Title: Pikku kertoelmia
Author: Hahnsson, Theodolinda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku kertoelmia" ***


PIKKU KERTOELMIA

Kirj.

Theodolinda Hahnsson



Hämeenlinna,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapaino,
1878.



Sisällön-luetteloa:


 Pitkän-niemen synty (alkuperäinen)
 Rikas köyhänäkin (alkuperäinen)
 Katri (mukailema)
 Tekla (mukailema)
 Kalastaja-Lassi (mukailema)
 Onnen Kukkaset (suomennos)



Pitkän-niemen synty.

(Tarina.)


Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean
Kappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli
pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset
hiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot
ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät
hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko
metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat
ja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä.
Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin
mies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut
lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita,
jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä
kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä
hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat
ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta
Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana
kuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli
hän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa
runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla
katsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä
eikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia -- wapaus ja
metsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.

Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut
metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään.
Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja
tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta
siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet
makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana
kaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki
Mantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle
käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: "Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta
minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!" Ilta-aurinko laski
wiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo
häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän
huusi, nyt ihastuneena: "Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset
woimani menettäisin!"

Nämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli
ympärilleen -- ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla,
mutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja
katseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. "Minä hohko!"
huudahti nyt Aimo, "olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienyt
rauhani." -- Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstä
laulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:

"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, ja
sen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori."

"Mistäpä tuo laulaja on?" sanoi itseksensä Aimo, "eipä hän minun
wäkeni joukosta ole." Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki
nuorukaisen, joka istui puun juurella.

"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?"
kysyi Aimo.

Nuorukainen wastasi: "Paljon sinä kyselet, wäkewä Aimo, mutta wielä
enemmän tahdon sinulle wastata: Lauloinpa sen wuoksi, että laulullani
toiwoin woittawani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä
luoksesi. Kowan Kammon palweluksesta tulen. Olen siellä wähän aikaa
ollut, waan en wiihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla
Mantereenwuoren takana on neito niin ihana kuin kewäinen aamu. Kammo
on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä
ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois wankeudestansa,
mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat.
Tyttö raukka ei pääse laweammalle yksin kulkemaan kuin tuonne
Mantereenwuorelle, sillä Kammon wartijat owat hänet niin ahtaalle
piirittäneet; mutta wäkewä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja
mahtawa, pelasta Lempi Kammon kahleista!"

"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?"

"Onpa niin."

"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen,
oman ihanteeni nähdä?"

Nuorukainen wastasi: "Joka ilta wähän ennen auringon laskua tulee
Lempi Mantereenwuorelle itseänsä ulkoilmassa wirkistyttämään. Ole
niihin aikoihin täällä wuorella, silloin hänen saat nähdä."

"Sen teenkin", sanoi Aimo iloisesti, "mutta mene sinä, nuorukainen,
takaisin Kammon palwelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita
hänelle, että Aimo, waikka sydänwerensä wuodattaisi, on hänet
pelastawa Kammon kahleista. Tulewana iltana, ennenkuin aurinko on
maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna.
Lähde nyt; toimita tehtäwäsi, ja onnea matkallesi!"

Nuorukainen meni, jättäen Aimon sywiin mietteisiin. Kun toisen päiwän
aamu koitti, kokosi Aimo kaikki wäkensä Kappolanwuorelle, kertoi
heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: "Mikä nyt olisi paras
pelastuskeino?"

Yksi joukosta wastasi: "Pian on wene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä
Lempi."

"Ei sowi", sanoi Aimo. "Kammo ja Ahti owat yksissä liitoissa; pian
hän, weden isäntä, karille weneen wiskaisi ja muruiksi musertaisi.
Parempi neuwo tarwitaan." Taas tuumattiin, ja wihdoin Aimo lausui:
"Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtäwä."

"Viisas Aimo on keinon keksinyt", sanoiwat miehet, "kaunis nurmipolku
on Lemmelle tehtäwä."

Nyt ruwettiin järween ajamaan kiwiä ja kantoja, multaa ja soraa.
Sukkelaan joutui työ, waan illan tultua, kun aurinko juuri oli
laskemaisillansa, jätti työwäki hämmästyneenä työnsä ja huusi
osottaen sormillansa Mantereenwuorelle päin:

"Katso, wäkewä Aimo! Tuolla on Luonnotar!"

"Se on warmaankin Tellerwo, metsän kaunis tyttö!" huusiwat muutamat.

"Ei, ei, se on Lempi suloinen", wastasi Aimo. "Minä hänet tunnen,
unelmani kaunottaren." Sitte hän huusi: "Lempi, sinun wapautesi hetki
lähestyy!" -- ja kaiku wei sanat Lemmelle.

Päiwä kului; jo oli polku niin pitkälle walmistunut, että se
kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt
pitemmäksi saatukaan, -- työntekijät koettiwat työtänsä jatkaa,
mutta turhaan, -- järwi oli sywä ja pohjaton, sitä ei woinut
täyttää. "Pois, pojat", sanoi Aimo, "Älkää turhaan työtä tehkö,
jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suwaitse työtämme, hän on
tehnyt järwen pohjattomaksi; waan eipä tästä niemen päästä ole pitkä
Mantereenwuorelle. Katumaa on nyt tywen, ja Ahti nukkuu, minä uin
Mantereelle ja tuon Lemmen wapaana tänne."

"Tee se, wäkewä Aimo", sanoiwat hänen seuralaisensa, "silloin olet
suurimman urhotyösi tehnyt."

Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi
tyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa
näki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.

"Nyt on pelastuksen hetki!" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli
punaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi
järween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä
tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo
sanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella
sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli
Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:

"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!"

Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen
helmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi
nyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: "Aimo! Lempi!
Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät
järwen sywyyteen upottawa."

"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo", wastasi Aimo, uiden
eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän
Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät
toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: "Lempi, palaja, taikka waiwut
järwen pohjaan!" -- mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen
suloisella äänellä:

"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!"

Samassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen,
mutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio,
metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti
siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan
Kammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta
saaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt
niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien
kuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen
nuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee,
kuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen
korwiinsa Lemmen sanat: "Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla
woi!"



RIKAS KÖYHÄNÄKIN.


T----n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa waunuissaan eräs rikas,
ylhäinen nuori rouwa. Kaksi somasti waatetettua lasta istui hänen
kanssaan waunuissa.

"Äiti", sanoi näistä wanhempi, "ajakaamme maalle, siellä jo kaikki
lehdikot owat wiheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."

"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuwansa
kaupungin lähellä."

Rouwa kysyi palwelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?"
Palwelija wastasi tietäwänsä, ja nyt he ajoiwat, niin että kiwikadut
tärisiwät, pois kaupungista maalle päin.

Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouwan nuoremman lapsen
hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hywät waatteet ja hywä
ruoka, mutta wapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palwelija.
Annan kunnollisuus ja hywä luonne saattoiwat hänet pian erään nuoren
rehellisen työmiehen tuttawaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin
ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi wuotta.
Tämän entisen palwelustyttönsä asunnolle rouwa nyt käski palwelijansa
ajamaan.

Vähän aikaa ajettuansa palwelija seisahdutti waunut wähäisen
mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli
peittymäisillänsä sen wieressä kaswawien pihlajain lehewiin oksiin.

"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouwa.

"Niin, tässä", wastasi palwelija, ja aukaisi mökin owen, pyytäen
herraswäkeänsä astumaan sisälle.

Komea rouwa meni lastensa kanssa matalasta owesta tupaseen ja katseli
säälien nuorta waimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti
kätkyessä makaawaa pientä lastansa.

"Voi Anna parka!" huudahtiwat tytöt, "tämä sinun kotisipa ei ole
paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo."

"Vaiti, waiti, lapset!" sanoi rouwa, "älkää noin puhuko, Anna
raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui
meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea." Mutta Anna
meni ilosilmin wieraitansa wastaan ja sanoi:

"Rouwa hywä, teidän luonanne oli minulla hywä palweluspaikka, mutta
te ette saata aawistaakkaan, kuinka suuriarwoinen oma koti on sille,
jonka aina on täytynyt toista palwella. Tämä wähäinen mökki on minun
oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."

Rouwa katseli kummastellen nuorta waimoa. Annan kukoistawat posket
ja onnesta loistawat silmät todistiwat, että hän oli totta puhunut;
mutta rouwan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin
tukehutti, ja pian hän taas istui waunuissaan ajaen kaupunkiin päin.

Vuodet kuluiwat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata
kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme wähäistä lasta leikitteli
lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyiwät, eikä
huomannut, että waunut oliwat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin
owi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui
matalaan huoneeseen.

"Kah, minun hywä rouwani!" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä
otsastansa hän sanoi: "Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän
tuloanne. Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku
neiditkin istumaan pääsewät."

"Voi Anna", sanoi rouwa, "on sinulla paljo wastuksia warmaankin.
Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottiwat
meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt."

"Rouwa hywä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset
pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hywän
päiwäpalkan, ja minä, kun tämän kankaani walmiiksi saan,
lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hywästi
elatukseksemme."

Rouwa antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hywästi ja läksi
pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli,
saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.

Taas oli muutamia wuosia kulunut, ja nämät wuodet oliwat Annalle
monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä
wuosia ollut, jonka wuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi
lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päiwänä, kun he
kulkiwat T----n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta
palasi, heidät tapasi ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan
entinen hoitolapsi. "Voi Anna hywä!" sanoi tyttö, "tule äitini tykö,
hän sinulle kyllä jotakin antaa." Vaimo meni, ja hänen tultuansa
tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selwästi se aika,
jolloin hän ennen siellä palweli.

Rouwa tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa wanhoja waatteita
ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne wastaan lausuen tuhansia
kiitoksia. Nyt sanoi rouwa: "Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kowin
onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia
päiwiä elänyt?"

"Rouwa hywä", wastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas,
mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että
kaikki wastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, owat iäiseksi
onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen
onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus.
Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni
sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?"

"Äidin rakkaus!" sanoi rouwa. "Oikein sanoit, se on wäkewä tunne
sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kowaa
olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja
päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leiwintupamme
takana olewaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun
ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle _äidin rakkaus_."

Annan silmistä wieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti
entistä emäntäänsä. Mutta rouwa sanoi:

"Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,
sillä sinulla on tyytywäinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön,
waikka minulla on maallista tawaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin
antaa, mutta hywällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle
parempaa tawaraasi: sitä täydellistä tyytywäisyyttä, joka kaikissa
elämänwaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee."



Katri.


1.

Kirkkaana paistoi aurinko taiwahalla, laskein kultaista loistettaan
aamu-tuulessa hiljaisesti liikkuwille joen aalloille, ja
kaste-helmet kimalteliwat puissa sekä ruohossa. Joen-äyräällä
oli kankaita walkenemassa, ja näitä katsomaan tuli nyt eräs
kahdeksantoista-wuotinen neito. Hän oli hoikka warreltansa, waan
kaswonsa ymmyrkäiset ja werewät, ja hänen waaleat hiuksensa oli
pantu kahdelle kauniille palmikolle, jotka pehmeinä putoiliwat hänen
hartioillensa. Neito kantoi olallansa pari kankaan mittaa, joita hän
taas alkoi laskea walkenemaan; hän ennätti net jo lewittää äyräälle
ja aikoi niitä juuri ruweta nappuloimaan, kun maantieltä kuului
ratasten jyrinä. Tyttö tuskin ennätti katsoa taaksensa, ennenkuin
kuuli tutun äänen huutawan:

"Kas niin, Katri! Tuo on hywä, laita wain kapiot walmiiksi, sillä nyt
minä jo pian tulen."

Tämä puhuja oli Anttilan Antti, yhdenkolmatta-wuotinen poika.
Hän oli kylän nuorukaisista kaikkein kelwollisin ja oli ollut
Katrin rippikoulu-kumppani. Antti wei nyt puukuormaa kaupunkiin,
ja nähtyänsä Katrin äyräällä koetti hän saada tämän kanssa
naimis-kauppaa alkuun, mutta Katri wastasi:

"Mitäs tuommoisia puhut? Luuletpa warmaankin minua hywin
herkkä-uskoiseksi."

"En luulekkaan, mutta sanon wain, että jos joku minua ennen tulee
pyytämään sinua omaksensa, niin älä häntä ota. Kuule! Teetkö niinkuin
pyydän?"

"Saadaanpa nähdä."

"Ihmiset sanowat, että Mattilan Mikko sinusta paljon pitää."

"Sanowatko niin? Eikö he myöskin sano, mitä minä Mattilan Mikosta
pidän?"

"Puhutaanpa, ettet sinä hänestä huoli."

"Silloinpa ei ihmiset walehtele."

"Oikein on harmillista, että tämä talo on näin lähellä maantietä."

"Miksi? Etkö luule, että kotoni pihassa olewat wahterat ja pihlajat
suojelewat meitä maantien pölystä?"

"Sinä nyt olet sillä tuulella, ett'et tahdo sanojani ymmärtää. Minä
tarkoitan sitä, että Mattilan Mikko pääsee liian helposti tänne,
sillä hän käy usein kaupungissa, ja silloin on aina sopiwa poiketa
näin lähellä maantietä olewaan taloon."

"Entäpäs tätä; anna hänen tulla, kyllä hän minun puolestani saa tulla
ja mennä, en suinkaan minä hänestä huoli."

"Sinä, Katri, olet toki wiisas tyttö. Sen kyllä huomaa, että sinä
olet kaupungin koulua wähän käynyt."

"Wai niin."

"Niin, ei se haita, että tiedät wähän sitä ja tätä, jota eiwät nuot
meidän kylän tytöt tiedä. He owat niin tyhmät kinkereillä, ett'eiwät
ymmärrä ikään mitään papille wastata."

"Tieto ei ikänä taakkana ole. Kyllä minä saatan kankaani kutoa siinä,
kuin joku muukin, waikka jouto-aikana luen ja wähän kirjoitustakin
harjoittelen, mutta älä sinä tuosta kaupungin koulusta mitään puhu,
sillä se puhe on wain pelkkää pilkkaa."

"Hywästi sitte! Kukatiesi saan sinua nähdä, kun kaupungista palaan?"

"Mahdollista kyllä. Hywästi nyt!"

Antti lähti, waan Katri jäi nappuloimaan kankaitansa. Hänen
sydämmensä käwi surulliseksi. Hän katseli sinne päin, johon Matti
lähti, waan pian oli matkustaja joutunut mäen taakse, ett'ei Katri
häntä enään nähnyt. Aallot loiskiwat, perhoset lenteliwät kukkien
ympärillä, ja sääski-parwi tanssi; koko luonto oli ylen ihana, mutta
Katri toki surullinen, sillä hän muisti isäänsä, jota hän wain
wuosi takaperin oli saattanut hänen wiimeiseen lepo-kammioonsa,
hautaus-maahan.

"Tietänewätkö kuolleet eläwistä mitään?" ajatteli Katri. "Nähneekö
isäni minua nyt, kun tässä yksin kuljen?" Katrin mieleen muistui,
miten hän lapsena joka ilta sai nukkua isän weisatessa ehtoo-wirsiä,
sekä ne hetket, joina hän kesällä pyhä-iltoina oli isänsä seurassa
ollut niittu-mailla; isä oli silloin puhunut rakkaasta luojasta, joka
oli tehnyt koko luonnon wiehättäwän ihanaksi ja tullut ihmiseksi
kaikkein syntisten tähden. Katrin näitä muistellessa nousi kyyneleet
hänen silmiinsä ja hän ajatteli taas: "Äitini on kelwollinen
työ-ihminen, mutta ei hän lue eikä weisaa, sen saan nyt wain yksin
tehdä, sillä isäni on poissa, i'äti poissa!"

Katri lähti äyräältä ja meni kotiinsa. Kamarinsa akkunalla oli
hänellä wähäinen kaswawa myrtti sekä palsamiinikukka, ja tuosta Katri
nyt ilostui, että palsamiini oli täydessä kukassa. "Kun Matti tulee
kaupungista tänne, niin saapa hän nähdä, että olen hywin hoitanut
kukkaseni", ajatteli Katri.

Ilta-puolella palasi Matti muutamien kyläläisten seurassa. Katri tuli
juuri lehmiä lypsämästä, ja Antti huusi: "Hywää iltaa, Katri!" sekä
heitti hänelle samassa pari omenaa; sitte lisäsi hän wielä: "Nyt
on minun kiiru kotia, muista wain, mitä aamulla sanoin." Wastausta
odottamatta ajoi hän nyt aika wauhtia pois.


2.

Katrilla oli kaksi weljeä, jotka asuiwat lähimmässä kylässä toisella
puolen jokea. Heillä oli molemmilla wähäinen talo ja punaiseksi
maalattu asunto. Toinen heistä ei toki awioliitossaan oikein
onnellinen ollut, sillä hänen waimonsa ei muusta lukua pitänyt, kuin
ruo'asta ja waatteista, mutta Katrin weli ajatteli niinkuin hänen
isä-wainajansakkin, että ihmisen elämällä on parempi tarkoitus.
Hän ei toki ikänä koto-oloistansa mitään puhunut, sillä hänen oli
ajatuksensa, että miehen ja waimon ei sowi toisiansa moittia. Usein
tämä weli käwi äitiään ja sisartaan terwehtimässä ja nytkin tuli hän
eräänä lauwantai-iltana heidän tykönsä. Katri meni weljeänsä wastaan,
iloisesti huutaen: "Heikki! Olipa" -- Muuta ei hän ennättänyt sanoa,
sillä samassa hän hämmästyi, kun näki Heikin kanssa toisenkin miehen,
Mattilan Mikon, tuon, joka yks-päisesti pyrki Katrin sulhaseksi.

Katri aukaisi tuwan owen ja wieraat astuiwat tupaan, jossa talon
emäntä heitä mieli-hywällä wastaan otti, mutta Katri riensi pois
kyökkiin.

Emäntä piti paljon Mikosta ja olisi halusta hänen ottanut wäwykseen,
sillä Mikko oli rikas sekä kokosi tawaraa, miten wain saatti,
ja tämäpä juuri oli emännän mielen mukaista. Hän oli sen wuoksi
Mikon tulosta warsin hywällä tuulella ja käski Katrin keittämään
maito-puuroa illalliseksi sekä paistamaan raswaista sian-lihaa.

Talossa oli iso hopea-pokaali, joka ainoastaan pidoissa taikka
kihlauksissa otettiin esille, ja senpä emäntä nyt toi pöytään täynnä
waahtoawaa olutta. Mikko katseli mieli-hywällä pöytää, miten siihen
tuotiin yhtä ja toista lisäksi, ja kun Katri käymältä tuli sisälle,
silloin Mikko wilkasten Katriin sanoi:

"Minä olen nyt uuden huone-rakennuksen saanut talooni, ja karjaa on
enentynyt; rahaa on minulla säästö-pankissa, mutta säästänyt olenkin
kelpo lailla, että pelkkää sekuli-leipääkin olemme syöneet, waan
kyllä nyt onkin talo hywässä kunnossa." Näin sanoen hän aina wilkasi
Katriin, mutta Katri meni kyökkiin puuroa sekoittamaan, ajatellen
itseksensä:

"Jumalan sanassa sanotaan: mitä se ihmistä auttaa, jos hän woittaa
kaiken maailman ja kuitenkin saattaa kadotuksen sielullensa." Näin
miettien seisoi Katri puuroa sekoittaen, kun hänen weljensä tuli
sisälle, sanoen:

"Kyllä kai sinä Mikon asian tiedät?"

"Hm, kai hänellä on tuo wanha asia taas?"

"Niin on, tottahan siitä joskus pitää päätös tehtämän; mutta en minä
toki usko, että sinä hänelle olet waimoksi sopiwa, sillä hänpä on
oikea mammonan orja. Tätä en suinkaan sano häntä panetellakseni, waan
sen wuoksi, että asian oikea laita on semmoinen."

"Niinpä onkin. Hän on warmaankin unhoittanut, että hänellä on
kuolematoin sielu, joka ei ole sillä autettu, että hän markkoja
säästö-pankkiin panee."

"Et suinkaan sinä hänestä huoli?"

"Minä? En mar! Minäpä tulen isääni, eikä hän ikänä ahneista ihmisistä
pitänyt."

"Mutta äiti ottaisi halusta Mikon wäwykseen. Oletko huomannut, että
hän on tuonut hopea-pokaalin esille, sepä on jo ikään kuin lupauksen
merkki, sillä eihän siitä ole olutta juotu paitsi kesteissä ja
kihlauksissa."

"Kyllä minä pokaalin lasken kaappiin takaisin, ennenkuin iltaselle
menemme, ja toiwonpa, että Mikko siitä ymmärtää, mitä tarkoitan."

Kun iltanen oli walmistettu, otti Katri pokaalin ja laski sen
kaappiin paikallensa, mutta Mikko huudahti:

"Katri! Anna pokaalin olla pöydällä."

"En, sillä tänään se on sopiwampi kaapissa."

"Minulla on myöskin tuommoinen kotona. Ei minulta nyt enään mitään
muuta puutu paitsi yksi hewonen ja pari mullikkaa sekä juuri
kupari-kattila, jota tarwitaan olutta pannessa ja pyykkiä pestessä.
Täällähän on kyökissä semmoinen, ja Katri sen, tiemmä, saakin
myötäjäisiksi."

"Jos saankin, mikäpä hyöty sinulla siitä on", lausui Katri kaappia
tukitessaan.

"Niin, eipä olekkaan", wastasi Mikko, "sillä sinä et warmaankaan
tahdo sitä walkealle panna, mutta meidän omaksihan se toki tulee ja
jää perintö-kappaleeksi sukuumme."

"Enpä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", wirkkoi Katri.

"Syödään nyt iltaista ensin", sanoi emäntä', "niin saamme sitten
selwemmin puhua asiasta."

Mikkoa ei tarwinnutkaan kahdesti käskeä. Nyt ruwettiin siis
iltaselle, ja emäntä lausui: "Mikolla on nyt uusi huone-riwi
walmiina."

"Sehän mahtaa olla hupaista Mikon mielestä", wastasi Katri.

"Pian minä sen walmiiksi laitan, mitä työkseni otan", kehui Mikko.

"Anna muitten kiittää, jos sinussa kiittämistä on", pilkkasi Katri.

"Enpä wäliä pidä, waikka tuon itsekin sanon, että semmoisia poikia ei
olekkaan monta, kuin minä olen; kyllä niitä tytöt saa hakea."

Katri, jota tuo Mikon ylpeys harmitti, wastasi: "Sen kyllä minäkin
luulen, sillä taitawatpa tämän-aikuiset pojat tawallisesti edes
sisältä kirjaansa lukea, kun kinkereillä owat, waan sitä ei taida
Mattilan Mikko."

"Mutta mitä owat he Mattilan Mikon rinnalla?" pakisi Mikko. "Sen
sanon, että minä taidan työtä tehdä kuin orja ja säästää rahojani
taidan myöskin."

"Kyllä tuo on tunnettu asia", wastasi Katri.

"Mutta jos joku hywä ystäwä tulee luokseni, niin Mattilan Mikolla on
wieraan-waroja kylläksi; silloin ei puutu ruokaa eikä olutta."

"Mikko hywä, ei siareni ole sinulle waimoksi sopiwa, sillä hän ei ole
tottunut orjan tawalla työtä tekemään", sanoi Heikki.

"Niin kylläpä on paras, että waimoksesi haet jonkun toisen naisen,
sillä et sinä minua saa omaksesi etkä myöskään kupari-kattilaa."

"Wai niin, mutta sen minä takaan, ett'ei yksikään waimo koko kylästä
lähde kirkkoon niin uljaalla hewosella eikä niin kiiltäwissä,
heiluwissa kääseissä kuin minun waimoni", kehui Mikko.

"Enpä minä hänen onneansa kadehdi", wastasi Katri.

"Katri! Mieti asiaa wielä, ennenkuin päätöksen teet", sanoi äiti.

"Saanko luwan kysyä, miksi et minusta huoli?" wirkkoi Mikko.

"Miksi - sitä en juuri tiedä, mutta olkoon syy mikä hywänsä, minä en
sinulle sowi, Mikko, sillä sinä olet kowin ahne ja ajattelet wain,
miten saisit tawaraa koottua, etkä muista, ett'ei koko haluansa
saa kiinittää semmoiseen, joka on katoowaista, jota koi ja ruoste
raiskaa."

"Wai siltäkö nyt tuntuu. Tyhmäpä olinkin, kun en ottanut puhe-miestä,
sillä minä sanon aina totuuden ja puhun suoraan mitä ajattelen."

"Sepä on hywä hänelle, joka sinun waimoksesi tulee, että hän saa
tiedon ajatuksistasi ja tawoistasi, niin tietääpä hän ottaa mukaansa
muutaman wartaallisen ruis-leipää, jota hänen silloin sopii nauttia,
jolloin sinä häntä waadit sekuli-leipää syömään."

"Älä tee minusta pilkkaa, sillä minua parempaa poikaa saat kyllä
hakea", ärjäsi Mikko ja löi nyrkkiään pöytää, mutta emäntä lausui:

"Toiwonhan, että Mikolle sekä Katrille wielä on elon-päiwiä suotu;
saatamme toiste paremmalla onnella tästä asiasta puhua."

"Tiedänpä warmaankin, ett'ei Mikko minusta huolisi, jollen saisi sitä
wertaa myötäjäisiksi, kuin saan; mutta sen sanon sinulle, Mikko, että
minua warten ei sinun tarwitse tänne toiste tulla, ei yksin eikä
puhe-miehen kanssa, sillä se olisi tuiki turhaa."

"Saanpa jonkun toisen", wastasi Mikko ja läksi, hywän werran olutta
wielä juotuaan, talosta pois.



3.

Kesän päiwät oliwat menneet, ja syksy oli jo tullut, kun Katri eräänä
sunnuntai-aamuna läksi kirkolle. Hän ennätti sinne liian aikaisin,
ja päätti mennä siksi, kuin jumalan-palwelusta aljettaisiin,
hautaus-maalle. Sinne tultuansa meni Katri isänsä haudalle ja pisteli
sen kummulle sinne tänne kukkia, joita oli kotoaan kädessänsä tuonut.
Hautaus-maalla ei ollut muita ketään kuin Katri eikä sinne tuntunut
mitään maailman tohinaa. Muutto-lintujen parwi lensi kirkon tornin
ylitse, ja heidän siipeinsä suhina kuului, mutta hetkisen wain; sitte
oli taas kaikki hiljaista, äänetöintä. Katri katseli haudoilla olewia
ruohoja ja kukkia, jotka hänen mielestään aamu-tuulessa noikkasiwat,
ikään-kuin olisiwat tahtoneet tarinan kertoa noista kumpujen alla
lepääwien elämästä. Tässä hänen istuessaan kuului portin narina, ja
Antti tuli hautaus-maalle. Nähtyään Katrin sanoi hän:

"Kas sinäkö täällä istut; kiitoksia wiimeisestä!"

"Kiitoksia kiittämästäsi! Minä wartoon täällä yhteen soimista."

"Pian kyllä jo soitetaankin. Kuinka sinä nyt olet jaksanut."

"Hywin wain, mutta tahtoopa olla isääni wähän ikäwä."

"Hän lepää rauhassa."

"Niin hänen ruuminsa lepää rauhassa, ja toiwonpa, että hänen
sielunsa on autuas, sillä hän eli kuin oikia kristitty ihminen. Ei
hän palwellut jumalaa ainoastaan suullaan, waan sydämmellään. Hänen
töistänsä sen huomasi, että hän jumalan sanaa sekä luki että uskoi."

"Jaa sen hän teki. Hän oli hywänä esimerkkinä muilllekkin; ja minä
luulen, ett'ei semmoinen jumalan-pelko ole totinen, joka ei ihmistä
tee kelwolliseksi, sillä joka jumalaa rakastaa, hän koettaa elää
jumalan tahdon mukaan. Etkö muista, että prowastikin rippi-koulussa
meille niin sanoi."

"Muistan, mutta jopa yhteen soitetaan."

Katri aikoi nyt mennä kirkkoon, mutta Matti wirkkoi:

"Wartoopa wähäsen, Katri! Oletko muistanut mitä minä sinulle sanoin
silloin, kun kaupunkiin puu-kuormaa wein?"

"Hm, enpä juuri ole tahtonut sitä muistaa, koska sinulla on monta
sataa markkaa enemmän kuin minulla."

"Niin, mutta kun sinä ja minä laskemme markkamme yhteen, tuleepa
siitä toki silloin enempi."

"Kun en wain sitte aina wäliin saisi kuulla, että minulla oli wähempi
kuin sinulla?"

"Etpä saakkaan, sillä en minä wiina-päissä kulje."

"Ethän korttiakaan lyö, tiemmä?"

"En. Semmoisista huwituksista en ole milloinkaan huolinut; silloin,
kuin en kelwollisten ihmisten seuraa saa, luen minä kirjojani, joita
minulla on montakin, ja saanhan niitä lainastosta lisäksi. Saatanpa
myöskin käydä katselemassa luontoa, se on kyllä hywä kirja sekin ja
siitä saa paljon oppia."

"Sinä ajattelet juuri kuin minäkin."

"Tuleppa sitte omakseni, Katri!"

"Hm, minun täytyy ensin puhua äidilleni ja weljilleni asiasta; mutta
sinäpä, Antti, olet mielestäni warsin isä-wainajan tapainen, ja
semmoisen minun sulhoni pitääkin oleman."

"Tänä iltana, Katri, tulen isäni kanssa teille."

"Terwe tultua wain!"

Näin keskusteltuaan meniwät he nyt molemmat kirkkoon.

       *       *       *       *       *

Ilta-puolella tuli Antti ja hänen isänsä Katrin kotia, eikä
Katrilla silloin ollut mitään sitä wastaan, että hänen äitinsä otti
hopea-pokaalin esille.

Muutama kuukausi tämän jälkeen oli Antin ja Katrin häät. Antti jäi
koto-wäwyksi ja rakensi anoppi-muorillensa oman kauniin huoneen.
Siellä he usein kesä-iltoina hywässä sowussa muorin kanssa istuiwat,
katsellen wiljawia peltojansa sekä joen wälkkywiä aaltoja ja jutellen
siksi, että aurinko laski wuorien taakse.



Tekla


Tekla oli seitsentoista-wuotinen neito, kaunis kuin juuri puhjennut
kukka, ja nykyään kihlattu morsian. Hän seisoi au'aistun akkunan
ääressä, kädessään piteli hän kaunista helmi-nauhaa ja sanoi, sitä
katsellen, itseksensä:

"Morsian! Tämä sana korwiani miellyttää, waan sydäntäni se ei
lämmitä, ja kuitenkin olen minä huomannut, että kun ystäwistäni on
joku morsianna ollut, niin on hänen sydämmensä kowemmin sykkinyt,
hänen silmänsä kirkkaammin loistaneet ja poskensa puna kauniimpana
hohtanut sulhon häntä lähestyessä; waan kun Sakari minua lähestyy, ei
sydämeni syki tawallista taajempaan. Jos hän menee taikka tulee, on
sydämmeni yhtä lewollinen; miksi olen niin? Onko tämä rakkautta? --
Minun wanha hywä sulhoni antaa minulle kalliita lahjoja ja koristeita
yltä kyllin, ja nyt wiimein antoi hän tämän kalliin helmi-nauhan,
joka hää-päiwänä on minun kaulaani pantawa, mutta -- helmiä en tahdo
hää-päiwänä kaulassani kantaa, helmet eiwät hywää merkitse -- kun
niitä unissakin näkee, niin saa itkeä."

Peippo lauleli iloisesti somassa häkissään; Tekla kuunteli sitä, ja
hänen sydämmensä selwitti laulun sanoiksi: "Rakkaus on nuori, se on
auringon ja kewään lapsi. Lemmetär ei suosiele harmahia hiuksia, hän
ei wiihdy wanhan helmassa eikä anna sitoa itseänsä koruilla eikä
kalleilla helmillä." -- "Niinkö sinä laulat, sinä luonnon ja wapauden
lapsi", sanoi Tekla, "warmaankin sinun kulta-häkkisi on sinulle
liian ahdas; lennä sinä wapaana kumppaniesi luo." Näin sanottuansa
laski hän häkistä lintusen, ja riemuiten lensi se ulos lemmittyänsä
hakemaan.

Teklan wielä lintua katsellessa aukeni owi, ja nuori meri-mies astui
sisälle. Hänen kaswonsa oliwat auringon polttamasta ruskettuneet ja
mustat hiuksensa oliwat kähäröillä, hänen silmänsä säihkyiwät, ja
sydämmensä aaltoili niin, kuin se riehuwa meri, josta hän juuri olit
tullut; hän kiiruhti Teklan luo sanoen:

"Tekla! Minun orpanani, minun lapsuuteni morsian! Nytpä toki
wihdoinkin sinun nähdä saan. Tiedätkö? siitä asti kuin kodostani
lähdin, olet sinä mielessäni ollut. Kun meren aaltoja purjehdin,
jos murskyissä taikka kauniilla säällä, aina oli sinun kuwasi
mielessäni, ja nyt näen sinun edessäni kauniimpana, suloisempana,
kuin saatin aawistaakkaan. Tekla! Minulla on nyt laiwa, minulla on
koto, ja pyydän saada sinua tämän kotoni haltiattareksi, pyydän sinua
omakseni, mutta -- woi minua, jos liika myöhään tulen! --"

Teklan posket oliwat walkoiset kuin lumi, hänen kätensä wapisiwat, ja
hän wastasi: "Myöhään, Pentti, tulet", ja näyttäen kihla-sormustansa
lisäsi hän: "Katso! tämä kahle, jota kannan, ja joka minulle nyt
ylen raskaalta tuntuu, otin wapaalla tahdolla wastaan, en aawistanut
silloin, että elämäni onni olisi ollut minua näin lähellä; nyt olen
minä wanhan kunnioitetun Sakarin oma, ja hän on minua wihki-tuolille
saattawa."

"Hywästi Tekla", sanoi Pentti kolkosti, "minä lähden pois, waan en
merelle, mutta mereen. Meren kylmät aallot saawat jäähdyttää minun
polttawaa rintaani!"

"Ei, Pentti, älä puhu noin, ole mies ja kärsi kuin mies äläkä tee
minua syy-pääksi kuolemaasi. Hae onnesi wieraista maista ja unhota
minua."

Nuorten näin puhuessa oli heidän huomaamattansa wanhan-puolinen mies
astunut sisälle; hänen wartalonsa oli sorea sekä muotonsa jalo ja
miehuullinen. Hän läheni nyt Penttiä sanoen:

"Nuorukainen, sinä joka nykyään olet mereltä tullut niin
riehuwa-sydämmisenä, kuin ne kuohuwat aallot, joita purjehtimassa
olet ollut, ota sinä tämä loistawa morsian, sinua hän rakastaa,
mutta minua ei; te olette elämänne kewäimessä, minun sitä wastaan
on matkani lyhyt wiimeiseen koto-paikkaan. Tyhmä minä olinkin, minä
wanha, joka luulin elämäni ehtoolla saawani, mitä ei minulle suotu
sen aamuna eikä sen päiwänä, tyhmä minä olin, joka niin luulin; mutta
woi sinua, nuorukainen, jos ei sinun rakkautesi kestä niin kauan,
kuin sinussa sydän sykkii. Muista, ettäs rakastat häntä elämäsi
loppuun asti, ja tästä lähtien olkoon Tekla minun kaswatti-tyttäreni,
hän periköön omaisuuteni; helmi-nauhan pitäköön hän hää-päiwänä
kaulassaan muistoksi siitä wanhuksesta, joka ainoastaan tahtoi olla
hänen onnensa perustajana."



Kalastaja-Lassi.


Eräällä lahdella näkyi yksinäinen wene, jota sousi nuori hartewa
mies. Soutajalla oli myötä-tuuli, ja pian oli hän joutunut mihin
pyrki: lahden toiselle rannalle. Hän astui nyt maalle ja riensi
mäen päälle olewaan mökkiin päin. Eipä haita, waikka lähemmältä
tarkastelisit tämän nuorukaisen muotoa, sillä silloin huomaisit,
että noissa ahwettuneissa kaswoissa on oikein rehellisyyden ja
tunnollisuuden kuwa. Wähän alakuloiselta hän nyt toki näyttää,
kulkeissaan mökkiin wiewää polkua pitkin.

Oli lauwantai-ilta, ja wanha Kalastaja-Lassi istui mökin edustalla
olewalla lawitsalla, werkkoa kutoen. "Hän on itse-päinen", sanoiwat
naapurit, ja niin kyllä olikin, sillä mitä muut mieliwät tehdä,
sitä ei hän mielinyt, hän wain aina piti omaa päätänsä. Lassi oli
warallinen mies ja halweksi kaikkia, jotka eiwät, niinkuin hän,
saattaneet koota tawaraa arkkunsa pohjalle.

"Noh, oletko nyt siellä, uneksia!" huusi Lassi, kun näki poikansa
tulewan polkua pitkin. "Olet kaiketi taas tuota tyttö-renttua ollut
kurkistamassa, waikka sinulla täällä kyllä olisi työtä ollut, mutta
muista mitä minä olen sanonut: juokse sinä, Pekka, mitäs juokset, ja
ajattele mitäs ajattelet, mutta siitä asiasta ei mitään walmistu."

"Niin te, isä, olette sanonut", wastasi Pekka säwyisesti, waan warsin
wakawalla muodolla, jota wanhus ei toki huomannut, "ja kuitenkin
tahdon minä wielä kerran teille puhua Hannasta sekä pyydän, että
tywenellä mielellä sanojani kuuntelisitte. Isä kyllä tietää, että
minä olen kaikissa asioissa koettanut mieltänne noudattaa ja siitä
asti, kun äitini kuoli, teille apua tehnyt niin paljon, kuin olen
jaksanut. Nyt olen minä wuoden ollut Hannan kihloissa ja monta kertaa
teitä rukoillut, että edes kerran saisin saattaa Hannan tänne,
näyttääkseni, minkä-moisen miniän teille kauppaan, waan te ette ole
sanojani korwiinnekaan ottanut. Te sanotte: hän on köyhä, mutta minä
sanon, että hänessä itsessänsä on rikkautta kylläksi. Teillä, isä, on
tawaraa enemmän, kuin tarwitsette, ja täällä mökissä on kyllä tilaa
meille kaikille. Mitäpä se sitte, waikka hän onkin köyhä."

"Ei, kiitoksia wain, en minä mitään nurkka-hiiriä tarwitse - Sinä
tahtoisit näyttää häntä! -- mukamaakin näytettäwää -- kaikki ne owat
yhtäläisiä. Ei, yhden minä olen nähnyt, sen sinä kyllä tunnet, joka
minulle sopii miniäksi -- se on sepän Liisa. Hänen isällänsä on talo
sekä sekä paljo irtainta tawaraa, ja tyttö itse on myöskin kelpo
ihminen, mutta Hanna on perin köyhä, eikä hän äitinsä, tuon ylpeän
lesken, kuoltua myöskään mitään peri."

"Tuossa teette wäärin, isä, että pidätte noin paljon maailmallisesta
tawarasta", wastasi Pekka, "waan olisiko mahdollista, että tahdotte
kostaa Hannalle ja minulle sen, että teidän nuorena ollessanne
Hannan äiti halukkaammin otti köyhän renki-miehen kuin rikkaan
Kalastaja-Lassin, joksi teitä kutsutaan? Se olisi, isä, teille
häpeäksi! Mutta nyt tahdon myöskin minä sanoa teille wiimeiset
sanani. Isäni kyllä tietää, että maailma on lawea, sekä että minulla
on tilaa muuallakin, kuin kalastajan mökissä. Minulla on wankat kädet
ja luottamus jumalaan. -- Mutta -- enpä nyt tahdo kanssanne kinata
tänä iltana, sillä nytpä on lauwantai-ilta, ja huomenna menemme
yhdessä rippi-kirkkoon. Antakaa minulle werkot, että menen niitä
laskemaan; kauan en poissa wiiwy."

Pekka wiskasi werkot olallensa ja lähti rannalle. Hetken kuluttua
kuului airojen hiljainen loiske lahdelta.

Kalastaja-Lassi pisti tupakkaa piipun-nysäänsä, sytytti sitä ja
mumisi itseksensä: "Hm -- tyhjää puhetta -- turhia hullutuksia - hm."
Näin sanottuaan waipui hän sywiin ajatuksiin. Mitäpä hän mietiskeli?
-- Kukatiesi ajatteli hän poikansa sanoja: Maailma on lawea, ja
muuallakin on tilaa kuin kalastajan mökissä. -- Kentiesi ajatteli
Lassi, että hänen yksin jäätyänsä tuntuisi mökki hänestä hänelle
kowin tyhjältä. Miettiessään puhalteli ukko sakeita sawu-pilwiä,
jotka haihtuiwat ja katosiwat ilta-tuuleen.

Hanna oli kaunis tyttö, sen kyllä kaikki myönsiwät, ja hän oli
myöskin iloinen sekä lempeä. Häntä sanottiin köyhäksi, mutta Pekan
mielestä hän oli rikas, eikä tuo ollut ihmettäkään, sillä hänen
äänensä oli heleä kuin hopea, terweytensä raitis sekä taitonsa hywä,
ja paras puhtain kulta löytyi kätkettynä hänen sydämmestään -- senpä
wuoksi oli Hanna Pekan silmissä kalliimpi kuin hohtawin timantti.

Aurinko kaunistutti loistollaan koko seutua, kun kirkon-kellot
pyhä-aamuna rupesiwat kajahduksellansa ihmisiä kokoon kutsumaan.
Kirkon-mäelle seisattui sinne tänne eri joukkoihin wäkeä, waan kun
yhteen soitettiin, riensiwät kaikin kirkkoon.

Saarnastuolin lähellä istui Hanna äitinsä wieressä, hän katseli
kirkkain silmin opettajaa, tarkasti kuunnellen hänen opetuksiaan.
-- Taaempana kirkossa istui Kalastaja-Lassi sekä Pekka. Kun pappi
saarnassaan puhui siitä tawarasta, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa, tuntui Lassin mielestä, ikään-kuin olisi kaikki häneen
katsoneet. Jumalan palweluksen päätettyänsä tuli pappi kuorin
laattialle ja ilmoitti kansalle, että hänelle oli lähetetty Piplia,
joka oli lahjoitettawa seurakunnan taitawimmalle ja siweimmälle
neidolle, ja kun Kirkkoherra nyt mainitsi Hannan nimen sekä wiittoi
häntä tuota kallista lahjaa ottamaan, silloin katsoi myöskin
Kalastaja-Lassi kuoriin päin. Mitäpä hän siellä näki? Nuoren naisen,
jonka ihanille kaswoille aurinko juuri laski kultaiset säteensä, ja
joka seisoi siinä nöyränä, kiitollisena. Mitä näki hän seurakunnan
silmissä? Kunnioitusta - ja kun hän katsoi Pekkaan sekä näki hänen
silmissään ilo-kyyneleitä, silloin hän ymmärsi poikansa sanat, että
Hannalla olisi rikkautta kylläksi. "Itse-päinen" painoi päänsä
nöyrästi alas, ja hänen sydämmensä pehmeni kuin jää kewäisen auringon
loisteessa.

Kirkon-menot oliwat loppuneet, mutta kirkon-mäellä tunkeusiwat Hannan
tuttawat hänen ympärillensä, waan Pekka wähän etäämpänä seisoi
odottaen, että hänkin wuorostansa pääsisi Hannan tykö. Silloin
Kalastaja-Lassi hiljaa löi häntä olalle, kuiskaten: "Mitäs tässä
katselet, mene kohta tytön luokse ja ilmoita hänelle, että miniää,
jota poikani on minulle tarjonnut, odotan minä tänä iltana." Näin
sanottuaan riensi ukko pitkillä askeleilla kotia.

Miniä tuli kalastajan mökkiin, eikä pitkiä aikoja kulunutkaan,
ennenkuin hän jo sinne jäi emännäksi; ja maailma on lawea ja tilaa on
kyllä muuallakin, mutta Pekan maailma on kalastajan mökki. Iloisena
laskee hän werkkojansa lahteen, ja hänen nuori waimonsa istuu
tyytywäisenä weneessä, laulaen:

        Airoillani lykkelen
    Weneheni wesillen,
    Kiidän mielell' iloisella
    Wälkkywillä lainehilla,
    Aatellen: ei parempi
    Saattais olla onneni.

        Armahani seurassa
    Rauhaisessa kodissa
    Werkkoani kutoelen
    Muistojani miettielen,
    Aatellen: ei parempi
    Saattais olla onneni.

        Eikä ole haittana
    Mulle maailman tohina.
    Olla saatan onnellisna,
    Rikkaana, jos tyytywäisnä
    laulan: eipä parempi
    Saattais olla onneni.

Kalastaja-Lassi mökkinsä edustalla usein istuu puhaltaen sawu-pilwiä
ja hartaasti kuunnellen, kun miniänsä lukee pipliasta, jonka sai
kirkkoherralta, ja silloin ajattelee hän, että kulta, joka löytyy
sydämmestä kätkettynä, on toki suuremmasta arwosta ja tuottaa enemmän
korkoa kuin se, jota tallennetaan arkun pohjalla.



Onnen Kukkaset.

Satu.



Eräässä kauniissa laaksossa asui muuan maan-wiljeliä waimonsa ja
lastensa kanssa. Hänen maa-tilansa ei ollut suuri, mutta ahkeralla
työn-teolla sai hän toki tarpeeksi elatusta wähäiselle perheellensä.
Tässä asui hän tyytywäisenä, ja hänen asuntonsa ympärillä kaswoi
runsaasti onnen kukkasia.

Onnen kukkaset oliwatkin erinomaisia kukkia. Lapset eiwät tietäneet,
kuka niitä oli istuttanut, ja kun he tätä isältänsä kysyiwät, niin
hän wastasi:

"Me olemme ne saaneet lahjaksi ylhäältä, ijankaikkisen onnen
herralta."

Eräänä iltana istuiwat nuorimmat lapset leikitellen pihalla; he
kuunteliwat koiran haukuntaa, joka silloin tällöin metsässä wuorten
wälistä kajahteli, sillä kartanon herra oli metsästämässä, mutta
äkkiä juoksi nuori hirwi metsästä oikoiseen lasten luo, se katseli
heitä rukoilewin silmin, ikään-kuin olisi heiltä apua pyytänyt, sillä
sitä wainottiin -- wiattomuus turwasi wiattomiin.

Lapset hywäiliwät hirweä, mutta samassa he peljästyiwät, sillä
metsästä tuli ratsastaja ajaen aika wauhtia; tämä oli itse kartanon
herra, ja hänen aluettansa oli tuo laaksossa olewa wähäinen
maa-tilakin. Hän oli uljaasti waatetettu, mutta hänen silmänsä
katsanto oli synkkä, hänen otsassansa sywiä ryppyjä, ikäwyys ja
onnettomuus oli ne siihen liika aikaisin kaiwanut.

Kartanon herra näki nyt uhrinsa ja aikoi juuri ampua, mutta
samassa sattuiwat hänen silmänsä näkemään onnen kukkasia, jotka
ystäwällisesti hänelle noikkasiwat. Hän laski heti pois pyssynsä, ja
silmänsä loistiwat lempeästi, kun hän astui alas hewosen seljästä
ja kiiruhti talon tupaan päin. Maamiehen waimo tuli portailla häntä
wastaan, ja lapset meniwät kaikin äitinsä ympärille, jossa he sitte
uuteliaasti katseliwat wierasta.

"Noh! Jopa toki wiimein löysin nuo kukkaset", sanoi kartanon
herra, "niitä olen hakenut ympäri maailmaa ja olen antanut isot
raha-summat saadakseni edes yhden ainoan näitä kukkasia, mutta kaikki
hakemukseni on ollut turhaa, ja nyt löydän ne minä täällä köyhimmällä
alustalaisellani ja noin runsaasti; minä tahdon ne kullalla maksaa ja
istuttaa ne puutarhaan kartanoni ympärille."

"Armollinen herra", sanoi wiimein maan-wiljeliän waimo, "ei mikään
kulta ole niin suuressa arwossa meille kuin nämät kukkaset, ja ne
lakastuisiwat teidän puutarhassanne, sillä nuot menestywät ainoastaan
silloin, kuin ijankaikkisen onnen herra ne meille lahjoittaa."

Silloin wihastui kartanon herra; hän tempasi juurinensa muutamia
kukkasia maasta, ja läksi wihoissaan pois.

Kotia tuntuansa istutti hän kukkaset hopea-astioihin, kasteli ja
hoiti niitä, mutta ne surkastuiwat wain ja pian warsin lakastuiwat
somissa hopea-astioissaan.

Silloin kartanon herra kiroten nousi istualta, käski palweliansa
satuloida hewosen ja ratsasti sitten ikään-kuin tuuliais-pää
maamiehen laaksoon.

Aurinko oli juuri laskenut, kun hän ennätti taloon; pienet lapset
oliwat jo menneet lewolle, ja wanhin tytär istui tuwan peräisessä
kamarissa wanhempainsa seurassa. Kun maamies näki herransa tulewan,
kiiruhti hän jo portaille wastaan ottamaan, mutta seisahtui tässä
warsin peljästyksissään, sillä hänen herransa silmät pyöriwät wihasta.

"Orja!" huusi kartanon herra, "sinun matalan asuntosi ympärillä
kaswaa kukkasia, jotka heti lakastuwat minun komioissa huoneissani;
sen wuoksi olen nyt päättänyt, että sinun pitää ennen auringon nousua
perheinesi muuttaman pois tästä talosta, sillä minä tahdon itse asua
näitten kukkasten keskellä, joita ei kaikella kullallanikaan saa
menestymään kartanossani."

Suotta rukoili maamies ja hänen waimonsa, joka myöskin oli tullut
ulos, kartanon herraa päätöksestään luopumaan, hän oli taipumaton.

Silloin tuli maamiehen nuori tytär tuwan owesta ulos ja lankesi
polwillensa kartanon herran jalkain eteen ja huudahti: "Herra,
herra! Älkäätte ajako meitä pois kodostamme, sillä silloin saatte
ijankaikkisesti kaiwata niitä kukkasia, joita nyt omaksenne
tahtoisitte. Katsokaatte wain ympärillenne, ne lakastuwat jo! Mutta
jos osoitatte laupeutta ja armollisuutta kaikille, silloin on teillä
näitten kukkasten siemen omassa sydämmessänne."

Kun kartanon herra näki tämän ihanan neitosen kyyneleiset silmät,
heräsi hänen hekumallinen, syntinen, kowa sydämmensä ja hänen
silmissään kimalteli kaksi kirkasta helmeä -- katumuksen kyyneleet,
sillä hän suri nyt entistä elämäänsä, turhuudessa wietettyjä
päiwiänsä. Hän huokasi sywään, nousi hewosensa selkään ja riensi
takaisin kartanoonsa.

Muutamia wiikkoja oli kulunut, ja kartanon herra wei maamiehen nuoren
tyttären morsiamenansa komeaan kartanoonsa. Päiwät, wiikot, kuukaudet
kuluiwat, jopa wuosikin joutui loppuun, ja kartanon herra tunsi
itsensä ylen onnelliseksi, sillä maamiehen tytär oli hywä ja lempeä
waimo, ja rauha oli häntä seurannut kartanon uljaisiin huoneisiin.

Kartanossa oli iso ilo, sillä herran waimo oli miehellensä
lahjoittanut pojan, josta herra oli sanomattoman onnellinen; hän meni
puutarhaansa saadaksensa oikein hartaasti Jumalaa kiittää onnesta, ja
katso! Siellä kukoisti nyt koko kartanon ympärillä onnen kukkasia.
Nähdessänsä näitä rakkahia kukkia, itki kartanon herra ilosta ja
laski itsensä polwilleen kiittäen ijankaikkisen onnen herraa tästä
hänen lahjastansa, ja siitä asti kaswoiwat nämät harwinaiset kukkaset
aina kartanon puutarhassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku kertoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.