Title: Varjenka
Author: Gorky, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Varjenka" ***


VARJENKA

Kirj.

Maksim Gorki


Suomentanut Reino Silvanto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



I.


... Muutamia päiviä sen jälkeen, kun Ippolit Sergejevitsh Palkanov oli
nimitetty yksityisdosentiksi erääseen maaseutuyliopistoon, hän sai
sähkösanoman sisareltaan tämän maatilalta, joka sijaitsi kaukaisessa
metsärikkaassa pitäjässä Volgan varrella.

Sähkösanoma ilmotti lyhyesti:

"Mieheni on kuollut. Matkusta heti tänne avukseni. Jelisaveta."

Tämä hälyyttävä kutsu teki Ippolit Sergejevitshin levottomaksi; se
särki hänen suunnitelmansa ja mielialansa. Hän oli jo päättänyt
matkustaa kesäksi maalle erään toverinsa luo ja tehdä siellä lujasti
työtä valmistautuakseen kaikella kunnialla luennoimaan seuraavalla
lukukaudella, mutta nyt piti matkustaa päälle tuhannen virstaa
Pietarista sekä tulevasta työpaikasta lohduttamaan naista, joka on
menettänyt miehensä, jonka kanssa, ainakin kirjeistä päättäen,
yhteiselämä ei suinkaan ollut suloista.

Hän oli nähnyt sisarensa viimeksi neljä vuotta sitten, he kirjottivat
harvoin toisilleen, ja heidän välilleen oli jo aikoja sitten
muodostunut puhtaasti muodollinen suhde, mikä on niin tavallista
välimatkan ja erilaisten harrastusten erottamain sukulaisten välillä.
Sähkösanoma johti häntä muistelemaan sisarensa miestä, hyväsydämistä,
lihavaa herraa, joka oli pitänyt syömisestä ja juomisesta. Hänen
kasvonsa olivat pyöreät, pienten punaisten verisuonten peittämät, ja
silmät iloiset ja pienet. Hänen oli tapana veitikkamaisesti siristää
vasenta silmäänsä ja makeasti hymyillen laulaa mitä huonoimmalla
ranskankielellä:

    "Regardez par ci, regardez par là..."

Ja Ippolit Sergejevitshin oli jotenkuten epämieluista ajatella, että
tämä hauska mies oli kuollut, sillä kehnot ihmiset elävät tavallisesti
kauan.

Ippolit Sergejevitshin sisar oli suhtautunut miehensä heikkouksiin
puoleksi halveksivasti. Ymmärtäväisenä naisena hän käsitti, että hän
kiveen ampumalla menettäisi vain nuolensa. Tuskinpa hän suri liikoja
miehensä kuolemaa...

Olisi kuitenkin sopimatonta hyljätä sisaren pyyntö. Saattaisihan hänen
luonaan työskennellä niinkuin missä muuallakin...

Ippolit Sergejevitsh päätti matkustaa, ja paria viikkoa myöhemmin,
eräänä lämpimänä kesäkuun iltana, hän väsyneenä neljänkymmenen virstan
matkasta asemalta perille istui jo teetä juoden pöydän ääressä
vastapäätä sisartaan terassilla, joka oli puutarhaan päin.

Terassin kaidepuiden vieressä kasvoi komeita sireni- ja akasiapensaita,
joiden läpi auringon vinot säteet paraillaan tunkeutuivat vavisten
ilmassa kuin hienot kultalangat. Kuviomaiset varjot peittivät pöydän,
jolla oli runsaasti maalaisruokia. Ilma oli täynnä lehmusten, sirenien
ja tuoreen, auringon lämmittämän maan tuoksua. Linnut visertelivät
äänekkäästi puistossa, ja toisinaan lensi terassille mehiläinen tai
ampiainen suristen ja risteillen pöydän yläpuolella. Jelisaveta
Sergejevna otti lautasliinan ja huitoen sitä ilmassa harmistuneena ajoi
mehiläiset ja ampiaiset puistoon.

Ippolit Sergejevitsh oli jo huomannut, ettei sisarensa sure paljoakaan
miehensä kuolemaa, että hän katsoo häneen, veljeensä, tutkivasti ja
salaa häneltä jotakin. Veli oli tottunut ajattelemaan, että sisarensa
on nainen, joka on kokonaan uponnut taloushuoliin ja murtunut
avioelämänsä ikävyyksistä, ja odotti näkevänsä hermostuneen, kalpean ja
väsyneen naisen. Mutta nyt, katsellessaan sisarensa soikeihin,
terveisiin, ahavoituneisiin, rauhallisiin ja suurten, kirkkaitten,
viisaitten silmäin elostamiin kasvoihin, hän tunsi erehtyneensä
suuresti ja kuunnellessaan hänen puhettaan hän koetti päästä sen
salaisen perille, josta Jelisaveta Sergejevna vaikeni.

-- Minä olin tähän jo valmistautunut, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna
korkealla ja levollisella kontra-alttoäänellä, joka korkeissa kohdissa
värähteli kauniisti. -- Toisen halvauskohtauksen jälkeen hän melkein
joka päivä valitti pistoa sydämessä, epätasaista verenkiertoa ja
unettomuutta... Sanotaan hänen kovin kiihtyneen ja huutaneen
pellolla... ja edellisenä päivänä hän oli ollut vieraissa Aljesovin
luona, joka on tilanomistaja, täysinpalvellut eversti, suuri,
jalkaleiniä poteva juoppo ja kyynikko! Sivumennen sanoen hänellä on
tytär -- todellinen aarre! .. Kyllä sinä tutustut täällä häneen...

-- Jollei voi välttää... -- virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh
katsahtaen hymy suupielessä sisareensa.

-- Ei voi! Hän käy täällä usein... ja nyt entistä useammin, -- vastasi
sisar myöskin hymyillen.

-- Etsiikö hän sulhasta? Minä en kelpaa siihen osaan.

Sisar katsoi tarkkaavasti veljensä soikeita, laihoja kasvoja, suippoa
mustaa partaa ja korkeata valkeata otsaa.

-- Mikset kelpaa? Minä puhun tietysti aivan ylimalkaisesti ilman
vähintäkään ajatusta tästä neiti Aljesovasta -- sinä tulet kyllä
ymmärtämään minkä tähden, kun saat nähdä hänet... Mutta aiot kai
sinäkin mennä naimisiin?

-- En ainakaan piakkoin, -- vastasi veli lyhyesti kohottaen
vaaleanharmaitten, himmeitten silmäinsä katseen teelasista sisareen.

-- Niin, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna ajatuksissaan, -- ottaa tämä
askel kolmikymmenvuotiaana on sekä liian aikaista että liian myöhäistä
miehelle...

Veli oli tyytyväinen siihen, että sisarensa oli herennyt puhumasta
miehensä kuolemasta. Mutta minkätähden hän oli oikeastaan kutsunut
hänet luokseen?

-- Pitää naida joko kaksikymmentä- tai neljäkymmentävuotiaana, --
jatkoi sisar yhä mietteissään, -- sillä siten on vaara pettää itsensä
ja toinen paljoa pienempi... Ja jos pettääkin, niin edellisessä
tapauksessa joutuu maksamaan sakkoa tai hyvittämään vereksillä
tunteillaan, jälkimäisessä edes ulkonaisella asemallaan, joka
neljäkymmenvuotiaalla miehellä on melkein aina hyvä.

Veljestä tuntui, kuin sisar olisi puhunut enemmän itselleen kuin
hänelle, eikä hän keskeyttänyt sisartaan, vaan asettui mukavasti
nojatuoliin ja hengitti syvään hyvälle tuoksuvaa ilmaa.

-- Niin, minä sanoin, että hän edellisenä päivänä oli ollut Aljesovin
luona ja juonut tietysti siellä paljon. Se riitti... -- Jelisaveta
Sergejevna huojutti surullisesti päätään. -- Nyt olen minä yksin...
vaikka minä jo kolmannesta aviovuodesta saakka olen henkisesti
tuntenut itseni yksinäiseksi. Minun asemani on omituinen! Olen
kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha, minä en ole elänyt, vaan hoitanut
vain miestäni ja lapsiani... Lapset ovat kuolleet... Ja minä... mitä
minun nyt pitää tehdä? Miten minun pitää ruveta nyt elämään? Minä
möisin tämän maatilan ja matkustaisin ulkomaille, mutta hänen veljensä
odottaa saavansa periä ja voi ruveta käräjöimään. Minä en aio luopua
omastani ilman laillista syytä, jota en näe hänen vaatimuksessaan
olevan. Mitä sinä tästä arvelet?

-- Sinä tiedät, etten ole lakimies, -- hymähti Ippolit Sergejevitsh. --
Mutta kerrohan asia juurtajaksain, niin saamme nähdä. Tuo veli... onko
hän kirjottanut sinulle?

-- On... ja aika röyhkeästi. Hän on peluri, on hunningolla,
rappiolla... Mieheni ei pitänyt hänestä, vaikka he olivat hyvin
samanlaisia.

-- Anna kuulua! -- sanoi Ippolit Sergejevitsh ja hykersi tyytyväisenä
käsiään. Hänen teki mielensä tietää, miksi sisarensa häntä tarvitsi,
sillä hän ei pitänyt mistään hämärästä ja epäselvästä. Hän huolehti
ennen kaikkea omasta sisäisestä tasapainostaan, ja jos jokin hämärä,
epäselvä häiritsi tätä tasapainoa, niin hänen mielensä muuttui
levottomaksi ja ärtyisäksi, mikä kannusti häntä mitä pikimmin
selittämään itselleen tuon epäselvän, panemaan sen oman
maailmankatsomuksensa kehyksiin... ja unohtamaan sen sitten.

-- Suoraan sanoen, -- selitti Jelisaveta Sergejevna hiljaa, katsomatta
veljeensä, -- tämä typerä vaatimus säikähytti minua aika lailla. Minä
olen niin väsynyt, Ippolit, lepäisin niin mielelläni... mutta nyt on
taas jotakin tulossa.

Hän huokasi raskaasti ja otettuaan veljensä lasin jatkoi alakuloisella
äänellä, joka vastenmielisesti kiihotti Ippolit Sergejevitshin
kuulohermoja:

-- Kahdeksanvuotinen yhdyselämä sellaisen miehen kanssa kuin
miesvainajani antaa minun mielestäni oikeuden levätä. Minun asemassani
joku muu nainen, jossa on vähemmän kehittynyt velvollisuudentunne,
olisi aikoja sitten katkaissut tämän raskaan kahleen, mutta minä olen
kantanut kuormani, vaikka usein uuvuinkin sen painosta. Ja lasten
kuolema... oi Ippolit, jospa sinä tietäisit, kuinka minä kärsin heidät
menetettyäni!

Ippolit Sergejevitsh katsoi hänen kasvoihinsa myötätuntoisen
näköisenä, mutta sisaren valitukset eivät liikuttaneet hänen mieltään.
Hän ei pitänyt sisaren kirjallisesta puhetavasta, joka ei ollut
luonteenomaista syvästi tuntevalle ihmiselle, eikä hänen vaaleista
silmistään, jotka vilkuilivat niin omituisesti milloin sinne milloin
tänne kiintyen harvoin mihinkään määrättyyn kohtaan. Hänen liikkeensä
olivat pehmeät, varovaiset, ja koko hänen solakasta vartalostaan huokui
sisäistä kylmyyttä.

Iloinen lintu istahti terassin kaidepuulle, juoksi sitä pitkin ja
pyrähti lentoon. Veli ja sisar seurasivat sitä katseillaan ja
vaikenivat jonkun aikaa.

-- Käykö sinun luonasi vieraita? Lueskeletko sinä mitään? -- kysyi veli
poltellen paperossiaan ja ajatellen, kuinka suloista olisi tänä
ihanana, hiljaisena iltana istua ääneti kaikessa rauhassa nojatuolissa
tällä terassilla, kuunnella lehtien lepatusta, odotella yötä, joka
vaimentaa äänet ja sytyttää tähdet.

-- Varjenka käy... ja Banartseva ajaa joskus, harvoin, luokseni... Sinä
kaiketi muistat hänet? Ljudmila Vasiljevnan? Hänenkin avioelämänsä on
onnetonta, mutta hän osaa olla panematta sitä pahakseen. Mieheni luona
kävi paljon miespuolisia vieraita, mutta ei ainoatakaan intresanttia!
Minulla ei ole ollut kenen kanssa puhua... maanviljelys, metsästys,
kunnalliset selkkaukset, juorut -- siinä heidän ohjelmansa... Muuten...
on täällä sentään yksi... tuomarikokelas Bjenkovskij... nuori ja hyvin
sivistynyt. Muistatko sinä Bjenkovskijn perheen? Odotappas! Taitaa joku
tulla...

-- Kuka tulee... Bjenkovskij? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

Hänen kysymyksensä huvitti sisarta jostakin syystä. Tämä nousi nauraen
tuoliltaan ja sanoi oudosti:

-- Varjenka!

-- Vai niin!

-- Saammehan nähdä, mitä sinä hänestä arvelet... Hän on vallottanut
täällä kaikki. Mutta mikä hirviö hän onkaan henkiseltä puolelta
katsottuna! Muuten -- saathan kohta itse nähdä!

-- Ei minua nyt haluttaisi... -- ilmotti veli välinpitämättömästi
ojennellen itseään nojatuolissa.

-- Minä palaan aivan kohta, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna mennen
sisälle huoneeseen.

-- Mutta jos hän tulee sinun poissaollessasi, -- arveli veli
rauhattomasti. -- Älä mene... anna minun mieluummin poistua!

-- Minä tulen tuossa tuokiossa! -- huusi sisar sisältä.

Ippolit Sergejevitsh rypisteli otsaansa ja jäi nojatuoliin. Hän katseli
puistoon päin, josta kuului kavioitten kapsetta ja ratasten jyrinää.

Ippolit Sergejevitshin silmäin edessä oli rivittäin vanhoja, vääriä
lehmuksia, vaahteroita ja tammia, joita iltainen hämärä verhosi.
Niitten kampuraiset oksat kietoutuivat toisiinsa, muodostivat ylhäällä
sakean, tuoksuvan lehvistön, ja itse nuo vanhuuttaan riutuneet puut
haljenneine kuorineen ja katkenneine oksineen näyttivät muodostavan
perheen eläviä olentoja, joita yhdisti läheinen pyrkimys ylöspäin,
valoon. Mutta niitten kaarna oli kokonaan homeisen, keltaisen sammalen
peitossa ja juurista työntyi ilmoille sakea vesakko, ja sentähden oli
vanhoissa, mahtavissa puissa paljon kuivuneita oksia, jotka riippuivat
ilmassa kuin elottomat luurangot.

Ippolit Sergejevitsh katseli niitä ja halusi nukahtaa nojatuoliin
vanhan puiston tuoksuun.

Puitten oksain ja runkojen välistä pilkisti punertava taivaanranta, ja
sen kirkasta pohjaa vasten puut näyttivät sitäkin synkemmiltä ja
riutuneemmilta. Käytävää pitkin, joka johti terassilta hämärään
kaukaisuuteen, liikkui hitaasti tiheitä varjoja, ja joka hetki kasvoi
hiljaisuus, joka loihti esiin jonkunlaisia sekavia mielikuvia. Ippolit
Sergejevitsh joutui illan lumoihin ja muodosti varjoista tutun naisen
varjokuvan ja kuvasi itsensä tämän naisen viereen. He astelivat vaieten
pitkin käytävää sinne kauas, nainen häneen nojaten ja hän tuntien
naisen lämpöisen läheisyyden.

-- Hyvää iltaa! -- kajahti täyteläinen ääni.

Hän hypähti pystyyn ja silmäili hiukan hämillään ympärilleen.

Hänen edessään seisoi keskikokoinen tyttö yllään harmaa puku ja pään
päällä jotakin valkoista ja ilmakasta kuin morsiusharso -- siinä
kaikki, mitä hän näki ensi silmäyksellä.

Tyttö ojensi hänelle kätensä kysyen:

-- Ippolit Sergejevitsh, eikö niin?... Nimeni on Aljesova... minä
tiesin, että te saavutte tänään, ja tulin katsomaan millainen olette.
Minä en ole milloinkaan nähnyt oppineita enkä... enkä tiennyt, että he
voivat olla tuollaisia.

Lämmin, voimakas, pieni käsi puristi lujasti Ippolit Sergejevitshin
kättä, ja tämä, hieman hämillään yllättävästä hyökkäyksestä, kumarsi
ääneti pahotellen itselleen hämiään ja ajatellen, että kun hän katsoo
tyttöä kasvoihin, niin näkee peittelemätöntä ja raakaa kiemailua. Mutta
katsottuaan Ippolit Sergejevitsh näki kaksi suurta tummaa silmää, jotka
hymyilivät hyväntahtoisesti ja ystävällisesti ja valaisivat kauniita
kasvoja. Hän muisti nähneensä samanlaiset ylpeyttä ja tervettä
kauneutta uhkuvat kasvot eräässä italialaisessa maalauksessa.
Samanlainen pieni suu mehevine huulineen, samanlainen otsa, kaareva ja
korkea ja sen alla suuret, tummat silmät.

-- Sallikaa minun sanoa, että toisivat tulta... olkaa hyvä ja istukaa,
-- pyysi hän tyttöä.

-- Älkää vaivatko itseänne, minä olen täällä kuin kotonani... -- sanoi
tyttö istuutuen hänen nojatuoliinsa.

Ippolit Sergejevitsh seisoi pöydän vieressä vastapäätä häntä ja katsoi
häneen, vaikka tunsikin, että se oli sopimatonta ja että hänen pitäisi
puhua. Mutta tyttö ei välittänyt vähääkään hänen tutkivasta katseestaan
ja puhui itse. Hän kyseli Ippolit Sergejevitshiltä, kuinka matka oli
onnistunut, miellyttääkö kylä häntä, kauanko hän viipyy täällä. Toinen
vastasi lyhyesti, samalla kun aivoissa vilahti katkonaisia ajatuksia.
Ippolit Sergejevitsh oli ikäänkuin huumautunut iskusta, ja hänen aina
niin selvän järkensä hämmensi äkkiä ja kaaosmaisesti heränneitten
tunteitten voima. Hänen rinnassaan taisteli ihastus tyttöön ja
suuttumus omaan itseensä. Mutta loistavan terve tyttö istui häntä
vastapäätä heittyneenä nojatuolin selkänojaa vasten yllään tiukka puku,
joka paljasti olkapäitten ja rinnan uhkeat muodot, ja jutteli
kaikuvalla äänellä täynnä väkivaltaisia sointuja Ippolit
Sergejevitshille kaikenmoisia joutavia asioita, mikä on hyvin
tavallista tuntemattomain ihmisten tavatessa ensi kerta toisensa. Tytön
kastanjanruskea tukka kiertyi kauniisti; silmät ja kulmakarvat olivat
tummemmat kuin hänen tukkansa. Kaulassa, ruusunpunaisen ja läpinäkyvän
korvan alla värisi iho, mikä todisti veren virtaavan nopeasti hänen
suonissaan, leukaan ilmaantui kuoppanen joka kerta, kun nauru paljasti
hänen valkoiset, sievät hampaansa, ja jokaisesta hänen pukunsa poimusta
tuulahti kiihdyttävää viehkeyttä. Tytön kaarevassa nenässä ja pienissä
hampaissa, jotka välkkyivät meheväin huulten välistä, oli jotakin
petomaista, ja hänen asentonsa, joka oli täynnä teeskentelemätöntä
ihanuutta, muistutti kylläisten, hemmoteltujen kissain suloutta.

Ippolit Sergejevitshistä tuntui, kuin hänen olemuksensa olisi
jakautunut kahtia: toinen puoli sitä oli tuon aistillisen kauneuden
valtaama ja ihaili tyttöä orjamaisesti, toinen pani merkille edellisen
aseman ja tunsi menettävänsä valtaa menettämistään. Hän vastaili tytön
kysymyksiin ja kysyi itsekin yhtä ja toista voimatta irrottaa
katsettaan tytön mukaansatempaavan viehättävästä vartalosta. Hän
nimitti häntä jo mielessään loistavaksi naarakseksi ja ivasi itseään,
mutta se ei poistanut hänen henkistä kahtia-jakautumistaan.

Tätä kesti siksi, kun hänen sisarensa ilmaantui terassille huutamaan:

-- Kas sitä huliviliä! Minä häntä etsin ja etsin ja hän onkin jo
täällä...

-- Minä oikaisin puiston läpi...

-- Te olette jo tutustuneet?

-- Kyllä! Minä luulin, että Ippolit Sergejevitsh olisi ollut ainakin
kaljupäinen!

-- Tahdotko teetä?

-- Ole hyvä ja kaada.

Ippolit Sergejevitsh poistui syrjään ja asettui puistoon johtavain
portaitten päähän. Hän hieroi kämmenellään kasvojaan ja sormilla
silmäluomiaan, ikäänkuin olisi pyyhkinyt pölyä kasvoilta ja silmistä.
Hän häpesi, että oli antautunut tunteitten valtaan, mutta tämä häpeä
väistyi pian sen harmin tieltä, joka tähtäsi tyttöä vastaan. Hän
nimitti itsekseen kohtausta Varjenkan kanssa kasakkahyökkäykseksi,
jossa oli vallotettava sulhanen, ja hänen teki mielensä ilmottaa
tytölle, että hän on aivan välinpitämätön tytön yllyttävästä
kauneudesta.

-- Minä olen luonasi yötä ja vielä koko huomisen päivän... -- sanoi
Varjenka hänen sisarelleen.

-- Entä Vasilij Stepanovitsh? -- kysyi sisar ihmetellen.

-- Täti Lutshitskaja on paraikaa luonamme, hän pitää kyllä huolta
isästä... Tiedäthän, että isäni pitää hänestä kovasti...

-- Suokaa anteeksi, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh kuivasti, -- minä
olen matkasta väsynyt ja lähden levolle...

Hän kumarsi ja läksi. Samassa huusi Varjenka hyväksyvästi hänen
jälkeensä:

-- Se teidän olisi pitänyt tehdä jo aikaa sitten!

Ippolit Sergejevitsh kuuli tytön äänessä vain hyväsydämisyyttä, mutta
päätti sen olevan mielistelyä, valhetta.

Jelisaveta Sergejevna oli järjestänyt miesvainajansa työhuoneen
veljensä käytettäväksi. Keskellä huonetta oli raskas, kömpelötekoinen
kirjotuspöytä, sen edessä tamminen nojatuoli. Yhden seinän vieressä oli
melkein seinän pituinen, kulunut turkkilainen sohva, erään toisen
vieressä harmonio ja kaksi kirjakaappia. Muutama suuri, pehmeä tuoli,
tupakkapöytä sohvan luona ja shakkipöytä ikkunan edessä täydensivät
huoneen kalustoa. Katto oli matala ja savuttunut, taulut ja piirrokset
kullattuine paksuine kehyksineen riippuivat seinillä kuin suuret,
tummat läiskät -- kaikki vaikutti raskaalta, vanhalta ja haisi pahalle.

Pöydällä oli suuri sinikupuinen lamppu, josta valo lankesi permannolle.

Ippolit Sergejevitsh pysähtyi lampun valopiirin reunaan ja katseli
huoneen ikkunoihin tuntien vastenmielistä, epämääräistä levottomuutta.
Ikkunoita oli kaksi, ja niitten takana häämöttivät puitten latvat
tummina varjokuvina. Hän avasi molemmat ikkunat. Huone tulvahti täyteen
kukkivain lehmusten tuoksua, ja sen mukana lensi sisään iloinen
naurunpurskahdus terveestä rinnasta.

Hänen vuoteensa oli valmistettu sohvalle, josta se peitti yli puolen.
Hän loi silmäyksen vuoteeseen ja alkoi heti avata kaulavaatetta, mutta
sitten hän työnsi kiivaasti nojatuolin ikkunan eteen ja istuutui siihen
yrmein mielin.

Tämä käsittämätön levottomuuden tunne samensi hänen ajatuksiaan ja
ärsytti häntä. Tyytymättömyys heräsi hänessä harvoin ja jos heräsikin,
niin se ei koskaan ahdistanut häntä voimakkaasti eikä pitempää aikaa --
hän osasi puistaa sen pian päältään. Hän oli vakuutettu, että ihmisen
täytyy ja että ihminen voi ymmärtää mielenliikutustaan ja kehittää tai
hävittää sen, ja kun hänen kuultensa puhuttiin salaperäisestä,
sekavasta sielunelämästä, niin hän ivallisesti hymähtäen sanoi
sellaisen olevan metafysiikkaa. Sitäkin ilkeämmältä tuntui hänestä nyt
tämä käsittämätön mielenliikutus.

Hän kysyi itseltään: oliko tuon terveen ja kauniin -- mutta kaikesta
päättäen aistillisen ja kehittymättömän -- tytön tapaaminen saattanut
vaikuttaa häneen näin omituisesti? Ja huolellisesti mielessään
tarkasteltuaan päivän vaikutelmia hänen täytyi vastata itselleen
myöntävästi. Niin, niin se oli, sillä tyttö oli yllättänyt hänen
ajatuksensa, sillä hän oli kovin väsynyt matkasta ja oli juuri
haaveilemassa, mikä oli hänelle peräti vierasta, kun tyttö yhtäkkiä
ilmaantui hänen eteensä.

Tämä tutkiskelu rauhotti häntä jonkun verran, ja samassa ilmaantui
Varjenka kaikessa loistavassa neitseellisessä kauneudessaan hänen
sielunsa silmäin eteen. Hän katseli häntä silmät ummessa niellen
hermostuneesti palavan paperossin savua, katseli ja arvosteli.

-- Hän on oikeastaan, -- ajatteli hän, -- alhainen: liian paljon verta
ja lihaksia hänen terveessä, solakassa ruumiissaan ja liian vähän
hermoja. Hänen lapsellisissa kasvoissaan ei ole henkisen etevyyden
leimaa, ja ylpeys, joka loistaa hänen syväin, tummain silmäinsä
avonaisesta katseesta, on naisen, joka on tietoinen kauneudestaan ja
jonka ihailijat ovat hemmotelleet piloille. Jelisaveta sanoi, että tämä
Varjenka on vallottanut kaikki... Tyttö koettaa nyt tietysti vallottaa
hänetkin. Mutta hän on tullut tänne tekemään työtä eikä kuhertelemaan,
ja tyttö on ymmärtävä sen kohta.

-- Mutta enkö minä ajattele häntä liiaksi näin ensimäisen tapaamisen
jälkeen? -- välähti hänen mielessään.

Suurena ja punertavana kohosi kuu puiston puitten yli: se katsoi
pimeydestä kuin yön synnyttämän hirviön silmä. Epäselviä ääniä
kantautui halki ilman kylästä päin. Ikkunalla ruohossa risahti: kaiketi
myyrä tai siili, joka on saaliin haussa. Satakieli lauloi jossakin. Ja
kuu nousi niin hitaasti, ikäänkuin se olisi ymmärtänyt tärkeän
tehtävänsä, joka kuitenkin sitä kyllästytti.

Ippolit Sergejevitsh viskasi sammuneen paperossinsa ikkunasta ulos,
nousi, riisuutui ja sammutti lampun. Silloin näytti siltä, kuin pimeys
olisi hyökännyt sisään puistosta ja puut lähestyneet ikkunoita
katsoakseen sisään. Lattian poikki ylettyi kaksi heikon kuutamon
valopintaa.

Sohvan pontimet narisivat Ippolit Sergejevitshin alla. Hän ojentui ja
uinahti pian liinavaatteitten suloisen viileyden syleilyyn. Puoliunissa
hän oli kuulevinaan ikkunan alta jonkun arastelevia askeleita ja
matalan kuiskauksen:

-- Ma-a-sha... Oletko siellä?...

Hän hymähti unisesti ja nukahti.

Kun hän seuraavana aamuna heräsi kirkkaaseen auringon paisteeseen, joka
tulvi yli huoneen, niin hän hymyili muistellessaan eilistä iltaa ja
tyttöä. Hän saapui teepöytään huolellisesti puettuna ja vakavana, kuten
oppinut ainakin. Mutta kun hän huomasi sisarensa yksinään istuvan
pöydän ääressä, niin pääsi häneltä kuin huomaamatta:

-- Entä missä on...

Sisaren viekas hymy katkaisi hänen sanansa, ennenkuin hän oli ehtinyt
sanoa koko kysymyksen, ja hän istuutui vaieten pöytään. Jelisaveta
Sergejevna katseli hänen pukuaan tarkasti eikä herennyt hymyilemästä,
vaikka veljen kulmakarvat olivat yrmeissä rypyissä. Sisaren
paljonmerkitsevä hymy kiusotti häntä.

-- Hän nousi jo varhain... sitten me olimme uimassa, ja nyt hän lienee
puistossa... Mutta kyllä hän on kohta täällä, -- selitti Jelisaveta
Sergejevna.

-- Kuinka tarkoin sinä... -- hymähti veli. -- Ole hyvä ja anna teen
jälkeen viedä tavarani huoneeseeni.

-- Ja ottaa ne esille?

-- Ei, ei, sitä ei tarvitse. Kyllä minä itse... muuten menee kaikki
sekaisin... Siellä on sinulle makeisia ja kirjoja.

-- Kiitoksia! Sehän oli hauskaa... Kas tuossahan Varjenka tulee!

Varjenka ilmaantui oveen yllään kevyt, valkoinen puku, joka suurina
poimuina valui olkapäiltä jalkoihin. Hänen pukunsa muistutti lasten
mekkoa, ja itse hän näytti siinä lapselta. Pysähtyen silmänräpäykseksi
ovessa hän kysyi:

-- Oletteko minua odottanut sitten? -- ja ääneti kuin pilvi hän liiti
pöydän luo.

Ippolit Sergejevitsh kumarsi hänelle mitään sanomatta ja pusertaessaan
hänen kyynärpäähän saakka alastonta kättään tunsi hänestä lähtevän
suloista orvokkien tuoksua.

-- Kylläpäs hän on itseään hajustanut! -- huudahti Jelisaveta
Sergejevna.

-- Tokkohan sen enempää kuin tavallisesti? Pidättekö te parfymeista,
Ippolit Sergejevitsh? Minä pidän kovasti! Kun on orvokkien aika, niin
minä uinnin jälkeen joka aamu hieron niillä käsiäni... Sen minä opin jo
alkeiskoulussa. Pidättekö te orvokeista?

Ippolit Sergejevitsh joi teetään katsomatta häneen, mutta hän tunsi
tytön katseen lepäävän kasvoillaan.

-- Minä en tosiaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, pidänkö niistä vai
enkö, -- sanoi hän kuivasti kohauttaen olkapäitään, mutta hymähti
tahtomattaan, kun katseensa osui tyttöön.

Tytön lumivalkean puvun varjostamat kasvot hohtivat verestä punaa, ja
syvät silmät säteilivät kirkasta iloa. Hänestä huokui terveyttä,
nuoruutta, onnea. Hän oli kaunis kuin kirkas toukokuun päivä
pohjolassa.

-- Ettekö ole tullut ajatelleeksi? -- huudahti hän. -- Miksette? Tehän
olette botanikko.

-- Enkä kukkainviljelijä, -- selitti hän lyhyesti, ja tahtomattaan
ajateltuaan, että se oli ehkä sopimattomasti sanottu, hän siirsi
katseensa tytön kasvoista.

-- Eikö botaniikka ja kukkainviljelys ole samaa? -- kysyi Varjenka
hetken vaiettuaan.

Jelisaveta Sergejevna nauroi kursailematta. Veli tunsi naurun koskevan
itseensä ja huudahti säälien itsekseen:

-- Kyllä hän on typerä!

Mutta sitten, selitettyään hänelle, mikä erotus on botaniikan ja
kukkainviljelyksen välillä, hän lievensi tuomiotaan: hän on vain
tietämätön. Kuunnellessaan hänen selittävää ja vakavaa puhettaan tyttö
katsoi häneen kuin tarkkaavainen oppilas, ja tämä oli Ippolit
Sergejevitshin mieleen.

-- Vai niin on sen asian laita... -- virkkoi Varjenka. -- Entä onko
botaniikka mieltäkiinnittävää?

-- Hm! Nähkääs, tiedettä pitää arvostella sen mukaan miten suurta
hyötyä siitä on ihmisille, -- selitti hän huokaisten. Tytön
kehittymättömyys hänen kauneuteensa verraten yhä enensi hänen
sääliväisyyttään. Varjenka istui ajatuksiinsa vaipuneena kotvan aikaa
ja helisteli teelusikkaansa. Sitten hän kysyi:

-- Mutta mitä hyötyä voi olla siitä, että te tiedätte, miten takiainen
kehittyy ja kasvaa?

-- Samaa hyötyä kuin elämän ilmiöitten tutkimisesta jossakin määrätyssä
ihmisessä.

-- Ihminen ja takiainen... -- hymähti Varjenka. -- Elävätkö sitten
kaikki ihmiset samalla tavalla?

Ippolit Sergejevitsh ihmetteli, että tämä mieltäkiinnittämätön
keskustelu ei ikävystyttänyt.

-- Minä en ainakaan syö ja juo samalla tavalla kuin rahvas, -- jatkoi
Varjenka vakavasti liikutellen kulmakarvojaan. -- Ja kuinka moni elää
samalla tavalla kuin minä?

-- Entä kuinka te elätte sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh
aavistaen, että tämä kysymys muuttaa keskustelun.

-- Kuinka minä elän? -- huudahti tyttö. -- Erinomaisesti! -- ja hän
sulki silmänsä ilosta. -- Kun minä aamusella herään, ja jos sää on
kaunis, niin minun tulee heti niin hirmuisen hauska! Aivan kuin minä
olisin saanut jonkun kallisarvoisen, kauniin lahjan, jota olen kauan
itselleni toivonut... Juoksen uimaan, lähteensilmistä rikkaan joen vesi
on kylmää, ihan ihoa polttaa! Paikoin on hyvin syvä ja sinne minä
suoraan rannalta päistikkaa -- huh! Koko ruumista polttaa, kun sukellat
syvälle veteen, ja päässä humisee... Sitten sukellan ylös, nousen
vedestä, ja aurinko katsoo minuun ja nauraa. Pukeuduttuani menen metsän
kautta kotiin, poimin kukkasia, hengitän metsän raikasta ilmaa ihan
juopumukseen saakka. Kun tulen kotiin, tee odottaa... Juon teetä,
edessäni on kukkasia... ja aurinko katsoo minua. Oi jospa te
tietäisitte, kuinka minä pidän auringosta! Sitten alkavat päivän työt
ja taloustoimet... Meillä kaikki minua rakastavat, ymmärtävät minua
helposti, tottelevat, -- ja kaikki pyörii kuin ratas iltaan saakka...
Aurinko laskee, kuu nousee, tähdet syttyvät... ja kaikki on niin
kaunista ja aina uutta! Ymmärrättekö minua? Minä en osaa selittää,
miksi on niin ihana elää... Mutta ehkä te tunnette sen itsekin, eikö
niin? Ymmärrättehän, miksi elämä on niin suloista?

-- Kyllä... tietysti! -- myönsi Ippolit Sergejevitsh valmiina kädellään
pyyhkimään sisarensa kasvoilta pois ivallisen hymyn.

Hän katsoi ihaillen Varjenkaa, joka värisi halusta saada selitetyksi
hänelle, kuinka voimakas riemu täytti hänen olemuksensa.

-- Entä talvi? Pidättekö talvesta? Se on valkoinen kiireestä
kantapäähän, terve, äreä, kutsuu kamppailemaan kanssaan...

Rämeä soitto keskeytti hänen puheensa. Jelisaveta Sergejevna soitti, ja
kun pitkäkasvuinen, pyöreäposkinen, veikeäsilmäinen palvelijatar
syöksyi sisään, sanoi hän väsyneesti:

-- Masha, korjatkaa pois!

Sitten hän alkoi huolestuneesti käydä huonetta pitkin laahustaen
äänekkäästi jaloillaan.

Kaikki tämä kylmensi nuoren tytön innostusta; hän kohautteli
olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa päältään jotakin, ja
kysyi Ippolit Sergejevitshiltä hieman hämillään:

-- Minä olen ehkä kyllästyttänyt teitä kertomuksillani?

-- Mitä vielä! -- väitti tämä vastaan.

-- Ei, ihan totta, minä näytän mielestänne typerältä? -- lisäsi
Varjenka.

-- Kuinka niin? -- huudahti Ippolit Sergejevitsh ja ihmetteli
huudahduksensa kiihkeätä, vilpitöntä sävyä.

-- Minä olen villi... nimittäin sivistymätön... -- sanoi hän
anteeksipyytävästi. -- Mutta minä olen hyvin iloinen saadessani puhua
kanssanne... sillä te olette oppinut ja niin... niin... ei lainkaan
sellainen kuin mielessäni kuvittelin teidän olevan.

-- Entä millaiseksi te minua kuvittelitte sitten? -- uteli Ippolit
Sergejevitsh hymyssä suin.

-- Minä luulin teidän koko ajan latelevan viisauksianne... minkätähden
se on niin eikä näin, kaikki ovat typeriä, minä yksin viisas...
Isän luona oli kerran vieraana eräs hänen toverinsa, joka oli
eversti, niinkuin isäkin, ja oppinut, kuten tekin. Mutta hän
oli oppinut sotilas... tuollainen... miksi heitä sanotaan?...
kenraalitaapilainen... ja hän oli hirmuisen pöyhkeä... minun mielestäni
hän ei tiennyt mitään, kehuskeli vain...

-- Ja te kuvittelitte minua samanlaiseksi? -- kysyi Ippolit
Sergejevitsh.

Varjenka meni hämilleen, punastui ja karattuaan tuolista pystyyn alkoi
naurettavasti hyppiä pitkin huonetta puhellen neuvottomasti:

-- Ah, mitä te... kuinka minä saatoin...

-- Kas niin, rakkaat lapseni... -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna
siristellen silmillään, -- nyt minä menen taloustoimiin ja jätän
teidät... Jumalan haltuun!

Ja hän poistui nauraen ja hameitaan kahistaen. Ippolit Sergejevitsh
katsoi moittivasti hänen jälkeensä ajatellen, että täytyy puhua hänen
kanssaan hänen käytöksestään tätä tosiaan hyvin rakastettavaa, mutta
kehittymätöntä tyttöä kohtaan.

-- Tiedättekö mitä... Huvittaako teitä lähteä soutelemaan? Soudamme
jokea pitkin metsään, kävelemme siellä jonkun aikaa ja palaamme
päivälliseksi takaisin. Sopiiko? Minun on niin hirmuisen hauska, kun
tänään on niin kaunis päivä eikä minun tarvitse olla kotona... Isällä
on kaiketi taas leiniä, ja minun täytyisi puuhata hänen kanssaan... Hän
on hyvin oikullinen sairaana ollessaan...

Ihmetellen tytön avosydämistä itsekkyyttä Ippolit Sergejevitsh ei heti
suostunut lähtemään. Hän muisti aikomuksensa, joka oli eilisiltana
herännyt hänen mielessään ja joka vielä tänä aamuna oli siellä kytenyt.
Mutta tähän mennessä tyttö ei vielä ollut antanut syytä epäillä hänen
aikovan vallottaa hänen sydämensä. Tytön puheessa oli kaikkea muuta
kuin kiemailua. Ja sitäpaitsi, miksei voisi viettää päivää tuollaisen,
kieltämättä alkuperäisen tytön seurassa?

-- Osaatteko soutaa? Huonosti?... Ei se mitään... minä soudan itse,
minä olen voimakas. Vene on niin kevyt. Tulkaa!

He poistuivat huoneesta terassille ja puistoon. Varjenka näytti entistä
lyhemmältä ja lihavammalta pitkän ja hoikan Ippolit Sergejevitshin
vieressä. Tämä tarjosi käsivartensa tytölle, joka siitä kieltäytyi
sanoen:

-- Miksi? Kun on väsyksissä, niin silloin se on hyvä, mutta nyt se vain
haittaa kävelemistä...

Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkaa silmälasiensa läpi ja koetti
astua samaa jalkaa, mikä huvitti häntä suuresti. Varjenkan käynti oli
kevyttä ja kaunista. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjostin,
toista hän liikutti vapaasti ja sirosti kertoessaan ympäristön
kauneudesta. Tämä kyynärpäähän saakka alaston käsi, voimakas,
ahavoitunut ja ohuitten kullankimaltavain haituvain peittämä, vangitsi
Ippolit Sergejevitshin katseen... Ja taas liikkui tämän sielun
syvyydessä sama epämääräinen levottomuus. Hän koetti poistaa sen
kysymällä itseltään: mikä panee hänet seuraamaan tuota tyttöä? -- ja
hän vastasi itselleen: uteliaisuus, maltillinen ja puhdas halu ihailla
tytön kauneutta.

-- Tuossa on joki! Menkää veneen perään istumaan, minä tuon heti
airot...

Ja Varjenka katosi puitten väliin, ennenkuin Ippolit Sergejevitsh
ennätti kysyä, missä airot olivat.

Puut kuvastuivat latvat alaspäin liikkumattomaan, kylmään veteen. Nämä
kuvat olivat rehevämpiä ja kauniimpia kuin elävät puut, jotka kohosivat
rannalta varjostaen vettä väärillä, kampuraisilla oksillaan. Vesi,
johon ne kuvastuivat, peitti jalosti niistä rumat kohdat näkymättömiin
ja loi kirkkaan ja sopusointuisen fantasian tuon köyhän ja ajan
kuluttaman todellisuuden yli.

Ihaillessaan tätä haaveellista hiljaisuuden ja vielä viileän
auringonloisteen kehystämää kuvaa Ippolit Sergejevitsh istui veneessä
hengittäen ilman mukana itseensä leivosten onnentäysiä säveleitä. Hän
tunsi, kuinka uusi, suloinen rauhan tunne heräsi hänen rinnassaan,
hyväili hänen aivojaan ja tuuditti uneen hänen alituisen, levottoman
pyrkimyksensä ymmärtää ja selittää. Ympäri vallitsi syvä hiljaisuus,
lehti ei hievahtanut puussa, ja tässä hiljaisuudessa tapahtui luonnon
äänetön luomistyö, syntyi uutta elämää vanhan väistäessä kuolemaa, joka
jyrsi kaikkea saamatta kuitenkaan voittoa. Ja sininen taivas loisti
juhlallista kauneutta.

Kuvan taustaan syvällä vedessä ilmaantui valkoinen kaunotar lempeä hymy
kasvoilla. Hän seisoi siellä airot kädessä, ikäänkuin olisi kutsunut
luokseen, se soi ääneti, ihanana kuin olisi taivaasta tullut.

Ippolit Sergejevitsh tiesi, että se oli Varjenka, joka oli tullut
puistosta ja joka katsoi häneen, mutta hän ei tahtonut rikkoa
lumoustaan äänillä eikä liikkeillä.

-- Millainen uneksija! -- kajahti ilmassa ihmeellinen huudahdus.

Silloin Ippolit Sergejevitsh irrotti kaihoten katseensa vedestä ja
katsoi tyttöön, elävään tyttöön, joka laskeutui alas puistosta jyrkkää
rantapolkua pitkin.

Mutta hänen kaihonsa katosi nähdessään tytön, sillä tämä oli
todellisuudessakin lumoavan kaunis.

-- Kukapa uskoisi, että teissä on taipumusta haaveiluun! Teidän
kasvonne ovat niin ankaran ja vakavan näköiset... Tahdotteko pitää
perää? Me soudamme jokea ylöspäin, siellä on kauniimpaa... ja vasten
virtaa on yleensä hauskempi soutaa, kun saa tuntea olevansa työssä,
toiminnassa...

Rannasta työnnetty vene huojui veltosti uneliaalla vedellä, mutta
voimakas liike airoissa käänsi sen heti rantaa pitkin ja toinen liike
kiidätti sitä jo eteenpäin.

-- Me soudamme jyrkkää kalliorantaa pitkin, niin saamme olla
varjossa... -- puhui tyttö särkien veden pinnan joustavilla vedoilla...
-- Täällä on virta heikko... mutta Dnjeprillä -- täti Lutshitskajalla
on siellä maatila -- siellä on toista, sen minä sanon!... Virta ihan
kiskoo airot kädestä... Oletteko ollut Dnjeprin koskilla?...

-- En ole... -- vastasi Ippolit Sergejevitsh.

-- Minä olen laskenut niitä pitkin alas, -- sanoi Varjenka nauraen. --
Erinomaista! Kerran oli veneeni särkyä... silloin minä olisin varmaan
hukkunut...

-- Se olisi ollut surullista, -- virkkoi siihen Ippolit Sergejevitsh
vakavasti.

-- Kuinka niin? Minä en pelkää kuolemaa rahtuakaan... vaikka minä
halusta elän. Ehkä siellä on yhtä hyvä kuin täällä maan päällä...

-- Mutta ehkä siellä ei ole mitään... -- sanoi toinen katsoen tyttöön
uteliaasti.

-- Miksei olisi! -- huudahti Varjenka oman vakaumuksen sävy äänessä. --
Tietysti siellä on!

Hän istui vastapäätä Ippolit Sergejevitshiä jännittäen pienet jalkansa
veneen pohjaan kiinnitettyä poikkipuuta vasten ja joka vedolla
taivuttaen vartalonsa taaksepäin. Silloin kuvautui ohuen puvun läpi
neitseellinen, korkea, joustava, liikunnosta vapiseva rinta.

-- Hän ei käytä korsettia, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh luoden
katseensa veneen pohjaan. Mutta siellä se kiintyi tytön pieniin
jalkoihin, joitten ääriviivat erottautuivat polviin saakka.

-- Onkohan hän tahallaan pukenut ylleen tuon epäonnistuneen puvun? --
harmitteli hän ja kääntyi katselemaan korkeata kalliorantaa.

He olivat kulkeneet puiston sivu ja sousivat nyt jyrkkää kallion
viertä, jolla kasvoi kiharaisia virnoja, samettilehtisiä kurpitsoja ja
suuria auringonkukkasia, joitten keltaiset kukat kuvastuivat veteen.
Vastapäätä oleva matala ja tasainen ranta ulottui kauas aina metsän
vihreään seinään saakka, ja sillä kasvoi sakeata ruohoa, josta siniset
kukkaset katsoivat venettä ystävällisesti kuin lapsen silmät. Mutta
edessäpäin oli tummanvihreä metsä, johon joki työntyi kuin kylmä miekan
terä.

-- Eikö teidän ole kuuma? -- kysyi Varjenka.

Kysytty katsoi hämillään tyttöön, jonka otsalla suortuvain alla
helmeili hikipisaroita ja jonka rinta kohosi korkealle.

-- Suokaa anteeksi! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh katuvasti. -- Minä
olen unohtunut katselemaan ympärilleni... te olette väsynyt... antakaa
minun nyt soutaa!

-- En anna! Luuletteko todellakin, että olen väsynyt? Se loukkaa minua!
Emme ole vielä kulkeneet edes kahta virstaa... Ei, istukaa te vain...
kohta nousemme kävelemään.

Tytön kasvoista näkyi, että olisi ollut turhaa kiistellä hänen
kanssaan, ja Ippolit Sergejevitsh kohautti harmistuneesti olkapäitään,
vaikeni ja ajatteli tyytymättömänä:

-- Hän pitää nähtävästi minua hyvin heikkona.

-- Katsokaa, tuossa on meidän tiemme, -- osotti Varjenka hänelle
rantaan päännyökkäyksellä. -- Tässä on kahluupaikka joen yli, ja meille
on tästä neljätoista virstaa. Meillä on myöskin kaunista, vieläpä
kauniimpaa kuin teillä Polkanovkassa.

-- Asutteko talvisinkin maalla?

-- Kuinkas muuten? Minähän johdan koko taloutta, isä ei voi nousta
nojatuolistaan... Häntä kuljetetaan rullatuolissa paikasta toiseen.

-- Teidän on kaiketi ikävä siten?

-- Miksi niin? Minulla on paljon työtä ja vain yksi apulainen -- Nikon,
isän entinen päivystäjäpalvelija. Hän on myöskin vanha ja juopottelee
myöskin, mutta hän on hirmuisen vahva ja taitaa tehtävänsä. Väki pelkää
häntä... hän lyö heitä, ja he pieksivät myöskin puolestaan hänet kerran
pahanpäiväisesti. Hän on ihmeteltävän rehellinen ja kiintynyt meihin...
rakastaa meitä kuin koira isäntäänsä! Ja minä rakastan myöskin häntä.
Oletteko ehkä lukenut romaanin, jonka päähenkilö on arabialainen
upseeri, kreivi Louis Gramont, ja jolla on myöskin sotilaspalvelija
nimeltään Sadi-Koko?

-- En ole lukenut, -- tunnusti nuori oppinut ujosti.

-- Lukekaa ehdottomasti, se on erinomainen romaani, -- neuvoi Varjenka
vakuuttavasti. -- Minä sanon Nikonia Sadi-Kokoksi, kun hän on mieleeni.
Ensin hän suuttui siitä minulle, mutta kerran minä luin hänelle tuon
romaanin, ja nyt hän tietää, että Sadi-Koko merkitsee kehumista.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön, niinkuin europalainen katsoo
hienosti tehtyä, mutta fantastisen muodotonta kiinalaista kuvapatsasta
-- ihmetellen, säälien ja uteliaasti. Mutta Varjenka kertoi innoissaan
Sadi-Kokon urotöistä, jotka todistivat rajatonta kiintymystä kreivi
Louis Gramontiin.

-- Suokaa anteeksi, -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänen
kertomuksensa, -- mutta ettekö ole lukenut venäläisiä romaaneja?

-- Olen kyllä, mutta minä en pidä niistä... ne ovat niin ikäviä, niin
hirmuisen ikäviä! Ja he kirjottavat aina sellaisesta, jonka minä
itsekin tunnen, enkä huonommin heitä. He eivät osaa keksiä mitään
mieltäkiinnittävää, ja kaikki on heillä pelkkää totuutta.

-- Entä ettekö te pidä totuudesta sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh
ystävällisesti.

-- Enhän minä! Kaikille sanon totuuden päin silmiä...

Varjenka vaikeni, ajatteli ja kysyi:

-- Mitä siinä on pitämistä? Kun se on minun tottumukseni, niin kuinka
voin siitä vielä pitää?

Toinen ei ennättänyt sanoa siihen sanaakaan, sillä tyttö komensi
samassa kovalla äänellä:

-- Ohjatkaa vasemmalle... pikemmin! Tuonne tuon tammen luo... Kylläpä
te olette taitamaton!

Vene ei totellut ohjausta ja kävi kyljittäin rantaan, vaikka perämies
meloi kaikin voimin.

-- Ei mitään, ei mitään, -- virkkoi tyttö, joka oli noussut seisomaan
ja loiskahti samassa veneen laidan yli.

Ippolit Sergejevitsh huudahti kolkosti, heitti melan ja ojensi kätensä
tyttöä kohti, mutta tämä seisoi jo rannalla vahingoittumattomana ja
pitäen veneen ketjua kädessään kysyi anteeksipyytävästi:

-- Säikähytinkö minä teidät?

-- Minä luulin, että te putositte veteen, -- vastasi toinen hiljaa.

-- Voiko siinä pudota? Sitäpaitsi on tässä vallan matalaa, -- selitti
Varjenka ohjaten veneen rantaan. Mutta perämies ajatteli, että se olisi
hänen pitänyt tehdä.

-- Näettekös millaista metsää? -- sanoi Varjenka, kun he seisoivat
rannalla vierekkäin. -- Eikö olekin kaunista? Siellä Pietarin puolessa
ei liene näin kauniita metsiä?

Heidän edessään oli kapea tie, jota erilaisten puitten rungot kahden
puolin aitasivat. Heidän jalkainsa alla luikerteli vääriä, ratasten
uurtamia puunjuuria, ja heidän yläpuolellaan kaartui sakea lehväholvi,
jonka läpi paikkapaikoin pilkisti sininen taivas. Auringon säteet
vapisivat ohuina lankoina ilmassa tunkeutuen vinoon tämän kapean,
vihreän käytävän läpi. Maatuneitten lehtien, sienten ja koivujen tuoksu
piiritti heidät joka puolelta. Toisinaan pyrähti lintu lentämään
häiriten syvää hiljaisuutta iloisilla lauluillaan ja toimeliaalla
hyppelyllä. Tikka takoi jossakin sisemmällä metsässä, mehiläinen lentää
suristeli ikäänkuin heille tietä näyttäen ja ilmassa heidän edellään
kaksi perhosta lentää lepatteli seuraten toinen toistaan.

He kävelivät hitaasti. Ippolit Sergejevitsh vaikeni antaen tytön etsiä
sanoja ajatuksilleen, joita selitti innokkaasti:

-- Minä en lue mielelläni rahvaasta! Mitä intresanttia sen elämässä
voisi olla? Minä tunnen sen, elän sen kanssa ja näen, että siitä
kirjotetaan väärin eikä totuuden mukaisesti. Rahvasta kuvataan aina
säälittäväksi, mutta se on itse asiassa täynnä roistoja, joita ei
kannata sääliä ja jotka tahtovat vain yhtä: pettää teitä, varastaa
teiltä jotakin. Aina he valittavat ja napisevat, ovat inhottavia,
likaisia... ja he ovat viisaita, vieläpä viekkaita... Kuinka he
kiusaavat minua kovasti!

Varjenka oli kiihtynyt, ja hänen kasvoillaan kuvastui harmi ja ikävä.
Rahvas anasti nähtävästi suuren osan hänen elämäänsä; hän ihan suuttui
kuvatessaan sitä. Ippolit Sergejevitsh ihmetteli hänen kiintymyksensä
voimaa, mutta kun hän ei tahtonut kuulla näistä herrain keksielmistä,
hän keskeytti tytön:

-- Te puhuitte ranskalaisista kirjailijoista...

-- Niin! Toisin sanoen meidän venäläisistä kirjailijoistamme, --
oikaisi hän rauhottuen. -- Te kysytte, miksi venäläiset kirjottavat
huonommin? Se on selvä! Sentähden, että he eivät keksi mitään
intresanttia. Ranskalaisissa romaaneissa on oikeita sankareja, jotka
eivät puhu samalla tavalla kuin muut kuolevaiset ja jotka toimivatkin
toisin. He ovat aina urhoollisia, rakastuneita, iloisia... mutta
meikäläisten sankarit ovat yksinkertaisia ihmisiä vailla rohkeutta,
tulisia tunteita, ovat jonkunlaisia rumia, surkuteltavia, jokapäiväisiä
ihmisiä, eivätkä mitään muuta! Miksi he ovat sankareja? Sitä et saa
milloinkaan tietää venäläisestä kirjasta. Venäläinen romaanisankari on
typerä ja hidas, aina hän kärsii, voi pahoin, ajattelee käsittämättömiä
asioita, säälii muita, mutta on itse mitä surkuteltavin! Miettii,
puhuu, tunnustaa rakkautensa, miettii sitten taas, kunnes nai... ja
naimisissa puhuu vaimolleen typeryyksiä ja heittää hänet... Mikä
sellaisessa on mieltäkiinnittävää? Minua ihan suututtaa se, että
sankarin sijassa on aina jokin variksenpelätti! Venäläistä kirjaa
lukiessa ei voi milloinkaan unohtaa todellista elämää -- onko se hyvä?
Mutta kun lukee ranskalaista romaania, niin vapisee sankarin tähden,
kärsii ja vihaa hänen kanssaan... tekee mieli tapella, kun hän
tappelee, ja itkeä, kun hän kaatuu... jännityksellä odottaa romaanin
loppua, mutta kun on lukenut loppuun, niin melkein itkettää harmista,
että kirja on loppuun luettu. Sellaisessa elää mukana, mutta
venäläisessä romaanissa ei voi ymmärtää, minkätähden ihmiset elävät?
Miksi pitääkin kirjottaa romaaneja, kun ei ole mitään erikoisempaa
sanottavana? Merkillistä?

-- Tätä vastaan voisi väittää paljonkin, Varjenka Vasiljevna, --
seisautti Ippolit Sergejevitsh hänen puhetulvansa.

-- Mitäs muuta, väittäkää! -- sanoi Varjenka hymyillen. -- Te
todistatte minut kyllä kumoon.

-- Ainakin koetan. Ensinnäkin, mitä venäläisiä kirjailijoita te olette
lukenut?

-- Useita... he ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi Salias... hän
jäljittelee ranskalaisia, mutta huonosti. Sitäpaitsi ovat hänenkin
sankarinsa venäläisiä, eikä heistä siis voi mitään intresanttia
kirjottaa. Vielä olen lukenut useita muita -- Turgenjevia,
Markevitshia, Pasuhinia, minusta tuntuu, kuin jo nimistä voisi päättää,
etteivät he osaa kirjottaa hyvin! Mutta oletteko lukenut Fortuné de
Boisgobey'ta? Ponson de Terrail'ia? Arsène Houssaye'tä? Pierre
Zacconné'ta? Dumas'ta? Gaboriau'ta? Nämä vasta kirjottavat hyvin! Mutta
tiedättekö mitä? Romaaneissa minä eniten pidän pahantekijöistä,
sellaisista, jotka niin taitavasti kutovat pauloja, murhaavat,
myrkyttävät... he ovat viisaita, voimakkaita... ja kun he sitten
vihdoinkin joutuvat kiinni, niin minua oikein harmittaa ja itkettää.
Kaikki vihaavat pahantekijää, kaikki ovat häntä vastaan, hän on yksin
kaikkia vastaan! Sellainen pitää sankarin olla! Mutta toiset,
hyväntekijät, muuttuvat inhottaviksi heti, kun ovat päässeet
voitolle... Ja yleensä, minä pidän ihmisistä niin kauan kuin he
innokkaasti haluavat jotakin, pyrkivät johonkin, etsivät jotakin,
kituvat... mutta jos he saavuttavat päämaalinsa ja pysähtyvät, niin
heti he menettävät mielenkiintoisuutensa... muuttuvat mauttomiksi!

Innostuneena ja ylpeänä siitä, mitä oli sanonut, Varjenka astui
hitaasti hänen vieressään pää kauniisti pystyssä ja silmät säteillen.

Ippolit Sergejevitsh katsoi häntä kasvoihin ja hermostuneesti nyhtäen
partaansa koetti keksiä vastaväitteitä, jotka yhdellä kerralla olisivat
pyyhkineet pois sen tomukudoksen, joka peitti tytön järjen. Mutta
vaikka hän tunsikin velvollisuudekseen vastustaa tytön mielipiteitä,
niin hänen teki mielensä kuunnella hänen naiivia ja omaperäistä
pakinaansa ja nähdä hänen omain arvelujensa innostamana avaavan
vilpittömästi sielunsa. Ippolit Sergejevitsh ei ollut koskaan kuullut
sellaista puhetta; se oli mahdotonta ja pahaa, mutta samalla se sopi
niin erinomaisesti tytön villiin kauneuteen. Hänen edessään oli
hiomaton järki, joka loukkasi häntä raakuudellaan, ja viettelevän
kaunis nainen, joka kiihotti hänen aistillisuuttaan. Nämä kaksi voimaa
painoivat häntä kaikella välittömyydellään, ja täytyi asettaa jotakin
niitä vastaan, muuten -- hän tunsi sen -- ne saattaisivat suistaa hänet
omain mielipiteittensä ja mielialojensa tavalliselta radalta, jota
pitkin hänen elämänsä oli rauhallisesti kulkenut siihen saakka, kun hän
oli nähnyt Varjenkan. Hän oli selväjärkinen ja hän piti hyvin puoliaan
omasta piiristä olevia ihmisiä vastaan. Mutta kuinka hän puhuisi
tytölle ja mitä hän sanoisi hänelle johtaakseen hänen järkensä oikealle
tolalle ja jalostaakseen hänen sieluaan, jota huonot romaanit,
seurustelu rahvaan, palvelija Nikonin ja juopon isän kanssa olivat
turmelleet?

-- Oh, kylläpäs minä innostuinkin puhumaan! -- huudahti tyttö
hengittäen syvään. -- Taisi kyllästyttää teitä?

-- Ei suinkaan, mutta...

-- Minä olen, nähkääs, iloinen saadessani puhua kanssanne. Minulla ei
ole ollut kenen kanssa puhua. Teidän sisarenne ei pidä minusta ja
vihottelee vain minulle... kaiketi sentähden, että minä annan isälle
viinaa ja että kerran annoin Nikonille selkään...

-- Te? Nikonille selkään? Mutta kuinka te?... -- ihmetteli Ippolit
Sergejevitsh.

-- Se kävi aivan yksinkertaisesti, minä pehmitin häntä hiukan isäni
pampulla, siinä kaikki! Oli, näettekös, tulinen kiire, puitiin
paraikaa, mutta se nauta juopotteli vain! Minä suutuin kovasti!
Juopotella silloin, kun kiireinen työ on käynnissä ja kun hänen
täytyisi pitää silmällä kaikkea!

-- Mutta kuulkaa, Varjenka Vasiljevna, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh
vakuuttavasti ja niin lempeästi kuin taisi, -- onko sopivaa lyödä
palvelijaansa? Onko se jalomielistä? Ajatelkaa! Tokkohan ne sankarit,
joitten edessä te polvistutte, lyövät alamaisiaan?... Sadi-Koko?

-- Tokkohan?! Kreivi Louis antoi Sadi-Kokolle kerran sellaisen
korvapuustin, että minun tuli oikein sääli vanhaa sotilasta. Ja mikä
muu minua auttaisi heidän kanssaan? Onpa hyvä, että voin niin tehdä...
sillä olenhan minä vahva! Koettakaa lihaksiani!

Hän jännitti käsivartensa ja tarjoi sen ylpeästi koeteltavaksi. Ippolit
Sergejevitsh laski kämmenensä hänen käsivarrelleen kyynärpään
yläpuolelle ja puristi lujasti, mutta samassa hän ikäänkuin havahtui ja
katsoi punastuneena hämillään ympärilleen. Puut vain kohosivat ääneti
joka puolella...

Ippolit Sergejevitsh ei yleensä ujostellut naisten seurassa, mutta
tytön yksinkertaisuus ja luottamus tekivät hänet sellaiseksi, vaikka ne
sytyttivätkin hänessä vaarallisen tunteen.

-- Te olette kadehdittavan terve, -- sanoi hän miettivästi katsellen
tytön pientä ruskettunutta kämmentä.

-- Ja minä luulen, että teillä on erittäin hyvä sydän, -- pääsi häneltä
kuin huomaamatta.

-- En tiedä! -- virkkoi Varjenka päätään huojuttaen. -- Tuskinpa...
minussa ei ole luonnetta: toisinaan minä säälin sellaisiakin, joista en
pidä.

-- Toisinaanko vain? -- hymähti Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta
ansaitsevathan he aina sääliä ja myötätuntoisuutta.

-- Mistä hyvästä?

-- Ettekö te näe, kuinka onnettomia he ovat? Esimerkiksi nuo teidän
talonpoikanne. Kuinka raskasta on heidän elämänsä ja kuinka paljon
vääryyttä, surua ja kärsimyksiä he saavat kokea.

Tämän hän sanoi kiihkeästi. Varjenka katsoi tarkkaavasti häntä silmiin
ja sanoi:

-- Te olette kaiketi erittäin hyväsydäminen, koska tuollaista puhutte.
Mutta ettehän te tunne talonpoikia, kun ette ole asunut maalla. He ovat
onnettomia, se on totta, mutta kuka on syypää siihen? He ovat
viekkaita, eikä kukaan estä heitä tulemasta onnellisiksi.

-- Mutta eihän heillä ole edes leipää sen vertaa, että saisivat syödä
kylläkseen!

-- Vielä mitä! Heitä onkin paljon...

-- Niin, heitä on paljon! Mutta maata on myöskin paljon, sillä on
ihmisiä, joilla on kymmeniä desjatinoja maata. Paljonko teillä,
esimerkiksi, on?

-- Viisisataa seitsemänkymmentäkolme... Entä sitten? Ei suinkaan sitä
pidä jakaa heille?

Tyttö katsoi Ippolit Sergejevitshiin jotakuinkin samalla tavalla kuin
täysikasvuinen katsoo lapseen ja nauroi hiljakseen. Tämä nauru ärsytti
miestä, jossa heräsi halu saada toinen vakuutetuksi erehdyksestään.

Ja Ippolit Sergejevitsh alkoi puhua omaisuuden epätasaisesta jaosta,
vääryydestä, jota suurin osa ihmisiä saa kärsiä, kovasta kamppailusta
tilan ja leipäpalan tähden, rikkaitten voimasta ja köyhien heikkoudesta
ja järjestä, elämän johtotähdestä, jonka vuosisatain vääryydet ja
ennakkoluulot ovat pimittäneet.

Tyttö käveli ääneti hänen vieressään katsellen häneen uteliaasti ja
ihmetellen.

Heidän ympärillään vallitsi metsän hämärä hiljaisuus, sellainen
hiljaisuus, jossa äänet ikäänkuin luiskahtavat ohi rikkomatta sen
alakuloista sopusointuisuutta.

Haapain lehdet lepattivat hermostuneesti, ikäänkuin puut olisivat
odottaneet jotakin kiihkeästi toivottua.

-- Jokaisen rehellisen ihmisen velvollisuus, -- jatkoi Ippolit
Sergejevitsh vakuuttavasti, -- on panna järkensä ja sydämensä alttiiksi
taistelulle sorrettujen oikeuksien puolesta ja koettaa joko lyhentää
kärsimyksiä tai jouduttaa taistelun menoa. Tähän tarvitaan todellista
sankariutta, mutta juuri tästä taistelusta teidän pitää etsiä sitä. Sen
ulkopuolella ei ole sankariutta. Tämän taistelun sankarit yksin
ansaitsevat ihmetystä ja jäljittelyä... ja teidän, Varjenka Vasiljevna,
pitää kiinnittää huomionne juuri siihen, siitä etsiä sankareja, siihen
uhrata voimanne... Teistä tulisi mielestäni erinomainen totuuden
puolustaja! Mutta teidän pitää ennen kaikkea lukea paljon, oppia
tuntemaan elämää sen kaunistamattomassa muodossa... teidän pitää
heittää kaikki nuo joutavat romaanit tuleen...

Hän vaikeni ja pyyhkien pitkästä luennosta väsyneenä hikeä otsaltaan
odotti, mitä tyttö sanoisi.

Tämä katsoi kauas eteensä silmät puoleksi ummessa.

Kevyet varjot liikkuivat hänen kasvoillaan. Viisiminuuttisen vaitiolon
keskeytti tytön hiljainen huudahdus:

-- Kuinka hyvin te puhutte!... Puhuvatko yliopistossa kaikki yhtä
hyvin?

Nuori oppinut huokasi toivottomasti, ja hänen odotuksensa muuttui
kolkoksi ärtyisyydeksi Varjenkaa ja sääliksi omaa itseään kohtaan.
Miksei hän käsitä sitä, mikä on niin selvää jokaiselle edes hiukankin
ajattelevalle ihmiselle? Mitä puuttui hänen puheestaan, koska se ei
herättänyt tytössä myötätuntoa?

-- Te puhutte erittäin hyvin! -- sanoi tyttö huokaisten, hänen
vastaustaan odottamatta.

-- Mutta puhunko minä totta?

-- Ette! -- vastasi tyttö harkitsematta. -- Vaikka olettekin oppinut,
niin minä sittenkin uskallan väittää teitä vastaan. Kyllä minäkin
ymmärrän jotakin!... Teidän mielipiteenne on se, että ihmiset
rakentavat talon ja ovat kaikki samanarvoisia tässä työssä. Eivätkä
ainoastaan ihmiset, vaan kaikki: tiilikivet, hirret, kirvesmiehet ja
itse talon isäntä. Mutta onko se mahdollista? Työmiehen täytyy tehdä
työtä, teidän täytyy opettaa ja kuvernöörin pitää silmällä, että kaikki
tekevät tehtävänsä. Sitten te sanoitte, että elämä on taistelua...
Missä sitä on? Päinvastoin, ihmiset elävät kaikessa rauhassa. Mutta jos
se kerran on taistelua, niin täytyy olla myöskin voitetuita. Ja yleinen
hyvä -- sitä minä en ymmärrä ensinkään. Te sanotte, että yleinen hyvä
on kaikkien tasa-arvoisuudessa. Se on väärin! Minun isäni on eversti;
kuinka hän voisi olla samanarvoinen kuin Nikon tai joku talonpoika? Ja
te, te olette oppinut, mutta tokkohan te olette samanarvoinen kuin
meidän venäjänkielen opettajamme, joka ryypiskeli... ja niisti nenäänsä
kuin olisi puhaltanut torveen?

Tyttö riemuitsi pitäen johtopäätöksiään kumoamattomina, mutta Ippolit
Sergejevitsh nautti tytön riemusta ja oli tyytyväinen, kun oli voinut
antaa hänelle tämän riemun.

Mutta Ippolit Sergejevitshin järki koetti ratkaista kysymystä, miksi
hänen tytössä herättämänsä ajatus työskenteli aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin mihin hän oli antanut sysäyksen.

-- Minä pidän teistä, en muista... missä sitten lienee tasa-arvoisuus?

-- Pidättekö minusta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh yhtäkkiä.

-- Pidän... kovasti! -- vastasi tyttö nyökäyttäen vakuuttavasti päätään
ja kysyä tokaisi:

-- Kuinka niin?

Ippolit Sergejevitsh ihan hämmästyi sitä naiivisuuden pohjattomuutta,
joka katsoi häneen noista kirkkaista silmistä.

-- Olisiko tuo ehkä hänen tapansa kiemailla? -- ajatteli hän.

-- Miksi te sitä kysytte? -- uteli tyttö katsoen häneen.

Varjenkan katse saattoi hänet hämille.

-- Miksi? -- hän kohautti olkapäitään. -- Onhan se luonnollista. Te
olette nainen... minä mies... -- selitti hän niin tyynesti kuin taisi.

-- Entä sitten? Ette suinkaan te siksi kysy. Ettehän aio mennä
naimisiin kanssani?

Tyttö sanoi sen niin luonnollisesti, ettei hän edes hämmästynyt. Mutta
miehestä tuntui, kuin jokin tunne, jonka sokeata voimaa vastaan olisi
ollut hyödytöntä taistella, olisi kääntänyt hänen ajatuksensa toiseen
suuntaan, ja sanoi muka leikillisesti:

-- Kuka tietää?... Ja sitäpaitsi halu miellyttää ja mennä naimisiin ei
ole sama, kuten tiedätte.

Varjenka purskahti heleään nauruun, joka heti kylmensi Ippolit
Sergejevitshiä ja saattoi hänet mielessään kiroamaan sekä itseään että
tyttöä. Mutta tytön korkea rinta vapisi terveestä, sydämellisestä
naurusta, joka pani ilmankin iloisesti väräjämään. Ippolit Sergejevitsh
vaikeni odottaen alistuvasti vastausta.

-- Oh! Millainen... millainen minä olisin teidän vaimonanne! Se oli
naurettavaa... kamelikurki ja mehiläinen! Ha ha ha!

Ja Ippolit Sergejevitsh rupesi myöskin nauramaan, ei tuota hauskaa
vertausta, vaan sitä, että hän ei käsittänyt niitä ponnistimia, jotka
johtivat hänen sielunliikkeitään.

-- Te olette herttainen tyttö! -- tunnusti hän vilpittömästi.

-- Antakaa kätenne... te kävelette niin hitaasti, minä vedän teitä!
Meidän täytyy joutua kohta kotiin... Olemme olleet poissa jo nelisen
tuntia... ja Jelisaveta Sergejevna voi suuttua, sillä taidamme
myöhästyä päivälliseltä...

He kääntyivät takaisin. Ippolit Sergejevitsh tunsi velvollisuudekseen
oikaista tytön väärinkäsityksiä, jotka eivät antaneet hänen tuntea
itseään tytön vieressä niin vapaaksi kuin olisi tahtonut. Mutta sitä
ennen oli painettava omassa itsessä alas se epämääräinen levottomuus,
joka esti häntä rauhallisesti kuuntelemasta ja ratkaisevasti kumoamasta
tytön johtopäätöksiä. Hänen olisi ollut niin helppo leikata kylmällä
järjellään tytön aivoista pois tuo ruma kasvannainen, jollei tämä
omituinen, lamauttava tunne, jolla ei ole nimeä, olisi estänyt siitä.
Mitä se oli? Se oli jonkunlaista haluttomuutta johtaa tämän nuoren
tytön henkiseen maailmaan uusia, outoja käsitteitä... Mutta sellainen
velvollisuutensa laiminlyöminen olisi häpeäksi periaatteen miehelle...
Ja sellaisena hän piti itseään ja oli syvästi vakuutettu järjen
voimasta ja sen vallasta tunteen yli.

-- Tänään on tiistai? -- virkkoi Varjenka. -- Niin on. Kolmen päivän
perästä saapuu siis se musta, pikkuinen herra....

-- Kuka ja kenen luo?

-- Musta, pikkuinen herra... Bjenkovskij saapuu teille lauvantaina.

-- Minkätähden?

Varjenka rupesi nauramaan katsoen tutkivasti toveriinsa.

-- Ettekö tiedä? Hän on virkamies ja...

-- Niin, se on totta! Sisareni on kertonut hänestä...

-- Kertonut? -- innostui Varjenka. -- Vai niin... Sanokaa, luuletteko,
että he piankin menevät vihille?

-- Mitä? Miksi vihille? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh hajamielisesti.

-- Miksi? -- kummasteli Varjenka punastuen. -- En minä tiedä. Sellainen
on tapa! Mutta hyvänen aika, ettekö te siitä tiennytkään?

-- En ensinkään! -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vakuuttavasti.

-- Ja nyt olen minä sen teille kertonut! -- huudahti tyttö
epätoivoisesti. -- Mainiota! Mutta rakas Ippolit Sergejevitsh, älkää
nytkään olko sitä tietävinänne... niinkuin minä en olisi hiiskunut
siitä mitään!

-- Olkoon menneeksi! Mutta enhän minä itse asiassa mitään tiedäkään.
Ymmärsin vain, että sisareni menee naimisiin herra Bjenkovskijn
kanssa?...

-- Niin. Mutta jollei sisarenne ole itse siitä teille puhunut... niin
ehkei siitä tulekaan mitään. Ettehän puhu hänelle tästä?

-- En puhu, tietysti! -- lupasi Ippolit Sergejevitsh. -- Minä läksin
tänne hautajaisiin, mutta taisinkin saapua häihin. Sepä hauskaa!

-- Minä pyydän, ei sanaakaan häistä! Te ette tiedä koko jutusta mitään.

-- Aivan oikein, minä en tiedä mitään. Entä kuka tuo herra Bjenkovskij
on? Jos saan kysyä?

-- Saatte kyllä! Hän on tummahko, sievähkö, vakavahko. Hänellä on
pienet silmät, pienet viikset, pienet huulet, pienet kädet ja pieni
viulu. Hän pitää lempeistä lauluista ja hillosta. Minun tekee aina
mieleni taputtaa häntä pienelle nenälleen.

-- Te ette näy pitävän hänestä! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh
tuntien tällaisen kuvauksen jälkeen sääliä pikku Bjenkovskijta kohtaan.

-- Eikä hän pidä minusta... Minä en voi sietää pieniä, suloisia,
kainoja miehiä. Miehen täytyy olla kookas, voimakas, puhua lujasti,
hänellä täytyy olla suuret, tuliset silmät, rohkeat tunteet, jotka
eivät tiedä mistään esteistä. Tahtoi ja teki -- sellainen täytyy miehen
olla!

-- Sellaisia ei taida enää olla olemassa, -- virkkoi Ippolit
Sergejevitsh kuivasti tuntien, että tytön miehenihanne on hänelle
vastenmielinen ja ärsyttävä.

-- Täytyy olla! -- huudahti tyttö.

-- Mutta tehän kuvasitte jonkunlaista petoa! Mitä viehättävää voi
sellaisessa olla?

-- En petoa, vaan miestä! Voima, se viehättää! Nykyaikaisissa miehissä
on jo syntymästä saakka reumatismia, yskää ja kaikenlaisia muita
tauteja. Onko sellainen viehättävää sitten? Voisinko minä olla
onnellinen, jos mieheni olisi arpinen kuin kunnallisesimies Kokovitsh?
Tai sievä kuin pikku herra Bjenkovskij? Tai käyräselkäinen
hongankolistaja kuin oikeuspristavi Muhin? Tai iso, lihava, ähkyvä ja
puhkuva, kaljupäinen ja punanenäinen kuin kauppiaan poika Grisha
Tshernonjebov? Millaisia tulisivat mokomain hylkyjen lapset? Sitä pitää
ajatella, lapsia, se on hyvin tärkeätä! Mutta he eivät ajattele, he
eivät välitä mistään. He eivät kelpaa mihinkään, ja minä löisin
miestäni, jos hän olisi sellainen kuin joku mainituista!

Ippolit Sergejevitsh hillitsi häntä todistaen, että hänen tuomionsa
miehistä on väärä, koska hän on nähnyt heitä niin muutamia. Eikä
mainituitakaan miehiä saa arvostella pelkästään ulkomuodon mukaan, se
olisi väärin. Miehellä saattaa olla ruma nenä, mutta kaunis sielu,
arpia kasvoissa, mutta selvä järki päässä. Hänen oli ikävä ja vaikea
puhua näistä alkeistotuuksista, sillä hän oli ajatellut niin harvoin
heidän olemassaoloaan, että he kaikki nyt näyttivät hänestä ikäänkuin
homehtuneilta, kuluneilta. Hän tunsi, että kaikki tämä ei sopinut
tytölle eikä vaikuttanut häneen...

-- Kas tuossa on joki! -- huudahti Varjenka iloisesti keskeyttäen
toverinsa puheen.

Ja Ippolit Sergejevitsh ajatteli:

-- Hän on iloinen, kun lopetin.

He soutivat taas jokea pitkin istuen toinen toistaan vastapäätä.
Varjenka oli airoissa ja souti joutuisasti, voimakkaasti. Vesi kohosi
veneen alla tyytymättömästi, pienet laineet juoksivat rantoja pitkin.
Ippolit Sergejevitsh katsoi, kuinka rannat kulkivat päinvastaiseen
suuntaan kuin vene, ja hän tunsi väsyneensä kaikesta siitä, mitä oli
tällä matkalla puhunut ja kuullut.

-- Katsokaa, kuinka vene kiitää nopeasti! -- sanoi Varjenka.

-- Niin, -- virkkoi toinen siihen lyhyesti katsomatta tyttöön; taipuvan
vartalon ja kohoavan rinnan hän siitä huolimatta näki edessään.

Puisto tuli näkyviin... He astuivat nopeasti sen käytävää pitkin ja
näkivät kuinka solakkavartaloinen Jelisaveta Sergejevna tuli heitä
vastaan merkitsevä hymy huulilla. Hän piti joitakin papereja kädessään
ja sanoi:

-- Kylläpä kävelittekin!

-- Olimmeko kauan? Mutta kyllä minulla onkin sellainen ruokahalu, että
-- äh! söisin teidätkin!

Ja Varjenka pyöritti häntä ympäri nauraen hänen huudoilleen.

Päivällinen oli mauton ja ikävä, sillä Varjenka tyydytti nälkäänsä ja
vaikeni, ja Jelisaveta Sergejevna kiusotteli veljeään tutkivilla
katseillaan. Heti päivällisen jälkeen Varjenka läksi pois, ja Ippolit
Sergejevitsh meni huoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja alkoi tehdä
tiliä päivän vaikutelmista. Hän muisteli kävelymatkaa pikkuseikkoja
myöten ja tunsi, kuinka niistä muodostui hänen sieluunsa samea sakka,
joka uhkasi rikkoa hänen tunteittensa ja järkensä välillä vallinneen
tavallisen vakavan tasapainon. Hän tunsi fyysillisestikin tunnelmansa
uutuuden omituisena raskautena, joka painoi hänen sydäntään, ikäänkuin
verensä olisi käynyt sakeammaksi ja hitaammaksi. Tämä tunne muistutti
väsymystä, herätti hänessä haaveilua ja oli ikäänkuin johdantoa
johonkin haluun, joka ei vielä ollut ottanut muotoa. Ja se kiusasi
häntä vain siksi, että se oli nimetöntä aistintaa ja pysyi sellaisena
huolimatta Ippolit Sergejevitshin ponnistuksista keksiä sille nimi.

-- Täytyy antaa analyysin olla siksi, kun kuohunta asettuu... -- päätti
hän.

Hän oli tyytymätön itseensä ja nuhteli samalla itseään siitä, että oli
menettänyt kykynsä hillitä mielenliikutustaan ja että oli tänään
käyttäytynyt vakavalle miehelle sopimattomalla tavalla. Kahden kesken
itsensä kanssa hän oli aina ankarampi ja periaatteellisempi itselleen
kuin ihmisten seurassa. Ja nyt hän alkoi tutkiskella itseään.

-- Varjenka on todellakin hurmaavan kaunis, mutta joutua heti ensi
näkemältä epämääräisten aistintojen hämäryyteen, se on liian suuri
kunnia Varjenkalle ja häpeällistä hänelle itselleen, sillä sellainen on
siveellistä löyhyyttä, ryhdittömyyttä. Varjenka vaikuttaa voimakkaasti
aistillisuuteen, mutta sitä vastaan on taisteltava. Onko? -- pisti
yhtäkkiä hänen aivoissaan.

Hän rypisti otsaansa suhtautuen tähän kysymykseen niin kuin se
ahdistaisi häntä ulkoapäin.

Joka tapauksessa se, mikä hänessä tapahtuu, ei ole hurmausta naiseen,
vaan se on pikemmin yhteentörmäyksestä loukkautuneen järjen vastalause,
josta yhteentörmäyksestä järki ei ollut astunut voittajana, vaikka
vastustaja olikin ollut heikko kuin lapsi. Tytön kanssa täytyy puhua
vertauksilla, sillä hän ei nähtävästi ymmärrä loogillista todistelua.
Hänen velvollisuutensa on hävittää tytön villit käsitteet, särkeä
kaikki nuo raa'at ja typerät mielikuvat, jotka olivat imeytyneet
hänen aivoihinsa. Täytyy vapauttaa tytön järki kaikista noista
harhaluuloista, puhdistaa hänen sielunsa, niin sitten vasta hän kykenee
vastaanottamaan totuuden.

-- Voinko minä tehdä sen? -- kuuli Ippolit Sergejevitsh kysymyksen
ikäänkuin ulkoapäin. Ja taas hän vältti sen... Millainen on Varjenka
silloin, kun hän on omaksunut jotakin siitä uudesta ja päinvastaisesta?
Ja Ippolit Sergejevitshistä näytti, kuin tytön sielu harhaluuloista
vapauduttuaan ja omaksuttuaan sopusointuisen maailmankäsityksen ilman
epäselvyyttä ja hämäryyttä -- tulisi puolta kauniimmaksi.

Kun kutsuttiin teetä juomaan, oli Ippolit Sergejevitsh jo lujasti
päättänyt muuttaa tytön mielipiteet, ja tätä päätöstä hän piti
suorastaan velvollisuutenansa. Nyt hän kohtelee häntä kylmästi ja
rauhallisesti ja antaa suhteelleen häneen kriitillisen luonteen.

-- No, mitä sinä pidät Varjenkasta? -- kysyi sisar, kun hän oli tullut
terassille.

-- Hauska tyttö, -- vastasi hän kulmakarvojaan kohauttaen.

-- Niinkö? Vai niin... Minä luulin, että hänen kehittymättömyytensä
olisi hämmästyttänyt sinua.

-- Se on totta, se puoli hänessä minua hiukan hämmästyttääkin, --
myönsi Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta suoraan sanoen hän on monessa
suhteessa yläpuolella kehittyneitä naisia tai naisia, jotka luulevat
olevansa kehittyneitä.

-- Hän on hyvin kaunis... Ja edullinen morsian... viisisataa desjatinaa
mitä parhainta maata ja noin sata desjatinaa tukkimetsää. Ja tädiltään
hän tulee perimään myöskin sievoisen maatilan. Molemmat maatilat ovat
kiinnittämättömiä...

Hän huomasi, että sisarensa tahallaan ei häntä ymmärtänyt, mutta hän ei
viitsinyt tehdä itselleen selväksi, miksi hän niin menetteli.

-- Minä en ota häntä siltä kannalta, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

-- Ota vain... neuvon sinua vakavasti.

-- Kiitoksia.

-- Sinä olet huonolla tuulella, nähdäkseni?

-- Päinvastoin. Kuinka niin?

-- Muuten vain. Tahdoin sinusta huolehtivana sisarena sen tietää.

Jelisaveta Sergejevna hymyili ystävällisesti ja mielistellen. Tämä hymy
johti veljen mieleen herra Bjenkovskijn, ja hän hymyili myöskin.

-- Mitä sinä hymyilet? -- kysyi sisar.

-- Entä sinä sitten?

-- Minun on hauska.

-- Minun on myöskin hauska, vaikka en olekaan haudannut vaimoani kaksi
viikkoa sitten, -- sanoi veli nauraen.

Jelisaveta Sergejevna otti vakavan ilmeen, huokasi ja sanoi:

-- Ehkä sinä mielessäsi tuomitset minut itsekkääksi? Mutta Ippolit,
sinä tiedät mikä mieheni oli, minähän olen kirjottanut sinulle
millaista avioelämäni oli. Usein ajattelin: Hyvä Jumala, en suinkaan
minä ole luotu ainoastaan tyydyttämään Nikolai Stepanovitsh Varipajevin
raakoja aistillisia himoja, kun hän on juonut itsensä niin humalaan,
ettei kykene erottamaan vaimoaan yksinkertaisesta maalaisakasta tai
katunaisesta.

-- Onko se mahdollista?... -- huudahti Ippolit Sergejevitsh, muistaen
samassa sisarensa kirjeet, joissa tämä oli kirjottanut miehensä
huonosta luonteesta, viinaanmeneväisyydestä, laiskuudesta ja kaikista
paheista, paitsi irstaisuudesta.

-- Sinä et usko? -- kysyi sisar ja huokasi. -- Mutta se on totta; hän
oli usein siinä tilassa... minä en voi varmuudella vakuuttaa, että hän
olisi ollut minulle uskoton, mutta minun täytyy otaksua niin. Mitenkä
hän olisi voinut tuntea, minäkö olin hänen edessään vai joku toinen,
jos hän saattoi pitää akkunaa ovena? Niin... sillä tavalla minä olen
elänyt vuosia...

Sisar puhui kauan surullisesta elämästään, ja veli kuunteli ja odotti,
milloin hän puhuisi siitä, mikä oli hänen sydämellään. Ippolit
Sergejevitsh tuli ajatelleeksi, että Varjenka tulisi tuskin koskaan
valittamaan elämäänsä, miten hänen sitten kävikin.

-- Minä arvelen, että kohtalon pitäisi palkita minua surun pitkistä
vuosista... ja kuka tietää, ehkei se olekaan kaukana, tämä
palkitseminen...

Jelisaveta Sergejevna vaikeni ja katsottuaan kysyvästi veljeensä
punastui hiukan.

-- Mitä sinä sillä tarkotat? -- kysyi veli ystävällisesti kumartuen
häneen päin.

-- Näetkös... minä ehkä... menen uusiin naimisiin!

-- Se on oikein! Onnittelen... Mutta miksi sinä noin hämille joudut?

-- En tiedä.

-- Kuka _hän_ on sitten?

-- Minä olen muistaakseni puhunut sinulle hänestä... Bjenkovskij...
tuleva prokuraattori... toistaiseksi runoilija ja haaveilija... Ehkä
olet lukenut hänen runojaan? Hän julkaisee niitä...

-- En lue runoja. Onko hän hyvä mies? Niin, tietysti hän on hyvä.

-- En sano varmasti, että on, mutta sen minä voin sanoa itseäni
imartelematta, että hän voi korvata minun menneisyyteni... Hän rakastaa
minua... Minä olen vähitellen muodostanut itselleni pienen
elämänfilosofian... ehkä se näyttää sinusta hieman julmalta.

-- Filosofoi sinä vain... se on muodissa nykyään... -- sanoi Ippolit
Sergejevitsh piloillaan.

-- Miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen ikuisesti vihamielistä
rotua... -- selitti sisar pehmeästi. -- Luottamus, ystävyys ja muut
samantapaiset tunteet ovat tuskin mahdollisia minun ja miehen välillä.
Mutta rakkaus on mahdollinen... ja rakkaus on vähemmän rakastavan
voitto siitä, joka rakastaa enemmän... Minä olen kerran tullut
voitetuksi, mutta kyllä sainkin maksaa siitä sakkoa... Nyt olen minä
voittanut ja aion nauttia voiton hedelmistä...

-- Se on todellakin julmanpuoleista filosofiaa... -- keskeytti Ippolit
Sergejevitsh tuntien mielihyväkseen, että Varjenka ei voi filosofoida
samalla tavalla.

-- Elämä on sen minulle opettanut... Hän on neljää vuotta nuorempi
minua... päätti hiljakkoin yliopiston... Minä tiedän, että on
vaarallista minulle mennä naimisiin niinkin paljon nuoremman kanssa...
Mutta sitten minä tahtoisin järjestää niin, etteivät minun oikeuteni
omaisuuteeni nähden tulisi mitenkään vaaranalaisiksi.

-- Niin... entä sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh tullen
tarkkaavaksi.

-- Olen aikonut kysyä sinulta neuvoa, miten järjestää asiani. Minä en
tahdo antaa hänelle minkäänlaisia juridisia oikeuksia omaisuuteeni...
enkä antaisi oikeuksia personaanikaan, jos se vain olisi mahdollista.

-- Se on luullakseni mahdollista vain siviliavioliitossa. Muuten...

-- Ei, siviliavioliittoa minä en tunnusta.

Ippolit Sergejevitsh katsoi sisareensa ja ajatteli inhoten:

-- Hän on viisas! Jos Jumala on luonut ihmisiä, niin elämä vuorostaan
on luonut heidät uudestaan siihen määrään, että he aikoja sitten ovat
käyneet Hänelle vastenmielisiksi.

Mutta sisar selitti innokkaasti käsitystään avioliitosta.

-- Avioliitto on oleva järkevä sopimus, jossa ei ole mitään uhalla
uskallettua. Niin minäkin olen ajatellut järjestää asiani Bjenkovskijn
kanssa. Mutta ennenkuin minä otan tämän askelen, minä tahtoisin
selvittää miesvainajani kiusallisen veljen vaatimuksen. Ole sinä hyvä
ja tarkasta kaikki paperit.

-- Ehkä sallit minun ryhtyä siihen huomenna?

-- Tietysti, milloin haluat.

Jelisaveta Sergejevna istui veljensä kanssa vielä pitkän aikaa
kehitellen mielipiteitään ja kertoen yhtä ja toista Bjenkovskijsta. Hän
puhui hänestä alentuvaisesti hymyillen ja silmiään siristellen. Veli
kuunteli ja ihmetteli, ettei tuntenut minkäänlaista osanottoa sisaren
kohtaloon ja puheeseen.

Aurinko oli jo laskenut, kun he erosivat. Veli meni tästä seurustelusta
väsyneenä huoneeseensa, sisar samasta seurustelusta virkistyneenä
taloustoimiinsa.

Ippolit Sergejevitsh sytytti lampun, etsi erään kirjan ja istuutui
lukemaan, mutta jo ensimäistä sivua lukiessaan hän huomasi, ettei ollut
lukutuulella. Hän sulki kirjan ja ojensihe nojatuolissa mukavaa asentoa
etsien; mutta nojatuoli oli kova, ja sentähden hän kävi sohvalle
pitkäksensä. Ensin hän ei ajatellut mitään, sitten hän muisti
harmikseen, että hänen piakkoin täytyy tehdä tuttavuutta herra
Bjenkovskijn kanssa, ja samassa hän hypähti muistaessaan sen
luonteenkuvauksen, jonka Varjenka oli tästä herrasta antanut.

Ei kestänyt kauan, kun kaikki hänen ajatuksensa pyörivät vain Varjenkan
ympärillä. Hän ajatteli muun muassa:

-- Millaistahan olisi mennä naimisiin tuon rakastettavan hirviön
kanssa? Kuka tietää, vaikka hänestä tulisi hyvinkin intresantti
vaimo... jo siitäkin syystä että hänen huuliltaan et saisi kuulla
kirjoista opittua viisautta...

Mutta harkittuaan joka puolelta asemaansa Varjenkan miehenä hän rupesi
itsekseen nauramaan ja vastasi itselleen ehdottomasti:

-- Ei koskaan!

Heti senjälkeen hänen mielensä muuttui surulliseksi.



II.


Lauvantaiaamu toi mukanaan Ippolit Sergejevitshille pienen ikävyyden:
pukeutuessaan hän kaatoi lampun pöydältä lattialle. Lamppu särkyi, ja
öljysäiliöstä juoksi vähäsen öljyä hänen toiseen kenkäänsä. Hänen
kenkänsä puhdistettiin, mutta Ippolit Sergejevitshistä alkoi tuntua,
kuin tee, leipä, voi, vieläpä hänen sisarensa kauniisti kammattu
tukkakin olisi haissut lamppuöljylle.

Tämä pilasi hänen mielialansa.

-- Riisu kenkä jalastasi ja pane se auringonpaisteeseen, niin
lamppuöljy haihtuu ilmaan, -- neuvoi hänen sisarensa. -- Siksi aikaa
voit vetää jalkaasi mieheni tohvelit; siellä on pari aivan uusia.

-- Älä nyt ole rauhaton. Kyllä se on kohta hyvä.

-- Ties vaikka kuinka kauan saisit odottaa. Ei, mutta anna minun käskeä
tuomaan tohvelit?

-- Ei, ei tarvitse. Heitä ne mielestäsi.

-- Miksi niin? Tohvelit ovat hyvät, samettiset... Kyllä ne vielä
kelpaavat.

Lamppuöljyn haju kiusotti Ippolit Sergejevitshiä, ja hänessä heräsi
halu kiistellä.

-- Mihin ne kelpaisivat? Ehkä sinä aiot käyttää niitä?

-- En minä, vaan Aleksander.

-- Kuka se on?

-- Bjenkovskij!

-- Ahaa! -- naurahti veli kuivasti. -- Tämä uskollisuus miesvainajasi
tohveleita kohtaan on kerrassaan liikuttavaa. Ja käytännöllistä.

-- Oletko sinä pahalla tuulella tänään?

Sisar katsoi häneen hiukan loukkaantuneena, mutta kovin uteliaasti, ja
veli ajatteli epäsuopeasti tavatessaan sisarensa katseen:

-- Hän luulee varmasti, että minä olen suutuksissa, kun Varjenka on
poissa.

-- Päivälliseksi saapuu Bjenkovskij, luultavasti, -- ilmoitti
Jelisaveta Sergejevna kotvan vaiettuaan.

-- Se on hauskaa, -- vastasi veli ja ajatteli: -- Hän tahtoo, että minä
olisin ystävällinen tulevaa lankoani kohtaan.

Uuvuttavan ikävän tunne lisäsi hänen ärtyisyyttään. Mutta Jelisaveta
Sergejevna sanoi levittäessään huolellisesti ohuen voikerroksen
leipäpalaselle:

-- Käytännöllisyys on minun mielestäni erittäin kiitettävä ominaisuus.
Etenkin nykyaikana, jolloin köyhyys niin raskaasti painaa meidän maasta
elävää säätyämme. Miksei Bjenkovskij voisi käyttää miesvainajani
tohveleita?...

-- Ja käärinliinoja, jos sinä olet ottanut nekin talteen, -- ajatteli
Ippolit Sergejevitsh pisteliäästi koettaessaan kaataa vaahdon
kerma-astiasta lasiinsa.

-- Mieheni jätti jälkeensä hyvin runsaan ja hyvän vaatevaraston. Eikä
Bjenkovskij ole pilattu. Sinä tiedät, että heitä on suuri parvi
sisaruksia: kolme veljeä, paitsi Aleksanderia, ja viisi sisarta. Ja
maatila on kiinnitetty ehkä kymmenkertaisesti. Tiedätkö, minä ostin
äskettäin heiltä suuren joukon kirjoja aivan polkuhinnasta; niissä voi
olla arvokkaitakin. Katso, ehkä löydät jotakin itsellesi... Aleksander
elää hyvin niukalla palkalla.

-- Oletko tuntenut hänet kauankin? -- kysyi veli, joka tunsi olevansa
velvollinen puhumaan tulevasta langostaan, vaikkei mielensä tehnytkään.

-- Kaikkiaan neljä vuotta, mutta lähemmin noin seitsemän, kahdeksan
kuukautta. Saatpa nähdä, että hän on hyvin rakastettava.
Hienoluonteinen, helposti innostuva, idealisti ja jonkun verran
dekadentti. Onhan nuoriso muuten nykyään hyvin taipuvainen
dekadentismiin... Toiset kallistuvat idealismiin, toiset
materialismiin... mutta minä en pidä kumpaakaan viisaana.

-- On olemassa vielä sellaisiakin ihmisiä, jotka tunnustavat "sadan
hevosvoiman skeptisismiä", kuten eräs toverini tapaa määritellä tämän
suunnan, -- ilmotti Ippolit Sergejevitsh kumartuen pöydän yli.

Sisar rupesi nauramaan ja sanoi:

-- Se on sattuvasti sanottu, vaikka hiukan röyhkeästi. Minä puolestani
kannatan skeptisismiä, mutta tervettä skeptisismiä, joka sitoo
kaikenmoisten päähänpistojen siivet ja näyttää olevan välttämätön
sille, joka tahtoo saada oikean käsityksen elämästä.

Veli joi hätäisesti teensä ja poistui ilmottaen, että hänen täytyy
järjestää kirjansa. Mutta hänen huoneensa haisi yhä lamppuöljylle
huolimatta siitä, että ovet ja ikkunat olivat auki. Hän rypisteli
otsaansa, otti kirjan ja meni puistoon. Siellä seisoivat vanhat
myrskyjen raastamat puut tiheästi toinen toisensa vieressä, ja nyt
siellä vallitsi surumielinen, rauhottava hiljaisuus. Ippolit
Sergejevitsh kulki avaamatta kirjaansa pitkin pääkäytävää; hän ei
ajatellut eikä toivonut mitään.

Hän saapui joen rantaan, jossa vene oli. Tuolla vedessä hän oli nähnyt
Varjenkan taivaallisen kauniin kuvan.

-- Olenpa kuin koulupoika! -- huudahti hän itsekseen tuntien, että
muisto tytöstä oli suloinen hänelle.

Seisottuaan hetken aikaa joen partaalla hän astui veneeseen, istuutui
sen perään ja alkoi katsella sitä kuvaa vedessä, mikä kolme päivää
sitten oli näyttänyt niin ihanalta. Se oli nytkin kaunis, mutta sen
läpikuultavassa syvyydessä ei näkynyt tänään tytön valkoista kuvaa.
Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, mutta heitti sen kohta veteen
ajatellen, että teki tyhmästi, kun saapui tänne. Mitä tekemistä hänellä
täällä oikeastaan oli? Tuskinpa muuta kuin suojella sisarensa hyvää
mainetta, toisin sanoen antaa sisarelleen tilaisuuden sopivaisuuden
sääntöjä rikkomatta pitää herra Bjenkovskijta vieraanaan. Se tehtävä ei
ole tärkeä... Tämä Bjenkovskij ei mahda olla älykäs, jos hän rakastaa
hänen sisartaan, joka on ehkä liiankin älykäs...

Hän istuskeli veneessä lähes kolme tuntia puoleksi mietteissään,
puoleksi unhotuksissaan antaen uupuneitten ajatustensa ikäänkuin
luistaa esineitä ja asioita pitkin niitä tarkemmin harkitsematta.
Sitten hän nousi ja läksi hitaasti astelemaan kotiin harmitellen
turhaan menetettyä aikaa ja lujasti päättäen ryhtyä heti työhön.
Lähestyessään terassia hän näki solakan nuorukaisen, jonka yllä oli
valkoinen mekko ja tumma vyö. Nuorukainen seisoi selin puistoon
tarkastellen jotakin pöydän yli kumartuneena. Ippolit Sergejevitsh
hiljensi askeleitaan ajatellen, että se oli Bjenkovskij. Silloin
nuorukainen ojensi vartalonsa, viskasi kauniilla liikkeellä otsalta
pitkät, tummat suortuvansa ja kääntyi puistoon.

-- Keskiaikainen hovipoika! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh itsekseen.

Bjenkovskijn kasvot olivat soikeat, kalpeat ja näyttivät olevan
väsyneet ylläpitämään suurten, mustain, mantelimaisten ja syvissä
kuopissa olevain silmäin jännitettyä loistoa. Pienet, mustat viikset
varjostivat siropiirteistä suuta, ja huolimattomasti syrjään työnnetyt
hiukset kaarevaa otsaa. Hän oli keskinkertaista lyhempi, mutta hänen
taipuisa, sievä, suhteellinen vartalonsa peitti tämän ulkonaisen vian.
Hän katsoi Ippolit Sergejevitshiin kuin likinäköinen, ja hänen
kalpeissa kasvoissaan oli jotakin miellyttävää, mutta sairaalloista.
Jos hänellä olisi ollut yllä baretti ja samettinen puku, niin hän olisi
todellakin ollut kuin hovipoika, joka on karannut keskiaikaista hovia
esittävästä maalauksesta.

-- Bjenkovskij! -- sanoi hän matalasti ojentaen Ippolit
Sergejevitshille valkoisen käden pitkine, hoikkine musikantin
sormineen.

Nuori oppinut puristi lujasti hänen kättään.

Hetken aikaa kesti kiusallista vaitioloa. Sitten Ippolit Sergejevitsh
alkoi puhua puiston kauneudesta. Nuorukainen vastasi hänelle lyhyesti
huolehtien nähtävästi vain kohteliaisuudesta.

Pian tuli Jelisaveta Sergejevna yllään väljä, valkoinen puku mustine
pitseineen. Tämä puku oli sopusoinnussa hänen rauhallisten kasvojensa
kanssa ja antoi niitten säännöllisille pikku piirteille ylevän ilmeen.
Hänen poskillaan leikki puna, ja kylmissä silmissä oli eloa.

-- Kohta saamme päivällistä, -- ilmotti hän. -- Minä kestitän teitä
jäätelöllä. Mutta miksi te, Aleksander Petrovitsh, olette noin
surullinen? Niin, se on totta, ettehän vain unohtanut Schubertia?

-- En, toin sekä Schubertin että kirjat, -- vastasi hän avomielisesti
ja haaveellisesti katsoen kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh näki hänen kasvojensa ilmeen ja tunsi asemansa
kiusalliseksi, sillä hän ymmärsi, että tämä nuorukainen oli tehnyt
päätöksen olla tunnustamatta Ippolit Sergejevitshin olemassaoloa.

-- Mainiota! -- huudahti Jelisaveta Sergejevna ja hymyili samalla
Bjenkovskijlle. -- Päivällisen jälkeen me soitamme?

-- Jos teitä huvittaa! -- vastasi hän kumartaen.

Hän kumarsi sirosti, mutta se nauratti sittenkin Ippolit
Sergejevitshiä.

-- Minua huvittaa suuresti, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna kiemaillen.

-- Pidättekö Schubertista? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Eniten kuitenkin Beethovenista, musiikin Shakespearesta, -- vastasi
Bjenkovskij kääntäen sivuttain kasvonsa kysyjään.

Ippolit Sergejevitsh oli kuullut useasti ennenkin, että Beethovenia
sanotaan musiikin Shakespeareksi, ja erotus Schubertin ja tämän välillä
oli yksi niitä salasuuksia, joista hän ei rahtuakaan välittänyt. Mutta
tämä nuorukainen kiinnitti hänen mieltään ja hän kysyi:

-- Miksi te asetatte Beethovenin muista edelle?

-- Sentähden, että hän on suurempi idealisti kuin kaikki muut
säveltäjät yhteensä.

-- Niinkö? Te pidätte siis sitä maailmankatsomusta oikeana?

-- Niin pidän. Ja minä tiedän, että te olette piintynyt materialisti.
Olen lukenut kirjotuksianne, -- selitti Bjenkovskij; ja hänen silmänsä
välähtivät omituisesti.

-- Hän tahtoo kiistellä, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh. -- Mutta hän
on kelpo nuorukainen, suoraluontoinen ja perin rehellinen, kuten
näyttää.

Ja hänen myötätuntonsa kasvoi tätä idealistia kohtaan, joka oli
tuomittu käyttämään vainajan tohveleja.

-- Me olemme siis vihamiehiä? -- kysyi hän hymyillen.

-- Kuinka voisimme olla ystäviä? -- huudahti Bjenkovskij tulisesti.

-- Hyvät herrat! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna sisältä. -- Älkää
unohtako, että te olette juuri tulleet tuttaviksi...

Sisäkkö Masha kattoi päivällispöydän helistäen kovasti astioilla ja
luoden tuontuostakin salavihkaa Bjenkovskijn kasvoihin katseen, joka
säteili naiivia ihastusta. Ippolit Sergejevitsh katsoi myöskin
häneen ajatellen, että tätä nuorukaista on kohdeltava kaikella
huomaavaisuudella ja että olisi paras välttää joutumasta hänen kanssaan
ideaalisiin keskusteluihin, sillä hän saattaa kiivastua vimmatusti.
Mutta Bjenkovskij katsoi tulevaan lankoonsa tulinen tuike silmissä ja
hermostunut värinä kasvoilla. Nähtävästi hän intohimoisesti halusi
puhua ja hillitsi vaivoin tämän halunsa. Ippolit Sergejevitsh päätti
sulkeutua puhtaasti virallisen kohteliaisuuden rajoihin.

Jelisaveta Sergejevna istui jo pöydän ääressä viskellen leikillisesti
ja sievästi tyhjiä lauselmia milloin puolelle, milloin toiselle. Miehet
vastasivat hänelle lyhyesti, toinen sukulaisen tuttavallisella
välinpitämättömyydellä, toinen rakastuneen kunnioituksella. Mutta
kaikkia kolmea vaivasi jonkunlainen kiusallisuuden ja painostuksen
tunne, joka pani tarkkaamaan toista ja itseään.

Masha toi ensimäisen ruokalajin terassille.

-- Olkaa hyvät! -- kutsui Jelisaveta Sergejevna ottaen kauhan käteensä.
-- Otatteko ryypyt?

-- Minä otan ainakin! -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh.

-- Minä en ota, jos suvaitsette, -- ilmotti Bjenkovskij.

-- Suvaitsen mielelläni. Mutta maistattehan te?

-- En tahdo...

-- Kilistää maljaa materialistin kanssa, -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh.

Maukas keitto piirakoineen ja mahdollisesti Ippolit Sergejevitshin
asiallinen käytös ikäänkuin kylmensivät ja pehmensivät jonkun verran
tuimaa tuiketta nuorukaisen silmissä. Kun tarjottiin toista ruokalajia,
hän rupesi puhumaan:

-- Ehkä teistä tuntui hyvin uhmaavalta minun äskeinen vastaukseni
teidän kysymykseenne: olemmeko vihamiehiä? Se tuntui mahdollisesti
epäkohteliaalta, mutta minä puolestani tahdon pitää ihmisten välisiä
suhteita vapaina kaikesta virallisesta valheesta, joka on tullut
yleiseksi tavaksi.

-- Minä olen aivan samaa mieltä, -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh
hymyillen. -- Jota yksinkertaisemmin, sitä parempi. Teidän suora
puheenne vain miellyttää minua, jos niin saan sanoa.

Bjenkovskij hymähti surullisesti ja sanoi:

-- Me olemme todellakin vihamiehiä aatteen piirissä, ja se lankee
luonnostaan. Te sanotte: yksinkertaisemmin -- parempi. Minä ajattelen
myöskin niin, mutta minä annan näille sanoille toisen merkityksen, te
toisen...

-- Niinkö arvelette? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Epäilemättä, jos te lähdette kirjotuksissanne selittämistänne
mielipiteistä suorinta järjen tietä.

-- Niin teenkin...

-- Siinä sen näette... Minun kannaltani katsoen teidän käsityksenne
yksinkertaisuudesta on törkeä. Mutta jättäkäämme se... Sanokaa,
voitteko todellakin ajatella elämän olevan kuin kone, joka tekee
kaiken, vieläpä aatteetkin, tuntematta sisäistä kylmyyttä? Eikö
sielussanne ole pisaraakaan myötätuntoisuutta kaikkea sitä salaperäistä
ja kaunista kohtaan, jota te pidätte pelkkänä kemiallisena prosessina,
aineen molekylien liikuntona?

-- Hm... sitä sisäistä kylmyyttä minä en tunne, sillä minä olen
selvillä asemastani elämän suuressa koneistossa, paljon runollisemmassa
kuin kaikki mielikuvitukset... Mitä tulee tunteen ja järjen
metafyysilliseen kuohuntaan, niin se on makuasia. Kukaan ei voi vielä
sanoa mitä kauneus on. Joka tapauksessa täytyy otaksua, että se on
fysiologista aistintaa.

Toinen puhui kolealla äänellä, täynnä sydämellisyyttä ja surunsävyistä
sääliä eksynyttä vastustajaansa kohtaan, toinen rauhallisesti
tuntien henkisen ylemmyytensä ja välttäen sellaisia sanoja, jotka
haavoittaisivat vastustajan itserakkautta, jollaisia sanoja on aina
niin runsaasti kahden ihmisen kiistassa siitä, kummanko totuus on
lähempänä totuutta. Jelisaveta Sergejevna hymyili koko ajan heikosti
seuraten kiistelijäin ilmeitä ja jyrsien huolellisesti lihat luista.
Oven takaa näkyi Masha, joka parhaansa mukaan koetti ymmärtää sitä,
mistä herrasväki puhui; hänen kasvonsa olivat jännityksessä ja silmät
olivat pyöreät eikä niissä ollut tuota hänelle tavallista viekasta ja
ystävällistä ilmettä.

-- Te puhutte todellisuudesta, mutta mitä se oikeastaan on, kun kaikki
ympärillämme ja me itsekin olemme alituisesti toimiva kemiallinen tai
mekaaninen prosessi? Kaikkialla on liikettä ja kaikki on liikettä, ei
ole edes sadasosa sekunnista lepoa. Mitenkä minä voin tavottaa
todellisuuden, mitenkä voin päästä siitä selville, jos minä itse joka
hetki en ole se, mikä juuri olin, enkä se, mikä tulen seuraavassa
silmänräpäyksessä olemaan? Te ja minä -- me olemme vain materiaa? Mutta
kerran me makaamme pyhän ristin alla saastuttaen ilmaa mädän hajulla...
Meistä jää ehkä maan päälle jäljelle vain vaalenneita valokuvia, jotka
eivät koskaan kenellekään mitään sano elomme iloista ja kärsimyksistä,
jotka tietymättömyys on niellyt. Eikö ole kauheata uskoa siihen, että
me kaikki ajattelevat ja kärsivät ihmiset elämme kerran mädäntyäksemme?

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli:

-- Jos sinä olisit varma uskosi totuudesta, niin sinä olisit
rauhallinen. Mutta sinä huudat. Etkä sinä huuda siksi, että olet
idealisti, vaan siksi, että hermosi ovat pilalla.

Mutta Bjenkovskij katsoi palavin silmin häneen ja jatkoi:

-- Te puhutte tieteestä. Hyvä! Minä kunnioitan sitä järjen mahtavana
voimana vapauttaa minut salaisuuden kahleista... Mutta minä näen itseni
seisovan sen valossa samalla paikalla kuin muinaiset esi-isäni, jotka
järkähtämättä uskoivat, että ukkonen jyrisee profeetta Eliaksen
armosta. Minä en usko Eliakseen, minä tiedän, että ukkonen on sähkön
vaikutusta, mutta missä suhteessa se on Eliasta selvempi? Ehkä siinä,
että se on monimutkaisempi? Se on yhtä epäselvä kuin liikunto ja muut
voimat. Ja toisinaan minusta näyttää, kuin tiede ei tekisi muuta kuin
sotkisi käsitteitä! Minä luulen, että pitää uskoa, mutta minulle
nauretaan ja sanotaan: ei pidä uskoa, vaan tietää. Minä tahdon tietää
mitä aine on, ja minulle vastataan näin: "aine on se sisältö
avaruudessa, jossa me objektivoimme aistintojemme syyn". Miksi vastata
sillä tavalla? Onko se mikään vastaus kysymykseen? Se on ivaa siitä,
joka intohimoisesti ja totisesti etsii vastauksia henkensä polttaviin
kysymyksiin... Minä tahdon tietää olemassaoloni tarkoituksen -- ja tätä
henkeni pyrkimystä pilkataan. Mutta minä elän, ja se antaa minulle
oikeuden vaatia viisauden monopolinomistajilta vastausta -- miksi elän?

Ippolit Sergejevitsh vilkaisi Bjenkovskijn kiihtymyksestä palaviin
kasvoihin ja tunsi, että hänen pitää vastata nuorukaiselle sanoilla,
jotka vastaisivat hänen hurjaa tunnettaan. Mutta samassa hänen teki
mielensä todistaa hänet kumoon. Nuoren runoilijan silmät muuttuivat
entistä suuremmiksi -- niissä paloi intohimoinen tuska. Hän hengästyi,
ja hänen oikea kätensä vilahti ilmassa milloin uhkaavasti nyrkissä,
milloin tavotellen jotakin kaukaa.

-- Mutta kuinka paljon te olettekaan ottanut elämältä antamatta sille
mitään sijaan! Tähän te vastaatte halveksivasti... Mutta siinä kaikuu
-- mikä? Kykenemättömyys vastata varmuudella ja sitäpaitsi
kykenemättömyys sääliä ihmisiä. Teiltä pyydetään hengen leipää, mutta
te tarjoatte kieltämisen kiveä! Te olette ryöstänyt elämän sielun, ja
jollei se enää voi osottaa rakkauden ja kärsimyksen sankaritekoja, niin
te olette siihen syypää, sillä te, järjen orjat, olette antaneet
sielunne sen valtaan, ja sitten se on jähmettynyt ja kuolee sairaana ja
köyhänä! Mutta elämä on yhä yhtä synkkää, ja sen tuskat, sen suru
vaativat sankareja... Missä he ovat?

-- Ihan kuin hän olisi saanut taudinkohtauksen! -- huudahti Ippolit
Sergejevitsh itsekseen katsoen tuota hermokimppua, joka kiihtyneenä
vapisi hänen edessään. Hän koetti tyynnyttää tulevan lankonsa
myrskyistä kaunopuheisuutta, mutta se oli hyödytöntä, sillä ankaran
vastalauseensa innostama nuorukainen ei kuullut eikä nähnyt mitään. Hän
oli kaiketi kauan kantanut rinnassaan tuskia, jotka nyt pääsivät
vuotamaan ilmoille, ja oli iloinen saadessaan paljastaa ne yhdelle
niistä ihmisistä, jotka hänen mielestään olivat turmelleet elämän.

Jelisaveta Sergejevna ihaili häntä vaaleansiniset silmät puoleksi
ummessa; niissä loisti nautinnonhimon kipinä.

-- Kaikessa siinä, mitä te olette niin voimakkaasti ja kauniisti
lausunut, -- puuttui Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti ja vakavasti
puheeseen käyttäen hyväkseen väsyneen puhujan satunnaista väliaikaa ja
tahtoen rauhottaa häntä, -- kaikessa siinä on kieltämättä paljon
totista tunnetta ja tutkivaa järkeä...

-- Pitäisipä sanoa hänelle jotakin jäähdyttävää... -- ajatteli
hän ponnistaen ajatuksensa liikkeelle ja muodostaen sarjan
kohteliaisuuksia.

Silloin hänen sisarensa päästi hänet pälkähästä. Jelisaveta Sergejevna
oli jo syönyt kylläkseen ja istui nyt nojatuolissaan sen selkämystä
vasten nojaten. Hänen tumma tukkansa oli kammattu vanhanaikaiseen
tapaan, mutta tämä kruununmuotoinen kampaus sopi hyvin hänen käskevään
ilmeeseensä. Pidätetystä hymystä auenneitten huulten takaa näkyi kaksi
valkoista, hienoa hammasriviä, ja kauniilla kädenliikkeellä hän
keskeytti veljensä sanoen:

-- Sallikaa minunkin sanoa sana! Minä muistan erään viisaan miehen
lausunnon, ja se kuuluu: "Ne eivät ole oikeassa, jotka sanovat: tuossa
on totuus! -- eivätkä nekään, jotka vastaavat: tuossa on valhe! -- vaan
oikeassa ovat ainoastaan Zebaot ja ainoastaan saatana, joita en usko
olevan, mutta joitten täytyy olla jossakin, sillä he ovat tehneet
elämän niin kaksinaiseksi ja elämä on luonut heidät. Ymmärrättekö?
Minähän puhun samaa kieltä kuin tekin! Mutta vuosisatojen viisauden
minä puserran yhdeksi ainoaksi lauseeksi, jotta te näkisitte
viisautenne mitättömyyden".

Ja lumoavan kirkas hymy kasvoillaan hän kysyi vierailtaan:

-- Mitä te pidätte siitä?

Ippolit Sergejevitsh kohautti sanatonna olkapäitään; sisaren sanat
hämmensivät hänet, mutta hän oli tyytyväinen, että Bjenkovskij oli
rauhotettu.

Mutta Bjenkovskijlle tapahtui jotakin omituista. Kun Jelisaveta
Sergejevna rupesi puhumaan, niin hänen kasvoilleen leimahti innostuksen
tuli, joka kalpeni sana sanalta. Hän tahtoi vastata jotakin, hänen
huulensa vapisivat hermostuneesti, mutta sanoja ei kuulunut. Mutta
Jelisaveta Sergejevna istui mahtavana kaikessa rauhassa ja seurasi
hänen kasvojensa ilmeitä nauttien siitä vaikutuksesta, minkä sanansa
tekivät nuorukaiseen.

-- Minusta ainakin näyttää, kuin nämä sanat sisältäisivät suurten
filosofisten teosten koko loppusumman, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna
hetken aikaa vaiettuaan.

-- Sinä olet jossakin määrin oikeassa, -- hymähti hänen veljensä
kierosti, -- mutta sittenkin...

-- Pitääkö ihmisen sitten sammuttaa Prometeus-tulen viimeisetkin
kipinät rinnastaan? -- huudahti Bjenkovskij katsoen surullisesti
Jelisaveta Sergejevnaan.

-- Ei suinkaan, jos niistä on jotakin positiivista hyytyä... iloa
teille! -- sanoi tämä hymyillen.

-- Minun mielestäni sinä valitset sangen vaarallisen arvostimen
positiivisen hyödyn määräämistä varten, -- huomautti veli kuivasti.

-- Jelisaveta Sergejevna! Te kun olette nainen, sanokaa, kuinka suuri,
aatteellinen naisliike vaikuttaa teidän sieluunne? -- kysyi Bjenkovskij
innostuen uudelleen.

-- Se on mieltäkiinnittävä.

-- Eikö muuta?

-- Mutta minä luulen, että se on... mitenkä teille sanoisin... se on
tarpeettomain naisten liike. He ovat jääneet ikäänkuin elämän
ulkopuolelle siksi, että ovat rumia, tai siksi, etteivät tunne
kauneutensa voimaa, eivät tiedä miesten makua eivätkä siis osaa hallita
heitä... He ovat tarpeettomia monesta syystä!... Mutta älkäämme
unohtako jäätelöä!

Bjenkovskij otti hänen käsistään vihreän maljakon, asetti sen eteensä
ja alkoi itsepäisesti tuijottaa kylmään, valkoiseen aineeseen pyyhkien
vapisevalla kädellä hermostuneesti hiestynyttä otsaansa.

-- Siinä nyt näette, filosofia ei pilaa ainoastaan elämänmakua, vaan
vieläpä ruokahalunkin, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna piloillaan.

Mutta veli katsoi sisareensa ajatellen, että tämä leikki kehnoa leikkiä
pojan kanssa. Hänessä oli keskustelu herättänyt ikävän tunteen, ja
vaikka hän sääli Bjenkovskijta, niin tämä sääli ei lämmittänyt hänen
sydäntään ja oli siis vailla energiaa.

-- Sic visum Veneri! -- päätti hän nousten pöydästä tupakoimaan.

-- Rupeammeko nyt soittamaan? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna
Bjenkovskijlta.

Tämä kumarsi kunnioittavasti vastaukseksi, ja he menivät sisälle, josta
pian kuului flyygelin ääniä ja viulun viritystä. Ippolit Sergejevitsh
istui mukavassa nojatuolissa lähellä terassin kaidepuuta villien
viiniköynnösten varjossa. Hän kuuli mitä sisarensa ja Bjenkovskij
puhuivat. Salin avoimet ikkunat, joilla oli koristekasveja, olivat
puistoon päin.

-- Oletteko kirjottanut mitään sitten kun viimeksi tavattiin? -- kysyi
Jelisaveta Sergejevna lyöden äänen viululle.

-- Olen, vähäsen.

-- Lukekaa se!

-- Ei minua nyt haluta.

-- Tahdotteko, että minun pitää pyytää teitä?

-- Tahdonko? En... Mutta minä tahtoisin lausua ne säkeet, jotka
paraikaa liikkuvat mielessäni...

-- Lausukaa, minä pyydän!

-- Minä lausun... Ne syntyivät nyt juuri... te herätitte ne eloon...

-- Kuinka ihanaa!

-- Ehkä... En tiedä, puhutteko te vilpittömästi...

-- Pitäisiköhän minun lähteä tästä matkoihini? -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh. Mutta hän ei viitsinyt nousta ja hän jäi rauhottaen
itseään sillä, että tietäväthän he hänen olevan terassilla.

    Sun kauneutes rauhaisan
    mua kylmä loisto tuskastuttaa...

kuului Bjenkovskijn matala ääni.

    Sä naureksit mun unian'?
    Ne ehkä sua kummastuttaa?

kysyi nuorukainen surullisesti.

-- Pelkäänpä, että kysyt sitä liian myöhään, -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh hymyillen epäilevästi.

    Sun katseesi on tunnoton,
    ja sanoissas on kylmä tuntu...
    Mut hourailu sull' vierast' on...

Bjenkovskij vaikeni liikutuksesta tai mahdollisesti loppusoinnun
puutteesta.

    Niin uhkea on unten huntu!
    Siin' myrskyä on, elämää!...
    Mut suuri halu rinnan täyttää
    elämän ihme ymmärtää,
    tie onneen ihmisille näyttää...

-- Ei, nyt minä pakenen! -- päätti Ippolit Sergejevitsh, jonka
nuorukaisen hysteerinen valitus nosti väkisinkin jaloilleen, valitus,
jossa samalla kertaa kaikui liikuttava "hyvästi!" hänen sielunsa
rauhalle ja epätoivoinen "armahda!" naiselle hänen vieressään.

    Sun orjanas tein istuimen
    mä sulle syämmen hulluudessa
    ja odotan...

-- Odotat perikatoasi, sillä -- sic visum Veneri! -- päätti Ippolit
Sergejevitsh runon poistuen pitkin puiston käytävää.

Hän ihmetteli sisartaan, joka ei ollut niin kaunis, että olisi voinut
herättää nuorukaisessa sellaisen rakkaudentuskan. Hän oli varmasti
saavuttanut sen vastustusmenetelmällä. Siinä tapauksessa pitää antaa
hänen kestävyydelleen täysi tunnustus, sillä Bjenkovskij on kaunis...
Ehkä täytyy hänen veljenä ja kunnon miehenä huomauttaa sisarelleen
tämän oikeasta suhteesta tuohon tuskasta palavaan poikaan? Mutta mihin
voisi sellainen keskustelu johtaa nyt? Eikö hän ollut siksi pätevä
Amorin ja Venuksen asioissa, että voisi sekaantua juttuun... Mutta joka
tapauksessa täytyy hänen näyttää Jelisavetalle, että tämä nuori herra
luultavasti joutuu perikatoon, jollei hän hänen sisarensa avulla
onnistu ajoissa sammuttamaan hurmaustensa liekkiä ja opi tuntemaan
luonnollisemmin ja ajattelemaan terveemmin.

-- Mutta miten kävisi, jos tämä himon soihtu palaisi Varjenkalle?

Ippolit Sergejevitsh ei kuitenkaan vastannut itselleen asettamaansa
kysymykseen, vaan ajatteli, mitä Varjenka paraikaa mahtoi tehdä? Ehkä
hän kurittaa Nikonia tai työntää pitkin huoneita isäänsä rullatuolissa.
Nämä arvelut kiusasivat häntä. Ei, täytyy ehdottomasti avata tytön
silmät näkemään todellisuutta ja tutustuttaa hänet ajan henkisiin
virtauksiin. Mikä vahinko, että hän asuu niin kaukana, ettei voi tavata
tyttöä useammin ja päivä päivältä poistaa kaiken sen, mikä estää hänen
järkeään toimimasta loogillisesti!

Puisto oli tulvillaan hiljaisuutta ja tuoksuvaa viileyttä, talosta
kuului viulun laulavia ääniä ja flyygelin hermostuneita lyöntejä --
toinen toisensa jälkeen syntyi säveliä, joissa milloin oli suloista
rukousta, hellää houkutusta, myrskyistä innostusta.

Korkealta ilmasta kuului myöskin soittoa: siellä lauloivat leivot.
Lehmuksen oksalla istui pörröinen ja nokimusta kottarainen, joka
nyppieli rintasulkiaan ja vihelsi merkitsevästi vilkuillen haaveilevaan
mieheen, joka asteli hitaasti käytävää pitkin kädet selän takana ja
katse jonnekin kauas tähdättynä.

Iltateellä Bjenkovskij oli hillitympi. Jelisaveta Sergejevna näytti
olevan lämmennyt jostakin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa taattu
abstraktisista keskusteluista.

-- Sinä et kerro mitään Pietarista, Ippolit, -- virkkoi Jelisaveta
Sergejevna.

-- Mitä kerrottavaa siitä olisi? Hyvin suuri ja vilkas kaupunki... Sää
on tavallisesti kostea ja...

-- Ja ihmiset ovat kuivia, -- keskeytti Bjenkovskij.

-- Eivät läheskään kaikki. On paljon pehmenneitä, jotka ovat ikivanhan
sentimentaalisuuden homeen peitossa. Ihmiset ovat kaikkialla erilaisia!

-- Jumalan kiitos, että niin on asian laita! -- huudahti Bjenkovskij.

-- Niin, elämä olisi sietämättömän ikävää, jollei niin olisi! --
vakuutti Jelisaveta Sergejevna. -- Onko maaseutu vielä muodissa
nuorison keskuudessa? Vieläkö leikitään kansanomaisuutta?

-- Kyllä, mutta vähitellen selvitään lumoista.

-- Tämä ilmiö on hyvin luonteenomainen meidän päiviemme
sivistyneistölle, -- ilmotti Bjenkovskij hymyillen. -- Niin kauan kuin
sivistyneistö oli suurimmaksi osaksi aatelista, oli asian laita toinen.
Mutta nyt, kun pari kolme tavallista kirjaa lukeneen koronkiskurin,
kauppiaan tai virkamiehen poika on jo sivistynyt, niin maaseutu ei voi
enää herättää mielenkiintoa sellaisessa sivistyneistössä. Ymmärtääkö se
maaseutua? Tokkohan maaseutu voi olla sille muuta kuin paikka, jossa on
hyvä viettää kesää? Tälle sivistyneistölle maaseutu on kesähuvila... ja
tähän sivistyneistöön kuuluvat henkilöt ovat olemukseltaan
kesävieraita. He saapuvat, asuvat, lähtevät jättäen jälkeensä
kaikenmoista roskaa ja jätteitä -- kesävieraitten tavallisia jälkiä.
Heidän jälkeensä tulee toisia, jotka lakaisevat pois edellisten
jättämät roskat ja niitten mukana muiston 90-luvun kehnosta,
sieluttomasta, voimattomasta sivistyneistöstä.

-- Ja nämä "toiset" ovat restauroituja aatelisia, vai kuinka? -- kysyi
Ippolit Sergejevitsh silmäänsä siristäen.

-- Suokaa anteeksi, te käsititte minut itsellenne hyvin epäedullisesti!
-- tulistui Bjenkovskij.

-- Minä kysyin vain, keitä nuo "toiset" ovat? -- virkkoi Ippolit
Sergejevitsh olkapäitään kohauttaen.

-- He ovat nuori maaseutu! Sen reformoitu sukupolvi, väkeä, jossa on
kehittynyt tunne inhimillisestä arvosta, joka janoaa tietoja, joka on
voimakasta ja valmis ottamaan osaa maan elämään.

-- Minä tervehdin teitä jo edeltäpäin, -- sanoi Ippolit Sergejevitsh
välinpitämättömästi.

-- Niin, täytyy tunnustaa, että maaseutu alkaa luoda maailmaan jotakin
uutta, -- sanoi Jelisaveta Sergejevna sovittavasti. -- Minun
talonpoikieni joukossa on muutamia erittäin mieltäkiinnittäviä, kuten
esimerkiksi veljekset Ivan ja Grigorij Shahov, jotka ovat lukeneet noin
puolen kirjastoani, ja Akim Masyrjov, mies, joka "ymmärtää kaikki",
kuten hänen on tapana sanoa. He ovat loistavia kykyjä! Minä päätin
kerran tutkia viimeksimainittua, annoin hänelle fysiikan oppikirjan,
käskin lukemaan ja ottamaan selville vivun ja vaa'an lain, ja viikon
kuluttua hän läpäisi tutkinnon niin loistavasti, että minä ihan
hämmästyin! Vastasipa minun kehumisiini: "Mitäpä siinä sen kummempaa?
Kun te sen ymmärrätte, niin miksen minä ymmärtäisi -- kirjat ovat
kaikille!" Mitäs sanotte? Mutta heidän käsityksensä oman arvon
tuntemisesta on vasta kehittynyt röyhkeyden asteelle. Tätä
ominaisuuttaan he osottavat minullekin, mutta minä siedän sen
valittamatta kunnallisesimiehelle, sillä ymmärrän, että sellaisesta
maaperästä voi nousta sellaisia tulikukkasia... että jonakin kauniina
aamuna voin herätä tuhkaläjässä.

Ippolit Sergejevitsh hymyili. Bjenkovskij katsoi tähän naiseen
surullisesti.

He keskustelivat pintapuolisesti ja verrattain laimeasti lähes
kymmeneen saakka, jolloin Jelisaveta Sergejevna ja Bjenkovskij menivät
uudestaan soittelemaan, mutta Ippolit Sergejevitsh toivotti heille
hyvää yötä ja poistui kamariinsa. Hän huomasi, ettei tuleva lankonsa
koettanut edes vähääkään salata sitä iloa, jota tunsi saattaessaan
rakastettunsa veljeä.

... Kun saa tietää, mitä tahtoo tietää, niin seuraa ikäänkuin
palkintona tiedonhalulle ikävä. Tällainen tunne valtasi Ippolit
Sergejevitshinkin, kun hän oli istuutunut kirjotuspöydän ääreen
kirjottaakseen muutaman kirjeen tuttavilleen. Hän ymmärsi nyt sisarensa
suhteen Bjenkovskijhin, ymmärsi oman osansa tässä näytelmässä. Kaikki
tämä oli huonosti, mutta samalla kaikki oli ikäänkuin vierasta hänelle,
ja hänen mielensä ei joutunut kuohuksiin Pygmalionin ja Galatean
parodiasta, vaikka hänen järkensä tuomitsikin sisaren menettelyn.
Alakuloisesti rummutettuaan kynällä pöytään hän pienensi lampun liekin,
ja kun huone muuttui hämäräksi, meni katselemaan ikkunasta ulos.

Kuutamon valaisemassa puistossa vallitsi syvä hiljaisuus, ja
ikkunaruudun läpi kuu näytti vihertävältä. Varjo vilahti ikkunan alla
ja katosi kallistellen oksia. Ippolit Sergejevitsh avasi ikkunan ja
katsoi ulos -- puitten välissä vilahti Mashan valkoinen puku.

-- No niin, -- ajatteli hän hymyillen, -- rakastakoon sisäkkö oikein,
koska emäntä vain leikkii rakkaudella.

Hitaasti katosivat päivät, ajanpisarat iäisyyden valtamereen, ja ne
olivat kaikki hirvittävän yksitoikkoisia. Ei tullut uusia vaikutelmia.
Eikä työ sujunut, sillä paahtava aurinko, puiston tuoksu ja
haaveellinen kuu herättivät mielessä uneksivan velttouden.

Ippolit Sergejevitsh nautti kaikessa rauhassa puhdasta kasvinelämää
lykäten päivästä päivään päätöksensä ryhtyä vakavasti työhön. Toisinaan
hänen tuli ikävä, hän soimasi toimettomuuttaan, tahdon puutetta, mutta
tämä kaikki ei herättänyt hänessä halua työhön, ja hän selitti
itselleen laiskuutensa olevan elimistön pyrkimystä koota energiaa.
Herätessään aamulla terveestä, sikeästä unesta hän ojensi itseään
tyytyväisenä ja pani merkille, että lihaksensa olivat tulleet
kimmoisiksi, ihonsa notkeaksi ja että keuhkonsa hengittivät syvään.

Hänen sisarensa ikävä, jokapäiväinen tapa filosofoida ensin harmitti
häntä, mutta vähitellen hän tottui tähän Jelisaveta Sergejevnan
heikkouteen ja oppi niin taitavasti ja harmittomasti todistamaan
hänelle filosofoimisen hyödyttömyyden, että sisar alkoi hillitä
itseään. Ippolit Sergejevitsh huomasi, ettei sisarensa filosofoinut
luonnollisesta taipumuksesta pyrkiä selville suhteestaan elämään, vaan
halusta hävittää ja kaataa kaikki, mikä tavalla tai toisella hämmensi
hänen sielunsa kylmää rauhaa. Hän oli muodostanut itselleen kaavankin
käytäntöä varten, mutta teoriat huvittivat häntä vain siinä määrässä
kuin ne saattoivat veljen silmissä kaunistaa hänen kuivaa, epäilevää,
vieläpä ivallista suhdettaan elämään ja ihmisiin. Vaikka Ippolit
Sergejevitsh ymmärsi kaiken tämän, hänen ei tehnyt lainkaan mielensä
moittia sisartaan. Hän moitti kyllä ajatuksissaan, mutta hänessä ei
ollut sitä, mikä olisi saanut hänet sanomaan moitteensa julki, sillä
tosiasiassa hänen sydämensä oli melkein yhtä kylmä kuin sisarenkin
sydän.

Melkein joka kerta Bjenkovskijn vierailtua talossa Ippolit Sergejevitsh
teki päätöksen puhua sisarelleen tämän suhteesta nuorukaiseen, mutta se
jäi kuitenkin tekemättä. Olihan vielä tuntematonta, kumpi tulisi
kärsimään, kun terve järki kerran herää tuon nuoren herran palavassa
mielessä. Sisar muistaa kyllä, että Bjenkovskij on nuorempi häntä.
Hänen, Jelisaveta Sergejevnan, tähden ei siis tarvitse olla huolissa.
Entä jos hän tulee rangaistuksi? Niin pitäisikin käydä, jos elämä on
oikeudenmukainen...

Varjenka oli usein talossa vieraana. He soutivat joella kaksin tai
kolmisin Jelisaveta Sergejevnan kanssa, mutta Bjenkovskij ei ollut
milloinkaan mukana; he kävelivät metsässä, ajoivatpa kerran
kahdenkymmenen virstan päässä olevaan luostariin. Varjenka miellytti
yhä Ippolit Sergejevitshiä ja suututti häntä villeine puheineen, mutta
hänen seuransa oli aina hauska. Tytön lapsellisuus huvitti häntä ja
hillitsi hänessä miestä, ja hänen luonteensa kokonaisuus herätti
Ippolit Sergejevitshissä ihmettelyä, mutta se yksinkertaisuus, jolla
tyttö työnsi luotaan kaiken sen, millä hän tahtoi horjuttaa hänen
uskoaan, se loukkasi Ippolit Sergejevitshin itserakkautta.

Yhä useammin tämä kysyi itseltään:

-- Eikö minussa totta tosiaan ole niin paljon energiaa, että voisin
karkottaa tytön mielestä kaikki nuo harhaluulot ja typeryydet?

Kun hän ei nähnyt Varjenkaa, hän piti välttämättömänä, vieläpä
velvollisuutena ohjata tytön ajatukset harhateiltä oikealle tolalle,
mutta heti kun Varjenka ilmaantui, niin hän, jollei kokonaan unohtanut
tätä velvollisuuttaan, niin ei ainakaan pannut sitä etusijaan
seurustellessaan tytön kanssa. Toisinaan hän huomasi kuuntelevansa
tyttöä, ikäänkuin olisi tahtonut oppia häneltä jotakin, ja tunnusti
tytössä olevan jotakin, mikä rajotti hänen ajatustensa vapautta.
Sattuipa joskus, että hänellä oli jo valmiina vastaus, joka
selvyydellään ja voimallaan olisi voinut saada tytön vakuutetuksi
harhaluuloistaan, mutta hän kätki tämän vastauksen, ikäänkuin olisi
pelännyt ilmaista sitä. Tavattuaan itsensä sellaisesta hän ajatteli:

-- Johtuisikohan tämä epäilyksestä omaan totuuteeni nähden?

Hän otaksui sen olevan päinvastoin. Ippolit Sergejevitshin oli vaikea
keskustella tytön kanssa jo siitäkin syystä, ettei tämä tiennyt
alkeellisimpia mielipiteitä. Hänen täytyi alkaa aivan alusta, mutta
Varjenkan itsepäiset kysymykset "miksi?", "minkätähden?" työnsivät
hänet umpisokkeloihin, joissa tyttö ei voinut lainkaan seurata häntä.
Vastaväitteisiin väsyneenä Varjenka kerran lausui hänelle filosofiansa
seuraavasti:

-- Jumala on luonut minut, niinkuin kaikki muutkin, oman kuvansa
kaltaiseksi... Kaikki, mitä minä teen, tapahtuu siis Hänen tahdostaan,
ja minä elän, niinkuin Hän tahtoo... Tietäähän Hän, kuinka minä elän?
Siinä kaikki... turhaan te minua ahdistatte!

Varjenka kiihotti hänessä yhä useammin miespuolisuuden tunnetta, mutta
Ippolit Sergejevitsh piti tarkkaa vaaria itsestään ja rivakoilla
voimanponnistuksilla sammutti itsessään nämä aistilliset leimahdukset,
koettipa salata niitä itseltään, mutta jollei se onnistunut, niin sanoi
itselleen syyllisesti hymyillen:

-- Mitä tehdä? Sehän on luonnollista... niin kaunis tyttö... Mutta minä
olen mies, ja minun elimistöni joutuu päivä päivältä yhä enemmän
auringon ja ilman vaikutukselle alttiiksi... Se on luonnollista, mutta
tytön kummallisuudet tekevät rakastumisen mahdottomaksi... Ihmisen
ajatukset alkavat toimia tarmokkaasti, kun hänen tunteensa tarvitsee
naamiota, jonka taa voisi piilottaa halujensa karkean totuuden.
Luonnostaan suora ja rehellinen, niinkuin jokainen voima, tunne
menettää suoruutensa ja rehellisyytensä ja muuttuu raa'aksi, kun elämä
murskaa sen tai kylmän järjen kovakouraiset ponnistukset pidättävät
sitä. Silloin tunne, tarvitessaan peittää heikkoutensa ja raakuutensa,
etsii apua järjen suurelta kyvyltä antaa valheelle totuuden naama. Tämä
ominaisuus oli kehittynyt Ippolit Sergejevitshissäkin sangen pitkälle,
ja sen avulla hänen onnistui antaa vetovoimalle Varjenkaan luonne, joka
oli vapaa kaikista itsekkäistä pyyteistä. Hänessä ei olisi ollut voimaa
rakastaa tyttöä, sen hän tiesi, mutta hänen mielensä syvyydessä kyti
toivo saada omistaa hänet. Ippolit Sergejevitsh salasi itseltään oman
odotuksensa, että tyttö olisi rakastunut häneen. Ja pohtiessaan oman
itsensä kanssa asioita, jotka eivät alentaneet häntä hänen omissa
silmissään, hänen onnistui peittää itseltään kaikki, mikä olisi voinut
herättää hänessä ajatuksen epäillä omaa kunnollisuuttaan...

Kerran iltateetä juotaessa sisar ilmotti hänelle:

-- Huomenna on Varjenka Aljesovan syntymäpäivä. Meidän pitää lähteä
heille vieraisiin. Minun tekee sitäpaitsi mieleni saada ajella... Ja
hevostenkin täytyy saada jalotella.

-- Lähde vaan... ja vie minunkin onnitteluni samalla, -- sanoi veli
tuntien, että hänenkin mielensä teki sinne.

-- Etkö sinä halua lähteä sitten? -- kysyi sisar katsoen uteliaasti
veljeensä.

-- Minäkö? En tiedä itsekään... Luulen, ettei mieleni tee lähteä. Mutta
voinhan minä lähteäkin.

-- Ei sinun tarvitse! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna painaen päänsä
alas salatakseen hymynsä.

-- Sen tiedän, -- virkkoi veli tyytymättömästi.

Seurasi pitkä vaitiolo, jonka kestäessä Ippolit Sergejevitsh moitti
itseään siitä, että oli näin käyttäytynyt Varjenkaa kohtaan, ikäänkuin
pelkäisi tytön lumoja.

-- Varjenka sanoi minulle kerran, että heidän talonsa sijaitsee
kauniilla paikalla, -- virkkoi veli punastuen, sillä hän tiesi, että
sisarensa näki hänen lävitseen. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei
ilmaissut sitä, vaan päinvastoin alkoi kehottaa häntä lähtemään.

-- Lähde mukaan, niin saat nähdä, kuinka kaunista heillä on. Ja minun
on paljon hauskempi yhdessä sinun kanssasi... Emme viivy kauan... Eikö
niin?

Veli suostui, mutta hänen mielialansa oli pilalla.

-- Miksi minun piti valehdella? Mitä häpeällistä tai omituista siinä
on, jos minä tahdon nähdä kaunista tyttöä? -- kysyi hän itseltään
ilkeästi. Kysymykset jäivät vastaamatta.

Seuraavana aamuna hän heräsi varhain, ja ensimäiseksi hän kuuli
sisarensa sanat:

-- ... kyllä Ippolit tulee hämmästymään!

Samassa kuului heleä nauru; niin saattoi ainoastaan Varjenka nauraa.
Ippolit Sergejevitsh viskasi lakanan yltään, nousi vuoteen laidalle
istumaan ja kuunteli hymyillen. Sitä, mikä heti heräsi hänessä ja
täytti hänen sielunsa, saattoi tuskin sanoa iloksi, pikemmin se oli
hermoja kutkuttavan läheisen ilon esitunnetta. Ja hän alkoi pukeutua
niin nopeasti, että itsekin sitä ihmetteli ja nauroi. Mitä siellä on
tapahtunut? Ei suinkaan hän ole syntymäpäivänään tullut kutsumaan häntä
ja sisarta vieraisiin? Rakastettava tyttö!

Kun hän astui ruokailuhuoneeseen, loi Varjenka koomillisen syyllisesti
katseensa alas ja tarttumatta hänen ojettuun käteensä sanoi arasti:

-- Minä pelkään, että te...

-- Ajattelehan, Ippolit! -- huudahti Jelisaveta Sergejevna, -- hän on
karannut kotoaan!

-- Mitä se merkitsee? -- kysyi veli.

-- Kaikessa hiljaisuudessa -- selitti Varjenka.

-- Ha ha ha! -- nauroi Jelisaveta Sergejevna.

-- Mutta miksi?... uteli Ippolit.

-- Sulhasia pakoon... -- tunnusti nuori tyttö ja räjähti itse
nauramaan. -- Ajatelkaa heidän naamojaan! Täti Lutshitskaja, joka niin
mielellään naittaisi pois minut, kutsui sulhasia vieraisiin ja keitti
ja paistoi niin paljon kuin ainakin sata olisi tulossa! Minä autoin
kyllä häntä, mutta tänä aamuna, kun heräsin, käskin satuloida hevoseni
ja ajoin tänne. Käskin sanoa, että olin ajanut Shtsherbakovien luo...
kaksikymmentäkolme virstaa aivan päinvastaiseen suuntaan.

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja nauroi niin makeasti, että hänen
tuli suloisen lämmin. Varjenkan yllä oli taas valkoinen, väljä puku,
joka suurina poimuina valui olkapäiltä jalkoihin saakka verhoten hänen
vartalonsa kuin sumuna. Iloinen nauru väreili tytön silmissä, ja
kasvoilla leikki riemun puna.

-- Te ette pidä sellaisesta, eikö totta? -- kysyi Varjenka.

-- Mistä niin? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh lyhyesti.

-- Siitä, että pakenin? Onhan sellainen epäkohteliasta, sen ymmärrän,
-- sanoi tyttö tullen vakavaksi, mutta purskahti kohta taas nauramaan.
-- Minä kuvittelen näkeväni heidät siistittyinä ja laitettuina juomassa
surusta!

-- Montako heitä on? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Neljä...

-- Tee on kaadettu! -- ilmotti Jelisaveta Sergejevna. -- Kyllä sinä,
Varjenka, saat vielä maksaa siitä päähänpistostasi... Etkö ajattele
mitä seuraa?

-- En... enkä tahdo ajatella! -- vastasi tyttö päättävästi istuutuen
pöydän ääreen. -- Se tulee vasta sitten, kun palaan kotiin, siis
illalla, sillä minä aion viipyä täällä koko päivän. Miksi rupeaisinkaan
aamusta saakka ajattelemaan mitä vasta illalla tulee tapahtumaan? Ja
kuka minulle mitään mahtaa? Isäkö? Hän murisee, mutta minä juoksen
hänen luotaan ja pääsen siten kuulemasta häntä... Entä täti? Hän
rakastaa minua mielettömästi! Entä he, minun sulhaseni? Jos he
uskaltavat jotakin sanoa, niin panen minä heidät nelin jaloin
konttaamaan ympärilläni... ha ha ha! Olisipa se hassua! Koetanpa...
Tshornonjebov ei voisi, hänellä on niin suuri vatsa!

-- Varjenka! Oletko sinä järjiltäsi? -- koetti Jelisaveta Sergejevna
hillitä häntä.

-- En minä... -- sai Varjenka naurun tähden tuskin sanotuksi, mutta
jatkoi vielä leikkiään esittäen sulhasiaan ja innostaen vilpittömällä
ilolla veljen ja sisarenkin.

Koko ajan, kun he teetä joivat, kuului yhä naurua. Jelisaveta
Sergejevnan naurussa oli alentuvaisuuden väritys; Ippolit Sergejevitsh
koetti hillitä itseään, mutta ei voinut. Teen jälkeen he alkoivat
neuvotella, mitenkä viettäisivät tämän niin hauskasti alotetun päivän?
Varjenka esitti huvimatkaa veneellä metsään ja siellä teenjuontia, ja
Ippolit Sergejevitsh yhtyi heti häneen. Mutta hänen sisarensa otti
huolestuneen ilmeen ja sanoi:

-- Siihen en minä voi ottaa osaa, sillä minun täytyy ehdottomasti ajaa
tänään Saninoon. Minä aioin ajaa sinun luoksesi, Varjenka, ja samalla
matkalla poiketa Saninoon... mutta nyt minun täytyy lähteä sinne
vartavasten...

Ippolit Sergejevitsh katsoi epäluuloisesti sisareensa luullen tämän
keksineen Saninon-matkan jättääkseen hänet ja Varjenkan kahden kesken.
Mutta sisaren kasvojenilme oli tosiaan huolestunut ja tyytymätön.

Varjenka tuli hänen sanoistaan surulliseksi, mutta vilkastui pian:

-- No niin... se on ikävä sinulle... mutta me lähdemme joka
tapauksessa! Eikö totta? Ja tänään me lähdemmekin kauas... Mutta
kuulehan, saavatko Grigorij ja Masha lähteä kanssamme?

-- Grigorij kyllä! Mutta Masha .. kuka siinä tapauksessa laittaisi
päivällisen?

-- Kuka täällä syö päivällistä sitten? Sinä ajat Bjenkovskijen luo, me
emme palaa ennen iltaa.

-- No ota sitten Mashakin...

Varjenka katosi. Ippolit Sergejevitsh sytytti paperossin, meni ulos
terassille ja alkoi astella sitä pitkin edestakaisin. Hän iloitsi
huvimatkasta, mutta Grigorij ja Masha olivat hänestä liikaa. He tulevat
epäilemättä vain häiritsemään häntä; heidän läsnäollessaan hän ei voi
puhua vapaasti.

Ei ollut kulunut vielä puolta tuntia, kun Ippolit Sergejevitsh ja
Varjenka seisoivat jo veneen luona katsellen kuinka sen ympärillä
puuhasi Grigorij, punatukkainen, sinisilmäinen ja kaarevanenäinen
nuorukainen, jonka kasvot olivat täynnä pisamoita. Masha asetteli
teekeittiön ja myttyjä veneeseen ja sanoi pojalle:

-- Joudu, punapää! Näethän, että herrasväki odottaa.

-- Kohta on valmis, -- vastasi poika korkealla äänellä pannen hankaimet
paikoilleen ja vilkuttaen samalla silmää Mashalle.

Ippolit Sergejevitsh huomasi sen ja arvasi, kuka iltaisin hiipii hänen
ikkunansa ohi.

-- Tiedättekö, -- sanoi Varjenka istuen jo veneessä ja
päännyökkäyksellä osottaen Grigorijta, -- tuo tuossa on myöskin
oppinut... Hän on lakimies.

-- Hyvänen aika, mitä te puhutte, Varjenka Vasiljevna, -- nauroi
Grigorij paljastaen lujat hampaansa. -- Vai lakimies!

-- Ihan totta, Ippolit Sergejevitsh, -- hän osaa kaikki Venäjän lait...

-- Onko siinä perää, Grigorij? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh
uteliaasti.

-- Neiti laskee pilaa... Eihän niitä kukaan kaikkia osaa.

-- Entä se, joka on kirjottanut ne?

-- Herra Speranskij? Hän on kuollut ja haudattu jo aikoja sitten...

-- Mitä te luette sitten? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen
tarkemmin nuorukaiseen.

-- Lakiahan minä, niinkuin armollinen neiti sanoi, -- vastasi Grigorij
luoden vilkkaat silmänsä Varjenkaan. -- Sain sattumoilta käsiini
lakikokoelman kymmenennen nidoksen... minä katselin sitä... näin siinä
olevan mieltäkiinnittävää ja hyödyllistä lukemista... Aloin lukea...
Nyt on minulla ensimäinen nidos menossa... Ensimäisessä kappaleessa
sanotaan: "Kukaan ei voi syyttää sitä, ettei tunne lakeja." Minä
arvelen, ettei kukaan niitä kaikkia osaa, eikä niitä kaikkia
tarvitsekaan osata... Koulunopettaja on luvannut lainata minulle
teoksen talonpojista... Se tulee olemaan mieltäkiinnittävää lukea.

-- Näettekös nyt? -- kysyi Varjenka.

-- Luen minkä aika myöntää. Täällä on paljon kirjoja... Jelisaveta
Sergejevnalla yksinään on lähes tuhannen kirjaa. Mutta hänellä on
enimmäkseen romaaneja ja erilaisia kertomuksia...

Vene kiiti Grigorijn soutamana tasaisesti vastavirtaa. Rannat näyttivät
liikkuvan päinvastaiseen suuntaan. Ympärillä oli tavattoman kaunista:
valoisaa, hiljaista, tuoksuvaa. Ippolit Sergejevitsh katseli Varjenkan
kasvoja, jotka olivat käännetyt leveärintaiseen soutajaan päin, mutta
soutaja särki tahdikkaasti veden sileätä pintaa ja puhui mielellään
kirjallisesta maustaan tyytyväisenä, kun oppinut herra kuuntelee häntä
niin halukkaasti. Mashan silmissä, jotka seurasivat soutajan
kasvonliikkeitä silmäripsien alta, loisti rakkaus ja ylpeys.

-- Minä en lue mielelläni siitä, kuinka aurinko laskee tai nousee...
enkä yleensä luonnosta. Auringonnousuja olen nähnyt tuhansia... Metsät
ja joet tunnen myöskin; miksi minä niistä lukisin? Mutta sellaista on
joka kirjassa, ja minusta se on aivan turhaa... Jokainen ymmärtää
auringon laskun omalla tavallaan... Ja jokaisella on omat silmänsä sitä
katsella... Mutta ihmisten elämästä on intresanttia lukea. Kun luet,
niin ajattelet, miten olisit itse menetellyt siinä ja siinä
tapauksessa? Ja kuitenkaan se ei ole totta.

-- Mikä ei ole totta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Se, mikä seisoo kirjoissa. Keksittyä se on. Talonpojista,
esimerkiksi... Ovatko he sellaisia, jollaisiksi heitä kirjoissa
kuvataan? Heistä kirjotetaan aina säälittävästi, ja aina heistä tehdään
suuria hölmöjä... Se on väärin! Ihmiset lukevat ja luulevat, että he
todellakin ovat sellaisia, eivätkä opi ymmärtämään talonpoikia
oikein...

Nämä puheet alkoivat kaiketi kyllästyttää Varjenkaa, koska hän alkoi
hyräillä puoliääneen katsellen rantoja, ikäänkuin hunnun läpi.

-- Kuulkaa, Ippolit Sergejevitsh, nouskaamme tässä maihin ja käykäämme
metsän läpi eteenpäin, muuten saamme paistua tässä auringossa. Grigorij
ja Masha soutavat Savjolovoon saakka, nousevat siellä maihin,
valmistavat teen ja odottavat meitä... Grigorij, käännä rantaan! Minä
hirmuisen mielelläni juon ja syön metsässä, ulkoilmassa, auringossa...
Silloin tuntee olevansa kuin joku vapaa vaeltaja... Katsokaa, -- sanoi
hän vilkkaasti hypättyään kotvan kuluttua veneestä rannalle, -- heti
kun jalka sattuu maahan, niin tuntee, kuinka rinnassa paisuu... Kenkäni
ovat täynnä hiekkaa ja toinen jalka kastui... Se on sekä suloista että
ilkeätä, toisin sanoen: ihanaa, sillä silloin tuntee elävänsä...
Katsokaa, kuinka nopeasti vene kiitää!

Joki oli heidän jalkainsa juuressa, ja veneen nostamat pienet
laineet juoksivat rantakiviä pitkin. Vene liukui nopeasti metsän
helmaan jättäen jälkeensä pitkän viirun, joka hohti hopeisena
auringonpaisteessa. Näkyi kuinka Grigorij katsoi nauraen Mashaan ja
Masha pui hänelle nyrkkiä.

-- Rakastunut pari, -- selitti Varjenka hymyillen. -- Masha on jo
pyytänyt Jelisaveta Sergejevnalta lupaa saada mennä naimisiin Grigorijn
kanssa. Mutta Jelisaveta Sergejevna ei ole toistaiseksi siihen
suostunut; hän ei pidä siitä, että palvelijat ovat naimisissa. Mutta
syksyllä kuluu Grigorijn palvelusaika umpeen, ja silloin hän vie Mashan
mukanaan... He ovat molemmat kelpo ihmisiä. Grigorij tahtoisi ostaa tai
vuokrata minulta kymmenen desjatinaa maata... mutta minä en, ikävä
kyllä, voi sille mitään, niin kauan kuin isäni on elossa... Minä
tiedän, että hän maksaisi minulle kaikki säännöllisesti... hän on
erittäin kätevä... on sekä lukkoseppä että romuseppä ja palvelee
paraikaa teillä nuorempana hevosmiehenä. Kunnallisesimies Kokovitsh,
joka on minun sulhasiani, tapaa varottaa minua hänestä: Hä o
vaalallinen peto... ei kunjota esivaltaa!

-- Mikä hän on, tuo Kokovitsh? Puolalainenko? -- kysyi Ippolit
Sergejevitsh nauttien tytön matkimisesta.

-- Mordvalainen, tshuvassi -- en tiedä! Hänen kielensä on niin pitkä ja
paksu, ettei se mahdu liikkumaan suussa, vaan häiritsee hänen
puhettaan... Uh! Rapakkoa!

Heidän tiellään oli vihreän liman peittämä lätäkkö, jota ympäröi musta
mutavyö. Ippolit Sergejevitsh katsoi jalkoihinsa ja sanoi:

-- Täytyy kiertää ympäri.

-- Ettekö jaksa hypätä yli? Luulin, että se olisi jo kuivunut... --
sanoi Varjenka inhoten ja polki jalkaansa. -- Ympäri on pitkälti... ja
minä voisin repiä siellä vaatteeni... Koettakaa hypätä yli! Se on
helppo, katsokaa! Hei!

Varjenka hyppäsi. Ippolit Sergejevitshistä näytti kuin tytön valkoinen
puku olisi irtautunut ja lentänyt ilmaan. Mutta hän seisoi jo toisella
puolella ja huudahti harmistuneesti:

-- Kylläpäs tahrasin itseni! Ei, menkää te ympäri... Hyi, tämä on
ilkeätä!

Ippolit Sergejevitsh katsoi tyttöön ja hymyili heikosti tavaten
itsestään jonkunlaisen kiihottavan, tumman ajatuksen ja tuntien, että
jalkansa vajoavat sitkeään mutaan. Toisella puolella Varjenka pudisteli
hamettaan, mikä kahisi pehmeästi, ja Ippolit Sergejevitsh huomasi tytön
ohuet, viirukkaat sukat. Hetken hänestä tuntui, että lätäkkö, joka
erotti heidät toisistaan, oli kuin varotus hänelle tai Varjenkalle.
Mutta hän puisti kohta tämän mielestään ja sanoi tämän pistoksen
sydämeen olevan poikamaisuutta. Hän kiersi jo ympäri pensaikon kautta,
jossa hänen kuitenkin täytyi harpata lettoa pitkin. Jalat märkinä ja
mielessä päätös tehdä jotakin hän palasi tytön luo, joka kasvojaan
rypistellen näytti hänelle hamettaan ja sanoi:

-- Katsokaa! Tämä on kaunista!

Ippolit Sergejevitsh näki suurten mustain tahrain loistavan valkoisella
kankaalla.

-- Minä rakastan ja olen tottunut näkemään sinua niin pyhän puhtaana,
että tumma tahra sinun puvullasi heittää sieluni yli mustan varjon...
-- lausui hän hitaasti ja lopetettuaan alkoi katsoa Varjenkan
ihmetteleviä kasvoja, joilla harhaili epävarma hymy.

Tyttö katsoi häneen kysyvästi. Ippolit Sergejevitsh tunsi, kuinka
sydämeensä ikäänkuin vuoti polttavaa vaahtoa, joka kohta muuttuu
ihaniksi sanoiksi, joilla hän ei ole koskaan eikä ketään puhutellut,
sillä hän ei ole tuntenut niitä tätä ennen.

-- Mitä te sanoitte? -- kysyi Varjenka itsepäisesti.

Ippolit Sergejevitsh huokaisi, sillä kysymys kuulosti ankaralta, ja
koettaen pysyä rauhallisena hän alkoi vakavasti selittää:

-- Minä lausuin runosäkeitä... venäjäksi lausuttuna ne ovat kuin
proosaa .. mutta te saatatte kaiketi kuitenkin kuulla, että ne ovat
runoa? Italialainen runo, muistaakseni... tai ehkä jostakin
romaanista... Se juolahti sattumalta mieleeni...

-- Sanokaa nyt, miten se oli, -- pyysi tyttö ruveten yhtäkkiä
ajattelemaan jotakin.

-- Minä rakastan... -- hän pysähtyi pyyhkien otsaansa. -- Ajatelkaas!
Minä olen unohtanut sen! Kunniasanani: olen unohtanut!

-- No jatketaan matkaa sitten! -- ja Varjenka läksi päättävästi
eteenpäin.

Hetken aikaa Ippolit Sergejevitsh koetti selvittää itselleen tätä
merkillistä kohtausta, mutta turhaan. Hän käsitti vain menetelleensä
omituisesti Varjenkaa kohtaan, joka astui vaieten hänen vieressään pää
painuksissa.

Tytön sanattomuus painosti. Ippolit Sergejevitshistä tuntui, että tyttö
ajatteli hänestä jotakin, joka ei ollut hyvää. Mutta kun hän ei
löytänyt minkäänlaista selitystä, hän väkinäisen iloisesti huomautti:

-- Jospa teidän sulhasenne tietäisivät, kuinka te vietätte aikaanne!

Varjenka katsoi häneen niinkuin hänen sanansa olisivat kutsuneet hänet
jostakin kaukaa takaisin, ja vähitellen tytön ilme muuttui vakavasta
lapsellisen hauskaksi.

-- Niin! Kyllä se heitä kismittäisi! Mutta kai he vielä saavatkin
tietää... ja ehkä ajattelevat jotakin pahaa...

-- Pelkäättekö?

-- Minäkö? Heitä? -- kysyi Varjenka hiljaa, mutta vihaisesti.

-- Suokaa anteeksi kysymykseni.

-- Ei se mitään... Te ette tunne minua... ette tiedä, kuinka minä heitä
inhoan!... Toisinaan tahtoisin tallata heidät alleni... tallata heidän
kasvojaan, huuliaan, jotta he eivät voisi mitään puhua. Uh, he ovat
ilettäviä kaikki tyynni!

Viha paloi hänen silmissään niin kirkkaasti, että Ippolit
Sergejevitshin teki pahaa katsoa tyttöön, ja hän kääntyi hänestä
poispäin sanoen:

-- On ikävä, että teidän täytyy elää sellaisten ihmisten keskuudessa,
joita vihaatte... Eikö heissä ole sitten ainoatakaan, joka voisi
voittaa teidän myötätuntonne?

-- Ei! Maailmassa on kovin vähän intresantteja ihmisiä... Kaikki ovat
niin kuivia, sieluttomia, vastenmielisiä...

Ippolit Sergejevitsh hymyili tytön valitukselle ja virkkoi heikolla
ivan sävyllä, jota ei itsekään käsittänyt:

-- Liian aikaista on teidän puhua tuollaista. Odottakaahan vähäsen,
niin tapaatte miehen, joka on teidän mieleenne... Hän on kiinnittävä
teidän mieltänne joka suhteessa...

-- Kuka se olisi? -- kysyi tyttö hätäisesti ja pysähtyi.

-- Teidän tuleva aviomiehenne.

-- Kuka hän on?

-- Kuinka minä voisin sitä tietää! -- vastasi Ippolit Sergejevitsh
kohauttaen olkapäitään ja tyytymättömänä kysymyksen vilkkauteen.

-- Mitä te sitten puhutte! -- huokaisi Varjenka ja astui eteenpäin.

He kulkivat vitikkoa, joka tuskin ylettyi heitä olkapäihin saakka. Tie
juoksi monessa mutkassa kuin kadotettu nauha. Sitten he joutuivat
sakeaan metsään.

-- Tekeekö teidän mielenne naimisiin? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh.

-- Niin... en tiedä! En ole ajatellut... -- vastasi tyttö
yksinkertaisesti. Hänen kauniiden silmiensä kaukaisuuteen tähdätty
katse oli niin keskitetty, ikäänkuin hän olisi muistellut jotakin
kaukaista, kallista asiaa.

-- Teidän pitää viettää talvi kaupungissa. Siellä teidän kauneutenne
tulee yleisen huomion esineeksi, ja te pian löydätte mitä haluatte...
sillä useat tulevat palamaan halusta saada sanoa teitä vaimokseen, --
sanoi Ippolit Sergejevitsh verkalleen katsellen ajatuksissaan tytön
sorjaa muotoa.

-- Jos minä sallin sellaista!

-- Kuinka te voisitte kieltää ihmisiä toivomasta jotakin?

-- Niin! Se on totta!... Toivokoot sitten!

He kulkivat vähän matkaa ääneti.

Ippolit Sergejevitsh katsoi kauas eteen muistellen jotakin. Sitten hän
alkoi ajatuksissaan laskea tahroja tytön puvussa. Niitä oli yhteensä
seitsemän: kolme suurta, tähtimäistä, kolme pilkkumaista ja yksi, joka
muistutti värikirpaletta. Tahrat näyttivät värinsä ja muotonsa puolesta
merkitsevän hänelle jotakin. Mutta mitä -- sitä hän ei tiennyt.

-- Oletteko koskaan ollut rakastunut? -- kuului yhtäkkiä Varjenkan ääni
vakavana ja uteliaana.

-- Minäkö? -- säpsähti Ippolit Sergejevitsh. -- Olen... mutta siitä on
jo pitkä aika... olin silloin nuorukainen...

-- Minä olen myöskin ollut rakastunut pitkän aikaa sitten... -- sanoi
Varjenka.

-- Keneen? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh huomaamatta kysymyksensä
tunkeilevaisuutta ja katkaistuaan käteen osuneen oksan viskasi sen
kauas luotaan.

-- Hän oli hevosvaras... Siitä on nyt kolme vuotta, kun minä näin
hänet. Olin silloin seitsemäntoistavuotias. Hän oli juuri joutunut
kiinni, saanut pahoja iskuja ja tuotu meille. Hän makasi köytettynä ja
katseli minuun... minä seisoin talon kuistilla. Muistan... aamu oli
kirkas ja varhainen... kotona kaikki nukkuivat vielä...

Varjenka vaikeni, muisteli...

-- Rattaitten alla oli verta, sitä oli paljon, ja hänestä putosi yhä
suuria veripisaroita... Hänen nimensä oli Sashka Remesov. Talonpoikia
tuli pihamaalle... he ärisivät kuin koirat vihaisesti hänet
nähdessään. Heidän silmissään paloi viha... mutta hän katsoi heihin
rauhallisesti... Minä tunsin, että vaikkakin hän oli rusikoitu ja
köytetty, hän piti itseään heitä kaikkia parempana. Hänen silmänsä
olivat suuret, ruskeat. Minä sekä säälin että pelkäsin häntä... Menin
sisälle, kaadoin lasillisen viinaa hänelle ja toin ulos. Mutta kun
hänen kätensä olivat köytetyt, niin hän ei voinut ottaa lasia, vaan
sanoi minulle kohottaen hiukan veristä päätään: "Armollinen neiti
nostaa lasin suulleni." Minä nostin... hän joi verkalleen ja sanoi:
"Suuri kiitos! Suokoon Jumala teille runsaasti onnea!" Silloin minä
kuiskasin hänelle: "Karatkaa!" Hän vastasi kuuluvasti: "Jos henkiin
jään, niin varmasti karkaan! Uskokaa pois!" Minun mieleeni oli, että
hän sanoi sen niin kuuluvasti, että pihalla kaikki sen kuulivat. Sitten
hän sanoi: "Hyvä neiti, antakaa pestä minun kasvoni!" Minä käskin
Dunjaa pesemään... Hänen kasvonsa olivat sinelmissä ja turvoksissa
lyönneistä... Pian lähdettiin viemään häntä pois, ja kun rattaat
ajoivat pihalta, minä katsoin hänen jälkeensä, ja hän kumarsi ja
hymyili minulle... vaikka olikin niin pahasti rusikoitu... Kuinka minä
itkinkään häntä! Kuinka rukoilin Jumalaa, että hän pääsisi
karkaamaan...

-- Ehkä te... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh hänet ivallisesti, --
ehkä te odotatte, että hän karkaa ja palaa luoksenne... ja sitten te
menette hänen kanssaan naimisiin.

Varjenka joko ei kuullut tai ei ymmärtänyt ivaa, koska hän vastasi
yksinkertaisesti:

-- Miksi hän tänne palaisi?

-- Mutta jos palaa, niin menisittekö naimisiin?

-- Rahvaanmiehen kanssa?... En tiedä... en suinkaan...

Ippolit Sergejevitsh suuttui.

-- Te olette turmellut itsenne romaaneillanne, sen sanon teille... --
alkoi hän ankarasti.

Kuullessaan hänen kovan äänensä tyttö katsoi ihmeissään hänen
kasvoihinsa ja alkoi ääneti ja tarkkaavasti kuunnella hänen ankaria,
melkeinpä vitsovia sanojaan. Hän todisti tytölle, kuinka tämän
mielikirjallisuus, joka vääristelee todellisuutta, joka vieroo
jalostavia aatteita, joka on välinpitämätön elämän surulliselle
totuudelle, ihmisten toiveille ja kärsimyksille, kuinka sellainen
kirjallisuus turmelee sekä järjen että sielun. Hänen äänensä kaikui
räikeästi ympäröivän metsän hiljaisuudessa, ja useasti kuului kahinaa
tien vieressä olevista puista -- joku siellä piilottelihe. Lemuava hämy
laskeutui lehvistöstä tielle, toisinaan kulki halki metsän jatkuva
ääni, joka muistutti tukahutettua huokausta, ja lehdet värisivät
heikosti kuin unessa.

-- Pitää lukea vain sellaisia kirjoja, jotka opettavat ymmärtämään
elämän tarkotusta, ymmärtämään ihmisten toivomuksia ja heidän
menettelynsä todellisia syitä. Pitää tietää, kuinka kurjasti ihmiset
elävät ja kuinka hyvin he voisivat elää, jos olisivat viisaita ja
kunnioittaisivat toistensa oikeuksia. Mutta ne kirjat, joita te luette,
eivät koeta selvittää näitä asioita... ne suorastaan valehtelevat. Ne
ovat istuttaneet teihin villin käsityksen sankariudesta, ja nyt te
alatte elämässä etsiä sellaisia ihmisiä kuin noissa kirjoissanne on
kuvattu...

-- En ala!... -- sanoi tyttö vakavasti. -- Minä tiedän, että sellaisia
ei ole. Mutta siihen nähden kirjat ovatkin hyviä, että ne kuvaavat
sellaista, mitä ei ole olemassa. Jokapäiväistä on kaikkialla... elämä
itsessään on jokapäiväistä... Puhutaan niin paljon kärsimyksistä... Se
on väärin, sillä ei pitäisi puhua niin paljon siitä, mitä on vähän. Te
sanotte, että kirjoista pitää etsiä esimerkiksi kelpaavia ajatuksia ja
tunteita... ja että kaikki ihmiset harhailevat eivätkä tunne omaa
parastaan... Mutta ihmisethän ne näitä kirjoja kirjottavat! Ja mistä
minä tiedän, mihin uskoa ja mikä on parempi? Mutta niissä kirjoissa,
joita te tuomitsette, on paljon kaunista...

-- Te ette ole ymmärtänyt minua!... -- huudahti Ippolit Sergejevitsh
ärtyisästi.

-- Niinkö? Ja te olette vihoissa minulle siksi? -- kysyi tyttö
syyllisesti.

-- Ei! En tietystikään!...

-- Te olette vihoissa, minä tiedän, minä tiedän, sillä minä suutun
itsekin aina, kun muut eivät ole yhtä mieltä kanssani! Mutta
minkätähden te tahdotte, että minun täytyy ajatella niinkuin tekin? Ja
minä myöskin... Minkätähden ihmiset yleensä riitelevät ja tahtovat,
että heidän mielipiteeseensä täytyy yhtyä? Silloinhan ei voisi enää
mistään puhuakaan.

Varjenka rupesi nauramaan ja lisäsi:

-- Ikäänkuin kaikki tahtoisivat, että kaikista sanoista jäisi jälelle
vain yksi: kyllä! Se olisi julman hauskaa!

-- Te kysytte, minkätähden minä...

-- Ei, minä ymmärrän... Te olette tottunut opettamaan, ja teille on
välttämätöntä, ettei kukaan teitä vastusta.

-- Te erehdytte! -- huusi Ipppolit Sergejevitsh kärsimättömästi. --
Minä tahdon herättää teissä halun arvostella kaikkea, mikä tapahtuu
ympärillänne tai sielussanne.

-- Miksi niin? -- kysyi Varjenka katsoen lapsellisesti häntä silmiin.

-- Hyvänen aika! Miksikö? Jotta te voisitte tarkistaa tunteitanne,
ajatuksianne, menettelyjänne... jotta te suhtautuisitte elämään
järkevästi.

-- Se on hyvin vaikeata. Tarkistaa itseään, arvostella itseään... Minä
olen yksi kokonaisuus... Täytyykö minun siis halkaista itseni kahtia?
Sitä en ymmärrä. Lopputulos on se, että te yksin tiedätte totuuden...
Mutta sama on asian laita minuun ja kaikkiin nähden... Kaikki ihmiset
erehtyvät siis, koska totuus on sama kaikille ihmisille, kuten
sanoitte... Mutta katsokaa, mikä kaunis metsäniitty!

Ippolit Sergejevitsh katsoi vastaamatta tytön sanoihin. Hän oli kovin
tyytymätön itseensä. Hän oli tottunut pitämään typerinä niitä ihmisiä,
jotka eivät yhtyneet häneen; parhaimmassa tapauksessa hän tunnusti,
että heiltä puuttui kyky kehittyä ylemmäksi sitä tasoa, jossa heidän
järkensä paraikaa oli -- ja sellaisia ihmisiä hän kohteli aina
ylenkatseellisesti, osaksi säälien. Mutta tämä nuori tyttö ei näyttänyt
hänestä typerältä eikä herättänyt hänessä noita tavallisia vihamielisiä
tunteita. Mutta miksi? Mikä tuo tyttö on? Ja hän vastasi itselleen:
"Epäilemättä siksi, että tyttö on niin voittamattoman kaunis... Hänen
villiä puhettaan ei tarvitse lukea hänelle viaksi... jo siitäkin
syystä, että se on alkuperäistä, ja alkuperäisyys on perin harvinaista,
etenkin naisissa."

Sivistyneenä miehenä hän ulkonaisesti piti naista henkisesti
vertaisenaan olentona, mutta sielunsa syvimmässä hän, kuten kaikki
miehet, ajatteli naisesta epäilevästi, ivallisesti. Ihmisen sydämessä
on kylliksi tilaa uskolle, mutta vakaumukselle vähän.

He kulkivat melkein pyöreän metsäniityn yli. Tie oli uurtanut siihen
kaksi mustaa vakoa ja katosi toisella puolella metsään. Keskellä
niittyä oli ryhmä nuoria koivuja, jotka loivat harsomaista varjoa
niitetylle ruoholle. Jonkun matkan päässä oli ränsistynyt, risuista
tehty heinäkorsu, jossa oli vähäsen heinää ja sen päällä kaksi naakkaa.
Ippolit Sergejevitshin mielestä ne olivat aivan tarpeettomia, vieläpä
sopimattomia tähän sievään ja pieneen syrjäiseen paikkaan, jota
vaikenevan metsän tummat seinät ympäröivät joka puolelta. Naakat
katsoivat niityn yli kulkeviin ihmisiin, ja niitten asennossa
oli jotakin pelkäämätöntä ja varmaa, ikäänkuin ne olisivat
velvollisuutenaan vartioineet heinäkorsua.

-- Ettekö ole väsynyt? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh katsoen vihaisesti
naakkoihin, jotka istuivat paikallaan niin arvokkaan liikkumattomina.

-- Minäkö? Väsynyt kävelemisestä? Tuo melkein loukkaa minua! Sitäpaitsi
on paikkaan, jossa meitä odotetaan, tuskin virstaa... Kohta tulemme
metsään, joka peittää Savjolovon harju nimisen kummun. Hongat ovat
siellä hirmuisen pitkiä ja oksattomia... latvassa vain on jokaisella
tummanvihreä päivänvarjo. Siinä metsässä on niin hiljaista ja maa on
neulasten peitossa. Kun minä kävelen siinä, niin minä tulen aina
ajatelleeksi Jumalaa... Hänen valtaistuimensa ympärillä lienee yhtä
juhlallista... mutta enkelit eivät ylistä Häntä lauluillaan -- se ei
ole totta! Mitä Hän ylistyksillä? Niinkuin Hän ei itse tietäisi, kuinka
suuri Hän on?

Ippolit Sergejevitshin aivoissa välähti kirkas ajatus:

-- Jos käyttäisin hyväkseni uskonnon auktoriteettia muokatakseni hänen
sielunsa maaperän?

Mutta hän hylkäsi samassa ylpeästi tämän vastentahtoisen oman
heikkoutensa tunnustuksen. Olisi epärehellistä käyttää hyväkseen
voimaa, jonka olemassaoloa ei usko.

-- Ettekö te usko Jumalaan? -- kysyi tyttö, ikäänkuin arvaten hänen
ajatuksensa.

-- Miksi niin luulette?

-- Oppineet eivät usko...

-- Vai niin! -- hymähti hän tahtomatta puhua tytön kanssa tästä
asiasta. Mutta tyttö ei hellittänyt.

-- Eikö totta? Mutta miksi he eivät usko? Kertokaa minulle niistä,
jotka eivät lainkaan usko Jumalaan. Minä en ymmärrä, kuinka se on
mahdollista! Mitenkä on sitten kaikki syntynyt?

Ippolit Sergejevitsh ravisti mielestään suloisen unen, johon tytön ääni
oli hänet tuudittanut. Sitten hän rupesi selittämään maailman syntyä
niin kuin hän sen käsitti:

-- Mahtavat, tuntemattomat voimat liikkuvat ikuisesti, törmäävät
toisiaan vasten ja synnyttävät sen maailman, jonka me näemme ja jossa
niin ajatuksen kuin ruohonkorren elämä on samojen lakien alainen. Tällä
liikkeellä ei ole ollut alkua eikä sillä ole myöskään loppua oleva...

Tyttö kuunteli häntä tarkkaavasti ja pyysi useasti selittämään milloin
yhtä, milloin toista kohtaa. Hän selitti mielellään ja näki, kuinka
tytön ajatukset jännittyivät. Mutta kun hän oli lopettanut, sanoi
Varjenka hetken vaiettuaan:

-- Mutta eihän tuo ollut alusta saakka! Alussa oli Jumala. Te ette puhu
Hänestä... Onko se samaa kuin olla uskomatta Häneen?

Ippolit Sergejevitsh aikoi vastata, mutta tytön ilmeestä hän ymmärsi,
että se olisi ollut turhaa. Varjenka uskoi, sen näki hänen silmistään,
joissa paloi mystillinen tuli. Hiljaa ja arastellen hän puhui Ippolit
Sergejevitshille jotakin kummallista.

-- Kun näkee ihmisiä ja näkee, kuinka kurjaa heidän elämänsä on, ja
ajattelee sitten Jumalaa ja tuomiopäivää, niin sydäntä kouristaa! Sillä
hän voi joka hetki, tänään, huomenna, tunnin kuluttua, kutsua
vastaamaan elämästä. Ja tiedättekö, joskus minusta tuntuu, kuin se
tulisi tapahtumaan pian. Se suuri hetki voi lyödä päivällä... ensin
sammuu aurinko... ja sitten syttyy uusi valo, jossa Hän näyttäikse.

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tytön hourailua ja ajatteli:

-- Hänessä on kaikkea paitsi sitä, mitä välttämättömästi pitäisi
olla...

Puhuminen oli tehnyt tytön kalpeammaksi, ja hänen silmissään oli
pelkoa. Tämän painostavan mielialan vallassa hän kulki kauan, niin että
uteliaisuus, jolla Ippolit Sergejevitsh oli kuunnellut häntä, oli
kadonnut ja muuttunut uupumukseksi.

Mutta heidän ajatuksensa suuntautuivat toisaalle, kun jostakin läheltä
kuului äänekästä naurua.

-- Kuuletteko? Se on Masha... olemme perillä!

Varjenka joudutti askeleitaan ja huusi:

-- Masha, hoi!

He saapuivat rannalle, joka laskeutui loivasti veteen ja jolla kasvoi
koivuja ja haapoja hauskoissa ryhmissä. Mutta vastaisella rannalla
kasvoi aivan vesirajaan saakka korkeita, mykkiä mäntyjä, jotka
täyttivät ilman sakealla pihkantuoksulla. Siellä oli kaikki
synkkää, liikkumatonta, yksitoikkoista ja ankaran jylhää, täällä
koivut taivuttelivat sirosti oksiaan, haapain lehdet lepattivat
hermostuneesti, heisipuu ja pähkinäpensas katsoivat vesirajassa uhkeita
muotojaan vesikuvastimesta. Siellä hohti hiekka keltaisena, täällä
käytiin ruohomatolla, ja puitten välissä tuoksuivat heinäkasat. Tyyni,
kylmä joki kuvasti kuin peili molempia rantoja, jotka olivat niin
erilaiset.

Kirjava vaate oli levitetty erään koivuryhmän varjoon. Sen päällä oli
teekeittiö, josta höyry ja sininen savu nousi suikaleina, ja
teekeittiön vieressä puuhaili Masha kyykkysillään teekannu kädessä.
Hänen punaiset kasvonsa näyttivät onnellisilta, hänen tukkansa oli
märkä.

-- Oletko sinä ollut uimassa? -- kysyi Varjenka häneltä. -- Entä missä
Grigorij on?

-- Hän meni myöskin uimaan. Kyllä hän kohta palaa.

-- En minä häntä tarvitse. Minä tahdon nyt syödä ja juoda... ja syödä
ja juoda! Sillä tavalla! Entä te, Ippolit Sergejevitsh?

-- Minä kannatan teitä, -- vastasi tämä hymyillen.

-- Masha! Joudu!

-- Mitä saan ensin tarjota? Kananpaistia vai piirakoita?...

-- Anna kaikki yhdellä kertaa, niin sitten saat mennä omiin hommiisi!
Ehkä sinua joku odottaa?

-- Vielä mitä! -- nauroi Masha hiljaa luoden neitiin kiitollisen
silmäyksen...

-- Kas niin, älä teeskentele!

-- Kuinka kaikki on hänen silmissään selvää ja yksinkertaista, --
ajatteli Ippolit Sergejevitsh käyden kananpaistiin käsiksi.

Mutta Varjenka pyyhki naurullaan pois Mashan hämin; hän seisoi neidin
edessä vielä katse maahan luotuna, mutta onnellinen hymy huulilla.

-- Varo, ettet joudu hänen kynsiinsä! -- varotti Varjenka
leikillisesti.

-- Minäkö! Ei sitten likikään!... Mutta tiedättekö, minä... -- ja hän
kätki nauraen kasvonsa esiliinaan. -- Minä sysäsin hänet matkalla
jokeen!

-- Oikeinko totta? Sepä urhoollista! Entä hän?

-- Ui veneen jälessä... ja... ja rukoili... että minä ottaisin hänet
veneeseen... mutta minä viskasin hänelle köyden... ja hinasin sillä
tavalla hänet maihin!...

Molemmat naiset purskahtivat rattoisaan nauruun, joka kohta
tarttui Ippolit Sergejevitshiinkin. Tämä ei nauranut Grigorijn
maihin-hinaamista, vaan siksi, että hänen oli kaikin puolin niin hyvä
ollakseen. Vapauden tunne täytti hänen mielensä, ja tuontuostakin hän
ikäänkuin jonkun matkan päästä ihmetteli itseään huomatessaan, ettei
ollut ikänä ollut näin lapsellisen iloinen. Sitten Masha läksi, ja he
jäivät taas kahden.

Varjenka puoleksi vaatteella maaten joi teetä, ja Ippolit Sergejevitsh
katseli häntä ikäänkuin haavepilven läpi. Heidän ympärillään oli
hiljaista; teekeittiö vain laulaa pihisi omaa alakuloista säveltään, ja
joskus risahti ruohossa.

-- Miksi olette niin vaitelias? -- kysyi Varjenka katsoen häneen
huolestuneesti. -- Onko teidän ehkä ikävä?

-- Ei, minun on niin hyvä olla, ettei haluta puhua, -- vastasi toinen
verkalleen.

-- Sama on minun laitani, -- vilkastui tyttö. -- Kun on hiljaista, en
halua puhua. Sanoilla ei voi paljoa sanoa, sillä on tunteita, joita
sanat eivät pysty ilmaisemaan. Puhua hiljaisuudesta on turhaa...
hiljaisuudesta on mahdoton puhua häiritsemättä sitä...

Varjenka vaikeni, katsoi toiselle rannalle ja osottaen hongikkoa
kädellään sanoi hiljaa hymyillen:

-- Katsokaa, hongat kuuntelevat. Siellä on hiljaista... Toisinaan
minusta tuntuu, kuin tuollaisessa hiljaisuudessa olisi paras asua.
Mutta ihanaa on ukkosilmallakin!... niin ihanaa! Taivas on musta,
salamat vihaiset, tuuli ulvoo... Mennä silloin aukealle paikalle ja
laulaa... laulaa täyttä rintaa... tai juosta sateessa tuulta vasten...
Samoin talvella. Kerran, tiedättekö, minä ajoin lumimyrskyssä harhaan
ja olin paleltua kuoliaaksi.

-- Kertokaa se minulle... -- pyysi Ippolit Sergejevitsh. Hän kuunteli
halusta tytön puhetta; hänestä tuntui, kuin tyttö olisi puhunut hänelle
oudolla, mutta kuitenkin ymmärrettävällä kielellä.

-- Minä ajoin kaupungista myöhään yöllä, -- alkoi Varjenka siirtyen
lähemmäksi toista ja unohtaen hymyilevän katseensa toisen kasvoille. --
Vanha, äkeä talonpoika, Jakov nimeltään, oli ohjaksissa. Alkoi
lumimyrsky, voimakas myrsky, joka piiskasi meitä vastaan. Vihuri viskaa
pilvenä lunta meidän päällemme, hevoset peräytyvät, ja Jakov huojuu
kovasti ajajan istuimella. Ympärillä kiehuu kuin kattilassa, mutta me
olemme kylmässä vaahdossa. Me ajoimme ja ajoimme, mutta sitten näen
Jakovin paljastavan päänsä ja tekevän ristinmerkin. Mitä sinä? -- kysyn
minä. -- "Rukoilkaa Jumalaa, neiti, ja pyhää Barbaraa, hän pelastaa
meidät äkillisestä kuolemasta." Hän sanoi sen niin luonnollisesti ja
pelkäämättä, etten minä säikähtynyt. -- Olemmeko ajaneet harhaan? --
kysyn minä. -- "Olemme", -- vastaa hän. -- Mutta ehkä me löydämme vielä
oikealle tielle? -- kysyn taas. -- "Kuinka tällaisessa pyryssä voisi
mihinkään löytää! Minä annan hevosten mennä minne haluavat. Rukoilkaa
te Jumalaa kuitenkin!" Hän on kovin jumalinen, tuo Jakov. Hevoset
pysähtyivät ja seisovat pitkän aikaa, ja me peitymme yhä syvemmälle
lumeen. On kylmä! Lumi lyö kasvoihin. Jakov nousi ajajan istuimelta ja
istuutui minun viereeni, jotta meidän olisi lämpimämpi, ja me peitimme
itsemme rekipeitteellä. Lunta kokoontuu peitteemme päälle; se painaa
meitä yhä raskaammin. Minä istuin ja ajattelin: minä olen hukassa!...
en tule syömään niitä konvehteja, joita minulla on kaupungista. Mutta
minä en pelännyt, sillä Jakov jutteli koko ajan. Muistanpa, kuinka hän
sanoi: "Minä säälin teitä, neiti! Miksi täytyykin teidän paleltua
tänne?" -- Mutta palelluthan sinäkin? -- "Mitäpä minusta, minä olen
aikani elänyt, mutta te..." Minua hän vain suri. Hän pitää minusta
kovin, morkkaa minua, vieläpä ärisee minulle vihaisesti: -- "ah sinä
jumalaton tuulihattu, häpeämätön hepakko!..."

Varjenka oli ottanut ankaran ilmeen ja matki ukkoa matalalla äänellä ja
venyttäen sanoja. Jakov oli johtanut tytön pois asiasta, ja Ippolit
Sergejevitsh kysyi:

-- Kuinka te sitten löysitte tielle?

-- Hevosten tuli kylmä ja ne alkoivat kahlata lumessa, kahlasivat
pitkän aikaa ja joutuivat vihdoin kylään, joka on kolmenkymmenen
virstan päässä meidän kylästämme. Ehkä tiedätte, meidän kylämme on
täällä lähellä, neljän virstan päässä meistä. Jos jatkaa matkaa tätä
rantaa pitkin ja lähtee sitten polkua pitkin oikealle metsään, niin
jonkun matkan päässä näkyy jo päärakennus. Mutta tavallista ajotietä
pitkin tulee kymmenkunta virstaa.

Joitakin rohkeita pikkulintuja pyrähteli heidän ympärillään oksalta
oksalle vilkkaasti viserrellen, ikäänkuin ne olisivat vaihdelleet
ajatuksiaan näistä kahdesta yksinäisestä ihmisestä metsässä. Kaukaa
kuului naurua, puhetta ja airojen läiskettä; Grigorij ja Masha kaiketi
siellä soutelivat.

-- Emmekö kutsu heitä tänne viemään meitä yli tuonne toiselle puolelle
honkametsään? -- esitti Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh suostui. Pannen kämmenensä suulle torveksi
Varjenka alkoi huutaa:

-- Soutakaa tänne!

Tytön rinta paisui huutaessa, ja Ippolit Sergejevitsh ihaili sitä
ääneti. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut jotakin hyvin tärkeätä
ajattelemista, mutta hänellä ei ollut halua sellaiseen, eikä tämä
järjen heikko muistutus estänyt häntä levollisesti ja vapaasti
antautumasta tunteen voimakkaammalle kutsulle.

Vene tuli näkyviin. Grigorij luihuili ja näytti olevan hieman
hämillään, Masha oli teeskentelevän ankaran näköinen. Mutta kun
Varjenka oli astunut veneeseen j& silmäillessään heitä purskahti
nauramaan, niin hekin alkoivat nauraa -- hämillään ja onnellisina.

-- Venus ja hänen onnelliset orjansa, -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Honkametsässä oli juhlallista ja hiljaista kuin temppelissä, ja
mahtavat, silvakkaat puunrungot kohosivat pylväinä taivasta kohti
kannattaen korkealla raskasta, tummanvihreätä holvikattoa. Lämmin,
voimakas pihkan tuoksu täytti ilman, ja jalkojen alla narahteli
kuiva neulasmatto. Edessä, takana, sivuilla -- kaikkialla oli
punertavanruskeita honkia, ja vain ani harvassa paikassa puitten
juuressa puhkaisi tuores ruoho neulasmaton. Hiljaisuudessa kulki
vaieten kaksi ihmistä vältellen puita, milloin oikealle, milloin
vasemmalle kääntyen.

-- Ettemme vain eksyisi? -- arveli Ippolit Sergejevitsh.

-- Minäkö eksyisin? -- ihmetteli Varjenka. -- Minä löydän missä
hyvänsä, kun tarkastelen vain aurinkoa.

Ippolit Sergejevitsh ei kysynyt tarkemmin, kuinka hän löytää auringon
mukaan, sillä hänen ei tehnyt mielensä puhua, vaikka puhuttavaa olisi
ollut paljonkin. Varjenka käveli hänen vieressään kasvoillaan hiljaisen
innostuksen kirkkaus.

-- Eikö olekin kaunista? -- kysyi tyttö tuontuostakin hymyn väristessä
hänen huulillaan.

-- Hyvin kaunista! -- vastasi toinen, ja sitten he kulkivat taas ääneti
eteenpäin. Ippolit Sergejevitsh tunsi olevansa onnellisesti rakastunut,
syntisistä ajatuksista ja sisällisestä taistelusta vapaa nuorukainen.
Mutta joka kerta, kun hänen katseensa osui tytön puvun tahroihin,
lankesi vaappuva varjo hänen sielunsa yli. Eikä hän tiennyt itsekään,
kuinka hän sellaisena hetkenä tuli huokaisseeksi syvään, ikäänkuin
olisi viskannut hartioiltaan raskaan taakan:

-- Kuinka te olette kaunis!

Varjenka katsoi häneen kummastellen.

-- Mitä te nyt? Vaikenette, vaikenette -- ja yhtäkkiä mokomia...

Ippolit Sergejevitsh nauroi heikosti tuntien tytön levollisuuden vievän
hänen voimansa.

-- Täällä on tosiaan kaunista... Metsä on kuin satua ja te olette siinä
kuin metsänneito... tai metsän jumalatar, ja metsä on teidän
temppelinne.

-- Ei... vastasi tyttö hymysuin, -- tämä ei ole minun metsäni, vaan
valtion... Meidän metsämme on toisella puolella alempana joen varrella.

Hän osotti jonnekin sivulle päin.

-- Laskeeko hän leikkiä... vai eikö hän ymmärrä? -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh, ja hänessä heräsi itsepäinen halu saada puhua tytön
kauneudesta. Mutta tämä oli omissa ajatuksissaan, oli niin rauhallinen,
ja se pidätti häntä.

He kävelivät vielä kauan, mutta puhuivat vähän, sillä päivän
rauhottavat vaikutelmat kietoivat heidän sielunsa suloiseen
uupumukseen, jossa kaikki toivomukset nukkuivat, paitsi yhtä: ajatella
vaiti jotakin, jota ei voi sanoin ilmaista.

Kun he olivat palanneet kotiin, he saivat tietää, ettei Jelisaveta
Sergejevna ollut vielä kotona. He joivat teetä, jonka Masha valmisti
tuotapikaa. Heti teen jälkeen Varjenka ajoi ratsain kotiinsa otettuaan
Ippolit Sergejevitshiltä lupauksen, että tämä tulisi tervehtimään häntä
yhdessä Jelisaveta Sergejevnan kanssa. Ippolit Sergejevitsh saatteli
Varjenkaa, ja kun hän palasi takaisin terassille, hän tunsi
menettäneensä jotakin kallisarvoista ja välttämätöntä. Istuessaan
pöydän ääressä jäähtynyt teelasi edessään hän koetti hävittää
mielestään päivän kuluessa heränneitten tunteittensa houkuttelevan
leikin, mutta hänessä heräsi sääli omaa itseään kohtaan ja hän
kieltäytyi kaikista yrityksistä.

-- Miksi?... -- ajatteli hän, -- ... Tokkohan tämä kaikki on totta? Se
ei vahingoita tyttöä, jos vähän leikinkin... eikä se voisi häntä
vahingoittaakaan, vaikka minä tahtoisinkin... Minua se vain voisi
häiritä... mutta siinä on niin paljon nuorta ja kaunista...

Hän hymyili osaaottavasti muistettuaan lujan päätöksensä kehittää tytön
järkeä ja epäonnistuneet yrityksensä.

-- Ei, hänen kanssaan täytyy nähtävästi puhua toisella tavalla. Nämä
kokonaiset luonteet ovat pikemmin taipuvaisia antamaan perää
metafysiikalle... mutta logiikalta ne puolustautuvat sokean,
primitiivin tunteen haarniskassa... Merkillinen tyttö!

Hänen sisarensa herätti hänet näistä ajatuksista astuessaan meluten ja
iloiten terassille. Käskettyään Mashan lämmittää teetä hän istuutui
vastapäätä veljeään ja alkoi kertoa hänelle Bjenkovskijen perheestä.

-- Köyhyys katsoo voitonriemuisesti heidän perhettään vanhan talon
kaikista halkeamista. Talossa ei ole, siltä ainakin näyttää, edes
kopeekkaa eikä minkäänlaisia ruokavaroja; nytkin lähetettiin hakemaan
kylästä munia päivälliseksi. Päivällinen ilman lihaa! -- mutta kyllä
ukko Bjenkovskij puhuikin vegetarianismista ja ihmiskunnan moraalisesta
uudestisyntymisestä tällä pohjalla. Heillä ihan haisee rappiolle, ja he
ovat kaikki ilkeitä -- ehkä nälästä. Minä ajoin heille asioissa; aion
näet ostaa heiltä palasen maata, joka kiilana pistää minun maihini.

-- Mitä sinä sillä? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh uteliaasti.

-- Sinä tuskin ymmärtäisit minun laskelmiani. Ajattele, teen sen
tulevien lasteni tähden, -- sanoi hän nauraen. -- Entä kuinka sinulta
on aika kulunut?

-- Hauskasti.

Jelisaveta Sergejevna vaikeni katsoen veljeensä alta kulmain.

-- Suo anteeksi, Ippolit, yksi kysymys... Etkö pelkää ihastuvasi
Varjenkaan?

-- Mitä pelkäämistä siinä? -- kysyi veli mielenkiinnolla, joka oli
hänelle itselleen käsittämätön.

-- Mahdollisuus rakastua vakavasti.

-- Sitä minä tuskin osaisin... -- vastasi veli skeptillisesti uskoen
itsekin puhuvansa totta.

-- Hyvä on, jos niin on. Pieni pihkaantuminen ei tosin vahingoittaisi
sinua, sillä sinä olet hieman kuiva... liian vakava ikäiseksesi
mieheksi. Minä iloitsisin, jos tyttö saisi sinut vähäsen kuohuksiin...
Ehkä tahtoisit tavata häntä useammin?

-- Hänen pyynnöstään lupasin ajaa joskus sinun kanssasi heille... --
ilmotti veli.

-- Milloin tahdot lähteä?

-- Yhdentekevä... Milloin sinulle sopii. Sinä olet tänään loistavalla
tuulella.

-- Näkyykö se hyvinkin? -- kysyi sisar nauraen. -- Mitä? Olen viettänyt
päiväni hauskasti. Yleensä minä... mutta pelkäänpä, että se sinusta
näyttää kyynilliseltä... olen mieheni kuoleman jälkeen tuntenut
syntyväni uudestaan... Se on itsekästä, tietysti! Mutta se on ihmisen
iloista itsekkyyttä, ihmisen, joka on päästetty vankeudesta
vapauteen... Tuomitse, mutta ole oikeudenmukainen.

-- Kuinka monta mutkaa noin pienen asian tähden! Jos olet iloinen, niin
iloitse... -- sanoi veli ystävällisesti hymyillen.

-- Sinäkin olet tänään paljon rakastettavampi, -- sanoi sisar. --
Näetkö, vähäsen onnea ja ihminen muuttuu heti paremmaksi. Mutta
muutamat liian viisaat ihmiset saarnaavat, että kärsimykset puhdistavat
meitä... Tahtoisinpa, että elämä puhdistaisi heidän omat mielensä
erehdyksistä sovittamalla heihin heidän oman teoriansa...

-- Mutta jos Varjenka joutuisi kärsimään... niin miten hänen kävisi? --
kysyi Ippolit Sergejevitsh itseltään.

He erosivat pian. Jelisaveta Sergejevna rupesi soittelemaan, mutta veli
meni huoneeseensa, kävi levolle ja vaipui ajatuksiinsa: minkälaisen
kuvan Varjenka on saanut hänestä? Mahtoiko hän pitää häntä kauniina?
Vai viisaana? Mikä saattoi hänessä miellyttää tyttöä? Mutta jokin vetää
tyttöä häneen, se oli selvä. Ehkä se on vain kunnioitusta viisasta,
oppinutta miestä kohtaan. Mutta tyttö oli niin helposti torjunut
luotaan kaikki hänen teoriansa, mielipiteensä ja opetuksensa. Luultavaa
on, että hän miellyttää tyttöä miehenä.

Tämä johtopäätös sytytti Ippolit Sergejevitshissä ylpeän ilon. Silmät
ummessa ja onnellinen hymy huulilla hän ajatteli voittaneensa tämän
nuoren tytön, joka hänen tähtensä oli valmis kaikkeen ja rukoili
ottamaan hänet ja opettamaan häntä ajattelemaan, elämään, rakastamaan.



III.


Kun Jelisaveta Sergejevnan kabrioletti-rattaat pysähtyivät eversti
Aljesovin talon portaitten eteen, ilmaantui kuistille pitkä ja laiha
nainen, yllään harmaa pusero, ja kuului matala ääni:

-- Aa! Mikä hauska yllätys!

Ippolit Sergejevitsh ihan säpsähti tervehdyksestä, joka kajahti kuin
kiljunta.

-- Veljeni Ippolit... -- esitti Jelisaveta Sergejevna suudeltuaan
naisen kanssa.

-- Margarita Lutshitskaja.

Viisi kylmää ja luisevaa sormea puristi Ippolit Sergejevitshin kättä,
kaksi harmaata silmää katsoi häntä kasvoihin, ja täti Lutshitskaja
sanoi kovalla, matalalla äänellä lausuen selvästi joka tavun, ikäänkuin
hän olisi laskenut ne ja pelännyt sanovansa yhdenkään liikaa:

-- Minä iloitsen saadessani tutustua teihin.

Sitten hän kääntyi ympäri, tökkäsi kädellään oveen ja sanoi:

-- Olkaa hyvät!

Ippolit Sergejevitsh oli tuskin astunut kynnyksen yli, kun hän kuuli
käheätä yskää ja äreän huudahduksen:

-- Piru vieköön, mikä hölmö olet! Mene katsomaan kuka tuli!...

-- Mene, mene... -- rohkaisi Jelisaveta Sergejevna veljeään huomattuaan
tämän pysähtyneen epäröimään. -- Se on eversti, joka huutaa tapansa
mukaan... Me täällä vain olemme, herra eversti!

Keskellä suurta, matalaa huonetta oli jykevä nojatuoli, jossa oli suuri
ryhditön ruumis lakastuneine kasvoineen, joissa kasvoi harmaata
sammalmaista partaa. Tämän suuren ruumiin yläosa liikkui raskaasti
huohottaen hengästyneesti. Nojatuolin takana seisoi pitkä, roteva
nainen, joka katsoi Ippolit Sergejevitshiin sameilla silmillään.

-- Hauska tavata... luultavasti veljenne?... Eversti Vasilij Aljesov...
joka on antanut selkään turkkilaisille ja on nykyään pahasti tautien
ahdistama... ho-ho-ho! Hauska tavata... Varjenka on pitkin kesää
kertonut minulle teidän järjestänne ja tiedoistanne ja paljon muuta...
Pyydän astumaan eteenpäin, vierashuoneeseen...

Fjokla, työnnä!

Nojatuolin rullat vinkuivat vihlovasti, eversti huojahti eteenpäin,
huojahti taaksepäin ja alkoi yskiä heiluttaen päätään niin kovasti kuin
olisi tahtonut viskata sen irti hartioista.

-- Seis! kun isäntäsi yskii. Enkö ole sanonut sitä sinulle ainakin
tuhat kertaa? -- huusi täti Lutshitskaja tarttuen Fjoklaa olkapäähän.

Ippolit Sergejevitsh ja hänen sisarensa odottivat, että everstin raskas
yskä menisi ohi.

Vihdoin jatkettiin matkaa ja jouduttiin pieneen huoneeseen, joka oli
tukahuttava, pimeä ja ahdas huonekaluista, jotka olivat pehmeiksi
topatut ja purjekankaisilla peitteillä verhotut.

-- Istukaa!... Fjokla, neitiä hakemaan! -- komensi täti Lutshitskaja.

-- Jelisaveta Sergejevna, kyyhkyseni, olipa hauska, että tulitte! --
huudahti eversti katsoen vieraihin pyöreillä huuhkajansilmillä, joita
harmaat, yhteenkasvaneet kulmakarvat varjostivat. Everstin nenä oli
naurettavan suuri, ja sen kiiltävä, punainen pää kätkeytyi
alakuloisesti tuuheihin, harmaihin viiksiin.

-- Minä tiedän, että te iloitsette minut nähdessänne, niinkuin minä
iloitsen teidät nähdessäni... -- sanoi Jelisaveta Sergejevna
ystävällisesti.

-- Ho-ho-ho! Nyt te, suokaa anteeksi, valehtelette! Mitä iloa voi olla
vanhan ukon näkemisestä, ukon, jota vaivaa leini ja sammumaton
viinanjano? Kaksikymmentäviisi vuotta sitten saattoi iloita Vasilij
Aljesovin näkemisestä... ja useat naiset iloitsivatkin... mutta nyt te
ette tarvitse minua enkä minä teitä... Kun te olette täällä, niin minä
saan viinaa, ja siitä minä olen teille erittäin iloinen!

-- Älä puhu niin paljon... yskit taas... -- varotti täti Lutshitskaja.

-- Kuuletteko? -- kääntyi eversti Ippolit Sergejevitshin puoleen. --
Minä en saa puhua -- se on epäterveellistä, en saa juoda --
epäterveellistä, en syödä niin paljon kuin haluttaa -- epäterveellistä!
Kaikki on epäterveellistä, piru vieköön! Näenpä, että minun on
epäterveellistä elääkin! Ho-ho-ho! Ikä on eletty... en soisi, että
voisitte niin koskaan sanoa itsestänne... Mutta muuten... te kuolette
pian... keuhkotautiin... teidän rintanne on hirveän kapea...

Ippolit Sergejevitsh katsoi milloin häneen, milloin täti Lutshitskajaan
ja ajatteli:

-- Minkälaisten hirviöitten kanssa se Varjenka elää!

Hän ei ollut koskaan koettanut kuvitella mielessään Varjenkan lähintä
ympäristöä ja oli nyt ihmeissään siitä, mitä näki. Täti Lutshitskajan
laiha, kolkko, kulmikas muoto pisti pahasti hänen silmäänsä; hän ei
voinut sietää hänen pitkää, keltaista kaulaansa, ja joka kerta, kun
täti alkoi puhua, hän ikäänkuin pelkäsi, että matalat äänet tuon naisen
leveästä, mutta laudanlitteästä rinnasta repivät tädin keuhkot rikki.
Täti Lutshitskajan hameen kahina oli hänestä kuin olisi luita
rapistellut. Mutta eversti haisi viinalle, hielle ja huonolle
tupakalle. Hänen silmäinsä loisteesta päättäen hän suuttui usein, mikä
tuntui Ippolit Sergejevitshistä ilkeältä. Huoneet eivät olleet lainkaan
kodikkaita, seinäpaperit savuttuneet ja uunien kaakelit säröillä, mikä
teki ne marmorinkeltaisiksi. Lattiasta oli rullatuoli kuluttanut maalin
pois, ikkunakehykset olivat vinot, ruudut himmeät; kaikkialta huokui
vanhuudenraihnautta, rappeutumista.

-- Tänään on helteistä... -- sanoi Jelisaveta Sergejevna.

-- Tulee sade... -- selitti täti Lutshitskaja kategorisesti.

-- Tokkohan? -- epäili edellinen.

-- Uskokaa Margaritaa, -- kähisi eversti. -- Hän tietää kaikki, mitä
tulee tapahtumaan... Hän vakuuttaa minulle joka päivä, että minä tulen
kuolemaan ja että Varjenka ryöstetään ja pää murskataan... Mutta minä
uskallan väittää, että eversti Aljesovin tytär ei anna kenenkään
murskata hänen päätään... sen hän tekee itse, jos niin on!... Mutta
että minä kuolen, se on totta... Entä miten te, herra tiedemies,
viihdytte täällä? Vatsaan koskee? -- kuvannollisesti sanoen. Eikö
totta?

-- Ei... kuinka niin? Onhan tämä kaunista, metsäistä seutua... --
vastasi Ippolit Sergejevitsh ystävällisesti.

-- Kaunista seutua?... Tämäkö?... Phe! Te ette ole siis nähnyt kaunista
maan päällä. Kaunis on Kasanlik-laakso Bulgariassa... Cherassan... ja
Murgab on kuin paratiisi. Aa! Rakas lapsukaiseni!

Varjenka toi tuoretta tuoksua vierashuoneen ummehtuneeseen ilmaan.
Hänen yllään oli jonkunlainen kreikkalainen hlamida-puku vaaleasta
sireninvärisestä pumpulikankaasta. Hänen kädessään oli suuri
kukkakimppu, ja hänen kasvonsa säteilivät iloa.

-- Kuinka hauskaa, että tulitte juuri tänään! -- sanoi hän
tervehdittyään vieraita. -- Minä olin jo ajaa teille... kun nuo ovat
minua niin kiusanneet!

Ja leveällä kädenliikkeellä Varjenka osotti isää ja täti Lutshitskajaa,
joka istui Jelisaveta Sergejevnan vieressä niin luonnottoman suorana,
kuin hänen selkärankansa olisi kivettynyt eikä taipuisi.

-- Varjenka! Älä puhu joutavia! -- huudahti täti ankarasti salamoiden
silmillään.

-- Älkää toruko! Muuten minä alan kertoa Ippolit Sergejevitshille
luutnantti Jakovljevista ja hänen tulisesta sydämestään...

-- Ho-ho-ho! Varjenka -- hiljaa! Minä kerron itse...

-- Millaiseen seuraan olenkaan joutunut? -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh katsoen kummeksuen sisareensa.

Mutta tämä oli nähtävästi tottunut jo tähän, ja vaikka hänen
suupielissään väreilikin halveksiva hymy, niin hän kuunteli kuitenkin
rauhallisesti.

-- Minä menen jouduttamaan teetä! -- ilmotti täti Lutshitskaja nousten,
tai oikeammin, ponnahtaen ruumistaan taivuttamatta sohvasta ja katosi
heittäen ohimennessään moittivan katseen everstiin.

Varjenka siirtyi hänen paikalleen ja alkoi kuiskata jotakin Jelisaveta
Sergejevnan korvaan.

-- Mikä ihmeen halu hänessä on noihin väljiin pukuihin? -- ajatteli
Ippolit Sergejevitsh katsoessaan salavihkaa Varjenkaan, jonka vartalo
taipui kauniisti sisaren vieressä.

Mutta vanha eversti rämisi kuin rikkonainen bassoviulu:

-- Te tiedätte kai, että Margarita on minun ystäväni, Eski-Sagrassa
kaatuneen everstiluutnantti Lutshitskijn vaimo? Margarita seurasi
miestään sotatantereelle, niin! Tarmokas nainen! Meidän rykmentissä
palveli muuan luutnantti Jakovljev, hienotunteinen, mamsselimainen
mies... turkkilainen löi pyssynperällä hänen rintansa vialle, poika sai
traumatisen keuhkotaudin ja... joutui vuoteen omaksi! Margarita hoiti
häntä viisi kuukautta. Ja mitenkäs kävi! Margarita lupasi olla
menemättä uusiin naimisiin, vaikka oli vielä nuori, kaunis... ja hiton
vaikutusvaltainen! Monet sotilaat olivat tulessa ja liekissä hänen
tähtensä, monet reimat pojat, kuten kapteeni Shmurlo, rakastettava,
komea vähävenäläinen, joka joi virkansa Margaritan tähden. Minä
myöskin... kosin Margaritaa... Mutta hän ei suostunut... Pirun typerää,
vaikka jalosti tehty! Mutta sitten vuosien kuluttua, kun leini oli
hyökännyt kimppuuni, hän ilmaantui luokseni ja sanoi: sinä olet yksin,
minä olen yksin... ja siihen tapaan... Liikuttavaa ja pyhää! Ikuinen
ystävyys ja alituinen tora! Hän saapuu meille joka kesä, haluaisipa
myydä maatilansa ja muuttaa tänne kokonaan... niin kauaksi aikaa kuin
minä elän... Minä olen kiitollinen, mutta eikö se ole naurettavaa?
Ho-ho-ho! Ennen hän oli tulinen nainen, mutta nyt näette, kuinka tuo
tuli on hänet kuivattanut. Älä leiki tulella!... Hän vihastuu, kun
kerrotaan tästä hänen "elämänsä runoudesta", kuten hän sanoo. Älä
loukkaa ilkeällä kielelläsi minun sydämeni pyhyyttä! -- sanoo hän. --
Mutta mikä pyhyys se on? Järjen pimenemistä... koulutytön haaveita!
Elämä on hyvin yksinkertaista! Eikö totta? Nauti ja kuole sitten
ajoissa, siinä koko juttu! Mutta kuole ajoissa! Älä tee niinkuin minä,
se on pahasti, en toivoisi teille samaa...

Kertomus ja everstistä lähtevä haju panivat Ippolit Sergejevitshin pään
pyörälle. Varjenka ei näyttänyt kiinnittävän häneen huomiotaan, vaan
keskusteli yhä puoliääneen Jelisaveta Sergejevnan kanssa, joka samalla
seurasi vakavasti kertomusta.

-- Pyydän teelle! -- kajahti ovesta täti Lutshitskajan matala ääni. --
Varjenka, auta isääsi!

Ippolit Sergejevitshiltä pääsi helpotuksen huokaus, ja hän liittyi
Varjenkaan, joka helposti työnsi edellään raskasta nojatuolia.

Teepöytä oli katettu englantilaiseen tapaan kylmine ruokineen. Suuren,
verisen pihvin ympärillä oli viinipulloja, jotka houkuttelivat everstin
rinnasta tyytyväisen naurun. Näytti siltä, kuin hänen karhuntaljaan
käärityt jalkansakin olisivat vavisseet nautinnon esimausta. Hän ajoi
tuolissaan pöydän ääreen ja ojensi pulloja kohti turpeat, vapisevat,
tummain ihokarvain peittämät kätensä nauraen niin kovasti, että suuren
korihuonekaluilla kalustetun ruokasalin ilma rupesi aaltoilemaan.

Teenjuontia kesti ikävystyttävän kauan, ja eversti kertoi koko ajan
sotajuttujaan, joihin täti Lutshitskaja silloin tällöin työnsi väliin
lyhyen huomautuksen. Mutta Varjenka keskusteli yhä puoliääneen
Jelisaveta Sergejevnan kanssa.

-- Mistä ihmeen asiasta hän yhä vielä... -- harmitteli Ippolit
Sergejevitsh, joka oli joutunut everstin uhriksi.

Hänestä näytti, että tänään Varjenka oli melkein huomaamaton häntä
kohtaan. Vai olisiko se ehkä teeskentelyä? Ja hän tunsi olevansa valmis
vaikka suuttumaan tytölle.

Mutta vihdoinkin Varjenka katsoi Ippolit Sergejevitshiin ja nauroi
heleästi.

-- Sisareni kai käänsi hänen huomionsa minuun! -- ajatteli Ippolit
Sergejevitsh rypistäen tyytymättömästi kulmakarvojaan.

-- Ippolit Sergejevitsh! Oletteko jo juonut teenne? kysyi Varjenka.

-- Olen...

-- Haluttaako teitä lähteä kävelemään! Minä näytän teille kauniita
paikkoja!

-- Lähdetään... Entä sinä, Jelisaveta, lähdetkö?

-- Minä? En! Minä istun mieluummin Margarita Rodicnovnan ja everstin
kanssa.

-- Ho-ho-ho! Mieluista seistä haudan partaalla, johon minun
puolikuollut ruumiini kohta lasketaan! -- nauroi eversti. -- Miksi
puhua mokomia?

-- Varjenka tulee varmasti kysymään: onko teillä ikävä meillä? --
ajatteli Ippolit Sergejevitsh mennessään tytön kanssa puutarhaan. Mutta
tyttö kysyikin:

-- Mitä pidätte isästäni?

-- Oo! -- huudahti Ippolit Sergejevitsh hiljaa. -- Hän herättää
kunnioitusta!

-- Niin! -- huudahti Varjenka. -- Kaikki ajattelevat hänestä samalla
tavalla. Hän onkin ollut hirmuisen urhoollinen! Hän ei kerro itsestään,
mutta täti Lutshitskaja, joka oli samassa rykmentissä kuin hän, on
kertonut, että isän hevonen sai Gornyj-Dubnjakissa kuulan sieraimeensa
ja karkasi suoraa päätä turkkilaisia kohti. Hänen onnistui viime
hetkessä ohjata pillastunut hevonen rintaman suuntaan. Hevonen
ammuttiin hänen altaan, hän kaatui ja näki neljän turkkilaisen
hyökkäävän häntä kohti. Samassa oli yksi hänen niskassaan ja aikoi jo
lyödä isää pyssynperällä, mutta tämä iski häntä reiteen. Turkkilainen
meni nurin, ja samassa paukahtaa laukaus isän revolverista suoraan päin
vihollisen naamaa! Isä sai vedetyksi hevosen kyljen alle jääneen
jalkansa irti, kun kolme turkkilaista juoksi häntä kohti, ja
pitemmällä koko liuta vihollisia, mutta meidän sotilaamme riensivät
päinvastaiselta puolelta apuun Jakovljevin johdolla. Isä otti kaatuneen
turkkilaisen pyssyn, nousi seisomaan -- ja eteenpäin! Hän oli hirmuisen
vahva... Hän löi erästä turkkilaista päähän, pyssy rikki, otti miekan,
mutta se oli tylsä... turkkilainen aikoi jo upottaa pistimen hänen
rintaansa. Silloin isä sieppasi pyssynhihnasta kiinni ja läksi
omaisiaan kohtaan raahaten turkkilaista perässään. Samassa kuula
haavotti isää kylkeen ja pistin raapaisi kaulaan. Isä luuli olevansa
hukassa, kääntyi vihollista vastaan, tempasi pyssyn turkkilaisen
kädestä ja hyökkäsi heitä kohti -- hurraa! Silloin saapui Jakovljev
sotilaineen avuksi, ja he karkottivat turkkilaiset tuiman tappelun
jälkeen. Isälle tarjottiin tämän kahakan johdosta Yrjönristiä, mutta
hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, koska Yrjönristiä ei annettu
eräälle hänen rykmenttinsä aliupseerille, joka tässä kahakassa kaksi
kertaa pelasti Jakovljevin ja kerran isänkin. Kun aliupseerille oli
annettu kunniamerkkinsä, niin isäkin suostui ottamaan sen...

-- Kerrottepa tuosta kahakasta aivan kuin olisitte itse ottanut siihen
osaa... -- keskeytti Ippolit Sergejevitsh.

-- Niin... -- sanoi Varjenka huokaisten ja silmiään siristäen. -- Kyllä
sota on ihanaa... Minä rupean laupeudensisareksi, jos vain tulee
sota...

-- Ja minä sotamieheksi...

-- Te? -- kysyi tyttö hänen vartaloaan tarkastellen. -- Nyt te laskette
leikkiä... teistä tulisi huono sotamies... te olette niin heikko ja
laiha...

Tämä pisti Ippolit Sergejevitshin sydämeen.

-- Olen tarpeeksi vahva, uskokaa pois... -- selitti hän.

-- Tokkohan? -- epäili Varjenka.

Ippolit Sergejevitshissä leimahti hurja halu syleillä tyttöä niin
lujasti, että kyynelet puristuisivat tämän silmistä. Hän vilkaisi
ympärilleen, kohautti olkapäitään -- mutta häpesi samalla haluaan.

He astelivat puutarhakäytävää pitkin suorien omenapuurivien välissä, ja
takaapäin käytävän päästä katsoi talon akkuna heidän jälkeensä. Omena
putosi puusta kumeasti pompahtaen maata vasten, ja jostakin
läheisyydestä kuului puhetta. Joku kysyi:

-- Onko hänkin sulhasia?

Toinen ääni vastasi äreästi.

-- Odottakaahan... -- pysähdytti Varjenka kävelytoverinsa tarttuen
hänen hihaansa. -- Kuunnelkaamme, he juttelevat teistä...

Ippolit Sergejevitsh katsoi nyrpeästi ja virkkoi:

-- Minun ei tee mieleni kuunnella palvelijain puhetta...

-- Mutta minun tekee... -- ehätti siihen Varjenka. -- On niin hirmuisen
intresanttia kuulla, mitä he puhuvat meistä, herrasväestään, kun he
ovat omissa hommissaan...

-- Ehkä se on intresanttia, mutta kaunista se ei ainakaan ole... --
hymähti Ippolit Sergejevitsh.

-- Miksei? Minusta ainakin he puhuvat pelkkää hyvää.

-- Onnittelen teitä...

Ippolit Sergejevitshissä oli herännyt ilkeä halu puhua tytön kanssa
röyhkeästi, raa'asti, loukkaavasti. Varjenkan käytös tänään oli
suututtanut häntä: siellä sisällä tyttö ei ollut välittänyt hänestä
rahtuakaan, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt Ippolit Sergejevitshin
tulleen taloon juuri hänen luokseen eikä hänen jalattoman isänsä tai
rutikuivan tätinsä luo. Ja sitten Varjenka oli moittinut häntä heikoksi
ja kohdellut häntä alentavasti.

-- Mitä tämä kaikki merkitsee? -- ajatteli hän. -- Jollei minussa
sisäisestikään ole mitään intresanttia, niin mikä on vetänyt häntä
luokseni? Uutuuden viehätys -- ja siinä kaikki?

Hän uskoi, että jokin veti Varjenkaa hänen luokseen ja että
kysymyksessä oli kiemailu, jonka tyttö ovelasti osasi kätkeä
lapsellisuuden ja avosydämisyyden verhoon.

-- Ehkä hän pitää minua typeränä... ja toivoo minun viisastuvan...

-- Täti oli oikeassa -- tulee sade! -- sanoi Varjenka katsoen kauas. --
Katsokaa millainen pilvi... ja kuinka ilma on käynyt painostavaksi,
kuten ainakin ennen sadetta...

-- Se on ikävä... -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh. -- Pitää kääntyä
takaisin ja huomauttaa siitä sisarelle...

-- Miksi niin?

-- Jotta ehtisimme ennen sadetta kotiin...

-- Luuletteko, että me päästämme? Ettekä te enää ennättäisi ennen
sadetta kotiin... Teidän tulee odottaa meillä kunnes menee ohi...

-- Mutta jos sadetta kestää yöhön saakka?

-- Olette yötä talossa... -- vastasi Varjenka kategorisesti.

-- Ei, ei se sentään... -- vastusteli Ippolit Sergejevitsh.

-- Voihan yhden yön olla miten hyvänsä.

-- En minä tässä omaa mukavuuttani ajattele.

-- Älkääkä ajatelko muittenkaan mukavuutta. Kukin pitäköön itsestään
huolen.

He kulkivat kinastellen eteenpäin, mutta taivaalla tuli heitä vastaan
synkkä pilvi ja jossakin kaukana ukkonen kuului jo jyrähtävän. Ilma
muuttui raskaaksi ja tukahuttavaksi, ikäänkuin lähestyvä pilvi olisi
ajanut sitä edellään. Puitten lehdetkin näyttivät nuutuneen ja
odottavan virkistävää sadetta.

-- Emmekö käänny takaisin? -- ehdotti Ippolit Sergejevitsh.

-- Käännytään vaan... on niin painostava... Minä en pidä lainkaan
odottamisesta, olkoonpa sitten tulossa ukkonen tai joku juhla. Itse
ukkosta tai juhlaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta odottaa niitä,
se on hirmuisen ikävää. Jospa kaikki tapahtuisi yhtäkkiä: kun käyt
nukkumaan -- talvi, pakkanen, kun heräät -- kevät, kukkasia,
aurinkoa... tai -- aurinko paistaa täydeltä terältään ja yhtäkkiä --
pimeä, salamoita, vettä kuin saavista kaataen...

-- Ehkä te toivotte, että ihmisenkin pitäisi muuttua yhtäkkiä,
odottamatta? -- kysyi Ippolit Sergejevitsh hymähtäen.

-- Ihmisen täytyy aina olla intresantti... -- sanoi Varjenka
opettavasti.

-- Mitä te tarkotatte sitten intresantilla? -- huudahti Ippolit
Sergejevitsh harmistuneesti.

-- Mitäkö tarkotan? Sitä on vaikea sanoa... Minä luulen, että ihmiset
olisivat intresantteja, jos he olisivat eloisampia... jos he
nauraisivat, laulaisivat, soittaisivat... olisivat rohkeampia,
voimakkaampia... vieläpä röyhkeitä... raakoja...

Ippolit Sergejevitsh kuunteli tarkkaavasti tytön määrittelyjä ja kysyi
itseltään:

-- Suositteleeko hän ehkä minulle ohjelmaa, jonka mukaan minun pitäisi
kohdella häntä?...

-- Ihmisissä ei ole nopeutta... mutta jotta elämä voi olla
intresanttia, täytyy kaiken tapahtua nopeasti... -- selitti tyttö
vakava ilme kasvoilla.

-- Kuka tietää, ehkä olettekin oikeassa... -- huomautti Ippolit
Sergejevitsh hiljaa... -- ei kuitenkaan aivan oikeassa...

-- Älkää peräytykö! -- nauroi Varjenka. -- Miksen olisi aivan oikeassa?
Joko aivan tai ei ensinkään... joko olen kaunis tai ruma... joko hyvä
tai paha... niin pitää tuomita! Kun sanotaan: koko lailla, sangen
rakastettava, niin se on vain arkuutta... ei uskalleta sanoa totuutta!

-- Mutta tiedättekö, noin ratkaisevalla kahtiajaolla te loukkaatte
useita!

-- Millä tavalla?

-- Te ette ole oikeudenmukainen...

-- Sitä oikeudenmukaisuutta! Ikäänkuin koko elämä olisi siinä eikä
ilman sitä voisi tulla toimeen! Kuka sitä tarvitsee? -- huudahti
Varjenka innokkaasti ja oikullisesti, ja hänen silmänsä säkenöivät.

-- Kaikki sitä tarvitsevat, Varjenka Vasiljevna! Rahvaanmiehestä teihin
saakka... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh vaikuttavasti pannen merkille
tytön innostuksen ja koettaen päästä siitä selville.

-- Minä en tarvitse oikeudenmukaisuutta lainkaan! -- väitti Varjenka ja
teki kädellään liikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin.
-- Ja jos sitä tarvitsenkin, niin itse minä sen hankin... Miksi te aina
olette niin huolissanne ihmisten tähden? Te sanotte sen vain
ärsyttääksenne minua... te olette tänään niin tärkeä, pöyhkeä...

-- Minäkö ärsyttäisin? Miksi? -- ihmetteli Ippolit Sergejevitsh.

-- Mistä minä sen tiedän? Ikävän tähden, ehkä... Mutta -- heittäkää
pois! Minä tulen toimeen ilman teitäkin... uh! kuinka olen ladattu!
Minua on sulhasten tähden kiusattu koko viikko... kaadettu päälleni
myrkkyä ja likaisia epäluuloja...

Tytön silmissä paloi fosforimainen loisto, sieraimet vapisivat ja koko
ruumis värisi kiihtymyksestä, joka oli yhtäkkiä vallannut hänet.
Ippolit Sergejevitsh alkoi katse hämäränä ja sydän hätäisesti
jyskyttäen selittää syyttömyyttään.

-- En minä ole ärsyttänyt teitä...

Mutta samassa iski ukkonen tuimasti aivan heidän päänsä päällä,
ikäänkuin jokin suuren suuri hirviö olisi yhtäkkiä räjähtänyt
nauramaan. Voimakkaan jyrinän huumaamina he säpsähtivät ja pysähtyivät
silmänräpäykseksi, mutta läksivät heti taloon. Puitten lehdet
vapisivat, ja taivaalla tummana samettina poimuileva pilvi loi maahan
varjoa...

-- Kuinka me oikeastaan rupesimme kinastelemaan... -- ihmetteli
Varjenka matkalla. -- Minä en huomannut, milloin se hiipi kimppuun...

Jelisaveta Sergejevna ja täti Lutshitskaja seisoivat talon portailla.
Jälkimäisellä oli suuri olkihattu päässä, mikä teki hänet auringonkukan
kaltaiseksi.

-- Tulee kova ukkosilma, -- ilmotti hän matalalla äänellä katsoen
Ippolit Sergejevitshiä suoraan silmiin, ikäänkuin olisi vakuuttanut
tälle, että ukkonen on lähellä. Sitten hän sanoi:

-- Eversti on nukkunut... -- ja poistui.

-- Mitä sinä sanot tästä? -- kysyi Jelisaveta Sergejevna osottaen
päännyökkäyksellä taivaaseen. -- Ehkä meidän täytyy jäädä yöksi tänne.

-- Jollemme häiritse ketään.

-- Siinä on mies! -- huudahti Varjenka osaksi kummastellen, osaksi
säälien. -- Pelkää häiritä, olla epäoikeudenmukainen... hyvä Jumala!
Teidän mahtaa olla hyvin ikävä elää kuin kuolaimet suussa! Minun
mielestäni pitää häiritä, jos tekee mieli häiritä, ja olla
epäoikeudenmukainen, jos haluttaa!...

-- Kyllä Jumala itse katsoo, kuka on oikeassa... -- keskeytti
Jelisaveta Sergejevna ja hymyili tytölle tuntien ylemmyytensä. --
Luulen, että on paras mennä sisälle... Entä te?

-- Me katsomme täällä ukkosilmaa... eikö niin, Ippolit Sergejevitsh?

Tämä ilmaisi suostumuksensa kumarruksella.

-- Minä en ainakaan ole mikään suurenmoisten luonnonvoimien ihailija...
ne voivat aiheuttaa kuumetta tai nuhaa. Voihan sitäpaitsi ukkosilmasta
nauttia ikkunalasin läpi... ai!

Salama leimahti ja halkaisi pimeyden ja näytti hetkeksi kaiken sen,
minkä tämä oli niellyt. Seurasi parin sekunnin painostava hiljaisuus,
ja sitten jyrähti ukkonen kuin laukaus kiirien ryskyen talon yli.
Vihuri hyökkäsi jostakin lennättäen maasta pölyä ja rikkoja, jotka
pylväänä kohosivat ilmaan. Lenteli oljenkorsia, paperipalasia, lehtiä,
pääskyset lävistivät ilman pelokkaasti vikisten, puut suhisivat
kolkosti, talon rautainen katto rapisi kummallisesti hietaisesta
pölysateesta.

Varjenka katseli myrskyn leikkiä ovenpielen takaa, ja Ippolit
Sergejevitsh seisoi kauempana hänen takanaan siristäen silmiään
pölyltä. Eteinen oli pimeä, mutta kun salama leimahti, näkyi tytön
sorja vartalo sen sinertävässä valossa.

-- Kas... kas!... -- huudahteli Varjenka, kun salama halkaisi pilven...
-- näittekö? Pilvi ikäänkuin hymyilee, eikö totta? Se on kuin hymyä...
On olemassa sellaisia synkkiä, sanattomia ihmisiä, jotka vaikenevat,
vaikenevat, kunnes yhtäkkiä hymyilevät: silmät syttyvät, hampaat
välähtävät... Kas! sataa...

Suuret, raskaat sadepisarat putosivat ensin harvemmin, sitten yhä
tiuhemmin kattoa vasten yltyen vihdoin jonkunlaiseksi ulvovaksi
humuksi.

-- Menkäämme sisälle... te kastutte... -- virkkoi Ippolit Sergejevitsh,
jonka oli kiusallista seista niin lähellä tyttöä tässä ahtaassa,
pimeässä eteisessä -- kiusallista ja suloista. Ja hän ajatteli katsoen
tyttöön:

-- Mitä, jos suutelisin häntä?

Salama leimahti valaisten puolen taivasta, ja Ippolit Sergejevitsh
näki, kuinka hän innokkaasti huudahtaen nosti kätensä ylös ja seisoi
hiukan taaksepäin nojaten, ikäänkuin hän olisi paljastanut rintansa
salamoille. Ippolit Sergejevitsh kiersi käsivartensa tytön vyötäisten
ympäri ja painaen päänsä melkein hänen olkapäähänsä kiinni kysyi
huohottaen:

-- Mikä... mikä teitä vaivaa?

-- Ei mikään!... -- huudahti hän kärsimättömästi vapauttaen itsensä
notkealla, voimakkaalla liikkeellä toisen käsivarsista. -- Hyvänen
aika, kuinka te pelästyitte... vaikka olette mies!

-- Minä säikähdyin teidän tähtenne... -- sanoi Ippolit Sergejevitsh
omituisesti ja vetäytyi takaisin.

Kosketus poltti vieläkin hänen käsiään ja täytti hänen rintansa
tulisella halulla syleillä tyttöä, syleillä voimakkaasti,
tuskallisesti. Hän saattoi tuskin hillitä itseään ja hänen teki
mielensä mennä sateeseen, joka piiskasi puita suurilla pisaroilla.

-- Minä menen sisälle, -- sanoi hän.

-- Menkäämme vain, -- suostui Varjenka vasten tahtoaan, siirtyi
kuulumattomasti hänen ohitsensa pimeässä ja avasi oven.

-- Ho-ho-ho! -- tervehti heitä everstin ääni. -- Mitä? Luonnonvoimain
komentajan käskystä vangitaan herrasväki, kunnes uusi käsky annetaan?
Ho-ho-ho!

-- Kauhea ukkosilma, -- ilmotti täti Lutshitskaja vakavasti katsoa
tuijottaen Ippolit Sergejevitshin kalpeihin kasvoihin.

-- Minä en pidä näistä luonnon mielettömyyksistä! -- sanoi Jelisaveta
Sergejevna ylenkatseellinen ilme kylmillä kasvoillaan. -- Ukkoset,
pyryt... mitä hyödyttävät sellaiset voiman tuhlaukset?

Ippolit Sergejevitsh hillitsi töin tuskin sen verran kiihtymystään,
että sai sisareltaan rauhallisesti kysytyksi:

-- Luuletko, että tätä kestää kauankin?

-- Koko yön, -- vastasi täti Lutshitskaja.

-- Siltä näyttää, -- vahvisti sisar.

-- Kyllä teidän nyt täytyy jäädä tänne! -- nauroi Varjenka.

Ippolit Sergejevitsh hytkähti. Hän oli kuulevinaan tytön äänessä
jotakin turmiollista.

-- Niin täytyy, -- myönsi Jelisaveta Sergejevna. -- Me emme voisi yöllä
ajaa Kamovo-metsän läpi särkemättä rattaita... Parhaassa tapauksessa...

-- Täällä on tilaa kyllä! -- huomautti täti.

-- Minä pyytäisin... suokaa anteeksi! ukkonen vaikuttaa minuun niin
pelottavasti... Minä pyytäisin saada tietää... missä minä saan
nukkua... tahtoisin vetäytyä sinne hetkeksi... -- sanoi Ippolit
Sergejevitsh.

Hänen kolkolla äänellä ja katkonaisesti lausumansa sanat herättivät
yleistä kummastusta.

-- Minä näytän teille heti... siellä saatte olla rauhassa... -- sanoi
Varjenka levottomasti.

Jelisaveta oli muita rauhallisempi ja kysyi hymyillen:

-- Pyörryttääkö?

Mutta eversti kähisi:

-- Joutavia! Kyllä se menee kohta ohi! Minun rykmenttitoverini, majuri
Gortalov, jonka turkkilaiset pistivät kuoliaaksi eräässä rynnäkössä,
oli aika poika! Oo! Harvinainen mies! Urhoollinen sotilas! Sistovossa
hän marssi miehistönsä edessä turkkilaisia vastaan niin rauhallisesti
kuin olisi johtanut katrillia, löi, iski, huusi, särki miekkansa,
sieppasi nuijan ja murskasi sillä vihollisia! Koko peto! Mutta kun
ukkonen kävi, niin silloin hän oli hermostunut kuin nainen...
Naurettavaa! Kalpeni kuin te, horjui, huokasi!... Sitäpaitsi suuri
juoppo, pelaaja -- kuvitelkaa, miten se sopi hänelle!

Ippolit Sergejevitsh kuunteli, pyysi anteeksi, rauhotti kaikkia ja
kirosi itseään. Häntä todellakin pyörrytti, ja kun täti Lutshitskaja
nosti erään pullon hänen nenänsä alle ja komensi: "Haistakaa!" niin hän
otti pullon ja hengitti ahnaasti sen kirpeää hajua tuntien, että koko
tämä kohtaus oli naurettava ja alensi hänen arvoaan Varjenkan silmissä.

Sade rapisteli yhä ikkunaruutuja, salamat välähtivät katsoen
huoneeseen, jyrinä helisti ikkunalaseja, ja kaikki tämä herätti
everstin mielessä muiston taistelusta sotatantereella.

-- Viimeisessä kahakassa... en muista enää, missä se tapahtui... oli
samanlaista kuin nyt. Ukkosta, sadetta, salamoita, yhteislaukauksia...
luutnantti Vjahirjev vetää konjakkipullon taskustaan, nostaa
huulilleen: bul-bul-bul! Samassa kuula -- trah! -- ja pullo on
säpäleinä! Luutnantti katsoo pullonkaulaa kädessään ja sanoo: piru
vieköön, turkkilaiset tappelevat pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Minä
hänelle: te erehdytte, luutnantti, turkkilaiset ampuvat pulloja, mutta
te tappelette pullojen kanssa! Ho-ho-ho! Metkasti sanottu?

-- Joko voitte paremmin? -- kysyi täti Lutshitskaja Ippolit
Sergejevitshiltä.

Tämä puri hammasta, kiitti häntä ja katsellessaan läsnäolevia ikävän
tuskallinen ilme kasvoillaan huomasi Varjenkan hymyilevän
epäluuloisesti ja kuuntelevan hämmästyneenä Jelisaveta Sergejevnan
kuiskauksia. Vihdoin hänen onnistui päästä irti näistä ihmisistä, ja
pienessä huoneessa, joka oli hänelle varattu, hän koetti selvitellä
tunteitaan sateen rapistellessa ikkunaruutuja.

Voimaton viha itseään kohtaan ja toivo ymmärtää, mitä oli tapahtunut,
taistelivat hänen rinnassaan. Kuinka hän oli saattanut menettää kyvyn
hillitä itseään? Oliko hän viehättynyt tyttöön niin syvästi? Mutta
hänen ei onnistunut löytää lujaa perustaa eikä päästä mihinkään
johtopäätökseen. Kiihtynyt tunne raivosi vihurina. Ensin hän päätti
vielä samana päivänä selittää tytölle kaikki, mutta samassa hän luopui
siitä muistaessaan, että se johtaisi hänet velvollisuuteen määrätä
tarkoin suhteensa Varjenkaan. Olihan hänen mahdoton naida tuo kaunis
hirviö! Ippolit Sergejevitsh moitti itseään myöskin siitä, että hän oli
antanut viehättymisensä kehittyä niin pitkälle, ettei osannut enää
hoitaa ohjaksia. Hänestä oli näyttänyt, että hän oli valmis antautumaan
hänelle ja että tyttö vain kylmästi leikkii hänen kanssaan. Hän syytti
Varjenkaa typeräksi, eläimelliseksi, sydämettömäksi, mutta väitti
samalla itseään vastaan puolustaen tyttöä. Ja sade piiskasi koko ajan
uhkaavasti ikkunaruutuja, ja koko talo vapisi ukkosen jyristessä.

Vihdoin hän sai puristetuksi itsensä järkevyyden pihteihin, ja kaikki
hänen kiihtyneet tunteensa virtasivat takaisin jonnekin sydämen
syvyyteen tehden tilaa harmin tunteelle.

Nuori tyttö, jonka mahdoton seurapiiri on turmellut, johon terve järki
ei voi vaikuttaa, joka on horjumaton harhaluuloissaan, sellainen
merkillinen tyttö oli kolmen kuukauden kuluessa tehnyt hänestä melkein
eläimen! Hän tunsi, kuinka tosiasian häpeä painosti häntä. Hän oli
tehnyt voitavansa tehdäkseen tytöstä kunnon ihmisen, mutta sen tehtyään
hänen olisi pitänyt jättää hänet eikä antaa tytön herättää
aistillisuuden häpeällistä temmellystä.

-- Minua vähemmän kunnon ihminen olisi tässä tapauksessa ollut
viisaampi minua, -- ajatteli hän ja tunsi samassa pistoksen rinnassaan.
-- Kunnollisuusko minua siitä pidätti? Ehkä vain voimattomuus? Entä
jollei se olekaan tunne, vaan hekuma, joka minua kiihottaa? Voinko minä
yleensä rakastaa? Kelpaanko aviomieheksi, isäksi? _Elänkö_ minä?

Tähän tapaan ajatellen hän tunsi joutuvansa kylmyyden ja kiusallisen
pelkuruuden valtaan.

Hänet kutsuttiin illalliselle.

Varjenka katsoi häneen uteliaasti ja kysyi:

-- Joko päänsärky on mennyt ohi?

-- Kyllä, kiitos kysymästä... -- vastasi hän kuivasti ja istuutui
mahdollisimman kauas hänestä.

Eversti torkkui tuolissaan nyökäytellen päätään ja kuorsahdellen.
Naiset istuivat kaikki sohvassa jutellen joutavista asioista. Sateen
humu oli hiukan vaimentunut, mutta sen itsepintaisesta äänestä saattoi
kuulla, että se oli lujasti päättänyt valella maata hyvin kauan.

Pimeä katsoi ikkunoista sisään. Huoneessa oli painostava ilma, ja tätä
painostusta lisäsivät kolmesta sytytetystä lampusta nouseva öljyn haju
ja everstin parfymit. Ippolit Sergejevitsh oli hermostunut; hän katsoi
Varjenkaan ja ajatteli:

-- Eipä tule luokseni... miksei? Kunpa Jelisaveta ei vain olisi tehnyt
havaintoja ja lörpötellyt hänelle tyhmyyksiään.

Roteva Fjokla puuhasi ruokailuhuoneessa. Hän katsoi tuontuostakin
vierashuoneessa istuvaan Ippolit Sergejevitshiin, joka ääneti poltteli
paperossia.

-- Neiti! Illallinen on katettu... -- ilmotti Fjokla ovesta.

-- Olkaa hyvä, Ippolit Sergejevitsh... Täti, ehkemme herätä isää ..
nukkukoon täällä... muuten hän rupee taas juomaan.

-- Se on järkevästi... -- huomautti Jelisaveta Sergejevna.

Mutta täti Lutshitskaja selitti puoliääneen kohautellen olkapäitään:

-- Kaikki on jo myöhäistä... jos hän juo, niin hän kuolee pikemmin,
mutta nauttii enemmän, ja jollei hän juo, niin elää kauemmin, mutta
nauttii vähemmän...

-- Sekin on järkevästi... -- nauroi Jelisaveta Sergejevna.

Illallispöydässä Ippolit Sergejevitsh istui Varjenkan vieressä ja teki
sen havainnon, että tytön läheisyys herättää uudestaan hänessä
hämmennystä. Hänen teki mielensä siirtyä niin lähelle, että tulisi
koskettaneeksi edes tytön pukua. Hän piti itseään silmällä ja päätti,
että hänen tunteessaan on paljon aistillisuutta, mutta vähän hengen
voimaa...

-- Veltto sydän! -- huudahti hän surullisesti itsekseen. Ja heti sen
jälkeen hän melkein ylpeästi pani merkille, että nyt hän ei pelkää
sanoa totuutta omasta itsestään ja ymmärtää oman "minänsä" jokaisen
liikkeen.

Itsensä kanssa askarrellen hän vaikeni.

Varjenka kääntyi ensin useasti hänen puoleensa, mutta kun hänen
vastauksensa olivat kovin lyhyitä ja kuivia, niin tyttöä ei haluttanut
keskustella hänen kanssaan. Kun he illallisen jälkeen jäivät sattumalta
kahdenkesken, kysyi Varjenka yksinkertaisesti:

-- Miksi olette niin alakuloinen? Onko teidän ikävä vai oletteko
tyytymätön minuun?

Ippolit Sergejevitsh vastasi, ettei häntä vaivaa alakuloisuus eikä
tyytymättömyys.

-- Mikä teitä sitten vaivaa? -- kysyi tyttö itsepäisesti.

-- Ei mikään erikoisesti... mutta liian suuri huomaavaisuus saattaa
joskus vaikuttaa ihmiseen väsyttävästi.

-- Liian suuri huomaavaisuus? -- kysyi Varjenka miettivästi. -- Kenen
puolelta? Isänkö? Tätihän ei ole puhunut kanssanne.

Ippolit Sergejevitsh tunsi punastuvansa tämän avosydämisyyden ja
toivottoman itsepäisyyden edessä. Mutta vastausta odottamatta Varjenka
pyysi hymyillen:

-- Älkää olko tuollainen enää, minä pyydän... Minä en voi sietää ikäviä
ihmisiä... Tiedättekö mitä? Pelatkaamme korttia... osaatteko?

-- Huonosti... ja tunnustan, etten hyväksy tätä hyödytöntä
ajanvietettä... -- ilmotti toinen tuntien jo olevansa suostuvainen
sovintoon.

-- Enkä minäkään... mutta mitä tehdä? Nyt te näette, kuinka meillä on
ikävää! -- sanoi tyttö huolissaan. -- Minä tiedän, että te olette
tuollainen vain siksi, että teidän on ikävä.

Ippolit Sergejevitsh rupesi vakuuttamaan asian olevan päinvastoin, ja
jota kauemmin hän puhui, sitä lämpimämmiksi muuttuivat hänen sanansa,
kunnes hän vihdoin, itsekään sitä huomaamatta, lopetti:

-- Elämä erämaassakaan ei voisi teidän kanssanne olla ikävää, jos te
vain tahtoisitte...

-- Mitä minun pitää tehdä? -- iski tyttö, jonka toivo ilahuttaa toista
näytti olevan aivan vilpitön.

-- Teidän ei tarvitse tehdä mitään, -- vastasi toinen, kätkien syvälle
itseensä sen, mitä olisi tahtonut vastata.

-- Ei, totisesti... te olette tullut tänne lepäämään, teillä on niin
paljon raskasta työtä, teidän täytyy koota voimia, ja ennen teidän
tuloanne Jelisaveta sanoi minulle: Sinun täytyy auttaa minua
tuulettamaan ja virkistämään sitä kirjatoukkaa... mutta mitä minä...
mitä minä voin tehdä? Tosiaankin, jos minä tietäisin, että se poistaisi
teistä ikävän... niin minä suutelisin teitä.

Ippolit Sergejevitshin silmissä musteni, ja veri syöksähti niin
voimakkaasti hänen sydämeensä, että hän melkein horjahti.

-- Koettakaa... suudelkaa... suudelkaa... -- sanoi hän kaameasti
seisten tytön edessä, jota hän ei kuitenkaan nähnyt.

-- Ohoo! Kas vaan! -- virkahti Varjenka nauraen ja katosi samassa.

Ippolit Sergejevitsh syöksähti tytön jälkeen ja pysähtyi vasta ovessa,
mutta kaikki hänessä tempautui pakenevan jälkeen.

Hetken kuluttua hän huomasi everstin. Ukko nukkui pää painuksissa ja
kuorsaili makeasti. Juuri tämä kuorsaaminen herätti Ippolit
Sergejevitshin, jonka piti saada itsensä vakuutetuksi, että
yksitoikkoinen ja valittava ääni, jonka hän kuuli, ei noussut hänen
omasta rinnastaan, vaan kuului ikkunain takaa, ja että se on sade, joka
itkee, eikä hänen haavoitettu sydämensä. Silloin viha hänessä kuohahti.

-- Sinä leikit... sinä leikit?... -- sähisi hän hampaittensa välistä ja
uhkasi Varjenkaa nöyryyttävällä rangaistuksella. Hänen rintaansa
poltti, mutta jaloissa tuntui kuin jääneulain pistoksia.

Naiset tulivat nauraen huoneeseen, ja heidän läsnäolonsa pakotti
Ippolit Sergejevitshin hillitsemään itsensä. Täti Lutshitskaja nauroi
niin kovasti, että tuntui kuin hänen keuhkonsa olisivat revetä.
Varjenkan kasvoilla oli vilkas, viekas hymy, mutta Jelisaveta
Sergejevnan nauru oli pidätettyä.

-- Minuako he noin nauravat?! -- ajatteli Ippolit Sergejevitsh.

Varjenkan esittämästä kortinpeluusta ei tullutkaan mitään, ja tämä
antoi Ippolit Sergejevitshille tilaisuuden poistua kamariinsa syyttäen
pahoinvointia. Poistuessaan vierashuoneesta hän tunsi selässään kolme
kysyvää, kummastelevaa katsetta.

Nyt hänen rinnassaan oli jotakin säikkymätöntä ja raskasta ja hänen
samalla kertaa teki ja ei tehnyt mielensä määritellä tätä omituista,
melkein sairaalloista aistintaa.

-- Minä kiroan mokomat nimettömät tunteet! -- huudahti hän itsekseen.

Vesipisarat putoilivat jossakin yksitoikkoisesti:

-- Tak... tak...

Istuttuaan tunnin verran taistellen oman itsensä kanssa ja koettaen
turhaan käsittää sitä, mikä oli jäänyt käsittämättä, hän päätti käydä
nukkumaan ja nousta seuraavana aamuna vapaana kaikesta nöyryyttävästä.
Mutta maatessaan sängyssä hän vähitellen rupesi kuvittelemaan näkevänsä
Varjenkan sellaisena kuin oli nähnyt hänet portailla salaman valossa
kädet ojennettuina ylös ja rinta nautinnosta väristen. Ja hän alkoi
miettiä, että jos hänen pitäisi olla rohkeampi tyttöä kohtaan... mutta
hän keskeytti oman ajatuksensa ja päätti lauseen näin: niin hän
kietoisi kaulaansa kieltämättä kauniin, mutta hirveän epämukavan,
raskaan ja itsepäisen rakastajattaren, jonka luonne on villin kissan ja
aistillisuus raakaa, se on varma!

Mutta yhtäkkiä hänen sekavassa mielessään välähti ajatus; hän vapisi
kiireestä kantapäähän, hyppäsi vuoteesta, juoksi ovelle ja avasi sen
lukosta. Sitten hän heittyi hymyillen takaisin vuoteeseensa ja alkoi
tuijottaa oveen ajatellen itsekseen innokkaasti:

-- Sellaista on tapahtunut...

Hän oli joskus lukenut samanlaisesta tapauksesta: nainen astui keskellä
yötä huoneeseen ja antautui mitään kysymättä, vaatimatta, ainoastaan
elääkseen hetken. Varjenka, -- onhan hänessä jotakin yhteistä
kertomuksen sankarittaren kanssa, -- saattaa tehdä samoin. Eikö hänen
suloisessa huudahduksessaan: "Kas vaan!" -- kaikunut lupaus, jota hän
ei ollut heti kuullut? Ja nyt Varjenka on kohta tuleva valkoisissa...
väristen häpeästä ja halusta!

Ippolit Sergejevitsh nousi useamman kerran vuoteestaan, kuunteli
hiljaisuutta, sadetta ja jäähdyttäen kuumaa ruumistaan. Mutta eipä vain
kuulunut varovaisten askelten toivottua ääntä yön hiljaisuudessa.

-- Millaisessa asennossa hän mahtaa astua sisään? -- ajatteli hän ja
kuvitteli näkevänsä Varjenkan kynnyksellä päättäväinen ja ylpeä ilme
kasvoilla. -- Tietysti hän antaa ylpeästi kauneutensa hänelle!
Kuningattaren lahja! Tai hän hiipii sisään pää painuksissa, hämillään,
häveten, kyynelet silmissä. Tai hän ilmaantuu yhtäkkiä nauraen hiljaa
hänen tuskilleen, jotka hän tietää, on aina tiennyt, vaikkei olekaan
ilmaissut sitä siten kiusatakseen häntä ja tuottaakseen itselleen yhä
suurempaa nautintoa.

Tällaisessa mielettömyyttä lähentelevässä hourailussa Ippolit
Sergejevitsh makasi pitkän aikaa nauttien mielikuvituksensa loihtimista
hekumallisista kuvista, jotka kiihottivat hänen hermojaan. Hän ei
huomannut, että sade oli tauonnut ja että tähdet tuikkivat kirkkaalta
taivaalta hänen kamariinsa. Hän odotti askeleita, odotti naista, joka
toisi hänelle nautintoa. Mutta uneliaassa hiljaisuudessa ei kuulunut
askeleita. Toisinaan toivo saada syleillä tyttöä sammui hänessä
hetkeksi, ja silloin hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä lyönneissä
olisi kuulunut moitetta häntä itseään kohtaan, ja hän tunnusti
sisimmässään, että se mieliala, jossa hän paraikaa elää, on hänelle
vieras, häpeällinen, sairaalloinen ja inhottava. Mutta ihmisen
sisällinen maailma on liian moninainen ja vaihteleva, jotta jokin voima
voisi pitää tasapainossa kaikki pyrkimykset, ja sentähden jokaisen
ihmisen elämässä on kuilu, johon hän varomattomuuttaan putoaa, kun aika
on tullut. Ja vaiston katkeran ivan tähden ne, jotka ovat varovaisia,
putoavat syvemmälle ja loukkaavat itsensä pahemmin.

Aina aamun valkenemiseen saakka hän houraili himonsa kiduttamana, kun
vihdoinkin kuuli askeleita. Hän istuutui vuoteelle -- hän vapisi ja
hänen silmänsä olivat tulehtuneet -- ja odotti ja tunsi, että kun
odotettu ilmaantuu, niin hän ei jaksa lausua yhtäkään sanaa
kiitollisuuden osotteeksi. Askelet lähestyivät hitaammin, raskaammin...

Ovi aukeni hiljaa... Ippolit Sergejevitsh heittyi takaisin vuoteeseen
ja jäi makaamaan kuin kuollut silmät ummessa.

-- Kas kun minä herätin herran... Minä aioin ottaa kengät ja housut...
-- sanoi roteva Fjokla unisella äänellä lähestyen vuodetta hitaasti
kuin härkä. Huokaisten, haukotellen ja siirtäen huonekaluja hän kokosi
vieraan vaatteet ja poistui jättäen jälkeensä keittiön hajua.

Ippolit Sergejevitsh makasi kauan murtuneena ja lyötynä pannen
välinpitämättömästi merkille, kuinka kuvat, jotka koko yön olivat hänen
hermojaan kiduttaneet, katosivat vähitellen hänen mielestään.

Sitten vanha Fjokla toi hänen vaatteensa takaisin ja poistui. Ippolit
Sergejevitsh alkoi pukeutua tekemättä selvää itselleen, miksi näin
varhain. Sitten hän päätti lähteä uimaan, ja se virkisti häntä jonkun
verran. Hän hiipi ohi huoneen, josta kuului everstin kuorsausta, sitten
erään toisen huoneen ohi, jonka suljetun oven eteen hän pysähtyi. Mutta
huolellisesti harkittuaan ja tarkastettuaan hän huomasi, ettei se ollut
oikea ovi. Unisena hän saapui vihdoin puutarhaan ja läksi kulkemaan
kapeata käytävää pitkin, jonka tiesi vievän joen rantaan.

Oli valoisa ja viileä, ja auringon säteet idässä eivät olleet vielä
menettäneet purppuraista väriään. Rastaat pakisivat iloisesti
kirsikkapuissa. Puitten lehdillä kimalsi timanttimaisia sadepisaroita,
jotka säteilevinä ilon kyynelinä putoilivat maahan. Maa oli kostea,
mutta se oli niellyt kaiken yöllä sataneen veden eikä missään näkynyt
rapakkoa eikä lätäköitä. Kaikki oli niin puhdasta, tuoretta ja uutta,
ikäänkuin kaikki olisi syntynyt vasta kuluneena yönä, ja kaikki oli
niin hiljaista ja liikkumatonta, ikäänkuin se ei olisi vielä tottunut
elämään maan päällä ja näki nyt ääneti ihmetellen ensi kerran auringon
häikäisevän kauneuden.

Ippolit Sergejevitsh katseli ympärilleen, ja se samea verho, joka oli
peittänyt hänen järkensä ja sielunsa sitten eilisillan, rupesi
vähitellen hälvenemään tehden tilaa uudestisyntyneen aamun puhtaille
tuulahduksille, jotka toivat suloisia ja virkistäviä tuoksuja.

Hän tuli joelle, jonka pinta heijasti auringon purppuraisia ja
kultaisia säteitä. Sateen samentama vesi kuvastaa heikosti rantojen
vihreyttä. Kala loiskahtaa jossakin lähellä, ja tämä loiske ja lintujen
laulu ovat ainoat äänet, jotka häiritsevät aamun hiljaisuutta. Jollei
maa olisi ollut kostea, niin hän olisi ehkä käynyt sille pitkälleen
aivan joen rantaan jonkun tuuhean oksan alle ja maannut siinä, kunnes
sielunsa olisi tyyntynyt eletyistä myrskyistä.

Ippolit Sergejevitsh asteli rantaa pitkin, joka mutkitteli
mielivaltaisesti muodostaen hiekkaisia niemekkeitä ja rehevärantaisia
poukamia, ja melkein joka viides askel avasi hänelle uuden kuvan. Hän
kulki ääneti vesirajaa pitkin tietäen, että edessäpäin on yhä uutta ja
uutta. Ja hän katseli tarkasti jokaisen poukaman ja puitten piirteitä,
ikäänkuin olisi tahtonut tietää, mikä erotti tämän kuvan edellisestä.

Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

Varjenka seisoi alasti hänen edessään vyötäisiään myöten vedessä ja
puristeli hiukan kumarassa vettä märjistä hiuksistaan. Aamun viileys ja
auringon säteet antoivat ruusunpunaisen hohteen tytön iholle, jolla
vesipisarat kimalsivat kuin hopeaiset suomukset. Ne vierähtivät
verkalleen hänen hartioitaan ja rintojaan myöten alas veteen, mutta
ennenkuin putosivat, ne säteilivät kauan auringossa, ikäänkuin eivät
olisi tahtoneet erota nuoresta ruumiista, jota olivat juuri hyväilleet.
Ja tytön hiuksista vuoti vettä ruusunpunaisten sormien lomitse, vuoti
lempein, korvaa hivelevin äänin.

Ippolit Sergejevitsh katsoi innostuksella, hartaudella kuin jotakin
pyhää -- niin puhdas ja sopusointuisa oli nuoren, naisellista nuoruuden
voimaa uhkuvan tytön kauneus. Ippolit Sergejevitsh tunsi vain yhden
halun, halun saada katsoa tyttöä. Pähkinäpensaassa hänen päänsä päällä
lauloi satakieli, mutta hänen mielessään auringon valo ja kaikki ihanat
äänet näyttivät olevan tuossa kylpevässä tytössä, jonka ruumista
hyväillen aallot hiljaa kiitivät ohi.

Mutta suloinen on yhtä lyhytaikaista kuin kauneus on harvinaista, ja
sen, minkä Ippolit Sergejevitsh näki edessään, sen hän näki vain
hetken, sillä tyttö nosti päänsä ja vihaisesti huudahtaen heittyi
veteen kaulaa myöten.

Tämä liike kuvastui miehen sydämessä, joka myöskin hytkähti, ikäänkuin
se olisi pudonnut johonkin hyvin kylmään. Tyttö katsoi häneen säihkyvin
silmin ja hänen otsassaan oli yrmeä poimu, joka painoi hänen
kasvoihinsa säikähdyksen, ylenkatseen ja vihan ilmeen. Ippolit
Sergejevitsh kuuli hänen inhosta värisevän äänensä:

-- Pois... menkää pois! Mitä te?... Kuinka te kehtaatte!...

Mutta tytön sanat sattuivat hänen korvaansa heikosti, epäselvästi kuin
ääni jostakin hyvin kaukaa, eivätkä ne kieltäneet häneltä mitään. Ja
hän ojensi kätensä tyttöä kohti pysytellen töin tuskin jaloillaan,
jotka vaivoin jaksoivat kantaa luonnottomasti eteenpäin kumartunutta ja
himon tuskassa palavaa ruumista. Hänen olemuksensa jokainen hermosyy
pyrki tyttöä kohti, ja hän kaatui polvilleen maahan aivan vesirajaan.

Tyttö huusi vihaisesti, teki liikkeen aikoen uida pois, mutta pysähtyi,
ja sanoi värisevällä äänellä:

-- Menkää pois!...

-- Minä en voi... -- tahtoi Ippolit Sergejevitsh vastata, mutta hänen
vapisevat huulensa eivät saaneet sanaakaan sanotuksi.

-- Varo itseäsi!... Mene matkoihisi! -- huusi tyttö. -- Kehno!
Alhainen!...

Mutta Ippolit Sergejevitsh tuijotti häntä silmiin kuivasti palavilla
silmillään ja odotti tyttöä polvillaan maassa. Ja hän olisi odottanut
samassa asennossa, vaikka olisi tiennyt, että joku heilutti kirvestä
hänen päänsä päällä murskatakseen hänen kallonsa.

-- Hyi sinua... inhottava koira... kyllä minä kohta... --- sähisi tyttö
inhoten ja syöksyi vedestä häntä kohti.

Varjenka kasvoi hänen silmissään, kasvoi kasvamistaan säteillen
kauneutta -- nyt hän seisoi kiireestä kantapäähän alastonna hänen
edessään ihmeen ihanana, vihaisena. Polvillaan oleva odotti häntä
intohimoisella vavistuksella. Nyt tyttö kumartui häneen päin... Ippolit
Sergejevitsh kietoi käsivartensa hänen ympärilleen -- mutta syleilikin
ilmaa.

Samassa isku jollakin märjällä, raskaalla esineellä sokaisi hänen
silmänsä ja oli kaataa hänet selälleen.

Hän hieroi silmiään ja sai märkää hiekkaa sormiinsa, mutta hänen
päähänsä ja hartioihinsa sateli iskuja satelemistaan. Mutta nämä iskut
eivät herättäneet hänessä tuskaa, vaan jotakin muuta, ja hän peitti
päänsä käsillään pikemmin koneellisesti kuin vaistomaisesti. Hän kuuli
katkeria nyyhkytyksiä... Vihdoin kaatoi voimakas isku rintaan hänet
selälleen. Lyönnit taukosivat. Kuului risahduksia pensaista, ja sitten
oli aivan hiljaista.

Uskomattoman pitkiä olivat synkän hiljaisuuden hetket. Yksinäinen mies
makasi yhä liikkumattomana selällään häpeänsä murtamana ja täynnä
vaistomaista pyrkimystä kätkeytyä maahan maailmalta. Kun hän avasi
silmänsä, näki hän syvän, sinisen taivaan, joka tuntui hänestä etenevän
yhä korkeammalle...

... Hän makasi siten siksi, kun vilu alkoi häntä puistuttaa. Kun hän
avasi silmänsä, näki hän Varjenkan itsensä yli kumartuneena. Tytön
käsistä tippui vettä hänen kasvoilleen.

-- No... oletteko nyt tyytyväinen?... Kuinka te voitte näyttäytyä
talossa tuollaisena?... kurjana, likaisena, märkänä, ryysyisenä...
Hyvänen aika! Sanokaa, että putositte jokeen... Kuinka te
kehtasitte?... Minä olisin voinut tappaa teidät, jos jokin ase olisi
osunut käteeni.

Varjenka puhui hänelle vielä pitkän aikaa, mutta se ei vähentänyt eikä
lisännyt sitä, mitä hän tunsi. Eikä hän vastannut mitään tytön
sanoihin, ennenkuin tämä sanoi lähtevänsä pois. Silloin Ippolit
Sergejevitsh kysyi hiljaa:

-- Te... enää... enkö minä saa nähdä teitä koskaan?

Kysyessään tätä hän samalla muisti ja ymmärsi, että hänen olisi pitänyt
sanoa tytölle:

-- Suokaa minulle anteeksi...

Mutta hän ei ennättänyt sanoa tätä enää, sillä tyttö katosi jo puitten
taa heiluttaen hänelle kättään.

Ippolit Sergejevitsh jäi siihen istumaan nojaten puunrunkoa tai jotakin
muuta vasten ja tuijotti tylsästi eteensä katsoen, kuinka joen samea
vesi virtasi hänen jalkainsa juuressa hitaasti... hitaasti...
hitaasti...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Varjenka" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.