Title: Sortovuosilta - Poliittisia muistelmia
Author: Zilliacus, Konni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sortovuosilta - Poliittisia muistelmia" ***


SORTOVUOSILTA

Poliittisia muistelmia


Kirj.

KONNI ZILLIACUS



WSOY, Porvoo, 1920.



SISÄLLYS:

       Johdanto.
    I. Taistelun ensimmäinen vaihe.
   II. Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen
       surmattiin, toinen riutui tautikuolemaan.
  III. "Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.
   IV. Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.
    V. Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.
   VI. Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.
  VII. Suunnitelmia kehitetään edelleen.
 VIII. Kongressi Pariisissa.
   IX. Vallankumouksen valmistelut.
    X. Aseidentuontiyritys.
   XI. Venäjän vallankumous v. 1905.
  XII. Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.
 XIII. Kansainvälinen jury.
  XIV. Burtsevin asiakirjat.
   XV. Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.



Esipuhe.


Monelta taholta on minua kehoitettu julkaisemaan muistelmani niiltä
vuosilta, jolloin taisteltiin Suomen oikeudesta käytettävissä
olevilla aseilla, tuota näennäisesti toivotonta taistelua Venäjän
itsevaltiutta vastaan, joka halusi ulottaa kaikkivaltansa meidänkin
syrjäiseen maahamme, minkä muu, suuri maailma tunsi melkein
vain maantieteellisenä käsitteenä. Kauan epäröin noudattaisinko
kehoituksia. En omasta puolestani, sillä olin jo niin auttamattoman
pahassa maineessa vallanpitäjien silmissä, etteivät kaikkein
suorimmatkaan paljastukset saattaneet vaikuttaa sitä eikä tätä,
mutta toiset, jotka jo ennestään olivat epäluulon alaisia, osaksi
yhä olivat valtaa pitävien mielestä enemmän tai vähemmän viattomia,
saattaisivat sepitelmieni vuoksi joutua ikävyyksiin.

Taisteluvuosina ja pitkään aikaan sen jälkeen ei sentakia
saattanut tulla kysymykseenkään kirjoittaa näistä asioista,
etenkin kun eräs merkittävä välikohtaus näiltä vuosilta suuresti
muistutti valtiopetosta ja vehkeilyä vieraan vallan kanssa, jonka
julkaisemisesta ei mitenkään saattanut olla puhetta. Sillä vaikka
Venäjän vallanpitäjillä olikin enemmän kuin aavistus näistä
vehkeilyistä, he eivät sentään tunteneet kaikkia yksityiskohtia
eivätkä siis tienneet mihin sitoumuksiin tuo vieras valta oli
ruvennut.

Kaikki nuo syyt ovat nyt lakanneet vaikuttamasta Venäjällä
tapahtuneen suuren kumouksen vuoksi. Se minkä silloin näimme
kangastelevana unelmana jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa on
nyt todellisuutta. Suomi on vapaa, ja Venäjän itsevaltius on
ikuisiksi ajoiksi poissa, toivottavasti, sillä vaikka jonkun
entisen suuriruhtinaan onnistuisikin liittää sen sirpaleet joksikin
entisen vallan tapaiseksi, on kuitenkin varsin vähän uskottavaa,
että sellainen uusi tsaarivaltio pysyisi pystyssä edes niin kauan,
että siitä voisi koitua vakava vaara Suomen itsenäisyydelle. Saamme
kyllä olla vakautuneita siitä, että tahtoa ei puutu, sillä tässäkin
tapauksessa pitää paikkansa se, että mitään ei ole unohdettu ja
hyvin vähän on opittu siitä, mitä pyhässä Venäjän valtakunnassa on
tapahtunut.

Ne jotka nyt kaikkein äänekkäimmin vakuuttavat etteivät he
koskaan hyväksy minkäänlaisia Suomen vapaan aseman loukkaamista
tarkoittavia toimenpiteitä, saattavat yhtä helposti kuin venäläinen
vaihtaa mielipiteitä koska hyvänsä, yhtäkkiä kääntää kelkkansa,
jos olosuhteet vain näyttävät suotuisilta. Sen vuoksi tekisimme
pahimman laatuisen valtiollisen tyhmyyden, jos jollakin lailla
avustaisimme järjestyksen palauttamista Venäjän nykyiseen kaaokseen,
niin paljon kuin sitä saattaakin puoltaa niin taloudelliselta kuin
inhimilliseltäkin kannalta.

Jokainen on itseään lähinnä, sanoo sananlasku, joka ei vähimmän
pidä paikkaansa valtioitten politiikassa. Niin paljon myötätuntoa
kuin yksilöt Venäjällä ansainnevatkin, on meidän nyt kuitenkin
vahvistettava omaa yhteiskuntajärjestystämme, omaa asemaamme
riippumattomana valtiona, ja siinä eivät mitkään muut näkökohdat saa
tulla väliin, ei ainakaan ennen kuin kaikki on valmista. Sen vuoksi
onkin meille, on Suomelle edullista, ettei Venäjän valtakunnassa
ole järjestystä, että nykyinen tilanne saa jatkua siksi kunnes se
itsestään katoaa. Kun se aika tulee, pitäisi Venäjän olla niin
uupunut, että saa kulua pitkä aika, ennenkuin se taas voi suunnitella
naapuriensa ahdistamista.

Koetan tässä kirjassa kuvailla pitkän, näennäisesti niin toivottoman,
itsevaltiusjärjestelmää vastaan kohdistuvan taistelun vaiheita,
yksityiskohtia, joissa itse jollakin tavalla olen ollut mukana
jonakin ajankohtana. Sen ohella en saata olla ajattelematta tapausta,
joka sattui Amerikassa kohta kolmekymmentä vuotta sitten, ja joka
niin sanoakseni antaa avaimen osanottooni taisteluun tsaarivaltaa
vastaan.

Kohtaus sattui Chicagossa. Olin eräitten muitten ohella kutsuttu
erään matkustavan perheen vieraaksi, joka oli väliaikaisesti
asettunut asumaan hotelliin. Vieraitten joukossa oli pari
amerikkalaista upseeria, jotka kuultuaan että olin suomalainen,
kysyivät mitä Suomessa oikeastaan tapahtui. Sanomalehdissä oli
puhuttu jotakin levottomasta mielialasta maassa, mutta ei päästy
selville, mistä oikeastaan oli kysymys. Yhdeksänkymmentäluvun alussa,
tarkemmin määriteltynä v. 1892, venäläistyttäminen alkoi nostaa
päätään, ja Suomessa alkoi tuntua yleistä levottomuutta. Koetin
selvittää asian niin hyvin kuin taisin ja koskettelin sen ohella myös
Suomen autonomista, kaikkien venäläisten hallitsijoiden vahvistamaa
asemaa.

Toinen upseeri kyseli vielä Suomen asukaslukua, sen armeijaa, oliko
joku suurvalta luvannut taata sen itsehallinnon y.m. sävyllä,
joka tuli sitä pilkallisemmaksi mitä selvemmäksi kävi Suomen
voimattomuus Venäjän rinnalla. Lopuksi hän sanoi, että suomalaiset
olivat suorastaan hulluja vastarintaan ryhtyessään. -- "Ainoa,
mitä voitte tehdä, on alistua nurkumatta. Jos rupeatte nenäkkäiksi
vastarinnassanne, saattaa käydä niin, että Venäjä antaa teille vitsaa
kaupan päällisiksi."

"Se on kyllä mahdollista, kun ottaa huomioon tsaarinvaltakunnassa
vallitsevat käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta, joita näytään
kannattavan muuallakin", vastasin pilkallisen sävyn ärsyttämänä.
"Mutta niin toivottomalta kuin kaikki näyttääkin, olen kuitenkin
varma siitä, että vastarintaa kaikissa tapauksissa tehdään. Ja mitä
minuun itseeni tulee, otan osaa taisteluun, vaikkapa minun täytyisi
ryömimällä mennä kotiin ollakseni mukana."

Kului tosin vielä eräitä vuosia ennenkuin ratkaiseva taistelu alkoi,
ja yhteen aikaan näytti jo siltäkin, kuin se olisi ehdottomasti
kääntynyt epäedulliseksi meille. Mutta taistelu alkoikin uudelleen,
heti kun olosuhteet muuttuivat. Ja mukana olen ollut, milloin
tavalla, milloin toisella, mutta mukana kaikissa vaiheissa. Tulokset
ovat olleet hyvinkin mitättömiä, mutta tahto on joka tapauksessa
ollut hyvä, tahto vastustaa Venäjän tsaarivaltaa millä keinoin
hyvänsä.

Helsinki, syyskuulla 1919.

_Konni Zilliacus_.



I.

Taistelun ensimmäinen vaihe.

Kun jokainen vielä uskoi tsaarin suopeuteen.


Myöhään syksyllä 1898 palasin kotimaahan oltuani poissa melkein
kymmenen vuotta, jolla ajalla olin elänyt eri maissa pohjoisella
pallonpuoliskolla, Pohjois-Amerikassa ja troopillisessa vyöhykkeessä,
Japanissa, Egyptissä, Ranskassa, ja käynyt vielä useammissa, Etu- ja
Taka-Intiassa, Meksikossa, Kanadassa ja Kiinassa, Ceylonilla ja
Marokossa, Italiassa, Espanjassa j.n.e. Uudelta vuodelta 1899 astuin
"Nya Pressenin" palvelukseen maassa vallitsevan yleisen levottomuuden
aikana. Oli annettu kutsu ylimääräisille valtiopäiville, Bobrikov
oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja astunut virkaansa. Hänen
lausuntansa eri henkilöille eivät jättäneet epäilyksille sijaa siitä
suunnasta, minne hänen politiikkansa oli lähtevä kulkemaan, mutta
vielä oltiin epätietoisia mitä menettelytapoja hän aikoi seurata tätä
politiikkaa toteuttaessaan, vaikka vedettiinkin johtopäätökset hänen
aikaisemmasta toiminnastaan Itämerenmaakunnissa. Ja ne olivat kaikkea
muuta kuin lohdullisia ja toivorikkaita.

Kauan ei kuitenkaan kulunut, ennenkuin uuden kenraalikuvernöörin
aikeista päästiin selville. Valtiopäivät, jotka oli kutsuttu
koolle käsittelemään kysymystä asevelvollisuuden laajentamisesta,
eivät olleet kauan koolla, ennenkuin jokaiselle kävi selville,
että venäläistä ehdotusta uudeksi asevelvollisuuslaiksi kohtaisi
ankara ja kuten näytti yksimielinen vastarinta. Estääkseen täydellä
syyllä pelätyn vastustuksen keksivät ne venäläiset valtapiirit,
jotka johtivat ja kehittivät hyökkäystä Suomea vastaan, n.s.
helmikuunmanifestin julkaisemisen, jonka perusteella maan
tärkeimpien, sen elinkysymysten ratkaisu siirrettiin valtiopäiviltä
ja suomalaisilta viranomaisilta hallitsijalle ja hänen venäläisille
neuvonantajilleen.

Manifesti, jonka olemassaolo ja sisältö nopeasti tuli tunnetuksi
huolimatta siitä salaperäisyydestä, jota venäläiset viranomaiset
olivat käyttäneet ja jota myös oli suositeltu Suomessa verrattain
myöhään siitä tiedon saaneille henkilöille, herätti tietysti
syvää levottomuutta ja suuttumusta sekä yleisön että senaatin
jäsenten keskuudessa, joitten ensimmäiseksi oli otettava manifesti
käsiteltäväksi. Sen julkaisemista vastaan oli jo alettu toimia sekä
suuren yleisön että senaatin jäsenten joukossa, missä mielipiteet
heti alussa kävivät jyrkästi erilleen. Kuinka senaatti tällöin toimi
ja kuinka julkaiseminen tapahtui varapuheenjohtajan ratkaisevan
äänen aiheuttamalla pienellä enemmistöllä, on jo kuvattu siksi
usein, etten tässä yhteydessä antaudu aihetta käsittelemään.
Sitäpaitsi se ei oikeastaan kuulukaan tähän, vaikkakin sitä saattaa
pitää alkuperäisenä syynä siihen, että minä jouduin poliittiseen
toimintaan, toimintaan, joka lopuksi otti minut kokonaan valtoihinsa.

Yhtä vähän aion vaatia lukijan tarkkaavaisuutta ja aikaa
kuvaukselle suomalaisten joukkoadressista keisarille ja suuresta
Lähetystöstä, jonka oli vietävä se perille. Nämä molemmat itse
kansan mielialan ilmaukset on kuvattu niin tarkoin, että luovun
tekemästä sen vielä kerran, vaikkapa olinkin osaltani vastuussa
näiden mielenilmausten syntymisestä jäsenenä siinä valiokunnassa,
jonka suuri kansalaiskokous Helsingissä valitsi järjestämään liikettä
voimakkaaksi mielenilmaukseksi asiassa, joka yhtä suuressa määrässä
liikutti kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista.

Se oli kuvaamattoman, innostuksen aikaa, innostuksen, joka
vallitsi kaikkia kansanluokkia, joka käsitti kaikki puolueet,
joka läpäisi kaikki yhteiskunnan kerrokset tehden jokaisen yhtä
halukkaaksi uhraamaan aikaa ja voimia. Ei kukaan epäillyt, että
tsaari, jonka otaksuttiin olevan tietämätön Suomelle annettujen
lupauksiensa oikeasta sisällöstä ja jonka tiedettiin olevan altis
neuvonantajiensa vaikutuksille, mutta jota yhä vielä luultiin
henkilökohtaisesti vilpittömäksi ja sanansa pitäväksi, olisi antanut
Suomelle vihamielisten henkilöiden ympäristössään saattaa hänet
ryhtymään näihin toimenpiteisiin ja laatimaan manifestin, joka sai
mielet kuohuksiin. Senpä vuoksi oltiinkin yleensä varmoja siitä,
että hallitsija, kun hänen tietoonsa saatettaisiin, että hänen nyt
Suomea kohtaan aloittamansa politiikka merkitsi hänen aikaisempien
juhlallisten lupaustensa rikkomista, peruuttaisi lainvastaiset
määräyksensä. Kaikki suunnitelmat tarkoittivat siis aluksi tuon
tiedon antamista hänelle niin kiistämättömällä tavalla, kuin ajatella
voi. Siitä johtui suuren kansanadressin ajatus, ja, kun keisari
ei ottanut sitä vastaan, sitä seuraava suunnitelma koettaa saada
ajan sivistyksen parhaat edustajat tekemään yrityksen puolestamme.
Nykyäänhän tuntuu melkein käsittämättömältä, että silloin saatettiin
antautua noin lapsellisiin unelmiin -- mutta sen jälkeen olemmekin
oppineet yhtä ja toista!

Nuo viisisataa edustajaa, jotka turhaan olivat hakeneet tilaisuutta
saattaa kansan hätähuuto Nikolai II:n korviin, olivat palanneet
Helsinkiin, jossa heidät oli otettu vastaan juhlalla, joka
tunnelmansa isänmaallisen korkeuden puolesta oli laatuaan ainokainen,
ja olivat sitten hajonneet koteihinsa, ulkonaisesti katsoen
toimittamatta mitään merkittävää maansa hyväksi. Sen he kuitenkin
olivat tehneet paljoa suuremmassa määrässä kuin kukaan silloin
saattoi aavistaa. Maailman sanomalehdistö oli puuttunut asiaan,
huomannut viidensadan talonpojan turhan retken Pietariin, oli sanonut
sanansa heidän yrityksestään ilmaista hallitsijalle huolensa ja
oli alkanut kiinnittää uutta huomiota maahan, josta lähetystö oli
tullut. Nuo viisisataa eivät olleet turhaan tehneet retkeään, sillä
siitä päiväytyy se mielenkiinto, millä Suomen asioiden kehitystä
on seurattu ulkomailla, mielenkiinto, josta on ollut meille paljon
suurempaa etua kuin yleensä voidaan käsittää.

Kotona Suomessa oltiin neuvottomia, mitä nyt olisi tehtävä
venäläisen uhan torjumiseksi. Yksi ehdotti yhtä, toinen toista,
ja toinen ehdotus pyrki olemaan toistaan mahdottomampi. Kukaan ei
ottanut ehdotuksia vakavalta kannalta, ja tuskinpa ehdottajatkaan
odottivat, että niin kävisi. Esiintyneistä aloitteista oli kai
verrattomasti järkevin se, jonka esitti eräs hollantilainen upseeri
eräässä helsinkiläiselle lehdelle -- "Nya Pressenille" jollen väärin
muista -- osoitetussa kirjeessä. Hän ehdotti, että me suomalaiset
koettaisimme alistaa asiamme Haagin tulevaan konferenssiin.
"Rauhankonferenssin", kuten sitä etukäteen yleensä nimitettiin, piti
samana vuonna syyskesällä kokoontua ensimmäistä kertaa pohtimaan
Nikolai II:n aloitetta, joka tarkoitti nykyisten vakinaisten
armeijojen ja siis samalla kansain asestuksen yleistä vähentämistä.
Aloitteen ottivat kaikki lapsellisesti ajattelevat ja herkkäuskoiset
ihastuksella vastaan tervehtien sitä uuden ajanjakson oireena
ihmiskunnan historiassa.

Täydellä syyllä, arveli kirjeen lähettäjä, joka oli tutustunut
sanomalehtien kuvauksiin talonpoikaislähetystöstä, olisi
täten koetettava maailmalle todistaa, että Venäjän tsaarin
aseistariisumisehdotus ei ole muuta kuin humbugia. Hänhän samalla
ehdottaa merkittävää asevelvollisuuskuorman lisäämistä Suomessa --
lisäämistä noin kolminkertaiseksi -- ja on samalla törkeästi rikkonut
lupauksensa, niin että se läheisesti muistuttaa väärää valaa, siten
ajaakseen ehdotuksensa läpi. Mutta kuinka olisi meneteltävä, että
ajateltu rauhankonferenssi puuttuisi asiaan, joka oikeastaan ei
kuulunut sen valtuuksiin, siitä ei julkaistu kirjoitus sisältänyt
mitään.

Hollantilaisen upseerin viittaus oli kuitenkin ainoa, jolla oli
onnistumisen häivääkin, vaikka tuo häive olikin perin vähäinen.
Osoittautui kuitenkin, että suuri kansanadressi oli saavuttanut
erään tarkoituksensa, vaikkakaan ei juuri aiottua, siten että
se oli kiinnittänyt muun sivistyneen maailman huomion Suomeen
ja epätasaiseen taisteluun, jonka se oli aloittanut venäläistä
sortajaansa vastaan. Siinä oli ainakin jotain mihin tarttua,
eikäpä voinut tietää mitä siitä saattoi koitua. Kotona oli
tähän aikaan hyvin vähän tekemistä, koska "Nya Pressen" oli
lakkautettu kolmeksi kuukaudeksi ja ne lentolehdet, joita eräät
toimittajat olivat alkaneet julkaista jonkinlaiseksi vastikkeeksi,
kiellettiin ehdottomasti ilmestymästä. Ylimääräiset valtiopäivät
tekivät innokkaasti työtä valmistaessaan vastaehdotusta uudeksi
asevelvollisuuslaiksi, joka sekin sisälsi miehistön luvun suuren
lisäyksen, vaikkakin mahdollisuuksien rajoissa, ehdotuksen,
jolta hyvin useat henkilöt suurenmoisen sangvinisesti odottivat
hyvin laajoja tuloksia _status quo ante'n_ palauttamiseksi.
Minä taas päätin lähteä ulkomaille ottaakseni selville kuinka
suotuisa mieliala Euroopassa oli jonkunlaiselle Suomen hyväksi
tehtävälle mielenilmaisulle, joko hollantilaisen ehdotuksen tai
jonkun muun perustalla. Matkani kävi ensin Kööpenhaminaan, jossa
oli odotettavissa lämmintä myötätuntoa Suomen asialle. Matkalle
sain seuraksi maalari Edelfelt vainajan ja nyttemmin jo kuolleen
hovineuvos Westzynthiuksen.

Kööpenhaminassa oli mieliala Suomea kohtaan perin suopea ja suuttumus
tsaarin lupauksen, tai kuten siellä useimmiten sanottiin, valan
rikkomisesta, oli yhtä yleinen kuin syväkin. Kaikki olivat halukkaita
tekemään jotakin ilmaistakseen paheksumisensa uhkaavan venäläisen
väkivallan johdosta, ja kaikki olivat perin uteliaita kuulemaan
tarkemmin suuresta suomalaisesta kansanadressista, joka täällä, kuten
muuallakin, herätti mitä suurinta huomiota. Innokkain oli, niinkuin
aina kun Suomesta ja Suomen politiikasta oli kysymys, Ivar Berendsen,
joka neuvoteltaessa parhaasta tavasta kääntää yleisön huomio Suomen
uhkaaviin oloihin, teki ehdotuksen, että joku meistä suomalaisista
pitäisi esitelmän, mieluimmin suuresta kansanadressista ja mieluimmin
Studentsamfundetissa, joka on Kööpenhaminan yliopiston jyrkästi
vapaamielisten ylioppilaiden yhdistys. Se referoitaisiin laajasti
kaikenvärisissä sanomalehdissä, hän vakuutti, ja siten saisi yleisö
mitä suurimmassa määrässä selon tapauksista ja elämyksistä Suomessa.

Ehdotus tuntui meistä kaikin puolin hyvältä ja hyväksyttävältä, mutta
kumpikaan seuralaisistani ei halunnut esiintyä. Edelfeltin piti
seuraavana aamuna jatkaa matkaansa Pariisiin, jossa häntä odotettiin
määrättynä päivänä, ja Westzynthius kieltäytyi ehdottomasti,
koska hän ei sanonut olevansa kylliksi perillä yksityiskohdista,
joten jäljellä olin vain minä. En ollut koskaan ennen esiintynyt
julkisesti. Vain kerran nuorena ylioppilaana olin pitänyt erään
tavanmukaisista puheista osakunnan vuosijuhlassa. Nyt otin Jumalan
avukseni ja vastasin myöntävästi. Kaikki järjestettiin käden
käänteessä. Berendsen, joka ohimennen sanoen oli Studentsamfundetin
puheenjohtaja, hankki huoneiston, piti huolta ilmoituksista kaikissa
Kööpenhaminan lehdissä ja teki yleensä kaiken valmiiksi, ennenkuin
erosimme sinä iltana.

Esitelmä oli ilmoitettu seuraavaksi päiväksi k:lo 8 i.p., ja kun
astuin puhujalavalle salin tungokseen saakka täyttävän kuulijakunnan
edessä, vapisin sydämessäni tulosta. Mutta kaikki kävi odottamattoman
hyvin. Kuulijat seurasivat esitelmää suurella mielenkiinnolla
ensimmäisestä sanasta viimeiseen ja lopuksi puhkesi ilmi sellainen
innostus, että eräs heistä -- Erik Skram -- teki ehdotuksen, joka
hyväksyttiin huutoäänestyksellä: -- että läsnäolevat lähettäisivät
yhteisen adressin Suomen ylioppilaille, adressin, joka, perin
voimakassanaista kieltä hiukan karsittua, yksimielisesti hyväksyttiin
ja aikanaan jätettiin asianomaisille.

Olen maininnut tämän välikohtauksen, en siksi, että sillä
sellaisenaan olisi mitään merkitystä, vaan sen vuoksi, että se oli
sysäyksenä ajatukselle koettaa saada aikaan adressi tai anomus, joka
lähtisi ajan etevimpien tieteen, taiteen ja kirjallisuuden, lyhyesti
samanaikuisen sivistyksen edustajien taholta. Jatkaessani matkaa
Berliiniin, mietiskelin edellisen illan tapauksia, muistelin sitä
innostusta, joka oli vallannut esitelmäni kuulijat Kööpenhaminassa.
Ajatus seurasi toistaan: miksikä ei voisi saada eri maiden eteviä
henkilöitä tavalla tai toisella ilmaisemaan vastalauseensa -- koko
sivistyneen maailman -- sanalla sanoen, ja äkkiä oli aie valmis.
Jos voisi taivuttaa ajan sivistyksen ensimmäiset edustajat yhtymään
mielipiteen ilmaisuun, adressiin tsaarille, pitäisi sellaisen
vetoomuksen saada hänet harkitsemaan asiaa ja mahdollisesti saattaa
hänet luopumaan aloittamastaan valapattoisesta politiikasta Suomea
kohtaan. Siihen aikaan olimme vielä kaikki siksi siivoja, ettemme
ajatelleet tällä politiikalla olevan muita perussyitä kuin halun
saada Suomi samalle tasolle kuin Venäjäkin, ja uskoimme, että tsaarin
neuvonantajat olivat johtaneet hänet harhaan paljoa suuremmassa
määrässä kuin hän itse oli halukas toteuttamaan tasoituksen
polkemalla tylysti jalkoihinsa sekä Suomen kiistattoman oikeuden että
omat lupauksensa.

Berliinissä ilmoitettiin asia, joka jo junassa oli esitetty
matkatoverilleni Westzynthiukselle ja saavuttanut hänen
hyväksymisensä, välittömästi eräille siellä oleskeleville
maamiehillemme, jotka tapasimme ja jotka tinkimättä olivat asian
puolella, vaikka ilmaisivatkin epäilyksensä sen toteuttamisen
mahdollisuuksista. Keskusteltaessa siitä, kuinka asiaa paraiten
ajettaisiin, ja mikä suuri yleisesti tunnettu nimi olisi aluksi
voitettava asian puolelle, mainitsi eräs läsnäoleva nuori nainen,
että hän varmasti voisi päästä maailmankuulun ja yleisesti tunnetun
historioitsijan Mommsenin puheille. Se oli aluksi mainio nimi. Jos
hän ensimmäisenä kirjoittaisi nimensä adressin alle, saattaisi
olla jokseenkin varma siitä, että muutkin Saksan ensirivin
miehet kirjoittaisivat. Nuorta ehdottajaa pyydettiin hankkimaan
suosituskirje, ja sitä odotellessa tapasin eräitä muita henkilöitä
Berliinissä, jotka olivat osoittaneet harrastusta Suomea ja Suomen
asiaa kohtaan.

Näitten joukossa oli myös tohtori Fritz Arnheim, joka oli osoittaunut
Suomen lämpimäksi ystäväksi. Saatuaan kuulla vain ensimmäisen sanan
aikeistamme hän kysyi, oliko aloite sama kuin erään englantilaisen
naisen rouva Copelandin vihjaama. Kun tiedustelin mitä aloitetta hän
tarkoitti, vastasi hän juuri äsken saaneensa kirjeen asiasta, joka
oli esitetty Jenan professori Euckenille ja joka tähtäsi siihen, että
koetettaisiin saada joukko Euroopassa tunnettuja oppineita eri maista
yhdessä allekirjoittamaan lausunto Suomen hyväksi. Tämä lausunto
julaistaisiin sitten Euroopan etevimmissä lehdissä ja saatettaisiin
siten tsaarin tietoon. Siis samanlaatuinen aloite kuin sekin, johon
me olimme ryhtyneet, mutta rajoitetumpi ja näyttämöasetukseltaan
asetettu paljon vähemmän huomiota herättäväksi. Me tahdoimme mikäli
mahdollista saada lausunnon tai vetoomuksen tsaarin oikeudentuntoon
toimitetuksi ja esitetyksi tavallaan loistavasti, henkilökohtaisesti
lähetystön kautta, joka omastakin puolestaan voisi vaikuttaa asiaan
-- niin pitkälle olimme jo päässeet suunnitelmissamme ja päätimme
sen vuoksi koettaa onneamme, ensi sijassa Mommsenin luona, jolle
esittelykirjelmä jo oli saatu.

Me lähdimme siis matkaan, nuori nainen, neiti Lindberg, nyttemmin
jo vainaja hänkin, ja minä, professori ja salaneuvos Mommsenin luo.
Mainehikas mies otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan, mutta
vaikutti alussa kaikkea muuta kun halukkaalta ryhtymään asiaan. "Was
wollen Sie denn eigentlich mit so einer Professorsdemonstration?"
kysyi hän, kun neiti Lindberg oli selittänyt syyn miksi olimme
rohjenneet vaivata häntä. Hänhän ensikädessä esitteli asiaa ja siksi
olin jättänyt hänen tehtäväkseen jään murtamisen. Mutta nyt hän loi
minuun silmäyksen, jota ei juuri voinut väärin käsittää ja sen vuoksi
vastasin minä kysymykseen: "Wir wollen versuchen den Tsaren zum
Nachdenken zu bringen." "Wissen Sie denn auch ob der Kerl überhaupt
denken kann?" kuului hänen seuraava, melkoisen halveksivalla äänellä
tehty kysymyksensä.

Minä vastasin että sitä emme tosin tienneet, mutta halusimme tällä
tavalla sitä koettaa, kun kaikki, mitä tähän saakka olimme tehneet,
ei ollut johtanut mihinkään tulokseen.

"Ja, was haben Sie eigentlich getan?" keskeytti minut Mommsen
-- "erzählen Sie mir bitte etwas davon". Aloin kertoa, senaatin
esityksestä, eduskunnan puhemiehen turhasta matkasta Pietariin,
suuresta lähetystöstä, joka turhaan oli yrittänyt saada jättää
kansanadressin -- "Davon habe ich gehört, bitte erzählen Sie mir
etwas näheres darüber" puuttui puheeseen Mommsen, mielenkiinto
ilmeisesti hereillä. Minä kuvasin miten viisisataa talonpoikaa maan
joka osasta, aina napapiirin tuolta puolen, saapui Helsinkiin,
kuvasin heidän innostustaan ja lujaa luottamustaan siihen, että
tsaari kuulisi heitä, heidän lähtönsä Helsingistä, kun kymmenet
tuhannet ihmiset saattoivat heitä asemalle, ja lisäsin joukon
pikku piirteitä heidän oleskelustaan Pietarissa, jotka valaisivat
sitä korkeata ja uhrautuvaista tunnelmaa, mikä elähytti näitä
yksinkertaisia miehiä. Niin pitkälle olin päässyt, kun Mommsen
jälleen keskeytti minut. Hän löi kämmenpohjallaan sääreensä ja
huudahti: "Ja ich unterschreibe die Adresse, und falls es Ihnen
nützlich sein kann, so sagen Sie einem jeden der es hören will, dass
der alte Mommsen unterschreiben wird!"

Hetken kuluttua sanoimme hyvästit ja poistuimme, sisäisesti
tyytyväisinä ensimmäisen menestyksemme johdosta, joka ennusti mitä
parhainta jatkoa. Emmekä suinkaan laiminlyöneet käyttää Mommsenin
nimeä käydessämme tämän tai tuon etevän henkilön luona. Mutta jo
samana iltana sain Suomesta jälkeeni lähetetyn sähkösanoman, joka
kehoitti minua pikimmiten tulemaan Lontooseen. Ja sähköteitse
Berliinistä tehtyyn kyselyyn tuli vastaus että oli kysymys
aloitteesta, josta voisi mahdollisesti jotain tehdä. Lontoossa
asustivat siihen aikaan muiden maanmiestemme joukossa professori
Westermarck, joka jo oli saavuttanut mainetta Englannissa, silloinen
dosentti Yrjö Hirn ja professori Julio Reuter, joka oli minulle
sähköttänyt.

Aikomukseni oli oikeastaan ollut Berliinistä lähteä Hollantiin,
missä mielenkiinto Suomen tapahtumiin, päättäen ylempänä mainitusta
kirjeestä, näytti olevan melkoisen yleinen. Berliinissä olivat
toiveet huomattavasti nousseet sen menestyksen jälkeen minkä olimme
saavuttaneet Mommsenin luona ja se vastakaiku minkä asia oli
herättänyt toisissa, joita oli suunnitelman johdosta puhuteltu,
näytti meistä melkein takaavan asian menestyksen, eritoten kun
mielenosoitus Suomen hyväksi selvästi oli niin sanoaksemme ilmassa,
kuten sähkösanoma Lontoosta osoitti. Matkustin sen vuoksi suoraan
Englantiin jättäen enemmät valmistelevat toimenpiteet Berliinissä
siellä oleville suomalaisille. Lontoossa ottivat minut vastaan kolme
jo mainittua maanmiestäni, joille oli sähköttämällä ilmoitettu
tulostani, rautatieasemalla, josta me yhdessä lähdimme erääseen
hotelliin. Ja siellä keskusteltiin eri ehdotuksista klo 2:een yöllä.
Väitteet minun ehdotustani vastaan eivät koskeneet niinkään itse
ehdotusta vaan enemmänkin sen toteuttamismahdollisuuksia, mutta
kun olimme pohtineet asiaa kaikilta mahdollisilta näkökohdilta,
yhtyivät kaikki siihen, että se ylväimpänä ja parhaimpana oli
toteuttamisyrityksen arvoinen. Sitä vastoin ei pidetty mahdollisena
ajatusta saattaa Suomen asia syksyllä kokoontuvan rauhankonferenssin
harkittavaksi.

Lähipäivät kuluivat eri tahoille tehtäviin kyselyihin, miten
asiaan suhtauduttaisiin, ja kaikkialta saimme mitä suurinta
kannustusta, aivan erikoisesti mr F. L. Gilmourilta, joka silloin
kuten myöhemminkin aina on osoittanut hyvin lämmintä mielenkiintoa
Suomen asiaan ja on alati ollut valmis auttamaan sekä neuvoilla
että teoilla. Ajatus ehdotetun kaltaisesta kulttuurin adressista
miellytti ilmeisesti ja täydellistyi vähitellen. Katsoen siihen
että se jätettäisiin hallitsevalle monarkille, päätettiin m.m. että
ainoastaan aitoa pergamenttia käytettäisiin allekirjoituksia varten
ja että koetettaisiin ensimmäinen lehti adressiteksteineen, jonka
päättäminen jätettiin allekirjoittajien tehtäväksi kussakin maassa,
saada mahdollisimman hyvin koristelluksi.

Kesken kaikkien näiden puuhien saimme muuta tekemistä eräästä
aikakauskirjasta, jonka oli perustanut herra Borgström ja jota
varten hän oli saanut avustuksia Suomesta. Avustukset alistettiin
arvosteltaviksemme ja havaittiin yksimielisesti mahdottomiksi,
ainakin esikoisnumeroon, joskin sittemmin jokunen niistä voitaisiin
käyttää. Ei ollut muuta tehtävää kuin itse kirjoittaa ensi
numero kun aikakauslehti, jonka nimi oli oleva "Finland", jo oli
sanomalehdissä ilmoitettu pian ilmestyväksi. Westermarck, Reuter ja
minä otimme tehtävän suorittaaksemme ja meidän onnistui todellakin
viikkoa lyhemmässä ajassa saada aikaan ensimmäinen numero. Meistä
kolmesta minä, jolla oli vähimmin muuta tekemistä, sain suurimman
taakan osalleni ja kirjoitin kolme niistä kuudesta tai seitsemästä
artikkelista jotka numero sisälsi. Yksi kappale lähetettiin
silloiselle Walesin prinssille, sittemmin kuningas Edward, joka
sihteerinsä kautta kohteliaalla kirjeellä tunnusti vastaanottaneensa
sen.

Tällä välin olivat kuitenkin adressin valmistelut joutuneet niin
pitkälle, että me suurella varmuudella saatoimme otaksua sen
syntyvän. Sen vuoksi lähetimme Helsingissä olevalle komitealle, jonka
puheenjohtajana toimi senaattori Leo Mechelin ja jonka tuli johtaa
vastustustyötä, kirjelmän, jossa teimme selkoa itse yrityksistä sekä
siitä mitä siihen saakka olimme toimittaneet ja toiveistamme sen
onnistumisesta. Vastaus kirjelmään oli perinpohjainen yllätys.

Se tuli sähköteitse, pikaviestinä, joka sisälsi kokonaista 80
sanaa, vaikka siinä ei ollut muuta kuin perusteltu kehoitus meille
jättää sikseen koko yritys, joka oli liian suurisuuntainen ja sitä
paitsi sisälsi arvaamattoman laajakantoisia poliittisia vaaroja.
Me olimme suurimmassa määrässä hämmästyneitä emmekä lisäksi aivan
vähän katkeroituneita. Että senaattori Mechelin oli luonteeltaan
varovainen, sen kyllä tiesimme -- hänen esiintymisensä helmikuun
manifestia julkaistaessa tunsimme kaikki, mutta että tämä ominaisuus
veisi hänet niin pitkälle, sitä ei kuitenkaan kukaan meistä ollut
voinut edellyttää. Että sähkösanoma oli hänen suunnittelemansa ja
kirjoittamansa, joko komitean suostumuksella tai ilman, sitä emme
lainkaan epäilleet istuessamme siinä mykkinä hämmästyksestä.

Westermarck oli ensimmäinen joka sai sanat suuhunsa. "Me sähkötämme
aivan yksinkertaisesti vastaukseksi että me jatkamme ja annamme
herralle pirua", ehdotti hän. Niin, tarkoin ajatellen oli hänen
ehdotuksensa huomattavasti repäisevämpi, mutta se ei sovellu
painettavaksi. Reuterilla eikä minulla ei ollut mitään sisäistä
ajatusta vastaan, mutta neuvoimme lieventämään muotoa. Ja niinpä
laadimme sähkösanoman, joka sisälsi seitsemänkymmentä sanaa,
mutta jonka tarkoituksen olisi hyvin voinut ilmaista ensimmäisen
ehdotuksen osoittamalla tavalla. Mitään vastausta siihen ei tullut.
Varsin lyhyessä ajassa saimme yrityksen käyntiin Lontoossa, jossa
kaikki joiden puoleen käännyimme, osoittivat harrastusta asiaan
ja lupasivat allekirjoituksensa. Ja sen lisäksi otti Westermarck
yksin hankkiakseen niitä Italiasta, jossa hänellä oli useita
tuttavia etevien tiedemiesten keskuudessa. Hirnin oli matkustettava
kotiin Suomeen, minkä vuoksi enemmät neuvottelut ja toimenpiteet
Englannissa jätettiin Reuterin huoleksi. Minä lähdin Hollantiin,
Belgiaan ja Ranskaan koettaakseni näissäkin maissa aikaansaada jotain
samankaltaista.

Kaikkialla kohtasi minua mitä suurin harrastus, Hollannissa ilmeinen
innostus. Jo itse ajatus, että kulttuurin etevimmät edustajat
vain tässä ominaisuudessaan kääntyisivät erään tämän maailman
mahtavimman puoleen ja vaatisivat kuulemista, oli uusi ja herätti
sellaisenaan vastakaikua jokaisessa. Hollannissa ottivat yleensä
yliopistojen rehtorit kukin tahollaan huolekseen tunnetuiden
henkilöiden allekirjoitusten kokoamisen ja vakuuttivat minulle
myötätuntonsa asian suhteen. Ainoastaan yksi heistä kehoitti
kääntymään vararehtorin puoleen selittäen, ettei hän edes ehdotetussa
muodossa halunnut olla missään tekemisissä monarkin kanssa, joka
oli tehnyt aloitteen yleisen suurvaltakonferenssin pitämisestä
armeijain miesluvun pienentämiseksi samalla kertaa kuin hän rikkoi
juhlalliset lupauksensa tai oikeammin valansa kansalle, joka aina oli
ollut lojaali, saadakseen muutamia tuhansia sotilaita niiden lisäksi
jotka hänellä jo oli. Muuten hän oli valmis tekemään voitavansa
edistääkseen yritystä. Professori Van der Vlugt selitti olevansa
valmis suunnitellun lähetystön jäsenenä jättämään adressit tsaarille.

Ranskassa sai adressitoiminta erinomaisen asianajajan Edelfeltistä,
joka ponnisti kaikkensa yrityksen hyväksi ja tunnettu kun oli
taiteellisissa, kirjallisissa ja tieteellisissä piireissä hän
saattoi vaikeuksitta herättää harrastusta asiaan mitä erilaisimmissa
leireissä. Hän ei kohdannut mitään vastuksia varata asiamme
puolelle loistavimmat ja etevimmät nimet, jotka Ranska omisti
eri aloilla. Ja sen lisäksi tunnettu senaattori Trarieux, joka
rohkeasti oli asettunut Zolan rinnalle katkerassa oikeustaistelussa,
Dreyfus-jutussa Ranskan korkeimpia sotilasviranomaisia vastaan, oli
luvannut liittyä tulevaan lähetystöön, josta hän, kuten sittemmin
osoittautui, liian suurella optimismilla odotti mitä parhaita
tuloksia Suomen asialle.

Belgiassa, jonne matkustin Pariisista, kävi yhtä hyvin. Jokainen,
jota puhuteltiin, osoitti suurinta ymmärtämystä asiaa kohtaan ja oli
hyvin halukas allekirjoittamaan adressin. Muutamat brysseliläiset
suostuivat heti puhuttelemaan eräitä soveliaita henkilöitä, niin
että pian saatoin matkustaa edelleen. Kaikkialla ajatus että aikamme
kulttuurin edustajat vetoaisivat monarkkiin pienen rauhallisen
kulttuurikansan puolesta vaikutti uutuudellaan ja sitä pidettiin
yrityksen arvoisena. Ja kaikkialla vähän toivottiin että tämä
monarkki, joka oli osoittanut niin lämmintä harrastusta rauhalliselle
yhteisymmärrykselle maailmassa, että oli kutsunut kaikki suurvallat
ja muitakin neuvottelemaan yleisestä aseistariisumisesta, antaisi
arvoa senkaltaiselle yritykselle ja kuulisi lausutut toivomukset.
Saksa, Englanti, Ranska, Hollanti, Belgia ja Italia olivat siis
periaatteessa selvät ja niihin voitiin varmuudella luottaa. Jäljellä
oli vain Skandinaavian maat ja Itävalta-Unkari. Lontoosta oli
kirjoitettu asianomaisille Helsinkiin, jossa nyttemmin oli taivuttu
yritykseen, joskin osoitettiin verrattain suurta hitautta sopivien
henkilöiden lähettämisessä Wieniin, mahdollisesti Budapestiin.
Ruotsista, Norjasta ja Tanskasta pitäisin minä huolen. Kaikkialla
oli asia jo mahdollisimman hyvissä käsissä. Allekirjoitusten keräys
oli jo alkanut, kun eri maissa oli sovittu adressien sanamuodosta
ja kaikkialle oli Englannista hankittu pergamentti jaettu sekä itse
adressitekstiä että allekirjoituksia varten. Berliinissä huolehti
nyttemmin professori Pipping allekirjoitusten keräämisestä, Lontoossa
ja yleensä Englannissa kuten jo mainittiin professori, Reuter,
Pariisissa ja muualla Ranskassa Edelfelt erään paikallisen komitean
kera, Hollannissa eri yliopistojen rehtorit erään hollantilaisen,
Lontoossa asuvan, Tiedeman-nimisen sanomalehtikirjeenvaihtajan
avustuksella, joka täydelleen oli antautunut yrityksen käytettäväksi
ja joka myös avusti Belgiassa tuntien lämmintä harrastusta yritystä
kuten yleensä Suomen asiaa kohtaan. Italiaan oli professori
Westermarck matkustanut ja hänen onnistui saada asiaan innostumaan
m.m. professori Brusa, silloinen "kansainvälisen oikeuden laitoksen"
puheenjohtaja, joka selitti olevansa halukas kansainvälisen
lähetystön jäsenenä matkustamaan Pietariin.

Tanskassa samoin asia sujui melkein itsestään. Saatuaan tiedon
suunnitelmasta ottivat kaikista aatteellisista harrastuksista, aivan
erikoisesti mikäli ne koskivat Suomea, aina syvästi innostunut
Ivar Berendsen ja ihanteellismielinen, lämminsydämminen tohtori
Norman-Hansen hoitaakseen kaikki yksityisseikat, niin että minä jo
muutamien päivien kuluttua saatoin jatkaa matkaani Tukholmaan.

Ruotsissa kävi kaikki myös toiveiden mukaisesti, kaikkien
yksimielisesti hyväksyessä suunnitelman ja ottaessa siihen yleisesti
osaa. Tunnettu Suomi-ystävä, tirehtööri Sven Palme sai muutamissa
päivissä kokoon komitean tunnetuista, etevistä miehistä, vapaaherra
Nordenskiöld etunenässä ja tämä komitea vuorostaan puhutteli
kaikkia, jotka saattoivat tulla kysymykseen ruotsalaista adressia
allekirjoitettaessa. Tietääkseni ei mistään tullut kieltävää
vastausta. Vapaaherra Nordenskiöld suostui joidenkin neuvottelujen
jälkeen esiintymään kansainvälisen lähetystön puheenjohtajana.
Norjaan matkusti tilapäisesti Tukholmassa oleskeleva suomalainen,
maisteri F. von Wright ja hän sai siellä osakseen yleistä ymmärrystä
ja yhtä yleistä tukea. Kristianian yliopiston professori Brögger
suostui edustamaan Norjaa lähetystössä, joka oli käyvä kaikkien
venäläisten itsevaltiaan luona.

Syynä siihen, etten itse matkustanut Kristianiaan, oli se, että minun
oli pakko poiketa Helsinkiin tutustuttaakseni siellä olevia johtajia,
jotka eivät vielä tuntuneet niinkään innostuneilta, asian kaikkiin
yksityiskohtiin sellaisina kuin ne silloin olivat. Kun olin saanut
tilaisuuden tehdä selkoa yrityksestä, miten se siihen mennessä oli
edistynyt ja erikoisesti siitä myötätunnosta, jota sille kaikkialla
oli osoitettu, olivat kaikki kuin tulta ja leimauksia, kaikki paitsi
senaattori Mechelin, joka edelleenkin pysyttäytyi pidättyväisenä,
lausumatta kuitenkaan mitään _vetoa_ aiheen suhteen. Tohtori Yrjö
Wichmann lähetettiin heti Budapestiin ja minä palasin parin päivän
kuluttua Tukholmaan, jonne myös professori Söderhjelm lyhyen ajan
perästä saapui ollakseen apuna valmistuksissa, jotka nyt lähestyivät
polttopistettään.

Lähetystöön oli myöskin liittynyt kuuluisa englantilainen
valtio-oikeusoppinut, professori J. Westlake, mutta kun hänen oli
mahdotonta poistua Lontoosta muiden matkustaessa, merkittiin hänet
"poissa olevaksi jäseneksi" sillä aika ei enää sallinut kääntymistä
kenenkään muun puoleen, jonka nimellä olisi ollut lähimainkaan yhtä
hyvä kaiku maailmassa kuin professori Westlakella. Loppumattoman
sähkösanomavaihdon jälkeen olivat eri adressit vihdoinkin
koottuina Tukholmaan, jossa pergamenttilehdet allekirjoituksineen
valokuvattiin, ja eriasuiset johdantolehdet, jotka sisälsivät
adressin eri maiden kielellä, kopioitiin faksimile-painosta varten,
joka aikanaan aiottiin painaa ja julkaista. Vihdoin olivat kaikki
valmistelut päätetyt ja edustajat matkalla. Trarieux, Van der Vlugt
ja Brusa matkustivat junalla maitse halki Euroopan, Nordenskiöld,
Brögger ja Norman-Hansen laivalla Tukholmasta Pietariin, jossa
kaikkien piti tavata Hotel d'Europe'ssa. Minä olin pari päivää
aikaisemmin matkustanut Helsinkiin jättääkseni raportin valmistelujen
päättymisestä komitealle, jonka puheenjohtaja oli kuten jo mainittu
senaattori Mechelin. Hän ei kuitenkaan aikonut odottaa asian
ratkaisua, sillä hän oli päättänyt terveytensä vuoksi matkustaa
Gasteiniin eikä katsonut voivansa siirtää matkaansa edes muutamiksi
päiviksi. Mutta kun höyrylaiva mukanaan Skandinaavian edustajat
saapui Helsinkiin oli senaattori vielä siellä ja tapasi ainakin
Nordenskiöldin sinä aikana, jonka laiva viipyi satamassa. Parin
päivän kuluttua matkustin minä Pietariin vapauttaakseni vapaaherra
von Willebrandin joka oli matkustanut sinne edustajien kera, mutta
ilmoittanut ettei hänellä ollut aikaa jäädä sinne pitemmäksi ajaksi.

Ja veikin aikaa saada selkoa mahdollisuuksista päästä audienssille H.
M. Venäjän tsaarin luo. Toinen ministeri lähetti lähetystön sinne,
toinen tänne. Kukaan ei tahtonut suorastaan kieltäytyä anomasta
audienssia, jota pyysivät edustajat yhdestätoista Euroopan maasta,
mutta vielä vähemmän halusi kukaan asettua lähetystön etunenään
ottamalla ajaakseen sen asiaa. Scylla ja Charybdis! Toisella puolen
Euroopan valistunut opiniooni, toisella puolen aitovenäläinen
salakähmäisyys joka johti taistelua Suomea vastaan ja kyllä tiesi
kärventää kenen tahansa joka vain esiintyi meidän hyväksemme ja joka
siihen aikaan Pobedonostsev etunenässä oli kaikkivaltias Venäjällä.
Sen vuoksi osoitti hoviministeri, parooni Freedericsz, jota ensiksi
oli pyydetty välittämään audienssia, lähetystön sisäministeri
Goremykinin luo. Tämä sanoi kuitenkin, ettei hän voinut tehdä mitään
asialle, joka kyllä oikeastaan kuului hoviministerille, minkä
vuoksi hän palautti lähetystön tämän luo. Tällä kertaa hän piti
palatsikomendantin soveliaimpana välittämään audienssin.

"Ceci est plus que ridicule, c'est indigne!" huudahti Trarieux
katkerana kun kaksi edustajista, joista toinen oli Nordenskiöld,
oli palannut hotelliin toisen turhan matkan jälkeen hoviministerin
luo. Tämä ei kuitenkaan ollut voinut salata hämmästystään, että
jotain sentapaista kuin adressit kulttuurimaailmasta oli voitu
saada aikaan niin suuressa hiljaisuudessa, ettei hallitus tiennyt
niistä mitään. "Kuinka on mahdollista etteivät meidän diplomaattimme
ole tiedoittaneet mitään tällaisesta asiasta?" sanoi hän, "onhan
tarvittu suuri koneisto sen käyntiin saattamisessa -- adresseja
yhdestätoista Euroopan maasta ja melkein kaikkien tunnettujen
henkilöiden allekirjoittamat!" Se imponeerasi nähtävästi, ja hän
osoitti sen pettämättömästi pyytämällä saada aivan yksityisesti
tutustua adressiin, pyyntö johon myönnyttiinkin ja joka aiheutti
yhä uutta hämmästelyä kaikkien allekirjoittajien suhteen. "Tästähän
puuttuu tuskin ainoatakaan kuuluisaa nimeä", sanoi hän silmäiltyään
adressia. Mutta muuta hän ei sanonut voivansa tehdä kuin neuvoa
meidät palatsikomendantin luo.

Vielä samana päivänä yritettiin päästä tapaamaan palatsikomendanttia,
mutta hän oli saavuttamattomissa -- pysytteli todennäköisesti
piilossa -- ja vähän myöhemmin kutsui sisäministeri koko lähetystön
seuraavan päivän iltapäivällä juomaan teetä hänen huvilassaan
saaristossa. Kutsu otettiin vastaan, sillä kaikki arvasivat, että
lopullinen selko audienssikysymyksessä saataisiin vihdoinkin ja
kaikki olivat kyllin sangviinisia toivoakseen myönteistä vastausta.

Sillä välin olin minä kuitenkin seuraavan päivän, teekutsupäivän
aamuna lähtenyt Tsarskoje Seloon, jossa tsaari ja hovi tilapäisesti
oleskeli, koettaakseni erään englantilaisen, mr. Heathin, kautta,
jonka tunsin lapsuudesta saakka, tehdä mitä tehtävissä oli, kuten
sanotaan yksityisteitä. Hän oli ollut sekä silloisen tsaarin että
hänen isänsä, Aleksanteri III:nnen englantilainen kotiopettaja
ja oli edelleen erinomaisen hyvissä kirjoissa hovissa, missä hän
tuli ja meni melkein mielensä mukaan. Asia kiinnitti erikoisesti
hänen mieltään ja hän tarkasteli suurella tarkkaavaisuudella
allekirjoituksia painetussa jäljennöksessä, jonka olin ottanut
mukaani. Lopulta hän pyysi minua odottamaan hänen lähtiessään
linnaan, missä hän aikoi käydä leskikeisarinna Dagmarin luona
puhuakseen hänen kanssaan audienssista. Adressijäljennöksen hän otti
mukaansa.

Odottaessani oli minulla hyvää aikaa mietiskellä mitä mahtoi merkitä
se matkaseura, joka minun kanssani oli tullut Pietarista. Olin
nimittäin Tsarskoje Selon asemalla nähnyt kaikkien ministerien
paitsi parooni Freedericszin astuvan salonkivaunusta, joka seurasi
junaa ja istuutuvan muutamiin odottaviin hoviajoneuvoihin, jotka
ajoivat linnaan päin. Aavistin, ettei moinen kokous ennustanut
hyvää, eritoten kun pyhän synoodin prokuraattori, Pobedonostsev, oli
seurueessa.

Kun mr. Heath hetken kuluttua palasi, hän ei ollut tarvinnut
tuntia enempää aikaa, ei hänelläkään ollut erikoisen rohkaisevia
uutisia kerrottavana. Leskikeisarinna oli tutustunut adressiin, oli
sen jälkeen puhjennut itkemään ja sanonut kyllä tietävänsä, mitä
Euroopassa tultaisiin ajattelemaan ja sanomaan hänen pojastaan, ellei
lähetystöä vastaanotettaisi, mutta hän ei voinut tehdä mitään. "Sitä
aavistinkin", lisäsi Heath, "sillä juuri eilen hän sopi poikansa
kanssa, joka siksi että leskikeisarinna oli koettanut vaikuttaa
häneen, oli käskenyt hänen viettää kesänsä Hatsinassa. Vasta eilen
hän tuli tänne ja syntyi sopu, jota hän selvästikään ei tahdo saattaa
vaaran alaiseksi uudelleen sekautumalla hallituspolitiikkaan."

Goremykinin teekutsun tarkoituksesta olivat edustajat pian saaneet
selkoa. Ilmoitettiin lähetystön jäsenille, että aikaisin samana
päivänä oli pidetty ministerineuvoston istunto tsaarin itsensä
johtaessa puhetta Tsarskoje Selossa ja oli silloin päätetty, ettei
tsaari ottaisi lähetystöä vastaan. Ministeri lausui valittelunsa
tämän tosiasian johdosta, mutta oli kyllä ollut samaa mieltä -- kun
lähetystö ei ollut virallisen luonteinen -- parantumattomien este!
Lähetystö oli siis todella epäonnistunut, mikäli oli kysymys yrittää
tsaarille persoonallisesti esittää kulttuurimaailman ajatus hänen
politiikastaan Suomea kohtaan.

Helsingissä oltiin tietenkin hyvin jännittyneitä tuloksen
suhteen, etupäässä luonnollisesti itse asian vuoksi, mutta myös
siksi että tahdottiin edustajille valmistaa arvokas vastaanotto,
kun he paluumatkalla sivuuttivat Suomen pääkaupungin. Päivää
ennen lopullista epäonnistumista oli lähetti tullut Pietariin
tiedustelemaan millä kannalla asiat olivat ja minä päivänä edustajia
voitiin odottaa Helsinkiin. Mutta hän sai palata tyhjin toimin. Ei
kukaan silloin vielä tiennyt sanoa mitään varmaa siitä, miten asian
tulisi käymään tai minä päivänä lähetystö palaisi.

Kun sitten epäys lähetystön audienssianomukseen vihdoinkin tuli,
tunsivat kaikki sen jäsenet itsensä niin masentuneiksi, etteivät
katsoneet voivansa tulla Helsinkiin, missä enemmän tai vähemmän
juhlallinen vastaanotto oli odotettavissa, aivan riippumatta asian
ratkaisusta. Trarieux'n piti samana yönä lähteä yöjunalla Pariisiin
Brusan seuratessa häntä aina Berliiniin, josta hän kääntyisi etelään
matkustaakseen kotiin Italiaan. Van der Vlugt, jota rouva seurasi
matkalla, tahtoi, ollen kerran niin lähellä, käyttää tilaisuutta
hyväkseen nähdäkseen Moskovan, josta hän Varsovan kautta aikoi
palata kotiin. Nordenskiöld, Brögger ja Norman-Hansen aikoivat
palata Helsingin kautta, mutta pyysivät jyrkästi päästä kaikista
juhlallisuuksista, kun ei lähetystö kokonaisuudessaan voinut olla
niissä mukana.

Jättääkseni edes jossain määrin juhlallisemmin jäähyväiset niille
merkkimiehille, jotka Suomen vuoksi olivat tehneet pitkän ja
vaivalloisen matkan Pietariin, olin kutsunut lähetystön jäsenet
päivällisille erääseen Pietarin ravintolaan viimeisenä päivänä,
jolloin he olivat koossa. Tunnelma oli aluksi kaikkea muuta kuin
juhlallinen. Epäonnistuminen oli painanut ahdistavan leimansa
kaikkiin läsnäoleviin. Mutta aterian loppupuolella kohotti Trarieux
lasinsa ja esitti maljan Suomelle, kohdistaen sen minulle, joka olin
maamme ainoa läsnä oleva edustaja. Meidän ei pidä tuntea itseämme
liian masentuneiksi heidän tehtävänsä nolon päättymisen vuoksi, hän
sanoi. Kenties tulisi ilveily lähetystön vastaanotosta ja ilmeinen
pelko siitä, että se pääsisi tsaarin luo, herättämään suurempaa
huomiota, kuin jos audienssi olisi myönnetty. Joka tapauksessa
aikamme kulttuurin edustajat ensi kerran olivat kääntyneet
vetoomuksella monarkin puoleen, mutta se ei varmastikaan ollut
jäävä viimeiseksi, vaikka tsaari olikin osoittanut olevansa vailla
ymmärtämystä sellaisen ainutlaatuisen ilmiön suhteen. Sen vuoksi hän
toivotti meille suurempaa menestystä jatkaessamme taistelua ja sanoi
tietävänsä, että lähetystön muut jäsenet yhtyivät hänen maljaansa
Suomen ja sen kansan onneksi. "Tulevaisuus on teidän, joskin
nykyhetki näyttää synkältä", lopetti hän.

Sellainen oli hänen puheensa pääsisällys, loppulauseen luulen
muistavani jotensakin sanasta sanaan. Minun oli ilmeisesti vastattava
niin hyvin kuin taisin. Aloitin kiittämällä kaikkia edustajia siitä
vaivasta, jonka olivat nähneet Suomen asian puolesta, vaivasta, jota
en voinut uskoa hukkaan heitetyksi. Sama tunne, siitä olin varma,
vallitsi kaikkialla Suomen kansassa, ja sen rinnalla sydämmellinen
kiitollisuus niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet meidän asiaamme ja
etusijassa niitä lähetystön jäseniä kohtaan, jotka olivat tehneet
pitkän ja väsyttävän matkan Venäjän pääkaupunkiin jättääkseen eri
adressit monarkille. En juuri uskonut, että Suomessa oltaisiin
lannistuneita ratkaisun johdosta, sillä olihan lähetystön jäsenten
joukossa mies, joka hieman aikaisemmin oli todistanut, että oikeus
on mahti, joka ei anna polkea itseään, vaan ennemmin tai myöhemmin
vastustamattomasti pääsee valtaan. Kuka olisi Dreyfus-jutun synkimmän
vaiheen aikana uskonut, että totuus koskaan tulisi oikeuksiinsa? Ja
kuitenkaan ei se vähälukuinen joukko, joka taisteli sen puolesta,
koskaan hetkeksikään ollut heittänyt aseitaan. Meidän ei nyt sovi
vastoinkäymisen vuoksi kadottaa rohkeuttamme, kun kulttuurimaailman
etevimmät olivat ottaneet omakseen meidän asiamme eikä niin tehdäkään
Suomessa. Siellä elähyttää tällä hetkellä kaikkia yleinen toivo saada
osoittaa kiitollisuutta, mitä tunnettiin ja siksi pyysin kaikkien,
koko kansan puolesta saada ilmaista tämän kiitollisuuden, kohdistaen
sanani koko lähetystölle ja etusijassa sille miehelle, professori
Trarieux'lle, joka oli todistuksena siitä, ettei missään tapauksessa
ollut vaivuttava epätoivoon.

Mitä sanoja käytin, sitä en niin varmasti enää muista, mutta
vaikutuksen ne tekivät. Niin pian kuin oli selvää, että minä
tarkoitin Dreyfus-juttua ja Trarieux'n osuutta siihen, koputti
Nordenskiöld pöytään huudahtaen puoliääneen: "hear! hear!" ja
ennenkuin olin lopettanut, kuului sama kehoitus kaikilta tahoilta.
Trarieux oli ilmeisesti liikutettu. Hän vastasi muutamin sanoin,
sanoen ettei hän ollut ajatellut asiaa tältä kannalta, mutta nyt
olivat hänen arvelunsa Suomeen tulon suhteen haihtuneet. "Valitan
etten noudattanut ystävällistä kutsua Helsingistä -- mutta kuten
tavallista tulee katumus liian myöhään, voin siis vain pyytää teitä
maanmiehillenne ilmaisemaan myötätuntoni, joka on kokonaan heidän."
Minä huomautin, että tosin oli jo myöhä, mutta ei suinkaan liian
myöhä. Vielä oli muutamia tunteja junan lähtöön. Jos he tahtoivat
muuttaa päätöksensä ja palata Helsingin kautta, ottaisin minä
toimittaakseni matkaliput ja kaiken muun mikä oli tarpeen.

"Me tulemme", sanoi Trarieux ja Brusa yhtyi. "Siinä tapauksessa
seuraan minäkin ja luovun matkasta Moskovaan", selitti Van der Vlugt
ja sillä oli asia päätetty. Ei hetkeäkään aikaa ollut hukattava.
Minä kiiruhdin selvittämään laskuni ravintolan isännälle, sain
orloffjuoksijan vetämän "lihatshin" ja kiidin Suomen asemalle.
Sieltä lähetettiin virkasähkösanoma asianomaisille Helsinkiin, kun
tavallista sähkölennätintä, joka oli venäläinen, ei voitu käyttää.
Sitten hankittiin makuuvaunupaikat kaikille edustajille ja sen
jälkeen vimmattua vauhtia takaisin hotelliin, lyhyen pysäyksen
jälkeen, maksamaan laskua ja ottamaan matkatavarani, edelleen Hotel
d'Europe'iin, missä muut matkustajat olivat valmiina ja sitten Suomen
asemalle. Siellä kävi kaikki toiveitten mukaan ja ennen pitkää olimme
matkalla.

Toiset vetäytyivät melkein heti kukin osastoonsa, mutta
Norman-Hansen, jonka kanssa olin tuttavuuden solminut monta vuotta
aikaisemmin Chicagossa, jossa hän oleskeli opiskellen, ja minä
istuimme niin kauan puhellen, että aloimme lähestyä Viipuria,
ennenkuin edes olimme aikoneet paneutua maata. Ja hyvä oli, että
vielä 1:den tienoissa, kun sinne tulimme, olimme jalkeilla, sillä
juna oli tuskin pysähtynyt, ennenkuin jo kuulin tutun äänen
käytävässä kysyvän minua. Se oli Eugene Wolff, joka suurimmassa
kiireessä oli päättänyt lähteä Helsinkiin ja nyt kertoi, että tieto
lähetystön matkasta Helsingin kautta pari tuntia aikaisemmin oli
kulovalkean tavoin kulkenut kautta kaupungin ja puolet asukkaista
oli tullut asemalle. Niin olikin. Laituri oli täynnä väkeä,
joka tavalla tai toisella oli saanut vihiä uutisesta. Rautatien
lennätinlaitoksesta oli päässyt ilmoille tieto, että lähetystö
matkalla Helsinkiin sivuuttaisi Viipurin yöllä. Ja jokainen halusi
asemalle nähdäkseen vilauksen niistä, jotka eurooppalaisen kulttuurin
puolesta olivat koettaneet vedota tsaariin meidän hyväksemme.

Ainoa, jonka he näkivät, oli kuitenkin Norman-Hansen, joka tuli
vaunusta ja esitettiin usealle läsnäolevalle, mutta joka lähinnä
vaikutti ujolta sen huomion vuoksi, jonka hän herätti. Kymmenen
minuutin kuluttua juna kuitenkin jatkoi matkaa ja me pääsimme lepoon.
Mutta se ei ollut erittäin pitkä. Riihimäellä olimme valveilla ja
pukeutuneina kuten muutkin lähetystön jäsenet. Kun juna höyrysi
laiturin eteen, oli tämä täynnä väkeä, joukossa paikkakunnan
laulukuoro, joka tervehti pitkämatkaisia vieraita Maammelaululla ja
sen jälkeen viritti laulun "Sävel, sä huojenna huoliani" -- -- --

Ulkomaalaiset olivat tavattomasti ihmeissään. Kello ei vielä ollut
kahdeksaa aamulla, sähkösanoma heidän matkapäätöksensä muuttumisesta
oli lähetetty edellisenä iltana yhdeksän tienoilla, itse he olivat
matkustaneet Pietarista jälkeen klo 10. Ja täällä sisämaassa, monen
tunnin matkan päässä Helsingistä oli suuri ihmisjoukko kokoontunut
kunnioittamaan heitä. Yllätys oli heille suorastaan valtaava, niin
ettei ole paljonkaan puhumista siitä aikaisesta aamiaisesta, jolle he
olivat aikoneet varustautua ja kun Nordenskiöld kyyneleet silmissä
tulkitsi jälkimmäisen laulun ajatusta Trarieux'lle ja Brusalle eivät
heidänkään silmistään olleet kyyneleet kaukana.

Riihimäeltä aina Helsinkiin asti oli joka asemalle kokoontunut
väkeä lähistöltä. Kaikki tahtoivat läsnäolollaan vakuuttaa
kiitollisuuttaan niitä kohtaan, jotka olivat ajaneet Suomen asiaa.
Ja kun juna lopultakin saapui Helsinkiin, oli koko pitkä laituri
täyteen ahdettu ihmisiä, jotka seisoivat pää pään vieressä aina
kauas rautatientorille saakka ja kunnioittavasti tervehtivät, kun
edustajat tulivat näkyville. Vastaanottokomitea oli muodostettu, se
oli asemalla junan saapuessa ja esitti lähetystön jäsenille kutsun
tulla nauttimaan välipalaa sekä otti heidät huostaansa vieden heidät
hotelliinsa. Välipala syötiin Kaivohuoneen suurella kuistilla, joka
oli tungokseen saakka täynnä Helsingin huomattavimpia henkilöitä
alalta tai toiselta. Juhlapuheen piti professori C. G. Estlander,
joka oli huvilalleen saanut edellisenä yönä tiedon lähetystön tulosta
ja aamulla hän oli tullut kaupunkiin. Trarieux vastasi kohottaen
maljan monarkille, hän sanoi tilaisuuden sitä vaativan, mutta
hän teki sen niin lyhykäisin sanoin, että selvästi tajusi hänen
täyttävän minkä piti julkisena velvollisuutenaan. Puheen, joka teki
suurimman vaikutuksen, piti Van der Vlugt. Hän rinnasti toisiinsa
oman kansansa hollantilaisten vapaustaistelun monta sataa vuotta
sitten ja meidän, suomalaisten vasta alkaneen. Hän vertasi silloista
aikaa nykyiseen, niitä aseita, joita silloin käytettiin taistelussa
näennäisesti ylivoimaista vihollista vastaan, niihin, joihin meidän
päivinämme luotettiin ja lopetti vakuuttamalla, että olivatpa miten
ylpeitä tahansa hänen maanmiehensä esi-isiensä teoista, tulevat aivan
varmaan meidän päiviemme vapaus- ja oikeustaistelijani jälkeläiset
olemaan yhtä ylpeitä heidän teoistaan. Ja mitä nyt eläviin tulee,
hän sanoi lopuksi, on heidän kaikissa koetuksissa, joita taistelu
tuottaa, muistettava, että parempi kuin omistaa esi-isiä, jotka
ovat suorittaneet suuria tekoja, on olla esi-isiä, joihin tulevat
sukupolvet voivat katseensa kohottaa.

Saman päivän iltapäivällä jatkoivat edustajat matkaansa Turkuun,
josta he "Borella" matkustivat edelleen Tukholmaan, joka oli heidän
yhteisen matkansa päätepiste. Kaikkialla oli kansaa keräytynyt
saadakseen ohimennen nähdä vilauksen matkustajista. Seuduilla, missä
laulukuoroja oli olemassa, olivat ne asemalla, jos juna pysähtyi
vaikka vain pari minuuttia ja kaikilla asemilla poikkeuksetta,
ylikäytävillä ja pysäkeillä, missä juna jossain määrin hiljensi
vauhtia, seisoi suuria ihmisjoukkoja toivossa nähdä joku edustajista
edes silmänräpäyksen ajan. Koko matka oli riemukulkua, joka saavutti
huippukohtansa Turussa, missä suunnattomat joukot olivat kokoontuneet
joen rannalle ja kaikki, jotka vain voivat saada veneen, seurasivat
höyrylaivaa merelle.

Adressit uskottiin professori Van der Vlugtille, joka aikanaan
talletti ne Haagin valtiokirjastoon, jossa ne saivat varman
turvapaikan, sillä ei pidetty täysin varmana säilyttää niitä
Helsingissä. Siellä ne ovat vieläkin, mutta nyt on kai aika noutaa ne
sieltä ja tallettaa ne Helsingin valtioarkistoon.



II.

Kaksi laajakantoista suunnitelmaa, joista toinen surmattiin, toinen
riutui tautikuolemaan.


Jo Pietarissa olin viimeisenä aamuna, kun oli käynyt jotensakin
selväksi, ettei lähetystö pääsisi tsaarin luo, keskustelussa
Trarieux'n kanssa esittänyt sen ajatuksen, että asiaa kenties
voitaisiin edelleen ajaa, esim. kutsumalla kokoon jury Euroopan
valtio-oppineista ja esittämällä heille sekä meidän että Venäjän
näkökannat Suomen oikeuskysymyksessä. Kirjallisuutta oli riittävästi
ja sitä mitä ei ollut jo käännettynä yleisimmille kulttuurikielille,
sen saisimme helposti käännetyksi. Miten hän suhtautui sellaiseen
aikeeseen? Trarieux astui pari kertaa edestakaisin huoneessa miettien
asiaa. Sitten kääntyi hän minun puoleeni: "Savez vous que vous avez
là l'idée d'un siècle?" sanoi hän. "Si vous autres Finlandais faites
cela, il n'ya pas un savant en Europe, digne du nom, qui ne fera pas
avec joie part du jury, que vous allez convoquer."

Seurasi joukko kysymyksiä, milloin käännökset voisivat olla tehdyt,
millä varoilla asia pantaisiin käyntiin ja lopuksi olinko puhunut
muiden lähetystön jäsenten kanssa. Vastatessani että hän oli
ensimmäinen, joka oli saanut kuulla mietteistäni, hän kehoitti
minua viipymättä puhumaan asiasta toisillekin, minkä vielä samana
aamupäivänä teinkin.

Uusi ajatus miellytti kaikkia erikoisesti. Ainoa, joka näytti jossain
määrin epäröivältä, oli Nordenskiöld, joka arveli että senkaltainen
yritys, jonka hän periaatteessa kaikin puolin hyväksyi, tulisi
maksamaan koko joukon rahaa ja kysyi, mistä ne otettaisiin. Sen
sijaan että olisin suoraan vastannut kysymykseen, kerroin miten me
yksityisen keräyksen kautta tuskin vuorokautta pitemmässä ajassa
olimme saaneet kokoon riittävän ja enemmän kuin riittävän määrän
lähettääksemme koko suuren lähetystön joukkoadresseineen Nizzaan,
jos tsaari kuten oli kuulunut olisi lähtenyt sinne. Rahavarat eivät
tulisi loppumaan, siitä saattoi hän olla varma. Jos vaadittiin, otin
minä vuorokauden kuluessa hankkiakseni riittävän takuumäärän.

Rauhoituttuaan tässä suhteessa Nordenskiöld tuli hyvin innokkaaksi
ja selitti olevansa valmis tekemään kaikki mitä voi asian hyväksi.
Van der Vlugt oli kuin tuli ja leimaus ja suostui ensimmäisen
merkin saatuaan puhumaan Hollannin hallituksen asianomaisten
jäsenten kanssa saadakseen tulevan juryn kutsutuksi kokoon Haagiin,
rauhankonferenssin kaupunkiin, ja hän oli täysin varma, että hän
onnistuisi. Brusa, joka oli Institut de Droit internationalen
puheenjohtaja, asettui täydelleen asian palvelukseen ja Brögger,
ollen itse geologi ei sanonut voivansa tehdä muuta asian hyväksi
kuin matkustaa, jos me häntä tarvitsimme. Hänellä oli ystäviä ja
tuttavia melkein kaikissa Euroopan yliopistoissa ja hän saattoi saada
useitakin innostumaan yritykseen. Kaikki selittivät olevansa valmiit
tekemään näkyvän aloitteen asiassa, jos suomalaiset syystä tai
toisesta eivät itse sitä halunneet tehdä.

Niin pitkälle oli kaikki järjestetty ja lähetystö matkusti samana
iltana Helsinkiin, missä jäsenille toimeenpanojen juhlallisuuksien
aikana ei ollut tilaisuutta järjestää asiaa edelleen. Mutta kun
he olivat matkustaneet, oli illaksi kutsuttu koolle henkilöitä,
joiden arveltiin tuntevan mielenkiintoa yritykseen. Kaikki olivat
sitä mieltä, että yritys oli toteutettava ja eräs läsnäolevista,
lakitiedetten kandidaatti E. Ehrström suostui matkustamaan
professori, vapaaherra Rabbe Wreden luo, joka kesän aikana oleskeli
tilallaan Kyminlaaksossa, neuvotellakseen hänen kanssaan siitä,
mitä kirjoja ja kirjoitelmia pitäisi kääntää paitsi niitä, jotka jo
olivat saatavissa jollakin kulttuurikielellä. Tässä suhteessa pidimme
välttämättömänä neuvottelua etevän erikoistuntijan kanssa.

Palatessaan hän kertoi, että professori joka suhteessa hyväksyi
yrityksen, mutta hänen mielestään meidän tuli kutsua koolle suurempi
joukko huomattavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka edustaisivat
eri leirejä, siten antaaksemme asialle enemmän pontta. Meillä ei
ollut mitään sitä vastaan, vaan kutsuimme Uusmaalaisen osakunnan
huoneustoon 45 henkilöä, jotka kuuluivat kaikkiin poliittisiin
puolueisiin, myös n.k. vanhasuomalaisia eli suomettarelaisia, jotka
siihen aikaan eivät vielä olleet eronneet venäläistyttämispolitiikan
vastustuksesta. Ei ainoatakaan senaattoria kutsuttu kokoukseen,
sillä oltiin sitä mieltä, ettei heidän tullut ottaa osaa mihinkään
yrityksiin, jotka voitiin leimata vehkeilyksi, mutta sen sijaan
eri puolueiden huomattavimmat miehet. Ja kaikki saapuivat, paitsi
professori Jaakko Forsman, jonka oli lähdettävä matkalle, mutta joka
pyysi kokoukselle ilmoitettavaksi, että hän joka suhteessa kannatti
suunniteltua yritystä, josta hänelle oli tehty selkoa.

Vapaaherra Wrede valittiin puheenjohtajaksi ja teki lyhyesti selkoa
suunnitelmasta, joka sai osakseen yksimielisen hyväksymisen,
jonka jälkeen hän pyysi jotakuta niistä, jotka tähän saakka
olivat hoitaneet asiaa, tekemään selkoa siitä, miten oli ajateltu
suorittaa se ja mihin toimenpiteisiin mahdollisesti jo oli ryhdytty.
Minä ilmoitin kokoukselle kaiken mitä asiassa oli tehty ja nämä
toimenpiteet saivat osakseen yhtä yksimielisen hyväksymisen kuin itse
suunnitelma. Sen jälkeen heräsi kysymys siitä, kuka tekisi näkyvän
aloitteen asiassa ja siinä syntyi ainoa mielipiteiden eroavaisuus,
joka esiytyi professori Danielsonin ja minun välillä. Minä olin sitä
mieltä, että me suomalaiset joka tapauksessa Venäjän vallanpitäjien
niinkuin muunkin maailman silmissä olimme todelliset aloitteentekijät
ja että itse asiassa oli aivan luonnollista, että me, sitten kun
vetoomukset monarkkiimme olivat epäonnistuneet, itse esittäisimme
asiamme areiopagille, joka olisi pätevä antamaan siitä lausunnon.
Professori Danielson väitti, että asianomaiset Pietarissa kuitenkin
voisivat katsoa asiaa toiselta puolen ja siinä tapauksessa se tulisi
enentämään heidän tylyyttään Suomea kohtaan. Minä huomautin, että
tylyys meitä kohtaan ratkaisevalla taholla oli jo niin suuri, että
se tuskin saattoi enentyä, ja että kaikki, jotka yleensä tahtoivat
katsoa asiaa puolueettomasti, eivät kernaasti voineet soimata meitä
siitä, että veimme asiaamme, joka oli erimielisyyden esineenä,
jäävittömän tuomioistuimen ratkaistavaksi. Mainittiin lisäksi, ettei
tämän yksityiskohdan muuten suinkaan tarvinnut aiheuttaa päänvaivaa,
sillä kansainvälisen lähetystön jäsenet olivat selittäneet olevansa
valmiit, jos me sitä toivoimme, asettumaan juryn kutsujiksi. Heidän
tarjoutumisensa vastaanotettiin yksimielisesti ja yhtä yksimielisesti
päätettiin että minä puhuisin Amerikan Yhdysvaltain presidentin, Mc
Kinleyn kanssa, kun minun piti pian matkustaa sinne, sallisiko hän
Amerikan Pietarissa olevan lähettilään Venäjän keisarille esittää
tulokset tulevan juryn neuvotteluista. Sen jälkeen valittiin komitea
hoitamaan käytännöllisiä toimia ja siihen valittiin paitsi niitä,
jotka olivat tehneet aloitteen, muutamia muita henkilöitä, jotka
saivat kokoukselta tehtäväksi vaikuttaa asian hyväksi parhailla
mahdollisilla tavoilla ja koettaa saada se aikaan mitä lyhimmässä
ajassa. Tunnelma kokouksen osanottajien kesken oli tavattoman korkea.
Kaikki odottivat mitä parhainta tulosta toimenpiteestä, jonka olimme
yksimielisesti hyväksyneet. Kun tulimme ulos huoneustosta, ehdotti
valtioneuvos Rein, ettemme eroaisi vaan menisimme jonnekin yhdessä
syömään illallista. "Minun mielestäni se mitä tänä iltana olemme
suunnitelleet, on niin lupaavaa, ettei meidän vielä pitäisi erota",
perusteli hän ehdotustaan, johon muut yhtyivät. Koko seurue, Rein,
Wrede ja Danielson etunenässä, vaelsi "kappeliin", antoi järjestää
pöydät yhteen toiseen kuistikulmaukseen ja kattaa aterian, joka
nautittiin mitä parhaimman mielialan vallitessa. Ilta oli ihana,
minkävuoksi huoneusto kuten tavallista kauneina kesäiltoina oli
täynnä vieraita, jotka ihmetellen näkivät niinkin erilaatuisen
seurueen kuin meidän kaikessa tuttavallisuudessa viettävän iltaa
yhdessä.

Aikaisemmin oli esitetty ehdotus lähettää komissiooni Amerikkaan
etsimään ja neuvottelemaan alueesta, jolla voisivat oleskella
suomalaiset siirtolaiset, joita odotettavissa olevan venäläisen
asevelvollisuuden pelosta suurin joukoin oli alkanut tulvia maasta.
Minä olin Amerikan olosuhteiden tuntijana -- olin käynyt sen
useimmissa valtioissa, myöskin Kanadassa, suostunut seuraamaan n.k.
Kanadan komissioonia. Nyt oli koittanut aika tehdä totta päätöksestä
ja niinpä matkustinkin kahden muun jäsenen kanssa Amerikkaan, jolloin
samalla oli määrä toimittaa asiani Mc Kinleyn luona.

Hän kuitenkin oli kiertomatkalla Unionin valtioissa minun saapuessani
New Yorkiin eikä häntä siis voinut tavata. Mc Kinley oli viimeistä
vuotta presidenttinä ja siihen olimme turvautuneet toivoessamme hänen
suostumustaan siihen, että Amerikan Pietarissa oleva lähettiläs
jättäisi tulevan juryn päätöksen H. M. Venäjän keisarille. Hän
ei juuri voinut kieltää suostumustaan, sillä siinä tapauksessa
vastapuolueen, demokraattien sanomalehdet ja puhujat tulisivat
käymään hänen kimppuunsa ja käyttämään hyväkseen niin paljon kuin
mahdollista hänen haluttomuuttaan niin vähäisessä määrässä auttaa
pientä sorrettua kansaa, joka hädässään oli pyytänyt hänen apuaan
j.n.e., j.n.e. Kolmen viikon kuluttua hänen kuitenkin oli määrä
palata viettämään kesänsä huvilassa Lake Champlainin luona. Minä
päätin siksi ensin suorittaa matkani Kanadaan ja palatessani sieltä
käydä Mc Kinleyn luona hänen kesäasunnossaan.

Paluumatkalla lännestä saavutti minut kuitenkin Ottawassa, Kanadan
pääkaupungissa, kirje, jonka oli lähettänyt eräs Suomessa valitun
komitean jäsen, joka sanoi kirjoittavansa komitean puolesta ja pyysi,
että en menisi tapaamaan Mc Kinleytä, sillä suunnitelmat olivat
muuttuneet. Enempää hän ei muutoksesta kirjoittanut, mutta lisäsi
että Lontoossa saisin lähempiä tietoja. Mietiskelin kauan kirjeen
sisällystä ja tulin siihen johtopäätökseen, että kotonaolijat olivat
mahtaneet keksiä jonkun toisen keinon saattaa ratkaisu tsaarin
tietoon eivätkä senvuoksi tahtoneet turvautua Amerikan presidenttiin.
Mieleeni ei juolahtanutkaan, että pääasiaan olisi tehty jotain
muutoksia, mutta siitä huolimatta olin verrattain rauhaton ja
kiiruhdin niin paljon kuin mahdollista paluumatkaani Eurooppaan.

Lontoossa sainkin ennustetun kirjeen ja sen kera arvoituksen
ratkaisun. Senaattori Mechelin oli palannut kylpymatkaltaan ja
hän oli heti kutsunut uuteen kokoukseen kaikki ne, jotka olivat
ottaneet osaa edelliseen. Hän oli tällöin pitänyt esitelmän niistä
vaaroista, joita päätetyn kaltainen yritys aiheuttaisi. Hän oli
kertonut tavanneensa Gasteinissa oleskelunsa aikana korkeassa
asemassa, olevia venäläisiä, jotka suuresti närkästyneinä olivat
puhuneet kansainvälisistä adresseista, mitkä olivat vaikuttaneet
hyvin loukkaavasti monarkkiin. Kuinka paljon loukkaavammin ja
ärsyttävämmin sellaisten olosuhteiden vallitessa vaikuttaisikaan
Suomen kysymyksen vetäminen kansainvälisen juryn eteen sekä
tsaariin että kaikkiin määrääviin henkilöihin Venäjällä asiallemme
arvaamattomaksi vahingoksi. Hän ehdotti sen vuoksi, että aikaisempi
päätös purettaisiin ja koko yritys jätettäisiin sikseen sitäkin
mieluummin, kun hän itse uskoi, mikäli oli kuullut korkeimpiin
hankkeisiin perehtyneitten eri henkilöitten taholta, että asiamme
joutuisi oleellisesti paremmalle kannalle myöhemmin syksyllä,
edellyttäen ettemme itse ärsyttäisi korkeita asianomaisia uusiin
sortotoimenpiteisiin. Sellaiset saattaisivat kyllä olla suunnitellun
yrityksen seuraukset.

Senaattorin todennäköisesti hyvin kaunopuheisen todistelun voin
luonnollisesti vain kuuleman mukaan toistaa, kun silloin juuri olin
Kanadassa, mutta vakuuttavaa se lienee ollut, jos saa päättää siitä
että samat henkilöt jotka aikaisemmassa kokouksessa tinkimättä
olivat yhtyneet kannattamaan tehtyä päätöstä, nyt yhtä tinkimättä
yhtyivät senaattori Mechelinin ehdotukseen sen purkamisesta.
Varmuuden vuoksi ei minulle ilmoitettu peruutuksesta ennen kuin olin
palannut Eurooppaan, todennäköisesti siksi että aavistettiin mieleeni
juolahtavan olla välittämättä päätöksestä ja että neuvottelemalla Mc
Kinleyn kanssa aikaansaisin kaikenlaisia rettelöitä, joita sittemmin
olisi enemmän tai vähemmän epämiellyttävää selvitellä.

Mahdotontahan myös on sanoa, olisiko mitään tulosta saavutettu, jos
kysymyksessä oleva suunnitelma olisi toteutettu, mutta epäilemätöntä
on, että se olisi herättänyt mitä suurinta huomiota kaikkialla
sivistyneessä maailmassa ja siten olisi auttanut maamme ja sen
aseman tunnetuksi tulemista, mikä olikin pääasiallinen eikä niinkään
vähäinen saavutus melkein kaikesta siitä, mitä tehtiin niiden vuosien
aikana, jona taistelu jatkui. Lopultakaan ei ole aivan mahdotonta
että tsaari, joka tunnetusti oli taantumuksellisten neuvonantajiensa
vaikutuksen alainen ja ilmeisesti oli jossain määrin kahden vaiheilla
Suomea kohtaan alkamansa politiikan oikeutuksesta, olisi voitu saada
ainakin siirtämään sen pahimmat päätökset. Monta vuotta myöhemminhän
sellainen jurypäätös saaliin aikaan mutta paljon vähemmän juhlallisin
muodoin kuin mikä oli tarkoitus tässä kuvatulla ja se osoitettiin
silloin Venäjän duumalle, joka väliaikana oli syntynyt, että
tsaarille Suomen suuriruhtinaana.

Silloin ei sillä kuten tunnettua ollut mitään vaikutusta ja vähän
todennäköistä on että ensin ajateltu muotokaan olisi aikaan saanut
mitään, mutta suunnitelman kumoaminen on kuitenkin tosiasia,
joka todistaa senaattori Mechelinin suurta kykyä suggeroida
toiset alistumaan hänen mielipiteisiinsä ja tahtoonsa. Minulle
persoonallisesti tuotti päätöksen muuttaminen yllätyksen, joka ei
juuri olisi voinut olla suurempi.

Toinen yhtä merkillinen yllätys odotti minua palatessani Kanadasta.
Se mieliala joka oli ollut melkoisen yleinen ja aiheutti että
retkikunta sinne saatiin aikaan, havaittiin muuttuneeksi, melkein
täydelliseksi vastakohdakseen. Se ajatus että jotain oli tehtävä
mikäli mahdollista, niiden kokoamiseksi ja koossapitämiseksi,
joka tulisivat pakenemaan uhkaavaa venäläistä asevelvollisuutta
ja venäläistä väkivaltaa yleensä, tämä ajatus jotka ainoastaan
muutamia kuukausia aikaisemmin enemmän tai vähemmän tietoisena oli
ollut melkein kaikilla tahoilla, oli nyt melkein kokonaan vaihtunut
varsin horjuviin toiveisiin pian tapahtuvasta Venäjän politiikan
muutoksesta. Minne nämä pakenevat joukot joutuivat Amerikassa,
näytti useimmille olevan jotakuinkin yhdentekevää. He tulisivat
hajautumaan sinne ja tänne, mutta se tuntui olevan vähäarvoinen
seikka sen suuren toiveen rinnalla, että maan kohtalo kääntyisi
parempaan päin. Retkikunnan lähettämiseen oli antanut aiheen ajatus
koota yhteiselle alueelle ainakin osa niistä monista kymmenistä
tuhansista suomalaisista, joiden saattoi olettaa siirtyvän maasta,
alueelle jossa he edes jossain määrin voisivat säilyttää yhdyssiteen
toistensa ja vanhan kotimaansa kanssa. N.k. Kanadankomissioonin
tehtävänä oli etsiä sellainen alue, joka tarjoaisi lähinnä oman maan
kaltaiset elinehdot sekä olisi riittävän suuri tarjotakseen tilaa ja
maata ainakin ensi vuosien siirtolaisille. Ja vaikka sen onnistuikin
löytää seutu, joka pääasiassa tarjosi ne ehdot, joita oli haluttu,
alue, jolla oli suuria metsiä, osittain järviä, avoimia ruohokenttiä
sekä ilmasto, joka oli Suomen ilmastoa huomattavasti leudompi, ja
lisäksi oli saanut luvan ottaa se haltuunsa sellaisilla ehdoilla
joita ei tuskin kukaan ollut uskaltanut uneksia, oli harrastus asiaan
niin täydelleen haihtunut ettei mitään muuta ollut tehtävissä. Olisi
joka tapauksessa kannattanut ajaa asiaa edelleen sillä sen jälkeen
on monta kymmentätuhatta miestä ja naista, suurimmaksi osaksi nuorta
väkeä siirtynyt Amerikkaan, missä he ovat hajautuneet eri tahoille
säilyttäen hyvin vähän siteitä vanhaan kotimaahan. Se alue, joka
silloin oli saatavissa, on nyt suurimmalta ja arvokkaammalta osaltaan
käytännössä, sillä eräs uusi mannermaarata, jonka rakentaminen jo
silloin oli päätetty, kulkee nyt sen sydämen kautta Tyynenmeren
rannikolle ja siirtolaisuus on kuten aina, seurannut rautatietä.

Kotiin palattuani ja kuultuani kaiken senaattori Mechelinin
puuttumisesta asiaan oli ilman muuta selvää ettei mitään ollut
tehtävissä sitä tietä mitä ensin oli ajateltu. Mutta samalla
kertaa heräsi kysymys, miten oli parhaimmin parannettavissa se
vahinko joka oli aikaansaatu ja miten toisia teitä Suomen asia
saataisiin esitetyksi Euroopan tunnetuista tiedemiehistä kootulle
tuomioistuimelle, jotka tunnustetulla auktoriteetilla voisivat
ilmaista kantansa. Kun oli aika tavalla keskusteltu sinne ja tänne,
olimme saaneet ehdotuksemme valmiiksi ja sen tarkoitus oli saada
mahdollisimman monta lakitieteellis-, etupäässä valtio-oppinutta
auktoriteettia eri maista antamaan lausuntoja asiastamme, lausuntoja
jotka hetimiten julkaistaisiin ja lähetettäisiin kaikille, joitten
mieltä se saattoi kiinnittää. Suomen kysymystä tultaisiin siis
pohtimaan ja selostamaan mitä laajimmissa piireissä, joissa meidän
onnistui herättää harrastusta siihen.

Kuitenkin saimme tässäkin osaksemme vastustusta samalta taholta
kuin aikaisemmin. Senaattori Mechelin, jonka luona komitean
kokous pidettiin ja jolle ehdotus esitettiin, vastusti jyrkästi
suunnitelmaa. Hän oli itse matkallaan kohdannut erään aikamme
suurimpia valtio-oikeudellisia auktoriteetteja, professori
Jellinekin ja tämä oli luvannut kirjoittaa Suomen kysymyksestä --
joskus tulevaisuudessa. Se oli tarpeeksi, arveli senaattori, joka
yleensä oli sitä mieltä että Suomessa olisi pidättäydyttävä liian
suuriäänisistä mielenosoituksista, ettei uudelleen ärsytettäisi
vallanpitäjiä Pietarissa. Hän oli viimeisellä matkallaan kohdannut
huomattavassa asemassa olevia venäläisiä, jotka olivat olleet
suorastaan katkeroituneita kansainvälisistä adresseista ja avoimesti
lausuneet, että me suomalaiset sellaisilla menettelytavoilla
täydelleen turmelimme asiamme.

Komitea, johon kuului kaikkiaan yksitoista jäsentä -- ellen väärin
muista -- kuunteli vaieten pitkään ja mahdikkaalla ponnella
esitettyä selontekoa eikä kukaan toisista sanonut mitään, kun puhuja
oli lopettanut, vaikka minä tiesin että ainakin muutamat heidän
joukossaan olivat joka suhteessa yksimieliset tehtyyn ehdotukseen
nähden. Minun oli sen vuoksi pakko koettaa kumota senaattorin
näkökohdat ja aloin -- kenties se oli hyvinkin epäviisasta --
valitellen että suunnitelma kansainvälisestä jurystä oli tehty
mitättömäksi. Mutta kun nyt oli niin tapahtunut, oli minun arveluni
mukaan paras korvaus sellaiset lausunnot, joista nyt oli kysymys,
lausunnot joiden takana olisi suurin mahdollinen määrä eteviä
valtio-oppineita. Minä viimeisenä epäilin professori Jellinekin
auktoriteettia mutta hän oli joka tapauksessa vain yksityinen
henkilö, vaikkakin kuinka huomattava alallaan, ja me kaikki olimme
nähneet ja kokeneet että jonkun professorin mielipiteen toiset
koska tahansa saattoivat kumota varsinkin jos heitä oli useampia.
Asianomaiset Venäjällä eivät luultavastikaan laiminlöisi kutsua
koolle kynämiehiään ja antaa heidän kaikenlaisin vääristelyin
vastata kenelle yksityiselle kirjoittajalle tahansa, mikä veisi
koko asian melkein samalle kohdalle kuin ennenkin. Ainoa keino
tätä vastaan olisi yhdellä kertaa rynnistää niin monella todella
tunnustetun auktoriteetin lausunnolla kuin mahdollista jo etukäteen
murtaaksemme terän mahdolliselta vastustukselta sillä ponnella joka
eittämättömästi oli etevillä, samaan ammattiin kuuluvilla, mutta eri
maissa ja yliopistoissa toimivilla tiedemiehillä.

Keskustelu oli pitkä -- se kesti enemmän kuin tunnin ajan -- ja
siihen ottivat osaa melkein yksinomaan senaattori Mechelin ja minä.
Muut kokouksen osanottajat istuivat melkein koko ajan vaiti. Lopuksi
katsoi senaattori kelloaan, valitti ettei hän kauemmin voinut
jatkaa keskustelua sillä häntä odotettiin toiseen kokoukseen, mutta
tilaisuuden tullen hän kutsuisi herrat uudelleen koolle j.n.e. --
ajoi kohteliaasti meidät ulos sanalla sanoen.

Tuntui kuitenkin siltä kuin olisi tämä ollut oikea tapa kirvoittaa
muitten komitean jäsenten kielenkanteet. Me emme olleet päässeet
pitemmälle kuin talon eteiseen ennen kuin kaikki olivat selittäneet
olevansa täydelleen samaa mieltä ehdottamastani toimenpiteestä. Asiaa
ei missään tapauksessa saanut jättää tähän, selittivät he, vaan oli
siihen uudelleen tartuttava ja saatava toimenpide aikaan. Lopuksi
päätettiin yksimielisesti, että lakitiedetten kandidaatti Ehrström,
joka oli komitean jäsen ja jota kohtaan senaattori Mechelin tunsi
erikoista kunnioitusta, koettaisi kahdenkesken saada hänet taipumaan
ja sen jälkeen uudelleen kokoonkutsumaan komitean.

Niin tapahtuikin. Suurella diplomaattisella taituruudella Ehrström
muutamissa päivissä niin käännytti senaattori Mechelinin, että tämä
komitean seuraavassa kokouksessa ei lainkaan enää vastustanut. Hän
sopi meidän kanssamme siitä, että Ehrström heti lähetettäisiin
neuvottelemaan asianomaisten tiedemiesten kanssa ja että huolehtisi
käytännöllisistä yksityiskohdista, kuten painatustöistä ja muusta.
Niin täydelleen oli senaattori Mechelin kääntynyt että hän, kun
lausunnot vihdoin olivat saapuneet, -- kaikkiaan kaksikymmentä jos
muistan oikein -- piti niitä niin sanoakseni omana työnään. Hän oli
kokonaan unohtanut vastustuksensa ja katsoi niitä nyt tärkeäksi
avuksi Suomen oikeuskysymyksen ratkaisulle.

Syy tähän sekä aikaisempiin että myöhempiin erimielisyyksiin
senaattori Mechelinin ja minun välillä oli meidän käsityksessämme
siitä mitä menettelytapaa olisi soveliain käyttää Suomen asian
puolustukseksi. Hänen mielipiteensä oli, että menettelemällä
diplomaattisesti ja välttäen kaikkea, joka saattaisi loukata
toista tai toista, korkeata tai korkeinta asianomaista,
parhaimmin voitaisiin kestää heidän politiikkansa iskut, minä
taas olin sitä mieltä, että kuta enemmän me saatoimme herättää
muun, sivistyneen maailman huomiota sen suhteen mitä maassamme
tapahtui, sitä parempi asiallemme. Suurin piirtein katsoen juuri
nämä molemmat virtaukset, vaikkakin hyvin eri vivahteiset eri
tahoilla, jakoivat kansamme niihin jyrkästi erillisiin leireihin
jotka lopulta vihollisina seisoivat toisiaan vastassa ja jotka
myöhemmin erottivat vastustuksenkin kannattajat kahteen osaan.
Sillä tarkoin katsoen mikään muu ei erottanut n.k. vanhasuomalaista
puoluetta toisista. Ei toki tämäkään puolue tahtonut Suomen
venäläistyttämistä, mutta he olivat vakuutettuja siitä, että
myöntyväisesti suhtautumalla venäläisten vaatimuksiin oli toiveita
voida säilyttää tärkein osa maan itsenäisyydestä. He menivät sen
vuoksi paljon pitemmälle myöntäväisyydessään, kun alussa oli aiottu,
opettaen että kaikkinainen vastustus pettämättömästi yllyttäisi
vallanpitäjät täydelleen tuhoamaan Suomen kaikki oikeudet.
Vastustuksen kannattajista taas tahtoi osa verhota tämän vastustuksen
mahdollisimman pehmeisiin muotoihin, mutta toisten mielessä oli
esiinnyttävä niin avoimesti kuin suinkin välittämättä yksityisten
vaaranalaisuudesta ja samalla koettaa aikaansaada niin paljon hälyä
kuin mahdollista sivistyneessä maailmassa. Tällainen oli joka
tapauksessa sisäisten puoluetaisteluiden lähtökohta, vaikka ne
myöhemmin kehitettiin huomattavasti pitemmälle sekä teoreettisesti
että, ikävä kyllä myös käytännöllisesti.



III.

"Nya Pressenin" lakkautus. Ensi opinnäyte salakuljetuksessa.


"Nya Pressen" oli kolmikuukautisen lakkautuksensa jälkeen alkanut
uudelleen ilmestyä ja minä olin jälleen ryhtynyt työhöni sen
toimituksessa. Niin kului vuoden 1900 loppu ja vuoden 1901 alussa
kokoontuivat valtiopäivät uudelleen, mikä melkein lopetti yksityisen
vastustustyön. Kaikki enemmän tai vähemmän tottelivat valtiopäiviä
ja odottivat mitä ne saattoivat saada aikaan. Myös venäläiset
väkivaltaisuudet olivat pääasiallisesti levossa. Johtavissa
piireissä ei oltu vielä tehty mitään muodollista päätöstä siihen
nähden että vakinaiset valtiopäivät olivat hyljänneet venäläisen
asevelvollisuuslakiehdotuksen ja uusia väkivallantekoja ei kuulunut.
Oli kuin ei olisi tahdottu kiihoittaa valtiopäivämiehiä uuteen
vastustukseen. Mutta valtiopäivät olivat tuskin päättyneet ja
edustajat lähteneet lomalle, ennen kuin kolme uutta ukaasia tuli,
kaikki laittomia ja kaikki kolme yhtä kuohuttavia.

Ensimmäinen oli manifestin muotoinen, se koski venäjänkieltä, jonka
Venäjän hallitus omavaltaisesti määräsi otettavaksi käytäntöön,
ensin senaatissa ja kenraalikuvernöörin kansliassa, mutta sitten
myös muissa virastoissa. Tämän lainvastaisen määräyksen seuraus
oli selvä, sillä Suomen virkamiehistä tuskin ainoakaan täydelleen
hallitsi venäjänkieltä. Tämä oli kaikkien valtion virastojen
venäläistyttämistä erottamalla suomalaiset laki- ja muut virkamiehet,
jotka hoitivat virkoja ja korvaamalla heidät osittain venäläisillä,
osittain kaikenkarvaisilla kotimaisilla onnenonkijoilla. Toinen
määräys ei tarkoittanut sen vähempää kuin kokoontumisvapauden
kumoamista, sillä siinä säädettiin ettei minkään laatuista kokousta
saatu pitää ilman kenraalikuvernöörin tai niiden suostumusta, joiden
toimeksi oli hänen puolestaan jätetty sellaisen luvan myöntäminen.
Kolmas ukaasi vihdoin koski venäläisiä kulkukauppiaita, jotka
edellisenä vuonna lain avulla oli karkoitettu maasta, koska oli
osoittautunut, että suurin osa näistä ympäri kiertävistä olioista ei
ollut kunnon kauppiaita, vaan sen venäläisen puolueen asiamiehiä,
johon kenraalikuvernööri kuului ja jotka tässä ominaisuudessaan
olivat suoranaisesti sotaretkellä yllyttääkseen irtainta
kansanainesta maanomistajia vastaan. Nämä oikeutettiin nyt vapaasti
harjoittamaan "kauppaa" maassa.

Näihin toimenpiteisiin ryhdyttiin heinäkuun alussa. Tohtori Lillen,
"Nya Pressenin" päätoimittajan, oli määrä ottaa aikaisemman
sopimuksen mukaan kesälomansa heinäkuun 15:stä, tohtori Neovius,
päätoimittajan apulainen, oli ottanut loman kesäkuun 15:sta ja
matkustanut Sveitsiin, minä aioin lähteä lomalle elokuun l:sestä,
niin että kun lomaa kesti kuusi viikkoa, aina kaksi toimittajaa
oli käsillä. Mutta muutamia päiviä ennen kuin tieto uusista
perustuslaki-rikoksista tuli, ilmoitti tri Lille minulle, että hän
joka tapauksessa jo elokuun toisena päivänä aikoi matkustaa Tanskaan,
jossa hänen perheensä oleskeli kesän. "Kyllä sinä voit hoitaa
sanomalehden yksinäsi kahden viikon aikana, kunnes Neovius palaa."

Päivää ennen hänen matkaansa sain tietää uusista ukaasiehdotuksista,
jotka samana aamuna olivat saapuneet senaattiin. Iltapäivällä sain
selon siitä mitä aiottiin ja mistä luonnollisesti olin halukas ja
velvollinen ilmoittamaan päälliköllemme. Mutta häntä oli mahdoton
tavata, huolimatta telefonoimisesta oikeaan ja vasempaan. Sittemmin
saatiin tietää, että hän oli syönyt päivällisensä ja viettänyt iltaa
kaupungin ulkopuolella. Vasta seuraavana aamuna sain tilaisuuden
laivalla, joka lähti jo klo 10, ilmoittaa hänelle mitä oli tapahtunut
tai oikeammin sanoen mitä aiottiin ja ilmaisin samalla pelkoni,
että "Nya Pressen", mikäli vastustusta ilmenisi sen palstoilla,
tultaisiin uudelleen lakkauttamaan ja tällä kertaa todennäköisesti
ainaiseksi, sillä korkeat viranomaisethan jo katsoivat sitä karsain
silmin. "Niin, mitä minä sille voin?" oli vastaus, "sinä voit kyllä
hoitaa vastustuksen omin päin ja vastustusta on harjoitettava. Jos
siitä seuraa lakkautus ainaiseksi, niin ei sitä voi auttaa." Niin
hän matkusti ja minun oli yksin vastattava sanomalehdestä, jota tri
Lille oli päätoimittajana hoitanut yli kaksikymmentä vuotta ja sinä
aikana kehittänyt sen maan verrattomasti etevimmäksi valtiolliseksi
äänitorveksi.

Sensuuriviranomaiset eivät olleet saaneet mitään ilmoitusta
lakiehdotuksista eivätkä siksi nähneet mitään rikollista "Nya
Pressenin" ensimmäisessä artikkelissa asiasta, jota siinä
käsiteltiin löyhänä huhuna. Yleisöä kehoitettiin olemaan uskomatta
sellaista löyhää puhetta, joka itse asiassa, sillä olihan tsaari
juhlallisesti luvannut pitää loukkaamattomana perustuslait, leimasi
hänet lupauksenrikkojaksi, jota ei ollut oikeus ajatella tai uskoa,
ei missään tapauksessa niin kauan kuin ei ilmeistä tosiasiaa
ollut olemassa. Ja sellaista tosiasiaa, se oli varma toivomme, ei
koskaan voitaisi osoittaa. Yleisö, jonka keskuudessa huhuja uusista
toimenpiteistä jo oli alkanut kiertää, tajusi kyllä kirjoituksen
ankaruuden, mutta se ei herättänyt sitä sensoria, jonka tehtävänä oli
"Nya Pressenin" tarkastus, vaan kirjoitus läpäisi muistutuksitta --
sensori lienee tuntenut tyydytystä, kun "Nya Pressen" kerrankin otti
puolustaakseen itse majesteettia pärjääjiä ja häijyjä kieliä vastaan.

Niin ei käynyt korkeimmassa sensuurikomiteassa, johon
kenraalikuvernöörin perustamaan laitokseen kuuluivat jäseninä m.m.
hänen apulaisensa, kenraali Shipov, kenraalikuvernöörin kanslian
päällikkö, eversti von Minckwitz y.m. Se oli kyllä selvillä siitä,
että lakiehdotukset olivat saapuneet ja ymmärsi aivan hyvin ettei
"puolustus" ollut muuta kuin epäsuora keino soimata monarkkia, jonka
piti olla kaiken soimauksen yläpuolella huolimatta siitä miten hän
menetteli. Komitea kutsuttiin koolle seuraavana päivänä ja tuomitsi
"Nya Pressenin" lakkautettavaksi ainaiseksi sekä ilmoitti samalla
herroille sensoreille mainittujen määräysten olemassaolosta, joista
ei ainuttakaan moitteen tai vastustuksen sanaa saanut painaa. "Nya
Pressenillä" oli kuitenkin tilaisuus vielä samana päivänä, jolloin
sen lakkauttamisesta päätettiin, julaista asiasta artikkeli,
joka selvästikään ei tehnyt sensuurikomiteaa lempeämmäksi. Ja
kun ei kirjelmä komitean päätöksestä tullut sanomalehdelle ennen
kuin seuraavana päivänä, oli meillä aikaa julkaista vieläkin
yksi artikkeli. Mutta kun sensoria jo oli varoitettu, oli se
puettava lakiotteen muotoon, jossa säädetään rangaistus monarkin
neuvonantajille (senaatille), jos nämä osoittautuisivat syypäiksi
johonkin laittomuuteen. Pykälä sisältyi perustuslakien julkaistuun
painokseen, minkä vuoksi sensorilla ei voinut olla mitään
muistuttamista, vaikka se toistettiin koko laajuudessaan.

Vasta kolmantena päivänä aamupäivällä saimme sensuurikomitean
päätöksen ja siihen taittui "Nya Pressenin" taival. Tri Lillelle
oli lähetetty sähkösanoma heti, kun olimme saaneet tiedon
lakkautustoimenpiteestä, päivää ennenkuin päätös tuli käsiimme,
ja hän oli heti lähtenyt paluumatkalle Skagenista. Ennenkuin hän
palasi, oli meillä kuitenkin vielä yksi numero valmiina, sille oli
annettu nimi "Afsked (jäähyväiset)" sillä nimi "Nya Pressen" ei enää
saanut esiintyä. Tästä oli Lillelle ilmoitettu ja hän oli lehden
yli kaksikymmenvuotisena päätoimittajana kirjoittanut johtavan
artikkelin, joka sähkötettiin Kööpenhaminasta. Paitsi häntä oli
jokainen pääkaupungissa asuva tai sen läheisyydessä oleskeleva
entinen avustaja kirjoittanut oman artikkelinsa, niin että numero,
joka oli kahdeksansivuinen ja ilman ilmoituksia, oli hyvinkin upea.
Vanha ylisensori, joka ei enää hoitanut virkaa, mutta omasi vielä
kaikki valtuutensa, sensuroi sen. "Se merkitsee kyllä virkaeroa
minulle", sanoi hän luettuaan numeron varustaen sen samalla
merkinnöllään, "mutta pian olisin kuitenkin sitä pyytänyt."

Uutinen jäähyväisnumeron ilmestymisestä oli kuitenkin levinnyt
kaupungissa ja sitä odotettiin suurella mielenkiinnolla ja
samalla suurella jännityksellä, sillä ajateltiin mahdolliseksi,
että kenraalikuvernööri vielä viime hetkessä määräisi sen
takavarikoitavaksi tai tavalla tai toisella estäisi ilmestymisen.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Numero ilmestyi ja ensimmäiset kappaleet
suorastaan revittiin myyjien käsistä. Ensimmäiset eivät ennättäneet
kauemmaksi kuin lähimpään kadunkulmaan, ennenkuin varasto oli lopussa
ja vasta iltapäivällä lakkasivat painokoneet työskentelemästä.
Silloin oli numeroa ilmestynyt 56,000 kappaletta.

Omituinen kovaonni teki sen, että ensi kerran, kun "Nya Pressen"
lakkautettiin kolmeksi kuukaudeksi, tri Neovius ja minä olimme
kirjoittaneet kumpikin artikkelimme, joiden vuoksi kosto kohtasi
lehteä. Kun se sitten lakkautettiin ainiaaksi, olin jälleen minä
yksin vastaamassa rikollisesta artikkelista. Tri Lille oli itse
vetäytynyt pois tästä edesvastuusta, vaikka hän varsin hyvin
tiesi millainen se tulisi olemaan, mutta hän oli samoin lähinnä
edellisten kuukausien aikana -- valtiopäiväkuukausina -- yleensä
varsin vähän harrastanut sanomalehteä. Hän ei vuoden alusta alkaen
ollut kirjoittanut enempää kuin parisenkymmentä artikkelia, kun tri
Neovius, joka samoin kun päätoimittajakin oli valtiopäivämies ja
lisäksi valiokunnan jäsen, jollainen hänen esimiehensä ei ollut, oli
kirjoittanut 84 ja minä, joka en ollut kumpaakaan, olin saanut kokoon
lähes 120. Kun Lille palasi kotiin, kunnioitettiin häntä loistavalla
juhlalla, jossa senaattori Mechelin yleisön riemuitessa kohotti
maljan juhlan sankarille.

Lakkautuksen jälkeen kului parisen viikkoa miettimiseen sinne ja
tänne, mitä olisi tehtävä erikoisesti sen johdosta, että senaatti
juonitteluilla oli saatu julkaisemaan lainvastaiset määräykset.
Tahdottiin antaa yleisölle selvä käsitys siitä, miten tämä oli
tapahtunut, mutta sanomalehdet ja kirjapainot eivät ylimalkaan
tahtoneet antamalla apuaan tähän saattaa vaaranalaiseksi
omaa olemassaoloaan, eikä asiaa pidettykään sen arvoisena.
Päätettiin silloin painattaa selostus Tukholmassa ja minä otin
matkustaakseni sinne painatuksesta huolehtimaan sekä sittemmin
toimittaakseni painotuotteen maahan sekä sensuurin että tullin
sivu. Yhdestä painotuotteesta tuli kuitenkin kaksi, sillä viime
hetkessä minä täysin pätevältä ja luotettavalta taholta sain
koko joukon yksityiskohtaisia tietoja senaatin menettelytavasta,
mutta komitea, joka oli laatinut ensimmäisen lentokirjasen, ei
katsonut asiakseen lisätä täydentäviä yksityiskohtia, jotka se
tunsi vain kuuleman mukaan, vaan jätti minulle tehtäväksi toisen
paljastuksen kirjoittamisen. Sitä paitsi olin päättänyt koettaa
saada aikaan sanomalehden, hätävaralehden, joka ainakin tiedoittaisi
sensuurin poistamat uutiset, joskin epäsäännöllisesti ja vain
tilapäisluontoisesti. Siitä oli myös neuvoteltu eri tilaisuuksissa
ja eri henkilöiden kanssa, mutta ei kukaan, paitsi tri Neovius,
tahtonut oikeastaan aktiivisesti ottaa osaa asiaan. Siellä täällä
lupasi tosin joku tilaisuuden tullen kirjoittaa tulevaan lehteen
ja pari heistä todella pitikin lupauksensa, mutta kaikki olivat
kuitenkin sitä mieltä, että yritys ensi numeron ilmestymisen jälkeen
menisi nurin. Muu ei ollut mahdollista, niin arveltiin, katsoen
viranomaisten mahdollisuuksiin, kuin että he keskeyttäisivät homman
ja todennäköisesti tekisivät mahdottomaksi kaiken enemmän toiminnan
niiden taholta, jotka olivat ottaneet yrityksen vastuulleen. Tarvitsi
vain näyttää toteen asian toimeenpanomahdollisuus, ja avustajia
ilmestyi joukoittain, sillä se vaara, jonka minä otin osalleni,
oli ilman muuta selvä sekä minulle että muille. Siitä ei ollut sen
enempää sanottavaa, minkä vuoksi minä, niin pian kun lentokirjaset
olivat selvät, lähdin Tukholmaan yrittämään.

Salakuljetusta varten olin minä ostanut vanhanpuoleisen huvipurren
ja pyytänyt pari amatööripurjehtijaa ja erään ammattimatruusin
miehistöksi sekä viemään veneen Tukholmaan. Itse olin matkustanut
sinne laivalla koettaakseni saada painotuotteet valmiiksi siksi kuin
veneen oli määrä saapua. Kaikki kävi toiveitten mukaan. Molemmat
lentokirjaset ja sanomalehden näytenumero, joka tri Neoviuksen
ehdotuksesta oli ristitty "Vapaaksi Sanaksi" (Fria Ord), olivat
kunnossa ja lastattiin heti purteen, jonka piti senjälkeen lähteä
matkaan ilman minua. Minun oli määrä palata samalla tavalla kuin olin
tullut. Mutta miehistöä oli ruvennut arveluttamaan ja he selittivät,
että minun oli seurattava mukana. Molemmilla amatööreillä ei ollut
muuta valitsemisen varaa, piti lähteä purjehtimaan, vaikka minulla
kyllä olisi ollut paljon toimittamista Helsingissä, jonne me varmasti
tulimme saapumaan huomattavasti myöhemmin, kuin jos olisin voinut
aikomukseni mukaan matkustaa höyrylaivalla.

Matka sujui onnellisesti, vaikka se kestikin melkoisen kauan,
kun meitä viivyttivät vastaiset, osin heikot tuulet. Minä päätin
lopuksi purjehtia Turkuun, josta lastimme voitiin rautateitse
lähettää Helsinkiin, jonne itse lähdin samalla tavalla. Kaikki kävi
kuten toivottiin, sekä lentokirjaset että näytenumero jaettiin
asianmukaisessa järjestyksessä ja jälkimmäinen saavutti niin suurta
suosiota, että jo ensimmäisen numeron jälkeen tilauksia tuli niin
paljon, että julkaiseminen huolimatta suurista kustannuksista tuli
kannattamaan. Tilauksia ei kuitenkaan otettu vastaan useammalle kuin
kahdellekymmenelle numerolle, sillä vielä ei oltu oikein varmoja
siitä, voitiinko yritystä jatkaa. Tilausmaksu voitiin suorittaa
mihin pankkiin tahansa, sillä kaikissa oli avattu tilejä eräälle
henkilölle, joka, vaikka olikin ruotsalainen, oli lainannut nimensä
tähän tarkoitukseen.



IV.

Yhä laajempaa salakuljetustoimintaa.


Pari matkaa tehtiin vielä ensin ostetulla purjeveneellä, mutta
paitsi sitä, että se oli huono purjehtija, ei siinä ollut lainkaan
tilaa lastia varten, vaan oli se sälytettävä ahtaaseen salonkiin, ja
sitäpaitsi se ui siksi syvässä, ettei juuri voinut tulla kysymykseen
purjehtiminen muita kuin tavallisia reittejä, jotka eivät aina
voineet sopia meille. Se hylättiinkin jo ensimmäisenä syksynä ja uusi
tilattiin amerikkalaisesta mallista tehtyjen piirustusten mukaan.
Veneessä oli nostoköli, joten se, vaikka oli kaksikymmentä metriä
pitkä, ei tarvinnut enempää kuin 4 3/4 jalkaa vettä, kun nostoköli
oli nostettu ylös. Muuten se ui lähemmä 10 jalan syvyydessä.
Sellaisella veneellä saattoi kulkea melkein missä vain halusi, kun
kirkkaan meriveden värin vivahtelu paljasti vedenalaiset karitkin
aina 5 jalan syvyydestä. Ja jos jouduttiin kivelle, nousi köli vain
ylöspäin sen pahemmitta seurauksitta.

Uusi vene ei kuitenkaan valmistunut ennenkuin kevätkesällä 1902
eikä sitä sitäpaitsi voitu käyttää talvisaikaan, mutta "Vapaata
Sanaa" ilmestyi numero viikossa ja sen täytyi luonnollisesti
tulla tilaajien käsiin yhtä usein. Alussa oli epäilys yrityksen
toteuttamismahdollisuudesta niin tuntuva, että vain aniharvat
suostuivat auttamaan salakuljetuksessa, minun oli itse alituiseen
matkustettava Tukholmaan noutamaan painosta -- ellen muista väärin
tein talven aikana kolmekolmatta sellaista matkaa, mutta sanomalehti
saatiin onnettomuuksitta maahan. Monenlaisia apukeinoja käytettiin,
kuten kukkakoreja, hedelmälaatikoita ja tynnyreitä, peltisen säiliön
ympärille leivottuja kaakkuja j.n.e. lukuunottamatta tietysti
sopivasti sisustettuja matkatavaroita. Tämän vuoksi sattui usein,
että lehden ilmestyminen oli epäsäännöllistä, kaksi numeroa tuli
yht'aikaa, viikkoa pitempiä väliaikoja oli numeroiden välillä
j.n.e., mutta ne tulivat joka tapauksessa huolimatta kaikesta siitä,
mitä sensuuri ja korkeat asianomaiset tekivät ehkäistäkseen tuon
epämieluisan liikenteen.

Suomessa lähetettiin lehti postitse, sillä silloin vielä oli posti
luotettava, ja lisäksi vielä ristisiteinä, avoimissa kirjekuorissa.
Kokonainen vuosi kai käytettiin tätä kuljetustapaa ja postissa lienee
oltu siitä selvillä, mutta ei kukaan kielinyt. Vasta kun vanha,
luotettava postipäällikkö pakotettiin eroamaan, sillä hän ei tahtonut
alistua kenraalikuvernöörin vaatimaan kirjeiden sensuroimiseen, ja
uusi nimitettiin Bobrikovin virkaintoisesta karjasta, oli meidän
pakko vaihtaa jakelutapaa.

Sitä vaihtamalla saatiin sitäpaitsi parhaiten pimitetyksi
viranomaisten silmät, näiden herrojen, joilla kyllä oli nuuskijansa
tullissa, postissa, rautateillä j.n.e. puhumattakaan santarmistosta,
joka luonteensa mukaisesti nuuski kaikkialla, mutta yhtä laihalla
tuloksella kuin yleensä Suomessa.

Niin pian kun pursi varhain seuraavana kesänä oli kutakuinkin
valmis, astuin heti virkaani. Itse olin silloin Tukholmassa eräiden
painatustöiden vuoksi, sillä toimintaa oli vähitellen laajennettu,
niin että se silloin jo käsitti paljon muunkin salakuljetusta kuin
"Vapaan Sanan". Veneen vei Tukholmaan henkilö, joka oli asettunut
asian käytettäväksi, ja se ankkuroitiin Tukholman edustalle,
Furusundiin. Sinne vietiin lasti ja matkustajat pienemmällä
hinaajalaivalla -- matkustajat, sillä antaaksemme veneellemme aito
huvipurren leiman, oli meillä joukko matkustajia mukana matkalla.
Purjehdus sujui onnellisesti, vaikka vene kuten sanottu ei vielä
ollut täysin kunnossa. Helsinkiin saavuimme varsin lyhyessä ajassa
ja siellä purjehdimme suoraan satamaan, jossa kellään ei voinut olla
aavistustakaan edes veneen olemassaolosta. Yhtä onnellisesti sujui
lastin purkaminen. Ei ainoallakaan sivullisella ollut vähintäkään
vihiä siitä, että se kokonaan oli sensuurin kieltämää tavaraa. Kuinka
monta matkaa vene vielä tämän olemassaolonsa ensi kesän aikana teki,
sitä en enää muista. Tiedän vain, että vietin suurimman osan aikaani
veneessä, jossa m.m. hoidin "Vapaan Sanan" toimituksen. Kaikki matkat
sujuivat onnellisesti huolimatta kenraalikuvernöörin kiukusta -- hän
oli tietenkin saanut tietää, millä tavalla "Vapaata Sanaa", joka oli
hänelle todellinen silmätikku, tuotiin maahan -- ja monista, yleensä
aikalailla kömpelöistä yrityksistä päästä salakuljetuksen perille,
joihin hänen toimestaan ryhdyttiin.

Salakuljetus käsitti kuten sanottu sittemmin paljon muutakin kuin
"Vapaata Sanaa". Sensuuria oli huomattavasti tiukennettu ja se iski
armottomasti kaikkeen mikä vain painettua oli sekä takavarikoi
tolkuttomasti jokaisen sanan, joka vain sisälsi vallitsevan
järjestelmän ja sen ilmauksien lempeintäkin arvostelua. M.m. olin
jo edellisenä vuonna julkaissut tilausilmoituksen eräästä kirjasta
"Suomen uusimmasta historiasta", joka oli käsittelevä sekä helmikuun
manifestin julkaisua ja muutakin, mitä oli tapahtunut sitten kuin
taistelu Bobrikovin johtamaa venäläistyttämistä vastaan oli päässyt
suurempaan vauhtiin kuin koskaan ennen. Ettei sitä voitu tuoda
maahan, sensuroida ja jakaa kuten tavallista, oli ilman muuta selvää
ja siksi oli yhtä selvää, että se oli salaa kuljetettava maahan ja
jaettava odottamattoman lukuisille tilaajille toisella tavoin kuin
tavallisesti.

Kirja ilmestyi kahdessa osassa, joista ensimmäinen oli painosta
valmistunut jo syksyllä 1901, tosin niin myöhään, ettei salakuljetus
huvipurrella enää voinut tulla kysymykseen. Huvipurret eivät enää
olleet liikkeessä. Tarkoitukseni oli sen vuoksi vuokrata jokin
ahvenanmaalainen tai muu samanlainen pursi tarkoitukseen, mutta viime
hetkessä estivät sääsuhteet suunnitelman toteuttamisen. Syksyn lauha
sää oli viime aikoina muuttunut melkoisen kylmäksi ja juuri kun kirja
oli valmis, tuli ankara pakkanen, joka jäädytti kaikki sisäpoukamat
ja pienemmät selät Suomen saaristossa, siitä sain tiedon -- jossa oli
lisäyksenä, että kirjan tuonti luultavimmin ja varmimmin sai jäädä
kevääseen.

Tämä tuntui kovaonniselta. Kenraali Bobrikov, jolle luonnollisesti
oli ilmoitettu kirjayrityksestä, jonka tilauksia olikin kerätty
aivan avoimesti, oli määrännyt, ettei kysymyksessä oleva kirja
missään tapauksissa saanut päästä maahan, ja hänen heitukkansa, sekä
sensorit että muut, olivat innokkaasti toimessa pitääkseen varansa.
Heidän intonsa oli kiihdyttänyt äärimmilleen se haukkuminen, jonka
olivat saaneet osakseen siksi, etteivät kyenneet pääsemään "Vapaan
Sanan" jäljille. Heidät oli pari kertaa kutsuttu koolle Helsinkiin
neuvottelemaan toimenpiteistä röyhkeätä salakuljetusta vastaan ja he
olivat silloin saaneet kuulla kenraalikuvernöörin koristelemattoman
ajatuksen heidän kykenemättömyydestään. Tässä oli kuitenkin kyseessä
aivan toinen asia. Suuri määrä kirjoja aiottiin tuoda yhdellä kertaa
maahan ja sellaisesta painosmäärästä täytyi heidän voida saada selko.

Minä olin sillä välin aika tavalla vaivannut päätäni keksiäkseni
keinon saada kirja tuoduksi maahan ja lopulta oli mieleeni
juolahtanut menettelytapa, joka lupasi hyvää. Tukholmassa tehtiin
siihen aikaan ahkerasti reklaamia jonkinlaisesta väliseinäaineesta,
jota nimitettiin "Compoboardiksi" ja joka oli ohuista puukaistaleista
hydraulisesti kokoonpuristettu jonkunlaisen sementtilaastin
kanssa kuuden jalan pituisiksi, neljän jalan levyisiksi ja tuskin
puolen tuuman paksuisiksi levyiksi. Ne huomattiin koeteltaessa
käyttökelpoisiksi tarkoitukseeni. Suurempi määrä niitä ostettiin ja
keskelle sahattiin aukko siten, että vain kuuden tuuman levyinen
kehys jäi jäljelle. Kokonainen levy asetettiin pohjaksi, sen päälle
pantiin tarpeellinen määrä sahattuja kehyksiä ja ne naulattiin
huolellisesti toisiinsa, jonka jälkeen ehyt levy taas pantiin
kanneksi. Sisus muodosti siis viiden jalan pituisen, kolmen jalan
levyisen ja sopivan syvän laatikon, joka täytettiin kirjoilla.
Varmemmaksi vakuudeksi varustettiin näin syntyneet laatikot toisiinsa
kiinnitetyillä puurimoilla, jotka olivat suojaavana päällystänä,
samalla kuin yksi niistä oli oikeita kokonaisia "Compoboard"-levyjä
siltä varalta, että tullitarkastuksessa tahdottiin lähemmin
tutkia lähetystä. Paalut olivat numeroidut ja vastaanottajalle
oli ilmoitettu mikä näistä -- muistaakseni 15:stä laatikosta --
täydelleen toisten kaltaisena huoletta voitiin avata.

Koko varasto lähetettiin sitten samalla kertaa tavallisena
rahtitavarana höyrylaivalla Helsinkiin ja osoitettiin yksityiselle
yhtiölle, joka parhaillaan rakennutti suurehkoa taloa.
Compoboard-paalut läpäisivät tullin asianmukaisessa järjestyksessä,
eikä kellään muilla kuin asiaan perehtyneillä ollut aavistustakaan
tästä tavattomasta hommasta, vaikka Bobrikov, kun hän vihdoinkin sai
tiedon kirjojen saapumisesta ja jakamisesta, kaikesta huolimatta oli
vakuutettu tämän tapahtuneen jonkun tullivirkailijan luvalla. Kirjat
purettiin sitten niin pian kun mahdollista ja lähetettiin rautateitse
tuttaville maaseudulle, jossa ne paketoitiin, varustettiin
osoitteilla ja lähetettiin edelleen postissa osoitteenomistajille.
Verrattain pienessä postikonttorissa maaseudulla herätti jonkun
verran huomiota, kun niin suuri postilähetys yhdellä kertaa saapui,
mutta se otettiin vastaan ja toimitettiin vastalauseitta ja
kommelluksitta.

Bobrikovin raivo kirjallisuuden tuonnin johdosta ei suinkaan ollut
vähentynyt seuraavan talven ja kevään aikana, jolloin "Vapaa Sana"
koko ajan jatkuvasti ilmestyi kutakuinkin säännöllisesti eikä sitä
onnistuttu estämään tai saamaan kiinni ketään "syyllisistä", yhtä
vähän kuin estämään muiden sekalaisten painotuotteiden, kirjojen,
lentokirjasten ja lehtisten maahantuontia. Ponnistuksia ei suinkaan
säästetty. Vakoilua oli suuressa määrin laajennettu, "agentteja",
joiksi heitä virallisesti sievistellen nimitettiin, oli kaikkialla
eikä suinkaan vähimmin Tukholmassa, jossa saatiin palvelukseen
joitakin ruotsalaisiakin, sillä tiedettiin liikkeen pitävän tätä
kaupunkia tyyssijanaan. Tiedettiinkö aluksi myös salakuljetusveneen
olemassaolosta, sitä emme tienneet, mutta pidimme sen luonnollisena.
Oli jaariteltu aivan liikaa siitä ja sen matkoista.

Oli sen vuoksi noudatettava mitä suurinta varovaisuutta ja niin
suurta neuvokkuutta kuin suinkin yllä mainitun kirjan toista
osaa maahan tuotaessa, joka tietenkin oli erikoinen raiska
kenraalikuvernöörin silmässä. Tätä varten kutsuttiin muutamia
naisia ja herroja ottamaan osaa retkeen, joka aiottiin ulottaa vain
Furusundiin asti Ruotsin puolella, jonne kirjat höyrylaivalla tuotiin
Tukholmasta. Mutta saapuessamme Furusundiin ilmoitettiin minulle,
että valtava määrä lentokirjasia asevelvollisuuskysymyksestä, joka
vähän aikaisemmin oli ratkaistu venäläisen ohjelman mukaan, oli
valmiina Tukholmassa ja välttämättä kuljetettava Suomen puolelle kuta
pikemmin sitä parempi. Lähdin heti laivalla kaupunkiin, annoin panna
lentokirjaset säkkeihin -- niitä ei ollut niinkään vähäinen määrä,
kaikkiaan 100,000 kappaletta muistaakseni, niistä 20,000 ruotsalaista
-- ja jo samana iltana olin palannut niiden kanssa Furusundiin. Ja
seuraavana aamuna purjehdimme matkaan kellonlyömällä, jolloin koko
seutu vielä oli vaipuneena syvimpään uneen.

Matka sujui kaikin puolin onnellisesti, mutta ei jatkunut pitemmälle
kuin Turkuun, jossa me ankkuroimme purjehdusseuran venevalkaman
läheisyyteen. Alunperin oli tarkoitus ollut, ettei purjehdittaisi
kauemmaksi kuin Bomarsundiin Ahvenanmaalla ja lähetettäisiin
lastimme sieltä edelleen rannikkohöyrylaivalla. Mutta kun olimme
sivuuttaneet Ledsundin ja siis olimme jo Ahvenanmaan saaristossa,
yllätti minut omituinen aavistus -- etten sanoisi vakaumus -- että
vaara uhkasi, jos matkasuunnitelma toteutettaisiin. Niin voimakas oli
tämä vaistomainen tunne, että ilman muuta päätin ohjata sen sijaan
Turkuun ja omituista kyllä, höyrylaiva joutui Helsinkiin saapuessaan
santarmiston erittäin tungettelevan tarkastuksen alaiseksi.

Ankkuripaikaltamme vietiin säkkimme maihin ja edelleen.
rautatieasemalle, jonne niitä saattoi yksi matkustajista, eräs neiti,
joka osoitti ne Helsinkiin. Itse en lainkaan näyttäytynyt Turussa,
vaan purjehdin vielä samana päivänä sieltä, takaisin Ruotsiin, jossa
suuri kirjalasti yhä odotti.

Furusundiin en tahtonut ohjata uudelleen, heti viime käynnin jälkeen,
vaan suunnattiin kurssi, niin pian kun Ahvenanmaan saaristo oli
jäänyt selän taakse, etelään pitkin Ahvenanmerta, Sandhamniin.
Siellä oli paraillaan suuri kesäpurjehdusviikko, niin että saattoi
arvella voivansa pysyä varsin huomaamattomana. Matkaan kului melkein
koko seuraava päivä, sillä aika ajoittain oli suorastaan tyyntä,
joten saavuimme perille vasta iltapäivällä. Mutta ei kuitenkaan
huomaamatta. Me olimme tuskin päässeet satamaan, ennenkuin tulli
saapui tutkimaan meitä huolimatta siitä, että meillä oli klubilippu,
vieläpä sangen perusteellisesti, mikä hyvin harvoin tehdään.
Selityksen saimme paljon myöhemmin. Purren epäiltiin olevan
venäläisten palveluksessa, vakoilevan Ruotsin vesillä! Sandhamnissa
aioin noudattaa samaa tapaa kuin hiljan Furusundissa, s.t.s.
jättää purren Sandhamniin ja viedä "tavarat" sinne höyrylaivalla,
suuremmaksi varmuudeksi hinaajahöyryllä.

Jo neljän tienoissa aamulla laiva lähti Tukholmaan ja minä lähdin
mukaan ja tulin perille niin hyvissä ajoin, että annettuani
tarpeelliset ohjeet kirjapainossa mistä kirja toimitettiin ja
tilattuani hinaajan määrätyksi kellonlyömäksi iltapäivällä huomasin
välipalan ajan olevan käsissä. Laivat lähtivät Sandhamniin tosin
iltapäivällä, mutta kirjat eivät painaneet sen vähempää kuin 3,000
kg -- siis kolme tonnia -- ja ne muodostivat, säkkeihin ladottuina
kun olivat helpoimmat käsitellä, sellaisen röykkiön, että ken
tahansa saattoi kummastella, mitä ne mahtoivat sisältää. Samoin ne
kulmikkaitten muotojensa vuoksi tietenkin huomattavasti erosivat
tavallisista säkeistä.

En ollut kaukana Tukholman Oopperakellarista, kun olin saanut
puuhani loppuun suoritetuksi ja meninkin sinne saadakseni aamiaista
ja tapasin siellä kaksi tukholmalaista ystävää, runoilija Verner
von Heidenstamin ja maalari, professori Oskar Björckin, joista
jälkimmäinen seuraavana päivänä aikoi matkustaa Suomeen maalatakseen
täällä pari muotokuvaa. Heidenstam puolestaan ei ollut aivan
selvillä, mihin ryhtyisi, oli juuri palannut Gottlannista, jossa oli
oleskellut jonkun aikaa ja tuumi paraikaa, minne lähtisi viettämään
loppukesää. "Tule mukaan Suomeen", kehoitin minä puoliksi leikillä,
"purjehdin yöllä Sandhamnista, jossa veneeni on." "Se on kai kuten
tavallista täynnä pirun vehkeitä, joista pääsemme Siperiaan, jos joku
ne keksii", sanoi Björck ja minä myönsin, että tarkoitukseni oli
ottaa melkoisesti lastia, mutta lisäsin, ettei heillä matkustajina
luullakseni ollut mitään vaaraa. "Se vain höystää matkan huvia",
sanoi Heidenstam, "minä tulen mukaan." Ja hetken arveltuaan selitti
Björck samoin olevansa halukas lähtemään.

Sovimme että tapaisimme hinaajalaivan luona, jonka oli määrä tulla
rantaan Musikaalisen akatemian luo, jossa siihen aikaan päivästä ei
ollut juuri lainkaan liikettä. Olin tilannut laivan kello 8:ksi,
etten tulisi Sandhamniin ennen pimeän tuloa enkä ollut sanonut mitään
matkan määrästä, vaan olin vuokrannut laivan saaristomatkaa varten
sovitusta tuntimaksusta. Kaikki olivat paikalla sovittuun aikaan.
Laiva oli tuskin laskenut rantaan, ennenkuin lastikin saapui kaksilla
kahden hevonen vedettävillä kärryillä ja melkein samaan aikaan
näkyivät molemmat matkustajamme tulevan läheisellä poikkikadulla.
Täsmällisempiä ei olisi juuri voitu olla.

Säkit vietiin laivaan kädenkäänteessä -- aikaa ei varmasti kulunut
neljännestä enempää -- mutta jonkun verran joutilasta väkeä oli
kuitenkin keräytynyt paikalle töllistelemään. Ja kun olimme valmiit
lähtemään, tuli laivuri peräpuolelle tiedustelemaan, sallisinko erään
miehen seurata mukana. Hän oli juuri kysynyt laivurilta, voisiko hän
saada seurata mukana Sandhamnin, ja kun tämä oli vastannut ettei hän
tiennyt menisimmekö ollenkaan Sandhamniin, oli mies selittänyt, että
niin kyllä oli asian laita. Laivuri oli silloin luvannut tiedustella,
oliko minulla mitään sitä vastaan. Pyysin hänen näyttämään minulle
miehen ja menin heti keulapuolelle, mutta hän oli jo kadonnut.
Siis oli kuitenkin vakoilija ollut kintereilläni, luultavasti koko
päivän ja todennäköisesti Sandhamnista saakka, missä väen vilinä
kilpapurjehduspäivinä teki helpoksi jonkin agentin huomaamatta pitää
silmällä sekä minua että venettä. Joka tapauksessa tämä todisti, että
Sandhamnkin oli silmälläpidon alainen. Lähdimme kuitenkin matkaan
ja kunnolla päästyämme liikkeelle kerroin matkustajilleni pienestä
välikohtauksesta ja mitä johtopäätöksiä olin siitä tehnyt, lisäten,
että minä joka tapauksessa lähtisin purjehtimaan, mutta he saivat
vapaasti tehdä mitä halusivat. Kumpikaan ei empinyt seurata mukana,
vaikka Björck, jolla oli pieni kuusiviikkoinen tytär, joka päivällä
oli sairastunut johonkin lastentautiin, ehdotti että me siirtäisimme
lähdön siksi, kunnes hän seuraavana aamuna oli ehtinyt telefonoida
vaimolleen ja saada tiedon pikku potilaan voinnista. Suostuin ilman
muuta hänen ehdotukseensa -- sehän soi meille tilaisuuden muutaman
tunnin uneen, ja itse tunsin olevani suuresti sen tarpeessa päivän
kaikkien rasituksien jälkeen.

Saapuessamme Sandhamniin oli kello suunnilleen kaksitoista,
minkätähden luonnollisesti oli niin pimeätä kuin yleensä kesällä
saattoi odottaa. Emme menneet lainkaan maihin, vaan laskimme
purjeveneen kylkeen ja heitimme säkit siihen, jossa miehistö heti
otti ne käsiinsä ja latoi paikoilleen. Koko lastinvaihdos ei kestänyt
puolta tuntia, jonka jälkeen me kaikki menimme makuulle hinaajalaivan
kääntyessä takaisin Tukholmaan. Sen miehistöstä ei kukaan ollut
käynyt maissa.

Puhelinasema avattiin klo 8 aamulla ja professori Björck soudettiin
maihin niin aikaisin, että hän oli asemalla lyönnilleen. Mutta joku
oli sittenkin ehtinyt ennen häntä ja jo soittanut Tukholmaan. Hänelle
vastattiin heti ja hän alkoi kuvailla, miten eräs hinaajalaiva
edellisenä yönä oli tullut tänne, laskenut muutaman purjeveneen
kylkeen, purkanut joukon säkkejä siihen ja sitten höyrynnyt
matkaansa, kun muutamia herroja oli mennyt purjeveneeseen. Björck,
jota asianomainen ei tuntenut, sai kuulla koko jutun ja kertoi
saatuaan puhelimella rauhoittavia tietoja tyttärestään palatessaan,
ettei meidän suinkaan ollut onnistunut säilyttää salaisuuttamme kuten
olimme toivoneet. Hän oli juuri saanut kuulla asiaa selostettavan
jollekin Tukholmassa -- hyvällä ruotsinkielellä, lisäsi hän.

Oli ilman muuta selvää, että minua oli pidetty silmällä sekä
Tukholmassa että Sandhamnissa ja otaksuttavaa, että silmälläpitäjiä
niinikään oli Furusundissa, joka oli toinen idästä päin pääkaupunkiin
johtava yleinen kulkureitti. Ja enemmän kuin otaksuttavaa oli, että
Suomessakin ainakin satamat olivat vartioituja. Ei siis käynyt
laatuun lainkaan näyttäytyä minkään sataman läheisyydessä ja kun
luultavasti siellä täällä kulkureiteillä oli tullilaivoja, joilla
oli määräykset pitää meitä silmällä, oli selvästi varovaisinta niin
paljon kuin mahdollista välttää niitä paluumatkalla.

Jo ennenkuin olin lähtenyt Tukholmaan, olin sanonut miehistölle,
että me purjehtisimme erääseen kohtaan Hangon itäpuolella ennen
kuin poikkeaisimme saaristoon, tämä siltä varalta että heiltä
tiedusteltaisiin sitä. Nyt se oli hyvin tarpeen. Nostimme purjeet ja
ohjasimme Sandhamnista tavallista laivareittiä, kuten aikoen Hankoon,
varmoina siitä että sähköteitse ilmoitettaisiin asianomaisille
meidän matkasuuntamme. Samaa suuntaa seurattiin sitten niin kauan
kuin meidät voitiin kiikarilla nähdä Sandhamnista, itse asiassa aina
siihen saakka kuin Bogskärin majakka, joka on jonkun matkan päässä
Itämerellä Suomen puolella, oli purjeveneestä suoraan pohjoiseen.
Siellä muutin suuntaa ja ohjasin Utötä kohti, hyvän matkan
Hangosta länteen. Olin sopinut, että lastimme otettaisiin vastaan
Riilahdessa, Aminoffien sukukartanossa, joka on sisäsaaristossa
Bromarvin kappelissa, Hangosta luoteeseen. Oli jotenkin varmaa ettei
kenenkään päähän pälkähtäisi pitää silmällä paikkakunnan mitätöntä
postikonttoria. Valtavan kirjalähetyksen lähettämistä varten oli
Riilahteen kutsuttu kaksi neitiä ent. "Nya Pressenin" konttorista.
He olivat ottaneet osaa samanlaisiin toimituksiin joskus ennenkin.
Päästäkseen sinne oli käytettävä reittiä, joka kulki aivan n.k.
Hangonmaan ohi, s.t.s. ohi sen niemen tai maakaistaleen, jolla
Hangon kaupunki on, ja lisäksi osa matkasta sikäläisen tulliaseman
näköpiirissä. Nyt oli todennäköisesti, siitä oli vakoilu Tukholmassa
pitänyt huolen, kaikkia suurempia tulliasemia varoitettu ja niinpä
olivat tavalliset reitit ja tiet meiltä tukossa. Sen vuoksi olin
valinnut Utön reitin, joka kauempana saaristossa haaraantui kolmeen
eri suuntaan ja josta myös noudattamatta mitään yleistä kulkureittiä
saatoimme päästä päämääräämme.

Aluksi vähensimme purjeita, ettemme saapuisi Utöhön ennen pimeän
tuloa. Siellä saattoi kenties olla joku tullivene -- sellainen oli
alituiseen liikkeellä lähivesillä, mutta sen asemapaikka ei ollut
Utössä eikä siis voitu otaksua sen olevan yötä siellä -- ja me
tahdoimme mieluimmin liikkua niin huomaamatta kuin mahdollista.
Kukaan meistä ei ollut aikaisemmin ollut Utössä, minkävuoksi
perehtyminen seutuun pimeän tultua tuotti erinäisiä vaikeuksia. Ainoa
minkä varmasti tiesin oli, ettei kompassiin siellä ollut luottamista
merenpohjassa esiintyvien laajojen rautamalmikerrosten vuoksi, mikä
aiheuttaa kompassin osoittamaan väärin. Korkeatorninen majakka
kuitenkin näkyi kauas merelle.

Kuta lähemmäksi tulimme, sitä enemmän kiihtyi merenkäynti, ei
tuuli vaan meri, ja siellä mistä aallot tulivat kävi taivas yhä
synkemmäksi. Oli selvää että oikea lounaismyrsky oli tulossa, sillä
sieltä aallot vyöryivät. Lopulta tuli niin pilkkosen pimeä, ettei
voinut erottaa merimerkkejä, vaikka merikorttien mukaan niitä piti
olla melkoisen kaukana merellä. Ainoastaan majakka loisti, mutta
olimme tulleet liian lähelle maata uskaltaaksemme ohjata suoraan
majakkaa kohti. Ja meri aaltoili korkeampana joka minuutti. Lopulta
keksimme suurenpuoleisen lastihöyryn, joka sytytetyin lyhdyin
tuli idästä päin ja selvästi aikoi Utöhön. Me ohjasimme suoraan
sitä kohti ja sitten sen vanavedessä majakkaa kohti. Tähän eivät
huolemme kuitenkaan kokonaan päättyneet. Olimme päättäneet yön
aikana purjehtia Lohmin luotsi- ja tulliasemalle, jossa neljä
kulkureittiä yhtyy, niin ettei kukaan tarkoin voinut sanoa, mistä
olimme tulleet siinä tapauksessa, että joku aamunkoitteessa olisi
keksinyt meidät. Mutta sitä varten tarvitsimme luotsin, kun ei
kukaan meistä tuntenut kulkureittiä emmekä uskaltaneet purjehtia
ainoastaan johtoloistojen mukaan kallisarvoisine lasteillemme.
Luotsi kutsuttiin "väläyttämällä", s.t.s. näyttämällä ylimääräistä
valoa, paitsi laivalyhtyjä, suunnilleen miehen korkeudella
kannen yläpuolella, ja kun reitti oli käynyt yhä ahtaammaksi,
oli meidän oltava paikoillamme, kunnes hän tuli. Teimme niin ja
se oli kaikkea muuta kuin helppoa, kun aallokko oli Silläaikaa
kiihtynyt huomattavasti ja sai purjeveneen jyskyttämään tavalla,
joka ei ollut lainkaan miellyttävää vähemmän meritottumusta
omaaville veneessäolijoille. Hetken kuluttua tuli kuitenkin luotsi
purjeveneellä, n.k. verkkoveneellä, ja koetti purjehtien päästä
luoksemme, mutta se havaittiin mahdottomaksi ankaran aallokon tähden,
joka heitti luotsiveneen syrjään aina kuin se tuli niin lähelle
meitä, että toivottiin manööverin onnistuvan. Kolmasti he uudistivat
yrityksen ja joka kerta näimme veneen varjokuvan piirtyvän pilveä
vastaan korkealla yläpuolellamme, jossa se kohoutui aallon harjalle,
mutta joka kerta aalto heitti sen takaisin. Viimein huusi joku
luotsiveneestä kysymyksen, voisimmeko pitää purjeveneemme tuulessa
vielä hetken, he ottaisivat purjeet alas ja koettaisivat soutaa
luoksemme. Vastasin myöntävästi ja minua kehoitettiin pitämään
kaksi miestä valmiina vastaanottamaan luotsia. Hetken levottoman
odotuksen jälkeen he tulivat vihdoinkin. Mieheni, jotka makasivat
pitkällään kannella, pitivät oikealla hetkellä varansa ja vetivät
luotsin veneeseen kuin käärön ja melkein samassa hetkessä oli vene
hävinnyt pimeyteen. "Hyvää iltaa, hyvää iltaa!" -- sanoi luotsi
tullessaan peräkeulaan ja päästäessään minut peräsimestä -- "mistä
herrat tulevat tässä Jumalan ilmassa?" Vastasin että tulimme Ruotsin
puolelta ja aioimme Lohmiin ensi aluksi. Purjevene kääntyi tuuleen ja
alkoi mennä myötäistä majakan sivu ja edelleen pitkin reittiä. Vauhti
oli hyvä yhä kiihtyvässä tuulessa ja lisääntyvässä pimeydessä, joka
ei näyttänyt tuottavan luotsillemme mitään vaikeuksia. Pian liityin
sen vuoksi salongissa oleviin matkustajiin, jossa pöytä sillaikaa oli
katettu, ja autoin heitä tyhjentämään alaa edestään.

Suorastaan uskomattoman lyhyessä ajassa olimme Lohmissa --
myötälaitainen oli purjeveneen vahvin puoli, silloin se hyvässä
tuulessa teki aina neljätoista solmua -- ja siellä ankkuroimme.
Olikin jo aika, sillä tuskin olimme saaneet purjeet alas, ennenkuin
ensimmäinen myrskyvihuri tuli sateen kera pieksäen merta, kunnes koko
avara Lohmin poukama kiehui kuin pata tulella. Luotsimme meni maihin
ja me kävimme makuulle kaikki tyyni. Muutaman tunnin perästähän
meidän piti edelleen.

Tuskin oli alkanut valjeta, ennenkuin ravistelin miehistöä, purjeet
nostettiin ja me lähdimme uudelleen matkaan. Ei kukaan ollut Lohmissa
kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota. Kaikki oli käynyt laskujen
mukaan. Ja yhtä hyvin sujui matka edelleen. Hetken purjehdimme pitkin
reittiä, mutta kun olimme tulliaseman näköpiirin ulkopuolella,
jätimme sen ja jatkoimme hetken pysäyksen jälkeen yli suurien selkien
Hangon länsipuolella koillista kohden tullaksemme Riilahteen. Olimme
olleet ankkurissa joitakin tunteja, ettemme tulisi Hankoniemen
läheisyyteen ennen hämärän tuloa. Ei voinut niin tarkoin tietää
kuinka suurta uutteruutta kenraalikuvernöörin vaanijat osoittaisivat
ja jostain kohdalta niemimaalla saattoi kyllä meidät keksiä. Mutta
tämä varovaisuus oli tulla turmaksemme.

Pimeä oli jo tullut, kun käännyimme pohjoista kohti sille reitille,
joka rannikkoliikennettä varten on luodittu aina Riilahteen saakka.
Merikorteissamme ei kuitenkaan ollut muuta kuin tämän reitin alku
ja sekin väärin. Sen sijaan, että se olisi osoittanut reitin
kulkevan länteen eräästä pienestä saaresta, osoitti se itään tästä
saaresta. Verrattain vinha tuuli vei meitä eteenpäin hyvää vauhtia,
toiset olivat menneet kajuuttaan juomaan kupin teetä -- kun samassa
purjevene kohoutui, kuului rapiseva ääni ja me olimme hiljaa. Olimme
ajaneet karille!

Purjeet tulivat nopeasti alas ja melkein yhtä nopeasti tulivat
matkustajat kannelle. Luotauksesta kävi selville, ettei meillä
ollut juuri enempää kuin kolme ja puoli jalkaa vettä kölin alla
ja että matalin paikka oli keskellä veneen alla, niin hyvällä
vauhdilla olimme tulleet. Tarkempi tutkimus osoitti, että karikko
oli hyvin pieni. Kaikkialla ympärillä oli syvää vettä. Sitten heräsi
kysymys, mitä nyt oli tehtävä, kun oli selvää, ettei mitään voitu
toimittaa käsivoimin. Purjevene oli aivan liian kovassa lastissa
ja siinä oli sitäpaitsi 2,000 kg:n rautaköli. Oli mahdotonta aivan
tyynesti jäädä siihen missä olimme ja odottaa jotain laivaa, joka
ottaisi lastimme meidän irroittaessamme purjevenettä, sillä silloin
meidät ehdottomasti nähtäisiin Hangosta ja parhaimmassa tapauksessa
tiedoitettaisiin merihädässä oleviksi, jolloin epäilemättä joku
pienempi höyrylaiva tulisi paikalle auttamaan meitä, mutta
todennäköisesti myös pääsisi selville siitä keitä olimme ja mitä
lastia meillä oli.

Hetken mietittyämme sinne ja tänne päätin yrittää päästä irti.
Kallioriutan matalin kohta oli kuten sanottu jotensakin keskellä
kölin alla. Siitä sivuille päin veden syvyys nopeasti lisääntyi.
Panin sen vuoksi kaikki miehet työhön muuttamaan niin paljon lastia
kuin mahdollista kauimmaksi keulaan, jonne se ladottiin kannelle.
Siten onnistui minun saada purjeiden avulla purjevene kääntymään niin
paljon, että tuuli, joka edelleen oli aika voimakas, joskin hieman
epätasainen, puhalsi suoraan perän puolelta. Sen jälkeen nostettiin
kaikki purjeet ja avattiin "varikseksi" -- isopurje toiselle,
keulapurje toiselle puolen -- jonka jälkeen miehistö ja matkustajat
lähetettiin kauimmas keulaan ja minä yksin jäin peräsimeen. Mainingit
avoimelta mereltä kierivät ja löivät veneen perää vastaan, mutta
eivät kyenneet horjuttamaan sitä. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin
kykenemättä muuhun kuin pullistamaan purjeet äärimmilleen. Mutta
sitten tuli yhdellä kertaa suurenpuoleinen maininkiaalto ja samalla
vinhempi puuska. Perä keveni -- kölin alta kuului rapiseva ääni
-- puuska jatkui -- uusi aalto sattui veneeseen -- rapina jatkui
-- keula laskeutui hieman -- ja me liu'uimme karilta. Manööveri
oli onnistunut. Olimme 4 3/4 jalkaa syvässä uivalla purjeveneellä
purjehtineet tuskin kolme ja puoli jalkaa syvässä olevan karin yli.

Halua jatkaa pimeässä ei meillä kuitenkaan ollut. Purjevene
ankkuroitiin tyynen puolelle erään saaren taakse, lasti pantiin
uudelleen paikoilleen ja koko seurue kömpi makuulle muutamiksi
tunneiksi. Aamun sarastaessa nostettiin purjeet ja me jatkoimme
odottamatta keskeytynyttä purjehdustamme Riilahteen, jonne saavuimme
muutaman tunnin kuluttua. Lasti purettiin melkein heti ja ajettiin
taloon, jossa sen odottavat neidit ottivat huostaansa, panivat
paketteihin ja aikanaan toimittivat tilaajille. Salakuljetus oli
onnistunut huolimatta kaikista vakoojista ja nuuskijoista.

Toinenkin vakoiluyritys Tukholmasta on kertomisen arvoinen, jos ei
muun vuoksi niin osoittaaksemme, kuinka helposti saattoi kaikki
kenraalikuvernöörin ponnistukset häpeään, jos hiukankaan oli onnea.
Sillä kertaa olin purjehtinut aina Tukholmaan saakka, jossa olin
purteni sijoittanut kuten tavallista pursiklubin venevalkamaan
Kastellholmiin. Se oli vähän matkan päässä maasta, aivan lähellä
siellä olevaa paviljonkia, niin että meidän lastimme voitiin
tuoda sinne vesitse, soutuveneissä Kastellholmin ympäri. Eräänä
yönä otimme sen vastaan ja sijoitimme sen heti paikoilleen, niin
että päivän sarastaessa emme millään tavalla ilmaisseet luvatonta
tapahtuneeksi tavallisella huvipurrella. Mutta tuuli oli kaikkea
muuta kuin suotuisa. Koko päivän tuuli idästä, kuten muuten oli
tehnyt useita päiviä aikaisemmin, niin useita itse asiassa, että
täydellä syyllä saattoi odottaa muutosta, sillä ainakin kesällä
itätuuli harvoin puhaltaa monta päivää peräkkäin. Päätin sen vuoksi
odottaa muutosta ja pidin tarkoin säätä silmällä. Iltapäivällä olin
lähtenyt purjeveneelle ollakseni paikalla, jos muutos tapahtuisi.
Tuuli oli hiljennyt huomattavasti, näytti tulevan aivan tyyni illaksi
ja silloin saattoi odottaa tuulta uudelta suunnalta joko auringon
laskiessa tai myös sen noustessa seuraavana aamuna.

Klubivalkamassa oli kaikki tyyntä. Hyvin harvoja veneitä oli
siellä, kuten aina on laita kesällä, jolloin useimmat purjeveneet
ovat omistajiensa kesähuviloilla tai purjehdusmatkoilla laajassa
ja kauniissa saaristossa. Siinä istuessani ja parhaani mukaan
koettaessani hillitä kärsimättömyyttäni näkyi kauempana reitillä
suurenpuoleinen purjevene tulossa täysin purjein. Se oli punaiseksi
maalattu, mikä oli varsin harvinaista Tukholman seuduilla ja sillä
oli sitäpaitsi klubilippu, josta sen heti tunsi venäläiseksi.
Eräs miehistäni oli nähnyt sen aikaisemmin Suomessa ja tunsi
silmänräpäyksessä purjeveneen kreivi Bergin omaksi, jolla oli
kotipaikkanaan Riika tai sen lähistöt, ja joka usein kesän aikana
risteili Suomen saaristossa.

Purjevene tuli satamaan ja ankkuroi aivan meidän lähellemme. Kolme
herraa, joista yhden olin tuntevinani kenraalikuvernöörin kansliassa
palvelleeksi entiseksi chevalier-kaartin upseeriksi, nuoreksi kreivi
Bergiksi, astui maihin, ja kaksi heistä lähti kaupunkiin. Mutta ent.
kaartinupseeri tuli klubipaviljonkiin, joka oli aivan vieressä,
ja istuutui ikkunan ääreen, josta näki sekä venevalkaman että
purjeveneet. Hän istui siinä runsaasti puolen tuntia selvästi pitäen
silmällä jotakuta tai jotakin.

Näytti suorastaan siltä kuin hän olisi pitänyt silmällä meitä. Hänhän
kuului sanomalehtikomiteaan ja niinpä saattoikin otaksua hänen
olevan etsiskelemässä sen alan salakuljettajia. Kuta pitemmäksi
odotus kävi, sitä varmemmaksi tunsin itseni siitä, että hänen
sitkeä tarkkaavaisuutensa todella tarkoitti meitä -- ja samalla
työskentelivät aivoni yhä kiihkeämmin suunnitellen miten välttää
hänen huomionsa. Tuuli oli sillaikaa kokonaan tyyntynyt. Oli
ehdottoman tyyni kuten tapaa olla vain silloin, kuin on tuulenmuutos
odotettavissa. Ja kun useita päiviä peräkkäin oli tuullut idästä,
saattoi panna kymmenen yhtä vastaan, että tuuli, kun sitä tuli,
puhaltaisi joltain muulta taholta. Lopulta olin saanut odotuksesta
tarpeekseni, sanoin miehistölle että pitivät itsensä lähtövalmiina
minä hetkenä hyvänsä ja lähdin lähimpään telefoonikioskiin. Sieltä
soitin höyryveneyhtiön konttoriin ja tilasin pienen hinaajalaivan
hinaamaan erään purjeveneen Vaxholman ulkopuolelle ja lähdin takaisin
venevalkamaan.

Siellä ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Ainoastaan yksi
miehistäni oli sillaikaa ollut maissa ja silloin oli eräs venäläisen
purren miehistöön kuuluva vanhempi mies pitänyt jonkunlaisen
ristikuulustelun tiedustellen m.m. koska me lähtisimme, minne
suuntaisimme kulkumme j.n.e. saaden hyvin epämääräisiä vastauksia
-- luonnollista kyllä, sillä mies ei itse tiennyt mitään. Hetken
kuluttua tuli sitten hinaaja, antoi meille köyden ja niin lähdimme
matkaan. Ilma oli edelleen yhtä tyyni ja pysyi sinä koko ajan, kunnes
tulimme Vaxholman ulkopuolelle. Siinä missä reitti eroaa Furusundiin,
toinen Sandhamniin, ankkuroimme ja erosimme hinaajasta, jonka jälkeen
kaikki miehet lähetettiin makuulle, mutta itse jäin kannelle pitämään
varalla tuulta, jota auringonnousussa odotimme. Se tuli jo varhemmin,
ensin yksinäisinä vihureina, mutta vähitellen yhä navakammin,
kunnes oikein vinha tuuli puhalsi. Ja se puhalsi lounaasta. Olin
heti kun ensi väreet vedenpinnalla osoittivat, että tuulta oli
tulossa, ravistellut miehistön hereille, sitten nostimme purjeet ja
lähdimme matkaan. Teimme taivalta niin hyvää vauhtia, että saavuimme
Sandhamniin heti auringonnousun jälkeen ja laskimme edelleen merelle
samaa vauhtia. Tuuli pysyi samana ja vei meidät lyhyessä ajassa
ohi Bogskärin majakan, jonka sivuutimme pari pituusminuuttia siitä
pohjoiseen ja jatkomme itäänpäin, Hankoa kohti.

Tarkoitukseni oli oikeastaan ollut laskea saaristoon heti Hangon
itäpuolelle ja sieltä purjehtia erään hyvän ystävän kesähuvilalle,
josta lasti sitten olisi toimitettu edelleen toisella tavalla.
Mutta kun tuuli puhalsi yhä eikä vaimentunut auringon laskiessa
illalla, päätin minä jatkaa. Jos Tukholmassa oleva venäläisen
purjevene oli, kuten meidän täytyy otaksua, liikkeellä meidän
tähtemme, oli todennäköisesti sekä Hankoa että muita seutuja
sähköteitse varoitettu, minkä vuoksi saattoi käydä niin, että me,
jos noudattaisimme suunnitelmaani, purjehtisimme suoraan herrojen
nuuskijain kitaan, jotka eivät hyvinkään voineet tähystellä kauas
merelle.

Siellä olimme joka tapauksessa turvassa, minkävuoksi jatkoimme samaa
suuntaa kuin ennenkin. Tuuli puhalsi navakasti lounaisesta, tunnin
toisensa jälkeen, koko yön. Hangon majakan sivuutimme kolmen neljän
peninkulman päästä ja yhä puhalsi tuuli yhtä tasaisesti ja navakasti.
Aamulla oli Rönnskärin (Porkkalan) majakka näköpiirissämme ja silloin
muutin minä suunnan koilliseen ja ohjasin Barösundin selälle. Silloin
olimme olleet 22 tuntia matkalla ankkuripaikaltamme aivan Vaxholman
luona.

Ja lounainen puhalsi edelleen, yhtä tasaisesti ja navakasti. Se
antoi ajattelemisen aihetta. Oli aivan yksinkertaisesti mahdotonta
että kukaan, vaikka olisivatkin saaneet varoituksen, saattoi
odottaa meitä niillä seuduin, missä todella olimme, niin lyhyen
ajan kuluttua. Korkeintaan saatettiin tiukentaa tähystystä näihin
aikoihin Hangon seuduilla. Päätin sen vuoksi purjehtia suoraan
Helsinkiä kohti, jossa meitä varmastikaan ei odotettu. Varovaisinta
kenties oli olla purjehtimatta tavalliseen purjevenevalkamaan, jossa
meidät luultavasti tunnettiin siksi hyvin, että joku sivullinenkin
saattoi saada vihiä tulostamme. Ohjasimme siis Hietalahdensatamaan,
jossa purjeveneet eivät yleensä liikuskele, pääsimme perille
onnettomuuksitta ja ankkuroimme pienen matkan päähän laiturista.
Sen jälkeen soudatin itseni heti maihin ja puhelimitse toimitin
höyryveneen hinaamaan meidät erään tuttavien asuman huvilan luo,
jossa lastin purkaus tuli tapahtumaan.

Neidit Nya Pressenin konttorista olivat tälläkin kertaa auliisti
apunamme ja muuttivat pariksi päiväksi purjeveneeseen, kunnes koko
lasti oli asianomaisille toimitettu ja aikalailla huvia tuotti meille
nähdä, miten santarmipäällikkö, eversti Freyberg, kenraalikuvernöörin
innokkaimpia vainukoiria, joka asui eräässä huvilassa aivan lähellä,
jokapäiväisillä kaupunkimatkoillaan sivuutti purjeveneen aivan lyhyen
matkan päästä. Hän ei voinut aavistaakaan sellaista röyhkeyttä, että
tilapäistä toimituskansliaa hoidettiin aivan hänen nenänsä edessä.

Myöhemmin kävi huomattavasti vaikeammaksi salakuljettaa maahan
suurempia lasteja. Sitä mukaa kuin korkeiden viranomaisten
yritykset päästä liikkeestä selville epäonnistuivat, tulivat he
kuitenkin vahingosta viisaammiksi ja vahdinpito kävi samassa määrin
tiukemmaksi. Lopulta lupasi kenraalikuvernööri 10,000 markan
palkinnon kiusallisen purjeveneen kiinnisaamisesta tai ilmiannosta,
joka johtaisi kiinnisaamiseen, ja samaan aikaan hän antoi senaatin
määrätä monin verroin suuremman summan samassa tarkoituksessa
työskentelevälle venäläiselle höyrylaivalle. Se kuului muuten Venäjän
valtiolle, oli nimeltään Bomba ja sen asemapaikkana oli Viapori. Koko
kesän, jolloin sitä käytettiin vakoilutyöhön, sai se tehdä matkoja
Helsingin ja Ahvenanmaan välillä, luultavasti sen päällystön ja
miehistön suureksi iloksi, joilla tuskin oli mitään Suomen valtion
kustantamaa kesähuvittelua vastaan. Mutta kuka sai suurimman osan
niistä 40,000 mk:sta, jotka oli määrätty laivan vuokraksi, sitä ei
ole koskaan saatu selville.

Eräs matka niiltä ajoilta kuvattakoon myös tässä antaakseen
lukijoille käsityksen siitä, miten meidät alituiseen pakotettiin
purjehtimaan uusia teitä ja kuinka tarkkaavainen sai olla säilyäkseen
ehyin nahoin lasteineen. Olin jo aikoja sitten suostunut tuomaan
myöskin venäläistä kirjallisuutta ja tämä ei ajan mittaan voinut
säilyä salaisuutena korkeilta viranomaisilta. He pääsivät piankin
selville siitä, että venäläisiä painotuotteita joukoittain tuotiin
Suomen kautta, sitäkin helpommin, kun asiasta sovittiin titulus
Asevin kanssa. Tukholmassa toimivan vakoilun kautta, jota niinikään
oli huomattavasti kehitetty, saivat he selville, että venäläinen
kirjallisuus, joka painettiin Euroopan eri paikoissa, osoitettiin
minulle Tukholmaan ja silloinhan oli johtopäätös selvä, että nämäkin
painotuotteet tuotiin maahan minun purjeveneelläni. Tämän vartiointia
tiukennettiin yhä, niin että sittemmin hyvin harvoin enää purjehdin
Ruotsin pääkaupunkiin saakka. Tavallisesti jätin purren ankkuriin
johonkin kätköisään lahteen saaristoon, soudatin itseni lähimpään
laivalaituriin ja lähdin sieltä Tukholmaan tavallisena matkustajana.
Kaupungissa pantiin sitten painotuotteet erilaisiin suojuksiin ja
vietiin rahtitavarana tavallisella vuorolaivalla lähimpään laituriin
saaristossa sekä sieltä soutuveneellä purjeveneen ankkuripaikalle.

Kerran olin jättänyt sen lähelle Norrtäljeen vievää reittiä ja
sinne toin laivalla ne tavarat, jotka oli saatava Suomeen. Sinne
oli suunnilleen tunnin matka Furusundista ja kaikki kävi toiveitten
mukaan, purjeveneeltä oli lähetetty vene minua vastaan, otti lastin
mukaansa ja vei sen heti edelleen. Heti kun olimme saaneet sen
tavarat alukseen, nostettiin purjeet ja me lähdimme matkaan Arholman
majakka- ja luotsiaseman sivu johtavasta kulkuaukosta. Sieltä
purjehdimme pohjoiseen, pysyttäytyen niin lähellä Ruotsin rantaa kuin
mahdollista, ettei meitä nähtäisi niistä kahdesta vartiolaivasta,
jotka sittemmin säännöllisesti -- tai ainakin niin kauan kuin myrsky
ei raivonnut -- olivat Ahvenmerellä tähystämässä, toinen pohjois- ja
toinen eteläosassa. Vasta kun olimme saapuneet Märketin majakan
pohjoispuolelle käännyimme itäänpäin ja purjehdimme hiljalleen
"Storbrottenia" kohti, joka on laajalle ulottuva ja vaarallinen
karikko Ahvenanmeren pohjoisväylän suulla. Nyttemmin on siellä
majakkalaiva, mutta siihen aikaan ei sellaista ollut.

Tuuli oli kuitenkin heikontunut huomattavasti ja voimakas virta, joka
joskus kulkee pohjoiseen, mutta useimmiten etelään, tuli huolimatta
eteläisestä tuulesta pohjan puolelta ja vei meitä hiljaa Danön
luotsipaikkaa kohti tai oikeammin Ahvenanmaan ulkopuolelle. Jonkun
matkan päässä merellä oli kaksi miestä verkkoveneessä pyydyksiään
laskien ja kun me hitaasti sivuutimme heidät, puhuttelivat he meitä,
tiedustaen mistä me tulimme ja minne aioimme. Olimme valmistuneet
kysymysten varalta, jonka vuoksi minä menin kajuuttaan, jättäen
peräsimen eräälle miehistäni, jota etukäteen oli neuvottu, ettei hän
antaisi mitään oikeita tietoja.

Hän vastasi siis että tulimme Grisslehamnista ja aioimme
Uuteenkaupunkiin ja hetken kuluttua parani tuuli jonkun verran,
niin että pääsimme pois epämieluisen uteliaasta naapuristosta.
Tuuli yltyi vielä hieman, niin että sivuutimme Storbrottenin ja
jouduimme Ahvenanmaan pohjoispuolelle, mutta siellä se hetkeksi
tyyntyi täydellisesti. Ja kun se uudelleen alkoi puhaltaa, tuli se
pohjan puolelta luoteesta. Siihen aikaan olimme tulleet Koxvanin
tunnusmajakan näköpiiriin, josta eräs reitti lähtee etelään,
Bomarsundia kohti.

Sinne meidän tiemme oli, mutta sillä välin oli tullut liian pimeä
uskaltaaksemme tuntemattomille, ahtaille vesille, jonka vuoksi
pidimme parhaana jäädä reitin suulle, kunnes uudelleen tuli valoisa.
Jo parin tunnin kuluttua valkeni ja ohjasimme reitille ja tulimme
puolen tunnin kuluttua luotsiasemalle. Tiesimme, että täältä erästä
merkitsemätöntä reittiä pääsi suoraan Kihtiin ja edelleen Kumlingeen
jonne aioimme, mutta ei kukaan meistä ollut aikaisemmin ollut näillä
seuduin eikä tuntenut reittiä. Meidän täytyi siis ryhtyä ainakin
puheisiin luotsien kanssa ja nostimme sen vuoksi luotsilipun niin
pian kuin olimme tulleet aseman näkyville. Mutta kukaan ei vastannut,
ei kukaan tullut, ei silloin kuin sivuutimme aseman eikä silloin kuin
käännyimme ja purjehdimme sivu vielä kerran. Reitti oli hyvin kapea,
ja manööveri oli kaikkea muuta kuin helppo, minkä vuoksi viimein
lähetimme veneen maihin käskien laivamiehen, joka souti, mennä
luotsiasemalle herättämään asianomaisia, jotka ilmeisesti nukkuivat
kaikessa rauhassa. Olimme sillaikaa paikoillamme ja neljänneksen
kuluttua palasi lähettimme tuoden tiedon, että luotsi oli tulossa
lisäten, että molemmat olivat maanneet ja nukkuneet. Luotsiasemalla
ei ollutkaan kuin kaksi luotsia, ja heitäkin harvoin tarvittiin.
Hetken kuluttua tuli luotsi ja vastasi kysymykseen, tunsiko hän
merkittömän reitin, että hän kyllä tunsi sen, mutta ettei hän ollut
oikeutettu luotsaamaan sitä tietä. "No, onko teillä oikeus maata ja
nukkua asemalla kenenkään pitämättä vahtia?" kysyin minä. Hän vastasi
kieltävästi, mutta kun vain harvoin laiva kulki tästä sivu, ei sen
ollut niin tarkoin väliä. Kysyin häneltä edelleen, emmekö voisi
kuitata laiminlyöntiä sillä, että hän luotsaisi meidät Kumlingeen. Ja
kun hän irvisteli "kai se käy laatuun", lähdimme ilman muuta matkaan.

Tuuli oli yltynyt huomattavasti ja kiihtyi koko ajan, niin että
puhalsi puolimyrskynä ennen kuin tulimme Kihtiin. Mutta se puhalsi
luoteesta, joten meillä oli melkein myötätuuli, ja koko purjehdus
Kumlingeen kävi niin nopeasti, että tulimme perille paljon ennen
laivan lähtöä Turkuun ja meillä oli hyvää aikaa viedä valmiiksi
laitettu ja osoitettu lasti maihin. Kun laiva tuli, vietiin se
siihen, ja me olimme esteettömät purjehtimaan pois, minkä heti
teimmekin. Kumlingessa emme olleet maissa muuta kuin laivalaiturissa,
joka oli kylän näköpiirin ulkopuolella ja tämän asukkaista ei kukaan
näyttäytynyt ennen laivan tuloa, s.o. sitten kun me olimme vieneet
säkkimme laiturille, jossa ne näyttivät erinomaisen viattomilta. Ei
kellään siis oikeastaan ollut syytä epäillä mitään luvatonta. Mutta
kuitenkin saapui muutamia päiviä myöhemmin moottoriveneellä eräs
painoasiamies erään toisen olion kanssa, joka näytti olleen joku
tiedustelija, ja heidän onnistui eri henkilöitä kuulustellen urkkia
niin paljon, että purjeveneen identtisyys tuli todistetuksi ja tämä
tuontireitti oli siis turmeltu.

Moottorivene, varsin tilava ja mukava, oli painoasiamiehineen useita
viikkoja kesällä Turun ja Ahvenanmaan välisessä saaristossa pitämässä
meitä silmällä, mutta sen ei onnistunut nähdä meitä edes vilaukselta.
Me olimme, siitä kiitos tiedoitusten, joita alinomaa saimme,
melkoisen selvillä sen retkistä sinne ja tänne ja tiesimme siis
mitä seutuja meidän oli vältettävä. Tarkoin katsoen palveli se vain
painoasiamiehensä kesähuvina, joka varoi tekemästä tutkimusmatkoja
muulloin kuin kauniilla ilmoilla ja ylipäänsä oli aloillaan jossakin
sopivassa lahdessa. Kaikkiaan se oli, kuten niin monet muut, vain
epäonnistunut yritys päästä salakuljetuksen perille.

Tämän niin sanoakseni suuremman salakuljetuksen ohella, joka
oikeastaan käsitti kirjoja, lentokirjasia ja muuta mikä oli
tarkoitettu suuren yleisön hyväksi, niin hyvin suomalaisen kuin
venäläisen, jatkui koko sinä aikana, jonka n.k. routavuodet
käsittivät, s.t.s. viiden vuoden aikana melkein säännöllinen
pienempien painotuotteiden, etupäässä "Vapaan Sanan" tuonti.
Ja sitä tuontia harjoitettaessa oli menettelytapoja muutettava
niin usein kuin mahdollista, sillä vain alituiseen uusia tapoja
käyttäen saattoi jotakuinkin varmasti päästä tullin ja sensuurin
ohi. Toimintatapa oli perustettu sille yksinkertaiselle ja --
kuten tulokset osoittivat -- terveelle periaatteelle, että herrat
nuuskijat kaikenlaiset eivät mitenkään etukäteen voineet saada
selville mitä tapaa kussakin eri tapauksessa käytettäisiin. He
saattoivat ainoastaan ruveta epäilemään, jos samaa tapaa käytettiin
pitkän aikaa. Vaikeinta oli liike tietenkin talvella, jolloin
ainoat kulkuneuvot, mitä käytettävissä oli, olivat talvilaivat.
Jonkun ainoan kerran kai tuotiin painotuotteita Haaparannan ja
Tornion kautta, mutta säännöllisesti matkustajien mukana laivalla
ja heidän oli käytettävä mitä erilaatuisimpia suojuksia. Rohkeimpia
olivat, kun oli kysymys salakuljetuksesta, epäilemättä naiset,
mutta riippuiko tämä luonnollisista taipumuksista ammattiin vaiko
puuttuvasta vaarantajusta, sitä en ota ratkaistakseni. Varmaa vain
on, että ilman naisia ja heidän halukkaisuuttaan auttaa olisi koko
sanomalehden painattamisyritys, vaikka kuinkakin pienikokoisen,
ulkomailla ja sitten sen tuominen maahan sivu kaikkien viranomaisten,
aivan varmasti ollut mahdoton toteuttaa. Toisinaan lähetettiin lehti
kyllä ominpäinkin, kätkettynä johonkin huonekaluun missä se osittain
sai korvata sisustuksen tai suljettiin se kaksinkertaisten seinämien
väliin, mutta useimmiten se kuitenkin kulki jonkun matkustavan
naisen seurassa, joka matkatavaroittensa mukana kuljetti milloin
kukkakorin, jonne "Vapaat Sanat" oli kätketty mullan alle, milloin
hedelmätynnyrin, leivoksen, jonka sisus oli painotuotteita ja
milloin muuta sekalaista. Matkavaippa, jonka päällisen ja sisusteen
välissä oli suuri määrä taskuja kokoonkäännetyn lehden mukaisiksi
sovellutettuina, samaten sisustettu hame, nahkapäällysteinen
matkahuopa samoin päällisen ja nahkan välistä taskuilla varustettu
ja monet muut sen kaltaiset kappaleet tekivät useita matkoja edes
takaisin, jolloin kuitenkin oltiin niin varovaisia, ettei sama
esine kahta kertaa peräkkäin tullut samaan Suomen satamaan, vaan
vuorotellen Hankoon ja Turkuun.

Varsin laajassa mitassa käytettiin tapaa lähettää lehti tarkoitusta
varten sisustetuissa matkatavaroissa. Oli sekä käsipakaasia että
matkakirstuja, jotka olivat sisustetut niin ovelasti, ettei juuri
voitu epäillä niiden sisältävän muuta kuin tavallista matkatavaraa.
Päävaikeus tämän suhteen oli tarpeeksi suuren matkustajajoukon
hankkiminen, joka otti matkatavaran huostaansa, mutta tämä vaikeus
oli verrattain helposti ratkaistavissa, kun melkein aina oli
saatavissa nuoria naisia, jotka olivat halukkaita pistäytymään
Tukholmassa.



V.

Muutto Ruotsiin ja toiminta siellä.


Minä olin sillävälin kuten sanottu muuttanut Ruotsiin. Kävi ajan
mittaan liian vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi herkeämättä matkustaa
Tukholman ja Helsingin väliä, erittäinkin kun muutakin työtä
sen ohella olisi pitänyt suorittaa -- olin alkanut uuden kirjan
"Vallankumouksellinen Venäjä" ja minulla sen vuoksi oli paljon työtä
sekä aineistoa kokoillessani että sitä käsitellessäni. Sitä paitsi
vaati "Vapaa Sana" yhä enemmän aikaa, joka ei ollut käytettävissäni
niin kauan kuin huomattavimman osan vuotta olin matkalla. Silloin
suostui tri Neovius, joka koko ajan oli sanoin ja teoin avustanut
yritystä, pitämään huolta Suomen puolesta ja kun se oli päätetty,
muutin minä Ruotsin puolelle.

Muutto tapahtui syysmyöhällä 1902. Tukholmassa, missä olin
vuokrannut huoneuston, josta yksi huone oli luovutettu "Vapaan
Sanan" ja muiden samalla tavalla kuljetettavien painotuotteiden
toimistoksi, kului aika ahkerassa työssä uutta kirjaa varten ja
kaikessa sanomalehden vaatimassa touhussa, m.m. alituinen uusien
salakuljetustapojen keksiminen ei antanut vähimmin päänvaivaa.
Senaattori Mechelin oli myös saapunut Tukholmaan ja vietti talvea
siellä tehdäkseen arkisto- ja kirjastotutkimuksia erästä teosta
varten, jota hän valmisteli, kuten sanottiin, mutta itse asiassa
välttääkseen n.k. Turholman-kokouksen otaksuttuja seurauksia.
Tässä kokouksessa päätettiin viimeiseen asti tehdä vastarintaa
venäläistä asevelvollisuuslakia vastaan, joka kuitenkin julkaistiin
noudatettavaksi. Kokous oli pidetty L. Mechelinin johtaessa puhetta
ja hänen koollekutsumanaan.

Talvi kului "Vapaan Sanan", "Vallankumouksellisen Venäjän" toimissa
työskennellen, Suomeen neuvottelutarkoituksissa tehdyillä matkoilla,
jotka silloin jo oli tehtävä erikoisia varovaisuustoimenpiteitä
noudattaen, kunnes keväällä ensimmäiset maastakarkoitukset
tapahtuivat. Harvoin on suurempaa poliittista tyhmyyttä tehty
kuin se, johon Bobrikov teki itsensä syypääksi ryhtymällä näihin
karkoituksiin, joiden lukumäärä kasvoi kuukausi kuukaudelta
ja jotka lopulta kävivät herrojen kuvernöörien ja muiden,
joille karkoitusoikeus oli luovutettu, pelkiksi persoonallisen
vastenmielisyyden ilmauksiksi. Monet karkoitetuista, erittäinkin
ne, joita karkoitus kohtasi myöhempänä aikana vuotta, eivät
itsekään aivan tarkoin tienneet niillä tavalla he olivat tehneet
itsensä epämieluisiksi, osa karkoituksista todennäköisesti johtui
santarmi-ilmiannoista ja nämä taas enemmän tai vähemmän tuulesta
temmatuista kuvitteluista.

Alussa osuivat ne kuitenkin enemmän oikeaan, kun melkein
kaikki olivat henkilöitä, jotka innokkaasti olivat puuhanneet
venäläistyttämispolitiikan vastustushommissa. Ensimmäiset, jotka
saapuivat Tukholmaan, herättivät suurta huomiota toimenpiteen
uhreina, jota silloin ei sovellettu missään maassa tai kenties
oikeammin sanoen ainoankaan monarkin toimesta, joka tahtoi käydä
sivistyneestä. Olimme etukäteen saaneet tiedon tästä Suomessa uudesta
rangaistuksesta, joka seurasi venäläistyttämisen vastarintaa ja
tämän tiedon toimitti meille Ranskan silloinen Helsingissä oleva
konsuli, joka Bobrikovilta persoonallisesti oli saanut kuulla sekä
tämän saamista valtuuksista, jotka jättivät hänen mielivaltansa
varaan karkoittaa maasta ketä halusi, että ensimmäisistä, joita
toimenpide tulisi kohtaamaan. Senvuoksi sisälsi sähkösanoma, joka
ilmoitti ensimmäisistä karkoituksista, myöskin minun nimeni, mutta
lähemmin harkittuaan lienee hänen ylhäisyytensä pitänyt pelkkää
maastakarkoitusta liian lievänä rangaistuksena rikoksista, minkä
vuoksi hän sen sijaan antoi määräyksen että minut oli vangittava
"missä hyvänsä Suomessa tavattaneenkin" ja antoi toimittaa
kirjallisen käskyn maan kaikkiin kuvernöörinvirastoihin. Määräys oli
tosin salainen, mutta se ei estänyt meitä vähän myöhemmin saamasta
siitä kopiota ja julkaisemasta sitä "Vapaassa Sanassa". Huolimatta
tästä vangitsemismääräyksestä olin pari kertaa käymässä Suomessa,
missä ylipäänsä oli helppo välttää Bobrikovin nuuskijain huomio.

Tukholmassa alkoi sitten senaattori Mechelinin johdolla innokas
työ keskusteluin ja neuvotteluin moninaisista asioista, jotka
jollain tavoin koskivat vastarintaa. Senaattori luuli olevansa koko
vastarinnan johtaja, mutta itse teossa johtivat sitä kotonaolijat,
mikä olikin muuten luonnollista, kun me tukholmalaiset vain
välillisesti saatoimme seurata kehitystä, jonka vaiheista me
ainoastaan kirjallisesti saimme tiedon, sillä sanantuojat, joita
silloin tällöin lähetettiin, olivat liian harvinaisia voidakseen
ylläpitää yhteyttä kaikissa kohdin. Useiden kuukausien aikana työ
jatkui melkein yksinomaan asevelvollisuuslakon merkeissä, johon me
luonnollisesti emme voineet ottaa osaa. Se levisi melkein yli koko
maan ja johti lopulta siihen, että peruutettiin koko venäläinen
asevelvollisuusmääräys, joka oli julkaistu kaikkien noudatettavaksi
Suomessa.

Aivan ilman hankauksia ei yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa
kuitenkaan sujunut. Hän oli yleensä hyvin tarkka johtaja-arvostaan
ja luonnollisesti edeltäkäsin kuin vaistomaisesti epäsuopea kaikkia
toisista lähteviä alotteita kohtaan. Jos joku toinen teki ehdotuksen,
oli aina hyvin vaikeata saada se hyväksytyksi. Niinpä esim. kun
oli lähetettävä lausunto hallitustavasta Suomessa Darmstadtiin,
jossa -- luullakseni -- keisari Nikolai II siihen aikaan oleskeli.
Aloite ei ollut lähtenyt senaattorin taholta, jolla siis oli monia
epäilyksiä ja joka lausui ne niin taitavasti, että hän sai muutamat
komitean jäsenet kannattamaankin itseään. Toiset jotka olivat
suurena enemmistönä, olivat kaikki asian puolesta, joka etusijassa
koski karkoitettuja, vaikkakin epäsuorasti koko järjestelmää, jota
maassamme sovellettiin.

Monien ja pitkien keskustelujen jälkeen, jolloin minä, kuten
tavallista, kuuluin oppositsioniin ja sitkeästi puolustin
mielipidettäni, saimme lopulta aikaan päätöksen sekä itse pääasiasta
että asiakirjan muodosta. Oli jälellä vain allekirjoittaminen, joka
piti toimittaa kaikkien Tukholmassa oleskelevien suomalaisten, joilta
paluu kotimaahan oli kielletty. Sitä varten oli kutsuttu koolle
kokous, jossa allekirjoittamisen oli määrä tapahtua ja samalla oli
valittava edustajat viemään asiakirjaa asianomaiseen paikkaan. Pari
tuntia ennen kokouksen alkua tuli kuitenkin senaattori Mechelin
"Vapaan Sanan" konttoriin, jossa minä olin, ja esitti että oikeastaan
minun ei lainkaan pitäisi toisten kera allekirjoittaa kirjelmää,
kun minä itse asiassa olin niin pahassa huudossa, että ehkä olisi
parasta minun pysyä koko yrityksen ulkopuolella. Ajatus hämmästytti
minua todellakin hieman, sillä pääasiallisestihan "Vapaa Sana" ja
vain sen puuha oli kompromettoinut minut enemmän kuin toiset, mutta
vastasin että minä, mikäli jotakuta arveluttaisi minun osanottoni
allekirjoittamiseen, luonnollisesti pysyttäytyisin poissa koko
allekirjoituskokouksesta. Senaattori meni, ilmeisesti tyytyväisenä
pikku sotajuonensa tulokseen.

Sitä vastoin eivät olleet tyytyväisiä toiset, jotka olivat
keräytyneet allekirjoittamista varten ja joille ilmeisesti senaattori
Mechelin ei ollut ilmoittanut poissaoloni syytä. Illalla soitettiin
minulle puhelimitse ja kysyttiin, miksi en tullut kokoukseen,
jossa kaikki muut jo olivat läsnä. Vastasin, että kun minua oli
kehoitettu olemaan panematta nimeäni asiapaperin alle muitten kera,
katsoin ettei minulla ollut mitään tekemistä kokouksessa. "Kuka on
kehoittanut sellaiseen?" kysyttiin edelleen. "Senaattori Mechelin",
vastasin minä ja kerroin milloin se tapahtui, jonka jälkeen soitin
loppusoiton.

Useimmat läsnäolijoista tiesivät varsin hyvin, että senaattori
Mechelin viimeiseen saakka oli vastustanut yritystä, jossa minä
olin yhtenä aloitteentekijänä, ja tunsivat samalla, että hän
periaatteellisesti vastusti kaikkia toimenpiteitä, joihin hän itse ei
tehnyt aloitetta. Mitä he sanoivat hänelle, sitä en niin tarkalleen
tiedä, mutta hetken kuluttua soi puhelin taas ja silloin senaattori
itse ilmoitti, että toiset näyttivät toivovan minun tulevan
allekirjoittajien joukkoon, jonka vuoksi hän pyysi minua tulemaan.
Minä vastasin että minulle riitti se, että yksikin tunsi epäilyksiä
sen johdosta, että minun nimeni oli asiakirjassa, minkätähden pyysin
anteeksi etten tullut. Ja soitin kiinni. Edustajiksi oli valittu
herrat Eugene Wolff, Rosendahl ja Mannerheim ja nämä lähtivät
seuraavana päivänä matkaan. Mutta joltain seudulta Saksasta he
sähköttivät senaattori Mechelinille kehoittaen häntä koettamaan saada
suostumukseni siihen, että he lisäisivät minun nimeni muiden joukkoon
ja kun senaattori tämän sähkösanoman johdosta tuli "Vapaan Sanan"
toimistoon ja toimitti heidän asiansa lisäten, ettei hän puolestaan
koskaan ollut ajatellut muuta kuin sitä mikä hänen käsityksensä
mukaan oli asialle parhaaksi -- niin minä taivuin. Mikäli en muista
väärin tapahtui tämä kesällä 1903, ja seuraavana talvena tai syksynä
tapahtui toinen välikohtaus, joka vieläkin selvemmin todistaa,
mitä vaikeuksia luotti yhteistyö senaattori Mechelinin kanssa.
Lakitiedetten kandidaatti Ehrström, joka sillä välin oli asettunut
Pariisiin asumaan, oli siellä joutunut tapaamaan erään Hansen-nimisen
synnynnäisen tanskalaisen, joka oli vanhanpuoleinen, nyttemmin
kuollut mies, jolla oli omituinen, matelijamainen asema, sillä
hän, vaikkakin oli ulkomaalainen ja Tanskan alamainen, oli Venäjän
Ranskassa olevan lähetystön palveluksessa. Tämän Hansenin kautta
oli Ehrström tutustunut enemmän kuin epäilyttävään venäläiseen,
Mannilov Manassevitshiin, joka oli ohranan jäsen ja jota silloinen
Venäjän sisäministeri ja Suomen ministerivaltiosihteeri Plehwe käytti
urkkijana ja tiedoittajana Pariisissa.

Kolmisin olivat nämä, Hansen, Ehrström ja Mannilov, keittäneet
laajan jutun, jossa Plehwe, jolle Mannilov ilmoitti kaikki asian
yksityiskohdat, oli mukana näkymättömänä yhtiömiehenä. Koko juttu
tähtäsi siihen, että me suomalaiset lakkaisimme hyökkäilemästä
ulkomaisessa sanomalehdistössä Plehweä ja hänen kannattamaansa
järjestelmää vastaan, jos hän korvaukseksi lupaisi muuttaa tämän
järjestelmän Suomeen nähden, peruuttaa karkoituskäskykirjeen ja
ottaa suomalaisen apulaisen, jolle paikalle Ehrström nimitettäisiin.
Sellainen oli hanke ja Ehrström, jota luultavasti häikäisi
ajatus, että hän voisi toimittaa jotain maanmiestensä ja maansa
hyväksi, ei lainkaan huomannut, että meidän oli laskemalla aseemme
suoritettava jotain todellista, kun taas Plehwen puolelta kaikki
supistui lupauksiin, joita ei edes ollut antanut hän itse, vaan
tuo hämäräperäinen poliisivakooja Mannilov. Niihin aseisiin joista
luopuisimme lopettamalla sanomalehtitaistelun, oli meidän enää
vaikea tarttua siinä tapauksessa, että lupauksia ei pidetty. Plehwe
voisi vastata melkein mihin hyvänsä sillä, että olimme antautuneet
neuvotteluihin, joiden ensi tarkoituksena oli karkoitusmääräysten
peruuttaminen ja siis olimme katkeria, kun emme saaneet palata
kotimaahan.

Tämän jätti, kuten sanottu, Ehrström huomaamatta, niin tavattomasti
hän oli innostunut suunnitelmaan, jonka kai piti täydelleen varmana
Plehwen lähettämän Manniloville osoitetun sangen kaksimielisen
sähkösanoman vuoksi. Kaikki vaikeudet ja arvelut olivat hänen
mielestään hävinneet tämän sähkösanoman tultua. Hän sähkötti minulle
kehoituksen hetimiten tulla Pariisiin, jossa erittäin tärkeitä
asioita oli tekeillä, ja samaan aikaan hän lähetti senaattori
Mechelinille sähkösanoman kehoittaen häntä samojen tärkeiden
asioiden vuoksi koettamaan saada minut matkustamaan. Mechelin
olikin sitä mieltä, että minun oli matkustettava, sillä Ehrström ei
varmastikaan olisi sähköttänyt niin kuin teki ilman tärkeätä aihetta.
Minä en kuitenkaan läheskään yhtä tinkimättä luottanut Ehrströmin
arvostelukykyyn ja sähkötin siksi vastaan, etten aihetta tietämättä
tahtonut lähteä matkalle, kun minulla oli muuta tekemistä -- mikä
muuten olikin täysin totta. Tähän vastasi Ehrström pyytäen, että joka
tapauksessa tulisin Hampuriin, missä hän kohtaisi minut. Mechelin,
jota pidettiin asian kulun tasalla, oli sitä mieltä, että minun oli
noudatettava Ehrströmin kutsua, kun tämän selvästi oli hyvin vaikea
lähteä Pariisista. Vastasin etten voinut ratkaista oliko hänen vaikea
vai ei, mutta en missään tapauksessa aikonut antaa hänen ratkaista,
oliko minun lähdettävä Tukholmasta, jossa minulla oli työtä yllin
kyllin, niin epävarman ja epämääräisen asian vuoksi. Niinpä sähkötin
hänelle vastaukseksi, että Hampurista Tukholmaan oli yhtä pitkälti
kuin Tukholmasta Hampuriin jättäen ystäväni Ehrströmin tehtäväksi
omat päätelmänsä.

Se tepsi. Hän ilmoitti ilman muuta, että hän vissinä päivänä
saapuisi Tukholmaan ja silloin olin minä keskusasemalla vastassa.
Ajoimme yhdessä hotelliin ja matkan varrella hän selosti innostunein
sanoin Plehwen -- kenties oikeammin Mannilovin -- suunnitelmaa
sellaisena kuin sen ylempänä olen kuvannut. Minulle selvisi heti,
että suunnitelman tarkoitus oli kompromettoida meidät, sillä
meidän oli täytettävä määrätyt vaatimukset ja katkaistava kaikki
mahdollisuutemme, ennenkuin Plehwe tekisi mitään. Ja kaiken
kukkuraksi hän tahtoi selvästi olla sitoutumatta mihinkään, vaikka
me täyttäisimme hänen toivomuksensa, sillä sähkösanoma, josta
Ehrströmillä oli kopio, oli sananmuodoltaan niin epämääräinen ettei
se sitonut mihinkään -- puhumattakaan siitä, että se olikin osoitettu
ohranavakoilija Manniloville.

Kaiken tämän esitin jotakuinkin kiukkuisesti Ehrströmille, joka
sen johdosta kävi hyvin miettiväiseksi. Hän ei aikaisemmin ollut
ajatellut lainkaan asian sitä puolta, mutta kerran tultuaan
niihin mietteisiin hän älysi, että koko juttu saattoi olla ja
todennäköisesti olikin viritetty ansa, jonka piti tulevaisuudessa
tehdä mahdottomaksi agitatsionimme ulkomaisessa sanomalehdistössä,
joka aina oli ollut Plehwelle tikku silmässä. Ehrström oli täydelleen
kääntynyt. Iltapäivällä samana päivänä oli meillä kokous, jossa
hän esitti asian tekemättä mitään ehdotusta. Mechelin puuttui
ensin puheeseen ja arveli asian olevan laajakantoista laatua ja
perusteellisen harkinnan arvoinen. Hän ei puolestaan suinkaan
tahtonut, että me ilman muuta lopettaisimme sanomalehtipropagandan,
joka selvästi häiritsi viranomaisia, mutta neuvotella siitä voisimme
ja se meidän olisi tehtävä. Hän mielihyvällä otti laatiakseen
kirjallisen ehdotuksen vastaukseksi meidän puoleltamme saatettavaksi
Plehwelle Mannilovin kautta.

Vastasin tähän, että minusta oli vähän epäilyttävää, saatoimmeko
yleensä antautua mihinkään neuvotteluihin, kun niinkin huonomaineinen
henkilö kuin Mannilov oli välittäjänä ja huomautin samalla, että koko
ehdotus tuntui minusta vissillä kömpelöllä oveluudella laaditulta
keinolta koettaa saada meidät enemmän tai vähemmän mahdottomiksi
ulkomaisessa lehdistössä. Ja esitin selvästi miltä asia minusta
näytti saaden nähtävästi kannatusta muilta.

Nämä eivät ottaneet osaa seuraavaan keskusteluun kuin silloin tällöin
tehden jonkun huomautuksen, joista kuitenkin kaikella toivottavalla
selvyydellä kävi ilmi, että useimmat -- meitä oli kaikkiaan seitsemän
tai kahdeksan -- olivat minun kannallani. Pääasioissa oli koko
keskustelu jonkinlainen duetto senaattori Mechelinin ja minun välillä
ja sitä kesti ummelleen kokonaista viisi (5) tuntia, jonka jälkeen
koko asia lykättiin seuraavaan päivään.

Kun seuraavana päivänä uudelleen kokoonnuttiin, huomattiin, että
senaattori Mechelin oli laatinut ehdotuksensa, jonka hän luki ja
joka aluksi sisälsi neuvotteluja _in optima forma_ ohranajäsenen
Mannilovin kanssa. Minä esitin heti pitkän vastustavan lausunnon,
joka päinvastoin tähtäsi siihen, että meidän Ehrströmin kautta oli
hyljättävä kaikki neuvottelut, jotka oli alkanut sellainen henkilö
sekä sensijaan paljastettava herra von Plehwen yritys ulkomaisessa
lehdistössä. Toiset osoittivat selvästi olevansa kanssani samaa
mieltä, mutta senaattori Mechelinpä ei tahtonut sitä huomata. Hän
alkoi jälleen seuloa asiaa innokkaasti puoltaen sitä käsitystä, ettei
meidän olisi torjuttava luotamme tarjottua kättä. Keskustelu kesti
kuusi tuntia -- yhteensä siis yksitoista mokomasta asiasta, josta
oikeastaan olisi voitu selviytyä puolessa.

Lopuksi, kun senaattori kai kymmenennen kerran toi esiin kirjallisen
ehdotuksensa, jota ei kukaan muukaan ollut kannattanut ja sen
ohessa esitti uhkavaatimusta muistuttavan lisäyksen, että häntä ei
oikeastaan kukaan voinut estää asiassa menettelemästä kuten hän
parhaimmaksi ja viisaimmaksi näki, sydämistyin minä ja vastasin,
että hän kylläkin oli esteetön tekemään mitä häntä halutti, mutta
siinä tapauksessa minä puolestani lupasin laatia selostuksen Plehwen
taikka Mannilovin aikeesta sekä meidän sisäisistä neuvotteluistamme
sen suhteen ja julkaista tämän selostuksen "Timesissä" ainakin sillä
tavoin vastustaakseni herra von Plehweä.

Tämä sai senaattorin miettiväiseksi. Hän tiesi, että minulla oli
"Timesin" ulkomaanosaston toimittajan Chirolin valtakirja ja
että minä tämän valtuuden nojalla saatoin saada maailmanlehteen
minkä pidin kyllin tärkeänä sähkötettäväksi, ja peräytyi.
Varsin kätevästi hän käänsi asian siksi, että hänen kirjallista
asiapaperiaan ei jätettäisi Manniloville, vaan saisi Ehrström
pitää sen jonkinlaisena "opastuksena". Niin päätettiinkin, mutta
mihin "opastusta" käytettäisiin, oli kaikille käsittämätöntä, kun
heti senjälkeen päätettiin, että minä matkustaisin Lontooseen,
Brysseliin ja Pariisiin koettaakseni siellä aikaansaada julkisia
kokouksia, joissa Plehwen politiikka Suomea ja juutalaisia kohtaan
-- "pogromi"-politiikka raivosi parhaillaan ja oli hiljan osoittanut
elonmerkkejä Kishinevissä -- häväistäisiin. Päätös tehtiin kaikkien
läsnäolijain äänillä -- myös Mechelinin. Seuraavana iltana
matkustimme Ehrström ja minä, tapasimme Kööpenhaminassa professori
Fredriksenin, jolla myös oli ollut joku riepu Plehwe-Mannilovin
pyykissä. Hän sai seurata meitä, koska hänellä oli erinäisiä
tuttavuuksia Brysselissä, joista saattoi olla meille hyötyä.
Esitelmät saatiin aikaan ja niistä oli juuri ne seuraukset,
joihin olimme tahtoneet päästä, s.o. Plehwen niin hyvin Suomea
kuin Venäjällä olevia juutalaisia kohtaan harjoittaman politiikan
perusteellinen häpäiseminen. Hänen tai kenties oikeimmin sanoen
Mannilovin pikku suunnitelma saada meidät suomalaiset puolelleen tai
ainakin niin kompromettoiduiksi, ettemme enää voisi jatkaa taistelua
hänen politiikkaansa vastaan eurooppalaisessa sanomalehdistössä,
oli rauennut. Ja Mannilov sai siitä syyn niskaansa. Kun asia
kaikkine piirteineen julkaistiin l'Européenissä, joutui Plehwe
ihan raivon valtaan, piti kaikkea Mannilovin taitamattomuuden
syynä ja muutti hänet Pariisista Roomaan, jossa hän sai hyvin
halpa-arvoisen paikan. Tältä ajankohdalta juontaa alkunsa Mannilovin
kiukku minua kohtaan. Se on useasti ilmennyt "Novoje Vremjassa",
tosivenäläisessä skandaalilehdessä, jota ei lainkaan hävettänyt
tosiasioitten puutteessa suurenmoisella valheellisuudella sepustella
juttuja minun työstäni ja toimistani. Toimien erilaisissa
salakuljetuspuuhissa Tukholmassa satuin joutumaan kosketuksiin
useiden venäläisten vallankumouksellisten, m.m. myöskin sittemmin
kuuluisan Aseyin kanssa, jonka oikeasta nimestä vasta paljon
myöhemmin pääsin selville. Silloin ja paljon myöhemminkin tunnettiin
hänet vain nimellä "Ivan Nikolajevitsh". Hän tuli sillä kertaa
Suomesta tuoden mukanaan suosittelukirjeen tri Arvid Neoviukselta,
jonka hän oli Helsingissä hakenut käsiinsä ja joka erään Venäjän
vallankumouksellisia lähellä olevan miehen suosittelujen perusteella
otti Asevin luottamuksella vastaan ja sitten edelleen suositteli
häntä minulle. "Ei ole koiraa karvoihin katsominen", kirjoitti
Neovius, "sillä silloin todennäköisesti ajat hänet pellolle. Hän on
kaikesta huolimatta puolueessaan hyvin luotettu mies."

Varoitus ei suinkaan ollut tarpeeton, sillä vastenmielisemmän
näköinen saattoi tuskin olla kuin oli tämä vallankumouksellisten
luottamusmies. Hänen asianaan oli tiedustella, oliko mahdollisuuksia
salakuljettaa myöskin venäläistä kirjallisuutta meidän teitämme
pitkin ja menettely tapojemme mukaan. Minulla ei ollut mitään
asiaa vastaan, josta sen vuoksi pikaisesti ja molemminpuoliseksi
tyydytykseksi sovittiin ja joka sittemmin johdatti minut kosketuksiin
Ivan Nikolajevitshin ja vallankumouksellisten kanssa -- puhumattakaan
ohranasta, Venäjän salaisimmasta poliisista, jolle Asev tietenkin
ilmoitti mitä oli tekeillä. Olin jo silloin täysin selvillä siitä
ettemme me suomalaiset voineet odottaa mitään hyvää Venäjältä,
mikäli ei vallankumouksen onnistunut kukistaa itsevaltiutta ja
senkautta aikaansaada asiaintilaa, jonka kestäessä jokainen
sorrettu kansa voisi saavuttaa oikeutensa, ja olin sen vuoksi
valmis tekemään kaikkeni vallankumouksen hyväksi. Yhtä vähän kuin
kukaan asioihin perehtymätön tiesin minä tietenkin silloin, että
"vallankumouksellissosialistista" puoluetta monessa tärkeässä
kohdassa johdettiin ohranan taholta.

Aluksi kävi kaikki toiveitten mukaan. Venäläinen kirjallisuus,
kuten suomalainenkin, saatiin onnellisesti Suomeen -- suureksi
osaksi minun purjeveneelläni, joka melkein herkeämättä purjehti
edestakaisin Tukholman ja eri Suomen seutujen välillä -- ja
toimitettiin sieltä edelleen eri teitä. Tästä oli venäläinen poliisi
luonnollisesti selvillä, sillä Asevhan oli tehnyt sopimuksen
venäläisten painotuotteiden kuljetuksesta ja usein joutuivatkin
nämä painotuotteet takavarikkoon, jolloin syylliset useimmiten
joutuivat viranomaisten käsiin, mutta purjeveneen matkat sujuivat
onnellisesti. Tämä kävi päinsä, vaikka viranomaiset kyllä olivat
selvillä siitä, kuka johti salakuljetusta yhtä hyvin kuin he tiesivät
kuinka se tapahtui. Kolmena kesänä jatkui liikenne, viimeisenä
kuitenkin suurin vaikeuksin, sillä viranomaiset olivat lopultakin
sijoittaneet pääasiallisen vahdinpidon Ahvenanmerelle, niin että
meidän säännöllisesti oli pakko Ruotsin saaristossa odottaa
suotuisia tuulia, s.o. vähintäin puolimyrskyä, jolloin vartiolaivat
vetäytyivät saaristoon, uskaltaaksemme lähteä yli. Silloin myytiin
purjevene, pääasiassa siksi, että minä muutin pois Tukholmasta eikä
kellään ollut halua ottaa hoitaakseen liikettä jo huonomaineisella
purjeveneellä. Ostaja oli suomalainen, joka vuorostaan jonkun
ajan kuluttua myi sen -- Venäjän valtiolle, josta siis kuitenkin
lopultakin tuli purjeveneen omistaja. Sitä käytettiin Kronstadtin
merikadettien harjoitusveneenä, mutta en tiedä saivatko asianomaiset
koskaan tietää, mihin sitä varhemmin oli käytetty ja mihin
tarkoitukseen se alunperin oli rakennettu.

Habent sua fata libelli!



VI.

Tuttavuuksia japanilaisten kanssa.


Ennenkuin muutin Tukholmasta, oli sillä välin venäläisjapanilainen
sota puhjennut täydellisenä yllätyksenä kaikille, jotka eivät
tunteneet japanilaisia ja viimeaikaista kehitystä heidän maassaan.
Olin vain muutamia vuosia aikaisemmin palannut sieltä Eurooppaan ja
olin melkoisen pitkän sielläoloni aikana, joka käsitti kaksi ja puoli
vuotta, nähnyt sekä japanilaisten sotavalmistelut Kiinaa vastaan
että todennut yleisen, painostavan katkeruuden maassa rauhanteon
aikana ja erittäinkin sen jälkeen, jolloin Venäjä Saksan ja Ranskan
avulla oli pakottanut Japanin luopumaan Port Arthurista heti sen
jälkeen vuokratakseen tämän tärkeän linnoituksen siihen kuuluvine
alueineen Kiinalta. Japani vaati silloin suurempaa rahakorvausta
sotakuluista ja heidän onnistui taitavalla diplomatialla saada
asiat sille kannalle, että suurvallat, etusijassa Venäjä, antoivat
Kiinalle suurehkon lainan, jotta tämä voisi hetimiten maksaa
Japanille ja siten tehdä Port Arthurin vapaasti vuokrattavaksi. Mutta
japanilaiset käyttivät heti sotakorvauksen laivaston rakentamiseen
ja maavarustustensa parantamiseen ja laajentamiseen siinä tuskin
vakavasti kielletyssä tarkoituksessa, että niin pian kuin suotuisa
tilaisuus koittaisi, selvitettäisiin välit Venäjän kanssa, joita ei
yksikään japanilainen pitänyt lopullisesti selvitettyinä.

Minulle ei siis sodan puhkeaminen tuottanut mitään yllätystä ja yhtä
vähän uskoin minä, niinkuin useimmat muut, että Venäjän ylivoima
tulisi musertamaan Japanin, vaikka suhde olikin sama kuin neljän
suhde yhteen, satakuusikymmentä miljoonaa neljääkymmentä vastaan.
Olin vähän nähnyt japanilaisten valmistuksia Kiinaa vastaan ja
heidän erinomaista järjestelyään ja samalla minulla oli käsitykseni
vastaavien venäläisten olojen kurjuudesta ja saatoin sen vuoksi tehdä
päätelmäni, jotka olivat aivan vastakkaiset niille, joita yleensä
pidettiin oikeina. Ainoastaan yhdessä kohdin ne kävivät yhteen,
nimittäin siinä, että Venäjän hallitus luultavasti tulisi olemaan
taipuvainen myönnytyksiin sekä Suomen että valtakunnan muitten osien
suhteen siinä tapauksessa, että Venäjä tulisi vetämään lyhemmän tikun
edessä olevassa kamppailussa.

Sanomalehdet sisälsivät päivittäin kaikenlaisia uutisia Venäjän
sotavalmisteluista, myöskin m.m. niukkasanaisen kuvauksen
sotamiesotoista Puolassa. Siellä oli Venäjän hallitus käyttänyt
hyväkseen vanhaa, kumoamatonta, vaikkakaan ei pitkään aikaan
sovellettua määräystä, jonka mukaan sotilaita koska tahansa
saatettiin ottaa melkeinpä rajattomat määrät milloin viranomaiset
parhaaksi näkivät. Määräys oli peräisin Puolan kapinan ajoilta
kuusikymmenluvun alussa ja sen tarkoitus oli luonnollisesti olla
Venäjän hallitukselle keinona vähentää asekuntoisten puolalaisten
lukua. Eritoten käytettiin sitä lähinnä kapinan jälkeisinä
vuosina mitä suurimmalla häikäilemättömyydellä, sillä Venäjällä
ei vielä silloin ollut asevelvollisuutta, vaan se, joka otettiin
sotapalvelukseen oli säännöllisesti tehty vaarattomaksi aina
parinkymmenen vuoden ajaksi. Tätä määräystä ei koskaan oltu
kumottu Puolan suhteen ja nyt sitä sovellettiin mitä laajimmassa
määrässä. Eurooppalainen sanomalehdistö sisälsi tästä tietoja
ja numeroita, jotka selvästi osoittivat, että Venäjän hallitus
piti taistelukelpoisten puolalaisten uutta vähennystä suotavana.
Ensimmäinen kutsunta kohtasi pääasiallisesti Puolaa ja vieläpä hyvin
raskaasti, sillä sotapalvelukseen ei otettu vain kymmeniä tuhansia
puolalaisia, vaan samalla melkein kaikki lääkärit, sekä valmiit
että vielä opiskelevat, kutsuttiin rintamapalvelukseen. Ei kukaan
epäillyt, että tarkoitus oli täten näennäisesti laillisin muodoin
kitkeä pois niin paljon kuin mahdollista Puolan nuorisoa, etupäässä
sivistynyttä nuorisoa, mutta myöskin sivistymätöntä, mikäli siihen
päästiin käsiksi.

Tämä antoi minulle erään ajatuksen. Edellisenä syyskesänä oli
meistä pari suomalaista tavannut muutamia puolalaisia, jotka
tahtoivat asettua kanssamme yhteyteen Venäjän tsaarivaltaa vastaan
kohdistetun vastustustyön vuoksi, ja silloin oli meille selvinnyt,
että puolalaiset olivat valmiit melkein mihin tahansa. Huomattavin
läsnäolijoista silloin oli Dmovski, joka sittemmin vähitellen
kääntyi, niin että hänestä on tullut Venäjän ja Puolan jatkuvan
yhteyden huomattavin esitaistelija. Siihen aikaan hän totisesti oli
toista mieltä. Hänelle sen vuoksi kirjoitin ja tiedustelin, oliko
hän halukas auttamaan minua juonessa, joka todennäköisesti tulisi
tuottamaan Venäjälle melkoisesti haittaa. Hänen vastauksensa tuli
paluupostissa ja oli myöntävä.

Japanin lähetystö oli sillävälin matkustanut Pietarista ja saapunut
Tukholmaan, jonne sen oli määrä jäädä sodan loppuun saakka. Otin
selon siitä, kuka oli sotilasasiamies, sain tietää että se oli
eversti Akashi ja menin tapaamaan häntä hotelli Rydbergiin, jossa
hän asui. Lähetin käyntikorttini, minut otettiin heti vastaan ja
m.m. kysyttiin minulta olinko sattumalta erään Japania käsittelevän
teoksen kirjoittaja. Kun teos oli ilmestynyt ruotsinkielellä
Suomessa eikä sitä koskaan oltu käännetty muille kielille -- mitä se
todellakaan ei ansainnutkaan -- hämmästytti minua suuresti se, että
hän sen tunsi. Mutta hän selitti, että Japanissa oltiin selvillä
kaikesta mitä kirjoitettiin tai painettiin heidän maastaan tai sen
oloista.

Jää oli sillä tavoin murrettu ja minä siirryin heti käyntini
tarkoitukseen, ajatukseeni, joka lyhykäisesti sanoen tähtäsi siihen,
että oli saatava puolalaiset rintamajoukot karkaamaan vihollisen
puolelle. Mikäli hänen hallitukisensa olisi halukas sodan jälkeen
huolehtimaan karkulaisten matkasta Amerikkaan siinä tapauksessa, että
he mieluimmin sodan loputtua matkustaisivat sinne kuin palaisivat
kotiinsa, olin varma siitä että enemmistö puolalaisista ilolla
antautuisi vangiksi. Ja huomattavalta osaltaan olivat venäläiset
joukot Itä-Aasiassa puolalaisia puhumattakaan niistä tuhansista,
jotka jatkuvasti sinne lähetettiin.

Hän irvisteli tyytyväisen näköisenä ja kysyi, miten kävisi laatuun
päästä sellaiseen kosketukseen puolalaisten sotamiesten kanssa,
että nämä ottaisivat asian vakavasti ja ymmärtäisivät ettei
kysymyksessä ollut minkäänlaatuinen sotajuoni, vaan todellinen
tarjous. Annoin hänelle silloin Dmovskin kirjeen, joka oli
kirjoitettu ranskankielellä, jolla mekin keskustelimme -- melkoisen
vaivalloisesti muuten, sillä Akashi oli kaikkea muuta kuin perehtynyt
eurooppalaisiin kieliin. Hän ymmärsi melkein kaiken, mitä hänelle
sanoi englannin-, ranskan- ja saksankielillä, mutta puhui kaikkia
kolmea kieltä yhtä kankeasti.

Kuitenkin vilkastui hänen mielenkiintonsa kuta enemmän suunnitelmaa
pohdittiin ja sanoi lopuksi, että hän tahtoi sähköttää koko
ehdotuksen asianomaisille Tokioon, jossa asia oli ratkaistava.
Se oli liian laajakantoinen laadultaan ainoastaan lähettilään
ratkaistavaksi, mutta hän osaltaan oli vakuutettu siitä, että ehdotus
hyväksyttäisiin, minkä vuoksi hän pyysi minun uudelleen kirjoittamaan
puolalaisille ystävilleni ja ehdottamaan kohtaamista puolueettomalla
alueella heti kun he olivat saaneet sähkösanoman, s.o. niin pian kuin
vastaus Tokiosta oli saapunut.

Teinkin niin ja parin päivän kuluttua sain vastauksen, joka ehdotti
kohtauksen tapahtuvaksi Krakaussa. Samana päivänä saapui vastaus
Tokiosta. Akaski haki heti minut käsiinsä ja ilmoitti saaneensa
tehtäväkseen jatkaa edelleen asiaa ja minä puolestani ilmoitin
hänelle Varsovasta tulleen vastauksen. Jo samana iltana matkusti
Akashi annettuaan minun tehtäväkseni sähkösanomalla ilmoittaa
asianomaisille saapumispäivänsä.

Lyhyemmässä kuin viikon ajassa palasi hän Tukholmaan ja kertoi
että kaikki oli selvää. Dmovski oli Amerikan kautta matkustanut
Japaniin ollakseen avullisena puolalaisten sotavankien järjestelyssä
ja yleensä pitämässä huolta siitä, että sopimus täytettiin. Oli
lähetetty kiertokirje, jossa puolalaisia kehoitettiin olemaan
taistelematta japanilaisia vastaan ja antautumaan vangeiksi, ja
sotapalvelukseen kutsutut olivat vieneet kymmeniätuhansia kappaleita
mukanaan jakaakseen niitä maanmiehilleen Itä-Aasiassa. Suunnitelman
menestymistä eivät he lainkaan epäilleet ja kuten tulos osoittaa, oli
heidän toivehikkaisuutensa täysin oikeutettu.

Kului muutamia kuukausia toisen japanilaisen maa-armeijan
hitaasti edetessä Korean kautta, toisen valmistuessa piirittämään
Port Arthuria. Yleensä olivat vain laivastot taistelleet ja
meritaistelujen tulokset olivat kaikkea muuta kuin ilahduttavia
venäläisille, jotka joka taistelussa enemmän tai vähemmän
täydellisesti lyötiin, mutta aina pääsivät pakoon lujasti
linnoitettuun Port Arthuriin. Vihdoin olivat japanilaiset
tunkeutuneet aina Jalu-joelle saakka Korean pohjoisrajalle, jonne
venäläisten sotavoimat olivat kokoutuneet estämään vihollisen menoa
joen yli ja tulemaan Mandshuriaan. Ensi kerran molemmat vastustajat
kohtasivat toisensa maalla ja yleensä ensi kerran sen jälkeen
kuin eurooppalainen järjestely oli saatettu voimaan Japanissa,
japanilaiset joukot kohtasivat eurooppalaisia joukkoja. Koko maailma
odotti sen vuoksi jonkun verran jännittyneenä ratkaisua, joskin
kaikki pitivät melkein varmana, että se olisi japanilaisille onneton.
Siihen, että he olivat merellä voittaneet, ei kiinnitetty niin
paljon huomiota, vaan katsottiin sen riippuvan sekä aineellisesta
ylivoimasta että venäläisten yleisesti tunnetuista huonoista
merimiesominaisuuksista.

Vihdoinkin nähtiin aamulehdissä ensimmäiset sähkösanomat
maataisteluista ja ne olivat ylen niukkoja sisältäen tuskin muuta
kuin että japanilaiset olivat voittaneet, mutta ei juuri mitään
taistelun kulusta. Olin kuten tavallista mennyt "Vapaan Sanan"
konttoriin ja olin juuri päässyt työhön käsiksi, kun ovikello soi
ja Akashi astui sisään. Hän hymyili kaikkein leveintä hymyään --
se ei ollut vähäinen -- ja sanoi tulleensa "onnittelemaan ensi
menestyksemme johdosta". Samalla otti hän esiin sähkösanoman ja
käänsi sen merkkikielen ranskaksi. Yli kymmenentuhatta puolalaista
vankia oli otettu. Kokonainen rykmentti oli antautunut heti kun
japanilaisten onnistui päästä Jalu-joen yli ja venäläiset olivat
lähteneet käpälämäkeen. Miehistö oli aivan yksinkertaisesti
kieltäytynyt tottelemasta ja uhannut ampua venäläiset upseerinsa,
elleivät nämä jättäisi joukkoja rauhaan. He saivat jäädä tai lähteä
mielensä mukaan, mutta miehistö meni omia teitään.

Akashi oli ihastunut ja uskoi, että tämä oli vain alkuna
menestyksiimme, mutta sittemmin osoittautui, että alku samalla oli
niiden loppukin. Mitään joukkokarkaamisia puolalaisten puolelta ei
enää tapahtunut ja pääasiallisin syy tähän oli se, että venäläinen
päällystö oli saanut käsiinsä julistuskappaleita ja sen vuoksi siirsi
joukot siten, että puolalaiset tulivat etappipalvelukseen varsinaisen
rintaman taakse ja sieltä oli tavattoman paljon vaikeampi karata.
Niiden, jotka vielä halusivat seurata julistuksessa annettua neuvoa,
oli yksitellen tai hyvin pienissä ryhmissä pyrittävä japanilaisten
linjoille ja se oli kaikkea muuta kuin helppoa, minkä vuoksi
puolalainen asiamies piankin palasi Eurooppaan.

Yhteyteni Akashin ja hänen kauttaan japanilaisen sodanjohdon kanssa
sitävastoin ei keskeytynyt. Venäjällä oli tyytymättömyys sotaan ja
sen kautta oloihin yleensä kasvanut hyvin suuresti. Kaikkialla koko
suuressa valtakunnassa kuohui ja kuohunta kohdistui vallitsevaa
järjestelmää vastaan, sitä enemmän kuta selvemmin tämä osoitti
kykenemättömyytensä johtaa sotaa, johon kansalla ei ollut mitään
halua, onnelliseen loppuun. Että kaikki päättyisi katastrofiin oli
päivä päivältä yhä ilmeisempää ja tämä antoi aihetta monenlaisiin
mietteisiin. Minä olin useiden vuosien aikana koettanut seurata
vallankumouksellisen liikkeen kehitystä Venäjällä ja joutunut
kosketuksiin useimpien tämän liikkeen johtavien henkilöiden kanssa
sekä äärimmäisen että maltillisemman suunnan keskuudesta. Ja
kaikesta mitä olin kokenut kävi selville, että sota oli Venäjällä
synnyttänyt kuohunnan, joka yhä leveni ja joka päivä tarttui yhä
laajempiin kansankerroksiin. Mutta mitään yksimielisyyttä ei ollut
tyytymättömien ainesten keskuudessa. Jokainen puolue työskenteli
itsekseen, erikoistarkoituksiansa varten, eikä niillä yleensä
ollut mitään yhteyttä muiden puolueiden kanssa, vaan pitivät näitä
vastustajina, ettemme sanoisi vihollisina. Olipa miten hyvänsä,
kaikki viittasi siihen, että tyytymättömyys sotaan sellaisenaan,
sen johtoon, ennenkuulumattomaan mädännäisyyteen, joka sodan
aikana oli kohonnut aavistamattoman korkealle ja viimein, eikä
vähimmin suinkaan, sen alkuunpanijoihin, joiden joukossa tsaaria,
huolimatta hänen koko sivistyneelle maailmalle osoittamastaan
aseistariisumis-manifestista, pidettiin yhtenä syyllisenä, oli hyvin
yleinen. Jotakin pitäisi voida tehdä yleisestä nurinasta, mikäli
saatiin se kohdistumaan yhteiseen päämäärään.

Siinä oli kuitenkin vaikeus, joka aluksi tuntui melkein
voittamattomalta. Minä kosketin ajatusta keskustellen Akashin kanssa,
joka heti osoitti suurta mielenkiintoa, mutta rupesi epäilemään
yrityksen toteuttamismahdollisuutta, jonka johdosta hän kuitenkin
sanoi alustavasti kirjoittavansa Tokioon ja kehoitti minua hetimmiten
poimimaan suhteet niin monen venäläisen vastustuspuoluelaisen
kanssa kuin mahdollista tunnustellakseni maaperää suunnitelmalle,
jonka ei luonnollisestikaan sopinut näyttää olevan missään
tekemisissä japanilaisten kanssa. He olivat tällä hetkellä Venäjän
vihollisia eikä kukaan voinut tietää, kuinka arkoja isänmaanystäviä
punaisimmatkin vallankumoukselliset saattoivat olla.

Tärkeimmät puolueet Venäjällä siihen aikaan olivat kadetit ja
sosialivallankumoukselliset ja molempien kanssa olin jo jonkun
aikaa ollut yhteydessä, joka oli johtanut heidän kirjoitelmiensa
salakuljetukseen, jotka painettiin eri tahoilla Eurooppaa ja
sieltä lähetettiin Tukholmaan edelleen toimitettaviksi. Mitä
sosialivallankumouksellisiin tuli, oli minulla täysi syy uskoa, että
heidät vaikeuksitta saataisiin kannattamaan suunnitelmaa, mutta
kadetteihin nähden oli asia arveluttavampi. He eivät aikaisemmin
tiettävästi olleet olleet missään tekemisissä toisten puolueiden
kanssa ja olivat toistaiseksi monarkistisella ja yhtenäisellä
venäläisellä kannalla reformisuunnitelmineen, minä taas olin
vakuutettu siitä, että korkeintaan federatiivinen yhtymä Venäjän
eri kansallisuuksien kesken oli ajateltavissa siinä tapauksessa,
että valtiosääntö kerran luotaisiin Venäjälle. Sitten oli olemassa
puolalaisia, jotka kaikki olivat Venäjään nähden separatisteja,
mutta muuten pyrkivät hyvinkin erilaisiin päämääriin, niiden
joukossa juutalainen Bund, jolla ohjelmassaan oli m.m. autonomia
juutalaisille, vaikka heiltä puuttuikin oma maa-alue eivätkä he
koko Puolassa ja Länsi-Venäjällä, missä juutalaisia oli suurin
lukumäärä, missään olleet enemmistönä kansan keskuudessa, kenties
lukuunottamatta joitakin yksityisiä kaupunkeja ja kyliä.

Venäjän sosialidemokraatit olivat jo siihen aikaan jakautuneet,
kahteen ryhmään. Toinen, lukumäärältään suurempi, oli Plechanovin
johdolla asettunut Geneveen, toinen, jota johti Lenin-Uljanov, piti
Zürichiä tyyssijanaan. Molemmat nämä ryhmät olivat sosialidemokratian
teoriojen jyrkkiä kannattajia Lenin-Uljanovin suunta meni kuitenkin
huomattavasti kauemmaksi kuin plechanovilainen eikä kumpikaan
ollut osoittanut vähintäkään halua yhteistyöhön minkään muun
puolueen kanssa. Sitäpaitsi oli eri puolueita niiden vieraitten
kansallisuuksien keskuudessa, jotka enemmän tai vähemmän tahtomattaan
kuuluivat Venäjään, mutta nämä olivat aluksi vähemmän tärkeitä.
Jos yhtyminen suurimpien, ylempänä mainittujen puolueiden kesken
voitaisiin saada aikaan, niin seuraisivat toiset kyllä mukana, siitä
olin aivan varma.

Kadettipuolueen päämaja oli siihen aikaan Stuttgartissa, jossa
painettiin heidän viikkolehtensä "Osvoboshdenie" (Vapautus) ja
asui sen päätoimittaja Peter A. Struwe, joka samalla oli puolueen
johtajia. Sosialivallankumouksellisten johtajat taas parhaiten
tapasi Pariisissa, Lontoossa tai Genevessä, mutta heillä ei ollut
mitään varsinaista päämajaa Euroopassa, jossa kuitenkin heidän
vaikutusvaltaisimmat jäsenensä asuivat eri seuduilla, milloin
siellä, milloin täällä, aina vakoiltuina ja ohranan vartioimina.
Varsinaiset puolalaiset järjestöt taasen toimivat Puolassa, niin
esim. puolalainen Kolo eli puolalaisten duumajäsenten yhtymä ja P.
P. S. tai puolalaisten sosialistien puolue, johon kuului suurimmalta
osalta työläisiä ja jota sen vuoksi lukuisimmin kannatettiin
tehdasyhdyskunnissa, Lodzissa ja muissa kaupungeissa. "Bund",
juutalainen työläisyhtymä, joka oli olevinaan tai aikoi tulla
yleisjuutalaiseksi ja jolla olikin haarautumia Länsi-Venäjällä, piti
päämajaansa Genevessä, jossa puolueen keskuskomitea oli tavattavissa.

Oli siis tehtävä oikea kiertomatka Euroopassa neuvotellakseen
eri puolueiden edustajien kanssa. Ensin matkustin Stuttgartiin
puhuakseni asiasta P. A. Struwen kanssa kadettipuolueen edustajana,
ainoa puolue, jonka kanssa meidän suomalainen vastustuksemme
katsoi maksavan vaivan ryhtyä puheisiin -- ja jonka kanssa minulla
jo olikin yhteyttä, vaikkakin verrattain irrallista laatua.
Sieltä piti minun lähteä Geneveen tavatakseni muutamia johtavia
sosialivallankumouksellisia, jotka ainakin tilapäisesti oleskelivat
siellä, kuten Shishko, historioitsija, Katharina Breshkovskaja,
Volkovski ja muut. Jos minun onnistui saada suunnitelmalle
näiden kahden puolueen suostumus, niin olisi verrattain helppo
asia saada muidenkin kannatus. Ja heidän sanomalehti- ja muun
kirjallisuustuontinsa välittäjänä piti minulla, jos kellään, olla
mahdollisuuksia saada kannatusta.

Stuttgartissa kävikin kaikki melkolailla toivottuun suuntaan. Struwe
ei tosin yksin voinut antaa mitään ratkaisevaa vastausta, mutta hän
lupasi hetimiten asettua yhteyteen puolueensa keskuskomitean kanssa
ja osoitti persoonallisesti hyvin suurta harrastusta asiaan, jota
hän piti mitä suuriarvoisimpana. Eri puolueet olivat tähän saakka
toimineet kukin yksikseen pyrkien toteuttamaan omat suunnitelmansa,
vaikka tämä oikeastaan oli toisarvoinen asia. Pääasia oli aluksi
kukistaa yksinvaltias tsaarius, siinä oli päämäärä, josta kaikkien
pitäisi voida yhtyä, sitten saattoivat eri puolueiden erikoisohjelmat
tulla keskustelun alaisiksi. Pääasiassa olimme siis yksimieliset.
Minulle luvattiin lähempiä tietoja heti kun vastaus puolueen
keskuskomitealta oli saapunut. Niine hyvineni matkustin edelleen.

Genevessä tapasin aivan oikein useita johtavia
sosialivallankumouksellisia, muiden muassa Gotzin, joka monien
seikkailujen perästä oli pelastunut Siperiasta, jossa häntä m.m.
oli törkeästi pahoinpidelty ja tehty hänet raajarikoksi eliniäkseen
ja joka oli nyt asettunut Geneveen asumaan. Sieltä käsin hän otti
osaa sekä puolueensa että puolueensa "taistelujärjestön" (bavoja
organisatoe) johtoon. Sosialivallankumoukselliset olivat lyhyen
keskustelun jälkeen tinkimättä asian puolella. Gotzkin, joka oli
yleensä hyvin ajatteleva herra, hyväksyi pääasiassa suunnitelman,
joskin hänellä oli omat arvelunsa sen toteutettavaisuudesta.

Tuli sitten venäläisten sosialidemokraattien vuoro, joiden
varsinaiset johtajat Plechanov -- Uljanov-Lenin -- joita silloin
vielä kannatti verrattain pieni ryhmäkunta -- jo useita vuosia
olivat niinikään asuneet Genevessä. Sosialidemokraatit, joiden
kirjallisuuden kanssa minulla myös oli ollut vähän tekemistä, olivat
vähemmän suvaitsevaiset venäläisistä yhtymistä toisiin puolueisiin
nähden. Eritoten sosialivallankumouksellisten kanssa olivat he
katkerassa riidassa, mutta muitakin puolueita he katsoivat kieroin
silmin sekä puolueen johtomiehet että muut puoluemerkkihenkilöt.
Osoitukseksi tällä taholla vallitsevasta suvaitsemattomuudesta
kerrottakoon, että Helsingin yliopiston venäläinen lehtori, nykyinen
bolsheviki Smirnov ehdotti minulle, jonka kirjojentuonnin suhteen
olin asettunut kaikkien puolueiden käytettäväksi samassa määrin, että
vain välittäisin sosialidemokraattisen kirjallisuuden tuontia.

Plechanov otti minut vastaan hyvin rakastettavasi ja oli näennäisesti
innostunut asiaan, mutta ei katsonut voivansa antaa mitään varmaa
vastausta, vaikka hän ei toiselta puolen tahtonut että tämä
käsitettäisiin torjumiseksi. Hän toivoi vain saavansa tuumia asiaa
ja lupasi antaa tuonnempana vastauksen -- kiirettähän ei ollutkaan,
kun en vielä ollut varma kaikkien puolueiden kannatuksesta. Tähän
sain tyytyä, mutta oli joka tapauksessa lupaavaa, etten ollut saanut
osakseni jyrkkää epäystä.

Jäljellä oli siis juutalainen Bund, jonka pidin viisaimpana antaa
olla rauhassa toistaiseksi, sillä osittain oli puolue puhdas
työläispuolue ja sellaisena kohdisti mielenkiintonsa vasta toisessa
sijassa suurpoliittisiin kysymyksiin, osin oli se niin äärimmäisen
teoreettissosialistinen, että tuskin muille kuin sosialistisille
näkökannoille annettiin mitään merkitystä. Tämä oli tosin kyllä
myös laita venäläisten sosialidemokraattien, mutta heihin nähden
saattoi kuitenkin toivoa, että he jossain määrin ottaisivat huomioon
muitakin kuin puhtaasti sosialistisia vaatimuksia, sillä yleinen
vallankumoushan valmistaisi heille melkoisesti tilaisuuksia.

Genevestä lähdin Pariisiin ja sieltä Lontooseen tavatakseni
yksityisiä sosialivallankumouksellisen puolueen johtavia jäseniä,
jotka asuivat näillä seuduin. Pariisissa oli minun tavattava
Rabinovitsh, vallankumouksellisen puolueen aikakauslehden
julkaisija, jonka kanssa minun oli sovittava paljosta muustakin
kuin yhteenliittymissuunnitelmista. Herra Rabinovitshin huomasin
epämiellyttäväksi juutalaistyypiksi, erittäin itsetietoiseksi
-- tahtoisin melkein sanoa röyhkeäksi, joka tiukasti piti
kiinni sosialistisista teorioista, vaikka hän samalla oli
sosialistivallankumouksellisten opinkappaleiden kannattaja, jotka
kuten tunnettua käyttivät kaikenlaatuista terroria taistelukeinoina.
Ajateltuun, konferenssiin hän suhtautui jotakuinkin epäilevästi,
arvellen että joskin oli mahdollista saada eri puolueet kokoontumaan
konferenssiin niin hän puolestaan epäili että olisi mahdotonta saada
heidät yhtymään mihinkään päätökseen. Joka tapauksessa hän oli sitä
mieltä, että yritys ei aiheuttaisi mitään vahinkoa. Tähän täytyi
minun toistaiseksi tyytyä.

Lontoossa tapasin m.m. Tshaikovskin, joka oli yksi
vallankumouksellisen liikkeen veteraaneja ja kaikessa suhteessa
sympaattinen mies, joka Krapotkinin ja muutamien muiden kanssa oli
kuulunut puolueen johtomiehiin jo Aleksankeri II:n aikoina. Hän
oli m.m. n.k. "Tshaikovski-piirin" perustaja, johon kuuluisimmat
vallankumoukselliset aikoinaan kuuluivat, esim. Sofia Perovskaja,
Leonidas Shishko ja monet muut. Hän suhtautui aiheeseen mitä
suurimmalla mielenkiinnolla, joka ei koskaan herpautunut, vaan
päinvastoin sai hänet sanoin ja teoin avustamaan suunnitelman
toteuttamista ja samalla tavalla avustamaan muidenkin suunnitelmien
suorittamista, jotka myöhemmin tulivat puheeksi ja tarkoin katsoen
vain olivat ensimmäisen kehitystä.

Tukholmassa olevien pakolaisten kanssa en silloin vielä ollut
neuvotellut asiasta. Ainoastaan muutamille läheisille, tähän ryhmään
kuuluville ystäville olin ilmoittanut siihen aikaan mitä aiottiin
ja nämä hyväksyivät tinkimättä suunnitellun yrityksen. Palatessani
Tukholmaan oli siellä kirje sekä Dmovskilta että Yodkolta, joille
olin aikeesta kirjoittanut ja jotka kumpikin oman puolueensa puolesta
selittivät kannattavansa asiaa ja periaatteessa olevansa halukkaat
ottamaan osaa ehdotetunlaiseen konferenssiin.

Siis kaikille ehdottomasti tärkeimmille puolueille oli
asiasta puhuttu, mutta näistä vain yksi venäläinen --
sosialivallankumouksellinen -- ja kaksi puolalaista olivat
tinkimättä yksimieliset suunnitelmasta. Ei ollut muuta tehtävää
kuin odottaa niin kärsivällisesti kuin voi. Hyvänä apuna tässä oli
japanilaisten melkein keskeytymätön voittokulku Aasiassa, jonka
luonnollisesti täytyi kääntää Venäjän poliittisesti valveutuneet
piirit suopeiksi konferenssisuunnitelmaan nähden. Sitten sai Akashi
ja hänen kauttaan minä Japanista vastauksen ehdotuksiimme ja se
oli suotuisa, joskin asianomaiset selvästi olivat jotakuinkin
epäilevällä kannalla niiden toteutettavaisuuteen nähden. Akashi
sai kuitenkin valtuuden avustaa kaikin tavoin asiaa ja siten oli
yksi vastus voitettu, sillä valtuuteen sisältyi myös rahavarojen
käyttö, jotka olivat välttämättömät matkoihin ja muuhun. Tukholmassa
asiat sill'aikaa sujuivat tavalliseen tapaansa vain silloin
tällöin häiriintyen joistakin rettelöistä tai oikeammin niiden
yrittelyistä Ruotsin viranomaisten taholta. Erikoisesti oli "Vapaa
Sana" silloisen ulkoministeri Lagerheimin silmätikkuna. Niinpä
hän kerrankin esim. lähetti professori Mittag-Lefflerin luokseni
kehoittaen minua lopettamaan aikakauslehden, koska hänen muussa
tapauksessa täytyi ryhtyä toimenpiteisiin sitä vastaan, se kun ei
ilmestynyt laillisella tavalla. Olin kuitenkin tarkoin perehtynyt
Ruotsin painovapausasetuksen määräyksiin ennenkuin julkaiseminen
Tukholmassa alettiin ja olin sen mukaisesti ryhtynyt kaikkiin
toimenpiteisiin, välttääkseni selkkauksia korkeiden viranomaisten
kanssa. Niinpä esim. lehti ei ilmestynyt määrätyllä nimellä, sillä
vain sarjan tai vuosikerran ensimmäisellä numerolla oli nimi "Vapaa
Sana". Seuraavilla numeroilla oli nimenä tai otsakkeena vain sen
päivän päivämäärä, jona ne ilmestyivät. Edelleen eivät ne koskaan
ilmestyneet samana viikon päivänä, painovapausasetuksen mukaan
aikakauskirjan tunnusmerkki, vaan vaihdellen eri päivinä, niin
ettei mitään määrätyitä ilmestymispäiviä voitu osoittaa. Ja lopuksi
ei Ruotsissa otettu lainkaan tilauksia, vaan lähetettiin lehti
ilmaiseksi asianharrastajille, jotka tavalla tai toisella olivat
ilmoittautuneet.

Kaiken tämän esitin professori Mittag-Lefflerille ja lisäsin,
että jos kuitenkin, vastoin otaksumaa joku peruste lehden
ilmestymiskiellolle Ruotsissa voitaisiin keksiä, minä olisin halukas
siirtämään koko yrityksen Kristianiaan, jossa olin varma jotakuinkin
suosiollisesta vastaanotosta, erittäinkin kun ei aikonut pitää minään
salaisuutena sitä miksi muutin.

Siihen aikaan vallitsi Ruotsin ja Norjan välillä hyvin kireä suhde,
joka aikanaan johti unioonin purkautumiseen ja joka aikaansai
sen että jokaista Ruotsin toimenpidettä vastustettiin Norjassa.
Oli ilman muuta selvää, että minun esittämäni muutto antaisi
aiheen täydelliseen sanomalehtitaisteluun Ruotsia ja yhteistä
ulkopolitiikkaa vastaan, joka hänen ylhäisyydestään Lagerheimistä oli
kaikkea muuta kuin tervetullut.

Mittag-Leffler, joka tunsi suurta myötätuntoa Suomea ja sen vaiheita
kohtaan, käsitti tilanteen heti. "Tämän tulen ilolla esittämään
Lagerheimille", vastasi hän, "ja erehtyisin suuresti, ellei se
vaikuttaisi asiaan." Hän ennusti oikein. En koskaan enää kuullut
sanaakaan toimenpiteistä "Vapaata Sanaa" vastaan.

Tri Arvid Neoviusta, joka mitä suurimmalla taitavuudella ja
tunnontarkkuudella oli hoitanut Suomen puolta "Vapaan Sanan"
toimituksessa, oli sill'aikaa niinikään kohdannut maastakarkoitus ja
hän oli saapunut Tukholmaan vältettyään useiden kuukausien aikana
kohtalonsa, joka monenlaisten vakoojien muodossa innokkaasti koetti
päästä kaikkien niiden jäljille, joilla oli tekemistä "Vapaan Sanan"
kanssa. Hänen tulonsa muutti koko tilanteen. Kahdelle henkilölle
ei mitenkään voinut riittää työtä lehdessämme, joka jo oli ehtinyt
jotakuinkin vakiintua sekä suhteisiin että salakuljetukseen ja muuhun
nähden. Samaan aikaan oli puute jonkunlaisesta aikakauslehdestä,
jossa etupäässä pohdittaisiin Suomen kysymyksiä, alkanut käydä
tuntuvaksi, aikakauslehdestä joka avoimesti voisi ilmestyä ja siten
myös tunkeutua ruotsalaisen yleisön keskuuteen. Neuvoteltuani useiden
eri henkilöiden, etusijassa tri Axel Lillen kanssa, joka lupautui
sen vakinaiseksi avustajaksi, määrättiin uuden aikakauslehden
nimeksi "Nordisk Revy" ja se päätettiin ilmestyväksi kaksi kertaa
kuussa, jonka jälkeen anomus jätettiin ja lupa julkaista sitä
saatiin ennen pitkää. Minä jätin silloin "Vapaan Sanan" kokonaan tri
Neoviukselle ja omistauduin täydelleen "Nordisk Revylle", joka heti
ensi esiintymisellään saavutti odottamattoman suuren menestyksen,
suureksi osaksi erinomaisten avustajien vuoksi, jotka mitä
suurimmalla auliudella antoivat apuaan. Näistä joku mainittakoon,
etupäässä Becker-Bey eli Becker-Reuterskiöld, kuten hän itseään
nimitti, joka oli nähnyt talonpoikien vapautuksen Venäjällä, missä
hän siihen aikaan palveli upseerina arvorykmentissä ja oli kokenut
paljon, josta olisi monenlaista mitä mielenkiintoisinta kerrottavaa.
Edelleen Volkovski, venäläinen vallankumousmies vanhaa kantaa,
joka oli karkoitettu Siperiaan, elänyt siellä monta vuotta ja
viimein karannut ja Amerikan kautta palannut Eurooppaan. Semenov,
toinen vallankumouksellinen, joka aivan nuorena oli ottanut osaa
erääseen murhayritykseen Odessassa, mutta onnellisesti päässyt
pakoon ja sittemmin asettunut asumaan Pariisiin. Kaikki nämä
avustivat hyvin mielenkiintoisilla artikkeleilla, jotka kuitenkin
kaikki oli kirjoitettava uudelleen ruotsiksi, Becker-Beynkin,
joka kauan oltuaan poissa Pohjolasta, ja kirjavan elämänsä aikana
etupäässä eksoottisissa maissa oli ehtinyt niin unohtaa ruotsalaisen
äidinkielensä, että kaikki mitä hän kirjoitti, oli muokattava
uudelleen.

"Nordisk Revyn" julkaiseminen oli siis sellaisissa oloissa kaikkea
muuta kuin tyhjäntoimittamista, mutta aikakauslehteä ylläpidettiin
kuitenkin ja se ilmestyi säännöllisinä aikoina saavuttaen sellaisen
menestyksen, että se jo olemassaolonsa ensimmäisenä vuotena saatiin
itsekannattavaksi, mikä aikakauslehdelle Ruotsissa lienee jotakuinkin
tavatonta. Toinen vuosi oli kuitenkin paljon vaivalloisempi,
kun tri Lille yhtäkkiä selitti, ettei hän enää tahtonut olla
toimittajana. Hän oli sitä mieltä että aikakauskirja radikaalisesti
venäläisvihamielisellä tendenssillään vahingoitti häntä ruotsalaisen
yleisön silmissä ja kun hän juuri oli päässyt Ruotsin alamaiseksi,
hänen täytyi ottaa sekin huomioon ja hän niinmuodoin toivoi saavansa
erota yrityksestä.

Mitään ei ollut tehtävissä. Toista toimittajaa ei ollut saatavissa,
itse oli minulla liian paljon poliittisia tehtäviä voidakseni omistaa
"Nordisk Revylle" niin paljon aikaa kuin se kaksi kertaa kuussa
ilmestyäkseen ehdottomasti vaati, mutta lopettaa aikakauslehteä en
myöskään tahtonut. Päätin sen vuoksi sikäli muuttaa sitä että se
ilmestyisi vain kerran kuussa, mutta puolta paksumpina vihkoina kuin
ennen ja sen mukaisesti julkaistiin tilausilmoitus samalla kuin
ilmoitettiin tri Lillen eroaminen aikakauslehden toimituksesta. Tulos
oli odottamattoman hyvä, lähimain sama määrä tilaajia ilmoittautui
kuin edellisenä vuonna ja aikakauslehti saattoi siis jatkua kuten
ennenkin. Elleivät salakuljetuskustannukset Suomeen olisi olleet
niin äärettömän kalliit, olisi "Nordisk Revy" ollut suorastaan hyvä
liikeyritys.

Mutta kahta vuotta kauempaa ei julkaisemista kuitenkaan jatkettu.
Venäläiset suunnitelmat alkoivat vähitellen yhä enemmän vaatia
aikaani, niin että minun oli pakko muuttaa Kööpenhaminaan ollakseni
lähempänä eurooppalaisia keskuksia, jonne minun kerta toisensa
jälkeen oli matkustettava, eikä ketään toista ollut käytettävissä,
jolle olisin voinut jättää aikakauslehden. Aikanaan ilmoitettiinkin,
että "Nordisk Revy" tulisi lakkaamaan toisen vuosikertansa jälkeen,
jolloin minä tyytyväisenä otin vastaan joukon kirjeitä, joissa
valiteltiin, että niin piti käydä.

Muutin siis Kööpenhaminaan ja siellä minun onnistui saada sovelias
asunto, jossa myös oli tilaa hyvälle ystävälle, joka myös oli
asettunut Tanskan pääkaupunkiin, Suomesta karkoitettu kun hänkin oli.
Tämä oli hovioikeudenasessori Victor Furuhjelm, joka suurimmalla
mielenkiinnolla tutustui venäläisiin suunnitelmiin ja sen kautta tuli
minulle suureksi hyödyksi puhumattakaan huvista saada alituisesti
olla läheisessä yhteydessä niin hienosti sivistyneen miehen kuin
Furuhjelmin kanssa.

Lyhyen ajan kuluttua huomasin, että Kööpenhaminassa olin yhtä
paljon venäläisten agentti-urkkijain tarkkailemana kuin olin ollut
Tukholmassa, jossa parille mainituista herroista, jotka olivat olleet
hieman liian tungettelevia, oikein kouraantuntuvasti oli osoitettu
mikä heidän rauhaansa sopi, niin ettei mitään väärinkäsitystä voinut
olla olemassa. Kööpenhaminassa sitä vastoin asianomaiset käyttivät
hyväkseen enimmäkseen naisväkeä, jota ei voinut kohdella samalla
tavalla, mutta jotka kuitenkin sain kunnioittavan välimatkan päähän,
huolimatta kaikista lähentelevistä yrityksistä, jotka toisinaan
aiheuttivat varsin hupaisia välikohtauksia.

Juoni venäläisten kera oli sill'aikaa kehittynyt suotuisalla
tavalla. Minä olin saanut eri tahoilta kirjeitä, joissa ilmoitettiin
ehdollisesti tai ehdottomasti kannatettavan vastustavien puolueiden
konferenssisuunnitelmaa, jonka vuoksi päätin tehdä uuden kiertomatkan
lähemmin sopiakseni asiasta. Matka suunnattiin kuten ennen lähinnä
Stuttgartiin, jossa Struwen kanssa oli sovittava aiotun konferenssin
paikasta ja ajasta. Struwe oli muuttopuuhissa, sillä "Osvoboshdenien"
julkaiseminen aiottiin puolueneuvoston päätöksen mukaan siirtää
Pariisiin. Tämä oli kaikin puolin minunkin tarkoituksiini sopiva
paikka ja siksi määrättiin Pariisi tulevan konferenssin paikaksi.
Struwe oli ilmoittanut asiasta puolueensa johtajille ja he olivat
selittäneet kannattavansa suunnitelmaa, mutta lupasivat kuitenkin
lähemmin ilmoittaa osanotostaan ajan tullen. Struwen kanssa sovittiin
sitten osapuilleen konferenssin ajasta ja hänen piti siitä ilmoittaa
puolueystävilleen ja aikanaan minulle, jonka jälkeen minun, kun olin
ilmoittanut asiani toisille puolueille, oli ilmoitettava hänelle mikä
päivä ja paikka ensimmäiselle kokoontumisellemme oli määrätty.

Stuttgartista jatkettiin matkaa Geneveen, jossa olin sopinut
kohtaavani muutamia sosialivallankumouksellisia, joiden joukossa
oli m.m. Katharina Breshkovskaja "vallankumouksen äiti", hyvin
sivistynyt vanha nainen, yhtä lämmin vallankumouksellinen kuin
kuka tahansa nuoremmista. Samassa tilaisuudessa tapasin myös
Shishkon, niinikään viimeisiä elossa olevia Aleksanteri II:n
ajoilta; hän kuten Breshkovskajakin oli ainakin pari kertaa ollut
karkoitettuna Siperiaan, mutta oli päässyt pakoon sieltä. Yksi
vanhoja salaliittolaisia oli Michael Gotz, nyt Genevessä asuva, joka
karkoituksensa aikana muiden kera oli ollut vahtimiehistön törkeän
pahoinpitelyn esineenä ja sen johdosta oli halvaantunut jaloista,
niin ettei hän voinut liikkua paikaltaan, mutta joka silti yhtä
innokkaasti otti osaa kaikkiin puolueen neuvotteluihin ja jonka
mielipide kaikissa suhteissa sai mitä suurinta huomiota osakseen.
Kaikkien näiden kanssa nyt neuvoteltiin suunnitellusta konferenssista
ja kaikki kannattivat vastustuksetta aietta, minkä vuoksi saatoin
palata päämajaani Kööpenhaminaan. Myöhemmin kesällä sovimme
tapaavamme Amsterdamissa, jonne he kaikki saapuisivat ottaakseen
osaa suureen sosialistikongressiin, jonka siellä piti olla ja jonne
kokoontui sosialisteja koko maailmasta.

Ilmoitin tietenkin tarkoin Akashille neuvottelujen kulusta ja hän
vuorostaan tiedoitti kaikki vaiheet esimiehilleen Tokioon, jossa
asianomaiset sähköteitse pidettiin tarkoin tapahtumien tasolla.
Venäläiset urkkijat, joita suorastaan vilisi kaikissa suurissa
keskuksissa Euroopassa, olivat kyllä päässeet selville yhteydestäni
Akashin kanssa, minkä vuoksi oli välttämätöntä noudattaa monenlaisia
varovaisuustoimenpiteitä tavatessamme toisella tai toisella seudulla,
mutta aluksi kävi kaikki kuten oli toivottu.

Vaikeudet suurenivat huomattavasti sen vuoksi, että ranskalaiset
-- myöhemmin myöskin saksalaiset -- poliisit olivat yhteistyössä
venäläisten kanssa ja olivat valmiit aukomaan kirjeitä ja tekemään
muutakin. Heti kun olimme tämän keksineet, petimme asianomaisia
tavalla, joka jonkun aikaa onnistui oikein hyvin. Sähkösanomalla tai
kirjeellä ilmoitettiin toiselle että tapaaminen oli tarpeen seudulla,
jota ei koskaan merkitty oikealla nimellään, vaan toisella, joka
kyllä oli sekin oikea, mutta meille merkitsi aivan toista. Niinpä
esim. merkitsi Basel meidän merkkikielellämme Pariisia, Frankfurt
oli Lontoo j.n.e. Mutta kun asianomaisia pari kertaa oli tällä
tavalla petetty, ryhtyivät he seuraamaan sekä minua että Akashia ja
otaksuttavasti joitakin toisiakin aivan kintereillä, ristiin rastiin
pitkin Eurooppaa.

Vaikeinta oli kuitenkin kirjeenvaihto. Tiesimme luonnollisesti,
että ranskalaiset poliisiviranomaiset avasivat kirjeitä, mutta emme
tienneet, vaikka kyllä vahvasti epäilimme, oliko Ranskan postilaitos
tässäkin venäläisten palveluksessa avaten sellaisten henkilöiden
kirjeitä, joista venäläiset viranomaiset halusivat olla selvillä.
Parasta oli pitää epävarmaa varmana ja järjestää kirjeenvaihtonsa
sen mukaan ja niin teinkin, mutta Akashi ja hänen maanmiehensä eivät
olleet yhtä varovaisia, minkä kyllä aikanamme saimme kokea, kun
vihdoin paljastui kaikki, mitä venäläisen poliisin oli onnistunut
suhteistamme nuuskia: Myöskin saksalainen poliisi avusti venäläistä,
mutta kuuluiko sen palveluksiin myös kirjeiden avaaminen, sitä en
tiedä.



VII.

Suunnitelmia kehitetään edelleen.


Mikäli oikein muistan pidettiin kongressi Amsterdamissa elokuun
alussa. Minä, joka en ollut sosialisti, en tarkoin katsoen olisi
saanut ottaa osaa siihen, mutta venäläisten ystävieni takia en
kohdannut mitään vaikeuksia vaan saatoin vapaasti olla läsnä sekä
jaostojen yleisissä että yksityisissä kokouksissa ja tapasin siis
kaikki tarpeelliset henkilöt.

Näiden joukossa oli Plechanov, joka venäläisten sosiaalidemokraattien
ensimmäisenä miehenä -- Lenin-Uljanov kuului siihen aikaan kuten
Axelrodkin vastustukseen puolueessa -- otti osaa sekä yleisiin
neuvotteluihin että useisiin jaostojen kokouksiin. Hänen kanssaan
oli minulla heti pitkähkö neuvottelu, joka kävi aivan toiveiden
mukaan. Hän selitti puolueensa puolesta olevansa halukas ottamaan
osaa tulevaan konferenssiin, jonka kokoontumisesta minä ilmoittaisin
hänelle heti kun aika oli määrätty.

Nämä olivat hyviä uutisia sosialivallankumouksellisille, joista
moni oli lausunut epäilyksiä Plechanovin osanottoon nähden.
Sosialivallankumoukselliset olivat kongressissa lukuisasti
edustettuina. Paitsi Tchernovia, jota myös nimitettiin Gardenin'iksi,
salanimi, jota hän usein käytti, ja Breshko-Breshkovskajaa,
"babuskaa" kuten häntä useimmiten mainittiin ja monia muita
huomattavimmista puoluehenkilöistä, oli luonnollisesti Asev,
ei kuitenkaan oikealla nimellään vaan Ivan Nikolajevitshinä
kutsumuksensa ja virkansa puolesta läsnä. Hänellehän oli tilaisuus,
sellainen kuin nyt kysymyksessä oleva, todellinen "gefundenes
Fressen" tiedoitusten antamiseksi siitä, mikä ei tullut näkyviin
kongressipöytäkirjoista.

Sosialivallankumoukselliset tapasin eräässä paljon käytetyssä
ravintolassa "Kempinskissä", missä yksityishuoneessa saatoimme
neuvotella asioista päivällistämme syöden. Pääasia, puolueen
osanotto ajateltuun kongressiin, ei vaatinut pitkää keskusteluaikaa,
kun kaikki yksimielisesti pitivät sellaista toivottavana ja
olivat yhtä yksimielisiä siitä, että puolueen pitäisi ottaa
osaa siihen parin valtuutetun kautta. Mutta tästä siirtyi puhe
puolueen toimintaan yleensä ja silloin lausuttiin melko erilaisia
mielipiteitä murhayrityksestä, johon koko toiminta näytti olevan
keskitetty. Sekä useiden sellaisten suotavuudesta että sopivista
uhreista keskusteltiin jotensakin perusteellisesti melko suureksi
hämmästyksekseni, kun minä, joka en kuulunut puolueeseen ja vielä
vähemmän sen taistelujärjestöön, en oikeastaan olisi saanut olla
läsnä niin yksityisluontoisissa neuvotteluissa. Tämä ei kuitenkaan
tuntunut häiritsevän ketään osanottajista, jotka, kun kysymys uusien
murhayritysten suotavuudesta oli saanut yksimielisen myöntävän
vastauksen -- onnistunut murhayritys suuriruhtinas Sergeitä
vastaan oli hiljan tapahtunut, minkä vuoksi myös kohotettiin
malja sen järjestäjälle, Aseville -- siirtyivät neuvottelemaan
lähinnä sopivista uhreista. Siinä ilmeni kuitenkin melko monta
eri ajatusta, sillä ehdotukseen sisältyi suuri joukko erilaisia
olioita, poliisikomissarioista aina Venäjän valtakunnan korkeimpiin
toimihenkilöihin. Melkein jokaisella oli oma ehdokkaansa, ja
Asev, jonka niukkoja lausuntoja kuultiin mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella, ei tahtonut lausua ratkaisevaa sanaa, vaan
vaikutti jotensakin epäilevältä, vaikkakin hän tuntui kallistuvan
siihen mielipiteeseen, että jonkun ministereistä pitäisi tulla
kysymykseen.

"No, entä te? miksi ette sano mitään?" kääntyi minun puoleeni
Breshkovskaja muori, joka ei siihen saakka ollut lainkaan ottanut
osaa keskusteluun. "Me kuulisimme kernaasti teidän mielipiteenne
asiasta."

Minä vastasin etten puolueeseen kuulumattomana katsonut voivani
lausua mielipidettäni, kun ei kuitenkaan missään tapauksessa voisi
tulla kysymykseen, että itse ottaisin osaa jonkun mahdollisen
suunnitelman toteuttamiseen.

"Lorua!" sanoi Breshkovskaja, "me emme ole mikään parlamentaarinen
seurakunta, mutta teidän mielipiteenne kysymyksessä olevasta asiasta
tahtoisin ainakin minä kernaasti kuulla ja otaksun että samoin muut
-- vai kuinka, toverit?"

Toiset olivat samaa mieltä, muutamat hiljaa, muutamat äänekkäästi --
meitä oli kaikkiaan kaksitoista -- neljätoista henkeä -- jonka vuoksi
aloin puhua ja selitin miten kokemukset viimeisistä murhayrityksistä,
kuten Sipjäginiä, Plehweä, suuriruhtinas Sergeitä vastaan, miten
ylhäisessä asemassa niiden uhrit ovatkin olleet ja kuinka hyvin ne
ovatkin suoritetut, ovat osoittaneet, että kaikki murhayritykset
alempia vastaan ovat suurin piirtein katsoen jääneet tuloksettomiksi.
Korkeintaan oli niiden vaikutus ollut joksikin aikaa hämmentävä,
joka ei kuitenkaan koskaan ollut kestänyt kauan. Joku samankarvainen
oli aina ollut valmiina ja halukas astumaan poistetun paikalle
ja sellaisia olioita oli Venäjällä vielä niin runsaasti, että
tuskin mikään järjestö maailmassa saattoi toivoa voivansa hävittää
niitä kaikkia. Vaara ei näyttänyt peloittavan heitä jatkamasta
samaa politiikkaa, joka oli kaikkina aikoina ollut järjestelmälle
tunnusmerkillinen. Minun mielipiteeni mukaan oli vain yksi
murhayritys yrittämisen arvoinen, ja se todennäköisesti aiheuttaisi
sen yleisen hämmingin Venäjällä, jota tahdottiin, jotta saataisiin
uusi yhteiskuntajärjestys aikaan -- murhayritys järjestelmän päätä,
tsaaria itseään vastaan.

Breshkovskaja, joka jännitetyllä tarkkaavaisuudella oli kuunnellut,
päästi suustaan äänekkään: kuulkaa! kuulkaa! mutta Asev puuttui
puheeseen suuremmalla kiivaudella kuin mitä hän tavallisesti osoitti:
"Tämä on aivan toinen mielipide kuin se minkä viimeksi puhuessamme
samasta asiasta, suvaitsitte esittää. Silloin vastustitte jyrkästi
kaikkia murhayrityksiä tsaaria vastaan." "Niin kyllä", myönsin,
"mutta kuten ehkä muistatte, tapahtui keskustelumme ennen kuin vielä
oli mitään vallanperillistä. Silloin ei murhayrityksestä olisi ollut
juuri muuta tulosta kuin että kruunu olisi siirretty nykyisen tsaarin
veljelle. Nyt sitävastoin olisi tuloksena holhoojahallitus, joka jo
on valittu, ja johon m.m. kuuluisivat molemmat leskikeisarinnat,
nykyisen tsaarin äiti ja tuleva leski, suuriruhtinas Wladimir ja,
muistaakseni, pari muuta suuriruhtinasta, Pobedonostsev ja muutamia
toisia, joita on tarpeeton mainita. Kuinka kauan luulette te tai joku
muu, että sellainen hallitus olisi yksimielinen? Ensimmäisenä päivänä
alkaisivat kaiken todennäköisyyden mukaan juonittelut suurimmasta
vaikutusvallasta, ja kolmen kuukauden kuluttua olisi hallitus
hajautunut ryhmiin -- ja hallituksen kera koko Venäjä. Tämän, jos
minkään, pitäisi teille vallankumouksellisina antaa mahdollisuuksia
synnyttää vallankumous."

"Jos kansa olisi, kypsä siihen, niin olisi se kai mahdollista",
huomautti Asev, "mutta se ei vielä ole -- enemmistö pikemmin
kääntyisi meitä vastaan ja liittyisi kehen tahansa, joka taistelisi
tsaarivallan puolesta."

Keskustelu muuttui yleiseksi ja sen kuluessa useat läsnäolevista
näkyivät kallistuvan minun mielipiteeseeni päin, mutta Asev jyrkästi
selitti murhayrityksen tsaaria vastaan vaativan niin suuria uhrauksia
sekä ihmisissä että rahassa, että se pitäisi tehdä vain siinä
tapauksessa, että tulos olisi jotakuinkin varma. Hänen, puolestaan,
oli jyrkästi vastustettava ehdotusta.

Siihen asia jäi. Asevin mielipidettä vastaan ei voinut vedota. Toiset
puoluejäsenet katselivat selvästi häntä puolittain taikauskoisella
kunnioituksella, mikä olikin aivan luonnollista, kun hän tähän saakka
oli onnistunut kaikessa, mikä oli ollut hänen tehtävänään. Minullehan
oli pääasia tällä kertaa saada aikaan suunniteltu konferenssi ja sen
suhteen olin toimittanut kaikki mitä Amsterdamissa oli tehtävissä.

Lähdin sen vuoksi tästä hollantilaisesta kaupungista ja matkustin
takaisin Kööpenhaminaan, jonne minua, kuten pian huomasin, seurasi
venäläinen vakooja, joka kaiketi luuli suorittavansa hyvinkin tärkeän
tehtävän matkallaan Tanskaan, kun minulle taas oli täydelleen
yhdentekevää seurasiko hän minua vai ei. Minähän matkustin kotiin ja
Kööpenhaminassahan oli joukoittain asiamiehiä, jotka pitivät minua
silmällä, niin että vakooja lisää sinne tai tänne ei vaikuttanut
asiaan mitään.

Konferenssisuunnitelma oli sillä välin edistynyt niin pitkälle, että
suomalaisen vastustuksen johtajien oli saatava niin sanoaksemme
virallinen tieto asiasta. Muutamat heistä kyllä tiesivät aikeesta
yleisin piirtein, mutta yksityiskohtiin he eivät olleet perehtyneet
ja kuinka hyvänsä, heidän oli nyt lausuttava mielipiteensä asiasta
selvästi. Sitä oli kannatettava tai vastustettava. Matkustin
siis Tukholmaan, jossa vanhemmat, karkoitettujen johtajat olivat
kutsuneet neuvottelun koolle. Siellä kohtasi asiaa kuitenkin
kaikenlaisia epäilyksiä, kaikki lähtien vanhasta vastustajastani,
senaattori Mechelinistä, joka ilmeisesti oli varsin vähän halukas
koko yritykseen. Hänen epäilyksensä olivat samaa laatua kuin
ennenkin kysymyksen ollessa muunlaisesta oppositsionista. Meidän
olisi kaikessa pysyttävä täydelleen lain pohjalla, mikä ei esillä
olevassa tapauksessa ollut asianlaita. Päinvastoin sellainen
yhtyminen valtakunnan vihollisiin, kuin mistä nyt oli kysymys,
sisältäisi suomalaisen vastustuksen tähän saakka seuraaman näkökannan
täydellisen hylkäämisen, ja ainakin niille, jotka siihen ryhtyisivät,
tekisi mahdottomaksi kaikki aikeet palata maahansa ja toimia sen
hyväksi. Hän puolestaan ei tahtonut ehdottomasti asettua yritystä
vastaan, mutta piti välttämättömänä ennen asian ratkaisua saada
tietää kotonaolijain mielipiteen, ja hän olikin siinä mielessä
kirjoittanut ja pyytänyt jotakin tulemaan Tukholmaan tuomaan tietoa
kotonaolevain mielipiteestä kysymyksessä olevasta asiasta. Hän
ehdotti sen vuoksi, että enemmät päätökset siirrettäisiin siksi,
kunnes oli voitu neuvotella asiamiehen kanssa.

Kellään ei ollut mitään tätä vastaan, vaikka useimmat lienevätkin
olleet selvillä siitä, että ehdotus oli esitetty tueksi ehdottajalle
siinä vastustuksessa, jota hän aikoi harjoittaa koko asiassa. Tulos
oli kuitenkin aivan toinen.

Parin päivän kuluttua saapui lähetti, joka ei ollut kukaan muu
kuin valtioneuvos Rein. Ja kun me karkoitetut saman päivän iltana
saavuimme uuteen kokoukseen, jossa senaattori Mechelin kuten
tavallista johti puhetta, ja kun hän oli tehnyt selkoa asiasta antaen
sen ohessa haluttomuutensa yritykseen hyvinkin selvästi tulla ilmi,
annettiin puheenvuoro valtioneuvos Reinille. Hän ilmoitti, että
kotonaolijoilla oli kysymyksen käsittelyä varten ollut kokous, jossa
kaikki yksimielisesti olivat vaatineet, että meidän suomalaisten oli
otettava osaa tulevaan kongressiin Pariisissa. Omasta puolestaan
valtioneuvos oli sitä mieltä, että meidän ehdottomasti oli otettava
osaa, sitäkin mieluummin, kun eivät ainoastaan vallankumoukselliset
puolueet tulisi siinä edustetuiksi, vaan myöskin kadetit, joiden
kanssa jo olimme kosketuksessa.

Täten oli senaattori Mechelinin jatkuva vastustus tehty melkein
mahdottomaksi. Hän oivalsi sen itsekin ja taipui välttämättömyyteen
ehdottaen, että ryhdyttäisiin valitsemaan valtuutettuja kongressiin
ja huomauttaen samalla, että minä kai olin itseoikeutettu, minkä
vuoksi oli vain määrättävä valtuutettujen lukumäärä ja valittava
heidät.

Silloin pyysin puheenvuoron ja ehdotin, että senaattori
Mechelin, jota yleensä pidettiin ja joka tositeossa olikin
koko vastustusliikkeemme johtajana, olisi yksi niistä, jotka
matkustaisivat Pariisiin ja huomautin, että me suomalaiset tulevassa
kongressissa, jonka merkitystä kukaan ei vielä voinut arvata,
vaikka kaikki osanottajat sen suhteen toivoivat mitä parhainta,
voisimme esiintyä aivan toisella ponnella, jos meitä edustaisi
senaattori Mechelin, joka aivan varmaan valittaisiin kongressin
puheenjohtajaksi, jos hän valtuutettuna seuraisi mukana.

Toiset läsnäolijat kannattivat mielipidettäni, toiset selvin sanoin,
toiset vaieten, mutta ei sen vähemmin selvästi. Mutta senaattori
Mechelin oli toista mieltä. Hän vastusti päättävästi. Hän väitti,
ettei hän lähimainkaan ollut selvillä itse kongressiajatuksesta
eikä siis missään tapauksessa voinut suostua valtuutetuksi. Hänen
kieltäytymisensä oli siksi eittämätön, ettei kukaan ensi hetkessä
enää koettanut saada häntä taipumaan. Mutta sitten kun läsnäolijat
pitkän keskustelun jälkeen olivat päättäneet valtuutettuina lähettää
kongressiin tri Arvid Neoviuksen ja minut, ehdotti joku heistä --
en nyt enää voi muistaa ken se oli -- että senaattori Mechelin
valittaisiin jonkunlaiseksi neuvottelevaksi jäseneksi, joka ei
ottaisi osaa kongressiin, mutta avustaisi valtuutettuja sanoin
ja töin mahdollisesti sattuvissa tapauksissa. Ja tämä ehdotus
hyväksyttiinkin. Muutamien jotensakin heikkojen vastaväitteiden
jälkeen suostui senaattori ehdotetussa ominaisuudessa matkustamaan
Pariisiin ja oleskelemaan siellä kongressin koossaoloajan.

Niin pitkälle oli asia siis sittenkin selvä ja lyhyen ajan
kuluttua palasin Kööpenhaminaan, mutta vain heti matkustaakseni
Geneveen neuvottelemaan Puolan israelilaisten työläisten
juutalaissosialistisen yhtymän, "Der Bundin" kanssa, johon työläiset
Puolassa niin lukuisasti olivat liittyneet, osanotosta kongressiin.
Toiveeni oli, että nämä, kuten puolalaiset työläisetkin, helposti
saataisiin todellisen vallankumouksen puolelle ja sen vuoksi tein
tyhmyyden Genevessä. En silloin tietänyt, että sosialistit, kun
ovat oikeata, fanaattista laatua -- vasta toisessa kädessä ovat
vallankumouksellisia, mutta ennen kaikkea muuta sosialisteja ja
asettavat kaiken muun yläpuolelle omien utopiojensa toteuttamisen.

Genevessä onnistui minun melkoisen vaivannäön jälkeen saada
selko, missä "Bundin" päämaja oli sekä samalla pitää kokous sen
huomattavimpien, kaupungissa olevien jäsenten kanssa. Merkillinen
indiviidikokoelma! Muutamat heistä eivät olisi mitään menettäneet,
vaikka olisivatkin perusteellisesti tehneet saippuan ja veden
tuttavuutta. Kuinka monta heitä siellä oikeastaan oli, on minun
mahdoton sanoa, sillä vähä väliä joku läsnäolijoista pistäytyi ulos
ja toinen tuli sisään. Alituista tulemista ja menemistä jatkui
koko ajan. Esitin asian niin hyvin kuin taisin, esitin heille
miten tärkeätä oli saada yhtymään kaikki vallankumoukselliset
voimat, jotta saataisiin aikaan mahdollisimman voimakas kuohunta
tsaarivaltakunnassa, ja kiihoitin heitä puolestaan tekemään parhaansa
yhteisen asian hyväksi. Esitystäni kuunneltiin hiljaisuuden
vallitessa eikä sitä vastaan tehty mitään suoria vastaväitteitä,
mutta kysymyksiä esitettiin joukoittain. Ne aiheuttivat mielipiteiden
vaihtoa jossain määrin selventäen asemaa.

M.m. kävi keskustelun aikana ilmi, että läsnäolevain mielipiteiden
mukaan juutalaisen rodun sekä Venäjällä että Puolassa oli saatava
autonomia. Huomautukseeni, että ensi kysymys siinä tapauksessa
koskisi maa-aluetta, jota he vaativat, vastattiin, etteivät he
lainkaan vaatineet mitään maa-aluetta, vaan ajattelivat autonomiaa,
joka koskisi, juutalaista kansanheimoa, asuinpaikasta riippumatta,
Venäjän valtakunnassa. Kysyin kuinka he esimerkiksi ajattelivat
järjestää kysymyksen oikeusistuinten järjestelystä yhteiskunnassa,
jolla ei ollut mitään maantieteellisiä rajoja, ja minulle vastattiin,
että monet seikat luonnollisesti tulisivat vaatimaan täydelleen uusia
järjestelyjä, mutta se ei ollut mikään este itse aatteelle, joka oli
pykälä heidän ohjelmassaan.

Jätin tämän puheenaiheen, joka tarkoin katsoen saatettiin ottaa
keskusteltavaksi tulevassa kongressissa ja ryhdyin toiseen
kohtaan, jota myöskin joku läsnäolijoista oli kosketellut,
kysymykseen vallankumousta varten tarvittavista varoista. Kysymys
oli mutkikkaampi, mutta ajatellen, että heillä juutalaisina ja
vallankumouksellisina ei olisi mitään muistuttamista sitä vastaan,
vaikka ryhtyisimmekin neuvotteluihin Venäjän vihollisten kanssa,
sanoin heille japanilaisten kyllä olevan halukkaita tukemaan heitä
Venäjän valtaa vastaan noustaessa, eritoten kun, kuten toivoin, nousu
olisi jotakuinkin yleinen. Siihen he tyytyivät ja tuntuivat itse
asiassa olevan mielissään, kun tämä tärkeä kysymys niin helposti
voitiin ratkaista.

Venäjän vallankumouksellisille olin puheen ollessa samasta asiasta
sanonut, että minulla oli Amerikassa ystäviä, jotka suurella
mielenkiinnolla seurasivat vapautusasiaa Venäjällä ja jotka sen
vuoksi olivat ottaneet toimeenpannakseen keräyksen, mikä epäilemättä
tuottaisi suuria summia. Ja niin pian kuin asia oli saatu käyntiin,
voitiin olla varmoja sekä venäläiseltä että muulta taholta tulevasta
kannatuksesta, sillä kaikkialla maailmassahan oli ihmisiä, jotka
olivat halukkaita auttamaan, jos vain vallankumous pääsisi alkuun.
Venäläiset tyytyivät tähän selitykseen, mutta juutalaisiin ja heidän
"Bundiinsa" nähden olin erehtynyt, kuten pian sain huomata.

Aluksi ei heillä kuitenkaan ollut mitään muistutettavaa, vaan he
selittivät olevansa kanssani yksimielisiä kongressiajatuksesta, josta
heidän kuitenkin oli ilmoitettava puolueelle. Sentään arvelivat he,
ettei mitään esteitä heidän osanotolleen olisi. Täten erosimme --
minä ainakin tyytyväisenä tulokseen, sillä kaikkien saamieni tietojen
mukaan oli "Bundilla" joukoittain kannattajia sekä Puolassa että
koko Länsi-Venäjällä, jonne juutalaiset viime vuosien aikana oli
karkoitettu.

Palasin siis Kööpenhaminaan ja kirjoitin sieltä eri puolueille
ehdottaen syyskuun keskivaihetta kongressin kokoontumisen
ajankohdaksi sekä sain myönteisen vastauksen useimmilta ja samalla
kehoituksen itse määrätä päivän, jolloin kaikki olivat valmiit
saapumaan ilmoitettuun aikaan.

Ennenkuin tämän tein, matkustin kuitenkin Tukholmaan, jossa osaksi
tahdoin neuvotella Akashin kanssa, osaksi saada tietää siellä
olevien mielipiteen kongressin kokoontumispäivästä. Akashi oli
ihastunut lupaavien mahdollisuuksien johdosta ja valmis hyväksymään
minkä päivän tahansa, mutta johtavalla suomalaisella taholla vielä
arveltiin. Ei niin, että olisi suorastaan kieltäydytty kokoontumasta
ehdottamanani päivänä -- mikäli ei muistini petä, oli se syyskuun
14 -- mutta senaattori Mechelin, jonka kanssa lähinnä neuvottelin,
ei tahtonut täsmälleen esittää mielipidettään päivästä, vaan siirsi
asian ratkaisun päivästä toiseen kaikkien mahdollisten syiden vuoksi.
Niin paljon kuitenkin ilmeni hänen lausunnoistaan, ettei hänellä
ollut mitään oikeata syytä vastustaa ehdotettua päivää, joka sopi
yhtä hyvin kuin joku toinenkin, mutta hän syytti sitä ja tätä.
Silloin päätin järjestää asian ja kirjoitin kiertokirjeen kaikkien
eri puolueiden ulkomaisille komiteoille ilmoittaen kongressin
kokoontuvan syyskuun 14 p:nä klo 2 päivällä Pariisissa eräässä
hotellissa, josta kirjeenvaihtotietä olin hankkinut huoneiston.
Samana päivänä ilmoitin senaattori Mechelinille, mitä olin tehnyt ja
lähetin hänelle jäljennöksen kutsukirjeestä.

Tämä alkoi sanoilla "Suivant instructions regues", jotka tietenkin
tarkoittivat sitä ohjetta, minkä olin saanut kaikilta puolueilta
määrätä ensimmäisen kokouksen päivän mieleni mukaan. Mutta senaattori
Mechelin ei käsittänyt sanoja siten, vaan näki niissä valheellisen
viittauksen Tukholmassa oleviin maanmiehiin, jotka todella eivät
vielä olleet antaneet lopullista ohjetta kokoontumispäivästä. Hän
olikin siis sitä mieltä, että minua oli rangaistava omavaltaisuuteni
ja valheellisuuteni vuoksi ja kutsui sitä varten koolle vanhimmat
Tukholmassa oleskelevat suomalaiset sekä pari matkustajaa
Suomesta, jotka samaan aikaan tilapäisesti olivat siellä. Kaikki
nämä kutsuttiin klo 7, minä sitävastoin klo 8, minkä vuoksi en
tiedä mitään niistä neuvotteluista, jotka tapahtuivat ennen minun
saapumistani kokoukseen. Se pidettiin senaattori Mechelinin kotona.

Astuessani sisään kellon lyödessä kahdeksaa huomasin
hämmästyksekseni, jonka myös lausuin ilmi, kaikkien jo olevan koolla.
Mutta huomautukseeni tästä tavattomasta täsmällisyydestä ei vastattu
mitään. Kaikki läsnäolijat olivat hyvin vakavan ja juhlallisen
näköisiä. Kukaan ei aluksi sanonut mitään, joten pyysin saada tietää
kokouksen tarkoituksen, sillä olin siitä täysin tietämätön. Silloin
otti senaattori Mechelin esiin hänelle lähettämäni jäljennöksen
ja huomautti kaunopuheisesti kuinka olin tehnyt itseni syypääksi
valheelliseen tiedonantoon, kun olin kirjeessä käyttänyt sanoja
"suivant instructions recues". En ollut saanut mitään tämänkaltaista
ohjetta.

Vapaaherra von Born, joka myös oli läsnä, puuttui tällöin puheeseen
ennenkuin olin ennättänyt lausua mitään ja moitti minua jotensakin
ankarassa äänilajissa siitä, että siten olin etukäteen varmuudella
otaksunut heidän hyväksyvän kongressin kokoontumisen mainittuna
päivänä. Siihen en muka suinkaan ollut oikeutettu.

Vasta silloin selvisi minulle kokouksen tarkoitus ja se omituinen
täsmällisyys, jota kaikki toiset olivat noudattaneet. Heidät
oli yksinkertaisesti kutsuttu ennen minua -- todennäköisesti
neuvottelemaan niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä minua
vastaan osoittamani valheellisuuden vuoksi.

Vastasin kuitenkin aivan rauhallisesti, etten oikein voinut käsittää
koko homman tarkoitusta, kun oli aivan varmaa, ettei kukaan niistä,
joille kutsukirje oli osoitettu, johtuisi ajattelemaan, että mainittu
sanamuoto tarkoittaisi mitään muita ohjeita kuin niitä, jotka olin
saanut kaikilta asianomaisilta puolueilta ja jotka juuri olivat
sisältäneet sen, että itse voisin päättää minä päivänä kongressi ensi
kerran kokoontuisi. Mihinkään muuhun ei todella ollutkaan kirjeessä
viitattu, joten se tulkinta, joka tässä nyt oli omaksuttu, oli aivan
aiheeton.

Senaattori Mechelin, ollen kai läsnäolijoista perehtynein
ranskankieleen, jota useimmat muut tuskin lainkaan taisivat,
ei vastannut mitään, vaan siirtyi ilman muuta keskustelemaan
pääkysymyksestä arvellen, että kun minä jo omin päin olin ratkaissut
asian eikä hänellä puolestaan ollut mitään määrättyä päivää vastaan
muistuttamista, asia saisi jäädä silleen. Vielä tuli kuitenkin este,
vaikkakin myöhemmin.



VIII.

Kongressi Pariisissa.


Kongressi kokoontui määrättynä päivänä, mutta venäläiset
sosiaalidemokraatit ja juutalainen "Bund" olivat jääneet pois.
Plechanov oli kirjoittanut kirjeen, jossa hän selitti, ettei hänen
puolueensa, väliin tulleiden asianhaarojen vuoksi, voinut ottaa osaa
neuvotteluihin. Juutalaiset jäivät pois aivan yksinkertaisesti ilman
selityksiä. Mutta kadetit olivat saapuneet, neljän miehen voimalla,
joukossa Miljukov, Dolgorukov ja Struwe, kaikki muut, paitsi viimeksi
mainittu, vieraalla nimellä. Neljäs puolueen edustaja, jonka
oikeata nimeä ei koskaan ilmaistu, oli ilmeisesti huomattavimpia
puoluehenkilöitä. Sosiaalivallankumouksellisilla oli kaksi edustajaa,
toinen nimitti itseään Gardenin'iksi, mutta oli nimeltään oikeastaan
Tchernov ja toinen oli -- Asev. Puolalaisia edusti niinikään neljä
miestä, kaksi kutakin suurta puoluetta, joista toisella ei ollut
mitään tekemistä sosialismin kanssa, ollen yksinomaan valtiollinen
puolue, valtakunnanduumassa "puolalaisen kolon" nimellä tunnettu,
ja jota kongressissa edusti puolueen siihen aikaan huomattavin
mies Dmovski. Toinen puolue oli tunnustetusti sosialistinen ja oli
lähettänyt yhden johtajistaan, Yodkon, joka, kuten puolueensakin
yleensä, etupäässä uurasti Puolan vapauttamiseksi ja ainoastaan
toisessa kädessä sosialististen päämäärien hyväksi.

Eräs "valkovenäläinen" oli myös saapunut, mutta esitti kongressissa
jotensakin vähäpätöistä osaa ja osoittautui sittemmin urkkijaksi,
joka aikanaan avusti ohranaa tiedoilla itse kongressista sekä
sen osanottajistakin. Onnistuiko hänen saada tietää osanottajien
todelliset nimet, on kuitenkin melko epäilyttävää, sillä mies oli
selvästi hyvin hämäräperäinen olento, joka ei henkilökohtaisesti
tuntenut ketään muita läsnäolijoista kuin tri Yodkon. Hänen ei
kuitenkaan maanpakolaisena enää moneen vuoteen ollut tarvinnut pelätä
ohranan puolelta mitään. Sen ohella ohranalla oli käytettävänään
etevä urkkija Asev, joka tarkoin tunsi kaikki läsnäolijat ja saattoi
palvella kaikilla välttämättömillä tiedoilla, minkä hän aikanaan
tekikin.

Georgialaisia ja armenialaisia edustivat samoin heidän toimeliaimmat
miehensä, kumpaakin kaksihenkinen valtuuskunta, ja lopuksi meitä
suomalaisia Neovius ja minä sekä senaattori Mechelin kulissien
takana, jonkinlaisena tarkastajana tai neuvonantajana. Kokoontuneiden
ensi tehtävä oli ryhtyä puheenjohtajan vaaliin. Silloin puuttui
puheeseen Miljukov ja lausui, että läsnäolijat luultavasti kaikki
kannattaisivat sitä, että puheenjohtajaksi ensimmäiseen venäläisten
vastustuspuolueiden kongressiin valittaisiin suomalainen, sillä
juuri suomalaisten sitkeydestä ja diplomaattisesta taitavuudestahan
riippui, että kongressi yleensä oli saatu aikaan. Hän tahtoi
sen vuoksi puolestaan ehdottaa tri Arvid Neoviuksen kongressin
puheenjohtajaksi.

Toiset yhtyivät yksimielisesti tehtyyn ehdotukseen, mutta tri Neovius
pyysi päästä luottamustoimesta, josta hän samalla kiitti, sillä hänen
kuuroutensa esti häntä vastaanottamasta sitä. Mitkään houkuttelut
eivät auttaneet ja kun kaikki yksiäänisesti pitivät kiinni Miljukovin
ehdotuksesta, ei auttanut muu kuin että minut valittiin hoitamaan
luottamustointa, vaikkakin kyllä koetin päästä siitä heikon
venäjänkielen taitoni vuoksi. Vastaväitettäni ei hyväksytty, mutta
minua kehoitettiin itse valitsemaan yksi tai pari varapuheenjohtajaa,
jotka tarpeen vaatiessa saattoivat toimia, ja kun olin niiksi
kutsunut herrat Miljukovin ja Dmovskin, oli asia selvennyt.

Kongressin kieleksi määrättiin ranska ja venäjä sillä lisäyksellä,
että saksaa saataisiin myös käyttää siinä tapauksessa, ettei joku
taitaisi kumpaakaan mainittua kieltä. Niin alkoi keskustelu, ja
se oli äärimmäisen pitkäpiimäinen -- joka suhteessa venäläisille
tyypillinen, sekaisin sitä ja tätä. Teräviä sanoja venäläisestä
hallituspolitiikasta lausuttiin, erittäinkin sen tekivät Georgian
ja Armenian edustajat -- he lukivat oikeita syytöskirjelmiä --
mutta vaikeampaa erimielisyyttä ei sattunut ennenkuin kysymys eri
kansallisuuksien tulevasta asemasta otettiin käsiteltäväksi. Silloin
oli kuin olisi pantu tulta tappuroihin, ja hetkittäin näytti siltä
kuin koko kongressi hajoaisi. Miljukov pelasti tilanteen ehdottaen
kohdalle muodon, jonka kaikki hyväksyivät, ja joka kuului:

"Täydellinen itsemääräämisoikeus kaikille eri kansallisuuksille
Venäjän valtakunnassa", samalla kun hän lausui toivomuksen, että
tuleva Venäjä, kuten kaikki toivoimme, saisi sen luontoisen
yhteiskuntajärjestyksen, että kaikki kansallisuudet voisivat siihen
tyytyä. Tämän sanamuodon saattoivat kaikki hyväksyä, ja siten oli
kongressin neuvottelujen vaarallisin salakari sivuutettu.

Mutta sillä ei suinkaan puhuminen loppunut, päinvastoin. Oli
kuin olisi hieman jokainen tuntenut tarpeen lausua ilmi kaikki,
mitä hänellä oli sydämmellään, eikä sitä ollut vähän. Istunnot,
jotka alettiin heti aikaisin nautitun lunchin jälkeen, jatkuivat
useimmiten yöhön. Ainoastaan päivällistä varten pidettiin lyhyt
väliaika, mutta muuten jokainen sai sietää oikean kestävyyskokeen
kaunopuheisuudessa, joka saattoi melkein vimmastuttaa. Erikoisesti
eräs sosialivallankumouksellisten edustajista, Gardenin ja eräs
armenialainen kunnostautuivat puhetulvalla, joka ei koskaan loppunut,
jälkimmäinen sitäpaitsi käyttäen kieltä, joka intohimoisessa
kiihkossaan etsii vertaistaan, kun taas edellinen paraastaan
esitelmöi sosialismin ja vallankumouksen teorioista, jotka hän
kuitenkin sotki toisiinsa mitä arveluttavimmin.

Vähitellen kuitenkin kongressi kallistui loppuaan kohti kaikkien
yhtyessä ponsiin, jotka hapuilevan muotonsa vuoksi olivat melkein
vailla käytännöllistä merkitystä. Ainoastaan kahdessa kohdin tehtiin
todella arvokkaat päätökset, toinen koski eri kansallisuuksien
itsemääräämisoikeutta, toinen sitä taktiikkaa, jota alettaisiin
noudattaa kaikkien toivoman vallankumouksen aikaansaamiseksi. Tämän
ohessa päätettiin myös, että eri kansallisuudet ja puolueet saisivat
täydelleen vapaasti menetellä parhaan harkintansa mukaan, sillä
oltiin sitä mieltä, ettei mitään yhteistä toimintasuunnitelmaa
Venäjän valtakunnassa vallitsevien olosuhteiden vuoksi voitu laatia.

Vallankumoukselliset puolueet, jotka jo pitemmän ajan olivat
työskennelleet vallankumouksellisen purkauksen hyväksi, eivät
kuitenkaan tässä tarkoituksessa tyytyneet pelkkien ponsien
platooniseen hyväksymiseen, vaan kokoontuivat, kuten sanotaan,
pöytäkirjan ulkopuolella, keskustelemaan sopivimmasta tavasta,
jolla vallankumous saataisiin puhkeamaan. Meistä suomalaisista olin
minä läsnä, ja senaattori Mechelinin neuvoa ei pyydetty, mutta tri
Neoviukselle ilmoitettiin kyllä neuvotteluista ja päätöksistä, mikäli
niitä tehtiin.

Tämä niin sanoaksemme erikoiskongressi pääsi pian yksimielisyyteen
menettelytavasta, joka ei kauan pysynyt salaisuutena keisarikunnan
korkeilta viranomaisilta, kun Asev Venäjällä suuria murhayrityksiä
suorittaneen kuuluisan "_bojevajo organisatsion_" (taistelujärjestön)
päällikkönä oli luonnollisestikin mukana eikä suinkaan laiminlyönyt
ilmoittaa kaikkea, mitä tapahtui. Itse teossa saattoikin se
puolue, sosialivallankumouksellinen, jota hän edusti, suhteittensa
vuoksi Venäjän talonpoikaisväestöön toimia hyväksytyn suunnitelman
toteuttamiseksi enemmän kuin mikään muu. Suunnitelma oli lyhykäisesti
se, että lietsottaisiin sitä tyytymättömyyttä, mikä kaikkialla
Venäjällä alkoi olla huomattavissa, ja jos mahdollista koetettaisiin
saada se puhkeamaan. Japanin sota, joka ei tuottanut muuta kuin
tappioita, jatkui edelleen ja aiheutti alituiseen uusia sotaväen
kutsunnoita, mikä vuorostaan aiheutti säännöllisesti kasvavan
tyytymättömyyden mitä suurimmassa määrässä vihattua sotaa ja sen
johdosta hallitusta kohtaan, jonka politiikan ansioksi täydelleen
-- ja syystä; luettiin sodan puhkeaminen. Tätä tyytymättömyyttä
oli lietsottava niin, että se ilmenisi enemmän tai vähemmän
vallankumouksellisin purkauksin, kuta useammin ja eri paikoin
valtakuntaa, sitä parempi. Sillä siten estettäisiin hallitusta
lähettämästä Itä-Aasiaan muita kuin vasta sotapalvelukseen otettuja
rekryyttejä, kun vanhempia joukkoja tarvittaisiin järjestyksen
säilyttämiseksi valtakunnassa. Seurauksena tästä taasen ei juuri
saattanut olla muu kuin uudet tappiot ja niitten vuoksi lisääntynyt
tyytymättömyys, kunnes suurin osa valtakuntaa olisi kapinatilassa.
Sellainen oli lyhyin piirtein se suunnitelma, johon kaikki yhtyivät
ja joka aikanaan johti v. 1905 vallankumouksen puhkeamiseen.

Akashia pidettiin myös _au courant_ neuvottelujen ja tulosten kanssa,
sillä hänkin oli saapunut Pariisiin. Huomasivatko ne lukuisat
agentit, joita ohranalla tällä kertaa oli Seinen kaupungissa, minun
kohtaamiseni hänen kanssaan, en tiedä, mutta pidän sitä kaikkea muuta
kuin uskomattomana. Sillä niin useita ja niin tärkeitä palveluksia
kuin Asevin kaltainen agentti olikin tehnyt asianomaisille kuluneena
aikana, niin eivät kuitenkaan järjestelmän korkeat viranomaiset
täydelleen luottaneet häneen, vaan antoivat, mikäli mahdollista,
toisten urkkijain valvoa häntä ja hänen tiedoituksiaan.

Akashi oli kuitenkin hyvin tyytyväinen kongressiin ja sen tuloksiin,
joista hän salamerkkisähkösanomilla ilmoitti päälliköilleen
"vanhojen neuvostoon" Tokioon. Ja siellä ei nähtävästikään oltu
vähemmän tyytyväisiä. Kun kongressi vihdoinkin neljän päivän
puhumisen jälkeen, jota toisinaan oli kestänyt yöhön saakka, oli
loppunut, kutsui Akashi minut päivällisille ja silloin, kun pitkä
ruokalajisarja oli syöty ja monet viinilajit asianmukaisesti
koeteltu ja sitten kun palveluskunta oli poistunut -- päivällisillä
olimme vain me kaksi -- nousi ja pyysi saada lausua tervehdyksen
Tokiosta vetäen samalla sähkösanoman taskustaan. Se oli kirjoitettu
japanilaisella merkkikielellä, minkä vuoksi hän käänsi sen ranskaksi
ja se sisälsi kiitoksen minulle kongressin aikaansaamisesta.
Sen oli allekirjoittanut "Yamagata". Vanha sotamarsalkka, yksi
harvoista jälkeenjääneistä Japanin suuren uudistuksen ajoilta,
Kiinan sotaretken päällikkö ja yhä edelleen Japanin huomattavimpia
miehiä, oli itse persoonallisesti lähettänyt sähkösanoman, kunnia,
joka täydelleen oivallettiin ja jota Akashi asianmukaisesti tehosti
nousten seisomaan ottaessaan sähkösanoman esille. Minä tein samoin ja
kumarsin vakavasti, kun hän pääsi allekirjoitukseen.

Sillä eivät kuitenkaan kaikki selkkaukset kongressiin nähden
päättyneet. Oli päätetty, että päätösten julkaiseminen tapahtuisi
vasta jonkun ajan kuluttua kongressin päättymisestä, ja
samanaikaisesti eri maiden sanomalehdistössä ja minä olin saanut
tehtäväkseni huolehtia julkaisusta. Mutta muutamia päiviä ennen
kuin tämän piti tapahtua sain sähkösanomalla kehoituksen saapua
Tukholmaan erään tärkeän asian vuoksi. Lähdin heti matkaan ja
perille saapuessani sain tietää, että Suomen valtiopäivät tultaisiin
kutsumaan koolle, minkä vuoksi oli välttämätöntä luopua kaikesta
yhteistyöstä venäläisten vallankumouksellisten kanssa.

Täten sain aikaa tehdä päätöksen asiassa enkä tullut täydelleen
yllätetyksi, kun myöhemmin päivällä kokouksessa, johon ottivat
osaa kaikki Tukholmassa oleskelevat ja pari Helsingistä saapunutta
suomalaista, minulle ilmoitettiin, että valtiopäiväkutsun johdosta
oli päätetty luopua kongressin päätöksistä ja määrätty minut
siitä ilmoittamaan eri puolueille, jonka vuoksi minun hetimiten
oli asetuttava yhteyteen heidän kanssaan, joko kirjeellisesti
tai kernaimmin henkilökohtaisesti, ettei mitään väärinkäsityksiä
syntyisi. Määräys oli jotakuinkin ehdoton, ja ajatus, että minä
voisin tehdä muuta kuin taipua, ei näyttänyt juolahtavan yhdenkään
läsnäolijan mieleen.

Vastasin, ettei asia kuitenkaan ollut niin yksinkertainen kuin
tunnuttiin kuviteltavan, sillä valtiopäiväkutsu ei luultavasti
toistenkaan mielestä olisi täysin riittävä syy peräytyä, ja siten
kumota kaikki, mikä kongressissa oli saavutettu. Muista kongressissa
edustettuina olleista puolueista ainakin puolalaiset ja georgialaiset
seuraisivat meidän esimerkkiämme, ja sellaisissa olosuhteissa toisten
pysyminen aikeissaan oli hyvin epävarmaa, sillä meitä suomalaisia he
olivat pitäneet uuden yhtymän keskeisimpänä aineksena. Heidän olisi
mahdotonta käsittää, että pelkkä valtiopäiväkutsu saattaisi meidät
muuttamaan kantaa, kun ei ollut lainkaan luultavaa, että venäläisten
meitä kohtaan harjoittama politiikka siten oleellisesti lieventyisi.

Senaattori Mechelin selitti, että juuri se seikka, että venäläiset,
sekä hallitukselle uskolliset että enemmän tai vähemmän
vallankumoukselliset, pitivät meitä kongressin alkuunpanijoina,
tekisi meille välttämättömäksi siitä eroamisen, kun keisari ja hänen
hallituksensa valtiopäiväkutsulla ilmaisivat aikeensa politiikan
muutoksesta. Valtiopäiviähän kaikki olivat toivoneet, ja kun nyt ne
oli päätetty kutsua koolle, ei käynyt laatuun saattaa vaaranalaiseksi
niiden mahdollisia tuloksia ottamalla osaa vallankumouksellisiin
vehkeilyihin.

Tähän vastasin, etten lainkaan ollut varma siitä, että valtiopäivien
tulokset joutuisivat vaaralle alttiiksi, vaikka olimmekin ottaneet
osaa kongressiin ja mahdollisesti yhteistyö vallankumouksellisten
ainesten kanssa tulisi yleisesti tietoon. Päinvastoin saattoi käydä
niin, että hallituksen halullisuus tehdä myönnytyksiä sen vuoksi
kasvaisi, sillä Venäjällä nyt vallitsevien olojen aikana saattoi
otaksua, ettei hallitus tahtoisi pitämällä kiinni meitä kohtaan
aloitetusta politiikasta lisätä vallankumouksellisten voimaa, joka
jo alkoi näyttäytyä uhkaavaksi. Eihän sitä paitsi valtiopäivät ole
sama kuin kansan yksilöt eikä suinkaan sama kuin maastakarkoitetut
Tukholmassa. Joskin muutamat näistä avoimesti työskentelivät yhdessä
vallankumouksellisten kanssa, ei edes tämän korkeiden viranomaisten
silmissä tarvinnut merkitä sitä, että koko kansa olisi taipuvainen
sellaiseen yhteistyöhön.

Senaattori Mechelin vastasi, ettei maksanut vaivaa puhua tästä.
Asiasta olivat neuvotelleet sekä kotonaolijat että Tukholmassa
asuvat, ja yksimielinen päätös oli, että meidän suomalaisten oli
peräydyttävä koko asiasta. Minut oli kutsuttu kokoukseen ja minulle
oli päätöksestä ilmoitettu, sillä toivottiin että minä, joka enemmän
kuin kukaan muu olin toiminut kongressin aikaansaamiseksi ja
sitäpaitsi olin ainoa kaikkien eri puolueiden kanssa yhteydessä oleva
henkilö, myöskin ilmoittaisin heille päätöksestämme vetäytyä pois
asiasta.

Valitin, etten ilman muuta voinut taipua heidän mielipiteeseensä ja
vielä vähemmän esiintyä heidän asiamiehenään venäläisiin puolueisiin
nähden, sillä olin varma siitä, että tämä aiheuttaisi runsaasti
lamaantumista, ei vain niissä, jotka olivat olleet kongressissa läsnä
vaan myös omien maanmiestemme keskuudessa. Useat näistä olivat,
siitä olin varma, samaa mieltä kuin minä, siis, ettemme voisi
odottaa pysyväistä muutosta parempaan päin venäläisten meitä kohtaan
harjoittamassa politiikassa, niin kauan kun rajaton tsaarivalta
pysyisi voimassa Venäjällä. Mutta yksin emme me suomalaiset voisi
saada aikaan mitään muutosta, vaan meidän oli senvuoksi yhdyttävä
niihin aineksiin, jotka, kuten mekin, pitivät sortoa sietämättömänä,
ja sentähden olivat päättäneet äärimmäiseen saakka ja kaikin
käytettävissä olevin keinoin taistella tsaarivaltaa vastaan.

Vastatessaan tähän muistutti senaattori Mechelin, että me olimme
ohjelmaamme ottaneet ainoastaan passiivisen vastarinnan, ja sen
vuoksi emme voineet yhtyä liittolaisiksi taisteluun, jota käytiin
aivan toisilla aseilla. Kaikkein vähimmin oli meidän tehtävä se nyt,
kun valtiopäiväkutsu meille avasi mahdollisuuden täysin laillista
tietä ja laillisin keinoin esittää valituksemme hallitsijalle.
Jos tämä tehtäisiin asianmukaisella painostuksella niin ei hän
puolestaan -- ja hän oli varma että koko kansamme oli samaa mieltä
-- vähimmässäkään määrässä epäillyt, etteivät sellaiset lausunnot
myöskin saavuttaisi tarpeellista huomiota. Tämä oli meille tärkein,
ratkaiseva syy olla yhtymättä Venäjän vallankumouksellisiin, sillä
senlaatuinen yhteistyö ei luonnollisestikaan tekisi vallanpitäjiä
lempeämmiksi meitä ja vaatimuksiamme kohtaan.

Joskin jotain niin uskomatonta tapahtuisi, että vaatimuksemme
Pietarissa saavuttaisivat huomiota, vastasin minä, niin ei sillä
olisi vielä voitettu muuta kuin _status quo ante_, tila, joka
koska tahansa taas voisi ja todennäköisesti tulisi muuttumaan niin
pian kuin taantumuksen edustajat tuntisivat istuvansa tarpeeksi
lujasti satulassa. Jos sitä vastoin vallankumous voittaisi,
avautuisivat meille kaikki mahdollisuudet, sillä eihän kukaan
voinut kuvitella, että Venäjän valtakunta aivan pian uudelleen
järjestyisi ja väliaikana voisimme me, jotka olimme vain pieni,
kiinteän yhteiskuntajärjestyksen omaava osa valtakunnasta, edelleen
työskennellä sen ja puolustautumisemme hyväksi, niin että olisimme
varustetut hyökkäyksien varalta, tulivatpa ne sitten miltä taholta
hyvänsä.

Senaattori Mechelin huomasi keskustelun joutuneen harhateille, kun se
alkoi liikkua Venäjän tulevaisuudessa. Nyt oli vain kysymys meidän
luopumisestamme kaikista suhteista vallankumouksellisiin, ja tämä
kysymys oli itse asiassa ratkaistu, minkä vuoksi nyt vain saatettiin
puhua näiden suhteiden purkamisesta ja silloin, hän tahtoi vielä
kerran toistaa sen, oli soveliainta että se, joka oli solminnut nämä
suhteet, ne myös lopettaisi. Tässä oli keskustelun, jos sellainen oli
paikallaan, liikuttava eikä hänellä omasta puolestaan ollut muuta
lisättävää kuin vielä kerran kehoittaa minua noudattamaan tehtyä
päätöstä, ilmoittaa siitä kysymyksessä oleville puolueille.

Minun nähdäkseni ei kysymys ollut yhtä yksinkertainen. Eräs keino
olisi, että minun kanssani samoin ajattelevat muodostaisivat
uuden puolueen, joka eroaisi n.k. perustuslaillisesta ja jatkaisi
yhteistyötä muiden järjestöjen kanssa Venäjällä, perustuslaillisten
yrittäessä lojaalia, valtiopäivä tietä. Sellainen keino suoriutua
vaikeuksista, niin luulin, tuntuisi toisista puolueista
hyväksyttävältä, ja olin halukas ilmoittamaan siitä niille, mutta
ensin täytyi minun puhua asiasta muille Tukholmassa oleville
suomalaisille ja myöskin asettua kirjeenvaihtoon samoin ajattelevien
kanssa Suomessa. Ajatusta uudesta puolueesta, joka jatkaisi
yhteistyötä vallankumouksellisten järjestöjen kanssa, käsiteltiin
ensi hetkessä mitä suurimmalla ylimielisyydellä, mutta kun en
suostunut ottamaan tehtäväkseni ilmoittaa muille Pariisin kongressin
osanottajille peräytymisestämme, ei muu auttanut kuin antaa asian
toistaiseksi jäädä silleen.

Kutsuin heti koolle ne maastakarkoitetut Tukholmassa oleskelevat
suomalaiset, jotka eivät olleet ottaneet osaa Mechelinin kokoukseen,
ja kutsuin myös tri Neoviuksen todistamaan, että esitykseni
kongressista kuin myös mainitusta kokouksesta oli oikea. Kaikki
kutsutut, joista melkein kaikki kuuluivat maastakarkoitettujen
"nuorempiin", saapuivat odottaen mielenkiinnolla tietoja kongressin
suunnitelmista, joista siihen mennessä vain irrallisia osia niin
sanoakseni huhuna oli tullut heidän tietoonsa. Nyt he saivat kuulla
täydellisen selostuksen tapahtumien kulusta sekä samalla ilmoituksen
odotetusta valtiopäiväkutsusta, jonka jo useimmat tunsivat ja
"vanhempien" sen johdosta tekemästä päätöksestä. Niin ikään ilmoitin
heille kieltäytyneeni taipumasta tähän päätökseen ja siitä johtuneen
ehdotukseni uuden puolueen perustamisesta, joka jatkaisi yhteistyötä
vallankumouksellisten järjestöjen kanssa.

Seuranneen keskustelun aikana havaittiin kaikkien läsnäolijain
yhtä lukuunottamatta olevan yksimielisiä siitä, että yhteistyötä
venäläisten, puolalaisten j.n.e. järjestöjen kanssa oli jatkettava
valtiopäiväkutsusta riippumatta, sillä valtiopäivistä ei odotettu
suuria tuloksia. Elleivät tätä yhteistyötä voisi jatkaa kaikki
maastakarkoitetut, olisi uuden puolueen perustaminen välttämätöntä
ja selittivät kaikki läsnäolijat, yhtä poikkeusta lukuunottamatta,
olevansa halukkaat liittymään uuteen puolueeseen.

Ainoana poikkeuksena oli toimittaja Julius Sundblom Maarianhaminasta,
joka osoittautui haluttomaksi, ja sitäpaitsi luonnollisesti tri
Neovius, joka oli läsnä vain totuudentodistajana, ja pohjaltaan ei
ollut niinkään tyytyväinen peräytymispäätökseen, mutta kuitenkin
katsoi lojaalisuuden vuoksi olevansa velvollinen liittymään
"vanhempiin". Sittemmin valittiin hänet valtiopäivämieheksi.

Ensi askel, jolla tehty päätös sovitettiin käytännölliseksi
toiminnaksi -- paitsi että siitä annettiin tieto "vanhemmille" --
oli että kirjallisesti ilmoitettiin asiasta samoinajatteleville tai
otaksuttavasti samoinajatteleville Suomessa, ja siellä saavutti
ajatus suurempaa kannatusta kuin oikeastaan oli uskallettu
toivoakaan. Ei luonnollisesti voi tulla kysymykseenkään mikään nimien
luetteleminen, niin houkuttelevaa kuin se olisikin, mutta varmaa
on, että moni hämmästyisi uuden puolueen saavuttamaa kannatusta ja
niitä miehiä, jotka siten tahtoivat osoittaa, etteivät hyväksyneet
passiivista vastarintapolitiikkaa, joka itse asiassa jo oli näytellyt
osansa loppuun.

Helsingissä pidetyssä kokouksessa hyväksyttiin uudelle yhtymälle
nimeksi "aktiivinen vastustuspuolue", ja varsinainen johto annettiin
kotona olevien puoluejäsenten käsiin. Minä puolestani ilmoitin heti
muille kongressin osanottajille tapahtuneesta hajaannuksesta ja
ehdotin niinikään, että he kokonaisuutena esiintyneen suomalaisen
vastustuspuolueen sijaan hyväksyisivät kongressin päätöksen
allekirjoittajaksi "Aktiivisen vastustuspuolueen", jonka myös
oli hyväksynyt yksi puolueen uusista jäsenistä. Vastaukset
olivat myönteiset, ja niin oli uusi puolue saanut kuten sanotaan
tulikasteensa.

Akashille oli luonnollisesti myös ilmoitettu asiasta, mutta tapaus
liikutti häntä hyvin vähän. Hänelle ja japanilaisille yleensä
olivat tärkeimmät keisarikunnan sisäiset puolueet -- liityimmekö
me suomalaiset enemmän tai vähemmän niiden kanssa toimintaan,
oli suuresti katsoen yhdentekevää. Pääasia oli, että toiminta
tsaarivaltaa vastaan saatiin aikaan ja siten saatettiin sota
seisaustilaan, sillä tsaarivalta oli Venäjän puolella sotaa käyvä
puolue eikä suinkaan kansa, sen tiesivät japanilaiset vallan
tarpeeksi hyvin.



IX.

Vallankumouksen valmistelut.


Suhteita Akashiin ei sen vuoksi siis mitenkään häirinnyt meidän
suomalaisten kesken sattunut hajaannus, päinvastoin kävi yhteistyömme
yhä läheisemmäksi ajan kuluessa. Vallankumouksen käytännölliset
valmistelut edistyivät pääasiassa vallankumouksellisten puolueiden
Pariisissa tekemän suunnitelman mukaisesti. Herkeämättömien
sotaväenottojen vastustus kävi yhä voimakkaammaksi Venäjän
valtakunnassa. Asevelvolliset lymyilivät arveluttavassa määrässä,
yhä enemmän oli käytettävä toimivia joukkoja vastahakoisten
taivuttamiseen, ja monin paikoin puhkesi avoin taistelu näiden ja
sotaväen välillä. Eri tahoilta tuli jo tiedusteluja mahdollisuudesta
hankkia aseita yhä kärsimättömämmille uppiniskaisille aineksille,
erikoisesti Kaukasiasta, jossa georgialaiset paloivat halusta saada
alkaa avoin taistelu, ja Puolasta, jossa puolalaista legioonaa
muodosteltiin Itävallan rajan puolella, ja joka kokosi rauhattomimmat
ainekset myöskin varsinaisesta Puolasta. Mutta puolalainen johto
oli päättänyt, ettei mihinkään ryhdyttäisi ase kädessä, ennenkuin
venäläiset, joita he mitä suurimmassa määrässä epäilivät, alkaisivat.
"Saatte nähdä", sanoi minulle eräs puolalaisista johtajista, "että
venäläiset yhdessä tai toisessa suhteessa pettävät. Heidän on
mahdotonta vilpittömästi täyttää sopimuksensa."

Olipa miten tahansa, kysymys aseiden hankkimisesta alkoi käydä
yhä polttavammaksi. Oli selvästikin mahdotonta hankkia niitä
tarpeeksi suuri määrä todellista ja yleistä vallankumousta varten,
kun jo kuljetus- ja salakuljetus-vaikeudet Venäjälle olivat
voittamattomat. Saksahan oli siihen aikaan ystävällisellä kannalla
tsaarivallan kanssa eikä suinkaan voitu otaksua, että se olisi
taipuvainen katsomaan sormien läpi sellaisia puuhia, ja sitä paitsi
olisi tarpeellisten rahavarojen hankkiminen kohdannut suorastaan
voittamattomia vaikeuksia, kun ei voitu otaksua, että japanilaiset
olisivat olleet halukkaat kustantamaan kokonaisen vallankumouksen
Venäjällä.

Mutta se ei mitenkään merkinnyt sitä, että he olisivat olleet
haluttomat auttamaan hyvinkin tehokkaalla tavalla, kunhan vain
näkivät mahdolliseksi saavuttaa määrätyn päämäärän. Oli sen vuoksi
laadittava suunnitelma, jonka voitiin toivoa onnistuvan ja yhdessä
muutamien muiden, kanssa -- heidän joukossaan oli m.m. Tshaikowsky,
vakaa vallankumouksellinen, nyttemmin pohjois-venäläisen tasavallan
presidentti -- ryhdyin työhön.

Oli siis ennen kaikkea aikaansaatava Venäjällä purkaus jollakin
seudulla, joka olisi niin tärkeä, että esimerkki sieltä voisi
tarttua, kernaimmin seudulla, missä oli lukuisasti työläisasutusta,
sillä se oli mitä suurimmassa määrässä sosialististen ja
vallankumouksellisten oppien tartuttamaa. Itse purkaus olisi kenties
ollut helpompi järjestää jossain muussa kaupungissa, mutta ilman
aseita oli sellainen etukäteen tuomittu epäonnistumaan, ja aseita
ei voitu juuri salakuljettaa muualle kuin Pietariin, valtakunnan
pääkaupunkiin, joka muissakin suhteissa tarjosi useita ja suuria
etuja, joista m.m. se, että siellä tapahtunut purkaus epäilemättä
esimerkkinä vaikuttaisi voimakkaimmin, ei suinkaan ollut pienin.

Akashi, jonka neuvoa tässä kysyttiin, oli tinkimättä samaa
mieltä, että itse valtakunnan pääkaupunki oli soveliain seutu
ensimmäiselle purkaukselle, sillä saatettiin otaksua, että sieltä
annettu merkki kuultaisiin koko Venäjällä ja varmaan Puolassa
ja Kaukaasiassa johtaisi välittömiin levottomuuksiin, jotka
tukahduttamisekseen vaatisivat sotaväkeä. Sillä aikaa oli myös
tapahtunut Gaponin kapinayritys, tai kenties oikeammin sanoen
yritys saattaa tsaari persoonallisesti heti puuttumaan asioihin, ja
pappi itse oli päässyt pakoon ulkomaille, jossa hän kehoituksin ja
julistuksin ilmaisi vallankumouksellista mielialaansa. Gapon oli
tällä hetkellä venäläisen työväenluokan epäjumala, jonka vähintä
sanaa kuunneltiin paljon innokkaammin kuin sen, jonka sanaa hänen
asiansa oikeastaan oli julistaa. Häntä voitiin ilmeisesti käyttää
meidän tarkoituksiimme, ja kun Asev oli tunkeutunut hänen seuraansa
Pariisissa ja sieltä ottanut hänet mukaansa Lontooseen, jossa minä
silloin oleskelin, olivat suhteet pian solmitut ja johtivat siihen,
että Gapon kutsui sinne Pietarin työläisten edustajan neuvottelemaan.

Mies, jonka nimeä en nyt enää voi muistaa, tulikin aikanaan ja
hän oli tavattoman älykäs henkilö, luonnollisesti sosialisti,
syvästi vakuutettu siitä, että vain väkivaltainen vallankumous
saattaisi lopettaa sorron, jonka alaisena venäläinen työväenluokka
kesti paljon kärsimyksiä, ja täynnä intoa saada olla mukana missä
tahansa, joka saattoi kiiruhtaa kaivatun kumouksen puhkeamista.
Oli vain kysymys aseista, vakuutti hän. Jos niitä voitaisiin
hankkia ja toimittaa Pietarin työläisille, saattaisi vallankumous
puhjeta minä päivänä tahansa. Kaikki mitä tarvittiin oli muutama
tuhat kivääriä sekä ampumatarpeita ensi purkausta varten, lopun
hankkisivat kyllä työläiset itse. Sotaväessä oli joukoittain
sotilaita, jotka olivat valmiit liittymään vallankumouksellisiin
ja luovuttamaan aseensa heille. Ja samanlaiset olivat olot melkein
kaikissa työläiskeskuksissa Venäjällä. Kaikkialla odotettiin vain
alkamismerkkiä, ja kaikkialla oli maalaisväestö valmis yhtymään
työläisiin, jonka ohessa suuri prosentti sotilaista, erittäinkin
vasta kutsutut, jotka eivät millään ehdolla tahtoneet joutua
lähetetyiksi Aasiaan, oli valmis liittymään vallankumoukseen. Miehen
esitys Venäjällä vallitsevasta asemasta ja vallalla olevista oloista,
oli mitä rohkaisevin ja vahvisti meitä aikeessamme.

Näihin neuvotteluihin otti Gaponkin osaa, hän lausuili
korkealentoisia sanoja melkein kaikesta maan ja taivaan välillä.
Mihinkään muuhun hän ei kyennyt ja Venäjää tunsi hän yhtä vähän
kuin muuta maailmaa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa hän itse
oli käynyt, olivat muut kaupungit ja maat hänelle täydelleen _terra
incognita_. Pian pidettiinkin hän sen vuoksi niin täydelleen poissa
kuin mahdollista neuvotteluistamme, joissa hänen osuutensa supistui
loputtomaan puhumiseen, mutta ei poikkeuksen vuoksikaan tarjonnut
yhtään arvokasta aloitetta. Mutta kylttinä hän oli korvaamaton, sillä
vielä uskoivat Pietarin työläiset sokeasti suurisanaiseen pappiin.

Toinen, joka myös pysyi loitolla näistä neuvotteluista, oli Asev,
joka ei millään tavalla ollut tunkeileva tai utelias. Hänen
vaiteliaisuutensa oli todella suurenmoinen, kun ajattelee miten
suurta mielenkiintoa nämä neuvottelut tarjosivat hänelle, mutta hän
varoi tekemästä mitään tiedusteluja ja odotti aikaansa. Pietarin
työläisedustajan kanssa pääsimme hyvin helposti yksimielisyyteen.
Hänen oli määrä valmistaa kapinanpuhkeamista hengenheimolaistensa
ja tovereittensa keskuudessa ja valita näistä tarpeellinen määrä
luotettavia henkilöitä vastaanottamaan ne aseet, jotka aikanaan
lähetettäisiin Pietariin. Mistä ne otettaisiin, oli kysymys, joka
tuotti meille runsaasti päänvaivaa. Yksinkertaisinta olisi kai ollut
aivan kiertelemättä ostaa ne jostain asetehtaasta, joista useilla,
etupäässä belgialaisilla, ei olisi ollut mitään vastaan toimittaa
aseita kenelle tahansa, olivat he sitten vallankumouksellisia tai
muita. Mutta yleensä niitä tarkoin pidettiin silmällä, jonka vuoksi
yrityksen ennenaikaisen ilmitulemisen vaara oli liian suuri. Jäljellä
oli siis vain kääntyminen asekauppiaiden ja asiamiesten puoleen,
joita oli hieman kaikkialla eritoten suuremmissa satamakaupungeissa.
Tähän kehoitti myös Akashi, joka sitä paitsi neuvoi meitä mieluummin
valitsemaan jonkun vanhamallisen armeijakiväärin nykyaikaisten
sijaan. Tämä osaksi siksi, että niitä voitiin saada melkoista
halvempaan hintaan, osaksi siksi, ettei sellaisia kiväärejä
koskaan pidetty yhtä tarkasti silmällä kuin uudenaikaisia. Kun oli
kysymyksessä yllätys eikä varsinainen sota oli hän sitä mieltä, että
vanhempi kivääri oli täysin riittävä. Jos vallankumouksesta todella
tulisi pitkäaikainen, saisivat vallankumoukselliset sittemmin hankkia
itselleen nykyaikaisia kiväärejä -- siten ei niiden ostaminen mistä
tahansa tuottaisi mainittavia esteitä.

Hampurissa oli paljon erilaatuisia asiamiehiä, jotka puuhasivat
tämänkaltaisissa kaupoissa. Käännyin siis sinne ja onnistuin parin
yrityksen jälkeen pääsemään yhteyteen toiminimen kanssa, joka
kaikissa suhteissa tuntui tarkoitukseen sopivalta. Aluksi neuvottelin
toiminimen kanssa, joka kuten monet muut Hampurin liikkeet oli
juutalainen, vain jonkun makasiinipistoolimäärän hankkimisesta,
tilaus, jonka liike otti toimittaakseen ja aikanaan täyttikin
sovitulla tavalla. Pistoolit eli karbiinit, sillä niitä voitiin
käyttää kumpinakin perän kekseliään rakenteen vuoksi, oli määrä
kahdensadan Amerikasta erään Lontoon liikkeen välityksellä tilatun
browningrevolverin ohella käyttää aselähetyksen vastaanottajien
asestukseksi, joiden ei voitu otaksua saavan suorittaa tehtävänsä
poliisin ja mahdollisesti sotaväen häiritsemättä. Tällä hetkellä
oli erittäin vaikeata saada mitään saksalaisista asetehtaista,
sillä niillä oli yllinkyllin tilauksia Venäjälle ja muualle eri
armeijojen uudestiaseistuksen vuoksi, mutta Hampurin juutalaisellani
oli suhteita m.m. Siamin kuninkaan asiamiehen kanssa, joka
osoitti olevansa myötämielinen. Mainittu henkilö järjesteli juuri
santarmistoa eurooppalaisen mallin mukaan, ja tämä aiottiin asestaa
mauserkarbiini-pistooleilla, jotka eräs saksalainen tehdas toimitti
kolmensadan kappaleen kuukautisissa erissä. H. M. Siamin kuningas ei
nähtävästi voinut supistaa laajan haareminsa kustannuksia ja muita
valtiomenoja lähettämällä suurempia summia samalla kertaa.

Oli miten tahansa, niin sain nyt vastaanottaa yhden kuukauserän
H. M:nsa santarmikarbiineista, jotka maksettiin käteisellä
ja lähetettiin vastaanottajalle Tukholmaan, samoin kuin
browningpistoolit Lontoosta. Sitten alkoivat neuvottelut kivääreistä.
Mainitulla toiminimellä oli varastossa erilaisia malleja, joista
yksi tuntui hyvin käyttökelpoiselta tarkoituksiimme. Kysymyksessä
olivat sveitsiläiset armeijakiväärit, Wetterlin järjestelmää, jotka
kyllä olivat hieman raskaat ja kömpelöt, mutta kaikissa tapauksissa
paljoa paremmat n.s. berdankoja, joita venäläinen sotaväki siihen
aikaan käytti. Sitäpaitsi olivat nämä makasiinikiväärejä ja ampuivat
hyvin, ei kuitenkaan pitemmällä matkalla kuin n. 1,000 metriä. Sama
tyyppi oli otettu käytäntöön myös italialaisessa armeijassa ja sieltä
olikin mahdollisuus, selitti juutalainen, kivääreitä hankkia kuinka
paljon hyvänsä, kun Italiankin armeijan uudestiaseistus paraikaa oli
käynnissä.

Neuvottelin uudelleen Akashin kanssa, joka tunsi kysymyksessä olevan
kiväärin ja sitä paitsi tiesi, että sveitsiläisetkin asevarastot
olivat täynnä näitä kiväärejä, sillä sielläkin suoritettiin
uudestiaseistusta. Hän neuvoi, että jos mahdollista, sieltäkin
hankkisin tietoja hinnoista, hankintaehdoista j.n.e., sekä ennen
kaikkea pitäisin huolta kuljetusmahdollisuuksista Pietariin.

Niistä olinkin alkanut neuvottelut juutalaiseni kanssa, joka näytti
halukkaalta hankkimaan kaikkea taivaan ja maan välillä. Kysymyksessä
oli höyrylaivan ostaminen, joka voisi kuljettaa parisenkymmentä
tuhatta kivääriä ampumatarpeineen sekä muuta sekalaista. Ennen
pitkää oli hänellä kolme höyrylaivaa ehdolla, jotka hän vakuutti
tarkoitukseen täysin sopiviksi. En koskaan nähnyt niitä, sillä
juutalainen oli arveluttavasti alkanut epäilyttää. Olin antanut
hänen ymmärtää, että aseet olivat aiotut Norjaa varten, koska siellä
paraillaan oli rauhatonta -- Norjan eristäytymispuuhat Ruotsista
-- ja olin sitä paitsi menetellyt niin, että juutalainen sai
Kristianiasta maksuosoitukset, mutta se ei riittänyt.

Akashi, joka oli antanut pitää juutalaista silmällä --
japanilaisillahan oli nuuskijoitansa melkein kaikkialla, ja Akashi
oli koko japanilaisen tiedoituslaitoksen päällikkö -- oli saanut
selville, että tämä oli asettunut yhteyteen Venäjän Hampurissa
olevan konsulin kanssa, sekä että hänellä myös oli suhteita muihin,
enemmän tai vähemmän mystillisiin venäläisiin. Minulle ilmoitti
Akashi heti huomioista ja kehoitti minua suurimpaan varovaisuuteen.
Itse olin myöskin saanut selville, ettei juutalaiseen ollut oikein
luottamista. Hän oli melkein varmasti ilmoittanut hankkivansa
italialaisia kiväärejä, mutta olikin itse asiassa neuvotteluissa
erään sveitsiläisen kanssa.

Syy, miksi hän oli koettanut pettää minua kiväärien alkuperään
nähden, ei kai ollut muu kuin taloudellista laatua -- hinta, jonka
hän oli ilmoittanut, oli korkeampi kuin millä muuten saatiin
samanlaisia ostaa -- mutta joka tapauksessa ei hänen esiintymisensä
minua kohtaan ollut oikein vilpitöntä ja tämä yhdessä Akashin
ilmoitusten kanssa aikaansai sen, että matkustin Pariisiin, jossa
Dekanozilta, eräältä vallankumoukselliselta georgialaiselta saamani
tiedon mukaan oli tavattavissa eräs sveitsiläinen, joka oli
tekemisissä asekauppojen kanssa. Miehen tapasinkin ja huomasin hänen
olevan joka suhteessa miellyttävän henkilön, jonka kanssa kernaasti
oli tekemisissä. Tosin hän kyllä hyötyi sievoisesti kaupasta, mutta
hän ei ainakaan koettanut ilmaista kauppoja korkeille venäläisille
viranomaisille kuten Hampurin juutalaiseni. Hänen kanssaan siis
järjestettiin kauppa sekä helposti että nopeasti. Hän lupasi lähettää
kiväärit junalla Rotterdamiin, eräälle liikkeelle, jonka Akashin
tiedonannon mukaan omisti japanilainen asiamies ja hän järjestäisi
kaiken siten, ettei Hampurin juutalainen saisi mitään kiväärejä,
ennen kuin toiset jo olisivat matkalla Rotterdamiin, jonne ne
lähetettäisiin pikatavarana.

Pelkäsin nimittäin, että venäläinen poliisi, jolla oli haaraosastoja
kaikkialla Euroopassa, alkaisi epäillä, jos kaikki suhteet Hampurin
toiminimeen katkeaisivat täydelleen, ja kirjoitin sen vuoksi sinne
kirjeen, jossa ilmoitin, että nyttemmin oli kaikki selvää, mutta
että minun kuitenkin täytyi saada nähdä ja tarkastaa ne kiväärit,
jotka ostaisin, ennenkuin kauppa lopullisesti päätettäisiin. Siksi
ehdotin nyt, että tuhatkunta kivääriä lähetettäisiin malliksi. Omasta
puolestani lähettäisin vekselin puolelle siitä kauppasummasta, minkä
kiväärit ilmoituksen mukaan maksaisivat. Vastaus oli lähetettävä
Lontooseen antamani osoitteen mukaan.

Vastaus tulikin paluupostissa ja ilmoitettiin siinä, että määräys
mallilähetyksestä jo oli annettu, ja että sen korkeintaan parin
viikon kuluttua piti olla nähtävänä Hampurissa. Samalla tahtoi
kirjeen kirjoittaja kysyä, olinko jo tehnyt mitään päätöstä
kuljetuslaivan ostamisesta. Hän pelkäsi, että ne höyrylaivat, joista
hän varhemmin oli puhunut, menisivät käsistämme, ellei asiassa mitään
tehtäisi.

Vastasin, että kiväärien saavuttua tulisin Hampuriin, jossa
höyrylaivakauppa silloin voitiin päättää samalla kuin suuri asetilaus
tehtiin. Tämähän oli kieltämättä petollista menettelyä kysymyksessä
olevaa juutalaisliikettä kohtaan, mutta -- hänhän oli koettanut myydä
minut venäläisille. Niin kauan kuin hän uskoi, että menisin ansaan
keskittivät venäläiset poliisit, agentit _et hoc genus omne_ varmasti
koko huomionsa Hampuriin, niin että saatoin rauhassa huolehtia
kaupoista Lontoossa, mutta jos he kerran saisivat tietää, että
heitä oli vedetty nenästä, olisi peli melkein menetetty, ellei koko
aselähetys jo olisi matkalla.

Eivät mitkään omantunnonvaivat siis painaneet minua senvuoksi, eivät
edes silloin kuin minä aselähetyksen jo ollessa matkalla Saksan
kautta, kirjoitin Hampuriin ja kysyin miksi sovittu mallilähetys
viipyi niin kauan, senhän piti aikoja sitten olla perillä. Tähän
sain vastauksen, joka sisälsi joukon valheellisia anteeksipyyntöjä
ja lupauksia päättyen siihen, että lähetys oli nyttemmin matkalla,
hän lupasi sähköttää heti kun se oli saapunut ja kiväärit olivat
nähtävissä. Että tämä oli valhetta, sen tiesin varsin hyvin, sillä
sveitsiläiset sotilasviranomaiset eivät vielä olleet antaneet
myöntymystään aseiden toimittamiseen.

Sillaikaa puuhasi Akashi, joka myös oli tullut Lontooseen, järjestäen
kaikki kuntoon kuljetusta varten. Tehdyn suunnitelman mukaan osa
aseista oli vietävä Suomeen käytettäväksi siellä niiden aseistukseen,
jotka nostaisivat kapinalipun samalla kertaa, kuin levottomuus
alkaisi Pietarissa. Sinne oli lähetettävä suurin osa, ja tämä oli
luonnollisestikin vaikein arvoitus, sillä aseet oli toimitettava
maihin eri paikkoihin, osaksi siksi, että voitaisiin sotkea asia
korkeiden viranomaisten silmissä siinä tapauksessa, että he saisivat
siitä vihiä ennakolta, osaksi sentähden, ettei keräämällä liian
paljon väkeä yhteen paikkaan vaara uhkaisi, jolloin luvaton puuha
helposti saatettiin keksiä.



X.

Aseidentuontiyritys.


Toisin sanoen oli melkein täydellinen retkikunta järjestettävä.
Akashi lupautui ostamaan lastihöyrylaivan, minä pari huvijahtia,
suuren ja pienen, mahdollisimman matalassa kulkevia, joista
jälkimmäistä käytettäisiin aseiden maahan tuomiseen eri paikkoihin
Suomen etelärannalla. Tätä tarkoitusta varten olin oikeastaan
tilannut matalassa kulkevan mutta suurehkon moottoriveneen
Harburgista, Hampurin läheltä, mutta siellä oli puhjennut lakko, joka
kesti niin kauan, että tilaus oli peruutettava. Tämäkin laiva oli
sen vuoksi ostettava Englannista eikä sieltä ollut suinkaan helppoa
saada käsiinsä matalassa käyvää höyrylaivaa, joka olisi tarkoitukseen
riittävän suuri. Sehän oli joka tapauksessa lähetettävä ensin
Pohjanmeren yli, mikä oli matalassa käyvälle laivalle kaikkea muuta
kuin helppo tehtävä, sillä Pohjanmerellä sattuu usein myrskyjä, jotka
sellaisille laivoille saattavat tulla kohtalokkaiksi.

Vihdoin saatiinkin höyrylaiva, joka ui vain viiden jalan syvyydessä,
ja muutenkin jotenkuten täytti välttämättömät vaatimukset, mutta
oli täydelleen vailla köliä ja siis melko vaikea kuljettaa
Lontoosta aina Tukholmaan ja Suomeen saakka. Se ostettiin erään
norjalaisamerikkalaisen nimiin, jonka Tshaikowski oli tilannut
Amerikasta asiamieheksemme. Toinen suurempi höyrypursi ostettiin
Southamptonista näön vuoksi erästä amerikkalaista leskeä, Mrs
Vernam Hull'ia varten, jonka kanssa aina Japanissa oleskeluni
ajoilta saakka olin läheisessä tuttavuussuhteessa. Hän oli sittemmin
kuolleen miehensä kanssa oleskellut siellä vuoden, ja oli nyt
Lontoossa halukkaana kaikenlaatuisiin valtiollisiin seikkailuihin,
kuta vaarallisempia sen parempi. Hänen piti esiintyä laivalla
emäntänä, sitä paitsi oli matkustajina mukana hänen poikansa ja tämän
kotiopettajatar sekä Tshaikowskin tytär ja vävy, kansallisuudeltaan
englantilainen.

Akashi puolestaan oli ostanut lastihöyryn "John Grafton", joka
englantilaisine kapteeneineen ja miehistöineen lähetettiin
Vliessingeniin Hollantiin, siellä saamaan uuden päällystön
ja miehistön jatkuvien seikkailujen varalta. Yksissä neuvoin
Tshaikowskin kanssa oli itse Libaun satamakapteeni saatu "John
Graftonin" päälliköksi, kun taas miehistönä oli lättiläisiä
matruuseja, jotka Lontoossa oli saatu karkaamaan Lontoon ja Libaun
välillä säännöllistä rahdinkuljetusta ylläpitävistä laivoistaan.
Koneen käyttäjät ja muutamat matruusit olivat suomalaisia, jotka
oli värvätty Suomesta ja lähetetty Vliessingeniin J.W. Nylanderin
toimesta, joka sielustaan ja sydämestään oli yrityksessä mukana ja
erittäin suureksi hyödyksi.

Vliessingen oli valittu, siksi että matkoillani olin huomannut meren
siellä niin pitkälti matalaksi, että laivat saattoivat ankkuroida
pari meripenikulmaa sataman ulkopuolella. Suuret vuorolaivat, jotka
käyvät Englannissa, ohjaavat kaupunkiin ruopattua väylää myöten,
jota osoittavat molemmin puolin tiheässä olevat merimerkit, joita on
tarkoin noudatettava matalikolle joutumisen välttämiseksi. Siellä
saattoi otaksua miehistöjen vaihdon voivan tapahtua muitta mutkitta.

Niin tapahtuikin. "John Grafton" ankkuroi reitin ulkopuolelle,
pari meripenikulmaa rannasta ja miehistöt vaihdettiin siten, että
laivaveneen souti maihin toinen miehistö ja takaisin toinen. Parin
sellaisen matkan jälkeen oli vaihdos suoritettu, kenenkään maissa
huomaamatta vähintäkään erikoista sattuneen, ja samana yönä matkusti
vanha miehistö vuorolaivalla takaisin Englantiin. Samoin tein minä
sekä muutamat vastatulleet suomalaiset sekä herra Nylander, sillä
heidän palveluksiaan tarvittiin kumpaakin huvipurtta varten.

"John Grafton" lähti länteenpäin sovittua merkkiä kantaen ja kohtasi
seuraavana päivänä Ranskan rannikolla erään toisen laivan. Se oli
matkalla Kiinaan ja oli sopivasta palkkiosta ottanut aselastin
mukaansa sekä sen ohessa pari tuhatta kiloa räjähdysgelatiinia,
jonka Akashi oli hankkinut. Japanihan oli sodassa Venäjän kanssa
ja englantilaiset viranomaiset katsoivat läpi sormien kaikkea
sotatarpeiden vientiä. Uudestilastaus tapahtui avoimella merellä ja
onnistui kaikinpuolin, lukuunottamatta sitä, että "John Grafton"
sen kestäessä niin voimakkaasti syöksyi Kiinaan menevää höyrylaivaa
vastaan, että muutamia suuria kuhmuja tuli sen runkoon. Vahinko
ei kuitenkaan ollut sen suurempi, kuin että se saattoi huoleti
jatkaa matkaansa -- sitten kun kapteenin omaatuntoa oli rauhoitettu
500 punnan suuruisella vahingonkorvauksella! Tämän jonkun verran
seikkailurikkaan lastauksen jälkeen ohjasi "John Grafton" itää kohti,
Englannin kanaalin kautta ja edelleen Skagenin ympäri Helsingöriin,
jossa se ankkuroi salmeen saadakseen viimeiset ohjeensa. Sillä aikaa
olin lähettänyt matkalle, ensin "Cecilin", suuremman höyryjahdin,
joka oli varustettu ja muonitettu Southamptonissa sekä pikku
"Cysnen", jota oli samoin käsitelty Lontoossa. Edellistä kuljetti
eräs englantilainen kapteeni, joka aikaisemmin oli ollut mukana
samanlaisilla retkillä ja yrityksillä erään eteläamerikkalaisen
tasavallan laskuun; jälkimmäistä muuan suomalainen, joka oli
asettunut käytettäväksi. Sitä paitsi oli "Cysnellä" mukanaan
norjalais-amerikkalainen kylttinsä ja herra Nylander. Molempien piti
Tanskassa saada lisää ohjeita, toisen, "Cecilin", Kööpenhaminan
vapaasatamassa, toisen Kjögessä, vähän matkan päässä Kööpenhaminasta
etelään. "Cecil" oli asianmukaisesti kirjoitettu jäseneksi "Royal
Southampton yachtclubiin" virallisen omistajattarensa nimiin ja
tarkoitus oli ollut ilmoittaa siihen "Cysnekin", mutta siitä ei
tullut mitään. Akashi oli nimittäin hankkinut kolme konekivääriä,
jotka saapuivat niin myöhään, etteivät ne ehtineet "John Graftoniin",
vaan olivat sijoitettavat "Cysneen". Ne kätkettiin hiiliruumaan
ja niitä seuraavat ampumatarpeet -- 30,000 patruunaa -- tyhjään
vesitankkiin. Joku, otaksuttavasti venäläinen agentti tai
todennäköisemmin kiinalainen kokki -- varmuudeksi olin pestannut
kiinalaiset kokeiksi molempiin huvipursiin -- oli antanut ilmi, että
"Cysne" aikoi kuljettaa aseita, mikä englantilaisen tullisäädöksen
mukaan on kielletty, mikäli lupaa ei ole hankittu. Seuraus oli, että
tullivirkamiehet saapuivat laivalle ja toimittivat tutkimuksen,
joka johti patruunien löytämiseen. Konekiväärejä ei löydetty, mutta
kun tullivirkamiehet selittivät, ettei laiva saanut lähteä, ellei
niitä annettaisi, ei ollut muuta tehtävää kuin luovuttaa nekin. Eräs
sanomalehtireportteri oli kuitenkin saanut asiasta vihiä ja julkaisi
sen lehdessään, niin että koko juttu tuli tunnetuksi ja siihen
päättyivät kaikki aikeemme saada pursi jonkin englantilaisen klubin
kirjoihin.

Sen oli siis lähdettävä ilman mitään papereita, vaikkakin matka
viivästyi pari päivää. Itse matkustin, kun purret olivat saatetut
kuntoon, rautateitse Kööpenhaminaan, jossa englantilaisen papin
puvussa, sileäksi ajeltuna ja savunvärisillä silmälaseilla
varustettuna asetuin "Hotel Kongen af Danmark'iin". Kööpenhaminassa
suorastaan vilisi venäläisiä urkkijoita, niin etten uskaltanut käydä
omassa asunnossani, vaan asuin hotellissa, sellaisessa valepuvussa,
ettei kukaan, joka ei tarkoin minua tuntenut, saattanut tietää kuka
olin.

Näyttelin englantilaisen papin osaa ja sitä varten olin Lontoossa
hankkinut täydellisen puvun hattuineen ja kauluksineen, kuten olin
siellä myös teettänyt itselleni "Royal Southampton Yacht Clubin"
univormun, jotta voisin vaihtaa osia, jos se kävisi tarpeelliseksi.
-- Savunväriset silmälasit kuuluivat myös papinpukuun. Kultasankaiset
(kullatut) lasit nenällä ja sileäksi ajeltuna olin todella niin
tuntematon, että useat vanhat tuttavat, jotka kohtasin Kööpenhaminan
kaduilla, menivät ohitseni aavistamatta kuka minä olin. Nähtävästi
antaisivat urkkijatkin pettää itsensä.

Ensimmäinen laivoista, joka saapui, oli "Cecil". Pursi pysähtyi
määräyksen mukaan Helsingöriin ja laski laituriin, tyhmästi kyllä,
kuten pian saatiin huomata. Vuorokautta myöhemmin, kun olin saanut
tiedon sen saapumisesta, matkustin sinne antaakseni ohjeita matkan
jatkamisesta, mutta silloin oli jo tapaus sattunut. Matkustin
iltajunalla, joka verrattain myöhään saapui Helsingöriin, ja kun
se tuli perille, huomasin hämmästyksekseni, että kapteeni oli
suljettu kajuuttaansa ja suurin osa miehistöstä oli kapinatilassa
tai kenties oikeammin humalassa. Kun pursi oli laskenut laituriin,
olivat miehistön janoisimmat heti lyöttäytyneet palvelushaluisten
jätkien pariin päästäkseen osallisiksi siitä runsaasta ja huokeasta
paloviinavirrasta, joka vuotaa Tanskassa. Ja kun kapteeni pääsi
selville heidän aikeistaan, kielsi hän ketään menemästä maihin.
Mutta silloin oli seura jo niin hutikassa, että miehet aivan
yksinkertaisesti rikkoivat hänen kieltonsa, kapusivat reelingin yli
maihin ja menivät matkaansa jatkaakseen juominkiaan.

Jonkun tunnin kuluttua oli jo pari miestä joutunut putkaan, ja
kun kapteeni vähän myöhemmin oli saanut siitä tiedon, oli hän
lunastanut heidät sieltä pois maksamalla sakot ja kun he taas olivat
tulleet laivaan, oli hän pitänyt heille moraalisaarnan ja senkautta
aikaansaanut sen, että miehet, jotka eivät suinkaan olleet ehtineet
selvitä, olivat asettuneet vastarintaan uhaten, että jos hän vielä
sekautuisi heidän yksityisasioihinsa, he löisivät häntä puukolla.
Tästä johtui se vaatimaton asenne, jonka hän oli omaksunut minun
saapuessani. Hän ei suinkaan aikonut antaa suomalaisten matruusien
puukottaa itseään. Hän tunsi heidän maineensa siinä suhteessa varsin
hyvin.

Mies pelkäsi selvästi mitä pahinta ruumiilliseen hyvinvointiinsa
nähden eikä häntä millään kyetty saamaan puuttumaan uudelleen asiaan,
jonkavuoksi sanoin hänelle, että pursi seuraavana aamuna sai lähteä
Göteborgiin. Hän vastasi, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan,
mutta epäili olisiko miehistö siihen valmis ja halukas. Kaksi heistä
oli juuri tullut laivaan siinä määrin humalassa, että he heti
olivat nukahtaneet, mutta ainakin neljä tai viisi oli vielä maissa,
varmastikin juomateillä. Lupasin pitää huolta siitä, että miehistö
aamulla täyttäisi velvollisuutensa ja jätin hänet mietteisiinsä.

Hieman myöhemmin, kahdentoista ja yhden välillä yöllä, saapuivat nuo
neljä, useampia heitä ei ollut, kaikki niin ylenmäärin virkistyneinä,
että he tuskin pysyivät jaloillaan. Kun paluu laivaan ei voinut
tapahtua ilman huomattavaa meteliä, kuulin, että he olivat tulossa
ja menin kannelle tavatakseni seurueen, yhä papin puvussani, kun
en ollut ottanut mukaani muita vaatteita Kööpenhaminasta lyhyttä
matkaani varten, kuten olin otaksunut. Tulijat saivat vastaansa
käskyn olla hiljaa, ja kun he seurasivat kehoitusta, luultavasti
hieman hämmästyneinä saadessaan käskyjä täysin tuntemattomalta
olennolta, oli seuraava määräys mennä heti makuulle. Kaikki tapahtui
luonnollisesti suomeksi.

Silloin mahtoi heille selvitä, kuka minä olin, sillä
yhteisymmärryksen irvistys levisi kasvoille ja sanoen "kyllä,
kyllä" lähtivät kaikki neljä kanssiinsa ja hävisivät sinne. Kaikki,
paitsi yksi lämmittäjä, joka kääntyi ja lähti -- niin hyvin kun
taisi -- kantta pitkin. Minä olin myöskin jo kääntynyt ja matkalla
kansisalonkiin, kun huomasin hänet juuri kun hän oli vain parin
askeleen päässä konehuoneen portaista ja pysäytin hänet kysymällä,
minne hän oli matkalla ja eikö hän ollut kuullut käskyä mennä
makuulle?

"Menen milloin haluan", kuului hänen vastauksensa, ja kun minä
oivalsin, että kaikki enempi todistelu oli tarpeetonta, menin miehen
luo, sanoin hänelle, että hän erehtyi perusteellisesti, jos hän
luuli, että hän tai joku muu sai tehdä mitä tahtoi minun laivallani
ja kysyin häneltä halusiko hän silmänräpäyksessä totella. "Ei", oli
vastaus, minkä vuoksi minä tartuin kiinni mieheen ja viskasin hänet
avatun kannen kautta konehuoneeseen. Hän putosi tasaiselle lattialle,
mutisi joitakin sanoja, kääntyi kyljelleen -- ja nukahti siihen.

Mutta siihen ei kapina, kuten kapteeni suvaitsi sitä nimittää,
kuitenkaan vielä aivan loppunut. Seuraavana aamuna hän tuli
kansisalonkiin, jossa nukuin sohvalla ja selitti olevansa voimaton
saamaan muita kuin muutamia miehiä liikkeelle. Hän oli pari kertaa
ravistellut heitä, mutta he eivät vastanneet eivätkä tulleet ulos
kojustaan.

Saatuaan kuulla, ettei sellaisessa tapauksessa ollut muuta neuvoa
kuin vetää kanaljat ulos käsivoimin, vastasi hän, että se oli
menettelytapa, jota hän kyllä oli nähnyt käytettävän ja itsekin
aikoinaan oli käyttänyt, mutta että hän tässä oli yksin vierasta
miehistöä vastaan, joka oli tottelemattominta laatua, joten väkivalta
ei saattanut tulla kysymykseen. En vastannut mitään, mutta menin
kojun luo ja komensin: "joka mies kannalle", jota käskyä miehistö
heti totteli, ja sen jälkeen he enempää nurisematta menivät
askareihinsa.

Tällä ei kapteenin pelko kuitenkaan vielä olleet tyynnytetty. Hän
uskoi, että miehistö, kun minä olisin poissa, toimeenpanisi uudelleen
"kapinan" eikä ottanut kuuleviin korviinsa väitteitäni, että kapina,
hänen terminologiansa mukaan, oli vain ollut juopottelun tulos eikä
sitä paitsi koko miehistö ollut ottanut siihen osaa, minkä vuoksi ei
ollut mitään pelättävissä. Hän ei tuntenut itseään lainkaan varmaksi,
vaan teki kaikenlaisia vastaväitteitä, kunnes hän sai minut niin
vimmoihini, että lupasin lähteä mukaan Göteborgiin. Vasta silloin
hän oli tyytyväinen ja kiiruhti lähtöä niin paljon kuin mahdollista.
Matka sujui erinomaisesti ja kuta enemmän alkoholihöyryt hälvenivät,
sitä iloisemmaksi ja vähemmän taipuvaiseksi nenäkkäisyyteen kävi
miehistö.

Göteborgiin saavuimme niin myöhään, että nipin napin ennätin
soudattaa itseni maihin ja rientää asemalle, jonne pääsin ajoissa
yöjunalla palatakseni Kööpenhaminaan. "Cecilin" matkustajien piti
pysäyksen aikana tehdä huvimatka Trollhättanille, mikä tietenkin
oli vain uskottava tekosyy heidän saapumiseensa ruotsalaiseen
kaupunkiin, josta he sittemmin matkustivat takaisin Kööpenhaminaan.
Palatessani sinne huomasin, että myös "Cysne" oli saapunut
Kjögeen. Sen valeomistaja ja laivuri olivat junalla saapuneet
Kööpenhaminaan ja tulivat luokseni tekemään raportin tai oikeammin
synnintunnustuksen. He olivat Kielin kanavan suulla ottaneet
luotsin ja sitten kanavamatkalla ravinneet häntä -- itsestään eivät
he puhuneet mitään -- niin perusteellisesti, ettei hän kanavasta
päästyä tiennyt mitään ilmansuunnista eikä reitistä, vaan ohjasi
purren matalikolle mutavalliin. Kun he täydellä vauhdilla olivat
ohjanneet vallille, eivät he omin voimin voineet päästä irti, vaan
oli heidän turvauduttava apuun, jota antoi eräs laivaston hinaaja.
Tämän laivuri oli silloin luonnollisesti päässyt selville laivamme
tilasta eikä pitänyt sitä minään salaisuutena, vaan päinvastoin heti
tiedoitti asiasta päälliköilleen. Poliisi otti luotsin huostaansa,
mutta seurueen muut jäsenet saivat jatkaa matkaa ja olivat nyt
saapuneet Kööpenhaminaan tiedoittamaan selkkauksesta ja kysymään,
mitä oli tehtävä. Kielin sanomalehdet olivat luonnollisesti saaneet
asiasta vihiä, ja miehemme luulivat jo Kööpenhaminassa nähneensä pari
lurjusta seuraamassa heitä vanavedessä.

Siinä he eivät luultavasti olleet erehtyneetkään. Kiitos luultavasti
toimeliaan Asevin, joka tiesi, että kolmen laivan oli pysähdyttävä
Kööpenhaminassa saadakseen määräyksiä, oli siellä runsaasti
venäläisiä nuuskijoita, jonka vuoksi tilanne oli jotensakin
mutkallinen. Ainoa laivalla, joka ei ollut ottanut osaa juominkiin
kanavassa oli Nylander, mutta mikäli purtta pidettiin silmällä,
mikä oli enemmän kuin otaksuttavaa, olivat asianomaiset jo
kiinnittäneet huomionsa häneenkin eikä hän siis voinut kuljettaa
laivaa edelleen. Mietin hetken selkkausta ja päätin itse ryhtyä
"Cysnen" päälliköksi, kun taas molemmat juomaveikot, jotka olivat
kommelluksen aiheuttaneet, päivän mittaan saivat jatkaa hummaustaan
Kööpenhaminassa, niin että kuka tahansa saattoi nähdä heidät ja
sitten yöjunalla matkustaa Kristianiaan ja viedä urkkijat mukanaan.
Nylander sai perämiehenä tulla "Cecilille", niin pian kuin se
Göteborgista tulisi paikalleen vapaasatamassa.

Itselläni oli minulla vissit syyt mahdollisimman pian jättää hotelli,
jossa olin asunut. Samana aamuna olin nimittäin huomannut, että
tupakkavarastoni alkoi loppua, jonka vuoksi menin vastapäätä hotellia
olevaan sikarikauppaan hankkiakseni uutta. Kauppa oli kiinni, mutta
ovessa olevan lasiruudun kautta näin, että omistaja oli siellä ja
koputin senvuoksi. Hän tulikin avaamaan, mutta ilmoitti minulle,
kun kysyin, oliko hänellä erästä määrättyä savukelajia, ettei hän
voinut myydä mitään sillä oli sunnuntai. Hämmästys! Pappi, joka ei
tiennyt oliko sunnuntai tai arkipäivä ja sen lisäksi englantilainen
pappi, joka ei suinkaan kotimaassaan ollut tottunut näkemään
puoteja avoinna sinä päivänä -- tämä oli liian merkillinen tapaus
ollakseen herättämättä huomiota. Niinpä näinkin, kun puolen tunnin
kuluttua palasin hotelliin käveltyäni ja mietittyäni, mikä oli
soveliainta tehdä harmillisen erehdyksen johdosta, kysymyksessä
olevan sikarikauppiaan vilkkaasti keskustelevan ovenvartijan kanssa
ja keskustelu, heidän katseestaan päättäen, selvästi koski minun
persoonaani.

Heti kun purren molemmat hurjastelijat olivat jättäneet minut, soitin
senvuoksi, pyysin laskuani ja sanoin, että matkustaisin samana
iltana, jonka vuoksi toivoin, että vähäiset matkatavarani hyvissä
ajoin lähetettäisiin asemalle ennen yöjunan lähtöä Kristianiaan.
Muutamia minuutteja aikaisemmin lähti juna, joka pysähtyi Kjögessä,
kuten olin aikataulusta nähnyt. Jäljellä olevan osan päivästä vietin
suurimmaksi osaksi kotona asunnossani, jonne lähdin varteenottaen
kaikki mahdolliset varovaisuustoimenpiteet ja yön nukuin "Cysnellä",
jonne pääsin kenenkään asiaankuulumattoman huomaamatta. Seuraavana
aamuna palasin Kööpenhaminaan laivuriksi pukeutuneena, Royal
Southampton yachtclubin univormussa, astuin hieman etukumarassa,
lasisilmittä luonnollisesti ja lievästi ontuen. Kuinka onnistunut
valepuku oli todistaa se, että vanhimman poikani, joka oli
Kööpenhaminassa kauttakulkumatkalla, kaksi kertaa valokuvasivat
oliot, jotka hotelliluetteloissa olivat nähneet hänen nimensä ja
seurasivat hänen kintereillään minne hyvänsä hän meni -- ilmaus
tavallisesta venäläisestä pintapuolisuudesta, joka salli käyttää mitä
renttuja tahansa valvomaan henkilöitä, joita he eivät tunteneet edes
ulkonäöltä!

Illalla, kun olin toimittanut kaikki mitä voin Kööpenhaminassa,
palasin Kjögeen ja seuraavana aamuna varhain lähdimme sieltä matkaan
Amerikan lipun suojassa. Nyt oli saatava "Cysne" Ruotsiin ilman
mitään papereita ja sitä varten olin tehnyt suunnitelman, joka oli
kylläkin julkea, mutta juuri siksi saattoi onnistua. Ensimmäinen
satama johon saavuimme oli Karlshamn etelärannalla, Trelleborgista
itään. Siellä tuli luonnollisesti tulli laivaan, kahden miehen
voimalla, joista toinen puhui melko hyvää englantia, ainoata
kieltä, jota olin osaavinani. Otin heidät vastaan niin kohteliaasti
kuin mahdollista, tarjosin lasin wiskyä ja kerroin heille olevani
vaikeassa pulassa. Isäntäni oli Kööpenhaminassa tavannut vanhan
ystävän ja oli tuota pikaa päättänyt hänen seurassaan tehdä matkan
Norjaan. Minulle hän oli antanut määräyksen viedä hänen laivansa
Tukholmaan, jonne hän itse tulisi parin päivän kuluttua junalla.
Mutta matkansa kiireessä hän oli unohtanut antaa minulle laivan
paperit, joiden olin luullut olevan salongin pöytälaatikossa, jossa
olin ne ennen nähnyt. Pidin tarpeellisena lisätä, että molemmat
herrat olivat viettäneet jälleennäkemistä, kuten tuntui, melkoisen
iloisilla päivällisillä Kööpenhaminassa -- siitä kiireellinen
matka. Molemmat tullimiehet kuuntelivat ystävällisen tarkkaavaisina
selitystäni, jonka englantia puhuva erittäin täsmällisesti käänsi
ruotsiksi, ja neuvottelivat sen jälkeen, mitä oli tehtävä.
Kielitaitoinen piti asiaa pulmallisena. Hän epäili, voisivatko he
ilman muuta antaa selvitystodistuksen, mutta toisen mielestä se kyllä
kävi laatuun, kun omistaja selvästi oli unohtanut antaa paperit.
"Kaikki me olemme joskus olleet hieman toisella kymmenellä", lisäsi
hän, "ja tiedämme kuinka vaikeata silloin on olla tarkka. -- Eikä
tämä mies valehtele, senhän näkee."

"Ei -- herranen aika, minähän uskon joka sanan", vastasi
kielitaitoinen -- minun oli aika vaikea pysyä vakavana -- "mutta
kysymys on voimmeko antaa hänelle todistuksen, ja vaikeata se joka
tapauksessa on."

"Kyllä sen voimme tehdä, ei hän missään tapauksessa siitä puhu."
Vielä parin "muttailun" jälkeen antoi toinen myöten, ja niinpä
annettiin todistus, kuitenkin vasta kun pursi oli perinpohjin
tutkittu, mikä ei tuonut päivänvaloon mitään luvatonta. Täten olimme
selvät matkustamaan ja vapaat kaikista enemmistä puuhista tullin
suhteen.

Me jatkoimme matkaa heti sen jälkeen pitkin rantaa, edelleen Kalmarin
salmen kautta ja lopulta Södertäljen kanavan kautta Mälarille ja
sitä tietä Tukholmaan. En pitänyt viisaana käyttää tavallista
reittiä, koska vartiointi sielläkin oli ollut jotakuinkin ankara
ja edelleenkin oli "Vapaan Sanan" vuoksi. Kaikki sujui kuitenkin
hyvin. Me saavuimme sulun kautta ja ankkuroimme Strömmenille, jonka
jälkeen soudatin itseni maihin. Mutta siellä kohtasin perin vähän
miellyttäviä uutisia.

"John Grafton" oli menetetty, oli ajanut karille Pohjanlahden
pohjoisosassa ja miehistö, joka oli hävinnyt tuntemattomille teille,
oli räjähdyttänyt sen ilmaan. Sanomalehdet olivat täynnä juttuja
"salaperäisestä laivasta". Olin ollut lähes neljä päivää matkalla
Köpenhaminasta -- olimme liikkuneet vain päivänvalossa -- en
senvuoksi ollut nähnyt mitään sanomalehtiä enkä siis aavistanutkaan
onnettomuutta, joka oli jo kaksi vuorokautta vanha.

Sähkölennätin oli sill'aikaa heti levittänyt uutista tapahtumasta
joka taholle, m.m. Lontooseenkin. Ja sieltä oli Tshaikowski
silmänräpäyksessä lähtenyt matkalle Tukholmaan, jonne hän oli
saapunut samana päivänä kuin minäkin. Hain hänet heti käsiini ja
neuvottelimme mitä olisi tehtävä ja saimme suunnitelmamme pian
valmiiksi. Haaksirikkoutuneen ja räjäytetyn laivan miehistö ei
vielä ollut antanut mitään tietoja itsestään ja sitä meidän täytyi
toistaiseksi odottaa.

Sillä välin oli "Cecil" lähtenyt Viipuriin virallinen omistajatar
mukanaan. Sen oli määrä siellä odottaa päivää, jona "John Grafton"
saapuisi laivojen kohtauspaikalle eikä Mrs. Hull ollut suostunut
muiden matkustajien kera lähtemään purresta Kööpenhaminassa. "Juuri
kun tämä alkaa käydä jännittäväksi!" oli hän vastannut kaikkiin
houkutusyrityksiin. "Ei tule kysymykseenkään etten tulisi mukaan."
En edes lopullisen Pietarin matkan suhteen voinut saada häneltä
mitään varmaa lupausta. Se sai riippua asianhaaroista, oli vastaus,
jonka onnistuin saamaan kaikkiin yrityksiini. Mutta Viipurissa
hän sai esimakua santarmistosta, joka paransi hänen jatkuvan
seikkailuhalunsa. "Cecilia" selvästi odotettiin suomalaisessa
satamassa -- todennäköisesti Asevin ilmiantamana -- ja siitä johtuen
toimeenpantiin heti saapumisen jälkeen tarkastus laivalla. Siinä ei
löydetty mitään luvatonta, mutta herra Nylander, jota jo varhemmin
oli ankarasti ahdistettu ja epäilty, vangittiin.

Miten omistajattaren ja muiden olisi käynyt, on jotensakin
tietymätöntä, kun santarmit, jotka olivat toimittaneet tarkastuksen
tavanmukaisella raakuudella, selvästi olisivat halunneet vangita
kaikki tyyni. Mutta onneksi oli samaan aikaan toinen suurehko
englantilainen huvipursi ankkurissa Viipurin satamassa -- sen
omistaja oli juuri palannut retkeltä Imatralle -- ja "Cecilin"
virallinen omistajatar oli kyllin viisas kutsuakseen avukseen tämän.
Hän tulikin ja selitti asianomaisille, että Englannin ja Amerikan
kansalaisten vangitseminen, kun ei mitään aihetta ollut, voisi koitua
suurisuuntaiseksi jutuksi, joka aivan varmaan kävisi santarmistolle
hyvin kalliiksi.

Herrat santarmit tulivat miettiväisiksi ja jättivät asian silleen.
"Cecil" sai lähteä Tukholmaan, sillä silloin oli tieto "John
Graftonin" retkestä Pohjanlahdelle saapunut Viipuriin. Mutta John
William Nylander pidettiin vangittuna kaikista vastalauseista
huolimatta, joten pursi sai lähteä ilman häntä. Kauan ei häntä
kuitenkaan pidetty kiinni, sillä mitään ei voitu todistaa häntä
vastaan, vaan päästettiin hänet ennen pitkää vapaalle jalalle. Hän
kiiruhti silloin matkustamaan Pohjanmaalle, jossa hän tapasikin "John
Graftonin" -- luullakseni Oulun edustalla -- ja hän astui laivaan
ollakseen apuna paikallistuntijana.

"Cecil" tuli sillaikaa Tukholmaan, jossa minä olin, ja sain tiedon
tapahtumista. Ja jotenkin samaan aikaan saapuivat ensimmäiset
tiedot "John Graftonin" tuntemattomiin kohtaloihin kadonneesta
miehistöstä. Se oli haaksirikon ja räjäytyksen jälkeen laivaveneissä
lähtenyt Ruotsin rantaa kohden, kaikki muut paitsi suomalaiset,
jotka aivan yksinkertaisesti olivat soutaneet maihin ja lähteneet
kotiseuduilleen. Toiset olivat laskeneet maihin Katunin seuduilla
ja jääneet sinne odottamaan ohjeita. Ainoastaan herra Nylander oli
tullut Tukholmaan kertoakseen onnettomuustapauksesta.

Tshaikowski ja minä olimme sill'aikaa päässeet selville siitä, miten
meidän olisi meneteltävä pelastaaksemme miehistön vaarasta joutua
tutkittavaksi välikohtauksen johdosta. Heidän velvollisuutensahan
olisi oikeastaan ollut laatia meriselitys ensimmäisessä satamassa,
jonne he tulivat laivan haaksirikon jälkeen, mutta enempää selvyyttä
me toistaiseksi emme halunneet aikaansaada "John Graftonista" ja sen
matkoista. Sen vuoksi määräsin sähköteitse miehistön lähtemään eri
satamiin Norjan ja Ruotsin etelärannalle, joista pääsi Englantiin. Ja
siellä tapasivat miehet taas lähetin, joka myös oli saanut asiasta
sähkösanoman, sekä lähetettiin edelleen englantilaisiin länsirannan
satamiin, jossa he heti ottivat pestin kaukaisiin seutuihin kulkeviin
laivoihin, niin että koko seura parin viikon kuluttua oli hajautunut
maailman merille ja kaukana kaikkien viranomaisten ulottuvista,
joilla olisi voinut olla halua ryhtyä tutkimaan asiaa.

"John Grafton" oli lähtenyt retkelleen Pohjanmaalle, kun oli käynyt
selville, ettei Pietarissa vielä ollut mitään järjestyksessä aseiden
vastaanottamiseksi. Kenelläkään ei ollut lähemmin selkoa asiasta ja
Asev, jonka piti järjestää vastaanotto, oli kadonnut. Ne, joilla
Suomessa oli asia huolenaan, olivat silloin päättäneet tallettaa
aseet eri seuduille Suomen rannikolle ja sitä varten oli "John
Grafton" lähetetty matkalleen, josta tuli sen viimeinen. Aluksi
tuntui kylläkin katkeralta tietää koko aseretkikunnan, joka oli
maksanut niin paljon huolta, vaivaa ja rahaa, niin perin pohjin
epäonnistuneen, mutta sitä mukaa kuin tapahtumat Suomessa kehittyivät
ja jokaiselle kävi yhä selvemmäksi, että vain aseiden puute esti
"punakaartia" antautumasta kaikenkaltaisiin hurjasteluihin, kävi
ilmeiseksi, että oli parasta niinkuin oli käynyt. Olisi ollut
mahdotonta pitää aseita sellaisen valvonnan alaisina, etteivät
punaiset olisi päässeet niihin käsiksi.



XI.

Venäjän vallankumous v. 1905.


Molemmista höyrypursista päästettiin miehistöt Tukholmassa ja purret
olivat jonkun aikaa sikäläisessä satamassa ennenkuin ne lopullisesti
myytiin, suurempi ruotsalaiselle yhtiölle, joka asetti laivan
matkailuliikkeen palvelukseen, pienempi eräälle ahvenanmaalaiselle,
joka yhä edelleen sen omistanee. Vielä tekivät kumpikin matkan
Suomeen, "Cysne" kaksikin kertaa, toisella Gapon mukana, joka vähän
myöhemmin oli tullut Tukholmaan ja joka luultavasti Helsingissä
ollessaan käytti tilaisuutta hyväkseen solmiakseen ne suhteet
ohranaan, jotka aikanaan johtivat siihen, että vallankumoukselliset
hänet teloittivat. Toisen matkansa teki pursi suurlakon puhkeamisen
jälkeen, jolloin kaikki kulkuneuvot olivat pysäytetyt ja muutamat
suomalaiset Tukholmassa välttämättä halusivat päästä kotiin. Se
kuljetti silloin mukanaan m.m. Tukholmassa varastossa olleet
mauserikarbiinit ja browningpistoolit ampumatarpeineen, mitkä kaikki
onnellisesti saatiin perille Helsinkiin, kun pursi oli purkanut
lastin Turkuun. Itse olin mukana sillä matkalla.

Myöskin "Ceciliä" käytettiin kuljettamaan eräitä matkustajia
Helsinkiin, jonne he muuten eivät olisi voineet saapua. Myynnin
jälkeen se teki sittemmin useiden vuosien aikana huvimatkoja
Tukholman saaristossa, kunnes se maailmansodan puhkeamisen jälkeen
muutettiin "saarron murtajaksi" siten, että sisustus suureksi osaksi
otettiin pois. Tässä muodossa oli sillä kuitenkin tuskin ollenkaan
onnea, sillä jo toisella matkallaan ajoi vanha "Cecil" miinaan ja
upposi.

Akashin tapasin vielä kerran, kun hän lyhyen Japanissa käyntinsä
jälkeen sotilasattaseana oli palannut Eurooppaan ja asettunut
asumaan Berliiniin. Siellä menin häntä tapaamaan erään
lentokirjasen johdosta, joka oli julkaistu Venäjällä, ja joka
käsitteli vallankumouksellisten vehkeilyjä tsaarivaltaa vastaan,
ja johon m.m. sisältyi facsimile-painos kirjeestä, jonka olin
kirjoittanut Akashille. Kirjeessä, joka oli osoitettu Berliiniin,
jossa Akashi siihen aikaan oleskeli, luettelin ne summat,
joita muutamat vallankumoukselliset puolueet olivat pyytäneet
agitatsionitarkoituksiinsa sekä ne summat, jotka itse tarvitsin eri
tarkoituksiin, kaikki hyvin selvin sanoin. Miten kirje oli joutunut
venäläisen ohranan käsiin, oli käsittämätöntä, mikäli sitä ei ollut
varastettu Akashilta, joka kylläkin oli sen saanut.

Hän kielsi jyrkästi, että kirje oli varastettu. Hän oli vienyt sen
mukanaan Japaniin ja se oli siellä muiden paperien ohella talletettu
valtion arkistoon Tokiossa. Mutta hän ei ollut saanut kirjettä
Berliiniin, vaan Pariisiin, jonne hänen sillä aikaa oli ollut pakko
matkustaa, ja hän muisti nyt hämmästyneensä postinkulun hitautta,
sillä kirjeet, jotka hänelle oli lähettänyt Japanin Berliinissä oleva
lähetystö, jonne ne olivat olleet osoitetut, olivat tulleet hänelle
vuorokautta myöhemmin kuin niiden olisi pitänyt tulla. Se ilmaisi
miten asianlaita oli. Ja kun kysymyksessä oleva lentokirjanen sisälsi
otteita toisistakin kirjeistä, Dekanozin (georgialaisen) Akashille
kirjoittamista, jonka kanssa hänellä oli ollut samanlaisia suhteita
kuin minun kanssani, kävi asia täysin selväksi, sillä Dekanozi asui
Pariisissa ja hän oli sieltä kirjoittanut Akashille Lontooseen.
Englannissa ei kirjeitä varmastikaan oltu avattu ja valokuvattu, vaan
ranskalaiset olivat selvästi tässä suhteessa auttaneet venäläisiä
ystäviään.

Minusta nähden oli koko asia jotensakin yhdentekevä, kun minä joka
tapauksessa aina kirjallisuuden salakuljetuksien ja "Vapaan Sanan"
ajoilta saakka olin niin pahassa maineessa asianomaisten silmissä
Venäjällä, että saatoin odottaa retkeä kaukaiseen Itään, koska
tahansa taantumus jälleen pääsisi valtaan, mutta Akashiin nähden
oli asia toinen. Julkisessa diplomaattisessa asemassaan oli hän
menettänyt luottamuksensa ja niin perusteellisesti, että hänen oli
vaikea jäädä paikalleen. Jonkun ajan kuluttua hänet kutsuttiinkin
takaisin Japaniin, eikä minulla sen jälkeen ole ollut mitään
kosketuksia häneen. Tiedän vain, että hänet on ylennetty kenraaliksi
ja että hän jonkun aikaa on toiminut komendanttina Formosassa, josta
hän kuitenkin on palannut Tokioon.

Sillä välin olivat Venäjän vallankumoukselliset käyttäen hyväkseen
sekasortoa Venäjällä alkaneet toiminnan, joka ilmeni uudistetuissa
murhayrityksissä, onnistuneissa ja epäonnistuneissa, kapinallisissa
purkauksissa eri seuduilla -- sanalla sanoen yleisessä kuohunnassa ja
levottomuudessa, joka vähitellen pakotti tsaarivallan näennäisesti
taipumaan. M.m. olivat he järjestäneet jonkunlaisen keskuksen --
kenties oikeammin haaraosaston -- myöskin Helsinkiin, jossa Asevkin
aikoinaan esiintyi johtajana.

Siihen aikaan ei Suomen pääkaupungissa valmisteltu vain yhtä tai
kahta murhayritystä, vaan itse asiassa näytti siltä kuin olisi
taistelujärjestön pääasiallinen valmistelutoiminta siirretty
sinne. Herkeämättä saapui uusia puoluemiehiä ja haudottiin uusia
murhayrityssuunnitelmia, joita varten valmisteluja tehtiin
Helsingissä. Asev oli kaiken sielu, vaikka hän ei oleskellutkaan
maassamme kuin aika-ajoittain. Hän matkusteli enimmäkseen edes ja
takaisin Pietarin ja Helsingin väliä ja kun hän oli selittänyt
vajavaiset valmistelut aseiden tuontia varten Pietariin ilmoittamalla
olleensa siihen aikaan niin poliisien vainooma, ettei hän lainkaan
ollut voinut oleskella Venäjän pääkaupungissa, ei ollut ketään, joka
olisi epäillyt hänen esiintyvän kahdessa osassa, kuten hän toden
teolla teki.

Vasta paljon myöhemmin, paljastuksen yhteydessä, selveni tämä seikka
ja paljon muutakin. Hän oli aivan yksinkertaisesti ollut vangittuna
sen ajan, jonka hän oli kateissa. Ohranan silloinen (näkyvä)
päällikkö oli ollut sitä mieltä, ettei Asev riittävän tarmokkaasti
ollut hoitanut tehtäväänsä provokaattorina, minkä vuoksi hän oli
antanut vangita hänet. Kun hän oli istunut vankilassa jonkun aikaa,
oli hänelle esitetty valittavaksi joko toimittaa poliisin käsiin
joukko vallankumouksellisia tai itse hävitä ainiaaksi. Valinta ei
ollut hänelle vaikea. Hän lupasi katua ja parantua ja päästettiin
vapaaksi. Miten hän piti lupauksensa ja täytti velvollisuutensa
ohranaa kohtaan, sen saattoi todeta Helsingissä, vaikkakaan ei kukaan
silloin epäillyt Asevia osalliseksi aiottujen murhayritysten tiheään
epäonnistumiseen.

Sillä melkein kaikki epäonnistuivat. Tavallisesti pääsivät yrittäjät
Pietariin saakka, alussa ehtivät he etukäteen määrättyihin
asuntoihinsakin kaupungissa, mutta siellä iski poliisi heidän
niskaansa. Hieman myöhemmin kävi niin, että asianomaiset vangittiin
jo saapuessaan Pietariin, tuloasemalla, mutta vangituiksi
joutuivat he kaikki, ennenkuin oli ehditty tehdä pieninkään yritys
murhasuunnitelman toteuttamiseksi. Tapahtumat antoivat melkoisesti
ajattelemista ja samalla kertaa aiheen kaikenlaisiin epäilyksiin.

Kun Tshaikowski tänä aikana saapui Helsinkiin ja luonnollisesti
heräsi kysymys useista epäonnistumisista, ilmoitin hänelle
johtopäätelmäni, nimittäin, että varmasti oli joku provokaattori
tunkeutunut niihin piireihin, joissa murhayritykset päätettiin ja
tämä myös saattoi seurata valmisteluja niin tarkoin, että poliisi
voi puuttua asiaan soveliaalla hetkellä estääkseen suunnitelman
toteuttamisen. Tshaikowski oli samaa mieltä, mutta hän lisäsi, että
vaikka hän olikin täysin varma asian laidasta, hän ei voinut ryhtyä
epäilemään ketään määrättyä henkilöä niiden monien joukossa, jotka
olivat enemmän tai vähemmän perillä suunnitelmista. Ilmiantaja
saattoi yhtä hyvin olla toinen kuin toinenkin ja lopultakaan ei
ollut ehdottomasti mahdotonta, että sattuma tai mahdollisesti joku
varomattomuus vangittujen puolelta oli ollut asiaan vaikuttamassa.
Hän oli kyllä selvillä siitä, että joku provokaattori piti peliään,
mutta täysin varmasti ei sitä voitu väittää, ja niin kauan olisi
paras vaieta.

Vaikeninkin vielä jonkun aikaa ja murhavalmistelujen Helsingissä
kävi kuten ennenkin. Itse teossa kävi vielä huonomminkin, sillä
ohrana ei enää tyytynyt pelkkään vangittujen karkoittamiseen, vaan
otti käytäntöön hirttämisen, luultavasti arvellen tämän vaikuttavan
kammottavammin, kun henkilöitä, jotka todellisuudessa eivät vielä
olleet tehneet mitään rikosta, ilman muuta rangaistiin kuolemalla.
Hehän olivat varmoja -- tai luulivat olevansa varmoja -- siitä, että
kysymyksessä olevat henkilöt olivat aikeissa tehdä murhayrityksen, ja
se riitti.

Yritys, joka kuitenkin onnistui, oli Gaponin murha, mutta sen
kanssa ei kellään Helsingissä olevalla ollut mitään tekemistä,
sen jälkeen kun oli hyljätty ehdotus murhien suorittamisesta
suomalaisella alueella. Kiihkomielinen pappi ei ollut vain itse
astunut ohranan palvelukseen provokaattorina, vaan oli myös ottanut
tehtäväkseen värvätä muita samaan siistiin työhön ja oli siinä
mielessä kääntynyt erään insinööri Ruthenbergin puoleen, joka
oli vakaumuksesta vallankumouksellinen ja muuten sama mies, joka
suuren mielenosoituskulkueen aikana, jolloin Gaponin työläisten
etunenässä piti vaeltaa talvipalatsiin, oli pelastanut Gaponin
yrityksen seurauksista. Hänelle ehdotti pappi, että tämä avustaisi
ohranaa parin hyvin tunnetun ja hyvin rohkean vallankumouksellisen
vangitsemisessa, joita ei oltu onnistuttu saamaan kiinni.

Ruthenberg, joka jo tiesi, että Gapon oli siirtynyt poliisin
palvelukseen, oli ehdotuksen suhteen olevinaan kahden vaiheilla,
ei sitä hyljännytkään ilman muuta, mutta lupasi antaa vastauksen
parin päivän kuluessa. Sillaikaa vuokrasi hän huvilan erään
Suomen rautatien aseman läheltä ja kutsui muutamia työmiehiä,
Gaponin perustamien työväenyhdistysten edustajia, olemaan läsnä
neuvotteluissa erään heidän asiansa pettäneen henkilön kanssa,
ja sopi sitten Gaponin kanssa kohtauksesta huvilassa, jossa muut
läsnäolijat kätkettiin viereiseen huoneeseen.

Gapon saapuikin ja heittäytyi heti keskustelemaan asiasta, jonka
vuoksi hän oli saapunut sinne. Kun hän oli saanut tilaisuuden
kehitellä ehdotustaan niin selvästi, ettei viereisessä huoneessa
kuuntelevilla voinut olla mitään epäilyksiä, kysyi Ruthenberg,
mitä pappi tekisi tai sanoisi, jos hän selostaisi neuvottelut
puoluetovereille ja siten paljastaisi Gaponin.

Hän vastasi ivallisesti hymyillen, että hän siinä tapauksessa vain
väittäisi Ruthenbergia mielipuoleksi ja kieltäisi kaiken.

-- Mutta jos minulla olisi todistajat? kysyi Ruthenberg.

-- Todistajat! vastasi Gapon. En kai ole niin tyhmä, että keskustelen
tällaisista asioista todistajien läsnäollessa. Tahtoisin kernaasti
nähdä heidät!

-- Tässä he ovat, kuului vastaus Ruthenbergin avatessa oven
viereiseen huoneeseen ja lausuessa siellä oleville miehille: "Te
olette kuulleet kylliksi voidaksenne tuomita, minä jätän hänet
teille." Raivostuneet miehet, joilla oli tuomio ilman muuta selvillä,
heittäytyivät Gaponin kimppuun, joka turhaan teki vastarintaa, sekä
hirttivät hänet seinässä olevaan koukkuun. Siihen jätettiin hänet
roikkumaan työväenedustajien palatessa Pietariin ja Ruthenbergin
matkustaessa yöjunalla Helsinkiin, kun he kuitenkin ensin olivat
tyhjentäneet kuolleen taskut ja jättäneet hänen lompakkonsa ja muut
paperinsa Ruthenbergin haltuun.

Heti saavuttuaan tuli Ruthenberg luokseni, kertoi mitä oli tapahtunut
ja tahtoi jättää sekä lompakon että paperit minun säilytettävikseni,
siksi kunnes joku puolueen jäsenistä tulisi noutamaan ne. Minä
kieltäydyin kuitenkin ottamasta vastaan niitä, mutta ehdotin, että
esineet jätettäisiin pankkilokeroon, joka voitiin tarkoitukseen
vuokrata, ja niin tapahtuikin.

Jonkun ajan kuluttua saapui itse Asev ottamaan huostaansa rahat ja
paperit, ja hän lausui samalla toivomuksenaan, että olisin läsnä
pakettia avattaessa. Sen havaittiin sisältävän, paitsi lompakkoa ja
suurehkoa rahasummaa, sekalaisia papereita ja muistiinpanokirjan,
jossa oli m.m. joukko nimiä ja osoitteita, niistä useita suomalaisia
sekä miehiä että naisia, joitten kanssa Gapon tavalla tai toisella
oli joutunut kosketuksiin. Aineistosta kävi kaikella toivottavalla
selvyydellä ilmi, että teloitettu oli ollut suhteissa ohranaan, että
siis teloitus oli ollut hyvin perusteltu.

Mutta huomautukseeni vastasi Asev, ettei Ruthenbergillä missään
tapauksessa ollut oikeutta ilman puolueen lupaa menetellä siten
kuin oli tehnyt. Se oli omapäistä menettelyä, joka kyllä tuottaisi
tekijälleen epämiellyttäviä seurauksia, kun puolue oli saanut
tilaisuuden arvostella asiaa.

-- Mutta toistaiseksi voimme jättää tämän silleen, jatkoi Asev.
Syy, minkä vuoksi rohkenin kutsua teidät tänne, ei ollut oikeastaan
tämä roju -- hän teki eleen lompakkoa kohti -- vaan haluaisin puhua
kanssanne suunnitelmasta, joka meillä on tekeillä -- -- --

-- Jos on kysymys jostain murhayrityssuunnitelmasta, niin tahdon heti
sanoa suoraan, etten missään tapauksessa suostu auttamaan, olkoon
tekeillä mitä hyvänsä. Ja mikäli minusta riippuu, mikäli minä voin
estää sen, ei kukaan maanmiehistänikään tule sitä tekemään.

-- Miksi niin?

-- Aivan yksinkertaisesti siksi, että minä olen varma siitä, että
joku teidän omassa piirissänne, joku keskuudessanne, joka on asioista
selvillä, auttaa ohranaa tai poliisia tiedoilla.

-- Kuinka voitte sanoa jotain sellaista -- sehän on kuulumatonta.
Asevin sekä ääni että tapa ilmaisivat loukkautumista. Hän ei
todellakaan näytellyt huonosti.

Sen sijaan, että olisin suoraan vastannut hänelle, luettelin hänelle
muutamia murhayrityksiä, jotka oli suunniteltu Helsingissä ja jotka
kaikki olivat johtaneet aiottujen toimihenkilöiden vangitsemiseen,
joissakin tapauksissa heti kun he olivat lähteneet junasta Pietarin
asemalla, toisissa heti kun he olivat saapuneet hotelleihinsa tai
muihin paikkoihin, joihin olivat asettuneet asumaan. -- Millään
muulla tavalla ei voinut selittää näitä vangitsemisia, jotka eivät
ainoassakaan tapauksessa olleet kohdistuneet vääriin henkilöihin,
huolimatta näiden huolellisista valepuvuista, kuin että ohranalle oli
etukäteen ilmoitettu selvät tuntomerkit. Eikä kellään muulla voinut
olla tilaisuutta antaa sellaisia tietoja kuin jollakulla kaikkiin
yksityiskohtiin perehtyneellä puolueen jäsenellä.

Asev oli täydelleen luopunut loukkaantuneesta äänensävystä, kun hän
kysyi: "Ketä Te epäilette?"

Minä vastasin, etten minä ensiksikään tiennyt, ketkä kaikki olivat
selvillä läheisimmistä neuvotteluista enkä toiseksi niin tarkoin
tuntenut eri yksilöitä puolueen sisäisessä piirissä, että voisin
kohdistaa epäluuloni johonkin määrättyyn henkilöön. Mutta että joku
heistä, joku asioihin perehtyneistä auttoi ohranaa, siitä tunsin
itseni täysin varmaksi. Ja sellaisissa olosuhteissa oli aivan
luonnollista, etten tahtonut olla missään tekemisissä enempien
suunnitelmien kanssa, niin, en edes tahtonut kuulla niistä.

Asev myönsi syyni oikeiksi, vaikka hän sanoikin olevansa kaikkea
muuta kuin vakuutettu siitä, että olin pääasiassa oikeassa ja antoi
keskustelun tähän jäädä. Näin hänet tällöin viimeisen kerran.

Mutta jonkun ajan kuluttua sain tietää, että hän kuitenkin oli
koettanut saada toteutetuksi murhayrityssuunnitelman tsaarin
omaa persoonaa vastaan. Eräs, jolle asiasta oli puhuttu, nuori
suomalainen nainen, kääntyi puoleeni saadakseen neuvoja asiassa,
vaikka Asev olikin kieltänyt häntä ilmoittamasta asiasta kenellekään,
erikoisesti minulle. Suunnitelman mukaan piti hänen Tsarskoje Selossa
-- luullakseni -- jossa tsaari siihen aikaan oleskeli, vuokrata
huoneisto, josta tulisi jonkunlainen salaliittolaisten päämaja.
Siellä oli hänen vietettävä ylellistä elämää, pidettävä usein
vieraskutsuja, toimeenpantava silloin tällöin pienempiä juhlia,
sanalla sanoen pidettävä jonkinlaista salonkia todellisten aikeiden
kyltiksi. Aikeena oli pitää tarkoin silmällä tsaarin jokapäiväisiä
tapoja, kunnes varma suunnitelma itse murhayritystä varten voitiin
laatia.

Minusta tuntui suunnitelma aivan mahdottomalta, jonka
vuoksi sanoin nuorelle naiselle, että se pikemmin tuntui
poliisiasiamiehen laatimalta kuin Asevin, joka oli tunnettu
taitavasta järjestelykyvystään. Kuinka voisi hän suomalaisena
naisena ja venäjänkieltä taitamattomana pitää "salonkia" pelkille
venäläisille, jotka kuten useimmat muutkin vallankumoukselliset,
eivät taitaneet mitään muuta kieltä? Luuliko hän, että ohranalle
tuottaisi mitään vaikeuksia saada selville kaikki mikä koski häntä
ja hänen suhteitaan, päästä selville siitä, ettei hän omin varoin
voinut näytellä sitä osaa, joka oli annettu hänen esitettäväkseen
ja nuuskintansa tuloksena asettaa hänet ja hänen "salonkinsa" niin
valvonnan alaiseksi, että ainakin sen verran saataisiin selvää
hänestä ja hänen vieraistaan, jotta vangitseminen olisi seurauksena?
Jos tieten tahtoen oli järjestetty ansa, jolla suurempi määrä
salaliittolaisia yhdellä kertaa voitiin vangita, olisi tuskin voinut
parempaa ajatella.

Hän tuntui hieman arvelevan, mutta tahtoi kuitenkin uskoa, että Asev,
joka niin menestyksellisesti oli järjestänyt joukon murhayrityksiä,
oli mahtanut ottaa huomioon ne seikat, joihin minä olin viitannut.
Siksi ei hän voinut pitää syitäni vakuuttavina ja ilman muuta luopua
suunnitelmasta, johon muuten muitakin suomalaisia oli kietoutunut.
Suunnitelmaa, jos sen avulla sitten tahdottiin esittää ratkaiseva
todistus siitä, että myöskin suomalaiset olivat osallisina
terroristivehkeilyissä tai jos Asev todella luuli, että se tuottaisi
tuloksia, ei kuitenkaan koskaan koeteltu. Kun hän seuraavan kerran
tuli Helsinkiin ja silloin m.m. kysyi olivatko asiasta selvillä
olevat antaneet suunnitelmasta vihiä ulkopuolella oleville, saaden
vastaukseksi, että yksi heistä oli neuvotellut minun kanssani,
selitti hän heti, että siinä tapauksessa ei koko yrityksestä tulisi
mitään. Syitään hän ei tahtonut ilmaista, mutta väitti, että
suunnitelma luottamuksen puutteen vuoksi oli turmeltu. Ja siihen asia
jäi.

Paljon myöhemmin, kun jo hänen suhteensa ohranaan oli paljastettu,
kirjoitti eräs toimeliaimmista terroristeista ja kysyi, olinko
minä epäillyt Asevia ja millään tavalla antanut hänen tietää
näistä epäluuloistani. Hän oli nimittäin puhunut minusta ja minun
luotettavaisuudestani hyvin epäilevin sanoin niille, jotka olivat
murhayritysvalmistelujen puuhissa ja arvellut, että parasta olisi,
jos minut pidettäisiin sellaisista suunnitelmista erossa. Ikävä kyllä
en kuitenkaan voinut vastata muuta kuin lausuneeni olevani täysin
varma siitä, että joku puolueen sisäisestä piiristä oli ohranan
asiamies, mutta että en voinut epäillä ketään määrättyä henkilöä,
koska niin vähän tunsin yksityisiä jäseniä.

Ei ole milloinkaan saatu selville, miten itse asiassa oli laita
Asevin suunnitelman toimeenpanna murhayritys Tsarskoje Selossa.
Provokatsiooniksi leimaa sen se seikka, että sen alkuunpanija juuri
hiljan oli ollut vangittuna ja oli häneltä silloin vaadittu lupaus
"työskennellä" tarmokkaammin, lupaus, jonka hän oli täyttänyt mitä
verisimmällä tavalla lähettämällä nuorimpia puoluetovereitaan toisen
toisensa jälkeen Siperiaan tai -- useimmissa tapauksissa -- hirteen.
Voi varsin hyvin ajatella, että suunnitelman kautta aiottiin todistaa
suomalaistenkin osuus kukoistavaan terrorismiin kaikkine korkeiden
viranomaisten taholta tulevine kostotoimenpiteineen. Mutta toiselta
puolen ei myöskään ole aivan mahdotonta, että Asev päällystönsä
ahdistamana oli siinä määrin menettänyt harkintakykynsä, että hän
todella odotti jotain tuosta melkoisen päättömästä suunnitelmasta
-- joka lopulta saattoi myös olla laadittu hänen päällystönsä
suostumuksella. Sillä vielä yhden murhayrityksen tsaaria vastaan
ehti Asev järjestää ennenkuin hänet paljastettiin, yrityksen, joka
tosin kyllä epäonnistui, mutta Asevilla ei ollut mitään osuutta
epäonnistumiseen eikä siitä ollut mitään seurauksia niille, jotka
olivat siihen sekaantuneet.

Sillä kertaa oli ohrana epäilemättä murhayrityksen takana, sillä
muuten ei ole ajateltavissa, että Asev, sen uskottu asiamies, olisi
rohjennut puuttua sen järjestelemiseen niin läheisesti kuin hän
teki. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Englannin kuningas Edward
oli viimeisellä käynnillään Venäjällä, Tallinnan redillä, jossa
todennäköisesti sopimus Saksan saartamisesta tehtiin. Siellä oli
murhayritys määrä toimeenpanna ja sitä tarkoitusta varten oli Asev
antanut valmistaa vedenpitävästä kankaasta liivit, jotka suorastaan
sisustettiin räjähdysgelatiinilla. Nämä liivit oli väkivallantekijän
puettava ylleen ja kun tsaari katselmuksen aikana sivuuttaisi hänet,
oli hänen räjähdytettävä gelatiini räjähdyslaitteen avulla, joka
saatiin käyntiin painamalla erästä nappia vaatekappaleessa -- kaikki
kätkettynä laajan matruusitakin alle.

Kaikki kävikin toivomusten ja laskelmien mukaan -- paitsi itse
räjähdys. Tsaari tulikin laivalle, kulki pitkin rintamaan asettuneita
matruusirivejä ja sivuutti silloin parin askeleen päässä valitun
väkivallantekijän, joka oli täysin tietoinen siitä, että hän itse
samalla kertaa murskautuisi. Mutta pamausta ei kuulunut. Yrityksen
toimeenpanija ei ollut voinut, kuten hän heti tiedoitti niille, jotka
olivat hänet toimeen varustaneet, suorittaa loppuun ottamaansa osaa.
Hän oli ratkaisevalla hetkellä tuntenut itsensä kuin halvautuneeksi
eikä ollut mitenkään voinut suorittaa sitä liikettä, joka olisi ollut
välttämätön.

Siihen asia jäi. Mitään tutkimuksia ei toimeenpantu, ketään
ei vangittu. Koko murhayritys jäi hämärän peittoon. On
edelleenkin avoinna kysymys, tapahtuiko tämäkin yritys ohranan
suostumuksella, sen toimesta, kuten murhayritykset Plehweä,
suuriruhtinas Sergeitä j.n.e. vastaan tai oliko Asev itsestään sen
suunnitellut, mikä myöskään ei ole mahdotonta. Ainakin eräs niistä
murhayrityssuunnitelmista, joita hän puuhaili ja josta hän puhui
Helsingissäkin, suunnitelma räjähdyttää ilmaan ohranan päämaja
Pietarissa, jossa sen arkistoa säilytettiin, ei varmastikaan ollut
ohranasta itsestään lähtöisin, vaan oli kyllä Asevin yksityisiä
tuumia. Eihän voinut tietää miten olosuhteet tulisivat kehittymään
ja hänelle persoonallisesti olisi kyllä ollut parasta ja varminta,
jos koko arkisto, joka kaiketi sisälsi melkoisesti hänenkin osaansa
koskevia asiakirjoja, olisi muuttunut savuksi.

Kauan ei kuitenkaan kulunut kun Burtseff, eräs vallankumouksellisen
liikkeen omituisimpia olioita, paljasti hänet, senjälkeen kun eräs
aikaisempi, Aseffia vastaan tehty ilmianto liian järjettömänä, kun
oli kysymys taistelujärjestön päälliköstä, joka oli järjestänyt
kaikki suuret murhayritykset viime aikoina, oli liitetty
asiakirjoihin. Seikka, joka kai osaltaan vaikutti, ettei mihinkään
ryhdytty tämän ilmiannon johdosta, oli se, että se oli nimetön, mutta
se ei kernaasti voinut olla muuta, koskapa sen tekijä oli mies, jolla
itsellään oli verrattain huomattava paikka ohranassa, paikka, jota
hän ei vielä ollut valmis jättämään.

Salainen ilmiantaja oli santarmiupseeri Menshikov, joka nuoruudestaan
saakka oli palvellut santarmistossa, ensin tavallisena urkkijana,
sitten vähitellen yhä uskotumpana asiamiehenä, kunnes hän ohranan
perustettua -- Aleksanteri II:sen murhan jälkeen -- oli astunut
sen palvelukseen ja kohonnut sen Suomen osaston päälliköksi. Syy,
miksi hän oli kääntynyt entisiä päämiehiään vastaan, on edelleenkin
hämärän peitossa, mutta tosiasia on, että hän oli siten tehnyt alussa
mitä suurimmassa salaisuudessa, sittemmin, asetuttuaan ulkomaisella
kamaralla täydelliseen varmuuteen, täysin avoimesti ja vähimmälläkään
tavalla pidättymättä niistä palveluksista, jotka hän ohranan
tuntijana saattoi tehdä.

Hänen salainen ilmiantonsa ei, kuten sanottu, johtanut mihinkään
tuloksiin, se ei aiheuttanut edes pintapuolisinta tutkimusta, vaan
liitettiin aivan yksinkertaisesti asiakirjoihin, niin vuorenluja oli
luottamus Aseviin, niin järjettömältä tuntui edes epäilläkään häntä
kaksinaamaisuudesta. Burtsev sai etsiä ja julkaista ratkaisevat
todistukset ja siinä toimi hän niin tavattoman rohkeasti, että se
suorastaan hipoi tuhmanrohkeutta -- ellei nimittäin hyväksy Saksan
valtiollisissa poliisipiireissä vallalla olevaa, minulle ilmaistua
vakaumusta, että Burtsevkin oli suhteissa ohranaan.

Tämä joka tapauksessa selittäisi, miten hän saattoi matkustaa
Pietariin tapaamaan siellä Lopuhinia, salaisen poliisin entistä
päällikköä, ja häneltä melkein vaatia myönteisen vastauksen, että
Asev todella oli ohranan palveluksessa urkkijaprovokaattorina ja oli
ollut jo monta vuotta, itse asiassa aina koulunpenkiltä asti, jolloin
hän jo oli ilmiantanut tovereitaan valtiollisista vehkeilyistä.
Tämän myönnytyksen kera palasi Burtsev Pariisiin, jossa hän teki
suoranaisen ilmiannon Asevia vastaan. Mutta niin suuri oli luottamus,
jota tämä nautti, että puolueen keskuskomiteassa vielä oli sellaisia,
jotka olivat sitä mieltä, että ilmiannon kohtaloksi oli omiaan sama
kuin edellisenkin, nimettömän. Tällä kertaa eivät kuitenkaan Asevin
sokeat ihailijat saaneet riittävästi kannatusta. Eräs keskuskomitean
jäsen, sen ohessa toimeenpanevan komitean rohkein ja ovelin jäsen,
joka oli ottanut osaa useimpiin suuriin murhayrityksiin, mutta aina
oli päässyt pakoon ehjin nahoin, Savinkov -- sittemmin Kerenskin
hallituskaudella Venäjän sotaministeri -- matkusti Lontooseen, jossa
Lopuhin silloin oleskeli ja sai häneltä varmennuksen Burtsevin
ilmiantoon. Lopuhinhan itse oli ollut poliisiministeri, mutta oli
siitä huolimatta kunniallinen mies, joka ei hyväksynyt ohranan
olemassaoloa vapaana, salaisena poliisivoimana ja jonka sanoja sen
vuoksi ei voitu epäillä.

Mutta sittenkään eivät keskuskomitean jäsenet voineet päästä
yksimielisyyteen toiminnasta. Asevin ihailijoiden onnistui saada
päätetyksi, että hänelle annettaisiin tilaisuus selvittää asiansa ja
se hänelle annettiinkin -- hän oli myös saapunut Pariisiin -- ja sitä
varten hän sai kaksikymmentäneljä tuntia. Kuten ennakolta saattoi
odottaa, käytti hän myönnettyä aikaa hyväkseen tehdäkseen itsensä
näkymättömäksi ja paetakseen Pariisista. Hänen vaimonsa, joka myös
oli Pariisissa ja joka ei vielä tiennyt mitä hän uskoisi miehensä
syyllisyydestä, on sittemmin kertonut, että hän heti kun hänelle oli
ilmoitettu keskuskomitean uhkavaatimus, oli lähtenyt ulos ja kun ei
ainoatakaan kaukojunaa enää sinä yönä lähtenyt, oli hän vaeltanut
pitkin katuja koko yön alituisesti peläten jonkun niistä, jotka hän
halpamaisella tavalla oli pettänyt, sukeltavan esiin ja vaativan
kostoa, kunnes hän vihdoin ensimmäisellä aamujunalla oli saanut
tilaisuuden matkustaa Saksaan päin.



XII.

Rauhallista toimintaa kotimaassa. Uudelleen maanpakolaisena.


Sillä aikaa olin minä, palatakseni nyt taas omiin kohtaloihini,
täydelleen luopunut kaikesta, joka oli yhteydessä politiikkaan,
erittäinkin senjälkeen kuin oli rauennut yritys saada "aktiivinen
vastustuspuolue" hajaantumaan. Minun mielestäni kaikki puolueen
olemassaolon edellytykset olivat lakanneet olemasta, samalla kuin
oli palattu laillisiin oloihin, joka ainakin virallisesti oli
tapahtunut tsaarivallan peräytyessä sortotoimenpiteistään. Mutta
toiset, eritoten nuorimmat puoluejäsenet, eivät tahtoneet kuulla
puhuttavankaan puolueen hajoittamisesta, vaikka he eivät voineetkaan
esittää mitään selvästi määriteltävää päämäärää, jonka vuoksi
puolueen entisellään oleminen olisi ollut toivottava. Kahden äänen
enemmistöllä päätettiin siis, että puolue edelleen toimisi, mutta
kävi kuten kaikkina aikoina on käynyt samankaltaisten yhtymien,
joiden "raison d'être" on lakannut olemasta -- puolue kuoli
heikkouden tautiin.

Minua ei kuitenkaan venäläinen salainen poliisi ollut unohtanut,
vaikka minulla todella ei ollut mitään erikoista tekemistä politiikan
kanssa, vaan puuhailin viljellen ja palstoitellen maata. Siitä
sain tuon tuostakin muistutuksen ilmiantojen muodossa, jotka eivät
ainoassakaan tapauksessa johtuneet muista kuin keksityistä jutuista
tai ohranan ja santarmiston asiamiesten vapaista mielikuvista, sillä
heitä oli yhä liikkeellä sitä useampia, kuta enemmän aika kului.
Kerran minut kutsuttiin Uudenmaan läänin silloisen kuvernöörin,
Alfthanin luokse, joka virallista tietä oli saanut santarmistolta
kirjelmän, joka sisälsi ilmiannon, että minä puheenjohtajana olin
ollut läsnä eräässä vallankumouksellisessa kokouksessa Oulunkylän
seurahuoneella. Oulunkylässä en itse asiassa ollut käynyt moneen
vuoteen, paitsi kerran kilpa-ajoissa, eikä sitä ollut vaikea
todistaa, mitä ainakin päivään tulee, jona ilmiannon mukaan
vallankumouksellinen kokous oli pidetty, sillä ilmiantaja ei ollut
tietänyt, että samaan aikaan oli palstoitusyhtiön osakkailla ollut
yhtiökokous, jossa minä olin ollut läsnä. Monenmoisia ilmiantoja
sateli tuhka tiheään minua vastaan, kaikki yhtä hyvin perusteltuja
kuin se, joka koski kokousta Oulunkylässä, mutta en nyt enää muista
niitä kaikkia.

Silloinkin, kun matkustin kaupunkiin, joka tapahtui vähintäin kaksi
kertaa viikossa, pitivät minua erilaiset oliot silmällä, seurasivat
minua kintereilläni, säännöllisesti niin kömpelöllä tavalla, ettei
hetkeäkään voinut olla epätietoinen heidän aikeistaan. Kerran
seurasi minua tuollainen olento niin kintereilläni, että eri
kauppoihin poiketessani aina astuessani myymälästä ulos tapasin
hänet odottamassa aivan oven ääressä -- hän mahtoi olla toimessaan
jotensakin uusi ja hyvin peloissaan, ettei vain kadottaisi
näkyvistään sitä, jonka valvomisen hän oli saanut tehtäväkseen.
Lopulta menin Aleksanterin ja Esplanaadinkadun väliseen pasaasiin
poiketakseni siellä olevaan parturiin, luonnollisesti seuralaiseni
aivan kintereilläni. Parin askeleen päässä parturin ovesta käännyin
ympäri ja lurjukseni teki hetkistä myöhemmin samoin sekä asettui
töllistelemään erääseen myymälän ikkunaan, jossa ei kuitenkaan ollut
mitään töllisteltävää, kun se oli leipurimyymälä, jonka yhteydessä
oli kahvitarjoilu. Menin miehen luo ja sanoin hänelle ystävällisesti,
että olin matkalla parturiin, jossa aioin viipyä neljännestunnin tai
kaksikymmentä minuuttia, minkä vuoksi hän huoletta saattoi jättää
paikkansa siksi aikaa. Hän tuijotti minuun, koetti sopertaa jotain,
mutta en jäänyt kuuntelemaan, mitä oli tarttunut hänen kurkkuunsa,
vaan käännyin ympäri ja menin takaisin parturiini. Kun tulin sieltä
ulos, oli vartioiva kavaljeerini hävinnyt.

Kuta pitemmälle uudelleen henkiinherännyt venäläinen sorto
edistyi, sitä tarmokkaammaksi kävi myöskin venäläinen urkinta.
Sen saatoin todeta omaan persoonaanikin nähden. Ennen olin saanut
olla jotakuinkin rauhassa maalla, jossa asuin, mutta nyt alkoi
santarmiasiamiehiä ilmaantua sinnekin, tiedustellen paikkakunnan
asukkailta puuhiani ja toimiani, vaeltaen asumani huvilan
läheisyydessä ja seuraten minua kintereilläni, joka kerta kun
matkustin Helsinkiin.

Oli silmiinpistävää, että olin ohranan erikoisen huomion esineenä,
joka tapauksessa oli vähintäinkin otaksuttavaa, ettei tämä voinut
merkitä muuta kuin aikomusta siepata minut kiinni ensimmäisessä
sopivassa tilaisuudessa, niin kuin sekin, että tähän olivat syynä
vanhat syntini, sillä viime vuosien aikana en, kuten sanottu,
ollut lainkaan puuttunut valtiollisiin tapahtumiin, en yhdessä
enkä toisessa suhteessa, jos en ota huomioon muutamia kirjoitelmia
kuolleista heränneeseen "Nya Presseniin".

Varoituksia ja kehoituksia laittautua turvaan sain myöskin eri
tahoilta, m.m. sellaiselta, jossa melko tarkoin seurattiin
venäläisten viranomaisten suunnitelmia ja jossa yleensä hyvin
tiedettiin asiat. Lopulta tuli juuri tältä taholta eräänä
kauniina päivänä ilmoitus, että Seyn nimitettäisiin Suomen
kenraalikuvernööriksi -- ja lisättiin, että nyt joka tapauksessa
tiesin mitä ankara silmälläpito merkitsi. Niin, mikäli uutinen
Seynin nimittämisestä oli oikea, oli se ilman muuta selvää --
hänhän oli ollut innokkaimpia jo Bobrikoffin aikoina ja hänellä
oli liiankin hyvin, selvillä työni ja toimeni, aina "Vapaan Sanan"
perustamisesta ja toimittamisesta saakka aseiden-tuontiyritykseen
ja kaikkeen siihen, mikä oli sen kanssa yhteydessä. Asevhan oli jo
paljastettu eikä hän luonnollisestikaan ollut salannut sitä, minkä
tiesi minun toimistani sekä vallankumouksen valmisteluaikana että
jälkeenpäin, sinä aikana, jolloin terroristit suurimmaksi osaksi
puuhasivat Helsingissä, ennenkuin minä olin luopunut kaikista heidän
vehkeilyistään ja, naivisti kyllä, ilmoittanut luopumisestani juuri
provokaattorille itselleen.

Virallinen vahvistus huhuun Seynin nimittämisestä tuli lyhyen
ajan kuluttua ja silloin oli minun päätökseni tehty. Minun täytyi
uudelleen lähteä maasta, ellen tahtonut antautua alttiiksi vaaralle
joutua lähetetyksi itään päin, miten kauas, sitä ei kukaan voinut
sanoa, mutta ottaen huomioon sen silmälläpidon, jonka alaisena
olin, ei koko juttu ollut niin aivan yksinkertainen. Ensin oli
päästävä Helsinkiin ilman raportteerausta, sen jälkeen länttä kohti
ainoankaan ohranan nuuskijan saamatta matkasta vihiä ennenkuin oli
liian myöhäistä estää se. Molemmat tehtävät tuntuivat melko vaikeasti
ratkaistavilta, mutta jos hieman tunsi asiamiesten tavallisia
menettelytapoja, olivat ne itse asiassa jotakuinkin yksinkertaiset.

Ensimmäinen ratkaistiin aivan yksinkertaisesti siten, että en
matkustanut junalla Helsinkiin vaan hevosella -- matkaa oli
tuskin penikulma Helsinkiin ja Malmin asemaa kuten Mosabackan
pysäkkiäkin oli jo muutamia päiviä vartioitu, kuten minulle oli
rautatievirkamiesten taholta ilmoitettu. Kyytihevosta en käyttänyt
pitemmälle kuin siksi kunnes viertotiellä sain käsiini tyhjän
pika-ajurin, jonka ajoneuvoihin siirsin jotenkin keveät tavarani.
Kyytihevonen sai kääntyä takaisin ja pika-ajurilla ajoin hämärässä
erääseen kaupungin hotelliin, jossa huone ennakolta oli tilattu
ja jossa saatoin olla varma, että minua heti varoitettaisiin, jos
ilmaantuisi merkkejä, että hotelli oli tarkkailun alainen.

Tämä tapahtuikin jo kahden päivän kuluttua, jonka vuoksi illalla
lähdin sieltä erään hyvän ystävän luo, joka auliisti oli antanut
yhden huoneistaan minun käytettäväkseni. Muutto suoritettiin
tarpeellisia varovaisuustoimenpiteitä noudattaen niin, että
täydelleen huomaamatta saavuin uuteen asuntooni. Selityksen
pikaisiin, asumaani hotellia kohdanneisiin epäilyksiin sain, kun
tilanhoitaja sopimuksen mukaan tuli maalta kaupunkiin ja kertoi,
että toisena päivänä matkani jälkeen pari epäilyttävää olentoa
aamulla oli saapunut paikalle ja huvilan ja talon palveluskunnalta
tarkoin kuulustellut oleskelupaikkaani, minne olin matkustanut ja
millä tavalla, koska palaisin j.n.e. Kaikkiin kysymyksiin saivat
he hyvin epämääräiset vastaukset -- luonnollista kylläkin, kun ei
kukaan niistä, joilta kysyttiin, tiennyt mitään muuta kuin että minä
sinä hetkenä olin poissa ja että hevosella olin lähtenyt kaupunkiin.
Tämän olivat he tietenkin heti tiedoittaneet päämiehilleen, mistä oli
seurauksena, että kaupungin hotelleista minua oli tiedusteltu.

Tämä teki minut kaksin kerroin varovaiseksi. Ulos menin vasta pimeän
tultua huolehtiakseni niistä harvoista asioista, jotka minun vielä
piti hoitaa, matkalippu höyrylaiva "Boreen" tilattiin puhelimitse
toiselle nimelle, sillä höyrylaivalla matkustaminen Helsingistä oli
mahdotonta ankaran vartioinnin vuoksi ja kaikki tehtiin selväksi
matkaa varten. Viimeiseksi huolehdittiin siitä, että matkatavarani
otti haltuunsa toinen Turkuun matkustava ja niin olin vihdoin valmis
yrittämään päästä maasta venäläisen poliisin nuuskijain näkemättä.

Matkani tapahtui aluksi hevosella. Eräs luotettava pika-ajuri oli
suostunut kyyditsemään minut Espoon asemalle, josta minun piti
nousta Kirkkonummelle menevään paikallisjunaan, siellä odottaakseni
suoraan Turkuun menevää junaa ja matkustaa edelleen. Ei ollut
viisasta astua junaan ensimmäisellä asemalla, sillä joku saattoi olla
junassa tarkatakseen, etten minä ollut mukana, mutta kauemmaksi kuin
ensimmäiselle asemalle ei tarvinnut pelätä sellaisen ylimääräisen
matkustajan seuraavan. Siihenhän ei ollut mitään syytä.

Kaikki sujui laskelmien mukaan. Ilma oli erinomainen ja rekikeli
samoin. Saavuimme Espoon asemalla hyvissä ajoissa. Siellä lunastin
matkalipun jatkuvaa matkaa varten Kirkkonummelle ja saavuttuani sinne
ostin taas matkalipun Turkuun. Suoraan menevä juna saapui tuskin
puolen tunnin kuluttua, astuin siihen ja jatkoin kaikessa rauhassa
matkaa viimeiselle asemalle ennen Turkua, josta kyydin piti minut
noutaa, sillä Turun asemahan saattoi myös olla vartioituna enkä
halunnut joutua suoraan mahdollisten nuuskijain syliin. Edelleen kävi
kaikki toiveitten mukaan. Turusta tullut kyyti oli minua vastassa
puhelintietä sovitulla asemalla, jossa minä jätin junan ajaakseni
maantietä myöten kaupunkiin.

Mitään ei tapahtunut myöskään matkalla Turun kaupunkiin, jossa
sovitulla paikalla sain takaisin matkatavarani, ja aikanaan, hämärän
tultua ajoin Borelle ja menin laivaan muutamia tunteja ennen sen
lähtöä. Saattoi otaksua, että ohranan ja santarmiston nuuskijoita,
joita aivan oikein oli ollut asemalla junan tullessa, uudelleen
ilmestyisi laivan lähtiessä, kun sen matkustajat tulivat laivaan
päiväjunan saavuttua. Mutta aamujunalla, jota minä käytin, ei
laivamatkustajia tavannut tulla.

Niin tapahtuikin. Minä olin sattumalta saanut hytin, jonka ikkunasta
näki laivakäytävälle ja sieltä minä huvikseni näin miten kaksi
helposti tunnettavaa olentoa heti junan tulon jälkeen asettui
portaiden ääreen ja mitä huolellisimmin tarkasteli jokaista laivaan
menevää matkustajaa. Tarkastus oli inhoittavan julkea, mutta selvän
ottaminen siitä oliko joku epäilyttävä henkilö jo laivassa, ei
pälkähtänyt innokkaiden tarkastajien päähän, vaan he seisoivat
uskollisesti paikallaan portaiden luona siksi kunnes laiva lähti --
minun suureksi hauskuudekseni.

Tukholmassa menin hotelliin, jossa minua ei tunnettu, vieraalla
nimellä sen vuoksi, ettei tieto saapumisestani tulisi heti
tunnetuksi sanomalehtien matkustajaluetteloiden kautta, vaan
saisi santarmisto itsepäisesti jatkaa etsiskelyjä vielä jonkun
aikaa. Kuinka ahkerasti näitä toimitettiin, siitä sain jonkun ajan
kuluttua tiedon. Helsingissä oli harkittu sitä, että matkustaisin
pohjoista tietä, Tornion ja Haaparannan kautta, mutta minä puolsin
tavallista tietä lyhempänä ja varmempana, kun vain noudatti erinäisiä
varovaisuuskeinoja. Miten oikein olin arvostellut olosuhteita,
selvisi siitä tosiasiasta, että yhdessä Tornioon menevässä junassa
juuri siihen aikaan, jolloin minun olisi pitänyt matkustaa, eräs
herra vangittiin santarmiston toimesta minuksi luultuna. Hänen ei
käynyt vaikeaksi todistaa olevansa kokonaan toinen henkilö, mutta
tapahtuma osoitti joka tapauksessa, miten hyvin harkittua oli ollut
valita toinen tie Tukholmaan.

Pari vuotta myöhemmin tapasin ohranan silloisen Suomen osaston
päällikön Pariisissa, jonne hän oli matkustanut luovuttuaan ohranasta
ja hänen ensi kysymyksistään koski eräs lähtöäni Suomesta. Hän ei
voinut käsittää, sanoi hän, kuinka olin välttänyt toimeenpannun
tarkan vartioinnin. Minä kerroin hänelle aivan avomielisesti miten
olin menetellyt, mutta kysyin häneltä vuorostani syytä siihen, että
minuun oli kiinnitetty niin paljon huomiota, kun minä todella siihen
aikaan en ollut missään poliittisissa puuhissa ja viranomaisten
oli ollut mahdotonta uskoa niitä tiedonantoja, joita oli saapunut
toiminnastani. Hän myönsi, että osittain oli asia ollut näin, mutta
vaikka tiedonantoihin ei tinkimättä uskottukaan, niin otaksuttiin
joka tapauksessa, että jotain todellista oli niiden pohjana ja että
aikaisemmat toimeni vallankumouksellisessa politiikassa, jotka
kaikki tunnettiin, olivat aivan riittävät tehdäkseen minut ohranan
näkökannalta niin mielenkiintoiseksi. "Olimme sitä paitsi saaneet
määräyksen olla päästämättä teitä näkyvistämme ja ensimmäisen
pakoyrityksen sattuessa vangita teidät -- teidäthän oli tuomittu
majesteettirikoksesta ja päällystöllä oli kyllä muitakin aikeita
teitä kohtaan."

Majesteettirikos oli kyllä tosi. Hovioikeus oli tuominnut minut
seitsemän kuukauden vankeuteen kirjoittamani ja julkaisemani kirjan
"Vallankumouksellinen Venäjä" johdosta ja minä olin vedonnut
senaattiin, jossa asiaa ei vielä ollut ratkaistu, kun lähdin
Suomesta. Että hra Seyn et consortes pitäisivät varansa ottaakseen
tekijän kiinni, niin pian kuin hän olisi joutunut telkien taa
rohkeapuheisuudestaan H.M. Nikolai II:sta vastaan, oli oletettavissa
ja oli itse asiassa pääsyy päätökseeni lähteä tieheni.



XIII.

Kansainvälinen jury.


Matkani oli sill'aikaa jatkunut aina Lontooseen saakka, jossa
olin asettunut niiden käytettäväksi, jotka työskentelivät
valtio-oppineiden muodostaman, kansainvälisen juryn aikaansaamiseksi
siinä tarkoituksessa, että se antaisi lausunnon venäläiseltä taholta
Suomea vastaan uudelleen aletusta sortopolitiikasta. Senaattori
Mechelinillä ei nyttemmin ollut mitään muistutettavaa ehdotusta
vastaan, jota minä en ollut esittänyt, vaan aivan toinen henkilö,
joka kuitenkin edeltäkäsin oli neuvotellut minun kanssani. Kenties
myös muuttunut poliittinen konjunktuuri, joka todellakaan ei enää
antanut sijaa millekään optimismille, oli muuttanut senaattorin
mielen. Olipa kuinka tahansa, hän nyt kannatti asiaa ja pari henkilöä
oli jo ennen minun katoamistani Helsingistä matkustanut Lontooseen
ja Pariisiin ryhtyäkseen välttämättömiin valmistustoimenpiteisiin.
Lontoossa tapasin toisen valtuutetuista, professori Julio Reuterin ja
matkustin sieltä Pariisiin sopiakseni toisen, tohtori A. Törngrenin
kanssa niistä toimenpiteistä, joihin olisi ryhdyttävä suunnitelman
toteuttamiseksi. Tämän johdosta kirjoitin Hollantiin professori
Van der Vlugtille, joka innokkaana oli kannattanut suunnitelmaa jo
silloin, kun se ensi kerran esitettiin ja ilmoitin hänelle, että
asia uudelleen oli tullut esille ja että me toivomme hänen tälläkin
kertaa, kuten ennenkin, antavan sille tehokkaan kannatuksensa. Ja
sitten matkustin edelleen Berliiniin, jossa minun piti puhua asiasta
muutamien valtiopäivämiesten kanssa ja yleensä valmistaa maaperää
niin paljon kuin mahdollista.

Schleswigiläis-tanskalaisen valtiopäivämies Hansen-Nörremöllen
esittämänä ei tuottanutkaan mitään vaikeuksia tavata niitä
valtiopäivämiehiä, joita halusin, ja asia oli jo hyvällä alulla,
kun eräs tohtori Törngrenin lähettämä kirjelmä teki lopun kaikesta
näkyväisestä toiminnastani mainituissa aikeissa. Senaattori Mechelin
oli tullut Pariisiin siellä kumotakseen erään Venäjän hallituksen
lähetin pitämän esitelmän Venäjän ja Suomen välisestä suhteista,
josta suurella melulla oli ilmoitettu ja siellä hän oli saanut
tietää kirjeestäni prof. Van der Vlugtille, joka oli tiedustellen
asiaa kääntynyt senaattorin puoleen samalla mainiten, että minä olin
häntä kehoittanut liittymään yritykseen. Senaattori oli silloin tri
Törngreniltä kysynyt, missä minä siihen aikaan oleskelin ja saanut
vastauksen, että todennäköisesti olin Lontoossa, mutta ettei hän
niin tarkoin voinut sanoa, kun minä Suomesta lähdettyäni olin ollut
matkoilla. Tällöin oli senaattori selittänyt, että jos minulla
oli yrityksessä osaa, tulisi hän vetäytymään pois, hän ei siinä
tapauksessa voinut olla enää missään tekemisissä koko asian kanssa.

Tri Törngren ilmoitti minulle heti tästä uhkavaatimuksesta
lisäten, että tri Öhquistiä jo oli pyydetty saapumaan Berliiniin
neuvottelemaan siellä. Saatuani tämän tiedon matkustin takaisin
Kööpenhaminahan, jossa tapasin tri Öhquistin ja ilmoitin hänelle
mitä olin ennättänyt toimittaa Berliinissä sekä palasin sitten
viimemainittuun kaupunkiin saattaakseni hänet muutamien henkilöiden
yhteyteen, joitten kanssa minä jo olin ollut kosketuksessa, ja lähdin
sieltä Pariisiin, jossa neuvottelin jonkun kerran tri Törngrenin
kanssa, luonnollisesti senaattori Mechelinin tietämättä.

Senaattori oli yleensä melko tyytymätön matkaansa, sillä Venäjän
hallituksen lähetti, joka jollain tavoin oli saanut vihiä senaattorin
saapumisesta ja otaksuttavasti hänen aiotusta esiintymisestään
esitelmätilaisuudessa, oli aivan yksinkertaisesti pannut pillit
pussiin ja jonkun verukkeen nojalla matkustanut tiehensä. Silloin oli
senaattori Mechelin myös halunnut palata, mutta oli sitten suostunut
joka tapauksessa pitämään esitelmän Suomesta ja venäläisestä
politiikasta sille kuulijakunnalle, joka olisi kuunnellut venäläistä
esitelmöitsijää. Tilaisuus sujui jotakuinkin rauhallisesti, mitään
oppositsionia ei ilmennyt ja heti sen jälkeen oli senaattori palannut
Suomeen, poikkeamatta, Lontooseen kuten oli aikonut.

Senaattori Mechelinin liittyminen juryajatusta kannattamaan
oli sillä aikaa rauhoittanut professori Van der Vlugtia ja
minä olin matkustanut Brysseliin kutsuakseni erään siellä
asuvan valtio-oikeuden auktoriteetin ottamaan osaa lähestyviin
neuvotteluihin. Sieltä olin palannut Lontooseen, jossa professori
Westlake, joka oli osoittanut mitä suurinta mielenkiintoa asian
suhteen, oli kutsunut valtio-oppineet, joitten sopimuksen mukaan
oli kokoonnuttava Lontooseen, pitämään kokouksensa hänen talossaan.
Paitsi häntä otti toinenkin englantilainen, etevä oikeusoppinut,
valtiojuristi Mr. Pollock, osaa neuvotteluihin, joihin myös oma tämän
alan erikoistuntijamme, professori Erich, oli kutsuttu. Ranskalainen
professori Lapradelle, joka oli laatinut yhtä tyhjentävän kuin
loistavasti kirjoitetun mietinnön asiasta, oli niinikään luvannut
saapua.

Vähitellen saapuivat kaikki osanottajat Lontooseen ja kokoontuivat
heti professori Westlaken luo keskustelemaan asiasta. Mutta mitään
varsinaista keskustelua itse pääasiasta tuskin syntyi. Kaikki
läsnäolijat olivat yksimieliset siitä, että Suomen oikeutta oli
mitä törkeimmällä tavalla poljettu ja syrjäytetty. Keskustelu koski
oikeastaan vain päätöksen muotoa ja sen suhteen sovittiin siitä, että
professori Lapradellen lausunto asetettaisiin sen pohjaksi, jonka
jälkeen se perusteellisesti käytiin läpi ja tehtiin siihen muutamia
pienempiä paranteluja.

Sellaisten olosuhteiden vallitessa eivät neuvottelut
luonnollisestikaan käyneet pitkällisiksi. Kolmessa päivässä --
jos muistan oikein -- olivat ne loppuun suoritetut. Tri Törngren
kutsui osanottajat päivällisille erääseen Lontoon hienoimpaan
ravintolaan ja niin olivat kansainvälisten jury-jäsenten neuvottelut
päättyneet. Niistä ilmoitettiin asianomaisille Pietariin mutta ne
herättivät siellä, sikäli kuin tunnetaan, vain katkeruutta meidän,
suomalaisten, "röyhkeydestä". Sen ilmaukseksi leimattiin nykyään
kaikki mitä suomalaiselta taholta tehtiin puolustaaksemme oikeuttamme
ja olemassaoloamme vapaana kansana. Aivan uskomatonta ei kuitenkaan
ole, että juryn päätös, jonka laatijoina ja allekirjoittajina oli
tunnustetusti etevimpiä valtio-oikeudellisen alan auktoriteetteja
Euroopassa, herätti muutamia vastustajistamme ajattelemaan ja varmaa
on, että se Euroopan silmissä suuresti selvensi käsitteitä Suomesta
ja siitä sortopolitiikasta, jonka uhreja olimme. Lausuntoon yhtyi
sittemmin muutamia muita valtio-oikeudellisia auktoriteetteja ja
eurooppalaisen maineen omaavia tiedemiehiä, etupäässä saksalaisia,
jotka, syystä tai toisesta eivät olleet voineet ottaa osaa Lontoon
konferenssiin.

Sen päättymisen, jälkeen palasin minä Kööpenhaminaan, jossa siihen
aikaan asuin. Pitkäaikaiseksi ei kuitenkaan oleskeluni siellä tullut,
kun jo seuraavana vuonna muutin sieltä Tukholmaan vielä kerran
käytyäni Englannissa, kuitenkin vain yksityisasioissa. Jo aikaisemmin
olin saanut terveisiä Burtseviltä, joka ilmoitti hänen hallussaan
olevan kokoelman asiakirjoja ohranan arkistosta, jotka sisälsivät
mielenkiintoisia asioita väkivaltapolitiikasta Suomessa. Hän tahtoi
nyt, että minä tai joku muu suomalainen tulisi sinne tutustumaan
asiakirjojen sisältöön, mikä hänen mielestään oli mitä painavinta ja
mielenkiintoisinta Suomen asiaan nähden.

Kun en suurestikaan luottanut Burtsevin arvostelukykyyn, en
noudattanut kehoitusta, mutta samaan aikaan oli hän lähettänyt samat
terveiset Helsinkiinkin ja sieltä matkusti Pariisiin tutustumaan
asiakirjoihin eräs henkilö, jonka mielipide herra Burtsevista oli
Asevin paljastuksen johdosta paljon parempi kuin minun. Mutta
kun hän saapui sinne ja tapasi Burtsevin, ilmoitti tämä viitaten
paperiläjään, joka oli hänen kirjoituspöydällään, että asiakirjat
kyllä olivat siinä, mutta ettei hän, ikävä kyllä, vielä voinut
näyttää niitä kenellekään, lisäten tähän epätyydyttävään selitykseen,
että paperit olivat hänelle, Burtseville, maksaneet huomattavan
summan rahaa. Suomalainen lähetti sai palata toimittamatta
asiaa, mutta varmana siitä, että Burtsev aikoi kiristää rahoja
asiakirjoillaan, joitten arvo oli jotakuinkin arvoituksellinen.



XIV.

Burtsevin asiakirjat.


Jonkun aikaa sen jälkeen kuin olin asettunut asumaan Tukholmaan,
sain eräältä suomalaisen vastustuksen johtomieheltä kirjeen, jossa
minua kehoitettiin matkustamaan Pariisiin tavatakseni Burtsevin,
joka jälleen oli lähettänyt sen sisältöisiä terveisiä Helsinkiin,
että paljon puhutut asiakirjat nyt olivat nähtävänä hänen luonaan,
vuoden kuluttua siitä kuin niistä ensi kerran oli ollut puhe.
Asia tuntui minusta jonkun verran salaperäiseltä, mutta päätin
kuitenkin tehdä matkan ja lähdin. Saavuttuani Pariisiin menin heti
Burtsevin luo, joka otti minut äärimmäisen kohteliaasti vastaan,
mutta kuultuaan asian, jonka vuoksi olin tullut sinne, valitti,
että uusi lykkäys vielä oli välttämätön ennen kuin hän saattoi
näyttää kysymyksessä olevat asiakirjat. Parin päivän kuluttua hän
kuitenkin toivoi kaiken olevan kunnossa, niin että saisin perehtyä
niiden todella mielenkiintoiseen ja tärkeään sisältöön. Hän oli
saanut ne Menshikovin, ohranan suomalaisen osaston entisen päällikön
välityksellä.

Kysyttyäni ilmoitti Burtsev ettei Menshikov asunut Pariisissa, vaan
jossain Etelä-Ranskassa, jossa hän harjoitti jonkinlaista kirjallista
toimintaa. Hän, Burtsev, tiesi ylimalkaan varsin vähän hänestä, kun
he eivät enää olleet missään yhteydessä. Tähän sain tällä kertaa
tyytyä, niin laiha kun käyntini tulos olikin. Burtsev kysyi kuitenkin
missä asuin sen varalta, että hänellä olisi jotain ilmoitettavaa ja
siihen päättyi käyntini.

Mutta jo seuraavana päivänä saapui hotelliini eräs olio, joka
ilmoitti olevansa Burtsevin lähettämä: Mies, joka sanoi olevansa
nimeltään Silber, oli hyvin suulas, puheli laveasti Burtsevin
toiminnan ennenkuulumattomista vaikeuksista ja niistä suurista
kuluista, jotka siitä johtuivat. Niinpä esim. ne asiakirjat, joitten
vuoksi minä olin tullut Pariisiin, olivat maksaneet kokonaista 20,000
frangia, summa, jota Burtsevin oli ollut vaikea luovuttaa, kun hänen
aikakauslehtensä, jossa paljastukset tehtiin, tuotti runsaasti
kaikenlaisia menoja.

Siinä oli siis asian kipeä kohta! Burtsev ei ollut luopunut
alkuperäisestä aikomuksestaan asiakirjojen avulla saada rahoja,
kokonaista 20,000 frangia. Niin pitkälle oli kaikki selvää, mutta
lisäksi vaadittiin vielä, että minä antaisin puijata itseni kauppaan,
ja siihen osoitin olevani hyvin vähän halukas. Vastasin sen vuoksi
varsin hyvin oivaltavani, että sekä vaikeudet että kulut Burtsevin
toiminnassa olivat hyvin suuret, mutta etten toistaiseksi voinut
sille mitään, vaan aioin odottaa ja antaa hänelle tiedon koska kauppa
voitiin päättää. Tähän tuntui herra Silber olevan melko tyytyväinen
-- hänhän oli suorittanut tehtävänsä -- ja sanoi jäähyväiset
ilmaisten toivovansa vielä saada tavata minut. Mietin hetken asiaa ja
päätin, jos mahdollista, ryhtyä yhteyteen Menshikovin itsensä kanssa
häneltä saadakseni ainakin aavistuksen asiakirjojen sisällyksestä,
ennenkuin ryhdyin mihinkään muuhun. Sitä varten menin erään
venäläisen luo, jonka vanhastaan tunsin ja esitin hänelle koko jutun.
Hän sanoi ettei hän tiennyt mitään Menshikovista, mutta että hän
kyllä tunsi erään Pariisissa oleskelevan sanomalehtikirjeenvaihtajan,
joka oli yhteydessä hänen kanssaan ja lupasi toimittaa minut
kysymyksessä olevan kirjeenvaihtajan pariin. Jo seuraavana päivänä
hän täytti lupauksensa, mutta kirjeenvaihtajalla ei, ikävä kyllä,
ollut selkoa Menshikovista, jonka kanssa hänellä ei puoleen
vuoteen ollut mitään tekemistä. Hän antoi kuitenkin erään toisen
Bakai-nimisen miehen osoitteen, joka niinikään, oli ent. ohranan
virkamies ja oli Menshikovin läheinen tuttava. Bakai asui Pariisin
äärimmäisellä syrjäseudulla, Montparnassen ratapihan takana, erään
pienen kadun varrella, jota ei voinut kulkea minkäänlaisilla
ajoneuvoilla. Mutta suuren vaivan jälkeen päästyäni perille ja
tavattuani miehen kotona havaitsin, että hän oli hyvin älykäs
ja hyväntahtoinen henkilö, joka oltuaan ohranan palveluksessa
osastopäällikkönä Puolassa oli kääntynyt sitä vastaan, saatu
kiinni ja ilman muuta lähetetty itäiseen Siperiaan. Sieltä hän oli
paennut ja onnistunut pääsemään Pariisiin, jossa hän nyt askarteli
tuottaakseen entisille suosijoilleen ja ystävilleen niin paljon
haittaa kuin mahdollista.

Esitin itseni ja kysyin, oliko hänellä aavistustakaan siitä, missä
Menshikov siihen aikaan oleskeli. Bakai valitti, etten ollut tullut
päivää aikaisemmin, jolloin olisin voinut saada tavata kysymäni
henkilön. "Hän matkusti tänä aamuna Bordeaux'hon", ilmoitti hän,
"mutta jos teillä on aikaa odottaa, palaa hän varmasti parin päivän
kuluttua. Minä sähkötän hänelle heti, että te olette täällä ja
haluatte tavata hänet -- tiedän, että hän odotteli jotain suomalaista
tänne ja siirsi matkaansa päivästä päivään, että saisi tavata hänet.
Sitä paitsi hän matkusti huolehtiakseen muutostaan, hän on asunut
Bordeaux'ssa, mutta aikoo nyt asettua Pariisiin."

"Onko Burtsev selvillä kaikesta tästä?" kysyin minä edelleen.
Epäilyni kuuluisaa paljastajaa vastaan alkoivat saada yhä selvemmän
muodon.

"Onpa kyllä", vastasi Bakai. "Hänhän on lukemattomia kertoja
koettanut saada Menshikovin paperit käsiinsä, viimeksi pari päivää
sitten, mutta on aina epäonnistunut. Menshikov on vain hänelle
kertonut mitä ne sisältävät. Miksi sitä kysytte?"

Vastaukseksi kerroin hänelle koko jutun -- hän irvisti ymmärtävästi
-- ja lisäsin, että vielä kaksi päivää varhemmin titulus Silber oli
ollut luonani ja silloin antanut ymmärtää, että kyllä voisin saada
tutustua kysymyksessä oleviin papereihin, mutta että huvi maksaisi
minulle 20,000 frangia.

Nyt nauroi haastateltavani aika tavalla. "Se on niin Burtsevin
tapaista", sanoi hän, "ei siinä kyllin, että hän on rahapulassa,
siinä hän on aina, kun ei hänellä ole vähintäkään käsitystä
ekonomiasta, mutta koettaa myydä papereita, jotka ovat toisen
omaisuutta ja joita hänellä ei edes ole hallussaan, se on kuitenkin
liian paksua. Saamme nähdä mitä Menshikov sanoo, kun hän tulee, minä
sähkötän hänelle heti teidän täälläolostanne."

Hän teki niin ja toi itse seuraavana aamuna vastauksen hotelliini.
Menshikov kysyi voinko odottaa vielä kaksi päivää. Muussa tapauksessa
hän tulisi heti. Häneltä meni kaksi päivää aikaa muuttonsa
järjestämiseen, mutta se voitaisiin pahimmassa tapauksessa siirtää.
Sähköteitse lähettämäni vastaus sisälsi että voin odottaa.

Kahden päivän kuluttua hän tulikin ja tuli heti hotelliini minua
tapaamaan. Hän oli jotensakin pitkä ja muodoltaan erittäin
karkeatekoinen mies hyvin leveine olkapäineen ja punertavine
kasvoineen, sinisine silmineen, vaaleine hiuksineen ja viiksineen.
Bakai oli mukana ja toimitti esittelyn.

"Anteeksi, että aloitan kysymyksellä", sanoi Menschikov, "mutta
oletteko te tarjonnut jonkun summan ja siinä tapauksessa minkä,
Burtseville niistä papereista, joihin haluatte tutustua?"

"En, sitä en ole tehnyt. Mutta eräs hänen ystävistään, otaksuttavasti
eräs herra Silber, on varsin selvästi antanut minun oivaltaa, että ne
maksaisivat minulle 20,000 frangia. Voinko saada tietää miksi sitä
kysytte?"

"Kernaasti", kuului hänen vastauksensa. "Burtsev tarjosi minulle
sähköteitse toissa päivänä pyöreän summan papereistani, joita hän
sanoi voivansa nyt käyttää."

Siis oli hän koko ajan tiennyt missä Menshikov oleskeli ja
todennäköisesti myös sen, että hän oli Pariisissa minun
saapuessani. Epäluuloni tässä suhteessa varmistuivat heti kun
tätä kysyin. Burtsevin osuus oli siis selvä -- kiristysyritys
aivan yksinkertaisesti. Menshikovilla sitä vastoin ei ollut mitään
sellaisia aikeita. Kun olimme sopineet siitä, että hän seuraavana
aamuna toisi hotelliin asiakirjat, jotka hän sanoi olevan jotensakin
laajat, erosimme. Myöhemmin päivällä saapui herra Silber uudelleen
tiedustelemaan, olinko jo tehnyt mitään päätöstä paperien suhteen.
Hän valitti, ettei Burtsevin vielä ollut onnistunut saada selkoa
Menshikovin osoitteesta, mutta vakuutti, että oli kysymys vain
parista päivästä ennenkuin ent. santarmiupseeri olisi tavattavissa.
Ja minä puolestani en antanut hänen aavistaa, että jo olin tavannut
tämän itsensä, yhtä vähän kuin sitäkään, että nyt olin selvillä
koko juonesta. Me olimme molemmat hyvin kohteliaita, luultavasti
yhtä varmoja siitä, että toinen oli antanut puijata itseään,
sillä erotuksella kuitenkin, että minun vakaumukseni oli paremmin
perusteltu.

Seuraavana aamuna saapuikin Menshikov vaunuissa, jotka hän oli
tarvinnut asiakirjojaan varten. Hän oli useita vuosia sitten
huvitellut itseään jäljentämällä kaikki asiakirjat, jotka
olivat kulkeneet hänen käsiensä kautta hänen ollessaan ohranan
osastopäällikkönä Suomessa. Niitä oli sievoinen kokoelma. Seitsemän
tai kahdeksan paksua nidosta tavallista kirjoituspaperikokoa,
kaikki komeasti koneella kirjoitettuja ja sisältäen suurimmaksi
osaksi jäljennöksiä papereista, joilla ei ollut mitään suoranaista
mielenkiintoa meille suomalaisille, mutta pienempi määrä koski
kuitenkin suomalaisia ja Suomen oloja. Kokoelma oli laadittu
kronologiseen järjestykseen, niin että ne asiakirjat, jotka koskivat
Suomea, olivat hajallaan muiden joukossa. Nidokset olivat siis
luettavat kokonaan läpi, valtainen työ, joka ei ollut yhdessä
päivässä tehtävissä.

Huomauttaessani tästä Menshikoville sain vastaukseksi, että
asiakirjat täydelleen olivat käytettävissäni niin pitkän aikaa kun
tarvitsin lukeakseni ne. Hän lupasi jättää ne minun luokseni ja
muutaman päivän kuluttua tiedustella miten pitkälle olin ehtinyt,
toivoen, että löytäisin paljon arvokasta. Niin hän meni ja minä
ryhdyin lukemaan paksuja nidoksia, jotka näyttivät hyvinkin
lupaavilta.

Näkö kuitenkin oli petollinen. Niiden raporttien joukossa, jotka
koskivat suomalaisia ja Suomen oloja ja jotka tapasin ja luin, ei
ollut ainoatakaan, joka olisi ollut sen paperin arvoinen, jolle se
oli kirjoitettu. Sillä mikäli oli kysymys tosiasioista, koskettelivat
ne pelkkiä valheita, totuudesta tai edes todennäköisyydestä vähääkään
välittämättä koottuja. Ja lukuunottamatta niitä, jotka sisälsivät
ainoastaan tiedoittajien omia tuumailuja ja selityksiä henkilöistä
ja asioista, joitten muka piti olla todellisia tapahtumia, olivat
ne kaikki jo tunnettuja sekä senaattori Mecheliniä, parooni Wredeä
ja monia muita koskevat, joista kokoelmassa esiintyi kaikkein
mielettömimpiä valheita. Tiedoittajille oli nähtävästi maksettu
kappaleittain ja he olivat sen vuoksi äärimmäisesti ponnistelleet
voidakseen toimittaa oikein mielenkiintoisia asioita. Ohrana oli
niellyt kaikki tyyni ja kaiken lisäksi maksanut palkkiota mitä
ilmeisimmistä mielikuvitteluistakin.

Menshikov saapui uudelleen, kun olin lukenut suunnilleen puolet
vihkoista, joissa tiedoittajien nimet olivat ainoa seikka, joka
herätti uteliaisuuttani. Niitä ei mainittu, mutta useimmat saatoin
päätellä jotakuinkin varmasti. Menshikov varmensi johtopäätelmäni.
Eräs tiedoittaja oli selvästi ollut asetettu Tukholmaan ottamaan
selvää "Vapaasta Sanasta" ja oli sieltä mitä uutterimmin tiedoittanut
kaikkea mahdollista sekä ihmisistä että asioista, kaikki mitä hän
-- muutoin naishenkilö -- oli juoruteitä saanut siepatuksi kaikesta
sekä mahdollisesta että mahdottomasta, paitsi ei "Vapaasta Sanasta".
Sanomalehdestä ja sen Suomeen tuontiteistä ei hän ollut saanut tietää
mitään millä olisi ollut arvoa.

Varsin hyvin saatoin palauttaa mieleeni miten kysymyksessä oleva
nainen oli mitä röyhkeimmin ja kömpelöimmin yrittänyt päästä
salaisuuden perille, mutta menestymättä vähintäkään. Hän oli
koettanut perheeltänikin urkkia jotain, mutta heitä oli varoitettu
eivätkä he ilmaisseet mitään siitä hyvin vähästä, jonka tiesivät.
Itse en ollut kotona ja silloin hän päätti tulla "Vapaan Sanan"
konttoriin, jonka osoitteen hän oli onnistunut saamaan, luultavasti
joltakin niistä maanpakolaisista, jotka tavallisuuden mukaan
peräti arvostelukyvyttömästi olivat ryhtyneet kysymyksessä olevan
naisen ritareiksi. Hän sanoi tulevansa tarjoamaan apuaan lehden
salakuljetukseen ja olevansa valmis tekemään mitä tahansa sen hyväksi.

Minua oli kuitenkin mamselin suhteen Suomesta käsin varoitettu, oli
nimittäin saatu selville, että hän oli suhteissa santarmistoon, ja
olinkin sen vuoksi sitäkin enemmän varuillani, kun tapani ei ollut
tarttua kenen tahansa vieraan apuun, eritoten, jos syyllä saattoi
epäillä henkilön olevan likaisissa suhteissa herroihin santarmeihin.
Minä valitin siis etten voinut tehdä mitään edistääkseni hänen
isänmaallisia aikeitaan, mutta kun itse en millään tavoin puuttunut
kirjallisuuden kuljetukseen, oli minun mahdotonta palvella häntä.
Niine hyvineen hän sai mennä, yhtä viisaana kun oli tullutkin, mutta
se ei estänyt häntä tiedoituksissaan laajasti tekemästä selkoa
tuontitavasta, jolle kuitenkaan ei tuottanut mitään häiriötä hänen
toimintansa Tukholmassa.

Menshikov varmensi, kuten sanottu, johtopäätelmäni, että kysymyksessä
oleva nainen oli ollut ohranan palveluksessa ja m.m. myöskin
lähetetty Tukholmaan, jossa hän oli oleskellut jonkun aikaa. "Nostiko
hän palkkiota sellaisesta lörpöttelystä?" kysyin minä osoittaen
tiedonantoja pöydällä. "Kyllä, luonnollisesti", kuului vastaus. "Hän
kirjoitti ainakin uutterasti ja vaikkakin oivalsimme, että hänen
tiedonannoillaan oli sangen vähän arvoa, saattoi tapahtua että hän,
ollen suhteissa maanpakolaisiin, voi siepata sellaistakin, jonka
tietäminen saattoi olla meille arvokasta. Teidän tulee muistaa, miten
vaikeata meidän yleensä oli saada lainkaan agentteja Suomesta. Sai
tyytyä melkein mihin hyvänsä."

"Ja tuollaisista päättömistä jutuista kuin tuokin senaattori
Mechelinistä maksettiin kai myös melkoisia summia", kysyin edelleen
osoittaen tiedonantoja senaattorin osanotosta kaikenlaisiin
salaliittoihin, joissa hän tiedoittajan mukaan oli ollut johtajana.

"Muuan parhaimmista asiamiehistämme antoi sen, rautatien virkamies
nimeltä 'Ilo'", vastasi Menschikoff. "Tiesimmehän kyllä, että
hänkin kuvitteli melkoisesti, mutta hän tiedoitti joka tapauksessa
konkreettisia tosiasioita ilmoittaen sekä päivämäärät että paikat,
minkä vuoksi hänen tiedonantojaan pidettiin erittäin arvokkaina
-- hänhän pääasiassa paljasti 'Voima'-jutun, joka vielä on
tuomioistuimen käsiteltävänä."

"Eikö koskaan pälkähtänyt päähänne, että mies aivan yksinkertaisesti
veti teitä nenästä ilmoitellessaan päivämääriä ja paikkoja? Siitä
olisitte voineet päättää, että hän toisissakin asioissa -- esim.
'Voimaa' koskevassa -- puhui tyhjiä."

"Se oli meille tuskin mahdollista. Maassa, jossa kaikki olosuhteet
olivat niin täydelleen erilaiset kuin omassamme, oli välttämätöntä
luottaa niihin asiamiehiin, joita onnistuimme värväämään. Ja sitä
paitsi on teidän muistettava, ettei ylemmällä taholla ollut mitään
halua erikoisen tarkasti penkoa saapuvia tiedonantoja. Pääasia oli,
että ne osoittivat vallankumouksellisia vehkeilyjä olevan tekeillä
ja että ne henkilöt, jotka olivat viranomaisten silmätikkuina,
olivat vehkeilyihin sekaantuneina. Juriidisia tai muita todistuksia
siitä, että näitä harjoitettiin, ei lainkaan tarvittu, siihen ei
ohrana puuttunut, vaan keräsi niin runsaan tiedonantoaineiston kuin
mahdollista aikanaan puuttuakseen asiaan. Voittehan ottaa itsenne
esimerkiksi -- luuletteko, että olisi ryhdytty todistelemaan teidän
rikollisuuttanne? Teidät olisi aivan yksinkertaisesti vangittu ja
annettu hävitä tavalla tai toisella."

"En ollut aivan vailla sen kaltaista aavistusta ja sen vuoksi
pidinkin parempana hävitä omalla tavallani", vastasin minä ja
hymyilin vähän.

"Niin, siinä petitte meidät perusteellisesti ja puhuessamme siitä,
voisitte nyt kertoa miten vältitte teidän varaltanne järjestetyn
vartioinnin. Olen siitä asti ollut hyvin utelias saadakseni tietää
miten se tapahtui."

Silloin kuvasin hänelle pakoni kaikkine yksityiskohtineen ja lisäsin
lopuksi, että niin kauan kuin ohranan asiamiehet ja santarmit, eivät
olleet sen yritteliäämpiä kuin mitä olivat minun suhteeni, ei ollut
erikoisen vaikea välttää heidän vartiointiaan. Mutta seikka oli se,
etteivät he käyttäneet älykästä väkeä, vaan ketä tahansa, joka vain
ilmoittautui.

"Niin, mitä olisi pitänyt tehdä", kuului vastaus, "ei ollut mitään
valitsemisen varaa, aivan erikoisesti Suomessa. Siellä täytyi
käyttää mitä väkeä tahansa, kunhan he vain jossain määrin pystyivät
selviytymään maan kielestä."

Tähän jätimme asian ja hetken kuluttua lähti Menshikov jättäen
minut jatkamaan tiedonantoaineiston tutkimusta. Ne olivat yhtä
hedelmättömät kuin ennenkin. Ei ainoakaan tiedonanto Suomesta
ja suomalaisista sisältänyt vähintäkään meille arvokasta,
lukuunottamatta tiedonantoja, jotka koskivat "Voimaa" ja niillä
oli niin sanoakseni ainoastaan kielteinen arvo. Myöhemminhän
Menshikov antoi valallisen todistuksen niiden ja niiden tekijän
suhteen Tukholman raastuvanoikeudessa ja tämän todistuksen nojalla
vapautettiin syytetyt. Tämä oli ainoa todellinen tulos Pariisin
matkastani ja tutkimuksistani siellä.

Palasin aikanani Ruotsiin ja Tukholmaan, jossa viivyin yli talven
kirjoitellen teostani "Vallankumous ja vastavallankumous Venäjällä
ja Suomessa". Kirja ilmestyi ja yleisö otti sen vastaan niin
suopeasti, että se käännettiin saksaksikin ja ilmestyi kahtena
painoksena tällä kielellä -- jonka vuoksi heti aloin uuden kirjan
"Moskovalaiset ja suomalaiset vanhemmalla ja uudemmalla ajalla".
Tämä ilmestyi niinikään Alb. Bonnierin kustannuksella ja arvostelu
otti sen vastaan vielä suosiollisemmin kuin edellisen, minkä jälkeen
ryhdyin järjestämään aineistoa, sanomalehtileikkeitä, muistiinpanoja,
kirjeitä j.n.e. kolmatta kirjaa varten, joka käsitteli venäläistä
mädännäisyyttä, mikäli se julkisesti tunnettiin sanomalehdistön
kautta. Venäjällä eivät lehdet, kuten tunnettua, voineet julkaista
mitään huhuja sellaisista seikoista tai edes mitään tosiasioita,
mikäli niitä ei oltu julkisesti todettu vireille pantujen
oikeudenkäyntien kautta tai muulla tavalla.

Sitten elin mitä vaatimattomimmissa oloissa muutamia vuosia
Tukholmassa tai oikeammin eräässä sen esikaupungissa tavaten vain
silloin tällöin muutamia vanhoja ystäviä, joiden joukossa johtaja
Sven Palme ja hänen perheensä sekä nyttemmin varhain poismennyt
kreivi Carl Mannerheim sekä liikemies Reguel Wolff, vainaja
hänkin, aina ja kaikissa vaiheissa olivat osoittaneet minulle
muuttumatonta ystävyyttä. Vain silloin tällöin katkaisi hiljaisuuden
jonkun vanhan ystävän saapuminen Suomesta, jonka kanssa silloin
pohdittiin tilannetta kotimaassa, tavallisesti päättyen siihen,
että havaitsimme mahdollisuudet aivan toivottomiksi. Seyn oli yhä
edelleen kenraalikuvernöörinä, Venäjän vallanpitäjät varmempia kuin
koskaan ennen päätöksessään tehdä Suomesta ilman muuta venäläinen
maakunta, Suomen senaatin muodostivat osiksi pelkät venäläiset,
osin venäläistyneet suomalaiset, ohrana mahtavampi kuin koskaan
ennen Suomessa, kaikki sanalla sanoen osoitti venäläistyttämisen
vastustuksen nyttemmin turhaksi; että ne, jotka eivät tahtoneet tai
voineet alistua, olivat tuomitut viettämään elämäänsä maanpaossa,
mikäli eivät pitäneet Siperiaa parempana -- hirsipuu vaihtoehtona oli
siihen aikaan joutunut pois käytännöstä Venäjällä.

Ajat olivat lohduttomat, eritoten kun myöskin vallankumouksellinen
liike Venäjällä tuntui lamaantuneen, joka tapauksessa useaksi
vuodeksi, Asevin hirvittävän petoksen johdosta. Ja kaikki tiedot
Suomesta osoittivat siellä vallitsevan tilan, joka toiselta puolen
oli toivotonta alistumista, toiselta yhä leviävää mädännäisyyttä,
joka ennusti mitä pahinta tulevaisuuteen nähden. Venäjä oli
Ranskan avulla näennäisesti parantunut japanilaisen seikkailun
jälkeen pikemmin kuin olisi luullut olevan mahdollista ja esiintyi
hyökkäävämmin kuin koskaan ennen, aivan erikoisesti Suomea kohtaan,
jonka täydellinen yhtäläistyttäminen venäläisten maakuntain kanssa
oli ilmeisesti päätetty tosiasia. Melkeinpä jokainen sanomalehden
numero, joka saapui kotimaasta, kertoi jotain vallanpitäjien uusista,
selvästi lainvastaisista toimenpiteistä sekä venäläistyttämisen
edistyksestä. Ja ne uutiset, jotka saatiin yksityistietä, eivät
todellakaan olleet vähemmän masentavia. Kaikki olivat yhtä
lohduttomia, kaikki kohdaltaan kantoivat tylsän alistumisen leimaa,
kellään ei ollut mitään kerrottavaa tulevaisuuden toiveista.



XV.

Maailmansota ja suomalainen jääkäripataljoona.


Yhtäkkiä kajahti sitten sen kauhean näytelmän alkusoitto, joka oli
määrätty perusteitaan myöten tärisyttämään Eurooppaa ja välillisesti
koko sivistynyttä sekä suurta osaa sivistymätöntä maailmaa. Tuskin
enemmän kuin viikko oltiin epävarmoja niitten diplomaattisten
neuvottelujen tuloksista, jotka edeltivät mullistusta, ja sen
aikana liikkui huhuja kaikesta mahdollisesta, myös Venäjän salassa
suorittamasta liikekannallepanosta. Kukaan ei tiennyt mitään
varmasti, ei edes niillä seuduin, joissa ei mikään sensuuri kuten
Suomessa pöyhinyt ja seulonut kaikkia suuresta maailmasta tulevia
tietoja. Niin puhkesi sitten maailmansota. Sähkösanomat toivat iskun
iskun jälkeen. Itävalta oli julistanut sodan Serbiaa vastaan, Venäjä
kiiruhti asettumaan Serbian rinnalle, Ranska riensi täyttämään
velvollisuutensa Venäjän liittolaisena, Saksa teki samoin Itävaltaan
nähden ja antoi joukkojensa heti marssia Belgiaan. Ja siitä sai
Englanti vuorostaan syyn sodan julistamiseen Saksalle. Melkein
koko Eurooppa joutui tähän pyörteeseen, sillä niissä harvoissa
maissa, jotka eivät vielä olleet suoranaisesti osallisina, kihisi
juonitteluja, joiden tarkoituksena oli saada ne mukaan puolelle tai
toiselle.

Minuun henkilökohtaisesti vaikutti purkaus erikoisen virkistävästi.
Minä pidin kuten useimmat muutkin selvänä, että sota ei kestäisi
monta kuukautta. Jo kulungit ja mieshukka kävisivät liian suuriksi,
jotta pitkällinen sota voisi olla mahdollinen. Mutta tulipa sodasta
lyhyt tai pitkäaikainen, epäilemättä se herättäisi uuteen eloon ne
voimat, jotka Venäjällä olivat vihamielisellä kannalla rajatonta
itsevaltiutta vastaan, joka varmaankaan ei voisi kestää uutta
samanlaista myrskyä, kuin se, jonka Japanin sota oli herättänyt.
Ellei ennen niin sodan loputtua tulisi vallankumous puhkeamaan
pyhässä ja jakamattomassa Venäjän valtakunnassa ja silloin, jos
koskaan, pitäisi meidän suomalaistenkin aika tulla iskeä isku
vapautemme puolesta päästäksemme riippumattomiksi siitä ikeestä,
joka erikoisesti viimeisten vuosien aikana niin oli sietämättömästi
painanut meitä.

Itse asiassa en odottanut Venäjän enemmän tai vähemmän
vallankumouksellisten puolueiden ryhtyvän millinkään toimintaan,
ennenkuin sota oli lopussa. Niin kauan kuin sitä kesti, oli
tsaarihallituksen verrattain helppo pitää levottomat ainekset
ohjissa, mutta kun armeija kerran oli demobilisoitu sodasta
saamineen kokemuksineen, oli tsaarivallan mahdotonta samalla
tavalla kuin ennen tukahduttaa kaikki vapaudenpyrkimykset ja pitää
kaikkia kansankerroksia tarkkailun alaisina. Ohjia oli ehdottomasti
hellitettävä ja kun ne kerran oli hellitetty, ei ollut mahdollista
edeltäpäin aavistaa, miten ne uudelleen tiukennettaisiin. Edes
osapuilleen järjestettyä ja kiinteärakenteista yhteiskuntaa ei ollut
mahdollista luoda siitä anarkiasta, jonka luonnon pakosta täytyi
seurata yleistä vallankumousta Venäjällä, jossa puuttui melkein
kaikki edellytykset yhteiskunnan kyvylle itse pyrkiä johonkin
järjestyksen tapaiseen. Kansaa ei rankaisematta pidetä vuosisatoja
niin ankaran holhouksen alaisena kuin Venäjän kansaa. Sinä päivänä,
jolloin holhous lakkaa, loppuu myös se järjestys ja yhteiskunta, jota
holhous on ylläpitänyt kansan itsensä lainkaan auttamatta.

Mutta juuri tämän täytyi antaa meille suomalaisille parhaat
mahdolliset toiveet ottaa aikanaan kohtalomme omiin käsiimme. Mehän
olimme ainoa kansa valtaisen maailmanvallan piirissä, joka omasi
todellisen lakiin ja oikeuteen perustuvan yhteiskuntajärjestyksen,
kun taas Venäjällä laki oli käsite, joka vain ylen vähäisessä
määrässä erosi hallinnollisten käskyjen käsitteestä. Meidän oli siis
mitä kärsivällisimmin odotettava, kunnes koittaisi hetki, jolloin
tsaarivalta lopultakin luhistuisi.

Sen vuoksi olin minäkin aluksi melko epäilevä jääkäriliikkeeseen
nähden. Olinhan epätietoinen kaikesta mikä koski tätä liikettä,
paitsi siitä tosiasiasta, että muutamat huimapäiset nuorukaiset
olivat lähteneet Saksaan siellä taistellakseen perivihollista
vastaan. Vähitellen kuitenkin pääsin selville liikettä koskevista
asioista ja seikoista, joilla ei lainkaan ollut sellaista uhkapelin
leimaa kuin olin kuvitellut, vaan päinvastoin perustuivat harkittuun
suunnitelmaan ja olivat saaneet laajuuden, josta minulla ei ollut
ollut aavistustakaan. Ei ollut kyseessä kourallinen enemmän tai
vähemmän seikkailevaa väkeä, vaan todella kokonaista pari tuhatta
nuorukaista kaikista eri yhteiskuntaluokista, jotka olivat lähteneet
matkaan rinnassaan sama halu saada taistella sortajaa vastaan, jota
minä ja monet minun kerallani olivat aikaisemmin tunteneet. Niin,
itse asiassa yhä edelleen tunsivat, sillä tarkoin katsoen oli vain
tietoisuus siitä, että vuosien kuluessa olin käynyt liian vanhaksi ja
raihnaiseksi, pidättänyt minua itse heittäytymästä seikkailuun.

Mutta sen vuoksi en jäänytkään pitkäksi aikaa toimettomaksi. Eräs
ent. saksalainen meriupseeri, joka korkeimman sodanjohdon toimesta
oli saapunut Ruotsiin, oli joltain kuullut minusta ja yrityksistäni
entisinä aikoina ja tuli tapaamaan minua kysyäkseen olinko vielä
halukas auttamaan tarpeellisissa kohdin. Hän oli saanut tehtäväkseen
ottaa selville ja niin paljon kuin mahdollista vastustaa Venäjän
aikeita Ruotsissa, minkä maan kautta kaikki yhteys muun maailman
kanssa tapahtui. Olin luonnollisesti valmis tekemään mitä voin niin
houkuttelevan tarkoituksen hyväksi ja sainkin pian tilaisuuden tehdä
Saksan asialle eräitä palveluksia, jotka, vaikkakin itsessään hyvin
vähäpätöisiä merkitykseltään, kuitenkin tuottivat minulle tyydytyksen
kantaa korteni, vaikka mitätönkin, kekoon.

Tehtävänäni oli varsinaisesti puhutella henkilöitä, jotka
erilaisissa tiedustelutoimissa matkustivat sinne tänne seuduille,
jonne saksalaiset eivät kernaasti voineet mennä, kuten Hollantiin,
Norjaan, vieläpä Arkangeliinkin. Kaikki suorittivat tehtävänsä
onnellisesti ja palasivat Tukholmaan välttyen kaikista selkkauksista,
kuten vangitsemisista, kuulusteluista tai senkaltaisista. Tällä
välin kului ensimmäinen sotatalvi saksalaisten herkeämättä
lähetellessä voitonsanomiaan. Heidän armeijansa tunkeutuivat
pysähtymättä eteenpäin sekä itä- että länsirintamalla. Ainoastaan
yksi peräytyminen oli sattunut, kun heidät Marnen luona pakotettiin
luopumaan etenemisestään Pariisia kohti ja vetäytymään takaisinkin
lyhyehkön matkan, mutta sen merkitystä ei pidetty suurenakaan
verrattuna suureen menestykseen muilla rintamilla, Masurin järvillä,
Puolassa, Belgiassa j.n.e. Tällä välin oli kuitenkin jokaiselle
käynyt yhä selvemmäksi, että toiveet sodan pikaisesta loppumisesta
olivat tuomitut pettymään. Englanti eittämättömästi piti yllä muiden
ententemaiden rohkeutta ja sodanhalua, joka useilla tahoilla ilman
tätä englantilaista selkänojaa olisi ollut melkein mennyttä kalua.

Sillaikaa oli kaikkien näiden maailmanhistoriallisten tapahtumien
aikana ollut käynnissä yhtä uupumaton kuin taitava työ niiden
nuorten suomalaisten hyväksi, jotka olivat tulleet Saksaan,
erittäin joustavan ja tehtävään soveliaan varatuomari Wetterhoffin
johdolla, erään suomalaisen, josta oli tullut Saksan alamainen,
mutta joka ei koskaan ollut herennyt ottamasta osaa maansa asioihin
ja vaikuttamasta sen hyväksi. Häntä yksinomaan oli kiittäminen
siitä, ettei alkuperäistä "pfadfinder" (partiolais-) joukkoa
hajoitettu, sen jälkeen kuin ensimmäinen neljän kuukauden kurssi
oli suoritettu, ja hänen taitavuuttaan neuvotteluissa Saksan
hallituksen luottamusmiesten kanssa on niinikään kiittäminen siitä,
että joukkue laajennettiin 27:ksi jääkäripataljoonaksi, joka sai
kasvatuksen saksalaisten upseerien johdolla, kasvatuksen, joka
perusteellisuudessa etsinee vertojaan.

Minä en tuntenut Wetterhoffia, en ollut edes kuullut puhuttavan
hänestä ennenkuin Tukholmassa suomalaisen jääkäriliikkeen yhteydessä.
Minulla ei siis ollut minkäänlaisia ennakkoajatuksia hänen
persoonastaan, kun uutena vuonna 1917 saavuin Berliiniin ja tutustuin
häneen sekä sain kuulla jääkäripataljoonasta, niistä vaikeuksista,
joita vastaan Wetterhoffin oli täytynyt taistella saadakseen sen
aikaan ja niistä vaikutusvaltaisista henkilöistä, joitten kanssa hän
oli neuvotellut ja joissa oli saanut vireille harrastusta Suomen
asiaa kohtaan. Tätä kaikkea ei suinkaan kertonut Wetterhoff itse,
vaan toiset, etupäässä suomalaiset, jotka olivat olleet asiassa
osallisina. Käyntini Lockstädter-leirillä hieman sen jälkeen varmensi
monin tavoin vaikutelmaani Wetterhoffin hyödyllisyydestä yritykselle
ja sen kautta yleensä koko Suomen asialle.

Sen vuoksi ajattelin melkoisen harmistuneena parooni Bonsdorffin
puuhaa saada Wetterhoff syrjään sen toimiston johdosta, jonka
hän oli järjestänyt Berliiniin ja johon melkein kaikki työ
Suomen etujen hyväksi oli keskitetty. Menin siis heti palattuani
Tukholmaan Bonsdorffin luo, selostin hänelle mitä olin nähnyt
ja kokenut Berliinissä ja lopetin kehoittamalla häntä luopumaan
vastenmielisyydestään Wetterhoffia kohtaan ja sen sijaan käyttämään
hyväkseen häntä ja hänen suhteitaan, jotka todella olivat hyvin
laajat ja ulottuivat kaikenlaisiin vaikutusvaltaisiin piireihin
Berliinissä. "Olkoon vastenmielisyytesi miestä kohtaan miten
oikeutettu tai hyvin perusteltu tahansa", lopetin esitykseni, "niin
olisi joka tapauksessa parasta itse asialle, jos ainakin haluaisit
jättää sen sopivampaan aikaan."

"Vai niin, sinäkin olet antanut Wetterhoffin kerskumisen ja loruilun
omista, joskaan ei olemattomista, niin kuitenkin jotakuinkin
arvottomista suhteistaan valtavasti vaikuttaa itseesi!" alkoi
parooni. "Salli minun sanoa sinulle, etten usko niihin sen enempää
kuin uskon tietoihin kaikesta siitä arvokkaasta työstä, jonka
Wetterhoff muka on suorittanut asiamme hyväksi. Ei, kuta ennemmin hän
joutuu pois, sitä parempi."

Oivaltaen, ettei tässä ollut järkisyillä mitään tehtävissä annoin
puheen siitä päättyä ja poistuin muutamia tyhjänsanovia lauseparsia
sanottuani. Itse ottamani tehtävä koettaa aikaansaada sovinto tai
ainakin toistaiseksi aselepo oli siis epäonnistunut, mutta lohdutin
itseäni sillä, että Wetterhoff joka tapauksessa kykenisi pitämään
vastustajansa aisoissa, tietämätön kun olin niistä voimista, joita
tämän vastustajan jo oli onnistunut saada liikkeelle saavuttaakseen
päämääränsä: Wetterhoffin poistamisen.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen saapui velivainajani Tukholmaan
koettamaan saada jotain selvyyttä sen delegatsioonin sekaviin
oloihin, joka siellä käsitteli Suomen asioita ja erityisesti kaikkea
mikä koski jääkäripataljoonaa, joka jonkun aikaa sitten oli jättänyt
Lockstädterleirin ja lähtenyt rintamalle itään. Hänen ponnistelujensa
palkka oli kuitenkin varsin mitätön, kun sitä ainoata toimenpidettä,
joka olisi voinut tuottaa perinpohjaisen parannuksen epäkohtiin, ei
vielä pidetty tarpeellisena. Bonsdorff jäi edelleenkin valtuuskunnan
puheenjohtajaksi ja jatkoi edelleen taisteluaan Berliinin toimistoa
ja sen päällikköä, Wetterhoffia, vastaan.

Joku aika sitten hän oli saanut puolelleen myöskin pataljoonan
komentajan, majuri Bayerin, joka piti Wetterhoffia epämiellyttävänä
vastustajanaan ja kilpailijanaan suurimmasta vaikutusvallasta
pataljoonaa koskevissa kysymyksissä. Hän oli ollut sen päällikkö
aina pfadfinder-ajalta saakka ja oli mies, joka ei karttanut mitään
keinoja siinä juonittelussa, jonka hän oli pannut käyntiin saadakseen
sekä toimiston että sen päällikön täydelleen, vaikutusvaltansa
alaisiksi. Lopulta onnistuivatkin temput. Wetterhoff asetettiin ensin
sotilastoimiston tai toimiston sotilaallisen osaston saksalaisen
päällikön, erään majurin, kreivi Schwerinin alaiseksi ja sen jälkeen
hänet raukkamaisen verukkeen nojalla vangittiin ja vietiin Moabitin
vankilaan Berliinissä. Veruke eli syyte tarkoitti yllytyksen
harjoittamista pataljoonassa, mutta miten vähän siinä oli perää,
selviää parhaiten siitä tosiasiasta, ettei Wetterhoffia edes tutkittu
sen johdosta. Hän sai istua vankeudessa aivan yksinkertaisesti ja
otettiin sittemmin, edelleenkin kuulustelutta, sotapalvelukseen,
johon hän Saksan alamaisena oli velvollinen, ja lähetettiin
länsirintamalle.

Hiukan ennen kuin tämä katastrofi tapahtui olin minä matkalla
Lausanneen Sveitsiin, oleskellut pari päivää Berliinissä ja silloin
tavannut myös Wetterhoffin saadakseni kuulla millä kannalla asiat
olivat. Siitä kuitenkaan ei paljon puhuttu, sillä Wetterhoff oli
sillä hetkellä liiaksi kiinni toisessa suunnitelmassa, jonka
hyväksi hän jonkun aikaa oli työskennellyt. Oli saatava aikaan n.s.
"Ostsee Ausschuss", eräänlainen puolivirallinen komitea, jonka
ulkoministeriön suostumuksella ja sen ylimmän valvonnan alaisena
oli otettava hoitaakseen niiden aikaisemmin Venäjän valtakuntaan
kuuluneiden maiden asiat, jotka rajoittuivat Itämereen ja halusivat
päästä eroon Venäjästä. Koko suunnitelman takana oli Mecklenburgin
herttua Adolf Fredrik, jonka kuitenkaan ei itse ollut määrä
liittyä komiteaan, mutta joka oli saanut pari ystäväänsä mukaan
ja aktiivisesti avustamaan asiaa. Ruhtinas Löwenstein ja prinssi
Ysenburg sekä tunnettu professori Schiemann ja Wetterhoff sihteerinä
oli aiottu muodostamaan suunnitellun komitean hallituksen ja
työskentelevät voimat.

Minut kutsuttiin tri Gummeruksen ja herra A. Fabritiuksen kera
kokoukseen ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin
kanssa, joiden kanssa komiteasuunnitelmasta keskusteltiin,
vaikkakaan keskustelu ei päässyt vauhtiin, sillä me olimme aivan
liian kiitollisia siitä mielenkiinnosta, jota komitean tuleva
puheenjohtaja, ruhtinas Löwenstein ja sen toinen läsnäoleva jäsen
osoittivat maatamme ja sen tulevaisuutta kohtaan tehdäksemme mitään
vakavia vastaväitteitä. Yleensä olimme kyllä kaikki sitä mieltä,
ettei sellaisesta komiteasta voinut olla muuta kuin hyötyä Suomen
asialle ja olimmekin siis sydämestämme yksimieliset siitä, että
suunnitelma olisi toteutettava.

Sveitsiin matkustin jo samana iltana yhdessä herra Sarion kanissa,
jonka tohtori Gummeruksen ja minun keralla piti edustaa Suomea
kongressissa, jonne matkustimme. Kongressi, joka oikeastaan pidettiin
ranskalaisten aloitteesta, oli kai tarkoin katsoen tarkoitettu muille
kansoille kuin niille, joita Venäjä oli sortanut -- liittolaiselleen
ei Ranska suinkaan tahtonut tuottaa minkäänlaista pulaa -- mutta
taitavan menettelyn kautta, jonka suorittivat parooni Rapp, joka
jo varhemmin oli koettanut saattaa yhteen kaikki "reunavaltiot",
jotka olivat oppositsionissa Venäjää vastaan, sekä liiton tai liigan
sihteeri, eräs liettualainen, oli onnistuttu kokoamaan edustajia
useimmista reunavaltioista, liigan johtajan saamatta aavistustakaan
siitä mitä oli tekeillä.

Kun me matkan jälkeen, joka huolimatta par'aikaa käynnissä olevasta
sodasta tapahtui häiriöittä, saavuimme Lausanneen, havaitsimme että
oikeastaan kaupunki olikin kongressin isäntä ja että se oli ottanut
huolekseen kaikki järjestelyt sitä varten. Kaikenlaisten sorrettujen
kansallisuuksien edustajia oli siellä, suomalaisten ja baltilaisten,
virolaisten ja liettualaisten, tatarilaisten ja georgialaisten,
ukrainalaisten ja valkovenäläisten, juutalaisten ja armenialaisten,
egyptiläisten ja baskien (Espanjasta), luxemburgilaisten ja
turkestanilaisten ja luultavasti vielä muidenkin, joita nyt en
muista. Me, Venäjän sortamat kansat, olimme ehdottomana enemmistönä,
mikä antoi kongressille sen leiman, että se oli protesti Venäjää ja
sen hallitusta, sen politiikkaa ja "yhtenäisyys"-pyrkimystä vastaan,
joksi kaikkien kansallisten elonilmausten tukahduttamista sen
rajapiirin sisäpuolella virallisesti nimitettiin.

Jokainen kansallisuus oli valinnut puhujansa, joka esityksessään
ilmitoi ne kansojen keskuudessa liikkuvat tunteet, jotka eivät
varhemmin olleet saaneet ilmetä, mutta joita nyt sodan aikana ei enää
voitu tukahduttaa. Koko kongressi tuli yhdeksi ainoaksi syytökseksi
Venäjää ja sen hallitusta vastaan, koko sitä järjestelmää vastaan,
jota siellä sovellutettiin toisia kansoja ja itse isovenäläisiäkin
kohtaan. Minä, joka olin valittu puhumaan suomalaisten puolesta,
selvitin lyhykäisesti Suomen kärsimyksen historian alkaen Suomen
yhdistämisestä tsaarivaltaan, eritoten viime vuosikymmenien aikana
ja lopetin vakuuttamalla koko kansan nyt vaativan Suomen pääsemistä
itsenäiseksi valtakunnaksi, riippumattomaksi sortaja-Venäjästä.

Niin entente-ystävällinen kuin kuulijakunta olikin, tervehdittiin
puhetta kuitenkin yksimielisin kättentaputuksin ja Ranskankin
edustaja kongressissa -- mitä hänellä ja eräällä suurisuisella
amerikkalaisella siellä oli tekemistä, sitä emme oikein tienneet
-- tuli istunnon jälkeen luokseni, esittäytyi ja kiitti minua
puheesta, jonka hän sanoi vaikuttaneen sekä häneen että kaikkiin
muihinkin. Myöskin amerikkalainen tuli ja saatuaan kysymykseensä
ymmärsinkö englantia -- itse hän ei puhunut muuta kieltä --
vastauksen, että puhuin sekä englantia että amerikkaa, jota
sivumennen sanoen ei kukaan keskinkertaistyyppinen amerikkalainen
mielellään kuule sanottavan, alkoi hän lausua kohteliaisuuksia,
jotka kuitenkin keskeytin lähtemällä tieheni. Mies oli pitäessään
puhettaan suututtanut minua röyhkeällä sävyllään ja ylimielisellä
esiintymisellään, joten olin varsin mielissäni saadessani hänet
nolatuksi.

Kongressi kuitenkin jatkui ja päättyi kaikessa sovussa, vaikkakin
happamista ilmeistä saattoi päätellä, ettei se ollut sujunut
järjestäjiä tyydyttävällä tavalla. Vielä selvemmin huomattiin tämä
siitä seikasta, että Lausannen kaupunki peruutti, kuten luultiin, ne
juhlakemut, jotka oli aiottu pitää osanottajille.

Niistä ei tullut mitään, vaan sai kongressi päättyä hiljaisesti.
Paluumatkalla oleskelin uudelleen muutamia päiviä Berliinissä ja
tapasin siellä sekä parooni Bonsdorffin että useita muita Tukholman
valtuuskunnan jäseniä, jotka olivat tulleet sinne valtuuskunnan
puheenjohtajan tietämättä Wetterhoffin kutsusta pidettävässä
valtuuskunnan kokouksessa taivuttaakseen Bonsdorffin siihen, että
tämä antaisi valtuuskunnan laatia lausunnon Wetterhoffin asemasta
Suomen asian edustajana. Lausuntoa oli pyytänyt ulkoministeriö ja
se saatiinkin aikaan pääasiassa siksi, että asia tuli Bonsdorffille
yllätyksenä eikä hän kyennyt puolustautumaan valtuuskunnan valtavaa
enemmistöä vastaan.

Tähän eivät kuitenkaan rettelöt valtuuskunnassa suinkaan loppuneet.
Päinvastoin vaikutti siltä kuin ne olisivat saavuttaneet entistä
suuremman kiivauden, vaikkakin nyt toimittiin enemmän hiljaisuudessa.
Lopulta ne saavuttivat kuitenkin huippukohtansa Wetterhoffin
vangitsemisessa majuri Bayerin toimesta, jolla kauan oli ollut
kaunaa vangittua kohtaan. Valtiollinen toimisto Berliinissä oli
vihdoinkin hajoitettu tai oikeammin sanoen painettu sotilaallisen
toimiston päällikön, kreivi Schwerinin alaiseksi, joka ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan mistään valtiollisesta toiminnasta, vaan piti
27:ttä jääkäripataljoonaa ilman muuta ulkomaalaisten muodostamana
preussilaisena joukkoyksilönä.

Vangitseminen ja sitä seurannut Wetterhoffin karkoitus "epäiltynä
maanpetoksesta" tuotti kuitenkin eräitä jälkiseurauksia. Nuoremmat
valtuuskunnan jäsenet Tukholmassa ja heidän kerallaan toiset siellä
olevat nuoret suomalaiset päättivät laatia vastalausekirjelmän,
jossa parooni Bonsdorffin toimenpiteitä valtuuskunnassa lueteltiin
ja arvosteltiin ja lähettää tämän kirjelmän Helsingin komitealle.
Minultakin kysyttiin halusinko osaltani panna vastalauseeni, ja
sen tein kernaasti, sillä Wetterhoffin vainoaminen, joka kaikissa
tapauksissa, oltakoon hänen siveellisistä ominaisuuksistaan mitä
mieltä tahansa, Suomen asiassa oli esiintynyt kaikin puolin
arvokkaasti ja saavuttanut tuloksia, joita tuskin kukaan muu olisi
voinut saavuttaa, oli kuohuttanut minua mitä suurimmassa määrässä.

Vastalause laadittiin yhtä loisteliaalla kuin maltillisella tavalla,
mutta viime hetkessä ilmeni arveluja vastaanottajan suhteen.
Oli alunperin ajateltu lähettää se keskuskomitealle Helsinkiin,
mutta tätä pidettiin nyt epälojaalisena Tukholman valtuuskunnan
puheenjohtajaa kohtaan ja sen, joka puolusti lojaliteettinäkökantaa,
oli onnistunut istuttaa arvelunsa toisiinkin allekirjoittajiin.

Kun ne esitettiin minulle, huomautin kylläkin, että koko vastalause
arvattavasti tulisi olemaan turhaa touhua, sillä Tukholman
valtuuskunnan puheenjohtaja, jota vastaan se oli tähdätty, saattoi ja
uskottavimmin jättäisikin ilmoittamatta siitä kotona oleville.

Mutta kun muut allekirjoittajat, vakaasti ja yksimielisesti pysyivät
mielipiteessään, kirjoitin minäkin nimeni asiakirjaan, jonka kävikin
kuten olin aavistanut. Se ei johtanut mihinkään tuloksiin eikä
aiheuttanut mitään muutoksia valtuuskunnan asioihin. Se jatkoi
olemassaoloaan, mutta vietti yhä kituvampaa elämää, kuta selvemmäksi
kävi, että sen tai oikeammin puheenjohtajan ei ollut onnistunut
hankkia Berliiniin mitään, joka olisi ollut tyydyttävänä vastikkeena
lakkautetulle valtiolliselle toimistolle.

Niin puhkesi Venäjän vallankumous, aikaisemmin kuin kukaan asiaan
perehtymätön olisi voinut uskoa. Tsaarivalta lakaistiin pois ennen
pitkää, kansa otti vallan omiin käsiinsä, toinen lörpöttelijä
toisensa jälkeen kiipesi kaiken johtajaksi, mutta ei voinut kauan
säilyttää vaikutusvaltaansa. Lopuksi tuli Uljanov-Lenin ja hänen
kanssaan Suomen punakapina, jonka aikana jatkuvasti oleskelin
Tukholmassa innokkaana mutta toimettomana taistelun katselijana.
Tosin tunsin useammin kuin kerran houkutusta matkustaa kotiin
päästäkseni mukaan millä tavalla tahansa, mutta tietoisuus siitä,
että olin liian vanha, että olin loppuun palvellut ja kulunut,
asettui aina estävänä eteen. Vasta kun taistelu jo aikoja sitten
oli lopussa, palasin Suomeen ja askartelen nykyään melkein vain
muistojeni parissa, jotka tosin ovat kylläkin vaihtelevia, mutta
joka tapauksessa melkoisen heikosti korvaavat sitä toimekasta ja
vaiherikasta elämää, joka varhemmin on ollut osanani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sortovuosilta - Poliittisia muistelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.