Title: Kirjeitä myllyltäni
Author: Daudet, Alphonse
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirjeitä myllyltäni" ***


KIRJEITÄ MYLLYLTÄNI

Kirj.

Alphonse Daudet


Suomentanut ja tekijän elämänkuvauksella varustanut V. Tarkiainen



WSOY, Helsinki, 1907.



SISÄLLYS:

 Alphonse Daudet
 Esipuhe
 Kotiintulo
 Beaucairen postivaunut
 Mestari Cornillen salaisuus
 Herra Seguinin vuohi
 Tähdet
 Arlesitar
 Paavin muuli
 Sanguinaire-saarten majakka
 Sémillanten kuolinkamppailu
 Tullimiehet
 Cucugnanin kirkkoherra
 Vanhukset
 Suorasanaisia balladeja
    I. Dauphinin kuolema
   II. Aliprefekti luonnon helmassa
 Bixioun salkku
 Tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot
 Runoilija Mistral
 Kolme hiljaista messua
 Oranssit
 Kaksi majataloa
 Milianassa
 Heinäsirkat
 Kunnianarvoisan isä Gaucher'n elämänvesi
 Camarguessa
    I. Lähtö
   II. Mökki
  III. "Toivomassa" (Saalista väijymässä!)
   IV. Punainen ja valkea
    V. Vaccarès
 Kasarmin ikävä



ALPHONSE DAUDET


Alphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi.
Luonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen
taiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa
ristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit
näkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys,
avonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen
taiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista
naisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.

Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 -- siis
samana vuonna kuin Emile Zola -- ja eli siellä kahdeksan iloista ja
huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät
menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin
lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät.
Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän
jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen,
proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu
hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin...
ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi
hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista."
Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset
huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään
ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista
apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse
sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään
ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä
yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän
pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli
onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse
saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä,
mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun
penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet,
ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai
läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri
maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa,
vaikka ne -- _Les Amoureuses_ -- luonnonrikkaudellaan herättivätkin
jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu
toimittajan paikan _Figaro_ lehdessä.

Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli,
tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna
Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi
v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen
toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään
kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen
ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa
ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne
tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä
päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.

Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan _Le petit chose_
(Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita
runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella
tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet _Lettres de mon
moulin_ (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869),
jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä
eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja
laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton
leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan
ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu
traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina
hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu,
hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja
sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu,
kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin
ilmestyivät kertomuskokoelmat _Lettres à un absent_ (Kirjeitä
eräälle poissaolevalle, 1872) ja _Contes du lundi_ (Maanantain
kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä
kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin
hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin.
Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan
vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä
todellisia helmiä.

Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867
mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen.
Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla
oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on
ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole
sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei
olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta",
sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut
kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä
kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä
alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan
kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla
kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän
oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja
oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.

Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus
_Tartarin de Tarascon_ (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on
käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu
iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa
kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta
kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan
a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta
mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon
alla näyttää mies, joka on _aikonut_ matkustaa Sanghaihin, ihan
pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on _käynyt_
Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan
_Tartarin sur les Alpes_ (Tartarin Alpeilla, 1886) ja _Port Tarascon_
(Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja
Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä
kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät
meheviä yksityiskohtia.

Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren
voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli _Fromont jeune et
Risler aîné_ (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt
suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän
kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman
intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen
naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä
puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen
vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita
on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin
valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n
huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa _Le
nabab_ (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön
elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin
ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän
syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti
pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen
onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla
tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän
uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin
aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa
Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo
vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa
_Jack, moeurs contemporains_ (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt
käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen
vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on
kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand
oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä
ollenkaan työtä.

Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun
lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen
lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy
ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin,
pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain
välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n
pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan
hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan,
koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti
selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä
ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos.
Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri.
Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten
kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat
täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia
voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi
näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa
teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja
pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan
kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan
Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen
puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä
päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli
tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä
todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun
ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena
seurauksena kuvausten tumma sävy.

Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky,
liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului
aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet
Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat.
Ja hän omaksui -- tavallaan -- heidän maailmankatsomuksensa ja
taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili
todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" -- hän sanoo --
"säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat,
asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan
luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren
joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat
osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni
liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja
paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."

Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein
kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin
paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan
luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä
eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi
edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja
vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina
sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät
koskaan lankea yhteen. -- On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään
Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä
vain muutamia kuuluisimpia.

Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan _Les rois en exil_ (Kuninkaat
maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita
ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin
elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen.
Synkänlainen sävy vallitsee myös _Numa Roumestanissa_ (1882), jossa
Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä
eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen
pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä
ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta
hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia,
joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen
olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo,
jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista
Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa.
Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen
luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä
katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani _L'évangeliste_
(Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen
ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta,
joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle
ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista
mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa _Sapho_ (1884),
nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut
erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut
vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan
miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan
koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten
hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina
alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti
ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta
Daudet'n parhaimpana. Romaani _L'immortel_ (Kuolematon, 1888) on
taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen
sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja
kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi --
ainakin taidetuotteena -- yli maalin.

Näytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan
kovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä
jonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten
useita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän _Fromont
nuorempi ja Risler vanhempi_ samannimisestä romaanista ja tragedian
_Arlesitar_ samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan
"Kirjeitä myllyltäni"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä
elävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan
keskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä
romaaneistaankin. -- Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari
muistelmateosta: _Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres_
(Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta,
1888) ja _Souvenirs d'un homme de lettres_ (Kirjailijan muistelmia,
1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja
teoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia
kirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.

Daudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään,
intensiiviseen elämään. "Samassa määrin" -- niin kuuluvat hänen
sanansa -- "kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius
ja esittämisvoima." Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti
pystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi
virkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun
kuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.

Samoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen
ja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset:
etelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen
todellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas
mielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa
korkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa
korkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta
korkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija
näkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja
rappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen,
helposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja
eriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan
monikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan
voinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän
kuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen
viehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus
saa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden,
jonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä
sävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja
alkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen
pehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista.
Arimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin
sidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa
teoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään
vilkkauden ja selvyyden.

Kenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa
erikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän
mukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista
naturalistisista aikalaisistaan.

Hänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen
ankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden
puolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita
viehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen
niille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi
mieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu
hänestä: "Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon
hienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa." Eikä
hänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti
kärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava
sydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut
myöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti
oman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi
kertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä
synkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman
pohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa
Goncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka
kulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä
ranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta
Daudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien
uneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi
enemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja
pysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas
veri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa
soi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin
bulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän
ohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen
kaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt
Pariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle -- kenties ei niin
suurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja
puoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.

_Suomentaja_.



ESIPUHE


"Mestari Honorât Grapazin, Pampérigousten hallituskaupungin
notariuksen eteen saapui.

"Herra Gaspard Mitifio, Vivette Cornillen puoliso, Kotisirkka-nimisen
maatilan isäntä ja asuva samassa paikassa.

"Joka täten on myynyt ja luovuttanut lain ja oikeuden takeella,
vapaana kaikista veloista, erikoisoikeuksista ja kiinnityksistä.

"Herra Alphonse Daudet'lle, Pariisissa asuvalle runoilijalle,
joka oli saapuvilla tätä kauppakirjaa tehtäessä ja antoi siihen
suostumuksensa.

"Tuuli- ja jauhomyllyn, joka sijaitsee Rhônen laaksossa, keskellä
Provencen sydäntä, mäntyjä ja rautatammia kasvavalla kukkulalla;
joka kysymyksessä oleva mylly on ollut hyljättynä ja jauhamattomassa
kunnossa yli kaksikymmentä vuotta, kuten näkyy siitäkin, että villit
viiniköynnökset, sammalet, rosmariinit ja muut loiskasvit kiipeilevät
aina sen siivenneniin asti.

"Siitä huolimatta, semmoisenaan kuin se nykyjään on, suri pyörä
hajallaan ja pihapengermän tiilien raot heinittyneinä, sanoo herra
Daudet mainitun myllyn olevan mieleisensä ja voivansa käyttää sitä
hyväkseen runoilijatoimessaan ja ottaa sen vastaan omalla tappion ja
tapaturman uhallaan, asettamatta myyjälle minkäänlaisia vaatimuksia
niiden korjausten varalta, joita se kenties kaipaisi.

"Tämä kauppa on tehty täyttä sovittua ostosummaa vastaan, jonka herra
runoilija Daudet on jättänyt toimiston konttoriin käypänä rahana
ja jonka summan herra Mitifio on heti vastaanottanut ja kuitannut,
kaikki notariusten ja allekirjoittaneiden todistajien läsnäollessa,
joka täten varmuudeksi vakuutetaan.

"Kirjoitettu Pampérigoustessa Honorat'n asianajotoimistossa
huilunsoittaja Francet Mamaïn ja valkeiden katumusveljien
ristinkantajan Louiset'n, liikanimeltä Quiquen, läsnäollessa.

"Jotka molempien asianomaisten ja notariuksen kanssa ovat tämän
kauppakirjan lukeneet ja allekirjoittaneet..."



KOTIINTULO


Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!... Tottuneina näkemään myllyn
oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan
nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun
kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli
hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen,
sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani
oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin
pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa... Mutta heti
kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon,
ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä.
Toivon että ne vielä palaavat takaisin.

Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas,
vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja
joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin
sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä
karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se
katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti
ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!"
ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan
harmaina; -- noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä
karistaa tomuja niskastaan... Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin,
silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen
vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa
kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten
tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän
katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi
kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin
ruokasali.

       *       *       *       *       *

Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa
kirkkaasti aurinko.

Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen
alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat
ääriviivat... Ei hiiskahdusta... Vain silloin tällöin joku huilun
sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon
kilahdus maantiellä... Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain
valosta.

Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa
Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri
se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä
suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä,
ajureista, pääkaupungin sumusta!... Ja miten paljon kaunista
ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän
asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja
muistoja... Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun
lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella,
ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin
ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä
viikolla. Päättäkääpä itse.

Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa
lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät
viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan
taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen
syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan
syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä,
missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet
kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat
täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt
ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla
kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme
lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä
kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut...

Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen
näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina,
vuonat pyörien kintereillä; -- punaisilla nauhanhetaleilla
koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa,
jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta
läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen
roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka
ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.

Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven
ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin
rankkasade... Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä
nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät,
helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät
vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo
nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle:
kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin
hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko
yön!... Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut
karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta
vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.

Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole
mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat
liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku
vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan
nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.

Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden
karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta
koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan
haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä,
houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla
mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen
ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa
ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin,
ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona
olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla
mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia
ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää
kastetta.



BEAUCAIREN POSTIVAUNUT


Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin
Beaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei
suoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin
ne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin
tienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat
saapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä,
lukuunottamatta ajajaa.

Ensiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies,
villin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa;
sitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat
hyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita,
kuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi
edessä ajajan vieressä mies... ei, vaan lippalakki, suunnattoman
suuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään,
vaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.

Kaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan
isoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä,
johon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille,
koska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin
tulinen veri... Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset
matkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan
riitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä
seurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt
Marialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka
kantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa
erään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty
Neitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle,
joka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti
säteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi
kunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:

-- Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!

-- Mene jo... kaikkine hyvine emoinesi!

-- On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi,
Palestiinassa!

-- Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on
tehnyt... Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.

Ei olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin
olisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti,
että mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan
päättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.

-- Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen
miehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa
niihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän
hymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.

       *       *       *       *       *

Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri
tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman
lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan,
hän sanoi tälle karkean leikillisesti:

-- Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?... Missä pitäjässä hän
nykyisin oleskelee?

Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki,
sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun...
Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:

-- Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma
nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.

Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan;
hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:

-- Ole nyt vaiti, leipuri.

Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi
aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:

-- Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme
on sattunut sellainen vaimo... Mahdotonta on hänen seurassaan
joutua hetkeksikään ikävän valtaan... Ajatelkaahan! kaunottarella,
joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä,
on palattuaan yhtä ja toista kertomista... Miten tahansa, se on
tuommoista hauskaa perhe-elämää... Kuvitelkaa mielessänne, hyvä
herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo
jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.

Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan... Hän oli kuin hullu.
Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan
muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me
sanoimme hänelle:

-- Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.

-- Jopahan nyt; vai tappaa!... He asettuivat taas aivan sopuisasti
yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.

Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi
saksienteroittaja taas:

-- Ole vaiti, leipuri.

Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:

-- Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta
palattuaan pysynyt siivosti asemillaan... Vielä mitä!... Mies
oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää
uudelleen... Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten
Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten... Kuka
heidät kaikki tietää!... Mutta hauskinta on se, että joka kerta
uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa,
mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän
ottaa sen takaisin... Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on
kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on
hiton sievä... oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille
tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat
silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen... Toden totta, herra
pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen...

-- Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua... sai saksienteroittaja
parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.

Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon
luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan
teille, etten heitä suinkaan estellyt... Mokoma pilkkakirves koko
leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen
naurunsa.

       *       *       *       *       *

Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen
oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella...
Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin
omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin
nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja
pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani
soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja
rukoilevasti... Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin
hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä -- tuo
yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin
kuin vanhan ukon käsi. Hän itki...

-- Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä
ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani
kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri
perhonen.

Kiiruhdin laskeutumaan alas... Kulkiessani saksienteroittajan ohi
koetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä
hänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut
ajatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen
katseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:

-- Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä
kuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte
sanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.

Hänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet
silmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä
soi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!... Jos minä olisin
saksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.



MESTARI CORNILLEN SALAISUUS


Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani
iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme
makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on
ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus
liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen
itse kuulin.

Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne
suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha
huilunsoittaja puhuu.

-- Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin
nyt... Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri
kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne
jauhettavaksi... Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä
tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain
pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja
kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja
kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat
läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet
huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle... Sunnuntaisin
mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille
muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret,
kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas
toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin
farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo
myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.

Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän
rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan
aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa
höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa
ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton,
ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna
myllynsä seisomaan... Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä...
Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä... Loppui
muskatviini, taukosi tanssi!... Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin,
mutta siivet eivät liikahtaneetkaan... kunnes kunta sitten eräänä
päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa
viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.

Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä
hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn
omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä
sama, jossa me nyt iltaa istumme.

       *       *       *       *       *

Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä
vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen
ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein
vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen
yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne
aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää
niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää
höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä
teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän
Jumalan henkäyksiä..." Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa
tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.

Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin
niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä
Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa
kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi
ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa
ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä.
Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut
tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa
kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan
työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja
katsella häntä kyynelsilmin...

Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta
lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut
hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta
taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille,
joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin,
että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli
aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja
kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä
ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä... Me toiset vanhukset ihan
häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan
kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei
uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan
ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.

Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein
saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa
hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet
lakkaamatta kuten ennenkin... Iltasella nähtiin vanhan myllärin
astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka
selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.

-- Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, --
yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?

-- Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. -- Jumalan kiitos,
että vielä riittää työtä.

Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon
työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa!
Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten..." Eikä häneltä saanut
urkituksi sen parempaa selkoa.

Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä
myllyyn.

Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä...

Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet
aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri
laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti
ohikulkijoita.

Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja
kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen
salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli
useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.

       *       *       *       *       *

Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:

Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran
semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku
Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut
mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen
nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut
näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä
talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein
yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää
asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä
pari sanaa vanhan isoisän kanssa... Mutta olisittepa nähneet, millä
tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet
avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä;
ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin
paholainen pääni päällä.

Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle
vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että
jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta
mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta...
Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät
sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä
jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten
huonosti asiani oli onnistunut... Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä
uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat
mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää... En hennonut heiltä
sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.

Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos.
Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään
unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän
kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa
myllyssä oikeastaan oli...

Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei
yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin
verkoissa... Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä
hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn
peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä...

Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen -- kehno vuode, muutamia
vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa
kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.

Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli
siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä
pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että
siinä jauhetaan jauhoja... Mylly parka! Cornille parka!... Jo aikoja
sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet
pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.

Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat
nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen... Hetkeäkään
viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla
sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti
kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn.
Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme
kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia
-- oikeita jyväkuormia tällä kertaa.

Myllyn ovi oli selkoselällään... Oven edessä istui mestari Cornille
kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin
tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut
hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.

-- Voi minua poloista! vaikeroi hän. -- Nyt ei minulla ole enää muuta
tekemistä kuin kuolla... Myllyni on häväisty.

Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla
hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.

Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme
kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään
aikaan:

-- Hei myllyyn!... Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen
kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi
kaikkialla maahan...

Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä
vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:

-- Se on viljaa!... Herran kiitos!... Oikeata viljaa!... Antakaahan
minun katsoa sitä.

Sitten hän kääntyi meihin päin:

-- Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni
takaisin... Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.

Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:

-- Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä
ruokkimaan myllyäni... Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut
moneen aikaan mitään purtavaa!

Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän
toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien
pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa
vehnäntomua tuprusi laipioon.

Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet
vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna
kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat
halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi... Cornillen kuoltua ei
kukaan jatkanut hänen tointansa.

Minkäpä sille mahtaa?... Kaikella on aikansa tässä maailmassa,
ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen
rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten
kansallispukujen.



HERRA SEGUININ VUOHI


Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.

[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi
runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää
vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden
ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä,
elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen.
Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin
"Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija
Gringoire. Suom. muist.]

Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!

Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa
Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä... Mutta
tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi,
loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä
valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen
rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka
kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon
hovissa... Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?

Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä
ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin
ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi...

Etkö? Et halua?... Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi
mukaan loppuun asti... Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra
Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.

       *       *       *       *       *

Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.

Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne
katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden
suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut
niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät
Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.

Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien
eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:

-- Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä
ei jää minulle yhtään ainoata.

Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla
tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti
aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.

Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi!
Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu,
sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea
villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä
hurmaava kuin Esméraldan kili -- muistathan, Gringoire? -- ja sitten
niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä
liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu
vuohekseen...

Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen
hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn
kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi
tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin
mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra
Seguin oli aivan ihastuksissaan.

-- Vihdoinkin, ajatteli mies parka, -- olen löytänyt yhden, joka ei
ikävöi hoidossani!

Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:

-- Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa
hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta,
joka kuristaa kaulaa!... Aasille tai härälle saattaa olla onnea
yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!... Mutta
vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.

Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta.
Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata
nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä
vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti...

Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin,
mutta hän ei tiennyt mitä... Kun hän eräänä aamuna oli saanut
sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla
kielimurteellaan:

-- Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa
minun mennä vuoristoon.

-- Herra varjelkoon!... Sinäkin! huudahti herra Seguin
hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän
istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:

-- Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!

Ja valkovuohi vastasi:

-- Niin, herra Seguin.

-- Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?

-- Ei suinkaan, herra Seguin.

-- Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen
pitemmälle?

-- Ei maksa vaivaa, herra Seguin.

-- Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?

-- Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.

-- Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa...
Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?

-- Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.

-- Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta
sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet... Muistathan vanhan
Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka
oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön...
sitten aamulla susi söi sen.

-- Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!... Mutta ei se mitään, herra
Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.

-- Laupias taivas!... sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten
tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden
suuhun... Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet
voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse
koskaan karkuun.

Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin
ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi
hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää
selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä...

Sinua naurattaa, Gringoire?... Luulenpa, lempo soikoon, että sinä
pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan... Saammepa
nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.

Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus.
Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet
otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat
maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit
avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä,
kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.

Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei
enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä
hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan... Siellä sitä
vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!... Ja millaista
heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja
sekaisin... Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia
sitten!... Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia
sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan
huumaavia mehuja!

Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti,
ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden
lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa... Sitten se yhtäkkiä ponnahti
yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää
eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren
nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne...
Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.

Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.

Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka
pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja
ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi
auringon kuivata itsensä... Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin
pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla
tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se
nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.

-- Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä
toimeen?

Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli
olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma...

Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän
tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin
vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat
villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti
suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen
ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia...
Näyttipä myös siltä -- näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire
-- kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut
pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat
metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää,
mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta
lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.

       *       *       *       *       *

Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi;
ilta oli tullut...

-- Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.

Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus
häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän
savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä
käyvän hyvin murheelliseksi... Muuan tunturihaukka hipaisi häntä
siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti...
Sitten kuului vuoristossa ulvonta:

-- Huu, huu!

Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut
sitä kertaakaan ajatelleeksi... Samassa kajahti torven ääni hyvin
kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä
keinoansa.

-- Huu, huu!... ulvoi susi.

-- Joudu kotiin, joudu kotiin!... toitotti torvi.

Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran
ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen
elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä...

Torvi ei enää toitottanut...

Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki
hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää... Se
oli susi.

       *       *       *       *       *

Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen
pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan.
Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet
syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään
nauruun:

-- Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella
veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.

Valkovuohi näki turmionsa tulleen... Muistaen mielessään kertomuksen
vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden
suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties
olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten
mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja
ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen
sopikin... ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa
suden tapetuksi -- eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä --
vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan
kuin Renaude...

Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.

Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli
kymmenen kertaa -- sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire
-- se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä
levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun
korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala
suussa... Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra
Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja
mietti mielessään:

-- Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.

Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta
kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin... Kelmeä sarastus näkyi jo
taivaanrannalla... Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä
talonpoikaisasunnosta.

-- Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa
kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli
kokonaan veren tahraama...

Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.

       *       *       *       *       *

Hyvästi nyt, Gringoire!

Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut
tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra
Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja
sitten aamulla susi söi sen!

Ymmärräthän, Gringoire?

Ja sitten aamulla susi söi sen.



TÄHDET

Provencelaisen paimenen kertomus


Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi
usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää
sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin
ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko
ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun
piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat
yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat
kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä
uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin
itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä
kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin
rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme
pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä
tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi
eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset,
kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili
isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä
main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni
välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja
iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos
joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan
oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen
aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä
olin elämässäni nähnyt.

Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että
tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni:
"Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa
nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt
kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas
vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa.
Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden
rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin
tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta
kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja
ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli...
arvatkaapas kuka!... talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa
persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä
punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen
myrsky oli vielä raitistanut.

Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan
mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän
laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi,
että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet
tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä
koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut
hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä
ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät
väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä
koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät
laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle,
kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista,
aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä... Ja nyt hän oli tuossa
edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä
saattoi panna pyörälle miehen mielen?

Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti
ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi
päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen
nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle
levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu
seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti
häntä.

-- Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin
ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?...

Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan
valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.

Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti
saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:

-- Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?... Se
on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella,
joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle...

Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar,
pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän
kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä
minun luonani kuin unennäöltä.

-- Jää hyvästi, paimen!

-- Herran haltuun, neiti!

Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.

Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin
kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen
toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin
niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa,
uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani
haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja
kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan,
kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan,
mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta
ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki
paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä
hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta
oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta
takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin
löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani
yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko
viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten
levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä
minkä osasin:

-- Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti... Vain hetkinen
kärsivällisyyttä.

Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata
jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa
kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta
tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja
nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin
vähällä heltyä itkuun minäkin.

Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla
näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä
ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään
levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden,
kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin
ulkopuolelle oven eteen... Taivas on todistajani, ettei mielessäni
herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti
suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että
tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana
katseli häntä -- että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani
uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin
kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän
syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti... Äkkiä avautui
tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat
määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta.
Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen
vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta,
ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette
joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte,
että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä
ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden
porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä.
Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu
kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin
kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat
vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin.
Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut... Niinpä Stéphanettemmekin
värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin
risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta,
joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme.
Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan,
ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi
vetänyt luoksensa tulen taivaalta.

-- Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.

-- Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.

Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.
Sitten hän sanoi minulle:

-- Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?

-- Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä
ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin
alankoseutujen asukkaat.

Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä
vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.

-- Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan
nähnyt niin paljon tähtiä... Tiedätkö niiden nimet, paimen?

-- Tottahan toki, neiti... Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä
on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan
Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen
tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja
vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden
neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden
etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä
on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää
ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita
hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa... Jonkin matkaa alempana näette
Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä
kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa
siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.

Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan
Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät
paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme
pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden
luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja
valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan
kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja
saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka
oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui
ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi
sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi...
Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme,
Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme
laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin.
Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka
rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen
kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.

-- Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?

-- Tietysti, neiti.

Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät,
tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni
vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja
aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi
lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet
taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä
katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa
vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei
ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme
päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri,
tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi
noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt
polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään...



ARLESITAR


Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon
ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle
micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo
punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja
säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan
katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä
jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin...

Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu
portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää,
ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian
hiljaista... Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet
ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta... Sisällä ei
hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei
olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua
piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.

Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin
rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon
edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille.
Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin
pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon,
kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli
hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä
sanoi minulle kuiskaten:

-- Hst! se on isäntä... Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä
saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.

Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme,
suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle
taloon.

Mies jatkoi:

-- ... Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He
käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa
lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä
käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä
luopumaan... Hei! Noh! elukka!

Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla
asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja
siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.

       *       *       *       *       *

Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen,
siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja
sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut
heistä mielessään muita kuin yksi ainoa -- pieni arlesilaisimpi,
pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin
kilparadalla. -- Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein
silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa
olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin
mokomin. Hän sanoi:

-- Minä kuolen, jollen saa häntä.

Ei auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää
elonkorjuun jälkeen.

Silloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan
lopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin
hääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen
juotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja
pyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden
kesken. Estève nousee ja menee maantielle.

-- Isäntä, sanoo mies hänelle, -- te olette aikeissa naittaa
poikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi
vuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!... Hänen
vanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta
siitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he
eikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta... Olisin kuitenkin
luullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut,
enää voisi tulla toisen vaimoksi.

-- Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, -- tulkaa
sisään juomaan lasi muskatviiniä.

-- Kiitoksia! vastaa mies, -- minulla on suurempi suru kuin jano.

Ja hän menee matkoihinsa.

Isä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään
entiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.

Iltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään
kedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti
vielä heitä odottamassa.

-- Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, -- syleile
häntä! Hän on onneton...

       *       *       *       *       *

Jan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän
rakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle
oli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä
virkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!...
Välistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa
paikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu
työhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä.
Illan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki
kulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan
eteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.

Sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.

Nähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei
kotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta.
Kerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä
kyynelsilmin:

-- Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet
omaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle...

Isä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.

Jan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.

Siitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli
aina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas
tanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea
Fonvieillenkin juhlilla.

Isä sanoi: "Hän on parantunut." Mutta äidillä oli yhä omat
epäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän... Jan
nukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien
viljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän
kamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.

Tuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen
juhla.

Talossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan
valui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät
korkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä...
Eläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti.
Nuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa... Jankin näytti
tyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki
siitä ilosta.

Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania
vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli
itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän
ymmärrätte...

Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta
hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:

-- Jan, sinäkö se olet?

Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:

-- Jan, minne sinä menet?

Hän nousee ullakolle, äiti perästä:

-- Poika, taivaan nimessä!

Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.

-- Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?

Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna
aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle
pihalle, siinä kaikki...

Hän ajatteli, tuo poika parka: "Minä rakastan häntä liiaksi. Minä
menehdyn..." Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu
hiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!...

Sinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin
haikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.

Se oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä
kostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa
kuolleen poikansa ruumista.



PAAVIN MUULI


Kaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja
mietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti
höystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin
on seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee
puhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: "Karttakaa tuota
miestä!... se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo
potkua mielessään." Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä
tämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo
potku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä
voinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet
Mamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa.
Francet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina
Avignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla
kuin tässä sananlaskussa...

-- Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen
kirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.

Se oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan
oveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi
päiväksi tutkimaan asiaa.

Se on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna
runoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille
soittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä
vietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon
tutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta
muulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään
seitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja
minä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna
taivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta
laventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia
kirjanmerkkinä.

       *       *       *       *       *

Ken ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt
mitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut
niin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua.
Aamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia,
kadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä
matoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten,
liput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin
sotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit
kalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain
huomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan
palatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset
pesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain
surinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain
kalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua,
kun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua.
Ja ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun
yhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme
on tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja
tanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian
ahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat
Avignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja
yötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja
karkeloitiin... Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia!
Sotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita
käytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta;
ei koskaan sotaa... Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa;
ja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!...

       *       *       *       *       *

Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus,
nimeltä Bonifacius... [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat
Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija
on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius --
Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin
alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin
puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi
teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi
teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti -- olittepa sitten
köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli
oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen
hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja
oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton... Ainoa lemmitty, joka
tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, --
hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä
Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.

Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina
tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne
perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien
loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon
kotikasvuista viiniä -- tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä,
jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi
-- ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän
katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä
jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli
seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen
päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin
innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että
hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan
herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta
ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo
ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"

       *       *       *       *       *

Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin
paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan.
Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi
hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän
koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen
nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon
pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse
vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista...
Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta
muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen,
lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä,
siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja.
Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi
pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja
lapsellisen näköiseksi... Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa,
ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin
kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä
hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli
tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène
ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.

Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä,
kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun
hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin
mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen
vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin
kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja
sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se
oli viekas konnankoukku... Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä
ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu
Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen
ihmettelevän näköisenä:

-- Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!...
Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen... Kylläpä siinä on kaunis
eläin, herra paavi... Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.

Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:

-- Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni...

Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:

-- Siinäpä on kelpo poikanen!... Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!

Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet
Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä
koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin
ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä
ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien
sukulaispoikia... Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!... Mutta Tistet
ei vielä siihen pysähtynyt.

Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa
juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta
maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias
ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla,
kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja
hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen
näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!... arvatkaapa kenelle
nämä?..." Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin
tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta
tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei
laisinkaan naurattanut kardinaaleja.

       *       *       *       *       *

Eikä se naurattanut muuliakaan... Se näki nyt aina
viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä
kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine
viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten
ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène
saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi
eläin raukan kiduttaminen.

Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä
tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen
ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat
asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta
sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks
siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste
valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun... Ja jospa
ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta
ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä
kerran juomapäälle!... Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä;
Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen
korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin
olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä
heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin...
Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja
anteeksiannon muuli... Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän
ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa... Totta
vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan
häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle
monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se
oli viiniä maistanut.

Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli
kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin
korkeimpaan huippuun!... Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen
näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran
kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään
pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat
yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon
valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin:
torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän
kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin
punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen
pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin...

Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se
päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!

-- Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen
linnansa ulkoparvekkeelle.

Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa
repien hän valitti:

-- Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka,
että teidän muulinne... Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein
tapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi
ylös kellotorniin...

-- Ihan itsekseenkö?

-- Niin, pyhä isä, ihan itsekseen... Tuota noin! Katsokaahan tuonne
ylös... Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä...
Ihan kuin kaksi pääskystä...

-- No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös...
Mutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä... Etkö tule
alas, onneton!...

Voi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin
alas tulemista... mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt
ajatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin,
mutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat... Ja muuli
raukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri,
suurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet
Védèneä:

-- Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä... niin saatpa
makean potkun kavioistani huomisaamuna!

Tämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei
olisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä... Vihdoin häntä ryhdyttiin
hinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea
hänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella,
miten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa
korkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin
kuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä
katsomassa.

Eläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli
yhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan
kaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota
hävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi
sille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille
antaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän... Mutta
arvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle
tallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti
paavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla
Napolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista
lähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa
ja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi
halusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut
muulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli
osoittanut pelastamispäivänä.

Huomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!

-- Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!... ajatteli hän
helistäen tiukujansa kiukkuisesti... mutta samapa se, kun menit, niin
mene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin,
sen iskun kaviostani... minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän
säilyttikin sen hänen varallensa.

Tistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa,
rauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä
tallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä,
olivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät
ruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla
kulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan
seikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului
hänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti
kulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä
kunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta
kuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan
sen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä
epäilystä: "Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä
kellotornin yläsillalla!" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään
virkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet
Védènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän
nauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin...

Niin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet
Védène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut
vielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen
sinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti
hänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen
virkaan.

Kun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut
häntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut.
Paavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin
ilman silmälaseja.

Tistet ei joutunut hämilleen.

-- Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?... Minähän se olen,
Tistet Védène! --

-- Védèneko?...

-- Juuri se sama, muistattehan... se joka vei hyvänhajuista viiniä
muulillenne.

-- Aa! niin... niin... kyllä muistan... Kunnon poika, se Tistet
Védène!... Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? --

-- Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä... Tulin kysymään
teiltä... Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö
se on voimissaan?... Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä,
enkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on
äskettäin kuollut.

-- Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!... Mutta sinähän olet liian
nuori. Miten vanha oletkaan?

-- Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä
vuotta vanhempi kuin teidän muulinne... Siinä se on kunnon eläin,
Kies'avita!... Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia
rakastanut!... Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!...
Ettekö antaisi minun nähdä sitä?

-- Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi
aivan heltyneenä... Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon
eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä
päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi...
Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta.
Olen siihen jo tottunut... Tule tapaamaan meitä huomenna
iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin
viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme
sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken
meidän kanssamme... Kas niin, mene...

Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta
salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän
odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs
toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan
kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon
asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja
harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui
juhliin...

Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi
Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli
saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja
("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit,
pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin
puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet
juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin
näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin
kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia
aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita
tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden
pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti... ei
puuttunut heistä yhtään sielua... Se oli juhlallinen ja kaunis
vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta,
soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä
tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla...

Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs
esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä.
Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä
tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli
kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän,
kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka
olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire
Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva
katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet... Sinä päivänä
hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen
pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu
ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen
iibislinnun mahtava sulka.

Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari
läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin
porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle
arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun.
Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina
lähtemään viinitarhaan... Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli
hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen
pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten
syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen... Muuli hypähti
koholle:

-- Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu
muistinmarja!

Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että
pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa
pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä
jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!...

Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta
tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli
hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta... Aikakirjoissa ei ole sen
kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.



SANGUINAIRE-SAARTEN MAJAKKA


En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova
ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili
tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan
köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli
maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä,
joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren
ulapalla...

Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin
Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion
lahden suussa.

Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni
uneksia ja olla yksin.

Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta;
toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni,
jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa
karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi
kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita,
pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja
tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä
parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella
kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi,
pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty,
jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas
päivälläkin... Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta
viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle
minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä
mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä
ympärilläni.

Mitäkö minä tein siellä?

Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai
pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin
aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä,
loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja
suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää.
Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele
emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas
ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa
aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää
vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo
pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä,
sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä... Oi, kuinka
monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani
puolinukuksissa, unohtaen itseni!...

Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle,
vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle,
surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä
rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä
vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon
aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota
liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka
ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven
kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla... Se oli metsävuohi,
joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan
minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin
maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään,
vilkkaasti ja sarvet pystyssä...

Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua
päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten
läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat
suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka
askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta,
joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.

       *       *       *       *       *

Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin
ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja
jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen,
ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin,
niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään... Vartijat
olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi
marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä,
parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja
kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään
ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.

Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden.
Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina
liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen
puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas
piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja
alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.

Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa
ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät
päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka
he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen
piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä
kämmenkupurassaan...

Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon
miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he
varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana...

Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan,
jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia,
kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla... Kauniina
vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen
päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen
oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään
järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat,
Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa
olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta
yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.

"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena
iltana viisi vuotta sitten" -- näin kertoi minulle eräänä päivänä
vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa
pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi,
minä ja toverini nimeltä Tchéco... Muut olivat mantereella sairaina
tai lomalla, en enää muista... Lopettelimme juuri päivällistä
kaikessa rauhassa... Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa
minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle
käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen
häntä ja huudan:

"-- No, Tché!... Tché!...

"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut... Arvaattehan, miten
hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä
ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!'
Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo
edessä... Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui
luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui
minua portaissa... Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta
minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas...
pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään
vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin
peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan
hälytysmerkkiä.

"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja
huusin, ei ketään kuulunut... Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin
majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan... Toivoin
voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi,
mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi... Mitä tehdä?
Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja
korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota
kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen
kammioon... Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen
hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon
rohkeutta... Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun
sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä
kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."

Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain
ajatteli.

       *       *       *       *       *

Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita
majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista
salakuljettajista... Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen
yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa,
kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian,
ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi
peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta
kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa,
kun niitä vedettiin.

Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka
oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin
vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui
viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu
raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi
asuntoonsa... Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei
näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä... Yhtäkkiä
tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot
olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas
sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä
väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat
ohikulkiessaan... Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko
palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja
rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin
nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät
astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli
valoa.

Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä
varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn
seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi,
toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli
liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni.
Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät
kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä
valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus
synnytti minussa ohimenevän huimauksen.

Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan
lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta
ääneensä unta karkottaakseen...

Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella,
joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen.
Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot
murtaessaan niin kuin kanuunat... Välistä kopauttaa näkymätön sormi
ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana
kristalliseinää vasten... Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei
kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua
ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka
lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa...

       *       *       *       *       *

Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen
kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa
kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan
vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin
kurpitsapullo ja Plutarkhos... Sitten me vielä ennen maatamenoamme
pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään
rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja
siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen
päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:

_Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä._



SÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU


Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle,
niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta
sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta
sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja...

Siitä on nyt pari kolme vuotta.

Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana
tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa
meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi
meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.

Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa
Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää...
Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita
alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs
absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä
jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla
kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun
pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat,
ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.

Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata
saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa
ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn
aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä,
sanoi minulle:

-- Ettekö tule mukaan hautausmaalle?

-- Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?

-- Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko
_Sémillanten_ miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä
heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten...
Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän
on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä...

-- Aivan mielelläni, herra perämies.

       *       *       *       *       *

Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!... Näen vieläkin
edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti
avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat
ristit pitkän heinän peitossa... Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei
yhtään muistomerkkiä, ei mitään... Oi, noita unohdettuja vainajia,
miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!

Pysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili
ääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä
hautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui
meren valittaviin huokauksiin.

Rukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen,
jossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit
olleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion
roihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella.
Sitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli
jokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta
mustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi:
me olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan
läheisyys... Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan
ja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.

-- Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä
perämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.

-- Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti
huoaten syvään, -- sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme
vain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja
Krimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä
vain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan
nähty... Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja
sitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut
nähdä neljän askelen päästä... Se sumu, hyvä herra, se se vasta on
petollista, niin ettei uskoisikaan... Mutta minä olen kuitenkin sitä
mieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella;
sillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan
ajautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut
epäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän
oli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi
omat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.

-- Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?

-- Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä...
Mutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut
yhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita... Muuan rannikon
tullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena
päivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan
kiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään,
ja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata
nelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät
ole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies
kerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa
suuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana
Lavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti,
ettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta
päättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin
kuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta... Mutta kas,
tuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän
kertoo teille tapauksen itse... Hyvää päivää, Palombo!... tule vähän
lämmittelemään; älä pelkää.

Mies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä
hiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt
laivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan
yhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.

Hän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä
lieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen
huulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle
selitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta
huultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä
olevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä
hirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden
vallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana
päivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan
pirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne.
Kauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen
Bonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.

       *       *       *       *       *

Väsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui
taas puheeseen:

-- Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan.
Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen
on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä
yllin kyllin... Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä
hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita...
Sémillante parka!... meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja
survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella
vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa
paaluaidan mökkinsä ympärille... Miehistä taas olivat melkein
kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi... oli sääli
nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina... Me löysimme
kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit
kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni
laivapoika, silmät auki... olisi luullut, että hän vielä eli; vaan
ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä... Siinä
perämies katkaisi kertomuksensa:

-- Hoi, Nardi! huudahti hän, -- tuli sammuu. Nardi viskasi
hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat
tuleen, ja Lionetti jatkoi:

-- Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka... Kolme viikkoa
ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla
Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla,
melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa
pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat
laivassa saattoväkenä... Noiden meripoikien asema oli surkuteltava,
kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme
heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa... Kuivailtuaan
itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea
matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin
ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi...
Arvatkaapa, mihin laivaan!... Juuri Sémillanteen, hyvä herra!... Me
löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta
tältä paikalta, jossa nyt istumme... Minä nostin omin käsin esiin
kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka
olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä
kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan... Sydäntäni särki, kun näin
hänet siinä... Oi, pyhä Jumalan äiti!...

Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin
liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää
yötä... Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä
puoliääneen... Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä... ei
enää virketty sanaakaan... Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin
yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.

       *       *       *       *       *

Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä
mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan
ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain
meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti
painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit
kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua
arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun... Näin
fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista... Se lähtee
satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on
rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista...

Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta.
Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan
komentosillalta... Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on
pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat
makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä
pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti
kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin.
Muutamia alkaa jo pelottaa... Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin
tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat,
eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin
heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne
karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:

-- Haaksirikko!... mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen
pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten
meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla
perämies Lionettin kotona.

Ja kuulijat nauramaan...

Yhtäkkiä rasahdus... Mitä se on? Mitä on tekeillä?...

-- Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä
välikannen poikki.

-- Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa
enää ketään nauramaan.

Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit
juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden... Peräsin
mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta... Sémillante ajelehtii omin valloin,
minne tuuli viepi... Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän
ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. -- Fregatin keulan edestä
kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta... Kareja, kareja!... Kaikki on
mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa
kohti... Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa... Tuokion kuluttua hän
palaa takaisin komentosillalle -- täydessä virkapuvussaan... Hän on
tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.

Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan
sanomatta... Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan... pikku aliupseeri
ei enää naura... Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy
sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:

-- Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla
äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.

Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja
käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni,
harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama...

Armoa!...

Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin
tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni...
Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi
tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan
kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.



TULLIMIEHET


Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän
surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu
tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa
kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja
kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla
säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät
kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset
viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon
kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä
epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen
laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä... Mutta ei yksikään
miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan
yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata
sentään on näiden tullilaivurien elämä!

Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja
lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan
risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi
heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei
koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista
eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa!
Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän
asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän
lastensa täytyy käydä paljain jaloin!... Vähätpä siitä! Kaikki nuo
ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli
suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa
janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista,
ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään
huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!...", mikä oli samalla kertaa sekä
naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.

Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen,
ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli
pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas
peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat
saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa
mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden
ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä
äänellä laulaa:

    "Ei, kiitos kunniasta!"
    Lisette virkkoi vastaan.
    Ja neito viisas, naurusuu
    pois kääntyi kosijastaan.

Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä,
nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta
tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki
aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei
erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi
solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:

    Ja neito viisas, naurusuu
    pois kääntyi kosijastaan.

Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan
kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni
ulos hytistä:

-- No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?

Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä
lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen
ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.

-- Hänessä on _pountoura_, sanoivat hänen toverinsa minulle
suruisesti.

_Pountouraksi_ he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä
pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli
lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas
käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin
hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat
hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.

Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella
kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien
merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi
korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja,
alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni
valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka.
Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka
oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä
laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle!
Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä
vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet,
keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas
ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi
sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.

-- Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa.
Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi.
Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan...

Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa
lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan
päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian
pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen
ovesta ulos:

-- Cecco!... Cecco!

Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean _banditto_- eli
sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja
yllä vuohenkarvainen _pelone_ (viitta). Maihin noustuani olin jo
huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja
pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä
meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi
poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo
hiukan.

-- Hän on serkkuni... Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.

Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen.
Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi
koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle
pitkillä säärillään.

Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti
pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli
kastanjoita ja _bruciota_ (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei
muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt
niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! -- Vihdoin nosti äiti
heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan
rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka
heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut
meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen
pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten
pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin
hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua
ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka
poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi...

Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun
jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun
vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta
tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri
asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti
korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he
istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen,
olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin
lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo
voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan,
jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan,
ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa
tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville
noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään
kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!... Niin, ja
sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun
tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:

-- Nähkääs, hyvä herra... tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein
meidän toimessamme!...



CUCUGNANIN KIRKKOHERRA


Joka vuosi kynttilänmessun aikaan julkaisevat provencelaiset
runoilijat Avignonissa hauskan pikku kirjan, täpö täynnä kauniita
runoja ja sieviä kertomuksia. Tämänvuotinen teos on juuri saapunut
käsiini ja näen siinä ihmeen ihanan jutun, jonka yritän kääntää
teille hiukan lyhennellen... Pariisilaiset, ojentakaa tänne
jauhovakkanne. Tällä kertaa teille tarjotaan hienolla seulalla
seulottua provencelaista jauhon tuoksua.

       *       *       *       *       *

Apotti Martin oli... Cucugnanin kirkkoherra.

Hän oli makea kuin mesileipä, rehti kuin kulta ja rakasti
cucugnalaisia kuin isä lapsiansa. Cucugnan olisi hänestä ollut
maallinen paratiisi, jos cucugnanilaiset olisivat osanneet
vain vähän paremmin noudattaa hänen mieltänsä. Mutta asiat
olivat niin onnettomasti, että hämähäkit saivat rauhassa kutoa
verkkojaan hänen rippituoliinsa, ja itse pääsiäispäivänäkin jäivät
rippileivät koskematta hänen pyhän öylättirasiansa pohjalle. Tämä
välinpitämättömyys ihan runteli kunnon papin sydäntä ja alinomaa hän
rukoili, ettei Jumala sallisi hänen kuolla, ennen kuin hän saisi
hajonneen laumansa taas kootuksi lammashuoneeseen.

Ja saattepa nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.

Eräänä sunnuntaina luettuaan evankeliumin nousi apotti Martin
saarnastuoliin.

       *       *       *       *       *

"Rakkaat veljeni", sanoi hän, "uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta
viime yönä minä, vaivainen syntinen, uneksuin olevani taivaan ovella.

"Minä kolkutin: pyhä Pietari tuli avaamaan!

"-- Kas, tekö se olette, kunnon herra Martin, sanoi hän minulle; mikä
suotuisa tuuli teidät nyt tänne...? Ja millä voin teitä palvella?

"-- Hyvä pyhä Pietari, te joka olette sen suuren kirjan ja avaimen
vartija, voisitteko sanoa minulle -- ellen vain liene liian utelias
-- paljonko teillä on cucugnanilaisia täällä taivaassa?

"-- En kiellä teiltä mitään, herra Martin; istukaa, niin katsomme
yhdessä.

"Ja pyhä Pietari otti esiin suuren kirjansa, avasi sen ja pani
silmälasit nenälleen:

"-- Katsotaanpa: Cucugnan, niinhän se oli. Cu... Cu... Cucugnan.
Tuossa se nyt on. Cucugnan... Hyvä herra Martin, se sivu on aivan
tyhjä.

"Ei sieluakaan. Ei enemmän cucugnanilaisia kuin kovia luita
kalkkunassa.

"-- Mitä! Eikö yhtään cucugnanilaisia täällä? Ei yhtään? Mahdotonta!
Katsokaahan tarkemmin...

"-- Ei ristinsielua, pyhä veli. Katsokaa itse, jos luulette minun
laskevan leikkiä.

"Minä, synti vieköön! poljin jalkaa ja kädet ristissä huusin armoa.
Silloin pyhä Pietari lausui:

"-- Uskokaa minua, herra Martin, ette saa antaa sen noin murtaa
mieltänne, sillä siitä voitte saada jonkin veren rikkeen. Eihän se
ole lainkaan teidän vikanne, se on pääasia. Cucugnanilaistenne,
nähkääs, pitänee nähtävästi olla pieni tuokio kiirastulessa
puhdistumassa.

"-- Oi taivaan nimessä, suuri pyhä Pietari! Tahtoisitteko olla hyvä
ja päästää minut niitä edes katsomaan ja lohduttamaan?

"-- Mielelläni, hyvä ystävä... Kas tuossa, pistäkää nuo sandaalit
heti jalkaanne, sillä tiet sinne eivät ole oikein hyviä... No niin,
hyvä on... Kulkekaa nyt suoraan eteenpäin. Näettekö tuolla kaukana,
alhaalla tienkäänteessä? Siellä on hopeinen ovi, kirjailtu ihan
täyteen mustia ristejä... Siitä oikealle kädelle... Kolkuttakaa sitä,
kyllä ne avaavat... Heipä hei! Voikaa hyvin ja olkaa iloinen."

       *       *       *       *       *

"Ja minä patikoin... ja patikoin! Se se vasta maksoi kilpajuoksua!
Pintaani karmii vieläkin, kun sitä vain ajattelen. Kaitainen ura,
täynnä orjantappurapensaita, kiiltäviä nystyräkiviä ja kähiseviä
käärmeitä vei minut aina hopeiselle ovelle asti.

"Kopu! Kopu!

"-- Kuka siellä kolkuttaa! kysyi minulta karhea valittava ääni. --

"-- Cucugnanin kirkkoherra.

"-- Minkä...?

"-- Cucugnanin.

"-- Ahaa!... Astukaa sisään.

"Minä astuin sisään. Kaunis suuri enkeli, jolla oli siivet tummat
kuin yö ja puku hohtava kuin päivänpaiste sekä timanttinen avain
vyöllä, kirjoitti niin että rapisi suureen kirjaan, suurempaan kuin
se, joka oli pyhällä Pietarilla...

"-- No mitä te sitten tahdotte ja mikä on asianne? kysyi enkeli.

"-- Kaunis Herran enkeli, tahtoisin tietää -- mutta kenties olen
liian utelias --, onko teillä täällä cucugnanilaisia.

"-- Ketä...?

"-- Cucugnanilaisia, Cucugnanin seurakunnan väkeä... minä kun olen
niiden sielunpaimen.

"-- Ahaa! apotti Martin, eikö totta?

"-- Palvelijanne, herra enkeli."

       *       *       *       *       *

"-- Cucugnan... niinhän sanoitte..." Ja enkeli avaa ja selailee
suurta kirjaansa kastellen sormea suussaan, jotta lehti kääntyisi
paremmin... "-- Cucugnan, sanoi hän syvään huoaten... Herra Martin,
meillä ei ole tällä kertaa kiirastulessa yhtään sielua Cucugnanista.

"-- Jeesus! Maria! Joosef! Ei yhtään cucugnanilaista kiirastulessa!
Oi, taivaan Jumala, missä ne sitten ovat!

"-- No, tietysti paratiisissa, pyhä isä. Missäs lemmolla te sitten
luulette niiden olevan?

"-- Mutta minähän tulen juuri sieltä, paratiisista...

"-- Te tulette!... No, entä sitten?

"-- No niin, kun niitä ei ole siellä!... Oi, enkelien pyhä äiti!...

"-- Mitä tehdä, herra kirkkoherra? Ellei heitä ole taivaassa eikä
kiirastulessa, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että he ovat...

"-- Kautta pyhän ristin! Jeesus, Daavidin poika! Ai, ai, ai! Onko se
mahdollista?... Olisiko pyhä Pietari valehdellut?... Mutta enhän minä
ole kuullut kukon laulavan!... Voi, meitä poloisia! Miten minä nyt
voin mennä paratiisiin, kun ei siellä ole rakkaita cucugnanilaisiani?

"-- Kuulkaahan, herra Martin parka, kun kerran tahdotte, maksoi mitä
maksoi, tulla kaikesta vakuuttuneeksi ja nähdä omin silmin missä vika
on, niin menkää tuota tietä ja juoskaa sen päähän minkä jaloistanne
pääsette... Siellä on vasemmalla kädellä suuri porttiholvi. Kysykää
siitä, sieltä saatte kaikki tietää. Herran haltuun!

"Ja enkeli sulki oven."

       *       *       *       *       *

"Se oli pitkä tie, tehty pelkistä hehkuvista hiilistä. Minä
hoipertelin niin kuin juopunut; joka askelella kompastelin. Ruumiini
oli kuin vedestä nostettu, joka ihokarvan päässä tiukkui hikipisara,
minä ihan läähätin janosta... Mutta kaikeksi onneksi en toki
polttanut jalkojani, sillä jalassani oli pyhän Pietarin antamat
sandaalit.

"Hypeltyäni hyvän aikaa harhaan näin vihdoin vasemmalla kädellä
oven... ei, porttiholvin, suunnattoman suuren porttiholvin, joka
ammotti selällään niin kuin suuren leivinuunin suu. Oi, rakkaat
lapsukaiseni, sitä näkyä! Siellä ei lainkaan tiedusteltu nimeäni,
eikä siellä ollut minkäänlaista luetteloa. Oven täydeltä työntyi
sinne uuneihin väkeä, niin kuin te, rakkaat veljeni, sunnuntaisin
tunkeilette kapakkaan.

"Ruumiistani valui hiki suurina karpaloina ja kuitenkin olin kuin
jähmettynyt ja värisin. Hiukseni nousivat pystyyn. Nenässäni tuntui
palaneen hajua, paistetun lihan hajua, samantapaista kuin se, joka
leviää ympäri Cucugnaniamme, kun seppä Eloy polttaa kengittäessään
vanhan aasin kaviota. En voinut vetää henkeäni tuossa pahalta
haisevassa, hehkuvassa ilmassa; alhaalta kuului kauheata kiljuntaa,
voivotuksia, ulvontaa ja kirouksia.

"-- No, tuletko sinä sisään vai et? ärjäisi minulle sarvipää
paholainen pistäen minua haarukallaan.

"-- Minäkö? En minä tule. Minä olen Jumalan ystävä.

"-- Jumalan ystävä... No, vie sinun... rupikonna! Mitä sinulla on
täällä tekemistä?...

"-- Minä tulen... Oi, älkää puhuko minulle siitä mitään, kun minä
en enää jaksa pysyä pystyssä... Minä tulen... minä tulen kaukaa...
kysymään teiltä nöyrästi, että... tuota... tuota... onko teillä
sattumoisin... täällä... joku... joku cucugnanilainen...

"-- No, tuli ja leimaus! Sinäpä nyt tekeydyt tyhmäksi, ikään kuin et
tietäisi että koko Cucugnanin seurakunta on täällä. Katso nyt tuonne,
sinä inhottava korppi, ja näetpä miten me täällä pitelemme niitä
sinun kuuluisia cucugnanilaisiasi..."

       *       *       *       *       *

"Ja minä näin keskellä hirvittävää liekkipyörrettä:

"Pitkän Coq-Galinen -- jonka te kaikki tunsitte, rakkaat veljeni
--, Coq-Galinen, joka niin usein joi itsensä humalaan ja niin usein
kirjaili vitsalla eukko parkansa, Claironin, selkää.

"Minä näin Catarinen... tuon pienen pystynenäisen ilolinnun... joka
makasi ypöyksin riihiladossa... Muistattehan hänet, velikullat!...
Mutta siirtykäämme toisiin, olen hänestä jo liiaksi puhunut.

"Näin Pascal Pikipeukalon, joka pusersi ruokaöljynsä herra Julienin
oliiveista.

"Näin tähkäpäitten noukkijain Babet'n, joka saadakseen kourauksensa
nopeammin täyteen varasti tähkiä poimiessaan täysin käsin
lyhdekasoista.

"Näin mestari Grapasin, joka öljysi niin hyvällä kaupalla
käsikärrynsä pyörät.

"Ja Dauphinen, joka myydessään kiskoi niin kalliin hinnan kaivonsa
vedestä.

"Ja Tortillardin, joka, jos milloin sattui tapaamaan minut tiellä
Jumalan kuvaa kantamassa, meni menojansa töyhtöhattu päässä ja
piippu hampaissa... ylpeänä kuin mikähän Artaban... ikään kuin olisi
tavannut koiran.

"Ja Couleaun ja hänen vaimonsa Zetten, ja Jacquesin ja Pierren ja
Tonin..."

       *       *       *       *       *

Syvästi liikuttuneina, kauhusta ihan kalpeina vaikeroivat kuulijat
nähdessään ilmi avoimessa helvetissä ken isänsä, ken äitinsä, ken
isoäitinsä ja ken sisarensa...

"Te huomaatte nyt hyvin, rakkaat veljeni", jatkoi kelpo apotti
Martin, "te huomaatte nyt hyvin, ettei tällaista voi jatkua
pitemmälle. Minulle on uskottu teidän sielujenne hoito ja minä
tahdon, minä tahdon pelastaa teidät kuilusta, johon te olette
kaikki päistikkaa syöksymäisillänne. Huomenna olen ryhtyvä työhön,
jo huomenna. Eikä työtä ole puuttuva! Nähkääs, näin olen aikonut
käydä siihen käsiksi. Työ on tehtävä järjestyksessä, jotta se hyvin
menestyisi. Me käymme käsiksi rivi riviltä, niin kuin Jonquieresissä
tehdään tansseja järjestettäessä.

"Huomenna, maanantaina, minä annan ehtoollisen vanhoille ukoille ja
akoille. Siinä ei ole suurta työtä.

"Tiistaina lapsille. Se on pian tehty sekin.

"Keskiviikkona pojille ja tytöille. Se saattaa viedä paljon aikaa.

"Torstaina aikamiehille. Se pannaan menemään pian.

"Perjantaina vaimoihmisille. Minä varoitan: Ei mitään turhia loruja!

"Lauantaina mylläreille!... Koko päivä ei ole liikaa yksistään heitä
varten...

"Ja jos me sunnuntaina olemme päässeet loppuun, niin olemme
pelastetut.

"Nähkääs, lapsukaiseni, kun vilja on kypsää, niin on aika niittää;
kun viini on valmista, niin on aika juoda. Täällä on yllin kyllin
likaisia vaatteita, nyt on aika että ne pestään, ja pestään hyvin.

"Herran armoa minä teille kaikille toivotan. Amen!"

       *       *       *       *       *

Tuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.

Tuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen
tuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.

Ja kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime
yönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa
juhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia
suitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat _Te Deumia_,
sitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.

Semmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena
määräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka
itse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.



VANHUKSET


-- Kirjekö, isä Azan?

-- Niin, hyvä herra... se on Pariisista.

Tuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli
Pariisista... mutta minä en ollut... Jokin aavistus sanoi minulle,
että tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka
lennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla,
turmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:

    "Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi
    ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on
    suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä
    myllyltäsi -- siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille
    tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana
    on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana
    matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta -- ovi on aina
    auki -- ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää
    päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä...' Silloin
    näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat
    käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa
    pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta
    sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten
    te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta;
    he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä
    kuuntelet nauramatta... Ethän naura, mitä?... He ovat isoisäni
    ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa,
    mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen...
    Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi
    ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus... He ovat
    niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he
    matkalla särkyisivät... Kaikeksi onneksi olet sinä siellä,
    rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat
    syleilevänsä vähän minuakin... Minä olen niin usein puhunut
    heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä,
    joka..."

Hitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana
ilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa:
olisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi
päivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita
itselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin
mielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin
sisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa...
Mutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen
kissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.

Saavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio,
kaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat
valkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun
kivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää
paistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon
reunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle
orpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli
kyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle
mitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen
ei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti
eteeni kuin maasta loihdittuna... Se oli suuri, ikävännäköinen
ja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty
punaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän
yläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon
vieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet
ja pieni puutarha takana... Tunsin sen heti ja astuin sisään
kolkuttamatta.

Niin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen
porttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha,
jonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen
takaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja
lyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen
aikaisen maalaistuomarin luokse... Käytävän päässä vasemmalla kädellä
kuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja
lapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla.
SIL... LOIN... PY... HÄ... I... RE NE... US... HUU... DAH... TI...
MI... NÄ O... LEN... JU... MA... LAN... NI... SU... JY... VÄ...
NEN... NÄI... DEN... PE... TO JEN... HAM... PAAT... MU... SER...
TA... VAT... MI... NUT... JAU... HOK... SI... Minä hiivin hiljaa
ovelle ja katsoin sisään.

Pikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen,
mutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa
uponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa
istui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö -- suuri kaulus
kaulassa, nunnanmyssy päässä -- ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa
kirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse... Tämä ihmetarina oli
lumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset
laipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello
raksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla
vain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen
raosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia
tomuhiukkasia... Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen
lukuansa vakavan näköisenä: SA... MAS... SA... HYÖK... KÄ... SI...
KAK... SI... JA... LO... PEU... RAA... HÄ... NEN... KIMP... PUUN...
SA... JA... SÖI... HÄ... NET... SUU... HUN... SA... Juuri silloin
astuin minä sisään... Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat
yhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa
kauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee,
suuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät,
kello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä
pysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:

-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.

Jospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet
hänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua
ja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri
hokien:

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

Kaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen.
Hän änkytti:

-- Oi, hyvä herra... oi, hyvä herra!... Sitten hän meni perälle
huonetta ja kutsui:

-- Äitiseni!

Ovi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta... se oli vanha
äiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy
päässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla
koristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan
mukaan... Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat.
Jos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset
myssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä
hyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan
saanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin
hänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö,
tuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä
hetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin
nuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.

Sisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan
kumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.

-- Hän on Mauricen ystävä...

Se sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina
kädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin
ukko... Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta
suonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti
kasvoihin...

-- Pian, pian, tuoli tänne... sanoi mummo pikku tytölleen.

-- Avaa ikkuna... huusi ukko omalle käskyläiselleen.

Ja ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen
ikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu
paremmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä
istuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat
taaksemme ja kuulustelu alkaa:

-- Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy
katsomassa? Onko hän tyytyväinen?...

Puhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.

Minä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen
ystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä
omasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin
päästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi
koskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä
väriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.

-- Seinäpaperit!... Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja
niihin on maalattu kukkakiemuroita...

-- Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen
miehensä puoleen: -- Se on niin kelpo poika.

-- Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.

Ja puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään,
naurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja
merkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni
sanoakseen:

-- Puhukaa kovemmin... Hän on vähän huonokuuloinen.

Ja mummo puolestaan virkkoi:

-- Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä... Mieheni ei kuule
oikein hyvin...

Silloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä,
ja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa
näivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun
päin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen
kuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään
kuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun
seasta.

Yhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:

-- Mutta minä ajattelen, äitiseni... että eihän hän ole kai vielä
syönyt aamiaistaan!

Ja mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta
kohti:

-- Ei ole vielä syönyt aamiaistaan!... Herra Jumala!

Minä luulin yhä olevan puheen Mauricesta ja aioin vastata, ettei se
kelpo poika milloinkaan lykkää suurustamista myöhempään kuin kello
kahteentoista. Vaan ei, puhe olikin nyt minusta; ja olipa hauskaa
nähdä, millaisen mullistuksen se sai aikaan, kun ilmoitin etten vielä
ole syönyt:

-- Pian ruoka pöytään, pienet sinipiiat! Pöytä keskelle kamaria,
pyhäliina pöydälle ja kukkalaitaiset lautaset. Eikä saa aina nauraa,
muistakaa se! Ja joutuin...

Kylläpä he pitivätkin kiirettä: töin tuskin olisi siinä ajassa
ehtinyt särkeä kolme lautasta, ennen kuin pöytä oli katettu.

-- Olkaa hyvä, pienelle suuruspalalle! sanoi mummo taluttaen minut
pöytään; mutta joudutte nyt syömään yksin... Me muut olemme jo
syöneet tänä aamuna.

Noita vanhus parkoja! Yllättipä heidät millä hetkellä tahansa, niin
aina he ovat jo ehtineet syödä aamiaisensa.

Mummon pieni suuruspala, se oli kaksi sormustimen vertaa maitoa,
taateleja ja veneen muotoinen ontto leivos, jossa olisi ollut
syömistä hänelle ja kanarialinnuille vähintäänkin viikoksi... Ja
nyt minun täytyy tunnustaa, että minä ypöyksin tein lopun kaikista
noista ruokavaroista!... Millaisen närkästyksen se synnyttikään
pöydän ympärillä! Miten nuo pienet sinipiiat kuiskuttelivat toistensa
korvaan nykien toisiansa kyynärpäillään, ja miten kanarialinnutkin
olivat loitommalla häkkinsä pohjalla ihan kuin olisivat tahtoneet
sanoa toisillensa: "Oo, katsokaapas tuota, joka syö kokonaisen
leivoksen!"

Tosiaankin söin sen kaikki tyynni, melkein huomaamattani, olin niin
kiintynyt katselemaan ympärilleni tuossa valoisassa ja hiljaisessa
kamarissa, jossa liihotteli ilmassa ikään kuin tuoksua entisiltä
ajoilta... Varsinkin kiinnitti huomiotani kaksi pientä sänkyä, joista
en voinut irrottaa katsettani. Kuvittelin mielessäni noita sänkyjä,
jotka olivat melkein kuin kaksi kehtoa, aamulla päivän valjetessa,
kun ne vielä ovat suurten rimsulaitaisten uutimien verhossa. Kello
lyö kolme. Se on kaikkien vanhuksien heräämisaika:

-- Vieläkö nukut, äitiseni?

-- En, ystäväni.

-- Eikö totta, Maurice on kelpo poika?

-- Tietysti se on kelpo poika.

Ja sillä tavoin kuvittelin mielessäni pitkän keskustelun nähdessäni
vain nuo vanhusten kaksi pientä vuodetta, jotka olivat asetetut
vierekkäin...

Sillä aikaa tapahtui hirveä näytelmä kaapin edessä toisella puolella
kamaria. Oli näet otettava ylhäältä kaapin ylimmältä hyllyltä
jonkinlainen paloviinaan pantuja kirsikoita sisältävä säilykepullo,
joka oli odottanut Mauricea jo kymmenen vuotta ja joka nyt aiottiin
avata minun kunniakseni. Huolimatta mummon hartaista rukouksista
oli ukko itsepintaisesti tahtonut mennä ottamaan esiin kirsikkansa
omin neuvoin; ja noustuaan tuolille vaimonsa suureksi kauhuksi
hän koki kurkotella pulloa korkealta... Katsokaas, tällainen oli
näky: vapiseva vanhus, joka kurkottautuu ylöspäin, pienet sinipiiat
pitelevät lujasti kiinni tuolista, mummo seisoo takana kädet
pystyssä henkeään pidättäen ja yli kaiken sen leijailee kevyt
bergamottisitruunan tuoksu, jota tulee avatusta kaapista ja suurista
valkaisemattomista liinavaatepakoista... Se oli hurmaavaa.

Vihdoin monien ponnistusten perästä hänen onnistui vetää esiin
kaapista tuo kuuluisa säilykepullo sekä vanha, kovasti ruttuinen
hopeapikari, joka oli ollut Mauricen nimikkopikari hänen piennä
ollessaan. Se pantiin nyt minulle reunojaan myöten täyteen
kirsikoita, noita kirsikoita, joista Maurice piti niin paljon. Ja
tarjotessaan sen minulle ukko kuiskasi korvaani oikein herkkusuun
näköisenä:

-- Te olette onnellinen, kun saatte syödä niitä... Vaimoni on ne itse
valmistanut... Saattepa maistaa jotakin oikein hyvää.

Hänen vaimonsa oli ne itse valmistanut, mutta onnettomuudeksi hän oli
unohtanut panna sokeria sekaan. Minkäpä sille! Muisti alkaa pettää,
kun ihminen tulee vanhaksi. Ne olivat hirveän karvaita, ne teidän
kirsikkanne, mummo parka... Mutta se ei estänyt minua syömästä niitä
kaikkia, silmääni räpäyttämättä.

       *       *       *       *       *

Syötyäni nousin sanomaan jäähyväisiä isäntäväelleni. He olisivat
mielellään pidättäneet minua vielä kauemmin juttelemassa tuosta kelpo
pojasta, mutta aurinko aleni taivaalla, myllylleni oli pitkä matka,
täytyi jo lähteä.

Ukko nousi seisoalleen samalla kun minäkin...

-- Äitiseni, tuo minulle takki!... Minä lähden saattamaan häntä
torille asti.

Varmaankin mummo sydämensä pohjassa arveli, että on jo vähän
liian viileää mennä saattamaan torille asti, mutta hän ei sitä
lainkaan ilmaissut. Ainoastaan auttaessaan miehensä päälle kaunista
punaisenruskeata, helmiäisnappista takkia kuulin tuon hellän olennon
sanovan hänelle lempeästi:

-- Ethän vain viivy liian myöhään ulkona, ethän? Johon ukko vähän
veitikkamaisesti vastasi:

-- He, he!... enpä tuota tiedä... kenties... Samassa he vilkaisivat
nauraen toistensa silmiin ja pikku sinipiiat nauroivat nähdessään
heidän nauravan, ja kanarialinnut nurkassaan naurahtivat nekin omalla
tavallaan... Näin meidän kesken, luulenpa että kirsikoiden tuoksu oli
mennyt vähän itsekunkin päähän... Yö oli jo tulossa, kun me läksimme,
isoisä ja minä. Pieni sinipiika seurasi meitä pitkän matkan päässä
saattaakseen sitten vanhuksen takaisin kotiin. Mutta tämä ei häntä
huomannutkaan, vaan asteli ylpeillen käsikoukussani kuin mies. Mummo
näki sen ilosta säteillen kotinsa kynnykseltä ja nyökytteli meidän
menoamme katsellessaan somasti päätään, ikään kuin olisi tahtonut
sanoa:

-- Kas niin, ukkoseni... kyllä hän vielä kävelee kuin mies.



SUORASANAISIA BALLADEJA


Kun minä tänä aamuna avasin oveni, oli myllyni ympärillä suuri
valkoinen huurrevaippa. Nurmi kimalteli ja helähti taittuessaan
kuin lasi; koko kukkula värisi vilusta... Yhdeksi päiväksi oli
ihana Provenceni pukeutunut Pohjoismaiden tapaan; keskellä noita
kuurahelyjen koristamia petäjiä ja laventelitupsuja, jotka olivat
puhjenneet kristallikukkiin, minä kirjoitin nämä kaksi hiukan
saksalaistyylistä balladia, sillä aikaa kun huurre kimalteli
silmissäni hohtavina tähtösinä ja kun ylhäällä kirkkaalla taivaalla
suuret lumiauran muotoiset haikaraparvet, matkalla Heinrich Heinen
maasta, laskeutuivat Camarguea kohti kirkuen: "Routa tulee... routa
tulee..."


I

Dauphinin kuolema

Pikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on
kuolemankielissä... Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa
kirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä
toivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin
kadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut
vierivät käymäjalkaa... Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät
uteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia,
kultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat
pihoilla mahtavan näköisinä.

Koko linna on levoton... Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös
ja alas marmoriportaissa... Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia
paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään
uutisia hiljaa kuiskutellen... Laajoissa portaikoissa niiailevat
itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä
kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.

Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä.
Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan
ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa... Pikku
Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen
tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän
ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin
pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja... Ja
sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se
on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja
joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.

Entä kuningas? Missä on herra kuningas?... Kuningas on sulkeutunut
ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä... Majesteetit eivät pidä
siitä, että heidän nähdään itkevän... Toista on kuningattaren...
Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu
pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien
kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.

Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa
ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän
nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa... Hän kääntyy
äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:

-- Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun
kuolevan?

Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.

-- Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen
Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin...

Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa
pelottaa.

-- Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua
ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne...
Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan
vahdissa vuoteemme ympärillä!... Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina
yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja
varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!...

Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti
kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja
neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin
ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku
Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään
ja kutsuu häntä:

-- Lorrain! Lorrain!

Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.

-- Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko... Näytä minulle
vähän suurta miekkaasi... Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se
lyödään kuoliaaksi, eikö niin?

-- Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.

Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan
aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa.
Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten
keskeyttää hänet yhtäkkiä:

-- Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö
pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos
hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?

Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä
kummastuneemman näköiseksi.

Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin
taas syvään huoaten:

-- Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra
apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin
se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin...
Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä
kohtelematta minua arvoni mukaisesti.

Sitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:

-- Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja
samettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja
astua taivaaseen Dauphinin puvussa.

Kolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja
puhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä... Yhtäkkiä katkaisee
kuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:

-- Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!

Ja tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään
päin ja itkee katkerasti.


II

Aliprefekti luonnon helmassa

Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana
hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan
Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän
kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla
kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun
päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut
helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen... Polvilla hänellä on suuri
korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.

Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa;
hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä
Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...

Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa
ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... jatkoa puheeseen ei
kuulu.

Jatkoa puheeseen ei kuulu... On niin kuuma näissä avovaunuissa!...
Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon
paahteessa... Ilma hehkuu kuumuutta... jalavat tien varrella ovat
valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta
puuhun... Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut
tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää
viittovan häntä luokseen.

Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:

-- Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi
sommitella puhettanne minun oksieni varjossa...

Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää
maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän
menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.

Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä,
jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla... Huomattuaan herra
aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa
linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla
pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään... Tuo pieni
maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen
toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset
polvihousut jalassa.

Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra
hopearaitaiset polvihousut jalassa... Sillä aikaa herra aliprefekti,
hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa
liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu
sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää
polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren
arkin virallista paperia.

-- Se on taiteilija! virkkaa peipponen.

-- Eikö mitä, sanoo punatulkku, -- se ei ole taiteilija, koska sillä
on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.

-- Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.

-- Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät
vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin
puutarhoissa... -- Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!

Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:

-- Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!

-- No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle
harjalinnulle.

Orvokit kysyvät:

-- Onko se vihainen?

-- Onko se vihainen? kysyvät orvokit.

Vanha satakieli vastaa:

-- Ei ollenkaan.

Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet
pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi
niillä maillakaan... Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä
hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen
runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida
juhlallisella äänellä:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...

-- Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti
juhlallisella äänellä.

Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe
muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa
reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään
ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja
kirkuu hänelle kaukaa:

-- Mitä hyötyä?

-- Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan
myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän
toistaa uudelleen:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset..., toistaa aliprefekti
uudelleen.

Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja
sanovat hänelle lempeästi:

-- Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?

Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton,
ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa
hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy
liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.

Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä
puhettaan... Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra
aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa.
Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja
sopertaa vielä pari kolme kertaa:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... Hyvät herrat ja rakkaat
maakunta... Hyvät herrat ja rakkaat...

Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä
maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää
kasvonsa huolihunnulla.

Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!...
Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa
viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai
heidät kauhusta peräytymään... Herra aliprefekti makasi mahallaan
nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli
työntänyt takin pois päältään... ja pureksia natustaen orvokkeja
herra aliprefekti sepitteli runoja.



BIXIOUN SALKKU


Eräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni,
näin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni,
pukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen
takkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty
suokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän
Bixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija,
joka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina
viitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi
onnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan
irvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.

Pää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo
kuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi
tietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:

-- Säälikää sokeata raukkaa!

Se oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän
virkkoi hyvin kylmästi:

-- Te luulette minun laskevan leikkiä... mutta katsokaahan silmiäni.

Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei
ollut näköä.

-- Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti... Sen siitä saa,
kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo
työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin... ihan reunojaan myöten!
lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei
ollut ripsen varjoakaan.

Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani.
Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:

-- Oletteko työssä?

-- En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle
seuraa?

Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä
huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni.
Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.

Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka
ruokapöytää nauraen hiljaa:

"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä
onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin
nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa... sillä nähkääs, minä
juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni.
Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän
toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa.
Sanella muiden paperille pantavaksi?... Niin, mutta mitä? Minulla
ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella
pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin
se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en
tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan
itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti
enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän
jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi
siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi
tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja
kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä
tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.

"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo
soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään...
Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen
aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä
milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona;
kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin
tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä
kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan
kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan
ruokapöydässä... Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä... Ah, nuo
konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä.
Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen
anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun
parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia
kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä
poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun
keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua...

"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden
kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi
sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota
mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin
sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä
laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen
sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen,
tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!... Ja sittenkin on Ranskassa
neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun,
kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla
maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä
noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin
kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah,
jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä,
romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"

Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia,
virkkamatta sanaakaan... Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä
putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä
juomalasinsa... Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.

       *       *       *       *       *

Hetken kuluttua hän taas virkkoi:

"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi
lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies
sillä alalla... Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan
sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin
ja tuoreiden uutisten hajua... Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole
ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta
hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa
on semmoista, mikä ei sovi... Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka
kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä
olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi
hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä
suhteessa!... Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava
silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua
leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja
lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa
myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle
sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni
olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani
minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi
suu vähemmän elätettävänä.

"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä
ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea
kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista
vielä rumempi kuin minä... oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en
ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin,
mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä
hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä
hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen
opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada
hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."

Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin,
heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän
nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle
kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo
puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt
puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:

-- Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!

Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa,
hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on
koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.

"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden
kivipolku vuonna 18--, meidän niin sanottuja kirjallisia
kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon
eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa
lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta
kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan
voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien
keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä
kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea
saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä...
arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä
ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten
vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra
valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel:
'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle,
jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa
niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat
tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi
asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.

       *       *       *       *       *

Lopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi
minulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta
minulle jäähyväisiä... En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit
pitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan,
etten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja
masentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin
mustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut
paeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista... Sitä
vihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli
valaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!...

Ja minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja
yhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle
tyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli
istunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen
olevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta
hän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen.
Tämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de
Girardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli
hirveitä kapineita... Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia
asiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut,
ja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne
kokoon yksitellen...

Siinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle
paperille ja joiden alussa oli aina: "Rakas isäni" ja lopussa:
"Céline Bixiou Marian sisarkunnasta."

Oli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin,
suonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon... (pikku raukka oli saanut
kärsiä niitä kaikkia!)

Lopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti
esiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin
kiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla,
sokean käsialalla kirjoitettu:

"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän
jätti meidät ja meni pois."

Siinä Bixioun salkun sisällys.

Nähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa,
ivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen
lopuksi... "Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta."



TARINA MIEHESTÄ, JOLLA OLI KULTAISET AIVOT


Rouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia

Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston
tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni
hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen
tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.

Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien
päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja
muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja
musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua;
aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä
kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden
ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa... Paikka on
tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä;
ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja
korillisittain siroja kertomuksia.

Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia.
Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle,
murheittensa mustaa sakkaa... Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä
kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman;
ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja
sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle... Sen vuoksi, hyvä
rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen
sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.

       *       *       *       *       *

Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä
rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin
lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas
oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon
ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain
suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen
kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin
usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa
marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki.
Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin
siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut
ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat
tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.

Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän
kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle
katupoikien kanssa.

-- Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.

Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän
vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti
salista toiseen.

Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle,
millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he
olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät
häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä
tuokiossa -- miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro -- hän
tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta
kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän
päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena
omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan
aarrettansa.

       *       *       *       *       *

Päättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen
kuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut
hänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin,
ja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden
käyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään
aamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja
kynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen,
miten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa;
oli aika jo pysähtyä.

Siitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies
vetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja
arkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo
turmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea.
Pahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja
tämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.

Kerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa
päässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa
ystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.

Niin vietiin häneltä taas murunen aivoja!

Jonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki
mennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä
naikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän
koruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja
kenkänsä nauhoissa.

Tämän suloisen olennon käsissä -- joka oli puoleksi lintu, puoleksi
nukke -- sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti.
Hänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut
koskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen
surua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.

-- Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:

-- Kyllä... hyvin rikkaita!

Ja hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki
häneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään
valtasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin
tuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:

-- Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein
kallista...

Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.

Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku
vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen.
Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies
rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan,
höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin
verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista --
ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla?
Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille;
hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta
palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä
aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.

Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen
näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin
juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan,
hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa
paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa
katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli
tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo
kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja
muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui
puotiin niitä ostamaan.

Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin,
mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi
myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän
piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella
kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.

Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.

       *       *       *       *       *

Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on
totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut
elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla,
ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin
tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat
väsyneet kärsimyksiinsä...



RUNOILIJA MISTRAL


[_Frédéric Mistral_, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista
runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset
_Mirèio_ (Mireille) ja _Calendau_ (Calendal) sekä runokokoelman
_Lis Isclo d'or_. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut
eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen
runouteen.]

Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani
Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi,
taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin
viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä
lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse,
joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni,
pienessä kotikylässään Maillanessa.

Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite
olalle ja mars matkaan!

Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla... Kaunis katolinen Provencemme
antaa maan levätä sunnuntaina... Koirat yksin kotona, talojen
ovet kiinni... Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä
valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan
viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon
säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita
ja hopeatiukuja kaulassa -- vetäen puolijuoksua kokonaisen
vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi
häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka
seisoallaan laskee nuottaansa veteen.

Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja
pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan
levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä
sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa
tuulelta.

Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa.
Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät
loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.

Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo
vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella --
yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha... Astun hiljaa sisään... Ei
näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana
kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen... Nuo askelet ja
tuo ääni ovat minulle hyvin tutut... Pysähdyin hetkiseksi pieneen
eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa,
hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. -- Hän on siellä. Hän
on parhaillaan työssä... Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on
valmiina!... Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.

       *       *       *       *       *

Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset,
näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne
tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea
kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä
paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli
Mistral... Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa,
se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka
huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan
punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli
poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin
lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa,
sepittäen runoja...

-- Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa
hyvä, että tulit katsomaan... Juuri tänään sattuu olemaan juhlat
täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta,
härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista... Äiti
palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan,
kun kauniit tytöt tanssivat...

Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä
pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään
aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä.
Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi
ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla,
Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n
ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti --
pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä -- täpö täynnä vanhoja kirjoja
ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon...
Se oli _Calendal_, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi
ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on
Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes
kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen;
kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä
jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja...
Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee
huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri
sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista...
Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: --
Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki
niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat
saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi,
yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle
kylliksi. --

       *       *       *       *       *

Minä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen
vallassa... Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla
ikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä
esiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa
oven soittajille sanoen minulle: -- Älä vain naura... He tulevat
tervehtimään minua aamusoitolla... minä näet olen kunnan neuvosmies.
--

Pieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille,
vanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten
kun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi,
kun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan
farandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja
esiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja
menevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa
saapuu Mistralin äiti kotiin.

Kädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä
katettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän
että kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään...
Vanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi
rasittavalta puhella ranskalaisten kanssa... Sitä paitsi häntä
tarvitaan keittiössä.

Taivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: -- palasen
paistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja
hedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla
Châteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin
ruusunvärisenä...

Jälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen
pöydälle Mistralin eteen.

-- Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.

-- Ei, ei!... _Calendal! Calendal!_ --

Mistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän
aloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: -- Neitosesta
lemmen murtamasta -- äsken surullisen tarinan ma kerroin -- nyt, jos
herra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta -- sardellien pikku
pyytäjästä... --

Ulkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla;
huilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.

Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä
kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.

       *       *       *       *       *

Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin...
Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy
ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä
ole mitään niiden rinnalla.

Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii
kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat.
Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin
jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen
pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa... Miten rohkea poika
tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan
tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne
ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla,
tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon
temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja
rauhoittaa heidät puheellansa.

Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!... Korkealla
Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät
puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal
menee sinnekin. -- Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden.
Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs
helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa
perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen
syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään
setripuuta pystyssä vuorilla...

Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi
Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat
hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista... Mutta mitä
liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa
Provence -- Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo -- sen
menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen
ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen
suuren runoilijan... Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää
sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista!
Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti _Mireille_ ja _Calendal_
runoelmissa.

       *       *       *       *       *

-- Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt
on aika lähteä katsomaan juhlia. --

Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska
oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla
katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi
näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen
tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa,
parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa,
hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu
kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia
pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä
pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat,
suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia
vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja
ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja
päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa
täyttä vauhtia.

Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa,
läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua,
kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta,
mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan... Yö oli jo
tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen,
johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä
Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea... Varustauduttiin
tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi
kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta
alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen
pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.

       *       *       *       *       *

Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen
jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari,
jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit
näkyvissä... Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi
_Mireillen_ kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva
Mistral esitti pojallensa:

-- Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista
sen laipion?

-- Ei, ei, vastasi Mistral... -- Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei
niihin saa koskea. --

Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja
riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet
aina osille hänen avoimesta kukkarostaan...

Minä olin ottanut _Calendal_-vihkon mukaani kamariin ja halusin
kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi
sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:

On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n
fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin
piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna
koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit
fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä
monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia,
mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen
pienet idyllikuvat.

Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla
provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa
ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt
ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota
miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän
tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä
kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia,
jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää
suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa,
suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella
sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä
galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea
entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki
vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan
palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut
itsellensä asunnon.

Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien
poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä
paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat
pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren
porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille,
lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan
valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan
palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.

Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.

Tämä maalaispoika, se on Mistral.



KOLME HILJAISTA MESSUA

Joulujuttuja


I

-- Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?

-- Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä
tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä
täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa,
niin kovalle se oli pingotettu...

-- Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä... Pian
tänne messupaitani, Garrigou... Ja mitä muuta vielä olet huomannut
keittiössä paitsi kalkkunapaistia?...

-- Oo, kaikenlaista hyvää... Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta
kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin
että höyheniä lenteli kaikkialla... Sitten tuotiin kalalammikosta
ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja...

-- Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?

-- Noin suuria, arvoisa herra... Kerrassaan verrattomia!...

-- Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni... Oletko pannut jo
viinin alttarikannuihin?

-- Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin...
Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna,
jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte
sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit,
jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä...
Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja
kynttiläjalat! -- Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra
markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee
ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria
sekä käräjäkirjuria...Olettepa onnellinen päästessänne niille
illallisille, kunnioitettava herra!... Minä en ole muuta kuin
haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien
tuoksun nenässäni... Aah!...

-- No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin,
etenkin tänä pyhänä jouluyönä... Riennä heti sytyttämään kynttilät
ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä
keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä...

Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa
ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen
barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien
runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai
toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa
Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana
ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren
sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa
kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan
kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou
(hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi
kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä
sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä
hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:

-- Kalkkunapaistia... kultakarppeja... noin suuria forelleja!...

Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja
sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka
huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden
perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä
veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä
joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset
kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset
tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä
ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon
kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin
vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu
pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun
aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien
saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa,
ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa
ja tervehtivät häntä ohimennessä:

-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!

Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä,
pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden
päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt
uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein.
Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena
päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin
kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä
tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti
rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee
mustaksi palaneesta paperituhkasta... Kun oli päästy nostosillan
yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä
kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita
ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja
keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden
kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden
helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen
yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä
kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili
kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:

-- Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!


II

Tiri lillil!... Tiuku kilisee.

Puoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja
laipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin
ehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot
levitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen
väenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin
puuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä
lohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen
vieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla
päällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha
leskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja
nuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea
pitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään
mustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket
sileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri,
mestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja
ja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit,
hovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki
avaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana,
tavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja
vuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa,
jota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he
pistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun
pienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua
juhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien
kynttiläin paljoudesta.

Noidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin
hajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku,
tuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan
kiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa:

-- Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme... Kuta välemmin saamme loppuun,
sitä välemmin pääsemme ruokapöytään.

Ja totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa
pappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee
hengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa
oikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja
höyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä
tryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria...

Tai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia
kantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän
mukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi
taivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu
ruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat
saaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät
kullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä,
hedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset
kalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut
saksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle
ikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva
yrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra
Balaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo
ihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle
alttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan
ruokalukua _Benedicite_ (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi
rukoiltava _Dominus vobiscum!_ (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia
pieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies
alttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään
rivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki
sujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten
tiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua
yhtämittaa.

-- Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen
huokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin
kuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja...

Tiri lillil!... Tiri lillil!

Nyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren
syntiinlankeemus.

-- Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä
kimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton
sielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan,
iskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä
liiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee
raivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja
polventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen
pikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan
evankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta
(_Confiteor_). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä,
kumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät
kiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat,
jotka lausutaan avaamatta suuta -- se kun veisi liian paljon aikaa --
muuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.

-- _Oremus ps... ps... ps..._

-- _Mea culpa... pa... pa..._

Niin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat
rypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä
messua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.

-- _Dom... scum!..._ sanoo Balaguère.

-- ... _Stutuo_!... vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku
helisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen
kaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että
semmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.

-- Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes
hengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin
portaita myöten alas ja...

Tiri lillil!... Tiri lillil!...

Nyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin
päästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria
lähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja
ruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen
mielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit
ja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään... Hän
käy niihin käsiksi... hän ne... Oi Jumalani!... miten ruokavadit
höyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku
hänen korvaansa:

-- Pian, pian, vielä pikemmin!...

Mutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa
tuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja... Ihanko hän tosiaan
aikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä
messun? Niin, sen hän tekee, onneton!... Hän rientää kiusauksesta
kiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten
kahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun,
koskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen
pysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle
ja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen
kadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou _Vade retro
Satanas!_ (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa
ihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää
kirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon
viinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä
nopeammin ja nopeammin.

Maksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien
läsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä
messun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat
seisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas
kun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen
kaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain
penkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun
joulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi
tämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta...

-- Apotti rientää liian nopeasti... On mahdotonta pysyä hänen
perässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä
edestakaisin hämmästyksissään.

Mestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee
rukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on
jouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin
ajattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu
nelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère
riemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen
kaikin voimin: _Ite, missa est_ (Menkää, messu on päättynyt), niin
hänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: _Deo gratias_
(Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että
luulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.


III

Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi
heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja
kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien
melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen
haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen
aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen
hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä
heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain
hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää,
ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.

-- Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin
tuomari, meidän kaikkein herra. -- Rikoksesi on niin suuri, etteivät
sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet... Sinä olet
varastanut minulta jouluyön messun... No niin, saatpa maksaa siitä
kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet
suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien
niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi
ja sinun kanssasi...

... Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä
kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää
olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla
kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen
paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa.
Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain
kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet.
Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen
valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja
jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon
kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka
palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin.
Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä
Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle,
että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli
eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle
näkemiänsä: -- Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli
hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa
kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka
tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä.
Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän
tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla
kuului askeleita ja kuiskauksia:

-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!...

Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut
hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven
raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset,
joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet
rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan,
ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita
naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä
kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään
kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, --
kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon
tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas,
jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden
liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut
hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla
oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa
korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin
paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä...

Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan
keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut
kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla
kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä
lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan... Ihan varmaan se oli
herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.



ORANSSIT

Kuvitelma


Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka
ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan
kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden
helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi,
hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on
totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa
surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin
ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen,
räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja
raitiovaunujen meluun:

-- Kaksi sous'ta kappale!

Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa
poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole
jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan
sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne
juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä
vaikutusta.

Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille
sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee
likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman
suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut
keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa,
jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on
asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden
ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin
kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden
hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien
yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että
oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille
suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu
vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona
lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä,
oudonnäköisenä, muodotonna.

Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on
nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa,
Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä
ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien
edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän
lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja
heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista
säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse
pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan
minareetti, _maraboutin_ kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren
valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän
vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty
valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.

Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei
ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa
nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan
toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti
kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se
kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli
oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana
kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja
huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin
valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti
mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin
punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset
silkkihetuloilla peitettyinä...

Mutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion
läheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin
viettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita
harvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja
niiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita
ja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä
meri... Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä
leyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta
tuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta
ja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja
pehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa
käteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä
purppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä
paitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren
siintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat
auringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu
ja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo
tahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä
purressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu... Oi miten suloista
oli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!

Joskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita
päivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan
taitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset
rummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä.
Saadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta,
joka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo
miesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan
kaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin
minä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani
ja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita
kullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla.
Rummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi
hetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo
ihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi
sen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta
sitä edes kuoria.

Muistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan
muurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä
kukkulaltani.

Se oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen
valkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut
reunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat
suuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään.
Taustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa.
Aluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani
huomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu
kirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista
merkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri
Ajacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat
rakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin
vierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin
surulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien
askelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.

Paikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli
puiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi
multaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet
kukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin,
jossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen
lapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja
hilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies
työskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan,
jonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua
ja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi
pelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä
hiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan
eikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti
entistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien
loputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän
painostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta...



KAKSI MAJATALOA


Olin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli
rasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie
kuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten
tammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri
himmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä.
Ilma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia
särkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin
olisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn
synnyttämää helinää... Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata,
kun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja.
Se oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi
talonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi
kuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja
alueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat
vastakkain kumpikin eri puolella tietä.

Hämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella
puolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet
olivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä
hevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet
maantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha
oli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla
odottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin
nyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa,
paukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun
kuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut
tärisivät:

    Ja kaunis Margoton
    nous aamull' aikaisin,
    läks vettä noutamaan
    hän kultakannuihin...

... Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään
kuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat
olivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun
oksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta
paikatut pyöreillä maantiekivillä... Kaikki tyynni oli niin kurjaa,
niin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan
lasillinen viiniä.

       *       *       *       *       *

Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka
kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä
synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä
hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä,
jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa,
keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä
epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja
kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa,
ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain... Kun
avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin
astunut mehiläispesään.

Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan,
vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:

-- Hoi! Emäntä!

Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät
minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä
ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita
parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla
eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen
poskensa kalventaneet.

-- Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.

-- Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin...

Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta,
ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.

-- Eikö tämä sitten ole majatalo?

Nainen huokaisi:

-- Kyllä... tämä on majatalo, kuten suvaitsette... Mutta miksette
mene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa
hauskempaa...

-- Se on liian hauska minulle... Mieluummin jään tänne teille.

Ja hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.

Kun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua
hyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita,
liikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois...
Saattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli
pyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja
piteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan
pyyntöäni täytetyksi.

Sitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria
avaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta,
puhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin
pääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus...

Neljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä
lautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin
hiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.

-- Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas
entiseen paikkaansa ikkunan ääreen.

       *       *       *       *       *

Juodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.

-- Teillä ei luultavasti käy usein vieraita, vai kuinka, rouva parka?

-- Oi ei, hyvä herra, ei koskaan... Toista oli ennen, kun me
vielä olimme yksin tällä paikkakunnalla; meillä oli postihevosten
muuttopaikka, meillä syötiin juhlapäivällisiä telkkien
metsästysaikana ja kuljetettiin matkustajia läpi vuoden... Mutta
sitten kun meille saapui naapureita, olemme menettäneet kaikki
tyynni... Matkustajat käyvät mieluummin tuolla toisella puolella.
Meillä on heidän mielestänsä liian synkkää... Totta onkin, ettei
talomme ole kovin kaunis. Enkä minä ole kaunis, minua vaivaavat
kuumekohtaukset, molemmat lapseni ovat kuolleet... Tuolla vastapäätä
sen sijaan nauretaan aina. Siellä on emäntänä muuan arlesitar, kaunis
nainen, joka kulkee pelkissä pitseissä ja kultavitjat käärittyinä
kolmin kerroin kaulan ympärille. Postinkuljettaja, joka on hänen
rakastettunsa, ajaa vaununsa hänen luokseen. Sitä paitsi hänellä on
parvi palvelijattaria, jotka osaavat tekeytyä viehättäviksi... Sekin
vetää vieraita hänen taloonsa. Kaikki Bezoucesin, Rebessanin ja
Jonquièresin nuoret kuuluvat hänen vaikutuspiiriinsä. Ajurit tekevät
pitkän kierroksen voidakseen pistäytyä hänen luonaan... Mutta minä,
minä istun täällä päivät päästään ilman yhdenkään ihmisen seuraa,
joka ikävääni haihduttaisi.

Hän sanoi sen hajamielisellä, välinpitämättömällä äänellä nojaten yhä
otsaansa ikkunanpieleen. Varmaankin oli majatalossa vastapäätä jokin,
mikä kiinnitti hänen huomiotansa...

Yhtäkkiä syntyi maantien toisella puolella vilkasta liikettä.
Postivaunut vierivät jyristen matkoihinsa pölyistä tietä pitkin.
Kuului piiskanläiskettä, postitorven toitotuksia, palvelijattaret
juoksivat ovelle ja huusivat:

-- Adiousias!... adiousias!... hyvästi, ja ylinnä kuului taas
äskeinen pelottavan vahva ääni, joka jatkoi lauluansa:

    Hän kultakannuihin
    läks vettä noutamaan,
    kun kolme ritaria
    hän näki saapuvan...

... Tuon äänen kuullessaan vapisi emäntä kiireestä kantapäähän, ja
kääntyen minuun päin hän virkkoi hiljaa:

-- Kuuletteko?... Se on minun mieheni... Eikö hän laula hyvin?

Katsahdin häneen kerrassaan tyrmistyneenä:

-- Kuinka? Teidän miehenne!... Hänkin siis siellä?

Ja nainen vastasi tuskallisen näköisenä, mutta hyvin lempeästi:

-- Kuinkas muuten, hyvä herra? Semmoisia ne miehet ovat, eivät ne
siedä kyyneleitä; ja minä olen itkenyt aina siitä päivin, kun lapseni
kuolivat... Ja sitten tämä on niin synkkä, tämä suuri kasarmi, jossa
ei käy milloinkaan ketään... Sen vuoksi menee minun José raukkani
juomaan tuonne toiselle puolelle, kun hänelle tulee liian ikävä. Ja
kun hänellä on kaunis ääni, pyytää arlesitar häntä laulamaan.

-- Hst!... nyt hän taas aloittaa.

Ja vapisten, kädet eteenpäin ojennettuina, suuret kyynelkarpalot
silmissä, niin että hän näytti vielä rumemmalta, hän seisoi kuin
hurmaantuneena ikkunan pielessä ja kuunteli, kun hänen Josénsa lauloi
arlesittarelle:

    Ja ensimmäinen lausui:
    "Oi terve, armaani!"



MILIANASSA


[_Milianan_ kaupunki Pohjois-Algeriassa on samannimisen piirikunnan
pääkaupunki ja ranskalaisen sotilasosaston asemapaikka. Daudet
oleskeli siellä talven 1861--62 terveyttään hoitamassa.]

Tällä kertaa vien teidät mukaani päiväkaudeksi pieneen kauniiseen
Algerian kaupunkiin, noin tuhannen virstan päähän myllystäni... Se
tuottaa vähän vaihtelua ainaisen tamburiinin soiton ja sirkkojen
laulun yksitoikkoisuuteen...

... Sade on tulossa, taivas harmaa, Zaccar-vuoren huiput peittyvät
sumuun. Ikävä sunnuntaipäivä... Minä koetan huvitella sytyttämällä
savukkeen toisensa perästä pienessä hotellikamarissani, jonka
avoimesta ikkunasta näkyvät arabialaisten linnoituksen vallit...
Minulle on jätetty käytettäväksi hotellin koko kirjasto; hyvin
seikkaperäisten veronkantohistoriain ja muutamien Paul de Kockin
romaanien seasta osuu käsiini yksinäinen osa Montaignen teoksia...
Avattuani kirjan arviokaupalta osuu siitä luettavakseni ihana kirje
Boëtiuksen kuolemasta... Se saa minut heti haaveellisemmaksi ja
synkemmäksi kuin koskaan ennen... Muutamia sadepisaroita jo vihmoo.
Pudotessaan ikkunalaudalle särkyy joka pisara laajaksi tähden
muotoiseksi pirskeeksi tomuun, jota on kasaantunut viimevuotisten
sateiden perästä... Kirja valahtaa pois käsistäni ja minä istun
pitkät ajat katsellen tuota tähteä surullisissa ajatuksissa...

Kello lyö kaksi kaupungin kellotornissa, entisessä _maraboutissa_,
jonka ohuet valkoiset muurit näkyvät ikkunaani... Kurja marabout!
Ken olisi osannut ennustaa kolmekymmentä vuotta sitten, että se
kerran saa kantaa ryntäillään ranskalaisen kaupunkiviraston suurta
kellotaulua ja että se joka sunnuntai, täsmälleen kello kaksi,
antaisi Milianan kirkolle merkin soittaa väkeä iltamessuun?... Pium!
paum! alkavat kellot soida... Sitä kestää kauan... Tämä kamari on
ehdottomasti ikävä. Nuo suuret aamuiset hämähäkit, joita sanotaan
filosofisiksi mietteiksi, ovat kutoneet verkkojansa joka nurkkaan...
Lähtekäämme ulos.

       *       *       *       *       *

Saavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta,
jota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille.
Erääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä
seurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin
kanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä
nurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen
juutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta
hämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään... "Yks, kaks, kolme!"
Soittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit
vinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi
minua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.

Oi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat!
Katse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta
juovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista.
Heidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen
levyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen
toisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. "Yks, kaks, kolme!"
Se on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo
kansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä
koti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä
soitto tuskastuttaa ja minä poistun... Missä voisin viettää tämän
harmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki...
Lähtekäämme Sid'Omarin luokse.

Sid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän
on syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän
janitsaarit kuristivat kuoliaaksi... Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni
Milianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä
muutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa,
metsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa
viileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja
suihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli
alkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen,
riitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri
tuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen
palatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa
ja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren
kirstun kannen alla... Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti
Ranskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä
hurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme
emiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan,
mutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan
Abdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.

Sid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta
ovat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen
katse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen
jälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle
kuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän
elää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet
hänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt
pitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan
mielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian
melkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet
aina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi
on kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi
kalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä,
pitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa... Se on Sid'Omarin
vastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo
Salomo, jonka oikeusistuimena on puoti.

       *       *       *       *       *

Tänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä
kyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan.
Jokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi
hienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan
liikahda... Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman
tervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä
suurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla,
antaa minulle merkin, että kuuntelisin.

Asia on tämmöinen: -- Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut
Milianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen
omistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään
asiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen
tuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat
ovat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään
ja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin
haluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin... Sillä
kannalla on asia minun tullessani.

Juutalainen -- vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta,
kastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki -- nostaa
nenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee
Sid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä
ristiin... En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen
ilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa
kertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:

-- Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar
on oikeuden mies... Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme
paremmin.

Kuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten
sopiikin, vaikka he ovat harmissaan... Loikoillen tyynyllään,
katse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee
Sid'Omar -- tuo ivan jumala -- kuunnellessaan esitystä. Äkkiä
katkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä
voimakas: _caramba!_ (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti
suun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on
saapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen
Iskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä
ja kaikenmielisiä kirosanoja -- muiden muassa erään ranskalaisen
lauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi... Sid'Omarin
poika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan
isänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. -- Tämä piirre on
arabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. -- Kuulijakunta
pysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä.
Juutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle
vapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista
"rauhantuomariansa"... Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan
vimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa
-- loiskis! läiskis! -- lyö häntä vasten naamaa... Juutalainen
vaipuu polvilleen, käsivarret ristissä... Espanjalainen palaa vähän
häpeissään takaisin puotiin... Heti hänen mentyään nousee juutalainen
ja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo
hänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä -- maltalaisia,
mahonilaisia, neekerejä, arabialaisia -- jotka kaikki yksimielisesti
vihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin
pitelevän... Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä
arabialaista viitan liepeeseen hän huutaa:

-- Sinä näit hänet, Ahmed, sinä näit hänet... sinä olit saapuvilla...
Kristitty löi minua... Sinä olet todistajani... niin... niin... sinä
olet todistajani.

Arabialainen tempaa viittansa irti ja työntää juutalaisen luotaan.
Hän ei tiedä mitään, ei ole nähnyt mitään: hän sattui juuri sillä
hetkellä kääntämään päänsä toisaalle...

-- Mutta sinä, Kaddour, sinä näit hänet... sinä näit kristityn lyövän
minua... huutaa onneton juutalainen eräälle suurelle neekerille, joka
parhaillaan puhdistaa Berberian viikunaa...

Neekeri sylkäisee inhon merkiksi ja menee matkoihinsa, hän ei ole
nähnyt mitään... Ei hänkään ole nähnyt mitään, tuo pieni maltalainen,
jonka sysimustat silmät kiiluvat ilkeästi hatunreunan alta; ei ole
mitään nähnyt tuo ruskeaihoinen mahonilaisnainen, joka pelastautuu
tiehensä nauraen, granaattiomenakori päälaella...

Juutalainen saa turhaa huutaa, rukoilla, raivota... ei ilmaannu
todistajaa! Kukaan ei ole mitään nähnyt... Onneksi kulkee sillä
hetkellä kaksi hänen uskonveljeänsä kadulla allapäin pitkin muurien
sivua hiipien. Juutalainen huomaa heidät:

-- Joutuin, joutuin veljeni! Heti asianajajan luokse! Heti
rauhantuomarin luokse... Te näitte, te siellä... te näitte, miten he
löivät vanhaa miestä!

Tokko muka näkivät! Näkivätpä tietenkin.

... Suuri hälinä Sid'Omarin puodissa... Tarjoilija täyttää kahvikupit
ja sytyttää piiput. Keskustellaan, nauretaan täyttä kurkkua. On
niin hauskaa nähdä juutalaista höyhennettävän!... Keskellä melua ja
tupakan savua minä hiivin hiljaa ovelle: mieleni tekee pistäytyä
vähän israelilaisten leirissä ottamassa selkoa, mille kannalle
juutalaiset ovat asettuneet kuullessaan, kuinka heidän uskonveljensä
on joutunut pilkan alaiseksi...

-- Tule illalliselle tänään, herra, huutaa minulle kunnon Sid'Omar.

Minä suostun kiittäen tarjoukseen. Tuossa tuokiossa olen ulkona.

Juutalaiskorttelissa ovat kaikki tyynni liikkeellä. Asia herättää
jo suurta melua. Puodit ovat typö tyhjinä. Koruompelijat, räätälit,
satulasepät -- koko Israel on kadulla... Miehet -- samettihattu
päässä, siniset villasukat jalassa -- keskustelevat suurissa
joukoissa huitoen kiivaasti käsillään... Vaimot, jotka ovat kalpeita,
pönäköitä ja jäykkiä niin kuin puujumalat sileissä, kultarintaisissa
pukimissaan, mustat myssyt sidottuina nauhalla leuan alle, siirtyvät
joukosta joukkoon maristen... Sillä hetkellä kun saavun väkijoukon
luokse, syntyy siinä melua ja liikettä. He tunkeilevat ja sysivät
toisiaan kiireissään... Nojaten todistajiinsa kulkee juutalainen --
tämän seikkailun sankari -- kahden hatturivin välitse, ja hänelle
satelee kehotuksia:

-- Kosta, veli, kosta meidän puolestamme, koko Juudan kansan
puolesta. Älä pelkää mitään, sinulla on laki puolellasi.

Inhottava pikku kääpiö, joka haisee pielle ja vanhalle
anturanahkalle, lähestyy minua säälivän näköisenä, syvään huokaillen:

-- Siinä sen näet! sanoo hän minulle, -- miten meitä juutalaisparkoja
kohdellaan. Katso tuota vanhusta! Ne ovat lyöneet hänet melkein
kuoliaaksi.

Tosiaankin näyttää Iskariot poloinen pikemmin kuolleelta kuin
elävältä. Hän menee ohitseni, -- katse sammuneena, kasvot revittyinä;
hän ei kävellyt, hän laahasi itseänsä... Runsas vahingonkorvaus vasta
pystyy hänet parantamaan; senpä vuoksi häntä ei viedäkään lääkärin,
vaan asianajajan luokse.

       *       *       *       *       *

Algeriassa on paljon asianajajia, melkein yhtä paljon kuin
heinäsirkkoja. Se toimi näyttää kannattavan hyvin. Joka tapauksessa
sillä on se etu, että siihen pääsee suoraa päätä ilman tutkintoja,
ilman takuita, ilman koevuosia. Niin kuin meillä Pariisissa päästään
kirjailijaksi, niin ruvetaan asianajajaksi Algeriassa. Sitä varten
riittää, että vain osaa solkata vähän ranskaa sekä espanjan ja
arabian kieltä, kantaa aina lakikirjaa kainalossaan ja ennen kaikkea,
että on virkaan tarpeellinen temperamentti.

Asianajajan tehtävät ovat hyvin moninaiset: hänen täytyy olla milloin
oikeudenkäyntiapulaisena, milloin asianvalvojana, sovittajana,
asiantuntijana, tulkkina, kirjanpitäjänä, toimimiehenä tai julkisena
kirjurina.

Siirtomaassamme heitä on yli tarpeen. Yksistään Milianassa
heitä on tusinoittain. Ylipäänsä nämä herrat, välttääkseen
konttorikustannuksia, ottavat avunanojia vastaan suuren torin
varrella kahvilassa ja antavat neuvojansa -- jos antavat! -- absintin
ja puolikuppisten ääressä.

Tätä suuren torin laidassa sijaitsevaa kahvilaa kohti astelee nyt
kelpo Iskariot, kaksi todistajaa kummallakin puolellaan suojelemassa.
Mutta jättäkäämme heidät.

       *       *       *       *       *

Lähtiessäni juutalaiskorttelista kuljin arabialaisen toimiston ohi.
Ulkoapäin sitä luulisi tuomarinvirastoksi, jonka liuskakivikatolla
liehuu Ranskan lippu. Minä tunnen tulkin, astukaamme polttamaan
savuke hänen kanssaan. Savuke toisensa perästä, niin saan viimeinkin
kulumaan loppuun tämän auringottoman sunnuntain!

Pihamaa toimiston edessä on täpösen täynnä ryysyisiä arabialaisia.
Heitä on siinä puolisen sataa odottamassa vuoroansa, kyyristyneinä
seinustan viereen pitkä villavaippa yllään. Tämä beduiinien etuhuone
löyhkää hyvin vahvasti ihmisnahkalle, vaikka onkin paljaan taivaan
alla. Kuljemme nopeasti sen läpi... Toimistossa tapaan tulkin
kinastelemassa parin isoäänisen kirkujan kanssa, jotka ovat ilki
alastomia, ainoastaan muutamia tahraisia riepuja päällä, ja he
kertovat kiihkein elein jostakin varastetusta rukousnauhasta. Minä
istuudun matolle nurkkaan katselemaan... Kaunis on tuo tulkin puku,
ja miten hyvästi se sopii Milianan tulkille! Ne näyttävät olevan
kuin luodut toisiansa varten. Puku on taivaansininen ja siinä on
musta rinnuslieve ja loistavat kultanapit. Tulkki on vaaleaverinen,
punakka mies, hiukset hyvin kiharassa: kaunis sininen husaari,
luonteeltaan vilkas ja leikkisä; hiukan suulas tosin -- ilmankos
hän puhuu niin monia kieliä! -- hiukan epäilijä myös -- hän on
tuntenut Renanin orientalistikoulussa; -- suuri urheilun ystävä, joka
viihtyy yhtä hyvin arabialaisessa sotaleirissä kuin aliprefektin
illanvietoissa, tanssii masurkkaa paremmin kuin kukaan ja osaa
valmistaa kusskussia, lihajauholimppuja, paremmin kuin kukaan.
Sanalla sanoen: pariisilainen. Semmoinen on tämä mies, eikä siis
ihme, että naiset ovat häneen hullaantuneet... Hienostelussa hänellä
ei ole muuta kuin yksi kilpailija: arabialaisen toimiston kersantti.
Viimeksi mainittu -- puettuna hienosta verasta tehtyyn tunikaansa
ja helmiäisnappisiin säärystimiin -- herättää koko varusväessä
epätoivoa ja kateutta. Arabialaiseen toimistoon komennettuna hän on
vapaa vahtipalveluksesta, ja hän esiintyy aina kaduilla valkoiset
hansikkaat käsissä, vastikään käherrettynä ja suuri pöytäkirjapinkka
kainalossa. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on auktoriteetti.

Totta tosiaan tuo kertomus varastetusta rukousnauhasta uhkaa venyä
liian pitkäksi. Hyvästi! En viitsi odottaa loppua.

Poistuessani tapaan odotushuoneen suuressa jännityksessä. Väkijoukko
tunkeilee pitkäkasvuisen, kalpean ja ylpeännäköisen alkuasukkaan
ympärillä, joka on pukeutunut mustaan villavaippaan. Tämä mies on
viikko sitten painiskellut Zaccarissa pantterin kanssa. Pantteri
kyllä sai surmansa; mutta se ehti purra mieheltä puolet käsivartta
pois. Illoin ja aamuin hän käy sidottamassa sitä arabialaisessa
toimistossa, ja joka kerta hänet pysäytetään pihalla, jotta saadaan
kuulla hänen uudelleen kertovan seikkailunsa. Hän puhuu hitaasti,
kauniilla kurkkuäänellä. Tuon tuostakin hän leväyttää vaippansa
auki ja näyttää rinnalla kannettavaa vasenta käsivarttaan, joka on
kääritty verisiin siteihin.

       *       *       *       *       *

Tuskin ehdin kadulle, kun rajumyrsky puhkeaa. Sadetta, jyrinää,
salamoita, sirokkotuulta. Kiiruhtakaamme pian sateen suojaan. Minä
riennän umpimähkään sisälle eräästä ovesta ja joudun keskelle
mustalaisten pesää, jotka ovat sulloutuneet päällekkäin erään
maurilaisen pihan kaarien alle. Tämä piha kuuluu Milianan moskeijaan;
se on musulmaanikurjaliston tavallinen turvapaikka ja sitä sanotaan
"köyhien pihaksi".

Suuria laihoja vinttikoiria, täynnä syöpäläisiä, tungeskelee
ympärilläni inhottavan näköisinä. Nojaten selin muuatta pilaria
vastaan koetan tekeytyä iloisen näköiseksi ja virkkaamatta sanaa
kenellekään katselen sadetta, joka rapisten valuu pihan monivärisille
kivilaatoille. Mustalaisia makaa röykkiöittäin maassa. Lähelläni
istuu nuori, jotenkin kaunis nainen, kaula ja jalat paljaina,
suuria rautaisia rannerenkaita kalvosimissa ja nilkoissa, ja laulaa
omituista laulua, jossa on vain kolme surumielistä, nenän kautta
soinnahtavaa nuottia. Laulaessaan hän imettää pientä, ihan alastonta
pronssinruskeata lasta, ja vapaalla kädellään hän survoo ohria
pienessä kivihuhmaressa. Kauhean tuulen ajamana huuhtoo sade välistä
imettäjän jalkoja ja imetettävän koko ruumista. Mustalaisnainen
ei ole siitä millänsäkään, vaan laulaa laulamistaan, sadekuuron
kestäessä, survoen ohria ja antaen lapselleen rintaa.

Myrsky heikkenee. Käyttäen hyväkseni tyynempää lomahetkeä kiiruhdan
matkoihini tältä kurjien kartanolta ja suuntaan askeleni Sid'Omarin
illallisille; onkin jo aika... Kulkiessani suuren torin poikki
kohtaan vielä äskeisen juutalaisukon. Hän nojaa asianajajansa
käsivarteen; todistajat marssivat iloisesti hänen perästänsä;
joukko vallattomia juutalaispoikia hyppelee hänen ympärillään.
Kaikkien kasvot loistavat ilosta. Asianajaja on luvannut ottaa
asian huolekseen: hän aikoo vaatia oikeudessa kaksituhatta frangia
vahingonkorvausta.

       *       *       *       *       *

Uhkeat illalliset Sid'Omarin luona! -- Ruokasalista vie ovi
kauniiseen maurilaiseen pihaan, jossa solisee pari kolme
suihkukaivoa... Mainio turkkilainen ateria, jota sopisi suositella
itse paroni Brisselle.

Muiden ruokalajien joukossa huomaan kananpaistia mantelien kanssa,
kusskuss-limppuja vaniljan kera, kilpikonnanlientä lihan kera --
vähän vaikeasti sulavaa tosin, mutta maultaan mitä parasta -- ja
mesikakkuja, joita sanotaan "kadin suupaloiksi"... Pöytäviininä
pelkkää samppanjaa. Huolimatta Muhammedin laista maistaa Sid'Omar
sitä hiukan -- milloin palvelijat ovat kääntäneet selkänsä...
Illallisen jälkeen menemme isäntämme kamariin, johon meille tuodaan
hedelmähilloa, piiput ja kahvia... Tämän huoneen kalustus on sangen
yksinkertainen: leposohva ja muutamia mattoja; perällä suuri, hyvin
korkea sänky, jonka päällä on pieniä, kultaompeluksilla koristeltuja
tyynyjä... Seinälle on ripustettu vanha turkkilainen maalaus, joka
kuvaa jonkun amiraali Hamadin urotöitä. Näyttää siltä kuin eivät
turkkilaiset maalarit käyttäisi muuta kuin yhtä väriä kuhunkin
tauluun: tähän tauluun on käytetty pelkkää vihreätä. Meri, taivas,
laivat, itse amiraali Hamadi, kaikki tyynni on vihreätä, ja millaista
vihreätä sitten!...

Arabialainen tapa vaatii, että vieraat lähtevät kotiinsa hyvissä
ajoin. Juotuani kahvin ja poltettuani piipullisen toivotan
isännälleni hyvää yötä ja jätän hänet vaimojensa seuraan.

       *       *       *       *       *

Missä viettäisin loput illasta? On liian aikaista mennä nukkumaan,
turkkilaisen ratsuväen torvet eivät ole vielä kutsuneet joukkoja
paluuretkelle. Sitä pitsi Sid'Omarin kultaiset sohvatyynyt vielä
tanssivat ympärilläni hullunkurisia farandolejaan, jotka veisivät
minulta unen... Osun teatterin eteen, pistäytykäämme tuokioksi sisään.

Milianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten
muodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan
väliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa.
Permannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä.
Parvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja... Salia
ympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa...
Luulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa,
kun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja,
nimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia... Melkein kaikki
he ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin
sotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille
joka ilta.

Naiset sen sijaan säälittävät... He ovat kaikki tyynni tuota
iänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita,
liioiteltuja ja teeskenneltyjä... Heidän joukossaan on kuitenkin
kaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan
juutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla
kumpikin... Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät
ihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä
pian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista,
tuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien
esittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.

Ei ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä
juutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön
nurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina
kuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he
sopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän
suuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.

       *       *       *       *       *

Lähden ulos teatterista... Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi
minua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut
maltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla...

Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa
oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin
lauhaa, taivas melkein pilvetön... Etäällä tien päässä kohoaa
vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä
muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan
siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja
kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen
kultalangalla, ja vaipan liepeitä... Kaikki ne häilyvät nyt kuun
vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.



HEINÄSIRKAT


Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin
myllylle...

Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut
unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja
sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan
tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet
pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä... Kun päivän hämärtäessä
avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti
vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu
taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni
leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille
rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin
makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan
hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin
tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja
jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo
suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua
pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt
suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.

Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata,
jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista
jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa
oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli
virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa
aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän
kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita
aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni,
ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä
vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he
vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja
ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä,
kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa.
Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus,
silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu
ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia
ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja
alituista varuillaanoloa!

Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti
ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä
jalkeilla uudisasumuksessa.

Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan
maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa
työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua
saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia
viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen
tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin;
maltalaisia; luccalaisia -- joukko sangen erilaista väkeä, jota on
vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä
päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti
päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän,
nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:

-- Huono ilma peltotöille... Sirokkotuuli on tulossa.

Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla
tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin
uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä,
mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin
pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan
kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen
ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli
omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja,
villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia
päärynöitä ja banaaneja -- kokonainen valikoima eriskummaisia
ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan
luonnon kanssa... Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun
yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan
tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:

-- Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!

Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan
sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi
syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu:
riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat
hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista
etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä
kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä
vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja.
Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria
ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu,
jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle
rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot.
Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää
ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua
maahan.

Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla,
joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan,
joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten
kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne
heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen
pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän
massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti
pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren
varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi
tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen
ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi
näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron
tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin
olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen
peitossa.

Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi,
ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla
hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä
tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain
esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset
ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka
olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin
koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun
ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa
turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten
avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.

Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi,
sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle
ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun
tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin
sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin.
Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien
kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo
melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli
ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen
viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi.
Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt
vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot,
kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu
runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja
kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin
herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei
tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä
valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta
laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä
seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat
heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne
olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta:
kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja
aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan
vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet
kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat
lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet
kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat
tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin
huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien
valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa
lapioitiin päältä pois.



KUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI


-- Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole
hyvää.

Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden
sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä
yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä...
Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.

-- Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja
terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; --
sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä
teidän myllyltänne... Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille
maailman chartreuse-viineille?... Ja jospa tietäisitte, kuinka
hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt...

Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja
aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa
esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset
uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän
kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä
mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus
Rotterdamilainen olisi sen kertonut:

       *       *       *       *       *

-- Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin
munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät,
joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän
asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen
torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat
ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla
ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan.
Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli
vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki
lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta.
Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se
seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut
varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa
aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!...

Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he
kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen
näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä
heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja
heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa,
häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus
oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa.
Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan,
ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten
munkkiparkoihin:

-- Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.

Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet
miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki
avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.

Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin
kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher
pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa... Teidän
varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin
karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen
luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen
edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia
pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä
elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin
täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta
tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta
kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa _Pater nosterin_
(Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää
ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty,
vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski
itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat
hänellä sitten oli!...

Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön
näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa,
niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät
nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään
tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän
tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.

"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen
käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan
vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat.
Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo
on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista
päivistä.

"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon
vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon
tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja
juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät,
että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja
paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän
oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen
sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme
yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta
vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja
kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin
keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein
koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se
pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi
yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme
Trappe- ja Grande-luostareissa..." Hän ei ehtinyt edes lopettaa.
Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen
käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan
muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä...
Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja
kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli
Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua
kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.

       *       *       *       *       *

Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin
resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta
unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on,
että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo
hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa
maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin
ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin
hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen
seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli
suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima
kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama
maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia.
Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden
hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja
kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä
soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja
kaikuen ympäri seudun.

Veli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö
esiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää
mainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain
kunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies,
joka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä
toimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa
kun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa
hänelle tuoksuvia yrttejä... Tämä tislaushuone, johon ei kellään,
ei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi
jätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden
yksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä
ja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen
sattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä
myöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian
hän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n
pitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä
pitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta
hiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria
tislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa
epäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi
punervassa valossa...

Kun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen
(iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti
ja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi
vaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi
luostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään
hänen ohimennessään. Kuiskailtiin:

-- Hiljaa!... hän tietää salaisuuden!...

Rahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas
taivutettuna... Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher
pyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu
takaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä
ympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita,
sinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät,
ja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin
puetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla
varustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.

-- Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä
mielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden
puuskan...

Hän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä...

       *       *       *       *       *

Ajatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen
aikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana,
hengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että
hän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä
myöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi;
mutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille
sen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin
hänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa
viisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan
nyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin
kuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki
rukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:

-- Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?... Mitähän hänelle
on tapahtunut?

Priori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa
kivilattiaan vaitiolon merkiksi... Ja kuorin takaosassa jatkuikin
virrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti...

Yhtäkkiä, kun _Ave verum_ oli paraillaan meneillään, käännähtää isä
Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:

    Pariisissa on munkki
    sun fralilali lallallallei.

Yleinen ällistys... Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:

-- Viekää hänet pois... hän on päissään!

Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin
koukerosauva huitoo turhaan ilmassa... Mutta isä Gaucher ei näe
mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa
hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin
vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan
rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia
kyynelvirtoja:

-- Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton,
sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin
katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.

-- No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian
haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua... Eikä häpeä kaiken
kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu
tosin oli vähän noin... hm! hm!... Mutta toivokaamme, etteivät
noviisit ole sitä kuulleet... Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle,
miten vahinko oikeastaan tapahtui... Koetellessanne elämännestettä,
eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan... Niin, niin, minä
ymmärrän... Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin
keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi...
Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä,
että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?

-- Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori...
koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta
viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä
en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni...

-- Niin, se on oikein... Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä
minä teille sanon... Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte
tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä?
Viehättääkö se teitä?...

-- Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen
korviaan myöten. -- Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta
semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!... Mutta varmaankin on
itse paholainen minut ilkeästi vietellyt... Ja minä olenkin lujasti
päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli
vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin
helmeilevää...

-- Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. -- Ei saa
antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen... Teidän on tästä lähtien
vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä
saattaa käydä... Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette
voidaksenne tuntea maun?... Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa,
eikö niin?... sanokaamme kaksikymmentä tippaa... Saapa paholainen
koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte
kahdessakymmenessä... Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen
varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne,
niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa
iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa... Ja nyt, menkää Herran
rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.

Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita... paholainen oli jo
saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.

Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!

       *       *       *       *       *

Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin
tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan
ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä,
hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia,
meheviä... Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja
elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan
kidutus.

-- ... Seitsemäntoista... kahdeksantoista... yhdeksäntoista...
kaksikymmentä!...

Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo
kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta
tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti!
Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!... Välttääkseen kiusausta hän meni
ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi
isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan
höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä
vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse... Neste kimalteli
kauniisti kullalle ja viheriälle... Kumartuneena altaan yli sieraimet
levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä,
ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle
pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät
ja vilkkuivat häneen katsoessaan...

-- No niin! vielä yksi pisara!

Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö
täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän
heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis
hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä
makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon
nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:

-- Ah, minä syöksyn kadotukseen... ikuiseen kadotukseen...

Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti
tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin
taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:

    Kolme iloista juomaveikkoa
    oli kerran päättänyt huilata

tai:

    Se mestari Antin Annaliisa
    meni kerran metsästä marjaan.

ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali
lallallallei.

Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat
naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:

-- He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana
mennessänne maata.

Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan
pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut
ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina
joka ilta samaan aikaan.

       *       *       *       *       *

Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että
siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä,
Aixsta, Avignonista, Marseillesta... Päivä päivältä muuttui luostari
yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina
ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta,
toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin
siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät
kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille...

Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja
oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit
kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä
Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:

-- Nyt se on lopussa... Minä en enää puutu siihen... Päästäkää minut
takaisin karjapaimeneksi!

-- Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli
kysymys.

-- Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?... Sehän tässä hätänä, että
minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja
syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin... Se tässä hätänä, että minä
juon, ja juon niin kuin hurja...

-- Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.

-- Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi
laskea... Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa
illassa... Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua... Teettäkää siis
elämänneste kenellä tahansa... Mutta iskeköön minuun taivaan tuli,
jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!

Nyt ei kapituli enää nauranut.

-- Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti
rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.

-- Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?

Silloin nousi priori seisoalleen.

-- Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä,
jossa kiilsi piispan sormus, -- on olemassa eräs keino, jonka avulla
voimme kaikki järjestää... Eikö totta, iltasellahan se pahahenki
teitä kiusaa, rakas poikani?...

-- Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön
lähestyvän, alan minä -- luvallanne sanoen -- hikoilla niin kuin
Capitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.

-- No, rauhoittukaa... Tästä lähtien me luemme joka ilta
jumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen
rukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te
olette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön
synnin tapahtuessa.

-- Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä
sen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa
ääreen kevyesti kuin leivonen.

Tosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut
yhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:

-- Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa
sielunsa veljeskunnan etujen hyväksi... _Oremus Domine_.

Ja sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse,
jotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä,
liiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli
lumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa
tislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä
Gaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:

    Pariisissa on munkki
    sun fralilali lallallallei;
    on valkeaviittainen munkki,
    joka nunnia tanssihin vei
    pihapuistojen siimekseen,
    sun fralilali lallallallei.

... Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi
hämmästyneenä:

-- Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen
kuulemaan!



CAMARGUESSA


I

Lähtö

Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen
valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen
kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari
kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää
ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.

"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset
naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat
heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana
pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja
niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä
myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen
joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien
vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas
näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu
liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen
päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden
tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä
keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo
muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa
hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta
ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän
Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja,
joita he ovat keräilleet vuoristossa!... Kas, tuossa ovat jo
Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit,
jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat
sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden
huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen
pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista.
Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat
puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine,
mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme
Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä
ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka
välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella
valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten
neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin,
astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen
keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta
aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä
pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää
julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai
pieni pilapuhe kiertämään edelleen... Kello helähtää; me lähdemme
liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä
kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella
puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella
vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti
kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.

Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin
vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa,
niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina,
ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä.
Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita.
Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella
kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan
rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n
laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.

Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me
astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan.
Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet,
viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta
naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija
kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä
maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota
paikkakuntalaiset sanovat _lou Roudeïroùksi_ (vaanijaksi), sillä
hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä
ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa
kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri
tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi
ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat
pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille
metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja
mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen
me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.

Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea.
Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia,
joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja
ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä.
Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta
lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan
levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa
pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai
kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen
ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan
häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän
ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää
aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko
yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä
voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä
tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan
lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat
tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin
aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä...


II

Mökki

Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät,
sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla.
Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi
ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa
valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku.
Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille,
metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi
kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu
permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli
puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren
kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana,
luulisi makaavansa laivan hytissä.

Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina
etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean
uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai
luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo
sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon
suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri
vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja
hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä
taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia;
ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen
mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan
aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä... Hetkien helmi
on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli
on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu
aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää
jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään
poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää
pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen
ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin
kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin
rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin
matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin
sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä
sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät
sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.

Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa;
se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita,
joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat
koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja
epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien
lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua
sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja
heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla...
Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian
on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien
oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi
ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää:
pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja
tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai
hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on
katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus,
tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja
jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona
pimeän päässä latkivat kupistaan...

Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin
vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen.
Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme
jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein
intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin
kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija
nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa
katoavat yöhön...


III

"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)

"_Toivo_!" [Provencelaista sanaa _espère_, joka oikeastaan merkitsee
toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten
kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän
metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille,
jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä.
Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän
tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin
näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana
auringon mailleen mentyä...

Joskus taas kyyrötetään väijyksissä _negochin'issa_, hyvin
pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu
pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä
tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa
näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se
nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat
jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että
se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni
kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen
vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa
suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu
pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani
suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja
joissa sammakot loikkivat...

Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle,
ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa
vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman
suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä
ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän
levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä,
katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten
taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat
luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon,
heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä
kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:

-- Ammu... ammu toki!

Ja minä ammun -- ohi... Silloin se heittäytyy maahan pitkin
pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja
julkean näköisenä...

No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies.
Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä,
vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee
vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta
hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten
salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta,
joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin
liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin
merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman
pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa
kurkustaan pitkän pärrytyksen... rrrum! Kurkiparvia lentää pääni
päällä.

Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa
tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta
äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja
ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä...

Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään
kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan
kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä
kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen
saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia,
mikäli se ylenee taivaanrannasta.

Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen
vähän kauempana... Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin
heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut
näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä
sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme
astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se
tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja
kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.


IV

Punainen ja valkea

Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen
jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu
vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on
tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen
taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa
kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa
isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet
lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki
on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen
ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole
mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja
valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.

Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia,
enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo
päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt
auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan
niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä
salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat
itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi
häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista.
Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja
oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita
luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja
nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta
tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa
kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on
tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset
luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä
suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin
oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin
käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista
palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon
kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista,
jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja
sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän
omituisen asumuksensa.

Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on
jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää
rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa
alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven
edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella
tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä,
johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee
hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen
eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin
lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan
karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin
vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle
juhlallisen vakavana:

-- Me olemme eri puoluetta... Hän on punainen ja minä olen valkoinen.

Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän
ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä
tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta,
jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin
pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin
oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa
valtiollisten vakaumustensa nimessä!


V

Vaccarès

Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä
metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle.
Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille
maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa
vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka
tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi,
ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon
nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava
kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita
ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia,
jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä
koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella
värisävyllä.

Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen,
tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei
ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai
häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten
vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy
siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden
ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina
pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma
päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa
parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia,
punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan
pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän,
yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja,
oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa
auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan
kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun
hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on
kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!... (Lucifer)... L'Estello!...
L'Estournello!..." Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen
eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen
kourastaan.

Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät
vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät
tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden
puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä
Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja
varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen
ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa
on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä _le Romain_ (roomalainen),
joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta
Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen
toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa
eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan
sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky
puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella
tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa
vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä
taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin
härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset
paimenet nimittävät tätä liikettä: _vira la bano au giscle_ --
(kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen
mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina
ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat
pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan
myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.



KASARMIN IKÄVÄ


Tänä aamuna päivän sarastaessa herätti minut yhtäkkiä hirveä rummun
pärinä... tara ram! tara ram!...

Rummun pärrytystä männistössäni näin varhain aamulla!... Sepä
merkillistä.

Minä kiireimmän kaupalla vuoteeltani avaamaan ovea.

Ei ketään näkyvissä. Pärrytys on tauonnut... Keskeltä aamukasteisia
villiviiniköynnöksiä pelmahtaa lentoon pari kolme suokurppaa,
siipiänsä liekutellen... Vieno tuulenhenki humisee puissa... Idässä
päin kertyy Pikku-Alppien huipuille kultapölyä, josta aurinko nousee
hitaasti esiin... Sen ensimmäinen säde hipaisee jo myllyni kattoa.
Samassa tuo näkymätön rumpu alkaa lyödä marssin tahtia... tara ram,
tam tam.

Hitto vieköön koko tuon aasinnahkaisen kapineen! Olin sen jo melkein
unohtanut. Kuka lieneekään tuo raakalainen, joka keskellä rauhallista
metsää tervehtii aamuruskoa rummunpärinällä?... Turhaan saan häntä
tähystellä, ei näy mitään... ei mitään muuta paitsi laventelipensaita
ja mäntyjä, joita kasvaa ylhäältä alkaen aina maantien laitaan
saakka... Kenties on tuonne pensikkoon piiloutunut joku haltia
tekemään pilkkaa minusta... Niin, epäilemättä se on Ariel tai Puck.
Tuo veitikka on arvellut kulkiessaan myllyni ohitse:

-- Tuolla pariisilaisella on siellä sisällä liian hiljaista,
annetaanpa sille pieni aamusoitto. Sen sanottuaan hän on temmannut
suuren rumpunsa ja alkanut lyödä... tara ram, tam tam!... tara
ram!... Ole hiljaa, sinä veijari Puck! Ihanhan pärrytyksesi herättää
minun sirkkani yöunestaan.

       *       *       *       *       *

Ei, se ei ollutkaan Puck.

Se oli Gouget François, liikanimeltä Pistooli, kolmannenkymmenennen
ensimmäisen linjarykmentin rummunlyöjä, joka nykyisin oleskelee
kesälomalla. Pistoolille käyvät päivät pitkiksi täällä maaseudulla,
häntä vaivaa koti-ikävä, tuota rummunlyöjää, ja -- kun hänelle
hyväntahtoisesti annetaan kunnan yhteinen rumpu käsiin -- niin hän
menee raskasmielisenä metsään sitä pärryttämään uneksien olevansa
Prinssi Eugènen kasarmissa.

Tänään hän on saapunut minun pienelle vihreälle kukkulalleni
uneksimaan... Hän seisoo siellä nojaten mäntyyn, rumpu jalkojen
välissä, huvitellen sillä itsekseen sydämensä pohjasta...
Pelästyneitä pyyparvia lähtee lentoon hänen jalkainsa juuresta, eikä
hän huomaa niitä ollenkaan, nielukukat tuoksuvat hänen ympärillään,
hän ei sitä tunne.

Hän ei myöskään näe hienoja hämähäkinverkkoja, joita heiluu
auringonpaisteessa puiden oksilla, eikä kuusenneulasia, joita
putoilee hänen rummullensa. Hän on kokonaan vaipunut unelmiinsa ja
musiikkiinsa, hän katselee kuin hurmaantunut rakastaja palikoiden
hyppelyä, ja hänen suuri tyhmä naamansa loistaa tyytyväisyydestä joka
kerta kun hän tapaa oikean tahdin.

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!...

"Miten kaunis on tuo suuri kasarmi, sen laajoilla kivilaatoilla
laskettu piha, sen suorat, sopusuhtaiset ikkunarivit, sen asukkaat
pieni sotilaslakki päässään ja sen matalat kaarikäytävät täynnä
ruoka-astioiden kalinaa!..."

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oo, miten sen portaat kaikuvat, miten sen valkeiksi kalkitut
eteiskäytävät hohtavat, makuusuojat tuoksuvat ja miekankantimet
kirkkaasti kiiltävät! Miten tutunomaisilta näyttävät sen leipähyllyt,
vaha-astiat, pienet rautasängyt harmaine peitteineen ja välkkyvät
kiväärit telineillä!"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi ihania vartiopäiviä, kun kortit takertuvat pelatessa kiinni
sormiin, patarouva prameilee inhottavan näköisenä sulkakoristeineen
ja sotavanhus Pigault-Lebrun loikoilee raajarikkona telttasängyssä..."

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi pitkiä öitä vartiossa ministerin oven edustalla, kun vanhan
vahtikojun katto ei pidä vettä ja jalkoja paleltaa!... Juhlavaunuja
vierii ohitse räiskyttäen likaa pyöristään!... Oi noita ylimääräisiä
vartiovuoroja ja raskaita päiviä vankikopissa tai pahalta löyhkäävän
pesusaavin ääressä ja kolkkoja öitä puisella pieluksella; yhtäkkiä
sydämetön hyökkäys sateisena aamuna, kotiintulo iltasumussa, juuri
kun kaasulyhtyjä sytytetään ja kun kajahtaa iltahuuto, johon
saavutaan aivan henki kurkussa!"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi Vincennesin metsiä, suuria valkoisia sotilashansikkaita,
kävelymatkoja linnanvalleilla... Oi kasarmialueen aitauksia,
sotamiesten mielitiettyjä, pistonginsoittajia Salon de Marsissa,
absinttiryyppyjä nurkkaravintoloissa, tuttavallisia sydämenpurkauksia
kahden kulauksen välillä, vihanvimmassa paljastettuja miekkoja ja
haikeakielisiä romansseja, joita lauletaan käsi sydämellä!..."

       *       *       *       *       *

Uneksi vain, uneksi vain ihmisparka! Minä en suinkaan tule sinua
siitä estämään... iske vain rohkeasti rumpuasi, hakkaa sitä kaikin
voimin. Eikä minulla ole oikeutta nauraa sinun hommiasi.

Sillä kenpä tietää, eikö minua vaivaa samanlainen kasarminikävä kuin
sinuakin.

Minun Pariisini ei ole jättänyt minua täälläkään rauhaan enempää kuin
sinua kasarmisi. Sinä lyöt rumpuasi petäjän juurella, sinä. Entäpä
minä! Minä seuraan sinun esimerkkiäsi... Olemmepa me tosiaankin
kunnon provencelaisia. Siellä Pariisin kasarmeissa me kaipasimme
siintäviä Pikku-Alppejamme ja laventelin villiä tuoksua; täällä
keskellä Provencea me taas ikävöimme kasarmia, ja kaikki mikä vain
sitä mieleemme muistuttaa, on meille kallista!...

       *       *       *       *       *

Kello lyö kylässä kahdeksan. Pistooli on lähtenyt paluumatkalle kotia
kohti hellittämättä silti rumpupalikoitaan... Kuulen hänen painuvan
alamäkeä metsään, yhä rummuttaen... Mutta minä makaan heinikossa
sairaana koti-ikävästä, ja kuullessani tuota loittonevaa rummun
pärinää olen näkevinäni koko Pariisin kulkevan siitä silmieni ohi,
vilkahdellen männyn oksien lomitse...

Oi Pariisi!... Pariisi! Aina vain Pariisi!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirjeitä myllyltäni" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.