitenkaan jättää minua tähän naurettavaan
asemaan.

-- Marguerite, teidän ei pidä ihmetellä, ettei herra Duval sano
mitään, sillä te olette saattanut hänen päänsä niin pyörälle, ettei
hän tiedä mitä sanoa.

-- Luulen pikemmin, että tämä herra on seurannut teitä tänne siksi,
että teistä oli ikävä tulla yksin.

-- Jos asia olisi siten, niin en olisi kehoittanut Ernstiä pyytämään
Teiltä lupaa esittelyyni, sanoin minä nyt.

-- Oh, se on vaan tekosyy teiltä.

Vaikka ei olisikaan paljoa ollut tekemisissä Margueriten kaltaisten
tyttöjen kanssa, niin tietää kuitenkin kuinka mielellään he tahtovat
olla sukkelia ja kiusata niitä, joita he näkevät ensi kerran. Se on
epäilemättä hyvitystä niistä nöyryytyksistä, joiden alaisiksi he ovat
pakoitetut joutumaan niiden puolelta, joita he näkevät joka päivä.

Vastatakseen heille täytyy omata jonkunmoisen heidän maailmalleen
ominaisen tottumuksen, jota tottumusta minulla ei ollut. Ja
sitäpaitsi teki se käsitys, jonka olin itselleni Margueritesta
muodostanut, hänen pilansa vielä kiusallisemmaksi. En ollut millekään
välinpitämätön tuossa naisessa. Sentähden nousin heti ylös ja sanoin
värisevällä äänellä:

-- Jos Teillä on minusta sellainen ajatus, hyvä neiti, niin ei
minulla ole muuta neuvoksi kuin pyytää anteeksi tungettelevaisuuteni
ja jättää Teidät hyvästi, vakuuttaen, että tämä ei ole tapahtuva
toista kertaa.

Kumarsin ja läksin.

Tuskin olin ennättänyt sulkea oven, kun jälleen kuulin
naurunremahduksen. Olisin mielelläni tahtonut, että maa olisi niellyt
minut sisäänsä.

Palasin paikalleni. Juuri ennen esiripun aukeamista palasi Ernst
luokseni.

-- Kuinka te käyttäydyittekään! sanoi hän istuutuen; -- he luulivat,
että te olitte hullu.

-- Mitä Marguerite sanoi sen jälkeen, kun olin poistunut?

-- Hän nauroi ja vakuutti, että hän ei ollut koskaan nähnyt mitään
niin hullua. Kuitenkaan ei teidän pidä luulla, että olette menettänyt
pelin. Mutta älkää suoko tuollaisille tytöille sitä kunniaa, että
otatte heidät vakavalta kannalta. He eivät ymmärrä mitään hienoudesta
ja kohteliaisuudesta; he muistuttavat koiria, joiden päälle
pirskoitetaan hajuvettä ja jotka mielestään löyhkäävät siitä niin
pahalle, että he kernaammin kieriskelevät katuojissa.

-- Mutta mitä se joka tapauksessa merkitsee? sanoin minä koettaen
puhua välinpitämättömällä äänellä. -- Minä en koskaan enää näe tuota
naista, ja jos pidin hänestä ennenkuin tunsin hänet, on asianlaita
aivan toinen nyt, kun tunnen hänet.

-- Joutavia. En epäile, että jonakin päivänä saan nähdä teidät
jälleen hänen aitiossaan ja kuulla puhuttavan, että te joudutte
perikatoon hänen tähtensä. Ja te olette aivan oikeassa, hän on
huonosti kasvatettu, mutta hurmaava rakastajatar joka tapauksessa.

Onneksi kohosi esirippu samassa ja ystäväni vaikeni.

En olisi voinut sanoa mitä esitettiin, muistan vain, että minä tuon
tuostakin kohotin katseeni Margueriten aitioon, jonka niin äkkiä olin
jättänyt ja jonne nyt miltei joka minuutti saapui uusi kävijä.

Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin lakannut ajattelemasta
Margueritea. Mutta minä jouduin toisen tunteen valtaan. Tuntui siltä
kuin minun olisi täytynyt koettaa unohtaa hänen epäkohteliaisuutensa
ja oman naurettavan käytökseni, ja minä päätin, että vaikka minun
täytyisi luopua kaikesta siitä mitä omistin, niin koetan sittenkin
päästä tuon tytön omistajaksi ja täydellä oikeudella anastaa paikan,
josta niin äkkiä olin luopunut.

Ennenkuin esitys oli loppunut, läksivät Marguerite ja hänen
ystävättärensä aitiosta.

Ja minä, minä jätin myöskin paikkani.

-- Lähdettekö jo? kysyi ystäväni.

-- Kyllä.

-- Miksi niin?

Samassa hän huomasi, että aitio oli tyhjä.

-- Niin, menkää, menkää, onnea vaan, tahi oikeammin, parempaa onnea.

Päästyäni ulos, kuulin portaissa ääntä ja hameitten kahinaa.
Vetäydyin syrjään ja näin lymypaikastani kuinka kaksi naista meni
ohitseni kahden nuoren herran saattamana.

Pilarikäytävässä teatterin ulkopuolella odotti heitä pienikasvuinen
palvelija.

-- Sanokaa kuskille, että hän odottaa kahvila Anglais'n edessä,
menemme sinne jalkaisin, sanoi Marguerite.

Kun minä hiukan sen jälkeen harhailin kadulla, näin Margueriten
seisovan tuon kahvilan suuren huoneen ikkunan luona ja nyppivän
kamelian toisensa jälkeen rikki kädessä olevasta vihostaan.

Toinen nuorista herroista kumartui hänen olkansa yli ja puhui
kuiskaten hänelle.

Menin Maison d'Oriin, joka on vastapäätä Anglais'ta ja asetuin
istumaan niin, että saatoin nähdä kysymyksessä olevan ikkunan.

Kello yksi yöllä nousi Marguerite ystävineen vaunuihinsa.

Minä otin ajurin ja seurasin heitä.

Vaunut pysähtyivät d'Antin kadun 9:ssä.

Marguerite astui alas ja läksi yksin kotiinsa.

Se oli epäilemättä sattuma, mutta sattuma, joka teki minut
sanomattoman onnelliseksi.

Sen jälkeen näin Margueriten usein teatterissa ja
Champs-Elysées'ella. Hän oli aina yhtä iloinen ja minä yhtä
liikutettu.

Kuitenkin kului neljätoista päivää, jolloin en nähnyt häntä missään.
Tavattuani Gastonin kysyin häneltä Margueritea.

-- Tyttöparka on kovin sairas, vastasi hän.

-- Mikä hänellä on?

-- Keuhkotauti, ja kun elämä, jota hän on viettänyt, ei suinkaan ole
ollut omiaan häntä parantamaan, on hän nyt vuoteen omana ja kuoleman
kielissä.

Kuinka sydän voi sentään olla kummallinen! Tuo uutinen teki minut
miltei iloiseksi.

Joka päivä kävin tiedustelemassa sairaan vointia, mutta ilmoittamatta
kuka olin. Sain tietää, että hän parani ja matkusti kylpypaikkaan.

Aika kului kuitenkin ja vaikutus, joskaan ei muisto, tuntui
vähitellen haihtuvan. Matkustin pois; uudet suhteet, tavat, työ
karkoittivat ajatukseni Margueritesta, ja ajatellessani toisinaan
tätä ensimäistä seikkailuani, en voinut havaita sitä muuksi kuin
nuoruusajan intohimoksi, jolle jälestäpäin nauretaan.

Muuten ei ollut lainkaan vaikea voittaa tuota muistoa, sillä en ollut
nähnyt Margueritea sen jälkeen, kun hän oli matkustanut, ja kun
hän, kuten äsken sanoin, meni ohitseni teatterikäytävässä, en enää
tuntenut häntä.

Hän oli kylläkin hunnutettu.

Mutta vaikka hän kaksi vuotta sitten olisi ollut vielä enemmän
hunnutettu, ei minun silloin olisi tarvinnut nähdä häntä, tunteakseni
hänet; silloin olisin aavistanut hänet.

Se ei kuitenkaan estänyt sydäntäni kiivaasti sykkimästä, saatuani
tietää, että se oli hän. Ja nuo kaksi vuotta, joiden aikana en ollut
nähnyt häntä, samoinkuin eron aiheuttama mielentilani, haihtuivat
kuin usva hänen pelkän hameensa näkemisestä.



KAHDEKSAS LUKU.


-- Kuitenkin, jatkoi Armand, hetkisen vaitiolon jälkeen, huomasin
minä, että yhä vielä olin rakastunut, mutta tunsin itseni vahvemmaksi
kuin ennen, ja toivomukseni saada jälleen tavata Margueritea liittyi
myöskin halu osoittaa hänelle, että olin häntä voimakkaampi.

En kuitenkaan voinut jäädä pitemmäksi ajaksi käytävään, vaan palasin
jälleen paikalleni, heittäen nopean katseen saliin, nähdäkseni missä
aitiossa hän istui.

Hän oli aivan yksin permantoaitiossa. Kuten äsken sanoin oli hän
kovin muuttunut ja tuo välinpitämätön hymy oli kadonnut hänen
huuliltaan. Hän oli kärsinyt; hän kärsi yhä vieläkin. Vaikka oli jo
huhtikuu oli hän vielä talvipuvussa kokonaan käärittynä samettiin.

Katselin häntä niin kiihkeästi, että katseeni veti puoleensa hänen
katseensa.

Hän katsoi hetkisen minua, tarttui sitten kiikariinsa nähdäkseen
minut paremmin ja luultavasti luuli tuntevansa minut, voimatta
varmuudella sanoa kuka minä olin, sillä asettaessaan pois kiikaria
väreili hänen huulillaan hymy, tuo naisten viehättävä tervehdys,
ikäänkuin vastaukseksi tervehdykseen, jota hän näytti minulta
odottavan. Mutta, osoittaakseni, että olin voitolla ja olin unohtanut
silloin, kun hän muisti, en vastannut hänen hymyilyynsä.

Hän luuli silloin erehtyneensä ja käänsi pois päänsä.

Esirippu nousi. Mutta vaikka olenkin usein nähnyt Margueriten
teatterissa, en ole koskaan huomannut hänen välittävän vähääkään
siitä mitä esitettiin.

Mitä minuun tulee, huvitti kappale minua sangen vähän, ja ajatukseni
liikkuivat ainoastaan Margueritessa, vaikka en antanut hänen sitä
lainkaan huomata.

Näin hänen nyökkäävän naiselle, joka istui vastapäätä olevassa
aitiossa. Kun katsoin kuka hän oli, huomasin, että oli nainen, jonka
sangen hyvin tunsin.

Hän oli ennen ollut liehinainen, oli yrittänyt näyttelijättärenä,
mutta epäonnistunut, ja oli nyt, luottaen hienoihin tuttavuuksiinsa
Parisissa, antautunut liikealalle ja avannut muotiliikkeen.

Näin hänessä keinon päästä jälleen Margueriten tuttavuuteen ja
käytin sentähden hyväkseni tilaisuutta, kun hän katsoi minuun päin,
tervehtiäkseni häntä käsin ja silmin.

Niinkuin olin otaksunut niin tapahtuikin; hän kutsui minut aitioonsa.

Muotikauppiatar Prudence Duvernoy oli niitä nelikymmenvuotisia
naisia, joilta helposti voi saada tietää mitä halusi, varsinkin kun
se, minkä tahtoo tietää on niin yksinkertaista kuin se mitä aioin
häneltä kysyä.

Käytin hyväkseni tilaisuutta, jolloin hän jälleen alkoi silmäpelinsä
Margueriten kanssa, kysyäkseni häneltä:

-- Ketä te niin innokkaasti tarkastatte?

-- Marguerite Gautier'ta.

-- Tunnetteko hänet?

-- Kyllä, olen hänen muotikauppiattarensa, ja hän on naapurini.

-- Asutteko niin ollen d'Antin kadun varrella?

-- Kyllä, numero 7:ssä. Hänen pukuhuoneensa näkyy minun ikkunaani.

-- Kerrotaan, että hän on hurmaava nainen.

-- Ettekö tunne häntä?

-- En, mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen.

-- Tahdotteko, että kutsun hänet tänne aitiooni?

-- En, tahtoisin mieluummin, että esittäisitte hänet minulle...

-- Hänen luonaan?

-- Niin.

-- Se on vaikeampaa.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että häntä suojelee eräs vanha herttua, joka on äärettömän
mustasukkainen.

-- _Suojelee_ kuulostaa suloiselta.

-- Niin, suojelee, toisti Prudence. -- Tuon vanhan ukkoparan olisi
vaikea olla hänen rakastajansa.

Prudence kertoi nyt minulle kuinka Marguerite oli tutustunut
herttuaan Bagnéres'sa.

-- Hän on siis siitä syystä yksin täällä? sanoin minä.

-- Juuri niin.

-- Mutta kuka saattaa hänet kotiin.

-- Hän itse.

-- Herttua tulee siis noutamaan hänet?

-- Niin, vähän ajan kuluttua.

-- Ja te, kuka saattaa teidät kotiin?

-- Ei kukaan.

-- Saanko luvan tarjoutua.

-- Mutta tehän olette ystävänne seurassa, ellen erehdy.

-- Tarjoudumme molemmat.

-- Millainen on ystävänne?

-- Hän on kunnon poika, sangen miellyttävä, ja teidän tuttavuutenne
on ihastuttava häntä.

-- No niin, päättäkäämme siis, että me kaikki kolme lähdemme tämän
kappaleen päätyttyä; viimeisen tunnen hyvin.

-- Hyvä, menen valmistamaan ystävääni.

-- Tehkää niin.

-- Oh, sanoi Prudence juuri kun aioin poistua, -- katsokaa, nyt
saapui herttua Margueriten aitioon.

Katsoin sinnepäin.

Seitsenkymmenvuotias mies istuutui juuri Margueriten taakse ja ojensi
hänelle makeispussin, josta tyttö heti alkoi syödä. Sitten asetti hän
pussin aition reunustalle, ja viittasi Prudencelle ikäänkuin kysyen:

-- Haluatteko?

-- En, vastasi Prudence.

Marguerite otti pussin jälleen käteensä, kääntyi herttuan puoleen ja
alkoi puhella hänen kanssaan.

Kaikki nämä pikku seikat voivat tuntua lapsellisilta, mutta kaikki
mikä koskee Margueritea, on niin elävästi mielessäni, etten voi olla
niistä kertomatta.

Läksin siis valmistamaan Gastonia siihen mistä olin Prudencen kanssa
sopinut.

Hän hyväksyi ehdoitukseni ja me jätimme paikkamme lähteäksemme
Duvernoyn aitioon.

Olimme tuskin avanneet orkesteriin johtavan oven, kun olimme
pakoitetut pysähtymään laskeaksemme Margueriten ja herttuan
ohitsemme; he poistuivat teatterista.

Olisin antanut kymmenen vuotta elämästäni, jos olisin saanut olla
tuon vanhan, kelpo miehen sijalla.

Hän auttoi Margueriten avonaisiin vaunuihin, ja he katosivat pian
kahden upean hevosen vetäminä, joita herttua itse ohjasi.

Me läksimme Prudencen aitioon, ja kun kappale oli lopussa, läksimme
me ulos, otimme ajurin ja ajoimme Prudencen asuntoon.

Prudence pyysi meitä luoksensa katsomaan varastojaan, joista hän
näytti olevan erittäin ylpeä. Voit käsittää millä innostuksella otin
vastaan pyynnön.

Minusta tuntui kuin olisin vähitellen päässyt yhä lähemmäksi
Margueritea.

Johdatin heti puheen häneen.

-- Tuo vanha herttua on siis naapurittarenne luona, sanoin
Prudencelle.

-- Oh, ei. Marguerite on kyllä yksin.

-- Mutta silloinhan hänellä on kauhean ikävä, huomautti Gaston.

-- Olemme miltei aina yhdessä iltaisin, tahi sitten kutsuu hän minua,
kun hän palaa kotiin. Hän ei milloinkaan käy levolle ennen kello
kahta aamulla. Hän ei saa unta aikaisemmin.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että hän on keuhkotautinen ja hänellä on aina kuumetta.

-- Eikö hänellä ole ketään rakastajaa? kysyin minä.

-- Minä en ole koskaan nähnyt kenenkään jäävän hänen luokseen, kun
olen sieltä lähtenyt; mutta en voi mennä takuuseen, eikö joku ole
sen jälkeen sinne saapunut. Usein iltasin olen tavannut erään kreivi
N....n hänen luonaan, ja hän luulee valvovansa etujaan sillä, että
saapuu vieraisille kello yksitoista illalla ja lähettää hänelle
mahdollisimman paljon koruja ja jalokiviä. Mutta Marguerite ei voi
sietää häntä. Siinä hän tekee väärin, sillä kreivi on upporikas mies.
Minä olen turhaan kehoittanut häntä ja sanonut: "Rakas lapsi, hän on
juuri sopiva mies teille". Mutta hän, joka tavallisesti kuulee minua,
on kääntänyt selkänsä ja vastannut, että kreivi on aivan liian tyhmä.
Myönnän, että hän onkin tyhmä, mutta hän voisi antaa hänelle aseman,
kun tuo vanha herttua kuitenkin voi kuolla minä päivänä tahansa.
Vanhat miehet ovat itsekkäitä; ja herttuan sukulaiset moittivat häntä
alinomaa suhteestaan Margueriteen: kas siinä kaksi syytä, joiden
perustuksella ei Marguerite tule saamaan ropoakaan. Puhua hänelle
järkeä, mutta hän vastaa, että kyllä hän ehtii vielä ottaa kreivin,
kun herttua kuolee.

-- Elää niin kuin hän, jatkoi Prudence, -- ei ole aina hauskaa.
Se ei sopisi lainkaan minulle, vaan minä antaisin hyvinkin pian
potkun tuolle vanhalle miehelle. Hän on ikävystyttävä, tuo ukko; hän
nimittää Margueriteä tyttärekseen ja huolehtii hänestä kuin lapsesta,
ja hän riippuu aina hänen kantapäillään. Olen varma siitä, että joku
herttuan palvelijoista par'aikaa harhailee kadulla pitämässä silmällä
kuka tulee ulos ja ennen kaikkea kuka menee sisälle Margueriten
asuntoon!

-- Oh, Marguerite parka, sanoi Gaston, istahtaen pianon ääreen ja
soittaen valssia, -- sitä en ole tiennyt. Mutta olen pannut merkille,
että hän on jo jonkun aikaa näyttänyt vähemmän iloiselta.

-- Hiljaa! sanoi Prudence ja kuunteli. Gaston herkesi soittamasta.

-- Luulen, että hän kutsuu minua.

Me kuuntelimme myös, ja joku huusi todella Prudenceä.

-- Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, sanoi rouva Duvernoy.

-- Oh, niinkö te osoitattekin vieraanvaraisuuttanne, sanoi Gaston
nauraen. -- Mutta me emme lähde ennenkuin meitä haluttaa.

-- Miksi meidän on lähdettävä? kysyin minä.

-- Siksi, että minä menen Margueriten luo.

-- Silloin jäämme me tänne odottamaan.

-- Se ei käy päinsä.

-- Siinä tapauksessa tulemme mukaanne.

-- Se käy vielä vähemmin päinsä.

-- Minä tunnen Margueriten, minä, sanoi Gaston, -- voin aivan hyvin
tehdä vieraskäynnin hänen luonaan.

-- Mutta Armand ei tunne häntä.

-- Minä esitän hänet.

-- Mahdotonta.

Kuulimme Margueriten jälleen huutavan Prudenceä.

Tämä juoksi pukuhuoneeseensa ja me seurasimme kintereillä. Hän avasi
ikkunan, ja me kätkeydyimme ulkoa tulevilta katseilta.

-- Olen huutanut teitä kymmenen minuutin ajan, sanoi Marguerite
ikkunassaan miltei käskevällä äänellä.

-- Mitä te tahdotte?

-- Tahdon, että heti tulette luokseni.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että kreivi N.... on vielä täällä ja ikävystyttää minut
kuoliaaksi.

-- En voi nyt tulla.

-- Mikä teitä estää?

-- Kaksi nuorta herraa on luonani, eivätkä he tahdo lähteä tiehensä.

-- Sanokaa heille, että teidän täytyy lähteä ulos.

-- Sen olen jo sanonut.

-- Hyvä, antakaa heidän jäädä sinne; kun he näkevät, että olette
lähtenyt poistuvat hekin.

-- Heitettyään täällä kaikki ensin mullin mallin!

-- Mutta mitä he sitten tahtovat?

-- Tavata teitä.

-- Mitkä heidän nimensä ovat?

-- Te tunnette toisen heistä. Gaston R....n.

-- Kyllä, hänet kyllä tunnen.

-- Mutta kuka on toinen?

-- Herra Armand Duval. Häntä te ette tunne.

-- En. Mutta ottakaa heidät joka tapauksessa mukaanne, kaikki muut
ovat parempia kuin kreivi. Odotan siis teitä. Tulkaa pian.

Marguerite sulki ikkunansa, samoin Prudence.

Marguerite, joka luuli tuntevansa kasvoni, ei muistanut nimeäni.
Olisin kernaammin suonut, että hän olisi muistanut minusta jotakin
epämieluista kuin kokonaan unohtanut minut.

-- Arvasin kyllä, että hän ihastuisi, saadessaan tavata meidät, sanoi
Gaston.

-- Ihastuisi ei ole oikea sana, vastasi Prudence, ottaen saalinsa
ja hattunsa. -- Hän ottaa vastaan teidät siksi, että saisi kreivin
lähtemään tiehensä. Koettakaa nyt olla rakastettavampia kuin hän,
muuten joudutte Margueriten epäsuosioon. Minä tunnen hänet, minä.

Läksimme siis Prudencen kanssa.

Minä tunsin vavistusta, ja aavistus sanoi minulle, että tällä
vieraskäynnillä tulisi olemaan suuri vaikutus elämääni. Olin vielä
enemmän liikutettu kuin sinä iltana, jolloin minut esitettiin hänelle
Ooppera Comiquessa.

Astuessamme eteiseen jyskytti sydämeni niin, etten kyennyt
ajattelemaan selvästi.

Kuulimme muutamia pianoakordeja. Prudence soitti ovikelloa.
Soitto taukosi. Nainen, joka näytti enemmän seuranaiselta kuin
palvelijattarelta, avasi oven.

Menimme saliin läpi pukuhuoneen.

Nuori mies seisoi kaakeliuuniin nojaten.

Marguerite, joka istui pianon ääressä liikutteli sormiaan
koskettimilla ja alkoi uuden kappaleen toisensa jälkeen, lopettamatta
edellistä.

Koko näky todisti ikävystynyttä mielialaa. Nuori mies oli hämillään
omasta mitättömyydestään, ja tuo nuori nainen oli ikävystynyt surkean
ihailijansa läsnäolosta.

Kuultuaan Prudencen äänen nousi Marguerite ylös, ja vaihdettuaan
kiitollisen katseen rouva Duvernoyn kanssa, tuli hän meitä vastaan ja
sanoi:

-- Astukaa sisään, hyvät herrat, ja tervetuloa luokseni.



YHDEKSÄS LUKU.


-- Hyvää iltaa, rakas Gaston, sanoi Marguerite toverilleni, -- olen
sangen iloinen nähdessäni teidät. Miksi ette käynyt aitiossani
teatterissa?

-- Pelkäsin, että olisin tehnyt epähienosti ja häirinnyt.

-- Ystävät, sanoi Marguerite, erityisesti painostaen tätä sanaa
ikäänkuin tahtoen antaa läsnäolevien ymmärtää, että Gaston,
tuttavallisesta vastaanotosta huolimatta, ei ollut, eikä ollut
koskaan ollutkaan hänelle muuta kuin ystävä, -- ystävät eivät
milloinkaan häiritse.

-- Sallikaa minun silloin esittää teille herra Armand Duvalin.

-- Pyysin jo Prudenceä tekemään sen.

-- Muuten, neitiseni, sanoin minä kumartaen ja lausuen joitakin
miltei käsitettäviä sanoja, -- on minulla ollut kunnia tulla kerran
ennenkin esitetyksi teille.

Margueriten ihanista silmistä saattoi huomata, että hän koetti
muistella, mutta hän ei muistanut sitä tahi ei ollut muistavinaan.

-- Neitiseni, ryhdyin minä uudelleen puhumaan, -- olen kiitollinen
siitä, että olette unohtanut ensimäisen esittelyni, sillä käyttäydyin
sillä kertaa perin naurettavasti ja tein epäilemättä teihin ikävän
vaikutuksen. Se tapahtui kaksi vuotta sitten Ooppera Comiquessa; olin
yhdessä Ernst ...n kanssa.

-- Ah, nyt minä muistan! huudahti Marguerite hymyillen.

-- Mutta te ette ollut naurettava, vaan minä tein teille kiusaa,
niinkuin nytkin teen, vaikka en niin paljoa. Olette kai antanut
minulle anteeksi, herraseni?

Hän ojensi minulle kätensä ja minä suutelin sitä.

-- Se on totta, jatkoi hän. -- Uskokaa että minulla on tuo ruma tapa
saattaa hämilleen ne, jotka ensi kertaa tapaan. Se on kovin tyhmää.
Lääkärini sanoo, että se johtuu siitä, että olen hermostunut ja
sairas; uskokaa lääkäriäni.

-- Mutta te näytätte sangen terveeltä.

-- Oh, olen ollut kovin sairas.

-- Tiedän sen.

-- Kuka teille on sen sanonut?

-- Kaikki ihmiset tietävät sen.

Kävin usein tiedustelemassa vointianne, ja minä tunsin iloa
kuultuani, että voitte paremmin.

-- En koskaan saanut käyntikorttianne.

-- En jättänyt koskaan korttiani.

-- Olisitteko ehkä se nuori mies, joka joka päivä kävi
tiedustelemassa vointiani ja joka ei koskaan tahtonut ilmaista
nimeään?

-- Se olin minä.

-- Silloin ette ole ainoastaan anteeksiantavainen, vaan lisäksi
jalomielinen. Sitä ette te, herra kreivi, olisi tehnyt, lisäsi hän,
kääntyen hänen puoleensa ja luotuaan hyväksyvän katseen minuun.

-- Olen tuntenut teidät ainoastaan kaksi kuukautta, vastasi kreivi.

-- Ja tämä herra on tuntenut minut vasta viisi minuuttia. Te
vastaatte aina niin yksinkertaisesti.

Naiset ovat armottomia niitä miehiä kohtaan, joista he eivät pidä.

Kreivi punastui ja puri huultansa. Säälin häntä, sillä hän näytti
olevan rakastunut Margueriteen kuten minäkin, ja tuon nuoren tytön
suorasukainen avomielisyys mahtoi tehdä hänet perin onnettomaksi,
varsinkin kahden vieraan läsnäollessa.

-- Te soititte pianoa, kun me saavuimme, sanoin minä muuttaakseni
puheenaihetta, -- ettekö tahtoisi valmistaa minulle sitä iloa, että
pitäisitte minut vanhana tuttavananne ja jatkaisitte?

-- Oh, sanoi hän, istuutuen sohvaan ja viitaten meitäkin istumaan, --
Gaston tietää hyvin millaista soittoa minä esitän. Se kelpaa kyllä
silloin kun olen kahden kesken kreivin kanssa, mutta minä en voi
sallia, että te alistutte moiseen kidutukseen.

-- Sen jätätte minulle! vastasi kreivi koettaen hymyillä hienosti ja
ivallisesti.

-- Teette väärin moittiessanne minua siitä, ainoasta etuoikeudesta,
jonka teille suon.

Tuntui todellakin siltä kuin tuo poika parka ei olisi saanut sanoa
ainoatakaan sanaa. Hän katsoi miltei rukoillen tuohon nuoreen naiseen.

-- Kuulkaahan, Prudence, jatkoi Marguerite, -- oletteko tehnyt mitä
pyysin teitä tekemään?

-- Olen, vastasi Prudence.

-- Hyvä, voitte kertoa siitä myöhemmin. Meillä on hieman juteltavaa
keskenämme, niin että älkää poistuko ennenkuin olen saanut puhua
kanssanne.

-- Olemme epäilemättä epähienoja, sanoin minä, -- ja kun meidät on
nyt, tahi oikeammin, kun minut on nyt esitetty teille toistamiseen,
jotta ensimäinen esittelyni vaipuisi unholaan, niin vetäydymme me,
Gaston ja minä, pois.

-- Ei millään muotoa; en sanonut sitä teidän tähtenne. Päinvastoin
toivon, että te jäätte tänne.

Kreivi veti esille erittäin hienon kellon ja katsoi sitä.

-- On aika lähteä klubiin, sanoi hän.

Marguerite ei vastannut.

Kreivi jätti uunin ja astui Margueriten luo:

-- Hyvästi, neiti.

Marguerite nousi.

-- Hyvästi, rakas kreivi, joko te lähdette?

-- Kyllä, pelkään ikävystyttäväni teitä.

-- Te ette ikävystytä minua tänään enemmän kuin muulloinkaan. Koska
te jälleen palaatte?

-- Silloin kun te sallitte.

-- Jääkää siis hyvästi.

Tuo oli julmaa, se on myönnettävä.

Kreivi oli onneksi hyvin kasvatettu ja hänellä oli erinomainen
luonne. Hän tyytyi suutelemaan kättä, jonka Marguerite hänelle
huolettomasti tarjosi, kumarsi meille ja läksi.

Saavuttuaan ovelle, katsahti hän Prudenceen ja kohautti olkapäitään
ikäänkuin sanoen:

-- Mitä te tahdotte? Olen tehnyt voitavani.

-- Nanine! huusi Marguerite, -- valaiskaa kreiville.

Me kuulimme ovia avattavan ja suljettavan.

-- Vihdoinkin, huudahti Marguerite, -- vihdoinkin hän läksi. Tuo mies
hermostuttaa minua kauheasti.

-- Rakas lapsi, sanoi Prudence, -- te olette tosiaankin aivan liian
ilkeä hänelle, hänelle, joka kuitenkin on niin hyvä ja kohtelias
teille. Katsokaa, tuolla uunin reunustalla on kello, jonka hän taas
on teille antanut ja joka on maksanut ainakin tuhannen francsia, olen
siitä varma.

Ja rouva Duvernoy, joka oli mennyt uunin luo, hypisteli kelloa ja
katseli sitä himokkaasti.

-- Rakas ystäväni, sanoi Marguerite ja istahti pianon ääreen, -- kun
toiseen vaakakuppiin asetan kaiken sen minkä hän antaa minulle ja
toiseen sen mitä hän sanoo, niin huomaan että hänen käyntinsä ovat
perin halpoja.

-- Tuo poika parka on rakastunut teihin.

-- Jos minun täytyisi kuunnella kaikkia, jotka ovat minuun
rakastuneet, niin en ennättäisi edes syödä.

Hän antoi sormiensa hyväillä koskettimia, mutta kääntyi sitten meidän
puoleemme ja sanoi:

-- Haluatteko jotakin? Minun tekee mieleni punssia.

-- Ja minun kananpoikaa, sanoi Prudence. -- Emmekö syö illallista?

-- Niin, todellakin, emmekö lähde illalliselle? sanoi Gaston.

-- Ei, syökäämme täällä.

Marguerite painoi kelloa ja Nanine astui huoneeseen.

-- Lähettäkää noutamaan illallista.

-- Mitä saisi luvan olla?

-- Mitä tahansa, mutta joutukaa, joutukaa!

Nainen poistui.

-- Se oli verraton päähänpisto, sanoi Marguerite ja hyppäsi kuin
lapsi. -- Me syömme! Kuinka ikävä mies tuo tyhmä kreivi on!

Kuta enemmän katselin tuota naista, sitä suuremmaksi kasvoi
ihastukseni. Hän oli hurmaavan kaunis. Vieläpä hänen laihuutensakin
viehätti. Istuin vaipuneena katselemiseeni, ja minun olisi ollut
sangen vaikea selittää mitä sisälläni tapahtui. Se, että hän ei
myynyt itseään tuolle nuorelle, rikkaalle, ylhäiselle miehelle, joka
olisi ollut valmis käymään hänen tähtensä häviön partaalle, todisti
sellaista omanvoiton pyytämättömyyttä, että kaikki hänen entiset
hairahduksensa olivat silmissäni anteeksi annetut.

Tuossa naisessa oli jotakin viatonta.

Saattoi huomata, että hän eli vielä, niin sanoaksemme, paheen
viattomuuskaudessa.

Hänen varma käyntinsä, notkea vartalonsa, suuret, tuskin näkyvien
sinisten renkaiden ympäröimät silmänsä, osoittivat hänen olevan noita
hehkuvia luonteita, jotka levittävät ympärilleen nautinnon tuoksua,
niinkuin itämaiset pullot, joista, olkootpa vaikka kuinka tiiviisti
suletut, kuitenkin sisäänsuljettu hajuveden tuoksu tunkeutuu ulos.
Välistä näkyi tuon naisen silmistä välähdyksiä, jotka olisivat
ennustaneet taivaan avaumista sille, jota hän rakasti. Mutta ne,
jotka olivat häntä rakastaneet, eivät enää olleet laskettavissa, ja
niitä, joita hän oli rakastanut, ei vielä voitu laskea.

Lyhyesti, hänessä saattoi havaita viattomuuden, josta vähäpätöinen
seikka oli tehnyt liehinaisen, ja liehinaisen, josta vähäpätöinen
seikka olisi voinut tehdä puhtaimman ja rakastettavimman naisen
maailmassa. Margueritessa oli vielä ylpeyttä ja rakkautta
riippumattomuuteen; kaksi tunnetta, jotka loukattuna voivat saada
aikaan samaa kuin viattomuus.

Minä en sanonut mitään, sieluni oli asettunut sydämeeni ja sydämeni
silmiini.

-- Vai niin, sanoi hän äkkiä, -- se olitte siis te, joka kävitte
tiedustelemassa vointiani, kun olin sairas?

-- Niin.

-- Tiedättekö, teitte siinä sangen kauniisti! Ja miten voin osoittaa
teille kiitollisuuttani?

-- Siten, että sallitte minun joskus käydä luonanne.

-- Niin usein kuin vaan tahdotte, viidestä kuuteen ja yhdestätoista
keskiyöhön. Kuule, Gaston, soitappas minulle valssi: "Tanssiin
pyyntö".

-- Miksi niin?

-- Ennen kaikkea siksi, että se huvittaa minua, ja sitten siksi, että
minä en pysty itse sitä soittamaan.

-- Mikä teistä on siinä niin vaikeata?

-- Kolmas osa, ne tahdit, joissa on ristit.

Gaston nousi ja istui pianon ääreen alkaen soittaa tuota Weberin
ihmeellistä kappaletta, joka oli levällään nuottikannattimella.

Tukien toisella kädellään pianoon seurasi Marguerite silmillään
jokaista nuottia vihossa ja hyräili hiljaa säveltä ja naputteli
sormillaan pianoa, kun Gaston tuli soitossaan tuohon kysymyksessä
olevaan kohtaan: -- "Ré, mi, ré, do, ré, fa, mi, ré"; -- juuri tuota
paikkaa en saa luistamaan. Soitappa se uudestaan.

Gaston teki niin; sitten sanoi Marguerite:

-- Annappas, kun minä nyt yritän.

Hän istui nyt vuorostaan pianon ääreen ja soitti; mutta hänen
itsepäiset sormensa iskivät aina harhaan.

-- Se on merkillistä, sanoi hän lapsellisella äänenpainolla, --
että minä en opi soittamaan tuota paikkaa! Uskokaa tahi ette, mutta
usein harjoittelen sitä aina kello kahteen asti aamulla! Ja kun
minä ajattelen, että tuo tyhmä kreivi soittaa kappaleen ulkoa ja
kerrassaan erinomaisesti, niin luulen, että juuri se tekee minut niin
kiukkuiseksi hänelle. Hän alkoi uudestaan, mutta samalla tuloksella.

-- Vieköön paholainen Weberin, soiton ja kaikki pianot! sanoi hän ja
viskasi nuottivihon kauas huoneen toiselle puolelle.

-- Merkillistä, käsittämätöntä, että minä en osaa soittaa kahdeksaa
ristiä perätysten.

Ja hän katsoi meitä ristissä käsin ja polki jaloillaan lattiaa.

Veri nousi hänen poskiinsa ja heikko yskänpuuska tärisytti hänen
huuliaan.

-- Kas niin, kas niin, sanoi Prudence, joka oli ottanut hatun
päästään ja silitti nyt hiuksiaan peilin edessä. -- Jos te suututte,
niin voitte sairastua jälleen. Käykäämme mieluummin illalliselle, se
on paljon parempi, minä kuolen nälkään.

Marguerite painoi kelloa, istui sitten pianon ääreen ja alkoi
puoliääneen laulaa erästä kevytmielistä laulua, jonka säestys ei
tuottanut hänelle vaikeuksia.

Gaston tunsi laulun ja alkoi myöskin laulaa.

-- Älkää viitsikö laulaa tuollaisia säädyttömiä lauluja, sanoin minä
pyytäen Margueritelle.

-- Oh, kuinka te olette siveellinen! vastasi hän hymyillen ja ojensi
minulle kätensä.

-- En sano sitä itseni tähden, vaan teidän.

Marguerite teki liikkeen ikäänkuin tahtoen sanoa:

-- Oh, minä olen jo aikoja sitten herennyt olemasta siveellinen, minä.

Samassa saapui Nanine.

-- Onko illallinen valmis? kysyi Marguerite.

-- On, neiti, tuossa paikassa.

-- Tosiaankin, sanoi Prudence minulle, -- tehän ette ole vielä nähnyt
huoneustoa; tulkaa minä näytän sen teille.

Marguerite seurasi meitä hetkisen tuossa ihanassa huoneustossa, mutta
kutsui sitten Gastonin luoksensa ja läksi hänen kanssaan ruokasaliin
katsomaan oliko illallinen valmis.

-- Kuulkaa, sanoi Prudence kovalla äänellä, ottaen eräältä hyllyltä
saksilaisen porsliiniesineen, -- en ole tietänyt, että teillä on tämä
pieni mies.

-- Mikä? kysyi Marguerite.

-- Tämä pieni paimen, joka pitää kädessään linnunhäkkiä.

-- Ottakaa se, jos se teitä miellyttää.

-- Oh, on synti anastaa se teiltä.

-- Ajattelin antaa sen kamaripalvelijattarelleni, sillä se on
mielestäni kauhistuttava; mutta koska te pidätte siitä, niin ottakaa
se.

Prudencen huomio kiintyi lahjaan, eikä siihen tapaan, jolla
se annettiin. Hän pani syrjään paimenensa ja vei minut sitten
pukuhuoneeseen, missä näytti minulle kahta seinällä riippuvaa
pienoismuotokuvaa.

-- Tämä on kreivi G..., sanoi hän.

-- Hän oli kovin rakastunut Margueriteen; hän juuri "keksi" hänet.
Tunnetteko hänet?

-- En. Ja tämä tässä? kysyin minä osoittaen toista muotokuvaa.

-- Hän on pikku vicomte L..., jonka täytyi matkustaa pois.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että hän joutui häviön partaalle. Hän oli mielettömästi
rakastunut Margueriteen.

-- Ja Marguerite rakasti kai myöskin paljon häntä.

-- Hän on niin kummallinen, ei hänestä koskaan tiedä mitään varmaa.
Samana päivänä, kun vicomte matkusti oli Marguerite tapansa mukaan
teatterissa, ja kuitenkin hän itki, kun he sanoivat jäähyväiset
toisilleen.

Samassa saapui Nanine ja ilmoitti, että illallinen oli valmis.

Kun me astuimme ruokasaliin, seisoi Marguerite nojaten seinään, ja
Gaston piti häntä käsistä ja puhui hänelle kuiskaten.

-- Sinä olet hullu, vastasi Marguerite hänelle, -- sinä tiedät
hyvin, etten tahdo kuulla siitä. Sitten kun on kaksi vuotta tuntenut
minun kaltaiseni naisen, ei tulla pyytämään lupaa saada ruveta hänen
rakastajattarekseen. Me, me annamme itsemme joko heti, tahi ei
koskaan. Kas niin, hyvä herrasväki, nyt me käymme illalliselle.

Hän irroittautui Gastonista, tarjosi hänelle paikan oikealla
puolellaan, minulle vasemmalla, ja sanoi sitten Naninelle:

-- Ennenkuin te istutte, niin sanokaa keittäjättärelle, että hän ei
saa avata, jos ovikello soi.

Tämä käsky annettiin kello yksi yöllä.

Noilla illallisilla naurettiin, syötiin ja juotiin paljon. Jonkun
ajan kuluttua oli remu saavuttanut sopivaisuuden rajan, ja
sukkeluuksia, jotka eräänlaisia seurapiirejä huvittavat, mutta jotka
aina likaavat suun, joka niitä sanoo, kuului tuon tuostakin Naninen,
Prudencen ja Margueriten suureksi riemuksi. Gastonilla oli tavattoman
hauska; hän oli hyväsydäminen poika, mutta aikaiset huonot tavat
olivat pilanneet hänet. Hetkisen olin valmis karkaisemaan itseni,
antautumaan hetken huumaukseen, ottamaan osaa tuohon remuun, joka
näytti kuuluvan yhtenä ruokalajina illallisiin. Mutta vähitellen
erottauduin hälinästä, lasini jäi koskemattomaksi, ja mieleni muuttui
melkein surulliseksi, nähdessäni tuon kauniin, nuoren olennon juovan,
puhuvan kuin toriakka, ja nauravan sitä vallattomammin kuta rivompia
asioita puhuttiin.

Mutta tuossa iloisuudessa ja tuossa puhetavassa ja juomisessa, joka
toisissa pöytäkumppaneissani epäilemättä johtui siveettömyydestä ja
tavasta, luulin näkeväni Margueriten tarpeen etsiä unhoitusta, ja
minä laskin tuon kaiken kuumeen ja ärtyneen hermoston konttoon. Joka
kerta, kun hän oli tyhjentänyt samppanjalasin nousi hänen poskilleen
kuumeinen punerrus, ja ennen illallista puhjennut lievä yskä kävi nyt
niin ankaraksi, että hänen täytyi nojata päänsä tuolin selkämystään
ja painaa molemmat kätensä rintaansa vasten joka kerta kun hän yskäsi.

Kärsin, ajatellessani, kuinka turmiollisesti tällainen jokapäiväinen
elostelu vaikuttikaan hänen raihnaiseen ruumiiseensa.

Lopulta tapahtui se mitä olin pelolla aavistanut.

Illallisen loppupuolella sai Marguerite ankaramman yskäkohtauksen
kuin kaikki edelliset. Hän muuttui purppuran punaiseksi, sulki
tuskasta silmänsä ja vei huulilleen ruokaliinan, joka värjääntyi
veripisaroista. Silloin hän nousi tuoliltaan ja kiiruhti
pukuhuoneeseensa.

-- Kuinka on Margueriten laita? kysyi Gaston.

-- Hän on nauranut liiaksi ja sylkee nyt verta, vastasi Prudence.

-- Oh, ei se merkitse mitään, sellaista tapahtuu hänelle joka päivä.
Hän tulee kyllä takaisin. Antaa hänen olla yksikseen, hän pitää siitä
eniten.

Mitä minuun tulee, niin en voinut hillitä itseäni, vaan läksin,
Prudencen ja Naninen hämmästyksestä ja huudoista huolimatta, etsimään
Margueritea.

Huonetta, jonne Marguerite oli paennut, valaisi ainoastaan yksi,
pöydällä oleva kynttilä.

Hän lepäsi sohvalla taaksepäin nojautuneena, aukinapitetuin puvuin,
toinen käsi sydämellä, toinen riippuen velttona. Pöydällä oli
puoleksi vedellä täytetty, hopeinen pesuvati, ja vedessä näkyi
verijuovia.

Marguerite oli aivan kalpea, hänen suunsa oli puoleksi auki ja hän
hengitti läähättäen. Välistä kohotti hänen rintaansa syvä huokaus,
joka näytti tuottavan hänelle huojennusta ja hetkellistä hyvinvointia.

Menin hänen luokseen, ilman että hän liikutti vähääkään itseään,
istuin ja tartuin siihen käteen, joka riippui velttona.

-- Ah! Tekö se olette? sanoi hän hymyillen.

Minä mahdoin näyttää peräti liikutetulta, sillä hän lisäsi:

-- Oletteko ehkä tekin sairas?

-- En. Mutta te, te kärsitte vielä?

-- En paljoa, vastasi hän, kuivaten nenäliinallaan kyyneleet, jotka
yskä oli nostattanut silmiin. -- Olen jo tottunut tähän.

-- Te tapatte itsenne, neiti, sanoin minä liikutetulla äänellä;
-- tahtoisin olla ystävänne, sukulaisenne, estääkseni teitä tällä
tavalla vahingoittamasta itseänne.

-- Oh, ei maksa vaivaa olla levoton, vastasi hän miltei katkerasti,
-- näettehän, etteivät toisetkaan siitä välitä. He tietävät,
nimittäin, että tämä ei ole autettavissa.

Sitten hän nousi, otti kynttelin, asetti sen uunille ja katsoi
peiliin.

-- Kuinka kalpea minä olen! sanoi hän, napittaen jälleen pukunsa
ja järjestäen hiuksiaan. -- Hui hai! Menkäämme jälleen pöytään.
Tuletteko?

Minä en hievahtanut paikaltani.

Hän huomasi, että kohtaus oli tehnyt minuun järkyttävän vaikutuksen,
sillä hän astui luokseni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:

-- Kas niin, tulkaa nyt.

Tartuin hänen käteensä, vein sen huulilleni ja kostutin sitä
kahdella, kauan pidätetyllä kyyneleellä.

-- Oh, millainen lapsi te olette! sanoi hän ja istahti viereeni; --
tehän itkette! Mikä teidän on?

-- Olen teidän mielestänne kovin tyhmä, mutta, se, minkä äsken näin
koski minuun tavattomasti.

-- Te olette kovin hyvä! Mutta mitä te tahdotte? Minä en voi nukkua,
ja minun täytyy saada hieman huvitella. Ja muuten, yksi enemmän tahi
vähemmän minun kaltaisiani, mitä se tekee! Lääkärit sanovat, että
veri, jota minä yskin, tulee kurkkutorven haaroista. Olen uskovinani
heitä, siinä kaikki mitä voin tehdä.

-- Kuulkaa, Marguerite, sanoin minä silloin vastustamattoman
ylitsepursuvalla tunteella, -- en tiedä mikä vaikutusvalta teillä
mahdollisesti on oleva elämääni, mutta sen tiedän, että tällä
hetkellä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka kiinnittäisi siihen määrään
mieltäni kuin te, ei edes oma sisareni. Ja niin on ollut asianlaita
siitä lähtien, kun teidät ensi kerran näin. No niin, taivaan nimessä,
hoitakaa itseänne älkääkä viettäkö enää tällaista elämää.

-- Jos hoitaisin itseäni, niin kuolisin. Kuumeentapainen elämä juuri
pitää minut hengissä. Muuten, mitä hoitamiseen tulee, niin sen
voivat tehdä sellaiset naiset, joilla on perhe ja ystäviä. Mutta me,
niinpian kuin me emme enää voi tyydyttää rakastajiemme turhamaisuutta
ja haluja, jättävät he meidät, ja pitkiä päiviä seuraa silloin pitkät
illat. Minä kyllä tiedän, sillä olin kaksi kuukautta vuoteessa, ja
kolmen viikon kuluttua ei kukaan enää käynyt luonani.

-- Totta kyllä, etten merkitse teille mitään, sanoin minä, -- mutta
jos tahtoisitte, hoitaisin teitä kuin veli, en jättäisi teitä, ja
minä parantaisin teidät. Sitten kun tulisitte jälleen terveeksi,
voisitte, jos niin haluaisitte, alkaa jälleen viettää entistä
elämäänne; mutta minä olen varma siitä, että te valitsisitte
mieluummin rauhallisen elämän, joka tekisi teidät onnellisemmaksi ja
säilyttäisi kauneutenne.

-- Niin te ajattelette nyt tänä iltana, siksi, että alkohooli tekee
teidät surumieliseksi; mutta teillä ei riittäisi kärsivällisyyttä
niin paljoon.

-- Sallikaa minun palauttaa mieleenne, Marguerite, että te olitte
kaksi kuukautta vuoteen omana, ja tuona aikana kävin joka päivä
tiedustelemassa vointianne.

-- Se on totta, mutta miksi te ette tullut luokseni?

-- Siksi etten tuntenut teitä vielä silloin.

-- Kainostellaanko minun tapaisiani naisia?

-- Naisia kainostellaan aina; se on ainakin minun mielipiteeni.

-- Te siis hoitaisitte minua?

-- Niin.

-- Te olisitte luonani joka päivä?

-- Niin.

-- Vieläpä öisinkin?

-- Sikäli kuin en ikävystyttäisi teitä.

-- Ja miksi nimitätte tätä?

-- Myötätunnoksi.

-- Ja mistä tämä myötätunto johtuu?

-- Vastustamattomasta mieltymyksestä teihin.

-- Oletteko siis rakastunut minuun? Sanokaa se heti, se on paljon
yksinkertaisempaa.

-- Mahdollista kyllä; mutta jos minun on sanottava se teille, niin ei
se ainakaan tapahdu tänään.

-- Olisi parasta, ett'ette koskaan sanoisi sitä.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että se tuottaisi vain kaksi seurausta.

-- Ja ne olisivat?

-- Joko minä tahtoisin päästä teistä, jolloin suuttuisitte minuun,
tahi vastaisin myöntyvästi, ja te saisitte minusta surkean
rakastajattaren; nainen, joka on hermostunut, sairas, surumielinen
tahi myöskin iloinen tavalla, joka on surullistakin surkeampi,
nainen, joka yskii verta ja joka tuhlaa satatuhatta francsia vuodessa
-- sellainen nainen voi sopia jollekin vanhalle, rikkaalle miehelle,
kuten esimerkiksi herttualle, mutta tuottaisi paljon ikävyyttä teidän
kaltaisellenne nuorelle miehelle, ja todistuksena siitä on se, että
kaikki minun nuoret rakastajani ovat sangen pian jättäneet minut.

Minä en vastannut mitään; kuuntelin ainoastaan.

Tuo avomielisyys, joka miltei tuntui tunnustukselta, tuo kiusallinen,
kullalla verhottu elämäntapa, jonka todellisuudelle tuo tyttöparka
koetti etsiä unhoitusta elostelussa, huumauksessa ja valvomisessa,
kaikki tuo vaikutti minuun niin syvästi, etten saanut sanaakaan
suustani.

-- Kas niin, jatkoi Marguerite, -- nyt olemme puhuneet kylliksi
lapsellisuuksia. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja palatkaamme
jälleen ruokasaliin. Heidän ei tarvitse saada tietää syytä
viipymiseemme.

-- Menkää, jos teitä haluttaa, mutta pyydän, että sallitte minun
jäädä tänne.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että teidän iloisuutenne tuottaa minulle liian paljon
tuskia.

-- No, hyvä, olen sitten surullinen.

-- Kuulkaa, Marguerite, sallikaa minun sanoa teille eräs asia,
joka kaiketi on teille usein sanottu, mutta jonka monenkertainen
kuuleminen on estänyt teitä uskomasta sitä. Se ei liioin ole vähemmin
totta, enkä minä kenties ole koskaan uudistava sitä.

-- Ja se on?... sanoi Marguerite hymyillen ja muistuttaen nuorta
äitiä, joka kuuntelee lapsensa lörpötyksiä.

-- Se on, että kun olin nähnyt teidät, valloititte te, en tiedä
miksi tahi miten, sijan minun elämässäni, että minä turhaan koetan
karkoittaa kuvaanne ajatuksistani, jonne se kuitenkin aina palaa;
että, kun minä tänään, kahden vuoden kuluttua, näin teidät uudestaan,
te saitte entistä suuremman vallan ylitseni; ja vihdoin, että,
kun te nyt olette ottanut minut vastaan ja minä tunnen teidät ja
kaiken teissä ilmenevän harvinaisuuden, olette te käynyt minulle
välttämättömäksi, ja että minä tulen hulluksi, en ainoastaan siitä,
että te ette rakasta minua, vaan myöskin siitä, ettette anna minun
rakastaa teitä.

-- Mutta, onneton, te olette niin ollen hyvin rikas? Ettekö tiedä,
että minä tuhlaan kuusi à seitsemän tuhatta francsia kuukaudessa, ja
että se on käynyt minulle välttämättömyydeksi; ettekö, ystävä parka,
sitten tiedä, että saattaisin teidät käden käänteessä perikatoon ja
että omaisenne asettaisivat teidät holhouksen alle, kun he saisivat
tietää, että elätte minun kaltaiseni naisen kanssa. Rakastakaa
minua kernaasti hyvänä ystävänä, mutta ei muuna. Käykää luonani ja
me nauramme ja lörpöttelemme, mutta älkää luullotelko itsellenne,
että minä olen parempi kuin mitä itse asiassa olen. Teillä on hyvä
sydän, te tahdotte, että teitä rakastetaan, mutta te olette aivan
liian herkkätunteinen ja nuori meidän maailmaamme. Ottakaa itsellenne
naimisissa oleva nainen. Te näette, että olen kiltti tyttö ja että
puhun teille aivan avomielisesti.

_Ensi osan loppu_.



TOINEN OSA.



KYMMENES LUKU.


-- Mutta, hyvänen aika, mitä te oikeen teette? huusi Prudence, joka
tietämättämme oli ilmestynyt kynnykselle.

-- Me puhumme järkeä, vastasi Marguerite, -- jättäkää meidät vielä
hetkiseksi rauhaan, sitte me tulemme.

-- Hyvä, hyvä, puhukaa lapsukaiset, puhukaa, sanoi Prudence ja
poistui sulkien oven perässään.

-- On siis sovittu, että te ette rakasta minua, sanoi Marguerite,
jäätyämme kahden kesken.

-- Minä matkustan.

-- Olemmeko tulleet niin pitkälle?

Olin mennyt liian pitkälle voidakseni enää perääntyä, ja sitäpaitsi
saattoi tuo tyttö pääni aivan pyörälle.

Tuo sekoitus iloisuutta, surumielisyyttä, siveellisyyttä ja
siveettömyyttä, tuo hänen vaikutuksille herkäksi tekevä tautinsa
ja hermoston ärtyneisyytensä, kaikki se antoi minun ymmärtää, että
jollen heti alusta pitäen saanut valtoihini tuota kevytmielistä,
helposti unohtuvaa luonnetta kadottaisin hänet ainiaaksi.

-- Kuulkaa, te puhutte siis tosissanne? sanoi hän.

-- Niin, täydellä todella.

-- Mutta miksi ette ole sanonut minulle tätä aikaisemmin?

-- Koska olisin voinut sanoa sen teille?

-- Päivää myöhemmin kun teidät esitettiin minulle Ooppera Comiquessa.

-- Luulen, että olisin saanut huonon vastaanoton, jos silloin olisin
tullut luoksenne.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että käyttäydyin niin tyhmästi edellisenä iltana.

-- Se on totta. Mutta te rakastitte minua kuitenkin jo silloin.

-- Niin.

-- Mikä ei estänyt teitä menemästä rauhallisesti nukkumaan näytännön
jälkeen. Tuollaiset voimakkaat rakastumiset kyllä tunnetaan.

-- Te luultavasti erehdytte. Tiedättekö mitä sinä iltana tein? Odotin
teitä kahvila Anglais'n portilla. Seurasin vaunua, joka vei teidät
ja kolme ystäväänne sieltä, ja kun näin teidän astuvan niistä ja
nousevan yksin asuntoonne, tunsin sanomatonta onnea.

Marguerite purskahti nauruun.

-- Mille te nauratte? kysyin minä.

-- Ei millekään.

-- Pyydän, vastatkaa minulle, muuten luulen, että te yhä edelleen
pidätte minua pilkkananne.

-- Ettekö suutu?

-- Onko minulla oikeus suuttua teihin?

-- No niin! Menin hyvällä syyllä yksin kotiini.

-- Kuinka niin?

-- Minua odotettiin siellä.

Vaikka olisin saanut häneltä veitsen piston, ei se olisi koskenut
minuun niin. Nousin ja ojensin hänelle käteni:

-- Hyvästi.

-- Minä arvasin, että te suuttuisitte, sanoi Marguerite. -- Miehillä
on raivo saada tietää sellaista mikä tuottaa heille tuskaa.

-- Mutta minä vakuutan teille, sanoin minä kylmästi ikäänkuin
tahtoen osoittaa hänelle, että ikuisiksi ajoiksi olin parantunut
intohimostani, ja minä vakuutan teille, että en ole suuttunut. Se,
että joku odotti teitä, oli yhtä luonnollista kuin sekin, että minä
lähden täältä kello kolme aamulla.

-- Ehkä teilläkin on joku kotona odottamassa?

-- Ei, mutta minun täytyy lähteä.

-- Hyvästi siis.

-- Te lähetätte minut pois.

-- En suinkaan.

-- Miksi te kiusaatte minua näin?

-- Kuinka niin?

-- Te sanoitte, että joku odotti teitä.

-- Minä en voinut olla nauramatta, ajatellessani, että te olitte
onnellinen, nähdessänne minut menevän yksin kotiin, johon minulla oli
niin hyvä syy.

-- Lapsellisuus tuottaa usein iloa, ja on väärin häiritä tuota iloa,
etenkin kun voi, antamalla sen jatkua, tehdä iloitsevan vieläkin
onnellisemmaksi.

-- Kenen kanssa te luulette olevanne tekemisissä? Minä en ole mikään
pyhimys enkä herttuatar. En ole tuntenut teitä ennenkuin tänään, enkä
ole velvollinen tekemään teille tiliä menettelystäni. Olettaen, että
minusta jonakin päivänä tulee teidän rakastajattarenne, täytyy teidän
muistaa, että minulla on ennen teitä ollut muita rakastajia. Jos te
jo ennakolta osoitatte mustasukkaisuutta, niin mitä sitten myöhemmin
onkaan tapahtuva, jos tuo "myöhemmin" nyt sitten on lainkaan tuleva!
Te olette verraton!

-- Siksi, että kukaan ei ole rakastanut teitä niinkuin minä teitä
rakastan.

-- No niin, suoraan puhuen, rakastatteko minua todellakin niin
suunnattomasti?

-- Niin paljon kuin rakastaa voin.

-- Ja sitä on jatkunut aina...

-- Aina siitä lähtien, kun kolme vuotta sitten näin teidän astuvan
vaunuistanne Pörssitorilla.

-- Tiedättekö, se on sangen kaunista. No, hyvä, millä minä voin
palkita suuren rakkautenne?

-- Teidän täytyy rakastaa minua hiukan, sanoin minä, sydämeni
jyskyttäessä niin rajusti, että tuskin saatoin puhua, sillä
Margueriten ilvehtivästä hymystä huolimatta olin tuntevinani, että
tuo kauan kaipaamani hetki lähestyi.

-- No hyvä. Mutta herttua?

-- Mikä herttua?

-- Vanha, mustasukkainen suojelijani.

-- Hän ei saa tietää mitään.

-- Mutta jos hän saa tietää?

-- Silloin hän antaa teille anteeksi.

-- Ei anna. Hän hylkää minut, ja kuinka minun sitten käy?

-- Mutta uskallattehan te panna itsenne alttiiksi erään toisenkin
takia.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Siitä, että te kielsitte päästämästä ketään sisälle tänä yönä.

-- Se on totta, mutta tuo toinen on tosi ystäväni.

-- Josta ette näy suuria välittävän, koska annatte sulkea häneltä
ovenne tällaiseen aikaan.

-- Teillä ei pitäisi olla syytä moittia minua siitä, koska se
tapahtui siksi, että otin vastaan teidät, teidät ja ystävänne.

Olin vähitellen lähestynyt Margueritea ja kiertänyt käteni hänen
vartalonsa ympäri, ja tunsin nyt hänen notkean ruumiinsa nojaavan
käsiäni vasten.

-- Jos te tietäisitte kuinka teitä rakastan, kuiskasin minä.

-- Onko se totta?

-- Vannon sen teille.

-- Hyvä, jos te lupaatte tehdä kaikki mitä minä tahdon, sanomatta
sanaakaan, tekemättä pienintäkään huomautusta ja kysymättä mitään,
niin ehkä rakastan teitä.

-- Lupaan kaikki mitä tahdotte.

-- Mutta sanon teille etukäteen, että tahdon vapauden toimia mieleni
mukaan, tarvitsematta tehdä vähintäkään tiliä teille. Olen aina
etsinyt nuorta, tahdotonta miestä, joka olisi epäluulottomasti
rakastunut ja jota voisi rakastaa ilman oikeutta, mutta en ole
koskaan löytänyt sellaista. Miehet eivät ole koskaan tyytyväisiä,
vaan vaativat että rakastajatar tekee tiliä nykyidestä,
menneisyydestä ja vieläpä tulevaisuudestakin. Sitä mukaa kuin he
tottuvat häneen, tahtovat he hallita häntä, ja jos he saavat kaikki
mitä tahtovat, tulevat he vain entistä vaativaisemmiksi. Jos minä nyt
päätän ottaa itselleni uuden rakastajan, niin toivon, että hänellä on
kolme harvinaista ominaisuutta: luottavaisuutta, alistuvaisuutta ja
hienotunteisuutta.

-- Hyvä! Olen kaikkea mitä tahdotte.

-- Sen saamme nähdä.

-- Ja koska saamme nähdä?

-- Myöhemmin.

-- Miksi myöhemmin?

-- Siksi, sanoi Marguerite, irroittautuen minusta ja ottaen suuresta
vihosta punaisen kamelian, jonka pisti napinreikääni, -- siksi,
ettei aina voi panna täytäntöön sopimusta samana päivänä kuin on sen
allekirjoittanut.

Sen oli helppo ymmärtää.

-- Ja koska saan jälleen nähdä teidät? kysyin minä ja puristin häntä
kädestä rintaani vasten.

-- Silloin kun tämä kamelia muuttaa väriä.

-- Ja koska se muuttaa väriä?

-- Huomen illalla yhdentoista ja kahdentoista välillä. Oletteko nyt
tyytyväinen.

-- Ja sitä te kysytte.

-- Ei sanaakaan tästä ystävällenne tahi Prudencelle tahi kenellekään
muulle.

-- Lupaan sen.

-- Suudelkaa nyt minua, ja lähtekäämme sitten ruokasaliin.

Hän tarjosi minulle huulensa, silitti hiuksensa, ja me läksimme
huoneesta, hän laulaen ja minä puolihulluna. Salissa hän pysähtyi ja
kuiskasi:

-- Arvelette varmaankin, että on merkillistä kuinka pian minä olin
valmis myöntymään; tiedättekö mistä se johtuu? Siitä, jatkoi hän,
tarttuen käteeni ja painaen sen sydäntään vasten, jolloin tunsin sen
voimakkaat, nopeat lyönnit, -- se johtuu siitä, että koska minun
elinaikani on lyhempi kuin toisten, niin olen päättänyt elää sen
nopeammin.

-- Minä pyydän, älkää puhuko enää tuolla tavalla.

-- Oh, lohduttakaa itseänne, jatkoi hän nauraen. -- Niin lyhyt kuin
elinaikani lieneekin, niin elän kuitenkin kauemmin kuin mitä te
olette minua rakastava.

Ja hän astui laulaen ruokasaliin.

-- Missä on Nanine? kysyi hän, nähtyään, että Gaston ja Prudence
olivat kahden huoneessa.

-- Hän nukkuu teidän huoneessanne, odottaen, että kävisitte levolle,
vastasi Prudence.

-- Tyttö parka! Kas niin, hyvät herrat, lähtekää nyt, on jo aika.

Kymmenen minuuttia myöhemmin me läksimme, Gaston ja minä.

Marguerite puristi hyvästellessä kättäni. Prudence jäi vielä hänen
luokseen.

-- No niin, sanoi Gaston kun pääsimme kadulle, -- mitä te sanotte
Margueritesta?

-- Hän on enkeli, ja minä olen hulluna häneen.

-- Aavistin sen; sanoitteko sen hänelle?

-- Sanoin.

-- Ja lupasiko hän uskoa teitä?

-- Ei.

-- Prudencen laita on toisin.

-- Lupasiko hän teille jotakin?

-- Enemmän kuin jotakin, ystäväni! Kukapa uskoisi, että tuo pikku
Duvernoy on vielä niin hyvin säilynyt.



YHDESTOISTA LUKU.


Armand vaikeni päästyään näin pitkälle.

-- Tahdotko sulkea ikkunan? sanoi hän, -- minua alkaa viluttaa. Minä
menen sillä aikaa vuoteeseen.

Suljin ikkunan.

Armand, joka oli vielä sangen heikko, riisui aamutakin yltään ja
asettui vuoteeseen. Hän näytti väsyneeltä.

-- Sinä olet ehkä puhunut liian paljon, sanoin minä. -- Tahdotko,
että minä poistun, jotta voit nukkua? Voit sitten jonakin toisena
päivänä kertoa lopun tuosta tarinasta.

-- Ikävystyttääkö se ehkä sinua?

-- Päinvastoin.

-- Silloin minä jatkan. Vaikka jätätkin minut yksin, niin en
kuitenkaan voi nukkua.

-- Kun minä saavuin kotiini, jatkoi hän, tarvitsematta muistella,
niin elävästi oli hänellä mielessä kaikki nuo seikat, -- en
käynyt nukkumaan; istuuduin miettimään päivän seikkailua. Kaikki
oli tapahtunut niin nopeasti ja odottamatta, että tosiaan luulin
uneksineeni.

Ensimäinen vaikutelma, jonka olin saanut tulevasta
rakastajattarestani, oli ollut niin voimakas, että se yhä piti minua
vallassaan. Jatkuvassa itsepäisyydessäni en tahtonut nähdä hänessä
samanlaista tyttöä kuin muut hänen kaltaisensa, ja kaikille miehille
ominaisella turhamaisuudella olin valmis uskomaan, että hän tunsi
minua kohtaan samanlaista mieltymystä kuin minä häntä kohtaan.

Kuitenkin havaitsin monta kielteistä seikkaa, ja minä olin usein
kuullut kerrottavan, että Margueriten rakkaudesta oli tullut enemmän
tahi vähemmän kallis kauppatavara, vuodenajan mukaan.

Mutta toiselta puolen, kuinka sovittaa nuo huhut kreivin yhä
jatkuviin, tuloksettomiin käynteihin? Voi sanoa, että kreivi ei
miellyttänyt häntä, ja että, kun herttua piti häntä niin loistavasti
yllä, hän tahtoi mieluummin ottaa, jos hän kerran rakastajan halusi,
sellaisen, joka häntä miellytti. Miksi, miksi hän ei silloin
valinnut, kaunista, sukkelaa ja rikasta Gastonia, vaan minut, joka
olin hänestä ollut niin naurettava, kun hän ensi kerran minut näki?

Mutta totta myöskin, että yksi ainoa minuutti voi vaikuttaa enemmän
kuin koko vuoden käynnit.

Kaikista illallisvieraista olin minä ainoa, joka kävin levottomaksi
silloin, kun hän läksi pöydästä. Seurasin häntä, olin niin
liikutettu, etten voinut sitä peittää, ja minä itkin suudellessani
hänen kättänsä. Tämä seikka ynnä se, että olin joka päivä käynyt
hänen luonaan hänen sairastaessaan oli ehkä saattanut hänet näkemään
minussa toisenlaisen miehen kuin ne, joita hän tähän saakka oli
tuntenut; ja ehkä hän ajatteli, että hän saattoi rakkauden tähden,
joka ilmeni sillä tavalla, tehdä sen minkä hän oli tehnyt niin usein,
ett'ei sillä ollut enää mitään merkitystä hänen silmissään.

Kaikki nämä olettamukset olivat sangen todennäköisiä; mutta olivat
syyt mitkä tahansa hänen suostumukseensa, eräs asia oli joka
tapauksessa varma, nim. se, että hän oli suostunut.

Sinä yönä en sulkenut silmiäni. Minä en itse tuntenut itseäni;
olin melkein hullu. Toisinaan arvelin, etten ollut kyllin kaunis,
kyllin rikas tahi hieno omistaakseni sellaisen naisen; toisinaan
tunsin ylpeyttä ajatellessani tuota omistamista. Sitten minä aloin
pelätä, että Margueriten mieltymys minuun oli vain hetken oikku, ja
tuntien ennakolta, että pikainen loppu tekisi minut onnettomaksi,
ajattelin, että oli parasta olla menemättä hänen luokseen, matkustaa
pois ja kirjoittaa hänelle epäilyksistäni. Sitten minä siirryin
määrättömiin toiveisiin, rajattomaan luottamukseen. Tein uskomattomia
tulevaisuudensuunnitelmia; sanoin itselleni, että tuo nainen saisi
kiittää minua henkisestä ja ruumiillisesta parantumisestaan, että
viettäisin koko elämäni yhdessä hänen kanssaan, ja että hänen
rakkautensa tekisi minut onnellisemmaksi kuin kaikkein puhtain ja
viattomin rakkaus.

Niin, en voi muistaa niitä tuhansia ajatuksia, jotka nousivat
sydämestä päähäni ja vähitellen sammuivat uneen, johon aamulla
vaivuin.

Kun heräsin, soitti kello kahta. Ilma oli verraton ja minusta
tuntui kuin elämä ei olisi koskaan näyttänyt niin kauniilta ja
täyteläiseltä. Eilispäivän muistot palasivat jälleen, varjottomina,
esteettöminä ja illan suloisten toiveitten kyllästyttäminä. Pukeuduin
nopeasti. Olin tyytyväinen ja tunsin pystyväni parhaisiin tekoihin.
Tuon tuostakin hypähti sydämeni rinnassani ilosta ja rakkaudesta.
En välittänyt enää niistä syistä, jotka ennen nukahtamistani olivat
tehneet minut levottomaksi; näin ainoastaan päämäärän, ajattelin
ainoastaan hetkeä, jolloin taas saisin nähdä Margueriten.

Minun oli mahdoton pysyä kotona. Huoneeni osoittautui liian pieneksi
onnelleni, tarvitsin koko luonnon.

Läksin ulos. Sivuutin d'Antin kadun. Margueriten vaunut odottivat
hänen portaidensa edessä; läksin Champs Elysées'elle. Rakastin
kaikkia ihmisiä, jotka vastaani tulivat, tuttuja ja tuntemattomia.

Kuinka hyväksi rakkaus tekeekään ihmisen!

Kun olin tunnin ajan harhaillut puistossa, näin kaukaa Margueriten
vaunut; en tuntenut niitä, vaan aavistin.

Juuri kun vaunujen piti kääntyä Champs-Elysées'en kulmassa,
pysähdytti Marguerite ne, ja eräs nuori mies läksi lähellä olevasta
herrajoukosta keskustelemaan hänen kanssaan.

He juttelivat hetkisen; sitten palasi tuo nuori mies toveriensa
luo ja vaunut vierivät eteenpäin; olin tällä välin lähestynyt
herrajoukkoa, ja näin, että mies, joka oli puhellut Margueriten
kanssa, oli kreivi G..., jonka kuvan Prudence oli näyttänyt minulle
ja sanonut olevan henkilön, jota Marguerite sai kiittää asemastaan.

Häneltä oli Marguerite käskenyt sulkea oven edellisenä iltana,
otaksuin, että hän oli pysähdyttänyt vaunut selittääkseen kreiville
syyn menettelyynsä; ja minä toivoin samalla, että hän olisi keksinyt
jonkun uuden tekosyyn kreiviä varten täksi illaksi.

Minulla ei ole aavistustakaan kuinka loppu osa päivästä kului;
kävelin, tupakoin, juttelin, mutta kello kymmenen aikaan illalla en
muistanut vähääkään siitä mitä olin sanonut tahi keitä olin tavannut.

Kaikki mitä muistan on, että palasin kotiin, kulutin kolme tuntia
pukemiseen ja katsoin ainakin sata kertaa kelloani. Kun se osoitti
puolta yhtätoista katsoin ajan sopivaksi ja läksin.

Saavuttuani d'Antin kadulle, vilkaisin Margueriten ikkunoihin. Ne oli
valaistu.

Soitin ja kysyin portinvahdilta oliko neiti Gautier kotona. Hän
vastasi, ettei neiti koskaan tullut kotiin ennen kello yhtätoista.

Katsahdin kelloani ja huomasin, että olin tarvinnut ainoastaan viisi
minuuttia, kulkeakseni tuon pitkän matkan.

Aloin kävellä edestakaisin tuolla autiolla kadulla.

Puolen tunnin kuluttua saapui Marguerite. Hän astui vaunuista ja
katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.

Vaunut vierivät pois, sillä talli ei sijainnut siinä talossa.

Juuri kun Marguerite aikoi soittaa kelloa, astuin minä esille ja
sanoin:

-- Hyvää iltaa.

-- Ah, tekö se olette? sanoi hän äänellä, josta ei suuresti
kuvastunut iloa jälleennäkemisen johdosta.

-- Olette antanut minulle luvan saapua luoksenne tänään.

-- Se on totta; olin unohtanut sen kokonaan.

Tuo vastaus kumosi kaikki toivomukseni. Aloin kuitenkin vähitellen
tottua hänen tapoihinsa, enkä sentähden poistunut, kuten muussa
tapauksessa epäilemättä olisin tehnyt.

Me menimme sisälle. Nanine oli jo avannut oven.

-- Eikö Prudence ole vielä tullut? kysyi Marguerite.

-- Ei, neiti.

-- Menkää sanomaan, että heti kun hän saapuu täytyy hänen tulla
tänne. Mutta sammuttakaa ensin salissa. Jos joku tulee niin
vastatkaa, että minä en ole vielä palannut kotiin, enkä palaakaan
koko iltana.

Saattoi selvästi huomata, että hänellä oli muuta mielessä ja että hän
ehkä piti tuloani sopimattomana. Minä en tietänyt mitä tehdä tahi
sanoa. Marguerite meni makuuhuoneeseensa; minä jäin siihen missä olin.

-- Tulkaa, sanoi hän.

Hän riisui hattunsa ja samettitakkinsa ja viskasi ne sängyn päälle,
sitten hän vaipui nojatuoliin takkavalkean ääreen, joka paloi aina,
ja sanoi, leikkien kellonperiensä kanssa:

-- Kas niin! Mitä uutta teillä on minulle kerrottavana?

-- Ei mitään, paitsi sitä, että olen tehnyt väärin tullessani tänne
tänä iltana.

-- Miksi niin?

-- Siksi, että te näytte olevan ärtyneellä mielellä, ja että minä
epäilemättä ikävystytän teitä.

-- Ette te minua ikävystytä; mutta minä olen sairas, olen kärsinyt
koko päivän, en ole nukkunut ja minulla on kauhea päänkivistys.

-- Tahdotteko, että lähden tieheni, jotta pääsette levolle?

-- Oh, te voitte jäädä; jos tahdon käydä levolle, niin voin tehdä sen
siitä huolimatta.

Samassa soi ovikello.

-- Kukahan siellä on? sanoi hän kärsimättömästi.

Hetkisen kuluttua soitettiin uudestaan.

-- Kukaan ei suvaitse avata; minun on kai sitten tehtävä se itse.

Hän nousi ja sanoi minulle:

-- Odottakaa täällä.

Sitten hän meni eteiseen ja avasi oven.

Minä kuuntelin.

Henkilö, jolle hän avasi, pysähtyi ruokasaliin. Ensimäisestä sanasta
tunsin hänet nuoreksi kreivi N...ksi.

-- Kuinka te voitte tänään? kysyi hän.

-- Huonosti, vastasi Marguerite kuivasti.

-- Häiritsenkö kenties teitä?

-- Ehkä.

-- Kuinka te otatte minut vastaan! Mitä minä olen teille tehnyt,
rakas Marguerite?

-- Te ette ole tehnyt minulle mitään, ystäväni. Olen sairas, minun
täytyy käydä levolle, tehkää siis minulle se ilo, että menette
tiehenne. Minua kiusaa sanomattomasti etten voi tulla kotiin iltasin
ilman, että te viiden minutin perästä ilmestytte luokseni. Mitä te
oikeastaan tahdotte? Että rupeaisin teidän rakastajattareksenne?
Hyvä, olenhan jo sata kertaa sanonut teille ei, sanonut, että te
ärsytätte minua kauheasti ja että voitte kääntyä jonkun toisen
puoleen. Toistan tänään viimeisen kerran: minä en tahdo tietää teistä
mitään; asia on siis päätetty; ja nyt hyvästi. Kas tuossa Nanine, hän
valaisee teille. Hyvää yötä.

Ja lisäämättä sanaakaan, kuulematta mitä tuo nuori mies sopersi,
palasi Marguerite makuuhuoneeseen, jonka oven hän rajusti sulki.

Nanine tuli miltei heti huoneeseen.

-- Kuulkaa nyt, sanoi Marguerite hänelle, -- sinun täytyy aina sanoa
tuolle tyhmeliinille, että minä en ole kotona tahi että minä en tahdo
ottaa vastaan häntä. Minua todellakin väsyttää se, että alinomaa
tullaan pyytämään minulta samaa asiaa, että luvataan maksaa ja sitten
ollaan selvät. Jos ne, jotka aikovat antautua meidän alentavaan
ammattiimme, tietäisivät millaista tämä on, niin he rupeaisivat
ennemmin kamaripalvelijattariksi. Mutta ei; halu saada hienoja
vaatteita, vaunuja ja jalokiviä houkuttelee heitä; uskotaan sitä mitä
kuullaan, sillä prostitutioonilla on myöskin uskonsa, ja kulutetaan
vähitellen sydän, ruumis ja kauneus; meitä pelätään kuin villipetoja,
halveksitaan kuin hylkyjä, meillä on ympärillämme vain sellaisia,
jotka ottavat enemmän kuin antavat, ja eräänä kauniina päivänä me
kuolemme kuin koirat, kun ensin olemme turmelleet muita ja itse
turmeltuneet.

-- Kas niin, neiti, tyyntykää, sanoi Nanine, -- te olette kauhean
hermostunut tänä iltana.

-- Tämä puku kiusaa minua, sanoi Marguerite ja alkoi napittaa auki
pukuaan; -- antakaa minulle kampausviitta. No, entä Prudence?

-- Hän ei ole vielä tullut, mutta heti kun hän saapuu lähetän hänet
tänne.

-- Kas siinä myöskin yksi, sanoi Marguerite riisuen pukunsa ja
vetäen ylleen valkoisen aamuviitan, -- kas siinä on myöskin yksi,
joka kyllä löytää luokseni silloin, kun hän minua tarvitsee ja joka
ei vapaaehtoisesti voi tehdä minulle palvelusta. Hän tietää, että
minä odotan tuota vastausta tänä iltana, että minun täytyy saada se,
että olen levoton, mutta minä olen varma siitä, että hän on lähtenyt
huvittelemaan välittämättä vähääkään minusta.

-- Ehkä hänelle on sattunut este.

-- Tuokaa meille punssia.

-- Se tekee neidin vielä pahemmaksi, sanoi Nanine.

-- Sen parempi. Tuokaa vielä hedelmiä, piirakoita ja hiukan
kananpoikaa, mutta heti, minä kuolen nälkään.

Minkä vaikutuksen kohtaus teki minuun, on tarpeetonta kuvailla;
ymmärrät sen kuitenkin hyvin.

-- Teidän täytyy aterioida kanssani, sanoi hän, -- lukekaa jotakin
odottaessanne; minä menen hetkeksi pukuhuoneeseeni.

Hän sytytti kynttilät monihaaraisessa kynttiläjalassa, avasi oven ja
katosi.

Minä puolestani säälin tuon tytön elämää ja sääli lisäsi rakkauttani.
Kävelin pitkin askelin edestakaisin huoneessa, kun Prudence samassa
astui sisään.

-- Ah, tekö se olette, sanoi hän; -- missä Marguerite on?

-- Pukuhuoneessaan.

-- Odotan häntä. Sanokaa, tiedättekö, että te miellytätte häntä
paljon?

-- En.

-- Eikö hän ole sanonut sitä?

-- Ei.

-- Miksi te olette täällä?

-- Tulin vieraskäynnille.

-- Keskellä yötä?

-- Miksi ei?

-- Veitikka.

-- Hän otti minut vastaan sangen huonosti.

-- Kyllä hän ottaa teidät vastaan paremminkin.

-- Niinkö luulette?

-- Minulla on hänelle hyvä uutinen.

-- Sepä hyvä. Hän on siis puhunut teille minusta?

-- Eilen illalla, tahi oikeammin yöllä, kun te ja ystävänne olitte
lähteneet... Niin, kuinka voi ystävänne? Eikö hänen nimensä ollut
Gaston R...?

-- Oli, vastasin minä hymyillen, muistaessani mitä Gaston oli uskonut
minulle ja huomatessani, että Prudence tuskin tiesi hänen nimeään.

-- Hän on kaunis poika; mitä hän omistaa?

-- Hänellä on kaksikymmentäviisi tuhatta francsia korkoja vuodessa.

-- Oh, todellakin! No niin, palataksemme teihin, Marguerite kysyi
teistä kaikenmoista; hän tahtoi tietää kuka te olette, mitä te teette
ja keitä teillä on ollut rakastajattarina, lyhyesti, kaikkea mitä
teidän ikäisestänne miehestä voi kysellä. Sanoin hänelle kaiken minkä
tiesin ja lisäsin, että te olette mainio poika, ja sillä hyvä.

-- Kiitän teitä; mutta sanokaa minulle nyt, minkä tehtävän hän teille
eilen antoi?

-- Ei minkään; hän tahtoi vaan päästä kreivistä, vastasi Prudence;
mutta tänään hän antoi minulle erään asian toimitettavakseni ja minä
tulin nyt tuomaan siihen vastauksen.

Samassa astui Marguerite pukuhuoneesta päässään soma yömyssy, joka
oli koristettu keltaisilla silkkinauharuseteilla.

Hän oli hurmaavan näköinen; jaloissa hänellä oli silkkitohvelit ja
hän leikkasi par'aikaa kynsiään.

-- No, sanoi hän nähtyään Prudencen, -- tapasitteko herttuan?

-- Tapasin!

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän antoi.

-- Kuinka paljon?

-- Kuusi tuhatta.

-- Onko teillä ne?

-- On.

-- Näyttikö hän erikoiselta?

-- Ei.

-- Miesparka!

Äänen sävyä, jolla nämä kaksi sanaa lausuttiin on mahdoton kuvata.
Marguerite otti; nuo kuusi tuhannen francsin seteliä ja sanoi:

-- Olipa jo aikakin. Tarvitsetteko rahaa, rakas Prudence.

-- Rakas lapsi, tiedättehän, että kahden päivän kuluttua meillä
on viidestoista, niin että tekisitte minulle palveluksen, jos
lainaisitte kolme tahi neljä sataa francsia.

-- Lähettäkää noutamaan rahat huomenna; on mahdoton saada enää tänä
iltana vahetetuksi.

-- Mutta älkää vaan unohtako.

-- Rauhoittukaa; syöttekö illallista kanssamme?

-- En, Charles odottaa minua kotona.

-- Te olette siis yhä vielä yhtä hulluna häneen?

-- Yhä vielä, rakkaani! Siis huomenna. Hyvästi Armand.

Rouva Duvernoy poistui ja Marguerite avasi erään laatikon ja viskasi
sinne rahat.

-- Sallitte kai, että menen vuoteeseen? sanoi hän hymyillen ja
lähestyi sänkyä.

-- En ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä pyydänkin.

Hän heitti syrjään pitsipeitteen vuoteelta ja paneutui pitkäkseen.

-- Tulkaa nyt ja istukaa viereeni ja jutelkaamme, sanoi hän.

Prudence oli oikeassa; se mitä hän oli tuonut mukanaan, oli
piristänyt Margueritea.

-- Voitteko antaa anteeksi äskeisen huonon tuuleni? sanoi hän ja
tarttui käteeni.

-- Annan mielelläni anteeksi kaikenlaista.

-- Ja te rakastatte minua?

-- Hulluuteen asti.

-- Huonosta luonteestani huolimatta.

-- Kaikesta huolimatta.

-- Vannotteko sen.

-- Vannon, sanoin minä hiljaa.

Nanine tuli nyt huoneeseen, tuoden lautasia, kylmän kananpojan,
pullon bordeaux viiniä, mansikoita ja kaksi ruokaliinaa.

-- En tuonut punssia, sanoi hän, -- sillä bordeaux on parempaa
teille. Eikö totta, herra?

-- Tietysti, vastasin minä Margueriten viimeisten sanojen
liikuttamana ja säihkyvin silmin häntä katsellen.

-- Hyvä, sanoi Marguerite, -- asettakaa kaikki tuolle pienelle
pöydälle ja nostakaa se sängyn viereen; me palvelemme itse itseämme.
Te olette valvonut kolme yötä, teidän täytyy päästä levolle. Menkää
siis; en tarvitse teitä enää.

-- Lukitsenko oven?

-- Kyllä, se on parasta; ja katsokaa, ettei ketään lasketa sisälle
huomen aamulla ennen kello kahtatoista.



KAHDESTOISTA LUKU.


Kello viisi aamulla, kun päivä alkoi häämöittää kierrekaihtimien
lävitse, sanoi Marguerite minulle:

-- Suo anteeksi, että karkoitan sinut pois; mutta se on
välttämätöntä. Herttua saapuu tänne joka aamu; hänelle vastataan,
että minä nukun, ja hän jää ehkä odottamaan kunnes herään.

Otin Margueriten pään käsieni väliin, suutelin häntä vielä kerran ja
sanoin:

-- Koska saan nähdä sinut jälleen?

-- Kuule, sanoi hän, -- ota tuo pieni kullattu avain uunin päältä ja
käy aukaisemassa ovi; tuo sitten tänne avain ja lähde tiehesi. Päivän
kuluessa saat kirjeen määräyksineni, sillä tiedä, että sinun täytyy
totella sokeasti.

-- Niin, mutta jos minä nyt pyytäisin jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Että antaisit minun säilyttää avainta.

-- En ole koskaan luovuttanut sitä kenellekään.

-- Mutta luovuta se minulle, sillä vannon, että rakastan sinua
enemmän kuin kukaan on sinua rakastanut.

-- No hyvä, ota se; mutta sanon sinulle ennakolta, että avaimen
käyttökelpoisuus riippuu kokonaan minusta.

-- Kuinka niin?

-- Ovien sisäpuolella on lukot.

-- Ilkimys!

-- Minä annan poistaa ne.

-- Sinä siis rakastat minua hiukan?

-- En tiedä varmuudella, mutta luulen, että asianlaita melkein niin
on. Mutta lähde nyt, olen kovin väsynyt.

Syleilin häntä vielä kerran ja läksin.

Palattuani kotiini olin melkein hulluna onnesta. Kun ajattelin,
että kaikki esteet Margueriten ja minun välillä nyt olivat poissa,
että hän oli minun ja että minulla oli taskussani hänen asuntonsa
avain sekä oikeus käyttää sitä, niin olin tyytyväinen elämään, ylpeä
itsestäni, ja minä rakastin Jumalaa, joka oli sallinut tämän kaiken.

Minä nukahdin iloisiin ajatuksiini, ja Margueritelta saapunut kirje
vasta herätti minut.

Kirje sisälsi vain seuraavat sanat:

"Kas tässä määräykseni: Tänä iltana teatteri Vaudeville'ssa. Tule
kolmannella väliajalla. M. G."

Lukitsin lapun kaappiin, jotta minulla epäilyksen hetkinä aina olisi
todellisuus saatavissa.

Kello seitsemän olin Vaudevillessa. Kaikki aitiot täyttyivät
vähitellen. Ainoastaan yksi jäi tyhjäksi: permantoaitio.

Kolmannen näytöksen alkaessa kuulin tuon aition oven avautuvan.
Marguerite astui sinne sisälle. Hän tuli heti aition reunalle ja etsi
jotakin silmillään, ja nähtyään minut kiitti hän minua katseellaan.

Hän oli sinä iltana ihastuttavan kaunis. Kaikkien silmät kääntyivät
häneen, vieläpä näyttelijätkin näyttämöllä katsahtivat häneen, joka
pelkällä ilmestymisellään häiritsi kaikkia katsojia.

Prudence astui myöskin aitioon, ja muuan herra, jonka tunsin kreivi
G...ksi istuutui perälle.

Nähtyäni hänet tunsin sydämeni jähmettyvän

Epäilemättä Marguerite huomasi minkä vaikutuksen tuon miehen läsnäolo
teki minuun, sillä hän hymyili jälleen minulle, ja käännettyään
selkänsä kreiville alkoi hän mielenkiintoisesti seurata esitystä
näyttämöllä. Kolmannella väliajalla kääntyi hän sanomaan jotakin
kreiville; tämä läksi silloin aitiosta ja Marguerite viittasi minua
tulemaan luoksensa.

-- Hyvää iltaa, sanoi hän ja ojensi minulle kätensä, astuessani
aitioon.

-- Hyvää iltaa, vastasin minä, kääntyen sekä Margueriten että
Prudencen puoleen.

-- Istukaa.

-- Mutta minä anastan silloin toisen paikan. Eikö kreivi G... tule
takaisin?

-- Kyllä; pyysin häntä käymään ostamassa makeisia saadaksemme
hetkisen puhella keskenämme. Rouva Duvernoy on uskottumme.

-- Niin, lapsukaiset, sanoi tämä; -- olkaa aivan rauhallisia, minä en
puhu mitään.

-- Mikä sinua vaivaa tänä iltana? sanoi Marguerite suudellen varjossa
minua otsalle.

-- En voi oikein hyvin.

-- Silloin sinun täytyy mennä levolle, sanoi hän ivallisin ilmein,
joka sopi erinomaisesti hänen hienoille, siroille kasvoilleen.

-- Minne sitten?

-- Kotiisi.

-- Sinä tiedät varsin hyvin etten voi nukkua siellä.

-- Mutta sinun ei liioin sovi tulla tänne luoksemme murjottamaan,
siksi että olet nähnyt herran aitiossani.

-- Syy ei ole siinä.

-- Kyllä, minä tunnen tuon, mutta sinä olet väärässä, emme siis puhu
enempää siitä asiasta. Näytöksen jälkeen sinä menet Prudencen luo ja
odotat siellä kunnes minä huudan sinua. Ymmärrätkö?

-- Kyllä.

Saatoinko olla tottelematon?

-- Sinä rakastat minua yhä? sanoi hän.

-- Ja sitä sinä kysyt!

-- Sinä olet ajatellut minua?

-- Koko päivän.

-- Tiedätkö, minä pelkään todellakin rakastuvani sinuun. Kysy vaan
Prudenceltä.

-- Oh! vastasi tämä, -- se on jo päätetty asia.

-- Palaa nyt paikallesi; kreivi tulee kohta, ja on tarpeetonta, että
hän näkee sinut täällä.

-- Miksi niin?

-- Koska sinusta on epämieluista tavata häntä.

-- Ei; mutta jos sinä olisit sanonut minulle, että halusit tulla
tänne tänä iltana, niin olisin minä voinut toimittaa sinulle tämän
aition yhtähyvin kuin hän.

-- Onnettomuudeksi hän tarjosi minulle tämän aition ilman että olin
pyytänyt sitä, ja tarjoutui saattamaan minua. Sinä tiedät kyllä, että
minä en voinut kieltää. Kaikki mitä saatoin tehdä oli, että kirjoitin
sinulle ja pyysin sinua tulemaan tänne, saadaksesi nähdä minut ja
että itse saisin ilon tavata sinua. Mutta kun sinä kiität minua tällä
tavalla, niin panen sen kyllä mieleeni tulevaisuuden varalta.

-- Olen väärässä, suo anteeksi.

-- No niin, mutta palaa nyt kiltisti paikallesi ja ennen kaikkea, älä
ole enää mustasukkainen.

Hän suuteli minua vielä kerran ja minä poistuin.

Käytävässä kohtasin kreivin, joka juuri tuli takaisin.

Palasin paikalleni.

Kun kaikki ympäri kävi, oli kreivin läsnäolo Margueriten aitiossa
maailman yksinkertaisin asia. Hän oli ollut hänen rakastajattarensa,
hän hankki hänelle aition, hän istui hänen kanssaan aitiossa
katsomassa esitystä, kaikki tämä oli minusta aivan luonnollista,
ja siitä lähtien, kun rakastajattarenani oli sellainen tyttö kuin
Marguerite, täytyi minun mukautua hänen tapoihinsa.

Mutta minä olin kuitenkin koko illan sangen onneton, ja kun läksin
teaterista ja näin kreivin, Prudencen ja Margueriten astuvan
ulkopuolella odottaviin vaunuihin, kävi mieleni perin apeaksi.

Neljännestunnin kuluttua saavuin kuitenkin Prudencen luo, joka juuri
palasi kotiinsa.



KOLMASTOISTA LUKU.


-- Tehän saavutte melkein yhtä pian kuin me, sanoi hän.

-- Niin, vastasin minä koneellisesti; -- missä Marguerite on?

-- Kotonaan.

-- Yksinkö?

-- Ei, kreivi G... on hänen luonaan.

Aloin kävellä kiivaasti edes takaisin.

-- Mutta, mikä teidän on?

-- Luuletteko, että minusta on hauskaa odottaa täällä kunnes kreivi
on suvainnut lähteä Margueriten luota.

-- Te olette, toden totta, järjetön! Ettekö te ymmärrä, että
Marguerite ei voi ajaa pois kreiviä, joka on antanut hänelle niin
paljon rahoja ja antaa yhä edelleenkin. Marguerite tuhlaa vuosittain
enemmän kuin satatuhatta francsia ja hänellä on paljon velkoja.
Herttua antaa hänelle kaikki mitä hän pyytää, mutta hän ei uskalla
aina pyytää niin paljoa kuin hän tarvitsisi. Hänen täytyy säilyttää
ystävyytensä kreivin kanssa, joka antaa hänelle vuosittain vähintäin
kymmenen tuhatta francsia. Marguerite rakastaa teitä paljon,
ystäväni, mutta sekä hänen että teidän tähtenne ei suhteenne häneen
saa olla vakavaa laatua. Teidän seitsemällä, kahdeksalla tuhannella
ei pidetä yllä sitä tyttöä; niillä ette voisi kustantaa edes
hänen vaunujaan. Ottakaa Marguerite sellaisena kuin hän on: hyvä,
viehättävä ja kaunis tyttö; olkaa hänen rakastajansa kaksi kuukautta;
kustantakaa hänelle kukkavihkoja, makeisia ja teatteriaitioita;
mutta älkää ajatelko mitään muuta, älkääkä panko toimeen naurettavia
mustasukkaisuuden kohtauksia. Marguerite ei ole mikään pyhimys.
Te miellytätte häntä, hän rakastaa teitä paljon, vähät muusta.
Miksi loukkaantua turhan tähden? Onhan teillä Parisin viehättävin
rakastajatar. Hän ottaa teidät vastaan hienon hienossa asunnossa, hän
on jalokivien peittämä, hän ei maksa teille ropoakaan, ellette itse
niin tahdo, ettekä sittenkään ole tyytyväinen. Tuhat tulimmaista! Te
vaaditte aivan liian paljon.

-- Olette oikeassa, mutta ajatus, että tuo mies on hänen
rakastajansa, kiusaa minua kauheasti.

-- Mutta, sanoi Prudence, -- onko hän sitten enää hänen rakastajansa?
Hän tarvitsee kreiviä, siinä kaikki. Kaksi päivää sitten sulki hän
oven häneltä. Kreivi tuli aamulla hänen luokseen, eikä hän voinut
muuta kuin ottaa vastaan hänen aitiotarjouksensa ja antaa hänen
seurata itseään näytäntöön. Kreivi saattaa hänet kotiin, viipyy
hetkisen hänen luonaan ja poistuu sitten. Kaikki tämä on mielestäni
sangen luonnollista. Muuten ei teillä ole mitään herttuata vastaan.

-- Ah, hänhän on vanha ukko, ja minä olen varma siitä, että
Marguerite ei ole hänen rakastajattarensa. Voihan sitä muuten suvaita
yhden suhteen, tarvitsematta hyväksyä kahta, sillä sellainen velttous
lähentelee liian paljon laskelmia.

-- Oh, ystäväni, kuinka vanhanaikainen te olette! Kuinka monen
ylhäisen, hienon ja rikkaan olenkaan nähnyt tekevän niinkuin nyt
neuvon teitä tekemään, ja ilman ponnistuksia, häpeää ja omantunnon
tuskia! Sellaista tapahtuu joka päivä. Luuletteko että sellaiset
voisivat viettää loistavaa elämäänsä, ellei heillä olisi kolme, neljä
rakastajaa yht'aikaa. Ei ole omaisuutta, joka yksin voisi peittää
Margueriten tapaisen naisen kulut. Mutta häntä on kohdannut se onni,
että hän on tavannut vanhan rikkaan miehen, joka omistaa kymmenen
miljoonaa, jonka vaimo ja tytär ovat kuolleet ja joka antaa hänelle
kaikki mitä hän tahtoo pyytämättä mitään korvaukseksi; niin että
hänellä on mukavaa. Mutta hän ei voi pyytää herttualta enempää kuin
kuusi, seitsemänkymmentä tuhatta francsia vuodessa, ja minä olen
varma siitä, että jos hän pyytäisi enemmän antaisi kreivi hänelle
kieltävän vastauksen huolimatta rikkauksistaan ja myötätunnostaan.

-- Mutta, jos oletamme, jatkoi Prudence, -- että Marguerite rakastaa
teitä kylliksi luopuakseen sekä kreivistä että herttuasta ja
jälkimäinen sattumalta saisi tietää suhteensa ja antaisi Margueriten
valita teidän ja hänen välillä, niin olisi uhraus, jonka hän
tähtenne tekisi tavattoman suuri, se on varma, se. Voisitteko te
tehdä hänen tähtensä yhtä suuren uhrauksen. Kuinka voisitte korvata
hänelle sen minkä hän on tähtenne menettänyt? Te eristäisitte hänet
siitä maailmasta, jossa hänellä on onnensa ja tulevaisuutensa,
hän lahjoittaisi teille parhaat vuotensa ja hänet unohdettaisiin.
Olisitteko te kunniallinen mies ja pitäisitte hänet luonanne,
valmistaisitteko hänelle horjumattoman onnen? Sillä moinen suhde
annetaan anteeksi nuorelle miehelle, mutta ei kypsyneelle. Kuulkaa
siis minua, ystävä, ottakaa asiat niinkuin ne ovat, naiset sellaisina
kuin he ovat, älkääkä antako Margueriten tapaisen naisen missään
suhteessa saada valtaa ylitsenne.

Tämä puhe oli viisasta ja johdonmukaista, enkä minä voinut muuta kuin
myöntää hänen olevan oikeassa. Puristin sentähden hänen kättänsä ja
kiitin häntä neuvosta.

-- Kas niin, sanoi hän, -- karkoittakaa nyt mielestänne kaikki
tuulentuvat, naurakaa ja olkaa iloinen; elämä on ihana, ystäväni,
riippuu vain minkälaisen lasin lävitse sitä katselee. Mutta joka
tapauksessa voitte olla varma siitä, että eräs nuori nainen tässä
lähellä odottaa kärsimättömänä, että mies, joka on hänen luonaan,
lähtisi tiehensä; hän ajattelee teitä ja rakastaa teitä. Istukaamme
nyt ikkunan ääreen ja tarkatkaamme koska tuo kreivi poistuu
jättääkseen paikkansa meille.

Me istuuduimme ikkunan ääreen; Prudence tarkasti harvoja
ohikulkijoita; minä uneksin. Vihdoin tuli kreivi ulos, nousi
vaunuihinsa ja katosi.

Prudence sulki ikkunan.

Samassa kutsui Marguerite meitä.

-- Tulkaa pian, pöytää katetaan par'aikaa, me syömme illallista!
huusi hän.

Kun me saavuimme hänen luokseen, riensi Marguerite vastaani, kietoi
käsivartensa kaulani ympäri ja syleili minua kiihkeästi.

-- Yhäkö vielä allapäin? kysyi hän.

-- Ei, kaikki on jo ohitse, vastasi Prudence, -- minä olen puhunut
hänelle järkeä ja hän on luvannut olla kiltti.

-- Sepä hyvä!

Vasten tahtoani heitin silmäyksen vuoteeseen; se oli koskematon.

Margueritella oli jo yllään valkoinen kampausviittansa.

Me istuimme aterioimaan; Marguerite oli hurmaava, lempeä ja iloinen,
ja minä koetin toteuttaa Prudencen neuvoja käytännössä ja olla yhtä
iloinen kuin molemmat pöytäkumppanini. Mutta se mikä heissä oli
luonnollista oli minussa pakoitettua, ja hermostunut nauruni oli
vähällä päättyä kyyneliin.

Kun illallinen oli ohi jäimme me Margueriten kanssa kahden kesken.
Hän istahti matolle uunin eteen ja tuijotti surullisena liekkeihin.
Hän mietti. Mitä? Sitä en tiedä. Minä puolestani katselin häntä
vavistuksella, ajatellessani niitä tuskia, joita hänen tähtensä sain
kärsiä.

-- Tule istumaan viereeni, sanoi hän äkkiä. Istahdin matolle hänen
viereensä.

-- Arvaappas mitä minä ajattelin?

-- En voi.

-- Suunnitelmaa, jonka olen laatinut.

-- Ja millainen se on?

-- En voi vielä kertoa sinulle sitä, mutta sanon sinulle sen
seurauksen. Nimittäin, että minä kuukauden kuluttua olisin vapaa ja
velaton, ja että me viettäisimme yhdessä kesän maalla.

-- Etkö voi sanoa minulle kuinka se kävisi päinsä?

-- En. Vaaditaan ainoastaan, että sinä rakastat minua yhtä paljon
kuin minä sinua, niin se onnistuu.

-- Ja oletko sinä yksin keksinyt tuon suunnitelman?

-- Olen.

-- Ja sinä toteutat sen yksin?

-- Minä yksin saan kärsiä ikävyydet, sanoi Marguerite huulillaan
hymy, jota en koskaan unohda, -- mutta me saamme yhdessä nauttia
eduista.

En voinut auttaa sitä, että punastuin kuullessani sanan "eduista", ja
minä vastasin jokseenkin kylmästi, nousten:

-- Salli minun, rakas Marguerite, olla nauttimatta muitten
suunnitelmien etuja kuin niiden, jotka tunnen ja jotka itse toteutan.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että suuresti epäilen, että kreivi G... on mukana
tuossa suunnitelmassa, jonka epäeduista yhtä vähän kuin eduistakaan
en tahdo tulla osalliseksi.

-- Sinä olet lapsi. Luulin, että rakastit minua. Mutta petyin. Hyvä.

Hän nousi, aukaisi pianon ja alkoi soittaa "Tanssiin pyyntö"-valssia,
kunnes hän pääsi duuri juoksutukseen, johon hän aina takertui.

Tekikö hän sen tottumuksesta tahi muistuttaakseen mieleeni päivän
jolloin tutustuimme toisiimme? Yhtäkaikki, tuo sävel veresti
muistoja, ja minä menin hänen luoksensa, otin hänen päänsä käsieni
väliin ja suutelin häntä.

-- Annatko minulle anteeksi? kysyin minä.

-- Sinä tiedät sen kyllä, vastasi hän. Mutta huomaa, että tämä on
vasta toinen päivä ja minun täytyy nyt jo antaa anteeksi. Sinä pidät
huonosti lupauksesi sokeasta tottelemisesta.

-- Mitä sinä tahdot, Marguerite? Rakastan sinua liian paljon ja olen
mustasukkainen pienimmästä ajatuksestasikin. Se mitä äsken ehdoitit
tekisi minut hulluksi ilosta, mutta salaisuus tuon suunnitelman
toteuttamisessa kiusaa minua.

-- Kas niin, jutellaan nyt hiukan, sanoi hän tarttuen käsiini ja
katsoen minuun niin hurmaavasti hymyillen, että minun olisi ollut
mahdoton vastustaa; -- sinä rakastat minua, eikö totta, ja sinä
olisit onnellinen saadessasi viettää kolme tahi neljä kuukautta
kanssani maalla. Tuo kahdenkeskeinen yksinäisyydessäolo tekisi
minutkin onnelliseksi, mutta ei ole kysymys ainoastaan onnestani,
vaan myöskin terveydestäni. En kuitenkaan voi lähteä Parisista niin
pitkälle ajaksi, saattamatta asioitani järjestykseen, ja minun
asiani ovat perin sotkuiset. No niin, olen keksinyt keinon selviytyä
kaikesta, sekä asioistani että rakkaudestani sinuun, niin, sinuun,
älä naura, sillä minä olen todellakin niin hullu, että rakastan
sinua! Ja sinä olet vielä loukkaantuneen näköinen ja puhut suuria
sanoja. Lapsi, sinä suuri lapsi, muista ainoastaan, että minä
rakastan sinua, äläkä välitä muusta vähääkään. -- Onko asia päätetty,
mitä?

-- Kaikki mitä sinä tahdot on päätetty, sen sinä tiedät hyvin.

-- Hyvä, kuukauden kuluttua me olemme siis jossain maakylässä,
käyskentelemme järven rannoilla ja juomme maitoa. Sinusta on ehkä
ihmeellistä, että minä, Marguerite Gautier puhun näin. Mutta,
ystäväni, se johtuu siitä, että kun tämä Parisin elämä, joka näkyy
tekevän minut niin onnelliseksi, ei polta minua, niin se kyllästyttää
minua, ja silloin alan äkkiä kaivata rauhallisempaa oloa, joka
muistuttaa minulle lapsuudestani. Ihmisellä on aina ollut lapsuus,
olkoon hänestä sitten tullut mitä tahansa. Oh, rauhoitu, minä en
aio sanoa, että olen jonkun eläkettä nauttivan everstin tytär; olen
köyhä maalaistyttö, enkä kuusi vuotta takaperin osannut kirjoittaa
nimeäni. Mutta miksi sinä olet ensimäinen, jonka puoleen käännyn,
pyytäen ottamaan osaa iloon joka minua odottaa? Luultavasti siksi,
että huomaan sinun rakastavan minua itseni tähden, sen sijaan, että
kaikki toiset ovat rakastaneet minua itsensä tähden... Olen usein
ollut maalla, mutta en koskaan niin kuin olisin tahtonut. Nyt toivon
sinusta tuota onnea, älä siis ole paha, vaan suostu pyyntööni.
Ajattele näin: Hän ei elä kauan, ja minä voin vielä kerran katua,
etten suostunut hänen ensimäiseen pyyntöönsä, mikä olisi ollut niin
helppoa.

Mitä minä saatoin noihin sanoihin vastata? Kun pidin Margueritea
sylissäni olisi hän saanut pyytää minua tekemään vaikka rikoksen, ja
minä olisin sen empimättä tehnyt.

Ennenkuin kello kuuden aikaan aamulla poistuin sanoin minä:

-- Tänä iltana.

Hän suuteli minua kiihkeästi, mutta ei vastannut.

Päivän kuluessa sain häneltä näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas lapsi. En voi oikein hyvin, ja lääkäri on määrännyt minulle
lepoa. Menen tänäiltana aikaisin levolle, enkä sentähden saa tavata
sinua. Mutta sensijaan odotan sinua huomenna, päivällä. Rakastan
sinua."

Ensimäinen ajatukseni oli: hän pettää minua.

Kylmä hiki kohosi otsalleni, sillä rakastin jo liian paljon tuota
naista, jotta tämä epäluulo ei olisi voinut tehdä minua sekapäiseksi.

Silloin johtui mieleeni, että minullahan oli hänen asuntonsa avain ja
saatoin niin ollen mennä sinne kuten tavallisesti. Siten saisin heti
tietää totuuden, ja jos tapaisin siellä miehen, niin pehmittäisin
hänet siinä paikassa.

Etsittyäni häntä illalla turhaan kaikista teattereista läksin kello
yhdentoista aikaan d'Antin kadulle.

Margueriten ikkunat eivät olleet valaistut, mutta minä soitin joka
tapauksessa kelloa.

Portinvartija kysyi ketä halusin tavata.

-- Marguerite Gautier'ta, vastasin minä.

-- Hän ei ole vielä palannut.

-- Menen kuitenkin ylös häntä odottamaan.

-- Siellä ei ole ketään kotona.

Etten vaikuttaisi naurettavalta poistuin kuitenkin, vaikka minulla
olikin hallussani huoneuston avain. Mutta minä en palannut kotiini,
en voinut poistua tuolta kadulta ja jättää Margueriten taloa
silmistäni.

Keskiyön aikana pysähtyivät umpinaiset vaunut d'Antin katu 9:n eteen;
tunsin hyvin nuo vaunut; kreivi G... astui niistä ulos; sitten hän
meni sisälle, lähetettyään ensin vaunut pois.

Toivoin silmänräpäyksen ajan, että portinvartija käännyttäisi hänet,
niinkuin minutkin, takaisin; mutta kello neljän aikaan aamulla odotin
vielä hänen paluutaan.

Tuskia, joita sinä yönä kärsin, ei voida sanoin kuvata.



NELJÄSTOISTA LUKU.


Palattuani kotiin aloin itkeä kuin lapsi. Sanoin itselleni, että
minun täytyi heti katkaista suhteeni tuohon naiseen; ja minä odotin
suurella kärsimättömyydellä päivän valkenemista, matkustaakseni
isäni ja sisareni luo, joiden rakkaus, siitä olin varma, ei ollut
petollista.

Mutta minä en tahtonut matkustaa ilman, että Marguerite saisi tietää
miksi matkustin. Ainoastaan silloin, kun mies ei enää rakasta
rakastajatartaan jättää hän hänet kirjoittamatta hänelle.

Kirjoitin ja kirjoitin yhä uudestaan kymmeniä kirjeitä ajatuksissani.

Olin ollut tekemisissä tytön kanssa, joka oli samanlainen kuin kaikki
muutkin hänen kaltaisensa. Hän oli kohdellut minua kuin koulupoikaa,
ja itserakkauteni pääsi nyt minussa voitolle. Mutta tuo nainen ei
saisi sitä tyydytystä, että saisi tietää mitä tämä lopettaminen
minulle merkitsi, ja siroimmalla käsialallani, raivon ja tuskan
kyyneleet silmissä, kirjoitin seuraavan kirjeen:

/#
'Rakas Margueriteni.

Toivon, että pahoinvointisi oli merkityksetön. Kello yhdentoista
aikaan illalla olin tiedustelemassa vointiasi, mutta minulle
vastattiin ett'et ollut vielä saapunut kotiin. Kreivi G... oli
onnellisempi kuin minä, sillä hän saapui muutamia minuutteja
myöhemmin, ja kello neljä aamulla oli hän vielä luonasi.

Suo anteeksi ikävät hetket, joita olen sinulle aiheuttanut, ja ole
varma siitä, etten koskaan unohda onnellisia hetkiä, jotka sinä olet
minulle lahjoittanut.

Olisin kyllä kernaasti tullut tiedustelemaan vointiasi tänään, mutta
aion palata jälleen isäni luo.

Hyvästi, rakas Marguerite; en ole tarpeeksi rikas rakastaakseni sinua
niin kuin tahtoisin, enkä kyllin köyhä rakastaakseni sinua niin kuin
sinä tahtoisit. Unohtakaamme siis molemmat, sinä nimen, joka on
sinulle jokseenkin merkityksetön, minä onnen, joka on käynyt minulle
mahdottomaksi.

Lähetän sinulle avaimen, jota en ole koskaan käyttänyt ja josta voi
olla sinulle hyötyä, jos satut usein voimaan pahoin, kuten eilen.'
#/

En voinut lopettaa kirjettäni ilman tätä pisteliästä huomautusta,
joka osoitti kuinka rakastunut vielä olin. Luin läpi kirjeen ainakin
kymmenen kertaa, ja ajatus, että se oli tuottava Margueritelle
tuskia, rauhoitti minua hiukan.

Kun palvelijani saapui kello kahdeksan aikaan; annoin hänelle kirjeen
heti perille toimitettavaksi.

-- Odotanko vastausta? kysyi Josef.

-- Jos teiltä kysytään halutaanko vastausta, niin sanokaa, ettette
tiedä, ja odottakaa.

Takerruin kiinni toivoon, että hän vastaisi minulle.

Koko ajan kun palvelijani oli poissa kuljin minä kauheassa
jännityksessä. Välistä ajattelin, että olin kirjoittanut liian
hävyttömästi, välistä taas että kirjeeni oli aivan liian lempeä.
Ja sitten ajattelin, eikö olisi ollut parempi olla kokonaan
kirjoittamatta ja mennä itse päivän kuluessa hänen luokseen ja
silloin nauttia kyynelistä, jotka saisin hänet vuodattamaan.

Vihdoin saapui Josef.

-- No niin? kysyin minä.

-- Neiti nukkui vielä, vastasi hän, -- mutta heti kun hän herää
annetaan hänelle kirje, ja jos tarvitaan vastaus, lähetetään se.

Hän nukkui!

Kymmeniä kertoja olin lähettää noutamaan pois kirjeen, mutta sitten
ajattelin aina:

-- Hän on jo saanut kirjeen, ja se näyttäisi siltä kuin minä katuisin.

Kuta enemmän lähestyi aika, jolloin odotin vastausta, sitä enemmän
kaduin, että olin lainkaan kirjoittanut.

Kello tuli kymmenen, yksitoista, kaksitoista.

Kahdentoista aikaan arvelin hetkisen lähteä hänen luokseen ikäänkuin
ei olisi tapahtunut mitään. En todellakaan tietänyt mitä tehdä,
päästäkseni ahdistuksesta, joka kiusasi minua.

Kello yhden aikaan odotin vielä.

Jonkinlaisella taikauskolla luulin silloin, että jos lähtisin
hetkiseksi ulos, löytäisin palattuani vastauksen. Vastaus, jota
kärsimättömästi odotetaan, saapuu tavallisesti aina silloin kun ei
olla kotona.

Läksin sentähden ulos, ollen menevinäni aamiaiselle. Ja minä olin
varma siitä, että palattuani löytäisin kotoani Margueriten kirjeen.

Portinvartija ei ollut sellaista saanut. Mutta asetin toiveeni
Josefiin. Tämä ei ollut nähnyt ketään sitten kun minä läksin.

Silloin aloin katua kirjettäni; minun olisi pitänyt vaieta, sillä
jos en olisi saapunut sovittuun kohtaukseen, olisi hän kysynyt
siihen syytä, ja vasta silloin olisin sanonut sen hänelle. Siten hän
olisi ollut pakoitettu puhdistautumaan, ja juuri sen tahdoin hänen
tekemään. Tunsin jo, että mitä syitä hän olisi esittänytkin, minä
olisin uskonut ne, sillä mitä muuta tahansa, mutta ei kadottaa häntä.

Aloin nyt uskoa, että hän itse saapuisi luokseni; mutta tunnit
kuluivat eikä häntä kuulunut.

Kello viisi läksin Champs-Elysées'elle.

Kääntyessäni eräälle puistotielle näin hänen ajavan ohitseni. Kohtaus
oli niin äkillinen, että minä kalpenin. En tiedä näkikö hän minut;
olin niin järkytetty, etten nähnyt muuta kuin hänen vaununsa.

Sitten poikkesin kaikkiin teattereihin, missä hän tavallisesti kävi;
mutta häntä ei ollut missään. Ja vihdoin palasin jälleen kotiini.

Kysyin jälleen kirjettä portinvartijalta, mutta tuloksetta.

Sinä yönä en nukkunut, vaan makasin pitkälläni ja mietin kuinka
tyhmästi ja epähienosti olin käyttäytynyt.

Kun päivä valkeni oli minulla kuumetta, ja minun oli mahdoton
ajatella muuta kuin Margueritea.

Mutta päätös oli tehtävä: joko lopetettava suhde tuohon naiseen, tahi
sitten karkoitettava kaikki epäilykset, edellyttäen, että hän suostui
jälleen ottamaan minut vastaan.

Mutta ratkaisevan askeleen ottaminen siirtyy aina; ja kun en voinut
jäädä kotiini enkä uskaltanut näyttäytyä Margueritelle, niin koetin
erästä keinoa lähestyä häntä, keinoa, jonka itserakkauteni saattoi
panna sattuman laskuun, siinä tapauksessa, että onnistuin.

Kun kello osoitti kymmentä läksin Prudencen luo; hän kysyi minulta
syytä aikaiseen tulooni. En uskaltanut sanoa totuutta, vaan vastasin,
että olin lähtenyt näin aikaisin liikkeelle siksi, että saisin
tilatuksi itselleni paikan G...hen menevään diligenssiin; isäni nim.
asui G...ssä.

-- Te olette onnellinen kun voitte tällaisella kauniilla ilmalla
lähteä Parisista, sanoi Prudence.

Katsahdin häneen, nähdäkseni pitikö hän minua pilkkanaan. Mutta hän
oli vakavan näköinen.

-- Aijotteko sanoa hyvästi Margueritelle? kysyi hän.

-- En.

-- Siinä teette oikein.

-- Niinkö teistä?

-- Tietysti. Mitä hyötyä olisi hänen jälleennäkemisestään, kun kerran
olette lopettanut kaikki suhteenne häneen?

-- Tiedättekö siis tuosta lopettamisesta?

-- Hän näytti minulle teidän kirjeenne.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän sanoi: "Rakas Prudence, teidän suojattinne ei ole juuri
kohtelias; tuollaista ajatellaan, mutta ei kirjoiteta".

-- Millä äänenpainolla hän sen sanoi?

-- Hän nauroi ja lisäsi sitten:

"Hän on syönyt luonani illallista kaksi kertaa, eikä hän tule edes
jäähyväiskäynnille".

Ja siinä oli kaikki, minkä kirjeeni ja mustasukkaisuuteni oli saanut
aikaan!

Tunsin itseni julmasti nöyryytetyksi rakkauteni turhamaisuudessa.

-- Mitä hän teki eilen illalla? kysyin minä.

-- Hän oli oopperassa.

-- Ja sitten?

-- Hän söi illallista kotonaan.

-- Yksinkö?

-- Ei, kreivi G...n seurassa, luulen.

Suhteeni lopettaminen ei siis ollut lainkaan muuttanut Margueriten
tapoja.

-- No niin, olen iloinen, ettei Marguerite ole tähteni lohduton,
sanoin minä pakoitetulla hymyllä.

-- Siinä hän tekee oikein. Te olette tehnyt niin kuin teidän tulikin,
ja te olette ollut viisaampi kuin hän; sillä tuo tyttö rakasti teitä,
hän ei puhunut muusta kuin teistä, ja hän olisi voinut tehdä jonkun
hulluuden.

-- Miksi hän ei sitten vastannut, kun hän rakasti minua?

-- Koska hän ymmärsi tehneensä väärin rakastaessaan teitä. Sillä
naiset eivät koskaan anna anteeksi, että heidän itserakkauttaan on
loukattu, ja naisen itserakkautta loukataan siten, että jätetään
hänet kaksi päivää sen jälkeen kun on tultu hänen rakastajakseen;
minä tunnen Margueriten, hän ennemmin kuolisi kuin vastaisi teille.

-- Mitä minun siis pitää tehdä?

-- Ei mitään. Hän unohtaa teidät, te unohdatte hänet, eikä teillä ole
syytä moittia toisianne mistään.

-- Mutta jos minä kirjoittaisin ja pyytäisin anteeksi?

-- Olkaa varma siitä, että hän antaisi teille anteeksi.

Olin vähällä kavahtaa Prudencen kaulaan.

Neljännestuntia myöhemmin olin jälleen kotona ja kirjoitin
Margueritelle seuraavan kirjeen:

"Eräs, joka katuu eilistä kirjettään ja joka huomenna matkustaa,
ellet sinä anna hänelle anteeksi, pyytää saada tietää, mihin aikaan
hän voi laskea katumuksensa jalkojesi juureen? Koska hän tapaa sinut
yksin? Sillä, niinkuin tiedät, täytyy tunnustuksen tapahtua ilman
todistajia". Lähetin Josefin viemään tämän sepustuksen ja hän jätti
sen omakätisesti Margueritelle. Hän sanoi vastaavansa myöhemmin.

Läksin vain vähäksi aikaa ulos syödäkseni päivällistä, mutta kello
yksitoista illalla en vielä ollut saanut vastausta.

Silloin päätin, etten kärsisi kauempaa, vaan matkustaisin seuraavana
päivänä.

Ollen varma siitä, etten voisi nukkua, jos kävisin levolle, aloin
pakata matkakirstujani.



VIIDESTOISTA LUKU.


Josef ja minä olimme tunnin ajan puuhailleet matkavalmistuksissa, kun
äkkiä ovikello soi kiivaasti.

-- Avaanko minä? kysyi Josef.

-- Avaa, vastasin minä, ihmetellen kuka niin myöhään saapui ja
voimatta uskoa, että se olisi ollut Marguerite.

-- Siellä on kaksi naista, herra, sanoi Josef palattuaan.

-- Me täällä olemme, Armand! huusi ääni, josta tunsi Prudencen.

Menin vastaanottohuoneeseen, ja siellä tapasin Prudencen
tarkastelemassa joitakin pikku esineitä ja Margueriten istumassa
sohvassa.

Astuin hänen eteensä, polvistuin, tartuin hänen molempiin käsiinsä ja
sanoin liikutettuna:

-- Anteeksi!

Hän suuteli minua otsalle ja sanoi:

-- Tämä on kolmas kerta kun minun on annettava sinulle anteeksi.

-- Minä aion matkustaa huomenna.

-- Käyntini ei kai pitäisi voida muuttaa päätöstäsi. En tullut
estämään sinua lähtemästä Parisista, vaan tulin siksi, että en ole
ennättänyt tänään vastata sinulle, enkä minä tahtonut jättää sinua
siihen uskoon, että olin vihainen sinulle.

-- Teidän vastaanottohuoneenne on sangen miellyttävä, sanoi Prudence;
-- saako nähdä makuuhuoneenne?

-- Kyllä, vastasin minä.

Prudence astui makuukamariini, pikemmin jättääkseen meidät kahden
kesken kuin katsellakseen huonetta.

-- Miksi otit Prudencen mukaasi? kysyin minä.

-- Siksi, että hän oli kanssani teatterissa, ja tahdoin, että joku
saattaisi minut täältä kotiin.

-- Enkö minä ollut täällä?

-- Olit, mutta paitsi sitä, etten tahtonut vaivata sinua, olin varma
siitä, että sinä, saavuttuamme ovelleni, olisit pyytänyt päästä
luokseni, ja sitä en olisi voinut sallia.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että minua vartioidaan niin tarkasti; ja pieninkin epäilys
voisi tuottaa minulle suurta vahinkoa.

-- Siinäkö ainoa syy?

-- Jos olisi muita syitä, sanoisin ne sinulle; meidän välillämme ei
saa olla mitään salaista.

-- Kuule, Marguerite, en tahdo kierrellä saadakseni sanotuksi sinulle
sen mitä tahdon. Vastaa suoraan, rakastatko minua hiukan?

-- Rakastan, paljon.

-- Miksi sinä sitten petit minua?

-- Ystäväni, jos minä olisin rikas herttuatar ja sinä olisit
rakastajani, ja minulla olisi paitsi sinua, vielä toinenkin, niin
silloin sinulla olisi oikeus kysyä minulta miksi sinua petin. Mutta
nyt minä olen neiti Marguerite Gautier, minulla on neljäkymmentä
tuhatta francsia velkoja, ei penniäkään omaisuutta, ja minä kulutan
satatuhatta francsia vuodessa. Kysymyksesi on aivan tarpeeton samoin
kuin minun vastauksenikin.

-- Se on totta, sanoin minä ja laskin pääni Margueriten polville; --
mutta minä rakastan sinua hulluuteen asti.

-- No niin, ystäväni, sinun täytyy rakastaa minua hieman vähemmin,
tahi sitte ymmärtää minua paremmin. Kirjeesi saattoi minut kovin
pahoilleni. Jos olisin ollut vapaa, niin en olisi toissa päivänä
ottanut vastaan kreiviä, tahi olisin ainakin pyytänyt sinulta
anteeksi, eikä minulla tulevaisuudessa olisi ollut muita rakastajia
kuin sinä. Luulin hetkisen, että voisin suoda itselleni kuuden
kuukauden ajaksi sen onnen; mutta sinä et sitä tahtonut; sinä
vaadit minun ilmaisemaan keinot. Hyvä Jumala! Keinot oli helppo
arvata. Käyttäessäni niitä tein suuremman uhrin kuin luuletkaan.
Olisin voinut sanoa sinulle, että tarvitsin kaksikymmentä tuhatta
francsia. Sinä rakastit minua ja olisit varmasti hankkinut ne. Mutta
minusta oli mieluisampaa, etten ollut sinulle mitään velkaa, mutta
sinä et ymmärtänyt tätä hienotunteisuutta, sillä sitä se oli. Me
olemme usein pakoitetut ostamaan tyydytyksen sielullemme ruumiimme
kustannuksella, ja kärsimyksemme on sitä suurempi, jos tuo tyydytys
sitten häipyy meiltä. Olin kauvan toivonut tapaavani miehen, joka ei
vaatisi tiliä elämästäni ja joka olisi pikemmin rakastanut tunteitani
kuin ruumistani. Sellaisen miehen olin löytänyt herttuassa, mutta
hän on vanha, ja vanhuus ei suojele eikä lohduta. Luulin voivani
ottaa vastaan elämän, jonka hän tarjosi; mutta voi! Olin vähällä
kuolla ikävästä. Silloin tapasin sinut, nuoren, tulisen, onnellisen
miehen, ja minä koetin sinusta tehdä sen miehen, jota olin kaihonnut
meluavassa yksinäisyydessäni. En rakastanut sinussa miestä sellaisena
kuin nyt olet, vaan sellaisena jollaiseksi olit tuleva. Sinä et ota
vastaan tuota osaa, sinä hylkäät sen arvottomana. Sinä olet kehno
rakastaja; maksa minulle, älkäämmekä enää puhuko siitä asiasta.

Marguerite, jota tämä pitkä puhe oli väsyttänyt, nojautui sohvan
selkämykseen, ja tukahuttaakseen heikon yskän puuskan vei hän
nenäliinan huulilleen ja sitten silmilleen.

-- Anteeksi, anteeksi, sopersin minä, ymmärsin kaiken tämän,
mutta tahdoin kuulla sinun sanovan sen, jumalallinen Marguerite.
Unhottakaamme kaikki muu ja muistakaamme vain yksi asia: että
me kuulumme toisillemme, että olemme nuoria ja että rakastamme
toisiamme. Tee kanssani mitä tahdot, Marguerite, olen sinun orjasi;
mutta revi, Jumalan tähden, kirjeeni, äläkä anna minun matkustaa.
Kuolisin silloin.

Marguerite otti esille kirjeen, antoi sen minulle ja sanoi,
sanomattoman suloisesti hymyillen:

-- Tässä se on, otin sen mukaani.

Revin rikki kirjeen ja suutelin kättä, joka sen minulle antoi silmien
täyttyessä kyynelistä. Samassa astui Prudence huoneeseen.

-- Sanokaa, Prudence, tiedättekö mitä hän minulta pyytää? kysyi
Marguerite.

-- Anteeksiantoa.

-- Aivan niin.

-- Ja te annatte hänelle anteeksi?

-- Täytynee kai minun antaa; mutta hän tahtoo vielä muutakin.

-- Mitä sitten?

-- Hän tahtoo tulla kanssamme illastamaan.

-- Ja te suostutte?

-- Mitä te arvelette?

-- Arvelen, että te molemmat olette suuria lapsia. Mutta minä arvelen
myöskin, että olen sangen nälissäni, ja että kuta pikemmin te
suostutte sitä pikemmin pääsemme illalliselle.

-- Lähtekäämme siis, sanoi Marguerite; mahdumme kaikki kolme minun
vaunuihini.

-- Kas tässä, lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, -- Nanine on jo
käynyt levolle, sinun täytyy avata ovi; ota minun avaimeni, mutta
varo kadottamasta sitä uudestaan.

Olin miltei tukahduttaa Margueriten suudelmillani.

Samassa astui Josef huoneeseen ja sanoi itsetyytyväisin ilmein:

-- Nyt ovat matkatavarat pakatut.

-- Hyvä. Kaiva ne jälleen esille; minä en matkustakaan.



KUUDESTOISTA LUKU.


Päivää myöhemmin lähetin Margueritelle "Manon Lescaut'n".

Kun en kuitenkaan voinut muuttaa rakastajattareni elintapaa, niin
muutin omaani. Ennen kaikkea en suonut itselleni miettimisaikaa,
sillä olisin silloin, vasten tahtoani, ollut sangen pahoillani.
Ennen niin rauhallinen elämäni oli äkkiä muuttunut rauhattomaksi
ja epäsäännölliseksi. Älä luule, ettei sellaisen naisen rakkaus,
olkoonpa kuinka epäitsekästä tahansa, maksa mitään. Mikään ei
ole niin kallista kuin kaikki nuo tuhannet mieliteot, kukat,
teatteriaitiot, illalliset, huviretket, joita ei koskaan voi
rakastajattareltaan kieltää.

Minulla ei ollut ensinkään omaisuutta, mutta kahdeksan tuhannen
francsin vuotuiset korot. Isäni, joka on yliveronkantaja G...ssä,
vakuutti minulle, että voisin tuolla summalla varsin hyvin tulla
toimeen Parisissa, jos sen lisäksi hankkisin jonkun toimen, esim.
joko asianajajan tahi lääkärin. Matkustin siis Parisiin, suoritin
tutkintoni, hyväksyttiin asianajajaksi ja monien muiden nuorten
miesten tavoin pistin diploomin taskuuni ja otin hiukan osaa
keveään Parisin elämään. Menoni olivat perin vaatimattomat; mutta
kahdeksassa kuukaudessa menetin koko vuosituloni, ja minä vietin
neljä kesäkuukauttani isäni luona, josta sain hyvän pojan maineen.
Mutta velkoja ei minulla ollut.

Tällä kannalla olivat asiat, kun tutustuin Margueriteen.

Vasten tahtoani kasvoivat silloin elinkustannukseni, sillä
Margueritella oli sangen oikullinen luonne, ja kun hän tahtoi olla
yhdessä kanssani mahdollisimman paljon, kirjoitti hän aamuisin, että
hän tahtoi syödä suurusta kanssani, mutta ei hänen luonaan, vaan
jossain ravintolassa joko Parisissa tahi maaseudulla. Noudin hänet,
söimme päivällistä, kävimme teatterissa, söimme usein illallista, ja
kaikki tuo tuli maksamaan kolme tuhatta francsia kuukaudessa, joka
lyhensi vuoteni kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi ja pakoitti minut
joko tekemään velkaa tahi jättämään Margueriten.

Mutta ennemmin mitä muuta tahansa kuin turvautua viimeksi mainittuun
vaihtoehtoon.

Huomasin kuitenkin, että minun täytyi keksiä jokin keino, saadakseni
hänen aiheuttamansa menot peitetyksi.

Aloin lainaamalla viisi, kuusi tuhatta francsia, ja rupesin
pelaamaan. Jos olisin viettänyt kotona ne yöt, jolloin en ollut
d'Antin kadun varrella, en kuitenkaan olisi voinut nukkua.
Mustasukkaisuus olisi pitänyt minua valveilla, sensijaan kun peli
hetkeksi käänsi ajatukseni toisaalle ja vasten tahtoani kiinnitti
mieltäni, kunnes aika tuli lähteä Margueriten luo.

Useimmille oli peli välttämättömyys; minulle se oli lääke. Ja siksi
saatoin myöskin aina säilyttää jonkinlaisen kylmäverisyyden, niin
etten koskaan menettänyt enempää kuin minkä voin maksaa.

Muuten suosi onni minua. En tehnyt velkoja, ja minä menetin kolme
kertaa niin paljon kuin silloin, kun en pelannut. Ei ollut helppo
vastustaa elintapaa, joka ilman vaikeuksia teki minulle mahdolliseksi
tyydyttää Margueriten tuhannet oikut. Mitä häneen tulee, niin rakasti
hän minua yhä enemmän ja enemmän.

Odottaessani siveellistä muutosta, olikin Margueritessa tapahtunut
ruumiillinen muutos. Olin päättänyt koettaa parantaa hänet, ja tuo
tyttö parka, joka arvasi aikeeni, totteli minua, osoittaakseen
kiitollisuuttaan. Minulle oli vähitellen onnistunut totuttaa hänet
melkein kokonaan pois entisistä tavoistaan. Lääkärini, jonka
kanssa neuvottelin, sanoi, että hän ainoastaan levon ja rauhan
avulla säilyttäisi terveytensä, ja minä olin vähitellen saanut
hänet luopumaan illallisista ja yönvalvonnasta ja korvaamaan ne
terveellisellä elämänjärjestyksellä ja säännöllisellä unella. Vastoin
tahtoaan tottui Marguerite uusiin olosuhteisiin, joiden terveellistä
vaikutusta hän jo tunsi. Hän alkoi jo pysytellä iltaisin kotona, tahi
sitten, ilman ollessa kaunis, kääri hän saalin hartioidensa ja harson
päänsä ympärille, ja me läksimme yhdessä, kuin kaksi lasta, jalkaisin
harhailemaan Champs-Elysées'en varjoisille lehtokujille. Hän palasi
kotiin väsyneenä, nautti kevyen illallisen ja kävi levolle, luettuaan
tahi soitettuaan ensin hetkisen. Terveys näkyikin nopeasti palaavan
ja yskä oli miltei kokonaan lakannut.

Kuuden viikon kuluttua ei kreivistä tiedetty enää mitään, hän oli
lopullisesti kadonnut. Mutta herttuan tähden täytyi minun yhä salata
suhteeni Margueriteen.

Tapa, niin, melkeinpä tarve, joka Margueritella oli, saada
mahdollisimman usein tavata minua, saattoi aikaan sen, että
minä herkesin pelaamasta juuri sillä hetkellä, jolloin taitava
pelaajakin olisi sen tehnyt. Kerta kaikkiaan, minä olin nyt, kiitos
voittojeni, kymmenen tuhannen francsin omistaja ja pidin tuota summaa
tyhjentymättömänä pääomana.

Nyt oli käsillä aika, jolloin tavallisesti läksin tervehtimään isääni
ja sisartani; mutta minä en matkustanut. Sain heiltä usein kirjeitä,
joissa he pyysivät minua saapumaan, ja minä vastasin parhaani mukaan,
sekä toistin aina, että voin hyvin, enkä tarvinnut rahoja, joiden
seikkojen luulin jonkun verran lohduttavan isääni.

Eräänä aamuna, kun auringon säde herätti Margueriten, hypähti hän
vuoteesta ja kysyi minulta, tahdoinko viedä hänet maalle koko
päiväksi.

Lähetimme noutamaan Prudencea ja läksimme kaikki kolme matkaan,
sitten kun Marguerite ensin oli käskenyt Naninen sanomaan herttualle,
että hän tahtoi käyttää hyväkseen kaunista ilmaa ja matkusti
Prudencen kanssa maalle.

Paitsi sitä, että Prudencen läsnäolo oli välttämätön herttuan
rauhoittamiseksi, oli hän niitä naisia, jotka ovat kuin luodut
tällaisia huvimatkoja varten. Herkeämättömällä iloisuudella ja
ainaisella ruokahalullaan saattoi hän pitää seurakumppaniensa
mielialan hilpeänä.

Nyt oli vain kysymys minne lähtisimme. Siitä pulasta auttoi meidät
tietenkin Prudence.

-- Tahdotteko lähteä oikeen maalle? kysyi hän.

-- Kyllä.

-- Hyvä! Lähtekäämme siis Bougivaliin, Arnould lesken luo, Armand,
menkää vuokraamaan vaunut.

Puolentoista tunnin kuluttua olimme Arnould lesken luona. Bougival on
kaunein paikka mitä voi ajatella; tuo pieni kylä näytti kerrassaan
hurmaavalta siinä kukkulan juurella.

Aamiainen oli verraton, ja sen jälkeen tarjosi Arnould meille
tilaisuuden tehdä soutumatkan joelle, jonka tarjouksen Marguerite ja
Prudence ottivat ilolla vastaan. Laskimme maihin erääseen saareen, ja
siellä heittäydyin pitkäkseni ruohostoon ja laskin mielikuvitukseni
valloilleen.

Siltä paikalta, jossa lepäsin, näin rannalla pienen, soman,
valkoiseksi maalatun, ympyränmuotoisella aitauksella varustetun
talon. Aitauksen sisällä oli talon edessä vihreä nurmikko, sileä ja
tasainen kuin sametin pinta, ja talon takana pieni lehdikko.

Kukkivat köynnöskasvit peittivät tuon asumattoman talon portaat ja
ulottuivat aina toiseen kerrokseen asti.

Katselin tuota taloa niin kauan että luulin lopulta omistavani sen,
niin tarkoin se vastasi unelmiani. Olin näkevinäni Margueriten ja
itseni siellä, päivisin lehdossa ja iltasin istumassa nurmikolla, ja
epäilin voisivatko maalliset olennot tuntea itseään onnellisimmiksi
kuin me.

-- Kuinka kaunis talo, sanoi Marguerite, joka oli seurannut
katsettani.

-- Missä? kysyi Prudence.

-- Tuolla.

Ja Marguerite osoitti taloa.

-- Ah, hurmaava, vastasi Prudence; -- pidättekö siitä?

-- Kyllä, paljon.

-- Hyvä! Pyytäkää, että herttua vuokraa sen; olen varma, että hän
tekee sen. Jos tahdotte, otan minä kysyäkseni häneltä.

Marguerite katsoi minuun ikäänkuin kysyen mitä minä asiasta arvelin.
Prudencen viime sanat olivat haihduttaneet unelmani, ja olin niin
äkkiä jälleen joutunut todellisuuteen, että olin vielä aivan pyörällä.

-- Niin, tuuma on todellakin erinomainen, sopersin minä, tietämättä
mitä sanoin.

-- No niin, minä järjestän asian, sanoi Marguerite, puristaen kättäni
ja tulkiten sanani oman toivomuksensa mukaisesti. -- Menkäämme heti
tiedustelemaan onko se vuokrattavana.

Talo oli vuokrattavana kahdesta tuhannesta francsista.

-- Olisitko täällä onnellinen? kysyi Marguerite minulta.

-- Minäkö tänne varmasti tulisin?

-- Miksi minä sitten hautaisin itseni tänne, ellen sinun tähtesi?

-- Hyvä! Marguerite, anna minun vuokrata tämä talo.

-- Oletko hullu? Se ei olisi ainoastaan tarpeetonta, vaan lisäksi
vaarallistakin. Sinähän tiedät, että minulla ei ole oikeutta ottaa
vastaan mitään keneltäkään muulta kuin eräältä ainoalta. Rauhoitu
siis, sinä suuri lapsi, äläkä sano mitään.

-- Ja kun minä saan kaksi vapaata päivää, niin tulen tervehtimään
teitä, sanoi Prudence.

Poistuimme nyt paikalta ja palasimme Parisiin, puhellen uudesta
aikeestamme. Käsivarteni oli Margueriten ympärillä ja se vaikutti
sen, että tuo tuuma tuntui minusta, vaunuista astuessamme, vähemmän
vastenmieliseltä.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.


Seuraavana päivänä läksin varhain Margueriten luota, sillä hän
odotti herttuata aamulla; hän lupasi kirjoittaa heti kun herttua oli
lähtenyt.

Päivän kuluessa sainkin häneltä seuraavat rivit:

"Matkustan herttuan kanssa Bougivaliin; ole Prudencen luona tänä
iltana kello kahdeksan".

Määrättynä aikana ilmestyi Margueritekin sinne.

-- Kas niin, kaikki on selvä! huudahti hän.

-- Onko talo vuokrattu? kysyi Prudence.

-- On. Herttua suostui heti.

Minä en tuntenut herttuaa, mutta häpesin pettää häntä niinkuin tein.

-- Mutta ei siinä kaikki! sanoi Marguerite.

-- Mitä sitten lisäksi?

-- Olen hommannut myöskin asunnon Armandille.

-- Samassa talossako? kysyi Prudence nauraen.

-- Ei, vaan rouva Arnouldin luona. Herttuan katsellessa näköalaa,
tiedustelin minä rouvalta sopivaa huoneustoa. Hänellä sattui olemaan
sellainen: sali, eteinen ja makuuhuone. Enempää ei tarvitakaan,
ajattelin minä. Kuusikymmentä francsia kuukaudessa. Ja huoneisto
kalustettu niin, että se voi miellyttää surumielistä ihmistä. Otin
huoneiston. Teinkö oikein?

Syleilin Margueritea.

-- Siellä tulee olemaan hurmaavaa, jatkoi hän, -- sinä saat
pikkuportin avaimen, herttualle olen luvannut suuren portin avaimen,
jota hän ei kuitenkaan tarvitse, sillä hän saapuu aina päivällä. Näin
meidän kesken sanottuna, luulen, että tämä päähänpisto ihastuttaa
häntä, sillä poistunhan nyt joksikin aikaa Parisista ja hänen
sukulaisensa saavat hetkiseksi rauhan. Hän kysyi minulta kuitenkin,
kuinka minä, joka pidän niin paljon Parisista, saatoin suostua
hautaamaan itseni maalle. Mutta minä vastasin, että olin heikko
ja tarvitsin lepoa. Näytti siltä kuin hän ei olisi oikein uskonut
minua. Meidän on siis oltava hyvin varovaisia, rakas Armand; sillä
hän koettaa yllättää minut siellä, eikä hän ainoastaan vuokraa
minulle taloa, vaan hänen täytyy lisäksi maksaa velkanikin, sillä
onnettomuudeksi on minulla sellaisiakin. No niin, onko tämä kaikki
mieleesi?

-- Kyllä, vastasin minä ja koetin vaientaa omantunnon ääntä, jonka
tällainen elämä minussa toisinaan herätti.

-- Tarkastimme talon nurkkia ja komeroita myöten; meillä tulee
olemaan siellä mukavaa! Herttua oli kaikesta huvitettu. Oh, ystäväni,
lisäsi hän hilpeästi ja suuteli minua, -- älä ole onneton, tämän
kaiken kustantaa miljoneeri.

-- Ja koska te aiotte muuttaa sinne? kysyi Prudence.

-- Mahdollisimman pian.

-- Otatteko vaununne mukaan?

-- Otan mukaani koko talouteni. Te saatte huolehtia asunnostani
poissaollessani.

Kahdeksan päivän kuluttua oli Marguerite ottanut huvilan haltuunsa,
ja minä olin majoittunut rouva Arnouldin luo.

Nyt alkoi yhdyselämä, jota on vaikea kuvata.

Bougivalissa oleskelunsa aikana ei Marguerite alussa voinut luopua
entisistä tavoistaan, vaan kaikki hänen ystävättärensä kävivät
häntä tervehtimässä. Kuukauden kuluessa ei mennyt päivääkään, ettei
Margueritella olisi ollut kahdeksan, kymmenen vierasta pöydässään.
Prudence puolestaan toi sinne kaikki tuttavansa ja otti heidät
vastaan aivan kuin talo olisi ollut hänen.

Herttuan rahoilla suoritettiin kaikki kulut, mutta sattui toisinaan,
että Prudence tuli pyytämään minulta tuhannen francsia Margueriten
puolesta. Olin voittanut pelissä ja saatoin antaa pyydetyn summan.
Mutta peläten, että hän tarvitsisi enemmän kuin mitä omistin,
lainasin Parisissa yhtä paljon kuin olin jo ennen lainannut ja
täsmälleen takaisin maksanut.

Ilo, mikä Margueritella oli vieraistaan, väheni melkoisesti, kun
hän huomasi kuinka kalliiksi tuo juhliminen kävi ja ennen kaikkea,
kun hän oli pakoitettu toisinaan pyytämään rahoja minulta. Herttua,
joka oli vuokrannut huvilan Margueritelle lepäämistään varten, ei
näyttäytynyt enää sen jälkeen, kun hän onnettomuudeksi sattui kerran
saapumaan suureen nais-seuraan, joka, kun hän aivan odottamatta avasi
oven, rehahti äänekkääseen nauruun. Hän vetäytyi heti takaisin,
ja vaikka Marguerite läksi heti hänen jälkeensä, ei hän saanut
häntä leppymään. Herttuan itserakkautta oli loukattu ja hän antoi
tyttöparan jyrkästi tietää, että oli väsynyt maksamaan naisen
hullutuksia, joka ei ymmärtänyt häntä paremmin kunnioittaa. Jonka
jälkeen hän läksi vihoissaan tiehensä.

Siitä päivästä lähtien ei Marguerite ollut kuullut hänestä mitään,
vaikka hän olikin muuttanut tapansa ja herennyt ottamasta vastaan
vieraita. Se oli minulle eduksi, sillä sain nyt Margueriten kokonaan
itselleni, ja unelmani alkoi vähitellen toteutua. Marguerite ei
voinut enää elää ilman minua, ja välittämättä seurauksista näytti hän
peittämättä suhteemme, ja lopulta oltiin niin pitkällä, että minä
asuin hänen luonaan.

Prudence oli kyllä koettanut saarnata siveyttä Margueritelle, mutta
tämä oli vastannut, että hän rakasti minua, eikä voinut elää ilman
minua ja luopua onnesta saada pitää minua aina luonaan.

Sen olin kuullut eräänä päivänä, jolloin Prudence oli sanonut,
että hänellä oli tärkeätä puhuttavaa Margueritelle, ja minä olin
kuunnellut oven takana.

Jonkun ajan kuluttua palasi Prudence jälleen. Olin puistossa kun hän
saapui, joten hän ei nähnyt minua. Mutta tavasta, jolla Marguerite
otti hänet vastaan, aavistin, että oli kysymys samasta asiasta, ja
minä päätin kuunnella niinkuin ensikerrallakin.

Kun he olivat sulkeutuneet huoneeseen, kysyi Marguerite:

-- No niin?

-- Minä tapasin herttuan.

-- Ja mitä hän vastasi?

-- Että hän kernaasti antaa anteeksi tuon kohtauksen, mutta että hän
on saanut kuulla, että te julkisesti elätte yhdessä herra Armand
Duvalin kanssa, ja sitä hän ei voinut antaa anteeksi. "Jos Marguerite
jättää tuon nuoren miehen", sanoi hän, "annan hänelle kaikki mitä hän
tahtoo, kuten ennenkin; muussa tapauksessa saa hän luopua kaikista
pyynnöistä".

-- Mitä te vastasitte?

-- Että ilmoitan teille hänen päätöksensä, ja minä lupasin puhua
teille järkeä. Ajatelkaa, rakas lapsi, mitä kaikkea te menetätte,
ja jota ei Armand voi teille koskaan antaa. Hän rakastaa teitä koko
sielullaan, mutta hän ei ole kylliksi rikas tyydyttämään kaikki
teidän tarpeenne, ja hänen täytyy jonakin päivänä jättää teidät,
mutta silloin on myöhäistä, eikä herttua anna teille enää mitään.
Tahdotteko, että minä puhun Armandin kanssa?

Marguerite näytti ajattelevan, sillä hän ei vastannut.

Sydämeni jyskytti kiivaasti odottaessani hänen vastaustaan.

-- Ei, sanoi hän, -- minä en luovu Armandista, enkä minä tahdo
piilottautua saadakseni elää yhdessä hänen kanssaan. Se on ehkä
hullua, mutta minä rakastan häntä! Ja kun hän on nyt tottunut
estämättä rakastamaan minua, koskisi häneen kovasti, jos hänen
täytyisi tunniksikin jättää minut. Sitäpaitsi ei minulla ole
enää niin pitkälti elonaikaa, että minun tarvitsisi tehdä itseni
onnettomaksi vanhan ukon takia. Pitäköön hän rahansa; tulen toimeen
ilmankin niitä.

-- Millä tavalla?

-- Sitä en vielä tiedä.

Ennenkuin Prudence ennätti jatkaa, syöksyin minä sisään, heittäydyin
Margueriten jalkoihin ja kostutin kyyneleilläni hänen käsiään,
onnellisena siitä, että hän minua niin rakasti.

-- Elämäni kuuluu sinulle, Marguerite, sinä et tarvitse tuota miestä,
olenhan minä luonasi! Minä en koskaan hylkää sinua, ja kuinka voisin
korvata onnen, jonka minulle lahjoitat? Ei mitään pakkoa enää,
Marguerite, me rakastamme toisiamme! Mitä me välitämme muusta!

-- Juuri niin! Rakastan sinua, Armand! sopersi hän kietoen
käsivartensa kaulani ympäri, -- rakastan sinua niin kuin en koskaan
luullut voivani rakastaa. Me olemme onnellisia, me elämme rauhassa,
ja minä jätän ikuisiksi ajoiksi sen elämän, jonka tähden nyt
punastun. Sinä et koskaan moiti minua menneisyydestäni, eikö totta?

Minä en voinut puhua; vastasin ainoastaan painamalla Margueriten
sydäntäni vasten.

-- Kas niin, sanoi Marguerite liikutetulla äänellä Prudencelle, --
kertokaa tästä kohtauksesta herttualle, ja lisätkää, että me emme
tarvitse häntä.

Sen jälkeen ei enää milloinkaan puhuttu herttuasta. Marguerite ei
ollut sama kuin ennen. Hän oli luopunut tavoistaan, ystävättäristään,
puheistaan ja tuhlauksestaan. Kun me olimme ulkona kävelemässä, niin
eipä olisi voinut luulla, että tuo valkopukuinen nainen, jolla oli
olkihattu päässä ja silkkitakki käsivarrellaan, oli sama Marguerite
Gautier, joka neljä kuukautta sitten oli herättänyt loistavalla
elämällään ja häväistysjutuillaan sellaista huomiota.

Oi, me kiiruhdimme olemaan onnellisia, aivan kuin olisimme
aavistaneet, että se pian loppuisi.

Emme olleet käyneet Parisissa kahteen kuukauteen, eikä kukaan
ollut käynyt luonamme, lukuunottamatta Prudencea ja aikaisemmin
mainitsemaani Julie Duprat'ia. Mutta me nautimme siitä todellisesta
elämästä, jota nyt vietimme ja jota en minä yhtä vähän kuin
Margueritekaan ollut tähän asti ymmärtänyt.

Tuo nainen osoitti lapsellista huomiota pienemmillekin
vähäpätöisyyksille. Toisinaan saattoi hän pienen tytön tavoin juosta
ympäri puistossa ja ajaa takaa perhosta tahi sudenkorentoa; ja hän
saattoi istua kokonaisen tunnin nurmikolla tutkimassa kukkaa, jolla
oli sama nimi kuin hänellä.

Kaksi tahi kolme kertaa kirjoitti herttua hänelle. Kun Marguerite
tunsi hänen käsialansa antoi hän kirjeet minun luettavikseni. Nuo
kirjeet houkuttelivat kyyneleet silmiini.

Herttua luuli, sulkemalla Margueritelta kukkaronsa, saavansa hänet
kääntymään jälleen puoleensa. Mutta kun hän näki, että tämä keino
ei tehonnut, kirjoitti hän ja pyysi lupaa saada, niinkuin ennenkin,
käydä tapaamassa Margueritea, ja millä ehdoilla tahansa.

Kun olin lukenut kirjeet revin ne rikki, kertomatta Margueritelle
niiden sisällöstä ja kehoittamatta Margueritea ottamaan vastaan tuota
miespoloista, jota yhtä kaikki kävi sääliksi. Mutta minä pelkäsin,
että Marguerite luulisi sen johtuvan toivomuksesta, että herttuakin
ottaisi osaa talousmenoihin; ja eniten kaikesta pelkäsin, että hän
luulisi minun voivan kieltää, että olin edesvastuussa kaikista
seurauksista, joita hänen rakkautensa minuun saattoi mukanaan tuoda.

Kun Herttua ei saanut vastausta kirjeisiinsä herkesi hän
kirjoittamasta, ja Marguerite ja minä olimme edelleen yhdessä
välittämättä vähääkään tulevaisuudesta.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.


Toisinaan yllätin kuitenkin Margueriten surullisen näköisenä ja
kyyneleet silmissä.

Kysyin häneltä syytä tähän äkilliseen suruun, ja hän vastasi silloin:

-- Meidän, rakkautemme ei ole tavallista rakkautta, Armand. Sinä
rakastat minua aivan kuin en olisi koskaan kuulunut kenellekään
muulle, ja minä vapisen, ajatellessani, että sinä myöhemmin,
katuessasi rakkauttasi ja moittiessasi minua entisestä elämästäni,
ehkä pakoitat minut palaamaan samaan olotilaan, josta minut pelastit.
Mutta, saatuani nyt kokea toisenlaista elämää, kuolisin, jos minun
täytyisi palata tuohon entiseen elämääni. Sentähden, sano minulle,
ett'et koskaan hylkää minua.

-- Vannon sen sinulle!

Hän katsoi minuun ikäänkuin lukeakseen silmistäni oliko valani
todellinen, sitten hän heittäytyi syliini, kätki kätensä poveeni ja
sanoi:

-- Sinä et tiedä kuinka paljon sinua rakastan.

Huomasin kuitenkin, että tulevaisuus alkoi huolestuttaa Margueritea.
Kun pelkäsin, että yksinäisyys häntä ikävystytti, ehdoitin hänelle,
että palaisimme jälleen Parisiin, mutta sitä hän ei tahtonut, vaan
vakuutti, että hän saattoi olla onnellinen ainoastaan maalla.

Prudence ei tullut usein, mutta hän kirjoitti sen sijaan, ja hänen
kirjeensä tekivät aina Margueriten miettiväiseksi. En tietänyt mitä
ajatella. Päivää myöhemmin kuin Marguerite oli saanut tuollaisen
kirjeen ja vastannut siihen, oli kerrassaan ihana ilma. Marguerite
ehdoitti, että tekisimme venematkan erääseen saareen, joka sijaitsi
melko kaukana. Hän näytti sangen iloiselta, emmekä me palanneet
ennenkuin kello viisi.

-- Rouva Duvernoy kävi täällä, sanoi Nanine.

-- Joko hän matkusti? kysyi Marguerite.

-- Jo, neidin vaunuilla; hän sanoi, että oli niin sovittu.

-- Hyvä, sanoi Marguerite. -- Tuokaa nyt päivällinen pöytään.

Kahden päivän kuluttua tuli kirje Prudencelta, ja neljäntoista
päivän perästä oli Marguerite kokonaan vapautunut salaperäisestä
surumielisyydestään, jota hän lakkaamatta oli pyytänyt minulta
anteeksi.

Vaunut eivät kuitenkaan palanneet.

-- Mistä syystä ei Prudence lähettänyt vaunuja takaisin? kysyin minä
eräänä päivänä.

-- Toinen hevosista on sairas ja vaunut ovat olleet korjattavina.
Sellaisen on paras toimituttaa sillä aikaa kun vielä olemme täällä,
emmekä tarvitse vaunuja.

Jonkun päivän kuluttua tuli Prudence luoksemme, ja hän vahvisti sen
mitä Marguerite oli sanonut.

Molemmat naiset läksivät puistoon kävelemään, ja kun minä saavuin
heidän luokseen, vaihtoivat he puheenaihetta.

Kun Prudence läksi illalla, valitti hän kylmää ja pyysi saada lainata
Margueriten kaschmirisaalin.

Kului kuukausi, jonka aikana Marguerite oli iloisempi ja
rakastettavampi kuin koskaan ennen.

Vaunuja ei kuitenkaan kuulunut takaisin, eikä saaliakaan palautettu,
mikä tuntui minusta perin kummalliselta, ja kun minä tiesin missä
laatikossa Marguerite säilytti Prudencen kirjeitä, pidin varani
kerran kun Marguerite oli puistossa, ja koetin päästä käsiksi
kirjeisiin. Mutta laatikko oli lukossa.

Silloin tutkin laatikot, joissa hän säilytti korujaan. Ne olivat
auki, mutta lipas koruineen oli poissa.

Kauhistuneena tahdoin kysyä Margueritelta syytä tähän katoamiseen,
mutta hän ei olisi ilmoittanut totuutta. Sanoin sentähden:

-- Rakas Marguerite, pyydän, että sallit minun matkustaa Parisiin.
Osoitteeni on tuntematon ja minulle pitäisi olla saapunut kirjeitä
isältäni. Epäilemättä hän on levoton ja minun täytyy vastata hänelle.

-- Matkusta, ystäväni, sanoi hän, -- mutta tule pian takaisin.

Minä matkustin ja kiiruhdin heti Prudencen luo.

-- Kuulkaa, sanoin minä ilman alkuvalmistuksia, -- missä ovat
Margueriten hevoset?

-- Myydyt.

-- Ja kaschmirisaali?

-- Myyty.

-- Ja jalokivet?

-- Pantatut.

-- Ja kuka on ne myynyt ja pantannut?

-- Minä.

-- Miksi ette ole kertonut tästä minulle?

-- Siksi, että Marguerite on kieltänyt minua sitä tekemästä.

-- Ja miksi ette ole pyytänyt rahoja minulta?

-- Siksi että hän ei tahtonut sitä.

-- Ja mihinkä nuo rahat käytetään?

-- Maksuihin.

-- Onko hänellä paljonkin velkoja?

-- Likipitäen kolmekymmentä tuhatta francsia vielä. Niin, ystäväni,
sanoin sen teille aikaisemmin, mutta te ette tahtoneet uskoa minua.
Velkojat saivat nimittäin tietää, ett'ei herttua anna hänelle enää
mitään ja että hän elää yhdessä erään varattoman nuoren miehen
kanssa. Silloin he tahtoivat saada rahansa takaisin ja tekivät
ulosmittauksen. Marguerite tahtoi myydä kaiken mitä hänellä oli,
mutta siihen ei ollut aikaa. Hänen täytyi kuitenkin maksaa, ja
päästäkseen pyytämästä rahoja teiltä, myi hän hevosensa ja saalinsa
ja panttasi jalokivensä. Tässä näette pantti- ja ostokuitit.

Prudence avasi erään laatikon ja näytti minulle paperit.

-- Oh, te luulitte, että siinä oli kylliksi kun saitte rakastaa
toisianne ja viettää ihanteellista paimenelämää maalla. Ei,
ystäväni, ei. Aineellisen elämän vaatimuksia ei voida jättää
huomioon ottamatta, ja että Marguerite ei ole kahtakymmentä kertaa
pettänyt teitä johtuu siitä, että hänellä on erikoisluonne. Olen
kyllä antanut hänelle hyviä neuvoja, sillä minuun koski kun tuolta
tyttöraukalta riistettiin kaikki. Mutta hän ei tahtonut! Hän vastasi,
että hän rakasti teitä, eikä mistään hinnasta maailmassa tahtonut
teitä pettää. Kaikki tuo on sangen kaunista ja runollista, mutta
sellaisella ei tyydytetä velkojia. Ja nyt hän tarvitsee, kuten
sanottu, vähintäin kolmekymmentä tuhatta francsia.

-- Hyvä. Minä hankin tuon summan.

-- Aiotteko lainata?

-- Aion.

-- Siinä teette tyhmästi. Te rikkoisitte välinne isänne kanssa ja
tärvelisitte mahdollisuutenne. Olkaa sentähden viisas, älkääkö
tehkö tyhmyyksiä. Minä en sano, että teidän täytyisi jättää
Margueritea, mutta eläkää hänen kanssaan niinkuin teitte alkukesästä.
Antakaa hänen itse keksiä keino selviytyäkseen pulmasta. Herttua
palaa vähitellen hänen luokseen. Ja kreivi N... sanoi minulle
viimeksi eilen, että jos Marguerite suostuisi häneen, maksaisi hän
hänen velkansa ja antaisi hänelle neljä, viisi tuhatta francsia
kuukaudessa. Älkää siis odottako kunnes joudutte perikatoon,
varsinkaan kun kreivi N... on sellainen nauta, eikä mikään siis
estä teitä edelleen olemasta Margueriten rakastaja. Hän itkee kyllä
alussa, mutta on kerran vielä kiittävä teitä. Älkää sanoko hänelle
mitään, vaan tuokaa hänet takaisin Parisiin ja sulkekaa sitten
silmänne. Enempää ei tarvita, ystäväni.

Prudence piti neuvoaan erinomaisena, mutta minä hylkäsin sen
suuttumuksella. Ja minä olin myöskin varma siitä, että Marguerite
kuolisi ennemmin kuin suostuisi moiseen.

-- Pila sikseen, sanoin minä. -- Koska rahat tarvitaan?

-- Kahden kuukauden kuluttua.

-- Hän saa ne. Mutta minä jätän summan teille ja pyydän että lupaatte
olla sanomatta Margueritelle, että minä olen antanut rahat teille.

-- Sen suhteen voitte olla rauhallinen.

-- Ja ilmoittakaa minulle, jos hän lähettää teille jotakin muuta
myytäväksi tahi pantattavaksi.

-- Siitä ei ole pelkoa. Hänellä ei ole enää mitään.

Läksin kotiini ja löysin sieltä kolme isältäni tullutta kirjettä.

_Toisen osan loppu_.



KOLMAS OSA.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.


Kolmessa ensimäisessä kirjeessä oli isäni levoton vaikenemiseni
johdosta ja kysyi siihen syytä; neljännessä antoi hän minun huomata,
että hän tiesi elämäntapani muutoksesta, ja ilmoitti kohdakkoin
saapuvansa minua tervehtimään.

Olen aina suuresti kunnioittanut ja vilpittömästi rakastanut isääni.
Vastasin hänelle siis, että vaitioloni oli aiheutunut pienestä
matkasta, ja pyysin häntä tarkemmin ilmoittamaan minä päivänä hän
saapui, jotta saatoin olla kotona häntä tapaamassa.

Annettuani Josefille osoitteeni maalla ja kehoitettuani häntä heti
tuomaan minulle G...ssä leimatun kirjeen, joka osoitteellani saapui,
matkustin takaisin Bougivaliin.

Marguerite odotti minua puutarhan veräjällä. Hänen katseestaan
kuvastui levottomuus. Hän kietoi käsivartensa kaulani ympäri, eikä
voinut olla kysymättä:

-- Oletko tavannut Prudencen?

-- En.

-- Miksi sinä viivyit niin kauan Parisissa?

-- Minulle oli saapunut kirjeitä isältäni ja minun täytyi vastata
niihin.

Hetkisen kuluttua saapui Nanine aivan hengästyneenä. Marguerite nousi
ja puheli hiljaa hänen kanssaan.

Kun Nanine oli poistunut, istahti Marguerite viereeni, tarttui
käteeni ja sanoi:

-- Miksi sinä valehtelet? Sinähän kävit Prudencen luona.

-- Kuka on sanonut sen sinulle?

-- Nanine.

-- Mistä hän sen tietää?

-- Hän on seurannut sinua.

-- Olit siis pyytänyt häntä tekemään sen?

-- Niin. Arvelin, että sinulla täytyi olla tärkeitä syitä, joiden
johdosta matkustit Parisiin; ethän ollut neljään kuukauteen jättänyt
minua yksin. Pelkäsin että oli tapahtunut jokin onnettomuus, tahi,
että läksit ehkä tapaamaan jotakin toista naista.

-- Lapsi!

-- Olen nyt rauhoittunut; tiedän mitä sinä olet tehnyt, mutta en
vielä tiedä mitä sinulle on sanottu.

Näytin Margueritelle isäni kirjeet.

-- En kysy nyt niitä; tahdon tietää miksi sinä kävit tapaamassa
Prudencea.

-- Oh, kävin tiedustelemassa häneltä hevosesi vointia, ja tarvitsiko
hän vielä sinun saaliasi ja jalokiviäsi.

-- Sellaisen suhteen vallitessa kuin meidän välillämme on, täytyy
naisen, jos hänessä on vähänkin arvokkuutta, ennemmin suostua
kaikenlaisiin uhrauksiin kuin pyytää rakastajaltaan rahoja ja siten
lyödä rakkauteensa kauppatavaran leiman. Sinä rakastat minua, siitä
olen varma, mutta sinä et tiedä kuinka heikko se side on, joka pitää
sydämessä yllä sitä rakkautta, jota minun kaltaisiani naisia kohtaan
tunnetaan. Kukapa tietää? Ehkä sinä jonakin päivänä, kun sinulla
on ikävä ja tunnet ahdistusta, luuloittelet itsellesi, että meidän
suhteemme onkin vain, taitavasti yhdistetty laskelma? Prudence on
juorukello. Mitä minä noilla hevosilla tein? Niiden myyminen tuotti
minulle säästöä; voin varsin hyvin tulla toimeen ilman niitä, eivätkä
ne maksa minulle enää mitään. Kaikki mitä sinulta pyydän on, että
rakastat minua, rakastat yhtä paljon, vaikka minulla ei olekaan
hevosia ja jalokiviä.

Hän sanoi kaiken tämän niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että
kyyneleet nousivat silmiini.

-- Mutta, parahin Margueriteni, sanoin minä, puristaen hellästi hänen
käsiään, sinä tiesit varsin hyvin, että minä kerran saisin tietää
uhrauksesi ja että minä en hyväksyisi sitä.

-- Miksi et?

-- Siksi, rakkaani, että minä en tahdo, että rakkautesi minuun
riistää sinulta ainoatakaan jalokiveä. Enkä minä myöskään tahdo,
että sinä hämmennyksen ja ikävystymisen hetkenä ajattelisit, että
moista hetkeä ei olisi, jos sinä eläisit yhdessä jonkun toisen miehen
kanssa, ja että sinä katuisit, vaikkapa vain minuutinkin ajan, että
olet yhdessä minun kanssani. Muutaman päivän perästä saat takaisin
hevosesi, jalokivesi ja saalisi. Ne ovat sinulle yhtä välttämättömiä
kuin ilma elämälle, ja, se tuntuu ehkä naurettavalta, mutta minä
tahdon mieluummin nähdä sinut hienona kuin yksinkertaisena.

-- Silloin et enää rakasta minua.

-- Hupakko!

-- Jos sinä rakastaisit minua, niin antaisit minun rakastaa sinua
omalla tavallani; mutta päinvastoin näet sinä minussa edelleenkin
tytön, jolle loisto on välttämätöntä ja jonka loiston sinä luulet
yhä edelleenkin olevasi pakoitettu maksamaan. Sinä häpesit ottamasta
vastaan todistusta rakkaudestani. Vasten tahtoasi aiot sinä eräänä
päivänä jättää minut, ja sinä koetat suojata hienotunteisuuttasi
kaikilta epäluuloilta. Olet oikeassa, ystäväni, mutta minä toivoin
parempaa.

Marguerite aikoi nousta, mutta minä pidätin häntä ja sanoin:

-- Tahdon, että sinä olet onnellinen, ja että sinulla ei olisi mitään
moittimista minun suhteeni, siinä kaikki.

-- Me siis eroamme?

-- Miksi niin, Marguerite? Kuka meidät eroittaisi? huudahdin minä.

-- Sinä itse, joka et tahdo, että ymmärtäisin asemasi, ja joka
turhamaisuudessasi tahdot pidättää minua omassani; sinä, joka,
säilyttääksesi loiston, jossa olen elänyt, tahdot säilyttää
välillämme olevan siveellisen eron; sinä, joka lopuksi et usko
rakkauttani kyllin epäitsekkääksi, jakaakseni kanssasi omaisuuden,
joka sinulla on ja jonka avulla voisimme elää yhdessä onnellisina,
vaan joka naurettavan ennakkoluulon orjana ennemmin saatat itsesi
perikatoon. Luuletko sinä sitten, että minä vertaan vaunuja ja
joitakin jalokiviä sinun rakkauteesi? Sinä tahdot maksaa velkani ja
pitää minua yllä! Kuinka kauan luulet tuon kaiken kestävän? Kaksi
tahi kolme kuukautta, ja silloin olisi enää myöhäistä aloittaa
sitä elämää, jota sinulle ehdoitan, sillä silloin sinä ottaisit
minulta kaikki, ja sitä ei kunniallinen mies voi tehdä. Nyt sinulla
sitävastoin on kahdeksan, kymmenen tuhatta francsia vuosittain,
joilla me voimme elää. Minä myyn kaiken liikanaisen ja siten saan
pari tuhatta francsia vuotta kohden. Me vuokraamme pienen, kauniin
asunnon, missä voimme molemmat asua. Kesäisin oleskelemme maalla,
mutta ei tällaisessa talossa, vaan kahden asuttavassa tuvassa. Sinä
olet riippumaton, minä vapaa, me olemme nuoria; rukoilen sinua,
Armand, älä, taivaan nimessä, heitä minua takaisin elämään, jota
ennen olin pakoitettu viettämään.

Minä en voinut vastata, rakkauden ja kiitollisuuden kyyneleet
täyttivät silmäni ja minä heittäydyin Margueriten syliin.

Hän jatkoi:

-- Aioin järjestää kaiken tämän, mainitsematta sinulle sanaakaan,
maksaa velkani ja järjestää uuden asuntomme. Lokakuussa olisimme
palanneet Parisiin ja kaikki olisi silloin selvinnyt. Mutta
koska Prudence on jo kertonut sinulle kaikki, täytyy sinun antaa
suostumuksesi nyt sen sijaan, että olisit tehnyt sen jälestäpäin.
Rakastatko minua kylliksi tätä varten?

Minun oli mahdoton vastustaa noin suurta, rakkautta. Suutelin syvästi
liikutettuna Margueriten käsiä ja sanoin:

-- Teen kaikki mitä sinä tahdot.

Niinkuin hän oli päättänyt, niin myöskin tapahtui.

Hän joutui lapsellisen ilon valtaan: hän tanssi, lauloi, riemuitsi
uuden asuntonsa yksinkertaisuudesta ja tiedusteli jo mielipidettäni,
missä se ja se esine tulisi olemaan ja kuinka mikin paikka olisi
järjestettävä. Hän oli onnellinen ja ylpeä päätöksestämme, joka
näytti tekevän liittomme täydelliseksi.

Mutta minä en tahtonut olla häntä huonompi

Silmänräpäyksessä tein päätökseni. Siirtäisin Margueritelle korot,
jotka olin perinyt äidiltäni ja jotka tuntuivat minusta aivan
riittämättömiltä palkitsemaan saamani uhrin.

Isältäni saama viiden tuhannen francsin eläke jäi minulle, ja mitä
tapahtuikin, riitti se elämiseen.

En puhunut Margueritelle päätöksestäni, sillä olin varma siitä, että
hän kieltäytyisi ottamasta vastaan lahjoitustani.

Kun Marguerite ja minä matkustimme Parisiin katselemaan asuntoja,
menin minä isäni asianajajan, vanhan perhetuttavamme luo ja kysyin
häneltä kuinka minun oli meneteltävä siirtääkseni nuo korot toiselle.

Tuo kelpo mies luuli, että olin mennyttä miestä ja kysyi syytä
päätökseeni. Ja kun minun ennemmin tahi myöhemmin täytyi ilmaista
hänelle kenelle lahjoituksen tein, katsoin parhaaksi heti kertoa
hänelle totuuden.

Hän ei tehnyt vastaväitteitä, ja vakuutti järjestävänsä kaikki
parhain päin. Luonnollisesti kehoitin häntä noudattamaan mitä
suurinta vaiteliaisuutta isäni suhteen. Sitten läksin noutamaan
Margueritea Julia Dupratin luota, jonne hän oli päättänyt mennä
odottamaan, päästäkseen kuulemasta Prudencen siveyssaarnoja.

Läksimme nyt katsomaan huoneustoja ja löysimme lopulta sopivan
eräästä Parisin rauhallisimmasta kaupunginosasta. Löytömme käsitti
pienen rakennuksen, keskellä suloista puutarhaa. Päätimme ottaa sen
ja minä läksin kotiini ilmoittamaan, että luovuin asunnostani.

Marguerite läksi puolestaan erään välittäjän luo pyytämään hänen
tekemään jotakin, minkä tämä oli kerran tehnyt eräälle hänen
ystävättäristään.

Hän saapui kerrassaan ihastuneena asuntooni. Välittäjä oli luvannut
maksaa hänen velkansa, antaa hänelle siitä kuitin ja sitäpaitsi
luovuttaa hänelle kaksikymmentä tuhatta francsia korvaukseksi hänen
huonekaluistaan.

Iloisin mielin palasimme nyt jälleen Bougivaliin.

Kun me kahdeksan päivää myöhemmin istuimme suuruspöydässä, astui
Nanine sisälle ja sanoi, että Josef tahtoi puhua kanssani. Annoin
hänen astua sisälle.

-- Herra, sanoi hän, -- isänne on saapunut Parisiin ja hän pyytää
teitä heti tulemaan asuntoonne, missä hän odottaa teitä.

Tämä uutinen oli maailman yksinkertaisin asia, mutta Marguerite ja
minä katsahdimme toisiimme kuultuamme sen. Aavistimme onnettomuuden.

Marguerite ei sanonut sanaakaan siitä mitä hän tunsi, mutta minä
tartuin kuitenkin hänen käteensä ja sanoin:

-- Älä pelkää mitään.

-- Tule takaisin niin pian kuin voit, sopersi hän syleillessään
minua, -- istun ikkunassa sinua odottamassa.

Pyysin Josefin sanomaan isälleni, että minä tulen heti.

Ja kaksi tuntia myöhemmin olin Parisissa.



KAHDESKYMMENES LUKU.


Katseesta, jonka hän loi minuun, kun astuin sisälle, ymmärsin heti,
että oli kysymys vakavista asioista.

Ikäänkuin en olisi huomannut mitään astuin kuitenkin hänen eteensä ja
syleilin häntä, kysyen:

-- Koska te saavuitte, isä?

-- Eilen illalla.

-- Ja te asetuitte minun luokseni, kuten tavallista.

-- Niin.

-- Valitan, etten ollut täällä kotona teitä vastaanottamassa.

Odotin nyt siveyssaarnaa, jota isäni kasvot ennustivat. Mutta hän ei
sanonut mitään, vaan pani kirjoittamansa kirjeen kuoreen ja antoi sen
Josefille postiin vietäväksi.

Jäätyämme kahden kesken nousi isäni tuoliltaan ja sanoi:

-- Rakas Armand, meillä on vakavia asioita keskusteltavana.

-- Kuuntelen teitä, isä.

-- Lupaatko olla suora?

-- Sitä olen aina.

-- Onko totta, että sinä elät yhdessä erään Marguerite
Gautier-nimisen naisen kanssa?

-- On.

-- Tiedätkö sinä mikä nainen hän on?

-- Langennut nainen.

-- Hänenkö tähtensä sinä et ole käynyt tänä vuonna tervehtimässä
sisartasi ja minua?

-- Niin, isä, tunnustan sen.

-- Sinä rakastat siis paljon tuota naista?

-- Huomaatte sen siitä, isä, että hänen tähtensä olen laiminlyönyt
pyhän velvollisuuteni, jota nyt nöyrimmästi pyydän anteeksi.

Isäni ei nähtävästi odottanut niin suoria vastauksia, sillä hän
näytti hetkisen miettivältä, jonka jälkeen hän sanoi:

-- Olet tietenkin käsittänyt, ettet aina voi elää sillä tavoin?

-- Olen kyllä pelännyt sitä, isä, mutta en ole käsittänyt sitä.

-- Mutta sinun olisi pitänyt käsittää, että minä en hyväksy sitä.

-- Olen sanonut itselleni, että kun en ole tehnyt mitään sellaista,
joka sotisi sitä kunnioitusta vastaan, jota olen velvollinen
osoittamaan teidän nimeänne ja perheemme ominaista rehellisyyttä
kohtaan, niin voin elää niinkuin elän.

Intohimot tekevät ihmisen voimakkaaksi, minä olin valmis
taistelemaan, niin, vaikkapa isäni kanssa, saadakseni pitää
Margueriten.

-- Hyvä, mutta nyt sinun on aika muuttaa elintapaasi.

-- Miksi niin, isä?

-- Siksi, että sinä olet tekemäisilläsi sellaista, mikä loukkaa sitä
kunnioitusta, jota luulet tuntevasi omaisiasi kohtaan.

-- En ymmärrä mitä nuo sanat merkitsevät.

-- Selitän sen sinulle. Että sinulla on rakastajatar, on hyvä asia;
että maksat hänelle säännöllisesi, on myöskin hyvä; mutta että
sinä unohdat pyhimmät velvollisuutesi hänen tähtensä, että annat
huhun häpeällisestä elintavastasi levitä aina maakuntaamme asti ja
luoda varjon kunniallisen nimen yli, jonka olen sinulle antanut, on
sellaista mikä ei voi eikä saa jatkua.

-- Sallikaa minun sanoa teille, isä, että niillä, jotka ovat antaneet
teille tietoja, ei ole ollut oikeata selkoa asioista. Minä olen neiti
Gautier'in rakastaja, se on maailman yksinkertaisin asia; minä en
anna neiti Gautier'ille sitä nimeä, jonka olen saanut teiltä, enkä
minä tuhlaa hänen tähtensä enempää kuin minkä varani myöntävät. En
ole tehnyt velkoja enkä ole asemassa, joka antaisi isälle aihetta
sanoa pojalle niinkuin te nyt olette sanonut.

-- Isällä on aina oikeus estää poikansa joutumasta huonoille teille.
Sinä et ole vielä tehnyt mitään pahaa, mutta voit mahdollisesti tehdä.

-- Isä!

-- Minä tunnen elämän paremmin kuin sinä. Tiedän, että täysin
puhtaita tunteita ei ole muilla kuin aivan viattomilla naisilla.
Sinun täytyy jättää rakastajattaresi.

-- Olen pahoillani, isä, kun minun täytyy olla tottelematon, mutta se
on mahdotonta.

-- Minä pakoitan sinut tekemään sen.

-- Onnettomuudeksi ei ole saarta, jonne liehinaisia lähetetään, ja,
jos sellainen olisikin, seuraisin minä neiti Gautier'ta, jos teidän
onnistuisi lähettää hänet sinne. En mahda sille mitään, etten voi
olla onnellinen muualla kuin tuon naisen seurassa.

-- Rakas Armand, ajattele, että minä olen sinun isäsi, joka aina olen
rakastanut sinua ja toivonut ainoastaan parastasi. Onko kunniallista
elää yhdessä tytön kanssa, jonka koko maailma on omistanut?

-- Se ei merkitse mitään, isä, kun ei kukaan nyt voi omistaa häntä!
Se ei merkitse mitään, jos tuo tyttö rakastaa minua, jos hän
uudestisyntyy rakkauden kautta, jota hän tuntee minua ja minä häntä
kohtaan!

-- Oh, sinä siis luulet, että kunniallisen miehen tehtäviin kuuluu
liehinaisten käännyttäminen? Sinä luulet, että Jumala on asettanut
tämän kehnon päämäärän hänen elämälleen? Mikä olisi seurauksena
tuollaisesta merkillisestä menettelystä, ja mitä sinä ajattelisit
siitä mitä juuri sanoit silloin, kun tulisit neljänkymmenen
vuoden ikäiseksi? Sinä nauraisit sille, sikäli kuin vielä voisit
nauraa, sikäli kuin menneisyytesi ei olisi jättänyt liian syviä
merkkiä jälkeensä. Ei, Armand, mieti asiaa, äläkä puhu enää moisia
typeryyksiä. Sano, että luovut tuosta naisesta; isäsi pyytää sitä
sinulta.

Minä en vastannut.

-- Armand, jatkoi isäni, -- äiti-vainajasi nimessä, luovu nykyisestä
elämäntavastasi, jonka, usko minua, olet unohtava pikemmin kuin
luuletkaan, ja johonka mahdoton suunnitelmasi sinut sitoo. Sinä olet
kaksikymmenviisivuotias, ajattele tulevaisuuttasi. Sinä et voi aina
rakastaa tuota naista, joka ei myöskään voi aina rakastaa sinua. Te
liioittelette molemmat rakkauttanne. Sinä tärvelet tulevaisuutesi, ja
sinä olet koko elämäsi katuva nuoruuttasi. Tule viettämään muutama
kuukausi sisaresi luona. Lepo ja omaistesi hellä rakkaus parantavat
sinut tästä kuumeesta, sillä se ei ole muuta kuin kuumetta. Sillä
aikaa on rakastajattaresi lohduttava itseään, hän ottaa itselleen
toisen rakastajan, ja kun sinä tulet huomaamaan millaisen naisen
tähden olit vähällä joutua epäsopuun isäsi kanssa ja menettää hänen
rakkautensa, olet sinä myöntävä, että tein oikein, kun tulin tänne,
ja sinä olet kiittävä minua. Kas niin, sinä matkustat kanssani, eikö
totta, Armand?

Minä tunsin, että isäni oli oikeassa kaikkien muiden naisten
suhteen, mutta ei Margueriten. Mutta hänen äänensä oli niin lempeä
ja rukoileva lausuessaan viimeiset sanansa, että minä en uskaltanut
vastata hänelle.

-- No niin? sanoi hän liikutetulla äänellä.

-- No niin, isä, en voi luvata teille mitään, sanoin minä vihdoin,
-- se mitä pyydätte minulta käy yli voimieni. Uskokaa minua, jatkoin
minä, kun hän teki kärsimättömän liikkeen, -- te liioittelette tämän
suhteen seurauksia. Marguerite ei ole sellainen jollaiseksi hänet
luulette. Kaukana siitä, että tämä rakkaus johtaisi minut huonoille
teille, päinvastoin se voi minussa kehittää mitä kunniallisimpia
tunteita. Todellinen rakkaus tekee meidät aina paremmiksi, herätti
sen meissä kuka nainen tahansa. Jos te tuntisitte Margueriten, niin
huomaisitte, etten pane itseäni alttiiksi vähimmässäkään määrässä.
Hän on yhtä jalo kuin jaloimmat naiset. Ja hän on yhtä vaatimaton
kuin toiset ovat rahanhimoisia.

-- Mikä ei estä häntä ottamasta vastaan koko sinun omaisuuttasi,
sillä ne kuusikymmentä tuhatta francsia, jotka perit äidiltäsi ja
jotka aiot antaa hänelle, ovat, pane tarkoin mieleesi mitä sanon,
ainoa omaisuutesi.

Isäni oli luultavasti salannut tämän uhkauksen, antaakseen minulle
armonpiston. Mutta minä olin voimakkaampi hänen uhkauksiaan kuin
rukouksiaan vastaan.

-- Kuka on sanonut teille, että aion antaa hänelle tuon summan?
kysyin minä.

-- Asianajajani. Olisiko kunniallinen mies ryhtynyt moiseen,
ilmoittamatta siitä ensin minulle? No niin, tulin Parisiin,
estääkseni sinut tuollaisen tytön tähden joutumasta perikatoon.
Kuoleva äitisi jätti sinulle tuon perinnön, elääksesi kunnollisella
tavalla, eikä ollaksesi jalomielinen rakastajattaria kohtaan.

-- Vannon teille, isä, että Marguerite ei tietänyt tästä
lahjoituksesta.

-- Miksi sinä sitten sen teit?

-- Siksi, että Marguerite, tuo nainen, jonka te tuomitsette ja
vaaditte minun jättämään, uhraa kaikki mitä hänellä on voidakseen
elää minun kanssani.

-- Ja sinä otat vastaan moisen uhrauksen? Mikä sinä olet miehiäsi,
kun otat vastaan uhrauksia neiti Gautier'in kaltaiselta naiselta?
No niin, tämä saa riittää. Sinun täytyy luopua tuosta naisesta.
Äsken pyysin sitä sinulta; nyt vaadin sinua tekemään sen. Minä en
voi sallia, että perheeni keskuudessa tapahtuu moista. Pane tavarasi
kokoon ja ole valmis lähtemään kanssani.

-- Anteeksi, isä, sanoin silloin; -- mutta, minä en matkusta.

-- Miksi et?

-- Koska olen jo siinä iässä, jolloin ei totella käskyjä.

Vastaukseni sai isäni kalpenemaan.

-- Hyvä sanoi hän; -- silloin tiedän mitä minun on tekeminen.

Hän soitti kelloa, ja kun Josef astui huoneeseen, sanoi hän:

-- Toimittakaa matkatavarani hotelli "Parisiin".

Sitten hän meni viereiseen huoneeseen ja pukeutui.

Kun hän palasi, menin minä häntä vastaan ja sanoin:

-- Lupaatteko, isä, ett'ette ryhdy mihinkään, joka voisi tuottaa
Margueritelle tuskia?

Isäni pysähtyi, katsoi minuun halveksivasti ja vastasi ainoastaan:

-- Luulen että sinä olet hullu. Jonka jälkeen hän meni ja löi oven
perässään kiinni.

Minä läksin myöskin, otin vaunut ja palasin jälleen Bougivaliin.

Marguerite istui ikkunassa ja odotti minua.



KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.


-- Vihdoinkin! huudahti hän ja heittäytyi syliini. -- Vihdoinkin olet
sinä täällä! Kuinka kalpea sinä olet!

Kerroin hänelle koko kohtauksen isäni kanssa.

-- Oh! Jumalani! Aavistin sen, sanoi hän. -- Kun Josef ilmoitti hänen
saapumisestaan, vapisin kuin olisin saanut onnettomuuden sanoman.
Ystävä parka! Ja minä olen tuottanut sinulle niin paljon surua. Olisi
ehkä parempi, kun jättäisit minut, etkä joutuisi epäsopuun isäsi
kanssa. Mutta enhän minä ole tehnyt hänelle yhtään mitään. Mehän
vietämme hiljaista elämää ja aiomme olla vieläkin hiljaisempia. Hän
tietää kai, että sinä tarvitset rakastajattaren, ja hänen tulisi olla
iloinen siitä, että tuo rakastajatar olen minä, koska rakastan sinua,
enkä tavoittele enempää kuin mitä varallisuutesi myöntää. Kerroitko
hänelle kuinka me olemme aikoneet järjestää tulevaisuutemme?

-- Kerroin, ja se ärsytti häntä eniten, sillä päätöksemme on todistus
molemminpuolisesta rakkaudestamme.

-- Mitä siis nyt teemme?

-- Me pysymme yhdessä ja annamme rajuilman mennä ohitse.

-- Meneekö se ohitse?

-- Sen täytyy mennä.

-- Mutta salliiko isäsi sen?

-- Mitä sinä tahdot, että hän tekisi?

-- Mistä minä tiedän. Kaikki mitä isä voi tehdä saadakseen poikansa
tottelemaan. Hän muistuttaa sinua menneisyydestäni ja kenties
kunnioittaa minua sillä, että keksii minusta uusia juttuja,
saadakseen sinut hylkäämään minut.

-- Sinä tiedät, että rakastan sinua.

-- Niin, mutta minä tiedän myöskin, että isäänsä on ennemmin tahi
myöhemmin toteltava, ja ehkä sinä lopultakin tulet vakuutetuksi...

-- Ei, Marguerite, hän on tuleva vakuutetuksi. Jotkut hänen
ystävistään ovat juoruillaan hänet niin suututtaneet; mutta hän on
hyvä ja oikeudenmukainen, ja hän kyllä rauhoittuu. Muuten, mitä se
minua liikuttaa!

-- Älä sano niin, Armand; en tahtoisi mistään hinnasta saattaa
sinua epäsopuun isäsi kanssa. Palaa huomenna Parisiin. Isäsi
on siksi ajatellut asiaa niinkuin sinäkin, ja te sovitte ehkä
silloin paremmin. Älä loukkaa hänen periaatteitaan, tee joitakin
myönnytyksiä, älä näytä, että välität niin paljon minusta, ja ole
varma siitä, että Marguerite, tapahtukoon sitten mitä tahansa, jää
luoksesi.

-- Vannotko sen?

-- Täytyykö minun se tehdä?

Kuinka suloista onkaan antaa rakastettunsa äänen rauhoittaa itseään!

Puhelimme nyt koko päivän tulevaisuudensuunnitelmistamme; ja
seuraavana päivänä minä matkustin Parisiin ja saavuin kello
kaksitoista hotelliin. Isäni oli jo lähtenyt ulos.

Läksin asuntooni, sillä arvelin hänen ehkä menneen sinne. Mutta hän
ei ollut siellä. Menin asianajajani luo; ei sielläkään. Palasin
jälleen hotelliin ja odotin siellä kello kuuteen saakka. Mutta isääni
ei kuulunut.

Silloin matkustin takaisin Bougivaliin. Marguerite ei odottanut
ikkunassa niinkuin eilen, vaan takkavalkean ääressä. Hän oli vaipunut
ajatuksiinsa niin, ettei hän huomannut tuloani, vaan hätkähti, kun
suutelin häntä otsalle.

-- Sinä säikähdytit minua, sanoi hän. -- Ja isäsi?

-- En tavannut häntä. En voi ymmärtää mitä se merkitsee. Etsin häntä
turhaan kaikkialta.

-- Silloin on sinun lähdettävä uudestaan huomenna.

-- Minun tekisi mieleni odottaa kunnes hän kutsuu minua. Luulen, että
olen tehnyt kaikki mitä olen voinut.

-- Ei, ystäväni, se ei riitä; sinun täytyy palata isäsi luo ja vielä
huomispäivänä.

-- Miksi juuri huomenna, eikä jonakin muuna päivänä?

-- Siksi, sanoi Marguerite, joka oli punastunut kysymykseni johdosta,
-- siksi, että silloin näytät huolestuneemmalta ja me voimme pikemmin
saada anteeksiannon.

Marguerite oli koko päivän hajamielinen ja surullinen. Hän sanoi sen
johtuvan tulevaisuuden pelosta.

Rauhoitin häntä niin hyvin kuin taisin, ja seuraavana päivänä
pakoitti hän minut matkustamaan, ollen levottoman ahdistuksen
vallassa, jota en voinut selittää.

Niinkuin edellisenä päivänä, oli isäni nytkin poissa, mutta hän oli
jättänyt minulle seuraavan kirjeen:

"Jos sinä palaat tänään, niin odota minua kello neljään; ellen siihen
mennessä sattuisi tulemaan kotiin, niin syö kanssani päivällistä
huomenna. Minun täytyy saada puhua kanssasi".

Odotin määrättyyn aikaan. Mutta isäni ei tullut.

Silloin matkustin.

Edellisenä iltana olin tavannut Margueriten surullisena; tänään
tapasin hänet kuumeisena ja liikutettuna. Astuttuani sisään
heittäytyi hän kaulaani ja itki kauan sylissäni! Kysyin häneltä syytä
tähän äkilliseen tuskaan. Hän ei ilmaissut minulle todellista syytä,
vaan koetti kierrellä totuutta.

Kun hän oli hieman rauhoittunut, kerroin minä hänelle matkani
tuloksista; näytin hänelle isäni kirjeen ja sanoin, että se oli
meille hyvä enne.

Nähtyään kirjeen ja kuultuaan huomautukseni kiihtyi hänen itkunsa
siihen määrin, että minä kutsuin Naninen, ja kun me pelkäsimme, että
hän saisi hermokohtauksen, niin nostimme hänet vuoteeseen.

Hän itki, sanomatta sanaakaan, mutta hän piti kiinni käsistäni
ja suuteli niitä herkeämättä. Kysyin Naninelta, oliko Marguerite
poissaollessani saanut jonkun kirjeen tahi ottanut vastaan jonkun
vieraan, joka olisi aiheuttanut tämän kiihoittuneen mielialan. Mutta
Nanine vastasi, että mitään kirjettä ei ollut tullut, eikä vieraita
ollut käynyt sillä aikaa.

Illalla hän hieman rauhoittui; hän pyysi minua istumaan vuoteensa
laidalle ja puhui lakkaamatta siitä kuinka paljon hän rakasti minua.
Sitten hän hymyili, mutta väkinäisesti, sillä kyyneleet verhosivat
hänen silmiään.

Koetin kaikin tavoin saada hänet ilmaisemaan todellisen syyn tähän
suruun, mutta hän toi itsepäisesti esille epämääräisiä tekosyitään.

Lopulta hän nukkui syliini, mutta uni oli levoton; toisinaan hän
huudahti äkkiä ja havahtui, ja tultuaan vakuutetuksi siitä, että yhä
olin hänen läheisyydessään, antoi hän minun vannoa, että rakastin
häntä.

En voinut ymmärtää syytä noihin herkeämättömiin tuskan purkauksiin,
joita kesti aina aamuun asti. Silloin vaipui Marguerite jonkinlaiseen
horrostilaan. Hän ei ollut nukkunut kahteen yöhön.

Mutta tuota lepoa ei kestänyt kauan.

Kello yksitoista hän heräsi, ja huomattuaan, että minä olin jo
jalkeilla, katsoi hän ympärilleen ja huudahti:

-- Joko sinä lähdet?

-- En, sanoin minä ja tartuin hänen käsiinsä, -- mutta annoin sinun
nukkua. Minulla on vielä aikaa.

-- Milloin lähdet Parisiin?

-- Kello neljä.

-- Niin pian! Sinä olet luonani siihen asti, eikö totta?

-- Luonnollisesti, kuten tavallista.

-- Mikä onni! Syömmekö suurusta? sanoi hän hajamielisesti.

-- Jos niin tahdot.

-- Ja sitten sinä suutelet minua monta kertaa, siihen asti kunnes
sinä lähdet.

-- Niin, ja sitten minä palaan niin pian kuin suinkin mahdollista.

-- Palaat? sanoi hän ja katsoi minuun tuijottavin silmin.

-- Luonnollisesti.

-- Aivan oikein, sinä palaat illalla, ja minä -- minä odotan sinua
kuten tavallista, ja sinä rakastat minua ja me olemme onnelliset
niinkuin olemme olleet aina siitä lähtien, kun opimme toisemme
tuntemaan.

Sanat tulivat hänen suustaan miltei sysäten, ja niiden takaa kuvastui
sellainen tuska, että joka hetki pelkäsin Margueriten alkavan houria.

-- Kuule, sanoin minä, -- sinä olet sairas, minä en voi jättää sinua
yksin. Kirjoitan isälleni, ettei hän odota minua.

-- Ei, ei! huudahti hän, -- älä tee sitä! Isäsi syyttäisi silloin
minua siitä, että estän sinua tapaamasta häntä. Ei, ei, sinun täytyy
matkustaa, sinun täytyy! Muuten en minä ole lainkaan sairas, voin
aivan hyvin. Olen vaan nähnyt pahaa unta, enkä ole vielä oikein
hereillä!

Marguerite koetti nyt näyttää iloisemmalta. Hän ei itkenyt enää. Kun
minun tuli aika lähteä, suutelin häntä ja kysyin, eikö hän tahtoisi
saattaa minua asemalle. Toivoin nimittäin, että kävely virkistäisi
häntä ja raitis ilma tekisi hänelle hyvää. Ja ennen kaikkea tahdoin
niin kauan kuin suinkin mahdollista olla hänen läheisyydessään.

Hän suostui ehdoitukseeni, otti päällystakin ylleen ja hatun päähänsä
ja tuli Naninen kanssa mukaani. Nanine seurasi meitä sentähden, että
Margueriten ei tarvinnut palata yksin kotiin.

Ainakin parikymmentä kertaa olin kääntyä takaisin. Mutta toivo päästä
pian takaisin ja pelko suututtaa isäni karkaisivat mieltäni.

-- Illalla, sanoin minä Margueritelle hyvästellessämme.

Hän ei vastannut.

Ja juna kiidätti minut pois.

Päästyäni Parisiin riensin heti Prudencen luo, pyytääkseni häntä
matkustamaan Margueritea tervehtimään; toivoin nimittäin, että
Prudencen hilpeys virkistäisi häntä.

Astuin sisälle ilmoittautumatta ja tapasin Prudencen
pukeutumishommissa.

-- Oh! sanoi hän levottoman näköisenä; -- onko Marguerite mukana?

-- Ei.

-- Kuinka hän voi?

-- Huonosti.

-- Eikö hän siis tulekaan?

-- Pitäisikö hänen sitten tulla? Prudence punastui ja vastasi hyvin
hämillään:

-- Arvelin, että kun te tulitte Parisiin, niin kenties hän tulee
teitä noutamaan.

-- Ei.

Katsoin Prudenceen; hän loi alas katseensa ja minä olin huomaavinani
hänen kasvoistaan, että hän pelkäsi käyntini venyvän pitkäaikaiseksi.

-- Tulin, rakas Prudence, pyytämään, että, jollei teillä ole mitään
tehtävää, matkustaisitte tervehtimään Margueritea tänä iltana ja
pitäisitte hänelle seuraa; voitte jäädä hänen luokseen yöksi. En ole
koskaan nähnyt häntä sellaisena kuin tänään, ja pelkään, että hän
tulee sairaaksi.

-- Olen luvannut syödä ulkona illallista tänään, vastasi Prudence, --
joten en voi lähteä Margueriten luo tänä iltana; mutta huomenna käyn
häntä tervehtimässä.

Sanoin hyvästi Prudencelle, joka näytti yhtä hajamieliseltä kuin
Margueritekin, ja läksin isäni luo, joka otti minut vastaan tutkivin
katsein. Hän ojensi minulle kätensä.

-- Olen iloinnut molemmista käynneistäsi, Armand, sanoi hän, -- ne
ovat saattaneet minut toivomaan, että sinä olet osaltasi ajatellut
asiaa niinkuin minäkin.

-- Saanko luvan kysyä, isä, mihinkä tulokseen olette tullut?

-- Kyllä, ystäväni, siihen, että tiedonannot, jotka olen saanut, ovat
olleet liioiteltuja, ja että olen päättänyt olla vähemmin ankara
sinua kohtaan.

-- Mitä te sanotte? Rakas isä! huudahdin minä iloisena.

-- Sanon, rakas lapseni, että jokaisella nuorella miehellä täytyy
olla rakastajatar, ja että minä, sen jälkeen mitä nyttemmin olen
saanut tietää, kernaammin näen, että olet neiti Gautier'in rakastaja
kuin jonkun muun.

-- Rakas isä! Kuinka onnelliseksi te minut teettekään!

Keskusteltuamme hetkisen istuimme me pöytään. Isäni oli kovin
rakastettava koko aterian ajan. Tahdoin palata Bougivaliin
ilmoittamaan Margueritelle siitä onnellisesta käänteestä, jonka
asiamme oli saanut, ja katsoin tuon tuostakin kelloa.

-- Sinä katsot kelloa, sanoi isäni, -- sinä tahdot päästä minusta.
Voi, teitä nuoria miehiä! Te olette aina valmiit vaihtamaan
todelliset tunteet epäillyttäviin!

-- Älkää sanoko niin, isä! Marguerite rakastaa minua, siitä olen
aivan varma.

Isäni ei vastannut, mutta hän ei näyttänyt uskovan sitä. Hän oli
kovin itsepäinen ja minun piti jäädä hänen luokseen seuraavaksi
päiväksi. Mutta minä sanoin, että Marguerite oli huonona ja pyysin
saada matkustaa aikaisin kotiin. Lupasin sen sijaan palata seuraavana
päivänä. Hän saattoi minua asemalle saakka, enkä minä ollut koskaan
tuntenut itseäni niin onnelliseksi.

Olin juuri astumassa junaan, kun hän pyysi vielä kerran minua
jäämään. Minä kieltäydyin.

-- Sinä rakastat siis häntä paljon? kysyi hän.

-- Hulluuteen saakka.

-- Matkusta sitten! sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä otsaansa,
ikäänkuin karkoittaakseen jonkun ajatuksen. Sitten hän aukaisi suunsa
sanoakseen jotakin, mutta hän puristikin vain kättäni ja poistui
äkkiä, huudahtaen:

-- Siis huomenna!



KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.


Saavuin Bougivaliin kello yksitoista. Yksikään huvilan ikkunoista ei
ollut valaistu, ja minä soitin turhaan ovikelloa. Tällaista tapahtui
ensikerran.

Vihdoin saapui puutarhuri.

Astuin sisälle.

Nanine tuli minua vastaan kyntteli kädessä. Astuin Margueriten
huoneeseen.

-- Missä on neiti Gautier?

-- Hän on matkustanut Parisiin, vastasi Nanine.

-- Parisiin? Koska?

-- Tuntia myöhemmin kuin te läksitte.

-- Eikö hän käskenyt sanoa minulle mitään.

-- Ei.

-- Kummallista! Käskikö hän odottamaan itseään?

-- Ei.

Nanine poistui. Ajattelin silloin:

-- Ehkä Prudence oli kirjoittanut jostakin tärkeästä asiasta. Mutta
kun tapasin Prudencen ei hän sanonut mitään sellaista, josta olisin
voinut päättää, että hän oli kirjoittanut. Mutta samassa muistin,
että hän, kun sanoin, että Marguerite oli sairas, kysyi: "Eikö hän
siis tule tänään?" Mieleeni johtui myöskin Prudencen hämilläolo ja
minä panin sen yhteyteen Margueriten kyynelten kanssa.

Aloin epäillä kaikenmoista. Marguerite oli miltei vaatinut minua
matkustamaan Parisiin; hän oli teeskennellyt tyyneyttä, kun
ehdoitin, että jäisin hänen luokseen. Olinko joutunut ansaan?
Pettikö Marguerite minua? Oliko hän laskenut ennättävänsä kotiin
niin aikaisin, etten huomaisi hänen poissaoloaan, ja oliko sattuma
häntä viivyttänyt? Miksi hän ei ollut sanonut mitään Naninelle, ja
miksi hän ei ollut kirjoittanut minulle? Mitä merkitsivät hänen
kyyneleensä, tämä poissaolo, tämä salaperäisyys?

Kaikkea tätä kysyin itseltäni kauhuissani, silmät tähdättyinä
kelloon, joka osoitti puoliyötä ja ikäänkuin sanoi, että
oli myöhäistä enää odottaa Margueriten paluuta. Mutta joka
tapauksessa, oliko mahdollista, että hän kaikkien, juuri tekemiemme
suunnitelmiemme ja tarjoittujen ja vastaanotettujen uhrausten jälkeen
pettäisi minua? Ei! Sitä en voinut uskoa.

-- Tyttö raukka on löytänyt ostajan huonekaluilleen ja matkustanut
Parisiin päättämään kaupan. Hän ei ole puhunut siitä, koska hän
tietää, että tuo kauppa, joka on tulevaisuudellemme välttämätön, on
minusta vastenmielinen, ja hän pelkäsi loukkaavansa itserakkauttani
ja hienotunteisuuttani. Luultavasti Prudence odotti häntä juuri
sentähden. Marguerite ei ole ennättänyt päättää kauppaa tänään ja on
nyt luultavasti asunnossaan; tahi ehkä hän saapuu pian, sillä hän
tietää kyllä, että olen kovin levoton hänen tähtensä.

-- Mutta mitä silloin merkitsisivät nuo kyyneleet? Huolimatta
rakkaudestaan minuun ei tuo tyttö parka ole voinut ilman tuskaa erota
loistosta, jossa hän oli tähän saakka elänyt ja joka oli tehnyt
hänet niin onnelliseksi ja kadehdituksi. Soin mielelläni anteeksi
Margueritelle tämän kaipauksen, ja minä odotin häntä kärsimättömästi,
saadakseni lämpimästi suudellen sanoa hänelle, että olen arvannut
syyn hänen salaperäiseen katoamiseensa.

Aika kului kuitenkin, eikä Margueritea kuulunut. Levottomuuteni
kasvoi. Ehkä hänelle on tapahtunut jotakin? Ehkä hän oli
haavoittunut, sairas, kuollut! Ehkä saisin onnettomuuden sanoman!

Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni.
Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti
häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä
varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus.

Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite
ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin.

Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi
piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti.
Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden
oksissa.

Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein
huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena
työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti
Gautier ollut vielä palannut.

-- Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut
voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin.

-- Tähän aikaan?

-- Niin.

-- Mutta te ette saa mistään vaunuja.

-- Lähden jalkaisin.

-- Mutta nyt sataa.

-- Siitä en välitä.

Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin
d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle,
joka saattoi minua portille, ja läksin.

Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että
pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka
näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l'
Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta
pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki
havahtui vähitellen.

Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun
varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski
sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut
pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet
olivat tarkoin vedetyt eteen.

Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo
tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä!

Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään.

Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa
Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni.

Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier
käynyt asunnossaan päivän kuluessa.

-- Kyllä, vastasi hän, -- rouva Duvernoyn seurassa.

-- Mitä he sitten tekivät?

-- He ajoivat pois hienoissa vaunuissa.

Mitä se merkitsi?

Menin seuraavalle portille ja soitin.

-- Ketä te etsitte? kysyi portinvartija.

-- Rouva Duvernoyta.

-- Hän ei ole vielä palannut kotiin.

-- Oletteko varma siitä?

-- Olen, herra; tässä on kirje, joka odottaa häntä.

Mies näytti minulle kirjeen; katsahdin siihen koneellisesti ja tunsin
Margueriten käsialan. Otin kirjeen ja luin seuraavan osoitteen:

"Rouva Duvernoylle, jätettäväksi herra Duvalille".

-- Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin
osoitetta.

-- Oletteko te herra Duval? kysyi hän. -- Niin, nyt tunnenkin teidät;
tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona.

Päästyäni kadulle avasin kirjeen.

Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi
kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen.

Se sisälsi seuraavaa:

"Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen
rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo,
ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on
tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona
sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite
Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen
rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista
hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan".

Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani
kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani.

Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni.

En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka
Marguerite oli minulle antanut.

Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä
minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy
tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa.

Niinkuin mielipuoli, varas, juoksin hotelli "Parisiin". Avain oli
reiässä isäni huoneen ovessa. Astuin sisään. Hän oli pitkällään ja
luki. Sen sijaan, että hän olisi hämmästynyt tuloni johdosta, näytti
melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua.

Sanaakaan sanomatta heittäydyin hänen syliinsä ja annoin hänelle
Margueriten kirjeen; sitten vaivuin maahan hänen vuoteensa viereen ja
vuodatin kuumia kyyneleitä.



KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.


Kun päivä valkeni, niin en luullut, että se muodostuisi samanlaiseksi
kuin edelliset. Oli hetkiä, jolloin kuvittelin itselleni, että
jokin seikka, jota en muistanut, oli vieroittanut minut illalla
pois Margueriten luota, mutta että, palattuani jälleen Bougivaliin,
löytäisin hänet siellä yhtä levottomana kuin ennenkin ja että hän
kysyisi minulta mikä oli pidättänyt minua niin kauan poissa.

Minun täytyi yhä uudestaan ja uudestaan lukea kirje, tullakseni
vakuutetuksi, etten ollut uneksinut.

Ruumiini sortui siveellisen iskun edessä ja tuli kykenemättömäksi
liikkumaan. Levottomuus, yöllinen retki, kirje, kaikki oli kokonaan
vienyt voimani. Isäni käytti hyväkseen täydellistä lamautumistani,
saadakseen minut suostutetuksi lähtemään mukanaan kotiin.

Lupasin tehdä kaikki mitä hän tahtoi. En jaksanut vastustella, mutta
minä tarvitsin todellista myötätuntoa, jaksaakseni elää kaiken sen
jälkeen mitä oli tapahtunut. Ja minä tunsin itseni liian onnelliseksi
siitä, että isäni tahtoi lohduttaa minua surussani.

Muistan ainoastaan, että hän antoi minun samana päivänä nousta
diligensiin. Puhumatta minulle mitään oli hän antanut pakata
matkakirstuni ja sitoi ne ynnä omansa vaunujen taakse.

Kun olimme jättäneet kaupungin ja tulleet yksinäiselle maantielle,
tunsin jälleen tyhjyyden sydämessäni; ja minä ratkesin hillittömään
itkuun.

Isäni käsitti, että sanat eivät voineet minua lohduttaa. Hän antoi
minun itkeä, sanomatta sanaakaan; hän puristi ainoastaan kättäni,
osoittaakseen, että minulla oli ystävä vieressäni.

Sinä yönä en juuri nukkunut. Uneksin Margueritesta. Hätkähdin ja
havahduin unesta, voimatta käsittää miksi olin vaunuissa. Kun
todellisuus palasi mieleeni vaipui pääni rintaani vasten. En
uskaltanut puhua isäni kanssa, sillä pelkäsin hänen sanovan:

-- Sinä huomaat, että olin oikeassa tuon naisen rakkauden suhteen.

Mutta hän ei sanonut niin, ja me saavuimme vihdoin G...hen.
Syleillessäni sisartani muistin mitä Marguerite oli hänestä
kirjoittanut, mutta minä huomasin, että, niin hyvä kuin hän olikin,
hän ei saanut minua unohtamaan rakastajatartani.

Metsästysaika oli nyt käsissä ja isäni luuli, että metsästäminen
virkistäisi minua, jonka tähden hän järjesti metsästysretkiä,
joihin otti osaa ystäviä ja tovereita. Mutta mikään ei pystynyt
karkoittamaan surumielisyyttäni.

Kun kuukausi oli kulunut, niin en voinut enää kestää kauempaa.
Margueriten muisto oli alituisesti mielessäni. Olin rakastanut ja
rakastin tuota naista liian paljon, voidakseni niin äkkiä unohtaa
hänet. Minun täytyi joko rakastaa tahi vihata häntä. Mutta ennen
kaikkea täytyi minun saada nähdä hänet, ja mahdollisimman pian.

Sanoin sentähden isälleni, että minun täytyi matkustaa Parisiin
muutamien asioitteni tähden, mutta että aioin pian palata.

Hän aavisti nähtävästi todellisen syyn, sillä hän kielsi jyrkästi
minua lähtemästä, mutta nähtyään, että seuraukset saattoivat
muodostua onnettomiksi, ellen saisi toivomustani täytetyksi,
suostui hän pyyntööni; mutta hän pyysi miltei itkien, että palaisin
mahdollisimman pian.

Saavuttuani Parisiin menin asuntooni, muuttaakseni vaatteita, ja
kun ilma oli kaunis, niin läksin Champs-Elysées'elle. Puolen tunnin
kuluttua huomasin Margueriten vaunut. Mutta Marguerite ei ollut
niissä. Katseltuani ympärilleni näin hänen lähestyvän jalkaisin,
seurassaan nainen, jota en tuntenut.

Kun hän meni ohitseni kalpeni hän ja hänen huulensa vetäytyivät
hermostuneeseen hymyyn. Mitä minuun tulee, alkoi sydämeni
kiivaasti sykkiä, mutta minun onnistui säilyttää kasvoillani
välinpitämättömyyttä kuvastava ilme, ja minä tervehdin kylmästi
entistä rakastajatartani, joka ystävättärensä kanssa kiiruhti
vaunuihinsa.

Tunsin Margueriten. Odottamaton tapaamisemme oli epäilemättä tehnyt
häneen syvän vaikutuksen. Hän oli luultavasti kuullut matkastani,
mutta kun hän näki, että olin palannut, ymmärsi hän, että se oli
tapahtunut jostakin erityisestä syystä ja ihmetteli mikä se mahtoi
olla.

Jos olisin tavannut Margueriten onnettomana, niin olisin ehkä antanut
hänelle anteeksi, enkä varmastikaan olisi ajatellut tehdä hänelle
mitään pahaa. Mutta tapasin hänet onnellisena, ainakin näennäisesti;
toinen oli antanut hänelle loiston, jota minä en ollut voinut
antaa hänen pitää; suhteemme lopettaminen, joka oli tapahtunut
hänen puoleltaan, sai näin ollen mitä alhaisimman omanvoitonpyynin
luonteen. Olin nöyryytetty sekä rakkaudessani että turhamaisuudessani
ja hänen täytyi korvata minulle se minkä olin kärsinyt.

Eniten mahtoi häneen koskea välinpitämättömyyteni. Minun oli siis
teeskenneltävä sitä tunnetta ei ainoastaan hänen, vaan toistenkin
edessä. Otin siis hymyilevän ilmeen ja läksin Prudencen luo.

Kamarineiti meni ilmoittamaan minut ja minä odotin hetkisen salissa.
Rouva Duvernoy saapui vihdoin ja vei minut huoneeseensa. Juuri kun
istuuduin, kuulin kuinka salin ovi avattiin, joku käveli kepein
askelin lattialla ja eteisen ovi painettiin sitten voimakkaasti
kiinni.

-- Häiritsenkö teitä? kysyin minä Prudencelta.

-- Ette ensinkään. Marguerite oli täällä. Kun hän sai tietää, että te
tulitte, pakeni hän. Hän läksi juuri.

-- Peloitan siis nyt häntä?

-- Ette, mutta hän pelkää, että teistä on vastenmielistä tavata häntä
enää.

-- Miksi niin? kysyin minä, koettaen hengittää rauhallisesti,
sillä mielenliikutus oli vähällä tukahduttaa minut. -- Tuo tyttö
raukka hylkäsi minut saadakseen takaisin vaununsa, huonekalunsa
ja jalokivensä. Siinä hän teki oikein, eikä minun tule olla
hänelle siitä vihainen. Tapasin hänet tänään, lisäsin minä
välinpitämättömästi.

-- Missä? kysyi Prudence, katsoen minuun ihmetellen olinko todellakin
sama mies, jonka hän oli nähnyt niin rakastuneena.

-- Champs-Elysées'ella. Hänen seurassaan oli eräs kaunis tyttö. Kuka
hän oli?

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Vaalea, solakka, sinisilmäinen, erittäin hieno.

-- Ah, hän oli Olympe; hän on todellakin sangen kaunis tyttö.

-- Kenen kanssa hän viettää yhdyselämää?

-- Ei kenenkään, koko maailman kanssa.

-- Ja missä hän asuu?

-- Trouchet kadun varrella, numerossa... Vai niin, aiotteko käydä
hänen luonaan?

-- Mahdollisesti.

-- Ja Marguerite?

-- Jos sanon, etten laisinkaan ajattele häntä, valehtelen; mutta
tapa, jolla lopetetaan suhde, merkitsee paljon minun silmissäni.
Ja Marguerite erosi minusta niin kevyellä tavalla, että minusta
tuntuu kuin olisin ollut perin tyhmä, rakastaessani häntä niin kuin
rakastin; sillä minä rakastin todellakin sangen paljon tuota tyttöä.

-- Hänkin rakasti paljon teitä, ja hän rakastaa teitä yhä vielä.
Todistuksena siitä on se, että kun hän oli kohdannut teidät tänään,
tuli hän heti tänne kertomaan siitä. Ja tullessaan vapisi koko hänen
ruumiinsa ja hän oli vähällä pyörtyä. Hän sanoi: "Epäilemättä Armand
tulee luoksenne", ja hän pyysi minua rukoilemaan teiltä anteeksiantoa.

-- Voitte sanoa hänelle, että olen antanut hänelle anteeksi. Hän on
hyvä tyttö, mutta minun olisi pitänyt arvata, että hän menettelisi
näin. Olenpa hänelle kiitollinenkin päätöksestään, sillä nyt kysyn
itseltäni, mihin päähänpistoni, elää ainoastaan hänen kanssaan, olisi
minut lopulta vienyt. Se oli hulluutta.

-- Häntä ilahduttaa varmasti kuulla, että te olette alistunut
välttämättömyyden edessä. Hänen olikin jo aika jättää teidät,
ystäväni. Tuo välittäjä, jolle hän oli tarjonnut huonekalujaan, oli
tiedustellut hänen saamamiehiltään paljonko hän oli heille velkaa. He
pelästyivät ja kaikki aiottiin myydä kahden päivän kuluttua.

-- Ja nyt, onko kaikki nyt maksettu?

-- Miltei.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Kreivi N... Voi, ystäväni! On miehiä, jotka ovat kuin luodut
sellaista varten. Hän antoi kaksikymmentä tuhatta francsia, mutta
sittenpä hän saavuttikin päämääränsä. Hän tietää hyvin, että
Marguerite ei rakasta häntä, mutta se ei estä häntä olemasta
erikoisen hyvä häntä kohtaan. Näittehän itse, että kreivi on ostanut
takaisin hänen hevosensa ja jalokivensä, ja hän antaa hänelle yhtä
paljon rahoja kuin herttuakin aikoinaan.

-- Mitä hän tekee? Asuuko hän yksinomaan Parisissa?

-- Hän ei tahtonut enää koskaan palata Bougivaliin sen jälkeen, kun
te olitte lähtenyt sieltä. Minun täytyi matkustaa sinne ja järjestää
kaikki tavarat, vieläpä teidänkin, jotka ovat tuossa paketissa.
Siinä on kaikki, paitsi erästä pientä salkkua, jossa oli teidän
nimikirjaimenne. Marguerite tahtoi pitää sen, mutta jos tahdotte,
toimitan sen teille takaisin.

-- Pitäköön sen, sopersin minä ja tunsin kyyneleiden nousevan
sydämestä silmiini ajatellessani tuota pientä kylää, missä olin ollut
niin onnellinen, ja ajatellessani, että Marguerite tahtoi pitää
luonaan jotakin, joka muistutti minua. Jos hän olisi silloin astunut
huoneeseen olisivat kaikki kostonaikeeni kadonneet ja minä olisin
heittäytynyt hänen jalkojensa juureen.

-- Muuten, jatkoi Prudence, -- en ole milloinkaan nähnyt häntä
sellaisena kuin hän nyt on: hän ei nuku juuri ollenkaan enää, käy
tanssiaisissa ja illallisilla, vieläpä juopuukin usein. Hiljakkoin
täytyi hänen eräitten illallisten jälkeen heittäytyä kahdeksaksi
päiväksi vuoteeseen; ja heti kun lääkäri antoi hänelle luvan nousta,
alkoi hän uudestaan, kuoleman uhalla. Aiotteko käydä häntä tapaamassa?

-- Mitä se hyödyttäisi? Tulin luoksenne sentähden, että te olette
aina ollut niin rakastettava minua kohtaan, ja siksi, että tunsin
teidät ennenkuin Margueriten. Teitä saan kiittää siitä, että olen
ollut hänen rakastajansa, samoin kuin saan kiittää teitä siitäkin,
etten sitä enää ole, eikö totta?

-- Taivas varjelkoon! Olen tehnyt kaikkeni saadakseni hänet jättämään
teidät, ja luulen, ettette vastaisuudessa tule olemaan minulle sen
johdosta vihainen.

-- Olen teille kaksinkerroin kiitollinen siitä, sanoin minä ja
nousin, sillä tunsin inhoa tuota naista kohtaan, joka näytti ottavan
todeksi kaiken mitä sanoin.

-- Lähdettekö?

-- Lähden.

Tiesin jo kylliksi.

-- Koska saan jälleen nähdä teidät?

-- Pian. Hyvästi.

-- Hyvästi.

Saavuttuani kotiin nousivat raivon kyyneleet silmiini ja sydämessäni
tuntui voimakas koston tarve.

Marguerite ei siis ollut parempi kuin muutkaan; syvä rakkaus,
jota hän tunsi minua kohtaan, ei ollut kestänyt taistelussa hänen
toivomustaan vastaan päästä jälleen viettämään entistä elämäänsä,
omistaa vaunut ja viettää hurjaa elämää.

Näin ajattelin unettomina öinäni, sen sijaan, että, jos olisin
harkinnut asioita yhtä kylmäverisesti kuin olin tekevinäni, olisin
Margueriten remuavassa elämässä nähnyt keinon, jolla hän koetti
vaientaa erästä alituisesti kalvavaa muistoa. Onnettomuudeksi pitivät
huonot intohimot minua vallassaan ja minä etsin vain keinoa, jolla
olisin voinut kiusata tuota olento parkaa.

Tuo Olympe oli, vaikka ei juuri hänen ystävättärensä, niin ainakin
nainen, jonka kanssa hän Parisiin paluunsa jälkeen eniten seurusteli.
Olympen oli nyt määrä pitää tanssiaiset, ja kun otaksuin, että
Margueritekin olisi läsnä, koetin minä hankkia itselleni kutsun
niihin, ja onnistuinkin siinä.

Kun minä, tuskallisen mielenliikutuksen valtaamana, saavuin paikalle,
oli tanssi jo täydessä käynnissä, ja minä näin Margueriten tanssivan
katrillia kreivi N...n kanssa. Seisoin uuniin nojautuneena aivan
hänen edessään ja katselin kuinka hän tanssi. Niinpian kun hän
huomasi minut, joutui hän aivan hämilleen. Huomasin sen ja tervehdin
häntä välinpitämättömästi.

Tanssin tauottua läksin tervehtimään hohtavakaulaista,
kaunisolkapäistä emäntää. Tuo tyttö oli erittäin kaunis, mutta
hänellä ei silloin ollut rakastajaa. Sellaiseksi pääseminen ei
tuottanut mitään vaikeuksia, jos vaan omisti kylliksi rahaa. Päätin
tulla siksi, ja aloin osani pyytämällä Oiympen tanssiin.

Puoli tuntia myöhemmin puki Marguerite turkin yllensä ja poistui
kuolon kalpeana juhlasta.



KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.


Se oli jo jotakin, mutta se ei ollut kylliksi.

Käsitin millainen valta minulla oli tuon naisen ylitse, ja minä
väärinkäytin sitä alhaisella tavalla.

Sitten kun minun todella oli onnistunut saada ostetuksi Olympe
kuudella tuhannella francsilla, aloin joka päivä vainota Margueritea.
Olympe ja hän eivät enää seurustelleet keskenään, sillä huhu
intohimostani levisi pian. Mutta Marguerite otti arvokkuudella
vastaan haavat, joita hänelle aiheutin.

Hän näytti vaan käyvän entistä surumielisemmäksi ja kalpeammaksi. Ja
minä, joka nyt luulin rakkauteni muuttuneen vihaksi, minä iloitsin
nähdessäni tuon jokapäiväisen tuskan. Usein, kun olin ollut erikoisen
julma häntä kohtaan, katsoi hän minuun niin rukoilevasti, että
häpesin osaani ja olin vähällä pyytää häneltä anteeksi.

Lopulta ei Marguerite enää käynyt tanssiaisissa eikä teatterissa,
peläten tapaavansa minut ja Olympen siellä. Mutta sitten seurasi
suoranaisia loukkauksia nimettömät kirjeet, ja sekä minä että
rakastajattareni puhuimme kaikenlaista alentavaa Margueritesta.

Kun olin kerran kirjoittanut tavallista katkeramman kirjeen
Margueritelle, tuli Prudence seuraavana päivänä luokseni, mutta
ei nauraen kuten tavallista, vaan vakavana, ja hän sanoi minulle
liikutetulla äänellä, etten sitten tulostani lähtien, kolme viikkoa
sitten, ole laskenut käsistäni ainoatakaan tilaisuutta tuottaakseni
Margueritelle tuskaa; ja nyt oli se kaikki saattanut hänet vuoteen
omaksi.

Moittimatta minua mistään, lähetti Marguerite Prudencen sanomaan
minulle, ettei hänellä ollut enää siveellistä eikä ruumiillista
voimaa kestää sitä mitä hänelle aiheutin.

-- Rakas Armand, jättäkää hänet sentähden rauhaan; jos te näkisitte
hänet, häpeäisitte käytöstänne. Hän on kalpea ja yskii, eikä hänellä
ole enää pitkälti elonaikaa.

Prudence ojensi minulle kätensä ja lisäsi:

-- Käykää hänen luonaan; käyntinne tekee hänet varmasti hyvin
onnelliseksi.

-- Minua ei haluta tavata kreivi N...ea.

-- Hän ei ole koskaan Margueriten luona. Hän ei voi sietää kreiviä.

-- Jos Margueritea haluttaa nähdä minut, tietää hän missä asun. Mitä
minuun tulee, niin en astu jalallani d'Antin kadulle.

-- Otatteko hänet vastaan hyvin?

-- Luonnollisesti.

-- Hyvä. Olen varma siitä, että hän tulee. Aiotteko lähteä ulos
tänään?

-- Olen koko illan kotona.

-- Sanon sen hänelle. Prudence läksi.

Kävin ulkona syömässä päivällistä, mutta palasin heti kotiin. Annoin
lämmittää kaikissa huoneissa ja lähetin sitten Josefin pois. En voi
kuvailla niitä tunteita, jotka järkyttivät minua odottaessani tunnin
ajan. Mutta kun ovikello yhdeksän aikaan soi, oli mielenliikutukseni
niin voimakas, että mennessäni avaamaan ovea täytyi minun nojautua
seinään etten kaatuisi. Onneksi oli eteisessä puolihämärä, joten
kasvojani ei voinut selvästi eroittaa. Marguerite astui sisään. Hän
oli puettu mustiin ja hänen kasvoillaan oli tiheä harso. Saatoin
tuskin tuntea häntä harson alta.

Hän astui saliin ja kohotti harson. Hän oli marmorin kalpea.

-- Tässä olen, Armand, sanoi hän; -- tahdoit, että tulisin, ja tässä
minä olen.

Ja hän asetti molemmat kätensä kasvoilleen ja ratkesi katkeraan
itkuun. Menin hänen luokseen.

-- Mikä sinun on? kysyin minä liikutettuna.

Hän puristi kättäni, mutta ei vastannut, sillä kyyneleet
tukahduttivat vielä hänen äänensä.

Mutta hetkisen kuluttua rauhoittui hän hieman ja sanoi:

-- Sinä olet tehnyt minulle paljon pahaa, Armand, enkä minä ole
tehnyt sinulle mitään.

-- Et mitään? sanoin minä katkerasti hymyillen.

-- En mitään muuta kuin mitä olosuhteet ovat pakoittaneet minut
tekemään.

En voi kuvata mitä tunsin kun nyt jälleen näin Margueriten.

Kun hän ensi kerran kävi luonani istui hän samalla paikalla
kuin nytkin; mutta sen jälkeen oli hänestä tullut toisen miehen
rakastajatar, ja kuitenkin minä tunsin että rakastin tuota naista
yhtä paljon, niin, ehkäpä enemmänkin kuin mitä ennen olin rakastanut.

Kuitenkin oli vaikeata johtaa keskustelua siihen asiaan, joka oli
tuonut hänet luokseni.

Marguerite ymmärsi kaiketi sen, sillä hän sanoi:

-- Suututan ehkä sinua, Armand, kun pyydän sinua säästämään minua
siitä mitä sinulla mahdollisesti on mielessä minua kohtaan. Aina
siitä lähtien, kun palasit Parisiin olet sinä, joko tahtoen tahi
tahtomattasi, tehnyt minulle paljon pahaa, niin että en kestäisi enää
neljättä osaakaan mielenliikutuksista, joita tähän saakka olen saanut
kokea. Sinun täytyy sääliä minua. Ja sinun täytyy huomata, että
miehellä, jolla on sydän, on jalompaakin tehtävää kuin kiusata minun
kaltaistani sairasta, surevaa naista. Tunnustele kättäni. Minulla
on kuumetta, olen noussut vuoteesta tullakseni tänne pyytämään, en
ystävyyttäsi, vaan välinpitämättömyyttäsi.

Tartuin todella Margueriten käteen. Se oli polttavan kuuma, ja
kuitenkin hän värisi, samettitakista huolimatta.

Työnsin tuolin, jolla hän istui, lähemmäksi valkeata.

-- Etkö sitten luule, että minä olen kärsinyt? kysyin minä. --
Oh, tuota yötä, jolloin, odotettuani sinua turhaan maalla, läksin
Parisiin sinua etsimään, enkä löytänyt muuta kuin tuon kirjeen,
joka oli tehdä minut hulluksi! Kuinka sinä saatoit pettää minua,
Marguerite, minua, joka rakastin sinua niin suuresti?

-- Älkäämme puhuko siitä, Armand; en ole tullut tänne selittämään
sitä asiaa. Tahdoin nähdä sinut muuna kuin vihollisena, siinä
kaikki, ja minä tahdoin vielä kerran puristaa kättäsi. Sinulla on
nuori, kaunis rakastajatar, jota rakastat, niinkuin kerrotaan; ole
onnellinen hänen kanssaan ja unhoita minut.

-- Ja sinä, sinä olet epäilemättä onnellinen?

-- Näytänkö minä onnelliselta naiselta, Armand? Älä tee pilaa
tuskastani, sinä, joka tiedät paremmin kuin kukaan muu sen syyn ja
suuruuden.

-- Riippui sinusta itsestäsi, tahdoitko koskaan tulla onnettomaksi,
jos sinä, niinkuin sanot, todella olet sitä.

-- Ei, ystäväni, olosuhteet olivat tahtoani vahvemmat. Minä en
seurannut kevytmielisiä vaistoja, kuten näyt luulevan, vaan
pakoittavaa välttämättömyyttä, ja syitä, jotka saat tietää eräänä
päivänä ja jotka saattavat sinut antamaan minulle anteeksi.

-- Miksi sinä et ilmoita minulle tänään noita syitä?

-- Koska ne eivät voisi aikaansaada lähestymistä välillämme, ja koska
ne ehkä vieroittaisivat sinut ihmisistä, joista sinun ei tulisi
vieroittua.

-- Ketä ne ihmiset ovat?

-- Sitä en voi sanoa.

-- Silloin sinä valehtelet.

Marguerite nousi ja astui ovea kohti.

Minä en voinut nähdä tuota mykkää, ilmeikästä tuskaa, tuntematta
liikutusta, kun vertasin tuota kalpeata, itkevää naista siihen
iloiseen tyttöön, joka oli tehnyt pilaa minusta Ooppera-Comiquessa.

-- Sinä et saa lähteä, sanoin minä ja asetuin oven eteen.

-- Miksi en?

-- Siksi, että minä, huolimatta kaikesta siitä mitä olet tehnyt
minulle, rakastan sinua yhä ja tahdon pitää sinut täällä.

-- Ajaaksesi minut huomenna pois, eikö niin? Ei, se on mahdotonta!
Meidän kohtalomme ovat eroitetut, meidän ei tule koettaa yhdistää
niitä jälleen. Sinä ehkä vielä halveksisit minua, sen sijaan, että
sinä nyt ainoastaan vihaat minua.

-- Ei, Marguerite, huudahdin minä, tuntien koko rakkauteni ja
toivomusteni uudestaan heräävän tuon naisen kosketuksesta.

-- Ei, minä unohdan kaikki, ja me tulemme onnellisiksi, niinkuin
olemme toisillemme luvanneet.

Marguerite pudisti epäillen päätänsä, mutta sanoi:

-- Enkö ole sinun orjattaresi? Tee kanssani mitä tahdot, olen sinun!

Hän riisui hattunsa ja päällystakkinsa, heitti ne sohvalle ja
alkoi nopeasti avata pukuaan, sillä hänen tautinsa aiheuttaman
tavanmukaisen kohtauksen vaikutuksesta syöksyi veri sydämestä
päähän ja oli vähällä tukehduttaa hänet. Kuiva ja kova yskä seurasi
kohtausta.

-- Lähetä sana kuskilleni, että hän ajaa kotiin, sanoi hän.

Läksin itse toimittamaan asian. Palattuani huoneeseen, istui
Marguerite takan ääressä, hampaat kalisten kylmästä.

Otin hänet syliini, riisuin hänet ilman että hän liikauttikaan
itseään ja asetin tuon jääkylmän olennon vuoteeseeni.

Sitten istuin hänen viereensä ja koetin lämmittää häntä hyväilyilläni.

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan hymyili minulle.

Oh, se oli kummallinen yö! Kaikki se elämä, mikä Margueritessa oli,
ikäänkuin kokoontui niihin suudelmiin, jotka hän minulle antoi, ja
minä kysyin itseltäni, eikö ollut parempi surmata hänet, ettei hän
kuuluisi kenellekään toiselle.

Päivän valjetessa olimme molemmat valveilla.

Hetkisen luulin voivani unohtaa kaiken, mitä oli tapahtunut sen
jälkeen kun läksin Bougivalista, ja minä sanoin Margueritelle:

-- Tahdotko, että matkustamme, että jätämme Parisin?

-- Ei, ei, sanoi hän melkein pelästyen. -- Me tulisimme liian
onnettomiksi. En voi enää vaikuttaa onneesi, mutta niin kauan kun
vielä voin hengittää, olen minä oikkujesi orjatar. Tule luokseni
milloin tahdot; mutta älä sido tulevaisuuttasi minun tulevaisuuteeni,
sinä tulisit vaan onnettomaksi -- ja tekisit minutkin onnettomaksi.

Kun hän oli lähtenyt, väristytti minua tyhjyys, jonka hän jätti
jälkeensä. Kello viisi läksin d'Antin kadun 9:ään, tietämättä mitä
siellä tekisin.

Nanine avasi minulle oven.

-- Neiti ei voi nyt ottaa teitä vastaan, sanoi hän hämillään.

-- Miksi ei?

-- Siksi, että kreivi N... on hänen luonaan, ja hän on kieltänyt
minua laskemasta ketään sisälle.

-- Se on totta, sopersin minä, -- olin unohtanut sen.

Palasin kotiini hoiperrellen kuin humalainen, ja kiihkeän
mustasukkaisuuden puuskassa otin viidensadan francsin setelin ja
pistin sen kuoreen seuraavasisältöisen kirjeen kera:

"Läksitte niin varhain aamulla, että unohdin maksaa teille. Tässä
seuraa maksu yöstä". Lähetettyäni kirjeen, läksin, ikäänkuin
tukahduttaakseni halpamaisesta teostani johtuvia, heti ilmeneviä
omantunnon tuskia.

Mutta minä palasin pian kotiin.

Marguerite ei ollut vastannut kirjeeseeni. Enkä minä voi kuvata
millaisessa mielenliikutuksessa vietin seuraavan päivän.

Kello puoli seitsemän toi kaupunginlähetti kirje-kuoren, jossa oli
kirjeeni ja viidensadan francsin seteli, mutta ei mitään vastausta.

-- Kuka antoi tämän? kysyin minä mieheltä.

-- Eräs nainen, joka kamarineitinsä kera matkusti diligensiila
Boulogneen.

Riensin Margueriten luo.

-- Neiti matkusti Englantiin kello kuusi, vastasi portinvartija.

Mikään ei pidättänyt minua enää Parisissa, ei viha eikä rakkaus. Olin
aivan näännyksissä kaikista mielenliikutuksista.

Erään ystäväni oli määrä matkustaa Itämaille; kirjoitin isälleni,
että halusin lähteä hänen mukanaan. Isäni antoi minulle matkarahat,
ja kahdeksan päivää myöhemmin astuin laivaan Marseillessa.

Alexandriassa sain eräältä lähettiläältä, jonka olin muutamia kertoja
tavannut Margueriten luona, tietää, että tuo tyttöparka oli kovin
sairas.

Silloin kirjoitin hänelle kirjeen, johon sain vastauksen Touloniin ja
jonka vastauksen olet lukenut.

Matkustin heti, ja lopun sinä tunnet. Nyt on jälellä enää niiden
lehtien lukeminen, jotka Julie Duprat jätti minulle ja jotka
muodostavat välttämättömän lisän siihen mitä olen kertonut.



KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.


Armand, jota oli väsyttänyt tuo pitkä kertomus, jonka hänen
kyyneleensä olivat usein keskeyttäneet, nosti molemmat kätensä
otsalleen ja sulki silmänsä, joko ajatellakseen tahi koettaakseen
nukkua. Olin ottanut Margueriten kirjoittamat paperit, joista luin
seuraavaa:

Tänään on 15 päivä Joulukuuta. Olen ollut huonona monta päivää.
Aamulla täytyi minun käydä vuoteeseen; ilma on kolea ja minä olen
surullinen; olen yksin ja ajattelen sinua, Armand. Ja sinä, missä
sinä lienet, kun kirjoitan näitä rivejä? Kaukana Parisista, on
minulle kerrottu, että kenties sinä olet jo unohtanut Margueriten.
Kunhan sinä vihdoinkin olisit onnellinen, sinä, jota saan kiittää
elämäni ainoista ilon hetkistä.

En voinut vastustaa toivomustani saada antaa sinulle selityksen
menettelyni johdosta, olen kirjoittanut sinulle kirjeen, mutta minun
kaltaiseni naisen kirjettä voidaan helposti pitää valheena, ellei
kuolema sitä auktoriteetillaan pyhitä, ja se muuttuu kirjeen asemesta
tunnustukseksi.

Olen tänään sairas; voin kuolla tähän tautiin, sillä olen aina
aavistanut kuolevani nuorena. Äitini kuoli keuhkotautiin, ja
elintapa, jota olen tähän saakka viettänyt, on ollut omiaan vaan
pahentamaan tautiani, ainoata perintöä, jonka äitini minulle jätti.
Mutta minä en tahdo kuolla saamatta antaa sinun tietää mitä sinun
tulee minusta ajatella, jos sinä, kerran palattuasi, enää välität
tyttöparasta, jota ennen matkalle lähtöäsi rakastit.

Kas tässä mitä kirje sisälsi:

Sinä kyllä muistat, Armand, kuinka isäsi tulo hämmästytti meitä
Bougivalissa, muistat minun äkillisen pelästykseni ja oman
kohtauksesi hänen kanssaan, josta minulle illalla kerroit.

Seuraavana päivänä, sinun ollessasi Parisissa ja odottaessani
isääsi, joka ei saapunut, tuli luokseni eräs mies ja toi minulle
kirjeen herra Duvalilta.

Tuossa kirjeessä pyydettiin minua mitä vakavimmin sanoin lähettämään
sinut jonkun tekosyyn nojalla pois kotoa ja vastaanottamaan isäsi.
Hän tahtoi puhua kanssani ja ennen kaikkea kielsi minua mainitsemasta
sanaakaan sinulle aikeestaan.

Sinä muistat kuinka hartaasti kehoitin sinua palaamaan jälleen
Parisiin seuraavana päivänä.

Tunti sen jälkeen, kun sinä olit matkustanut, saapui isäsi. En tahdo
kuvailla sinulle minkä vaikutuksen hänen ankarat kasvonsa minuun
tekivät. Isäsi oli vanhojen ennakkoluulojen orja, ennakkoluulojen,
joiden mukaan liehinainen on sydämetön, järjetön olento, jonkinlainen
kullanpyydystys kone, mutta joka on valmis murskaamaan käden, joka
hänelle sitä ojentaa ja armotta repimään rikki sen, joka antaa hänen
toimia ja elää.

Isäsi oli kirjoittanut hyvin kohteliaan kirjeen, jotta suostuisin
ottamaan hänet vastaan; mutta hän ei ensinkään ollut kirjeensä
kaltainen. Hänen ensimäiset sanansa olivat ylimieliset,
häpeämättömät, vieläpä uhkaavatkin, niin että annoin hänen ymmärtää,
että olin kotonani ja että minun ei tarvinnut tehdä hänelle tiliä
elämästäni muuten kuin mikäli oli kysymys todellisesta rakkaudesta,
jota tunsin hänen poikaansa kohtaan.

Herra Duval rauhoittui silloin hieman, mutta sanoi kuitenkin, ettei
hän voinut kauempaa sallia, että hänen poikansa saattoi itsensä
perikatoon minun tähteni; että olin tosin kaunis, mutta olinpa kuinka
kaunis tahansa, niin en saanut käyttää kauneuttani turmellakseni
nuoren miehen tulevaisuuden sellaisilla kuluilla, kuin mitä minulla
oli.

Oli olemassa ainoastaan yksi vastaus, eikö totta? Ja se oli, että
siitä lähtien, kun olin tullut rakastajattareksesi, ei mikään uhri
ollut minulle ollut liian suuri ollakseni sinulle uskollinen,
pyytämättä sinulta enemmän rahoja kuin mitä saatoit antaa. Näytin
panttilaput, kuitit myydyistä esineistä, kerroin, että aioin myydä
huonekaluni maksaakseni velkani ja voidakseni elää yhdessä sinun
kanssasi, olematta sinulle liian raskaana taakkana. Puhuin meidän
onnestamme, että sinä olet tuottanut minulle rauhallisemman,
onnellisemman elämän, ja lopulta hän tuli vakuutetuksi kaikesta ja
ojensi minulle kätensä sekä pyysi anteeksi äskeisen käytöksensä.

Sitten hän sanoi:

-- Silloin, neiti, en pyydä teitä esityksilläni ja uhkauksillani,
vaan rukouksillani tekemään poikani hyväksi vieläkin suuremman
uhrauksen kuin mitä tähän saakka olette tehnyt.

Tämä johdatus saattoi minut vapisemaan. Isäsi astui lähemmäksi,
tarttui molempiin käsiini ja jatkoi ystävällisellä äänellä:

-- Lapseni, älkää pahastuko siitä mitä teille nyt sanon; koettakaa
vaan ymmärtää, että elämä toisinaan vaatii sydämeltä julmia
välttämättömyyksiä, joihin täytyy alistua. Te olette hyvä ja
ylevämielisempi kuin monet naiset, jotka ehkä halveksivat teitä,
mutta jotka eivät ole edes teidänkään arvoisianne. Mutta ajatelkaa,
että rakastajattaren rinnalla on myöskin perhe; että paitsi rakkautta
on olemassa myöskin velvollisuuksia; että intohimon kautta seuraa se
kausi, jolloin miehellä täytyy, jotta häntä kunnioitettaisiin, olla
varma ja vakava asema elämässä. Pojallani ei ole mitään omaisuutta ja
kuitenkin hän on valmis luovuttamaan teille äitinsä perinnön. Jos hän
ottaisi vastaan uhrin, jonka aiotte tehdä, vaatisi kunniantunto ja
arvokkuus häntä korvaamaan sen tällä lahjoituksella, joka ainaiseksi
suojaisi teidät täydelliseltä hädältä. Mutta hän ei voi ottaa
vastaan tuota uhria, siksi että maailman silmissä tuon suostumuksen
aiheuttaisi epärehellinen vaikutin, ja moinen epäluulo ei saa liittyä
meidän nimeemme. Ei otettaisi huomioon, että Armand rakastaa teitä
ja että te rakastatte häntä, että tämä molemminpuolinen rakkaus
on hänelle onni ja teille ojennus, asia otettaisiin vain yhdeltä
kannalta, nimittäin, että Armand Duval on sallinut liehinaisen --
suokaa anteeksi, rakas lapsi, kaikki mitä olen pakoitettu teille
sanomaan -- myydä kaiken omaisuutensa hänen tähtensä. Silloin
seuraisivat omantunnon tuskat, olkaa varma siitä, ja te joutuisitte
molemmat kahleisiin, joita ette voisi murtaa. Mitä te silloin
tekisitte? Nuoruutenne olisi mennyttä, poikani tulevaisuus tuhottu;
ja minä, hänen isänsä, saisin vain toiselta lapselta kiitollisuutta,
jota odotan molemmilta. Te olette nuori, te olette kaunis, elämä on
lohduttava teitä, te olette jalomielinen, ja muisto hyvästä teosta on
tasoittava paljon menneisyydestänne. Niiden kuuden kuukauden aikana,
jolloin Armand on tuntenut teidät, on hän unohtanut minut. Neljä
kertaa olen kirjoittanut hänelle, eikä hän ole ajatellutkaan vastata
minulle. Olisin voinut kuolla, eikä hän olisi tietänyt siitä mitään.
Vaikkakin päättäisitte elää toisin kuin olette elänyt, ei Armand,
joka rakastaa teitä, sallisi teidän viettää sellaista yksinäistä
elämää, johon hänen vaatimattomat varansa pakoittaisivat teidät, ja
joka ei sovi teidän kauneudellenne! Hän on pelannut, tiedän sen, ja
tiedän myöskin, että hän ei ole maininnut siitä sanallakaan teille.
Mutta hetkellisessä huumauksessa olisi hän voinut menettää osan
siitä minkä vuosien kuluessa olen kerännyt tyttäreni myötäjäisiksi,
hänelle itselleen ja omien vanhojen päivieni varalle. Mitä ei ole
tapahtunut, voi vielä tapahtua. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että
elämä, josta luovutte hänen tähtensä, ei houkuttele teitä uudestaan?
Oletteko varma siitä, ettette koskaan rakasta ketään muuta? Ettekö
lopulta kärsisi siteistä, joihin suhteenne rakastajanne saattaisi
ja joita olisi vaikea saada hänet unohtamaan, jos kunnianhimoiset
ajatukset vuosien kuluessa seuraisivat rakkausunelmia? Ajatelkaa
kaikkea tätä, neitiseni; te rakastatte Armandia, osoittakaa se
hänelle ainoalla tavalla mikä teillä vielä on jälellä, uhraamalla
rakkautenne hänen tulevaisuutensa hyväksi. Vielä ei onnettomuutta
ole tapahtunut, mutta se on tapahtuva, vieläpä suurempi kuin olen
ennustanut. Ja lopuksi, lapseni, saatte tietää miksi olen tullut
Parisiin. Kuten jo mainitsin, on minulla tytär, nuori, kaunis
ja puhdas kuin enkeli. Hän rakastaa, ja hän on myöskin tehnyt
rakkaudestaan elämänsä unelman. No niin! Tyttäreni menee naimisiin
miehen kanssa, jota hän rakastaa, ja hän joutuu kunnialliseen
perheeseen, joka tahtoo, että minunkin olisi kunniallinen. Tulevan
vävyni omaiset ovat saneet kuulla kuinka Armand elää Parisissa, ja
he katsovat avioliiton mahdottomaksi, jos Armand jatkaa nykyistä
elintapaansa. Käsissänne on siis lapsen tulevaisuus, lapsen, joka
ei koskaan ole tehnyt teille mitään ja jolla on oikeus katsoa
tulevaisuuteen. Onko teillä oikeutta ja onko teillä voimia särkeä
sitä? Rakkautenne ja tuskanne nimessä, Marguerite, lahjoittakaa
minulle tyttäreni onni! --

Ystäväni, itkin hiljaa, kuullessani kaikkia näitä seikkoja, joita
itsekin olin usein ajatellut, mutta jotka isäsi suussa muuttuivat
vielä vakavammaksi todellisuudeksi. Ja minä sanoin itselleni kaiken
sen, jota isäsi ei ollut uskaltanut minulle sanoa, mutta joka usein
oli ollut hänen huulillaan: että suhteemme aina näyttäisi laskelmalta
minun puoleltani; että menneisyyteni ei oikeuttanut minua uneksimaan
sellaisesta tulevaisuudesta; ja että otin edesvastuun, jota tapani
ja maineeni eivät voineet ta'ata. Ja lopuksi, rakastin sinua,
Armand. Herra Duvalin isällinen puhetapa, puhtaat tunteet, joita
hän minussa herätti, halu voittaa hänen kunnioituksensa ja sinun,
josta olin varma myöhemmin, kaikki tämä täytti sydämeni jaloilla
ajatuksilla, jotka kohottivat minua omissa silmissäni; ja nämä uudet
tunteet vaiensivat ne neuvot, joita onnellisten päivien muistot sinun
kerallasi antoivat minulle.

-- Hyvä, herra, sanoin minä, kuivaten kyyneleeni. Uskotteko, että
rakastan poikaanne epäitsekkäällä rakkaudella?

-- Uskon, vastasi herra Duval.

-- Hyvä, syleilkää minua siis niin kuin syleilisitte tytärtänne, ja
minä sanon, että suudelmanne on tekevä minut vahvaksi rakkauttani
vastaan, ja että poikanne on viikon kuluttua palaava luoksenne.

-- Te olette jalo tyttö, vastasi isäsi, suudellen minua otsalle, --
ja Jumala palkitsee teitä hyvyydestänne. Mutta minä pelkään, että
poikani ei suostu tähän kaikkeen.

-- Olkaa rauhallinen, herraseni, hän on vihaava minua.

Meidän kummankin tähden täytyi ylitsepääsemättömän esteen nousta
välillemme. Kirjoitin sentähden Prudencelle, että suostuin kreivi
N...n ehdoitukseen, ja että hän ilmoittaisi kreiville, että tahdoin
syödä illallista hänen ja Prudencen kanssa.

Sinetöin kirjeen ja pyysin isääsi ottamaan sen mukaansa Parisiin,
kertomatta hänelle sen sisältöä. Hän tahtoi kuitenkin tietää sen.

-- Se sisältää poikanne onnen, vastasin minä.

Hän suuteli minua vielä kerran ja kaksi kiitollisuuden kyyneltä
kostutti otsaani. Ja samassa, kun olin suostunut menemään toiselle
miehelle, tunsin ylpeyttä ajatellessani mitä tällä uudella
hairahduksellani lunastin.

Herra Duval nousi nyt vaunuihinsa ja matkusti pois. Mutta olinhan
minä nainen, enkä minä voinut olla itkemättä nähtyäni sinut; mutta
minä en horjunut.

-- Teinkö oikein? sitä kysyn nyt itseltäni ollessani sairaana ja
vuoteen omana, jonka ehkä vasta kuolleena jätän.

Sinä näit kärsimykseni, kun välttämätön eronhetki läheni; isäsi ei
ollut silloin tukemassa minua ja olin vähällä tunnustaa sinulle
kaikki, niin suuresti pelkäsin ajatusta, että sinä vihaisit ja
halveksisit minua.

Rukoilin Jumalalta voimia kestämään uhraukseni, ja minä luulen, että
Hän kuuli minua.

Mutta noilla illallisilla tarvitsin jotakin muuta, sillä minä en
tahtonut tietää mitä tein, niin suuresti pelkäsin, että horjuisin
päätöksessäni. Etsin väkijuomista unhoitusta, ja kun seuraavana
aamuna heräsin, olin minä kreivin rakastajatar.

Siinä koko totuus, ystäväni; tuomitse ja anna minulle anteeksi,
niinkuin minä olen antanut sinulle anteeksi kaiken pahan minkä olet
minulle siitä lähtien tehnyt.



KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.


Mitä tuota kovanonnen yötä seurasi, tiedät yhtä hyvin kuin minäkin,
mutta mitä sinä et ehkä aavista, on kaikki ne kärsimykset, joita olen
saanut kokea, siitä hetkestä alkaen kun sinä matkustit.

Olin kuullut, että isäsi oli vienyt sinut mukanaan, mutta aavistin
kuitenkin, ett'et voisi elää kauan etäällä minusta, ja kun näin sinut
Champs-Elysées'ella tulin liikutetuksi, mutta en hämmästynyt.

Ja nyt alkoi tuo jokapäiväinen loukkausten sarja, johon kuitenkin
ilolla alistuin, sillä paitsi sitä, että se oli todistuksena
rakkaudestasi, uskoin minä, että kuta enemmän sinä vainosit minua
sitä enemmän kohoaisin silmissäsi sinä päivänä, jolloin saisit tietää
totuuden.

Älä ihmettele tätä iloista uhrautumista, Armand; rakkauteni oli
avannut sydämeni jaloille tunteille. Mutta minulla ei kuitenkaan
ollut heti tätä voimaa. Tehtyäni uhrauksen kului pitkä aika ennenkuin
sinä palasit, ja sillä aikaa täytyi minun tarttua kaikenlaisiin
keinoihin, etten tullut hulluksi ja tukahduttaakseni ajatukset
elämästä, johon olin jälleen joutunut. Prudence on kai kertonut
sinulle siitä?

Toivoin siten saavuttavani pikaisen kuoleman ja luulen, että toivoni
pian täyttyy. Terveyteni luonnollisesti huononi huononemistaan,
ja sinä päivänä, jona lähetin rouva Duvernoyn pyytämään sinulta
armahdusta, olin sekä ruumiillisesti että sielullisesti aivan
menehtymäisilläni.

Viimeinen loukkauksesi karkoitti minut Parisista. Jätin kaikki!
Kreivi G... oli Lontoossa. Hän on niitä miehiä, jotka pysyvät hyvinä
ystävinä entisten rakastajattariensa kanssa, vihaamatta heitä.
Sentähden ajattelin heti häntä. Etsin hänet, ja hän otti heti
minut ystävällisesti vastaan. Mutta hän oli siellä erään hienon
maailmannaisen rakastaja ja pelkäsi näyttäytyä julkisesti minun
seurassani. Hän esitti minut ystävilleen, jotka panivat toimeen
illalliset, joiden jälkeen eräs heistä vei minut kotiinsa. Mitä minun
olisi pitänyt tehdä, ystäväni?

Surmatako itseni? Silloinhan olisin hyödyttömällä omantunnontuskalla
rasittanut elämääni, jonka tulee olla onnellinen. Ja muuten, miksi
surmata itseään, kun kuolema kuitenkin on niin lähellä.

Elin nyt koneellista elämää, niinkuin sieluton ruumis, ajatukseton
esine. Sitten matkustin takaisin Parisiin, ja minä tiedustelin sinua.
Sain silloin kuulla, että olit matkustanut kauas pois. Mikään ei
enää pidättänyt minua, ja elämäni muuttui samanlaiseksi kuin se oli
ollut kaksi vuotta ennenkuin tutustuin sinuun. Koetin saada takaisin
herttuan, mutta olin loukannut häntä liian syvästi, ja tuollaiset
ukot eivät ole kärsivällisiä, kenties siksi, että he huomaavat, että
he eivät ole kuolemattomia. Sairauteni paheni päivä päivältä, minä
kalpenin, kävin surumieliseksi ja entistä laihemmaksi. Parisissa oli
iloisempia ja rehevämpiä naisia kuin minä; jouduin hieman unhotuksiin.

Nyt olen oikein sairas. Olen kirjoittanut herttualle ja pyytänyt
rahaa, sillä minulla ei ole sitä, ja velkoojani ahdistelevat
säälimättömästi laskuillaan. Vastanneekohan herttua? Oi, jos
sinä olisit Parisissa, Armand! Sinä kävisit luonani ja käyntisi
lohduttaisivat minua.

20 päivänä joulukuuta.

Ulkona on kamala ilma; sataa lunta; olen aivan yksin. Kolme päivää
on minulla ollut sellainen kuume, etten ole voinut kirjoittaa
sanaakaan. Ei ole tapahtunut mitään uutta, ystäväni; joka päivä
elää minussa heikko toivo saada sinulta kirje, mutta sellaista ei
saavu, eikä luultavasti tule saapumaankaan. Vain miehet voivat olla
anteeksiantamattomia. Herttua ei ole vastannut.

Prudence on alkanut käydä panttilaitoksessa. Minä syljen ehtimiseen
verta. Voi, jos sinä näkisit minut tällaisena! Sinä olet kovin
onnellinen, kun saat olla lämpöisen taivaan alla, eikä sinun
tarvitse tuntea, niinkuin minun, jäävuorta rintasi päällä. Tänään
nousin hetkiseksi vuoteestani, katsellakseni uutimien takaa Parisin
katuelämää, tuota elämää, joka luultavasti on ainaiseksi minulta
mennyt. Näin muutamia tuttuja, iloisia, huolettomia kasvoja. Kukaan
ei katsahtanut ikkunaani. Kerran ennen, kun olin sairas, etkä sinä
vielä tuntenut minua, tulit sinä joka aamu tiedustelemaan vointiani.
Nyt olen taas sairas. Olemme viettäneet yhdessä kuusi kuukautta.
Olen rakastanut sinua niinkuin nainen rakastaa voi, mutta nyt sinä
olet kaukana luotani, ja sinä kiroat minua, enkä minä saa sinulta
ainoatakaan lohdutuksen sanaa. Mutta siihen on syynä ainoastaan
sattuma, sillä olen varma siitä, että jos sinä olisit Parisissa, niin
sinä et jättäisi minua yksin huoneeseeni.

25 päivänä joulukuuta.

Lääkärini kieltää minua kirjoittamasta joka päivä. Niin, muistoni
kiihoittavatkin kuumettani; mutta eilen sain kirjeen, joka teki
minulle hyvää, enemmän tunteiden johdosta, joita se ilmaisi kuin sitä
seuraavan aineellisen avun vuoksi. Voin kirjoittaa tänään. Kirje oli
isältäsi, ja kas tässä mitä se sisälsi:

/#
'Neitiseni.

Sain juuri kuulla, että olette sairas. Jos olisin Parisissa, tulisin
itse tiedustelemaan vointianne; ja jos poikani olisi täällä,
lähettäisin hänet luoksenne. Mutta minä en ole tilaisuudessa
lähtemään G...sta ja Armand on kuuden tahi seitsemän sadan kilometrin
päässä täältä. Sallikaa minun siis yksinkertaisesti kirjoittaa
teille, neiti, sanoakseni, että olen sangen pahoillani sairautenne
johdosta, ja että sydämestäni toivon teidän pian jälleen toipuvan.

Eräs ystävistäni, herra H... saapuu luoksenne; olkaa hyvä ja ottakaa
hänet vastaan. Olen pyytänyt häntä toimittamaan erään asian ja odotan
kärsimättömänä sen tulosta.

Pyydän teitä, neitiseni, vastaanottamaan vakuutukseni
erinomaisimmasta kunnioituksestani.'
#/

Sellainen oli kirje, jonka sain. Isälläsi on jalo sydän, rakasta
häntä, ystäväni, sillä maailmassa ei ole montaa miestä, jotka ovat
rakkauden arvoisia. Tämä hänen nimikirjoituksellaan varustettu
kirjeensä vaikutti minuun edullisemmin kuin kaikki lääkärien
määräykset.

Tänä aamuna saapui herra H... Hän oli kovin hämillään arkaluontoisen
tehtävän johdosta, jonka herra Duval oli hänelle antanut ja se
oli yksinkertaisesti: jättää minulle tuhannen francsia isältäsi.
Tahdoin ensin kieltäytyä ottamasta sitä vastaan, mutta herra H...
sanoi silloin, että kieltäytymiseni loukkaisi herra Duvalia, joka
ei ainoastaan valtuuttanut häntä jättämään minulle tuota rahaerää,
vaan lisäksi toimittamaan minulle kaikki mitä tarvitsin. Silloin otin
vastaan tuon avun, jota ei voi, silloin kun se tulee isältäsi, kutsua
almuksi. Jos olen palattuasi kuollut, niin näytä isällesi mitä olen
hänestä kirjoittanut, ja sano hänelle, että tyttöraukka, jota hän
kunnioitti tällä lohduttavalla kirjeellä, vuodatti kiitollisuuden
kyyneleitä ja rukoili jumalaa hänen puolestaan.

5 päivänä tammikuuta.

Minulla on ollut monta tuskallista päivää. Minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, että ruumis voisi kärsiä niin. Voi, mennyttä
elämääni! Saan maksaa siitä kaksin kerroin nyt.

Yöllä valvottiin luonani. En voinut enää hengittää. Kuumehoureet ja
yskä kuluttivat loput ruumisparastani.

Ruokasalini on täynnä makeislaatikoita ja kaikenlaisia lahjoja, joita
ystäväni ovat minulle antaneet. Prudence antaa uudenvuodenlahjoiksi
minun saamiani esineitä.

Ulkona on pakkanen ja lääkäri on sanonut, että jos kauniita ilmoja
jatkuu, saan minä lähteä ulos muutamien päivien kuluttua.

8 päivänä tammikuuta.

Eilen olin ajelemassa. Oli ihana ilma. Champs-Elysées oli täynnä
ihmisiä. Ilmassa oli kevään tuntua. Kaikki näytti juhlalliselta.
En ollut koskaan aavistanut, mitä eilen huomasin, nimittäin, että
auringon säde sisältäisi niin paljon iloa, lempeyttä ja lohtua.

Tapasin miltei kaikki tuttavani, iloisina ja huvittelunhaluisina.
Kuinka paljon onnellisia onkaan, jotka eivät itse tiedä olevansa
sitä. Olympe ajoi ohitseni hienoissa vaunuissa. Hän koetti loukata
minua katseellaan. Hän ei tiedä kuinka kauaksi tuollaisista
pikkumaisuuksista olen päässyt! Muuan kunnon nuorukainen, jonka olen
kauan tuntenut, pyysi minua illastamaan itsensä ja erään ystävänsä
seurassa, joka, sanoi hän, suuresti haluaa tehdä tuttavuutta kanssani.

Hymyilin surullisesti ja ojensin hänelle kuumeisen käteni. En ole
koskaan nähnyt kenenkään niin hämmästyvän.

Kello neljä palasin kotiin ja söin päivällistä hyvällä ruokahalulla.
Tuo retki ulkoilmassa teki minulle hyvää.

Ajattelehan, jos minä tulisin jälleen terveeksi!

Toisten elämän ja onnen näkeminen herättää elämän toivon sellaisessa,
joka edellisenä iltana sielunsa yksinäisyydessä ja sairashuoneensa
hämärässä toivoi mahdollisimman pikaista kuolemaa.

10 päivänä tammikuuta.

Tuo toivo oli vain unelma.

Nyt olen taas vuoteen omana ja ruumistani peittää polttava laastari.

Olemme varmaankin tehneet paljon pahaa ennen syntymäämme, tahi sitten
täytyy meidän saada nauttia suurta autuutta kuolemamme jälkeen,
koska jumala tahtoo, että kaikenlaiset vaivat ja tuskat raskauttavat
elämäämme.

12 päivänä tammikuuta.

Kärsin yhä.

Kreivi N... lähetti minulle eilen rahoja. En ottanut niitä vastaan.
En huoli mitään siltä mieheltä. Hän on syynä siihen, että sinä et ole
nyt luonani. Oi, meidän suloisia päiviämme Bougivalissa! Missä te
olette?

Jos lähden elävänä tästä huoneesta, niin teen pyhiinvaellusretken
taloon, jossa yhdessä asuimme. Mutta minä jätän tämän huoneen
ainoastaan kuolleena.

Kuka tietää voinko enää huomenna edes kirjoittaakaan.

25 päivänä tammikuuta.

Nyt on kulunut yksitoista yötä, jolloin en ole nukkunut, jolloin
tukehtumiskohtaukset ovat minua vaivanneet ja jolloin joka hetki
olen ollut vähällä kuolla. Lääkäri on kieltänyt minua lainkaan
tarttumasta kynään. Julie Duprat, joka valvoo luonani, sallii minun
kuitenkin kirjoittaa nämä rivit. Etkö sinä siis palaa ennenkuin
kuolen? Onko siis kaikki välillämme ainaiseksi loppunut? Kuvittelen,
että parantuisin, jos sinä tulisit. Mutta mitä hyötyä olisi
parantumisestani?

28 päivänä tammikuuta.

Aamulla heräsin kovaan meluun. Julie, joka nukkuu huoneessani,
kiiruhti ruokasaliin. Kuulin miesääniä, joita hän turhaan koetti
vaientaa.

Julie palasi itkien.

Tultiin merkitsemään huonekalujani ja tavaroitani. Pyysin, että
Julie sallisi heidän tekevän mitä he nimittivät oikeudeksi.
Ulosottovirkailija tuli makuuhuoneeseeni hattu päässä. Hän avasi
laatikot, merkitsi kirjaansa kaiken minkä näki, eikä ollut
huomaavinaankaan, että kuoleva lepäsi vuoteessa, jonka lain
armeliaisuus onneksi salli minun pitää.

Ennen lähtöään suvaitsi hän sanoa minulle, että voin yhdeksän päivän
sisällä jättää vastalauseeni, mutta hän asetti vahdin huoneisiin!
Jumalani, mitä minusta on tuleva? Tämä teko huononsi yhä tilaani.
Prudence tahtoi pyytää isäsi ystäviltä rahaa, mutta minä vastustin
sitä. Tänään sain kirjeesi. Kuinka sitä tarvitsinkaan! Saapuneekohan
vastaukseni sinulle ajoissa perille? Näetkö vielä minut? Tämä on
onnen päivä, joka salli minun unohtaa kaiken sen mitä kuuden viikon
aikana olen saanut kokea. Minusta tuntui kuin voisin paremmin,
huolimatta painostavasta surumielisyydestä, jota tunsin vastatessani
kirjeeseesi.

Kun kaikki ympäri käy, ei ihmisen tarvitse aina tuntea itseään
onnettomaksi.

Ajattelen, että minä en ehkä kuolekaan, että sinä palaat, että saan
nähdä kevään taas, että sinä rakastat minua vielä ja että me alamme
elää jälleen yhdessä!

Sellainen hupakko minä olen! Minun on vaikea pitää kynää kädessäni
kirjoittaessani tästä sydämeni mielettömästä unelmasta.

Mitä tahansa tapahtuneekin, rakastin sinua paljon, Armand, ja minä
olisin kuollut jo aikoja sitten, ellei muisto rakkaudestamme olisi
pitänyt minua yllä, niin, ja heikko jälleennäkemisen toivo.

4 päivänä helmikuuta.

Kreivi G... on palannut. Hänen rakastajattarensa petti hänet. Hän on
kovin suruissaan, sillä hän rakasti tyttöään. Hän kertoi sen minulle.
Tuon poikaparan asiat ovat huonosti, mutta se ei estänyt häntä
maksamasta ulosottomiehelleni ja poistamasta vartijaa.

Puhelin hänen kanssaan sinusta, ja hän lupasi puhua sinulle minusta.
Hänellä on hyvä sydän.

Eilen lähetti herttua erään henkilön tiedustelemaan vointiani, ja
tänään saapui hän itse. En käsitä kuinka tuo vanhus voi enää elää.
Hän istui kolme tuntia luonani, mutta ei puhunut kahtakymmentä
sanaakaan. Kaksi suurta kyyneltä vierähti hänen silmistään, kun
hän näki kuinka kalpea minä olin. Hänen tytärvainajansa muisto kai
puristi ne esille. Hän on ikäänkuin nähnyt tyttärensä kuolevan kaksi
kertaa. Hän ei moittinut minua ensinkään. Oli ikäänkuin hän olisi
salaisesti nauttinut, nähdessään kuinka tauti oli minua runnellut, ja
hän oli ehkä ylpeä saadessaan olla jalkeilla silloin kun minä, vielä
nuori ihminen, makasin kärsimysten murtamana.

Ilma on jälleen muuttunut rumaksi. Prudence ei enää käy luonani.
Julie on mahdollisimman paljon tykönäni. Kun en enää voi antaa
Prudencelle niin paljon rahoja kuin ennen, alkaa hän syyttää sitä,
että hänen toimensa pidättävät häntä.

Kun minä nyt, lääkärien lausunnoista huolimatta, olen lähellä
kuolemaa, tunnen melkein katumusta, että kuuntelin isääsi; jos olisin
tietänyt, etten olisi anastanut enempää kuin vuoden elämästäsi, niin
en olisi vastustanut toivomustani saada viettää tuo vuosi yhdessä
sinun kanssasi, sillä silloin olisin ainakin saanut kuollessani pitää
kiinni ystävän kädestä. Jos olisimme saaneet olla yhdessä tämän
vuoden, niin luulen, etten olisi niin pian kuollut. Tapahtukoon
Jumalan tahto!

5 päivänä helmikuuta.

Voi, tule, tule, Armand; kärsin kauheita tuskia; Jumalani, minä
kuolen!

Minulla oli eilen niin ikävä, että tahdoin viettää iltani muualla
kuin kotona. Herttua oli käynyt täällä aamulla. Luulen melkein, että
tuon ukon, jonka kuolema on unohtanut, näkeminen jouduttaa kuolemaani.

Polttavasta kuumeesta huolimatta, annoin pukea itseni ja ajoin
Vaudeville teatteriin. Julie oli maalannut kasvoni, etten näyttäisi
kalpealta kuin ruumis. Asetuin samaan aitioon, missä ensi kerran
tapasimme toisemme; koko ajan katselin paikkaa, jolla sinä silloin
istuit, mutta, jolla nyt istui eräs hölmö, joka kovaäänisesti nauroi
kaikille näyttelijöiden laskettelemille tyhmyyksille. Minut vietiin
puolikuolleena kotiin. Yskin ja syljin verta koko yön. Tänään en voi
puhua ja tuskin jaksan liikuttaa käsivarsiani. Hyvä Jumala! Hyvä
Jumala! Minä kuolen! Odotin sitä kyllä, mutta minä en voi tottua
ajatukseen, että minun täytyy kärsiä vielä enemmän kuin mitä nyt
kärsin, ja jos...

Lauseita, joita Marguerite oli koettanut kirjoittaa edelleen, ei
voinut lukea, ja Julie Duprat oli jatkanut.

18 päivänä helmikuuta.

Herra Armand.

Siitä päivästä lähtien, kun Marguerite oli teatterissa, on hän
huonontumistaan huonontunut. Ensin hän menetti puhekykynsä ja sitten
kyvyn käyttää jäseniään. On mahdotonta kuvata kuinka ystäväparkamme
kärsii. Elän alituisessa tuskassa, sillä en ole tottunut tällaisiin
mielenliikutuksiin.

Kuinka minä toivonkaan, että te olisitte luonamme!

Hän hourii melkein aina; mutta jos hän sitten hourii tahi on
tajuissaan, lausuu hän aina teidän nimeänne, onnistuessaan jotakin
sanomaan.

Lääkäri sanoi minulle, että hän ei kestä enää kauaa.

Tuo vanha herttua ei ole käynyt sen jälkeen, kun Marguerite kävi näin
huonoksi. Hän sanoi lääkärille, että hän kärsi liiaksi nähdessään
Margueriten tuskat.

Rouva Duvernoy käyttäytyy rumasti. Hän, joka miltei kokonaan eli
Margueriten kustannuksella, on tehnyt sitoumuksia, joita hän ei voi
täyttää, ja kun hän nyt huomaa, että hänen naapurinsa ei enää voi
häntä hyödyttää, niin hän ei tule edes enää tervehtimäänkään häntä.
Koko maailma hylkää hänet. Kreivi G...n täytyi matkustaa takaisin
Lontooseen. Ennen lähtöään lähetti hän meille hiukan rahaa; hän
on tehnyt voitavansa; mutta ulosottomiehet ovat taas toimessaan,
ja velkojat odottavat vain Margueriten kuolemaa, myydäkseen hänen
omaisuutensa.

Olin valmis uhraamaan viimeiset roponi, estääkseni sen, mutta
ulosottovirkailija sanoi, että se oli tarpeetonta. Kun hän nyt
kuitenkin kuolee, niin on parempi luovuttaa kaikki kuin pelastaa
mitään hänen omaisilleen, jotka eivät ole välittäneet hänestä eivätkä
ole koskaan rakastaneet häntä. Te ette voi kuvitella millaisessa
kurjuudessa tuo tyttöparka kuolee. Eilen ei meillä ollut ropoakaan.
Hopeat, jalokivet, saalit, kaikki ovat pantatut, ja loput on myyty
tahi ovat merkityt. Marguerite tietää vielä mitä hänen ympärillään
tapahtuu, ja hän kärsii siitä koko sielustaan ja ruumiistaan. Suuria
kyyneleitä vierii hänen poskillaan, jotka nyt ovat niin kalpeat ja
kuihtuneet, että te ette nyt tuntisi entistä rakastettuanne, jos
näkisitte hänet. Minun täytyi lupautua kirjoittamaan teille, kun hän
ei itse enää jaksanut, ja istun nyt hänen vieressään ja kirjoitan.
Hän kääntää silmänsä minua kohti, mutta hän ei näe minua, lähestyvä
kuolema on jo laskenut verhonsa hänen silmilleen. Mutta hän hymyilee,
ja minä olen varma siitä, että hän on koko sielullaan ja kaikilla
ajatuksillaan teidän luonanne.

Joka kerta kun ovi avautuu loistavat hänen silmänsä ja hän luulee
joka kerta, että te saavutte. Kun hän sitten huomaakin pettyneensä,
palaa hänen kasvoilleen tuskallinen ilme, kylmä hiki kihoaa niille ja
poskipäät muuttuvat purppuran punaisiksi.

19 päivänä helmikuuta.

Tämä päivä on ollut kovin surullinen, Armand parka! Aamulla sai
Marguerite tukehtumiskohtauksen, lääkäri iski hänestä suonta ja hän
jaksoi taas hiukan puhua. Lääkäri neuvoi häntä kutsuttamaan papin.
Marguerite suostui siihen ja lääkäri läksi itse toimittamaan asiaa.

Sillä aikaa kutsui Marguerite minut aivan lähelleen, pyysi minua
avaamaan kaapin ja osoitti minulle myssyä ja pitkää, pitseillä
peitettyä paitaa, sanoen heikolla äänellä:

-- Minä kuolen, tehtyäni tunnustukseni; pue minut silloin noihin, ne
ovat kuolleen koruja. Voin puhua, mutta olen puhuessani tukehtua.
Minä tukehdun! Ilmaa!

Kyyneleet valuivat silmistäni kun menin avaamaan ikkunan; hetkinen
sen jälkeen saapui pappi. Menin häntä vastaan. Saatuaan tietää kenen
luona hän oli, näytti hän pelkäävän, että hänet otettaisiin huonosti
vastaan.

-- Astukaa sisään vaan, isä, sanoin minä hänelle.

Hän ei viipynyt kauan sairaan luona, ja kun hän poistui, sanoi hän
minulle:

-- Syntinen oli hän eläessään, mutta kuollessaan on hän kristitty.

Hetkisen kuluttua palasi hän jälleen ristiä kantavan kuoripojan ja
lukkarin seurassa, joka kulki heidän edellään ja soitti kelloa,
osoittaen siten, että Jumala saapui kuolevan luo.

He menivät kaikki kolme makuuhuoneeseen, jossa ennen oli kaikunut
niin monta ihmeellistä sanaa, mutta joka nyt oli muuttunut pyhätöksi.
Minä polvistuin. En tiedä kuinka kauan vaikutus, jonka tuo näky
minuun teki, on säilyvä, mutta minä luulen, etten tule enää koskaan
elämässäni sellaista kokemaan.

Pappi voiteli kuolevan jalat, kädet ja otsan pyhällä öljyllä ja luki
lyhyen rukouksen, ja Marguerite oli nyt valmis lähtemään taivaaseen,
jonne hän epäilemättä pääsee, jos Jumala on nähnyt hänen elämänsä
koettelemukset ja hänen pyhitetyn kuolemansa.

Siitä lähtien hän ei ole sanonut sanaakaan, eikä liikuttanut
jäsentäkään. Ainakin kaksikymmentä kertaa olisin luullut häntä
kuolleeksi, ellen olisi kuullut hänen vaivaloista hengitystään.

20 päivänä helmikuuta, kello 5 illalla.

Kaikki on loppu.

Margueriten kuolinkamppailu alkoi viime yönä kello kahden vaiheilla.
Kukaan marttyyri ei ole koskaan kärsinyt sellaisia tuskia kuin hän,
päättäen huudoista, joita hänen suustaan kuului. Kaksi tahi kolme
kertaa kohosi hän istumaan vuoteessa, ikäänkuin tahtoen pidättää
elämäänsä, joka palasi Jumalan luo.

Pari kolme kertaa mainitsi hän myöskin teidän nimenne; sitten
hän vaikeni ja vaipui raukeana takaisin vuoteeseensa. Kyyneleet
virtasivat hänen silmistään ja hän kuoli.

Menin hänen luoksensa ja mainitsin hänen nimensä, mutta kun hän ei
vastannut, niin suljin hänen silmänsä ja suutelin häntä otsalle.

Rakas Marguerite parka, olisin tahtonut olla pyhä nainen, että olisin
voinut tällä suudelmalla jättää hänet Jumalan huomaan. Sitten puin
hänet niinkuin hän oli pyytänyt minun tekemään. Läksin noutamaan
pappia, poltin kaksi vahakynttilää hänen edestään ja rukoilin
kirkossa kokonaisen tunnin hänen puolestaan.

En tunne paljon uskontoa, mutta minä luulen, että Jumala säälii
häntä, jolla, vaikka hän olikin nuori ja kaunis, ei ollut muita
kuin minä, joka olisi sulkenut hänen silmänsä ja pukenut hänet
kuolinvaatteisiin.

22 päivänä helmikuuta.

Tänään oli hautajaiset. Monta Margueriten ystävistä oli saapunut
kirkkoon. Muutamat itkivät vilpittömästi. Kun ruumissaatto läksi
Montmartrelle, oli siinä ainoastaan kaksi miestä, kreivi G...,
joka oli kiireimmiten saapunut Lontoosta, sekä herttua, jota kaksi
palvelijaa tuki.

Kirjoitan nämä rivit Margueriten kotona, kyynelten valuessa
silmistäni, sillä, jos kestäisi kauan ennenkuin palaisitte, ehkä
en silloin enää voisi kuvata näitä yksityisseikkoja kaikessa
surullisessa tarkkuudessaan, niinkuin nyt voin täällä, missä ne ovat
tapahtuneet.



KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.


-- Oletko lukenut sen? kysyi Armand sitten, kun oli lukenut
käsikirjoituksen.

-- Käsitän kuinka sinun on täytynyt kärsiä, ystäväni, jos kaikki tämä
on totta!

-- Isäni vakuutti sen todeksi kirjeessään.

Puhuttuamme hetkisen Margueriten surullisesta kohtalosta, läksin
kotiin levähtääkseni hetkisen.

Armand toipui pian ja me kävimme yhdessä Prudencen ja Julie Duprat'in
luona.

Prudence oli äskettäin tehnyt vararikon. Hän kertoi, että Marguerite
oli siihen syypää, sillä hän oli lainannut tuolle tytölle suuria
summia, eikä saanut niitä koskaan takaisin. Kiitos tämän jutun,
jonka Prudence kertoi kaikkialla huonon taloudellisen asemansa
puolustukseksi, sai hän narratuksi tuhannen francsin setelin
Armandilta, joka ei uskonut häntä, mutta oli uskovinaan Margueriten
takia.

Sitten me läksimme Julie Duprat'in luokse, joka kertoi meille kaikki
nuo surulliset tapaukset, joiden todistajana hän oli ollut, ja joka
vuodatti vilpittömiä kyyneleitä muistellessaan ystäväänsä.

Armandilla oli vielä yksi tehtävä täytettävänään; käydä isänsä luona.
Hän tahtoi minua mukaansa.

Saavuimme G...hen, missä tapasin herra Duvalin sellaisena kuin
hän poikansa kuvauksessa minulle ilmeni: kookkaana, arvokkaana ja
hyvätahtoisena.

Hän vuodatti onnen kyyneleitä nähdessään Armandin sekä puristi
lämpimästi minun kättäni. Huomasin pian, että sama tunne kuin isässä
vallitsi myöskin muissa tuon veronkantajan luona.

Hänen tyttärellään, Blanchella, oli silmissä ja katseessa tuo
läpinäkyvä kirkkaus ja suun ympärillä tuo puhtaus, joka todistaa,
että sielussa liikkuu vain puhtaita ajatuksia ja että huulet lausuvat
vain hurskaita sanoja. Hän oli iloinen veljensä paluusta, ja
tietämätön, että kaukana hänen luotaan eräs liehinainen oli uhrannut
onnensa hänen pelkän nimensä mainitsemisesta.

Jäin joksikin ajaksi tuon onnellisen perheen luokse, joka kokonaan
tahtoi omistaa itsensä pojan ja veljen sydänsurun lievittämiseksi.

Sitten palasin jälleen Parisiin, missä kirjoitin tämän tarinan
sellaisena kuin se minulle kerrottiin. Sillä on ainoastaan yksi etu,
nimittäin se, että se on tosi.

En tule siihen johtopäätökseen kertomuksesta, että kaikki Margueriten
kaltaiset tytöt voisivat tehdä niinkuin hän teki; kaukana siitä;
mutta minä tiedän nyt, että yksi heistä oli oppinut tuntemaan
todellista rakkautta, että hän oli kärsinyt ja kuollut sen edestä.
Olen kertonut mitä olen kuullut. Se oli velvollisuuteni.

En ole paheen ylistäjä, mutta tahdon olla jalon kärsimyksen tulkkina
kaikkialla missä se minuun vetoaa.

Margueriten tarina on poikkeustapaus, toistan sen vielä; mutta jos
se olisi ollut tavallinen tapaus, ei sitä olisi maksanut vaivaa
kirjoittaa muistiin.

_Loppu._





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kamelianainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.