Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuvia työväen kaupungista
Author: Anttila, Selma
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvia työväen kaupungista" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUVIA TYÖVÄEN KAUPUNGISTA

Kirj.

Selma Anttila



WSOY, Porvoo, 1904.



        Sensuurin hyväksymä. Porvoo, jouluk. 3 p. 1904.



SISÄLTÖ:

 Virran pyörteessä
 Peliä
 Harmaa nainen
 Niinkuin unta
 Pommitus
 Vanha tarina



VIRRAN PYÖRTEESSÄ


I.

Kesäkuun alkupäivien tuulet ovat tuoneet kuivuutta mukanaan.
Aurinko paahtaa täydeltä terältä, vaalea vihreys peittää maan, ja
puut ovat saaneet kesäisen vaippansa. Kevään tenhovoima laajentaa
kaupunkilaisten huonoon ilmaan tottuneet keuhkot ja herättää halun
saada yhä enemmän heittäytyä kesän helmaan. Virkistävä tuuli
leyhkii kolkoilla kaduillakin, joilta luonnon kauneus on tykkänään
karkoitettu.

Iltasin sylvähtää kymmentuhansinen tehtaalaisväestö kaupungille,
sen ahtaille pääkaduille, ainoaan puistokäytävään ja puistoon.
Koko kaupunki on jalkeilla; mutta turhaan etsii noitten tuhansien
ihmisten joukosta terveyttä uhkuvaa, reipasta nuorisoa. He ovat
kaikki kalpeita, puoleksi kehittyneitä, kauttaaltaan harmaita, tukka
tuhkanharmaa, iho samea, silmät sinisenharmaat, liikkeet kömpelöt ja
saamattomat.

Loppumattomissa jonoissa tulvivat he kuin virtaava vesi,
paljoudellaan vallaten katukäytävät, sysäten syrjään vastaantulijat
ja suunnaten kulkunsa samaa päämäärää kohti.

Tyynenä se virta vaeltaa, hiljaa loristen kuin tasainen puro. Se on
ainaisen, totisen työn ääressä taltutettua joukkoa, jolta ilo on
unohtunut tai unelmiksi häipynyt ja koneitten kolinaan yhtynyt.

Kesäisin saattaa tuo virta laajeta ja laskea vetensä vapaammilla
aloilla vellomaan; mutta talven tultua, kylmän yllyttyä, sulloutuu
virta kapeaksi, syväksi juovaksi kulkemaan totuttua uraa. Pisarat
etsivät turvaa toinen toisistaan, nauttivat yhdessä ilonsa, kestävät
liittyneinä vastuksensa, tuntien toisinaan suurissa joukoissa
sydämensä voimakkaana sykähtävän; mutta yksinäisyydessä yllättää
pelko.

Se pelko ajaa heidät, armottomana ruoskana uhaten, poikasina ja
tyttösinä koneitten ääreen saamaan samean ihon, kuihtuneen vartalon,
kömpelöt liikkeet ja matalat ajatukset. Se pelko pakottaa heidät
yhtymään mustaan virtaan silloinkin, kun halu pitää vapaammille
väylille. Se pelko asuu heidän sydänverissään ja vie heidät
määräämäänsä uraan.

Elämisen pakko on se pelko; mutta elämä on kova ja kylmä, ja se on
mustan virran pinnalle jään luonut.

Oudolle, parempiosaiselle on sen jää kovaa. Se sulaa kuitenkin
helposti lemmensäteillä sitä lämmitettäissä, avaa rakkauden katseille
syvyytensä, näyttää aarteita, kalliita helmiä, jotka syntyvät vaan
vesien alla, ahdingossa ja syvyyksissä.

       *       *       *       *       *

Kesäkuun sunnuntaina vietti työväen urheiluseura juhlaansa puiston
kentällä. Joukottain riensivät sinne vanhat ja nuoret; ei ainoastaan
juhlan vuoksi, vaan näyttääkseen itseään ja kesäistä juhla-asuaan.
Isät kulettivat lapsiaan vaunuissa, joitten komeus oli silmään
pistävä vanhempien muuhun asuun nähden. Näivettyneet vaimot kulkivat
vieressä ylpeillen ja riemuiten pienokaistensa herraskaisista
ajoneuvoista. Olivathan ne todistuksena heidän rehellisistä
ponnistuksistaan hankkia lapsilleen parempaa hoitoa kuin he aikoinaan
itse olivat saaneet.

Eteenpäin kirjavassa jonossa suunnattiin kulku kenttää kohti.
Nuorilla oli varaa käydä aituun sisään ja maksaa lippu, mutta
perheelliset pysähtyivät ulkopuolelle kuuntelemaan soittoa ja saamaan
osansa juhlan huipusta. Lapset kirkuivat riemusta kelliessään
nurmella auringonpaisteessa. Olipa tämä sentään toista kuin
likaisissa pihoissa ja kadulla mylleröiminen.

Aituun sisällä suoritettiin juhla-ohjelmaa, johon kuului muun muassa
Paavo Hartikan mahdikas puhe. Siinä ei säästetty kapitalisteja
enempää kuin tuota suurta työväestön laumaakaan, joka ei tajunnut
aatteita eikä vapautta eikä kuulunut järjestyneihin tai työväestön
kermaan, -- johon puhuja nähtävästi itsensä luki.

Kentän arvokkaimpaan laitaan, missä juhlan sankaritkin liikkuivat,
Paavo Hartikka saattoi seuralaisensa Liinan ja Annin. Tytöt olivat
hienoissa kesäpuvuissa, mutta kummallakin oli harsoliina eikä hattua.
Tämä se oli Paavoakin aina äköittänyt ja hän oli sanonut:

-- Kaikkien naisten pitäisi käydä hatussa; sitten kerrankin
säätyerotus häviäisi. --

Mutta Anni oli tokaissut:

-- Ei herruus hatussa ole! -- ja Paavo oli kauniisti omistanut tytöt
seuralaisikseen ilman hattua.

Liina, hento, vaalea tyttö, jonka siniset lapsensilmät ujosti
tarkastivat ympäristöä, kätki punastuvat kasvonsa huiviin,
huomatessaan Paavo Hartikan tulisen silmäyksen kiintyneen itseensä.

-- Ei tuo sinun Paavosi olisi hullumpi mies, ellei liikanainen
itserakkaus jo kauas hohtaisi, -- sanoi Anni toverilleen Paavon
mentyä puhettaan pitämään.

-- Minun Paavoni! Mitä sinä höpiset? -- jupisi Liina.

-- No, ei ainakaan hän minua hännystele. Herraskainen ja hieno sen
olla pitää, joka Paavolle kelpaa. --

-- Aina sinä pistelet. --

-- Ja sinä otat kaikesta nokkaasi. Jos minua joku kosiskelisi,
niin... pöhö pihlaja, mitäs tästä? Ethän vaan vetistele? -- huudahti
Anni levottomana nähdessään Liinan kätkevän kasvonsa nenäliinaan.

-- Enkö saisi hikeäkään naamaltani pyyhkiä? --

-- Kas, tuolta Paavo jo tuleekin! -- huudahti Anni, kun mies astui
heitä kohti puheensa päätettyään. -- Kyllä hänessä nyt on miestä;
jospahan olisi, maalisuti kourassaan, puoleksikaan noin ylpeä. --

-- No, miltä tuntuu? -- kysyi Paavo tytöiltä. Hän oli roteva, nuori
mies, ja hänen katseessaan asui vielä henkisesti kehittymättömän
tuijottava ilme, huolimatta hänen mahtavasta puheestaan.

-- Kiitoksia saarnasta, -- sanoi Anni.

-- En minä saarnaa, teroitan vaan ihmisille aatteita, vapautta, joka
kaikille kuuluu, vapautta elää ja nauttia kuten itse kukin haluaa. --

-- Niinkuin kapitalistitkin, -- sanoi Anni naurahtaen.

-- Te ette sitä asiaa ymmärrä! -- tiuskasi Paavo tulistuen Annin
pilkallisesta äänestä.

-- Höm, suus' kiinni suutari, kun räätäli puhuu! -- tokasi Anni.

Kentän poikki astui luiseva mies, jonka tulipunainen kravatti hohti
auringonpaisteessa.

-- Kassi Konttinenkin on täällä, -- sanoi Paavo odottaen, että tuo
merkkimies hänetkin huomaisi.

-- Sekö runoniekka? -- kysyi Anni.

-- Lähdetään kävelylle näkötornille päin, -- ehdotti Paavo. Annin
läsnäolo ärsytti häntä, sillä silloin oli Liina aina saavuttamaton.

-- Niin, eihän tässä voi särkiäkään paistaa, -- sanoi Anni terävästi
hyvin tietäen Paavon mielialan.

Liina, tuntien riitaisuutta ilmassa, siirtyi lähemmäksi Annia ja
nykäsi häntä varottavasti käsivarresta.

-- Ei särjet teidän koukkuunne pyri, -- pisteli Paavo takaisin.

Runoilija seisoi portilla ahmien silmillään kirjavaa näkyä kentällä,
ikäänkuin hän olisi tahtonut sen sieluunsa nielaista. Hän liittyi
seurueeseen.

Pian he olivat tornin huipulla, nojasivat kaidepuuhun ja ihailivat
tuttuja näköaloja.

Liinan sinisissä silmissä kuvastui lapsellinen ilo. Mikä noitten
silmien pohjasävy oli, sitä ei Paavo Hartikkakaan olisi kyennyt
selittämään, vaikka hän ahkerasti oli tutkinut tuon hiljaisen tytön
silmissä asuvaa tenhovoimaa. Nyt hän ei enää kysynytkään. Liina
oli hyvä sellaisenaan. Muut ihmiset olivat kyllä typeriä, elleivät
vapautta ja aatteita ymmärtäneet, vaan Liinan ei tarvinnut niihin
puuttua.

-- Rakkauden sokeutta! -- oli Anni huoannut, kun näistä asioista oli
puhe tullut.

Anni katseli veitikkamaisesti molempien miehien innostuneita
viittailuja. Hänen leveillä poskillaan hohti terveydenpuna ja ohuet
huulet puristuivat pilkalliseen hymyyn. Ehdottomasti olisi hymy ollut
katkera, ellei pieni pystynenä ja pyöreät silmät olisi sen kärkeä
katkaisseet.

-- Katsokaa nyt tuota savupiippujen paljoutta! Kuinka monta uunia
niiden juurella hehkuu, ja kuinka monet tuhannet niiden ääressä työtä
tekee! Tunnen rintani paisuvan ylpeydestä saadessani laulaa heille
kaikille! -- huudahti runoilija viittaillen mahtavasti käsillään.

-- Vähäänpä sinä, miekkonen, tyydyt. Ei, herrana täällä olla pitää!
-- sanoi Paavo riuskasti, seisten hajasäärin tornin lattialla.

-- Ainakin yritätte olla herrana täällä tornissa. Otattehan nytkin
suuremman tilan kuin me kolme yhdessä, -- puhui Anni.

-- Mies paikkansa pitää, huono tieltä tyrkätään. Herroiksi sitä elää
pitää eikä olla kenenkään orja! Saatte vielä nähdä, kuinka suuretkin
tehtaat keikahtavat, kun vaan työmiehissä on yksimielisyyttä! --
Paavo sipaisi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja löi kätensä
tornin kaidepuuhun niin varmana kuin hänen hurjat toivomuksensa jo
olisivat olleet toteutumaisillaan.

-- Tule pois, Liina, täällä käy olo vaaralliseksi, sillä muutamat
alkavat jo höpertyä, -- sanoi Anni iskien silmänsä Paavoon.

-- Mennään vaan, etteivät pienet tirakat tukehdu. Heistä ei ole näin
yläilmoihin, -- pisteli Paavo äkeissään.

-- Pienet tirakat eivät tartukaan liian karkeisiin koukkuihin. Niitä
ei vaivaa suuruudenhulluus, -- tiuskasi Anni.

-- Peijakas, kuinka olettekin ärtyisellä päällä. Eihän vaan jonkun
koukku repele sappeanne. --

Liina ja runoilija seurasivat vaieten tätä kiistaa. Annilla oli taas
pureva vastaus huulillaan, mutta Liina tarttui hänen käteensä.

-- Mennään pois. Älä viitsi! -- sanoi hän ystävälleen.

-- Totta puhuen, koska teidän lakkonne alkaa? kysyi runoilija
Paavolta tiellä.

-- Hitto sen tiesi, miehiä jänestää. --

Tienhaarassa seurue hajaantui.

-- Seuraa sinä tuota kyrmyniskaista ahventa. Sen piikit eivät tunnu
sinun pehmeässä nahassasi, -- sanoi Paavo työntäen toverinsa Annia
kohti.

-- Että ahnas hauki saa niellä sileän salakan! -- huusi Anni
poistuessaan runoilijan kanssa.

Liina ja Paavo kulkivat hetken aikaa ääneti.

-- Sait kai kirjeeni? kysyi Paavo.

-- Sain. --

Kumpikaan ei katsonut toiseensa.

-- Mitä siitä sitten niinkuin tuumit? -- Paavo yritti lyömään
leikiksi luoden tutkivan silmäyksen tyttöön; mutta Liina astui
vakavana, katse maahan kiinnitettynä.

-- En tiedä, -- sanoi hän lopulta.

Paavo huomasi Liinan punastuvan. Samalla nousi veri hänenkin päähänsä
ja sydän löi rajusti, mutta hän oli päättänyt saada varmuutta tänään
ja kysyi rohkeasti:

-- Liina, mennäänkö kuulutukseen? --

He istuivat penkille käytävän viereen ja Paavo yritti kietoa
käsivartensa Liinan vyötäselle, mutta tyttö väisti.

-- Ei nyt. Joku voisi nähdä! -- huudahti hän hätäisesti ja hyppäsi
polulle. Paavo ei uskaltanut pidättää häntä ja Liina astui reippaasti
kotia kohti.

-- Huomenna illalla tulen luoksesi ja silloin päätämme asian, --
sanoi Paavo hyvästellessään.

       *       *       *       *       *

Neljän viikon kuluttua olivat he naimisissa. Liinan asuintoverina
oli ollut Anni. Hän muutti pois ja Paavo tuli sijaan. Siinä koko
temppu, eikä se suuria mullistuksia tehnyt Liinan elämässä. Hän kävi
säännöllisesti tehtaassa kuten ennenkin.

Niin kävi kuin Anni sanoi: ahnas hauki nieli sileän salakan.

       *       *       *       *       *

Paavo puuhasi entistä kiihkeämmin maalarien työlakkoa. Runoilija
liehtoi työväen äänenkannattajassa taistelu-intoa haluttomiin,
joilla oli suuret perheet elätettävänään ja nälkä edessä niin pian
kuin ansiot ehtyisivät. Paavo piti puheita aatteista ja vapaudesta,
verenimijöistä ja työväen liittoutumisesta.

Kaupungissa rakennettiin kahta suurta taloa, joista riitti työtä koko
kaupungin maalareille kesäkuukausiksi. Maalarit tahtoivat päästä
päiväpalkoille, mutta rakennuttajat tarjosivat työtä urakalla. Asia
muuttui kireäksi töitten kiireellisyyden vuoksi.

Eräänä iltana huomasivat lakkolaisten asettamat vahdit työmaalle
saapuneen vierasta väkeä ja asettuneen puolivalmiisiin huoneisiin
asumaan. Pahaa aavistaen he kysyivät yövahdilta, mitä miehiä nuo
olivat.

-- He, niitä Helsingin maalareita, -- sanoi mies.

-- Vai niitä! -- Paavo hyppi vihasta ja koko miesjoukko sadatteli.
Pidettiin neuvottelu.

-- Kaihan käsittävät, kun asian kuulevat. Työmiehiähän hekin ovat. --

-- Elleivät ymmärrä muuten, niin kyllä tuo opettaa, -- sanoi muuan
mies, jolla oli nyrkit kuin moukarit.

-- Rökitetään heitä! -- huusivat useat.

-- Ensin neuvotellaan, -- sanoi Paavo.

-- Niin, ensin neuvotellaan, -- huusivat kaikki. Seuraavana aamuna
menivät he helsinkiläisten työnjohtajan puheille. Näres tuli heitä
vastaan hyvin arvaten asian. -- Mitä asiaa? -- kysyi hän, tiukasti
katsoen miehiin, kädet housuntaskuissa.

-- Kyllä teidän sakkinne on joutunut väärään paikkaan. Tämä on meidän
työmaata. Kun sen nyt tiedätte, ette suinkaan aijo jäädä tänne! --
sanoi Paavo, tuimana hänkin.

-- Työ on nyt meidän eikä siihen tule kenenkään mitään! -- tiuskasi
Näres kääntäen selkänsä miehiin ja poistui.

Siinä miehet seisoivat korvallistaan raapien.

-- Se on tehtävä, -- sanoi Paavo synkkänä.

-- On, on! Kyllä ne vielä... senkin käet! -- miehet murisivat kuin
ärsytetyt karhut.

-- Tänä iltana yhdeksältä. Hakekaa kaikki meidän miehet. Aseet
mukaan, -- kuiskasi Paavo lähemmille tovereille. Silmät kiiluvina ja
nyrkkiä puiden taskuissaan, palasivat miehet kukin kotiinsa.

Koko vuoden ansio oli nyt luiskahtamaisillaan sivusuin ja se tiesi
nälkää.

-- Työnjohtajan konttori on alakerrassa ja sinne pääsee akkunasta.
Me tulemme vähitellen: kaksi, kolme kerrallaan, ettei näyttäisi
hyökkäykseltä, ja pujahdamme akkunasta sisään. Käytävissä ja
huoneissa on pimeä, sillä akkunat ovat laudoilla tukitut, -- selitti
Paavo.

Illalla kiersivät miehet rakennusta, kulkien muina miehinä.
Yövahdin siirryttyä kulmasta, pujahti Paavo parin toverinsa kera
akkunasta kellarikerrokseen. Toiset seurasivat, ja kun kaikki olivat
kerääntyneet konttorin ovelle, astui Paavo rivakasti huoneeseen.

Näres seisoi pöydän päässä, himmeä lamppu edessään. Hän ei näyttänyt
hämmästyvän.

-- Vielähän te nytkin täällä liikutte. Onhan vieraita kielletty
tulemasta työmaalle. Sen toki tiedätte! --

-- Sen tiedämme, vaan kuka täällä on luvatta? Te juuri olette
tungettelijoita. Nyt puhutaan suoraan; luopukaa, taikka -- --! --
huusi Paavo.

-- Taikka --! -- huusi Näreskin astuen askelen lähemmäksi.

-- Meitä on monta ja kyllä me vertoja vedämme helsinkiläisille
käille! --

-- Heittäkää uhkaukset. Katsokaa tätä! -- sanoi Näres, kylmästi
ojentaen revolverinsa miehiä kohti.

-- Ei se auta! -- huusi Paavo syösten Närestä kohti. Samassa
revolveri laukesi ja Paavo peräytyi toveriensa luo pidellen
käsivarttaan. Hampaitaan purren tuskassaan ja vihoissaan hän huusi:
-- Ellet, kirottu koira, heitä pois tuota revolveria, niin kyllä
teidät...! --

Revolveri laukesi toisen ja kolmannen kerran yli miesten päitten,
eikä kukaan uskaltanut lähestyä Närestä.

-- Älkää luulko, että te urakkaa saatte. Sitä eivät mestarit anna
teille tämän jälkeen millään ehdolla, vaikka minut tuhoaisittekin, --
sanoi Näres nähdessään veisten miesten käsissä välkähtelevän.

Helsinkiläiset alkoivat tunkeutua puolihämärään konttoriin,
laukaukset kuultuansa.

-- Ulos täältä rauhanhäiritsijät! -- huudettiin joka haaralta.

Nyt seurasi kamala käsikähmä; mutta miehet olivat selviä ja
hillitsivät sen verran sisuaan, ettei ketään tapettu. Muutamat
helsinkiläiset saivat kelpolailla selkäänsä, eikä kukaan heistä
uskaltanut tämän jälkeen iltaisin liikkua syrjäkaduilla.

Seuraavana päivänä pidettiin poliisitutkinto, jossa ei kuitenkaan
mitään tullut ilmi.

Mestarit kutsuivat kokoon oman kaupungin maalarit ja lupasivat heille
työtä samoilla ehdoilla kuin helsinkiläisillekin, jos luopuisivat
Paavo Hartikasta, sillä hänelle ei työtä annettaisi, ei koko
kaupungissa.

Miehet katsoivat salavihkaa toisiinsa ja maahan. Hetkeen aikaan ei
puhuttu.

-- Myykää, pelastakaa nahkanne! -- huusi Paavo ja syöksyi ulos
huoneesta.

-- Kyllähän tätä rähinää jo on ollut kylliksi, -- sanoi muuan vanha
mies. -- En minä suinkaan esteitä pane. --

Asia pidettiin sovittuna ja Paavo uhrattiin.

Seuraavana aamuna, ennen Liinan työhön lähtöä, ilmoitti Paavo
lähtevänsä Helsinkiin työnhakuun. Liina, joka ei ollut selvillä
Paavon hommista, katsoi häneen suurin silmin.

-- Myivät minut nahkansa pelastimiksi, ne saappaat, herrojen orjat! --

-- Etköhän sinä sentään ole liian kiivas? Sellainen tuottaa häiriötä
ja riitaa, -- uskalsi Liina muistuttaa.

-- Jospahan tulisikin oikein hemmetinmoinen sekasoppa! -- huusi Paavo
mättäen vaatteita matkakirstuun.

Liinalle oli yhdyselämä Paavon kanssa ollut suuri pettymys. Miten
hän oli pettynyt ja mitä hän oli ennen naimistaan toivonut, sitä
ei Liina olisi kyennyt selittämään. Hän vaan tunsi, ettei tämä nyt
ollut oikeata avioelämää. Kuitenkin hän toivoi tulevaisuudessa
muutoksen tapahtuvan, mietti itseksensä ja taivutteli luonnettansa
Paavon mukaiseksi, sillä sitä tietä hän luuli saavuttavansa toivotun
muutoksen.

Nyt, kun Paavo äkkiä katkaisi tämänkin mahdollisuuden, ilmoittaen
lähtevänsä maailmalle epämääräiseksi ajaksi, sykäytti se niin pahasti
sydäntä. Mutta samassa nousi toinen ajatus: -- olenhan jälleen vapaa!
-- Eihän siinä mitään merkillistä ollut, aivan tavallinen tapahtuma;
useinhan työmies jättää perheensä, saati lapsettoman vaimonsa, eikä
palaa milloinkaan, sitoo uusia lemmenliittoja ja muodostaa perheen,
eläen kaikessa rauhassa ja unhottaen vihityn vaimonsa siksi, kunnes
sattuma tai oma etu tai pakko johtaa hänet oikean vaimonsa luokse.
Tämä katsantokanta oli niin juurtunut Liinankin mieleen, että hän nyt
tunsi vapautuvansa. Ja kun hän oli antanut viimeiset rahansa Paavolle
eväiksi, pääsi helpotuksen huokaus; hän oli ikäänkuin ostanut itsensä
vapaaksi tuosta miehestä.

       *       *       *       *       *

Paavon mentyä jatkuivat entiset ystävyyden välit Liinan ja Annin
kesken. Iltaisin he yhtyivät kaduilla ja puistossa tulvivain ihmisten
virtaan. Leväten toistensa seurassa puistikon penkillä, he nytkin
katselivat suihkulähteen säännöllistä pulppuamista, kun syvä miesääni
herätti heidät epämääräisistä ajatuksista.

-- Hyvää päivää! --

Kummankin katse kohtasi nuoren, hartevan miehen, jonka syvät, siniset
silmät hymyillen katsoivat vuoroon kumpaankin tummien, tuuheitten
kulmien alta.

-- No, hyvää päivää. Akuhan se on. Kas, kun en tuota heti hoksannut!
-- huudahti Anni, levittäen ohuet huulensa hymyyn, toverin vaietessa
tapansa mukaan. Kuitenkin osoitti Liinan silmien tummentunut välke ja
lapsellisen suloinen ilme kasvoilla mieluisten tunteitten heräämistä.

-- Mistä sinua nyt tuodaan? -- uteli Anni.

-- Täällähän minä nyt olen konepajalla. Onhan sitä tullut maailmaa
vaellettua. --

-- Taitaa sentään kotipaikka vetää puoleensa. --

-- Siellä se on koti, missä leipäkin, -- sanoi Aku hymyillen.

-- Oletko perheellinen mies? -- kysyi Anni.

-- En maar, sentään, -- tokaisi Aku hämillään.

-- Mitä merkillistä sekään olisi noin pulskan miehen! --

-- No, Anni, -- varotti Liina.

-- Höm. Kuinka kauan olet ollut täällä? --

-- Pari viikkoa. --

-- Emmekä ole ennen sattuneet tapaamaan! --

-- Olen minä nähnyt, vaan en arvannut tulla lähemmäksi. -- Akun
katse sattui Liinaan samalla kun tämä kiinnitti häneen suuret,
salaperäiset, hymyilevät silmänsä ja he punastuivat kumpikin.

-- Mitä sinä pelkäsit? kysyi Anni.

-- Te olette niin muuttuneet. --

-- Niinhän sinustakin on tullut mies ja -- -- -- Anni keskeytti
lauseensa, sillä Aku ei näyttänyt kuuntelevan hänen sanojansa,
katseli vaan Liinaa, joka käytävän ahtauden vuoksi astui heidän
edellään.

Lapsuuden toverin näkeminen palautti Annin, niinkuin hänen
ystävänsäkin, mieleen ne muistot, jotka selvinä kuvina sinne olivat
painuneet; mutta Anni ei tiennyt, että Akun ja Liinan sydämissä asui
rikkaampia ja rakkaampia kuvia, joihin ei hänellä mitään osaa ollut.

-- Muistatkos niitä kansakoulun aikoja? -- jatkoi Anni, -- kun me
asuimme Armonkalliolla ja olimme talosilla, me kolme aina yhdessä.
Sinä, Aku, olit herra, muka, kävelit tikku hampaissa ja kädet
housuntaskuissa. Liina oli rouva, muistatkos sinä, kun pitelit
lepänoksaa pääsi päällä suojana, se oli muka päivänvarjo, ja puhuit
jotakin sekamelskaa, ruotsia, näes. Ja minä, tietysti minä olin
piika. -- Anni nauroi herttaisesti.

-- Se talosilla olo sai surkean lopun, -- sanoi Aku muuttuen äkkiä
synkän näköiseksi.

-- Niin, sinähän löit kuoliaaksi Helmiskän porsaan, kun se tuli
meidän koppiamme tonkimaan, eikä se muija antanut meille pahaakaan
rauhaa sen jälkeen. Äitisikin muutti sitten pois. --

-- Älä puhu, -- kuiskasi Liina Annin korvaan, mutta Aku kuuli sen ja
katsoen Liinaan hän sanoi:

-- Ne ajat ovat elävänä kuvana minun mielessäni; varsinkin se junalta
tulo. --

-- Mikä se sitten oli? Siitä en minä tiedäkään, -- sanoi Anni
vilkasten Liinaan; mutta hän oli kuin suljettu kirja, katsoi vaan
eteensä käytävälle.

Anni ei jatkanut keskustelua, sillä vaistomaisesti hän aavisti Akun
mielialan. Akun isä oli ollut rajuluontoinen ja juovuspäissään
tappanut miehen. Anni muisti vielä, miten katupojat huutelivat
Akulle: -- murhaajan poika! --

Seuraavina iltoina, kun nuoret tapasivat toisensa, olivat entisyyden
ikävät muistot haihtuneet. He elivät nykyisyydessä syttyen uusiin,
voimakkaisiin tunteisiin, jotka kohtalon voimalla määräsivät heidän
vastaisen elämänsä juoksun.

Anni muuttui vähitellen iloisesta umpimieliseksi. Toisinaan hän
tokaisi jonkun purevan sanan, jotta Liina hätkähtäen katsoi Akuun,
jonka tulinen silmäys ajoi punan hänen poskillensa. Liina tunsi
aina sen katseen suojassa suurta turvallisuutta ja samalla salaista
yhteyttä lapsuuden toveriin.

Eräänä sunnuntaiaamuna koputettiin Liinan ovelle ja Aku astui sisään
hymyillen hämillänsä.

-- Etkö lähtisi kävelemään, Liina? --

-- Onko Annikin tullut? -- kysyi Liina ollen ikäänkuin Anniin kiinni
kasvanut sen jälkeen kun Paavo hänet jätti. Akun kanssa kahdenkesken
olo tuntui hänestä luonnottomalta; mutta Aku oli päättänyt olla
rohkea.

-- Ei ole, mennään kahden vaan, -- sanoi hän varmasti. Se vaikutti.
Liina sitoi huivin päähänsä, otti nisuleipää evääksi ja kahden he
lähtivät sunnuntaikävelylle.

-- Minne menemme? -- kysyi Liina.

-- Kauas. --

-- Kuinka kauas? --

-- Metsään. --

-- Mennäänpä sinne mökille! -- huudahti Liina äkillisen mieliteon
valtaamana.

-- Sinne minäkin tarkoitin. Olisin vaan tahtonut viedä sinut
lähemmäksi, kunnes olisit arvannut. --

-- Vieläkö se mummo mahtaa elää? --

-- Hän olisi jo hyvin vanha. --

-- Muistatko sinä niitä aikoja? -- kysyi Liina uneksiva ilme
kasvoillaan.

-- Muistan kyllä. Kaikki minä muistan, varsinkin päivän, jolloin
mökkiin muutettiin. Samana päivänä vietiin isäni raudoissaan
asemalle. Hän laahusti raskaasti jalkojaan ja kahleet kalisivat ja
Helmiskä huusi ilkeästi: -- Seppä on takonut itselleen kovat ketjut.
-- Sinä sanoit Helmiskälle: -- Eipäs, pahat ihmiset ne panivat
Akun isän jalkoihin. -- Minä tartuin sinun käteesi ja yhdessä me
marssimme sitten Armonkalliolle. Kun pojat taas huutelivat: --
murhaajan Aku! -- otin minä nyrkin kokoisen kiven ja aijoin heittää
irvistelijöihin; mutta sinä tartuit käsivarteeni ja vaarallinen
kivi putosi sivullemme. Tämän sinä kyllä muistat! -- puhui Aku
hellästi silmäillen lapsuuden ystävää, kiitollisena siitä, että sai
täyttä sydäntään tyhjentää silmin nähneelle ja sydämin tunteneelle
toverilleen.

-- Muistan kyllä, ja senkin, kun yhdessä äitisi kanssa juoksimme
tätä polkua ja keräsimme käpyjä minun helmaani lehmiksi uuteen
taloomme. Sinne ei pitänyt Annin päästä, sillä hänkin oli sanonut --
muistatko? -- Aku nyökäytti päätään ja Liina puhui iloisesti, vastoin
tavallisuuttaan vapautuneena kainoudestaan ja harvasanaisuudestaan.

Aurinko välkehti lehtopolulla taittaen säteensä korkeitten
honkien kellertäviin kylkiin. Metsän hiljainen humina säesti
lapsuudenystävien muistoja, jotka unesta heränneinä kuiskivat kiviltä
ja mäiltä.

-- Katsos, tuon kivenkin minä muistan, -- sanoi Liina. -- Tässä me
auringon paahteessa nukuimme odottaessamme äitiäni, joka ei koskaan
tullut. --

-- Muistanhan minä. Sinä nukuit itkien minun syliini. --

-- Et sinä aavistanut, kuinka minä silloin kaipasin omaa äitiä.
Minä häpesin, niin, se oli kauhea häpeä, ettei minulla ollut äitiä
niinkuin toisilla lapsilla. Olisinhan minä isänkin mielelläni
pitänyt, niinkuin Annilla oli, ja sitten olisin kovin juhlallisesti
tahtonut sanoa: -- äiti on kuollut. -- Sinua minä usein kadehdin. Kun
äitisi toi rievää ja antoi sinulle, olin oikein vihainen äidillesi.
Kyllä hän aina antoi minullekin, mutta minä olisin tahtonut saada
omalta äidiltäni. --

He olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja
lepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi
herättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa
tietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.

-- Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että
Jumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo
vakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. --

-- Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni
vapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten
odotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin
minä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin
vienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla
ja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni.
Toisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa
ja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin
tulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. --

-- Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala.
Oliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi.
Nuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät.
Mennään sisään. --

-- Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, -- sanoi Aku ovea ryskyttäen.

-- Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja
hyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte
lattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! --

Kurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko
maailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia.
Täällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan,
piiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä
oli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan
sitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto,
kodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän
sydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan
asumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta
suonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa
todistajana.

-- Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! --
huudahti Liina masentuneena. -- Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he
ovatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin?
-- Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan
ystävän kuolemaa.

Aku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he
aurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla
ollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.

-- Tässä on niin hyvä olla, -- sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.

-- On. --

Mutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän
rauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen
keskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa
katseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.

Liina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle,
josta olivat tulleet.

-- Joko mennään, -- sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.

-- Mennään; tämä on pyhä paikka. -- Hän olisi tahtonut juosta ja
huutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.

-- Älä pelkää, -- kuiskasi Aku. -- Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan
sinä olet minulle pyhempi kuin sisar. -- Raivoisa tuskan puuska
puristi nyyhkytykset miehen rinnasta. -- Minä tunnen nyt jo, ensi
kertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! --

Liina seisoi vavisten hänen vieressään ja tunsi ruumiillista kipua
Akun nyyhkytyksistä. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen
kättänsä koskettamasta Akun kumaraista, paljastettua päätä.

-- Älä luule, Liina, että olen pahoillani, vaikka näit minun itkevän.
Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvä kuin nyt. Me tulemme sen
kautta lähemmäksi. --

-- Älä puhu, -- keskeytti Liina hätäisesti.

He astuivat hiljaa, varovin askelin kuin pyhässä temppelissä. Metsän
hyminä oli kuin hartaitten huokaukset.

Entisyyden todellisuus haihdutti lumouksen, ja Aku alkoi kertoa
menneisyydestä. Paluumatka mökiltä johdatti hänen mieleensä ne ajat,
jolloin hän äitinsä kanssa sieltä lähti.

-- Käsikärryillä vedimme tavaramme tätä tietä kaupunkiin. Minä pääsin
kouluun. Ensimmäisen todistuksen saatuani kaipasin sinua. Olisin
tahtonut näyttää sen sinulle, niin komea se oli, vaan en tiennyt
missä silloin olit. --

-- Muistin minäkin sinua. Toverit osoittivat minua sormellaan ja
sanoivat: -- toll' ei oo isää! -- ja joku vielä lisäsi: -- ja äiti
hongottaa! -- Minua hävetti, niin että ratkesin suureen poruun.
Opettaja sattui paikalle ja sanoi: -- Ei saa Liinaa kiusata. Hän on
orpo. -- Jos hän olisi sanonut minua kreivittäreksi, en olisi voinut
olla ylpeämpi. Silloin muistin sinua: -- ei Akukaan tainnut tietää,
että olin orpo, -- ajattelin. Annille kerroin heti, mitä opettaja
oli sanonut. Me olimme silloin hyvät ystävät ja asuimme samalla
suunnalla. Hän oli isänsä luona ja minä talonomistaja Latosella.
Minulla oli kylläkin hyvä olla. Esimies kävi toisinaan katsomassa ja
hänellä oli lempeät silmät. Usein kuitenkin itkin ja odotin äitiäni.
Luulin suureen tyttöön saakka, että hän olisi nuori, kaunis nainen.
Kun kadulla näin hyvännäköisen ihmisen, niiasin syvään ja sydämeni
pamppaili: -- voisihan tuokin olla äitini, -- ajattelin.

-- Etkö ole koskaan äidistäsi kuullut? --

-- Olen, -- sanoi Liina empien, mutta samassa hän katui
umpimielisyyttään. -- Kuulin hänen kuolleen mielipuolena maalla,
saunan seinään kytkettynä.

-- Loppusanat hävisivät kuiskaukseen, eikä kumpikaan puhunut hetkeen
aikaan.

Metsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon
kovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä,
pakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.

-- Liina, -- sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. -- Minusta
tuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan
survomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme
ole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa
muodossa mielessämme. -- Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:

-- Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja
neljänteen polveen? --

-- Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään
annan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku
tarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, -- puhui Liina
salaisen ahdistuksen painostamana.

-- En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. -- Akun
katse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.

Liina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.

-- Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen
ja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat
koulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken
tuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan
kiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä,
mitä tapahtuisi.

-- Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä
sellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita,
jotakin -- -- --! --

-- Liina, -- keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, -- jos sinä
olisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin,
eikä kukaan minusta välitä! --

-- Minä välitän! --

-- Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää
minusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet
äitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä
menitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä?
-- Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja
purskahti itkemään. -- Se on totta, voi äiti, äiti! -- Liina istui
kivelle ja nyyhki kauan aikaa.

-- Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi,
vapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin
jonkun miehen sinuun koskevan, niin -- --! --

-- Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. -- He astuivat
edelleen. -- Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin
olisimme vuoden päästä -- -- Liina vaikeni ja katse leimahti kuin
keväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa
kauneuttaan.

-- Tahtoisitko sinä? --

-- Tahtoisin. --

-- Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. --

-- Niin. --

Päätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat
Liinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon
luona, lähti Aku kotiinsa.

Päivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi
Liinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä
Paavolle kirjoittaisi. -- Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka.
Ettei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat
sattuvat.

    Hyvä Paavo!

    Kai hyvin hämmästyt pyyntöäni, jonka sinulle esitän. Koska näin
    erillään elämme, ajattelen, että meidän olisi parasta erota.
    Ethän sinä suinkaan tahdo estää minua pääsemästä vapaaksi, kun
    nyt olen tullut huomaamaan tehneeni väärin mennessäni sinun
    kanssasi naimisiin? Voithan sinä viipyä siellä vuoden eteenpäin.
    Minä kuulutan sanomalehdissä. Odotan vastaustasi hetimiten.

    Liina.

Liina ei hetkeäkään ajatellut, että tällainen kirje vaikuttaisi
ärsyttävästi Paavon tapaiseen mieheen. Kun kirje oli laatikossa,
tunsi hän pistosta sydämessään. -- Miten, jos hän olisi ollut Akun
vaimo ja Aku tahtoisi eroa. Nyt tuli sääli Akua, ikäänkuin hän jo
olisi ollut Akun vaimo.

Suihkun luona odottivat Anni ja Aku.

-- Missä sinä, Liina, olet ollut tänään koko päivän? -- kysyi Anni.
Liina vilkasi Akuun, vaan Aku ravisti päätään Annin takana.

-- Enhän minä missään. Hiukan kävelyllä. -- Liina piilotti hämillään
kasvonsa huiviin.

Samassa Anni kääntyi Akuun päin epäilevästi tuijottain häneen.
Aku osasi kuitenkin paremmin kuin Liina säilyttää salaisuuden.
Anni rauhoittui Akun suorasta silmäyksestä. He alkoivat kävelynsä
väkijoukossa, seuraten sen aaltoilua musiikin soidessa. Aku oli
tavattoman hyvällä tuulella, laski leikkiä Annin kanssa, samalla kun
hän salaperäisestä onnesta säihkyvin katsein seurasi Liinaa. Anni
muuttui illan kuluessa synkäksi.

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Aku tavantakaa, ja Anni tiuskasi:

-- Mitä sinä minusta välität! --

Äkkiä töytäsi juopunut mies joukosta heitä kohti, puhui rumia
sanoja ja kaappasi Liinan syliinsä. He olivat vähällä kaatua miehen
hoippuessa. Aku iski miestä nyrkillään, niin että hän, kädet
leveällä, kaatui kiviseen katuun. Nostettuaan hänet kevyesti kuin
höyhenen kauluksesta ylös, ravisteli Aku rauhan häiritsijää lyöden
kerta toisensa perään häntä poskelle. Kansaa kerääntyi ympärille
ja poliisia vihellettiin. Ennenkuin järjestyksen valvoja saapui,
kuiskasi Anni Akun korvaan:

-- Varo itseäsi! -- Aku laski heti uhrinsa. Anni ei käsittänyt, miksi
hänen sanansa niin äkkiä Akuun vaikuttivat. -- Ehkä sentään Aku
hänestä piti. -- Nyt hän taas liverteli. Mutta Liinan portilla hänen
lyhyt ilonsa sammui.

Unohtaen kaiken kysyi Aku:

-- Kirjoititko? -- sellaisella katseella silmäillen Liinaa, ettei
Anni enää voinut olla epätietoinen. Liina nyökäytti vastaukseksi
päätään, ja se nyökkäys selitti kaiken.

Liinasta erottua kysyi Anni:

-- Mitä te kirjoittelette? --

-- Emmehän me -- --

-- Pysy erossa Liinasta, hän on toisen muija! ärjäsi Anni nykäisten
Akua hihasta. Aku kiskaisi itsensä irti, kääntyi pois ja jätti hänet
yksin kotiinsa kulkemaan.

Anni puri hammastaan kiivaasti astuessaan. Huonetoveri oli jo
nukkunut ja Anni riisuutui nopeasti tuntien väsymystä. Sydän oli
kuitenkin liian täynnä; uni ei armahtanut tuskaista. Hän heittelehti
kuumalla vuoteellaan jupisten: -- Hyvä Jumala, ota pois tämä tuska,
tee minut vaikka kerjäläiseksi, vaan anna sydämelleni lepoa! --
Rintaa ahdisti; piti likistää hampaat yhteen ja nyrkit kokoon, ettei
raju nyyhkytys herättäisi huonetoveria. Aamun valjetessa täytyi hänen
alottaa päivätyö raskaalla päällä ja kuumeen ruumiissa polttaessa.
Päivällä ei hän saanut tilojaan missään. Kun työ viimeinkin oli
päättynyt, riensi hän, vaatteet muutettuaan, Liinan luo.

-- Sinä olet unohtanut Paavon, et puhu hänestä koskaan. Jos minulla
olisi mies ja lisäksi sellainen kuin Paavo, en ikinä suostuisi
elämään erilläni hänestä, -- puhui Anni ärtyisellä äänellä Liinan
ommellessa koneella. Koneen kolina teki sanat kahta kovemmiksi ja
Liina tunsi kylmiä väreitä ruumiissansa.

-- Kai hän on ensin unohtanut minut, koska hän jätti. Vai pitäisikö
minun juosta hänen jälessään?

-- Muutamat näyttävät tykkänään unohtavan, mikä naineelle sopii, --
jatkoi Anni polttavin katsein.

-- Mitä sinä oikein tarkoitat? -- kysyi Liina, pysäyttäen koneensa.

-- Kyllähän sinä sen itsekin tiedät! -- huudahti Anni ilkkuen.

-- Epäiletkö sinä jotakin Akun ja minun välillä tapahtuneen? Älä
pelkää. --

-- Sinä olet aivan pikeentynyt häneen, näkeehän sen jo kaukaa. Ja
miehet ne ovat kyllä valmiit, missä vaan saaliin tapaavat. Olethan
sinä hieno ja hempeä, oikea miesten silmänruoka. Ethän sinä tahdo
viekotella ja kuitenkin muikistelet suutasi ja paistat särkiä! --

-- Ja teen toiset mustasukkaisiksi! -- huudahti Liina kiihtyneenä.

-- Mustasukkaiseksi! -- huusi Anni hypäten ylös tuoliltaan. -- Oho,
kaikille lampaille kanssa tässä kannattaisi olla mustasukkainen.
Sinä menit naimisiin kuin nauta tappolavalle, puoleksi peloissasi ja
uteliaana. Nyt tuulahtaakin vihreän niityn tuoksu nenääsi ja sinä
rimpuilet köydessäsi. Rimpuile sinä vaan! -- Anni nauroi ja itki
raivoissaan raakojen sanojensa kiihdyttämänä. Intohimo oli murtanut
sen rajan, joka puolisivistynyttä suojaa raakuudelta.

Liinan polttava katse ja tavaton kalpeus todisti sanojen sattuneen.

-- Koska minä olen lammas ja nauta, niin kuinka sinun sopii etsiä
minun seuraani? sanoi hän kuivasti.

Anni taisteli itkuaan vastaan. Tuolin selkään nojaten hänen voimakas
vartalonsa nytkähteli tuskan vallassa. Liinan suuttumus haihtui tätä
katsellessa ja hän läheni ystäväänsä lohduttaakseen häntä. Samassa
Anni hyppäsi ylös uhkaavana.

-- Minä kirjoitan Paavolle, että hän kerrankin tulee kotiin hoitamaan
muijaansa. --

-- Koska ei muija osaa hoitaa itseään, vai miten? Etkö jo kylliksi
ole haukkunut minua lampaaksi ja naudaksi. Kirjoita Paavolle,
kirjoita! Mutta sen sinulle sanon: et sinä sillä Akua saa, et, et! --
Liina oli suunniltaan. Annin uhkaus herätti hänessä rajun katkeruuden.

-- Kas, kuinka oletkin varma. Ehkä sinä oletkin jo Akun rak -- --

-- Mene ulos minun huoneestani! -- huusi Liina vihasta liekehtivin
silmin.

-- Menen, en ikinä tahdo olla sinun likaisen pelisi todistajana.
Naimisiin osasit mennä, eikä sekään sinulle riittänyt, tarvitset
vielä sivumiehiä! --

-- Vaiti! -- huusi Liina särkyneellä äänellä, lyöden Annia vasten
suuta.

Anni, ollen voimakkaampi ja tanakka, tarttui toisella kädellään
Liinan ranteisiin ja toisella hän repäsi alas hänen raskaan
nutturansa ja löi tukasta kiinni pitäen kilpailijaansa kasvoihin.

-- Paavo saa tietää, kyllä minä teidät! Tulkoonhan Aku -- -- --

Ovi lensi auki. Aku seisoi kuin kivettynyt Annin edessä otsasuonet
sinisinä.

-- Sinä, sinä...! -- änkytti Aku. Hän oli tukehtumaisillaan, jaksoi
tuskin pidättää kätensä koskettamasta naiseen.

-- Kyllä, kyllä minä menen, -- huohotti Anni kohottaen kätensä
suojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä,
kunnes ovi sulkeutui.

Liina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa
vaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen
hennon vartalonsa verhona.

Aku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi
Liinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata
tukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti;
mutta Liina hypähti ylös huudahtaen:

-- Älä koske minuun! --

-- En, enhän minä -- -- Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, --
puhui Aku kuin lapselle.

-- Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! -- Heidän katseensa yhtyivät,
mutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa
kasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten
kadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt,
olisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin
kivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen
itkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua
pitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.

-- Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, --
kuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa;
mutta samassa outo kauhu kuiskasi: -- Näinköhän äitinikin tunsi? --
Häpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti
avonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon
kuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman
avunhuuto.

-- Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä -- ajatteli hän.
-- Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan
auta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. --

Väsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle.
Ensi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa
ahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä
kohtaloihin. -- Ei niin, ei niin, -- jupisi hän silloin ehdottomasti.
-- Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! --

Etuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen
oveaan.

-- Kuka siellä? --

-- Minä, Paavo, avaa! --


II.

Neljä vuotta oli kulunut. Liinaa ja Paavoa oli kova onni seurannut ja
pakottanut heidät muuttamaan kaupungin äärimmäiseen kolkkaan.

Marraskuun hämärässä illassa juoksivat rääsyiset poikavekareet
kapealla, kuoppaisella kadulla huutaen ja tapellen, jotta loka
räiski kahden puolen. Ohikulkevat toruivat, väsyneinä pujotellen
ränstyneitten kallistelevien rakennusten välillä, kuin haamut yön
hämärässä. Näitä kurjia katuja kulki Liinakin, kiireisesti astuen
ja kantaen maitokannua, leipää ja suolakalaa, jotka oli työstä
tullessaan ostanut. Hän suuntasi kulkunsa erästä piharakennusta
kohti, jonka portaita kattoi ränstynyt lautakoppi. Pimeään keittiöön,
joka oli kaikkien rakennuksessa asuvien yhteinen, kuului väsyneen
lapsen itkua ja miehen yskimistä.

-- Erkki, kultaseni, älä itke, äiti tulee jo! Aino, missä sinä olet?
-- Kukaan ei vastannut. Pikku Erkki huusi, eikä mies voinut yskältään
puhua. Liina juoksi naapurinsa suutarin kamarista tulta lainaamaan
ja sieltä hän löysi Ainonsakin. Arkulle asetettuna valaisi himmeä
lamppu köyhää huonetta. Poissa oli Liinan upea piironki peilinensä,
ompelukone ja muhkea sänky. Sijaan oli saatu kömpelö perhesänky
rääsyineen ja matkakirstu. Köyhyyden haju oli huoneessa pistävän
kitkerä.

Pikku Erkki istui isänsä takana sängyssä itkien, jotta kyyneleet
valuivat pitkin kalpeita poskia ja laihat kädet kurkottivat
äitiä kohti. Silmät seurasivat äidin liikkeitä ja nyyhkytykset
nytkäyttelivät pientä ruumista. Lastansa avuttomampana makasi Paavo
sängyssä, hänkin katseillaan seuraten vaimoansa. Aino, äitinsä kuva,
sinisilmäinen, pyöreä tytöntyllerö, unohti kaiken nähdessään maidon,
leivän ja silakat arkunkannella. Molemmin käsin hän tarttui leipään,
nakersi sen syrjää kun hiiri terävillä hampaillaan, puraisi silakan
selkään ja ryyppäsi maitoa kannusta palan painimeksi.

-- Voitko syödä, Paavo? sairas ravisti päätään.

Pikku Erkki sai hetken keikkua äidin käsivarrella askareita tehdessä,
juotettiin maidolla, pistettiin leivänpala käteen ja kiedottiin
uudestaan isän taakse sänkyyn.

-- Nyt menen pesutupaan. Sieltä pilkoittivat valkeat; pyydän hiukan
lämmintä vettä vaatteilleni, -- sanoi Liina, keräten mytyn vaatteita
kainaloonsa. Hän auttoi vielä Ainon sängyn jalkapäähän, missä tytön
tila oli, ja lähti pesutupaan.

Siellä akat liikkuivat kuin haamut sakeassa höyryssä. Lempeällä
hiljaisuudellaan oli Liina voittanut naapuriensa suosion, joten he
mielellään auttoivat häntä kun niin sopi.

-- Tuohan tänne myttysi niin hierotaan yksin väin, -- sanoi Pärmäskä.

-- Kyllähän minä ne itsekin -- -- taitaa tulla vaivaa -- -- olette
väsyneitä jo itsekin, -- eitti Liina.

-- Ei ne kenenkään selkää katkaise. Itse taidat olla hyvinkin
väsynyt. Annas elättää neljä henkeä vaimo-ihmisen tällaisena aikana,
-- sanoi suutarin vaimo.

-- Eihän heissä suurta elättämistä ole. Paavo ei niin palaakaan
ole syönyt moneen päivään. Lapset vähän kuluttavat, -- puhui Liina
jakaessaan vaatteet akoille.

-- Voi, voi sentään, Liina, kun minä muistan sinut neljä vuotta
sitten, kuinka korea olit; ja miten nyt saat laahustaa yöt ja päivät.
--

-- Siitä on niin pitkä aika. Olen melkein unohtanut entiset olemiset.
Enhän minä jouda ajattelemaan tyttöaikaista elämääni. --

-- Voi mun päiviäni, vai pitkä aika, neljä vuotta; vastahan sinulla
on nenänpää, eikä ijänpää. Paljon on vielä edessäsi ja tällaistahan
se on köyhän ihmisen elämä: yhtämittaista raatamista, väliin yön ja
päivän kanssa. Toisinaan istu laiskana ja odota nälkäisellä vatsalla,
mistä taas rahanpennin leiväksesi irti saisit. Vielähän sinun kelpaa
kun on tehdas turvanasi ja vakinaista tuloa, -- lohdutteli Pärmäskä.

-- Eikä Paavokaan kauvaa elä, -- sanoi suutarin vaimo.

-- Jestas sentään, enhän minä häntä kuolemaan toivo! -- huudahti
Liina, vastenmielisyydestä hätkähtäen kuvaillessaan Paavoa ruumiina.

-- Ei suinkaan siinä parantumisenkaan toivoa ole. Se mies kanssa
on koettanut omasta ja muittenkin puolesta ja huonosti vaan kävi.
Putosiko se siellä Helsingissä, vai mistä se verta alkoi sylkeä? --
kysyi Pärmäskä.

-- Putosi telineiltä. Ensin ei mitään tuntenut, eikä hoksannut
tapaturma-apua aikanaan vaatia, tuli kotiin sieltä ja oli hiljainen,
ei ollenkaan kuin ennen. Minun kävi kovin sääli ja kysyin usein,
mikä häntä vaivasi. Hän jaksoi kuitenkin kolme ensimäistä vuotta
maalailla; vasta tänä vuonna tuli turva sänkyyn. --

-- Se on ollut riuska mies, sanonut suoraan herroille asiat ja
kyllähän sen ymmärtää mikä siitä seuraa. Milläs köyhä oikeutta
hankkii? -- puhui Pärmäskä ojentaen pestyt vaatteet Liinalle.

Akat kahlasivat likomärkinä pihan poikki ja Liina kiipesi vinttiin
vaatteitaan kuivuulle hajoittamaan. Jokainen askel oli kuin
piiskanlyönti hänen heikolle selälleen. Alas tullessa pilkoitti
valo hänen huoneensa ovenraosta. Se oli suuri helpotus pimeässä
jännitetylle katseelle; mutta Liina huokasi: -- palaa suotta lasten
maatessa! --

Ovea avatessa sattui hänen katseensa Paavon luiseen leukaan ja
nenään. -- Kuinka teräväksi nenä olikin muuttunut ja harmaaksi,
silmät vaipuivat kuoppiinsa ja siristivät oudosti luomiensa alta. --

-- Paavo, -- huudahti Liina säikähtyneenä.

-- Liina, -- kuiskasi sairas hapuillen kädellään peitteen päällä.
Liina pani korvansa sairaan huulien eteen, pujotti kylmästä
kangistuneen kätensä sairaan luiseen kouraan ja kuunteli heikkoa
ääntä.

-- Jäät leskeksi; älä jätä lapsia -- -- lapsia. -- Ääni hävisi
korinaan ja silmät avautuivat. -- Lupaa, älä jätä! -- sanoi hän nyt
ääneensä.

Liina yritti irroittaa kättään, mutta sairaan sormet puristuivat
lujasti kuin rautakoura hänen ranteensa ympärille. Vielä sanoi
kuoleva selvästi: -- Aino, Aino, palellut tyttöseni! -- Sitten
purskui verta suusta ja sieramista tukehuttaen kauan kärsineen. Liina
auttoi kuolevaa mukavaan asentoon vasemmalla kädellään ja sulki hänen
silmänsä yritettyään irroittaa käsivarttaan. Mutta joka kerta kun
hän nykäisi rannettaan nytkähti kuolleen koko ruumis. Liinaa alkoi
kammottaa ja hätäisenä hän yritti irroittaa noita kangistuvia sormia
ranteestaan, lukien samalla rukouksia muististaan, tajuamatta omia
sanojaan.

-- Äiti, minä joitin! -- huusi Aino itkuisella äänellä ja herätti
Erkin. Molemmat lapset yltyivät ja Liina taisteli päästäkseen irti
kuolleen kammottavasta kättelystä.

-- Lapset, odottakaa, -- puhui hän hätäisesti ja taivutteli
yksitellen sormet irti ranteestaan. Vapaaksi päästyään juoksi hän
suoraa päätä naapurinsa suutarin ovelle huutaen:

-- Tulkaa, Paavo on kuollut! -- Sitten hän otti lapset pois
sängystä ja vei heidät suutarille. Hetken kuluttua oli suutarin
vaimo kerännyt koko huonekunnan ruumista korjaamaan. Hänen virttä
veisatessaan puettiin Paavo puhtaisiin ja nostettiin kovalle
vuoteelleen laudoille. Näitten puuhien ohessa alkoi Liinaa
värisyttää. Hänen hampaansa kalisivat, sillä pyykkituvassa kastuneet
vaatteet kylmäsivät syömätöntä ruumista ja kammottava jännitys
oli tyhjentänyt loputkin voimat. Uskovainen, hyvä suutarineukko
lähetti hänet huoneeseensa maata. Liina otti Paavon makuuvaatteet
ja riensi levolle. Kamalalta tuntui kääriytyä samoihin peitteisiin,
joissa vielä oli jälkiä hyytyneestä verestä, mutta väsymys kahlehti
vastenmielisyyden ja jäsenet hervahtivat lepoon.

-- Mikä kolina se oli? Oliko hän pudonnut sängystään? Ei, hän seisoi
sängyn vieressä vääntäen rannettaan irti Paavon kourasta. Voi, kuinka
sitä pakottaa, pakottaa niin että päätä huimaa ja sydän kirvelee ja
nuo silmät... Paavo, mitä sinä tahdot? -- Älä jätä lapsia! -- Paavo
älä purista noin, päästä irti; minun ranteeni katkeaa, laske irti,
minä rukoilen, laske! -- -- -- Missä hän on? Suutarilla lämpöisessä.
--

Uni hiipii uudestaan rauhaisena ja hyvänä virvoitellen väsynyttä.
Mutta päivä on armoton. Se ajaa uusiin huoliin ja vaivoihin, vaatien
vierimään virran mukana, pyörittämään kovanonnen ratasta, elämän
aaltoillessa rikkaana ja vapaana hänen ohitsensa.

Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut varaa haudata miestään. Lainaa
ei saisi, sillä tavarat oli myöty ja syöty. Vaivaishoidolta saa,
sanottiin, pitää vaan ilmoittaa ja pyytää itse. Kyllä sieltä annetaan
ja miksi ei annettaisi? Olihan se heidän oma kassansa, johon kukin
oli maksanut monta vuotta. Omaansa sieltä kukin pyysi.

Liina oli kuin kone, joka väännettäessä panee rattaansa liikkeelle.
Odottihan Paavo laudallaan hautausta, vaivaishoidon hautausta.

Kaupungintalon raskas ovi narahti Liinan pelokkaana sitä avatessa.

-- Rappusia ylös ja oikealle, -- oli hänelle sanottu, -- tuonne
varmaankin, mistä kuuluu ääniä. --

-- Sinä olet sellainen maailman mätä-pilkku koko ihminen, ja ellet
tapojasi paranna viedään sinut pakkotyöhön, -- huusi joku mies
julmasti kiroten jatkoksi. Liinan piti sukkelasti vetää kätensä
pois ovenrivasta ja juosta alas rappusia. -- Ylöskö uudestaan? Ei
tällä kertaa, ennen kadulla kerjään; minä kerjään, ehkä joku hyvä
ihminen auttaa minua. -- Taas ovi narahti Liinan astuessa kadulle
ihmisvilinään harhailemaan heikkona ja viluisena ohuissa vaatteissa.
Hän aikoi ojentaa kätensä vastaan tulevia, hienoja rouvia kohti ja
pyytää almua, vaan ääni ei totellut. Kylminä vaelsivat ihmiset hänen
ohitsensa, sivumennen ihaillen hänen kärsimysten kaunistamia silmiään.

-- Ruveta puhuttelemaan outoa naista kadulla! Kuka tietää, mikä
hulttio hän on, ja harvoin kukaan muuten kurjuuteen joutuu. --

Liina hoippui kotiinsa peläten ja paeten noita ihmisiä, joilta oli
aikonut apua pyytää, turvasi köyhiin ystäviinsä, itki ja rukoili
heitä vielä kerran auttamaan ja saattamaan Paavon hautaan. Eikä hänen
turhaan tarvinnut pyytää. Paavo haudattiin kunnialla ja Liina sai
lahjaksi mustan puvun itselleen ja lapsilleen.

Ruumis ja mieli juhlallisessa väsymyksessä istui hän suruhuoneessa.
Muistot heräsivät horroksista poistaen nykyisyyden ja asettuen
omistajansa tuomariksi. -- Kyllä hän oli ollut sokea ottaessaan
Paavon. Niin, vaan äitini kohtalo. Olihan Paavo reipas mies -- --
ahnas hauki ja onneton, niin onnettomia me olimme! Aku tuli liian
myöhään ja Paavo oli armoton, julma -- jestas, sentään, mitä mieleeni
tulee! Eikö se ollut rikos kuollutta kohtaan? Kuka tiesi vaikka olisi
vielä kuulemassa ajatukset tässä vieressä.

Jäätävät väreet risteilivät ruumiissa, sydän pysähtyi, kunnes
paukahti uudestaan lujasti jyskyttämään ja kipeästi pakottamaan.
Onnettomuudet, ihmisteni kovuudet, omat erehdykset, kaikki ne siinä
ilkkuen nauroivat hänen heikkouttaan.

       *       *       *       *       *

Liinan huone oli taas kalustettu. Akkunan edessä upeili pöytä
puhtaine liinoinensa, täynnä kaikenlaista sälyä. Siinä oli
punakantinen valokuva-alpumi, nelinurkkainen peili pienen lampun
varassa, koreita paperikukkia hohtavassa lasimaljassa, kampoja,
virsikirja, tuoksuva saippua, katekismus, lastenraamattu, postilla,
"Aarniometsän tyttäret", "Berliinin pyöveli", "Montekriston kreivi"
ja "Pariisin mysteeriot" rasvaisissa kansissa. Kuluneet kulmat
osoittivat kirjojen olleen ahkerassa käytännössä. Likaisten tapettien
rikkinäisyyttä peittivät kuvapaperit. Akkunan rumat, tummat puitteet
peittyivät valkoisten verhojen taa. Miellyttävä lämmin tuoksahti
tulijalle vastaan huoneeseen astuessa, sillä täällä asui pelkkiä
naisia puhtaine elämäntapoineen. Liina oli ottanut vuokralaisikseen
kaksi tehtaantyttöä saaden heiltä huoneensa vuokran. Muutenkin oli
nyt toimeentulo helpompaa kuin Paavon aikana. Liina ei vaan ottanut
reipastuakseen. Hänen suurissa sinisissä silmissään väikkyi samea
katse ja ryhti oli entistäkin koukkuisempi. Liikkeitten velttous ja
sieluton hymähdys todistivat elämään kyllästymistä ja toivottomuutta.

Aino hiipi öisin lähelle äitiään vetäen peiton päänsä päälle.

-- Kuinka sinä noin teet, -- kysyi äiti

-- Minä pelkään, -- kuiskasi lapsi.

-- Mitä tyhjää pelkäät, -- rauhoitti äiti, painaen lasta lähemmäksi
itseään. Lapsen nukuttua tunsi hänkin pelon hiipivän yhä lähemmäksi,
toimeentulon ja nälän pelon.

Ahtaat raha-ajat olivat pakottaneet tehtaita vähentämään työväkeä.
Joukottain siirtyi työttömiä ja leivättömiä toisille seuduille, mutta
joukottain jäi heitä kaupunkiin tarjoamaan työtänsä ala-arvoisesta
hinnasta vaikeuttaen siten toistensa toimeentuloa. Jälelle jääneitä
oli tehtaissakin vielä liian paljon, työtä ei riittänyt kylliksi;
moni sai odottaa tyhjin käsin päiväkaudet. Poistua ei saanut,
siitä oli sakko. Kuka voi sanoa millä hetkellä työtä tuotaisiin,
menisi vielä hukkaan sekin pieni ansio. Kyllähän siinä työttömänä
nököttäissä sattui mieleen kaikenlaista: katkeruus ja nöyryytys,
uhka ja suru, nuo työttömän työmiehen tutut mielialat. Vaan eihän
siinä muukaan auttanut, piti odottaa kärsivällisesti viikon loppuun
saadakseen vähintäin neljä, enintäin kymmenkunnan markkaa. Minnekäs
meni paremmilleen keskellä kylmää talvea.

Liina istui pieniruutuisen akkunan edessä pujotellen lankoja niisiin
ja kaiteisiin, kasvavan tytön kera. Työ oli pian loppuun suoritettu.
Kalvava pelko tämänkin niukan ansiolähteen kuivumisesta oli hänen
seuralaisensa odotustuntien hitaasti madellessa päivällisaikaan ja
iltaan. Häntä oli alkanut pistää rinnasta viime aikoina ja lyhyt,
kuiva yskä hävisi kuulumattomiin koneitten kohinaan, saaden yhä uutta
yllykettä tehtaan pölystä ja toivottomasta mielialasta. - Jos vielä
joutuisi sairashuoneeseen ja lapset -- -- --! -- Hän hytkähti; joku
seisoi vieressä.

-- Te olette kalpea kuin ruumis, -- sanoi ystävällinen työnjohtaja.
Liina ei vastannut.

-- Teillä on paha, kuiva yskä, menkää lääkärille! --

Hieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut
työnjohtajan sanovan: -- Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen
tarvita! --

Liina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.

-- Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on
kevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, --
sanoi tohtori.

-- Hoitaisin itseäni! -- myhähti Liina katkerasti itsekseen; --
kuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan
ottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille
edes maitoon riittäisi, -- ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli
huuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi
tulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden
ja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin.
Sunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut
kunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän
ymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden
madolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma
antoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen
vapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut
häntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden
iskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.

Näillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu
päässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä
se mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä
ei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi
syrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä
he ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina
tervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja
alkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.

Eräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi
ja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja
ystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla
ollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana
kuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta
lämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana
uudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.

-- Toin sinullekin käärön, -- sanoi Aku hämillään. -- Nyt on huonot
ajat. On minulla sentään hyvä palkka. --

Liina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen
eteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli
kuin lattiaan kiinni naulattu.

-- Joko sinä menet? -- huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.

-- Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi
tapasimme, tiedäthän. --

Kyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja
pahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.

Akun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas.
Liina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate
kietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja
onnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne,
tukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin
tunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa
ikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja
rakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina
muuttui umpimieliseksi.

-- Mikä sinun on? -- kysyi Aku.

-- Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. --

-- Älä sano niin. --

-- Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa
ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä
kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua
nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän
koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin
puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes
ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan
ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos
hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen
näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia
raukkoja kuin minäkin! --

-- Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään
pidä? --

-- Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin,
varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: -- älä jätä lapsia, ja
se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin
sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. --

-- No, mutta -- --! --

-- Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan
lapsia kuolemaan? --

-- Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne
ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät.
Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan
taivaanvaltakuntaa lisäisi. --

-- Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin
ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen
kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin
onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin,
että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. --

-- No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä... vaan
kaihan nuo elättääkin jaksetaan. -- Akun tukeva käsi kietoutui
väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän
lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne
sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana
tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan
kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:

-- Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille
vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys
ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään,
kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen... Jaa,
tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa
kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja
nukkua -- -- nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan
hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni
voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja
minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen
ja minä kauhistun muistoasi! --

-- Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole
koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? --

-- En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole
ollut aikaa sellaiseen. --

-- Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä
saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän
surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin
harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa.
Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole
sama kuin neljä vuotta sitten. --

-- Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa -- voi, mitä minä sanon,
muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. -- -- Neljä vuotta on
tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja
epäilen kaikkea, sinuakin! -- sanoi Liina masentuneena.

       *       *       *       *       *

Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi
täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan
harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä
lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja
paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa
hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen
varaa.

Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla
tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien
haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet,
joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki
sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen
ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän
astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä
valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut;
mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta
taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä
heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi
tyhjäksi jäänyttä sydäntä?

Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi
häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa,
Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä
vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.

Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan
mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä
voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut
tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa
juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja
keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet
kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.

Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan
valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään
Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt
Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä
aikuisenakaan selvinnyt.

Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan.
Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran
yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.

Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään
loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin
työstä.

Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä
kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin
sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja
elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; -- tulkoon
ja olkoon vaikka mikä! --

Vasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä
Helsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus
hänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.

                                                   3 p. Syysk.

    "Rakas Aku.

    Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan
    minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.

    Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino
    ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita
    meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia,
    vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia
    minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja
    kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä
    puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja
    siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja
    mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on
    tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.

    Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli
    'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä
    vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki
    tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin
    puhutaan.

    Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!

    En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni
    harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus
    tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus.
    Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko
    milloinkaan!

    Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys':
    -- mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua
    pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi?
    Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä
    olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin
    se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.

    Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä;
    silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka
    raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä
    miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi
    sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta
    vain. Ei mitään minua ja sinua varten.

    En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa
    asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä
    minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan
    minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen
    sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi
    vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.

    Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä
    niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen
    vaimoon!

    Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin
    surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän
    vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.

    Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!

                                                   Liinasi."


                                                H:ssä 15 p. Syysk.

    "Oma Liinani!

    Sinun kirjeesi saa minut murheelliselle mielelle, vaikka kerrot
    niissä eläväsi rauhassa ja turvassa. Ajattelen, näes, omia pahoja
    töitäni. Olisihan minun pitänyt pysyä siivona miehenä, vaan sepä
    ei näytä olevankaan minun vallassani. Siellä jo sekoitin itseni
    sen päiväiseen pyykkiin. Ne miehet, senkin roikaleet, puhuivat
    isästäni ja valittivat työnjohtajalle, kun heille sydämistyin. Ei
    ole toveruutta eikä sitä yhteenliittymystä, josta sinä kerroit.
    On sitä sentään pullon ääressä. Täällä olen kyllä joutunut
    juomaveikkojen pariin majataloissa ollessani. Olen kuitenkin
    jaksanut pysyä humaltumatta. Ainahan sitä tyrkytetään ja tuodaan
    ihan nenän alle ja parjataan jos joksikin, ellei ota.

    Sinua on ollut ikäväni. Ihan itku tuppaa miehisen miehen. Yöni
    ovat vallan kamalat. Kurjasti, hyvin kurjasti olen sinua kohtaan
    menetellyt. Mutta helkkarissa, kaihan tästä kerran selviää! Jos
    sinun olisi niinkuin luulet, niin älä työlästy. Ethän sinä ole
    mikä tahansa tyttö, vaan minun vaimoni. Ja kyllä se pappikin
    vielä ehtii ammenen sanoa.

    Paperi on hiukan rasvasta. En raaskinut ostaa oikeata. Tässä
    lähetän sinulle viisi markkaa.

    Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten
    elää ja ulkosalla haukkuen.

    Voi'os hyvin, eläkä sure.

                                                 Akusi."


                                               -- -- -- 5 p. lokak.

    "Rakas Aku!

    En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin,
    vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan
    olet odottanutkin kirjettä.

    Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä
    suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja
    iltamassa.

    Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää,
    eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena
    ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi
    pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi
    ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin,
    jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin
    vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei
    ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut
    pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on
    tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.

    Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen
    ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii.
    Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan.
    -- -- Jestas sentään mitä kirjoitan, -- vaan sinä et usko, kuinka
    selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille
    kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni,
    vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun
    sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että
    luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten
    se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän
    sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni,
    joka vaanii ja etsiskelee.

    Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei
    minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan
    oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en
    ole ennen näin rakastanutkaan.

                                             Liinasi."


                                              H:ssä lokak. 20 p.

    "Rakas Liina!

    Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden
    viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin
    elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa
    uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on.
    Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan,
    syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä
    pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et
    pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.

    Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja
    pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu
    olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa
    päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi
    maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli
    tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen
    kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen.
    Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu;
    voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että
    kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani,
    olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä
    katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt,
    harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla
    aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai
    tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia
    ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin
    halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani
    ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella
    roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta
    minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän
    herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä
    syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni.
    En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä
    olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis
    hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo
    portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera.
    Kerroin hänelle nälästäni.

    -- No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!

    -- Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita
    ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja
    olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän
    elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä
    näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta
    ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.

    Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa;
    silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!...

                                               Akusi."

Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa
muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. -- Ei, vielä tänä
päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä
kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla
mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. -- Vaan rahaa ei ollut, eikä
paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa
sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta.
Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän
odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin
ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin
kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan
turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja
kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi
miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs
Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella
lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi
heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien
heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.

Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat
varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja
pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa
niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen,
sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan
saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja
viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen,
ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä
usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja
Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui
ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.

                                               H:ssä marrask. 18 p.

    "Rakas Liinani!

    En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun
    rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun?
    Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi
    ja selvittää.

    En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on
    tapahtunut:

    Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka
    tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei... no, olkoon,
    sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt
    minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on
    noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina,
    muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.

    Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani
    kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli
    sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi
    ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä
    tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko
    ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi
    ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui
    kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä.
    Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti
    olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet
    kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään,
    kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.

    Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin
    lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni
    sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen
    aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka
    tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne
    tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu
    olevan huonona.

    Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja
    poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! -- Silloin puristui
    nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani
    en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin
    rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta,
    että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen
    muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et
    aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.

    Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi.
    Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni?
    Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli
    vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä
    minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan
    sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen
    minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä
    välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo:
    työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu.
    Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat;
    sinulle yksin olen väärin mitannut.

    Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja
    neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä
    vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin
    pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!

    Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni,
    ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa
    houkutellut.

    Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä
    pimeyteen. Se on toivoni.

                                                Akusi."

Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein.
Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina
sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti
palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä
takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.

Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana
uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa
päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla
kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä
heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa
häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja -- -- häpeäksi. Voi,
mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea
oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään.
Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia
sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin
häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina
oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat
viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä
tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi
syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen
elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. -- Tulkoon
mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa
ja silloin... Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! -- Nämä
ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon
luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien
haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein
nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli
matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä
ehkä lentää hänestä näin jonnekin... Siunatkoon sentään, minä tulen
varmaan hulluksi, -- sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat
nyt peloittaa.

Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle
katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista
heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen
huuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen.
Liina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. -- Saanko tulla neitiä
saattamaan? -- sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse
puistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta
ja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois
kiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi
rappusille rennoksi ja itki, -- itki hiljaa sydämen kyllyydestä;
kyyneleet tulvivat lähteistänsä. -- Hän ei siis sentään ollut huono,
ei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa
tytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen.
-- Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla
vilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:

-- Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun
Aku tulee, menemme naimisiin ja... jos kuolisin tai ellei hän pian
tulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja
Ainokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! -- Molemmat tytöt itkivät
vuoteissansa.

-- Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu.
Älä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä
ole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. --

-- Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, -- sanoi toinen
tyttö; -- olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena
myötäistä raatamista kestä! --

-- Ja nyt pannaan maata, -- sanoi toinen haukotellen.

Liina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös
yrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti
yhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän
näköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi
tahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen
suurilla silmillään pitkään. -- Missä hän lie nähnyt tuon miehen?

-- Täytyykö minun? -- kysyi hän toiselta herralta, joka oli
vaivaishoidon esimies.

-- Ei, -- sanoi tämä, -- mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni
päästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla
hoitajaksi. --

-- Ei nyt, mutta kun paranen. --

-- Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo
kuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse
mitenkään hänelle voi toimittaa, -- sanoi esimies.

Liina kävi kalmankarvaiseksi.

-- Minä, minä en anna! -- huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta
selästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.

-- Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja
hänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. -- Liina
veti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja
suojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin
lattialle.

-- Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja
hoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, -- ja Liina vaipui tajuttomana
vuoteelleen.

Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen
henkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.

Esimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.

Liina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan:
-- älä jätä lapsia! -- Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä
toiselle. -- Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! --

Pikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän
sipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla
oli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle
oven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata
pannessa tuli äitiä ikävä.

-- Minä menen totiin, äitini vieleen, -- nyyhki hän, uinahtaen kesken
surujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.

-- Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa
toisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska
sinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä
paimen karitsan. --

-- Itsehän tahdoit. --

-- Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten
anna. --

-- Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin
äitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä.
Huomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! -- nauroi Hile
kaupungille lähteissään.

Annia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei
tämä nyt ollut hänen tapaistaan.

Nukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan
entisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan
luota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika
ja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka
hyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. -- Miksi Aku
takertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti
kaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! --

Pikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli
kamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona
ja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli
nyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt
hänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi
hoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä
kammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut
tyttösen kotiinsa.

-- Nyt on kaikki järjestetty, -- sanoi Hile seuraavana päivänä. --
Tänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. --

-- Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? --

-- Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen
vuoksi. --

-- Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin
isällinen, -- nauroi Anni herttaisesti.

-- Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se
kallistaisi maksuja, -- selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja
sitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä
katseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:

-- Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään
koukkuja. Jätä ne kerrankin! --

Hile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.

Aino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni
suu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.

-- Minne sinä nyt? --

-- Äitini tytö. --

-- Pysy kauniisti täällä! -- ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä
asettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin
tottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei
enempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.

-- Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään
viedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, -- sanoi
Anni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään
epäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu
kauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan,
huomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja
puhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän
olet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. --

-- Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, -- varotti Anni.

-- Minunko nimeni? --

-- Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. --

-- Lyhyt tiunas ja nutu, -- sopersi lapsi Annin nauraessa.

-- Tahtoitin äitiä halia, -- sanoi Aino, hetken ääneti oltuaan.

-- Minä olen äitisi; etkö minua tahtoisi halia! -- sanoi Anni painuen
lähemmäksi, vaan tyttö veti suunsa mutruun, siirtyi poispäin eikä
liikahtanut. -- Äitiä halitin, -- sanoi hän vaan itsepäisesti.

-- Sinä olet sellainen itsepäinen pässi kuin äitisikin. Kas niin,
peiton alle! -- huudahti Anni kärsimättömästi. Hetken päästä kuului
nyyhkytystä:

-- Äitin tytö menitin. --

-- Ellet nyt ole hiljaa, niin tukistan ja piiskaan! -- huusi Anni,
suuttuneena mennen lapsen luo ja uhaten häntä kädellään. Aino nousi
äkkiä istumaan ja tuijotti häneen pelokkain silmin. Annin käsi
vaipui, tuntui kuin joku olisi nykäissyt häntä käsivarresta. --
Liinako katseli lapsen silmillä? --

-- Älä itke, Aino, saat nuken. Katsos, eihän sekään itke, painaa
silmät kiinni noin. Paina sinäkin! -- Anni taivutteli häntä
hellyydellä, jonka lapsen oma sulous ja avuttomuus vähitellen istutti
korskeaan naiseen.

Illalla Anni kertoi miehelleen Liinasta tuntien kiitollisuutta
miestään kohtaan hänen ihmistymisestään, niinkuin hän luuli.

-- Kyllähän sinulla ystäviä sitten olikin! -- hymähti Hile
halveksuvasti.

-- Vai on se niin merkillistä sinusta? Olinhan minä piian hameissa,
silloin kuin sinä nait minut herra asioitsijan housuissa; mutta nyt
onkin tapa sellainen, että moni piika puhdistaa likaisen herran
tahraiset vaatteet, vaan mikään herra ei tee sitä palvelusta piialle.
Pikemmin sysää senkaltaiset lokaan, jos vaan ylettyy. Älä sinä puhu
halveksuen minun ystävistäni; sinun ystäväsi istuvat Kakolassa! --
puhui Anni suuttuneena.

-- No, joko nyt taas tuo vanha jaaritus? Minkä minä sille mahdan,
että tuhmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin. --

-- Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään
irti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta
uunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! -- nauroi Anni, mutta
vaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.

-- Ellet kitaasi tuki, niin...! --

-- Lyö, -- sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen
miestään, seisoessaan hänen edessään. -- Sinulla on siihen oikeus ja
tilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt
minusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe,
vaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! --

Hile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.

Pikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt...! Silloin hän
usein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa
kylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli
äitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili
suljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino
huuteli peloissaan hiljaisella äänellä: -- Äitii, minun on tylmä,
minä peltään, avaa ovi! -- Anni ei useinkaan raaskinnut jättää
lämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. -- Olihan tyttö
opetettava pysymään yöllä hiljaa. --

Eräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää
liikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja
tuijotti suurin silmin sopertaen: -- Minä peltään! -- Annia kiukutti
tämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja
riepoitti lapsen keittiöön.

-- Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! -- ja
luudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan
Aino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli
tottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut
lämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa
teki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja "äititäti", joksi
Aino Annia nimitti, paistoi lättyjä.

-- Onko Aino kipeä? -- kysyi Hile.

-- Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, -- sanoi Anni levottomana
katuen yöllistä suuttumustaan. -- Ole sinä kotona, minä käyn
tohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, -- sanoi Anni, ennen lähtöään
tunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran
enkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi
lempeydellä.

Anni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa
lattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria,
pyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä
hän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton
pois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä
vetää peittoa takaisin.

Raitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti
suudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia
käsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin
täristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän
sulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa
ja Anni tuli kotiin.

-- Jestas, kuinka siellä on kylmä, -- puhui Anni, kiireesti riisuen
päällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä
tultuaan huomannut huoneen viileyttä. -- Hui, ihan päälakea karmii ja
otsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka
onkaan... lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset.
Taivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni!
Kas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin
ja sitten saat lääkettä. -- Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään
vuoteeseensa.

Hile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen
ja meni ulos.

Annia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen
ovea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin
oli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita
siivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä
äsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan.
Lumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. -- Akkuna on ollut auki!
-- huudahti Anna ehdottomasti. -- Se konna, se julmuri! Taivas
armahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. --
Annia pöyristytti. -- Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino
nyt kuolee! --

Aino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti
hän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja,
vaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se
oli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti
jonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä,
muodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni
ruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot
vääntyivät.

Lapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi
polvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: -- Voi sinua
pikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua
löin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise
minua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun
en ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en
hyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise
minua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut
hyvä, aina hyvä! --

Hiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.

-- Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, -- sanoi
lääkäri...

-- Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka -- -- -- Niin, eihän Anni
itsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle
vasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa
uskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen
vakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin
kaikui.

Koko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli
kuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino
sammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.

Illalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja
päätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne?
Sitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin
rutto.

Hile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa.
Hän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi
kiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka
arvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen
nähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää
povelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen
sydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan
hänet kovuuden uhriksi joutumasta.

Kaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta.
Hile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä,
vaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois
koko saatosta.

Anni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken
aikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi
Ainon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt.
Silloin hänelle selvisi juonen kamaluus.

-- Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, -- myönsi
hän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.

-- Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? --

-- Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! --

-- Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. --

-- Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen!
Julkeatko sinä puhua minulle poliisista? -- Annin silmät säkenöivät
suuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa
ojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen
lattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.

-- Sinä, sinä -- -- -- -- julkeasti valehtelet. Näes, -- -- -- kun
sinä, kun tulit -- -- -- Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin
yöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka
tappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on
oma synti... Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! -- Hile
reuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.

-- Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta
pidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin
tehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta
kun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin
menen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat
rangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä,
minä en voi muuta -- -- minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka
sinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! --

Hile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa,
vilkkuen Anniin sivulta.

-- Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä
tahdot! -- sanoi Hile ja lähti pois.

       *       *       *       *       *

Liinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä
lepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden
kynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä
liiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa
hän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä
kuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse
tullut häntä tapaamaan. -- Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi
hän oli tahtonut Ainon? -- Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa
luonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina
rakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin
hämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.

Tytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:

-- Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä,
mutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! --

Toinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti
ilmassa ja luki:

R. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?

-- Ehkä Anni. --

-- Arvaa paremmin. --

-- Kuka se sitten olisi. --

-- Katsokaas tuota, kuinka petollinen sydän, unohtaa...

-- Ei suinkaan Aku. --

-- Entäs jos olisi. --

-- Onko se kortti minulle? --

-- Osaatko lukea kirjoitusta. Liina Hartikkahan siinä seisoo tai
istuu, kuinka sen vaan katsot. --

-- Älä piinaa, hän on jo ihan punanen onnesta, -- sanoi toinen toveri.

Liina tunsi tosiaan kuinka puna nousi ja laski hänen kasvoillaan ja
ihonsa tuoksui virkistävän lämmön ja hien noustessa. Oi, se tiesi
elämää!

-- Anna nyt! -- huudahti hän kärsimättömästi.

-- Tuossa, syö se! -- tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä
leikillisyydellä.

-- Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään
-- -- -- mitä kello on? --

-- Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta
on.

Ilta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi
löytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.

-- Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani,
kun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt
ollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! --

-- Miksi et kirjoittanut ennen? --

-- Vasta sain vapauteni. --

Liinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja
vartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin
tapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.

Kun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi
Aku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla
tapaamaan.

Mitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin
jalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi,
valaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina
kestämään iloja ja suruja.

Aku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin
onkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan
murtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää
sokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.



PELIÄ.


Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät
ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten
piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset
huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko
maan teollisuuden valtimo.

Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet
koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin
vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.

Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti
kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan
huippuunsa.

Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien
vuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä
liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina
noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan
ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden
halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät.
Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat
sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa
tarvitsivat.

Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin
suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä
päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien
vuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti
onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.

Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa,
mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua
lepoaan vanhuuden päivinä.

Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen
yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä
kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia
-- tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.

Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut
esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen
kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes
pysähtyivät tyttären ovelle.

Toaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli
kristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi
kuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla
kasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon
aavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa
kristallilippaaseen.

-- Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun
kanssani? --

-- Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä
tehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta,
paljon huolta! --

-- Kuinka niin isä? -- Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.

-- Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä,
pelkkää peliä! -- Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi
punninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.

       *       *       *       *       *

Kasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti
toiminimen ja piteli suuria rahasummia.

Hänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.

-- Viimeinen on mun! Akan peli ja yks' pieti! Maksakaas ämmät! --
sanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.

-- Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! -- huudettiin
hetken kuluttua kaupungin arkitehdille.

-- Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään
tähän peliin? -- kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen
sivuhuoneeseen.

-- Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. --

-- Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini
pois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, -- sanoi taas nuori kauppias.

-- Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle
kyljelleen, -- nauroi vanha pankinjohtaja.

    -- Ai, jai, jai, kun sydämen' on pois
    ja kuka sen mulle takaisin tois? --

-- rallatteli apteekkari.

-- Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa
ja nyt yksi lisää ja ämmiltä! --

    -- Joudu, joudu, ota varas kii,
    hällä on minun sydämenii. --

-- Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden
tikin vetää. --

-- Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, -- huudahti uuden
tehtaan kirjanpitäjä. -- Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle
hiukan asiaa, ennenkuin menen, -- sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi
olevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan
liiketoveri tukkiasioissa.

Kangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan
ja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin
osakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan.
Hämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.

Hämäläinen kävi hakemassa Kanervan.

-- Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos
tarkastamaan kassaa, -- sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. -- Minun
pitää nyt mennä. --

Miehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä
kortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät
rasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja
ahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina,
julmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä
paljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.

Aamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus
hiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän
päästä verhottuun akkunaan.

Maisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt
hän äkkiä nosti verhon.

Valon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen,
haihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina
hervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina
inhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa
heidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos
raittiiseen säähän.

Kasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui
väsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin
suhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan
välähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan
rohkeilla iskuillaan.

-- Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli
oli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle
sirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, -- puhui
Kangas asuintoverilleen.

-- Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken
aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja
heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa?
Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen
määrääjiä. --

-- Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat
syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin
minun taipumukseni vaativat. --

-- Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli
rautaa, on muuttunut ruosteeksi? --

-- Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on
juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien
jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa!
Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä
ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen,
kudon verkkoja, kiedon ja vedän... Olkoon se ruostumista! Minä
tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden
ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. --

-- Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan,
että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! --

Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten
Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.

-- Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää
nyt vaivaa? -- Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. --
No, kyllä minä...! -- sanoi hän purren hammastansa. -- Kyllä he
kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.

Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.

-- Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta.
Kaiketi sinulla on summa saatavissa? --

Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei
jäänyt toverilta huomaamatta.

-- Se on suuri summa, -- sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan,
-- eikä minulla taida olla...

-- Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon
enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on
kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua
kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin,
ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän
miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla,
kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät
saha-osakkeensa. --

-- No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. -- Hämäläinen puki
hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. -- Tuossa on pakka silkkaa
rahaa, -- sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. -- Niillä on kuitenkin
kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa.
--

-- Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. --

-- Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan
hyvällä kaupalla virolaisilta, -- sanoi Hämäläinen.

-- Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö
ole? --

-- Kaihan se sitä on. --

-- Ja siellä se raakattiin, ei idä, -- tiesi Juho Kangas pistäen
rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.

-- Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa.
Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan
mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs
veit. Helkkarin sukkela temppu! -- Hämäläinen nauroi herttaisesti.

-- Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan,
vanha kettu! --

-- Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen
harmissaan.

Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.

-- Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin
ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet
hankkia todisteita viljan itävyydestä? -- Kankaan silmät välähtivät
koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.

-- Kyllähän ne hämeenlinnalaiset...

-- Niin, anna heidän todistaa, -- riensi Juho Kangas lisäämään.

-- Mutta, jos sinä luulet --?

-- No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle,
ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi
takista koko juttu hänelle, -- sanoi Kangas kevyesti viitaten
kädellään.

-- Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! -- intti Hämäläinen, mutta hänen
vastustuksensa oli vaan näennäinen.

-- Aijothan sinäkin ne myydä! -- tokaisi Kangas.

-- Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten...

-- Ja saisit runsaasti takkiisi! --

-- Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että...

-- Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta
kuullut. --

-- Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset
virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta
laivassa, -- huokasi Hämäläinen helpotuksella.

-- Tietysti en voinut olla näkemässä. --

-- No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en
tarjoa, jos olisi jotain jutkua... tahdon selkäni vapaaksi, -- sanoi
Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.

Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.

Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään
ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia
vyyhtiään kesäksi.

Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli
päättynyt.

-- Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? -- Juho toivoi nyt
asian raukeamista.

-- Eihän tuota peruakaan voine, -- luuli Hämäläinen.

-- Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä
rettelöitäkin. --

-- Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat
taakseni jääneet perään huutelematta, -- saneli mies.

-- Kauppa on siis valmis? --

-- Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen.
Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja
maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä --

-- Kylläpä te opereeraatte! -- puristi Juho Kangas hampaittensa
välistä.

       *       *       *       *       *

Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat
ajatukset ja lunta.

Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.

Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi,
selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?

-- Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, --
kuiskattiin. -- Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot
kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. --

Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen
korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu
runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä
uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli
iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.

Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken
tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän
parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten
rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha
liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.

Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun
olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.

Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli
kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea
myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja
heidänkin piti saada nauttia vapautta.

Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies,
jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta.
Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia'
työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin
herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa
mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja
monet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka
tuskin osasi nimeään kirjoittaa.

-- Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema,
-- sanoi hän moittiville.

Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä
puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen
kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman
näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja
'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho
putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.

-- Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen
kasööri Kangas. --

-- Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea...

Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.

Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin
puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.

Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta
puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.

-- Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, --
sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut,
olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.

Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki
yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut
lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta
hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen
nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa
istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti
ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä
peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin
naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä;
ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä
sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.

-- Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta
ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku
Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli
unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. --

Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se
oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa
lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli
muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.

Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn
kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset
ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen
surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin
hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.

Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin
ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa
saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he
polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen
itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden
perillä taivaan ovet.

-- Kuuleppas, Kanerva, -- sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. --
Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se
mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. --

-- Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. --

-- Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy
pois. --

-- Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. --

Joulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui
eteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän.
Käsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa
silmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut
omistajalleen. -- Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä
edelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan,
terveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana.
--

Nuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.

Pikku Maija Gräs tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.

-- Joko te pian lähdette? --

-- Ylihuomenna. --

-- Minulla on teille jotakin annettavaa. -- Juho katsoi häneen kysyen.

-- Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.

Hän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta
sypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.

-- Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin
pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi
teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. --

Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.

-- Nämä olen minä pelissä voittanut, -- sanoi hän Kanervalle. --
Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan
elämääni. --



HARMAA NAINEN.


Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta.
Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja
turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden
mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä
käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä
suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on,
en ole milloinkaan tavannut.

Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi
toivomuksia.

Ystävälläni ei ole lasta.

Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa
sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen
ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin
kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.

Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy
pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat
ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan
vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy
vanhaksi ja taas ostetaan uutta.

-- Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä,
etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini.
Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä
kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä
huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka
niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? --

-- Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia
maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa.
--

-- Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista
taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään,
nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan
sen, jos voin. --

-- Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta,
kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut
päähäsi. --

-- Taikka koko olentooni, -- sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.

Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia
ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä
alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita
noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne
olivat.

Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.

-- Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, -- sanoi hän,
istuttuaan pöytäni ääreen. -- Kun tulin aamulla ostoksilta, astui
eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen
aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi:
-- auttakaa, hyvä rouva! -- ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen
kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan
harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät
ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin
hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä
missään.

-- Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden
johdattajaa, sillä muuten -- --

-- Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä
vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin
voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan.
Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi
väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.

-- Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa,
ha, ha, -- nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa
ammolleen.

-- Miksi te häntä hupsuksi sanotte? -- kysyin minä suuttuneena. Akan
röyhkeä muoto äköitti minua.

-- No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken
maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina
kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi.
-- Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. --
Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi
Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä
kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle.
--

Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan
alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon
vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa
nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja
väännellen käsiään tuskassa.

-- Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on
piiskannut lapsen kuoliaaksi! -- sanoi hän osoittaen ovella seisovaa
akkaa, joka oli seurannut minua. -- Katsokaa tätä veristä selkää! --
sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en
voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja
inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi.
Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut
jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus
todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon
lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen
hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän
tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli
niinkuin lapsi.

Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän
katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän
minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen
olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.

Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone
akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan
peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän
näiden edessä.

-- Onko teillä koulu? -- kysyin minä emännältä, mutta hän ei
näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:

-- Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! --

-- Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? -- Hän ei nytkään välittänyt
kysymyksestäni.

-- Mari oli minun tyttöni, -- jupisi hän, ikäänkuin minä olisin
väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa,
että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta
samassa Sero kääntyi minuun päin.

-- Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo
kuolemaan? --

-- Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai
pidentää kenenkään elämää, -- sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän
näytti epäilevän.

-- Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja
toivonut sitä kaikesta sydämestään? --

Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen
kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut
sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.

-- Katsokaas nyt! -- huudahti hän hurjalla katkeruudella. -- Ettehän
tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan!
--

Minua hämmästytti tämä johtopäätös.

-- Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. --

-- Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa
lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen
syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä,
jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi,
niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi
sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä
tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois,
etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä
lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut,
tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin.
Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin
tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin
kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja
pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset
silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä
otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi
sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua -- -- luulkoot mitä
tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin
kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy
aina elää vankina! --

-- Vankina, -- se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.

-- Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? -- kysyin minä
uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa,
vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:

-- Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole
hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia,
sillä paha ajatus on jo rikos. --

-- Mitä tuoleja teillä on täällä? -- kysyin.

-- Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä
koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos
olisin ystävällinen kaikille lapsille, -- sanoi hän salaperäisesti
hymyillen. -- Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri
sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan
minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen
piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --

Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt
mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen
ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut
pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua
minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida:
-- Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! --

-- Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? -- sanoin
ystävälleni.

-- Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat
ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat
lapset!

Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin
kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan
tuomituista pienokaisista.



NIINKUIN UNTA.


Riehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään
pidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet
tytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet
muuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle
koskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten
syöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle.
Vielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon
suunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi
pieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat
jaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä
nykäyksellä veti kamarin oven auki.

-- Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka
hajalla ja hattu kallellaan, -- huudahti Ellin huonetoveri, jykevä
kankurityttö, ja toinen toveri jatkoi:

-- Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi
vanhat kengät jalassa? --

-- Ei, vaan nämä! -- Elli veti kainalostaan somat tanssikengät,
siveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. -- Arvatkaas,
miksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas
koskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja
irvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen,
mutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. -- Elli
nauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta
kirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.

Toiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten
takana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.

-- Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään
leivänpalaakaan? --

Äiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä
katseillaan.

-- Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? --

-- Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! --
ivasivat tytöt.

-- Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä
tuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko
viikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole
kummallekaan. --

-- Tik, tik, tik, tiktaak! -- visersi Elli, jotta huone täyttyi
riemulla.

-- Kyllä sinä hoilata osaat. --

-- Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä
luulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja
huusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi
mennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä!
Kun siellä lauletaan:

    "Jos sydän sulla puhdas on",

unohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä
pujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan
myötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette
tiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! -- -- -- Voi, voi
minun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! --

-- Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi.
Tiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä
ruuasta. --

-- Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy
saada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli?
Minä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla
ja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli
niinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö,
-- iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi
minuun. Juuri näin ja sitten, -- niin sitten se pujahti minuun.
Se oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut
kummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. --

Tytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.

-- Voi, voi, kuinka minun on nälkä! --

-- Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! --

-- Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää
mennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? --

-- Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. --

-- Sinä olet hullu! --

-- Ja tulkoon hallat ja harmit ja muut, -- lauloi Elli. -- Äiti,
jaetaan tämä leipä. Ehkä sitten jaksat huomenna nousta. --

-- Syö sinä vaan, en minä...

Käsi nousi kuitenkin tavottamaan kannikkaa, jota Elli tarjosi.

Ovelle koputettiin hiljaa, varovasti.

Säikähtyneinä lähentelivät tytöt toisiaan oudon, salaperäisen
koputuksen uudistuessa. Tuijottavin katsein he odottivat joko iloisen
tytön ilmestymistä tai koskipedon sisään hyökkäämistä.

Huoneen kynnykselle ilmestyi hieno herra ja kysyi oliko hän nyt
"laululinnun luona".

-- Kyllä, jos minua tarkoitatte, -- sanoi Elli rohkeasti. Hän tunsi
herran teatterin johtajaksi.

-- Asiani on lyhyesti tämä: olen kuullut teidän laulavan ja
näyttelevän muutamin illoin, tämän päiväisessä viiden näytöksessä
viimeksi ja tahtoisin kehoittaa tulemaan teitä teatterimme
oppilaaksi. Oletteko vanhakin? --

-- Seitsemäntoista. --

-- Oletteko koulua käynyt? --

-- Kaksi vuotta. --

-- Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus.
No...? --

-- Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, -- uskalsi toinen tytöistä
sanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.

-- Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te
ette sano mitään! -- sanoi hän yhä Elliä tähystellen.

-- Kyllä minä sanon. Saanko minä -- -- -- saanko näytelläkin? Minä en
tahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. --

-- Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. --

-- No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko
tämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. --

-- Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? -- Johtaja ojensi
valkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat.
-- Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku
runo ja joku laulu, niin saamme kuulla. -- Johtaja kätteli vielä
Elliä ja kumarsi toisille ja läksi.

Huoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin
unta.

-- Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän
kyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta
hoilaamisesta...

-- Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa
nökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! --

-- Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla
sidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! --

Seuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa
illan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen
ovella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään,
kuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan
äänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi
kuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.

Kotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään
näkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun
palkan etukäteen.

-- Miksi et nyt naura? -- kysyivät toverit.

-- Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. --



POMMITUS.


Ei vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä
kutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä
ansainnut kuin hän.

Minkä vuoksi?

No, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva
nainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt
eikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa,
vaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina
valmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he
olisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa
kamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.

Se kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa
kaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen
pumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen
kirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa
sellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja
hiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja
talvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista
niiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin
jaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän
päissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella
naksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli
huoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.

Aivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa
"krantissa" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä.
Ovea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut
kirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena.
Likainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa
kuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja
paistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän
ei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja
peitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää
koko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä
siivottomuudesta.

Tällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta
pojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua,
puhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.

Vanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit
kouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja
kantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.

Mistä tämä hyvyys tuli?

Hyvät ystävät, hernerokasta.

-- Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, --
vakuuttivat pojat.

-- Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, -- sanoi kerran
pikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä
kamarissa.

-- Mitä, sokeria, pyh! -- mutisivat pojat sellaisella
halveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.

-- Nyt, työväki, syömään, -- kehotti vanha emäntä, levitti liinan
pöydälle ja latoi siihen viisi pienoista kivivatia. Kauhalla hän oli
ajanut padasta kypsän kypsäksi keitettyä hernerokkaa vadit täyteen ja
pistänyt niihin hohtavan valkoiset puulusikat.

-- Voi kuinka on hauskaa syödä puulusikalla! -- sanoi pikkuinen Mia.
Se käy sileästi kuin rasvattu suussa eikä ollenkaan polta. --

Hernerokkaa meni lasten suuhun kuin hongan koloon. Naamat punoittivat
tyytyväisyydestä vatien tyhjentyessä. Viisi lusikkaa on niin
ahkerassa työssä, ettei sivulle joudeta vilkaisemaan. Vanha emäntä
seisoo patansa vieressä tyytyväisyydestä hymyillen yhä uudestaan
täyttäessään tyhjennettyjä vateja.

-- No, Urho, Aimo, Yrjö ja Väinö, ovatko nyt vatsat täynnä? -- kysyi
vanha emäntä, kun ei enää vateja tuotu padalle.

-- Pannaan nyt kädet ristiin ja kiitetään Jumalaa ruuasta, -- kehotti
emäntä.

Pojat katsoivat hämillään toisiinsa, sillä tämä oli perin outo
temppu, mutta ilman ei pälkähästä päässyt, täytyi tehdä kuten
käskettiin. Sitten siepattiin lakit lattiasta ja rynnättiin ovelle.

-- Työväki saa ensin kiittää emäntää! -- huusi vanha emäntä. Pojat
taas vilkaisivat toisiinsa ja tekivät kömpelön kumarruksen.

-- Nyt, Mia, huuhdotaan vadit ja lusikat ja pannaan paikoilleen
hyllylle. --

Pojat kerääntyivät kaikki yhteen sikermään hevosvajaan, pihan
äärimmäiseen kolkkaan, tyrkkien toisiaan ja painiskellen, sillä
hernerokka oli elvyttänyt heidän miehuuttaan vallan peloittavassa
määrässä.

Äkkiä tuli hiljaisuus. Aimo veti taskustaan paperossin. Sitä
kuletettiin suusta suuhun ja kukin sai imaista kaksi kertaa.

-- Mennäänkö mekin mukaan ensi yönä? -- kysyi Aimo, salaperäisellä
äänellä.

-- Mutta jos siellä on poliisi, -- epäili Urho.

-- Aimo, sinä pelkäät. Meitähän on suuri lauma. Mitä meille poliisi
-- purraan siltä kintut poikki! --

-- Mennään, mennään! -- huusivat pojat unohtaen salaperäisyyden. --
Mistä saadaan kiviä? Meillä pitää olla kaikki taskut täynnä, vaikka
miljoona kiveä! -- huusi Väinö, jolle vielä miljoona oli sama kuin
housun taskut täynnä.

-- Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus!
-- uhmaili Urho heitellen lakkiaan.

-- Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta.
Odotattehan? -- kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.

-- Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat -- noh! -- Tallin
ovi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.

-- Mene pois täältä plikka! -- sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.

-- En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, -- huusi Mia niin
ylpeästi kuin taisi.

-- Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, -- sanoi
Aimo.

-- Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, --
vakuutti Yrjö.

-- Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! -- puuskui
Aimo.

Mia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:

-- Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan
akkunat. --

Pispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa.
Sillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle,
joka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen
mustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman
sotaintoa ja hävityksen halua.

-- Mitä sinä sanot? Kutka pojat? -- kysyi vanha emäntä levottomana.

-- Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! --

-- Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla
mokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? --

-- Luetaan "Neljäkymmentä ryöväriä" loppuun tänä iltana, -- ehdotti
Mia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi "me".

-- Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri
joukko...! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään
pojat kello kuudeksi tänne lukemaan. --

-- Tänä iltana luetaan loppuun "Neljäkymmentä ryöväriä"! -- huusi Mia
jo kaukaa pojille.

-- Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, -- sanoi Aimo mahtavasti.

-- Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, --
sätti Väinö.

-- Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, -- houkutteli Mia.

-- Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta...

-- No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin
älä lörpötä taikka...! --

Poliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli
tavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi
kymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.

-- Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi
tietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se
poliisikamariin piiskattavaksi. --

Aimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.

Illalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt
tulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä
sellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen
omia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä,
unohtui heidän oma pommitusjuttunsa.

Mian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: "ei vielä",
astui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän
jännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten
Mian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki
yhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen
ympärillään.

Vanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.

-- Se oli kostoa, -- sanoi Yrjö.

-- Aimo on häijy, -- päättivät toiset. -- Hyvä oli, ettei menty
pommitukseen. Poliisi olisi vienyt. --

-- Mitä vielä, olisi juostu karkuun, -- uhmaili Väinö.

-- Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? -- kysyi Urho,
roikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän
leikkaamatta.

-- Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. -- Pojat lähtivät rottaa
piilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja
laittoi lapsille teetä.

-- Eikö Aimo ole tullut? -- kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi
Miaan.

-- Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, -- sanoi
emäntä.

Sinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat
aina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian
unessa.

Seuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.

-- Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä
paljon? -- sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari
pelkureihin. -- Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? --

-- Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? --

Samassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan
valkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat
sisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.

-- Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä
huvihuoneen pommituksesta? --

-- Täällä, -- sanoi vanha emäntä.

-- Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat
poikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä
vahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet.
No, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? --

-- Kotona olivat, -- sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon,
joka pysyttelihe toisten poikien takana.

-- Eikö kukaan ollut poissa? -- kysyi poliisi vielä uudestaan.

-- Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, -- sanoi emäntä.
Pojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.

-- Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, -- uskalsi
Yrjö selittää. --

Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia
katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli
kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin...
Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa
pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.

-- Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta
selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee
usean selkä pehmitettäväksi, -- uhkasi poliisi.

Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti
pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi
sitä ja katsoi poikaa.

-- En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! --

-- Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö.
Ethän sinä poliisillekaan sanonut. -- Aimo oli vallan onneton Mian
kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti
saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:

-- No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. --
Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.



VANHA TARINA.


Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä
kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten
joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa
lastulaivoja uittanut.

Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:
-- Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. --

Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja
huoaten sanoi:

-- Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. -- Tietysti minä kysyin,
millainen oli ruusu rikkaruohostossa.

Ja hän kertoi:

-- Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja
orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti
ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli:
-- Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä
kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi.
Minä otan sinut ja pistän povelleni. --

Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä
painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista
tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa
ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet.
Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät
lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin
kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla
huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan,
saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun
varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei
jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä
sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi
kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. --

Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi
vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi
oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän
silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.

Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous
on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää
harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.

Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin
jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen
entisen lumotun ihmisen elämä.

Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä
hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun
minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät
olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni
somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka
me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä
iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja
hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin
aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa
oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten
kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.

Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet
kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja
säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui
kunkin sydämessä.

-- Miksi, miksi? -- kysyimme me nuoret ja pienet.

Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja
saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta
ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin
tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen
toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.

Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja
surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen
olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.

Silloin se alkoi minunkin tarinani.

Me näyttelimme rakkautta.

Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet
ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti
kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli
omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin
yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani,
puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.

Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti
ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin
hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta
vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli
minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa
kuljin kuin unessa kävijä.

Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä.
Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle,
emmekä me välittäneet ihmisistä.

Kerran hän kävi luonani.

-- Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat
kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä
veljeäkään ole minulla. -- Minä nielin kyyneleeni häveten itseni
surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne
pöydälle ja syleili minua kuumasti.

-- Niin olet sinä minun, yksin minun! --

Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.

-- Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi
kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä
janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi,
lempileikkisi, puhutaan niistä. --

-- Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. --

-- Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin?
Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät,
himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla.
Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde
siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata
koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin
rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne
hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä.
--

-- Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja
lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! --

-- Sano vietämmekö pian häitä? --

-- Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. --

-- Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa
kodissa. --

-- Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? --

Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani
puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat
ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä
käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen
vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt
povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.

Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan
ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.

Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen
ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden
hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti
siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.

Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni
tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman
likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi,
rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin
siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää.
Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin,
että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä
ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin
ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja
tulevaisuuteni toivontähti.

Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä,
jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan
oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: -- tämä on minun ja
hänen, jota rakastan! --

Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä
taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen
katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!

Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?

Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn
heitetty korsi on lapsi ilman kotia.

Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on
rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka
houkuttelee hyppyyn ja iloon.

Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan
rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.

Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä
puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän
sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja
sielunsa puhtaalla hehkulla.

Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni
tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut
liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä
pyhittämään kotiin.

Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni
ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni
etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.

Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa
muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa
kuin ijäisyysajatuksissa.

Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni
lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä
ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuvia työväen kaupungista" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home