Title: Myrkkyvyöhyke
Author: Doyle, Arthur Conan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Myrkkyvyöhyke" ***


MYRKKYVYÖHYKE

Kirj.

ARTHUR CONAN DOYLE

Englanninkielestä suomentanut A. J. Salonen

Alkuperäinen nimi: The Poison Belt


Kariston romaanisarja n:o 1.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.



SISÄLLYS:

   I. Viivojen himmeneminen.
  II. Kuoleman hyökyaalto.
 III. Uponneina.
  IV. Kuolevan päiväkirja.
   V. Kuollut maailma.
  VI. Suuri herääminen.



I

Viivojen himmeneminen


On aivan välttämätöntä, että minä nyt heti, kun nämä hämmästyttävät
tapaukset ovat vielä selvinä ajatuksissani, kirjoitan ne muistiin
noudattaen sitä tarkkuutta yksityisseikoissa, jonka aika saattaa
hävittää. Mutta niinkin tehdessäni olen aivan ymmällä ihmettelystä, kun
ajattelen, että juuri meidän pikku joukkomme "Kadonneesta maailmasta"
-- professori Challenger, professori Summerlee, lordi John Roxton ja
minä -- on saanut kokea näin kummallisia vaiheita.

Kun muutamia vuosia sitten selostin _Daily Gazettessa_ merkillistä
matkaamme Etelä-Amerikkaan, en osannut ajatella, että joutuisin
kertomaan vieläkin omituisemmasta henkilökohtaisesta kokemuksesta,
sellaisesta, joka on ainokainen kaikissa inhimillisissä aikakirjoissa
ja joka varmaan kohoaa historiallisissa esityksissä suurena huippuna
matalien kunnaiden keskellä. Tapaus itse pysyy aina merkillisenä,
mutta ne olosuhteet, joiden takia me neljä olimme yhdessä tämän
erikoislaatuisen sattuman aikana, kehittyivät mitä luonnollisimmalla ja
itse asiassa välttämättömällä tavalla. Minä selitän siihen johtavat
tapaukset niin lyhyesti ja selvästi kuin voin, vaikka hyvin tiedän,
että mitä täydellisempiä sellaisen asian yksityiskohdat ovat, sitä
mieluisampaa se on lukijalle; sillä yleisön uteliaisuus on ollut ja on
yhäti tyydyttämätön.

Perjantaina, elokuun seitsemäntenäkolmatta päivänä -- tämä päivämäärä
tullaan aina muistamaan maailman historiassa -- menin sanomalehteni
toimistoon ja pyysin kolmen päivän lomaa herra McArdlelta, joka vielä
johti uutisosastoamme. Tämä vanha kelpo skotlantilainen pudisti
päätään, raapi punaista, harvenevaa haivenkiehkuraansa ja puki
vastustuksensa sanoiksi:

"Ajattelin, herra Malone, että me saattaisimme käyttää teitä
hyödyllisesti näinä päivinä. Ajattelin muuatta juttua, jota te olette
ainoa mies käsittelemään sillä tavalla kuin sitä pitäisi käsitellä."

"Olen pahoillani siitä", sanoin koettaen kätkeä pettymystäni.
"Tietystikin, jos minua tarvitaan, on asia selvä. Mutta tekemäni
sopimus oli tärkeä ja yksityisluontoinen. Jos voitaisiin tulla toimeen
ilman minua --"

"Mutta nähdäkseni ei voida."

Se oli katkeraa, mutta minun oli mukauduttava siihen parhaan taitoni
mukaan. Oikeastaan olinkin itse siihen syypää, sillä minun olisi
pitänyt tähän mennessä tietää, että sanomalehtimiehellä ei ole oikeutta
tehdä omia suunnitelmia.

"Sitten minä en enää sitä ajattele", sanoin niin hilpeästi kuin saatoin
näin valmistumatta. "Mihin hommaan te minua tarvitsette?"

"Niin, pitäisi haastatella sitä hitonmoista miestä Rotherfieldissa."

"Ette kai tarkoita professori Challengeria", huudahdin.

"Kyllä, juuri häntä minä tarkoitan. Hän juoksutti viime viikolla
_Courierin_ nuorta Alec Simpsonia takinkauluksesta ja housujen
takamuksesta mailin matkan pitkin maantietä. Te olette siitä
luultavasti lukenut poliisiraportista. Meidän poikamme haastattelisivat
yhtä hyvin valloillaan olevaa alligaattoria Eläintarhassa. Mutta te
luullakseni voisitte sen tehdä -- kun olette vanha ystävä."

"Niin", vastasin tuntien suurta huojennusta, "tämä tekee kaikki
helpoksi. Asia sattuukin olemaan niin, että pyysin lomaa käydäkseni
tapaamassa professori Challengeria Rotherfieldissa. Nyt on kolme vuotta
sitten ylätasangolla sattuneen tärkeimmän seikkailumme vuosipäivä, ja
hän on pyytänyt koko seuruettamme luokseen vierailulle ja viettämään
tapauksen muistoa."

"Mainiota!" huudahti McArdle hieroen käsiään, silmien sädehtiessä
lasien takaa. "Sitten te voitte urkkia häneltä hänen mielipiteensä.
Jostakin muusta miehestä minä sanoisin, että kaikki on pötyä, mutta tuo
veitikka on kerran näyttänyt olevansa oikeassa, ja kuka tietää, eikö
hän tekisi sitä vieläkin!"

"Urkkia häneltä mitä?" kysyin. "Mitä hän on tehnyt?"

"Ettekö ole nähnyt tämänpäiväisessä _Timesissä_ hänen kirjettään
'Tieteellisistä mahdollisuuksista'?"

"En."

McArdle kumartui ja otti lattialta lehden. "Lukekaa se ääneen", sanoi
hän osoittaen sormellaan erästä palstaa. "Kuulisin mielelläni sen
uudestaan, sillä nyt en ole varma siitä, että olen selvästi käsittänyt
miehen tarkoituksen."

Kirje, jonka luin _Gazetten_ uutisosaston toimittajalle, kuului näin:

          Tieteellisiä mahdollisuuksia.

    "Hyvä herra! -- Olen lukenut -- tuntien huvia, johon on hieman
    sekoittunut jokin vähemmän kohtelias tunne, -- James Wilson
    MacPhailin miellyttävän ja täysin typerän kirjeen, joka on
    äskettäin ilmestynyt palstoillanne ja käsittelee Fraunhoferin
    viivojen himmenemistä sekä kierto- että kiintotähtien
    spektreissä. Hän kuittaa asian ikäänkuin sillä ei olisi mitään
    merkitystä. Laajemmasta älystä se saattaa näyttää mahdollisesti
    hyvinkin tärkeältä, niin tärkeältä, että siihen lopulta sisältyy
    jokaisen tällä kiertotähdellä elävän miehen, naisen ja lapsen
    menestys. Voin tuskin toivoa, että tieteellistä kieltä puhuen
    saisin annetuksi mitään käsitystä mielipiteestäni niille
    kykenemättömille ihmisille, jotka haalivat aatteitaan päivälehden
    palstoilta. Siksi koetan laskeutua heidän rajoituksensa tasalle
    ja selittää tilannetta käyttämällä yksinkertaista vertausta, joka
    lienee lukijoittenne käsityskyvyn tajuttavissa."

"Mies, hän on ihme, -- elävä ihme!" sanoi Mc Ardle pudistaen
miettivästi päätään. "Hän kynisi kyyhkysen poikasen höyhenet ja saisi
aikaan metelin kveekarikokouksessa. Ei ihmettä, että hän on tehnyt
Lontoon itselleen liian kuumaksi olopaikaksi. Se on vahinko, herra
Malone, sillä hänellä on mainiot aivot. No, kuulkaamme nyt vertaus."

    "Otaksukaamme", luin minä, "että pieni kimppu yhteenliitettyjä
    korkkeja heitetään matkalla Atlantin yli johonkin hitaaseen
    merivirtaan. Korkit ajelehtivat verkalleen päivästä päivään,
    ja olosuhteet niiden ympärillä ovat samat. Jos korkeilla olisi
    aistimuksia, saattaisimme kuvitella, että ne pitäisivät näitä
    oloja pysyvinä ja varmoina. Mutta koska meillä on enemmän älyä,
    tiedämme me, että voi tulla monta asiaa korkkeja yllättämään. Ne
    voisivat ajautua laivaa tai nukkuvaa valasta vasten tai tarttua
    meriruohoon. Joka tapauksessa niiden matka luultavasti päättyisi
    siihen, että ne viskautuisivat Labradorin kallioiselle rannalle.
    Mutta mitä ne saattaisvat tietää kaikesta tästä ajelehtiessaan
    niin hiljaa päivä päivältä valtameressä, joka heidän ajatustensa
    mukaan on rajaton ja kauttaaltaan samanlainen?

    "Lukijanne ymmärtävät ehkä, että Atlantti edustaa tässä
    vertauksessa sitä valtavaa eetterimerta, jonka läpi me
    ajelehdimme, ja että korkkikimppu edustaa sitä pientä ja
    hämärää kiertotähtijärjestelmää, johon me kuulumme. Kolmannen
    luokan auringon kanssa, jolla on mukanaan viheliäisiä ja
    mitättömiä seuralaisia, me ajelehdimme yhä samoissa oloissa
    jotakin tuntematonta loppua, jotakin ilkeätä mullistusta kohti,
    joka yllättää meidät avaruuden äärimmillä rajoilla, niin että
    syöksymme siellä eetteri-Niagaraan tai viskaudumme jotakin
    kuvaamatonta Labradoria vasten. Minä en näe tässä mitään aihetta
    kirjoittajanne, herra James Wilson MacPhailin matalaan ja
    tietämättömään optimismiin, mutta kylläkin monta syytä, miksi
    meidän pitäisi hyvin kiinteästi ja hartaasti tarkata kaikkia
    niitä muutoksen merkkejä avaruudessa, joista oma lopullinen
    kohtalomme saattaa riippua."

"Mies, hänestä olisi tullut suurenmoinen ministeri", sanoi McArdle.
"Tämähän jyrisee kuin urkujen soitto. Kuulkaamme, mikä häntä oikein
huolestuttaa."

    "Spektrissä näkyvien Fraunhoferin viivojen yleinen
    himmeneminen ja vaihtuminen viittaa mielestäni siihen, että
    maailmankaikkeudessa on tapahtunut laajalle ulottuva tärkeä
    ja erikoinen muutos. Kiertotähdestä tuleva valo on auringon
    heijastunutta valoa. Kiintotähdestä tuleva valo on omintakeista.
    Mutta sekä kierto- että kiintotähtien spektrit ovat kaikki
    tässä tapauksessa muuttuneet samalla tavalla. Onko näissä
    taivaankappaleissa siis tapahtunut muutos? Minusta sellainen
    ajatus on käsittämätön. Mikä yhteinen muutos olisi voinut
    yhtaikaa sattua niissä kaikissa? Merkitseekö se muutosta omassa
    ilmakehässämme? Se on mahdollista, mutta perin epätodennäköistä,
    koska emme näe siitä ympärillämme mitään merkkejä, eikä
    kemiallinen erittely ole voinut sitä osoittaa. Mikä sitten
    on kolmas mahdollisuus? Että muutos on saattanut tapahtua
    eri tähtien välisessä aineessa, siinä äärettömän hienossa
    eetterissä, joka ulottuu tähdestä tähteen ja leviää kautta koko
    maailmankaikkeuden. Me uiskentelemme syvällä tämän valtameren
    jossakin hitaassa virrassa. Eikö se virta saattaisi ajaa meitä
    eetterivyöhykkeisiin, jotka ovat uusia ja joiden ominaisuuksista
    meillä ei ole milloinkaan ollut käsitystä?

    -- Jossakin tapahtuu muutos. Tämä taivaankappalten spektrin
    häiriö on siitä merkkinä. Muutos saattaa olla hyvä. Se saattaa
    olla paha. Sen ei tarvitse olla kumpaakaan. Me emme tiedä.
    Pintapuoliset tarkastelijat saattavat käsitellä asiaa, ikäänkuin
    siitä ei tarvitsisi välittää, mutta se, jolla samoin kuin minulla
    on todellisen filosofin syvempi ymmärtämiskyky, käsittää, että
    maailmankaikkeuden mahdollisuudet ovat laskemattomia ja että
    viisain ihminen on se, joka on valmistautunut odottamattoman
    varalle. Ottaakseni selvän esimerkin: kuka uskaltaisi
    sanoa, että se salaperäinen ja yleinen sairastuminen, jonka
    juuri tämänaamuinen lehtenne kertoo ilmenneen Sumatran
    alkuasukasrotujen keskuudessa, ei ole missään yhteydessä jonkin
    maailmankaikkeutta koskevan muutoksen kanssa, jota kohtaan ne
    ehkä ovat herkempiä kuin Euroopan monivivahteisemmat kansat? Minä
    esitän tämän ajatuksen, olkoon siinä perää tai ei. Sen todeksi
    väittäminen on nykyisellä asteella yhtä hyödytöntä kuin sen
    kieltäminenkin, mutta vain mielikuvitusta vailla oleva tomppeli
    on liian tyhmä huomatakseen, että se on hyvinkin tieteellisen
    mahdollisuuden rajoissa.

                                              Kunnioittaen
                                      _George Edward Challenger_.
                                       The Briars, Rotherfield."

"Se on hieno, innostava kirje", sanoi McArdle ajattelevasti, sovittaen
savuketta pitkään lasiputkeen, jota hän käytti imukkeena. "Mikä on
siitä teidän ajatuksenne, herra Malone?"

Minun oli tunnustettava täydellinen ja nöyryyttävä tietämättöriyyteni
puheena olevasta asiasta. Mitä esimerkiksi olivat Fraunhoferin viivat?
McArdle oli juuri tutkinut asiaa toimistossa sävyisän tiedemiehemme
avulla ja otti pöydältään kaksi niistä monivärisistä spektrinauhoista,
jotka ylimalkaan ovat sennäköisiä kuin jonkin nuoren ja kunnianhimoisen
krikettiklubin hatunnauhat. Hän osoitti minulle, että niissä oli eräitä
mustia viivoja poikkipäin siinä loistavassa värisarjassa, joka alkoi
punaisesta toisessa päässä ja päättyi punakeltaisten, keltaisten,
vihreäin, sinisten ja indigoväristen jaksojen kautta punasiniseen
väriin toisessa päässä.

"Nuo tummat juovat ovat Fraunhoferin viivoja", sanoi hän. "Värit ovat
juuri itse valoa. Aina kun valo hajoitetaan särmiöllä, saadaan samat
värit. Ne eivät sano meille mitään. Viivat sitävastoin ovat tärkeitä,
koska ne vaihtelevat sen mukaan, mikä synnyttää valoa. Nuo viivat ovat
viime viikolla muuttuneet kirkkaista epäselviksi, ja kaikki
tähtitieteilijät ovat kiistelleet tämän ilmiön syystä. Tässä on
huomista lehteämme varten valokuva epäselvistä viivoista. Yleisö ei ole
tähän asti kiinnittänyt asiaan vähääkään huomiota, mutta tämä
Challengerin kirje _Timesissä_ saa heidät luullakseni heräämään."

"Entä se, mitä sanotaan Sumatrasta?"

"No niin, spektrin epäselvästä viivasta on pitkä loikkaus Sumatran
sairaaseen neekeriin. Ja kuitenkin tuo nuori mies on kerran ennen
osoittanut meille tietävänsä, mistä hän puhuu. Siellä kaukana on
epäilemättä jotakin omituista tautia, ja tänään on juuri tullut
kaapelisanoma Singaporesta, että majakat eivät toimi Sundasalmissa,
mistä on seurauksena, että kaksi laivaa on ajautunut rannikolle. Joka
tapauksessa tämä on hyvä aihe, josta voitte haastatella Challengeria.
Jos saatte selville jotakin varmaa, saadaan siitä palstallinen
maanantain lehteen."

Olin tulossa uutisosaston toimittajan huoneesta ajatellen mielessäni
uutta tehtävääni, kun kuulin nimeäni huudettavan alhaalta
odotushuoneesta. Siellä oli sähkösanomapoika, mukanaan sanoma, joka oli
tuotu asunnostani Streathamista. Tiedonanto oli juuri siltä mieheltä,
josta olimme keskustelleet, ja kuului näin:

"Malone, 17 Hill Street, Streatham. -- Tuokaa happea, -- _Challenger_."

"Tuokaa happea!" Mikäli muistin, oli professorilla oikea norsunhuumori,
joka pystyi mitä kömpelöimpiin ja hassuimpiin kepposiin. Oliko tämä
yksi niitä piloja, jotka saivat hänet purskahtamaan meluiseen nauruun,
jolloin hänen silmänsä katosivat ja hän, täysin välinpitämättömänä
kaikkien ympärillä olijain vakavuudesta, oli pelkkänä ammottavana suuna
ja heiluvana partana? Minä ajattelin noita sanoja, mutta en voinut
saada niistä kokoon mitään, mikä olisi edes vähänkään ollut
lystillistä. Toisaalta se oli varmasti lyhyt ja tarkka määräys -- tosin
hyvin omituinen. Hän oli vihoviimeinen mies, jonka määrättyä käskyä
olisin ollut halukas laiminlyömään. Mahdollisesti oli tehtävänä jokin
kemiallinen koe, mahdollisesti -- no, minun asiani ei ollut tuumia,
miksi hän happea tarvitsi. Minun täytyi sitä saada. Kestäisi melkein
tunnin, ennenkuin voisin astua junaan Victoria-asemalla. Otin
vuokra-auton ja haettuani osoitteen puhelinluettelosta lähdin
Happivarastoyhtiön myymälään Oxford Streetille.

Kun astuin katukäytävälle määräpaikassani, tuli yhtiön ovesta kaksi
nuorukaista kantaen rautalieriötä, jonka he hiukan vaivaa nähtyään
nostivat erääseen odottavaan autoon. Heidän kintereillään oli vanhahko
mies, joka torjui ja neuvoi heitä kitisevällä, ivallisella äänellä. Hän
kääntyi minuun päin. Ankarista piirteistä ja pukinparrasta ei voinut
erehtyä. Hän oli vanha äreä toverini, professori Summerlee.

"Mitä!" huudahti hän. "Älkää vain sanoko, että _te_ olette saanut yhden
noista järjettömistä happisähkösanomista!"

Minä näytin sen.

"Kas, kas! Minäkin olen saanut sellaisen ja, kuten huomaatte, suuresti
vastoin tahtoani toiminut sen mukaan. Hyvä ystävämme on yhtä mahdoton
kuin konsanaan. Hapen tarve ei ole voinut olla niin pakottava, että
hänen on täytynyt hylätä tavalliset hankkimistavat ja käyttää väärin
niiden aikaa, jotka todellisuudessa ovat enemmän toimessa kuin hän.
Miksi hän ei voinut tilata sitä suoraan?"

Minä saatoin ainoastaan otaksua, että hän luultavasti tarvitsi sitä
heti.

"Tai luuli tarvitsevansa, mikä on aivan toinen asia. Mutta nyt teidän
on tarpeetonta ostaa sitä, koska minulla on tässä melkoinen määrä."

"Hän näyttää kuitenkin jostakin syystä haluavan, että minäkin toisin
happea. Turvallisempaa on tehdä täsmälleen, mitä hän käskee."

Käskin siis tuoda Summerleen monista mutisemisista ja muistutuksista
huolimatta yhden putken lisää, joka sijoitettiin samoinkuin toinenkin
hänen autoonsa, -- hän oli näet luvannut ottaa minut mukaansa
Victoria-asemalle.

Siirryin maksamaan vuokra-autoni ajajalle, joka riiteli hävyttömästi
maksusta. Kun tulin takaisin professori Summerleen luo, oli hän
raivoisassa sanakiistassa niiden miesten kanssa, jotka olivat tuoneet
hapen, ja hänen valkea pukinpartansa heilahteli suuttumuksesta. Yksi
miehistä sanoi häntä muistaakseni "vanhaksi, typeräksi, haalistuneeksi
papukaijaksi", mikä raivostutti hänen autonsa ohjaajaa niin, että hän
hypähti istuimeltaan ryhtyäkseen pitämään isäntänsä puolta, ja me
saimme töintuskin estetyksi, ettei kadulla syntynyt meteliä.

Nämä pikku asiat saattavat näyttää vähäpätöisiltä selostettaviksi ja
sivuutettiinkin sillä hetkellä joutavina. Vasta nyt, kun silmäilen
taaksepäin, huomaan niiden yhteyden koko sen tarinan kanssa, joka minun
on esitettävä.

Mikäli minusta näytti, oli auton ohjaaja varmasti aloittelija tai
muuten hän oli menettänyt malttinsa tässä hämmingissä, sillä hän ajoi
kehnosti matkallamme asemalle. Kahdesti me olimme vähällä törmätä
yhteen toisten yhtäläisesti harhailevien ajoneuvojen kanssa, ja muistan
huomauttaneeni Summerleelle, että ajamistaito oli Lontoossa mennyt
suuresti alaspäin. Kerran me hipaisimme suurta väkijoukkoa, joka
katseli tappelua Mallin kulmassa. Ihmiset, jotka olivat hyvin
kiihtyneitä, päästivät suuttumuksen huutoja kömpelön ajamisen takia, ja
eräs mies hypähti astinlaudalle ja heilutti keppiä päittemme
yläpuolella. Minä sysäsin hänet pois, mutta olimme iloiset, kun
selviydyimme heistä ja pääsimme turvallisesti ulos puistosta. Nämä
pienet tapaukset, jotka tulivat yksi toisensa jälkeen, olivat pahasti
koskeneet hermoihini, ja toverini ärtyisestä käyttäytymisestä näin,
että hänen oma kärsivällisyytensä oli melkein lopussa.

Mutta meidän hyvä tuulemme palasi, kun näimme lordi John Roxtonin
odottavan itseämme asemasillalla, pitkä hoikka vartalo kiedottuna
keltaiseen villaiseen metsästyspukuun. Hänen teräväpiirteiset kasvonsa,
joiden unohtumattomat silmät olivat niin tuliset ja samalla
kujeelliset, punastuivat mielihyvästä, kun hän näki meidät. Hänen
punertavaan tukkaansa oli ilmestynyt harmaita hiuksia, ja ajan taltta
oli uurtanut vakoja hänen otsallaan hieman syvemmiksi, mutta muuten hän
oli sama lordi John, joka menneinä aikoina oli ollut hyvä toverimme.

"Halloo, herra professori! Halloo, nuori mies!" huusi hän tullessaan
meitä kohti.

Hän ihan ulvoi mielihyvästä, kun näki happilieriöt takanamme kantajan
käsirattailla.

"Teilläkin siis on niitä!" huudahti hän. "Minun on tavaravaunussa.
Mitähän se vanha ystävämme oikein tarkoittaa?"

"Oletteko nähnyt hänen kirjettään _Timesissä_?" kysyin.

"Mitä se sisälsi?"

"Pelkkää pötyä!" sanoi Summerlee äreästi.

"No, no, se on tämän happihomman perustana, jollen ole erehtynyt",
sanoin.

"Pelkkää pötyä!" huudahti Summerlee taas tarpeettoman rajusti.

Me olimme kaikki menneet ensi luokan tupakkavaunuun, ja hän oli jo
sytyttänyt lyhyen ja hiiltyneen, ruusupuusta tehdyn piippunsa, joka
näytti kärventävän hänen pitkän riidanhaluisen nenänsä päätä.

"Ystävä Challenger on älykäs mies", sanoi hän hyvin kiivaasti. "Kukaan
ei voi sitä kieltää. Vain hullu voisi väittää vastaan. Katsokaa hänen
hattuaan. Sen sisäpuolella on kuusikymmentä unssia aivoja -- iso kone,
joka käy tasaisesti ja tekee hyvää työtä. Näyttäkää minulle konehuone,
niin minä ilmoitan koneen koon. Mutta hän on synnynnäinen puoskari --
olettehan kuulleet, että olen sen sanonut hänelle päin kasvoja --
synnynnäinen puoskari, joka käyttää jotakin dramaattista temppua
päästäkseen julkisuuteen. Kaikki on hiljaista, ja silloin ystävä
Challenger huomaa, että on mahdollisuus saada yleisö hänestä puhumaan.
Ettehän vain kuvittele hänen vakavasti uskovan sellaiseen hassutukseen,
että eetterissä on tapahtunut muutos ja että siinä piilee vaara
ihmissuvulle. Onko maailmassa ikinä kuultu sellaista akkojen juttua?"

Hän istui kuten vanha valkea korppi, raakkuen ja täristen ivallisesta
naurusta.

Suuttumuksen aalto kulki lävitseni, kun kuuntelin Summerleeta. Oli
häpeällistä, että hän puhui sillä tavoin johtajasta, joka oli ollut
kaiken maineemme alkuna ja toimittanut meille sellaisen kokemuksen,
ettei moista ole tullut kenenkään ihmisen osaksi. Olin avannut suuni
lausuakseni jonkin kiihkeän vastaväitteen, kun lordi John ehätti ennen
minua.

"Te olette kerran ennen kiistellyt Challengerin kanssa", sanoi hän
vakavasti, "ja teidät voitettiin kymmenessä sekunnissa. Minusta
näyttää, professori Summerlee, että hän on ulkopuolella teidän
luokkaanne ja että te teette parhaiten pysyessänne erillänne ja
jättäessänne hänet rauhaan."

"Sitäpaitsi", sanoin minä, "hän on ollut meidän kaikkien hyvä ystävä.
Olkootpa hänen vikansa mitkä tahansa, hän on suora kuin viiva, enkä
minä usko, että hän koskaan puhuu tovereistaan heidän selkänsä takana."

"Hyvin sanottu, poikaseni", sanoi lordi John Roxton. Sitten hän
läimäytti ystävällisesti hymyillen professori Summerleeta olkapäälle.
"No niin, herra professori, me emme tähän aikaan päivästä rupea
riitelemään. Me olemme nähneet yhdessä liian paljon. Mutta pitäkää
varanne, kun tulette lähelle Challengeria, sillä tämä nuori mies ja
minä olemme hieman arkaluontoisia vanhan kelpo miehen puolesta."

Mutta Summerlee ei ollut sovitteluun taipuvalla tuulella. Hänen
kasvonsa olivat vääntyneet osoittamaan ankaraa paheksumista, ja hänen
piipustaan vyöryi paksuja pilviä vihaista savua.

"Mitä teihin tulee, lordi John Roxton", puhui hän kitisevällä
äänellään, "merkitsee teidän mielipiteenne tieteellisestä asiasta minun
silmissäni yhtä paljon kuin minun ajatukseni uudenlaisista
lintupyssyistä merkitsisi teidän silmissänne. Minulla on itselläni
arvostelukykyä ja käytän sitä omalla tavallani. Onko se seikka, että
arvostelukykyni kerran on johtanut minut harhaan, minään syynä, jonka
takia minun pitäisi harkitsematta hyväksyä mitä tahansa, vaikka
kuinkakin laajalle ulottuvia päätelmiä, joita tuo mies saattanee
esittää? Pitääkö meillä olla tieteen paavi, joka esittää _ex cathedra_
erehtymättömiä sääntöjä nöyrän yleisöparven ehdottomasti
hyväksyttäviksi? Minä sanon teille, herra, että minulla on omat aivoni
ja että tuntisin itseni typeräksi pöyhkeilijäksi ja orjaksi, jollen
niitä käyttäisi. Jos teitä miellyttää uskoa tähän loruun eetteristä ja
Fraunhoferin spektriviivoista, niin uskokaa kaikin mokomin, mutta älkää
vaatiko, että se, joka on teitä vanhempi ja viisaampi, yhtyisi
hulluuteenne. Eikö ole ilmeistä, että jos eetteri olisi vioittunut
siinä määrin kuin hän väittää, ja että jos se olisi vahingollista
ihmisten terveydelle, niin tulos ilmenisi jo meissä?" Tässä hän nauroi
riemuiten meluisasti omasta todistelustaan. "Niin, herra, me olisimme
jo hyvin kaukana tavallisesta itsestämme, ja sensijaan että istuisimme
rauhallisesti pohtimassa tieteellisiä ongelmia rautatievaunussa, meidän
tulisi osoittaa todellisia oireita siitä myrkystä, joka vaikuttaa
meissä. Missä me näemme merkkejä tästä maailmoja myrkyttävästä
häiriöstä? Vastatkaa siihen, herra! Vastatkaa minulle siihen! No no, ei
mitään väittelyitä! Minä vaadin teiltä vastausta!"

Suutuin yhä enemmän. Summerleen käyttäytymisessä oli jotakin hyvin
ärsyttävää ja riidanhaluista.

"Minä luulen, että jos te tietäisitte enemmän tosiasioita, ette olisi
niin varma mielipiteestänne", sanoin minä.

Summerlee otti piipun suustaan ja tarkasti minua katse kivikovana.

"Pyydän, että sanoisitte, herraseni, mitä tarkoitatte tällä jonkun
verran nenäkkäällä huomautuksella!"

"Tarkoitan, että kun lähdin toimistosta, uutisosaston johtaja kertoi
minulle tulleen sähkösanoman, joka vahvisti todeksi tiedon Sumatran
alkuasukkaiden yleisestä sairaudesta, ja hän lisäsi, että valoja ei ole
sytytetty Sunda-salmissa."

"Todellakin, inhimillisellä typeryydellä pitäisi olla jokin raja!"
huudahti Summerlee suorastaan raivoissaan. "Ettekö te tosiaankaan
käsitä, että eetteri -- jos me hetkeksi hyväksymme Challengerin
nurinkurisen otaksuman -- on yleismaailmallista ainetta, joka on samaa
täällä kuin maailman toisellakin puolella? Saatatteko hetkeksikään
otaksua, että on Englannin eetteriä ja Sumatran eetteriä? Ehkä te
kuvittelette, että Kentin eetteri on jollakin tavoin parempaa kuin
Surreyn eetteri, jonka lävitse juna nyt kuljettaa meitä. Tavallisen
maallikon herkkäuskoisuudella ja tietämättömyydellä ei ole tosiaan
mitään rajoja. Voiko kuvitella Sumatran eetterin olevan niin
kuolettavaa, että se aiheuttaisi täydellisen tunnottomuuden juuri
silloin, kun täkäläisellä eetterillä ei ole ollut meihin minkäänlaista
huomattavaa vaikutusta? Mitä minuun omakohtaisesti tulee, saatan
täydellä todella sanoa, etten koskaan eläissäni ole tuntenut itseäni
ruumiillisesti vahvemmaksi tai henkisesti paremmin tasapainossa
olevaksi kuin nyt."

"Saattaa olla niin. Minä en väitä olevani tiedemies", sanoin, "vaikka
olen kuullut jostakin, että yhden sukupolven tiede on seuraavalle
tavallisesti vain joukko harhapäätelmiä. Mutta ei tarvita paljon
tervettä järkeä käsittääkseen, että -- koska me näytämme tietävän niin
vähän eetteristä -- siihen saattaisivat vaikuttaa jotkin paikalliset
olosuhteet eri osissa maailmaa ja että sen sikäläinen vaikutus ilmenisi
vasta myöhemmin meidän keskuudessamme."

"'Saattaisi' ja 'saattaa' sanoillanne te voitte todistaa vaikka mitä",
huusi Summerlee raivoisasti. "Siat saattavat lentää. Niin, herraseni,
siat _saattavat_ lentää, -- mutta ne eivät lennä. Ei maksa vaivaa
väitellä teidän kanssanne. Challenger on täyttänyt teidät
typeryyksillään, eikä järki pysty teihin kumpaankaan. Minä voisin yhtä
hyvin esittää todistukseni noille vaunun patjoille."

"Minun täytyy sanoa, professori Summerlee, että teidän tapanne eivät
näytä parantuneen senjälkeen, kun minulla viimeksi oli ilo teitä
tavata", sanoi lordi John vakavasti.

"Te pikku lordit ette ole tottuneet kuulemaan totuutta", vastasi
Summerlee katkerasti hymyillen. "Teistä tuntuu hiukan loukkaavalta,
eikö niin, kun joku saa teidät huomaamaan, että te arvonimestänne
huolimatta pysytte hyvin tietämättömänä ihmisenä?"

"Kunniani kautta, herra", sanoi lordi John hyvin ankarasti ja jäykästi,
"jos te olisitte nuorempi mies, ette uskaltaisi puhua minulle niin
loukkaavalla tavalla".

Summerlee työnsi eteenpäin leukansa ja pienen heiluvan
pukinpartatupsunsa.

"Soisin teidän tietävän, hyvä herra, että nuorena tai vanhana en ole
koskaan pelännyt sanoa mielipidettäni tietämättömälle narrille -- niin
juuri, herraseni, tietämättömälle narrille, olipa teillä sitten niin
monta arvonimeä kuin orjat ovat voineet keksiä ja hullut omaksua."

Hetkeksi lordi Johnin silmät leimahtivat, mutta sitten hän sai
hirvittävästi ponnistaen suuttumuksensa hillityksi ja nojautui
taaksepäin istuimellaan käsivarret ristissä ja katkera hymy kasvoilla.
Minusta kaikki tämä oli kauhistavaa ja surkuteltavaa. Aallon tavoin
kulki menneisyyden muisto ylitseni, hyvä toveruus, onnelliset,
seikkailurikkaat päivät -- kaikki, mitä olimme kärsineet, minkä hyväksi
työskennelleet ja mitä voittaneet. Että kaiken pitikin johtaa tähän --
herjauksiin ja häväistykseen! Äkkiä aloin nyyhkyttää --- äänekästä,
nieleskelevää, hillitöntä nyyhkytystä, jota ei voinut salata. Toverini
katsoivat minuun hämmästyneinä. Peitin kasvoni käsilläni.

"Ei minulla mitään hätää ole", sanoin, "mutta minua vain _niin_
surettaa!"

"Te olette sairas, nuori mies, siinä on vika", sanoi lordi John.
"Minusta näyttikin heti alussa, että te olitte omituinen."

"Teidän tapanne, herraseni, eivät ole parantuneet näinä kolmena
vuotena", sanoi Summerlee pudistaen päätään. "Minultakaan ei jäänyt
huomaamatta omituinen käyttäytymisenne sillä hetkellä, jolloin
kohtasimme. Teidän ei tarvitse tuhlata myötätuntoanne, lordi John. Nuo
kyyneleet johtuvat pelkästään alkoholista. Mies on juopotellut.
Ohimennen sanoen, lordi John, nimitin teitä äsken narriksi, mikä oli
ehkä tarpeettoman ankaraa. Se sana tuo kuitenkin mieleeni erään
arkipäiväisen, mutta huvittavan taidon, joka minulla oli ennen vanhaan.
Te tunnette minut vakavana tieteen miehenä. Voitte uskoa, että minulla
kerran on ollut useissa lastenkamareissa hyvin ansaittu maine lintujen
äänten jäljittehjänä? Ehkä voin auttaa teitä viettämään aikaanne
hauskalla tavalla. Huvittaisiko teidän kuulla minun kiekuvan kuin
kukko?"

"Ei, herraseni", sanoi lordi John, joka oli suuresti loukkaantunut, "se
ei huvita minua".

"Kun olen jäljitellyt kaakattavaa kanaa, joka on juuri muninut, on
sitäkin pidetty tavallista parempana saavutuksena. Uskallanko yrittää?"

"Ei, herra, ei, -- varmastikaan ei."

Mutta tästä vakavasta kieltämisestä huolimatta otti professori
Summerlee piipun suustaan ja lopun matkaa hän huvitti -- tai ei osannut
huvittaa -- meitä useilla lintujen ja eläinten äänillä, jotka tuntuivat
niin mielettömiltä, että minun kyyneleeni vaihtuivat äkkiä meluisaan
nauruun, joka varmaan kävi hysteeriseksi, kun istuin vastapäätä tätä
arvokasta professoria ja näin hänen -- tai pikemmin kuulin hänen --
esittävän kovaäänistä kukkoa tai koiranpenikkaa, jonka hännälle oli
astuttu. Kerran lordi John ojensi minulle sanomalehtensä, jonka reunaan
hän oli kirjoittanut lyijykynällä: "Mies raukka! Ihan pähkähullu."
Epäilemättä hänen esityksensä olivat eriskummaisia, ja kuitenkin niiden
suorittaminen tuntui minusta perin taitavalta ja huvittavalta.

Sillävälin lordi John kumartuneena eteenpäin kertoi minulle jotakin
määrätöntä juttua puhvelista ja intialaisesta rajahista, -- minusta ei
siinä tuntunut olevan päätä eikä häntää. Professori Summerlee oli juuri
ruvennut visertämään kuin kanarialintu ja lordi John läheni tarinansa
huippukohtaa, kun juna pysähtyi Jarvis Brookiin, jonka oli sanottu
olevan Rotherfieldia lähimpänä.

Ja siellä oli Challenger meitä vastassa. Hänen esiintymisensä oli
mainiota. Kaikki luomakunnan kalkkunakukot eivät yhteensä olisi voineet
vetää vertoja sille hitaalle, ylpeäkäyntiselle arvokkuudelle, jolla hän
komeili omalla rautatieasemallaan, eikä sille alentuvaa rohkaisua
ilmaisevalle hyväntahtoiselle hymylle, joka oli hänen kasvoillaan, kun
hän katseli ympärillään olijoita. Jos hän yleensä oli muuttunut
vanhoista ajoista, oli muutos tapahtunut siinä, että hänen
omituisuutensa olivat käyneet selvemmiksi. Suunnaton pää ja otsan leveä
kaarre siihen liimautuneine mustine hiustupsuineen näyttivät vielä
suuremmilta kuin ennen. Hänen musta partansa valui esiin yhä suurempana
kunnioitusta herättävänä koskena, ja hänen kirkkaat harmaat silmänsä
röyhkeine ja ivallisine silmäluomineen olivat vielä käskevämmät kuin
aikaisemmin.

Hän pudisti kättäni hyvillään ja hymyili minulle rohkaisevasti, aivan
kuin rehtori pikku pojalle, ja tervehdittyään toisia ja autettuaan
heitä kokoomaan laukkunsa ja happilieriönsä hän sulloi meidät ja ne
suureen autoon, ja ajajana toimi sama tunteeton Austin, se harvinainen
mies, jonka olin nähnyt hovimestarina suorittaessani ensimmäisen
merkillisen vierailuni professorin luona. Matkamme vei kiemurrellen
mäkeä ylös kauniin maiseman lävitse. Minä istuin ajajan kanssa edessä,
mutta takanani kuuluivat nuo kolme toveriani puhuvan kaikki yhtaikaa.
Lordi John rimpuili yhä puhvelitarinansa kimpussa, mikäli saatoin
eroittaa. Toisaalta kuulin uudelleen, kuten vanhoina aikoina,
Challengerin äänen syvän jyrinän ja Summerleen itsepintaisen
äänenpainon, kun heidän aivonsa kiintyivät kiihkeään ja rajuun
tieteelliseen kiistaan. Äkkiä Austin käänsi mahonginvärisiä kasvojaan
minua kohti, hellittämättä silmiään ohjauspyörästä.

"Minut on sanottu irti", sanoi hän.

"Hyväinen aika", sanoin minä.

Kaikki näytti tänään omituiselta. Jokainen puhui merkillisiä,
odottamattomia asioita. Tämä oli kuin unta.

"Se on tapahtunut neljäkymmentäseitsemän kertaa", sanoi Austin
miettivästi.

"Milloin te menette?" kysyin paremman vastauksen puutteessa.

"Minä en mene", sanoi Austin.

Keskustelu näytti loppuvan siihen, mutta pian hän tarttui siihen
uudelleen.

"Jos minä menisin, niin kuka pitäisi huolta hänestä?" Hän heilautti
päätään isäntäänsä kohti. "Kenet hän saisi palvelemaan itseään?"

"Jonkun muun", ehdotin laimeasti.

"Eikä saisi. Ei kukaan pysyisi viikkoakaan. Jos minä menisin, niin koko
talo olisi kuin kello, josta veto on lopussa. Minä kerron asiasta
teille, koska te olette hänen ystävänsä, ja teidän tulee se tietää. Jos
minä tekisin ihan hänen sanansa mukaan -- mutta minäpä en raskitse. Hän
ja rouva olisivat kuin kaksi pikkulasta, jotka on jätetty yhdessä
mytyssä maantielle. Minä olen kaikki kaikessa. Ja sitten hän ottaa ja
sanoo minut irti."

"Miksi ei kukaan pysyisi?" kysyin.

"No, he eivät voisi antaa anteeksi niinkuin minä. Hän on hyvin
viisas mies, tuo isäntä, -- niin viisas, että hän joskus on
suorastaan mieletön. Minä olen nähnyt hänet ihan päästään pyörällä,
liioittelematta sanoen. Niin, ajatelkaahan, mitä hän teki tänä aamuna."

"Mitä hän sitten teki?"

Austin kumartui puoleeni.

"Hän puri taloudenhoitajatarta", sanoi hän käheästi kuiskaten.

"Puri häntä?"

"Niin, herra. Puri häntä jalkaan. Minä näin omin silmin
taloudenhoitajan lähtevän maratonjuoksuun hallin ovelta."

"Sepä hittoa!"

"Niin juuri sanoisitte, herra, jos näkisitte jotakin siitä, mitä täällä
tapahtuu. Hän ei elä ystävyydessä naapurien kanssa. Joku heistä luulee,
että kun hän oli niiden hirviöiden joukossa, joista olette
kirjoittanut, se oli ihan kuin 'kotikulta suloisin' isännälle ja ettei
hän ole milloinkaan ollut sopivammassa seurassa. Niin _he_ sanovat.
Mutta minä olen palvellut häntä kymmenen vuotta ja pidän hänestä, ja
huomatkaa, hän on suuri mies, kun kaikki otetaan lukuun, ja on kunnia
palvella häntä. Mutta hän koettelee ihmistä toisinaan julmasti.
Katsokaahan nyt tuota. Sitä ette sanoisi vanhanaikaiseksi
vieraanvaraisuudeksi, eikö niin? Lukekaahan itse."

Auto oli kiivennyt, hiljaisinta vauhtiaan kulkien, jyrkästi kaartuvaa
mäkeä ylös. Kulmassa kurkisti ilmoitustaulu hyvin leikatun pensasaidan
yli. Kuten Austin sanoi, ei sitä ollut vaikea lukea, sillä sanat olivat
harvalukuiset ja huomiota herättävät:

                 VAROITUS.

      Vierailijoita, sanomalehtimiehiä ja
      kerjäläisiä ei haluta tänne.

              G. E. CHALLENGER.

"Ei, sitä ette voine sanoa sydämelliseksi", jatkoi Austin pudistaen
päätään ja katsahtaen surkeaan ilmoitustauluun. "Se ei näyttäisi
kauniilta joulukortissa. Pyydän teiltä anteeksi, herra, sillä en ole
puhunut näin paljon moneen pitkään vuoteen, mutta tänään näkyvät
tunteeni vievän minusta voiton. Hän saa häätää minua niin kauan, että
käy kasvoiltaan siniseksi, mutta minä en mene, ja sillä hyvä! Minä olen
hänen palvelijansa ja hän on minun herrani, ja silleen se kai jää
loppuun asti."

Olimme sivuuttaneet portin valkoiset pylväät ja nousseet pitkin
kaartuvaa ajotietä, jota alppiruusut reunustivat. Toisella puolen oli
matala, hyvin kodikas ja sievä tiilitalo, jonka puuosat olivat
valkoiset. Rouva Challenger, pieni, hieno, hymyilevä olento, seisoi
avoimella sisäänkäytävällä toivottaakseen meidät tervetulleiksi.

"Niin, rakkaani", sanoi Challenger, astuen autosta touhuisasti, "tässä
ovat vieraamme. Meille on jotakin uutta saada vieraita, eikö niin? Me
ja naapurimme emme voi kärsiä toisiamme, vai mitä? Jos he voisivat
panna rotanmyrkkyä leipurimme rattaille, niin kaiketi sitä niissä
olisi."

"Se on kauheata -- kauheata!" huudahti rouva naurun ja kyynelten
välillä. "George riitelee aina kaikkien kanssa. Meillä ei ole ystäviä
tällä seudulla."

"Se antaa minulle tilaisuuden keskittää huomioni verrattomaan
vaimooni", sanoi Challenger, kiertäen lyhyen käsivartensa rouvansa
vyötäisille. Jos kuvittelee gorillaa ja gasellia, niin käsittää, miltä
pari näytti. "No niin, nämä herrat ovat matkasta väsyneitä, ja murkinan
pitäisi olla valmis. Onko Saara palannut?"

Rouva pudisti päätään surullisesti, ja professori nauroi kovaa ja
siveli partaansa ylpeällä tavallaan.

"Austin", huusi hän, "kun olette pannut auton korjuun, saatte olla niin
hyvä, että autatte emäntäänne pöydän kattamisessa. Nyt, hyvät herrat,
olkaa hyvät ja astukaa työhuoneeseeni, sillä on pari hyvin kiireellistä
asiaa, joista tahdon teille puhua."



II

Kuoleman hyökyaalto


Hallin lävitse mennessämme soi puhelin, ja me jouduimme vasten
tahtoamme kuulemaan professori Challengerin osan nyt alkaneesta
kaksinpuhelusta. Minä sanon "me", mutta ei kukaan, joka oli sadan
metrin päässä, voinut olla kuulematta hirvittävän äänen jyrinää kautta
koko talon. Hänen vastauksensa jäivät mieleeni.

"Kyllä, kyllä, tietysti, minä täällä olen... Niin, varmasti, itse
professori Challenger, kuuluisa professori, kukas muu?... Tietysti,
joka sanan, muuten en olisikaan kirjoittanut... Enpä hämmästyisi...
Siitä on olemassa kaikki merkit... Korkeintaan päivän tai kahden
kuluttua... No, en voi sille mitään, vai kuinka?... Epäilemättä hyvin
ikävää, mutta luulenpa melkein, että se koskee tärkeämpiin ihmisiin
kuin teihin. Ei siitä auta vinkua... Ei, minä en mitenkään voinut.
Teidän täytyy tyytyä kohtaloonne... Riittää jo, herraseni. Tyhmyyksiä!
Minulla on tärkeämpääkin tehtävää kuin kuunnella sellaista lörpötystä."

Hän laski kuulotorven rämähtäen paikalleen ja vei meidät yläkertaan
suureen, ilmavaan työhuoneeseensa. Tilavalla mahonkipöydällä oli
seitsemän tai kahdeksan avaamatonta sähkösanomaa.

"Todellakin", sanoi hän kootessaan ne, "alan jo ajatella, että minulle
sähkötteleviltä ihmisiltä säästyisi rahaa, jos ottaisin itselleni
sähkösanomaosoitteen. Mahdollisesti olisi 'Noak, Rotherfield' sopivin."

Kuten oli tavallista hänen laskiessaan hämärää pilaa, nojasi hän
kirjoituspöytää vasten ja mylvi naurunpuuskassa, käsien väristessä
niin, että hän tuskin saattoi avata kuoria.

"Noak! Noak!" huohotti hän kasvot punajuurikkaan kaltaisina. Lordi John
ja minä hymyilimme myötätuntoisesti, ja Summerlee heilutti kuin vuohi
vatsanvaivoissa päätään pilkallisesti paheksuen. Vihdoin Challenger,
yhä jumisten ja räjähdellen, alkoi avata sähkösanomiaan. Me kolme
seisoimme kaari-ikkunan luona ja ihailimme suurenmoista näköalaa.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Tie oli loivissa kaarteissaan
todellakin tuonut meidät melkoisen korkealle -- seitsemänsadan jalan
korkeuteen, kuten jälkeenpäin havaitsimme. Challengerin talo oli ihan
mäen reunalla, ja sen eteläpuolelta, jonne päin työhuoneen ikkuna oli,
näki laajan tasankoalueen poikki sinne asti, missä eteläisten ylänköjen
loivat kaaret olivat aaltoilevana taivaanrantana. Eräässä mäkien
välisessä notkossa osoitti savun häive Lewesin paikkaa. Jalkojemme
juuressa oli epätasainen kanervikko ja pitkiä, heleän vihreitä
Crowboroughin golfkentän aloja, kaikki kirjavanaan pelaajia. Vähän
edempänä saatoimme nähdä metsän aukeamasta osan Lontoon ja Brightonin
välisestä rautatiestä. Lähimpänä, juuri nenämme alla, oli pieni
umpinainen pihamaa ja siinä se auto, joka oli tuonut meidät asemalta.

Challengerin päästämä huudahdus sai meidät kääntymään. Hän oli lukenut
sähkösanomansa ja järjesti nyt ne pieneksi säännölliseksi pinoksi
pöydälleen. Hänen leveät, karkeapiirteiset kasvonsa tai se osa niistä,
joka näkyi takkuisen parran yläpuolelta, olivat yhä tummanpunaiset, ja
hän näytti olevan hyvin kiihdyksissä.

"Niin, hyvät herrat", sanoi hän sellaisella äänellä kuin
olisi kääntynyt julkisen kokouksen puoleen, "tämä on tosiaan
mielenkiintoinen jälleenyhtyminen ja sattuu erikoisissa -- voinpa sanoa
ennenkuulumattomissa -- oloissa. Saanko luvan kysyä, oletteko panneet
mitään merkille matkallanne kaupungista?"

"Ainoa, mitä huomasin", vastasi Summerlee happamesti hymyillen, "on se,
että tämä nuori ystävämme ei ole parantanut tapojaan viime vuosina.
Minun täytyy surukseni sanoa, että minulla on ollut syytä vakavasti
valittaa hänen käyttäytymistään junassa, ja minulta puuttuisi
suoruutta, jollen sanoisi, että se on jättänyt minuun mitä
epämieluisimman vaikutelman."

"No, no, me kaikki olemme toisinaan hieman ikävystyttäviä", sanoi lordi
John. "Nuori mies ei oikeastaan tarkoittanut mitään pahaa. Onhan hän
kansainväliseen luokkaan kuuluva, -- jos siis häneltä menee puoli
tuntia jalkapallo-ottelun kuvailemiseen, on hänellä siihen suurempi
oikeus kuin useimmilla muilla ihmisillä."

"Puoli tuntia ottelun kuvailemiseen!" huudahdin närkästyneenä. "Vai
niin, mutta teiltä meni puoli tuntia johonkin pitkäveteiseen juttuun
puhvelista. Professori Summerlee on todistajani."

"Minä voin tuskin sanoa, kumpi teistä oli väsyttävämpi", sanoi
Summerlee. "Minä vakuutan teille, Challenger, etten milloinkaan halua
kuulla jalkapallosta tai puhveleista niin kauan kuin elän."

"Minä en ole tänään puhunut sanaakaan jalkapallosta", väitin minä.

Lordi John päästi kimakan vihellyksen, ja Summerlee pudisti
surullisesti päätään.

"Lisäksi näin aikaisin päivällä", sanoi hän. "Se on tosiaan
valitettavaa. Kun istuin siellä surullisen, mutta miettivän
hiljaisena --"

"Hiljaisena!" huudahti lordi John. "Tehän esititte nurkkakahvilaan
sopivaa matkimista koko ajan -- muistuttaen enemmän riehaantunutta
grammofonia kuin ihmistä."

Summerlee kohottautui osoittaakseen kiihkeätä vastustustaan.

"Teitä huvittaa olla sukkela, lordi John", sanoi hän kasvot happamina.

"No, hitto vieköön, tämähän on pelkkää hulluutta", huudahti lordi John.
"Jokainen meistä näyttää tietävän, mitä muut tekivät, eikä kukaan
tiedä, mitä hän itse teki. Ajatelkaamme kaikki alusta alkaen. Me
menimme ensi luokan tupakkavaunuun, se on selvää, eikö niin? Sitten
rupesimme riitelemään Challenger-ystävämme _Timesissä_ olleesta
kirjeestä."

"Vai niin, vai niin!" murisi isäntämme, ja hänen silmäluomensa alkoivat
painua.

"Te sanoitte, Summerlee, ettei hänen väitöksessään ole mitään perää."

"Jopa nyt jotakin!" sanoi Challenger, pullistaen rintaansa ja sivelien
partaansa. "Ei mitään perää! Minusta tuntuu kuin olisin kuullut nuo
sanat ennenkin. Saanenko kysyä, mihin todistuksiin nojaten suuri ja
kuuluisa professori Summerlee ryhtyi tuhoamaan sitä ihmispoloista, joka
oli uskaltanut lausua jonkin mielipiteen tieteellisesti mahdollisesta
asiasta. Ehkä hän alentuu esittämään joitakin syitä vastakkaisten
näkökantojensa puolesta, ennenkuin nujertaa kovaonnisen hassuttelijan."

Hän kumarsi, kohautti hartioitaan ja levitti käsiään puhuessaan
harkitun ja jykevän ivalliseen tapaansa.

"Syy oli perin yksinkertainen", vastasi itsepäinen Summerlee. "Minä
väitin, että jos maata ympäröivä eetteri on jollakin seudulla kyllin
myrkyllistä aiheuttamaan vaarallisia oireita, tuskin on todennäköistä,
että me kolme miestä rautatievaunussa emme siitä saisi minkäänlaista
vaikutusta."

Tämä selitys yllytti vain Challengerin meluisaa iloisuutta. Hän nauroi,
kunnes huoneessa kaikki tuntui kolisevan ja tärisevän.

"Arvoisa Summerleemme ei ole ensi kertaa hieman tietämätön
tosiasioista", sanoi hän vihdoin, pyyhkien kuumentunutta otsaansa.
"Nyt, hyvät herrat, en voi päästä tarkoitukseni perille sen paremmin
kuin selittämällä teille yksityiskohtaisesti, mitä olen itse tehnyt
tänä aamuna. Te suotte helpommin anteeksi omat sielulliset
erehdyksenne, kun huomaatte, että minullakin on ollut hetkiä, jolloin
tasapainoni on häiriintynyt. Meillä on ollut muutamia vuosia eräs
taloudenhoitaja -- muuan Saara, jonka toisella nimellä en ole
milloinkaan yrittänyt rasittaa muistiani.

"-- Hän on ankaran ja vastenmielisen näköinen, teeskentelevä ja
turhankaino käytöksessään, hyvin tunteeton luonteeltaan; meidän
kokemuksemme mukaan hän ei ole milloinkaan osoittanut mielenliikutuksen
merkkejä. Kun istuin yksin aamiaisellani -- vaimollani on tapana pysyä
huoneessaan aamuisin -- tuli äkkiä päähäni, että olisi huvittavaa ja
opettavaa nähdä, voisinko löytää rajan tämän naisen järkähtämättömälle
rauhallisuudelle. Suunnittelin siis yksinkertaisen, mutta vaikuttavan
kokeen. Kun olin kaatanut pienen kukkamaljakon, joka oli keskellä
pöytäliinaa, soitin kelloa ja pujahdin pöydän alle.

"-- Hän astui sisään ja nähdessään huoneen tyhjänä kuvitteli, että minä
olin mennyt työhuoneeseeni. Kuten olin odottanut, tuli hän lähemmäksi
ja kumartui pöydän yli pannakseen maljakon oikein päin. Silloin näin
puuvillasukan ja kumivartisen kengän. Kurottaen päätäni upotin hampaani
hänen pohkeeseensa. Koe onnistui paremmin kuin luulinkaan. Hän seisoi
vähän aikaa lamautuneena, tuijottaen päähäni. Sitten hän riistäytyi
kirkaisten irti ja syöksyi ulos huoneesta. Minä seurasin häntä
ajatellen jotenkin selittää asian, mutta hän pakeni tietä alaspäin ja
muutaman minuutin kuluttua saatoin kaukoputkellani eroittaa hänen
kulkevan hyvin nopeasti lounaaseen päin. Minä kerron jutun teille
semmoisenaan. Pistän sen aivoihinne ja odotan sen itämistä. Valistaako
se teitä? Onko se tuonut jotakin mieleenne? Mitä _te_ ajattelette
siitä, lordi John?"

Lordi John pudisti vakavana päätään.

"Te joudutte pahoihin selkkauksiin jonakin päivänä, jollette hillitse
itseänne", sanoi hän.

"Ehkä teillä on jotakin huomautettavana, Summerlee?"

"Teidän pitäisi heti jättää kaikki työ, Challenger, ja mennä kolmeksi
kuukaudeksi johonkin saksalaiseen kylpypaikkaan", sanoi Summerlee.

"Syvällistä! syvällistä!" huudahti Challenger. "Nyt, nuori ystäväni,
onko mahdollista, että te voitte esittää viisaan ajatuksen siinä, missä
vanhemmat toverinne ovat niin perinpohjin osuneet harhaan?"

Se oli mahdollista. Sanon sen kaikessa vaatimattomuudessa, mutta niin
oli asian laita. Tietystikin se kaikki näyttää aivan ilmeiseltä nyt,
kun tiedetään, mitä tapahtui, mutta se ei ollut niin ihan selvää
silloin, kun kaikki oli uutta. Mutta se ajatus tuli minuun äkkiä
ehdottoman vakaumuksen täydellä voimalla.

"Myrkkyä!" huudahdin minä.

Sitten, juuri kun lausuin tämän sanan, välähtivät mieleeni koko aamun
kokemukset, lordi John puhveleineen, omat hysteeriset kyyneleeni,
professori Summerleen häpeällinen menettely, omituiset tapaukset
Lontoossa, puistossa sattunut meteli, autonkuljettajan ajotapa,
happivaraston luona sattunut riita. Kaikki näytti äkkiä sopivan yhteen.

"Tietysti", huudahdin taas. "Se on myrkyn vaikutusta. Me olemme kaikki
myrkytettyjä."

"Aivan niin", sanoi Challenger hieroen käsiään, "me olemme
kaikki myrkytettyjä. Kiertotähtemme on kulkeutunut eetterin
myrkkyvyöhykkeeseen ja lentää nyt syvemmälle siihen muutaman miljoonan
mailin nopeudella tunnissa. Nuori ystävämme on ilmaissut kaikkien
huoliemme ja hämmennyksiemme syyn yhdellä ainoalla sanalla: 'Myrkkyä!'"

Me katselimme toisiamme ällistyneinä ja ääneti. Ei mikään selitys
näyttänyt sopivan tähän tilanteeseen.

"On olemassa sielullinen estämiskeino, jonka avulla sellaisia oireita
voidaan hillitä ja valvoa", sanoi sitten Challenger. "En voi odottaa
löytäväni sitä kaikista teistä niin pitkälle kehittyneenä kuin
itsestäni, sillä minä otaksun, että erilaisten sieluntoimintojemme
voimakkuus on jossakin suhteessa tähän kykyyn. Mutta epäilemättä se on
melkoisen suuri tässä nuoressa ystävässämmekin. Vallattomuuden pikku
purkauksen jälkeen, joka teki palvelijattareni niin levottomaksi,
istuuduin harkitsemaan asiaa. Minä totesin, etten ollut milloinkaan
ennen tuntenut halua purra ketään kotiväkeeni kuuluvaa. Vaikute oli
siis ollut luonnoton. Heti sitten käsitin totuuden.

"Tutkiessani huomasin, että suonentykytykseni oli kiihtynyt kymmenellä
lyönnillä minuutissa, ja tahdottomat liikkeeni olivat vahvistuneet.
Manasin esille korkeampaa ja terveempää minuuttani, todellista
G.E.C:tä, joka on tyynenä ja voittamattomana kaiken, pelkästään
molekyylejä koskevan häiriön takana. Käskin häntä pitämään silmällä
niitä mielettömiä sielullisia kujeita, joita myrkky tekisi, ja
huomasinkin, että tosiaan olin herrana. Minä saatoin tarkata ja hallita
häiriintynyttä sielua. Se oli huomattava osoitus siitä, kuinka henki
voittaa aineen, sillä silloin voitettiin juuri se aineen muoto, joka on
läheisimmässä yhteydessä hengen kanssa. Voisin melkein sanoa, että
henki oli harhaannuksissa ja että persoonallisuus piti sitä silmällä.
Niinpä kun vaimoni tuli portaita alas ja minussa heräsi halu pujahtaa
oven taakse ja säikähdyttää häntä jollakin villillä huudolla hänen
astuessaan sisään, jaksoin malttaa mieleni ja tervehtiä häntä
arvokkaasti ja hillitysti.

"Ylivoimainen haluni räkättää kuin sorsa torjuttiin ja voitettiin
samalla tavalla. Myöhemmin, kun menin käskemään tuoda auton ja tapasin
Austinin kumartuneena sitä korjaamassa, hillitsin kämmeneni senkin
jälkeen, kun olin sen jo kohottanut, ja säästin hänet kokemuksesta,
joka ehkä olisi saanut hänet seuraamaan taloudenhoitajan jälkiä.
Sensijaan kosketin häntä olkapäähän ja sanoin, että auton piti olla
ovella hyvissä ajoin mennäkseen junalle teitä vastaan. Tällä hetkellä
kiusaa minua mitä vimmatuin halu tarttua professori Summerleen tyhmään
vanhaan partaan ja pudistella hänen päätään rajusti eteen- ja
taaksepäin. Ja kuitenkin, kuten näette, minä olen ihan rauhallinen.
Sallikaa minun suositella esimerkkiäni teille."

"Tahdonpa pitää silmällä sitä puhvelia", sanoi lordi John.

"Ja minä jalkapallo-ottelua."

"Te saatatte olla oikeassa, Challenger", sanoi Summerlee nöyrtyneellä
äänellä. "Minä olen halukas myöntämään, että luonnostani olen
taipuvainen pikemmin arvostelemaan kuin kehittämään omia ajatuksia ja
etten ole valmis rupeamaan jokaisen uuden teorian kannattajaksi,
etenkin kun se sattuu olemaan niin epätavallinen ja haaveellinen kuin
tämä. Kuitenkin, kun muistelen aamun tapauksia ja harkitsen toverieni
typetää käyttäytymistä, huomaan olevan helppoa uskoa, että jokin
kiihoittava myrkky on ollut syynä heissä ilmenneisiin oireihin."

Challenger taputti virkaveljeään hyväntahtoisesti olkapäähän. "Me
edistymme", sanoi hän. "Totisesti me edistymme."

"Minä pyydän", sanoi Summerlee nöyrästi, "sanokaa, mikä on
mielipiteenne nykyhetken mahdollisuuksista?"

"Teidän luvallanne lausun pari sanaa tästä asiasta." Hän istuutui
kirjoituspöydälleen, lyhyet tukevat jalat heilumassa etupuolella. "Me
olemme todistamassa hirvittävää, kaameata asiaa. Minun mielestäni on
tulossa maailman loppu."

Maailman loppu! Silmämme kääntyivät suureen kaari-ikkunaan, ja me
katselimme ulos -- maaseudun kesäistä kauneutta, nummen pitkiä vieruja,
suuria maalaistaloja, hauskoja pikkutiloja, golfkentällä näkyviä
huvittelijoita. Maailman loppu! Nämä sanat olin kuullut usein, mutta se
ajatus, että niillä olisi välitön käytännöllinen merkitys, että se ei
tapahtuisi epämääräisenä aikana, vaan nyt, tänään -- se hirvitti ja
huimasi. Me kävimme kaikki juhlallisiksi ja odotimme, että Challenger
jatkaisi. Hänen vaikuttava ulkomuotonsa ja esiintymisensä antoivat
hänen juhlallisille sanoilleen sellaisen voiman, että tuon miehen
kaikki epätasaisuudet ja hassutukset hetkeksi katosivat, ja hän kohosi
edessämme majesteettisena, tavallisen inhimillisen piirin yläpuolelle.
Sitten tuli ainakin minun mieleeni taas rohkaiseva muisto siitä, kuinka
hän oli äänekkäästi nauranut kahteen otteeseen senjälkeen, kun
olimme tulleet huoneeseen. Varmastikaan, ajattelin minä, ei tätä
mielenjännitystä voi kestää iäti. Eihän hätä voi olla niin suuri tai
kiireellinen.

"Kuvitelkaa, että on terttu viinirypäleitä", sanoi hän, "joita peittää
joukko äärettömän pieniä, mutta vahingollisia basilleja. Puutarhuri
käsittelee rypäleitä jollakin puhdistavalla aineella. Hän haluaa ehkä,
että hänen rypäleensä olisivat puhtaampia. Hän tarvitsee ehkä tilaa
viijelläkseen joitakin uusia basilleja, jotka ovat vähemmän
vahingollisia. Hän kastaa tertun myrkkyyn, ja basillit katoavat. Meidän
puutarhurimme on mielestäni kastamaisillaan aurinkojärjestelmän
johonkin, ja ihmisbasilli, pieni kuolevainen vibrio, joka kiemurteli ja
luikerteli maan ulkopinnalla, katoaa silmänräpäyksessä jäljettömiin."

Taas tuli hiljaisuus. Sen katkaisi puhelinkellon kimeä kilinä.

"Siinä yksi basilleistamme huutaa apua", sanoi professori synkästi
hymyillen. "Ne alkavat tajuta, ettei heidän jatkuva olemassaolonsa
olekaan välttämätön maailmankaikkeudessa."

Hän oli mennyt huoneesta minuutiksi tai pariksi. Muistan, ettei kukaan
meistä puhunut hänen poissaollessaan. Mitkään sanat tai selitykset
eivät näkyneet sopivan tähän tilanteeseen.

"Brightonin terveydenhoidon kaitsija", sanoi hän palatessaan. "Oireet
kehittyvät jostakin syystä meren tasalla nopeammin. Meillä on etua
siitä, että olemme seitsemänsadan jalan korkeudessa. Ihmiset näyttävät
havainneen, että minä tunnen tämän asian parhaiten. Epäilemättä se
johtuu _Timesissä_ olleesta kirjeestäni. Se, jonka kanssa puhuin tänne
tultuamme, oli erään maaseutukaupungin pormestari. Te lienette
kuulleet, mitä sanoin puhelimessa. Hän näytti panevan liian paljon
arvoa omaan elämäänsä. Minä autoin häntä korjaamaan mielipiteitään."

Summerlee oli noussut ja seisoi ikkunan ääressä. Hänen laihat, luiset
kätensä vapisivat kiihtymyksestä.

"Challenger", sanoi hän vakavasti, "tämä asia on liian tärkeä
pelkästään hyödyttömästi pohdittavaksi. Älkää luulko, että haluan
kiihoittaa teitä jollakin kysymyksellä. Mutta esitän ratkaistavaksenne,
eikö tiedossanne tai päättelyssänne voi olla mitään erehdystä.

"Tuolla paistaa aurinko siniseltä taivaalta niin kirkkaasti kuin
konsanaan. Tuolla on nummi, kukat ja linnut. Tuolla on ihmisiä, jotka
huvittelevat golfkentällä, ja toisaalla väkeä leikkaamassa viljaa. Te
sanotte meille, että he ja me saatamme olla ihan hävityksen partaalla
-- että tämä auringonpaisteinen päivä voi olla juuri se tuomiopäivä,
jota ihmissuku on niin kauan odottanut. Mistä te olette meidän
tietääksemme saanut tämän hirveän päätelmän? Joistakin spektrin
epäsäännöllisistä viivoista -- Sumatralta tulleista huhuista --
jostakin merkillisestä kiihtymyksestä, jota olemme havainneet
toisissamme. Tämä jälkimmäinen oire ei ole niin ilmeinen, ettemme te ja
me voisi tietoisesti ponnistamalla sitä hillitä. Teidän ei tarvitse
kursailla meidän kanssamme, Challenger. Me kaikki olemme ennenkin
yhdessä olleet likellä kuolemaa. Puhukaa asia selväksi ja antakaa
meidän tietää täsmällisesti, millainen meidän asemamme on ja millaisia
tulevaisuuden mahdollisuuksia teidän mielestänne meille jää?"

Se oli rohkeata, oikeata puhetta, sen vankan ja voimakkaan hengen
puhetta, joka oli vanhan eläintieteilijän kaiken happamuuden ja
kulmikkaisuuden takana. Lordi John nousi ja pudisti hänen kättään.

"Täsmälleen minun ajatukseni", sanoi hän. "Nyt, Challenger, on teidän
asianne sanoa, millainen meidän asemamme on. Me emme ole hermostunutta
väkeä, kuten hyvin tiedätte, mutta kun olemme tulleet lyhyelle
vierailulle ja huomaamme, että te olette suin päin syöksynyt
tuomiopäivään, tarvitaan siinä hieman selittelyjä. Millainen vaara on,
kuinka suuri se on ja mitä me teemme siitä suoriutuaksemme?"

Hän seisoi pitkänä ja voimakkaana auringonpaisteessa ikkunan luona,
ruskea käsi Summerleen olkapäällä. Minä istuin nojatuolissa taaksepäin
nojautuneena, sammunut savuke suussani, sellaisessa puolihuumauksen
tilassa, jolloin vaikutelmat käyvät erikoisen selviksi. Se saattoi olla
myrkytyksen uutta vaihetta, mutta mielettömät huhut olivat kokonaan
haihtuneet, ja niitä oli seurannut erittäin raukea ja samalla
vastaanottavainen mielentila. Minä olin katselijana. Asia ei näyttänyt
koskevan minua henkilökohtaisesti. Mutta tuossa oli kolme voimakasta
miestä suuressa ratkaisukohdassa, ja jännittävää oli heitä tarkata.
Challenger rypisti jykevää otsaansa ja siveli partaansa, ennenkuin
vastasi. Saattoi nähdä, että hän punnitsi sanojaan hyvin huolellisesti.

"Mitkä olivat viimeiset uutiset, kun läksitte Lontoosta?" kysyi hän.

"Minä olin _Gazetten_ toimistossa noin kello kymmenen", sanoin minä.
"Sinne oli juuri tullut Singaporesta Reuterin sähkösanoma, jossa
sanottiin, että sairaus näytti olevan Sumatralla yleinen ja että
majakoita ei ollut sen johdosta sytytetty."

"Tapaukset ovat edistyneet jotenkin nopeassa tahdissa senjälkeen",
sanoi Challenger ottaen sähkösanomakasansa. "Minä olen likeisessä
kosketuksessa sekä viranomaisten että sanomalehdistön kanssa, joten
minulle kerääntyy uutisia joka suunnalta. On tosiaan lausuttu yleinen
ja hyvin harras pyyntö, että tulisin Lontooseen, mutta en voi nähdä,
mitä hyvää siitä koituisi. Selostusten mukaan alkaa myrkyllinen
vaikutus sielullisesta kiihtymyksestä; Pariisin tämänaamuisten metelien
sanotaan olleen hyvin rajuja, ja Walesin kaivostyöläiset ovat
levottomia. Mikäli käsillä oleviin todistuksiin voi luottaa, seuraa
tätä kiihtymisastetta, joka vaihtelee suuresti eri roduissa ja
yksilöissä, jonkinlainen hurmio ja sielullinen selkeänäköisyys --
olenpa huomaavinani siitä joitakin merkkejä tässä nuoressa ystävässämme
-- ja melkoisen väliajan jälkeen se muuttuu unitaudiksi ja kääntyy
nopeasti kuolemaksi. Luulen -- mikäli tietoni myrkyistä ovat minulle
tässä avuksi -- että on joitakin kasveissa tavattavia hermomyrkkyjä --"

"Tavallinen hulluruoho", ehdotti Summerlee.

"Mainiota!" huudahti Challenger. "Olisi hyödyksi tieteelliselle
täsmällisyydelle, jos mainitsisimme myrkytyksen aiheuttajan. Olkoon se
hulluruoho. Teille, rakas Summerleeni, kuuluu kunnia -- valitettavasti
kuolemanjälkeinen, mutta kuitenkin ainoalaatuinen siitä, että olette
antanut nimen tälle yleiselle hävittäjälle, suuren puutarhurin
puhdistusaineelle. Otaksuttakoon siis, että hulluruohon aiheuttamat
oireet ovat sellaisia kuin mainitsen. Minusta näyttää varmalta, että
nryrkytys käsittää koko maailman ja ettei mitään elämää voi jäädä
jäljelle, koska eetteri on yleismaailmallinen aine. Tähän asti se on
ollut oikullinen niissä paikoissa, joiden kimppuun se on käynyt, mutta
eroitus on vain muutaman tunnin asia, ja se muistuttaa etenevää
nousuvettä, joka peittää ensin yhden hiekkakaistaleen ja sitten toisen,
juosten epäsäännöllisinä virtoina sinne tänne, kunnes se lopulta on
peittänyt kaikki.

"-- Hulluruohon vaikutuksen leviämisen yhteydessä toimii lakeja, jotka
olisivat olleet hyvin mielenkiintoisia, jos käytettävänämme oleva aika
olisi sallinut niitä tutkia. Mikäli voin päästä niiden perille" --
tässä hän silmäili sähkösanomiansa -- "ovat vähemmän kehittyneet rodut
ensimmäisinä joutuneet niiden vaikutuksille alttiiksi. On surkuteltavia
tietoja Afrikasta, ja Australian alkuasukkaat näyttävät hävinneen jo
sukupuuttoon. Pohjoiset rodut ovat toistaiseksi osoittaneet suurempaa
vastustusvoimaa kuin eteläiset. Kuten näette, on tämä päivätty
Marseillessa kello 9.45 tänä aamuna. Minä luen sen teille sanasta
sanaan:

"'Koko yö mieletöntä kiihtymystä kautta Provencen. Viininviljelijöiden
mellakka Nimesissä. Sosialistinen kumous Toulousessa. Unitaudin
seuraama äkillinen sairaus vallannut väestön tänä aamuna. _Peste
foudroyante_. Suuri määrä kuolleita kaduilla. Liike-elämän lamautuminen
ja yleinen sekasorto.'"

-- Tuntia myöhemmin tuli samasta lähteestä seuraava sanoma:

'Meitä uhkaa täydellinen häviö. Kirkot tulvillaan täynnä. Kuolleet
lukuisampia kuin elävät. Tämä on käsittämätöntä ja kauheata. Kuolema
näyttää olevan tuskaton, mutta nopea ja välttämätön.'

"-- Samanlainen sähkösanoma on tullut Pariisista, missä kehitys ei
ole vielä ollut yhtä nopea. Intia ja Persia näyttävät olevan
poispyyhkäistyt. Itävallan slaavilainen väestö on menehtynyt, mutta
saksalainen on päässyt melkein koskematta. Ylimalkaan sanoen -- niin
pitkälle kuin rajoitettu tietoni ulottuu -- näyttävät tasankojen ja
merenrannan asukkaat tunteneen vaikutukset nopeammin kuin sisämaassa
tai ylängöillä asujat. Pienikin kohoaminen saa aikaan melkoisen
erotuksen, ja jos ihmissuvusta joku jää eloon, niin hänet löydetään
ehkä taas jonkin Araratin huipulta. Meidänkin pieni mäkemme voi pian
olla väliaikainen saari onnettomuuden valtameren keskellä. Mutta
kehityksen nykyisen vauhdin nojalla me kaikki hukumme muutaman tunnin
päästä."

Lordi John Roxton pyyhki otsaansa.

"Mutta sitä en käsitä", sanoi hän, "että te voitte istua siinä nauraen
tuo sähkösanomakasa kätenne alla. Minä olen katsonut kuolemaa silmiin
yhtä usein kuin useimmat muutkin, mutta yltyleinen kuolema -- se on
kauheata!"

"Mitä tulee nauruun", sanoi Challenger, "niin muistakaa, että minä en
ole paremmin kuin tekään vapaa eetterimyrkyn kiihoittavista
aivovaikutuksista. Mutta mitä tulee kauhuun, jota yltyleinen kuolema
näyttää teissä herättäneen, tahtoisin huomauttaa, että se on hieman
liioiteltua. Jos teidät lähetettäisiin yksinänne merelle avonaisessa
veneessä ajelehtimaan tuntemattomaan määräpaikkaan, niin rohkeutenne
varmaan lannistuisi. Autio, epävarmuus painostaisi teitä.

"Mutta jos se merimatkanne tapahtuisi kelpo laivassa, jossa olisi
kaikki sukulaisenne ja ystävänne, tuntisitte te, että olkoonpa
määräpaikkanne yhä kuinka epävarma tahansa, teillä olisi joka
tapauksessa yksi yhteinen ja samanaikainen kokemus, joka pysyttäisi
teidät loppuun asti samassa kiinteässä yhteydesä. Yksinäinen kuolema
saattaa olla kauhistava, mutta yltyleinen kuolema, -- niin tuskaton,
kuin tämä näyttää olevan -- ei ole minun käsittääkseni peloittava.
Tosiaan voisin olla samaa mieltä sen henkilön kanssa, joka ajattelee,
että olisi kauhistavaa jäädä jäljelle, kun kaikki, mikä on oppinutta,
kuuluisaa ja ylevää, on kadonnut."

"Mitä siis aiotte tehdä?" kysyi Summerlee, joka kerrankin oli
osoittanut päännyökkäyksellä yhtyvänsä oppineen virkaveljensä
päätelmiin.

"Käydä käsiksi murkinaamme", sanoi Challenger, kun ruokakello kumisi
kautta koko talon. "Meillä on keittäjätär, jonka kyljykset ainoastaan
ovat parempia kuin hänen munakkaansa. Meidän täytyy vain luottaa
siihen, ettei mikään yleismaalmallinen häiriö ole heikontanut hänen
loistavia kykyjään. Vuodelta 96 polveutuva Scharzbergerviini täytyy
myöskin pelastaa -- mikäli vakavat ja yhdistyneet ponnistuksemme
riittävät -- mainion viinisadon valitettavasta haaskauksesta." Hän
laski suuren ruhonsa alas pöydältä, jolla oli istunut ilmoittaessaan
kiertotähtemme kohtalon. "Tulkaa", sanoi hän. "Jos on vain vähän aikaa
jäljellä, on sitä suurempi syy viettää se yksinkertaisesti ja
järkevästi huvitellen."

Ja ateria olikin hyvin hauska. Tosin emme voineet unohtaa kauheata
tilannettamme. Sen täysi juhlallisuus häämöitti aina mielialojemme
taustalla ja hillitsi ajatuksiamme. Mutta varmastikin juuri sielu, joka
ei ole milloinkaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään, kavahtaa sitä
lopulta eniten. Jokaiselle meistä miehistä se oli eräänä elämämme
suurena ajanjaksona ollut tuttu näky. Mitä tulee talon emäntään, niin
hän turvautui voimakkaan miehensä johtoon ja oli valmis menemään sinne
kuin tämäkin. Tulevaisuus oli kohtalon kädessä. Nykyhetki oli omamme.
Me kulutimme sen kelpo toveruudessa hauskasti huvitellen.

Kuten olen sanonut, oli mielemme erittäin selkeä. Minäkin olin
toisinaan ihan säkenöivä. Mitä tulee Challengeriin, niin hän oli
ihmeteltävä! En ole milloinkaan niin käsittänyt tuon miehen
alkuvoimaista suuruutta, hänen ymmärryksensä laajuutta ja voimaa.
Summerlee houkutteli häntä yhä pitemmälle, säestäessään häntä hiukan
pistävällä arvostelullaan, kun taas lordi John ja minä nauroimme heidän
kiistalleen, ja rouva, käsi miehensä hihalla, hillitsi filosofin
mylvinää. Elämä, kuolema, kohtalo, ihmisen tarkoitus -- ne olivat tuon
muistettavan tunnin merkillisiä aiheita, ja ne kävivät erittäin
merkityksellisiksi sen kautta, että aterian edistyessä omituiset,
äkilliset innoitukset sielussani ja pistokset jäsenissäni ilmaisivat
kuoleman näkymättömän hyökyaallon kohoavan ympärillämme hitaasti ja
hiljaa. Kerran näin lordi Johnin panevan kätensä äkkiä silmilleen, ja
kerran Summerlee vajosi hetkeksi taaksepäin nojatuolissaan. Jokainen
henkäyksemme oli täynnä omituisia voimia. Ja kuitenkin mielemme oli
onnellinen ja tyyni. Pian toi Austin savukkeita pöydälle ja aikoi
sitten lähteä pois.

"Austin!" sanoi hänen isäntänsä.

"Niin, herra?"

"Kiitän teitä uskollisesta palveluksestanne."

Hymy hiipi palvelijan ryhmyisille kasvoille.

"Olen koettanut parastani, herra."

"Odotan tänään maailman loppua, Austin."

"Vai niin, herra. Mihin aikaan, herra?"

"En osaa sanoa, Austin. Ennen iltaa."

"Hyvä on, herra."

Vaitelias Austin kumarsi ja lähti pois. Challenger sytytti savukkeen ja
vetäen nojatuolinsa likemmäksi vaimonsa tuolia otti hänen kätensä
omaansa.

"Tiedäthän, miten asioiden laita on, rakkaani", sanoi hän. "Olen
selittänyt sen myöskin näille ystävilleni. Sinä et pelkää, ethän?"

"Ei suinkaan se ole tuskallista, George?"

"Ei sen enempää kuin nukutuskaan hammaslääkärin luona. Joka kerta kun
olet sitä saanut, olet itse asiassa kuollut."

"Mutta se on mieluinen tunne."

"Niin voi kuolemakin olla. Ruumis, kulunut kone, ei voi säilyttää sen
vaikutelmaa, mutta me tunnemme sen sielullisen mielihyvän, jota uni tai
horrostila antaa. Luonto saattaa rakentaa kauniin oven ja ripustaa
siihen monta harsomaista ja kimaltelevaa verhoa laatiakseen siten
ihmetteleville sieluillemme pääsytien uuteen elämään. Aina kun
todellisuutta tutkistelen, löydän viisautta ja lempeyttä asian
ytimessä, ja jos pelästynyt kuolevainen yleensä tarvitsee hellyyttä,
tarvitsee hän sitä varmasti silloin, kun hän suorittaa vaarallisen
siirtymisen elämästä toiseen. Ei, Summerlee, minä en huoli teidän
materialismistanne, sillä minä ainakin olen jotakin liian suurta
hajautuakseni lopulta pelkästään ruumiillisiin aineosiin, ollakseni
kimppu suoloja ja kolme sangollista vettä. Täällä -- täällä" -- ja hän
löi suurta päätään mahtavalla, karvaisella nyrkillään -- "on jotakin,
mikä käyttelee ainetta, mutta mikä ei itse ole sitä -- jotakin, mikä
voisi hävittää kuoleman, mutta jota kuolema ei voi milloinkaan
hävittää."

"Kuolemasta puhuen", sanoi lordi John, "minä olen tavallani myöskin
kristitty, mutta minusta näyttää, että niissä esi-isissämme oli jotakin
suurenmoisen luonnollista, jotka haudattiin kirveineen, jousineen,
nuolineen ja muine tarpeineen, ikäänkuin he edelleenkin olisivat
eläneet samalla tapaa. Niinpä minustakin tuntuu", lisäsi hän katsoen
ympäri pöytää ikäänkuin häveten, "että olisi mukavampi levätä haudassa,
jos minulle annettaisiin mukaan vanha pika- ja lintupyssyni, lyhyempi,
jossa on kulunut tukki, sekä yksi tai pari patruunavyötä -- kaikki on
tietysti hullun houreita, mutta niin on asian laita. Miltä se tuntuu
teistä, herra professori?"

"No", sanoi Summerlee, "koska te kysytte minun mielipidettäni, tuntuu
se minusta puolustamattomalta taantumiselta kivikauteen tai sitä
kauemmas. Minä olen itse kahdennenkymmenennen vuosisadan lapsi ja
haluan kuolla järkevän, sivistyneen ihmisen tavoin. En tiedä, että
pelkäisin kuolemaa enemmän kuin te muutkaan, sillä olen vanhanpuoleinen
mies, ja tulkoon mitä tulkoon, minulla ei voi olla kovin kauan elämisen
aikaa; mutta luontoni on sitä vastaan, että istumme odottamassa ilman
taistelua ikäänkuin lammas teurastajaa. Onko ihan varmaa, Challenger,
ettemme voi tehdä mitään?"

"Pelastaaksemme itseämme -- ei mitään", vastasi Challenger. "Mutta että
jatkamme elämäämme muutamilla tunneilla ja siten näemme tämän valtavan
murhenäytelmän kehittyvän, ennenkuin itse siihen joudumme -- se voinee
olla vallassani. Minä olen ryhtynyt eräisiin toimenpiteisiin --"

"Happi?"

"Aivan niin. Happi."

"Mutta mitä voi happi vaikuttaa, kun eetteri on myrkyttynyt? Laatuun
katsoen ei tiilenpalasella ja kaasulla ole niin suurta eroa kuin
hapella ja eetterillä. Ne ovat eri aloilta eivätkä voi vaikuttaa
toisiinsa. Kuulkaahan, Challenger, te ette voi puolustaa sellaista
otaksumaa."

"Rakas Summerleeni, aineelliset tekijät vaikuttavat aivan varmasti
tähän eetterimyrkkyyn. Me näemme sen purkautumistavasta ja -alasta. Me
emme olisi sitä ennakolta odottaneet, mutta se on epäilemättä tosiasia.
Tästä syystä olen jyrkästi sitä mieltä, että hapen tapainen kaasu, joka
lisää ruumiin elinvoimaa ja vastustuskykyä, hyvin todennäköisesti
viivästyttää sen aineen vaikutusta, jota te olette niin sattuvasti
sanonut hulluruohon myrkyksi. Voin kyllä erehtyä, mutta luotan
kuitenkin täydelleen päättelyni virheettömyyteen."

"No", sanoi lordi John, "jos täytyy istua imemässä noita putkia kuten
pikkulapset pullojaan, niin minä ainakaan en siihen rupea".

"Se ei ole tarpeenkaan", vastasi Challenger. "Me olemme ryhtyneet
toimenpiteisiin -- teidän on siitä kiitettävä pääasiallisesti vaimoani
-- jotta hänen huoneensa tulisi niin ilmanpitäväksi kuin suinkin.
Matoilla ja vernissatulla paperilla --"

"Hyväinen aika, Challenger, ettehän otaksune, että voimme vernissatulla
paperilla estää eetteriä tunkeutumasta sisään?"

"Te olette, arvoisa ystäväni, tosiaan hieman omituinen, kun iskette
tuolla tavoin harhaan. Me emme ole ryhtyneet sellaiseen vaivaan
torjuaksemme eetteriä, vaan estääksemme happea tunkeutumasta ulos. Minä
olen varma siitä, että jos saamme ilmapiirin kyllästetyksi hapella
määrättyyn kohtaan asti, voimme säilyttää aistimme. Minulla oli kaksi
putkea kaasua, ja te olette tuoneet kolme lisää. Se ei ole paljon,
mutta se on aina jotakin."

"Kuinka kauan ne kestävät?"

"En osaa sanoa. Me emme avaa niitä ennenkuin oireemme käyvät
sietämättömiksi. Sitten päästämme kaasua tarpeen mukaan. Se voi
toimittaa meille lisää muutamia tunteja, ehkäpä päivänkin, jolloin
saamme katsella hävitettyä maailmaa. Oma kohtalomme lykkääntyy sen
verran, ja meillä viidellä tulee olemaan se hyvin omituinen kokemus,
että arvatenkin olemme ihmissuvun äärimmäisenä jälkijoukkona sen
marssiessa tuntematonta päämääräänsä kohti. Ehkä te ystävällisesti
tahdotte auttaa minua lieriöiden käsittelyssä. Minusta tuntuu siltä kun
ilma jo kävisi painostavammaksi."



3

Uponneina


Se huone, joka oli määrätty unohtumattoman elämyksemme näyttämöksi, oli
ihastuttavan naisellinen arkisuoja, kooltaan noin neljätoista tai
kuusitoista jalkaa kumpaankin suuntaan. Sen päässä oli punaisen
samettiverhon eroittama pieni kammio, jota professori käytti
pukeutuessaan ja joka avautui tilavaan makuukamariin. Verho oli yhä
paikoillaan, mutta tätä arkihuonetta ja pukeutumiskammiota saattoi
pitää yhtenä kokonaisuutena, joka oli sovitettu kokeiluamme varten.
Yksi ovi ja ikkunakehykset oli umpeen peitetty vernissatulla paperilla.
Toisen oven yllä, joka avautui porrassiltamalle, oli ikkunaruutu, jonka
saattoi nuoran avulla vetää auki, kun tuuletus kävi välttämättömän
tarpeelliseksi. Joka nurkassa oli tynnyrissä kasvava suuri pensas.

"Kuinka vapaudumme liiallisesta hiilihapostamme tuhlaamatta
tarpeettomasti happeamme, se on arkaluontoinen ja kohtalokas kysymys",
sanoi Challenger katsellen ympärilleen, kun viisi rautaputkea oli
asetettu vieretysten seinää vasten. "Kun olisi ollut pitempi
valmistusaika, olisin voinut suunnata älyni kaiken keskitetyn voiman
täyteläisempänä tähän ongelmaan, mutta näin ollen täytyy tehdä, mitä
voimme. Pensaat hyödyttävät meitä hiukan. Kaksi happiputkea on valmiina
väännettäväksi heti auki, joten meitä ei voi yllättää huomaamattamme.
Samalla olisi hyvä, ettemme menisi kauaksi huoneesta, koska ratkaisu
voi olla äkillinen ja nopea."

Huoneessa oli leveä, matala ikkuna, joka avautui parvekkeelle. Siitä
oli sama näköala, jota jo olimme ihailleet työhuoneesta. Katsellessani
ulos en voinut missään nähdä sekasorron merkkiä. Maantie kaartui ihan
silmieni alla mäen rinnettä alas. Asemalta tulevat rattaat, sellaista
esihistoriallista lajia, jota tapaa vain maalaiskylissämme,
ponnistelivat hitaasti mäkeä ylös. Alempana työnsi lapsentyttö vaunuja
ja talutti kädestä toista lasta. Talojen siniset savuhattarat antoivat
koko tälle laajalle maisemalle vakiintuneen järjestyksen ja kotoisen
mukavuuden leiman. Ei missään ollut sinisellä taivaalla tai auringon
valaisemassa maassa mullistuksen ennettä. Elomiehet olivat taas
vainioillaan, ja golfinpelaajat liikkuivat yhä parittain ja nelittäin
pitkin kenttää. Omassa päässäni oli niin omituinen sekasorto, ja
liiaksi jännittyneet hermoni olivat niin epäkunnossa, että näiden
ihmisten välinpitämättömyys oli kummastuttava.

"Nuo veitikat eivät näy tuntevan mitään pahoja vaikutuksia", sanoin
osoittaen kentälle.

"Oletteko pelannut golfia?" kysyi lordi John.

"En, en ole."

"No, nuori mies, kun pelaatte, saatte huomata, että kun kerran on
kunnollisesti pelissä kiinni, voisi vain tuomiopäivän pasuuna pysäyttää
todellisen golfinpelaajan. Halloo! Nyt puhelin taas soi!"

Silloin tällöin murkinan aikana ja jälkeen oli heleä ja itsepintainen
soitto kutsunut professoria puhelimeen. Hän ilmaisi saamansa tiedot
meille muutamin lyhyin lausein. Niin kauhistavia asioita ei ollut
milloinkaan ennen merkitty maailman historiaan. Suuri varjo hiipi
kohoavan kuolemanvuoksen tavoin etelästä. Egypti oli siirtynyt
raivotilasta unitautiin. Espanja ja Portugali olivat nyt hiljaa villin
raivon jälkeen, jolloin kirkollismieliset ja anarkistit olivat
taistelleet mitä epätoivoisimmin. Etelä-Amerikasta ei saatu enää mitään
kaapelisanomia. Pohjois-Amerikassa olivat etelävaltiot jonkin kauhean
rotumellakan jälkeen lannistuneet myrkyn vaikutuksesta.

Marylandin pohjoispuolella ei myrkyn vaikutus vielä ollut selvä, ja
Kanadassa sitä tuskin havaittiin. Belgia, Hollanti ja Tanska olivat
kukin vuorostaan saaneet tartunnan. Epätoivoisia sanomia lennähteli
joka suunnalta tieteen suuriin keskuksiin, maailmankuuluille
kemisteille ja lääkäreille, rukoillen heidän neuvoaan. Tähtitieteilijät
olivat myös uppoamassa kyselyjen tulvaan. Mitään ei voitu tehdä. Ilmiö
oli yleismaailmallinen ja inhimillisen tietomme tai valtamme
ulkopuolella. Se merkitsi kuolemaa -- tuskatonta, mutta välttämätöntä
-- kuolemaa nuorelle ja vanhalle, heikolle ja väkevälle, rikkaalle ja
köyhälle ilman pakoonpääsyn toivoa tai mahdollisuutta. Sellaisia olivat
ne tiedot, joita puhelin oli välittänyt meille hajanaisina, sekavina
sanomina. Suuret kaupungit tiesivät jo kohtalonsa ja, mikäli saatoimme
päätellä, valmistautuivat kohtaamaan sen arvokkaasti ja alistuen.

Täällä kuitenkin meidän golfinpelaajamme ja työmiehemme olivat kuin
lampaat, jotka hyppelevät veitsen varjossa. Se näytti kummastuttavalta.
Mutta miten he saattoivatkaan sitä tietää? Kaikki oli tullut niskaamme
yhdellä jättiläisharppauksella. Mikä olisi aamun sanomalehdessä tehnyt
heidät levottomiksi? Ja nyt oli kello vasta kolme iltapuolella. Juuri
katsellessamme näytti jokin huhu levinneen joukkoon, sillä me näimme
elonleikkaajien kiiruhtavan pois vainioilta. Jotkut golfinpelaajista
palasivat kerhohuoneeseen. He juoksivat ikäänkuin pyrkiäkseen pakoon
sadekuurolta. Heidän pienet avustajansa tulivat hitaasti perässä.
Toiset jatkoivat peliään. Lapsenhoitaja oli kääntynyt ja työnsi
kiireesti vaunujaan takaisin mäkeä ylös. Samalla huomasin, että hänellä
oli käsi otsallaan. Ajurinrattaat olivat pysähtyneet, ja väsynyt
hevonen lepäsi pää vaipuneena polviin. Yläpuolella oli täydellinen
kesätaivas -- suunnaton holvi yhtämittaista sineä, lukuunottamatta
muutamia untuvaisia valkeita pilviä, jotka näkyivät kaukaisten
ylänköjen kohdalla. Jos ihmissuvun täytyi tänään kuolla, tapahtui se
ainakin ihanalla kuolinvuoteella. Ja kuitenkin luonnon lempeä
rakastettavuus teki tämän kauhean ja summittaisen hävityksen sitäkin
surkuteltavammaksi ja hirveämmäksi. Tämä oli totisesti liian hyvä
olopaikka, koska meidät ajettiin pois niin nopeasti, niin julmasti!

Mutta edellä mainitsin, että puhelin oli taas soinut. Äkkiä kuulin
hallista Challengerin jyrisevän äänen.

"Malone!" huusi hän. "Teitä kaivataan."

Syöksyin puhelimen luo. McArdle puhui Lontoosta.

"Tekö siellä, herra Malone?" huusi hänen tuttu äänensä. "Herra Malone,
Lontoossa tapahtuu kauheita asioita. Tiedustelkaa Jumalan tähden, eikö
professori Challenger voi ehdottaa jotakin tehtäväksi."

"Hän ei voi ehdottaa mitään, hyvä herra", vastasin. "Hän pitää
ratkaisua yleismaailmallisena ja välttämättömänä. Meillä on täällä
vähän happea, mutta se voi vain lykätä kohtalomme muutamia tunteja
tuonnemmaksi."

"Happea!" huusi tuskaa ilmaiseva ääni. "Ei ole aikaa sitä saada.
Toimisto on ollut ihan helvetti siitä alkaen, kun läksitte aamulla. Nyt
on puolet henkilökunnasta tunnotonna. Uupumus lannistaa minut itseni.
Ikkunastani saatan nähdä, kuinka ihmisiä makaa tiheässä Fleet
Streetillä. Kaikki liikenne on pysäytetty. Viimeisistä sähkösanomista
päättäen koko maailma..."

Hänen äänensä oli vähitellen rauennut ja katkesi äkkiä. Hetkeä
myöhemmin kuulin puhelimesta kumean jysähdyksen, ikäänkuin hänen päänsä
olisi pudonnut pöytää vasten.

"Herra McArdle!" huusin. "Herra McArdle!"

Vastausta ei tullut. Kun laskin kuulotorven kädestäni, tiesin, etten
milloinkaan enää kuulisi hänen ääntään.

Tällä hetkellä, juuri kun astuin askeleen taaksepäin puhelimen luota,
kävi ilmiö kimppuumme. Tuntui siltä, kuin olisimme uimassa, hartioita
myöten vedessä, ja vyöryvä aalto äkkiä upottaisi. Näkymätön käsi
tarttui rauhallisesti kurkkuuni ja puristi hiljaa henkeä minusta ulos.
Tunsin ääretöntä painoa rinnallani, kovaa kiristystä päässäni,
äänekästä surinaa korvissani ja kirkkaita leimauksia silmieni edessä.
Hoipertelin porraskaiteiden nojaan. Samalla Challenger vilahti ohitseni
korskuen kuin haavoittunut puhveli -- kauhea näky purppuranpunaisine
kasvoineen, verestävine silmineen ja pörröttävine hiuksineen. Pikku
rouva oli, nähtävästi tiedotonna, nostettu hänen leveille hartioilleen,
ja hän meni kompastellen ja kolisten portaita ylös, astuen monesti
harhaan, mutta vei itsensä ja vaimonsa pelkästään tahdonvoimallaan
myrkyllisen ilmapiirin läpi väliaikaisen turvallisuuden satamaan.

Nähdessäni hänen ponnistelunsa syöksyin minäkin portaita ylös,
kiipesin, kaatuen, tarrautuen kaiteeseen, kunnes suistuin puoleksi
tiedotonna kasvoilleni ylemmällä porrassiltamalla. Lordi Johnin
terässormet olivat takkini kauluksessa, ja hetkeä myöhemmin olin
selälläni arkihuoneen matolla kykenemättä puhumaan tai liikkumaan.
Rouva makasi vieressäni, ja Summerlee oli tupertunut tuolille ikkunan
luo, pää melkein koskettaen polvia. Ikäänkuin unessa näin Challengerin
äärettömän kuoriaisen tavoin ryömivän hitaasti lattian poikki ja hetkeä
myöhemmin kuulin esiinpursuavan hapen hiljaista sihinää. Challenger
hengitti sitä sisäänsä pari kolme kertaa hyvin kiihkeästi, ja hänen
keuhkonsa kohisivat, saadessaan elähyttävää kaasua.

"Se tepsii", huudahti hän riemuiten. "Oikeinpa siis olin päätellyt!"
Hän oli taas pystyssä ripeänä ja voimakkaana. Putki kädessään hän
syöksyi vaimonsa luokse ja piti sitä hänen kasvojensa edessä. Muutamien
sekuntien kuluttua rouva päästi valittavan äänen, liikahti ja nousi
istumaan. Professori kääntyi minun puoleeni, ja heti tunsin elämän
vuoksen hiipivän lämpimänä kautta valtimoitteni. Järkeni sanoi minulle,
että täten tuli vain pieni lykkäys, ja kuitenkin jokainen olemassaolon
hetki tuntui nyt sanomattoman arvokkaalta, vaikka puhumme huolettomasti
sen arvosta. En ole milloinkaan ennen tuntenut sellaista aistillisen
ilon väristystä kuin nyt virotessani. Paino haihtui keuhkoistani, side
irtautui otsaltani, suloinen rauhan tunne ja miellyttävä, raukea
hyvinvointi täytti olemukseni. Maatessani katselin, kuinka Summerlee
tointui saman lääkkeen vaikutuksesta, ja lopuksi tuli lordi Johnin
vuoro. Hän hypähti pystyyn ja auttoi minua nousemaan, ja Challenger
nosti vaimonsa ja laski hänet leposohvalle.

"Oh, George, minusta on niin ikävää, että toit minut takaisin", sanoi
hän pitäen miestään kädestä. "Kuoleman ovi on tosiaan, kuten sanoit,
peitetty kauneilla, kimaltelevilla verhoilla, sillä kun tukahduttava
tunne vain oli mennyt, oli kaikki sanomattoman viihdyttävää ja
kaunista. Miksi olet laahannut minut takaisin?"

"Koska haluan, että teemme matkan yhdessä. Me olemme eläneet yhdessä
niin monta vuotta. Olisi ikävää joutua erilleen viimeisellä hetkellä."

Hetkeksi tajusin hänen hellässä äänessään välähdyksen uudesta
Challengerista. Se oli hyvin kaukana siitä kerskailevasta,
pöyhkeilevästä, ylimielisestä miehestä, joka oli vuoroin
kummastuttanut, vuoroin loukannut aikalaisiaan. Täällä kuoleman
varjossa esiintyi sisin Challenger, se mies, joka oli saavuttanut ja
säilyttänyt naisen rakkauden. Äkkiä hänen mielialansa muuttui, ja hän
oli taas voimakas johtajamme.

"Koko ihmissuvusta olen minä yksin nähnyt ja ennustanut tämän
mullistuksen", sanoi hän, ja hänen äänessään oli riemun ja tieteellisen
voiton sointu. "Mitä tulee teihin, kelpo Summerlee, luotan siihen, että
viimeisetkin epäilyksenne ovat hävinneet, kun on puheena spektrin
viivojen himmeneminen, ja että te ette enää väitä kirjeeni _Timesissä_
perustuneen erehdykseen."

Kerrankin oli riidanhaluinen toverimme taisteluhaasteelle kuuro. Hän
jaksoi vain istua huohottaen ja ojennellen pitkiä, laihoja jäseniään,
ikäänkuin varmistuakseen siitä, että hän yhä oli tosiaan tällä
kiertotähdellä. Challenger käveli happiputken luo, ja raju puhina
vaimeni, kunnes se oli mitä vienointa sihinää.

"Meidän täytyy säästellen käyttää kaasuvarastoamme", sanoi hän.
"Huoneen ilma on nyt erikoisesti kyllästetty hapella, ja minä olen
varma, ettei kukaan meistä tunne vaivaavia oireita. Vain todellisten
kokeiden avulla voimme määrätä, mikä lisä happea tekee myrkyn
tehottomaksi. Katsokaamme, kuinka tämä riittää."

Me istuimme hiljaisen hermojännityksen vallassa noin viisi minuuttia
tarkaten omia aistimuksiamme. Olin juuri alkanut kuvitella, että tunsin
taas puristusta ohimoillani, kun rouva Challenger huusi sohvalta, että
hän oli pyörtymäisillään. Hänen miehensä väänsi tulemaan enemmän
kaasua.

"Esitieteellisinä päivinä", sanoi hän, "oli tapana pitää valkoista
hiirtä jokaisessa vedenalaisessa veneessä, koska sen hennompi rakenne
osoitti merkkejä vahingollisesta ilmapiiristä ennenkuin merimiehet sitä
huomasivat. Sinä, rakkaani, olet meidän valkoinen hiiremme. Nyt minä
olen lisännyt happimäärää, ja sinä voit paremmin."

"Kyllä, nyt tuntuu paremmalta."

"Mahdollisesti olemme tavanneet oikean sekoituksen. Saatuamme
täsmällisesti tietää, kuinka pieni määrä on kylliksi, voimme laskea,
kauanko kykenemme elämään. Onnettomuudeksi olemme herättäessämme
itseämme jälleen henkiin kuluttaneet jo melkoisen osan ensimmäisestä
putkesta."

"Onko sillä mitään merkitystä?" kysyi lordi John, joka seisoi kädet
taskussa ikkunan luona. "Jos meidän on mentävä, niin mitä hyötyä on
viivyttelystä? Ettehän otaksune, että meillä on joitakin
mahdollisuuksia?"

Challenger hymyili ja pudisti päätään.

"No, ettekö sitten luule, että on arvollemme sopivampaa hypätä itse,
eikä odottaa, kunnes meidät työnnetään? Jos kaikki nyt on lopussa, olen
sitä mieltä, että lausumme rukouksemme, suljemme kaasuputken ja avaamme
ikkunan."

"Miksikä ei?" sanoi talon rouva urhoollisesti. "Varmastikin, George,
lordi John on oikeassa, ja parempi on tehdä niin päin."

"Minä vastustan mitä ankarimmin!" huudahti Summerlee valittavalla
äänellä. "Kun meidän täytyy kuolla, niin kuolkaamme kaikin mokomin,
mutta se, että harkiten kiirehtii kuoleman edelle, näyttää minusta
mielettömältä ja epäoikeutetulta teolta."

"Mitä nuori ystävämme sanoo siihen?" kysyi Challenger.

"Ajattelen, että meidän pitäisi nähdä kaikki loppuun asti."

"Ja minä olen täydellisesti samaa mieltä", sanoi hän.

"Sitten, George, jos sinä niin sanot, ajattelen minäkin samoin",
huudahti rouva.

"No no, minä esitin asian vain omana päätelmänäni", sanoi lordi John.
"Jos te kaikki haluatte nähdä loppuun asti, pysyn mukananne. Se on
varmastikin hiton jännittävää. Minulla on elämässä ollut moniaita
seikkailuita ja niin paljon värisyttäviä kokemuksia kuin useimmilla
ihmisillä, mutta minä lopetan urani huippukohdassa."

"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi Challenger.

"Ylimalkainen otaksuma!" huudahti Summerlee.

Challenger tuijotti häneen moittivan vaiteliaana.

"Jos elämän jatkuvaisuus otetaan todeksi", sanoi hän sitten
opettavimmalla tavallaan, "ei kukaan meistä voi edeltäpäin sanoa, mitä
havaintomahdollisuuksia voi olla ainetasolle päin siltä tasolta, jota
sopii sanoa henkitasoksi. Varmasti täytyy olla selvää typerimmällekin"
(tässä hän tuijotti Summerleehen) "että juuri silloin, kun olemme
aineen muodossa, me sovimme parhaiten tekemään huomiota ja kehittämään
arvosteluja aineellisista ilmiöistä. Sentakia ainoastaan siten, että
pysymme elossa nämä muutamat ylimääräiset tunnit, voimme toivoa
saavamme mukaamme johonkin tulevaiseen olemassaolon muotoon selvän
käsityksen hämmästyttävimmästä tapauksesta, mikä yleensä on sattunut
maailmalle tai maailmankaikkeudelle, mikäli me sitä tunnemme. Minusta
näyttäisi valitettavalta asialta, että jollakin tavoin typistäisimme
minuutinkin verran niin ihmeellistä kokemusta."

"Minä olen täydellisesti samaa mieltä", huudahti Summerlee.

"Hyväksytään huutoäänestyksellä", sanoi lordi John. "Totta vie, tuo
autonajaja-parkanne näkyy pihalla suorittaneen viimeisen matkansa.
Kannattaako hyökätä ulos ja tuoda hänet sisään?"

"Se olisi ehdottomasti mieletöntä", huudahti Summerlee.

"Olisi kai", myönsi lordi John. "Se ei auttaisi häntä, vaan hajoittaisi
kaasumme yli koko talon, jos yleensä tulisimme elävinä takaisin. Mutta
katsokaahan noita pieniä lintuja puiden alla!"

Me vedimme neljä tuolia leveän, matalan ikkunan luo; rouva makasi yhä
leposohvalla silmät suljettuina. Muistan, että mieleeni juolahti hirveä
ja eriskummainen ajatus -- hengittämämme ilman raskas tympeys oli ehkä
korostanut harhakuvaa -- että me olimme neljällä teatteriaition
etupaikalla katselemassa maailman näytelmän viimeistä näytöstä.

Lähinnä etualalla, juuri silmiemme alla, oli piha, jossa näkyi puoleksi
puhdistettu auto. Austin, kuljettaja, oli vihdoinkin sanottu
lopullisesti irti, sillä hän lojui jalat levällään pyörän vieressä;
hänen otsallaan oli suuri, musta kuhmu siinä kohdassa, jonka hän
kaatuessaan oli iskenyt astuimeen tai likasuojukseen. Hän piti yhä
kädessään sen vesiletkun päätä, jolla oli pessyt konettaan. Pihan
nurkassa oli pari pientä plataania, ja niiden alla useita säälittäviä
pikku untuvapalloja, pikkuruiset jalat ylöspäin nostettuina. Kuoleman
viikatteen huitaisu oli kohdannut kaikkia, suuria ja pieniä.

Pihamuurin yli katselimme kiemurtelevalle tielle, joka vei asemalle.
Elonleikkaajajoukko, jonka olimme nähneet juoksevan vainioilta, makasi
laakson pohjalla sikinsokin, ruumiit ristissä toistensa päällä.
Ylempänä makasi lapsentyttö, pää ja hartiat nojaten ruohoisen pensaan
vieruun. Hän oli ottanut pikkulapsen rattailta, ja se oli
liikkumattomana vaatemyttynä hänen sylissään. Juuri hänen takanaan
osoitti pienoinen täplä tien vieressä paikkaa, missä pikku poika oli
pitkällään. Vielä lähempänä meitä oli kuollut hevonen polvillaan
aisojen välissä. Vanha ajaja riippui eriskummaisen variksenpelättimen
tavoin likavarjostimen yli, käsivarret hassunkurisessa asennossa hänen
edessään. Me saatoimme nähdä hämärästi ikkunasta, että vaunuissa istui
nuori mies. Ovi oli avautumaisillaan, ja hänen kätensä oli ovenrivassa,
ikäänkuin hän olisi yrittänyt hypätä pois viime hetkellä.

Keskellä näköpiiriä oli golfkenttä; samoin kuin siinä aamulla oli
pelaajia, makasi heidän tummia hahmojaan nyt liikkumattomina ruohikossa
tai ympäröivässä kanervikossa. Eräässä kohdassa oli pitkällään
kahdeksan ruumista; nelimiehinen joukkue oli apulaisineen pitkittänyt
siinä peliä viimeiseen saakka. Ei yksikään lintu lentänyt taivaan
siniholvissa, ei yksikään ihminen tai eläin liikkunut laajalla
alueella, joka oli edessämme. Iltapuolen aurinko lähetti rauhallisia
säteitään sinne, mutta kaiken yllä leijaili yltyleinen kuoleman
hiljaisuus ja vaiteliaisuus, ja pian se tulisi meidänkin osaksemme.
Tällä hetkellä tuo yksi ainoa hauras lasiruutu, joka pidätti huoneessa
ylimääräistä happea myrkyttyneen eetterin vastapainona, esti meitä
joutumasta samaan kohtaloon. Muutaman lyhyen tunnin saattoi yhden
miehen tieto ja huolenpito pitää yllä pientä elämänkeidastamme laajassa
kuoleman erämaassa ja pelastaa yltyleisestä perikadosta. Sitten kaasu
vähenisi, mekin makaisimme huohottaen kirsikan värisellä matolla, ja
ihmissuvun sekä kaiken maallisen elämän kohtalo täyttyisi. Pitkän aikaa
katselimme traagillista maailmaa niin juhlallisina, ettei sopinut
puhella.

"Tuolla on talo tulessa", sanoi Challenger lopuksi, viitaten
savupilveen, joka nousi puiden yli. "Sellaisia tulee kaiketi näkymään
paljon -- mahdollisesti palaa kokonaisia kaupunkeja -- kun ajattelemme,
kuinka moni ihminen on voinut kaatua pitäen tulta kädessään. Palaminen
todistaa sinänsä kylliksi, että happimäärä on ilmakehässä säännöllisen
suuri, ja että vika on eetterissä. Kah, tuolla näette toisen liekin
Crowboroughin mäen kukkulalla. Se on golfkerho, jollen ole erehtynyt.
Tuolla lyö kirkonkello tuntiaan. Filosofeillemme olisi mielenkiintoista
tietää, että ihmisen tekemä koneisto on elänyt kauemmin kuin sukukunta,
joka teki sen."

"Totta totisesti!" huudahti lordi John nousten kiihtyneenä tuoliltaan.
"Mikä on tuo savutupru? Se on juna."

Me kuulimme sen kohinan, ja pian se tuli lentäen näkyviimme, kulkien
minun nähdäkseni tavattomalla vauhdilla. Mistä se oli tullut tai kuinka
kaukaa, sitä emme kyenneet saamaan selville. Vain ihmeellisen onnen
turvissa se oli voinut kulkea jonkun matkaa. Mutta nyt me jouduimme
näkemään, kuinka kauheasti sen matka päättyi. Hiilivaunujuna seisoi
liikkumatta radalla. Me pidätimme henkeämme, kun pikajuna kiiti
jyristen pitkin samoja raiteita. Yhteentörmäys oli kauhistava. Veturi
ja vaunut kasautuivat pirstautuneen puun ja vääntyneiden rautojen
röykkiöksi. Punaisia tulenkielekkeitä leimahteli raunioista, kunnes
kaikki oli yhtenä liekkinä. Me istuimme puolen tuntia melkein ääneti
tämän hirveän näyn huumaamina.

"Ihmisparat!" huudahti rouva Challenger lopuksi ja takertui valittaen
miehensä käsivarteen.

"Rakkaani, tuon junan matkustajat eivät olleet sen elävämpiä kuin
hiilet, joita vasten he murskautuivat, tai hiili, joksi he nyt ovat
muuttuneet", sanoi Challenger silittäen hänen kättään hyväilevästi. "Se
oli elävien juna, kun se läksi Victoria-asemalta, mutta kuolleita se
kuljetti jo kauan ennen kun tapasi turmionsa."

"Yli koko maailman täytyy käydä samalla tavoin", sanoin omituisten
tapausten näyn kohotessa eteeni. "Ajatelkaa laivoja merellä -- kuinka
ne höyryävät eteenpäin, kunnes pannujen tuli sammuu, tai ne syöksyvät
suoraa päätä johonkin rannikolle. Purjelaivatkin -- kuinka ne luovivat
lastinaan kuolleita merimiehiä, samalla kun niiden hirret lahoavat ja
saumat ravistuvat, ja sitten ne yksi toisensa jälkeen vaipuvat pinnan
alle. Ehkä vielä sadan vuoden kuluttua Atlantilla ajelehtii siellä
täällä vanhoja laivahylkyjä."

"Ja hiilikaivosten miehet", sanoi Summerlee synkästi naurahtaen. "Jos
geologeja jonkin sattuman kautta taas ilmestyisi maan päälle,
laatisivat he ihmeellisiä teorioja sen johdosta, että tavataan ihmisiä
hiilikerrostumissa."

"Minä tunnustan, etten ole perillä sellaisista asioista", huomautti
lordi John, "mutta minusta näyttää, että maa tästedes on
'vuokrattavana, tyhjänä'. Kun tämä meidän ihmisjoukkomme pyyhkäistään
pois, kuinka se milloinkaan tulee tänne takaisin?"

"Maailma oli ennenkin tyhjänä", vastasi Challenger vakavasti. "Se tuli
asutuksi sellaisten lakien vaikutuksesta, joiden alku on meidän
käsityksemme ulko- ja yläpuolella. Miksi sama kehityskulku ei voisi
uudistua?"

"Hyvä Challenger, ettehän tarkoittane, mitä sanotte?"

"Minulla ei ole tapana, professori Summerlee, sanoa muuta kuin mitä
tarkoitan. Huomautuksenne on tyhjänpäiväinen." Parta pisti esiin, ja
silmäluomet laskeutuivat.

"Niin, te olette elänyt itsepäisenä dogmaatikkona ja aiotte sellaisena
kuoliakin", sanoi Summerlee happamesti.

"Ja te, herraseni, olette elänyt mielikuvitukseltanne köyhänä
jarruttajana ettekä saa toivoa nyt enää voivanne muuttua."

"Pahimmat arvostelijannekaan eivät koskaan voi syyttää teitä
mielikuvituksen puutteesta", vastasi Summerlee.

"Jopa nyt jotakin!" sanoi lordi John. "Teistä juuri voisikin odottaa,
että kuluttaisitte viimeisen happihitusemme sättimällä toinen
toistanne. Mitä se vaikuttaa, tulevatko ihmiset takaisin vai ei?
Varmastikaan se ei tapahdu meidän aikanamme."

"Tuolla huomautuksellanne te paljastatte oman, hyvin ilmeisen
rajoituksenne", sanoi Challenger ankarasti. "Todella tieteellistä
mieltä eivät saa sitoa sen omat, ajan ja paikan määräämät olot. Se
rakentaa itselleen tähystyspaikän nykyajan rajalinjalle, joka eroittaa
rajattoman menneisyyden rajattomasta tulevaisuudesta. Tästä vanhasta
asemasta se tekee hyökkäyksiään kaikkien ilmiöiden alku- ja
loppupäähän. Mitä tulee kuolemaan, niin tiedemies kuolee paikallaan,
työskennellen säännöllisellä ja järjestelmällisellä tavallaan loppuun
asti. Hän jättää huomioon ottamatta niin vähäpätöisen asian kuin oman
ruumiillisen hajautumisensa samoin kuin kaikki muutkin aineellisuuteen
kuuluvat rajoitukset. Olenko oikeassa, professori Summerlee?"

Summerlee murisi epäystävällisesti myöntymyksensä.

"Minä olen muutamin rajoituksin samaa mieltä", sanoi hän.

"Ihanteellisen tieteellisen miehen", jatkoi Challenger, -- "puhun näet
kolmannessa persoonassa, etten näyttäisi liian omahyväiseltä --
ihanteellisen tieteellisen miehen pitäisi kyetä keksimään jokin
abstraktinen tieto sillä välin kun hän putoaa ilmapallosta ja saapuu
maahan. Näin vahvasäikeisiä miehiä tarvitaan esiintymään luonnon
valloittajina ja totuuden henkivartiostona."

"Minusta tuntuu, että luonto on tällä kertaa voitolla", sanoi lordi
John katsellen ikkunasta ulos. "Olen lukenut muutamia johtavia
kirjoituksia siitä, että te tieteelliset miehet vallitsette luontoa,
mutta nyt se on hiukan pääsemässä voitolle."

"Tämä on vain väliaikaista taantumista", sanoi Challenger lujasti.
"Mitä ovat muutamat miljoonat vuodet ajan suuressa kiertokulussa? Kuten
näette, kasvimaailma on jäänyt eloon. Katsokaa tuon plataanin lehtiä.
Linnut ovat kuolleet, mutta kasvi kukoistaa. Tästä lammikon ja suon
kasvielämästä tulee aikanaan pienen pieniä matelevia, mikroskooppisia
olioita, tienraivaajia siinä elämän suuressa armeijassa, jossa meillä
on tällä kertaa erikoislaatuisena tehtävänämme esiintyä jälkijoukkona.
Kun elämän alhaisin muoto on vakiintunut, on ihmisen lopullinen tulo
yhtä varma kuin tammen kasvaminen terhosta. Vanha kiertokulku alkaa
taas."

"Mutta myrkky?" kysyin. "Eikö se hävitä elämää nupussaan?"

"Myrkky saattaa olla pelkästään kerrostuma eetterissä -- myrkyllinen
Golfvirta siinä mahtavassa valtameressä, jossa uiskentelemme. Myöskin
voi esiintyä myrkyn vastustamiskykyä, ja elämä mukautuu uusiin oloihin.
Pelkästään se, että me verrattain vähän lisäämällä happea vereemme
voimme kestää myrkkyä, on itsessään varmastikin todistuksena, ettei
tarvittaisi kovin suurta muutosta, jotta eläinkunta voisi sitä kestää."

Savuava talo puiden toisella puolen oli leimahtanut liekkeihin. Me
saatoimme nähdä korkeita tulikielekkeitä syöksymässä ilmaan.

"Se on vallan kauheata", mutisi lordi John. En ollut milloinkaan nähnyt
häntä niin järkytettynä.

"Mitä sillä kuitenkaan on väliä?" huomautin. "Maailma on kuollut.
Polttaminen on varmaan paras hautaamistapa."

"Meidän elämämme lyhenisi, jos tämä talo leimahtaisi liekkeihin."

"Aavistin vaaran ennakolta", sanoi Challenger, "ja pyysin vaimoani
ryhtymään toimiin sitä vastaan".

"Kaikki on ihan turvallista, rakkaani. Mutta pääni alkaa taas
jyskyttää. Kuinka kauhea ilma täällä on!"

"Meidän täytyy sitä muuttaa", sanoi Challenger. Hän kumartui
happilieriönsä puoleen.

"Se on melkein tyhjä", sanoi hän. "Se on riittänyt meille noin kolmeksi
ja puoleksi tunniksi. Nyt on kello melkein kahdeksan. Me pääsemme
mukavasti yön yli. Luulisin lopun tulevan noin kello yhdeksän
huomenaamulla. Näemme vielä auringonnousun, joka on kokonaan meidän
omamme."

Hän väänsi toisen putkensa auki ja avasi puoleksi minuutiksi oven
yläpuolisen ruudun. Sitten kun ilma huomattavasti parani, mutta meidän
omat oireemme kävivät tuskallisemmiksi, hän sulki ruudun.

"Ohimennen sanottuna", virkkoi hän, "ihminen ei elä pelkästään hapesta.
Nyt on päivällisaika ja sen ylikin. Minä vakuutan teille, herrat, että
kun kutsuin teidät kotiini, toivoen kohtauksemme olevan kaikin puolin
hauskan, oli minulla myös tarkoituksena, että keittiöni kunnostautuisi.
Nyt täytyy mukautua siihen, mitä voimme. Tietysti te olette yhtä mieltä
kanssani, että olisi typerää kuluttaa liian nopeasti ilmaamme
sytyttämällä öljykeittiö. Minulla on pieni varasto kylmää ruokaa,
leipää ja vihanneksia, jotka yhdessä parin punaviinipullon kanssa
saattavat soveltua tarkoituksiimme. Kiitoksia, rakkaani, nyt kuten aina
sinä olet kunnon emäntien kuningatar."

Oli tosiaan ihmeellistä, kuinka emäntä, jossa oli brittiläisen
taloudenhoitajan itsekunnioitusta ja säädyllisyyttä, oli muutamissa
minuuteissa koristanut keskipöydän lumivalkealla liinalla, pannut sille
lautasliinat ja tuonut yksinkertaisen aterian, noudattaen sivistyksen
kaikkea aistikkuutta, siihen laskettuna keskellä seisova
sähkötaskulamppu. Myöskin oli ihmeellistä huomata, että meillä oli
ruokahalu kuin susilla.

"Se on mielenliikutuksemme mittana", sanoi Challenger alentuvan
näköisenä, pakottaessaan tieteellisen mielensä selittämään halpoja
tosiasioita. "Me olemme kestäneet suuren jännityksen. Se merkitsee
molekyylien häiriintymistä. Se vuorostaan merkitsee korjaamisen
tarvetta. Suuri suru tai ilo herättäisi kovan nälän -- ei ravinnosta
kieltäytymistä, kuten romaaninkirjoittajamme esittävät."

"Sentakia maalaisilla on hautajaisissa suuret pidot", sanoin
umpimähkään.

"Aivan niin. Nuori ystävämme on keksinyt erinomaisen esimerkin.
Sallikaa minun tarjota toinen viipale kieltä."

"Samoin on villien laita", sanoi lordi John leikaten palan paistia.
"Minä olen nähnyt heidän hautaavan päällikköään Aruwimi-joella, ja he
söivät virtahevon, joka varmaan painoi yhtä paljon kuin kokonainen
heimo. Uudessa Guineassa on sellaisiakin, jotka syövät kaivatun
vainajan itsensä, ikäänkuin korjatakseen ruoat pois. Niin, luulenpa,
että kaikista hautajaisaterioista se on omituisin, jota me nyt syömme."

"Merkillistä", sanoi rouva Challenger, "etten mitenkään voi surra
niitä, jotka ovat menneet. Isäni ja äitini ovat Bedfordissa. Tiedän,
että he ovat kuolleet, enkä kuitenkaan voi tässä kauhistavassa
yleismaailmallisessa murhenäytelmässä tuntea katkeraa surua yksilöiden
kuolemasta, en edes heidänkään."

"Ja vanha äitini mökissään Irlannissa", sanoin minä. "Voin sieluni
silmillä nähdä hänet huivi hartioilla ja pitsimyssy päässä, kun hän
lepää silmät ummessa vanhassa korkeaselkäisessä tuolissaan lähellä
ikkunaa, silmälasit ja kirja vierellään. Miksi surisin häntä? Hän on
mennyt ja minä olen menossa ja saatan jossakin muussa elämässä olla
häntä lähempänä kuin Englanti on Irlantia. Kuitenkin on haikeata
ajatella, ettei rakasta äitiäni ole enää."

"Mitä tulee ruumiiseen", huomautti Challenger, "niin me emme murehdi
kynsiemme leikkaamista emmekä tukkamme lyhentämistä, vaikka ne kerran
ovat olleet osana meistä. Myöskään ei yksijalkainen mies sure
hentomielisenä puuttuvaa jäsentään. Aineellinen ruumis on meillä ollut
pikemmin tuskan ja vaivan lähteenä. Se on rajoitustemme alituisena
osoittajana. Miksi siis tuskailisimme siitä, että se eriää
sielullisesta puolestamme?"

"Jos ne tosiaan voivat eritä", murisi Summerlee. "Mutta joka
tapauksessa on yltyleinen kuolema kauheata."

"Kuten olen jo selittänyt", sanoi Challenger, "täytyy yltyleisen
kuoleman olla luonteeltaan paljon vähemmän pelottava kuin yksinäisen".

"Samoin kuin taistelussa", huomautti lordi John. "Jos näkisi yksityisen
miehen makaavan tuossa lattialla rinta puhkaistuna ja kasvot
ruhjottuna, tulisi siitä sairaaksi. Mutta minä olen nähnyt
kymmenentuhatta selällään Sudanissa, eikä minussa herännyt mitään
sellaista tunnetta, sillä kun tehdään historiaa, on yhden miehen henki
liian mitätön murehdittavaksi. Kun tuhat miljoonaa siirtyy yhdessä
pois, kuten tänään, ei voi eroittaa yksityistä joukosta."

"Soisin, että meidän kohtalomme jo päättyisi hyvin", sanoi rouva
miettivästi. "Oi, George, minä olen niin peloissani."

"Sinä olet urhoollisin meistä kaikista, pikku rouvani, kun aika tulee.
Minä olen miehenäsi ollut kovin ylvästelevä, rakkaani, mutta sinun on
pidettävä muistissa, että G.E.C. on sellainen, joksi hänet tehtiin,
eikä hän sille mitään voi. Sittenkään et kaiketi olisi tahtonut ketään
muuta mieheksesi?"

"En ketään koko maailmassa, rakkaani", sanoi rouva ja kietoi
käsivartensa miehensä häränniskan ympäri.

Me kolme astuimme ikkunan luo ja seisoimme kummastuneina näystä, joka
kohtasi silmiämme.

Oli tullut pimeä, ja kuollut maailma oli verhoutunut hämärään. Mutta
eteläisen taivaanrannan poikki kulki pitkä, heleä, tulipunainen juova,
joka paisui ja häipyi kuin elämän valtimo, leimahtaen äkkiä
tulipunaiseksi ja heiketen sitten kyteväksi tuliviivaksi.

"Lewes on liekeissä!" huudahdin.

"Ei, Brighton siellä palaa", sanoi Challenger, astuen huoneen poikki
luoksemme. "Te voitte nähdä ylänköjen kaarevan harjan hehkua vasten.
Tuo tuli on mailien päässä toisella puolella. Koko kaupunki on varmaan
tulessa."

Eri kohdissa näkyi useita punaisia leimahduksia, ja rauniokasa kyti yhä
rautatiellä himmeästi, mutta ne näyttivät kaikki neulankärjiltä
verrattuina siihen hirvittävään tulipaloon, joka leimusi mäkien takana.
Mikä mainio selostus siitä olisikaan tullut _Gazetteen_! Onko
sanomalehtimiehellä milloinkaan ollut sellaista tilaisuutta ja niin
vähän mahdollisuutta sitä käyttää -- mestarikaappaus, mutta ketään ei
ollut pitämässä sitä arvossa? Ja sitten minussa äkkiä heräsi vanha
selostusvaisto. Jos nämä tiedemiehet saattoivat olla noin uskollisia
elämäntyölleen loppuun asti, miksi en minä vähäpätöisellä tavallani
voisi olla yhtä luja? Ei yksikään ihmissilmä ehkä koskaan sattuisi
siihen, mitä kirjoittaisin.

Mutta tämä pitkä yö oli vietettävä jollakin tavoin, eikä minun
puolestani ainakaan voinut olla puhetta nukkumisesta. Muistiinpanoni
auttaisivat kuluttamaan väsyttäviä tunteja ja pitämään ajatuksiani
toimessa. Tästä johtuu, että minulla nyt on edessäni muistikirja
töherrettyine sivuineen, jotka on sekavasti kirjoitettu polvellani
ainoan sähkölamppumme hämärässä, häipyvässä valossa. Jos minulla olisi
kirjallista aistia, olisivat muistiinpanoni ehkä olleet tämän
tilaisuuden arvoisia. Mutta ne voinevat vieläkin hyödyttää esittämällä
toisille tuon hirveän yön laajalle ulottuvia mielenliikutuksia ja
kauhunaiheita.



4

Kuolevan päiväkirja


Kuinka omituisilta näyttävät ne sanat, jotka on töherretty tyhjän
kirjani sivun yläreunaan! Mutta omituisempaa vielä on, että juuri minä,
Edward Malone, olen ne kirjoittanut -- minä, joka vain noin kaksitoista
tuntia sitten läksin asunnostani Streathamin varrelta ajattelematta
ollenkaan niitä ihmeitä, joita päivä toisi mukanaan! Katsahdan
taaksepäin tapausten sarjaan.

Siinä on keskusteluni McArdlen kanssa, Challengerin ensimmäinen
hälytyskirjoitus _Timesissä_, mieletön junamatka, hauska murkina,
mullistus, ja nyt on jouduttu tähän: me oleskelemme yksin tyhjällä
kiertotähdella, ja kohtalomme on niin varma, että voin pitää näitä
rivejä, jotka on kirjoitettu koneellisesta ammattitottumuksesta ja
joita ihmissilmä ei koskaan näe, jo kuolleen ihmisen sanoina, sillä
niin likellä hän on sitä varjojen peittämää rajaa, jonka yli kaikki
ovat jo menneet paitsi tätä pientä ystäväpiiriä. Minä tunnen, kuinka
viisaita ja tosia Challengerin sanat olivat, kun hän sanoi, että
todellinen murhenäytelmä esiintyisi silloin, jos me jäisimme eloon, kun
oli mennyt kaikki, mikä on jaloa, hyvää ja kaunista. Mutta siinä
suhteessa ei varmaankaan voi olla vaaraa. Toinen happiputkemme lähenee
jo loppuaan. Voimme melkein minuutilleen laskea elämämme kurjan
jäännöksen.

Meitä on juuri kestitty Challengerin luennolla, joka oli runsaan
neljännestunnin pituinen. Hän oli niin kiihtynyt, että ulvoi ja mylvi
ikäänkuin olisi kohdistanut sanansa entisille tieteellisille
epäilijöille Queen's Hallissa. Hänellä oli tosiaan omituinen
kuulijakunta: vaimonsa, joka hyväksyi täydellisesti kaikki eikä
lainkaan ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, Summerlee, joka istui varjossa
valitellen ja arvostellen, mutta hartaasti kuunnellen, lordi John,
joka vetelehti nurkassa hieman ikävystyneenä koko esityksestä ja minä
itse, joka ikkunan luona tarkastelin tätä kohtausta tavallaan
haikeamielisenä, ikäänkuin kaikki olisi ollut unta tai sellaista, mihin
minulla ei ollut mitään omaa mielenkiintoa. Challenger istui
keskipöydän luona ja valaisi sähkövalolla lasipalloa mikroskoopin alla,
jonka hän oli tuonut pukukammiostaan. Kuvastimesta tuleva pieni, eloisa
valkea valokehä toi puolet hänen karkeista parrakkaista kasvoistaan
loistavan sädekimpun piiriin ja jätti toiset puolet syvimpään varjoon.
Näytti siltä, että hän oli äskettäin käsitellyt elämän alimpia muotoja,
ja tällä hetkellä kiihdytti häntä se, että hän oli edellisen päivän
mikroskooppisessa valmisteessa huomannut limaeläimen olevan yhä elossa.

"Te voitte itse nähdä sen", toisteli hän suuresti kiihtyneenä.
"Summerlee, tahdotteko tulla tänne ja tarkastaa? Malone, olkaa niin
hyvä ja todistakaa oikeaksi, mitä sanon. Nuo pienet värttinän tapaiset
oliot keskellä ovat diatomeja, joista ei tarvitse välittää, koska ne
lienevät pikemmin kasveja kuin eläimiä. Mutta oikealla puolella näette
selvän limaeläimen, joka liikkuu hitaasti kentän poikki. Yläruuvia
vääntämällä voi sovittaa kohdalleen. Katsokaa itse sitä."

Summerlee teki niin ja myönsi ilmiön todeksi. Samoin tein minäkin ja
huomasin pienen olennon, ikäänkuin murskattua lasia, jäykästi
uiskentelevan valaistun kehän poikki. Lordi John oli valmis uskomaan
ilman muuta.

"Minä en vaivaa päätäni sillä, onko se elävä vai kuollut", sanoi hän.
"Me emme tunne toisiamme edes ulkonäöltä, miksi siis välittäisin siitä?
Minä en luule, että se on huolissaan _meidän_ voinnistamme."

Se nauratti minua, ja Challenger katsahti minuun päin kylmimmällä ja
ylpeimmällä tavallaan. Tämä oli mitä ällistyttävin kokemus.

"Puolisivistyneen suulaus on tieteelle suuremmaksi haitaksi kuin
tietämättömän typeryys", sanoi hän. "Jos lordi John Roxton
alentuisi --"

"Rakas George, älä ole niin kiivas", sanoi hänen vaimonsa, silittäen
mustaa tukkaa, joka kumartui mikroskoopin yli. "Mitä väliä sillä on,
onko se itikka elossa vai ei?"

"Se on hyvinkin tärkeätä", sanoi Challenger jurosti.

"No, kertokaa sitten", sanoi lordi John suopeasti hymyillen. "Me voimme
yhtä hyvin puhua siitä kuin jostakin muusta. Jos luulette, että olen
ollut liian suorasukainen sitä oliota kohtaan tai loukannut sen
tunteita, niin pyydän anteeksi."

"Minä puolestani", huomautti Summerlee narisevalla, riidanhaluisella
äänellä, "en voi nähdä, miksi te pitäisitte niin tärkeänä, että se on
elossa. Se on samassa ilmapiirissä kuin mekin, joten myrkky tietysti ei
vaikuta siihen. Jos se olisi tämän huoneen ulkopuolella, olisi se
kuollut kuten kaikki muutkin eläinkuntaan kuuluvat."

"Teidän huomautuksenne, hyvä Summerlee", sanoi Challenger äärettömän
alentuvaisesti (jospa voisin maalata nuo pöyhkeät, ylimieliset kasvot,
jotka näkyivät mikroskooppipeilin heijastamassa kirkkaassa kehässä!)
"osoittavat, että te käsitätte epätäydellisesti, mitä tämä merkitsee.
Tämä valmiste suljettiin eilen ilmanpitävästi. Happemme ei voi sitä
ollenkaan saavuttaa. Mutta eetteri on tietysti tunkeutunut sen luokse
kuten kaikkeen muuhunkin. Se on siis jäänyt myrkystä huolimatta eloon.
Siitä voimme päätellä, että jokainen limaeläin tämän huoneen
ulkopuolella on tosiaan jäänyt mullistuksen jälkeen eloon eikä siis ole
kuollut, kuten virheellisesti väititte."

"Mutta minä en sittenkään tunne halua hurrata sen takia", sanoi lordi
John. "Mitä se vaikuttaa?"

"Se vaikuttaa vain sen, että maailma on elossa eikä ole kuollut. Jos
teillä olisi tieteellistä mielikuvitusta, voisitte tästä yhdestä
tosiasiasta tehdä päätelmiä ja käsittää, että muutamia miljoonia vuosia
tämän jälkeen -- mikä on vain haihtuva hetki aikakausien äärettömässä
jonossa -- maailma on taas täynnä eläin- ja ihmiselämää, joka saa
alkunsa tästä pienoisesta juuresta. Te olette nähnyt ruohoaavikon
tulipalon, jossa liekit ovat vieneet jokaisen ruohon tai taimen jäljen
maan pinnasta ja jättäneet ainoastaan mustunutta autiutta. Silloin ehkä
ajattelitte, että paikan täytyy ikuisesti jäädä autioksi. Mutta
kasvullisuuden juuret ovat jääneet maahan, ja kun käytte siellä pari
vuotta myöhemmin, ette enää voi sanoa, missä mustat täplät olivat.
Tässä pienoisessa olennossa ovat eläinmaailman kasvamisen juuret, ja
synnynnäisen laajenemis- ja kehittymiskykynsä nojalla se varmasti
aikanaan poistaa kaikki jäljet tästä ennenkuulumattomasta hävityksestä,
johon nyt olemme joutuneet."

"Hiton hauskaa!" sanoi lordi John kävellen laiskasti luoksemme ja
katsoen mikroskooppiin. "Hullunkurinen pikku vekkuli ripustettavaksi
numero yhtenä perhemuotokuvien joukkoon. Se on saanut niskaansa aika
komean paidannapin!"

"Musta pilkku on sen tuma", sanoi Challenger kuin lapsenhoitaja, joka
opettaa kirjaimia pikku lapselle.

"No, meidän ei tarvitse tuntea itseämme yksinäisiksi", sanoi lordi John
nauraen. "Paitsi meitä on maan päällä joku muukin elossa."

"Te näytätte pitävän selvänä, Challenger", sanoi Summerlee, "että tämä
maailma luotiin tuottamaan ja ylläpitämään inhimillistä elämää".

"Niin juuri, mutta minkä tarkoituksen te luulette sillä olevan?" kysyi
Challenger, kuohahtaen vähimmästäkin vastaväitteestä.

"Joskus ajattelen, että vain ihmisen hirveä itserakkaus saa
ajattelemaan maailman olevan luodun näyttämöksi, jolla hänen sopii
rehennellä."

"Me emme voi olla siitä aivan varmoja, mutta ainakin voimme ilman sitä
ominaisuutta, jota uskalsitte sanoa hirveäksi itserakkaudeksi, varmasti
väittää, että me olemme korkeimpia olentoja luonnossa."

"Korkeimpia niistä, joita tunnemme."

"Se on itsestään selvää."

"Ajatelkaahan kaikkia niitä miljoonia tai mahdollisesti biljoonia
vuosia, joina maapallo on pyörinyt tyhjänä avaruuden läpi -- tai jollei
tyhjänä, niin ainakin osoittamatta merkkiä tai ajatusta ihmissuvusta.
Ajatelkaa, kuinka sade on sitä huuhdellut, aurinko polttanut ja tuuli
tuivertanut noina määrättöminä ajanjaksoina. Ihminen ilmestyi vasta
eilen, mikäli on puhe geologisesta ajanmitasta. Miksi siis tulisi pitää
selvänä, että kaikki tämä suurenmoinen valmistelu on tapahtunut hänen
hyväkseen?"

"Keitä tai mitä varten siis?"

Summerlee kohautti hartioitaan.

"Kuka sitä voisi sanoa? Jotakin varten, mikä on kokonaan käsityskykymme
ulkopuolella, -- ja ihminen on ehkä ollut pelkästään sattuma, sivutuote
kehityksen mukana, samoin kuin vaahto valtameren pinnalla voisi
kuvitella, että meri on luotu sitä tuottamaan ja ylläpitämään, tai
kirkon hiiri, että rakennus on sen oma, sille vartavasten määrätty
asuinpaikka."

Olen häthätää pannut paperille heidän väitteensä sanasta sanaan, mutta
nyt niistä tulee pelkästään äänekästä kiistaa, jossa esiintyy paljon
monitavuisia tieteellisiä erikoissanoja kummallakin puolella.
Epäilemättä on mainio asia saada kuulla kaksien sellaisten aivojen
pohtivan korkeimpia kysymyksiä, mutta kun ne aina ovat epäsovussa, niin
tavalliset ihmiset, kuten lordi John ja minä, saamme siitä vain vähän
todellista hyötyä. He kumoavat toisensa, ja me jäämme yhä tyhmiksi kuin
ennenkin. Nyt meteli on loppunut, Summerlee kyyröttää tuolillaan, ja
Challenger, yhä hypistellen mikroskooppinsa ruuveja, jatkaa
yhtämittaista, syvää, epäselvää murinaa ikäänkuin meri myrskyn jälkeen.
Lordi John tulee minun luokseni, ja me katselemme yhdessä yöhön.

Siellä näkyy kalpea uusikuu -- viimeinen kuu, mitä
ihmissilmät milloinkaan näkevät -- ja tähdet ovat kirkkaimmillaan.
Etelä-Amerikankaan ylätasankojen kirkkaassa ilmassa en ole nähnyt sen
loistavampia. Tällä eetterin muutoksella lienee jokin vaikutus valoon.
Brightonin hautajaisrovio leimuaa yhä, ja läntisellä taivaalla on hyvin
kaukainen tulipunainen täplä, joka saattaa merkitä häviötä Arundelissa
tai Chichesterissä, jopa mahdollisesti Portsmouthissakin. Istun
mietiskellen ja teen välistä jonkun muistiinpanon. Ilmassa on suloista
alakuloisuutta. Nuoruus, kauneus, ritarillisuus ja rakkaus -- tähänkö
se kaikki loppuu? Tähtien valaisema tienoo näyttää vienon rauhan
unimaalta. Kuka kuvittelisi, että se on ikäänkuin kauhistava Golgata,
jolle on sirotettu ihmissuvun ruumiita? Äkkiä purskahdan nauruun.

"Kuulkaapa, nuori mies!" sanoo lordi John tuijottaen minuun
ällistyneenä. "Leikinlasku olisi paikallaan näinä kovina aikoina. Mitä
te ajattelitte?"

"Ajattelin kaikkia suuria ratkaisemattomia kysymyksiä", vastaan
hänelle, "niitä, joihin olemme kuluttaneet niin paljon vaivaa ja
harkintaa. Ajatelkaahan esimerkiksi Englannin ja Saksan kilpailua --
tai Persian lahtea, josta vanha päällikköni oli niin innostunut. Kuka
olisi arvannut silloin, kun olimme niin kiihdyksissä näistä asioista,
kuinka ne lopullisesti ratkaistaisiin?"

Me vaivumme taas äänettömyyteen. Kuvittelen, että jokainen meistä
ajattelee ystäviä, jotka ovat menneet edeltäpäin. Rouva Challenger
nyyhkyttää rauhallisesti, ja hänen miehensä kuiskailee hänelle.
Ajatukseni kääntyy mitä erilaisimpiin ihmisiin, ja jokaisen heistä näen
makaavan valkeana ja jäykkänä, kuten Austin poloinen viruu pihalla.
Niinpä esimerkiksi Mc Ardle.

Tiedän tarkalleen, missä hän on, kasvot kirjoituspöydällä ja käsi
omalla puhelimellaan, niinkuin kuulin hänen kaatuvan. Ja myöskin
Beaumont, päätoimittaja, -- otaksun, että hän makaa sinipunaisella
turkkilaisella matolla, joka koristi hänen pyhättöään. Ja toverit
uutistenhankkijain huoneessa -- Macdonna, Murray ja Bond. He olivat
varmasti kuolleet ollessaan kovassa työssä, käsissään muistikirjat
täynnä eloisia vaikutelmia ja omituisia sattumuksia.

Saatoin hyvin kuvitella, että yksi oli ajettu haastattelemaan
lääkäreitä, toinen Westminsteriin ja vielä kolmas St. Pauliin. Mitä
mainioita otsakerivejä he varmaan ovat nähneet viimeisenä kauniina
näkynä, mutta niiden kohtalona oli ainiaan jäädä aineellistumatta
painomusteen avulla! Voin nähdä Macdonnan lääkärien joukossa -- "Hyvää
Harley Streetiltä" -- Mac suosi aina alkusointuja. "Haastattelu herra
Soley Wilsonin kanssa." -- "Kuuluisa erikoistuntija sanoo: Ei saa olla
toivoton!" -- "Erikoiskirjeenvaihtajamme tapasi mainion tiedemiehen
istumassa katolla, jonne hän oli peräytynyt välttääkseen kauhistuneiden
potilaiden laumaa, kun ne olivat vallanneet hänen asuntonsa.
Käyttäytyen tavalla, joka selvästi osoitti, että kuuluisa lääkäri piti
tätä tapahtumaa äärettömän tärkeänä, hän kieltäytyi tunnustamasta, että
kaikki toivo oli lopussa." Tällä tavoin Mac aloittaisi.

Sitten oli nuori Bond, joka luultavasti kävisi St. Paulissa. Omasta
mielestään hänellä oli kirjallista aistia. Tästä hän saisikin hyvän
aiheen! "Seisoessani pienellä parvekkeella tuomiokirkon kuvun alla ja
katsellessani epätoivoista, yhteensulloutunutta ihmisjoukkoa, maassa
maaten rukoilemassa tällä viime hetkellä sitä valtaa, josta se oli niin
itsepäisesti ollut välittämättä, nousi aaltoilevasta ihmismerestä
korviin sellainen matala, rukousta ja kauhua ilmaiseva valitus,
sellainen värisyttävä Tuntemattoman puoleen kohoava avunhuuto, että --"
ja niin edelleen.

Niin, se olisi suuri loppu uutistenhankkijalle, vaikka hän samoin kuin
minäkin kuolisi käyttämättä aarteitaan. Mitä antaisikaan Bond,
poikaraukka, nähdäkseen kirjaimet "J.H.B." sellaisen palstan lopussa?

Mutta mitä pötyä nyt kirjoitankaan! Se on vain yritys kuluttaa
väsyttävää aikaa. Rouva Challenger on mennyt sisempään pukukammioon, ja
professori sanoo, että hän nukkuu. Professori tekee muistiinpanoja ja
tutkii kirjojaan keskipöydän luona yhtä rauhallisena kuin hänellä olisi
edessään moniaita rauhallisia työvuosia. Hänen kovaääninen sulkakynänsä
tuntuu kirskuvan ylenkatsettaan kaikille, jotka ovat eri mieltä hänen
kanssaan.

Summerlee on vaipunut kokoon tuolillaan ja päästää aika ajoin perin
ärsyttävän kuorsauksen. Lordi John makaa taaksepäin nojautuneena kädet
taskussa ja silmät suljettuina. Kuinka ihmiset saattavat nukkua
tällaisissa oloissa, sitä en osaa kuvitella.

Klo 3.30 a.p. Olen juuri hätkähtäen herännyt. Kello oli viisi minuuttia
yli yhdentoista, kun tein viimeisen muistiinpanoni. Muistan, että vedin
kelloni ja panin ajan merkille. Olen siis tuhlannut noin viisi tuntia
siitä pienestä ajasta, joka meillä on vielä jäljellä. Kuka olisi
uskonut sitä mahdolliseksi? Mutta nyt olen paljon virkeämpi ja
kohtalooni valmistunut tai koetan uskotella itselleni, että olen. Ja
kuitenkin, mitä valmiimpi ihminen on ja mitä korkeammalla hänen
elämänsä virta juoksee, sitä enemmän hänen täytyy väistää kuolemaa.
Kuinka viisas ja armollinen onkaan luonnon huolenpito, jonka ansiosta
hänen maallinen ankkurinsa tavallisesti heltiää monin pienin
huomaamattomin nykäyksin, kunnes hänen tietoisuutensa on ajautunut
kestämättömästä maallisesta satamastaan toisella puolella olevaan
suureen mereen!

Rouva Challenger on yhä pukuhuoneessaan. Challenger on nukahtanut
tuolilleen. Mikä kuva! Hänen mahtava vartalonsa nojautuu taaksepäin,
suunnattomat, karvaiset kädet ovat ristissä liivien yli ja pää niin
vinossa, etten voi nähdä mitään hänen kauluksensa yläpuolelta,
lukuunottamatta rehevän parran sotkuista harjaa. Hän vapisee oman
kuorsauksensa täristyksestä. Summerlee liittää silloin tällöin korkean
tenorinsa Challengerin täyteläiseen bassoon. Lordi John nukkuu myöskin,
pitkä ruumis koukussa syrjällään korituolissa. Sarastuksen ensimmäinen
kylmä valo hiipii juuri huoneeseen, ja kaikki on harmaata ja
surullista.

Katselen ikkunasta auringon nousua -- kohtalokasta aamunkoittoa, joka
valaisee asumatonta maailmaa. Ihmissuku on mennyt, sammunut yhdessä
päivässä, mutta kiertotähdet liikkuvat ja vuorovesi nousee tai laskee,
tuuli kuiskii ja koko luonto on entisellään, mikäli näyttää,
limaeläimeen asti, osoittamatta merkkiäkään siitä, että ihminen, joka
oli nimittänyt itseään luomakunnan herraksi, olisi milloinkaan
läsnäolollaan siunannut tai kironnut maailmankaikkeutta. Pihalla makaa
Austin raajat hajallaan ja kasvot loistavan valkeina sarastuksessa,
letkunpään pistäessä yhä näkyviin hervottomasta kädestä. Koko ihmissuku
esiintyy kuin tyypillisesti tuossa puoleksi lystikkäässä, puoleksi
liikuttavassa hahmossa, joka makaa niin avutonna ennen hoitelemansa
koneen vieressä.

       *       *       *       *       *

Tähän loppuvat silloiset muistiinpanoni. Sitten olivat tapaukset liian
nopeita ja vaikuttavia, jotta olisin ehtinyt mitään kirjoittaa, mutta
ne ovat niin selviksi hahmoittuneet muistiini, että mikään sivuseikka
ei jäänyt minulta huomaamatta.

Jokin tukehtumisen tunne kurkussani sai minut katsomaan happilieriöitä,
ja silloin hämmästyin. Elämämme hiekka oli valumassa loppuun. Jonakin
yön hetkenä Challenger oli muuttanut putken kolmannesta lieriöstä
neljänteen. Nyt oli selvää, että tämäkin oli jo melkein tyhjä. Kauhea
tukehtumisen tunne ahdisti minua yhä pahemmin. Kiirehdin lieriön luo,
irroitin hanan ja muutin sen viimeiseen varastoomme. Omatuntoni soimasi
minua siitä, sillä tunsin, että jos olisin pidättänyt kättäni, he
mahdollisesti kaikki olisivat siirtyneet pois unessaan. Sen ajatuksen
karkoitti kuitenkin sisemmästä huoneesta kuuluva rouvan ääni, joka
huusi:

"George, George, minä tukehdun!"

"Kaikki on kunnossa, rouva Challenger", vastasin samalla kun muut
hypähtivät pystyyn. "Minä olen juuri vääntänyt auki uuden lieriön."

Sellaisellakaan hetkellä en voinut olla hymyilemättä Challengerille,
joka hieroen karvaisilla nyrkeillään kumpaakin silmäänsä oli kuin iso
parrakas vauva juuri herätessään. Summerlee värisi kuin vilutautinen,
sillä kun hän huomasi asemansa, voitti inhimillinen pelko hetkeksi
tiedemiehen tyyneyden. Lordi John oli kuitenkin yhtä rauhallinen ja
virkku kuin olisi juuri noussut metsästyspäivän aamuna.

"Viidenneksi ja lopuksi", sanoi hän katsahtaen putkeen. "Kuulkaahan,
nuori mies, älkäähän vain sanoko, että olette kirjoitellut
vaikutelmianne tuolle polvellanne lojuvalle paperille."

"Vain muutamia muistiinpanoja ajankuluksi."

"No, enpä usko, että kukaan muu kuin irlantilainen olisi niin tehnyt.
Kaiketi teidän on odotettava, kunnes pikku veli limaeläin kasvaa
suureksi, jotta saatte lukijoita. Hän ei näytä juuri nyt paljonkaan
välittävän asioista. No, herra professori, minkälaiset ovat
mahdollisuutemme?"

Challenger katseli vahvaa aamusumua, joka leijaili maiseman yllä.
Siellä täällä nousivat metsäiset kukkulat kartiomaisten saarten tavoin
tästä villamerestä.

"Se voisi olla käärinliina", sanoi rouva Challenger, joka oli tullut
huoneeseen aamupuvussaan. "Siinä nyt on sinun laulusi, George:
'Loppukoon vanha, jotta uusi saa alkaa!' Niinhän sinä ennustit. Mutta
te värisette, rakkaat ystävä-parkani. Minä olen ollut lämpimässä
peitteen alla koko yön, ja te palelitte tuoleillanne. Mutta pian minä
saan teidät kuntoon."

Uljas pikku olento kiiruhti pois, ja kohta kuulimme kattilan sihinää.
Hän tuli sitten takaisin mukanaan viisi höyryävää kakaokuppia
tarjottimella.

"Juokaa nämä", sanoi hän. "Se virkistää."

Niin olikin asian laita. Summerlee kysyi, saiko hän sytyttää piippunsa,
ja meillä oli kaikilla savukkeita. Tupakanpoltto vahvisti luullakseni
hermojamme, mutta se oli huono temppu, sillä se pilasi ilman tässä
umpinaisessa huoneessa. Challengerin täytyi avata tuulettaja.

"Kuinka kauan, Challenger?" kysyi lordi John.

"Mahdollisesti kolme tuntia", vastasi professori kohauttaen
hartioitaan.

"Ensin minua peloitti", sanoi hänen vaimonsa, "mutta mitä lähemmäksi
loppua tulemme, sitä helpommalta se näyttää. Etkö luule, että meidän
pitäisi rukoilla, George?"

"Sinä rukoilet, rakkaani, jos tahdot", vastasi iso mies hyvin
lempeästi. "Meillä on jokaisella oma tapamme rukoilla. Minun tapani on
täydellinen mukautuminen kaikkeen mitä kohtalo ehkä lähettää minulle --
iloinen mukautuminen. Korkein uskonto ja korkein tiede näyttävät
yhtyvän siinä."

"Minä en voi totuudenmukaisesti sanoa sieluntilaani mukautumiseksi,
saatikka iloiseksi", murahti Summerlee piippunsa takaa. "Minä alistun,
koska täytyy. Minä tunnustan, että olisin mielelläni ottanut vielä
yhden elinvuoden päättääkseni liitukivettymien luokittelut."

"Teidän päättämätön työnne on pikku asia", sanoi Challenger
mahtipontisesti, "kun se pannaan sen tosiasian rinnalle, että oma
suurteokseni, 'Elämän portaat', on vielä alkuasteellaan. Aivoni,
opintoni, kokemukseni -- itse asiassa koko ainoalaatuinen valmisteluni
-- piti tiivistää tähän käänteentekevään kirjaan. Ja kuitenkin, kuten
sanon, minä mukaudun."

"Luultavasti meiltä kaikilta jää jotakin kesken", sanoi lordi John.
"Mitä teillä on tekeillä, nuori mies?"

"Aioin julkaista runoja", vastasin minä.

"No, maailma on päässyt ainakin niistä", sanoi lordi John. "Aina voi
jostakin iloita, kun vain penkoo."

"Kuinka on teidän laitanne?" kysyin.

"Jaha, sattuu juuri niin, että olin laittautunut matkakuntoon. Olin
luvannut Merivalille lähteä Tibetiin metsästämään keväällä
lumileopardeja. Mutta teidän on vaikea lähteä, rouva Challenger, kun
olette juuri saaneet valmiiksi tämän sievän kodin."

"Missä George on, siellä on minun kotini. Mutta kuinka paljon
antaisinkaan, jos saisimme vielä kerran yhdessä kävellä raikkaassa
aamuilmassa noilla kauniilla ylängöillä!"

Sydämissämme vastasi kaiku hänen sanoihinsa. Aurinko oli päässyt esiin
harsomaisista sumuista, ja kultainen hohde valaisi laajaa maisemaa.
Istuessamme hämärässä ja myrkyllisessä ilmassa näytti ihana, puhdas,
tuulen hivelemä seutu suorastaan kauneuden unelmalta. Rouva Challenger
piti kättään kaihoisasti ojennettuna sitä kohti. Me siirsimme tuolit
puoliympyrään ikkunan luo. Huoneessa oli ilma jo hyvin ummehtunut.
Minusta tuntui kuin varjot olisivat kokoontuneet meitä tavoittamaan --
rotumme viimeisiä. Näkymätön verho oli sulkeutumassa joka puolelta.

"Tuo lieriö ei kestä kovin kauan", sanoi lordi John vetäen syvään
henkeänsä.

"Sen määrä vaihtelee", sanoi Challenger, "ja riippuu paineesta ja
siitä, kuinka huolellisesti happi on siihen pantu. Minäkin luulen, että
tämä lieriö on vaillinainen."

"Meiltä siis petkutetaan viimeinen elämämme tunti", huomautti Summerlee
katkerasti. "Mainio loppukuva siitä saastaisesta aikakaudesta, jossa
olemme eläneet. No, Challenger, nyt teidän sopii, jos tahdotte,
itsessänne tutkia aineellisen hajautumisen ilmiöitä."

"Istu jakkaralle polveni viereen ja anna minulle kätesi", sanoi
Challenger vaimolleen. "Luulen, hyvät ystävät, että pitkäaikaisempaa
viivyttelyä tässä sietämättömässä ilmassa tuskin voi suositella. Sinä
et haluaisi sitä, rakkaani, vai kuinka?"

Hänen vaimonsa huokasi ja painoi kasvonsa miehensä polvea vasten.

"Minä olen nähnyt ihmisten uivan talvella Serpentine-lammessa", sanoi
lordi John. "Kun muut ovat vedessä, näkee yhden tai parin värisevän
rannalla kadehtien toisia, jotka jo ovat uskaltaneet sukeltaa.
Viimeisillä on pahin paikka. Minä olen sitä mieltä, että pitää sukeltaa
heti -- sittenhän siitä pääsee."

"Te siis avaisitte ikkunan ja uhmaisitte eetteriä?"

"Parempi saada myrkkyä kuin tukehtua."

Summerlee nyökkäsi vastahakoisen myöntyvästi ja ojensi laihan kätensä
Challengeria kohti.

"Meillä on ollut riitamme aikanaan, mutta se kaikki on lopussa", sanoi
hän. "Me olimme hyviä ystäviä ja kunnioitimme sydämessämme toisiamme.
Hyvästi!"

"Hyvästi, nuori mies!" sanoi lordi John. "Ikkuna on tukittu. Te ette
voi sitä avata."

Challenger kumartui ja nosti vaimonsa seisaalle, painaen häntä
rintaansa vasten samalla kun rouva kietoi kätensä miehensä kaulaan.

"Antakaa minulle tuo kaukoputki, Malone", sanoi Challenger vakavasti.

Minä annoin sen hänelle.

"Sen voiman käsiin, joka meidät loi, me annamme taas itsemme!" huudahti
hän ukkosäänellä ja viskasi kaukoputken ikkunan läpi.

Ennenkuin pirstaleiden viimeinen kilinä oli haihtunut, osui hehkuviin
kasvoihimme tuulen terveellinen henkäys, puhaltaen vahvana ja
suloisena.

En tiedä, kuinka kauan istuimme kummastuksesta ääneti. Sitten kuulin
taas ikäänkuin unessa Challengerin äänen.

"Me olemme uudelleen säännöllisissä oloissa", huudahti hän. "Maailma on
selvinnyt myrkkyvyöhykkeestä, mutta me yksin olemme koko ihmissuvusta
pelastuneet."



5

Kuollut maailma


Muistan, että me kaikki istuimme huohottaen tuoleillamme, samalla kun
suloinen, raikas lounaistuuli mereltä löyhytteli musliiniverhoja ja
viilensi hehkuvia kasvojamme. -- Kuinkahan kauan me istuimmekaan!
Jälkeenpäin emme päässeet siitä yksimielisyyteen. Me olimme
kummastuneita, typertyneitä, vain puoliksi tajuissamme. Me olimme
kaikki koonneet rohkeutta kuollaksemme, mutta tämä peloittava ja uusi
tosiasia -- että meidän piti elää muun ihmissuvun jälkeen -- iski
meihin kuin ruumiiseemme sattunut kauhea lyönti, niin että
huumaannuimme.

Sitten alkoi käymästä pysähtynyt koneisto vähitellen taas toimia;
muistin sukkulat liikkuivat; ajatukset kutoutuivat yhteen mielessämme.
Me näimme armottoman kirkkaasti menneisyyden, nykyisyyden ja
tulevaisuuden väliset suhteet -- elämän, jota olimme viettäneet, ja
sen, joka nyt oli edessämme. Me katselimme hiljaisessa kauhussa
tovereitamme ja tapasimme heissä saman ilmeen. -- Sensijaan, että
olisimme iloinneet, kun olimme niin täpärästi välttäneet uhkaavan
kuoleman, vaivuimme synkimmän masentumisen valtaan. Maan päällä oli
kaikki se, mitä rakastimme, huuhtoutunut suureen, äärettömään,
tuntemattomaan valtamereen, ja tässä me olimme jäljellä maailman
autiolla saarella ilman muita tovereita, toivottomina, haluttomina.
Saisimme kuin shakaalit hiiviskellä jonkun vuoden ihmissuvun hautojen
keskellä, ja sitten tulisi myöhästynyt ja yksinäinen loppumme.

"Se on kauheata, George, kauheata!" huudahti rouva nyyhkytysten
kouristuksissa. "Jospa olisimme menneet muiden mukana! Oi, miksi sinä
pelastit meidät? Minusta tuntuu kuin me olisimme kuolleet ja kaikki
muut eläisivät."

Challengerin painuneet kulmakarvat ilmaisivat hänen ajattelevan
tiukasti, iso ja karvainen koura sulkeutui hänen vaimonsa ojennetun
käden ympäri. Olin huomannut, että rouva huolissaan aina ojensi kätensä
miehelleen niinkuin lapsi äidilleen.

"Uskomatta sallimukseen niin ehdottomasti, etten lainkaan
vastustelisi", sanoi professori, "olen aina huomannut, että viisainta
on mukautua todellisuuteen". Hän puhui hitaasti, ja hänen sointuvassa
äänessään väreili tunnetta.

"Minä _en_ mukaudu", sanoi Summerlee lujalla äänellä.

"Minä en käsitä, vaikuttaako se asiain menoon hiukkaakaan", huomautti
lordi John. "Teidän on otettava kaikki vastaan, joko taistellen tai
rauhallisesti, niin että mitä väliä sillä on, mukaudutteko te vai ette?
Minä en muista, että kukaan olisi kysynyt teidän lupaanne, ennenkuin
tämä alkoi, eikä kukaan sitä luultavasti kysy nytkään. Mitä eroa siinä
siis on, mitä me ehkä ajattelemme asiasta?"

"Se juuri tekee eron onnellisuuden ja kurjuuden välillä", sanoi
Challenger hajamielisen näköisenä, taputtaen yhä vaimonsa kättä.
"Ihminen voi uida vuoroveden mukana ja säilyttää rauhan mielessään ja
sielussaan, tai hän voi ponnistella sitä vastaan, ruhjoutua ja uupua.
Kun emme asialle mitään voi, ottakaamme se vastaan sellaisena kuin se
on älkäämmekä sanoko mitään muuta."

"Mutta mitä meidän pitää tehdä elämällämme?" kysyin vedoten
epätoivoissani siniseen, tyhjään taivaaseen. "Mitä pitää minun
esimerkiksi tehdä? Ei ole enää sanomalehtiä, joten toimeni on lopussa."

"Eikä ole enää mitään ammuttavaa eikä sotimista, joten minun työni on
lopussa", sanoi lordi John.

"Eikä ole enää ylioppilaita, joten minultakin loppui työ", huudahti
Summerlee.

"Mutta minulla on mieheni ja talouteni, ja minä voin siis kiittää
taivasta, ettei minun työni ole lopussa", sanoi talon emäntä.

"Eikä minultakaan työ lopu", huomautti Challenger, "sillä tiede ei ole
kuollut, ja itse tämä mullistuskin tarjoaa meille monta vaikeaa
ongelmaa tutkittavaksi".

Hän oli nyt temmannut ikkunat auki, ja me tuijotimme äänettömään ja
liikkumattomaan maisemaan.

"Malttakaapas", jatkoi hän. "Kello oli kolme tai vähän enemmän eilen
iltapäivällä, kun maailma lopullisesti joutui myrkkyvyöhykkeeseen ihan
upoksiin asti. Nyt on kello yhdeksän. Millä hetkellä me siis pääsimme
vyöhykkeestä pois?"

"Ilma oli hyvin ummehtunut päivänkoitteessa", sanoin minä.

"Myöhemminkin kuin silloin", sanoi rouva Challenger. "Vielä kello
kahdeksan tunsin kurkussani samaa tukehtumista kuin alussa."

"Sitten voimme sanoa, että maapallo pääsi vyöhykkeestä pois juuri kello
kahdeksan jälkeen. Seitsemäntoista tuntia on uitu myrkyllisessä
eetterissä. Sillä aikaa on suuri puutarhuri tehnyt hedelmättömäksi
ihmishomeen, joka oli kasvanut hänen hedelmänsä pinnalle. Onko
mahdollista, että se työ on jäänyt keskeneräiseksi -- että muitakin on
jäänyt eloon paitsi meitä?"

"Sitä minä juuri ajattelin", sanoi lordi John. "Miksi me olisimme
ainoita piikiviä rannalla?"

"Hullua on otaksua, että kukaan muu on voinut jäädä henkiin", sanoi
Summerlee jyrkästi. "Olihan myrkky niin vahvaa, että sellainenkin mies,
joka on vahva kuin härkä ja jolla ei ole yhtään hermoa ruumiissaan,
kuten tuo Malone, tuskin jaksoi nousta portaita ylös, ennenkuin kaatui
tiedotonna. Onko todennäköistä, että kukaan on sitä kestänyt edes
seitsemäntoista minuuttia, saatikka tuntia?"

"Paitsi jos joku on nähnyt sen tulevan ja ryhtynyt toimiin, kuten vanha
ystävämme Challenger teki."

"Sitä ei luullakseni tarvinne otaksua", sanoi Challenger työntäen esiin
partansa ja laskien silmäluomensa. "Se tarkkaamisen, päättelemisen ja
aavistavan mielikuvituksen kyky, joka sai minut näkemään vaaran
edeltäpäin, voinee tuskin esiintyä kahdesti samassa sukupolvessa."

"Sitten lienee loppupäätöksenne se, että kaikki muut ovat varmasti
kuolleet?"

"Siitä tuskin on epäilystä. Meidän on kuitenkin muistettava, että
myrkky vaikutti alhaalta ylöspäin eikä kenties ollut niin voimakasta
ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Tosin on ihmeellistä, jos asia niin
olisi, mutta siinä on yksi niitä piirteitä, jotka vastedes tarjoavat
meille mielenkiintoisen tutkimusalueen. Voisi siis kuvitella, että jos
olisi etsittävä eloonjääneitä, tapaisi niitä varmimmin jostakin
tibetiläiskylästä tai alppimajasta, joka on monta tuhatta jalkaa
merenpinnan yläpuolella."

"Mutta kun nyt ei voi enää käyttää rautateitä eikä höyrylaivoja,
saisitte yhtä hyvin hakea ihmisiä kuusta", sanoi lordi John. "Mutta
sensijaan haluaisin tietää, onko kaikki tosiaan lopussa vai onko tämä
vain väliaika."

Summerlee kurotti kaulaansa katsoakseen pitkin näköpiiriä.

"Ilma näyttää kirkkaalta ja kauniilta", sanoi hän hyvin epäilevällä
äänellä, "mutta niin oli eilenkin. En ole ollenkaan varma, että siitä
jo on päästy."

Challenger kohautti hartioitaan.

"Meidän täytyy taas uskoa sallimukseen", sanoi hän. "Jos maailma on
ennenkin kestänyt tällaisen koettelemuksen, mikä on hyvinkin
mahdollista, on siitä varmaan hyvin pitkä aika. Voimme siis hyvällä
syyllä toivoa, että kuluu hyvin pitkä aika, ennenkuin sellaista taas
sattuu!"

"Se on kyllä hyvä juttu", sanoi lordi John, "mutta jos saa kokea
maanjäristyksen, tulee toinen tärähdys jokseenkin varmasti heti sen
jälkeen. Eiköhän meidän siis olisi viisasta lähteä liikkeelle ja
hengittää hieman raitista ilmaa, kun siihen on tilaisuus? Koska
happemme on lopussa, voimme yhtä hyvin antaa yllättää itseämme ulkona
kuin sisälläkin."

Meidät oli omituisesti vallannut täydellinen puutumus vastavaikutuksena
viime vuorokauden kauhistavista mielenliikutuksista. Se oli sekä
sielullista että ruumiillista; meissä oli se tunne, että kaikki oli
yhdentekevää, väsyttävää ja hyödytöntä ponnistelua. Challengerkin oli
joutunut sen valtaan ja istui tuolillaan suuri pää käsien nojassa ja
ajatukset kaukana, kunnes lordi John ja minä tarttuen hänen
käsivarsiinsa nostimme hänet pystyyn, saaden ainoastaan vihaisen
verikoiran mulkoilua ja murinaa palkaksi vaivastamme. Mutta kun olimme
päässeet ahtaasta hätäsatamastamme arkielämän laajempaan ilmapiiriin,
saimme vähitellen takaisin säännöllisen toimintakykymme.

Mutta mihin meidän oli ryhdyttävä tällä maailman hautausmaalla? Oliko
ihmisille milloinkaan sattunut tällaista pulmaa aikojen alusta lähtien?
Tosin meillä oli yllin kyllin kaikkea, mitä vastedes tarvitsisimme
ylläpidoksemme. Kaikki ruokavarastot, viinisadot, taideaarteet saisimme
ottaa haltuumme. Mutta mitä meidän oli tehtävä? Joitakin pikku puuhia
oli suoritettava heti, koska ne olivat valmiina edessämme. Menimme
keittiöön ja nostinme molemmat palvelijat vuoteille. He näyttivät
kuolleen ilman kärsimyksiä, toinen tuolille tulen ääreen, toinen
pesukomeron lattialle. Sitten toimme Austinin pihalta sisään. Kuolema
oli jäykistänyt hänen lihaksensa koviksi kuin puu, ja jänteiden
kiristyminen oli vetänyt hänen suunsa ivalliseen hymyyn. Sama ilme oli
nähtävänä kaikissa, jotka olivat kuolleet myrkystä. Minne tahansa
menimmekin, tapasimme irvistävät kasvot, jotka näyttivät pilkkaavan
kauhistavaa tilaamme, hymyillen ääneti ja julmasti rotunsa
kovaosaisille eloonjääneille.

"Kuulkaahan nyt", sanoi lordi John, joka oli astellut rauhattomasti
pitkin ruokasalia, sillä aikaa kun hieman söimme, "minä en tiedä, miltä
teistä tuntuu, toverit, mutta minä en yksinkertaisesti _voi_ istua
tässä ja olla mitään tekemättä".

"Ehkä siis", vastasi Challenger, "ystävällisesti ehdottaisitte, mitä
pitäisi tehdä teidän mielestänne".

"Lähteä liikkeelle ja nähdä kaikki, mitä on tapahtunut."

"Sitä minä itsekin ehdottaisin."

"Mutta emme saa jäädä pieneen maalaiskylään. Näemmehän ikkunasta
kaikki, mitä tämä paikka voi meille opettaa."

"Minne siis pitäisi mennä?"

"Lontooseen!"

"Hyvä on", mutisi Summerlee. "Te jaksatte kai marssia neljäkymmentä
mailia, mutta en ole niin varma Challengerin töppöjaloista, ja itse
olen ihan varma, etten siihen pysty."

Challenger oli hyvin pahastunut.

"Jos osaisitte rajoittaa huomautuksenne omiin ruumiillisuuksiinne,
huomaisitte, että siinä on paljon selittelemistä", huudahti hän.

"Minulla ei ollut tarkoituksena loukata teitä, hyvä Challenger",
sanoi tahditon ystävämme. "Te ette ole vastuussa omasta
ruumiinrakenteestanne. Jos luonto on antanut teille lyhyen, raskaan
ruumiin, ette voi mitään sille, että teillä on töppöjalat."

Challenger oli liian raivostunut vastatakseen. Hän saattoi vain murista
ja yrmeästi väläytellä silmiään. Lordi John kiiruhti välittämään,
ennenkuin kiista kävisi rajummaksi.

"Te puhutte kävelemisestä. Miksi pitäisi kävellä?" kysyi hän.

"Ehdotatteko, että menisimme junalla?" tokaisi Challenger yhä
kuohuksissaan.

"Mikä sitten vaivaa autoa? Miksi emme menisi siinä?"

"Minä en ole asiantuntija", sanoi Challenger, kiskoen miettivästi
partaansa. "Te olette sittenkin oikeassa siinä, että ihmisälyn pitäisi
korkeammissa ilmaisumuodoissaan pystyä mihin tahansa. Tuo aatteenne on
mainio, lordi John. Minä itse kyyditsen teidät kaikki Lontooseen."

"Sitä te ette tee", sanoi Summerlee päättävästi.

"Et tosiaankaan, George!" huudahti hänen vaimonsa. "Sinä koetit kerran
ennen ja muistat, että menit räiskyen autotallin oven puhki."

"Se oli satunnaista hajamielisyyttä", vastasi Challenger
hyvänsävyisesti. "Te voitte pitää asiaa päätettynä. Varmasti minä vien
teidät kaikki Lontooseen."

Lordi John pelasti tästä pulmasta.

"Millainen se auto on?" kysyi hän.

"Kahdenkymmenen hevosvoiman Humber."

"No, minähän olen ajanut sellaisella vuosikausia", sanoi hän. "Enpä
aavistanut, että saisin kuljettaa koko ihmissukua yhdellä kertaa.
Autossa on juuri tilaa viidelle, mikäli muistan. Pukekaa päällenne,
minä olen ovella valmiina kello kymmenen."

Ja auto tuli tosiaan määrätunnilla suristen ja rätisten pihalta lordi
Johnin ohjaamana. Minä istuuduin hänen viereensä, ja rouva, hyödyllinen
pieni puskurivaltio, puserrettiin taakse kahden vihaisen miehen väliin.
Sitten lordi John hellitti jarrun, veti nopeasti vaihteen ensimmäisestä
kohdasta kolmanteen, ja me syöksyimme omituisimmalle ajomatkalle, mitä
ihmisillä on ollut maailman alusta saakka.

Kuviteltakoon luonnon suloisuutta tuona elokuun päivänä, aamuilman
raikkautta, kesäisen auringonpaisteen kultaista hohdetta, pilvetöntä
taivasta, Sussexin metsien rehevää vehreyttä ja kanervaisten ylänköjen
tummaa purppuranpunaa. Kun katseli näyttämön moniväristä kauneutta,
olisi valtava tuho unohtunut mielestä, jollei olisi ollut yhtä synkkää
merkkiä -- juhlallista hiljaisuutta kaikkialla. Elämän hiljainen
humina, joka tunkee läpi tiheästi asutun maan, on niin syvä ja
pysyväinen, että sitä ei enää huomaa, kuten meren äärellä asuva ei enää
tajua aaltojen alituista kohinaa. Lintujen viserrys, hyönteisten
surina, äänten kaukainen kaiku, karjan ammunta, koirien haukunta,
junien jyminä ja rattaiden ratina -- kaikki se jatkuu yhtämittaisena
matalana äänenä ja tulee huomaamattomana korvaan. Myt sitä kaipasimme.

Tämä kuolemanhiljaisuus oli kauhistava. Se oli niin juhlallista, niin
vaikuttavaa, että automme surina ja rätinä tuntui tämän kunnioitusta
herättävän hiljaisuuden julkealta häiritsemiseltä ja halveksimiselta,
kun käärinliina oli levitetty ihmiskunnan raunioiden yli ja ympäri.
Tämä synkkä äänettömyys ja suuret savupilvet, jotka nousivat kytevistä
rakennuksista sieltä täältä maaseudulta, värisyttivät sydämiämme, kun
katselimme tasangon komeata näköalaa.

Ja sitten vainajat! Alussa nuo vääntyneiden ja irvistävien kasvojen
loputtomat joukot herättivät kauhua. Niin eloisa ja vihlova oli tämän
vaikutelma, että voin uudestaan elää ne hetket, jolloin laskeuduimme
hitaasti Station Hillin kukkulalta, kuljettiin lapsentytön ja kahden
pikkulapsen ohi, nähtiin vanha hevonen polvillaan aisojen välissä,
ajaja sykkyrässä istuimellaan ja nuori mies sisällä pitelemässä avattua
ovea, juuri aikeissa hypätä ulos. Alempana oli kuusi elomiestä kaikki
yhtenä rykelmänä, kädet ja jalat sikinsokin, kuolleet, rävähtämättömät
silmät tuijottamassa ylöspäin taivaan hohteeseen. Nämä ilmiöt näen
ikäänkuin valokuvassa. Mutta liiaksi kiihoittuneet hermot turtuivat
pian luonnon armollisen huolenpidon vaikutuksesta. Tuhon valtavuus esti
välittämästä yksilöistä. Nämä sulautuivat ryhmiksi, ryhmät joukoiksi,
joukot yleiseksi ilmiöksi, jota pian piti jokaisen näyttämön
välttämättömänä sivuseikkana. Vain siellä täällä, missä jokin erikoisen
pöyristyttävä tai eriskummainen tapaus veti huomion puoleensa, tuli
äkillisenä sysäyksenä mieleen kaiken tämän persoonallinen ja
inhimillinen merkitys.

Ennen kaikkea oli lasten kohtalo mielestämme sietämätöntä vääryyttä. Me
olisimme voineet itkeä -- rouva Challenger itki tosiaan -- ajaessamme
suuren kansakoulun ohi ja nähdessämme pitkän rivin pieniä olentoja
lojumassa maantiellä. Heidän kauhistuneet opettajansa olivat päästäneet
heidät koulusta, ja he olivat kiiruhtamassa kotiinsa, kun myrkky sai
heidät verkkoonsa. Paljon ihmisiä näkyi talojen avonaisten ikkunoiden
luona. Tunbridge Wellsissa oli tuskin yhtäkään ikkunaa ilman
tuijottavia, hymyileviä kasvoja. Viimeisellä hetkellä oli ilman puute,
sama hapen kaipuu, jota me yksin olimme kyenneet tyydyttämään, ajanut
heidät ikkunan ääreen. Sivukäytävät olivat myöskin täynnä hatuttomia ja
päähineettömiä miehiä ja naisia, jotka olivat syöksyneet ulos taloista.
Monet heistä olivat kaatuneet keskelle tietä. Oli onni, että olimme
lordi Johnista saaneet taitavan ajajan, sillä ei ollut helppoa ajaa
ruumiiden ohi. Kylien tai kaupunkien läpi voimme ajaa vain hiljaa, ja
kerran muistaakseni meidän oli Tunbridgen koulua vastapäätä
pysähdyttävä joksikin aikaa, kunnes siirsimme sivulle ruumiit, jotka
tukkivat tiemme.

Muutamat pienet, selvät kuvat kohoavat muistiini pitkästä kuoleman
panoraamasta Sussexin ja Kentin väliltä. Siellä oli muun mukana suuri
välkkyvä auto Southboroughin kylässä ravintolan edustalla. Luullakseni
oli siinä jokin huviseurue palaamassa Brightonista tai Eastbournesta,
kolme loistavasti puettua naista, kaikki nuoria ja kauniita, yhdellä
heistä sylikoira, ja heidän mukanaan elähtäneen näköinen vanhahko mies
ja nuori ylimys, monokkeli yhä silmässä ja savuke loppuun palaneena
hansikoidun käden sormien välissä. Kuolema oli varmasti kohdannut
heidät silmänräpäyksessä ja kiinnittänyt heidät siihen, missä istuivat.
Vanhahko mies oli viime hetkellä repinyt kauluksensa auki yrittäessään
hengittää, mutta toiset kaikki lienevät silloin nukkuneet.

Auton toisella puolella oli tarjoilija kyyristyneenä lähelle
astinlautaa, ja tarjottimen sivulla oli muutamia särkyneitä laseja.
Toisella puolen lojui kaksi rääsyistä maankiertäjää, mies ja nainen,
sillä kohtaa, johon olivat kaatuneet, miehellä pitkä, ohut käsivarsi
yhä ojennettuna, niinkuin hän oli eläessään pyytänyt almua. Yksi
silmänräpäys oli vienyt ylimyksen, tarjoilijan, maankulkijan ja koiran
elottoman ja hajautuvan alkuliman yhteiselle asteelle.

Muistan toisenkin omituisen kuvan, jonka näin parin mailin päässä
Sevenoaksista Lontooseen päin. Vasemmalla on suuri luostari, jonka
edessä on pitkä, vihreä rinne. Tälle rinteelle oli kokoontunut suuri
joukko koululapsia, kaikki polvistuneina rukoukseen. Heidän edessään
oli rivi nunnia ja korkeampana rinteellä heitä vastassa yksinäinen
hahmo, jonka otaksuimme luostarin johtajattareksi. Päinvastoin kuin
autossa ajavat huvittelijat näyttivät nämä ihmiset saaneen varoituksen
vaarastaan ja kuolleen kauniisti yhdessä, opettajat ja opetettavat
kokoontuneina viimeiselle yhteiselle tunnilleen.

Mieleni on vielä huumaantunut tästä kauheasta kokemuksesta, ja turhaan
etsin ilmaisumuotoja esittääkseni mielialojamme. Ehkä on parasta ja
viisainta jättää yritykset ja mainita vain tosiasiat. Myöskin Summerlee
ja Challenger olivat musertuneita, emmekä kuulleet takaamme muuta kuin
joskus rouvan valitusta. Mitä tulee lordi Johniin, niin hän oli liian
kiintynyt pyöräänsä ja vaikeaan tehtävään pujotella pitkin sellaisia
teitä, jotta hänellä olisi ollut aikaa tai halua keskusteluun. Yhtä
lausetta hän toisti niin väsyttävän usein, että se jäi muistiini ja
lopuksi sai minutkin melkein nauramaan, koska se tavallaan selitti tätä
tuomiopäivää. "Perinpohjaista työtä, vai mitä?" Tämä oli hänen
huudahduksensa aina kun uusi, hirvittävä kuoleman ja häviön ilmiö tuli
silmiemme eteen. "Perinpohjaista työtä!" huudahti hän, kun laskeuduimme
Station Hiililtä Rotherfordin kohdalla, ja samaa hän toisti, kun
pujottelimme kuoleman erämaan halki Lewishamin valtatiellä ja Old Kent
Roadilla.

Täällä meitä säikähdytti äkillinen ja kummastuttava tapaus. Matalan
kulmatalon ikkunasta näkyi nenäliina pitkän, laihan ihmiskäden
liehuttamana. Ei milloinkaan ollut odottamattoman kuoleman näkeminen
saanut sydämiämme pysähtymään ja sitten jyskyttämään niin rajusti kuin
tämä kummastuttava elämän ilmaus. Lordi John käänsi auton kadun
viereen, ja me syöksyimme talon avonaisen oven läpi ja portaita ylös
toisen kerroksen etuhuoneeseen, josta tuo merkki näkyi.

Hyvin vanha nainen istui avoimen ikkunan luona, ja hänen vieressään
oli toisella tuolilla poikittain happilieriö, pienempi, mutta
samanmuotoinen kuin ne, jotka olivat pelastaneet meidän henkemme. Hän
käänsi laihat, nääntyneet kasvonsa meitä kohti ja tuijotti
silmälasiensa takaa, kun tungeskelimme ovella.

"Pelkäsin, että minut olisi jätetty tänne iäksi", sanoi hän, "sillä minä
olen rampa enkä voi liikkua".

"Niin, rouva", vastasi Challenger, "mutta onneksi me osuimme kulkemaan
ohitse".

"Minulla on teille eräs hyvin tärkeä kysymys", sanoi nainen. "Herrat,
pyydän, että vastaatte suoraan. Kuinka nämä tapaukset vaikuttavat
Luoteisrautatien osakkeisiin?"

Me olisimme nauraneet, jollei hän olisi niin traagillisen hartaasti
odottanut vastaustamme.

Rouva Burston -- se oli hänen nimensä -- oli iäkäs leski, jonka kaikki
tulot riippuivat pienestä sijoituksesta mainittuihin osakkeihin.
Osingon nouseminen ja laskeminen oli määrännyt hänen elämänsä, eikä hän
käsittänyt toimeentuloansa muutoin kuin mikäli siihen vaikutti hänen
osakkeittensa arvo. Turhaan me selitimme hänelle, että hän saisi nyt
ottaa maailman kaikki rahat, mutta että niistä ei olisi mitään hyötyä.
Hänen vanha tajuntansa ei voinut mukautua tähän uuteen ajatukseen, vaan
hän itki ääneen hukattua pääomaansa.

"Siinä oli kaikki omaisuuteni", valitti hän. "Jos se on mennyt, voin
minäkin mennä yhtä hyvin."

Sillä aikaa kun hän valitteli, selvisi meille, millä keinoin tämä
hauras vanha korsi oli elänyt siinä, missä koko suuri metsä oli
kaatunut. Hän oli kerrassaan rampa ja poti hengenahdistusta. Hänelle
oli tautiansa varten määrätty happea, ja yksi putki oli hänen
huoneessaan ratkaisun hetkellä. Hän oli tietysti hengittänyt sisäänsä
vähän happea ja saanut siitä huojennusta, kun eetterimyrkky alkoi
ahdistaa, ja säästeliäästi käyttäen varastoaan hän oli elänyt yön yli.
Lopuksi hän oli vaipunut uneen ja herännyt automme surinasta. Koska oli
mahdotonta viedä häntä mukaamme, toimitimme hänelle kaikkea, mitä hän
tarvitsi elääkseen, ja lupasimme käydä häntä katsomassa viimeistään
parin päivän päästä. Sitten me jätimme hänet yhä itkeskelemään
pääomansa menetystä.

Kun lähestyimme Thamesia, kävi ruuhka kaduilla vahvemmaksi, ja me
olimme yhä pahemmassa pulassa. Me pääsimme vain työläästi London
Bridgen poikki. Middlesexin puolelta olivat pääsytiet sinne
kauttaaltaan tukossa: jähmettynyt liikenne teki kaiken etenemisen sillä
suunnalla mahdottomaksi. Muuan laiva paloi telakalla lähellä siltaa, ja
ilma oli täynnä ajelehtivia nokihiutaleita ja raskasta, pistävää
katkua. Jossakin parlamentintalon lähellä oli sakea savupilvi, mutta
siitä, missä me olimme, oli mahdotonta nähdä, mikä oli tulessa.

"En tiedä, miltä teistä tuntuu", huomautti lordi John pysähdyttäen
auton, "mutta minusta näyttää maaseutu iloisemmalta kuin kaupunki.
Kuollut Lontoo koskee hermoihini. Minä ehdotan, että käännymme ja
ajamme takaisin Rotherfieldiin."

"Minä tunnustan, etten käsitä, mitä voisimme täältä toivoa", sanoi
professori Summerlee.

"Samalla", sanoi Challenger, ja hänen valtava äänensä kumisi
omituisesti keskellä hiljaisuutta, "meidän on vaikea käsittää, että
seitsemästä miljoonasta ihmisestä vain yhden vanhan naisen on
onnistunut ruumiillisen vammansa tai satunnaisen askartelunsa nojalla
pelastua häviöstä."

"Jos olisi muita, kuinka voimme toivoa ne löytävämme, George?" kysyi
rouva. "Kuitenkin olen yhtä mieltä siinä, että me emme voi mennä
takaisin, ennenkuin olemme edes koettaneet löytää."

Astuimme maahan autosta, jätimme sen kadun reunalle ja kävelimme hieman
vaivalloisesti pitkin King William Streetin väkirikasta käytävää.
Sitten menimme suuren vakuutustoimiston avonaisesta ovesta sisään. Se
oli kulmatalo, ja me valitsimme sen, koska siitä oli näköala joka
suunnalle. Noustuamme portaita ylös kuljimme erään salin läpi, jonka
otaksun olleen johtokunnan huoneen, sillä kahdeksan vanhahkoa miestä
istui pitkän pöydän ympärillä sen keskellä. Korkea ikkuna oli auki, ja
me menimme kaikki ulos parvekkeelle. Sieltä me voimme nähdä Cityn
haarautuvia katuja, joilla lojui tungokseen asti ihmisiä, ja heti
alapuolellamme oli katu kauttaaltaan mustana liikkumattomien
taksa-autojen katoista. Kaikki tai melkein kaikki autot olivat
suunnattuina poispäin, osoittaen, että pelästyneet liikemiehet olivat
viime hetkellä turhaan yrittäneet lähteä perheittensä luo
esikaupunkeihin tai maalle. Siellä täällä matalampien vuokravaunujen
keskellä kohosi jonkin rikkaan pohatan suuri messinkihelainen auto
toivottomasti kiilautuneena tukkeutuneen liikenteen rykelmään. Juuri
allamme oli suurikokoinen ja ylellisen näköinen auto; sen omistaja,
vanha, lihava mies, kurotti itseään esille, puolet hänen kömpelöstä
ruumiistaan oli ikkunan ulkopuolella, ja hänen turpea kätensä, joka
loisti timanteista, oli ojennettuna, kun hän kannusti ajajaansa
viimeiseen ponnistukseen ahdingon puhki.

Tusinan verta omnibusseja kohosi saarien tavoin tässä tulvassa;
matkustajat, jotka täyttivät katot, makasivat kaikki yhteen
sulloutuneina toistensa sylissä kuten leikkikalut lastenkamarissa.
Leveällä lyhtyjalustalla keskellä katua seisoi suurikokoinen poliisi
nojautuen pylvästä vasten niin luonnollisessa asennossa, että oli
vaikea uskoa häntä kuolleeksi, ja hänen jaloissaan oli rääsyinen
sanomalehtipoika, lehtipinkka vierellään maassa. Ilmoituslehtikärryt
olivat salpautuneet joukkoon, ja me saatoimme lukea tiedonannon, joka
oli suurin kirjaimin painettu mustalla keltaiselle: "Välikohtaus
ylähuoneessa. Piirikuntakilpailu keskeytetty." Tämä oli varmaan
aikaisin painos, sillä toisissa lehdissä oli luettavana: "Onko loppu
tulossa? Suuren tiedemiehen varoitus." Ja toinen: "Onko Challenger
oikeassa? Pahaenteisiä huhuja."

Challenger osoitti vaimolleen jälkimmäistä tiedonantoa, joka pisti
tungoksesta esiin kuin lippu. Saatoin nähdä hänen pullistavan rintaansa
ja sivelevän partaansa sitä katsellessaan. Hänen monivivahteista älyään
huvitti ja imarteli se ajatus, että Lontoo oli kuollessaan muistellut
hänen nimeään ja sanojaan. Hänen tunteensa olivat niin ilmeiset, että
hänen virkaveljensä ei voinut olla pilkallisesti huomauttamatta:

"Oma itse esillä viimeiseen asti, Challenger."

"Siltä näyttää", vastasi toinen tyynesti. "Niin", lisäsi hän
katsellessaan pitkin äänettömiä, ruumiiden ja kuoleman täyttämiä
katuja, "minä en tosiaan käsitä, että voittaisimme mitään viipymällä
kauemmin Lontoossa. Ehdotan, että palaamme heti Rotherfieldiin, ja
sitten neuvottelemme, miten käytämme hyödyllisimmin ne vuodet, jotka
ovat edessämme."

Vain yhden kuvan esitän vielä niistä näyistä, jotka jäivät muistiimme
kuolleesta Citystä. Se on katsahdus St. Maryn vanhan kirkon sisään,
juuri siellä, missä automme odotti. Portailla virui vainajia, joiden
välitse pujotellen työnsimme kääntöoven auki ja astuimme sisään.
Edessämme oli ihmeellinen näky. Kirkko oli täpötäynnä polvistuvia
olentoja rukousta ja nöyrtymistä osoittavissa asennoissa. Viimeisellä
kauhistavalla hetkellä, jouduttuaan äkkiä kasvoista kasvoihin elämän
kauhean todellisuuden eteen, joka uhkaa yläpuolellamme silloinkin, kun
siirrymme varjojen maahan, olivat kauhistuneet ihmiset syöksyneet Cityn
vanhoihin kirkkoihin, joissa moniin sukupolviin oli tuskin milloinkaan
ollut jumalanpalvelusta. Siellä he olivat sulloutuneina niin tiheään
kuin mahtuivat polvistumaan, monella kiihtymyksessään vielä hattu
päässään, ja heidän yläpuolellaan oli muuan maallikkopukuinen nuori
mies saarnatuolissa ilmeisesti puhunut heille, kun sama kohtalo oli
yllättänyt hänet ja heidät. Hän oli nyt kuten ilveilijä kojussaan, pää
ja kaksi velttoa käsivartta riippumassa saarnatuolin reunan yli. Kaikki
tuntui painajaiselta, harmaa, tomuinen kirkko, kuoleman kourissa
jähmettyneiden rivit, kaiken hämäryys ja hiljaisuus. Me kävelimme
siellä varpaisillamme, hiljaa kuiskaillen.

Ja sitten sain äkkiä erään aatteen. Kirkon nurkassa lähellä ovea oli
vanha kastemalja ja sen takana syvä komero, jossa riippuivat
kellonsoittajain köydet. Miksi emme lähettäisi Lontoon yli sanomaa,
joka toisi luoksemme mahdollisesti vielä eloon jääneet? Minä juoksin
sinne, kiskoin köyttä ja hämmästyin huomatessani, kuinka vaikeata oli
heiluttaa kelloa. Lordi John oli seurannut minua.

"Totta tosiaan, nuori mies!" sanoi hän riisuen takkinsa. "Te olette
saanut hiton hyvän aatteen. Kun minäkin tartun siihen, kyllä kello
soi."

Mutta kello oli niin raskas, että vasta silloin, kun Challenger ja
Summerlee olivat painollaan tulleet avuksemme, kuulimme päittemme
yläpuolelta kuminaa ja helinää, joka ilmaisi meille, että suuri
kellonkieli suoritti tehtäväänsä. Kauas yli kuolleen Lontoon kaikui
toverillinen ja toivoa antava viestimme niille lähimmäisille, jotka
vielä ehkä elivät. Se ilahdutti omaa sydäntämme, tämä voimakas
metallinen kutsu, ja me ahersimme sitä vakavammin, kiskoutuen kaksi
jalkaa maasta köyden heilahtaessa ylöspäin, mutta ponnistaen kaikki
yhdessä, alaspäin vedettäessä.

Challenger oli alinna, jännittäen koko valtavan voimansa ponnahdellen
ylös alas kuten eriskummainen härkäsammakko ja kurnuttaen joka
vetäisyllä. Tällä hetkellä olisi taiteilija saanut ottaa kuvan neljästä
seikkailijasta, jotka ennen olivat yhdessä kokeneet monta omituista
vaaraa ja jotka kohtalo nyt oli valinnut näin merkilliseen tehtävään.
Puoli tuntia me teimme työtä, hien valuessa kasvoiltamme, käsivarret ja
selkä kipeinä ponnistuksesta. Sitten menimme kirkon pylväskäytävään ja
tähystelimme innokkaasti pitkin hiljaisia täyteen ahdettuja katuja. Ei
yksikään ääni tai liike vastannut kutsuumme.

"Se on hyödytöntä. Ei ketään ole jäljellä", huudahdin.

"Me emme voi tehdä mitään muuta", sanoi rouva Challenger. "Jumalan
tähden, George, menkäämme takaisin Rotherfieldiin. Vielä yksi tunti
täällä kauheassa, hiljaisessa Cityssä tekisi minut hulluksi."

Me nousimme autoon sen enempää puhumatta. Lordi John käänsi ja suuntasi
sen etelään päin. Meistä näytti kaikki päättyneeltä. Vähänpä osasimme
aavistaa sitä omituista uutta vaihetta, joka pian seurasi.



6

Suuri herääminen


Ja nyt tulen loppuosaan tätä eriskummaista tapausta, joka oli niin
valtavan tärkeä sekä omassa yksityisessä elämässämme että ihmissuvun
yleisessä historiassa. Kuten sanoin tarinaa aloittaessani: kun tätä
historiaa kirjoitetaan, kohoaa loppukohtaus varmasti kaikkien muiden
tapausten keskellä kuin vuori kunnaiden seasta. Sukupolvellemme on
varattu erikoinen kohtalo, koska se on valittu kokemaan näin
ihmeellistä. Kuinka kauan sen vaikutus kestää, -- kuinka kauan
ihmiskunta säilyttää sen nöyryyden ja kunnioituksen, jota tämä suuri,
tärisyttävä tapaus on sille opettanut, sen näyttää vain tulevaisuus.
Luulen voitavan turvallisesti sanoa, etteivät olot milloinkaan palaa
entiselleen.

Ihminen ei käsitä, kuinka voimaton ja tietämätön hän on ja kuinka
näkymätön käsi kannattaa häntä, ennenkuin tuo käsi on näyttänyt
hetkeksi puristuvan musertavaan iskuun. Kuolema on ollut ihan lähellä.
Me tiedämme, että se voi taas tulla millä hetkellä tahansa. Sen uhka on
kuin varjona elämässämme, mutta kuka voi väittää valheeksi, että tässä
varjossa velvollisuuden, vakavuuden ja vastuun tunne, elämän tärkeyden
ja tarkoitusten kunnioittaminen, vakava kehittymisen ja parantumisen
halu on kasvanut ja käynyt meissä todelliseksi, hapattaen
yhteiskuntamme ylhäältä alas asti? Se ei riipu lahkoista tai
uskonkappaleista. Siinä on esillä näköalan muutos, uusi käsitys
oikeista mittasuhteista, joiden mukaan me olemme merkityksettömiä ja
haihtuvia olentoja, eläen vain sikäli kuin tuntemattoman vallan armo
sallii.

Mutta jos maailma on käynyt tästä tiedosta vakavammaksi, ei se silti
luullakseni ole surullisempi paikka. Varmastikin olemme yhtä mieltä
siitä, että nykyhetken järkevämmät ja hillitymmät huvit ovat
syvällisempiä ja viisaampia kuin se meluisa, mieletön hälinä, jota niin
usein pidettiin huvituksena menneinä päivinä -- niin vähän aikaa
sitten, vaikka se nyt tuntuu käsittämättömältä. Entisen tyhjän elämän
sijaan, joka tuhlattiin joutavissa vierailuissa ja vastavierailuissa,
suuren ja tarpeettoman talouden huolissa, ylellisten ja ikävien
aterioiden järjestelemisessä ja syömisessä, on tullut lepoa ja
terveyttä lukemisessa, musiikissa, hiljaisessa perheseurustelussa, kun
on opittu paremmin käyttämään aikaa. Terveempinä ja enemmän nauttien
ihmiset ovat rikkaampia kuin ennen, vaikka ovat maksaneet yhteiseen
rahastoon ne paisuneet verot, jotka ovat niin suuresti korottaneet
elintasoa näillä saarilla.

Siitä ollaan hieman eri mieltä, millä määrätyllä hetkellä suuri
herääminen sattui. Yleensä myönnetään, että lukuunottamatta kellojen
osoittamaa eroa on voinut olla paikallisia syitä vaikuttamassa myrkyn
toimintaan. Mutta jokaisessa eri piirissä tapahtui ylösnousemus melkein
yhtaikaa. Monet ihmiset todistavat, että parlamenttitalon kello silloin
oli kymmenen minuuttia yli kuuden. Tähtitornin esimies on ilmoittanut,
että Greenwichin aika osoitti kaksitoista minuuttia yli kuuden.
Toisaalta on tilanomistaja Johnson, hyvin kyvykäs itäenglantilainen
havaintojen tekijä, aikamääräksi maininnut klo 6.20. Hebrideillä kello
oli silloin jo seitsemän.

Omalta kohdaltamme ei voi olla mitään epäilystä, sillä minä istuin
sillä hetkellä Challengerin työhuoneessa, ja hänen huolellisesti
tarkistettu ajanmittarinsa oli edessäni. Se osoitti neljännestä yli
kuuden.

Ääretön masentuminen painoi mieltäni. Kaikki ne kauheat näyt, joita
olimme matkallamme tavanneet, ahdistivat sieluamme. Kun minulla oli
mainio terveys ja suuri ruumiillinen tarmo, oli sielullinen
synkistyminen minussa harvinaista. Minulla oli irlantilaisen kyky nähdä
jokin leikillisyyden pilkahdus kaikessa pimeydessä. Mutta nyt oli
synkeys kauhistava ja lievittämätön. Muut olivat alakerrassa
tuumimassa, mihin ryhdyttäisiin. Istuin avoimen ikkunan luona, nojaten
leukaa käteeni ja ajatellen tilanteemme kurjuutta.

Saatoimmeko vielä jatkaa elämäämme? Kysymys heräsi yhä uudelleen. Oliko
mahdollista elää kuolleessa maailmassa? Samoin kuin fysiikan mukaan
isompi kappale vetää puoleensa pienempää, emmekö mekin tuntisi
vastustamatonta vetovoimaa ihmiskunnan puolelta, joka oli siirtynyt
toiseen maailmaan? Kuinka tulisi loppu? Johtuisiko se myrkyn
palaamisesta? Vai tulisiko maa asumattomaksi yleisen rappeutumisen
myrkyllisistä vaikutuksista? Vai kävisikö niin, että kauhea tilanne
järkyttäisi henkistä tasapainoamme? Ryhmä mielipuolia kuolleessa
maailmassa! Haudoin mielessäni tätä viimeistä kamalaa ajatusta, kun
jokin kopina sai minut katsomaan maantielle. Vanha kyytihevonen tuli
mäkeä ylös!

Samalla hetkellä olin tietoinen siitä, että linnut visertelivät, että
joku yski pihalla ja että ulkona oli liikettä. Ja kuitenkin muistan,
että tuo ihmeellinen, laihtunut, yli-ikäinen hevonen pidätti
katsettani. Hitaasti ja huohottaen se kiipesi rinnettä ylös. Sitten
silmäni osui ajajaan, joka kyyrötti istuimellaan, ja lopuksi nuoreen
mieheen, joka kurkotti ikkunasta ulos hieman kiihtyneenä ja huusi
ajajalle jonkin määräyksen. Kaikki olivat epäilemättä pirteästi elossa!

Oliko tämä siis ollut vain harhakuva? Oliko mahdollistä, että koko tämä
myrkkyvyöhyketapaus oli ollut unta? Aluksi olivat hämmästyneet aivoni
tosiaan valmiit uskomaan, että niin oli laita. Sitten satuin katsomaan
kättäni, ja siinä oli rakkula, jonka olin saanut kirkonkellojen köysiä
kiskoessani. Se oli siis ainakin totta. Ja kuitenkin maailma oli taas
herännyt eloon -- täysi elämä oli silmänräpäyksessä palannut
kiertotähdellemme.

Kun nyt silmäilin laajaa maisemaa eri tahoille, näin siinä
hämmästyksekseni liikettä ihan samaa latua myöten, jolle se oli
pysähtynyt. Tuolla olivat golfinpelaajat. Oliko mahdollista, että he
jatkoivat peliään? Oli, sillä eräs heistä löi pallon pois hiekkaläjältä
ja toinen ryhmä ajoi nurmikolla varmasti palloa kuoppaan.
Elonleikkaajat menivät parvessa hitaasti työhönsä takaisin.
Lapsenhoitaja läimäytti toista hoidokkiaan ja alkoi sitten työntää
rattaitaan mäkeä ylös. Jokainen oli rauhallisesti tarttunut elämän
lankaan juuri siltä kohtaa, missä oli sen pudottanut.

Syöksyin portaita alas, mutta eteisen ovi oli auki, ja pihalta kuulin
toverieni ääniä, kun he ilmaisivat hämmästyksensä ja onnittelunsa. Me
kaikki pudistimme toistemme käsiä ja nauroimme, ja rouva Challenger
suuteli innoissaan meitä kaikkia, ennenkuin lopuksi heittäytyi miehensä
syliin.

"Mutta eihän se ole voinut olla pelkkää nukkumista!" huudahti lordi
John. "Hitto vieköön, Challenger, ettehän luule minun uskovan, että
ihmiset vain nukkuivat tuijottavine silmineen, jäsenet jäykkinä, kauhea
kuolonirvistys kasvoillaan!"

"Se on voinut olla ainoastaan se tila, jota sanotaan
jäykistystaudiksi", sanoi Challenger. "Se on ollut harvinainen ilmiö
menneisyydessä, ja sitä on aina väärin luultu kuolemaksi. Siinä tilassa
laskee ruumiin lämpö, hengitys katoaa, sydämen tykytystä ei tunnu --
oikeastaan se onkin kuolema, vaikka se on ohimenevä. Kaukonäköisinkään"
-- tässä hän sulki silmänsä ja virnisti -- "saattoi tuskin käsittää,
että se puhkesi näin yltyleisenä".

"Te saatte sanoa sitä jäykistystaudiksi", huomautti Summerlee, "mutta
se on kuitenkin vain nimi, ja me tiedämme tuloksesta yhtä vähän kuin
myrkystä, joka on sen syynä. Korkeintaan voimme sanoa, että myrkyllinen
eetteri on aiheuttanut väliaikaisen kuoleman."

Austin istui lyyhistyneenä auton astuimella. Juuri hänen yskänsä olin
kuullut yläkertaan. Hän oli ääneti pidellyt päätään, mutta nyt hän
mutisi itsekseen ja tarkasteli autoa.

"Nuori pölkkypää!" murisi hän. "Ei voi jättää esineitä rauhaan!"

"Mikä on hätänä, Austin?"

"Rasvauskojeet jätetty juoksemaan, herra. Joku on sorkkinut autoa.
Kaiketi se on puutarhurin nulikan työtä."

Lordi John näytti syylliseltä.

"En tiedä, mikä minua vaivaa", jatkoi Austin nousten horjuen pystyyn.
"Muistaakseni minua huimasi, kun pesin autoa. Ehkä kaaduin silloin
astuimelle. Mutta sen vannon, etten milloinkaan ole jättänyt tulppaa
auki."

Hämmästyneelle Austinille kerrottiin lyhyesti, mitä oli tapahtunut
hänelle ja maailmalle. Tippuvien rasvauskojeiden salaisuus selitettiin
hänelle myöskin. Hän kuunteli perin epäuskoisena, kuinka eräs
tottumaton herrasmies oli ohjannut hänen autoaan, mutta hänen
mielenkiintonsa heräsi, kun suppeasti esitimme, mitä olimme kokeneet
nukkuvassa Cityssä. Vielä nytkin muistan hänen huomautuksensa, kun
tarina oli lopussa.

"Olitteko Englannin pankin ulkopuolella, herra?"

"Kyllä, Austin."

"Kun kaikki miljoonat olivat sisällä ja joka ihminen nukkui?"

"Niin oli asian laita."

"Enkä minä ollut siellä!" huokasi hän ja kääntyi synkkänä taas pesemään
autoaan.

Äkkiä kuului pyörien kitinää hiekalla. Vanhat ajurinrattaat olivat
saapuneet Challengerin oven eteen. Näin nuoren matkustajan astuvan
maahan. Sitten ilmestyi palvelijatar, joka näytti niin sekaiselta ja
kummastuneelta kuin olisi juuri heitetty syvimmästä unestaan,
huoneeseen kortti lautasella. Challenger nuuhkaisi sitä katsellessaan,
ja hänen paksu musta tukkansa näytti nousevan vihasta pystyyn.

"Sanomalehtimies!" murisi hän. Sitten hän virkkoi, hymyillen
anteeksipyytävästi: "Mutta onhan luonnollista, että koko maailma
kiiruhtaa tiedustamaan, mitä minä ajattelen tästä asiain käänteestä."

"Se voi tuskin olla hänen asiansa", sanoi Summerlee, "sillä hän oli
matkalla jo ennenkuin eetterimyrkytys alkoi".

Minä katsoin korttiin: "James Bascter, _New York Monitorin_
Lontoon-kirjeenvaihtaja."

"Te aiotte ottaa hänet vastaan?" sanoin.

"En ikinä."

"Voi, George! Sinun pitäisi olla suopeampi ihmisille. Varmasti olet
oppinut jotakin siitä, mitä olemme kokeneet."

Professori maiskautti halveksivasti kieltään ja pudisti itsepintaista
päätään.

"Myrkyllistä joukkoa! Niin, Malone? Pahin rikkaruoho uudenaikaisessa
sivistyksessä, kerskurin valmis työase ja itseään kunnioittavan miehen
kiusa! Milloin he ovat sanoneet hyvän sanan minun puolestani?"

"Milloin te olette sanonut hyvän sanar heidän puolestaan?" vastasin.
"Kuulkaahan, tässä on muukalainen, joka on tullut teitä tapaamaan.
Ettehän voi olla niin töykeä hänelle."

"No no", murisi hän, "te tulette mukaani ja pidätte puhumisesta huolta.
Minä panen edeltäkäsin vastalauseeni sellaista häpeällistä
yksityiselämäni häiritsemistä vastaan." Yhä mutisten hän tuli keikkuen
perässäni kuten vihainen ja ilkeä verikoira.

Näppärä nuori amerikkalainen veti muistikirjansa esiin ja syventyi heti
asiaansa.

"Minä tulin tänne, arvoisa herra", sanoi hän, "koska lukijamme
Amerikassa tahtoisivat hyvin mielellään kuulla enemmän siitä vaarasta,
joka teidän mielestänne uhkaa maailmaa".

"Minä en tiedä mistään vaarasta, joka nyt uhkaisi maailmaa", vastasi
Challenger tylysti.

Sanomalehtimies katsoi häneen lievän hämmästyneenä.

"Tarkoitan sitä, että maailma voisi joutua myrkyllisen eetterin
vyöhykkeeseen."

"Minä en nyt näe mitään sellaista vaaraa", väitti Challenger.

Nuori mies hämmästyi yhä enemmän.

"Ettekö te ole professori Challenger?"

"Kyllä, herra, se on nimeni."

"Sitten en käsitä, kuinka voitte sanoa, ettei ole mitään vaaraa. Minä
tarkoitan teidän omaa kirjettänne, joka julkaistiin tämänaamuisessa
Lontoon _Timesissä_."

Nyt oli Challengerin vuoro näyttää hämmästyneeltä.

"Tämänaamuisessa?" toisti hän. "Tänä aamuna ei ole julkaistu Lontoon
_Timesiä_."

"Varmasti on, herra", sanoi amerikkalainen maltillisesti. "Teidän
täytyy myöntää, että Lontoon _Times_ on jokapäiväinen sanomalehti." Hän
veti esiin taskustaan sanomalehden. "Tässä on se kirje, jota
tarkoitan."

Challenger hihitti ja hieroi käsiään.

"Jopa alan käsittää", sanoi hän. "Te siis luitte tämän kirjeen tänä
aamuna?"

"Kyllä, herra."

"Ja tulitte heti haastattelemaan minua?"

"Juuri niin."

"Huomasitteko mitään epätavallista matkallanne tänne?"

"Totta puhuakseni, näyttivät kansalaisenne vilkkaammilta ja yleensä
inhimillisemmiltä kuin ennen. Matkatavarani vastaanottaja alkoi kertoa
minulle hullunkurista juttua, ja se on minulle uusi kokemus tässä
maassa."

"Eikö mitään muuta?"

"Ei, herra, ainakaan mikäli muistan."

"No, mihin aikaan läksitte Lontoosta?"

Amerikkalainen hymyili.

"Minä tulin tänne haastattelemaan teitä, herra professori, mutta
minusta tuntuu kuin nyt toistuisi vanha pulma: 'Onko neekeri kalassa
vai kala neekerissä?' Te kysytte enemmän kuin minä."

"Se sattuu kiinnittämään mieltäni. Muistatteko tuntimäärän."

"Kyllä. Kello oli puoli yksi."

"Ja te saavuitte?"

"Neljänneksen yli kahden?"

"Ja otitte ajurin?"

"Niin tein."

"Kuinka pitkän matkan luulette olevan asemalle?"

"No, ehkä lähes kaksi mailia."

"Kuinka kauan siis ajoitte rattailla?"

"Noin puoli tuntia, kun hengenahdistusta poteva hevonen oli aisoissa."

"Nyt pitäisi kellon siis olla kolme?"

"Niin, tai hiukkasen yli."

"Katsokaa kelloanne!"

Amerikkalainen teki niin ja tuijotti sitten meihin hämmästyneenä.

"Totisesti!" huudahti hän. "Veto on loppunut. Se hevonen on rikkonut
kaikki ennätykset. Aurinko on jokseenkin alhaalla, kun nyt sitä
katselen. Niin, tässä on jotakin, mitä en ymmärrä."

"Muistatteko kokeneenne mitään merkillistä, kun tulitte mäkeä ylös?"

"Kyllä, kerran minua nukutti kovasti. Silloin aioin sanoa jotakin
ajajalle, mutta hän ei näkynyt kuulevan. Kaiketi oli kuumuus syynä
siihen, että minua äkkiä pyörrytti. Siinä kaikki."

"Niin on koko ihmissuvun laita", sanoi Challenger minulle. "Heitä on
kaikkia pyönyttänyt. Kukaan ei vielä käsitä, mitä on tapahtunut.
Jokainen jatkaa keskeytynyttä työtään, niinkuin Austin on käynyt
käsiksi letkuun tai toinen pelaa edelleen golfia. Sanomalehtenne
toimittaja, Malone, jatkaa lehtensä julkaisemista ja kummastuu aika
lailla, kun huomaa, että yksi numero puuttuu. Niin, nuori ystäväni",
lisäsi hän amerikkalaiselle reportterille iloisuuden äkillisessä
puuskassa, "teistä on ehkä mielenkiintoista tietää, että maailma on
turvallisesti uinut sen myrkyllisen virran läpi, joka ryöppyää
Golf-virran tavoin eetterivaltameressä. Tahtonette myöskin omaksi
mukavuudeksenne panna vastaisen varalta merkille, ettei tänään ole
perjantai, elokuun seitsemäskolmatta, vaan lauantai, kahdeksaskolmatta
päivä ja että te olette istunut vaunuissanne tunnotonna
kahdeksankolmatta tuntia Rotherfieldin mäen rinteellä."

Juuri tähän voin lopettaa kertomukseni. Kuten luultavasti huomaatte, on
se vain täydellisempi ja seikkaperäisempi toisinto siitä selostuksesta,
joka ilmestyi _Daily Gazetten_ maanantainumerossa, ja joka on yleisesti
myönnetty kaikkien aikojen suurimmaksi saavutukseksi sanomalehtimiehen
toimessa, niin että sen ansiosta lehteä myytiin kolme ja puoli
miljoonaa kappaletta. Minä säilytän pyhäkköni seinällä kehyksessä sen
suurenmoisia otsakkeita:

    MAAILMA KAHDEKSANKOLMATTA TUNTIA HORROKSISSA

          ENNENKUULUMATTOMIA KOKEMUKSIA

    CHALLENGER NÄYTTÄNYT OLEVANSA OIKEASSA

          KIRJEENVAIHTAJAMME PELASTUU

           MIELTÄKIEHTOVA KERTOMUS

                 HAPPIHUONE

           KAMMOTTAVA AUTOMATKA

               KUOLLUT LONTOO

       PUUTTUVAN SIVUN KORVAAMINEN

    PALJON TULIPALOJA JA IHMISHUKKAA

              UUDISTUUKO SE?

Tämän mahtavan luettelon alla oli yhdeksän ja puolen palstan pituinen
kertomus, joka oli ensimmäinen, viimeinen ja ainoa selostus
kiertotähtemme historiasta yhdeltä pitkältä päivältä, mikäli yksi
huomioiden tekijä voi sitä esittää. Challenger ja Summerlee ovat
käsitelleet asiaa yhteisessä tieteellisessä kirjoitelmassa, mutta
minulle yksin jäi yleistajuisen selostuksen laatiminen. Voinpa tosiaan
laulaa: "Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään." Eihän
sanomalehtimies koskaan enää voi kohota niin korkealle!

Mutta en tahdo kuitenkaan lopettaa kertomustani mahtipontisilla
otsakkeilla ja omalla riemuvoitollani. Sallitaanko minun sensijaan
lainata ne kaunopuheiset rivit, joilla suurin päivälehti päätti asiaa
koskevan, ihailtavan pääkirjoituksensa, sillä siihen sopisi jokaisen
ajattelevan ihmisen tutustua.

"Kuluneen lauseparren mukaan", lausui _Times_, "meidän ihmissukumme on
heikko meitä ympäröivien rajattomien, salaperäisten voimien edessä.
Vanhan ajan profeetoilta ja oman aikamme filosofeilta on meille tullut
sama sanoma ja varoitus. Mutta kaikkien usein toistettujen totuuksien
lailla se on ajan mittaan menettänyt jotakin tärkeydestään ja
pätevyydestään. Tarvittiin opetus, todellinen kokemus, osoittamaan sen
merkitys. Tästä terveellisestä, mutta kauhistavasta koetuksesta olemme
juuri päässeet; ajatus on yhä huumaantuneena iskun äkillisyydestä, ja
sieluamme on kurittanut oman rajoituksemme ja voimattomuutemme tunto.
Maailma on maksanut kauhistavan hinnan tästä opetuksesta. Vielä emme
ole saaneet täydellistä kertomusta kaikista onnettomuuksista, mutta New
Yorkin, Orleansin ja Brightonin palaminen tuhaksi on itsessään
suurimpia murhenäytelmiä rotumme historiassa. Kun selostus
rautatieonnettomuuksista ja haaksirikoista on täydennetty, tarjoaa se
kauheata luettavaa, vaikka on todistuksia, että verrattomasti
useimmissa tapauksissa junien kuljettajien ja laivojen koneenkäyttäjien
onnistui pysähdyttää koneet, ennenkuin sortuivat myrkyn vaikutuksesta.
Mutta niin suunnaton kuin aineellinen vahinko onkin sekä ihmishenkiin
että omaisuuteen nähden, ei kuitenkaan se asia ole tänään etualalla
ajatuksissamme. Kaiken sen voi unohtaa. Mutta se, mitä ei unohdeta ja
mikä edelleen valtaa ja minkä pitäisi vallata mielikuvituksemme, on
tämä maailmankaikkeuden mahdollisuuksien paljastuminen, tämä
tietämättömän itsetyytyväisyytemme hävittäminen, tämä osoitus siitä,
kuinka ahdas aineellisen olemassaolomme tie on ja mitä kuiluja voi olla
sen kummallakin puolella. Juhlallisuuden ja nöyryyden tunne on kaikkien
tämänpäiväisten mielenliikutustemme pohjana. Olkoot ne siinä perustana,
jolle vakavampi ja nöyrempi sukukunta voi rakentaa arvokkaamman
pyhätön."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Myrkkyvyöhyke" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.