Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Surun tie - Romaani
Author: Hahl, Jalmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Surun tie - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SURUN TIE

Kirj.

Jalmari Hahl



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1922.



I


Tohtori Hannes Borg palasi sisarentyttärensä Elisabetin kanssa
nuorisoseuran kokouksesta.

-- Se oli myrskyisä, sanoi Hannes Borg, heidän kotvan aikaa
astuttuaan ääneti vieretysten metsäpolkua pitkin.

-- Ja ikävintä on, lisäsi Elisabet, että ei vieläkään ole päästy
mihinkään tulokseen.

-- Luulisi sentään, että edes nuorisoseuran talon rakentamisasiassa
voitaisiin tulla yksimielisyyteen ja luopua puoluepolitiikasta.
Mutta sitähän täytyy meillä sekoittaa kaikkeen, koko maan etua
koskevista tärkeistä asioista pienimpään yhteiseen yritykseen
asti. Ja räikeimmältä tuo eripuraisuus tuntuu, kun on kyseessä
jälleenrakentamistyö, kapinan iskemien vammojen parantaminen.

-- Huomasitko, kuinka kiivaasti kauppias Herhilä vastusti uuden
nuorisoseuratalon rakentamista entiselle paikalle?

-- Hänellä on aina omat omituiset mielipiteensä. Hän puhuu liian
paljon, hän kun niin kernaasti kuuntelee oman äänensä kaikua. Muuten
en luota häneen ollenkaan. Kapinan aikana hän näytteli hyvinkin
epäilyttävää osaa.

He tulivat juuri metsästä Hannes Borgin pienen tilan, Koivukosken,
avaran niityn laitaan, punaisen ladon kohdalle. Siitä näkyi matkan
päässä Hannes Borgin punakattoinen talo ja sen läheltä, koivikosta,
pisti esiin pienemmän rakennuksen pääty. Tämän "metsämökin" oli
Elisabet avioeronsa jälkeen tänne itselleen rakennuttanut.

He aikoivat juuri kääntyä niityn poikki taloon johtavalle tielle,
kun rautatienasemalta päin kuului auton toitotus. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tuli näkyviin komea auto. Siinä istui
suoraryhtisenä tummatukkainen herra, Julius Eversen, Louhivaaran
hovin isäntä.

Elisabet ja Hannes Borg väistyivät tienviereen, päästääkseen
auton ohi. Hovinherra tunsi heidät, tervehti ja käski kuljettajan
pysäyttää ajoneuvot. Kohteliaasti hän sitten tuli heitä kättelemään.
Vaihdettiin sovinnaisia tervehdyslauseita.

Kuultuaan, että he olivat olleet nuorisoseuran kokouksessa, Julius
Eversen kysyi ivallinen hymy huulillaan:

-- No, joko nyt vihdoinkin aletaan pystyttää tuota uutta taloa
poltetun sijalle?

Hannes Borgin vastattua kielteisesti, hymähti hovinherra:

-- Eipä siis ole vahinko, etten ehtinyt ajoissa perille toteamaan
tätä auttamatonta saamattomuutta.

-- Sanokaa pikemminkin eripuraisuutta, huomautti Hannes Borg.

Hänen katseensa kääntyi vaistomaisesti autoon.

-- Katselette uutta autoani. Mitä siitä pidätte? kysyi Julius Eversen.

-- Se on komea.

-- Ennenkaikkea se on mukava. Saanko houkutella herrasväkeä pienelle
koeajolle? Jos sallitte, pyydän saada viedä teidät autollani kotianne
-- tai ehkä saan kunnian pyytää teitä pienelle käynnille Louhivaaraan?

-- Kiitos, sanoi Hannes Borg lyhyesti, mutta ilta on jo käsissä ja
minulla on vielä yhtä ja toista toimitettavaa kotona. Mutta jos
tahdotte vaivautua viemään meidät perille Koivukoskelle, olemme
kiitolliset.

Julius Eversen kumarsi kohteliaasti, avasi auton oven ja auttoi
kädestä Elisabetia hänen noustessaan ajoneuvoihin.

-- Olkaa hyvä, herra tohtori!

Yhtenä sujahduksena auto kiiti kaarevan niittytien päähän. Vanha
Henrika, Hannes Borgin uskollinen palvelijatar, oli jo kaukaa
huomannut tulijat ja riensi pihan poikki portille. Portin pieleen
oli sidottu hevonen rattaineen. Hannes Borg tunsi metsänhoitaja
Forsgrénin ajokalut ja samassa Henrika ehättikin kertomaan:

-- Se vorstmestari on jo kauan verannalla odottanut tohtoria.

Autoretkeläisten astuttua pois ajoneuvoista Julius Eversen aikoi
hyvästellä heitä ja kääntyä paluumatkalle. Mutta Elisabet ehdotti nyt
vuorostaan:

-- Eikö kapteeni Eversen tahtoisi olla hyvä ja juoda kanssamme teetä?

-- Kiitos, vastasi Eversen, se on hyvin rakastettavaa, mutta kuulin,
että tohtorilla on vieras, pelkään, että häiritsen...

-- Ette suinkaan, virkkoi Hannes Borg. Metsänhoitaja Forsgrén kyllä
vielä odottaa hetken -- ja muuten hänkin, jos tahtoo, voi liittyä
seuraamme.

Eversen kumarsi taas, ja kaikki kolme alkoivat astua Elisabetin
rantametsikön siimeksessä olevalle pienelle talolle. Henrika poistui
viemään metsänhoitajalle Hannes Borgin terveiset.

Elisabetin kuistikko oli lähellä järven rantaa. Järven pintaa
kähersivät hiljaiset kareet. Saattoi selvästi kuulla kaislikon
kahinan. Oli auringonlaskun aika, ja kultainen välke kimmelteli
järven läntisellä kulmalla. Vastakkaisen rannan korkea kalliometsä
upotti tumman kuvansa kirkkaaseen veteen.

-- Tämä on erittäin runollinen paikka, huomautti kapteeni Eversen.
Näkee kaikesta, että tämä on taiteilijakoti. Epäilemättä tohtorinna
Sarela -- anteeksi, rouva Borg -- näin hän hämilleen joutuen korjasi
muistettuaan, että Elisabet avioeronsa jälkeen oli ottanut enonsa
sukunimen -- epäilemättä olette itse valinnut tämän paikan, ehkäpä
tehnyt huvilan piirustuksetkin.

-- Meissä on molemmissa hiukan arkkitehdin vikaa -- tietysti vaan
kotitarpeiksi, selitti Hannes Borg. Näitä molempia pikku taloja
rakennettaessa emme ole turvautuneet muuhun arkkitehtiin kuin
pitäjän rakennusmestariin. Mutta luonnollisesti, ei saa olla suuria
vaatimuksia. Varsinkin teistä, herra kapteeni, joka olette tottunut
komeaan Louhivaaran hoviin, tämä kaikki epäilemättä tuntuu hyvin
alkuperäiseltä.

-- Ei suinkaan, vastasi Eversen. Tällä kaikella on verraton idyllinen
viehätyksensä. Mutta kun mainitsitte Louhivaaran, muistuu mieleeni,
että minulla oli tänne vähän asiaakin. Olen vihdoinkin saanut kotini
kuntoon ja tahtoisin nähdä pitäjäläisiä luonani. Tosin lähetän
kutsukortit -- olen sotilasajoiltani ja seurustelustani Pietarin
hovipiireissä säilyttänyt muutamia kohteliaisuusmuotoja, joille te,
herra tohtori, ehkä hymyilette, mutta joihin minä sentään vielä
kiinnitän hiukan huomiota. Tahdoin vaan näin edeltäkäsin tunnustella,
olisiko ensi lauantai-ilta teillä vapaa.

Hän otti esille sikaarin, jonka kärkeä hän pyydettyään luvan
Elisabetilta alkoi taitavasti leikata. Sikaaria sytyttäessään hän
välkytti pikkusormensa hohtokivistä sormusta.

Hän huomautti:

-- Tohtorille en tarjoa, sillä tiedän, että ette polta sikaaria.

Samassa hän puhalsi ilmaan hienotuoksuisen savupilven.

Hannes Borgia tämä kutsu ei miellyttänyt. Verrattain kauan hän
oli asunut paikkakunnalla tutustumatta kapteeni Everseniin. Ja
jo tuttavuuden alusta hän oli tuntenut jonkunmoista vaistomaista
vastenmielisyyttä tätä sileän kohteliasta, nautinnonhaluista
elostelijaa kohtaan.

Hän ei tietystikään voinut kieltäytyä ja vastasi kuivahkosti:
-- Kiitän kutsusta. Minä puolestani kyllä olen vapaa ensi
lauantai-iltana, mutta en tiedä, miten on Elisabetin laita.

Elisabet sanoi vaatimattomasti:

-- Ainahan näin maaseudun oloissa voi asettaa niin, että ilta on
vapaa. Kiitän siis minäkin kutsusta.

Vieraalle tarjottiin teetä. Juodessaan virkkoi kapteeni Eversen:

-- Rouva Borg on kai saanut tottua siihen, että kun teidät kutsutaan
jonnekin kylään, niin teitä aina kiusataan soittamaan. Minä pyydän
saada heti huomauttaa, että teidät minun talooni kutsutaan oman
persoonanne vuoksi, ja että hyvin ymmärrän, että kieltäydytte
esiintymästä, jos ette ole soittotuulella. Mutta voitte olla varma
siitä, että olen teille erinomaisen kiitollinen, jos kauniilla
soitollanne tahdotte luoda loistoa kutsuihini. Ainakin pelkään,
etteivät muut vieraani jätä teitä rauhaan, heistä en todellakaan voi
mennä takuuseen.

Elisabet väisti:

-- Minun soitostani ei luullakseni olisi kuulijoille suurta
huvia. Enhän enää juuri ollenkaan harjoittele. Maalaus on nyt
pääharrastukseni.

Teen juotuaan Eversen nousi ja hyvästeli emäntää ja tohtori Borgia.
Kuljettaja pani auton töksähtelemään, hovinherra upposi pehmeään
nahkapatjaan, ja hetken kuluttua hän oli kadonnut näkyvistä.



II


Hannes Borg muisti, että metsänhoitaja Forsgrén häntä odotti ja
kysyi lähtiessään: -- Vieläköhän ehdimme tänä iltana käydä verkot
kokemassa. Forsgrén viipyy tavallisesti myöhäiseen.

Elisabet vastasi:

-- Aion valvoa tänään ja kirjoittaa muutamia välttämättömiä kirjeitä.
Voimme tavata myöhemminkin, jos tahdot.

Metsänhoitaja Forsgrénin käynnit olivat Hannes Borgille tervetulleet.
Sillä vaikka kummankin harrastusmaailma oli erilainen, oli ajatusten
vaihto heidän välillään virkistävä.

Metsänhoitaja istui puutarhanpuoleisella kuistikolla teelasinsa
ääressä. Hänellä oli yllään vihreällä kauluksella ja vihreillä
rinnusliepeillä koristeltu takki ja päässä kapealierinen huopahattu.
Tämä ulkoasu sai hänet muistuttamaan tyrolilaista alppimetsästäjää.

-- Hyvää iltaa ja terve tulemaasi pitkistä ajoista, huudahti Hannes
Borg. -- Onpa hauska, että veli vihdoinkin on terve ja että taas saa
nähdä sinut noin reippaana!

-- Mutta kovalle se tauti otti. Ajattele, että minun täytyi
piileskellä pari viikkoa metsässä, nukkua heinäladossa, jopa yksi yö
ladon lattian alla, kun punaiset kävivät siellä kotitarkastuksella.

-- Se ei suinkaan parantanut vanhaa leiniäsi.

-- No ei, totisesti. Kun pääsin jälleen ihmisten ilmoille, oli
minulla niin kova särky niskassa ja jäsenissä, että luulin tulevani
elinkautiseksi rammaksi. Helsingissä, yksityisessä sairaalassa,
sitten kuitenkin paranin. Mutta yhä vielä, varsinkin huonolla säällä,
tuntuu säärissä pahalta. Mutta viis siitä! Onhan nyt niin paljo
sellaista, josta rehellinen suomalainen voi iloita.

-- On kyllä, mutta on myös paljo sellaista, mikä tekee alakuloiseksi.
Tämä alituinen riitaisuus ja rikkinäisyys. Tuo ainainen kyseleminen,
mihin puolueeseen se ja se kuuluu. Ja jos asianomainen kuuluu toiseen
puolueeseen, hänellä kyselijän silmissä tuskin on oikeata ihmisarvoa.

-- Antaa heidän riidellä, huudahti metsänhoitaja, sivellen lyhyttä
harmahtavaa partaansa. Eivätköhän lopulta saane siitä tarpeekseen.
Se on sentään pikkuseikka sen rinnalla, että maa nyt on vapaa --
ajattelehan, ryssä on karkoitettu pois, eikä se enää pääse tänne
isäntänä rehentelemään, tuo piru. Siitähän saattaa tulla vallan
haltioihinsa ja nuoreksi jälleen.

-- Voit olla oikeassa. Ehkä minä liiaksi takerrun olojemme
varjopuoliin, vaikka ilon aihetta onkin olemassa runsaammin.

-- Niin, sinä piintynyt pessimisti. -- Mutta etpä sinäkään,
kuulemani mukaan, päässyt helpolla siitä jupakasta. Tietysti sinua
suojeluskunnan johtajana erityisesti vainottiin.

-- Olin tuomittu ammuttavaksi, mutta pelastuin viime hetkellä.

Samassa tuli Henrika ilmoittamaan, että illallinen oli valmis. Hannes
Borg kehoitti vierastaan käymään ruokasaliin, selittäen, että se
oli ainoa huone, joka kapinan hävityksen jälkeen oli suhteellisessa
kunnossa.

-- Muissa huoneissa vallitsee vielä hirveä epäjärjestys. Punaiset
olivat sijoittaneet tähän asuntooni "kansliansa". Huoneissani he
lisäksi panivat toimeen ampumaharjoituksiaan ja käyttivät muun muassa
seiniä koristavia tauluja maalipilkkana. Useat niistä ovat kurjassa
tilassa. Sitäpaitsi he jättivät joka paikkaan "puumerkkinsä", seinät
ovat täynnä rivoja kuvia ja kirjoituksia. Kaikenlaista romua, ruuan
jätteitä, tyhjiä sardiinilaatikoita ja likaisia vaateriekaleita oli
kasattu permannoille. Kirjoistani oli revitty lehtiä, niitä oli
töhritty ja heitelty sikin sokin ympäri huonetta. Vaikka siitä jo
on kulunut kuukausia, en ole jaksanut käydä käsiksi perinpohjaiseen
järjestämistyöhön.

Metsänhoitajan tavallisesti hymyilevät kasvot olivat käyneet
vakaviksi ja hän virkkoi:

-- Surullista on, että tämä kapina paljasti kansassamme niin paljon
raakuutta ja eläimellistä julmuutta. Sanottakoon vaan, että se johtui
vanhan aasialaisen verivihollisemme kiihoituksesta ja inhoittavasta
esimerkistä. Vastaanottavaisuutta ja ainestakin kuitenkin piili tässä
kansassa, ja se tietoisuus on surmannut monen ihanteelliset unelmat.

-- Minut se toistaiseksi on siihen määrin lamauttanut, että henkinen
työ on ollut minulle vallan mahdoton. Ja olen joskus epäillyt
tokko ponnistukseni tällä paikkakunnalla kansan sivistämiseksi
ja kohottamiseksi sanottavasti hyödyttävät. Entinen oppilas- ja
kuulijakuntani on kuivunut vähiin, ja katkerinta on, että muutamat
iltakouluni oppilaista, joilla luulin olevan oman vakaumuksensa,
antoivat houkutella itsensä punaisten puolelle. Olen hyvin usein
viime aikoina itseltäni kysynyt: Voiko ihminen yleensä toisen ihmisen
vaikutuksesta tulla paremmaksi?

-- Minun käsitykseni on se, ettei ihmistä ainakaan paljoa voi muuttaa
kasvatuksen ja hyvän esimerkin kautta. Luonnostaan hyvät pysyvät
hyvinä ja voivat vielä vaurastua hyvässä. Mutta pahat pysyvät
pahoina, vaikka heille puhuisi kuin Herran enkeli.

-- Eiköhän veli ole yksipuolinen, jakaessaan ihmiset kahteen
toisistaan jyrkästi eroitettuun ryhmään. Onhan väliasteita. Kaikista
pettymyksistäni huolimatta en minä puolestani vielä tahtoisi heittää
kirvestä järveen. Ollessani ennen ammattiopettajana huomasin kuinka
vähän tällaiselle opettajalle jää aikaa ja tilaisuutta vaikuttaa
oppilaidensa luonteen kehitykseen. Ryhdyttyäni tähän vapaaseen ja
yleistajuiseen opetukseen olen kokeiluistani saanut rohkaisua.
Mutta sitten tuli tämä kapina, eroitti ihmiset toisistaan ja käänsi
kaikki ylösalaisin. Ehkä sentään kapinan iskemät haavat vielä
kerran paranevat. Täytyy alkaa alusta. Luulen, että hyvyydellä ja
epäitsekkyydellä voi saada jotain aikaan.

-- Minulla on siitä toinen käsitys ja huononlainen kokemus. Tiedät,
että hoidan tilani metsät itse. Mutta maanviljelykseni olen
luovuttanut vuokralle. Arentimiehen ja minun välit eivät ole hyvät,
sillä hän on kiero. Vuokraansa hän ei koskaan maksa säännöllisesti,
paraikaa hänellä on melkoinen määrä rästinä. Ymmärrän, että hänellä
on vaikeutensa, ja olen sentähden odottanut ja ollut kärsivällinen.
Mutta hän väärinkäyttää lempeyttäni, tuhlaa rahaa turhuuteen. Jos ei
hänellä olisi perhettä, olisin jo sopimusajan päätyttyä erottanut
hänet.

-- Sinun pitäisi antaa maasi osaviljelykselle. Puhumme siitä toiste
tarkemmin.

-- Niin, noista sinun uudenaikaisista maanviljelyshaaveiluistasi. Älä
luule, että saat minua niihin houkutelluksi.

-- Saammepa sitten nähdä.

He olivat lopettaneet syöntinsä ja nousivat.

Ennen lähtöään sanoi metsänhoitaja:

-- Olemme tässä puhuneet kaikenlaista, ja niin olin vähällä
unhoittaa, että minulla oli sinulle asiaakin, tai oikeammin
vaimollani. Näetkös, siellä meillä on kuukauden päivät asunut nuori
neitonen, vaimoni serkun tytär. Hänellä on kova halu antautua
näyttelijäksi, ja kun tiedetään, että sinä niitä taideasioita
harrastat ja ymmärrät, niin toivoisi hän saavansa sinulta vähän
neuvoja.

-- Kaiketi olette koettaneet saada tuon neitosen luopumaan
teatterihaaveistaan, -- tarkoitan, olette kai selittäneet kuinka
vaikea ja ohdakkeinen ala se on, ja että täytyy omata aivan erikoisia
lahjoja, jos tahtoo tulla huomatuksi.

-- Minä kyllä olen koettanut panna parastani. Mutta hän on vaimostani
saanut vahvan liittolaisen, ja tiedäthän, että kun naisväki saa
jotain päähänsä, olemme me miehet voimattomia.

-- Kernaasti teen minkä voin -- teidän tähtenne. Mutta sen sanon
suoraan, etten lähiaikoina ehdi kiinnittää paljoa huomiota muuhun,
minä kun taas rupean virkoamaan omille töilleni.

Forsgrén nousi kääseihinsä, puristettuaan moneen kertaan Hannes
Borgin kättä ja kehoitettuaan häntä pian käymään Kuuselassa.



III


Aurinko oli jo kotvan aikaa ollut maillaan, heinäkuun loppupäivien
iltahämärä tummeni tummenemistaan. Vastakkaisen rannan kalliometsä
heijastui sinisen mustana järveen ja taivas hohti päivänlaskun
kohdalla upean keltaisena.

Elisabet ja Hannes Borg olivat järvellä kokeneet verkot. Kalansaalis
oli ollut runsas. Särjet ja ahvenet sätkähtelivät veneen pohjalla.

Laskettuaan viimeisen verkon takaisin veteen, he soutivat järven
selälle, mistä aina kernaasti katselivat Koivukosken rantaa pikku
taloineen, viljelyksineen ja somine metsikköineen. Tavallisesti he
näillä souturetkillään kävivät vastakkaisella rannalla asti, missä
jyrkkien kallioiden juurella oli kirkas "terveyslähde". Ylhäällä
kallioilla oli tasainen paikka, mistä avautui laaja näköala yli
seudun, aina kirkonkylään asti. Elisabet kertoi sieltä ylhäältä
löytäneensä paikan, joka oli soveltunut maalattavaksi häneltä pitäjän
kirkkoon tilattuun alttaritauluun.

-- Tuletko pian katsomaan luonnostani? hän kysyi. Olisi hauskaa
kuulla sinun mielipiteesi.

Hannes Borg sanoi tekevänsä sen jo seuraavana päivänä. Samalla hän
pahoitteli, että niin moni Elisabetin maalaamista pienistä tauluista
kapinan aikana oli tärveltynyt.

-- Vähitellen alan maalata sinulle uusia, lohdutti Elisabet.

-- Ne olivat käyneet minulle rakkaiksi, sinä olit kiinnittänyt
kankaalle niin monta herkullista palaa tästä kodin ympäristöstä.
Enimmin minua kuitenkin pahoittaa se, että nuo raakalaiset tärvelivät
sen pienennetyn kopion, jonka teit minulle "Atenalaisten laulusta".
Se oli sinun kaikkein parhaitasi ja minun silmissäni harvinaisen
kaunis taideteos. Se uhkui nuoruuden innostusta kauniiseen ja hyvään.
Sen he tahrasivat jollakin likaisella lähtemättömällä aineella ja
kaiversivat puukolla kehykseen: "Lahtarikaarti".

Hannes Borg huomasi, että Elisabet kalpeni hänen mainitessaan
maalausta "Atenalaisten laulu", ja nyt johtui hänen mieleensä, että
siihen tauluun liittyi surullisia muistoja Elisabetin entisyydestä.

Hetken kuluttua Elisabet virkkoi:

-- Kunhan pääsen tästä alttaritaulusta, rupean katsomaan mitä tuosta
hävityksestä mahdollisesti vielä olisi korjattavissa.

Myöhäisen hetken vuoksi he päättivät palata kotia.

Saatettuaan sisarentyttärensä hänen asuntoonsa Hannes Borg tapansa
mukaan lähti pienelle iltakävelylleen.

Rob Roy, joka oli levännyt pihaportaiden luona, liittyi hänen
seuraansa. Hedelmäpuutarhan kohdalla se äkkiä rupesi murisemaan.

Hannes Borg katsahti mansikkamaahan ja näki siellä kyyristyneenä
miehen, joka koiran murinan kuullessaan koetti lymyillä kyyristymällä
vielä syvemmälle.

Hannes Borg lähestyi puutarhanaitaa ja kysyi:

-- Kuka on siellä mansikkamaassa?

Hitaasti ja vastahakoisesti sieltä kohosi pystyyn nuori mies, joka
veti mustaa lerppahattuaan syvemmälle kasvoilleen.

Hannes Borg huomasi, että se oli Vapun Junu, köyhän mäkitupalaisen
poika.

-- Enhän minä muuta, sanoi Junu hetken kuluttua matalalla äänellä --
kuin tässä ohikulkiessani noukin muutaman mansikan.

Hannes Borg huomasi iltahämystä huolimatta, että Junun huulet ja
kädet olivat marjoista vallan punaiset.

Hän sanoi vakavasti, mutta lempeästi:

-- En sure niitä mansikoita, jotka olet syönyt. Moitin vaan sitä,
että olet tullut puutarhaani salaa ja omin lupinesi ottanut marjoja.

Rob Roy oli nyt alkanut äkäisesti haukkua Junua, mutta sen isäntä sai
sen vaikenemaan. Sitten hän sanoi Junulle, joka neuvottomana seisoi
siinä mulkoillen kulmiensa alta:

-- Jos olet työttömänä, Junu, voit saada täältä Koivukoskelta vähän
työtä. Aion pian ruveta kaivauttamaan ojia isolla suolla.

Junu mörähti vastaukseksi:

-- En tiedä, kannattaako ruveta töihin täällä kotona. Lähden
ehkä tästä metsätöihin. Siellä tienaa aina enemmän. Hän nykäisi
lerppahattuaan ja aikoi poistua.

-- Onko äitisi vielä sairas? kysyi Hannes Borg.

-- Onhan se jo maannut siinä pari kolme päivää.

-- Mikä häntä vaivaa?

-- Vilustunut kai se on saunan jälkeen ja valittaa särkyä jäsenissä.

-- Tahdotko odottaa hiukan, niin noudan sisältä äidillesi vähän
lääkkeitä?

-- Eiköhän se siitä parane ilmankin, sanoi Junu tylysti ja alkoi
poistua.

Hannes Borg palasi sisälle.



IV


Koivukoskella noustiin varhain aamuisin. Lämpimänä vuodenaikana
Elisabet ja Hannes Borg joivat aamukahvinsa vuoroin kummankin talon
kuistikolla. Sitten he tavallisesti joko yhdessä tai kumpikin
erikseen läksivät aamukävelylle.

Kuultuaan edellisenä iltana, että mökin Vappu vielä oli sairas, oli
Hannes Borg ehdoittanut, että he menisivät viemään hänelle ruokaa ja
lääkkeitä.

Vappu asui metsän laidassa olevassa vanhassa saunassa, joka oli ylen
rappeutunut, ja jonka vuokrana hänen taloon täytyi tehdä päiviä.

Ovi oli sisältä suljettu. Hannes Borg kolkutti, kuulematta mökistä
mitään liikettä. Viimein kysyi kiukkuinen naisääni:

-- Kuka siellä kolkuttaa?

-- Täällä on vaan aikaisia vieraita Koivukoskelta.

Hetken kuluttua aukeni ovi.

Vappu oli pukenut ylleen vahvasti vaatetta, ja paksu villahuivi
peitti hänen päätään, niin että vaan silmät ja nenä pilkistivät esiin.

Tervehtimättä tulijoita Vappu kysyi epäluuloisena:

-- Mitä herrasväellä on asiaa?

Elisabet ja Hannes Borg astuivat eteiseen. Ummehtunut, lialta
löyhkäävä ilma tunki heitä vastaan sisähuoneesta.

-- Kuulin eilisiltana Junulta, että Vappu vielä on sairas, vastasi
Hannes Borg. -- Tulimme tuomaan Vapulle ruokaa ja lääkkeitä.

Tyytyväisyyden välkähdys näkyi Vapun nyrpeillä kasvoilla, hänen
katsellessaan miten Elisabet latoi pöydälle tuomiansa ruokatavaroita.

-- Onko täällä lähellä ketään ihmistä, joka teitä hoitaa ja
tarvittaessa auttaa? kysyi Elisabet.

-- Käyhän se liikkaava Saara täällä joskus. Mutta vaivanenhan se on,
niin ettei siitä ole paljoa apua.

-- Onhan teillä Junu täällä kotona, huomautti Hannes Borg. Vapun
kasvot muuttuivat jäykiksi.

-- Junu lähti tänä aamuna varhain naapuripitäjään työtä hakemaan.
Se puhui jotain tukkitöistä. Mutta en minä oikein tiedä sen pojan
meiningeistä...

Hän vaikeni hetken ja jatkoi sitten:

-- Se voi viipyä kauankin sillä matkalla, ja jos herrasväki pitää
sille vihaa niiden muutamien marjojen vuoksi, jotka se ohimennessään
noukki siitä puutarhasta ja jos aiotte siitä nostaa kanteen, niin
ei se asia sellaista ankaruutta ansaitse... Meillä ei ole mitään.
Tuskin on leipäpalaa pistää suuhun, ja kun se poikakin on ruvennut
ryyppäämään... ei se itse luonnostaan ole sellainen, mutta kun ne
kylän pojat sitä houkuttelevat...

-- Vappu erehtyy täydellisesti, sanoi Hannes Borg, jos luulee että
minä enää muistelen Junun eilistä käyntiä mansikkamaassani. Minähän
vaan hänelle selitin, että on sopimatonta mennä ilman lupaa toisen
puutarhaan marjoja syömään. Ja sillä koko asia oli sovittu. Eikö
Vappu käsitä, että me tahdomme Vapun parasta, ja että olemme vallan
vapaaehtoisesti tulleet tänne Vappua auttamaan. Meitä suuresti
pahoittaa, että Vappu käsittää tulomme väärin ja on noin katkera.

-- Katkeraksi tässä käy väkisinkin, kun on sairas ja köyhä, ja kun
rikkaat elävät ylellisyydessä ja sortavat meitä...

-- Me emme ole rikkaita, emmekä ole koskaan Vappua sortaneet, selitti
Elisabet.

Vappu vaikeni. Elisabet otti esille lääkkeet ja neuvoi niiden
käyttämisen. Vappu katsahti niihin epäluuloisesti ja kysyi:

-- Eihän niistä vaan tule vahinkoa, jos niitä syö?

Elisabet rauhoitti häntä ja sanoi:

-- Ne ovat hyviä lääkkeitä, kun on vilustunut. Hän kehoitti Vappua
parannuttuaan käymään hänen luonaan saamassa vaatteita.

He poistuivat mökistä toivottaen Vapulle pikaista parantumista ja
huoahtivat helpoituksesta päästyään tästä ummehtuneesta ilmasta
jälleen aamunraikkaaseen luontoon.

Hannes Borg sanoi heidän kääntyessään kotipolulle:

-- Paatuneita ja sydämettömiä kiihoittajia ei voi parantaa. Ainoa,
minkä voi tehdä, on että turvaa heiltä yhteiskuntaa. He ovat
myrkyttäneet suuren osan tätä kansaa. Mutta nämä heidän onnettomat
uhrinsa, nämä poloiset sairaat ovat parannettavat, ja meidän
velvollisuutemme on koettaa heitä aineellisesti ja henkisesti nostaa.

-- Mutta se ei ole helppoa, huokasi Elisabet.

-- Järkisyyt ja vakuutukset eivät yksin riitä. Heitä täytyy parantaa
enemmän teoin kuin sanoin.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin aamupäivällä ajoi kapteeni Julius Eversenin auto Elisabetin
portaiden eteen. Hän oli sotilasunivormussa, tähtiä rinnassa, ja
hänellä oli kädessä iso vihko tummanpunaisia ruusuja, jotka hän
sisään astuessaan siron kohteliaasti, kuin entinen hovimies ainakin,
ojensi Elisabetille.

Elisabetille tämä käynti ja nämä kukkaset olivat suuri yllätys.
Eversen näytti huomaavan sen ja selitti, että hänen ulkomailta erästä
tuttavaa myöten tilaamansa herkut ja juomatavarat tuon tuttavan
viipymisen vuoksi olivat myöhästyneet, ja että se juhla, jonka hän
oli aikonut toimeenpanna maatilallaan saman viikon lauantaina, oli
siirrettävä. Tästä oli Eversen tullut ilmoittamaan. Samalla hän pyysi
Elisabetia maalaamaan hänen muotokuvansa. Häntä ei oltu maalattu
suomalaisessa upseeripuvussa, jota hän eron otettuaan oli oikeutettu
kantamaan.

Hän perusteli pyyntöään:

-- Työhuoneeni on vallan uudestaan sisustettu. Siinä on erään sohvan
yläpuolella tyhjä seinä, ja sen tahtoisin täyttää soturikuvallani.

Hän lisäsi:

-- Voinko saada kunnian tulla teidän siveltimenne ikuistamaksi?

Ennenkuin Elisabet vastasi tähän kysymykseen, hän pyysi vierastaan
istumaan.

Julius Eversen loi katseen ympärilleen. Hän näytti hiukan
ihmettelevän tämän ulkoapäin vaatimattoman talon melkein upeata
sisustusta. Elisabetin entinen mies oli heidän avioeronsa jälkeen
lähettänyt hänelle hänen kauniit huonekalunsa ja taide-esineensä,
ja Elisabet oli osannut järjestää kaikki aistikkaasti tähän uuteen
kotiinsa. Hallitsevana huonekaluna hänen salongissaan oli iso
Steinway-flyygeli, yksi hänen arvokkaimmista häälahjoistaan.

Heidän istuuduttuaan Elisabet vastasi:

-- Kapteeni kunnioittaa minua suuresti luottamuksellaan, ja kernaasti
olen valmis muotokuvanne maalaamaan. Mutta en mielelläni tee
kahta työtä yhtaikaa. Suunnittelen paraikaa luonnoksia kirkkomme
alttaritaulua varten, joka on minulta tilattu. Mutta jos herra
kapteeni malttaa hiukan odottaa, olen jonkun ajan kuluttua valmis
ryhtymään työhön.

Tyytymättömyyden varjo ilmestyi Julius Eversenin kasvoille. Hän
oli jo lapsuudestaan hemmoiteltu ja tottunut tyydyttämään kaikki
mielijohteensa ja oikulliset pyyteensä.

Hän huudahti kärsimättömänä:

-- Sepä kovin ikävää. Nyt olisi minulla juuri pari viikkoa vallan
joutilasta aikaa. Sitten tulee juhlani ja huoleni paperitehtaalla. Ja
sitten on syksy vähitellen käsissä...

Elisabet eli kokonaan taiteestaan ja varsinkin muotokuvatilauksista,
joita hänelle tehtiin kaukaisistakin pitäjistä, jopa pääkaupungista
käsin. Hän ei sentähden kernaasti hylännyt tilausta. Hän sanoi siis
sovitellen:

-- Jos kapteenilla on kiire, voisin ehkä tällä kertaa tehdä
poikkeuksen. Ja oikeastaan on alttaritaulutyöhöni tullut pysähdys.
Sen aihe on: Kristus Getsemanessa. Varomattomasti kyllä käytin kolmen
opetuslapsen malleina paikkakunnan henkilöitä. Kunnan asettama
arvostelijalautakunta, jolle näytin luonnokseni, paheksui sitä,
että maalauksessa esiintyi tavallisten ihmisten kasvoja. Varsinkin
kauppias Herhilä vaatimalla vaati uutta luonnosta.

-- Entä Kristuksen kasvot, hyväksyivätkö he ne?

-- Kristuksen olin hahmoitellut Parisissa opintoaikana piirtämieni
luonnoksien mukaan. Minulla oli siellä mallina eräs surumielinen
italialainen, jonka kasvoista kuvastui kaiken maailman kärsimys.
Minä tosin puolestani olin vähimmin tyytyväinen noihin kasvoihin, ne
kun vivahtivat sovinnaiseen Kristus-tyyppiin. Mutta lautakunnalla ei
ollut niitä kasvoja vastaan mitään muistuttamista.

-- Sovinnaisuushan viehättää moukkia. Minussa yhä enemmän vahvistuu
se vakaumus, että kaikki tässä maailmassa käy niin hullusti
suureksi osaksi sentähden, että tyhmillä ihmisillä on päätösvalta.
Valistunut despotia on mielestäni ainoa, mikä voi ylläpitää
yhteiskuntajärjestystä ja edistää kehitystä.

-- Voittepa osaksi olla oikeassa. Kaikki riippuu kuitenkin siitä,
mitä katsoo sisältyvän käsitteeseen valistunut. Jos siitä puuttuu
sydämen hyvät voimat, en minä allekirjoita väitettänne.

-- Suostuitteko tekemään uudet luonnokset?

-- Suostuin, vaikka se kyllä loukkasi taiteellista itserakkauttani.

-- Siinä teitte väärin. Tuollaiset "asiantuntijat" pitää perinpohjin
nolata.

-- Minä asetuin sille kannalle, että maalaan tuon alttaritaulun
pitäjäläisiä, enkä itseäni varten. Noudatan periaatetta, ettei pidä
aikaansaada pahennusta yksinkertaisissa sieluissa.

-- Siis tämä keskeytys ehkä tuottaa minulle tilaisuuden saada olla
mallinanne.

-- Jos niin haluatte.

Jotta Elisabetin ei tarvinnut vaivautua kuljettamaan
maalausvehkeitään Louhivaaraan, he sopivat siitä, että maalaaminen
tapahtuisi Elisabetin luona. Kapteeni Eversen lupasi autollaan
saapua sinä päivän hetkenä, joka Elisabetille olisi sopivin. Ja jo
seuraavana päivänä he päättivät alkaa.



V


Hannes Borg sanoi viikon loppupuolella Elisabetille:

-- Minun täytyy nyt vihdoinkin lähteä Kuuselaan metsänhoitaja
Forsgrénia tervehtimään. Hän saattaa jo pitää epäkohteliaisuutena,
että en vielä ole vastannut hänen käyntiinsä.

Syötyään päivällisen kello neljän ajoissa hän käski valjastaa Toverin
kääsiensä eteen ja lähti matkaan.

Niittytiellä hän kohtasi kapteeni Eversenin autoineen. Eversen oli
matkalla Elisabetin luo. Hän käski pysäyttää ajoneuvonsa, ja molemmat
herrat tervehtivät toisiaan kylmän kohteliaasti. Eversen kertoi, että
hän jo neljä kertaa oli käynyt Elisabetin atelieessa mallina, ja että
muotokuva oli hyvin lupaava.

Hannes Borg toivotti työlle menestystä, ja kumpikin jatkoi matkaansa.

Hannes Borg ei ollut ottanut renkipoikaa mukaansa ja istui itse
ohjaksissa. Toveri, hänen ripeä hevosensa, oli sekin saanut kokea
kapinan tuottamia kärsimyksiä. Punaiset olivat vieneet sen, ja vasta
pitkän etsinnän jälkeen vapaussodan päätyttyä se oli löydetty ylen
kurjana. Jo kaukaa se oli isännälleen hirnunut, kun se tuotiin kotia.
Tyytyväisyydestä ja hyvästä hoidosta se oli taas ruvennut lihomaan ja
saamaan kiiltoa karvaansa.

Parisen kilometriä ajettuaan Hannes Borg saapui Forsgrénin
mäntymetsään. Täällä pisti heti silmään, miten erinomaisesti se oli
hoidettu. Jokaista puuta oli sopivalla tavalla oksittu ja yleensä
vaalittu kuin elävää olentoa. Puut olivatkin metsänhoitaja Forsgrénin
ystäviä. Ken niitä laiminlöi tai vahingoitti, sai hänet raivoihinsa.
Ja täynnä paheksumista hän joskus puhui siitä, kuinka monet
maanviljelijät meillä haaskaavat metsiään, näitä maamme kauneimpia
koristuksia ja suuriarvoisinta kansallisomaisuuttamme.

-- Se on suorastaan anteeksiantamatonta laiminlyöntiä -- näin muisti
Hannes Borg Forsgrénin kerran huudahtaneen -- ettei pidetä mitään
huolta uuden kasvun hankkimisesta hakatun sijalle!

Kun he kerran yhdessä olivat kulkeneet tuollaisen umpimähkään
haaskatun metsäalueen ohi, oli Forsgrén virkahtanut:

-- Tämä on hirvittävää raakuutta ja luonnon rumentamista. Ainoastaan
meillä kyetään sellaiseen!

Erottuaan toimestaan valtion metsänhoitajana ja vetäydyttyään syrjään
maatilalleen, oli Forsgrén entistä suuremmalla lämmöllä antautunut
hoitamaan metsiään, puutarhaansa ja mehiläisiään.

Hannes Borg saapui nyt Forsgrénin vihannes- ja hedelmäpuutarhan
kohdalle. Se oli mallikelpoisessa kunnossa, ja hän muisteli
kiitollisena, että hän metsänhoitaja Forsgrénilta oli saanut ensi
virikkeen perustamaan Koivukoskelle vihannes- ja hedelmäpuutarhan,
joka vähän myöhemmin oli menestynyt niin hyvin, että hän saattoi
myydä lähistölle, jopa kaupunkiinkin, puutarhatuotteitaan, siten
saaden sievät lisätulot.

Tultuaan perille Hannes Borg ajoi kääsinsä vajan eteen ja jätti
hevosen rengin huostaan. Tapaamatta ketään hän kulki pihan
poikki kuistikolle. Forsgrénin asuinrakennus oli vanha, isohko,
yksikerroksinen puutalo, jonka suippokaariset ikkunat ja ylhäältä
typistetty näköalatorni loivat siihen jonkummoista goottilaista
tyyliä. Köynnöskasvit kiemurtelivat kuistikon pylväitä ylös ja
peittivät melkein kokonaan rakennuksen pitkänpuolen seinän.

Sisältä kuului pianon säestämä kirkas sopraanoääni. Hannes Borg ei
tahtonut häiritä ja istuutui kuistikolle odottamaan. Hetken kuluttua
ilmestyi sisään johtavalle ovelle rouva Fredrika Forsgrén, hiljainen,
herttainen ihminen, jonka vaaleansiniset silmät säteilivät lempeyttä
ja hyvyyttä.

Hän kätteli vierasta sydämellisesti ja virkkoi:

-- Mieheni on odottanut tohtoria joka päivä. Hän häärii paraikaa
mehiläistensä parissa. Lähden häntä hakemaan, hän tulee varmaankin
hyvin iloiseksi.

-- Häntä ei pidä työssään häiritä, vastusti Hannes Borg. -- Ja
sitäpaitsi tahtoisin kernaasti nähdä hänet keskellä noita ahkeria
pikkuolentojaan. Lähden kohta itse sinne hänet yllättämään. Älkää
siis vaivautuko, rouva Forsgrén.

-- Niinkuin suvaitsette. Ja jos ette pane pahaksi, lähden asettamaan
kahvipannun tulelle.

Laulu oli äkkiä tauonnut sisällä, ja kuistikolle astui
parinkymmenvuotias neitonen.

-- Serkkuni tytär, Aino Vanaja, esitti rouva Forsgrén.

Hän lisäsi:

-- Ainolla on rohkeita tuumia pyytää tohtorilta hiukan neuvoja niissä
teatteriasioissa.

Hän poistui sisälle.

Hannes Borg pani merkille neiti Vanajan solakan varren, hänen
ihmeen kauniit ruiskukansiniset silmänsä ja hänen keltaisen,
kullanvivahteisen tukkansa, joka oli luonnostaan kihartunut otsalle,
muodostaen kutritöyhdön oikealle ohimolle.

Heidän istuutuessaan sanoi Aino Vanaja:

-- Täti vaivaa heti herra tohtoria minun teatteriharrastuksillani. Te
luultavasti pidätte minua ylen vaativaisena ja itserakkaana, kun näin
vasta-alkajana rohkenen kääntyä niin etevän asiantuntijan puoleen.

-- Enpä tahdo kerskata asiantuntemuksellani. Olenhan ollut muutaman
vuoden teatteriarvostelijana ja seuraan vieläkin koti- ja ulkomaan
näyttämötaidetta -- tietysti teoreettisesti ja mikäli näin syrjään
vetäytyneenä siihen saa tilaisuutta. Mutta ehkä voin teitä jollakin
tavoin hyödyttää. Kaikkein ensimäinen tehtäväni on negatiivista
laatua. Peloitan teitä antautumasta näyttämöalalle.

-- Luulen, että se on tarpeetonta. Olen punninnut kaikkia
näyttämöuran varjopuolia, joita esiintyy varsinkin meidän pienissä
oloissamme. Mutta ei mikään voi pidättää minua yrittämästä. Enhän
edes tiedä, kelpaanko näyttelijäksi, mutta se vaan on minulle
ehdottoman selvää, että koettaa minun pitää.

Hänen kauniit ruiskukkasilmänsä saivat omituisen syvältä sisästä
heijastuvan loisteen, ja noihin muuten levollisiin, vielä hiukan
lapsellisiin kasvoihin levisi tarmoa ja lujaa päättäväisyyttä
kuvastava ilme. Hannes Borgin huomio kiintyi näiden kasvojen
ilmehikkäisyyteen, ja hän ajatteli, että se oli hyvä enne tulevaan
näyttelijäuraan nähden. Hetken kuluttua hän huomautti:

-- Sittenhän asia on paljon yksinkertaisempi. Mutta tiedättekö,
ettei tuollainen kokeilu ole suoritettu kädenkäänteessä? Täytyy
ensin vakavasti valmistautua näyttelijäksi, täytyy tehdä ahkerasti
työtä. Useat nuoret neitoset antautuvat tälle alalle muotioikusta,
esiintymishalusta...

Aino Vanajan silmistä näki, että hän oli loukkaantunut. Niiden
kauneus tuntui taas esiintyvän eri puolelta.

Kotvan vaiettuaan hän virkkoi:

-- Minussa ainakaan ei tämä päätös johdu mistään hetken oikusta.
Minulle se on elinkysymys. Olen yhden ainoan kerran nähnyt Ida
Aalbergin näyttämöllä. Olin silloin vielä hyvin nuori, mutta
sittenkin se ilta oli suuri elämys. Haltioidun vielä, kun ajattelen,
kuinka täydellisesti hän tempasi katsojat mukaansa. Ja ajattelen,
että varmaankin oli suuri tyydytys ja nautinto tuolle tulisielulle
tuntea, mikä taikamahti hänellä oli vallassaan noin innostaa ja
kohottaa muita kuolevaisia. Siitä hetkestä en ole saanut rauhaa.
Näyttämö vetää minua vastustamatta puoleensa. Tunnen, että vasta
siellä koko olemukseni pääsee kehittämään voimiaan... vahvasti
vaikuttamaan muihin...

-- Huomaan nyt, ettei päätöksenne johdu hetken oikusta, vaan että
sen juuret piilevät syvemmällä. -- Miten siis luulette minun voivan
aikeitanne hyödyttää?

-- Minulla olisi niin paljo kysyttävää, ja niin paljo opittavaa.
Tahtoisin tutustua valaiseviin kirjoihin. Tahtoisin saada
ohjeita roolianalysiin... Ymmärrän niin hyvin, että minun tulee
tietopuolisesti valmistautua tulevaan tehtävääni. Ja niin pian kuin
minulle on selvinnyt mitä kaikkea minun tulee oppia, täytyy minun
millä keinoilla tahansa päästä ulkomaille... vaikkapa kerjäämällä...
käyttääkseni suuren runoilijan sanoja.

Hannes Borgissa, joka alussa oli suhtautunut pidättyvästi asiaan,
oli tämän keskustelun kuluessa herännyt harrastusta siihen. Hänen
täytyi itsekseen myöntää, että tässä nuoressa naisessa oli jotain
omintakeista, jotain mielenkiintoista, mikä suuresti erosi niiden
monien taidealokkaiden ominaisuuksista, jotka aikaisemmin olivat
käyneet häneltä neuvoja pyytämässä.

Hän ehdotti siis:

-- Olette tervetullut Koivukoskelle, neiti Vanaja. Voimmehan siellä
lähemmin keskustella asiasta. Ehkä kirjastostani löydämme teille
hyödyllisiä teoksia.

Aino Vanajan silmissä oli kiitollinen ilme ja hän sanoi:

-- Olen hirveän iloinen, herra tohtori. En vaan tiedä, kuinka
rohkenen teitä näin vaivata. Uskallanko suorastaan pyytää teiltä
vähän opetusta tuntien muodossa.

-- Teillä ei tarvitse olla mitään arveluja tässä suhteessa. Olemmehan
hyviä ystäviä sukulaisenne, metsänhoitaja Forsgrénin kanssa. Hän
on sitäpaitsi tehnyt minulle suuren palveluksen. Minulle on varsin
mieluisaa edes tässä vähäisessä muodossa osoittaa tälle perheelle
kiitollisuuttani...

Heidän keskustelunsa keskeytyi siitä, että metsänhoitaja Forsgrén
puutarhan puolelta palasi mehiläistensä luota. Hannes Borgin tulo
Kuuselaan oli hänelle ilmeisesti iloinen yllätys. Hänen kasvonsa
kirkastuivat, kun hän matkan päästä tunsi vieraansa, ja hän joudutti
askeleitaan. Samassa tuli rouva Forsgrén kuistikolle kutsumaan
kahvipöytään, joka oli katettu puutarhaan.

Siirryttiin sinne. Forsgrén uhkui innostusta mehiläisiinsä.

Hän huudahti:

-- Ne ovat ihmeellisiä yhteiskuntaolentoja, nuo mehiläiset! Kaiken ne
uhraavat yhteiskuntansa hyväksi. Yksilö sinänsä ei niille ole mitään,
yhteiskunta on kaikki kaikessa.

-- Mutta onko se nyt sedän mielestä ihannetila? kysyi Aino Vanaja. --
Minä puolestani harrastan ja kannatan yksilön oikeuksia.

-- Niinkuin ne muka muuten jäisivät kannatusta vaille! ilkkui
metsänhoitaja. Sinulla, esimerkiksi, pikku ystävä, on sitä
yksilöllistä itsetietoisuutta vallan riittämiin.

-- Sitä tarvitsee henkilö, joka aikoo ryhtyä valloittamaan itselleen
sijaa näyttämöllä, huomautti hymyillen Hannes Borg.

-- Onko tohtori ollut ystävällinen ja luvannut antaa Ainolle neuvoja?
kysyi epäröiden rouva Forsgrén.

-- Tohtori on ollut kerrassaan suuremmoisen ystävällinen. Saan käydä
Koivukoskella ja tohtori on luvannut suositella minulle kirjoja.

-- Toivon, että vielä saat tämän lapsukaisen käännetyksi pois
turhuuden tieltä, hymähti metsänhoitaja.

-- Mieheni ei ymmärrä eikä rakasta taidetta niinkuin Aino ja minä,
selitti Fredrika rouva.

-- On hyvää taidetta ja huonoa taidetta, virkkoi Hannes Borg. Sen,
joka ei kykene hyvää taidetta luomaan, on luonnollisesti parasta
pysytellä loitolla taiteesta.

Aino Vanaja innostui:

-- Minä puolestani asetan itselleni vaatimuksen: joko jotain
huomattavaa ja suurta, tai ei mitään...



VI


Samaan aikaan kun Hannes Borg oli käymässä Kuuselassa, sujui
Elisabetilta maalaaminen erinomaisesti.

Kapteeni Eversen oli tuonut entistään isomman ja komeamman
ruusuvihon, ja kun hän tapansa mukaan suudellen Elisabetin kättä
ojensi sen hänelle, tunsi Elisabet, että hänen henkensä löyhkäsi
väkeviltä. Kahvipaussin alussa kuistikolla Eversen siirtyi istumaan
liian lähelle Elisabetia, joka hankki asiaa sisälle ja sieltä
palattuaan kahvikuppineen asettui toiselle puolelle pöytää.

Kapteeni oli hyvällä tuulella ja kertoi puheliaasti vaikutelmiaan
sotilasvuosiltaan Venäjällä. Vaikka hänen keskustelussaan olikin
ylhäisen maailman piireihin tottuneen miehen sileä ja hienokäänteinen
sävy, kuulsi siitä kuitenkin esiin joltinenkin kerskuruus ja halu
korostaa omaa osaansa. Hän mainitsi mielellään kreivittäriä ja
suuriruhtinattaria, joiden kanssa oli seurustellut "intiimisti",
ja viehättyi värikkäästi kuvaamaan erään suuriruhtinaan palatsissa
vietettyä orgiaa, jonka osanottajat olivat esiintyneet Aatamin ja
Eevan puvuissa. Ylhäinen orgian toimeenpanija vähän väsähti keskellä
yöllistä hurjastelua ja otti silloin virkistyäkseen samppanjakylvyn
marmorialtaassa. Kylvyn aikana soitti näkymätön orkesteri
kiihoittavaa kappaletta, jonka säestäminä tanssijattaret ammeen
ääressä harsoja heilutellen, mutta muuten tuiki puvuttomina, tekivät
kiehtovia liikkeitä... Elisabet, jonka mielestä tällaiset realistiset
kuvaukset paremmin soveltuivat herraseuraan, oli käynyt totiseksi ja
sanoi hetken kuluttua:

-- Tuollaiset orgiat todistavat oikeastaan suurta henkistä onttoutta
ja dekadenssia ja olivat luullakseni luhistuvan Venäjän viimeisiä
perikadon syitä.

Eversen vastusti:

-- Siltä voi tuntua vakavista suomalaisista, joilla on kylmempi ja
hitaampi tempperamentti. Minusta ei. Sukuni on kotoisin Tanskasta,
mutta äitini puolelta on suoniini valunut slaavilaista verta.
Huumaavaa se oli, tuo elämä! Ja nuo Pietarin hovipiirien naiset
-- niissä vasta oli intohimoa ja tulta! En silti tahdo moittia
suomalaisia naisia. Heillä on oma viehätyksensä, ehkä etupäässä
sentähden, että he ovat vaikeammin valloitettavissa. Onhan heissäkin
intohimoa, mutta se piilee syvemmällä, kova ulkokuori on ensin
puhkaistava...

Emännän tarjottua kolmatta kuppia, josta vieras kohteliaasti
kieltäytyi, he päättivät vielä hetken jatkaa maalaamista.

Toinen puoli Elisabetin salia oli järjestetty maalausatelieeksi,
jonka leveistä ikkunoista ja lasikatosta sisälle tulvivaa valoa
tarpeen mukaan saattoi lieventää vaaleilla tai tummahkoilla
verhoilla. Elisabetin mielestä iltapäivä-aurinko heloitti
häikäisevänä ja hän veti esiin muutaman verhon. Sitten hän asettui
matkan päästä katselemaan keskeneräistä muotokuvaa. Eversen riensi
hänen viereensä ja kysyi katsellessaan hänen yksinkertaista, mutta
aistikasta avokaulaista kesäpukuaan:

-- Onko teidän muotokuvaanne koskaan maalattu, rouva Borg? Jos
minulla olisi siveltimen taito, en voisi löytää viehättävämpää mallia
kuin te...

Hän oli vallan lähellä Elisabetia, tunsi hänen ihonsa raikkaan
ja terveen tuoksun, näki hänen somasti kaarevan povensa ja
kaunisviivaisen, hiukan ruskettuneen niskansa, ja voimatta hillitä
kuohahtavaa intohimoaan, hän painoi tuohon niskaan hehkuvan suudelman.

Elisabet pakeni pelästyneenä maalausjalustan ääreen. Mutta Eversenin
raju intohimon puuskaus siitä vaan kiihtyi. Hän riensi Elisabetin
jälkeen ja tarttui häntä voimakkaasti vyötäisistä, aikoen vetää hänet
syliinsä, kuiskaten:

-- Te olette kiehtovin nainen, jonka koskaan olen tavannut. Mies voi
teidän tähtenne tulla vallan hulluksi.

Tehden epätoivoisen ponnistuksen Elisabet kiskaisi itsensä irti
hänen käsivarsistaan. Ja kun Eversen sittenkin lähestyi häntä,
silmät kiiluen hillitöntä himoa, tempasi Elisabet hädissään
maalausjalustalta keskeneräisen muotokuvan ja löi sillä ahdistajaansa
vasten kasvoja.

Maalattu kangas osui Eversenin otsaan, joka tahrautui tuoreesta
maalista, hän peräytyi ja alkoi nenäliinallaan pyyhkiä pois maalia,
mutisten:

Iltapäivä -- Te ette aina ole ollut yhtä ankara ja pidättyväinen
miesten ihailuun nähden, rouva Borg.

Elisabet, jonka hermot olivat kovassa kiihoituksessa, paiskasi
sameaksi tahrautuneen maalauksen jalustan juurelle ja huudahti:

-- Emme siedä täällä Suomessa pietarilaisia hovitapoja, emme
varsinkaan nyt enää, kun Suomi on venäläisistä vapaa.

-- Rouva Borg, sanoi Eversen kähisten, vain yksi henkilö on
elämässäni solvannut minua siihen tapaan kuin te äsken... noin
kouraantuntuvasti. Se oli eräs toverini Pietarin kadettikoulussa.
Voin vakuuttaa, että se tuli hänelle _hyvin kalliiksi_. Mutta te
olette nainen, en voi vaatia teiltä sellaista hyvitystä. Naiset
saattavat joskus käyttää heikkouttaankin puolustuskeinona.

-- Ja miehet käyttävät voimaansa raakuutena.

Näin sanottuaan Elisabet poistui salista, sulkien jälkeensä oven.

Hetken kuluttua hän makuuhuoneestaan kuuli auton jyskytyksen ja näki
Eversenin kiiltävissä ajoneuvoissaan huimaa vauhtia kiitävän pois.



VII


Kauan Elisabet istui makuuhuoneensa sopessa sekalaisten tunteiden
raatelemana. -- Oliko hänen mahdoton saada rauhaa entisyydeltään?
Oliko siis hänen elämänsä salaisuus levinnyt tännekin, tultiinko
siis hänen tyyssijaansa muistuttamaan, että tuo salaisuus ei enää
ollutkaan mikään salaisuus.

Ja ilmielävinä kohosi hänen eteensä kuvia ja muistoja.

Hänen suuren, ainoan rakkautensa esine oli ollut Yrjö Vahtera. Kuinka
rajattomasti hän oli tuota voimakasta ja kaunista miestä ihaillut.
Mutta lyhyt kesäinen unelma oli päättynyt räikeään todellisuuteen.
Kuinka olikaan mahdollista, että tuo hänen jumaloimansa mies oli
joutunut rappiolle, niin että hän lopulta alentui kiristäjäksi?
Kuinka hän, Elisabet, oli voinut kestää kaikkea siitä johtunutta
katkeruutta, avioerosta aiheutunutta ihmisten uteliaisuutta ja
parjausta! -- Epäilemättä vaan sentähden, että hän oli voinut
vetäytyä tänne enonsa turviin, missä pitkät ajat oli elänyt vallan
erillään muista ihmisistä.

Ja sitten oli tullut punakapina, joka oli karkoittanut kaiken
rauhan. Punaiset olivat yllättäneet ja vanginneet Hannes Borgin ja
Elisabetin. Molempia he olivat pitäneet rikollisina ja vaarallisina,
Hannes Borgia pitäjän suojeluskunnan johtajana ja Elisabetia hänen
läheisenä sukulaisenaan ja valkoisten sairaanhoitajattarena.

Kun heidät vartiojoukon saattamana vietiin naapuripitäjän
kirkonkylään, kulki heidän rekensä kirkkomaan ohi. Sen kiviaidan
edessä oli järjestyneenä punakaartilaisjoukkue. Etumaisena seisoi
komea, solakka, vaaleatukkainen mies, heidän johtajansa, joka
paraikaa jakoi määräyksiään. Elisabet tunsi tuon miehen Yrjö
Vahteraksi. Hänkin tunsi Elisabetin, vaikka vaan vilahdukselta
näki hänet ohi kiitävässä reessä. Yrjö Vahtera käski ajajan
pysäyttää reen ja kysyi vartijoilta, minne vankeja vietiin. --
Kunnantalolle tutkittavaksi ja tuomittavaksi, kuului vastaus. Yrjö
Vahtera nousi hevosen selkään ja seurasi rekeä kunnantalolle.
Hannes Borgia tutkittiin kauan ja vaadittiin ilmaisemaan valkoisten
sotasalaisuuksia. Kun hän oli selittänyt, ettei hän paljoa niistä
tietänyt ja kun hän ehdottomasti oli kieltäytynyt ilmaisemasta
sitä, minkä tiesi, tuomittiin hänet heti ammuttavaksi. Yrjö Vahtera
piti koko ajan silmällä Elisabetia, huomasi hänen epätoivoisen
ilmeensä ja vastusti tuomion pikaista täytäntöönpanoa. Hän sanoi
tahtovansa yksityisesti kuulustella vankeja ja kyllä löytävänsä
keinoja pakottaakseen heidät puhumaan. Kun Yrjö Vahteralla oli ylin
sotilaallinen johto paikkakunnalla, ja "tuomioistuin" oli tilapäinen,
ei rohjettu vastustaa hänen vaatimustaan. Vankeja vietäessä pois
tuomiosalista, iski Yrjö Vahtera merkitsevästi silmää Elisabetille.
Vangit majoitettiin vajantapaiseen kylmään rakennukseen, mutta
siirrettiin sitten Yrjö Vahteran toimesta kunnantalolle. Myöhemmin
illalla Yrjö Vahtera kävi Elisabetia tervehtimässä ja lupasi tehdä
kaiken pelastaakseen hänet ja hänen enonsa. Unhoittumaton oli se
keskustelu, joka heillä siinä pienessä kunnantalon huoneessa oli
ollut. Elisabet oli rukoillut Yrjö Vahteraa luopumaan kantamasta
aseita isänmaataan vastaan ja pakenemaan heidän kanssaan valkoiselle
puolelle. Mutta Vahtera oli vastannut, että hän tahtoi olla mukana
vapauttamassa Suomea, järjestämässä täällä uusia parempia oloja,
poistamassa sortoa, hankkimassa leipää ja elämän mukavuutta kaikille.

Turhaan Elisabet kyynelsilmin oli vakuuttanut, ettei tämä ollut Yrjö
Vahteran valitsemalla tiellä toteutettavissa. Yrjö Vahtera huudahti,
että nyt viimeinkin oli koittanut uusi aika, mutta että kaikki eivät
sitä vielä käsittäneet. Ja hän lisäsi:

-- Sinutkin, Elisabet, kohotan loistaviin oloihin, hyvitän kaiken,
mitä olen sinua vastaan rikkonut, sillä rakastan sinua vielä... en
koskaan ole ketään muuta rakastanutkaan...

Ja hän oli koettanut intohimoisena lähestyä Elisabetia, joka
pelästyneenä oli paennut häntä huoneen soppeen. Silloin oli Yrjö
Vahteran raju veri kuohahtanut ja hän oli uhaten huomauttanut, että
heidän molempien henki oli hänen käsissään. Siihen vastasi Elisabet,
että hän, Yrjö Vahtera, jo oli tuhonnut hänen elämänsä, että hän
nyt saattoi antaa sille kuoliniskun. Kiivaana syöksyi Yrjö Vahtera
pois. Mutta myöhemmin yöllä hän karkasi sisään ja kertoi kiireissään,
että täytyi viipymättä paeta, sillä ylivoimaiset valkoiset joukot
lähestyivät kirkonkylää, ja hän aikoi auttaa Elisabetin ja Hannes
Borgin turvaan. Omaan rekeensä hän otti heidät ja jätti heidät
erääseen mäntymetsään, jossa he sitten kohtasivat valkoiset.

Erotessaan oli Yrjö Vahtera sanonut Elisabetille:

-- Toivon, että vielä tapaamme toisemme rauhallisemmissa oloissa.
Mutta jos emme enää näe toisiamme, elä onnellisena, jää hyvästi,
äläkä muistele minua katkeruudella...

Nämä jäähyväissanat olivat kuin tulikirjaimin kaiverrettuina
painuneet Elisabetin sydämeen. Olivatko ne vilpittömät? Oliko
Yrjö Vahtera vakaumuksesta liittynyt kapinallisiin, uskoiko
hän asiansa oikeuteen? Vai oliko hän vaan seikkailunhalusta,
katkeruudesta väärään suuntaan suistuneen elämänsä tähden liittynyt
maankavaltajiin? Turhia kysymyksiä, jotka jäivät vastausta vaille.
Mutta yksi seikka oli Elisabetille varma: hänessä oli taas
leimahtanut ilmiliekkiin rakkaus tuohon voimakkaaseen ja kauniiseen
mieheen, joka uhmaili kaikkea. Mutta tämä rakkaus oli katkera, sillä
olihan Yrjö Vahtera sillä puolella, jonka teot Elisabetin täytyi
tuomita, se oli epätoivoinen, sillä hän ei ollut Yrjö Vahterasta
kapinan jälkeen kuullut mitään. Oliko hän kaatunut taistelussa, oliko
hän joutunut vangiksi ja ammuttu, vai oliko hän paennut Venäjälle?...

Kirvelevä haava oli taas auennut hänen rinnassaan. Joskus sen kipu
vaimeni. Iltapäivän kohtaus Eversenin ja hänen välillään oli taas
ollut uusi veitsenväännös arpeutumattomassa haavassa...

Missä viipyi Hannes Borg? Aurinko kallistui jo laskuunsa, eikä
häntä vielä kuulunut. Elisabet oli kahdenvaiheilla, pitikö hänen
kertoa Hannes Borgille mitä hänen atelieessaan oli tapahtunut vai
ei. Se varmaankin suuresti olisi pahoittanut hänen enoaan, niin
hän ajatteli. Ja mitä oikeastaan hyödytti tuon ikävän tapauksen
mainitseminen? Luultavaa oli, ettei Eversen sitä itse kertoisi.
Olihan hänen osansa siinä ollut siksi epäedullinen. Mutta tokko tämä
tapaus saattoi pysyä salassa? Eikö maalaamisen keskeytys vaatinut
selitystä?

Elisabet ei jaksanut sillä hetkellä ajatella sen pitemmälle.



VIII


Oli jo auringonlaskun aika, eikä Hannes Borgia vielä kuulunut kotiin
Kuuselasta.

Elisabetin hermot olivat kiihoittuneet, hän oli alkanut soittaa
pianoa tyyntyäkseen, mutta sulki jälleen soittokoneen yhden kappaleen
soitettuaan. Hän päätti nyt lähteä kävelemään raittiiseen iltailmaan.
Poiketessaan metsäpolulle hän muisti, ettei moneen päivään ollut
saanut tietoa Vapun tilasta. Hän palasi sentähden kotia ja otti
mukaansa muutaman vanhan vaatekappaleen, viedäkseen ne Vapulle.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin Elisabet saapui kävelynsä päämäärään,
Vapun kurjalle mökille. Vappu istui portailla kuorien perunoita.
Hän kuivasi esiliinallaan märät kätensä, tarttuakseen Elisabetin
ojennettuun käteen. Mutta Elisabet huomasi, että hän teki sen
vastenmielisesti, epäluuloisena.

-- Tulin katsomaan, miten Vappu voi, sanoi Elisabet niin
ystävällisesti kuin suinkin.

-- Niin se vanha elää, kuin märkä palaa, vastasi Vappu äreästi. --
Olenhan tässä jo pari päivää laahustellut kotiaskareissa. Kukapa
sitä köyhää hoitaisi, jos ei itse hoida itseään, saa nähdä nälkää ja
kuolla kuin koira.

-- Näkeehän Vapun terveydentilassa sentään edistystä, huomautti
Elisabet. -- Ilmatkin ovat käyneet lämpimämmiksi. Kenties Vappu pian
kokonaan paranee, ja silloin tämä maailma ehkä Vapunkin mielestä
näyttää vähän valoisammalta.

-- Mikäpä tätä minun elämääni tekisi valoisammaksi. Kun se Junukin on
lähtenyt kiertämään maita mantereita. Eikä siitä täällä kotonakaan
olisi ollut suurta apua, se kun on ruvennut ryyppäämään. Se oli
toista maata se nuorempi poikani Risto. Mutta sen herrat ampuivat
kapinan aikana.

-- Vappu tekee väärin, kun aina vetää köyhälistön kärsimykset
sivistyneen säädyn syyksi. Kapina vaati suuret uhrinsa niin hyvin
valkoisilta kuin punaisiltakin. Eivätkä herrat olleet punakapinan
alkuunpanijoita, vaan sydämettömät yllyttäjät ja kansan pettäjät. --
Mutta en ole tullut tänne väittelemään Vapun kanssa asioista, joita
Vappu ei ymmärrä, vaan tuomaan Vapulle vähän vaatteita.

Hän ojensi Vapulle tuomansa vaatekappaleet, hameen, villapuseron ja
huivin.

Vappu loi niihin tutkivan katseen, sieppasi ne käsiinsä ja sanoi:

-- Tässä alkaakin tämä vaatteen puoli olla hyvin huonoa.

Ja Elisabetin äskeisestä huomautuksesta huolimatta hän jatkoi:

-- Täällä kävi eilen eräs pitäjän mies, Taavi Keto, ja hän kertoi,
että nyt herrat aikovat laskea meidän köyhien niskoille mahdottomat
verotaakat, että me saamme maksaa koko sen sodan kulut. Ja se Taavi
kehoitti vaan tekemään vastarintaa ja olemaan maksamatta, sillä
olemme jo muutenkin liiaksi saaneet kärsiä.

-- Se oli ilmeisesti noita ilkeämielisiä kiihoittajia, jotka pettävät
kansaa. Vapun ei pidä niitä kuunnella. Veroja tietysti korotetaan,
mutta kaikille, ei vaan köyhille. Ja tämä korotus tapahtuu jokaisen
varojen mukaan. Siltä, jolla ei mitään ole, ei voida mitään ottaa.
Muuten on ikävää, että Vappu aina on näin katkera. Eikö Vappu käsitä,
että esimerkiksi minäkin elän työlläni. Minä vaan teen toisenlaista
työtä, taidetyötä. Paraikaa minulla on tekeillä alttaritaulu pitäjän
kirkkoon.

-- Se sama Taavi Keto sanoi, ettei pitäisi ollenkaan olla kirkkoja,
eikä pappeja. Ja se sanoi, että ei tarvitse uskoa taivaaseen eikä
helvettiin.

-- Jos emme usko, että ulkopuolella meitä on taivas ja helvetti,
tulee meidän kuitenkin uskoa siihen taivaaseen ja helvettiin, joka
on omassa sydämessämme. Tarkoitan hyvään ja pahaan, joka on jokaisen
sydämessä.

Vappu tuijotti tylsänä eteensä, ja Elisabet huomasi, ettei hän
kyennyt käsittämään tällaista puhetta, ja hän sanoi lähtiessään:

-- Kun Vappu täydelleen paranee, olisi meillä työtä
vihannespuutarhassa. Ja sitten Vappu tulee ruualle ja kahville meidän
keittiöömme...

Palatessaan Koivukosken pihalle tapasi Elisabet pojan polkupyörineen.
Hän oli tuomassa kirjettä Louhivaaran hovista Everseniltä. Poika
sanoi siihen odotettavan vastausta.

Elisabet vetäytyi kuistikolle kirjettä lukemaan. Eversen kirjoitti:

    'Kunnioitettava Rouva Borg!

    Riennän ilmoittamaan suuren pahoitteluni tämänpäiväisen
    menettelyni johdosta. En tahdo sitä puolustaa, vaan koetan sitä
    selittää. Sain muutamia hyviä tovereita luokseni kaupungista.
    Heillä oli mukanaan juomatavaroita, ja näihin aikoihin, joina
    väkijuomien saanti on vaikeaa, tulin maistaneeksi liiaksi. Siitä
    johtui, etten tänään voinut hillitä tulista luontoani. En rohkene
    pyytää Teiltä anteeksi, sillä pelkään että paheksumisenne on
    siksi suuri. En myöskään oleta, että olisitte halukas jatkamaan
    muotokuvani maalaamista. Mutta olen jo tullut Teitä melkoisesti
    vaivanneeksi ja kysyn sentähden, millä saan korvata vaivanne ja
    ajanhukkanne. Uskokaa, että kaiken käytökseni alkusyynä on ollut
    ihailu Teitä kohtaan, vaikka se valitettavasti kehittyi väärään
    suuntaan.

    Pyydän vastausta.

               Syvästi valittaen ja kunnioittavimmin:

                                           _Julius Eversen_.'

Elisabet istuutui kirjoituspöydän ääreen ja vastasi kapteeni
Eversenille:

    'Kiittäen kirjeestänne saan sen johdosta mainita, että se työ,
    jonka ehdin omistaa muotokuvanne maalaamiseen, oli niin vähäinen,
    etten katso voivani vastaanottaa siitä mitään korvausta.
    Puolestani valitan sitä tapaa, jolla hädissäni vastasin
    menettelyynne.

                                             Kunnioittaen
                                               _E.B_.'

Hän sulki kirjeen kuoreen ja antoi sen polkupyöräilijälle.



IX


Vasta myöhemmin illalla Hannes Borg palasi Kuuselasta. Hän oli
hilpeällä tuulella ja riensi heti kotiin saavuttuaan Elisabetin
asuntoon. Hänen sisarentyttärensä alakuloisuus herätti hänen
huomiotaan ja hän kysyi:

-- Oletko sairas? Kasvosi ovat niin kalpeat. Vältellen vastasi
Elisabet:

-- Olen hiukan väsynyt, olen ehkä tänään tehnyt tavallista enemmän
työtä. Ja illan suussa kävin Vapun mökillä. Hänen katkeruutensa ja
kiittämättömyytensä saattaa minut aina alakuloiseksi.

Ja kääntääkseen huomion toisaalle hän kysyi, saiko näyttää
alttaritaulu-luonnostaan.

Se miellytti Hannes Borgia sekä sommittelultaan, että henkilökuvien
ilmeiltä. Ainoastaan Kristuksen kasvoja hän piti hieman sovinnaisina.

Elisabet kertoi, että kunnan asettama arvostelijalautakunta
oli vaatinut häntä käyttämään apostolien kuvia varten toisia
-- paikkakunnalla tuntemattomia malleja. Hannes Borg piti tätä
vaatimusta kohtuuttomana ja sanoi, ettei taideteos ole samanlainen
kuin pukukappale, joka tilauksesta tehdään. Tilattua hametta voi
tilaajan vaatimuksesta koeteltaessa muuttaa, voi jälkeenpäin siihen
lisätä kaistaleen, nauhan tai pitsin. Mutta tilattu maalaus on
taideteos, jota ei voi ruveta muuttamaan.

-- Minä sinun sijassasi en suostuisi muuttamaan luonnosta. Jos
tahdot, puhun asiasta kirkkoherran kanssa. Hän on ennakkoluuloton
mies ja voi arvovallallaan vaikuttaa lautakuntaan.

Elisabetille tämä käänne oli tervetullut, sillä kernaasti hän tahtoi
niin pian kuin suinkin ryhtyä alttaritaulua maalaamaan, luonnostaan
muuttamatta. Ja sitten myöhemmin syksyllä, saatuaan palkkion taulusta
hän aikoi pitkistä ajoista käydä ulkomailla virkistymässä ja saamassa
uusia taiteellisia virikkeitä.

Hannes Borg teki lähtöä. Kun hän poistuessaan kulki maalausjalustan
ohi, hän huomasi Eversenin tärveltyneen muotokuvan.

Se herätti hänen hämmästystään ja hän alkoi aavistaa pahaa. Elisabet
huomasi sen, eikä tahtonut kauempaa salata päivän kohtausta.

Kuultuaan Elisabetin lyhyen kertomuksen tapahtumasta, Hannes Borg
laski muotokuvan takaisin jalustan juurelle ja virkkoi:

-- Minua koko tuo muotokuvakysymys arvelutti, mutta en tahtonut
siihen puuttua. Mutta annoitpa hänelle hyvän opetuksen. -- Ja se
hyöty ottelustanne ehkä on, että pääsemme tiheään seurustelemasta
Eversenin kanssa.

Sitten Hannes Borg kertoi käynnistään Kuuselassa ja sanoi yhä enemmän
antavansa arvoa Forsgrénin puolisoille. Ja ohimennen hän huomautti
saaneensa siellä oppilaan, Forsgrénien sukulaisen, neiti Vanajan,
joka aikoi antautua näyttelijäuralle.

Palattuaan kotiin ei Hannes Borgia myöhäisestä iltahetkestä
huolimatta haluttanut panna maata. Hän rupesi hakemaan esille
kirjojaan, mikä ei ollut helppo tehtävä, kun punaiset olivat panneet
ylösalaisin hänen kirjastonsa. Puolisen tuntia etsittyään hän oli
saanut esille melkoisen kasan näyttämötaidetta käsitteleviä teoksia,
jotka järjesti työpöydälleen.

Hän katsoi ulos ikkunasta. Järvelle oli laskeutunut syksypuoleen
kallistuvan kesän hämärä. Vaalea keltainen juova läntisellä
taivaanrannalla tiesi auringon jo aikoja sitten menneen mailleen.

Rauha oli laskeutunut yli hänen kotinsa. Tämä koti ei ollut säästynyt
kapinan hävitykseltä, ja kaikki kestetyt kärsimykset, kaikki katkerat
ja järkyttävät mielenliikutukset olivat tähänasti painaneet maahan
hänen elämänilonsa. Mutta nyt se taas alkoi elpyä ja nousta, ja
hänestä tuntui kuin olisivat uudet keväiset nesteet ruvenneet
kiertelemään hänen suonissaan. Ja hänessä heräsi samanlainen suuri
työnhalu kuin entisinä aikoina. Nyt hän aikoi jatkaa historiallisten
erikoistutkielmiensa sarjaa, "Luonteen ja toiminnan sankareita".
Näissä monografioissa hän yleistajuisessa muodossa kuvasi huomattavia
henkilöitä eri aikakausilta, asettaen ne kulttuurihistoriallista
taustaa vastaan. Vapaasti hän tulkitsi iltakouluoppilailleen näitä
luonteita, toivoen siten edistävänsä heidän henkistä kehitystään.
Vasta myöhemmin hän aikoi ne julkaista. Ja esteettistä tutkielmaansa
"Kauneus" hän tahtoi ruveta jatkamaan. Hänessä monasti heränneet
tutkijan epäilyt olivat saaneet hänet keskeyttämään tämän työn. --
Tokkohan saattoi tietoperäisesti eritellä kauneuden olemusta ja
määritellä sitä yleispätevien käsitteiden avulla? -- Eikö kauneus
olemukseltaan ole jotain _sui generis_ -- jotain niin omalaatuista
kuin auringonvalo, rakkaus, hyvyys -- eikö kauneus ole luonnon
salaisuus, jota se ei ihmisille ilmaise? Mutta joskin niin oli,
saattoi sentään kiinnittää huomiota sen vaikutuksiin, niihin
sielullisiin tapahtumiin, jotka heräävät kauneuden ihailijassa.
Ainakin ne ovat avoinna tutkijan tarkastelulle ja erittelylle.

Hannes Borg katsoi kelloa. Se osoitti puoliyötä. Kuinka nopeasti tämä
ilta oli kulunut, kuinka kevyt oli hänen mielensä. Hän viipyi vielä
hetken kirjoituspöytänsä ääressä selaillen näyttämöhistoriallisia
teoksia ja suunnitellen neuvoja, joita aikoi oppilaalleen antaa.



X


Hannes Borg oli ryhtynyt antamaan Aino Vanajalle "näyttämötunteja".
Niitä oli kestänyt jo viikon päivät, ja sekä opettaja että oppilas
olivat tehtävään innostuneet. Tunnit annettiin milloin Koivukoskella,
milloin Kuuselassa. Hannes Borg saattoi todeta oppilaansa älyn
pirteyden ja vastaanottavaisuuden.

Ensimäisellä kerralla Aino Vanaja kertoi kuinka hän edellisenä
syksynä eräässä maaseutukaupungissa, jossa hänellä oli ollut
konttoripaikka, oli seurannut sen teatterin ohjelmistoa. Ja kun
kerran oli esitettävä "Elinan surma", oli nimiosan esittäjätär
pari päivää ennen näytäntöä sairastunut. Teatterin johtaja
tunsi Aino Vanajan ja tiesi hänen eräässä juhlassa maalla
menestyksellä esiintyneen Elinana. Ja kun kappaleen oli määrä mennä
helppohintaisena uusintana, uskoi hän tuon osan esittämisen Aino
Vanajalle ja antoi hänelle pari kolme harjoitusta. Ja niin hän tuli
ensi kerran esiintyneeksi suurehkolle yleisölle. Eräs näytännössä
ollut arvostelija oli kiittävästi maininnut hänen näyttelemisestään,
kuitenkin huomauttaen, että vasta-alkaja selvästi pilkisti esiin.
Tämä esiintyminen ja sen johdosta annettu tunnustus oli häntä
rohkaissut jatkamaan.

Hannes Borg selitti aluksi oppilaalleen näyttämötaiteen aseman
muiden taiteiden piirissä. Sitten hän loi yleiskatsauksen suuriin
näyttämökausiin antiikista alkaen. Aino Vanaja näytti koko sielullaan
seuraavan tätä esitystä, ja hänen silloin tällöin tekemänsä
kysymykset osottivat syventymishalua.

Näiden valmistavien tuntien jälkeen he päättivät ryhtyä
osa-analyysiin, ja Hannes Borg ehdotti, että he ensiksi rupeaisivat
tutkimaan Shakespearen "Othelloa".

-- Mutta eikö Desdemona, tuo enkelinviaton olento, ole dramaattisesti
epäkiitollinen? kysyi Aino Vanaja.

-- Neiti hyvä, huomautti Hannes Borg hiukan ivallisesti, mutta
samalla ystävällisen oikaisevasti, ei nyt vielä voi olla
kysymys dramaattisen primadonnaosan valitsemisesta. Me tutkimme
vasta näyttämötaiteen aakkosia, tai korkeintain harjoittelemme
tavailemista. Roolitutkimisen tulee perustua koko kappaleen
tutkimiseen. Ei yksityinen osa ole irrallaan kappaleesta. Ja
"Othello" on Shakespearen täydellisimpiä luomuksia. Mikä psykologinen
syvyys luonteiden erittelyssä, mikä suuremmoinen taito kasvavan
intohimon kuvaamisessa. Joka sana on tärkeä, välttämättömänä kehittyy
toiminta, ja tragiikka ulottuu äärimäisiin rajoihinsa...

Aino Vanaja häpesi hätäisyyttään ja virkkoi:

-- Kuinka typerä olenkaan!

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana elokuun alkupäivinä Aino Vanaja ja Hannes Borg istuivat
Koivukosken päärakennuksen puutarhakuistikolla. He olivat syventyneet
"Othellon" viimeiseen näytökseen ja joutuivat pelkästä lukemisesta
sen järkyttävän vaikutuksen valtaan.

Henrika toi kuistikolle teetä ja loi salaa molempiin tutkivan katseen.

Teenjuonnin aikana Aino Vanaja, joka osaksi oli voittanut ujoutensa,
kysyi:

-- Voisinkohan tohtorilta saada vähän ohjeita näyttämöplastiikassa?

-- Plastiikka, vastasi Hannes Borg, on hyvin tärkeä puoli
näyttämötaidetta ja meillä melkoisesti laiminlyöty. Mitä minuun
tulee, voin kyllä sanoa, mikä plastiikka on hyvä, mikä huono, mutta
olen teoreetikko, en mikään käytännöllinen plastiikan opettaja.
Tunnen Münchenissä erään erinomaisen plastiikan opettajan, Vincenzo
Olivan. Hänen sukunsa on italiaista juurta, itse hän on täydelleen
müncheniläistynyt. Jos kerran saatte tilaisuuden päästä Müncheniin,
voin suosittaa teitä hänelle.

Aino Vanajan sinisiin silmiin tuli himmeä varjo ja hän huokasi:

-- Milloinkahan niin pitkälle pääsen?

Heidän keskustelunsa keskeytyi Elisabetin tulosta. Hänellä oli
tärkeää asiaa Hannes Borgille, ja molemmat poistuivat sisälle.

Kapteeni Everseniltä oli saapunut Hannes Borgille ja hänen
sisarentyttärelleen kutsu siirrettyyn ja nyt viimein sen viikon
lauantaina toimeenpantavaksi aiottuun juhlaan.

Hannes Borg kävi vakavaksi, ja hän kysyi:

-- Mitä _sinä_ aiot tehdä?

-- Minua luonnollisesti ei haluta sinne lähteä. Mutta eikö näytä
paremmalta, että sinä noudatat kutsua?

-- Hauskaa se kylläkään ei ole. Mietinpä tarkemmin asiaa.

Hannes Borg aikoi palata oppilaansa luo, mutta Elisabet pidätti häntä
ja kertoi, että hän oikeastaan oli keskeyttänyt heidän tuntinsa
toisen asian vuoksi. Kapteeni Eversen oli Elisabetille lähettänyt
renesanssityylisen lippaan, joka oli koristettu taotusta kullasta
tehdyillä vanteilla ja jalokivillä. Lipasta seurasi kirje:

    'Kunnioitettava Rouva Borg.

    Kun ette salli minun rahan muodossa korvata ajanhukkaanne,
    toivon, että ette kieltäydy vastaanottamasta tätä lipasta,
    joka on perhe-esine suvussamme, ja jonka tyyliasu ehkä Teitä
    taiteilijana miellyttää. Luulen tämän lahjan avulla osaksi
    voivani luoda hartioiltani sitä kiitollisuudentaakkaa, joka
    muuten jäisi ainaiseksi niitä painamaan.

                                           Kunnioittavimmin:
                                           _Julius Eversen_.'

-- Neuvo minua, mitä minun pitää tehdä, pyysi Elisabet luettuaan
ääneen tämän kirjeen.

-- Se on hyvin kaunis ja kallisarvoinen esine, sanoi Hannes Borg. En
haluaisi vaikuttaa päätökseesi, mutta minun mielipiteeni on se, että
vastaanottamalla tämän kalliin lahjan sinä jäisit niin sanoakseni
taloudelliseen kiitollisuudenvelkaan Eversenille.

Elisabet mietti hetken ja Hannes Borgin palattua oppilaansa luo hän
istuutui kirjoittamaan:

    'Herra Kapteeni Julius Eversen,

    En voi vastaanottaa lahjaa, jonka olette minulle lähettänyt,
    sillä se on liian suuriarvoinen korvaamaan minun muutaman tunnin
    kestänyttä työtäni. Onhan se sitäpaitsi perhekalleus, josta
    Teidän epäilemättä on vaikea luopua. Vakuutan, että ystävällinen
    aikomuksenne täydellisesti korvaa hyödyttömän työni, jonka pyydän
    Teidän unhoittamaan.

                                            Kunnioittaen:
                                              _E.B._'

Hän asetti lippaan takaisin koteloon, jonka kirjeen mukana jätti
odottavalle autonkuljettajalle.

Hannes Borg oli aikaisemmin käskenyt panna hevosen valjaihin,
hänellä oli asiaa kirkonkylään ja hän tarjoutui samalla kyyditsemään
oppilaansa Kuuselaan.

Kun hän oli istuutunut kääseihin Aino Vanajan viereen ja tarttunut
ohjiin, kuiskasi Henrika Elisabetille:

-- Oikeinkohan se meidän tohtori nyt viimeinkin aikoo ottaa itselleen
rouvan?

-- Mitä Henrika nyt sellaisia puhuu! soimasi Elisabet. -- Antaahan
tohtori hänelle vaan opetusta.

-- Niin, se meidän tohtori on niin hirveän oppinut mies ja kaikille
se vaan sitä suurta oppiansa ilmaiseksi jakelee.



XI


Louhivuori, Eversenin komea kartano, kohosi Louhijärven ylhäisellä
rannalla. Mitä avarin näköala avautui siitä saaririkkaalle järvelle
ja ympäröiville viljelysmaille.

Kapteeni Julius Eversenin isoisä, Adam Eversen, oli tullut Suomeen
köyhänä, mutta ahkerana ja kyvykkäänä koneenkäyttäjänä. Hänen oli
onnistunut koota itselleen pieni omaisuus, jonka jätti perinnöksi
pojalleen, Sören Eversenille. Tämä, joka ei isältään perinyt
ainoastaan varoja, vaan myös hänen tarmonsa ja yritteliäisyytensä,
oli perustanut pienen paperitehtaan, jota myöhemmin laajensi ja jonka
vuorostaan jätti perinnöksi pojalleen Juliukselle. Pääasiallisesti
siitä johtuivat kapteeni Julius Eversenin tulot, joita hän
ruhtinaallisen suurenmoisesti tuhlaili.

Eversenin odotettujen kemujen ilta oli viimeinkin tullut. Paljon oli
niistä pitäjällä puhuttu, ja vallan mahdottomia oli kerrottu niitä
varten tehdyistä valmistuksista.

Vieraita oli kutsuttu runsaasti, sekä pitäjäläisiä että
helsinkiläisiä. Viimemainittujen joukossa oli vanha parooni
von Stackelbom, Eversenin kaupunkilaisia juomatovereita,
elähtäneisyydestään huolimatta ryhdikäs ja hännystakkiaan
moitteettomasti kantava entinen upseeri. Pitäjän väestä olivat
huomattavimmat kirkkoherran, kappalaisen, tohtorin, apteekkarin
ja maanmittarin perheet, aviopuolisot Forsgrén ja neiti Vanaja.
Hannes Borg oli niinikään saapunut, mutta Elisabet oli häntä myöten
lähettänyt kiitoksensa ja pyytänyt sanoa saaneensa esteen. Keskellä
juhlapukuisia vieraita pisti räikeästi silmään kauppias Herhilä.
Hänellä oli yllään smoking-takki, tummansiniset sheviotti-housut,
valkoiset liivit, vaaleanpunainen kravatti ja jalassa ruskeat kengät.
Paroni von Stackelbom, joka vanhan tapansa mukaan kapteeni Eversenin
kanssa puhui ranskaa, varsinkin silloin, kun ei tahtonut, että muut
häntä ymmärtäisivät, rypisti nenäänsä nähdessään kauppias Herhilän
ja sanoi Eversenille: "Comme il est drôle ce bonhomme-là!" Eversen
selitti, että hän tehtaansa asioissa oli ollut vähän tekemisissä
kauppias Herhilän kanssa, ja ettei hän valitettavasti ollut voinut
jättää häntä kutsumatta.

Iso sali oli juhlaa varten erityisesti koristettu. Keskeltä kattoa
riippuvasta vanhasta kristallikruunusta lähtien oli pingoitettu
valkoisia silkkinauhoja säteittäin yli katon seiniin asti. Näihin
nauhoihin oli kiinnitetty tummanpunaisia ruusuja. Ruusukoristusta oli
muutenkin tuhlaillen käytetty. Olihan puutarhan terasseilla ruusuja
loppumattomat varastot.

Alkoholikiellosta huolimatta oli taloon hankittu melkoiset määrät
juomatavaroita, ja jo kemujen alussa vuoti laseihin runsaasti jaloja
viinejä.

Kun tuliaismaljat oli juotu, ehdotti isäntä, että lähdettäisiin
katsomaan Louhivaaran kartanon nähtävyyksiä, puistoa, ruusutarhaa,
uutta hevostallia, kasvihuonetta, y.m. Jo matkan päästä tuntui
ruusuterasseilta vahva tuoksu. Läheltä se oli huumaava. Talli,
Eversenin hartaimman huolenpidon esine ja ylpeys, oli vieraiden
mielestä suuremmoinen. Permanto oli sileä ja puhdas kuin salin
lattia. Kiiltävät, hyvin syötetyt hevoset, joiden joukossa kalliita
kilpajuoksijoita, seisoivat itsetietoisina kahden puolen pitkää
keskikäytävää olevissa pilttuissaan, eivätkä ollenkaan näyttäneet
hämmästyvän, kun talli vierasten sisään astuessa sähköllä valaistiin
häikäisevän kirkkaaksi.

Kun lopuksi oli käyty kasvihuoneessa, jossa Eversen muun
muassa englantilaisten ylimysten tavoin kasvatti harvinaisia
kämmekkä-lajeja, palattiin sisälle. Useat vieraista imartelivat
Everseniä sen johdosta, mitä oli nähty, ja joku mainitsi, että tästä
uudenasuisesta Louhivaarasta sai käsityksen ruhtinaallisten hovien
komeudesta.

Kapteeni Eversen oli säkenöivän henkevä ja kohtelias isäntä, hovimies
kiireestä kantapäähän. Emännän tehtäviä hoiti talossa leskirouva
Agathe Wigge, Eversenin "serkku", neljänkymmenen vaiheilla oleva
nainen, hyvin hienosti puettu ja vielä hyvin kiehtova.

Eversen alotti hänen kanssaan juhlan tanssiosaston.

Hannes Borg oli liittynyt Forsgrénin perheen seuraan, ja hänen
huomionsa kiintyi Aino Vanajan pukuun. Se oli tehty vaaleanpunaisesta
harsokankaasta. Useimmat muut naiset olivat silkissä, mutta Aino
Vanajan yksinkertaisen aistikas hame oli Hannes Borgin mielestä
pukevampi kuin kaikki muut. Se päästi hänen solakan vartalonsa
sopusuhtaiset viivat täysiin oikeuksiinsa. Ja Hannes Borg totesi,
että vaikka Aino Vanaja ei ollutkaan mikään säännöllinen kaunotar,
hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan oli vastustamatonta suloa ja
nuorekasta viehätystä.

Kun Eversen "serkkunsa" kanssa oli avannut tanssikemut, hän riensi
Aino Vanajan luo ja tanssi hänen kanssaan kauan. Hannes Borg seurasi
heidän tanssiaan, ja hänen täytyi itsekseen tunnustaa, että he
olivat komea pari. Mutta heti kun Eversen oli pyytänyt Aino Vanajaa
tanssimaan, oli Hannes Borgissa herännyt epämääräisen tuskallinen
tunne, jota hän ei voinut itselleen selvitellä. -- Aikookohan tuo Don
Juan pyydystää tämänkin nuoren naisen pauloihinsa? näin hän sitten
ajatteli.

Hannes Borg, joka ei osannut uudenaikaisia tansseja, vetäytyi herrain
huoneeseen, missä juomingit olivat täydessä vauhdissa. Innokkain
Bakkon palvelija oli kauppias Herhilä. Hän kaatoi ahkerasti viiniä
lasiinsa, jonka viipymättä tyhjensi yhdellä siemauksella.

Hänen heikkoutensa oli esiintyä herrasmaisesti ja pyrkiä "lähempään
tuttavuuteen" herrassäätyisten henkilöiden kanssa. Hän ei kuitenkaan
kehdannut itse suorastaan ehdottaa "arvonimien poisheittämistä".
Mutta kautta rantain hän huomautti, että muut sen tekisivät ja
että se hänelle olisi ollut mieluisaa. Ja tässä tarkotuksessa hän
eri henkilöille kertoi, kuinka vanha kirkkoherra-vainaja oli ollut
harvinaisen ystävällinen, oikein "kansan mies", ei yhtään ylpeä. Hän
seurusteli hänen, kauppias Herhilän, kuin vertaisensa kanssa ja oli
heti alussa pitäjään tultuaan ehdottanut lähempää tuttavuutta. Eikä
hän pitänyt siitä, että häntä "karahteerattiin veljeksi"; _sinuksi_
häntä muitta mutkitta täytyi sanoa.

Huolimatta tästä viittailusta, ei kukaan näyttänyt olevan halukas
seuraamaan kirkkoherra-vainajan esimerkkiä.

Herhilä teki nyt toisenlaisen hyökkäyksen, suunnaten sen Hannes
Borgiin. Imarteleva hymy huulilla hän virkkoi:

-- Kirkkoherra puhui tässä eräänä päivänä arvostelulautakunnan
kanssa, johon minäkin kuulun, ja hän arveli, että voisimme hyväksyä
sen teidän sisarentyttärenne alttaritaulun. Ja kun niin valistunut
mies kuin meidän kirkkoherramme on sitä mieltä -- Herhilä kohotti
tässä ääntään ja katsoi merkitsevästi kirkkoherraan -- niin emme
mekään pane vastaan. Niin että maalatkoon vaan sen taulun valmiiksi,
kyllä rahat sitten heti maksetaan.

-- On hyvä, huomautti Hannes Borg, että arvostelulautakunta
kirkkoherran vaikutuksesta on asettunut näin järkevälle kannalle.

-- Se on hauskaa, jatkoi Herhilä, että näin suuri taiteentuntija
on samaa mieltä kuin kirkkoherra. Ja tämän asian päälle kannattaa
kilistää laseja ja juoda maljat pohjaan, sillä olemmehan me jo sangen
vanhoja tuttavia...

Hannes Borg ymmärsi yskän, mutta ei ollut halukas juomaan
veljenmaljaa, kilisti lasiaan ja kasteli hiukan huuliaan.

Herhilä oli ilmeisesti hyvin pettynyt ja siirtyi maanmittari
Haaviston luo paremman onnen toivossa.

Juomahuoneessa oli ilma ummehtunut ja läkähdyttävän tupakansavun
täyttämä. Hannes Borg poistui sieltä ja palasi saliin. Siellä
paraikaa taukosi tanssi, ja parit hajaantuivat eri tahoille,
mitkä istumaan salin rococo-sohville ja nojatuoleihin, mitkä
isolle kuistikolle ja puutarhaan. Aino Vanaja kulki käsi Eversenin
kainalossa, ja molemmat istuutuivat kuistikolle, lähelle lasiovea.

Hannes Borg aikoi mennä puutarhaan, mutta kuistikon ovella pidätti
häntä hetkeksi maanmittarin rouva Haavisto, hienosti puettu ja
arvonsa tunteva nainen. Hän uhkui paheksumista ja sanoi puoliääneen
Hannes Borgille:

-- Tietääkö tohtori, että minä ja moni muu tämän pitäjän rouvista
olisimme odottaneet sellaiselta hovimieheltä kuin kapteeni Eversen
hieman ritarillisempia seurustelutapoja. Sillä onhan täällä muitakin
tanssitaitoisia neitosia kuin tuo neiti Vanaja. Vaan kerran
tanssittuaan muutamien muiden kanssa, ei kapteeni Eversen suvaitse
kunnioittaa heitä katseellakaan. Ja mikä on tuo neiti Vanaja?
Tuntematon suuruus, konttorineiti jostain maaseutukaupungista...

Hannes Borg huomautti tähän ohimennen:

-- Kapteeni Eversenilla on tunnetusti kaikessa oma päänsä ja makunsa.

Ja hän siirtyi kuistikolle.

Eversen istui hyvin lähellä Aino Vanajaa, ja Hannes Borg, joka
oli asettunut kuistikon sohvalle vilvoittelemaan, kuuli selvästi
kapteenin soinnukkaan äänen.

-- Te tanssitte jumalaisesti, neiti Vanaja, hän huudahti. Liikkeenne
ovat harvinaisen sulavat ja ruumiinne niin joustava, että se kykenee
ilmaisemaan pienimmätkin tunneväreenne. Sanoitte, että aiotte ruveta
näyttelijättäreksi. Minä puolestani kehoitan teitä antautumaan
taidetanssin alalle. Tätä alaa varten teillä on kaikki edellytykset,
ja kauniille ja etevälle tanssittajattarelle on tätä nykyä koko
maailma avoinna. Onhan se kieli, jota hän esiintyessään puhuu,
kansainvälinen.

Hannes Borgissa heräsi hänen kuullessaan tätä houkuttelevaa puhetta
omituinen levottomuus, ja hänen teki mieli astua esiin ja vastustaa
Everseniä. Mutta luontainen ujous ja vastenmielisyys sekaantua toisen
puheeseen hänet siitä pidätti.

Eversen oli innostunut ehdotukseensa ja jatkoi hiukan hengästyneenä:

-- Näin kerran Wienissä esiintyvän tanssijatar Grit Hegesan. Te
olette hänen näköisensä, tai hänen kasvonsa vivahtavat teihin, sillä
te olette häntä paljon kauniimpi. Mutta tanssiessaan hänkin oli
kaunis. Hän esiintyi silloin eräänlaisessa Pierrot-puvussa, joka
päästi hänen vartalonsa edulliset puolet esille. Minulla on hänen
kuvansa. Jos teitä huvittaa nähdä se, käyn sen noutamassa...

Eversen riensi sisälle.

Hannes Borg meni Aino Vanajan luo ja varoitti:

-- Älkää langetko viettelykseen. Tanssitaide -- mikäli sitä voi
taiteeksi sanoa -- on näyttämötaidetta vähäarvoisempi.

-- Kapteeni Eversen on kohtelias hovimies, sanoi Aino Vanaja, hän
näkee minun tanssitavassani etevyyttä, jota siinä luultavasti ei ole.
Muuten ei teatteri-intoni niinkään helposti ole tukahutettavissa.

Kapteeni Eversenin palatessa tanssijatar Grit Hegesan kuva kädessään,
ilmestyi hännystakkisia tarjoilijoita kutsumaan vieraita illalliselle
Louhivaaran avaraan ruokasaliin.



XII


Juhlaillallinen oli ollut tuhlailevan ylellinen. Sitä oli kestänyt
lähes kolme tuntia. Kauppias Herhilä, joka jo aikaisemmin
nauttimistaan väkijuomista oli kohonnut intoilevaan mielentilaan,
viljeli illallisen aikana samppanjalasinsa sisällystä niin
uutterasti, että hän aterian lopulla muuttui suorastaan
häiritseväksi. Lasi kädessä hän meni eri henkilöiden luo ja ehdotti
muitta mutkitta lähempää tuttavuutta. Lopulta hän teki tällaisen
ehdotuksen maanmittari Haaviston rouvalle. Tämä ylpeä nainen, joka
omalta suvultaan oli aatelia ja joka jo muutenkin oli katkera
siitä, että kapteeni Eversen tanssin aikana oli laiminlyönyt hänen
tytärtään, tiuskaisi:

-- Näissä kemuissa on totisesti sietämättömän sekalainen seurakunta!

Hän sanoi tämän tahallaan niin kovaa, että Eversen, joka paraikaa
keskusteli rouva Forsgrénin kanssa, sen kuuli.

Eversen meni Herhilän luo ja kuiskasi hänelle pari sanaa korvaan,
kehoittaen häntä tulemaan viereiseen huoneeseen. Herhilä oli siksi
juopunut, että Eversen toivoi saavansa hänet nukkumaan johonkin
toisella puolella rakennusta olevaan huoneeseen. Mutta hän oli
erehtynyt. Herhilässä oli vielä hereillä järjen kipinä, ja hän huusi
kapteenin puoleksi väkisin vetäessä häntä pois ruokasalista:

-- Tämä voi käydä teille kalliiksi, herra kapteeni!

Vielä useiden huoneiden kautta pöytävieraat kuulivat hänen rähisevän,
kunnes Eversen erään rotevan tarjoilijan avulla sai hänet nousemaan
autoon, joka vei hänet kotia.

Ulkonaisesti tyynenä, mutta sisässään raivoten Eversen palasi
vieraidensa luo ja sanoi:

-- Olen kauppias Herhilän kautta tilannut tavaroita hovin
korjaustöihin. Sentähden kutsuin hänet tänne täksi illaksi.
Kadun sitä nyt ja toivon, että vieraani unhoittavat tämän ikävän
välikohtauksen.

Jälkiruuan syötyään vieraat kiittelivät isäntää ja hajaantuivat
saliin ja sisähuoneisiin.

Jotenkin pian kahvin jälkeen alkoivat useimmat heittää hyvästiä,
maanmittarin rouva ensimäisenä. Hän ojensi itsensä suoraryhtiseksi,
nosti pään kenoon ja sanoi jäykästi:

-- Saan kiittää tästä illasta.

Eversen kehoitti vieraitaan vielä jäämään.

-- Näin aamuhämärässä pieni huviretki moottorissa ja veneissä
lähimpään saareen saattaisi aterian jälkeen virkistää -- hän
huomautti.

Mutta runsaan kestityksen saaneiden vierasten lähtöinto ei ollut
hillittävissä. Toinen toisensa jälkeen hyvästeli isäntää ja poistui.
Forsgrénien ja Aino Vanajan hyvästiä jättäessä sanoi Eversen:

-- Toivon, neiti Vanaja, että pian taas tapaamme. Kiitän teitä vielä
kerran notkeasta tanssistanne.

Kun metsänhoitaja Forsgrén ja hänen vaimonsa istuutuivat
ajoneuvoihinsa ja Aino Vanaja alkoi nousta kuskilaudalle, huomautti
Eversen:

-- Neidillä on siinä epämukava istua. Jos maltatte odottaa hetken,
kunnes autoni palaa, on minulla kunnia viedä teidät sillä kotia.

Hannes Borg, joka samalla teki lähtöä, kuuli tämän ja ehätti sanomaan:

-- Onhan se turha vaiva. Minun ajoneuvoissani on hyvä tila, ja tieni
vie Kuuselan ohi, jos neiti Vanaja tyytyy näihin vaatimattomampiin ja
hidaskulkuisempiin ajoneuvoihin.

-- Tohtori on kovin ystävällinen, virkkoi Aino Vanaja. Mutta voisin
aivan hyvin istua tuossa kuskilaudalla.

Hannes Borg kehoitti: -- Olkaa hyvä vaan, neiti. Ja hän ojensi
kätensä auttaakseen häntä nousemaan ajoneuvoihin.

Kapteeni Eversen loi Hannes Borgiin terävän katseen ja näytti
loukkaantuneelta. Mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vaan ja palasi
sisälle.

Viimeisten vieraiden lähdettyä riensi "leskirouva" Agathe Wigge
kiihoittuneena Eversenin luo ja tiuskaisi:

-- Sinun pitäisi hiukan pitää vaaria hovimiesmaineestasi, eikä
esiintyä niin poikamaisena kuin tänä iltana!

-- Anteeksi, rakkaani, virkkoi Eversen ivallisesti, ole hyvä ja
motivoi tarkemmin tuo mainesanasi "poikamaisena".

-- Niinkuin se olisi tarpeellista! Niinkuin et itse tietäisi, kuinka
tänä iltana olet suututtanut pitäjän "noblessin" rouvat ja neidit
tanssimalla koko illan tuon tyttöletukan kanssa.

-- Hovimiesmaineestani en välitä rahtuakaan ja tämän pitäjän
"noblessista" en maksa viittä penniä. Tuossa nuoressa naisessa, jota
suvaitsit mainita tyttöletukaksi, on jotain teeskentelemätöntä ja
luonnonraikasta. Minua huvitti seurustella etupäässä hänen kanssaan,
se oli pikanttia, siinä kaikki...

-- Sinun "nonchalancesi" on suorastaan häikäilemätön.

-- Oletko mustasukkainen, Agathe? Se olisi lapsellista. Unhoitat,
että molemmat olemme pidättäneet toisillemme täyden vapauden.
Ainoastaan täydellinen vapaus voi sitoa. -- Miksi nyt otat näin
mitättömän seikan niin traagillisesti?

Eversen lähestyi häntä ja tahtoi painaa suudelman hänen paljaalle
kaulalleen. Mutta Agathe Wigge väisti häntä, riensi huoneeseensa ja
lukitsi sen oven.

Tämä vastustus kiihoitti Everseniä, ja hän kolkutti ovelle sanoen:

-- Agathe, älä nyt ole vihainen, olkaamme ystäviä niinkuin ennenkin.

Agathe Wigge ei suvainnut vastata mitään. Samassa kuului auton
jyskytys pihalta. Se palasi kyyditsemästä Herhilää.

-- No hyvä, huusi Eversen. Kyllä minä saan muualta seuraa. Lähden
karjatalolle.

Hän riensi makuuhuoneeseensa, riisui juhlavaatteensa ja puki ylleen
urheilupuvun. Tätä tehdessään hän avasi ikkunan ja käski kuljettajan
pitää auton lähtövalmiina.

Kun hän muutettuaan vaatteet kulki Agathen oven ohi, oli se raollaan
ja hänen "serkkunsa" sanoi:

-- Aiotko todella lähteä karjatalolle tähän vuorokauden aikaan?
Sinäpä olet lapsellinen.

-- Olemme siis molemmat lapsellisia. Kaipaan muuten nyt hauskaa
seuraa. Hyvää yötä, Agathe.

Hän alkoi astua pihalle, noustakseen autoon.

-- Jos nyt lähdet karjatalolle, tiedän _millaista_ seuraa haet
itsellesi. Jos et muuta päätöstäsi, käännän minä huomenna selkäni
Louhivaaralle.

-- Eläköön täydellinen vapaus.

-- Sen sanon vaan, että et koskaan ole antanut minulle tunnustusta
siitä työstä, jonka olen uhrannut talosi hoitoon. Saammepa nähdä,
kuinka pitkälle pääset tämän niskoittelevan ja epärehellisen
väen kanssa, kun itse ryhdyt ohjiin. Epäkäytännöllisyytesi,
välinpitämättömyytesi ja tuhlailusi ovat tunnetut. Minä...

-- Tuskallisinta, mitä tunnen, on kiitollisuuden taakka. En suinkaan
tahdo jäädä sinulle liian suureen kiitollisuuden velkaan. Hyvästi,
Agathe.

Hän nousi autoon ja käski kuljettajan ajaa karjatalolle.



XIII


Auringon nousuun ei enää ollut monta hetkeä. Linnut lauloivat
riemukkaasti uuden päivän ylistystä, ja tienviereisellä niityllä
liiteli ohuita sumukaistaleita. Kauempana, punaisen ladon kohdalla ne
näyttivät keinuvalta keijujen utupiiriltä.

Hannes Borg palasi Kuuselasta saattamasta Aino Vanajaa.

Hän istui ajoneuvoissaan unelmiin vaipuneena. Höllästi hänen kätensä
pitelivät ohjia, mutta tie oli tuttu Toverille, ja se juoksi omin
päin vinhaan kotia kohti.

Hannes Borg tunsi, että hänen sisällään oli tapahtunut suuri ja
ihmeellinen muutos: hän rakasti voimakkaasti ja syvästi. Aino
Vanajan valoisa ja nuorekas kuva päilyi hänen mielessään: solakka,
joustava varsi... kullankeltainen tukka, oikealle ohimolle valuva
kiharatöyhtö... ruiskukansiniset silmät, joiden ilmeet ihmeellisesti
vaihtuivat tunnevivahduksien mukana.

Hän tunsi samantapaista elämänriemua kuin ylioppilasvuosina,
jolloin mieli aukeni kauneudelle ja elämä hymyili edessä suurena,
koettelemattomana, mutta täynnä kiehtovia lupauksia ja suloista hymyä.

Hän saapui niityn laidassa olevan punaisen ladon kohdalle. Aurinko
nousi paraikaa ja kultasi hänen kotinsa. Kuinka hän sitä nyt rakasti,
hänestä tuntui, kuin olisi se käynyt hänelle entistään kalliimmaksi.

Kaikki nukkuivat vielä Koivukoskella. Ainoastaan Rob Roy oli
valveilla ja riensi häntäänsä heiluttaen herraansa tervehtimään.

Hannes Borg riisui hevosen valjaista ja päästi sen niitylle syömään.
Hän oli niin pirteä, ettei häntä haluttanut vielä lähteä levolle...
niin, tokko hän yleensä panisi maata ollenkaan? Olihan yö jo ohi ja
oli valjennut kultainen päivä täynnä ihanuutta ja uutta elämää.

Hän meni puutarhan kautta rannalle. Kukkalavojen kastepisarat
kimmelsivät jalokivillä ja lennättivät hänen sieraimiinsa tuoksujaan.
Rob Roy seurasi isäntäänsä ja meni hänen kanssaan veneeseen. Hannes
Borg souti järven vastakkaiselle rannalle ja nousi näköalakalliolle.
Kaukaa havumetsän takaa pisti esiin Kuuselan kartanon torni. Siellä
asui hän, jonka valoisa kuva täytti Hannes Borgin mielen ja jonka
muisteleminen sai hänen povensa rajusti sykähtelemään. Ja tämä uusi
tunne oli puhjennut selvänä ja voimakkaana hänen tietoisuuteensa
kuluneen yön kemuissa.

Sanomaton hellyys täytti hänen sydämensä, tuo yksinäinen mies tunsi
onnentarvetta, elämäntoverin kaipuuta, hän, joka luuli aikoja sitten
kuolleensa sellaisille tunteille. --

Hän tunnusti itselleen, että hän yksinomaan Aino Vanajan tähden
oli lähtenyt noihin kemuihin, jotka hänelle olivat olleet
vastenmieliset... nähdäkseen miten Eversen suhtautui tuohon nuoreen
naiseen, niin, suorastaan peläten tuon häikäilemättömän miehen
vaikutusta. Ja nyt hän sen tiesi: hänellä oli kilpailija, vaarallinen
kilpailija, joka kaikkea uhmaillen ajoi takaa hetken nautintoa
ja huumausta. Olihan Hannes Borg jo neljänkymmenen viiden vuoden
ikäinen, mutta luuli olevansa hyvin säilynyt... ei vielä harmaata
hiusta ohimoilla. Lisäksi hän oli nuori mieleltään ja elinvoimainen.
Mutta Eversen oli seitsemän tai kahdeksan vuotta nuorempi, pitkä,
pulska mies, ja täynnä niitä ominaisuuksia, jotka häikäisevät ja
kiihoittavat naisia. Hän oli komea sotilasunivormussaan, rikas
ja tuhlailevan antelias. Saattoiko Hannes Borg toivoa voittoa
tämän miehen kilpailijana? Ainakin täytyi yrittää. Hän tiesi,
että Eversenin pyyteet olivat rajuja, mutta ohimeneviä, että hän
katkottuaan uuden kukkasen oli hakeva itselleen uutta aistien
kiihoitusta. Hannes Borg taas tunsi, että hänen kiintymyksensä oli
syvä ja luja, siihen näytti sisältyvän hänen loppuelämänsä onni
tai onnettomuus, ja hänen täytyi ryhtyä taisteluun loitontaakseen
Eversenin tuosta nuoresta naisesta. Mutta miten? Pyytääkö Aino
Vanajan kättä? Hänen luontainen ujoutensa sai hänet heti hylkäämään
tämän keinon. -- Kosia niin lyhyen tuttavuuden jälkeen -- ollenkaan
tietämättä mitkä tuon nuoren neidon tunteet häntä kohtaan olivat.

Ja lisäksi sukelsi hänen mielensä syvyydestä esille muisto
aikaisemmilta vuosilta -- hairahdus ja synkkä naiskohtalo, johon
hän, joskin epätahallisesti, oli antanut ensi sysäyksen. Ja vaikka
tuo syvälle vajonnut nainen, jonka hän kaikesta huolimatta oli
tarjoutunut ottamaan vaimokseen, jo oli kuollut, itse tuon suhteen
synkeys oli jäljellä, painaen hänen omaatuntoaan. Ja hänen ja tuon
naisen poika, tuo rappiolle joutunut nuorukainen, missä hän nyt
olikaan, mitä hänestä oli tullut senjälkeen kun Hannes Borg oli
turhaan koettanut häntä kohottaa ja siveellisesti kasvattaa, ja
sittenkuin hän oli kotoaan karannut? Saattoiko hän, Hannes Borg,
tämän entisyytensä painamana astua tuon viattoman nuoren naisen
eteen ja pyytää hänen kättänsä? Ei ainakaan tunnustamatta tuota
entisyyttään. Miten tuo nuori nainen silloin oli suhtautuva häneen...
ja saattoiko hän häntä rakastaa?

Nämä ristiriitaiset ajatukset olivat himmentäneet Hannes Borgin
äskeisen riemun. Mutta olihan tuo riemun hetki, vaikkakin lyhyt,
ollut kaunis ja kirkas.

Hän palasi kotiin, tunsi raukeutta, riisui hännystakkinsa, heittäytyi
salin isolle mahonki-sohvalle ja vaipui unenhorrokseen.



XIV


Aino Vanaja ja Hannes Borg olivat palatessaan Eversenin kemuista
sopineet, etteivät seuraavana päivänä pitäisi osa-analysituntia.
Neiti Vanaja oli huomauttanut, ettei hän väliintulleen juhlan vuoksi
ollut tarpeeksi ehtinyt valmistautua. Ja "osaamatta läksyään" hän ei
kehdannut tulla tohtorin luo tunnille. Hannes Borg oli sanonut hyvin
ymmärtävänsä sen, mutta että he silti seuraavana päivänä tapaisivat
toisensa, sillä hänellä oli asiaa Forsgrénille.

Herättyään ja muutettuaan pukua Hannes Borg läksi tervehtimään
sisarentytärtään. Elisabet oli ollut varhain ylhäällä. Hän näytti
alakuloiselta ja sanoi ikävystyneensä Hannes Borgin poissaollessa.

-- Minulla on tunnonvaivoja siitä, että jätin sinut tänne yksiksesi,
sanoi Hannes Borg, ja että läksin noihin ikäviin kemuihin. Mutta...

Hän keskeytti puheensa, epäröiden mitä sanoa. Oikean lähtönsä syyn
hän hyvin tiesi, mutta vältti sitä koskettelemasta, jatkaen:

-- Olisi epäilemättä herättänyt huomiota, jos me molemmat olisimme
loistaneet poissaolollamme. Se olisi antanut aihetta monenlaisiin
arveluihin ja juoruihin...

Sitten hän kertoi, että kunnan arvostelulautakunta oli päättänyt
suostua alttaritaulun maalauttamiseen alkuperäisen muuttamattoman
luonnoksen mukaan, ja tämä tieto ilahutti Elisabetia. Hän sanoi
ryhtyvänsä työhön ja saatuansa sen valmiiksi matkustavansa ulkomaille.

Hannes Borg ehdotti, että he yhdessä lähtisivät Kuuselaan, ja
Elisabet suostui siihen kernaasti, hän kun kaipasi vaihtelua ja
virkistystä. Ja hänen enonsa virkkoi hetken vaiettuaan:

-- Minulla olisi vielä toinenkin ehdotus, tai oikeastaan se onkin
tilaus. Luuletko, että levätessäsi alttaritaulun maalaamisesta voisit
tehdä muotokuvaluonnoksen. Tiedän, että et kernaasti tee kahta työtä
samaan aikaan. Mutta ajattelin... että kun varsinainen taideaihelma
on valmis, ei tällainen pieni sivutyö kenties häiritsisi.

-- Ei suinkaan. Sinun "tilauksesi" eivät minua yleensä häiritse.
Mutta olenpa utelias kuulemaan mitä saan sinulle maalata.

Ujoudestaan huolimatta Hannes Borg rohkaisi itsensä ja virkkoi:

-- Tahtoisin maalauttaa Aino Vanajan kuvan. Ne tunnit, jotka olen
hänelle antanut, ovat olleet mielenkiintoisemmat, kuin mitä alussa
odotin. Oppilaani on hyvin lahjakas, ja jos hän vaan pääsee hyvään
alkuun, luulen, että hänestä tulee jotain huomattavaa. Hänellä oli
tutkiessamme Desdemonan osaa traagillinen ilme, joka minuun vaikutti
syvästi. Hänen kasvolihaksensa ovat hyvin joustavat ja tottelevat
hänen eri tunnelmiaan, joita silmät ihmeellisesti kuvastavat.
Olisipa mielenkiintoista, jos saisit juuri tuon ilmeen kiinnitetyksi
kankaalle.

-- Minusta on hauskaa maalata neiti Vanajan kuva. Hänen kasvonsa ovat
todella mielenkiintoinen malli. -- --

Saapuessaan Kuuselaan he huomasivat, että oli tapahtunut jotakin,
mikä oli painanut alas isäntäväen muuten tasaiset ja rauhalliset
mielet.

Kun oli vaihdettu tervehdykset ja istuuduttu vanhanaikuisesti
kalustettuun saliin, valitti Forsgrén, että hänellä arentimiehensä
takia taas oli ollut ikävyyksiä, että tämä mies oli ruvennut juomaan
ja että hänen perheensä asiat ja vuokralle ottamansa tilan hoito
olivat joutuneet rappiolle:

-- Minun oli pakko sanoa hänet irti vuokrasopimusajan päättyessä.
Enhän voi sallia, että viljelysmaani joutuvat hunningolle, ja etten
maakamarastani saa irti edes puoltakaan siitä, mitä sen pitäisi
tuottaa.

-- Tekisitpä nyt osaviljelyssopimuksen, johon niin usein olen sinua
kehoittanut, huomautti Hannes Borg.

-- Mikä se oikein on tuo kuuluisa osaviljelyssopimuksesi? kysyi
Forsgrén puoleksi epäilevänä, puoleksi ivallisena.

-- Siitä voisi paljonkin sanoa. Onhan olemassa runsas osaviljelystä
käsittelevä kirjallisuus. Mutta lyhyesti sanoen on osaviljelyssopimus
sellainen, että maanomistaja luovuttaa maansa viljeltäväksi niin
sanotulle osaviljelijälle, samalla myöntäen hänelle vapaan asunnon ja
työkalut. Osaviljelijä viljelee hänen maatansa ja korjaa sadon, jonka
omistaja ja viljelijä keskenään jakavat tasan.

-- Ja siinäkö kaikki?

-- Siinä lyhyesti kaikki, mikä koskee sopimuksen aineellista puolta.
Mutta sen siveellinen puoli on paljon laajempi ja painavampi. Se
henkilö, jolle osaviljelyssopimuksen mukaan olet maasi viljeltäväksi
antanut, ei ole työorjasi, ei ole palvelijasi, vaan on etutoverisi.
Kuta suurempaa huolta hän omistaa viljelystyölleen, sitä suurempi
on hänen osuutensa sadosta ja siis myös hänen työnsä palkka. Siinä
paljon suurempi molemminpuolisen tyytyväisyyden lähde. Arentimies
tekee pakollista työtä, ja kun tulee huono vuosi, on hänen kuitenkin
suoritettava sinulle sovittu maksu. Tämä saattaa arentimiehen
kyvyttömäksi maksamaan sinulle vaadittua vuokramaksua. Se taas
aiheuttaa tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Mutta osaviljelystä
harjoittaessanne te molemmat huonon sadon tultua kärsitte vahingon.
Tämä on omansa synnyttämään luottamusta ja tyytyväisyyttä.

-- Tuo kuulostaa lupaavalta. Jospa se vaan olisi meidän oloissamme
toteutettavissa. Mutta tahdonpa joka tapauksessa punnita asiaa.

-- Se minua ilahuttaa. Osaviljelys on lempituumani, ja kun rupean
viljelemään suotani, noudatan osaviljelysaatetta. Ja sinulta, joka
olet suoviljelyksen erikoistuntija, tulen sitten pyytämään neuvoja.

Rouva Forsgrén, jota tämä keskustelu ilmeisesti ei ollut huvittanut,
oli odottanut sen päättymistä ja puhkesi heidän vaiettuaan puhumaan:

-- Tietääkö tohtori, että meillä eilisten kemujen tähden on ollut
ikävyyksiä. Kävin aamupäivällä kirkonkylän puodissa ja tapasin
siellä maanmittari Haaviston rouvan. Hän oli huonolla tuulella ja
tervehti minua jäykästi. Hän oli katkera Eversenin sukulaisellemme
Aino Vanajalle osoittamasta huomaavaisuudesta. "Onhan tässä
pitäjässä muitakin tanssitaitoisia nuoria naisia. Esimerkiksi
meidän tyttäremme, joka on ollut vuoden Sveitsissä ja läpikäynyt
uudenaikaisen salonkitanssikurssin"... näin hän selitti ja sitten
hän kähisten jatkoi: "Mutta se kuuluu olevan hyvin lyhytaikainen se
kapteeni Eversenin suosio. Näkeehän sen siitäkin, että rouva Agathe
Wigge muuttaa pois Louhivaarasta, tänä aamuna hän soitti minulle ja
sanoi tulevansa jäähyväisille..."

Rouva Forsgrénin ystävälliset lapsensilmät hohtivat surullisina ja
hän huokasi syvään sanoen:

-- Mitä me sille voimme, että kapteeni Eversen tanssi enemmän Ainon
kanssa kuin muiden.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka Hannes Borg viimein keskeytti:

-- Kapteeni Eversenillä on päähänpistonsa ja oikkunsa, eikä hän huoli
siitä, jos hän niillä loukkaa muita.

Aino Vanaja tuli nyt saliin vieraita tervehtimään. Hänen kasvoissaan
oli jotain outoa ja uhmaavaa. Hän koetti kuitenkin esiintyä iloisena
ja löi leikiksi pitäjän naisten suuttumuksen:

-- Minun tasapainoani tämä vähäpätöinen seikka ei saa horjumaan.
Minua vaan pahoittaa, että tädillä sentähden on ollut ikävyyksiä.

Hannes Borgia ei miellyttänyt se, että Aino Vanaja otti asian niin
kevyeltä kannalta. Tuo uhma ja toisten mielipiteen ylenkatsominen oli
hänestä vastenmielinen. Ja sitten hän ajatteli: oliko neiti Vanaja
sisimmässään iloinen Eversenin osoittamasta huomaavaisuudesta?

Hän olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta selittämätön vaisto esti
häntä sitä tekemästä.

Fredrika rouva tajusi, että tilanteessa oli jotain väkinäistä,
ja haihduttaakseen ikävän tunnelman hän ehdotti, että kahvia
odotettaessa naiset lähtisivät kävelylle puutarhaan, jotta Elisabet
näkisi sen paikan, mistä rouva Forsgrén halusi saada heidän talonsa
maalatuksi, ja että Forsgrén sillä aikaa näyttäisi tohtori Borgille
mehiläisiään.

Ehdotukseen suostuttiin kernaasti. Mutta heidän astuessaan
pihanpuoleiselle kuistikolle, ajoi Eversenin auto portaiden eteen.
Siinä istui ainoastaan kuljettaja, joka toi neiti Vanajalle kapteeni
Everseniltä ison ruusuvihon ja kirjeen.

Aino Vanaja siirtyi kuistikon kulmaan ja luki itsekseen kirjeen:

    'Kunnioitettava Neiti.

    Kun eilisissä kutsuissani sattui pieniä epäsointuja ja vierailla
    oli niin kiire, ettei ehditty panna toimeen mitään intiimimpää
    ohjelmaa, olen aikonut täydentää sen mikä jäi vajanaiseksi.
    Aikomukseni on järjestää ravunpyyntiretki karjatalolleni, jonka
    ohi virtaa rapurikas joki. Tahdon tällä kertaa kutsua pelkkää
    nuorta väkeä. Siitä on tuleva nuoruuden ja kauneuden juhla.
    Ei varsin paljo vieraita: ahdas, valittu piiri. Eivätkä kai
    kaikki pitäjän neitoset olisikaan halukkaita tulemaan. Monet
    ovat, mikäli olen kuullut, loukkaantuneet siitä, että viehätyin
    tanssimaan etenkin Teidän kanssanne.

    Ehkä saamme ilon nähdä Teidän soihtujen valossa tanssivan
    tarantellaa. Minulla on naamiopukuvarastossani etelämaalaisia
    kansallispukuja. Kenties suvaitsette niistä valita jonkun. Olen
    ajatellut täksi huviretkeksi huomisiltaa. Toivon, että voitatte
    ennakkoluulot ja tulette, sillä ilman Teitä huviretki menettäisi
    pääviehätyksensä.

    Autoni tai vaununi ovat milloin tahansa käytettävissänne. Teidän
    tarvitsee vaan käyttää puhelinta.

    Pyydän vastaustanne.

                                             Kunnioittavimmin:
                                             _Julius Eversen_.'

Luettuaan kirjeen Aino Vanaja kertoi Everseniltä saaneensa
kutsun huviretkelle hänen karjatalolleen.

-- Se vielä puuttuisi, huudahti Forsgrén. Ethän toki aio lähteä
sinne? Tuo karjatalo on hänen pahimpien orgioidensa pesäpaikka.

-- Miksi en lähtisi, vastasi Aino Vanaja. Aion uhmailla tämän
pitäjän naisten pikkumaista suuttumusta.

-- Te nuoret olette niin valmiit uhmailemaan. Ja uhmailkaa
vaan minun puolestani, kun uhmanne on oikeutettua. Mutta se,
mitä sinä sanot pikkumaiseksi suuttumukseksi, on itse asiassa
suureksi osaksi oikeutettua loukkautumista Eversenin ylimielisen
käytöksen johdosta.

-- Se on totta, että kapteeni Eversen suvaitsi tanssia enemmän
minun kuin muiden kanssa. Ja se voi olla hänen asiansa. Mutta se
ei ollut minun syyni, en minä häntä siihen kehoittanut.

Fredrika rouva puuttui nyt puheeseen:

-- Minusta on kyllä ikävä, että verrattain pienestä seikasta on
nostettu suurta melua, ja se voi vielä kiihtyä, jos Aino lähtee
huviretkelle. Mutta paha on myös suututtaa kapteeni Everseniä.
Hän on rikas ja aulis auttamaan. Hän ehkä lainaisi Ainolle
rahoja hänen opintoihinsa.

Forsgrén nuhteli närkästyneenä:

-- Sinä, Fredrika, olet joskus vallan sokea teatteri-innossasi.
Eversen on viimeinen henkilö, jonka puoleen on käännyttävä
raha-asioissa. Hän vaatii aina erityisen korvauksen antamastaan
avusta.

-- Mutta setä näyttää pitävän minua lapsena, jota voi kohdella
mielivaltaisesti. Minä en pelkää kapteeni Everseniä, olenhan
jo nuoresta saanut tulla omin neuvoin toimeen ja osaan pitää
varani. Te nähtävästi pidätte Everseniä hirviönä. Minulle hän on
näyttänyt ainoastaan ritarilliset puolensa.

-- Hän osaa olla ritarillinen ja rakastettava, silloin kun
tahtoo ja niin kauan kuin se häntä itseään miellyttää. Toiste
hän taas voi olla häikäilemätön, jopa raakakin, huomautti
Elisabet.

Aino Vanaja loi Elisabetiin pitkän, kysyvän katseen.

-- Minä en salli, että lähdet tuolle huviretkelle, huudahti
Forsgrén, kun sinne yksinomaan tulee nuoria ja kun pidot ovat
syrjäisellä karjatalolla.

-- Minua ei erityisesti huvita lähteä sinne, mutta minusta
tuntuu omituiselta kieltäytyä ja vaikealta keksiä siihen syy.

-- Sen sanon vaan, virkkoi Forsgrén, että niin kauan kuin
asut minun talossani, en hyväksy lähtöäsi tuon elostelijan
pietarilaiseen orgiaan.

Metsänhoitaja oli käynyt vallan punaiseksi kasvoiltaan. Ja
peläten, ettei voisi hillitä itseään vieraiden läsnäollessa, hän
poistui sisälle.

Tilanne oli kehittynyt lopen tuskalliseksi, ja Elisabet ja
Hannes Borg eivät tietäneet mitä sanoa, miten suhtautua siihen.

Rouva Forsgrén näytti surulliselta ja ehdotti toistamiseen, että
lähdettäisiin kävelylle puutarhaan.



XV


Naapuritilalliselta Hannes Borg oli polkuhinnasta ostanut
laveahkon suon, joka oli molempien tilojen rajalla. Niinä parina
vuotena, joina hän oli sen omistanut, hän ei ollut siihen
kajonnut, eikä ollut siitä hyötynyt muuten kuin mikäli siitä oli
poimittu karpaloita ja muuramia. Mutta siihen suohon liittyi
hänen tulevaisuudentuumiaan.

Kulkiessaan kirkkaana elokuun aamuna pitkin sen laitaa hän
päätti vielä sinä syksynä ruveta kaivauttamaan siihen ojia ja
siten panna alkuun suoviljelyksensä.

Hänen siihenastinen viljelyksensä oli ollut siksi vähäinen,
että se juuri tyydytti hänen pienen taloutensa tarpeet. Siinä
hän ei ollut voinut toteuttaa lempituumaansa, osaviljelystä.
Mutta tämän suon hän aikoi viljelyttää osaviljelysperiaatteiden
mukaan. Ja kun hän katseli tätä mutaista, osaksi sammalen
peittämää vetelää maa-aluetta, hän ajatteli, että meillä vielä
on niin paljo muokkaamatonta maaperää, sekä aineellista että
henkistä, että vielä on niin paljo raivaustyötä suorittamatta.
Miten saada tähän työhön innostusta ja sovinnollisuutta? Yhdeltä
aineellisen työn sovinnollisuuden edistäjältä hänestä tuntui
osaviljelys. Ja hänessä heräsi halu puutarhaviljelyksensä ohella
itse ottaa osaa tuohon suonraivaukseen.

Tiheän männikön kautta hän teki laajan kierroksen ennenkuin
palasi kotia. Silloin sukeltautuivat eilispäivän tapaukset
hänen mieleensä. Eversenin uudet kutsut häntä huolestuttivat.
Oliko hänen puuttuminen asiaan? Kehottaisiko hän Aino Vanajaa
jäämään niistä pois? Se tuntui perin vaikealta. Sekaantuminen
toisten ihmisten asioihin oli aina ollut hänen luonteelleen
vastenmielistä. Mutta toiselta puolen, katsoisiko hän kädet
ristissä miten tuo hurjimus pyytäisi pauloihinsa sen naisen,
jota hän ihaili ja rakasti, joka oli muuttanut ja nuorentanut
koko hänen olemuksensa? Ei, ja tuhannesti ei! Jo sinä iltana
saattoi tuo onnettomuus tapahtua. Se oli estettävä millä
keinoilla tahansa.

Kun hän palasi kotiin kävelyltään, odotti häntä poika, joka toi
kirjeen neiti Vanajalta. Hannes Borg avasi kuoren ja luki:

    'Kunnioitettava Herra Tohtori!

    Eilinen kohtaus, jonka todistajaksi Te jouduitte, kärjistyi
    lähdettyänne, ja setä Forsgrénin ja minun välillä vaihdettiin
    sanoja, jotka kummaltakaan puolelta kenties eivät olleet niin
    pahasti tarkoitettuja, mutta jotka kuitenkin saattavat minulle
    mahdottomaksi kauempaa nauttia sukulaisteni vieraanvaraisuutta.
    Ja vaikka olen päättänyt olla lähtemättä kapteeni Eversenin
    huviretkelle, ovat setä Forsgrénin lausumat paheksumissanat
    siksi ankarat, että en voi tehdä muuta kuin jo huomispäivänä
    lähteä pois Kuuselasta. Konttoripaikastani Tampereella olen
    aikaisemmin sanoutunut irti, ja kun ei minulla tällä haavaa ole
    muuta toimeentuloa, aion toistaiseksi lähteä auttamaan äitiäni,
    joka on postinhoitajattarena pienessä syrjäisessä sisämaan
    postikonttorissa. Mutta en voi lähteä seudulta, ennenkuin olen
    saanut Teitä kiittää ja sanoa Teille hyvästi. Sillä olenhan
    elinikäni Teille kiitollinen harvinaisesta ystävällisyydestänne
    ja niistä uusista avaroista näköaloista, jotka olette aukonut
    minulle taiteen maailmassa. Saanko tulla jo tänään iltapäivällä?
    Olen kiitollinen, jos pojan mukaan lähetätte minulle vastauksen.
    Mutta pelkään, että Tekin olette minuun suuttunut. Voin kuitenkin
    vakuuttaa, etten ole tarkoittanut pahaa. Mutta luonteessani on
    jotain itsepäistä ja päättäväistä, joka vastustuksesta yltyy
    jyrkäksi.

                                      Kunnioittavin terveisin:
                                          _Aino Vanaja_.'

Tämä kirje sai Hannes Borgin ensin levottomaksi, mutta sitten se
häntä rauhoitti. Levottomuus aiheutui siitä, että ratkaiseva tapaus
oli edessä, rauhoittava vaikutus taas siitä, että neiti Vanaja
oli päättänyt jäädä pois Eversenin kutsuista ja että tämän miehen
turmiollinen vaikutus ainakin toistaiseksi oli torjuttu.

Mutta millaisiksi olot nyt muodostuivatkaan? Olihan Hannes Borgista
vaikea se ajatus, että Aino Vanaja poistuisi sinne kauas sydänmaahan.
Katkeaisihan siten heidän seurustelunsa, ja kuka takaisi, etteikö
Eversen ottaisi selvää hänen uudesta olinpaikastaan.

Mitä siis tehdä? Hannes Borg kulki kauan edestakaisin työhuoneessaan.
Viimein hänelle selvisi tuuma. Hän pyysi kirjeentuojaa odottamaan
ja riensi Elisabetin luo. Hänen tekemänsä päätös oli niin luja,
ja hän piti asiaansa niin kiireellisenä, että hän epäröimättä ja
valmistuksitta ryhtyi siihen.

-- Olen saanut neiti Vanajalta kirjeen -- näin hän alkoi. Kuuselassa
näyttää lähdettyämme olleen kuuma ottelu hänen ja Forsgrénin välillä,
ja ukko tuntuu lausuneen niin kovia sanoja, että neiti Vanaja katsoo
välttämättömäksi lähteä pois Kuuselasta. Hän sanoo matkustavansa
äitinsä luo kauas sisämaan seudulle. En tahdo, että oppilaani näin
hautautuu sinne syrjäseudun unhoitukseen, en tahdo, että hänen
opetuksensa katkeaa, sillä hänellä on todella erinomaiset lahjat.
Olen siis päättänyt toistaiseksi tarjota neiti Vanajalle tyyssijan
täällä Koivukoskella. Pihakamarin, jossa itse asuin, kuten muistanet,
ennenkuin päärakennus valmistui, voi helposti järjestää asuttavaan
kuntoon. Ottaisitko sinä hänet niin sanoakseni suojelukseesi,
Elisabet?

Hän oli puhunut kaiken tämän melkein kuin yhteen hengenvetoon, ja
hengästyneenä hän jäi odottamaan sisarentyttärensä vastausta.

Elisabet tuntui epäröivän muutaman silmänräpäyksen. Huomattuaan,
miten voimakkaasti hänen enonsa oli kiintynyt Aino Vanajaan, hän oli
ruvennut pelkäämään tätä kiintymystä. Mutta silti hän ei katsonut
olevansa oikeutettu lausumaan arvelultaan. Hän vastasi:

-- On luonnollista, että teen kaiken voitavani, jos vaan saatan
sinulle tehdä palveluksen, ja jos tuo nuori nainen hyväksyy minut
suojelijaksensa. Mutta minusta tuntuu sopivammalta, että hän muuttaa
asumaan minun ullakkohuoneeseeni, joka on kunnossa ja kodikkaampi. Ja
ihmisillä on vähemmän aihetta puheisiin, kun voin sanoa, että neiti
Vanaja on minun mallinani ja seuranani.

Hannes Borg painoi Elisabetin kättä ja sanoi:

-- Sinulla on aina niin paljo ymmärtämystä, Elisabet!

Hän riensi työhuoneeseensa ja kirjoitti:

    'K. Neiti Vanaja!

    Kirjeenne antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, mutta
    tahdon heti vakuuttaa, että minä en ole suuttunut ja toivon,
    että vanha ystäväni Forsgrén leppyy, kun olen puhunut hänen
    kanssaan, ja että hyvät välit palaavat. Olette hyvin tervetullut
    Koivukoskelle, jo tänään, niin pian kuin ehditte. Meillä on paljo
    puhuttavaa, etenkin tulevaisuudestanne. Tulkaa siis empimättä, ja
    kuta pikemmin tulette, sitä iloisempi olen.

    Terve tuloa!

                                                 _Hannes Borg_.'



XVI


Aino Vanaja oli muuttanut asumaan Koivukoskelle, Elisabetin
ullakkohuoneeseen, ja viihtyi siellä hyvin. Hän ei ollut suostunut
jäämään Kuuselaan, vaikka Hannes Borg oli tarjoutunut välittäjäksi.
Eikä tohtori Borg ollut erityisen innokkaasti häntä siihen
kehoittanutkaan, sillä olihan hänelle mitä mieluisinta saada tämä
rakastettu olento asumaan läheisyyteensä. Metsänhoitaja Forsgrénille
oli hän kirjoittanut ja perinpohjin selittänyt toimenpiteensä aiheen.
Ja hyväluontoinen Forsgrén, joka ensin oli ollut nyrpeä ja murissut
jotain hullutuksista ja hemmoittelusta, oli sitten lauhtunut ja
virkkanut: -- Tehkää, miten haluatte. Eihän se asia oikeastaan
liikuta minua.

Aino Vanaja ei ollut epäröimättä vastaanottanut Hannes Borgin
tarjoamaa vieraanvaraisuutta. Mutta hän oli suostunut, sillä Hannes
Borg oli osannut tehdä tarjouksensa niin luontevasti ja oli muun
muassa viitannut siihen, että hän katsoi sisarentyttärensä kaipaavan
naisseuraa. Ja lisäksi -- näin oli Hannes Borg huomauttanut --
neiti Vanajan äkillinen lähtö ja siirtyminen etäiselle seudulle
keskeyttäisi hänen opintonsa...

Vasta jälestäpäin Hannes Borg tuli ajatelleeksi: -- Minkähän neiti
Vanaja katsoo tämän ehdotukseni päävaikuttimeksi? Luontainen ujous
ja onnettoman nuoruudenelämyksen muisto estivät häntä sitä selvästi
sanoin tulkitsemasta.

Kaikesta levottomuudestaan huolimatta hän tunsi suurta tyydytystä
siitä, että hänen näin oli onnistunut -- ainakin toistaiseksi --
turvata Aino Vanaja, että sai seurustella tämän olennon kanssa, joka
päivä päivältä kävi hänelle rakkaammaksi.

Heidän draamalliset tuntinsa jatkuivat entiseen tapaan, ja
Elisabet alkoi maalata Aino Vanajan muotokuvaa. Hannes Borg ei
yleensä tahtonut häiritä heitä maalaustilaisuuksissa. Mutta joskus
Elisabet lähetti häntä kutsumaan "paussikahville". Ja kerran Hannes
Borgin hiukan viipyessä siellä, Aino Vanaja virkkoi katsellessaan
keskeneräistä muotokuvaansa:

-- Kun näen, että te, Elisabet rouva, liikutte valmiina taiteilijana,
varmana tarkoituksistanne ja keinoistanne, tunnen itseni levottomaksi
ja ajattelen, että vasta olen ihan alussa ja voinkohan koskaan
saavuttaa varmaa jalansijaa taiteen alalla.

Tähän huomautti Hannes Borg:

-- Taide vaatii ennenkaikkea lahjoja, ja niitä teillä on. Mutta se
vaatii myös uupumatonta työtä.

Ja Elisabet lisäsi puolestaan:

-- Se vaatii rakkautta, paljon epäitsekästä rakkautta, se yksin voi
voittaa kaikki vastukset. Sanoitte minua valmiiksi taiteilijaksi.
Ei kukaan vakava taiteilija kuitenkaan voi väittää olevansa
aivan "valmis". Taiteessa ei ole olemassa lopullista saavutettua
mestaruutta, sehän tietäisi paikallaanpysymistä. Paikallaanpysyminen
taas on tavallaan taantumista. Taiteilijan työn elinehto on
eteenpäinpyrkiminen, taidenäköalojen avartaminen ja tekniikan yhä
jatkuva kehittäminen. Jos otatte huomioon tämän, ei teidän tarvitse
lamautua. Toinen taiteilija on taipaleella ehtinyt kauemmaksi, toinen
on vasta alkutaipaleella, siinä ero...

Palvelijatar toi sisälle kahvia ja ilmoitti, että köyhä
mäkitupalainen, Vappu, oli keittiössä ja tahtoi puhua rouvan kanssa.

-- Pyytäkää hänet tänne sisälle, sanoi Elisabet.

Aino Vanaja näytti ihmettelevän tätä. Elisabet huomasi sen ja selitti:

-- Tuo nainen on yksi niitä poloisia, jotka punaisten kiihoittajat
ovat opeillaan myrkyttäneet. Hänen katkeruudestaan huolimatta olemme
tohtori Borg ja minä koettaneet kohdella häntä lempeästi, toivoen,
että hän lopulta muuttuisi sovinnolliseksi.

Hetken kuluttua Vappu palvelijattaren opastamana tuli sisälle. Hän
jäi seisomaan oven pieleen, niiasi ja katsoi epäröivänä ympärilleen,
tietämättä, miten tämä kunnia tuli hänen osakseen ja mitä sanoa.

Elisabet meni hänen luokseen, tervehti häntä kädestä ja sanoi:

-- Mitä Vapulle kuuluu? Joko Vapun terveys on parempi?

Vappu vastasi, äänessä lempeämpi sävy kuin mihin Elisabet oli
aikaisemmin tottunut:

-- Alkaahan se menetellä, kun jo jaksaa kävellä vähän pitemmälle. Ja
kun rouva silloin puhui työstä, niin tulin sitä tiedustelemaan.

-- Täällä Koivukoskella on kyllä Vapulle työtä, ja puhumme siitä
sitten. Vappu tulee nyt ensin juomaan kahvia.

-- Enhän minä toki näin hienossa paikassa... kelpaahan se minulle
kyökkikin...

-- Vappu tulee nyt vaan tänne istumaan. Elisabet vei hänet
kahvipöydän ääreen, sai hänet kursailun jälkeen istumaan ja kaatoi
hänelle kahvia. Vappu joi halukkaasti höyryävää lempijuomaansa ja
söi vahvasti vehnäleipää. Sen ohella hän loi ihmettelevän katseen
ympärilleen ja virkkoi hetken kuluttua:

-- Mutta onpa sillä rouvalla täällä nättiä. Juotuaan muutaman kupin
kahvia Vappu kävi avomielisen puheliaaksi:

-- Enhän muuten olisi tullut työtä kysymään, mutta kun olen ollut
huono ja se poikani Junu nyt on poissa kotoa. Sanovat, että se
ansaitsee hyvin tukkitöissä ja että sillä on lisätulojakin. Se Tuomas
kertoi, että se on ruvennut pirtutrokariksi...

Vappu pelästyi, että oli tullut kertomainnossaan omasta pojastaan
maininneeksi sellaista, mikä saattoi käydä hänelle vaaralliseksi ja
ehätti lieventämään:

-- En kuitenkaan usko, että se pirtua myy, sillä onhan se kiellettyä
ja vaarallista työtä. Ihmiset puhuvat niin paljon, eivätkä ajattele,
että puheillaan vahingoittavat toista. Paljon se Tuomas kuitenkin
sanoi Junun liikuttelevan rahoja, mutta ei siltä kuitenkaan näy
liikenevän minulle lähettää, kun en vielä ole saanut penniäkään ja
olen elänyt puutteessa...

Elisabet käytti tilaisuutta kääntääkseen tämän Vapun ikävän
kokemuksen hänelle opetukseksi:

-- Vappu huomaa nyt, että se, mitä Vappu sanoo sortamiseksi, ei tule
herrojen puolelta. Oma poikanne ei teitä auta, vaikka tietää, että
olette sairas ja kärsitte puutetta. Kaikki riippuu siitä millaiset
ihmiset ovat, eikä siitä mihin säätyluokkaan he kuuluvat. Toinen
tahtoo auttaa lähimäistään, toinen ei.

Hannes Borg huomasi, että Aino Vanaja Vapun ja Elisabetin puhuessa
näytti välinpitämättömältä. Hän selaili hajamielisesti korukantista
kirjaa. Oli ilmeistä, että Vapun läsnäolo hänestä oli vastenmielinen.

Kun Vappu oli poistunut keittiön puolelle, sanoi Aino Vanaja:

-- En voi sille mitään, että tunnen inhoa, kun joudun kosketuksiin
punikkien kanssa. Kapinan aikana toimin sairaanhoitajattarena ja
tulin nähneeksi kuinka petomaisesti he olivat kiduttaneet kuoliaaksi
vankejaan.

Hannes Borg huomautti:

-- Samallainen inho on meilläkin näitä kiduttajia ja murhaajia
kohtaan. Mutta punaisissakin on harhaan vietyjä, sydämettömän
kiihoituksen myrkyttämiä. Ja näitä katsomme velvollisuudeksemme
parantaa ja auttaa.



XVII


Eräänä aamuna saapui Koivukoskelle odottamaton vieras: kauppias
Herhilä. Hän tuli ilmoittamaan Elisabet rouvalle, että kirkko kapinan
hävityksestä oli kärsinyt siksi paljon, että se oli perinpohjin
korjattava ja sisältä maalattava. Uuden alttaritaulun paljastajaiset
saattoivat sen vuoksi tapahtua vasta joulun jälkeen, kevätpuolella.
Tästä oli Herhilä tahtonut tulla kertomaan, jotta taiteilijatar ei
turhaan pitäisi kiirettä.

Hän lisäsi:

-- Ehkäpä se tulee vielä parempi, kun ei tarvitse maalata niin
joutuin. Mutta kyllä rahat maksetaan heti kun taulu on valmis, että
ei se meille mitään merkitse; ne rahat on jo siihen tarkoitukseen
varattu.

Elisabet huomautti, ettei hän ollut riippuvainen palkkion
kiireellisestä suorittamisesta ja että hän kevääseen mennessä
valmistaisi tilatun maalauksen.

Herhilä sanoi, että hänellä vielä oli asiaa tohtori Borgille, teki
kiireisesti lähtöä ja riensi Hannes Borgin rakennukseen.

Neiti Vanaja oli parhaillaan tohtori Borgin luona tunnillaan.
Astuttuaan saliin ja tervehdittyään tohtori Borgia Herhilä alkoi
kiihkeästi selittää tulonsa aihetta.

-- Kun oli asiaa sille taiteilijattarelle, päätin samalla
käväistä tohtorin puheilla ja kysyä, mitä tohtori ajattelee siitä
loukkauksesta?

-- Mitä loukkausta tarkoitatte?

-- Sitä kunnianloukkausta siellä kapteeni Eversenin pidoissa. Olihan
se hyvin suuri loukkaus, kun kapteeni vieraiden nähden ajoi minut
pois pidoista, joihin oli minut kutsunut. Olen aikonut nostaa siitä
kanteen häntä vastaan, sillä olihan monia kymmeniä todistajia, niiden
joukossa herra tohtori itse. Mitä tohtori tästä asiasta oikein meinaa?

-- En saata puolestani käsittää, että kapteeni Eversen olisi tehnyt
itsensä syypääksi kunnianloukkaamiseen.

-- Vai ette, kiljaisi Herhilä kiivastuen. Enkös minä ole auttanut
häntä lainaamalla hänelle rahoja, melkoisen summan! Sillä eivät
sen miehen ahväärit ole niin hyvät, kuin miltä ulkoapäin näyttää.
Ja miten hän elää? Se nainen, joka oli emännöitsijänä Louhivaaran
hovissa ja jota Eversen sanoi leskirouvaksi ja serkukseen, ei
se ollut mikään rouva eikä serkku. Se oli yksi monia kapteenin
lyhytaikaisia heiloja, ja se suuttui pahasti kun kapteeni niin
hurjasti hakkaili sitä neiti Vanajaa, pani pillit pussiin ja pötki
tiehensä.

-- Nuo ovat asioita, joihin minä en tahdo sekaantua. Ja kun kauppias
Herhilä kysyi mielipidettäni, niin on vakaumukseni se, että ette
mitään voita, jos nostatte kanteen kapteeni Everseniä vastaan, sillä
olitte liiaksi maistanut väkeviä ja siinä tilassa tarvitsitte lepoa.
Kapteeni teki teille päinvastoin palveluksen.

-- Vai niin, kiivastui Herhilä, se minun olisi pitänyt tietää, että
emme me kansanmiehet saa tukea ja puolustusta herroilta. Herrat
vetävät kaikki yhtä köyttä, se on tunnettu asia.

-- Erehdytte, jos luulette minua tässä asiassa puolueelliseksi; minä
en puolusta kapteeni Everseniä, mutta kun olette kääntynyt minun
puoleeni, olen sanonut mielipiteeni.

Loukkaantuneena siitä, ettei ollut saanut kannatusta, poistui
Herhilä. Kun hän nousi ajoneuvoihinsa, ajoi Eversen autossaan
portaiden eteen.

Herhilä ei tervehtinyt häntä, vaan loi häneen vihamielisen katseen,
läimäytti hevostaan piiskalla ja ajoi tiehensä.

Eversen tuskin kiinnitti häneen huomiota.

Henrika toi tohtorille kapteenin käyntikortin. Hannes Borgista tämä
kapteenin äkillinen tulo oli ikävä yllätys. Hän pahoitteli Aino
Vanajalle, että heidän tuntinsa toistamiseen keskeytyi, mutta lupasi
palata niin pian kuin suinkin.

He olivat istuneet ryijyn peittämällä sohvalla vastapäätä salin ovea,
ja Hannes Borgin avatessa oven saattoivat Aino Vanaja ja Eversen
vilaukselta nähdä toisensa.

Kapteeni oli hienossa siviilipuvussa. Hänen moitteettoman pitkän
takkinsa reunusliepeen napinlävessä oli valkoinen ruusu. Hän oli
riisunut toisen kermanvärisistä käsineistään ja leikitteli sillä
huolettomasti.

Hän mainitsi käyntinsä lähimmäksi aiheeksi tohtori Borgin
ranskankieliset kirjat, joita oli saanut lainaksi ja joita
valitettavasti oli tullut liian kauan pitäneeksi. Nyt vasta hän oli
ne kaikki lukenut ja oli rientänyt tuomaan ne takaisin.

Hannes Borg sanoi, ettei hän niitä ollut tarvinnut eikä kaivannut.

Sitten Eversen ilmoitti haluavansa tutustua osaviljelyksen
periaatteisiin, joihin tiesi tohtori Borgin olevan perehtyneen. Ehkä
Louhivaaran laajoilla viljelysmailla osaksi saattaisi niitä toteuttaa.

Hannes Borg sanoi olevansa valmis antamaan haluttuja tietoja, mutta
että hän sillä hetkellä ei joutanut, hänellä kun paraikaa oli luonaan
oppilas.

Eversen ymmärsi häiritsevänsä ja nousi, kuitenkaan pitämättä
erityistä kiirettä, ja sanoi:

-- Tiedän, että esitätte neiti Vanajalle draamallista estetiikkaa.
Minä olen sitä mieltä, että neiti Vanajalla on kaikki edellytykset
tullakseen kuuluisaksi tanssijattareksi.

-- Minä puolestani en ole tanssitaiteen ihailija. Eihän se mitenkään
kohoa draamallisen taiteen tasolle. Useimmiten se on etupäässä
aistillisuuden kiihoitusta.

-- Mutta sitähän oikeastaan kaikki taide on. Kuvataiteet ovat
näköaistin, musiikki kuuloaistin, runous "sisäisen aistin" ja
mielikuvituksen kiihoitusta.

-- Eikö mitään muuta? Herra kapteeni suvaitsee laskea leikkiä. -- No
niin, väitteleminen näistä asioista on turha, ovathan käsityskantamme
siksi erilaiset.

Hannes Borg lausui nämä sanat kuivahkosti, ja Eversen oivalsi, että
hän häntä jo häiritsi. Ja hän virkkoi hieman ivallisesti:

-- Minähän olenkin maallikko näissä kysymyksissä. Ja olen jo liian
kauan kuluttanut tohtorin aikaa.

Hän teki lähtöä, mutta sanoi ojentaessaan Hannes Borgille kättään
ikäänkuin ohimennen:

-- Olen kiitollinen, jos ennen lähtöäni saan sanoa neiti Vanajalle
pari sanaa.

Hannes Borg säpsähti. Siinä nyt oltiin. Oli ilmeisen selvää, että
kirjojen palauttaminen ja osaviljelysharrastus olivat pelkkiä
verukkeita, ja että Eversenin käynnin päätarkoitus oli tavata neiti
Vanaja.

Vaikka se olikin vastenmielistä Hannes Borgista, ei hän voinut
kieltäytyä täyttämästä kapteenin pyyntöä. Saattoihan muuten olla
mielenkiintoista kuulla, mitä asiaa Eversenillä oli Aino Vanajalle,
sillä Hannes Borg katsoi oikeudekseen olla läsnä. Ei kukaan voinut
vaatia, että hän omassa kodissaan tarjoaisi kilpailijalleen
tilaisuuden kahdenkeskiseen kohtaukseen.

Hän naputti työhuoneensa ovelle, avasi sen ja sanoi:

-- Neiti Vanaja, kapteeni Eversen haluaisi tavata teitä.

Joustavin askelin neiti Vanaja astui saliin ja tervehti kapteenia.

Hannes Borg vetäytyi syrjään selaillen ikkunan ääressä Eversenin
tuomia ranskalaisia romaaneja. Silti hän ei päästänyt heitä
katseistaan. Hän pani merkille, että Eversen melkein hypnotisoiden
loi Aino Vanajaan läpitunkevia silmäyksiä.

-- Muistatte kaiketi, neiti Vanaja -- näin alkoi kapteeni, että
olen intohimoinen tanssitaiteen ihailija. Ulkomaanmatkoillani olen
koonnut kuuluisien tanssijattarien kuvia. Minulla on niitä sievoinen
kokoelma. Lupasin lähettää ne teille. Kysyin teitä puhelimitse
Kuuselasta, ja sieltä vastattiin, että olitte matkustanut pois.
Saanko kysyä, millä osoitteella voin lähettää nuo kuvat?

-- Asun toistaiseksi täällä Koivukoskella rouva Elisabet Borgin
luona, joka maalaa muotokuvaani.

-- Minulla on siis kunnia lähettää nuo kuvat sinne.

Eversen nousi ja ojensi kätensä hyvästiksi. Hannes Borg huomasi, että
kapteeni hyvästellessään Aino Vanajaa kauan -- liian kauan -- painoi
hänen kättään. Koko heidän keskustelunsa aikana Hannes Borg oli
syrjästä tarkannut Aino Vanajaa, nähdäkseen minkä vaikutuksen Eversen
häneen teki. Mutta hän ei ollut voinut huomata mitään erikoista.
Ja Hannes Borg ajatteli: -- Jos hän peittää mielenkiintonsa tai
mieltymyksensä tunteet, hän näyttelee hyvin. Eversen sitävastoin ei
ollut ilmeillään ja esiintymisellään salannut tunteitaan. Kiihkeä
intohimo kiilui hänen silmistään ja hän virkkoi lopuksi, hellittäen
neiti Vanajan käden:

-- Näkemiin, neiti Vanaja.

Hän hyvästeli jäykän kohteliaasti Hannes Borgia ja poistui.

Kapteenin lähdettyä Hannes Borg oli hyvin kiihoittunut. Eversenin
menettely tuntui hänestä sovinnaisen seurustelutottumuksen
verhoamalta julkeudelta. Hän selitti neiti Vanajalle, että nämä
keskeytykset olivat vieneet häneltä siksi aamupäiväksi oikean
työskentelytuulen, että hän nyt katsoi parhaaksi keskeyttää tunnin ja
jatkaa vasta seuraavana päivänä.

Kapteeni Eversenin käynti Koivukoskella ei jättänyt Hannes
Borgia vähääkään epätietoiseksi siitä, että Eversen aikoi jatkaa
tuttavuuttaan Aino Vanajan kanssa. Hänen entinen rakastajattarensa,
tuo tanskalainen "serkku" oli suuttunut ja poistunut. Eversen kaipasi
uutta rakastajatarta. Häikäilemättä hän oli tunkeutunut tähän
taloon, jossa aikaisemmin oli esiintynyt loukkaavasti, eikä Hannes
Borg muuten olisi ottanut häntä vastaan, ellei olisi käynyt hänen
kemuissaan. Eversen tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä kosketuksiin
neiti Vanajan kanssa, ja olihan hän taitavasti osannut perustella
käyntinsä. Ja ulkonaisesti hän kyllä oli ollut "korekti". Mistä hän
olikaan saanut tietää Aino Vanajan uuden olinpaikan? Palvelijoilta,
postikonttorista -- vaiko itse neiti Vanajalta?

Kuta kauemmin Hannes Borg ajatteli tilannetta, sitä pulmallisemmalta
se hänestä tuntui. Eversen oli luultavasti uudistava kutsunsa
huviretkelle. Miten Aino Vanaja nyt oli suhtautuva näihin kutsuihin?
Jos hän vielä olisi yhtä päättäväinen kuin Kuuselassa, voisivatko
Elisabet ja Hannes Borg mahtisanoin pidättää häntä menemästä
Eversenin luo? Ja saattoihan tuo ovela mies keksiä muitakin keinoja
tavatakseen uuden intohimonsa esineen. Eihän Hannes Borg ollut
viehättävän oppilaansa holhooja. Miten valvoa, miten suojella häntä?



XVIII


Hannes Borg ei ollut löytänyt mitään ratkaisua, kun hän myöhemmin
samana päivänä läksi Elisabetin luo asiasta keskustelemaan.

Elisabet oli alakuloinen ja kertoi ottaneensa esille maalauksensa,
"Atenalaisten laulun", tehdäkseen siitä Hannes Borgille pienen
jäljennöksen. Silloin olivat kaikki hänen viehkeät ja haikeat
muistonsa elpyneet. Yrjö Vahtera oli taas kuin ilmielävänä kohonnut
hänen eteensä, ja hänet oli vallannut vastustamaton kaiho tietää,
mikä kohtalo heidän eronsa jälkeen oli tullut tuon miehen osaksi,
joka oli tuottanut hänelle hänen elämänsä suurimman riemun, mutta
myös katkerimman surun.

Ainoastaan muutamin sanoin hän tähän viittasi, mutta Hannes Borg
aavisti, että hänen sisarentyttärensä vanha sydänhaava jälleen oli
auennut.

He vaikenivat hetken.

Sitten Elisabet kertoi Herhilän käynnistä ja että alttaritaulua vasta
kevätpuoleen tarvittaisiin.

--Tämä uutinen onkin minulle oikeastaan tervetullut, jatkoi Elisabet.
Pääsen aikaisemmin lähtemään ulkomaille, heti kun neiti Vanajan
muotokuva on valmistunut. Tarvitsen vaihtelua ja virkistystä. Ja
totta puhuen olen osaksi tyytymätön siihen alttaritaulu-luonnokseen.
Ehkä ulkomailla löydän paremman Kristusmallin. En tahtoisi maalata
pelkkää tilaustaulua, soisin, että siitä tulisi taideteos, joka
itseäni tyydyttäisi. Enhän ole riippuvainen palkkiosta, voin
kustantaa matkani säästöistäni.

Hannes Borg kertoi, että Eversen oli kunnioittanut häntä käynnillään.
--

-- Tai oikeastaan tämä käynti ei tarkoittanut minua, sillä oli,
niinkuin voit arvata, vallan toinen tarkoitus. Hän näyttää
tahtovan, maksoi mitä maksoi, saada tuon nuoren naisen valtaansa.
Ja mitkä seuraukset siitä olisivat, sen sinä hyvin tiedät. Tulin
neuvottelemaan kanssasi, mitä olisi tehtävä.

-- Niin kauan kuin minä olen kotona, hän voi olla täällä, mutta minun
lähdettyäni ulkomaille hänen luonnollisesti on mahdotonta jäädä
tänne ihmisten puheiden tähden. Mutta mitä arvelet siitä, jos minä
muotokuvan valmistuttua lähtisin saattamaan häntä hänen äitinsä luo?
Voisin varsin hyvin tehdä sen sillä verukkeella, että lähden pienelle
virkistysmatkalle.

-- Se ei luullakseni asiaa parantaisi. Eversenillä olisi kyllä
keinonsa ottaa selville Aino Vanajan olinpaikka, ehkä hän jo
tietääkin, missä hänen äitinsä asuu. Ja ennen pitkää Aino Vanaja
ikävystyisi syrjäisellä sydänmaan seudulla, tuntisi pettymystä
taidetuumiensa raukeamisesta ja voisi silloin olla altis lankeamaan
Eversenin pauloihin.

Hetkeksi Hannes Borg vaipui mietteisiin ja sai äkkiä tuuman, joka loi
ilonvälkkeen hänen kasvoihinsa.

-- Kuulehan, hän huudahti. Kun sinä tarjouduit saattamaan neiti
Vanajaa, heräsi minussa ajatus, jonka ehkä voit hyväksyä. Etkö
suostuisi siihen, että hän sinun seurassasi ja suojeluksesi alaisena
lähtisi ulkomaille näyttämöopintojaan jatkamaan? Onhan minullakin
säästöjä puutarhaviljelykseni tuottamista varoista. Voisin kustantaa
hänen matkansa.

Elisabet karkoitti epäröimisensä ja vastasi:

-- Luonnollisesti, jos minä vaan olen oikea henkilö häntä saattamaan
ja suojelemaan. Hän on ikäisekseen harvinaisen itsenäinen, kuuntelee
tosin toisen mielipiteitä, mutta menettelee enimmäkseen oman päänsä
mukaan. Mutta ehkä hänellä sentään saattaa olla jotain hyötyä
minusta, ja sinä voit minulta saada tietoja hänen opintojensa kulusta.

Täynnä kiitollisuutta Hannes Borg puristi Elisabetin kättä ja sanoi:

-- Olen äärettömän iloinen siitä, että hän saa matkustaa juuri sinun
kanssasi. Sen paremman oppaan huostaan en voisi häntä uskoa.

Hän kävi äkkiä vakavaksi ja jatkoi:

-- Kunhan hän vaan itse on halukas lähtemään. He kuulivat askeleita
ullakkohuoneen portaista ja seuraavassa tuokiossa Aino Vanaja astui
sisälle. Hänen tarkka silmänsä huomasi jotain erikoista opettajansa
kasvoissa.

Hannes Borg päätti heti ilmaista hänelle ehdotuksensa. Elisabet
vetäytyi hienotunteisesti viereiseen huoneeseen.

-- Sisarentyttäreni -- näin alkoi Hannes Borg -- on päättänyt siirtää
alttaritaulun maalaamisen tuonnemmaksi ja heti teidän muotokuvanne
valmistuttua lähteä ulkomaille. Tästä heräsi minussa se ajatus, että
teillä nyt olisi hyvä tilaisuus matkoihin tottuneen sisarentyttäreni
seurassa lähteä ulkomaille opiskelemaan. Olette epäilemättä
huomannut, kuinka lämpimästi... harrastan... taidepyrkimyksiänne.
Toivon siis, että ette pahastu, jos tarjoudun kustantamaan matkanne
ja kuuden kuukauden kestävän oleskelunne ja opintonne Münchenissä.

Heleä riemu kuvastui Aino Vanajan sinisissä silmissä, jotka loistivat
kuin kaksi tähteä.

-- Onko tämä totta, vai onko se unta! hän viimein huudahti. -- Mutta
ei, se ei ole mahdollista, enhän ole ansainnut sellaista hyvyyttä.

-- Emme puhu sellaisista. Teette minut hyvin iloiseksi, jos suostutte
ehdotukseeni. Kun palaatte ulkomailta, ei teidän liene vaikeata
päästä työskentelemään jollakin huomatuista näyttämöistämme.

Aino Vanaja näytti hetken miettivän. Sitten hän virkkoi:

-- Ainoastaan yhdellä ehdolla saatan vastaanottaa jalomielisen
tarjouksenne: että saan nuo rahat lainana ja että annan teille niistä
takaajien nimillä varustetun velkakirjan.

-- Emme puhu lainoista ja velkakirjoista. Pääasia on, että
nyt sopivan tilaisuuden tarjouduttua voitte tutustua ulkomaan
näyttämötaiteeseen ja suurempiin oloihin. Münchenissä saa nähdä
hyvin hyvää taidetta, ja toivon, että ystäväni Vincenzo Oliva ottaa
teidät oppilaakseen. Silloin epäilemättä näette taiteen vallan
uudessa valossa. Hän on itse ihmeellinen taiteilija ja erinomainen
näyttämötekniikan opettaja.

Ensi kerran huomasi Hannes Borg Aino Vanajassa suurta, välitöntä
mielenliikutusta. Hän riensi opettajansa luo ja painoi lämpimästi
hänen kättään, voimatta saada lausutuksi ainoatakaan kiitollisuuden
sanaa.

       *       *       *       *       *

Kun Hannes Borg mieli täynnä tyydytystä poistui Elisabetin
rakennuksesta, ajoi kapteeni Eversenin auto pihaan. Siinä istui
ainoastaan kuljettaja, joka kysyi neiti Vanajaa. Hänellä oli paperiin
kääritty iso kirjapinkka ja kirje, jotka hän pyysi jättämään neiti
Vanajalle.

Hannes Borg lupasi toimittaa ne perille. Tuo kirje tuntui polttavan
hänen kättänsä, ja hän olisi uhrannut paljon saadakseen tietää, mitä
se sisälsi.

Aino Vanaja sanoi vastaanottaessaan tämän lähetyksen
välinpitämättömänä:

-- Ne ovat kapteeni Eversenin lupaamat tanssikirjat. Enpä niitä nyt
tarvitse, enkä edes ehdi katsella.

Hannes Borg poistui, ajatellen: Vieläkö Eversen ennen heidän lähtöään
ehtii virittää ansojaan.

Tuota matkaa täytyi jouduttaa.

       *       *       *       *       *

Vaikutusvaltaisten saksalaisten välityksellä, joihin Hannes Borg
vapaussodan lopulla oli tutustunut, hän sai nopeasti hankituksi
Aino Vanajalle ja Elisabetille ulkomaanpassit. Ja kun Aino
Vanajan onnistunut muotokuva oli valmis ja molemmat naiset olivat
suorittaneet matkavalmistuksensa, he pääsivät lähtemään. Hannes Borg
saattoi heidät Helsinkiin. Ja syyskuun alussa he Turun ja Tukholman
kautta matkustivat Saksaan.

Mieli kaihoavana, mutta samalla tyytyväisenä Hannes Borg palasi
asemalta heitä saattamasta ja matkusti vielä samana iltana takaisin
Koivukoskelle.



XIX


Kun Hannes Borg myöhään illalla palasi Helsingistä Koivukoskelle,
tuntui hänen kotinsa autiolta ja kolkolta. Hän käveli edestakaisin
salissa ja työhuoneessaan, unhoittaen illallisensa, jonka Henrika
hänelle oli huolellisesti valmistanut. Tuontuostakin hän pysähtyi
katselemaan seinällä riippuvaa Aino Vanajan muotokuvaa. Ja nuo
silmät näyttivät seuraavan häntä minne hän asettuikin huoneessaan.
Kuinka hän rakasti noita piirteitä, kullanhohteista tukkaa ja
ihmeellisiä sinisilmiä. Nyt oli tullut hänen elämänsä suuri tunne,
joka oli kietonut valtaansa koko hänen olemuksensa. Alussa se oli
ollut melkein taidepalvontaan vivahtavaa harrasta ihailua. Nyt se
oli kasvanut suureksi vastustamattomaksi intohimoksi, joka kaipasi
vastakiintymystä ja vaati omistamista.

Hän tiesi, että Aino Vanaja ja Elisabet aikoivat viipyä pari päivää
Berlinissä ja sieltä matkustaa suoraa päätä Müncheniin. Jos hän
nyt kirjoittaisi heille, saisivat he perille tultuaan häneltä
tervehdyksen. Hän päätti jo sinä iltana kirjoittaa molemmille. Hän
istuutui työpöytänsä ääreen ja tarttui kynään. Kummalleko hän ensin
kirjoittaisi? Mietittyään hetken hän päätti rauhoittaa tunteitaan
kirjoittamalla ensin Elisabetille:

    'Rakas Elisabet!

    Vaikea on minun sanoin kuvailla kuinka hylätyksi tunnen itseni
    Teidän molempien lähdettyä. Koivukoski on vallan kuin autio.
    Helsingistä palattuani kuljin iltapimeässä pihalla ja tein
    kierroksen Sinun pienelle huvilallesi. Oli outoa, kun ikkunoista
    eivät pilkoittaneet tuttavalliset tulet. Ja nyt istun tässä,
    hiljaisessa työkammiossani, ja ajattelen, että kuusi kuukautta
    on pitkä aika -- ylen pitkä sille, joka odottaa. Mutta teen
    väärin, kun näin valitan, sillä tiedänhän, miten tärkeä tämä
    matka on Sinulle, sekä mielesi tasapainolle että taiteellesi.
    Ja toivottavasti jonkun ajan kuluttua totun ja opin mukautumaan
    yksinolooni. Olisipa hauska, jos Münchenissä pääsisitte asumaan
    Weilerin täysihoitolaan. Rouva ja herra Weiler ovat herttaisia
    ihmisiä. He osaavat täysihoitolaisissaan herättää viihdyttävän
    kodintunteen. Kirjoita minulle usein, en odota pitkiä kirjeitä,
    kirjekorttikin riittää, niin että näen, miten voitte ja
    viihdytte. Ja luonnollisesti olen kiitollinen, jos annat minun
    seurata neiti Vanajan opintoja, edistymistä ja hänen elämäänsä
    suurkaupungissa. Kuinka onnellinen olen tietäessäni, että Sinä
    olet siellä häntä tukemassa.

    Levottomasti odottaen ja lämpimästi tervehtien

                                                   _Hannes_.'

Nyt hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi ryhtyä kirjoittamaan Aino
Vanajalle:

    'Kunnioitettava Neiti!

    Yksinäni työhuoneessani myöhäisenä iltahetkenä muistelen elävästi
    niitä draamallisia keskusteluja, joita minulla oli Teidän
    kanssanne tässä samassa huoneessa. Ne antoivat paljon uutta
    sisällystä elämääni ja saivat minut toivorikkaasti odottamaan
    niitä taiteellisia saavutuksia, joihin lahjanne selvästi
    viittaavat. Nämä "tunnit" kävivät minulle rakkaiksi, ja niiden
    keskeytys on luonut elämääni tyhjyyttä, jota en voi millään
    täyttää.

    Toivotan Teille hartaasti kaikkea menestystä ja pitäisin erittäin
    onnellisena tapauksena sitä, että pääsisitte ystäväni Vincenzo
    Olivan oppilaaksi. Silloin saisitte varman pohjan tulevalle
    taidetoiminnallenne. Jos sattuisi niin ikävästi, ettei hän enää
    olisi Münchenissä, tai että sota olisi aiheuttanut mullistavia
    muutoksia hänen oloissaan, pyydän Teitä viipymättä sähköttämään
    minulle, niin että voin kääntyä toisten henkilöiden puoleen.

    Suuresti kärsimättömänä jään odottamaan tietoja matkanne
    onnistumisesta ja siitä, miten olonne järjestyvät Münchenissä
    perille tultuanne. Toivon siis, ettei odotukseni ole liian pitkä.

                                      Kunnioittavin terveisin:
                                           _Hannes Borg_.'

Matkansa varrelta olivat Elisabet ja Aino Vanaja lähettäneet
postikortteja. Viimeiset olivat päivätyt Berlinissä. Sitten
seurasi parin päivän pysähdys. Ilokseen sai Hannes Borg niiden
kuluttua Elisabetilta seuraavan sähkösanoman: "Glückliche Ankunft
München Pension Weiler". -- He olivat siis saavuttaneet matkansa
päämäärän ja päässeet asumaan Weilerin täysihoitolaan. Se oli
suuresti rauhoittavaa. Mutta nyt seurasi kirjeiden odottaminen,
olihan sodanaikainen postinkulku hidas, ja odotus saattoi paisua
viikkokausien pituiseksi. Mutta jo kymmenen päivää sähkösanoman
saapumisen jälkeen Hannes Borg ihmetellen sai Elisabetilta ja Aino
Vanajalta kirjeen.

Hän sulkeutui huoneeseensa niitä lukemaan.

Elisabet kirjoitti:

    'Matkamme on käynyt kaikin puolin onnellisesti, ja olemme
    perillä tässä miellyttävässä taidekaupungissa. Hilpeät ja
    rehdit baierilaiset eivät sodan vaikutuksesta ole sanottavasti
    menettäneet hyvää tuultaan. Asumme siis Weilerin täysihoitolassa.
    Weilerin puolisot ovat todella herttaisia ja kohtelevat meitä
    melkein kuin omia lapsiaan. He lähettävät Sinulle sulimmat
    terveisensä.

    Paljoa en vielä ole ehtinyt täällä kokea, sillä tahdoin
    viipymättä kirjoittaa. Sattui näet niin hyvin, että nuori maalari
    Teuvo Kaisla lähti täältä Berliniin ja lupasi toimittaa kirjeemme
    kuriiria myöten Suomeen.

    Tunnen kuitenkin jo nyt, että olen päässyt virkeään taiteelliseen
    ilmakehään. Huomenna aion lähteä nuorten maalaajien klubiin. Älä
    silti pelkää, että eksyn futuristisiin ja ekspressionistisiin
    hullutuksiin. Mutta väritykseen nähden toivon heiltä oppivani
    jotain uutta.

    Jotta elämämme täällä tulisi halvemmaksi, asumme Aino Vanajan
    kanssa samassa huoneessa. Minä saan sitäpaitsi käyttää pientä
    lasikattoista ullakkokamaria maalaushuoneenani. Samaan aikaan
    saapuvassa kirjeessään Aino Vanaja epäilemättä kertoo käynnistään
    herra Vincenzo Olivan luona.

    Toivon, että et pahasti ikävysty yksinäsi Koivukoskella. Olen
    usein siellä ajatuksissani luonasi. Totta puhuen olen jo
    ehtinyt saada koti-ikävän. Kaipaan Sinun henkisesti avartavaa
    ja rikastuttavaa seuraasi. Nyt täällä kaukana osaan antaa sille
    oikean arvon.

                                           Lämpimin terveisin
                                              _Elisabet_.'

Hannes Borg oli tahallaan säästänyt Aino Vanajan kirjeen viimeiseksi.
Ja vieläkin hän viivähti, ennenkuin aukaisi sen. Hän teki sen
sitten nopealla saksien leikkauksella, kuin teon ainakin, joka oli
päättäväisesti ratkaistava. Hän luki:

    'Kunnioitettava Tohtori!

    Monet uudet ja voimakkaat vaikutelmat ovat täällä suuressa
    maailmassa täyttäneet mielen. Mutta olen huono kynäilijä niistä
    näin kirjeessä kertomaan. Tahdon kaikkein ensiksi mainita, että
    professori Vincenzo Oliva oli erittäin ystävällinen ja hyväksyi
    minut oppilaakseen. Hän haavoittui sodassa ja ontuu lievästi
    vasemmalla jalallaan. Mutta mikä oivallinen plastiikanopettaja
    hän silti yhä vielä on. Olen ihastunut hänen opetukseensa,
    ja hän on mairittelevasti puhunut näyttämöedellytyksistäni.
    Hänen oppilaansa ovat jaetut kahteen ryhmään, vasta-alkajiin
    ja edistyneihin. Olen saanut katsojana olla läsnä jälkimäisten
    harjoituksissa, ja nähdessäni kuinka paljon he jo osaavat, on
    kunnianhimoni paisunut entistään suuremmaksi. Tahdon taiteen
    alalla aikaansaada jotain etevää ja tunnustusta ansaitsevaa.
    Onhan kaikki toistaiseksi vaan alulla, mutta kun pääsen
    pitemmälle, toivon voivani siitä Tohtorille jotain kertoa.

    Kaikesta tästä odottamattomasta ja mielenkiintoisesta, joka on
    tullut osakseni, saan yksinomaan kiittää Teitä, herra Tohtori.
    Enkä tiedä, miten koskaan saatan palkita luottamuksenne ja
    tarpeeksi osoittaa kiitollisuuttani.

    Professori Oliva lähettää parhaat terveisensä ja lupaa pian
    kirjoittaa.

                                 Kunnioittaen ja kiitollisena:
                                         _Aino Vanaja_.'

Tämä kirje, muuten niin ilahuttava sisällykseltään, herätti Hannes
Borgissa jonkunlaista pettymystä. Aina vaan tuota ylenpalttista
kunnioitusta ja kiitollisuutta! Hän olisi toivonut jotain hellää
sanaa, jotain viittausta kaihoon, jommoista hän itse Müncheniin
kirjoittamassaan kirjeessä oli ilmaissut. Mutta kun hän oli hetken
asiaa ajatellut, johtui hänen mieleensä, ettei neiti Vanaja
todennäköisesti tätä ensimäistä kirjettään kirjoittaessaan vielä
ollut ehtinyt saada Hannes Borgin kirjettä, hän kun ei siitä
maininnut mitään, ja ettei Hannes Borg suoranaisesti ollut ilmaissut
hänelle tunteitaan, joten tällä nuorella naisella ei ollut aihetta
hellien tunteiden esille tuomiseen.



XX


Saadakseen vastapainoa henkiselle työlleen ja ikävälleen
Hannes Borg oli alkanut ottaa osaa suon ojittamiseen. Lisäksi
hän köyhille ojankaivajille tahtoi siten todistaa, ettei hän
ylenkatsonut sellaista työtä. Ojankaivajien joukossa oli pari hänen
iltakoululaistaankin. Vapun Junulle, joka taas oli ilmestynyt
paikkakunnalle, hän niinikään oli tarjonnut tätä työtä. Mutta Junu
oli ylimielisesti vastannut, että muka metsätöissä oli ansainnut niin
hyvin, ettei hänen pitkiin aikoihin tarvinnut olla työn orja. Hänellä
oli uusi tummansininen sheviotti-puku, kiiltonahkaiset pitkävartiset
saappaat, kaulassa räikeänpunainen silkkihuivi ja päässä harmaa
Borsalino-hattu. Hän ei asunut äitinsä mökissä, vaan oli vuokrannut
itselleen huoneen kirkonkylästä. Hän seurusteli kaiken ajan, joka
jäi yli salaisesta pirtu-kaupasta, pahamaineisen torpantytön, Heti
Vaaksan kanssa. Äitiään hän harvoin kävi tervehtimässä, ja Vappu,
joka usein kävi töissä Koivukoskella, valitti tohtori Borgille, että
hänen oma poikansa, joka nyt oli tullut hyviin varoihin, vaan silloin
tällöin antoi köyhälle äidilleen rovon.

-- Enkä minä niitä hänen rahojaan rukoile, oli Vappu sanonut,
pitäköön ne itse, kun on niin kitsas. Kyllä minä sentään, vaikka
vähän vaivaisesti, itseni elätän, kun nyt taas kykenen työhön. --

Pitäjällä jo yleisesti kerrottiin, millaista salaista ammattia
Junu harjoitti. Ja vaikka nämä huhut joutuivat viranomaistenkin
korviin, he eivät puuttuneet asiaan, jopa kerrottiin, että moni
heistäkin kuului Junun ostajapiiriin. Kauppias Herhilä, joka julkisen
kauppaliikkeensä ohella harjoitti samallaista salaista sivuhommaa
ja joka karsain silmin katseli tätä paikkakunnalle ilmestynyttä
kilpailijaa, puhui Junusta ympäri pitäjää, tuomiten hänen "rikollisen
ammattinsa". Hän toivoi täten kääntävänsä pois epäluulon ja huomion
omasta laajalle levinneestä salakaupastaan ja mahdollisesti saavansa
kilpailijansa syrjäytetyksi.

Pantuaan alulle suoviljelyksensä Hannes Borg päätti lähteä
tervehtimään metsänhoitaja Forsgrénia, jota ei ollut pitkään
aikaan tavannut. Kirkkaana syyspäivänä, hevosen ollessa ajossa,
hän läksi jalan kulkemaan Kuuselaan. Metsä molemmin puolin tietä
oli jo verhoutunut erivivahteisiin keltaisiin väreihin. Ilma oli
kuulakka, aurinko paistoi iloisena. Hannes Borgin kaiho, joka raskaan
ruumiillisen työn kestäessä oli hellittänyt, virisi taas kalvavaksi
kivuksi. Vastattuaan Elisabetin ja Aino Vanajan kirjeisiin ei hän
vielä ollut saanut heiltä tietoja, vaikka jo oli kulunut viikkoja
hänen kirjeidensä lähettämisestä. Verhotuin sanoin hän oli tulkinnut
hehkuvat tunteensa. Minkä vaikutuksen ne olivat tehneet? Mitä oli
Aino Vanaja vastaava? Mutta eihän Elisabetiltakaan vielä ollut
saapunut toista kirjettä. Sellaista tilaisuutta kuin viimeksi,
lähettää kirjeet kuriirin mukana, ei tietysti joka päivä tarjoutunut.

Kun hän näitä miettien astui tietä edelleen, tuli metsänhoitaja
Forsgrén ajaen häntä vastaan. Forsgrén oli matkalla Koivukoskelle, ja
molemmat naurahtivat tälle yhteensattumalle.

-- Koivukoskelle on lyhyempi matka, huomautti Hannes Borg. Lähdemme
sinne, eikö niin? Ehkä voimme käväistä suollanikin, niin saan sinulta
lupaamasi neuvot.

Hannes Borg nousi rattaille ja he alkoivat yhdessä ajaa köröttää
Koivukoskelle. Forsgrén kertoi nyt lopullisesti tehneensä
osaviljelyskontrahdin erään nuoren pehtorin kanssa.

-- Olen tehnyt tämän välikirjan vaan vuodeksi -- varovaisuuden
vuoksi. Tahdon kokeilla. Jos olen tehnyt tyhmyyden, syytän sinua.

-- Enpä luule, että osaviljelyksellä voit hävitä enempää kuin
arentimiehesi kautta, joka ei suorittanut vuokraansa.

-- Tiedät, että olen vanha koiranhammas. Luonnollisesti otan tämän
kokeilun kokonaan omalle vastuulleni. Minä kyllä olen etupäässä
käytännön mies, ja niinkuin sinun veroisesi idealisti kai ajattelee:
kuivasti erittelevä järjenmies. Mutta silti on minussakin pisara
idealismia tai oikeammin mielikuvitusta.

-- Se pisara on melkoinen, veliseni. En koskaan ole pitänyt sinua
kuivana järkeilijänä; luulen että tuo järkeilysi etupäässä koskee
pintaa. Syvemmällä sinussakin käyvät tunne-elämän aallot, vaikka
ne eivät ole niin herkät liikehtimään kuin minulla. Ja suorastaan
kadehdin tuota luonteesi tasaisuutta ja tyyntä harkintaasi elämän eri
tiloissa.

He olivat saapuneet asemalle kääntyvän tien haaraan. Asemalle päin
sujahti siitä ohi kapteeni Eversenin auto. Kapteeni oli matkapuvussa
ja hänellä oli mukanaan matkalaukku.

-- Eversenillä on ollut selkkauksia paperitehtaallaan, kertoi
Forsgrén. Hänen tapansa kohdella väkeänsä on kursailematon, ja
niinpä se eräänä päivänä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta,
teki lakon. Kun tapahtuma oli ilmoitettu Eversenille ja hän saapui
tehtaaseen, huomattiin, että yksi tärkeimmistä koneista oli pahasti
vioitettu. Tehdas on nyt pysähdyksissä, ja kun kapteenia on kohdannut
taloudellisia vaikeuksia, sanotaan hänen matkustavan Tanskaan
koettamaan saada apua sukulaisilta.

-- Minua ei ihmetytä, sanoi Hannes Borg, että kapteenille lopulta
tulee suuriakin vaikeuksia, kun tietää, miten tuhlailevasti hän elää.

Saapuessaan punaisen ladon kohdalle he näkivät pieneltä metsäpolulta
poikkeavan ajotielle nuoren naisen ja miehen. He kulkivat käsi
kädessä. Nuorella miehellä oli räikeänpunainen kaulahuivi. Hannes
Borg tunsi nyt parin: Vapun Junun ja Heti Vaaksan. Heidän kasvonsa
punoittivat ja saattoi selvästi huomata, että molemmat olivat
ryypiskelleet.

Junu tuijotti uhmailevasti vastaantulijoihin, tervehtimättä.

Nyt Forsgrénkin tunsi Junun ja virkkoi heidän kuljettuaan ohi:

-- Siinä pitäjän uusi pirtu-trokari, Herhilän kilpailija.

-- Olen kuullut siitä, sanoi Hannes Borg. Tuo Junu on muuten
paikkakunnan ikävimpiä punaisia. Hänessä on jotain häijyä ja
taipumatonta. Häneen ei toistaiseksi mikään hyvä sana tehoa.

-- Yhäkö sinä haaveilet ihmisten parantamisesta ja jalostamisesta?
Milloinka silmäsi aukeavat näkemään, että on turha vaiva koettaa
kohottaa ihmisiä? He ovat mitä ovat. Ei heitä voi muuttaa.

-- Minä taas uskon, että jos he joutuvat erityiseen elämänkohtaan,
joka voimakkaasti valtaa ja hellyttää heidät, voi toisen ihmisen
vaikutus heihin tehota ja aikaansaada heissä mielenmuutoksen. Tosin
on minulla ollut pettymyksiä. Mutta toisinaan olen taas huomannut
kokeistani hyviäkin tuloksia. Eikä aina vaadita edes mullistavia
koettelemuksia. Esimerkkinä mainitsen vanhan mäkitupalaisen, Vapun,
äsken kohtaamamme Junun äidin. Vielä joku aika sitten hän oli lopen
katkera ja syytti herroja sorrosta. Nyt, kun hän on käynyt meillä
töissä ja minä melkein joka päivä olen puhunut hänen kanssaan,
selittäen hänelle asioita ja elämän menoa, hän jo on muuttunut paljon
sovinnollisemmaksi.

-- Mahdollisesti. En tahdo vähentää sinun persoonallisuutesi
kehittävää vaikutusta enkä haihduttaa harhaluulojasi. Mutta mitä
tuohon vaimoon tulee, oletko ottanut huomioon, että hänen poikansa on
hurja elostelija, joka ei auta äitiään, ja että tuon naisen puute ja
hätä on pakoittanut hänet myöntyväisemmäksi ja nöyremmäksi. Onkohan
tällä muutoksella syvempiä juuria?

-- Täytyy ainakin koettaa syventää niitä. --

He saapuivat pihaportille.

Samuli Aura, hiukan kumarassa kulkeva renki, tuli ottamaan haltuunsa
hevosen. Hän kertoi, että eräs naapuripitäjän mies odotti kyökissä
tohtoria.

-- Onko hänellä kiire? kysyi tohtori Borg.

-- En luule, sanoi ehtivänsä odottaa. Hannes Borg meni vieraansa
kanssa sisälle.



XXI


Metsänhoitaja oli tohtori Borgin kanssa käynyt suota katsomassa ja
antanut ensimäisen neuvonsa:

"Älkää tehkö ojia lähelle toisiaan, älkääkä kaivako niitä kovin
syviksi. Vaikka suossa onkin vettä, voisi se siitä kuivua liian
vähiin".

Kun he päivällisen syötyään siirtyivät Hannes Borgin työhuoneeseen
kahville, näki metsänhoitaja siellä Aino Vanajan muotokuvan.

-- Se on aika elävästi maalattu, hän virkahti. -- Kuulehan, sinä
taidat olla oikein pikiintynyt tuohon tyttöön.

Hannes Borgia ei miellyttänyt tuo Forsgrénin käyttämä sana
"pikiintynyt" eikä hänen huomautuksensa leikillinen sävy. Olihan
tunne, joka hallitsi häntä, siksi vakava.

Hetken kuluttua hän vastasi:

-- Voinhan sen sinulle, vanhalle ystävälleni, tunnustaa. Minä,
neljäkymmentäviisi-vuotias mies, olen häneen rakastunut hehkuvasti
kuin nuorukainen.

-- Koska nyt puhumme asiasta avoimesti, ehkä et pahastu, jos sanon
mielipiteeni suoraan. En luule, että tämä tunne saattaa sinua
onnelliseksi.

-- Se on mahdollista. Mutta se on elämäni tähänastinen voimakkain
tunne.

-- Siksipä sitä vielä enemmän pelkään. Epäilemättä tunnet Aino
Vanajaa puutteellisesti. Hänellä on vallan erikoinen luonne,
hän on itsepäinen ja lujatahtoinen. Et muuten ehkä tiedä, että
hän on avioton lapsi. Hänen äitinsä oli tyttönä harjoittelijana
maaseutukaupungin postikonttorissa. Tiedettiin, että hänellä oli
suhde kaupunkiin majoitetun venäläisen varusväen ylhäiseen upseeriin.
Puhuttiin kreivistä tai ruhtinaasta. Heti suhteen alettua hän alkoi
käydä hienosti puettuna. Viimein tuo ylhäinen upseeri kyllästyi
lemmittyynsä ja siirtyi Venäjälle. Köyhälle postineidille syntyi
tyttölapsi. Se oli Aino Vanaja. Äiti, vaimoni serkku, on hiljainen,
miellyttävä ihminen, hyväsydäminen, mutta heikko luonteeltaan.
Hänellä ei ole muuta vikaa, kuin että hän on koreilunhaluinen
ja tuhlaa vieläkin pienistä tuloistaan melkoisen osan hienoihin
vaatteisiin. -- Tämä piirre -- elämänkoreuden tavoittelu -- on ainoa,
jonka Aino Vanaja on äidiltään perinyt. Muut ominaisuudet: kaunis
ulkomuoto, hyväpäisyys, tahdonlujuus, lienevät perintöä isältä, jota
hän ei ole nähnyt. Tuo mies ei koskaan ole tiedustellut entisen
lemmittynsä olinpaikkaa ja suhteensa seurauksia.

-- Se on mielenkiintoinen, romantillinen tarina. Jos olet kertonut
sen minulle siinä tarkoituksessa, että tunteeni muuttuisivat, olet
osunut väärään.

-- Ethän toki ajattele pyytää Aino Vanajaa vaimoksesi?

-- Se on luja aikomukseni. Jo ennen hänen lähtöään ulkomaille aioin
ilmaista sen hänelle. Mutta pelkäsin, että hän katsoisi tuttavuutemme
liian lyhytaikaiseksi. Mutta suurin syy tunnustukseni siirtämiseen on
nuoruuteni onneton suhde.

-- Oletko viime aikoina kuullut mitään pojastasi?

-- En. Tuo poloinen oli sekaantunut kapinaan punaisten puolella.
Asiamies, jonka kautta olen hänen olojaan tiedustellut, on saanut
selville, että hänet oli pakoitettu punakaartiin, ettei hän
kuitenkaan ollut tehnyt mitään rikosta, mutta että hän jonkun
aikaa oli istunut vangittuna, ja että hänet päästettiin vapaaksi,
kun tutkimus ei todennut mitään raskauttavaa. Hänen nykyisestä
olinpaikastaan en toistaiseksi ole saanut tietoa. Ja minussa on
herännyt kovia tunnonvaivoja siitä, etten näinä viime vuosina enempää
ole häntä etsinyt saadakseni hänet takaisin luokseni.

-- Olithan aikaisemmin tehnyt kaiken häntä nostaaksesi. Mutta hän oli
ja on luultavasti parantumaton renttu. Muistatko millaisessa tilassa
hän takavuosina tuli tänne, juopuneena, repaleisena, uhkaavana?

-- Sen muistan. Ja juuri silloin, huolimatta hänen kurjasta tilastaan
ja uhkamielisyydestään, olisi minun pitänyt sulkea hänet isän syliini
ja pidättää hänet täällä. Että en sitä tehnyt, se oli rikokseni. Ja
minun täytyy koettaa, jos se vielä suinkin on mahdollista, korjata
laiminlyöntini. Siinä pääsyy, joka on estänyt minua pyytämästä Aino
Vanajan kättä.

-- Ne arvelut ovat turhat Aino Vanajaan nähden. Jos hän kiintyy
johonkin ihmiseen -- jos hän yleensä voi kiintyä -- en luule, että
sinun entisyytesi saisi häntä epäröimään. Päinvastoin luulen, että
hän pitäisi sellaista mielenkiintoisena ja "pikanttina". Mutta
toistan vielä kerran: onnea se avio ei sinulle tuota. -- Luulen, että
voimakas kiintymys matkaansaa enemmän kärsimystä kuin onnea -- jos
kaksi suuresti erilaista luonnetta liittyy toisiinsa.

       *       *       *       *       *

Kun Hannes Borg illan suussa oli saattanut metsänhoitajaa hänen
ajoneuvoihinsa, kohtasi hän pihakuistikon portailla miehen, jonka
ulkomuoto herätti hänen huomiotaan. Nyt hän muisti, että Samuli Aura
oli maininnut erään naapuripitäjän miehen odottavan keittiössä. Tuo
mies oli noin kolmikymmenvuotias, hyvin kalpea ja kärsivän näköinen.
Hänen nimensä oli Veikko Aavikko ja hän sanoi, että hänellä oli asiaa
rouva Elisabet Borgille, jonka asuinpaikkaa hän kauan oli hakenut.

-- Rouva Elisabet Borg, sisarentyttäreni, on tätä nykyä ulkomailla
ja palaa kotiin vasta joulun jälkeen, sanoi Hannes Borg. --
Mutta kenties voitte ilmaista asian minulle, hänen läheiselle
sukulaiselleen.

Mies näytti joutuvan ymmälle. Hetken mietittyään hän vastasi:

-- Se on vähän sellaista yksityistä asiaa, joka minun on toimitettava
sille rouvalle itselleen.

Ja kääntääkseen puheen toisaalle hän jatkoi:

-- Olisin samalla tilannut häneltä kuvan, kun hän kuuluu olevan niin
taitava kuvien tekijä. Nuori veljeni sai surmansa kapinassa. Minulla
on mukana hänen valokuvansa, että jos sen mukaan voisi suurentaa
kuvan ja tehdä siitä oikein värikuvan, kun minä hyvin muistan
millainen tukka ja minkäväriset silmät hänellä oli.

Hän oli puhunut hengästyneesti, mielenliikutus oli moneen kertaan
tukahuttanut hänen äänensä.

Nyt vasta Hannes Borg oikein huomasi, kuinka syvästi surulliset tuon
miehen kasvot olivat ja hän virkkoi:

-- Puhun siitä sisarentyttärelleni, kun hän joulun jälkeen palaa
kotiin, jos ette katso voivanne minulle sitä asiaanne ilmaista. Ehkä
saan osoitteenne, niin ilmoitan teille milloin voitte tulla häntä
tapaamaan.

Veikko Aavikko kaivoi esiin povitaskustaan pienen repaleisen
muistikirjan, kirjoitti osoitteensa, repäisi irti lehden ja ojensi
sen Hannes Borgille.

-- Millä puolella velivainajanne oli? kysyi Hannes Borg.

-- Valkoisella. Ja minä onneton kun jouduin punaisten puolelle ja kun
minun täytyi nähdä miten he hänet ampuivat.

Nyt hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan purskahti itkuun,
peittäen käsillään kasvonsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän
nyyhkytti rajusti.

Hannes Borg pyysi häntä sisälle ja koetti rauhoittaa häntä. Vasta
pitkän hetken kuluttua hän senverran tyyntyi, että saattoi jatkaa
puhettaan:

-- Elinikäni kadun, että menin sille puolelle. Luulin, että he
tuottaisivat kansalle onnea, mutta kun näin, kuinka he omilta
kansalaisilta ryöstivät, kuinka polttivat taloja ja kiduttivat
kuoliaaksi viattomia ihmisiä... silloin silmäni aukenivat ja kirosin
sen hetken, jona jätin vaimoni ja lapseni ja yhdyin punaisiin.

-- Te olette siis vakavasti katunut tätä tekoanne?

-- Antaisin henkeni, jos saisin sen teon tekemättömäksi. En koskaan
saa mielestäni veliparan epätoivoista katsetta, kun he laahasivat
hänet ammuttavaksi. Se näky vaivaa minua yöt ja päivät. Maatessani
näen pahoja unia, ja usein veljeni kalpeat kasvot ilmestyvät eteeni
syyttäen minua. Kun kuulin, että tässä asuu tohtori, päätin jäädä
odottamaan ja kysyä, että kun ne tohtorit parantavat ruumiin tauteja,
niin eivätkö ne osanne parantaa sielunkin tauteja.

Hannes Borg selitti hänelle olevansa "viisauden tohtori" ja ettei hän
osannutkaan ruumiin tauteja parantaa. Mutta sielun tautien hän luuli
keventyvän puhumisesta ja lohdutuksesta.

Veikko Aavikko valitti vielä, että monet hänen kotikylässään
vieroivat häntä "punikkina" ja että hänen oma vaimonsakin oli käynyt
hänelle kylmemmäksi.

-- Siinä he tekevät väärin, sanoi Hannes Borg. Jos katumuksenne
on vilpitön, ja sitä en epäile, tulisi heidän päinvastoin teitä
kunnioittaa. Jos tahdotte, käyn paikkakunnallanne ja puhun vaimonne
kanssa.

Veikko Aavikon alakuloisille kasvoille tuli ilonväike ja hän virkkoi:

-- Se olisi liian suuri vaiva herra tohtorille! Millä minä sen voisin
palkita?

-- Emme puhu palkinnosta. Minulle on suuri ilo, jos voin teitä auttaa.

Ilta oli heidän keskustellessaan pimennyt ja tohtori Borg kehoitti
Aavikkoa jäämään Koivukoskelle yöksi. Hiukan kursailtuaan tämä
suostui tarjoukseen. Ylikamari lämmitettiin ja siihen valmistettiin
Veikko Aavikolle vuode. Illallisen jälkeen tohtori Borg saattoi
vieraansa yläkertaan ja sanoi toivotettuaan hyvää yötä:

-- Jos ette saa unta, ja jos nuo pahat ajatukset ja muistot teitä
ahdistavat, voitte tulla herättämään minut. Nukun kevyesti, herään
helposti, ja sitten karkoitamme synkät näkynne.

Veikko Aavikko vastasi:

-- Enpä luule, että minun tarvitsee tohtorin yörauhaa häiritä. Enhän
pitkiin aikoihin ole tuntenut itseäni näin rauhalliseksi.



XXII


Lausuen monet tuhannet kiitokset hyvästeli Veikko Aavikko seuraavana
aamuna tohtori Borgia ja pyysi häntä käymään luonaan.

Aamupäiväpostissa Hannes Borg sai Vincenzo Olivalta Münchenistä
kirjeen. Oliva kirjoitti:

    'Arvoisa ystäväni,

    Nyt vasta olen saanut senverran levollista aikaa, että voin
    lähettää Teille tämän tervehdyksen. Valitettavasti sota keskeytti
    kirjeenvaihtomme. Minäkin olin rintamalla ja sain jalkaani
    vamman, joka ei koskaan täydelleen parane. Minun täytyy ontua
    loppuikäni. Silti koetan kykyni mukaan ylläpitää tasapainoani,
    mikä kylläkin on tarpeellista meille kaikille tässä kaaoksessa.

    Kiitän Teitä vilpittömästi kaikista ystävällisistä
    sanoista, jotka kirjeessänne suvaitsitte mainita minusta ja
    taidepyrkimyksistäni. Mutta varmasti Te arvioitte kykyni
    liian suureksi. Niinikään kiitän Teitä luottamuksestanne,
    jota osoititte minulle lähettämällä luokseni oppilaanne
    neiti Vanajan. Hän on viehättävä nuori nainen ja hyvin
    lahjakas. Alussa hän hartaan innokkaasti otti osaa ohjaamiini
    harjoituksiin. Mutta äskettäin hän on alkanut käydä eräässä
    taiteellisessa tanssiopistossa, ja tämä tuntuu niin jakavan hänen
    harrastustaan, että näyttämötaide jää vähäosaisemmaksi. Olen
    hänelle huomauttanut siitä aiheutuvasta vahingosta. Olen myös
    katsonut velvollisuudekseni puhua siitä Teille, koska olen Teidän
    edessänne vastuunalainen hänen kehityksestään.

    Olen hyvin iloinen, jos pian taas saan Teiltä tietoja, rakas
    tohtori. Tällä kertaa sulkeudun parhaiten suosioonne.

                                               Ystävänne
                                            _Vincenzo Oliva_.'

Tämä kirje herätti Hannes Borgissa sekalaisia tunteita. Pitkään
aikaan hän ei ollut saanut Aino Vanajalta muita tietoja kuin lyhyen
ilmoituksen ja kiitoksen rahalähetyksestä. Ei Elisabetkaan ollut
kirjoittanut. Oliko tuo Aino Vanajan harrastuksen kääntyminen
tanssiopintoihin Elisabetia niin syvästi pahoittanut, ettei hän
sentähden ollut tahtonut kirjoittaa? Ja oliko tuohon uuteen
harrastukseen syynä Eversenin vaikutus? Ehkä Eversen oli ulotuttanut
matkansa Müncheniin asti ja ehkä suorastaan sitoutunut maksamaan Aino
Vanajan tanssiopinnot.

Hannes Borgille selveni selvenemistään, että hänen oli otettava
ratkaiseva askel ja avoimesti tunnustettava Aino Vanajalle
rakkautensa. Hän yritti alkaa kirjettä, mutta kynä ei kulkenut
paperilla, lauseet takertuivat alkuunsa. Hän tunsi itsensä
epävarmaksi ja hermostuneeksi ja läksi kävelemään metsään. Raju tuuli
puhalsi ja raastoi puista ja pensaista viimeisiä lakastuneita lehtiä,
jotka hurjina tanssivat kuolintanssiaan. Ahdistus valtasi hänen
sydämensä, ja hän tunsi entistä kipeämmin elämänsä yksinäisyyden
ja kaihon. Tästä yksinäisyydestä ja kaihosta hänen täytyi pyrkiä
vapautumaan, se jääti, se musersi hänet. Hänen täytyi koettaa saada
tähän kotiinsa ja itseensä lujin sitein kiinnitetyksi se olento, jota
hän rajattomasti ihaili.

Raitis syysilma virkisti häntä hänen pitkällä kävelyllään, ja kun hän
palasi työhuoneeseensa, hän oli saavuttanut sen sisäisen tasapainon,
jota tarvitsi kirjoittaakseen ratkaisevan kirjeen.

Hän tarttui kynään ja kirjoitti:

    'Kunnioitettava Neiti!

    Se, mitä Teille tässä kirjoitan, ei ehkä tule Teille täydellisenä
    yllätyksenä.

    Jo tutustumisemme ensi päivistä alkaen olen Teitä kohtaan
    tuntenut ihailua ja kiintymystä, joka on kehittynyt elämääni
    hallitsevaksi voimakkaaksi tunteeksi, jonka rinnalla kaikki
    muu tuntuu vähempiarvoiselta. Tunnustan nyt suoraan, että olen
    pettänyt itseäni ja Teitä luulotellen, että harrastus tulevaan
    taiteilijauraanne olisi ollut pääsyynä lähentymiseeni Teihin. Ei,
    tämän lähentymiseni on aiheuttanut Teidän harvinainen, muista
    eroava persoonallisuutenne, koko lumoava keväinen olentonne,
    jonka pelkkä muisteleminen saa vereni virtaamaan suonissa
    vilkkaasti kuin nuorukaisen ja nostaa minussa elämäntuntemuksen
    aallot korkealle. Rohkenenko toivoa Teiltä vastakaikua näihin
    tunteisiini? Kirjoittakaa minulle heti vastauksenne. Siitä
    riippuu paljon: kohtaloni, elämäni onni.

                                         Ihaillen, odottaen
                                           _Hannes Borg_.'

Kun tämä kirje oli kirjoitettu, tuntui Hannes Borgista, kuin olisi
raskas taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Hän tiesi astuneensa
ensimäisen tärkeän askeleen ratkaisua kohti. Hän tiesi samalla
asettaneensa painavan kysymyksen kohtalon vastattavaksi. Mikä oli sen
vastaus oleva?



XXIII


Viikon päivät oli kulunut Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.
Silloin Hannes Borg varhain eräänä lauantai-aamuna läksi matkalle
naapuripitäjään häntä tervehtimään. Ajajana hänellä oli Koivukosken
iäkäs renki, Samuli Aura. Tie oli Hannes Borgille tuttu. Olihan
hän kuluneena kevättalvena kulkenut sitä, kun häntä kapinan aikana
vangittuna oli viety naapuripitäjään, missä hänet jo oli tuomittu
ammuttavaksikin.

Miten toisenlaisin tuntein hän nyt siinä ajoi samaa tietä pitkin,
toisenlaisin, mutta ei silti iloisin. Polttihan hänen sisällään tuo
uusi voimakas tunne, tuo hivuttava intohimon liekki.

Kun he saavuttuaan naapuripitäjän kirkonkylään ajoivat hautausmaan
ohi, muistui Hannes Borgin mieleen, että hän siinä oli ensi kerran
nähnyt Yrjö Vahteran, tuon kauniin ja uljaan miehen, joka tuntui
ylenkatsovan ja uhmailevan koko maailmaa, mutta joka kuitenkin oli
osoittanut ritarillisuutta pelastamalla Elisabetin ja hänet punaisten
käsistä. Ja hän saattoi hyvin ymmärtää Elisabetin kiintymyksen.
Heidän luonteidensa vastakohtaisuus epäilemättä oli tuon kiintymyksen
perustus: Elisabet pehmeä, herkkä ja syvä luonne -- Vahtera
miehekkään luja ja häikäilemätön...

Hannes Borgin miettiessä tätä, katkaisi Aura hiljaisuuden:

-- Se Aavikko oli merkillinen mies. Pahasti kapina oli häntä
masentanut. Mutta paljon lohdutusta se sanoi saaneensa tohtorilta.

-- Kärsivä voi saada kevennystä, jos uskoo surunsa toiselle, joka sen
ymmärtää ja joka siihen ottaa osaa.

-- Sitä mieltä olen minäkin. Ja kun nyt olen näin kahdenkesken
tohtorin kanssa, tekisi minunkin mieleni puhua tohtorin kanssa niistä
nuoruuteni asioista.

Hän keskeytti puheensa epäröiden.

Hannes Borg tunsi hänen tarinansa ja muisti, että Aura, joka nuorena
oli ollut kihloissa, eräässä huvitilaisuudessa sai kuulla, että
hänen morsiamensa oli ollut hänelle uskoton. Silloin tämä tulinen
pohjalainen oli puukolla surmannut viettelijän.

-- Arvaan mitä asiaa Samuli tarkoittaa. Se teko, joka Samulin
omaatuntoa painaa, on sellaisenaan suuri rikos ja inhimillisyyden
tunnetta syvästi loukkaava. Mutta Samulin teossa oli paljon
lieventävää. Tuo nainen oli kipeästi loukannut Samulia, ja tuo mies
esiintyi julkisesti röyhkeänä, kerskaten teostaan. Samulin teko ei
ollut harkittu, vaan se aiheutui hetken katkeruudesta ja kuuman
veren kiehahduksesta. Ja monivuotista vankeutta Samuli sai kärsiä
rangaistuksena. Eikö omatunto jo ala rauhoittua?

-- Toisinaan se on koko rauhallinen. Toisinaan sitä kaivelee
kipeästi. Ja lisäksi näen ihmisissä ylenkatsetta.

-- Järkevät ja kunnialliset ihmiset eivät osota ylenkatsetta. Sitä
saa kokea ainoastaan häijyiltä ja parjaushaluisilta.

-- Tiedän, ettei kukaan Koivukoskella minua halveksi. Katkeralta vaan
tuntuu ajatella, että elämäni on mennyt piloille naisen tähden...

He olivat saapuneet keltaisen talon kohdalle, jota kirkonkylässä
oli mainittu Ahtialan taloksi. Sen edustalta haarautui teitä eri
tahoille. He eivät tietäneet, mikä niistä johti Lehtolaan, Veikko
Aavikon taloon, ja Samuli Aura läksi keltaisesta talosta kysymään
sitä.

Hänen mentyään tuli metsäpolun päästä näkyviin joukko miehiä, jotka
palasivat metsätöistä kirveineen ja sanoineen. Hannes Borgin mieleen
johtui, että oli lauantai-päivä ja että väki palasi aikaisemmin
työstä. Ohikulkijoista kiinnitti eräs nuori mies hänen huomiotaan.
Hän oli hiukan paremmin puettu kuin muut, punaposkinen ja astui
suoraryhtisenä. Lähemmin katsoessaan Hannes Borg ei voinut olla
epätietoinen siitä, että tuo nuori mies oli hänen poikansa. Hän kulki
viimeisten joukossa, ja kun hän oli tullut ajoneuvojen kohdalle,
sanoi Hannes Borg:

-- Päivää, Väinö!

Nuori mies katsoi hämmästyneenä kääseissä istujaan. Hetkisen kuluttua
hän tunsi isänsä, nosti lakkiaan ja virkkoi hiljaa:

-- Päivää.

Muiden miesten poistuttua Hannes Borg jatkoi:

-- Olen kauan turhaan tiedustellut olinpaikkaasi, Väinö, ja olen
hyvin iloinen, että sattumalta viimeinkin sinut tapasin. Minulla on
paljo puhuttavaa kanssasi.

Väinö katsoi poistuvien toveriensa jälkeen ja sanoi ääni epävarmana:

-- Minulla on vähän kiire... on tilipäivä ja... tuolla talossa
maksetaan palkkoja.

-- Käy siis ensin saamassa tilisi ja palaa tänne, minä odotan, ja
saamme sitten puhua enemmän.

-- Asun tässä naapuritalossa ja siellä odottavat minua ruualle, sanoi
Väinö vältellen.

-- Sen asian voimme järjestää. Tahtoisin, että tulisit minun kanssani
Koivukoskelle ja jäisit sinne asumaan.

-- Olen vielä kiinni näissä metsätöissä.

-- Voimme kai saada sopimuksesi peruutetuksi. Väinö vaikeni hetken.
Sitten hän virkkoi:

-- Minua kohdeltiin siellä Koivukoskella tylysti, kun viime kerralla
siellä kävin.

Hannes Borg muisti, että Väinö kerran, ollessaan rappiolla ja
juopuneena, oli tullut Koivukoskelle ja tahtonut tavata isäänsä,
mutta että metsänhoitaja Forsgrén kovakätisesti oli ajanut hänet
pois. Hän selitti:

-- Se ei tapahtunut minun tahdostani. Minä pahoittelin sitä ja
lupaan, ettei sellaista enää tapahdu.

-- Ette ehkä tiedä, huomautti Väinö, että jouduin kapinaan punaisten
puolelle.

-- Sen olen kuullut. Mutta minulle kerrottiin, että sinut siihen
pakoitettiin, se ei ollut sinun syysi.

Syntyi lyhyt vaitiolo, ja Hannes Borg huomasi mielipahakseen, ettei
hänen poikansa ollut halukas tulemaan Koivukoskelle. Mutta hän tunsi
myös, että hänen sinä hetkenä oli saatava aikaan ratkaisu. Hänellä
oli voimakas tarve voittaa itselleen tämä eksynyt lapsi. Hänen
äänensä kävi helläksi ja vakuuttavaksi:

-- Jos kysyt omaltatunnoltasi, täytynee sinun myöntää, että minä
aina olen tahtonut parastasi, ja että mikäli minusta on riippunut,
sinun ei koskaan olisi tarvinnut lähteä luotani ja hylätä kotiasi.
Mutta levoton luontosi veti sinua maailmalle. Tahtoisin turvata
tulevaisuutesi. Saisit, jos haluat, käydä maanviljelyskoulua ja
sitten ottaa hoitoosi Koivukosken viljelykset. Ja kun minä kerran
muutan manalle, jäisi Koivukoski sinulle perinnöksi.

Nuoren miehen kauniissa silmissä välkähti nyt myöntyvämpi ilme, ja
hän sanoi aikoessaan mennä:

-- Kun saan nämä metsätyöt tehdyksi, niin ehkä sitten...

Hannes Borg kehoitti lämpimästi:

-- Älä anna minun kauan odottaa. Tunnet tien Koivukoskelle.

Hän huomasi, ettei hän kauempaa voinut poikaansa pidättää. Eikä hän
voinut eikä tahtonut häntä pakoittaa. Hän ojensi hänelle kätensä ja
sanoi:

-- Terve tuloa siis pian Koivukoskelle.

Väinö nosti lakkiaan ja riensi taloon.

Kun Samuli Aura oli palannut tietä tiedustelemasta, he jatkoivat
matkaansa.

Heidän kotvan aikaa ajettuaan tie johti heidät mäen rinteelle,
josta aukeni näköala somalle järvelle. Poikansa kohtaaminen oli
syvästi vaikuttanut Hannes Borgin herkkään mieleen, ja nuorukaisen
silmät olivat palauttaneet hänen eteensä sen naisen kuvan, joka
hänen nuoruudessaan oli hänet huumannut, mutta sitten riistänyt
häneltä kaiken ilon ja rauhan. Näin kiihoittuneena hän ei tahtonut
saapua Aavikon luo. Hän käski Auran pysähdyttää hevosen ja läksi
rauhoittuakseen kävelemään metsämäen rinnettä alas rannalle päin.
Alempana metsä harveni ja päättyi aukioon. Rinteen keskikohdalla oli
pengermä. Siinä kohosi yksinkertainen puuristi, ja syrjemmässä toinen
pienempi.

-- Varmaankin kapinan uhreja, hän ajatteli. Hän meni rantaan asti
ja viipyi siellä kauan, katsellen harmaata, syyskylmän hyydyttämää
vettä. Oliko hän tehnyt väärin, kun ei vielä hartaammin ollut
koettanut taivuttaa poikaansa tulemaan mukaansa? -- Mutta nythän hän
tiesi hänen olinpaikkansa. Olihan jo ensi läheneminen tapahtunut.

Hän palasi ajoneuvoihin, ja ennen pitkää he saapuivat Lehtolaan. Talo
oli ulkoapäin päättäen varakkaanlainen ja piha siisti.

Auran asettaessa heiniä hevosen eteen Hannes Borg riensi sisälle
tupaan. Lähellä liettä askaroitsi nuorehko naishenkilö, arvatenkin
talon emäntä. Pöydän ääressä istui kaksi poikaa aterioiden, He
herkesivät hetkeksi syömästä, jääden katselemaan odottamatonta
vierasta. Tervehdittyään kysyi Hannes Borg:

-- Onko isäntä, Veikko Aavikko, kotona?

-- Kotona on, vastasi emäntä, luoden epäluuloisen katseen tulijaan.
Hän on karjapihalla työssä.

-- Olen tohtori Borg. Te olette kaiketi Aavikon vaimo. Tunnen
miehenne ja tahtoisin puhua hänen kanssaan.

Aavikon vaimo oli kuullut miehensä puhuvan tohtori Borgista ja
oletti, ettei hän ollut tullut vihamielisissä aikeissa.

Hän yltyi valittamaan:

-- Se on nyt taas viime päivinä ollut sillä alakuloisella päällään,
eikä sen työstä tahdo olla suurta hyötyä... haaveilee vaan itsekseen
ja suree... ja kyllä on syytäkin surra, kun on vetänyt sellaisen
häpeän koko talon yli... vaikka minä sitä kyllä varoitin, ettei se
lähtisi siihen leikkiin. Ja monta kertaa olen sille jälestäpäin
sanonut, että jos se olisi kuullut minun neuvoani, niin ei olisi
syössyt itseään tähän häpeään. Ja ei tahdo kehdata katsoa ihmisiä
silmiin, kun se on istunut linnassa, vaikkakin vaan lyhyen ajan...

Hän oli vallan hengästynyt sanatulvastaan, ja kun hän vaikeni,
puuttui tohtori Borg puheeseen:

-- Tiedän tuon kaiken. Se oli hyvin valitettava seikka, että miehenne
joutui mukaan kapinaan, mutta hänet houkuteltiin siihen ja hänen
vakaumuksensa oli, että hän teki oikein. Mutta kun hänen silmänsä
aukenivat, hän syvästi katui tekoaan ja on saanut sen raskaasti
sovittaa. Te, hänen vaimonsa, teette hyvin väärin, että häntä
tuomitsette ja yhä soimaatte. Teidän tulee päinvastoin antaa hänelle
anteeksi ja lohduttaa häntä, niin että hänen sairas mielensä paranee.
Kun hän kävi minun luonani, ja kun olimme tyynesti keskustelleet
asiasta, hän rauhoittui ja oli vallan kuin toinen ihminen.

Vaimo oli jo melkoisesti lauhtunut, vaikka hän ei vielä oikein
jaksanut ymmärtää anteeksiantavaisuuden ja lempeyden tärkeyttä.

Hetken kuluttua hän veti padan syrjään tulelta ja pyysi vierasta
peremmälle istumaan, sanoen:

-- Se on kyllä totta, että Veikko sieltä herran luota tultuaan oli
vallan toisenlainen ja kykeni paremmin työhön. Mutta emmehän me
yksinkertaiset ihmiset osaa niin puhua kuin herrasväki ja oppineet.

-- Teidän ei tarvitsekaan niin paljoa puhua. Ystävällinen kohtelu on
pääasia.

Veikko Aavikon vaimo läksi nyt miestään kutsumaan. Hänen
poissaollessaan Hannes Borg keskusteli poikien, Vilhon ja Aleksin,
kanssa. Vanhempi heistä kävi kansakoulua, sinä päivänä hänellä
oli lupa. Pojat vastasivat pirteästi ja älykkäästi Hannes Borgin
kysymyksiin. Heidänkin nuoriin mieliinsä hän teroitti, että heidän
tuli olla ystävällisiä ja nöyriä isälleen, että tämä taas tulisi
iloiseksi.

Kun Veikko Aavikko vaimonsa seurassa astui tupaan, loisti
tyytyväisyys hänen kalpeista kasvoistaan.

Hän kätteli vierastaan sydämellisesti ja sanoi vaimolleen:

-- Helena, laita nyt vieraalle ruokaa ja pane kahvipannu tulelle.
Herra tohtori on tehnyt halvalle talollemme liian suuren kunnian.

       *       *       *       *       *

Vasta illan suussa Hannes Borg teki lähtöä. Sitä ennen hän oli
kauan puhunut kahdenkesken Helenan kanssa, kehoittaen tätä
sovinnollisuuteen sekä vaikuttamaan naapureihin, että hekin
inhimillisesti kohtelisivat Veikkoa. Niinikään Veikon kanssa hän
keskusteli pitkään heidän kävellessään katselemassa hänen karjaansa,
hevosiaan ja lähimpiä viljelysmaita. Aavikko valitti, että hänen
maanviljelyksensä kapinan jälkeen oli jäänyt takapajulle, hän kun
itse oli ollut huonoissa voimissa ja hänen kelpo renkinsä oli
kaatunut vapaussodassa. Hannes Borg tuli silloin ajatelleeksi, että
hän ehkä myöhemmin saisi Veikko Aavikon innostumaan osaviljelykseen.

Veikko Aavikko tuli heitä vähän matkaa saattamaan. Kun he saapuivat
sille aukealle mäenrinteelle, johon Hannes Borg tulomatkalla
oli pysähtynyt, saattoi selvästi huomata, että Aavikko joutui
mielenliikutuksen valtaan. Ja hän osoitti pengermällä olevia ristejä
sanoen:

-- Tuohon hautasin veljeni, jonka punaiset ampuivat ja... ja tuohon
erään toisen kapinassa surkeasti surmansa saaneen...



XXIV


Lunta oli satanut jo aikaisemmin, marraskuun lopulla ja joulukuun
alussa. Mutta se oli sulanut. Jouluun oli nyt vaan muutama päivä, ja
luonto oli sitä vastaanottaakseen verhoutunut puhtaaseen lumipukuun,
joka tällä kertaa tuntui pysyvältä.

Hannes Borg oli hartaasti odottanut poikansa Väinön tuloa
Koivukoskelle. Jopa hän kärsimättömänä pitkästä odotuksesta oli
aikonut lähteä naapuripitäjän Ahtialan taloon poikansa olinpaikkaa
tiedustelemaan. Mutta hän hylkäsi tämän tuuman, ajatellen, ettei
pakko auttaisi, ellei hänen poikansa vapaasta tahdostaan tulisi.

Jouluaatto oli tullut, eikä odotettua vieläkään kuulunut.

Forsgrénin puolisot olivat kutsuneet Hannes Borgin Kuuselaan
jouluaattoillaksi. Iltapäivällä hän vietti lyhyen hartaushetken
palvelusväkensä kanssa. Ennen hänen lähtöään Kuuselaan saapui
postissa Aino Vanajalta kirje.

Hannes Borg luki:

    'Arvoisa Tohtori!

    Pyydän anteeksi, että Tohtori näin kauan on saanut odottaa
    vastaustani viime kirjeeseenne. Se, mitä siinä puhuitte,
    oli minulle odottamatonta ja on antanut minulle niin paljon
    ajattelemista, etten vieläkään ole siitä selvillä. Antakaa
    minulle vielä aikaa selvitellä tunteitani. Mutta suokaa minun
    nyt jo tunnustaa, että heti tutustumishetkestämme asti olen
    asettanut Teidät hyvin korkealle. Teidän persoonallisuutenne,
    älynne ja laaja sivistyksenne ovat minussa herättäneet sekä
    syvää kunnioitusta että teihin verrattuna oman persoonani
    vähäarvoisuuden tietoisuutta. Ja minun on tunnustaminen, etten
    kykenisi tyydyttämään sitä ihannetta, joka syvällä mielessänne
    kytee. Pidän itseäni arvoituksena. Ihmiset sanovat minua
    kylmäksi. Ehkä en sentään ole kylmä, niinkuin pinnalta päättäen
    saattaa luulla. Mutta kieltämättä luonteessani on paljon
    ristiriitaista.

    Laskelmieni mukaan olen jo 15 päivänä tammikuuta kotimaassa.
    Opintosuunnitelmani on hiukan muuttunut. Kaikesta tästä on
    helpompi suullisesti keskustella, jos Tohtori silloin tahtoo
    minua tavata.

    Ilmoitan Teille vielä varmemmin tulopäiväni ja toivon sitten
    saavani tietää, missä haluatte minut tavata, Helsingissä vaiko
    Koivukoskella. Silloin teen Teille tiliä opintoajastani täällä
    ulkomailla.

    Syvästi kiitollisena ja kunnioittaen:

                                               _Aino Vanaja_.'

Tämä kirje ei ollut erityisen rohkaiseva. Tuo "miettimisaika"
vaikutti tympäisevältä. Oliko Hannes Borgin viime kirjeen sisällys
todella ollut odottamaton, vai oliko puhe siitä ainoastaan
kohteliaasti verhottua epäystä?

Täytyi siis taas malttaa mielensä ja odottaa. Kohtaamiseen ei enää
ollut kuin kolmisen viikkoa. Silloin hän oli saava varmuuden, joka,
vaikkakin se olisi kuinka musertava tahansa, kuitenkin oli parempi
kuin tämä kiusallinen epätietoisuus.

Alakuloisena hän läksi Kuuselaan ja tavallista vaiteliaampana
hän otti osaa yksinkertaisen jouluaaton viettoon. Tarkalla
naisvaistollaan Fredrika rouva tajusi, että Hannes Borg
oli suruissaan ja arvasi, että hän ajatteli Aino Vanajaa.
Hienotunteisesti hän vältti koskettelemasta kaikkea, mikä olisi
johtanut ajatukset ja puheen hänen ulkomailla olevaan serkkunsa
tyttäreen.

Mutta kursailemattoman suoraan kuin aina metsänhoitaja Forsgrén
illallispöydässä virkahti:

-- Oletpa sinä, Hannes, suuresti muuttunut. Enpä olisi luullut, että
sinä, vakava mies ja filosofi, vielä todenteolla rakastuisit.

Rouva Forsgrén, joka katsoi miehensä huomautuksen sopimattomaksi,
koetti sovitella:

-- Mieheni laskee joskus leikkiä. Tohtorin ei pidä pahastua hänen
puheistaan.

Ja Forsgrén, joka Hannes Borgin ilmeestä huomasi, että asia oli
vakava, rupesi kertomaan Eversenistä:

-- Siellä Louhivaaran hovissa alkoivat asiat jo käydä huonosti,
kun ei kapteeni Everseniä kuulunut. Hänen pehtorinsa, jolta varat
juokseviin tarpeisiin loppuivat, kierteli pitäjällä koettaen lainata.
Hän kävi minunkin luonani. Tässä vähää ennen joulua kapteeni viimein
palasi Tanskasta. Maanmittari Haavisto kertoi minulle, että kapteeni
tämän matkan jälkeen on muuttunut. Hän on käynyt vakavammaksi, ei
enää järjestä hurjia juominkejaan ja on alkanut harrastaa tilansa ja
tehtaansa hoitoa.

Kohta illallisen jälkeen Hannes Borg kiitti ja hyvästeli Forsgrénin
puolisoja. Paluumatkalla renkipoika itsekseen ihmetteli tohtorin
vaiteliaisuutta, hän kun aina ennen tällaisilla ajoretkillä oli ollut
puhelias...

       *       *       *       *       *

Tapanin päivän illansuussa, kun Hannes Borg valmistautui lähtemään
pappilaan tavanmukaisiin joulukemuihin, tuli Henrika ilmoittamaan,
että outo nuori mies odotti keittiössä ja pyysi päästä tohtorin
puheille. Hannes Borg aavisti, kuka se oli, ja hänen sydämensä sykki
ilosta.

Henrikalle hän aikaisemmin oli puhunut pojastaan ja hänen
mahdollisesta tulostaan, jotta se ei olisi ollut liian suuri
yllätys. Tähän vanhaan uskolliseen palvelijattareen oli tohtorin
nuoruuden salaisuuden ilmaiseminen tehnyt mullistavan vaikutuksen.
Että tohtorilla, jota hän oli tottunut pitämään vakavuuden ja
itsehillinnän esikuvana, oli sellainen entisyys, että hänellä oli
avioton poika, joka päällepäätteeksi oli maankulkija, se oli hänelle
katkera kokemus, johon hän vasta vähitellen tottui. Eikä Hannes Borg
ollut asiaa kaunistellut, päinvastoin hän oli sanonut, että hän oli
heikko ihminen niinkuin monet muutkin.

Tullessaan keittiöön hän näki poikansa Väinön istuvan tuolilla oven
suussa. Hänellä oli yllään huononlainen puku ja hän oli hiukan
laihtunut.

Hannes Borg tervehti häntä sydämellisesti ja pyysi häntä käymään
sisälle.

Heidän molempien istuessa Hannes Borgin työhuoneessa ei puhe tahtonut
heiltä sujua. Väinö oli ujo ja tunsi itsensä vieraaksi tässä
ympäristössä. Kun hänen isänsä kysyi häneltä, miksi hän ei ollut
tullut pikemmin, hän vastasi:

-- En oikein tiedä. Se tuntui niin oudolta.

Myöhemmin, heidän syödessään illallista, Väinö tuli puheliaammaksi ja
kertoi, että metsätöissä oli syntynyt "pomon" kanssa erimielisyyttä
ja että Väinö oli poistunut työstä. Sitten hänen ei ollut onnistunut
saada uutta työmaata ja hänen oli ollut pakko myydä parempi pukunsa.

Hannes Borg huomasi kaikesta, että Väinö pitkän eron aikana oli
vieraantunut isästään ja järjestyneistä oloista, ja hän päätti
varovasti ja vähitellen palauttaa hänet sivistyneen henkilön tapoihin
ja sitten alottaa hänen luonteensa kasvattamisen.

Hän sai illallisen jälkeen perinpohjin peseytyä ja koetella erästä
isänsä pukua, joka sopi hänelle hyvin, isä ja poika kun olivat
kasvultaan aivan samankokoiset.

Saatettuaan Väinön myöhemmin illalla yläkerran huoneeseen Hannes Borg
sanoi hyvää yötä toivottaessaan:

-- Nyt olet kotonasi, Väinö, isäsi luona, joka tahtoo parastasi.

Väinö oli vieraantunut sovinnaisesta kiittämisestä ja
kohteliaisuuslauseista, eikä sanonut muuta kuin:

-- Hyvää yötä!

Astuessaan portaita alakertaan Hannes Borg tunsi sisällään
värähtelevän lämpimän tunteen, jommoista hän ei vuosikausiin ollut
kokenut.



XXV


Ensi päivinä Hannes Borg antoi Väinön elää täydessä vapaudessa,
tutustutti hänet Koivukosken vähäisiin nähtävyyksiin ja näytti
hänelle sukset, sen varalta että hän aikansa kuluksi tahtoisi
lähteä hiihtämään. Hän pyysi häntä vapaasti oleskelemaan talossa
ja liikkumaan eri huoneissa, kuin omassa kodissaan ainakin, ja toi
hänen huoneeseensa huvittavia kirjoja. Hän pani merkille, että Väinö
kernaimmiten pysytteli yläkerran huoneessa, missä hän vahvasti
tupakoi.

Eräänä päivänä Hannes Borg palasi navetasta, missä oli käynyt
katsomassa sairasta lehmää, ja kun hän astui salin läpi mennäkseen
työhuoneeseensa, riensi Väinö sieltä pois ja kiiruhti ilmeisen
levottomana yläkertaan. Hannes Borg ei ollut tätä huomaavinaan,
mutta kun hän mentyään huoneeseensa silmäili kirjoituspöydälleen,
hän huomasi, että Havanna-sikari-laatikon kansi oli auki ja että
melkoinen osa sen sisällyksestä oli poissa. Kuka muu olisi voinut
viedä sikarit kuin Väinö? Siihen viittasivat hänen säikähtyneet
kasvonsa ja kiireellinen poistumisensa. Hannes Borg joutui ymmälle,
eikä ensin tietänyt, mitä hänen tuli tehdä. Mutta tilannetta
punnittuaan hän ei katsonut voivansa olla asiaan kajoamatta, ja
hän nousi yläkertaan. Väinö oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle.
Isän astuessa sisään, hän nousi ja asettui nolona seisomaan ikkunan
ääreen. Hannes Borg tiesi ennestään, että Väinö oli heikko hetken
vaikutuksille, hyvälle ja pahalle altis, mutta samalla herkän
tunteellinen. Hän päätti vedota hänen tunteellisuuteensa ja sanoi:

-- Se, mitä juuri teit alhaalla huoneessani, pahoittaa minua
suuresti. Mutta olen valmis antamaan sinulle anteeksi, jos
peittelemättä tunnustat tekosi ja lupaat tästälähin sellaista karttaa.

Väinö kumarsi päänsä alas, mutta ei virkkanut mitään.

Hänen isänsä jatkoi:

-- En sure niitä sikareja, jotka otit. En itse niitä polta, vaan
tarjoan niitä tuttavalleni metsänhoitaja Forsgrénille, joka niistä
pitää. Olen pahoillani siitä, että olet tehnyt teon, joka on ruma,
että olet omin lupinesi salaa anastanut toisen omaisuutta. Sellainen
teko jää painamaan omaatuntoasi. Tahtoisin, että luopuisit siitä,
mikä sinussa on pahaa, ja että sinusta tulisi kunnon mies.

Väinö seisoi yhä allapäin ikkunan ääressä, ja Hannes Borg näki, että
hän häpesi. Hetken kuluttua Väinö pisti kädet taskuihinsa, kahmaisi
esille ottamansa sikarit ja laski ne vaieten pöydälle.

-- Kadutko tekoasi? kysyi Hannes Borg.

Väinö nyökäytti päätään.

-- No niin, se on siis unhoitettu. Saathan riittävästi muuta
tupakkaa. Ja kun nyt olet tunnustanut, voit pitää nämä sikarit.

-- Ei, viekää ne pois, en voi niitä ottaa, virkkoi Väinö laskeutuen
istumaan tuolille ja peittäen käsillä kasvonsa.

-- Kaikki on sovittu ja unhoitettu, ole nyt siis taas iloinen, sanoi
Hannes Borg.

Väinö katsahti isäänsä surullisena, ja Hannes Borg muisti taas hänen
äitivainajansa kauniit silmät.

-- Etkö lähde alakertaan, Väinö? Saamme heti kahvia, kysyi isä.

-- Minun on niin paha olla, vastasi Väinö. Antakaa minun lähteä
hiihtämään. Se minua virkistäisi.

-- No niin, miten tahdot. Mutta tule ajoissa kotiin päivälliselle.

Väinö läksi hiihtämään. Ikkunasta hänen isänsä näki, miten tuo
jäntevä nuori mies voimakkain liikkein suksillaan kiiti tasaisen
niityn poikki ja katosi punaisen ladon kohdalla metsään.

Hannes Borg istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi merkitä
paperille esitelmän pääkohtia, jonka hän aikoi pitää seuraavassa
nuorisoseuran iltamassa. Mutta -- tämä työ ei luistanut. Hän laski
kynän pöydälle ja jäi miettimään, tokko hän pystyisi kasvattamaan
pojastaan kunnon ihmistä, karsimaan pois hänen pahat taipumuksensa ja
kiinnittämään hänet isäänsä ja kotiinsa.

Keskitalven iltapäivä pimeni, ja Henrika tuli ilmoittamaan, että
päivällinen oli valmis. Väinöä ei kuulunut. Tohtori Borg käski
Henrikan vielä odottaa jonkun aikaa, ennenkuin toi ruuan pöytään.
Mutta kun ei odotettua ollenkaan näkynyt, Hannes Borg istuutui yksin
syömään. Päivällisen jälkeen hän muutaman kerran kävi katsomassa
pihanpuolisesta ikkunasta, eikö hiihtäjää näkyisi. Mutta turhaan.
Ikävissään hän otti esille viulunsa, johon ei ollut pitkiin aikoihin
kajonnut. Hän alkoi soittaa nuoruutensa aikuisia kappaleita. Välillä
jousi vaipui alas, ja hän ajatteli: -- Oliko Väinö tämän lyhyen
oleskelun jälkeen taas jättänyt kotinsa? Eikö hän täällä viihtynyt?
Oliko kulkurielämä painanut häneen liian syvät jäljet? -- Ei, se ei
voinut olla mahdollista. Olihan hänessä heikkoutta ja pahaa, mutta
myös herkkää ja hyvää, Borgin suvusta periytyneitä ominaisuuksia...

Huomaamattaan hän alkoi soittaa kansanlauluja, ja niiden joukossa oli
muutamia harvinaisia, jotka hän nuorena ylioppilaana jalkamatkoillaan
oli kuullut sydänmailla.

Kun hän viimein herkesi ja katsahti taakseen, hän näki Väinön istuvan
tuolilla ovensuussa. Nuorukaisen kasvoilla oli soiton herättämä
harras ilme.

Hannes Borg meni iloisena hänen luokseen ja huomasi hänen silmissään
liikutuksen kostean väikkeen.

Väinö nousi ja mutisi:

-- Tulin hiihtäneeksi liian kauas, jalkojani paleli ja poikkesin
kirkonkylään lämmittelemään.

-- Odotin sinua jonkun aikaa päivälliselle. Sinun on kai nyt kova
nälkä. Saamme heti illallista.

Seisoessaan Väinön vieressä hänestä tuntui kuin pojan henki olisi
löyhkännyt väkijuomille. Mutta hän ei sanonut mitään ja toivoi
erehtyneensä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä nuorisoseuran iltamaan Hannes Borg
sanoi Väinölle:

-- Etkö tule mukaani, minä pidän siellä esitelmän. Soisin, että
saisit hyviä ja hauskoja tovereita, joita on useitakin kuulijoiden
joukossa. Viihtyisit sitten paremmin tällä seudulla.

-- En oikein tiedä, vastasi Väinö. Kun metsätöissä ollessani kävin
iltamassa, näyttivät minua sormella ja sanoivat punikiksi.

-- Tämän pitäjän nuorisoseuralaiset eivät sitä tee, sen takaan. He
ovat siksi valistuneita.

-- Kun ehdin enemmän perehtyä tähän kaikkeen... se on alussa niin
outoa.

-- Niinkuin tahdot. Mutta miten saat iltasi kulumaan minun
poissaollessani?

-- Onhan minulla ne kirjat, jotka teiltä sain.

-- Niin, jospa todella niitä lukisit. Henrika valmistaa sinulle
illallisen. Sinun ei tarvitse minua odottaa, jos sattuisin viipymään.

Hevonen oli pihaportaiden edessä, ja Hannes Borg läksi kirkonkylään.
Nuorisoseuran uutta taloa ei oltu vielä rakennettu erimielisyyksien
tähden, ja kokoukset ja iltamat pidettiin toistaiseksi erään
varakkaan talon isossa tuvassa.

Väkeä oli kokoontunut tavallista runsaammin. Kauppias Herhiläkin oli
siellä, ja hän tuli imartelevana tervehtimään tohtori Borgia eteiseen
sanoen:

-- Jos tohtorilla ei ole mitään sitä vastaan, jään minäkin
kuuntelemaan esitelmäänne. Tosin tohtori puhuu etupäässä nuorille,
mutta saattaa näin keski-ikäisellekin olla siitä oppimista, kun
tohtori on niin perehtynyt kirjallisuuteen ja taideasioihin, vaikka
kyllä minäkin luen kirjoja, mikäli monet hommani sallivat, mutta
eihän se meikäläinen voi olla niihin niin perehtynyt kuin sellainen
pesialisti kuin tohtori...

-- Tällä kertaa en aio puhua kirjallisuudesta, vaan
sovinnollisuudesta ja nuorisoseurojen tehtävästä sen edistämiseksi --
näin keskeytti tohtori Borg Herhilän puheen.

Kauppias Herhilän kasvot kuvastivat pettymystä, ja hän huomautti:

-- Sovinnollisuus olisi kyllä hyvä olemassa, mutta eipä sitä löydä
tästä matoisesta maailmasta. Esimerkiksi kapteeni Eversen. Olenhan
sitä miestä auttanut, mutta onkos se siitä kiitollinen. Kaikkea
muuta. Ylpeä se vaan on ja katselee meikäläistä vaan noin yli olkain.
Sanovat, että se nyt on tullut säästäväisemmäksi, mutta luulen, että
se jo voi olla liian myöhäistä...

-- Kuulijani odottavat minua, sanoi Hannes Borg ja siirtyi tupaan.

Hetken aikaa puhuttuaan hän huomasi, että Herhilä, joka oli
istuutunut lähelle ovea, livahti tiehensä, eikä häntä sinä iltana sen
enempää näkynyt.

       *       *       *       *       *

Nuorisoseuran illanvietto kesti kauan. Oli jo myöhäinen, kun Hannes
Borg palasi Koivukoskelle. Väinön ikkuna yläkerrassa oli pimeä. --
Hän on jo makuulla, ajatteli Hannes Borg. Henrika tuli häntä vastaan
eteisessä ja ilmoitti tapansa mukaan, että oli säästänyt tohtorille
iltaruokaa. Hän lisäsi:

-- Se nuori herra söi illallista ja sanoi sitten lähtevänsä
kävelylle. Siitä on nyt kolmatta tuntia aikaa, eikä se vieläkään ole
palannut.

Hannes Borg söi kiireisesti illallisensa, puki jälleen yllensä
päällystakin ja läksi ulos. Sukset olivat paikoillaan. Hän läksi
astumaan niityn poikki punaiselle ladolle vievää ajotietä, toivoen
kohtaavansa poikansa. Mutta saavuttuaan tien mutkaan, hän kääntyi
katsahtaen pihalle päin. Navetan päässä olevan pesutuvan ikkunasta
pilkoitti valoa. Tämä tuntui omituiselta, kun Henrika oli ainoa, joka
siellä kävi ja askarteli, ja hän tiesi Henrikan jääneen keittiöön.
Hän päätti ottaa asiasta selvän, palasi pihalle ja riensi pesutupaan.
Tultuaan lähelle hän kuuli sisältä ääniä ja naisen laulunloilotusta.
Hän astui pesutuvan eteiseen ja tempasi oven auki. Sisällä istui
Vapun Junu, käsi Heti Vaaksan kaulassa. Heidän edessään pöydällä oli
viinapullo, ja kahvikuppi teki juomamaljan virkaa. Lähellä heitä
istui Väinö, ihaillen tätä hellää idylliä. Kaikki kolme olivat jo
vahvasti ryypiskelleet.

Hannes Borg tiesi, että Heti Vaaksa kapinan aikana oli toiminut
ilmiantajana, jonka vääristä kanteluista moni kunnon mies ja
nuorukainen oli joutunut punaisten uhriksi. Nähdessään oman poikansa
tässä huonossa seurassa Hannes Borg ei voinut hillitä itseään, vaan
sanoi vihoissaan:

-- Sinun pitäisi hävetä, Junu, kun tulet vieraaseen taloon
juopottelemaan ja houkuttelet toisen samaan paheeseen.

Junu karkasi pystyyn ja sanoi röyhkeästi:

-- Eipä tässä ole tarvinnut houkutella, kun hänellä itsellään on
ollut niin hyvä halu. Mutta voidaan lähteä muuallekin, ei meidän ole
pakko jäädä tänne.

Hannes Borg huudahti:

-- Sinun mittasi, Junu, alkaa jo olla täysi. Liian moni tietää,
millaista ammattia näillä seuduilla harjoitat. Kiellän sinua
ankarasti tästälähin seurustelemasta poikani kanssa ja tarjoamasta
hänelle väkijuomia, muuten asetan sinut viranomaisten valvonnan
alaiseksi.

-- Enpä minä kaipaa herraskaisten poikien seuraa, ärjäisi Junu. Enkä
niitä teidän viranomaisianne pelkää.

Hän veti mielenosoituksellisesti tupesta ison puukkonsa ja työnsi sen
takaisin tuppeen, lyöden pari kertaa nyrkillään sen varren päähän.

Hän tiuskaisi:

-- Lähdetään, Heti.

He poistuivat pesutuvasta. Väinö oli noussut, hän näytti
kiihoittuneelta ja aikoi seurata heitä.

-- Sinä et saa lähteä heidän seuraansa, sanoi Hannes Borg, luja kaiku
äänessä, ja kiellän sinua koskaan seurustelemasta heidän kanssaan.

Väinö ei välittänyt tästä kiellosta, vaan lähestyi ovea, mutisten:

-- En ole tähän taloon pyrkinyt, eikä minun ole pakko jäädä tänne,
kyllä minä muuallakin itseni elätän.

Hannes Borg tarttui hänen käsivarteensa ja virkkoi:

-- Sinä et lähde mihinkään. Näen, ettei sinuun lempeys ja hyvyys
vaikuta, sinä olet kiittämätön, ja sinussa piilee vielä pahankurinen
nulikka.

Nuori mies tempautui rajusti irti ja juoksi ulos.

Hannes Borg tyyntyi sen verran, että huomasi kiivaudessaan menneensä
liian pitkälle. Hän riensi poikansa jälkeen ja sanoi jo paljoa
lempeämmin:

-- Väinö, viivy vielä hetkinen, puhukaamme tyynesti, ja kaikki voi
vielä kääntyä hyvin päin.

Väinö ei antanut itseään pidättää ja huusi mennessään:

-- Minulla ei ole täällä enää mitään tekemistä.

Hän kiiruhti Junun ja Heti Vaaksan jälkeen ja saavutti heidät
ajotiellä vähän matkaa portista, ja kaikki kolme poistuivat
kirkonkylään päin nopein askelin.

Hannes Borg katsoi kotvan heidän jälkeensä ja oivalsi, ettei ainakaan
sinä hetkenä ollut mitään tehtävissä, ja raskain mielin hän palasi
sisälle.



XXVI


Pari päivää Hannes Borg oli turhaan odottanut Väinön paluuta. Mökin
Vapulta ja useilta muilta henkilöiltä hän oli tiedustellut Junun
olinpaikkaa, olettaen, että hänen poikansa yhä oli hänen seurassaan.
Hänelle kerrottiin, että Junu ja Heti ja heidän seurassaan eräs nuori
mies olivat yhdessä poistuneet kirkonkylästä, eikä heitä sen koommin
oltu nähty. Junu oli ilmeisesti pelästynyt tohtori Borgin uhkauksesta
ja oli päättänyt lähteä pois paikkakunnalta.

Väinön poistuminen koski kipeästi hänen isäänsä. Hän ajatteli
katkerana, että kulkurielämä ehkä jo oli painanut poikaan niin syvät
jäljet, etteivät ne enää olleet poistettavissa.

Olivatko hänen nuoruutensa intohimoinen kiintymys ja sen seuraukset
niin suuri rikos, että hänen koko elämänsä yksinäisyydellä täytyi
niitä sovittaa?

Hän vaipui usean päivän ajaksi vaiteliaaseen synkkämielisyyteen.
Sitten hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että hänen oli
alistuminen kohtaloonsa, että hänen poikansa voittopuolisesti tuli
äitiinsä, että hän perinnäisominaisuuksien ja aikaisemman elämänsä
vaikutuksesta kenties oli tavallaan onnellisempi siinä maailmassa,
johon oli tottunut, ja että ehkä on tehotonta koettaa muuttaa toisen
ihmisen luontoa. Jos ei Väinö vapaaehtoisesti palaisi ja elleivät
hänen elintapansa olleet muutettavissa, oli kai parasta, niin
surullista kuin se olikin, että isä ja poika elivät erossa, kumpikin
omassa maailmassaan.

Hannes Borgin mieleen muistui, että tammikuun viidenteentoista
päivään tuskin oli viikkoa jäljellä, ja taas leimahti hänen
intohimoinen kiintymyksensä Aino Vanajaan ilmiliekkiin. Ja tuntui
siltä, kuin hän jälleen hillittömästi antautumalla tämän tunteen
valtaan olisi hakenut viihdytystä poikansa suhteen kokemastaan
pettymyksestä. Hän päätti kohdatessaan Aino Vanajan käyttää kaiken
vaikutusvaltansa ja vakuuttavasti ja lämpimästi tulkita tunteensa,
kehoittaa häntä, jos mahdollista, jättämään taiteilijauran ja
tulemaan hänen vaimokseen.

Aino Vanajan vastaanoton hän aikoi tehdä juhlalliseksi, viettää
sitä Helsingissä tai Koivukoskella. Huomatessaan pukunsa jo
vanhanpuoleiseksi hän päätti lähteä Helsinkiin tilaamaan uuden puvun
ja samalla tekemään ostoksia.

Ennen lähtöään hän teroitti Henrikan mieleen, että hän kohtelisi
Väinöä hyvin, jos tämä sillä aikaa palaisi Koivukoskelle, ja
älykkäälle renkipojalle hän antoi toimeksi kirkonkylästä puhelimitse
heti ilmoittaa Helsinkiin matkustajakotiin, jos Väinö tulisi.

Itsekseen hän ajatteli sitä vaikeutta, joka syntyisi, jos Väinö
palaisi juuri samaan aikaan kuin Aino Vanaja -- siitähän aiheutuisi
pitkiä selittelyjä, jotka häiritsisivät Aino Vanajan vastaanottoa.

Helsinkiin tultuaan hän poikkesi rauhalliseen matkustajakotiin,
jossa ennenkin oli asunut. Vapaussodan jälkeen hän vaan pari kertaa
pikimmiltään oli käynyt pääkaupungissa. Uudet olot, muutamien
hyvien tuttavien tapaaminen ja jonkun tunnin työskentely Yliopiston
kirjastossa tuottivat hänelle virkistystä niistä levottomista
ajatuksista ja polttavista tunteista, jotka hänen sisällään
temmelsivät.

Neiti Vanaja oli viime kirjeessään maininnut olevansa Helsingissä
tammikuun 15. päivänä. Siihen oli vielä aikaa kolme päivää, mutta
Hannes Borg odotti jälleennäkemishetkeä yhtä kärsimättömänä ja
kuumeisena, kuin olisi se tapahtuva jo sinä päivänä.

Tammikuun aikainen iltapäivähämärä laskeutui yli kaupungin. Hannes
Borgilla oli asiaa asemalle. Hän oli unhoittanut antaa Samuli
Auralle eräitä määräyksiä ja vei kirjeen asematalon postilaatikkoon.
Palatessaan asemalta hän poikkesi kulkemaan Kaivokatua. Vähää
ennenkuin hän saapui Seurahuoneen ovelle, näki hän siitä tulevan ulos
kookkaan upseerin ja naishenkilön. Hannes Borg ei ensin kiinnittänyt
heihin erityistä huomiota. He astuivat hitaasti, ja tultuaan
lähemmäksi Hannes Borg tunsi, että tuo upseeri oli kapteeni Eversen.
Hänen vieressään kävelevä nainen oli hienosti puettu, hänellä
oli yllään upea kärpännahkakauluksinen sametti-kappa ja päässä
leveälaitainen hattu, jota koristi tuuhea valkoinen sulka.

-- Joku näyttelijätär tai ulkomaalainen primadonna, hän ajatteli.

Mutta katseltuaan tuota naista tarkemmin, hän huomasi, että se oli
Aino Vanaja. Mutta oliko se mahdollista? Noin ruhtinaallisen upeasti
puettuna ja jo kotimaassa aikaisemmin kuin oli ilmoittanut.

Tämä sai Hannes Borgin tyrmistyksen ja äärimäisen levottomuuden
valtaan. Kiireissään hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Mennäkö
muitta mutkitta heitä tervehtimään ja pyytää neiti Vanajalta
selitystä, miksi hän oli saapunut aikaisemmin? Mutta miten eroittaa
nuo molemmat toisistaan? Se, että Aino Vanaja ja Eversen tulivat
Seurahuoneelta ja yhdessä läksivät kaupungille, viittasi siihen, että
he aikaisemmin olivat sopineet kohtaamisesta. Eikö siis ollut turhaa
tunkeutua heidän välilleen? Eikö ollut parasta, että Hannes Borg oli
heitä puhuttelematta ja ainaiseksi käänsi selkänsä heille molemmille?

Niin hän ensin katkeruutensa yllyttämänä aikoikin tehdä. Mutta
seuraavassa tuokiossa ääni hänen sisällään vaatimalla vaati häntä
puhuttelemaan Aino Vanajaa ja saamaan varmuutta. Mutta oliko se
saavutettavissa? Ehkä he jo kauankin, ehkä jo ulkomailla olivat
olleet suhteissa, ja sen he kyllä osaisivat peittää. Vaistomaisesti
hän kuitenkin seurasi heitä ja aikoi sopivassa kadunkulmassa
tervehtiä heitä, jos ei muun vuoksi, niin todistaakseen neiti
Vanajalle, että oli nähnyt hänet Eversenin seurassa.

He eivät olleet häntä huomanneet, vaan kulkivat edelleen, ja
tultuaan Heikin puistoon he alkoivat astua keskikaupungille päin. He
kääntyivät Etelä-Esplanaadikadulle vilkkaasti keskustellen.

Hannes Borg seurasi heitä yhä, tietoisena siitä, että tämä menettely
oli jotain nöyryyttävää ja alentavaa. Mutta hänen sisällään kaiveleva
katkeruus ja hurja mustasukkaisuus saivat hänet hylkäämään kaikki
sovinnaisuuden vaatimukset, ja hän seurasi heitä hellittämättä kuin
salaurkkija.

He poikkesivat oikealle kulkemaan Fabianinkatua, ja Hannes Borg
päätti heidän tultua syrjemmälle toteuttaa aikeensa. Mutta joka
kerta kun hän joudutti askeleitaan, tuntui salainen voima häntä
pidättävän. He olivat saapuneet Kasarmintorin kulmaan ja poikkesivat
kulkemaan sen vasenta laitaa pitkin Tähtitorninmäelle päin. Heidän
kääntyessään kadunkulmassa Hannes Borg luuli huomaavansa, että
Eversen vilahdukselta hänet näki, mutta hän ei ollut siitä varma. He
olivat nyt alkaneet astua nopeammin.

Heidän saavuttuaan lähelle Fabianinkadun päätä Hannes Borg, joka oli
pysytellyt toisella puolen katua, joudutti askeleitaan, kulki kadun
poikki, meni heidän luokseen, tervehti ja sanoi:

-- Anteeksi, että häiritsen. Neiti Vanaja on siis saapunut kotimaahan
aikaisemmin kuin mitä minulle ilmoititte viime kirjeessänne.

Hänen äkillinen ilmestymisensä ja huomautuksensa saattoi neiti
Vanajan niin ymmälle, ettei hän muutamaan silmänräpäykseen osannut
sanoa mitään. Mutta pian hän tointui ja virkkoi:

-- Tärkeä sähkösanoma kutsui minut kotia muutamia päiviä aikaisemmin
kuin aikomukseni alun pitäen oli ollut. On kyseessä kiireiset
neuvottelut opintojeni jatkamisesta.

-- Olen sattumalta käymässä Helsingissä, huomautti Hannes Borg.
Palaan huomenna Koivukoskelle, mutta minulla olisi ylen tärkeää
puhuttavaa kanssanne, neiti Vanaja. Saanko tavata teidät mitä
pikimmin?

Eversen, joka tämän keskustelun aikana oli näyttänyt kärsimättömältä
ja odottanut sopivaa tilaisuutta keskeyttääkseen sen, sanoi:

-- Neiti Vanaja on lupautunut syömään päivällistä minun kanssani
tänään. Pidän ehdottomasti kiinni tästä lupauksesta.

-- Luulen, että osottamani harrastus neiti Vanajan ulkomaanmatkaan ja
opintoihin antaisi minulle etusijan... mutisi Hannes Borg.

Ennenkuin Aino Vanaja ehti vastata, ehätti Eversen huomauttamaan:

-- Neiti Vanaja on muuttanut taidealaa. Minulla on kunnia kuulua
niihin, jotka järjestävät hänen tulevien opintojensa taloudellisen
puolen.

Ottamatta huomioon tätä keskeytystä Hannes Borg virkkoi:

-- Minun täytyy välttämättömästi saada puhua kanssanne, neiti Vanaja,
jo tänään ja niin pian kuin suinkin.

Aino Vanajan kasvot kävivät jäykiksi ja hän sanoi:

-- Huomenna olen valmis keskustelemaan kanssanne, herra tohtori, ja
tekemään tiliä kaikesta.

-- Kieltäydyttekö siis myöntämästä minulle kohtaamista tänä
iltapäivänä, vaikka vakuutan, että siitä riippuu kohtaloni ratkaisu.

-- En voi tänään, sanoi Aino Vanaja lyhyesti. Hannes Borgin sisällä
alkoi kiehua sanomaton katkeruus noita molempia kohtaan, jotka
raatelivat hänen sisimpäänsä, ja jotka seisoivat niin kylminä ja
armottoman taipumattomina hänen edessään. Hän ei voinut hillitä
itseään, vaan huudahti:

-- En siis tahdo tästälähin häiriten tunkeutua elämäänne, neiti
Vanaja, ja kadun, että olen uhrannut harrastusta niin kylmälle ja
kiittämättömälle henkilölle kuin te.

-- Saan huomauttaa, virkkoi neiti Vanaja, etten ole pyytänyt teidän
harrastustanne enkä suoraan sanoen taloudellista avustustanne. Voin
vakuuttaa, että niin pian kuin suinkin maksan teille velkani takaisin.

Tähän Eversen lisäsi loukkaava sävy äänessä:

-- Huomispäivänä lähetän teille shekin, herra tohtori. Neiti
Vanajalta toivon saavani tietää suorittamanne rahamäärän suuruuden.

-- Minä en ole halukkaampi kuin sisarentyttärenikään vastaanottamaan
_teiltä_, herra kapteeni, rahallista korvausta tai maksumääräyksiä.

Näin sanottuaan Hannes Borg nosti lakkiaan ja poistui heidän luotaan.

He olivat tämän kiihkeän keskustelun kuluessa saapuneet
Tähtitorninmäen huipulla olevalle pyöreälle leikkikentälle. Ennenkuin
Hannes Borg alkoi laskeutua sen laidassa olevia kiviportaita alas
palatakseen kaupungille hän katsahti taakseen ja näki heidän astuvan
Kaivopuistoon vievää tietä. Hän muisti kuulleensa, että Eversenillä
Kaivopuistossa oli vuokrattuna huoneusto, jossa hän tiheillä
käynneillään pääkaupungissa asui ja jossa toimeenpani herkullisia
aterioita ja hurjia juominkeja.

-- Menkööt, ajatteli Hannes Borg. Tuo nainen on säälimättä iskenyt
veitsen sydämeeni. Menköön siis vihamieheni luo.

Hän riensi kaupunkia kohti, aikoi käydä matkustajakodissa, maksaa
laskunsa ja heti palata maalle. Mutta tultuaan matkustajakotiin,
hän oli niin väsynyt ja lamautunut, että päätti siirtää matkansa.
Hän heittäytyi rentona sohvalle, tuntien sisällään epätoivoista
ahdistusta. Mikäli veren kuohunta tyyntyi, hän alkoi täysin tajuta
häntä kohdanneen iskun vakavuutta. Miksi hän olikaan kiihoittanut
tuon itsenäisen ja ylpeän naisen uhmaa, miksi hän oli antanut tuon
tuskallisen kohtauksen kärjistyä huippuunsa? Eikö vielä ollut
mahdollista aikaansaada sovintoa? Hän olisi nyt ollut valmis uuteen
ja suurempaankin nöyryytykseen, jos vielä olisi saanut tavata
Aino Vanajan ja pyytää anteeksi äskeistä tungettelevaisuuttaan ja
kiihkeyttään. Mutta hän huomasi, että oli myöhäistä korjata, mitä
äsken tapahtui. Olihan melkein mahdotonta ainakaan sinä päivänä
päästä Aino Vanajan yhteyteen. Eversen osasi kyllä häntä vankasti
vartioida.

Ja tyynnyttääkseen itseään hän ajatteli Eversenin töykeätä
esiintymistä ja Aino Vanajan välinpitämättömyyttä. Mutta kaikki vaan
turhaan. Intohimo oli syöpynyt liian syvälle sydän juuriin.

Kipeästi hän nyt kaipasi ihmistä, jolle olisi uskonut surunsa. Mutta
ajatellessaan niin sanottuja ystäviään ei hän muistanut ainoatakaan,
jolle olisi tahtonut täydesti avata sydämensä. Hänellä oli se
kokemus, että ani harvat osottavat toisen kipeälle kärsimykselle
sellaista ymmärtämystä, joka lohduttaisi. Useimmiten, näin hän
ajatteli, saa kuulla yleisiä lauseita, sellaisia kuin: "aika parantaa
kaikki haavat" ja "kunhan ehdit tyyntyä, näet kaikki toisessa
valossa", tai "se henkilö ei varmaankaan ansaitse, että hänen
tähtensä noin suret".

Hänen muististaan sukelsi kuitenkin esille yhden tuttavan nimi,
jonka seura olisi häntä viihdyttänyt. Se oli Reino Ahti, eräs
"originaali", konttoristi ammatiltaan ja huomaamaton syrjässä
eläjä, mutta sivistynyt, aikaansa seuraava ja hienotunteinen
mies. Hannes Borg haki hänen puhelinnumeroaan luettelosta. Hän ei
sitä löytänyt ja muisti nyt, ettei Ahti koskaan ollut kodissaan
kärsinyt puhelinta. Vieläkö hän asui samassa paikassa, siellä
Hermannissa? -- Katua Hannes Borg ei muistanut. Hän aikoi soittaa
poliisilaitoksen osoteosastoon, mutta hylkäsi tämän aikeen, tuntien
sinä hetkenä olevansa vailla kaikkea toimintatarmoa. Mutta kolkkoon
matkustajakodin huoneeseen hän ei voinut jäädä. Ilma siellä
tuntui tukahuttavalta. Hänen täytyi päästä ulos, lähteä pitkälle
kävelylle. Se vähän rauhoittaisi. Kaupungin katuja hän karttoi. Nuo
välinpitämättömät tai turhanpäiväisestä naureskelevat ohikulkijat
häntä häiritsivät. Hän suuntasi kulkunsa Kaisaniemeen ja sieltä
Eläintarhaan. Rautatien yli vievälle sillalle hän pysähtyi. Etäällä
kiilsivät saapuvan junan veturilyhdyt. Huumaus nousi hänen päähänsä.
Jos hän heittäytyisi alas sillalta ja antaisi eteenpäin kiitävän
junan pyörien murskata itsensä! Silloin kaikki olisi lopussa.

Mutta hän oli kuin jähmettynyt paikalleen, kuin horrokseen vaipunut,
nojatessaan sillan kaiteisiin, ja vasta kun veturin höyry alhaalta
syöksyi hänen kasvoihinsa, hän heräsi ja alkoi astua eteenpäin,
Alppilaa kohti. Kauempana hän tunsi outoa raukeutta jäsenissään ja
laskeutui istumaan tien laidassa olevalle penkille. -- Miksi hän ei
vapaussodassa saanut kuolla, kun kuolema jo katsoi häntä suoraan
silmiin? Silloin häneltä olisi säästynyt tämä raateleva tuska.

Hän oli istunut siinä puolisen tuntia vaipuneena horrostilaan.
Kaksi sotilasta kulki ohi lemmittyineen. He olivat iloisia,
tupakoivat ja naurattivat naisiaan. Hannes Borg heräsi horroksesta
ja tunsi viiltävän kylmiä väreitä ruumiissaan. Hän nousi ja alkoi
palata kaupunkiin. Lyhdyn kohdalla hän katsoi kelloaan: vielä noin
puolitoista tuntia viimeisen junan lähtöön. Jos hän kiiruhti, ehti
hän käydä majatalossa, järjestää laskunsa ja joutua junaan. Hän
takertui tähän ajatukseen kuin hukkuva oljenkorteen. Pois hänen
täytyi päästä kaupungista, sieltä, missä hänen onnensa sinä yönä
murskattiin, pois omaan pieneen kotiinsa, joka sentään viihdytti ja
jossa hän saattoi puhua hyväätarkoittavien ihmisten kanssa. Ja hän
alkoi joutuin astua takaisin kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Myöhään illalla hän kyytihevosella pieneltä asemalta saapui
Koivukoskelle. Hän oli jo senverran rauhoittunut, että päätti olla
Henrikaa ja Samuli Auraa herättämättä. Renkituvasta ja talosta ei
näkynyt valoa. Hän asetti matkalaukkunsa pihanpuolisille portaille.
Silloin hän kuuli Rob Royn, uskollisen talonvahdin, haukunnan
sisältä eteisestä, avasi oven ja tervehti iloa uhkuvaa koiraansa.
Vaistomaisesti tajuten herransa alakuloisuuden viisas eläin hiljensi
intoansa ja nuoleskeli hellästi hänen kättänsä.

Oli tähtikirkas kuutamoyö. Hannes Borg tiesi, ettei hän sinä
yönä saisi unta, ja kun ei ketään talon väestä näkynyt, hän
päätti lähteä kävelemään jäälle ja vastakkaisen rannan kalliolle,
jonka huipulta hän usein oli katsellut tähtiä. Hän oli lukenut
yleistajuisia tähtitieteellisiä teoksia ja tunsi tärkeimmät tähdet ja
tähtisikermät. Rob Roy seurasi häntä, hiipien hänen vieressään.

Pakkanen oli kiihtynyt ja lumi narskahteli jalkojen alla. Taivaalla
kiiti harvoja läpikuultavia valkoisia untuvapilviä ja jäinen tuuli
lakaisi kuivaa löysää lunta, joka kahisten solui jäätä pitkin,
jopa se väliin pyyhkäisi sitä niin korkealle, että se hiveli hänen
kasvojaan. Silloin hän tunsi, kuinka hänen ohimonsa polttivat ja
kuinka virkistävä tuo kylmä hyväily oli.

Tie vei avannon ohi. Sen ääressä oli varrellinen sanko. Avannosta oli
ilmeisesti äskettäin otettu vettä, sitä peitti vaan ohut jääkuori.
Hannes Borg puhkaisi sen sangon varrella, täytti sangon vedellä ja
alkoi himokkaasti juoda jääkylmää vettä. Kuinka se jäähdytti hänen
verensä hivuttavaa hehkua. Jospa hän olisi saanut yhtä tehoisan
sammutuksen sielunsa poltolle!

Hän joi sitä ylenmäärin, kunnes taas tunsi väristystä ruumiissaan,
laski sangon avannon reunalle ja jatkoi kävelyään.

Ylhäällä kalliolla avautui hänen eteensä kuutamoyön säteilevä
kirkkaus. Hän näki kaukana Kuuselan kartanon tornin. Hän muisti
kuinka hän tuona kesäisenä auringonnousun hetkenä oli katsellut samaa
tornia ja tuntenut sisässään autuaallista riemua.

Hänen katseensa siirtyi siitä vaistomaisesti vasemmalle, metsästä
esiin pistävään kirkontorniin. Sen risti kiilsi kuutamossa. Siellä
syrjässä, kirkkomaan kiviaidan kulmassa, hän nyt olisi tahtonut
levätä syvän kinoksen peittämänä...

Vihuri kiidätti tiheän lumiräiskeen hänen ylitsensä. Kalliohongat
humisivat surumielisesti. Hän käänsi silmänsä tähtilakeen. Siellä
ne kulkivat ainaisia ratojaan, nuo loistavat taivaankappaleet.
Järkähtämättä kiertotähdet kehäliikkeineen palvoivat aurinkojaan,
valonsa, lämpönsä, elämänsä lähteitä. Ja koko tämä meidän
aurinkokuntamme kiiti jotain salattua päämäärää kohti, sinnepäin,
missä pohjoisen taivaan kirkas tähti Vega säteilee Lyran sikermässä.
Mikä on kaiken tämän taukoamattoman kiertokulun ja liikkeen
tarkoitus? -- Mitä onkaan se salaperäinen tunne, joka kiinnittää
toisen olennon toiseen, mikä voima saa tuon ihaillun olennon
vastarakkauden ja omistamisen kangastamaan ylimpänä onnena, ja miksi
samaisen olennon saavuttamattomuus syöksee tyhjyyteen ja epätoivoon!

Hän ajatteli itsekseen:

-- Onkohan kaikkeudessa itsetietoisia yleviä voimia ja kuulevatkohan
he ihmisen, tuon maan matosen, tuskanhuokauksen? Vai onko tämä
huokauskin vaan heikko väre, jota selittämätön kaikkeus tarvitsee
mitättömänä lisävoimana äärettömiin kiertoliikkeisiinsä? Onko se
vaan kupla, joka halkeaa ja haihtuu, onko se heikko kuiske, joka
ahdistuneesta ihmisrinnasta noustuaan haihtuu jäljettömiin? -- --

       *       *       *       *       *

Hän heräsi näistä haaveista Rob Royn lyhyestä haukkumisesta. Hän
katsahti jäälle ja näki siellä astuvan kalliolle päin mieshenkilön,
jota kumaraisesta asennosta päättäen luuli Samuli Auraksi. Hän
laskeutui alas jäälle ja kohtasi siellä palvelijansa.

Samuli Aura tervehti isäntäänsä ja sanoi hieman häpeissään:

-- Se Henrika ei jättänyt minua rauhaan -- ne naishenkilöt ovat aina
niin levottomia -- se kun koiran haukuntaan heräsi ja näki tohtorin
menevän jäälle. Ja kun pyry alkoi kiihtyä ja tohtori viipyi, se
pelkäsi, että jos oli jotain tapahtunut. Tiesinhän minä, että tohtori
on mies, joka itsensä hoitaa ilman meidän huolenpitoamme, mutta
tahdoin tehdä sille mieliksi ja lähteä katsomaan.

-- Sain asiani kaupungissa pikemmin toimitetuksi, selitti tohtori
Borg, niin että palasin jo tänä iltana. On niin kirkas yö, ja läksin
kävelemään.

Auran tarkka silmä oli huomannut, että Hannes Borgin kasvot olivat
kärsivät ja kuumeiset, ja hän virkkoi:

-- Kovin sairaaltapa tohtori näyttää. Tohtorin pitäisi joutua tästä
pakkasesta lämpimään vuoteeseen.

-- Välistä sielun sairaus on ankarampi ruumiin kipua. Silloin ei auta
vuode eikä uni.

Aura vaikeni hetken. Sitten hän koetti lohduttaa murheellista
isäntäänsä:

-- Se on totta se. Minähän olen vaan yksinkertainen kansanmies,
enkä kykene lieventämään sellaisen miehen surua kuin tohtorin.
Mutta olen omassa halvassa elämässäni tullut huomaamaan, että suru
on kestettävä. Sitten vasta sydän rauhoittuu tai puutuu ja tuska
hellittää raadellun ihmisrinnan.

-- Samuli on oikeassa. Ja alussa suru on haikein kestää. Kun siihen
tottuu, sitä on helpompi kantaa.

Hänen uskollisen palvelijansa osanotto teki hänelle hyvää.

Saavuttuaan sisälle ja riisuttuaan päällystakkinsa, Hannes Borg
tunsi itsensä niin heikoksi, että hänen viipymättä täytyi paneutua
vuoteeseen. Hänellä oli kova kuume, ja hän pyysi Henrikalta usein
kylmää vettä juodakseen. Aamuyöstä hän alkoi hourailla. Hänellä oli
näky, joka sai hänet levottomasti kääntymään vuoteessaan. Hän oli
vielä seisovinaan jäällä. Mutta se oli paljoa avarampi, se ulottui
silmänkantamattomiin. Tähdet säteilivät entistään kirkkaammin. Hänen
eteensä tälle jäälakeudelle ilmestyi paljasjalkainen nainen, joka oli
pukeutunut ohueeseen jalokivillä siroitettuun harsohameeseen. Hänen
sirot jäsenensä ja solakka vartalonsa kuulsivat sen läpi. Hänellä oli
kullanhohteinen tukka ja ruiskukansiniset silmät. Kiihoittava soitto
alkoi kaikua etäällä. Se läheni vihurin mukana. Siinä lauloivat
tuhannet viulut vienosti, siinä pauhasi välistä ukkosen jylinä.
Ja nainen alkoi tanssia kiehtovin liikkein. Lunta pyrytteli hänen
ympärillään, mutta hänen ihania paljaita jalkojaan ei palellut. Hän
lähestyi tanssijatarta ja aikoi poimia yhden jalokiven hänen hameensa
helmasta, mutta kun hän tarttui siihen, se poltti hänen käteensä
syvän haavan.

Hannes Borg päästi voihkinan ja heräsi.

Henrika, joka valvoi viereisessä huoneessa, meni herättämään
renkipojan ja käski hänen lähteä kirkonkylään lääkäriä hakemaan.



XXVII


Viikon ajan Hannes Borg sairasti, loppupäivinä liikkuen ylhäällä
huoneessaan. Hänen vilustumisensa oli ollut ankaraa laatua, mutta
vahva luonto oli sen voittanut ja ruumiinvoimat alkoivat palata.
Hän oli melkein tyytyväinen tästä väliin tulleesta sairaudestaan,
hän kun oli lääkäriltä saanut unilääkettä ja oli täten pelastunut
pitkistä unettomista yöhetkistä ja raskaista ajatuksista. Ja hänen
veres sydänhaavansa oli tällä ajalla menettänyt pahimman kirpeytensä.
Se hellitti joskus, toisinaan se taas ärtyisämmin muistutti kivusta.
Tämä kipu tuntui joskus vallan sietämättömältä. Hän tiesi, että hänen
henkinen tilansa oli sairautta ja hän taisteli sitä vastaan kaikella
tarmolla, kuitenkaan voimatta siitä vapautua.

Eräänä päivänä hän hämmästyksekseen sai Louhivaaran hovista kirjeen,
jonka kuoressa oleva osote oli Aino Vanajan käsialaa. Kuoreen
oli suljettu shekki, johon merkitty summa vastasi Hannes Borgin
neiti Vanajan ulkomaanmatkaa varten antamaa rahamäärää ja sen
puolivuotiskorkoja. Shekkiä seurasi kirje:

    'Kunnioitettava herra Tohtori!

    Saatuani taloudelliset asiani järjestetyiksi, palautan Teille
    korkoineen sen rahasumman, jonka hyväntahtoisesti tarjositte
    minulle ulkomaanmatkaani varten. Kiitän Teitä parhaiten
    uhrautuvasta avustanne ja pyydän Teitä unhoittamaan ne ikävyydet,
    jotka olen, vaikkakin epätahallisesti, Teille aiheuttanut.

                                                Kunnioittaen:
                                               _Aino Vanaja_.'

Hän oli siis Louhivaaran hovissa Eversenin luona! Saadakseen rahoja
tanssiopintojensa jatkamiseen ja upeaan elämään hän oli alentunut
Eversenin rakastajattareksi! Hän ei ollut välittänyt säädyllisyyden
vaatimuksista, ei ihmisten tuomiosta, hän oli katsonut nuorella
elämällään voivansa uhmata kaikkea tätä. Katkeruus täytti Hannes
Borgin mielen. "Ikävyyksiä" hän siis vaan luuli aiheuttaneensa.
Eikö tuo nainen tietänyt, vai eikö ollut tietävinään, että hän
oli syynä toisen ihmisen syvään onnettomuuteen?... Hän oli saanut
"taloudelliset asiansa" järjestetyiksi... kenen avulla, sen Hannes
Borg hyvin tiesi. Hän ei tahtonut vastaanottaa mitään Everseniltä,
vihamieheltään, ei jäädä hänelle kiitollisuuden velkaan. Hän tarttui
heti kynään ja kirjoitti:

    'K. Neiti Vanaja!

    Tarjotessani Teille rahallisen avustukseni ulkomaanmatkaanne
    varten, tein sen omasta vapaasta aloitteestani, asettamatta
    ehtoja ja tarkoittamatta takaisinmaksamista. Te olette myöhemmin
    valinnut toisenlaisen, tosin minun harrastuksilleni vieraan
    alan. Tämä ei muuta asiaa, _silloin_ oli aikomuksenne vakavasti
    antautua näyttämötaiteen palvelukseen.

    Palautan siis nämä rahat, joita en voi katsoa minulle kuuluviksi.
    Toivon, että valitsemallanne uudella uralla saavutatte
    tavoittelemanne tyydytyksen.

                                                 Kunnioittaen:
                                                _Hannes Borg_.'

Hän sulki tämän kirjeen ja shekin kuoreen ja jätti sen Louhivaaran
autonkuljettajalle, joka vielä viipyi portilla, keskustellen
renkipojan kanssa. Senjälkeen hän tunsi sisällään kolkkoa tyhjyyttä.
Lopputili oli tehty, kummallakaan ei enää tuntunut olevan toiselle
mitään lisättävää.

Illalla tuo tyhjyydentunne kävi sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä
Kuuselaan. Hänen tullessaan perille oli Fredrika rouva yksin kotona.
Hän sanoi miehensä olevan neuvottelemassa osaviljelystoverinsa kanssa
ja pian palaavan kotia.

Talonemäntä vastaanotti tohtori Borgin herttaisesti kuin aina, mutta
hän oli alakuloinen, ja hänen syvissä silmissään oli kostea väike.

-- Olen kovin pahoillani, hän sanoi, että tohtori serkkuni tyttären
kautta on saanut niin suuren surun. Kuka olisi uskonut, että Aino
voisi olla tohtorille niin kiittämätön ja että hän voisi antautua
sellaiseen elämään!

-- Minun syytäni on ollut, virkkoi Hannes Borg, että olen odottanut
hänessä olevan sellaisia tunteita, joita hän ei ole minua kohtaan
tuntenut.

-- En puolestani sentään tuomitse Ainoa, sillä en luule, että hänen
luonteensa on huono. Hän on heikkoudessaan langennut Eversenin
pauloihin.

-- Heikko hän ei ole, päinvastoin hyvin lujatahtoinen. Hän kyllä
tietää, mitä tahtoo, ja mitä hän tahtoo, sen hän järkähtämättä
toteuttaa.

Metsänhoitaja Forsgrén astui sisään ja huudahti:

-- Tervetuloa! Miten se potilas nyt jaksaa? Kuulimme sairaudestasi,
ja aioin juuri tänä iltana käydä sinua katsomassa. Mutta olethan
jalkeilla, siis vaara on ohi.

Hän kertoi sitten olevansa tyytyväinen osaviljelystoveriinsa, joka
oli rehellinen ja viljelysuudistuksia harrastava mies.

Hän katsahti vaimoonsa ja huomasi hänen surullisen ilmeensä.
Kursailemattomaan tapaansa hän jatkoi:

-- Fredrika on ylen suruissaan sen serkkunsa tyttären tähden. Minä
puolestani olen sitä mieltä, ettei se tyttö ansaitse, että kukaan
meistä on hänen tähtensä pahoillaan. Muuttaa Louhivaaraan asumaan
ja ruveta Eversenin rakastajattareksi... se osottaa, ettei hänellä
enää ole häpeän tunnetta. Niin, ja siitä elämästä Louhivaaran hovissa
kerrotaan somia juttuja. Siellä kuulemma vietetään taas lopen
ohutpukuisia orgioita suuriruhtinasten malliin.

-- Mutta kuinka voitkaan puhua noin, soimasi Fredrika rouva miestään.

-- Minä puhun vaan, mitä olen kuullut maanmittari Haavistolta. Ja kun
tuntee Eversenin, se ei ole uskomatonta.

Hannes Borg oli käynyt kalpeaksi ja ehdotti:

-- Jos sallit, tutustuisin kernaasti osaviljelystoveriisi. Hauskaa
olisi puhua hänen kanssaan ja kuulla hänen mielipiteitään.

-- Kutsumme hänet tänne, sanoi Forsgrén.

Samassa tuli palvelijatar sisälle ja kertoi, että Koivukosken
renkipoika oli keittiössä ja tahtoi tavata tohtori Borgia.

Hannes Borg muisti, että hän sinä päivänä oli antanut renkipojalle
luvan lähteä iltamaan työväentalolle, ja hän aavisti pahaa. Hän
riensi keittiöön, ja siellä renkipoika hengästyneenä kertoi, että
tohtorin poikaa, Väinöä, työväentalon iltamassa oli puukotettu
rintaan.

-- Se makaa siellä työväentalon eteisessä henkitoreissaan ja sylkee
verta, näin kertoi poika edelleen.

Huolimatta kovasta säikähdyksestään Hannes Borgilla oli sen
verran mielenmalttia, että puhelimitse kutsui kirkonkylästä
lääkärin työväentalolle, mainiten, että hänen poikaansa siellä oli
vaarallisesti puukotettu. Hän pyysi lääkäriä kirkonkylästä lainaamaan
auton, jotta mitä pikimmin pääsisi perille.

Kiireessä hän Forsgrénille kertoi, mitä oli tapahtunut, jätti hyvästi
ja alkoi renkipojan kanssa täyttä laukkaa ajaa työväentalolle, jonne
oikotietä yli jään oli noin kilometrin matka.

Renkipoika kertoi tapauksesta lähemmin. Väinön ja Vapun Junun
välille oli syntynyt riita -- Heti Vaaksan tähden -- ja Junu oli
sen kestäessä vetänyt puukkonsa ja iskenyt Väinöä rintaan. Poliisi
oli vanginnut Junun, joka oli tehnyt sitkeää vastarintaa. Tämä
järjestyksenvalvoja ja paikalle osunut suojeluskuntavääpeli olivat
vaatineet iltaman keskeyttämistä, mutta heidän vaatimustaan ei oltu
otettu huomioon. Saapuessaan perille Hannes Borg kuuli sisältä
tanssin töminää.

Hän riensi eteiseen. Väinö oli laskettu pitkäkseen penkille, ja
hänen päänsä alle oli asetettu kokoonkääritty likainen vaatekappale.
Hänen kasvonsa olivat sinervän kalpeat ja hänen rintaansa isketystä
haavasta kohisi esille ilmaa. Hän näytti hyvin heikolta, mutta
oli vielä niin tajuissaan, että tunsi isänsä. Hän soperteli
käsittämättömiä sanoja, mutta oli silloin tukehtumaisillaan, ilma
kohisi rajummin esiin haavasta, ja suusta valui verta.

Hannes Borg piti tätä kaikkea arveluttavana, mutta ei tietänyt mitä
tehdä ja odotti levottomana lääkäriä. Ennen pitkää tämä saapuikin
autolla, ja nähtyään potilaan hän totesi, että haava ulottui
keuhkoon. Kun hän painoi kätensä haavaa vastaan, lakkasi ilma
virtaamasta esiin, ja sairas näytti hengittävän helpommin.

Viipymättä lääkäri ompeli haavan kiinni, ja kun tämä oli suoritettu,
tahtoi horroksestaan herännyt Väinö taas puhua, mutta samassa valui
taas suusta verta.

-- Älkää puhuko, kehoitti lääkäri. Täytyy jonkun aikaa olla aivan
puhumatta.

Lääkäri kääntyi Hannes Borgin puoleen, joka henkeään pidättäen oli
seurannut haavan ompelemista, ja sanoi hänelle hiljaa:

-- Jumalan kiitos, ettei keuhko ole sen pahemmin vioittunut, kun
verta ei tule sen enempää. Ja olipa onni, että tulin näin pian.

-- Luuletteko, että hän voi parantua? kysyi Hannes Borg.

-- Toivon sitä, jos vaan ei tule mitään käännettä pahempaan. Mutta
minne viemme hänet? Tähän hän ei voi jäädä. Kaupunkiin häntä ei voi
lähettää, ei ainakaan heti.

-- Eikö häntä voisi paareilla kantaa Koivukoskelle?

-- Se käy päinsä. Ruiskutan häneen ensin morfiinia.

Saatuaan tämän ruiskutuksen sairas vaipui syvään uneen; järjestettiin
tilapäiset paarit, ja suojeluskuntavääpelin välityksellä saatiin
kantajat. Hannes Borg vuorotteli itse matkalla heidän kanssaan,
osottaen mielenliikutuksestaan huolimatta väsymätöntä sitkeyttä.
Yöksi lääkäri jäi Koivukoskelle ollakseen saapuvilla sen varalta,
että sairaan tilassa tapahtuisi odottamaton käänne.



XXVIII


Muutaman päivän kuluttua verensylky lakkasi, ja Hannes Borg alkoi
toivoa poikansa paranemista.

Väinön silmiin oli tullut jotain kirkasta ja nöyrää, ja huomatessaan
eräänä aamuna, että hänen isänsä oli riisuutumatta istunut
nojatuolissa hänen vuoteensa ääressä, samassa paikassa, mihin illalla
oli asettunut, hän sanoi:

-- Olette liian hyvä minulle, isä, en sitä ole ansainnut.

Isäksi Hannes Borg ei vuosikausiin ollut kuullut itseään mainittavan,
ja tuo sana sai hänet heltymään. Hän ajatteli: Ehkä voitan hänet
jälleen lapsekseni, ehkä hän muuttuu.

Pari päivää myöhemmin Väinön tila äkkiä paheni. Hänen kuumeensa nousi
illalla, ja lääkäri, joka kiireisesti kutsuttiin kirkonkylästä,
totesi sairasta tutkiessaan, että haavaan oli tullut mätää. Leikkaus
oli välttämätön. Levottomana Hannes Borg ajatteli, oliko potilas,
jonka sydämen toiminta oli heikko, kestävä leikkauksen.

Helsingistä oli kutsuttu tottunut sairaanhoitajatar, jonka tuloa
odotettiin. Väinö oli edellisen yön houraillut, eikä ollut tuntenut
isäänsä.

Aamupäiväpostissa saapui Elisabetilta sähkösanoma, joka
ilmoitti, että hän oli paluumatkalla. Sama posti toi myös
kirjeen Aino Vanajalta. Kuoressa ei ollut muuta kuin pitäjän
suojeluskuntapäällikön antama kuitti, jossa hän tunnusti, että neiti
Aino Vanaja oli suojeluskunnalle lahjoittanut suurehkon rahasumman.
Tämä rahamäärä vastasi sitä summaa, jonka Hannes Borg oli antanut
hänen ulkomaanmatkaansa varten.

-- Hän on ylpeä, ajatteli Hannes Borg. Mutta tämä kuitin lähettäminen
ei tehnyt Hannes Borgia katkeraksi, ja hänen poikansa sairauden ja
tulevan leikkauksen aiheuttama jännitys sai hänet pian unhoittamaan
sen.

Hannes Borg oli varovasti ilmoittanut pojalleen, että leikkaus oli
välttämätön. Väinö otti tämän tiedon levollisesti ja sanoi:

-- Jos minut nukutetaan ja jos en enää herää, niin ettekö muistele
minua katkerasti.

-- En luule, että sinua nukutetaan täydellisesti. Lääkäri arveli,
että ainoastaan paikalliskuoletus on tarpeen. Ja toivon vahvasti,
ettei leikkaus ole vaarallinen. Enkä sinua koskaan muistele
katkerasti. Mielenmuutoksesi tuottaa minulle suurta iloa ja saa minut
unhoittamaan kaiken sen surun, jota olen sinun tähtesi tuntenut.

Väinö tarttui isänsä käteen ja painoi sitä.

-- Jos kuitenkin pahin tapahtuisi, jos voimat eivät riittäisi...
ettekö näyttäisi minulle äitini valokuvaa. Tahtoisin viimeisen kerran
nähdä hänen kuvansa...

Hannes Borg pelkäsi, että äidin kuvan näkeminen voisi aiheuttaa
mielenliikutusta ja heikentää hänen vastustuskykyään, ja hän sanoi:

-- Näyttäisin sen sinulle kernaasti, mutta pelkään, että se saa sinut
liiaksi heltymään...

-- Olen aivan tyyni...

Hannes Borg haki esille valokuvan. Väinö katseli sitä kauan, painoi
sen povelleen, ja kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Mutta hän
näytti muuten rauhalliselta.

       *       *       *       *       *

Puheensa mukaan lääkäri käytti leikkausta varten ainoastaan
paikalliskuoletusta. Hannes Borg päätti olla läsnä
leikkaustilaisuudessa, ollen levoton sen onnistumisesta. Mutta se
kävi onnellisesti, nuori mies kesti sen sankarillisesti. Kun märkä
oli valunut ulos ja siteet asetettu haavalle, vakuutti tohtori, että
pahin vaara oli ohi. Hannes Borgin ilo oli suuri ja syvä. Hän oli
valvonut viime yöt ja oli jännityksestä lisäksi niin rasittunut, että
hän sen lauettua tunsi raskasta uupumusta. Lääkärin kehotuksesta hän
pani pitkäkseen työhuoneensa leposohvalle ja vaipui uneen.

Seuraavana päivänä Väinön kuume oli melkoisesti laskenut, puna oli
poissa poskilta, silmät olivat kirkkaammat, kieli oli kosteampi, ja
hänen oli helpompi olla. Iltapuolella hän jo tunsi hiukan ruokahalua.
Ja vaikka hän seuraavina päivinä yhä vielä oli heikko, arveli
lääkäri, että kaikki viittasi paranemiseen.

Väinön toipuminen edistyikin jatkuvasti, ja kun oli kulunut pari
viikkoa leikkauksesta, hän jo oli niin voimistunut, että hänen isänsä
saattoi häntä rasittamatta keskustella hänen kanssaan ja alkaa
kohottavan ja kasvattavan vaikutuksensa. Hän sai Väinön käsittämään
ja tunnustamaan, että hänen aikaisempi elämänsä oli ollut kehno,
ettei se ollut voinut tuottaa hänelle onnea, ja että ainoastaan työ
ja säännöllinen elämä voi ihmistä tyydyttää.

Mutta Hannes Borg ei tahtonut yksistään keskustelun ja vakuuttavan
puheen muodossa aikaansaada hänen sielussaan parannusta, hän koetti
myös uhrautuvalla huolenpidolla ja hoidolla lujasti kiinnittää hänet
itseensä. Hän oli lääkäriltä ja sairaanhoitajattarelta oppinut
potilaan hoitamisen, ja minkä suinkin saattoi itse siitä suorittaa,
sen hän teki, säästämättä itseään, lähettäen sairaanhoitajattaren
nukkumaan ja itse valvoen potilaan vuoteen ääressä.

Eräänä päivänä Väinö sanoi:

-- Te rasitatte itseänne liiaksi minun tähteni, isä. Millä voin
hyvyytenne koskaan palkita?

Hannes Borgista tämä hänen poikansa henkinen ja siveellinen
toipuminen oli kuin kaunis elämän antama lahja, jota hän ei ollut
rohjennut toivoakaan.

Ja toisena päivänä Väinö kertoessaan puukotuksesta työväentalolla
mainitsi, että hänen ja Junun välillä oli syntynyt riita
vähäpätöisestä seikasta. Väinö oli pyytänyt Heti Vaaksaa tanssimaan,
ja Junu oli temmannut tytön pois hänen käsikoukustaan sanoen, että
Heti oli hänen heilansa. Molemmat nuoret miehet olivat illan kuluessa
juoneet Junun pirtua. Väinö oli vedonnut Hetiin ja kysynyt, aikoiko
hän koko illan tanssia Junun kanssa. Heti oli vastannut, että
voihan sitä toki myös muidenkin kanssa, ja siiloin oli Junu vetänyt
puukkonsa ja iskenyt sen Väinön poveen. Väinö huomautti isälleen,
että hän, joka oli riidan alkaja, tahtoi antaa Junulle anteeksi,
niin että hän pääsisi vankilarangaistuksesta. Hannes Borg lupasi
puhua tuomarin kanssa, mutta tiesi, ettei rangaistuksen täydellinen
anteeksiantaminen voinut tulla kysymykseen, vaikka puukotettu sitä
halusikin. Mutta rangaistuksen lievennystä Junu voisi saada.



XXIX


Hannes Borg oli matkalla asemalle vastaanottamaan Elisabetia.
Hän aikoi poiketa kirkonkylässä apteekkiin ja näki sen edustalla
auton. Siinä istui Aino Vanaja. Hän oli nostanut turkinkauluksensa
suojellakseen itseään kylmältä. Hannes Borg, joka tahtoi välttää
Eversenin kohtaamista -- epäilemättä kapteeni oli sisällä apteekissa
-- päätti toiste tehdä ostoksensa apteekissa. Mutta hänen tiensä
johti apteekkitalon ohi, ja sivuuttaessaan auton hän tervehti neiti
Vanajaa, joka hänestä näytti entistään kauniimmalta, mutta jonka
kasvoilla oli surumielinen varjo. Samassa kapteeni Eversen tuli ulos
apteekin ovesta ja alkoi astua alas portaita. Hän näytti vakavalta ja
tervehti tohtori Borgia juhlallisen kohteliaasti.

Poiketessaan asemalle vievälle tielle, Hannes Borg tunsi, että
äskeinen lyhyt kohtaaminen oli liikuttanut hänen sisimpäänsä. Syvällä
piilevä haava ei vielä ollut ummessa, se alkoi kirveliä vähäisestäkin
kosketuksesta...

Elisabetin ja Hannes Borgin jälleennäkeminen asemalla oli mitä
herttaisin, niinkuin aina heidän oltua jonkun aikaa erossa.

Elisabet ei matkalla Koivukoskelle ollenkaan kosketellut enonsa
välejä neiti Vanajaan, eikä Hannes Borg niihin kajonnut. Hän kertoi
sensijaan pojastaan Väinöstä kaiken, mitä oli tapahtunut siitä asti
kuin hän hänet näki naapuripitäjässä.

Elisabetin huvilan huoneita oli viikon päivät ahkeraan lämmitetty,
ja saapuessaan illan suussa Koivukoskelle, hän näki tuttavallisten
valojen tuikkivan ikkunoista, ja seuraavassa tuokiossa hänen pieni
kotinsa sulki hänet lämpimään syliinsä.

Seuraavina päivinä Hannes Borg mielihyväkseen näki, miten
ystävällisesti Elisabet kohteli Väinöä, joka alussa oli ujo ja
harvapuheinen, mutta vähitellen kävi avomielisemmäksi. Ja ennen
pitkää Hannes Borg saattoi havaita tämän vaalivan hienon naiskäden
hyväntekevän vaikutuksen nuoren miehen koko olemukseen.

Kuultuaan, että Väinöllä poikana oli ilmennyt jonkunverran
piirustuslahjoja -- perintö Borgin suvulta -- Elisabet lupasi antaa
hänelle piirustustunteja, ja tämä lupaus ilahutti poikaa ja isää.
Väinö saattoi jo liikkua huoneissa ja kävi eräänä päivänä Elisabetin
huvilassa katselemassa hänen maalauksiaan.

Hänen paranemisensa edistyi yhä, niin että sairaanhoitajatar saattoi
matkustaa takaisin Helsinkiin.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltapäivänä Elisabet näytti Hannes Borgille ulkomailla
maalaamiaan luonnoksia ja valmiita kankaita. Hannes Borg katseli
niitä kauan ja huudahti:

-- Olenpa iloinen, että olet oppinut siellä suuressa maailmassa
jotain uutta, silti eksymättä kubistisiin ja ekspressionistisiin
liioitteluihin.

Vähän myöhemmin heidän istuessaan takkavalkean ääressä, Elisabet
epäröiden otti puheeksi olonsa neiti Vanajan kanssa ulkomailla.

-- En ole aikaisemmin tahtonut puhua siitä -- näin hän alkoi --
kun tiedän, että se asia on sinulle tuskallinen. Samasta syystä en
ulkomailta tahtonut kirjoittaa sinulle hänestä tarkemmin.

-- Aavistin jo itse pahaa. On luultavaa, että minun silloin niin
suuren etäisyyden päässä ja pitkän eron vallitessa olisi ollut perin
vaikea kestää koko totuutta.

Elisabet jatkoi:

-- Ei ollut kulunut kuin kuukauden aika, kun Aino Vanajan alussa
lämmin harrastus näyttämötaiteeseen alkoi heiketä. Sensijaan hän
intohimoisesti antautui tanssitaidetta opiskelemaan. Hän kävi joka
päivä kuuluisan tanssiplastiikan opettajattaren, Signora Sembrinin,
luona. Hänen näyttämöopettajansa Vincenzo Oliva valitti minulle siitä.

-- Tiedätkö, ylläpitikö hän kirjevaihtoa kapteeni Eversenin kanssa?

-- Jo melkein alussa oli Everseniltä ruvennut tulemaan tiheään
kirjeitä. Aino Vanajan ja minun välillä oli suuri kohtaus. Huomautin,
miten väärin hän menetteli sinua kohtaan muuttamalla opintoalaa,
kuitenkin edelleen käyttäen sinun uhraamiasi varoja. Siihen hän
huomautti, ettei hän ollut sitoutunut mihinkään, että nyt vasta oli
huomannut oikean alansa, ja että hänellä oli takeita siitä, että
ennen pitkää saisi nuo rahat sinulle takaisin maksetuiksi. Samaan
aikaan hän alkoi käydä upeasti puettuna, ja kun hän huomasi, että
minä tätä kaikkea paheksuin, hän muutti asumaan toiseen, erittäin
hienoon täysihoitolaan.

-- Luuletko, että hän Münchenissä ollessaan antautui kevytmieliseen
elämään?

-- Sitä en luule. Hän kävi minua joskus tervehtimässä, ja näin hänet
silloin tällöin taidetilaisuuksissa ja kahviloissa. Mutta hänen
mukanaan oli aina joku hänen täysihoitolansa perhejäsenistä.

-- Tapasivatkohan hän ja Eversen toisensa jo ulkomailla?

-- Eivät, ainakaan minun tietääkseni. Mutta Aino Vanaja läksi
Berliniin jo pari viikkoa ennen paluutaan kotimaahan. Hänen olostaan
siellä en voi sanoa mitään.

Heidän keskusteluunsa tuli pysähdys, ja Hannes Borg tunsi
vaistomaisesti, että Elisabet aikoi jotain kysyä, mutta että
hienotunteisuus esti häntä sitä tekemästä. Hän arvasi tuon kysymyksen
sisällyksen ja virkkoi:

-- Tahdot ehkä tietää, mitkä välimme nyt ovat.

-- En tahdo tietää muuta, kuin minkä itse haluat kertoa. Jos se on
sinulle vastenmielistä, emme enää puhu tästä.

-- Saatan nyt jo puhua siitä intohimottomasti. Yllätin neiti Vanajan
ja kapteeni Eversenin Helsingissä, ja kun neiti Vanaja muutti asumaan
Louhivaaran hoviin, olin ensi ajat epätoivoisessa, sairaaloisessa
mielentilassa. Mutta poikani sairaus, hänen häälymisensä elämän
ja kuoleman välillä -- ainakin mikäli minusta tuntui -- ja hänen
paranemisensa ovat tyynnyttäneet mieltäni. Nyt liikkuu sisälläni
etupäässä myötätuntoa ja surua tuon naisen nykyisen tilan johdosta.
Kun viimeksi näin hänet Eversenin seurassa, molemmat näyttivät
vakavilta. Ajattelin, ett& Eversen ehkä jo alkaa kyllästyä ja hylkää
hänet... niinkuin hän on tehnyt ennenkin.

-- Ja silloin?

-- Silloin koetan tukea hyljättyä.

Elisabet loi enoonsa säikähtyneen katseen ja kysyi:

-- Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?

-- Niin, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Se on
velvollisuuteni, tai oikeammin, tunne sisälläni sanoo, että minun
tulee koettaa estää häntä luisumasta huonoon elämään ja perikatoon...



XXX


Oli jo tultu maaliskuun loppupäiviin. Väinö oli parantunut
saamastaan vammasta ja oli ehtinyt kotiutua Koivukoskella. Lääkäri
oli tosin kehottanut häntä olemaan varovainen, mutta silti hän jo
ajanvietteekseen hiukan askarteli pienen talouden hoidossa.

Hän oli ottanut Toverin erityisesti hoitaakseen, ja selvästi huomasi,
miten kiiltäväksi ja pirteäksi talon ainoa hevonen oli lyhyessä
ajassa käynyt.

Hannes Borgilla oli asiaa kirkonkylän postikonttoriin, ja Väinö,
joka aina kernaasti häntä kyyditsi, oli nytkin hänen ajajanaan.
Postikonttorin edustalla he kohtasivat lääkärin, joka onnitteli
Väinöä hänen terveestä näöstään. Sitten hän kävi vakavaksi ja sanoi:

-- On kai tohtori Borg kuullut kerrottavan eilispäivän tapahtumasta?

-- En ole kuullut, vastasi Hannes Borg, elämmehän niin syrjässä.

-- Kapteeni Eversen ampui itsensä revolverilla eilisiltana. Minut
kutsuttiin heti paikalle, mutta en voinut muuta kuin todeta, että
henki oli lähtenyt.

Tämä lääkärin lyhyesti kertoma uutinen teki Hannes Borgiin
tyrmistyttävän vaikutuksen. Hiukan toinnuttuaan hän aikoi kysyä miten
oli neiti Vanajan laita, mutta älysi, ettei se sentään käynyt päinsä.
Lääkäri jatkoi:

-- Kapteeni Eversenin raha-asiat olivat käyneet kovin huonoiksi,
niinkuin tohtori kai tietää. Ja viimein hänen velkojansa panivat
hänet kovalle. Kiukkuisin oli kauppias Herhilä, jolla oli verrattain
pieni saatava, parisenkymmentä tuhatta. Hän oli päättänyt hakea
kapteenin konkurssiin. Toiset velkojat, joilla oli monta vertaa
suuremmat saatavat, olisivat suostuneet jatkamaan tehdasliikettä,
mutta holhouksensa, eli niinkuin lakitieteellinen nimitys kuuluu,
administration, alaisena. Toiset taas vaativat Louhivaaran tilan
myymistä. Kaikki tämä oli liian suuri nöyryytys tuolle ylpeälle
luonteelle. Hän teki itsestään lopun.

Hannes Borg ei ollut kostonhimoinen eikä vahingoniloinen, mutta
kapteeni Eversenin kohtalo ei myöskään itsessään häntä järkyttänyt.
Hänen ajatuksensa kiintyivät etupäässä kysymykseen, miten tukea neiti
Vanajaa siinä tukalassa tilassa, johon hän epäilemättä oli joutunut.

Erottuaan lääkäristä Hannes Borg ja hänen poikansa kävivät
postikonttorissa. Siellä oli kirje Veikko Aavikolta. Hän valitti,
ettei pitkään aikaan ollut saanut tietoja tohtori Borgilta.

Hannes Borg pahoitteli itsekseen, että noina vaiherikkaina viime
kuukausina oli kokonaan laiminlyönyt Veikko Aavikon ja hän kirjoitti
hänelle heti kirjeen, jossa pyysi häntä käymään Koivukoskella.
Hänen mieleensä muistui samalla, että Aavikolla oli ollut asiaa
Elisabetille, ja hän mainitsi kirjeessään, että sisarentyttärensä jo
oli palannut ulkomailta. Elisabetille hän aikoi viittaillen mainita
Veikko Aavikon käynnistä Koivukoskella.

       *       *       *       *       *

Eversenin hautajaiset olivat hänen komeaan elämäänsä verrattuina
olleet hiljaiset ja yksinkertaiset. Useat pitäjäläisistä olivat
jääneet niistä pois. Helsingistäkään ei ollut tullut kuin
muutama hautajaisvieras, vainajan lähimpiä ystäviä, niiden
joukossa raihnainen paroni von Stackelbom. Kantajina olivat eräät
paperitehtaan työmiehet, jotka olivat palvelleet talossa jo kapteenin
isän aikana ja jotka ajan ristiriidoista huolimatta olivat olleet
kiintyneet isäntäänsä.

Hannes Borg oli kauan ollut kahdenvaiheilla, lähtisikö hautajaisiin
vai jäisikö pois. Mutta vaikka hän ei kantanutkaan kaunaa vainajan
muistolle, oli lähtö maahanpanijaisiin hänen tunteidensa vastainen.

Hän ja hänen sisarentyttärensä lähettivät haudalle yhteisen seppeleen.

Lääkäriltä, jolle Hannes Borg hautajaisten jälkeisenä päivänä kävi
maksamassa Väinön hoidon, Hannes Borg kuuli, että neiti Vanaja oli
ollut mukana kirkkomaalla, ja etteivät tilaisuudessa saapuvilla
olleet pitäjäläiset olleet häntä tervehtineet. Herhilä oli lisäksi
esiintynyt julkeasti ja oli tahallisesti lausunut niin kovaan,
että neiti Vanaja sen kuulisi, loukkaavia sanoja hänen suhteestaan
vainajaan, jopa oli viitannut siihen, että hänet olisi pantava
syytteeseen kapteeni Eversenin oikeastaan hänen velkojilleen
kuuluvien rahojen tuhlaamisesta. Neiti Vanaja oli näyttänyt hyvin
alakuloiselta ja masentuneelta. Hautajaisten jälkeen hän oli
muuttanut asumaan kirkonkylän majataloon.

Tuntui siltä, kuin lääkäri olisi tuntenut jotain neiti Vanajan ja
Hannes Borgin välisistä asioista, kun hän näin itsestään antoi nämä
tiedot.

Ne tekivät Hannes Borgiin mitä syvimmän vaikutuksen, ja jo keskeltä
kotimatkaa hän aikoi palata kirkonkylään tapaamaan neiti Vanajaa.
Hän ajatteli: -- Hän tarvitsee minua, hän on kaikkien hylkäämä.
-- Kestetty haikea suru, kaikki katkerat pettymykset täytyi nyt
unhoittaa, täytyi voittaa itsensä ja rientää hänen luokseen.

Mutta hänen mielenliikutuksensa oli liian suuri, jotta hän olisi
katsonut voivansa esiintyä hillitysti. Sitäpaitsi alkoi jo hämärtää,
ja tämä päivän hetki ei hänestä tuntunut sopivalta.

Tultuaan kotiin hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti löytää oikean
aiheen ja tavan kohdatakseen Aino Vanajan seuraavana päivänä. Mutta
hänen ajatuksensa olivat raskaat.

-- Miten olikaan Aino Vanaja vastaanottava hänet? Ehkä Hannes Borgin
tulo olisi hänestä kiusallinen!

Tuntiessaan mielensä kiihoittuneeksi Hannes Borgin oli tapana
tyynnyttää itseään koneellisella työllä. Hän ryhtyi nyt
järjestelemään papereitaan ja kirjeitään. Näiden joukosta osui
hänen käteensä kellastunut italiankielinen kirjanen, jonka hän oli
ostanut vanhalta kuljeskelevalta kirjakauppiaalta odottaessaan
junaa eräällä italialaisen pikkukaupungin asemalla. Sen nimi oli:
_Amore del paria_ -- Paarian rakkaus. Hän rupesi sitä selailemaan,
lukien sieltä täältä sivun. Hän muisti nyt sen sisällyksen: --
Nuori paaria -- ulkopuolella yhteiskuntaa, lakia ja oikeutta oleva
hindulainen -- oli kerran nähnyt kuninkaan tyttären, ja hänessä
oli herännyt mieletön rakkaus tähän naiseen, joka oli kaunis kuin
unelma: _bella come un sogno_. Ja ajattelematta seurauksia hän
oli heittänyt punaisen ruusun prinsessan kantotuoliin, sitä ohi
kuljetettaessa. Tästä rikoksesta, että hän, näin alhainen olento, oli
rohjennut ilmaista ihailuaan kuninkaan tyttärelle, hänet ruoskittiin
ja teljettiin pieneen synkkään vankikomeroon, jossa hän sai kitua
useita vuosia. Hallitsijan palatessa voitokkaana sotaretkeltä ja
julistettua laajan armahduksen, hänet viimein vapautettiin. Linnaansa
tultuaan kuningas tahtoi suudella tytärtään, mutta kun hän poisti
hänen harsonsa, tuli näkyviin prinsessan suun kohdalla inhoittava
syöpä. Ilkeät kadehtijain kielet kuiskasivat hänen korvaansa,
että prinsessa hänen poissaollessaan oli uhrannut neitsyytensä
saastaiselle hovimiehelle, ja että jumalat olivat lähettäneet hänelle
tämän hirvittävän rangaistuksen. Hallitsija uskoi heidän puheensa ja
hylkäsi tyttärensä, joka rupesi harhailemaan kaduilla, anoen almuja.
Useimmat kääntyivät kammoksuen hänestä pois, mutta armeliaat ihmiset
antoivat hänelle hengenpitimiksi ruokaa, sanoen:

-- Hän on tuo onneton kuninkaantytär.

Eräänä päivänä kohtasi hänet vapauteen päästetty paaria, ja hän
rakasti häntä vieläkin, huolimatta hänen hirvittävästä taudistaan.
Ja hän otti hänet asumaan majaansa, elätti häntä ja ihaili hänen
silmiään. Mutta öisin, kun entinen prinsessa nukahti, paaria valvoi
ja itki verikyyneleitä. Ja kun paarian poloinen lemmitty viimein
armottoman tautinsa murtamana kuoli, hän peitti hänet niin runsaasti
veripunaisilla ruusuilla, että vainaja vallan hautautui niihin. Ja
paaria itse tunkeutui näiden ruusujen peittoon, tukehtuen niiden
voimakkaaseen tuoksuun --.

Tämä naiivin yksinkertaisesti kerrottu satu liikutti Hannes Borgia.
Ja hän ajatteli, että hän itse oli lemmenonnesta osattomaksi jäänyt
paaria. Mutta hänen lemmittynsä ei ollut auttamattoman alennuksen
saastuttama. Ei ainakaan Hannes Borg tahtonut nousta hänen
tuomitsijakseen. Eihän hänen oma nuoruutensa ollut nuhteeton. Ja
salainen ääni hänen sisällään kuiskasi, että hän tuota naista kohtaan
vielä tunsi hellyyttä. Mutta tämä tunne oli vapaa intohimoisista
pyyteistä, siihen yhtyi jalostunut myötätunto ja tarve auttaa ja
kohottaa. Niin, hän aikoi nostaa hänen arvoansa ihmisten silmissä,
hän aikoi pyytää hänen kättään.

Tämä hänen päätöksensä oli luja, ja sen tehtyään hänestä tuntui, kuin
olisi koko hänen olemuksensa rauhoittunut, kuin olisi hän ratkaissut
häntä kauan kiusanneen pulmallisen ongelman.

Hän lähetti renkipojan viemään kirkonkylän majataloon neiti Vanajalle
kirjeen, jossa pyysi saada seuraavana päivänä tulla häntä tapaamaan.

Sitten hän läksi Elisabetin luo ja ilmoitti hänelle päätöksensä.
Elisabet pelästyi sen kuullessaan. Hetken kuluttua hän tointui
senverran, että sai sanotuksi:

-- Eikö hyvä sydämesi houkuttele sinua liian suureen uhraukseen, etkö
voisi siirtää päätöksesi täyttämistä?

-- Päätökseni on järkähtämätön, vastasi Hannes Borg.

-- Mutta oletko ajatellut askeleesi seurauksia? Viihtyisikö tuo
nainen tässä syrjäisessä sopukassa, kun hän juuri on huumautunut
rikkaudesta ja suuren maailman humusta.

-- Onnettomuus on toivottavasti syventänyt häntä ja tehnyt hänet
nöyräksi.

-- Hänen sydämensä on kylmä, en luule, että elämä sitä muuttaa.

-- Siinä tapauksessa hän on onnettomista onnettomin, ja minun
velvollisuuteni on olla hänen omanatuntonaan.

-- Entä poikasi, joka on parantunut, jonka taas omistat -- etkö
pelkää, että äitipuolen kylmyys voisi vaikuttaa hänessä pahaa, voisi
taas vieroittaa hänet kodista?

Elisabet, joka katsoi enonsa aikeen täytäntöönpanoa suureksi
onnettomuudeksi, oli turvautunut tähän viimeiseen keinoon. Ja se oli
osunut arkaan paikkaan. Hannes Borgia raateli lyhyt ristiriitainen
sisäinen taistelu. Hän voitti sen ja virkkoi:

-- Jos poikani todella on parantunut, hän ymmärtää isänsä päätöksen.
Jos hän ei sitä ymmärrä ja sentähden vielä lähtee luotani, vaatii kai
hänen kohtalonsa häneltä vielä suurempaa elämänkärsimystä.

-- Olen epätoivoinen ajatellessani, miten onnettomaksi sinä tulet ja
jaksatko enää kestää niitä kärsimyksiä, jotka tuon naisen tulo tänne
sinulle epäilemättä tuottaa, sillä hän on arvoton vastaanottamaan
sinulta niin suurta anteeksiantamusta.

-- Unhoitat, että sinä itse olet antanut anteeksi henkilölle, joka on
sinua vielä paljoa raskaammin loukannut.

Elisabet painoi päänsä alas ja vaikeni.

Hannes Borg poistui omalle puolelleen. Hän tunsi sisällään rauhaa,
joka kevensi ja kirkasti mieltä. Illemmalla toi renkipoika hänelle
kirjeen:

    'Kunnioitettava herra Tohtori!

    Olen liikutettu siitä, että vielä muistatte minua, joka tunnen
    itseni koko maailman hylkäämäksi. Otan kiitollisena vastaan
    ehdotuksenne tulla minua tapaamaan, arvaten, että tahdotte
    lohduttaa minua masennuksessani. Viivyn täällä vielä huomisen
    päivän.

                                               Kunnioittaen:
                                              _Aino Vanaja_.'



XXXI


Lähtiessään seuraavana päivänä kirkonkylään, Hannes Borg ei käynyt
Elisabetin luona. Hän tahtoi välttää enempää tehotonta ja kiusallista
keskustelua.

Majatalon eteisessä Aino Vanaja tuli häntä vastaanottamaan ja pyysi
häntä käymään pieneen huoneeseen, johon ovi johti suoraan porstuasta.
Sisällä hän kehotti vierastaan istumaan, mutta Hannes Borg ei
mielenliikutukseltaan huomannut hänen kehotustaan. Ja molemmat
seisoivat matkan päässä toisistaan.

Aino Vanajan kauniisiin kasvoihin oli suru painanut varjonsa ja hänen
silmissään oli ihmeellinen hohde.

Hannes Borgin sydän oli niin täysi, hän olisi tahtonut sanoa niin
paljon, mutta hän ei löytänyt ainoatakaan sanaa alottaakseen
puhettaan. Hänellä oli se vaistomainen tietoisuus, ettei tuo nainen
ollut häpeän ja ylenkatseen ruhjoma, vaan että raskas kohtalonisku
oli häntä kohdannut. Ja kun hän seisoi siinä suorana ja solakkana,
keltainen tukka kiiltäen kullanhohteisena ja ruiskukansiniset
silmät kirkkaina ja syventyneinä, hän näytti Hannes Borgista
surevalta ruhtinattarelta, suruunsa ylpeänä sulkeutuneelta ja
saavuttamattomalta. Viimein soperteli Hannes Borg:

-- Olen ajatellut... että teillä yksinäisenä naisena näiden
asianhaarojen vallitessa voisi olla vaikeuksia... tarkoitan
käytännöllisiä tehtäviä, joissa ehkä kaivattaisiin mieshenkilöä.
Jos minä voin teitä jollakin tavoin hyödyttää, olen valmis teitä
palvelemaan.

-- Olen syvästi kiitollinen ystävällisestä tarjouksestanne. Mutta
olen jo saanut kaikki asiani järjestetyiksi. Eilen kävi täti Forsgrén
minua tapaamassa ja postissa sain äidiltäni kirjeen, jossa hän pyytää
minua tulemaan luokseen. Vielä tänään iltapäivällä lähden matkalle.

Hannes Borgilta oli mennyt melkein kaikki rohkeus jatkaa. Mitä
hänellä oikeastaan enää oli täällä tekemistä? Houkkio hän oli ollut,
kun oli tahtonut esiintyä lohduttajana ja kohottajana. Ylpeänä ja
itsetietoisena, joskin surun painamana, tuo nainen seisoi hänen
edessään. Hannes Borg aikoi heittää hyvästit ja poistua, mutta sitten
hänen mieleensä johtui, että hänellä nyt oli ainoa mahdollisuus saada
täysi selvyys kohtalostaan.

Hän noudatti Aino Vanajan toistunutta kehotusta istuutua ja sanoi:

-- Näen teidät ehkä viimeisen kerran. Sallitteko minun ennen eroamme
tehdä teille muutamia kysymyksiä?

-- Hyvin kernaasti. Olenhan kauan tahtonut puhua tohtorin kanssa.

-- Ettekö ajatellut silloin kohdatessamme Helsingissä, että olitte
julma, että syöksitte minut epätoivoon, hylätessänne minut ja
poistuessanne kapteeni Eversenin kanssa?

-- Olisin ollut vielä julmempi, jos olisin teeskennellyt tunteita...

Hän keskeytti puheensa, huomatessaan Hannes Borgin kärsivän ilmeen.

-- Ettekö epäröinyt seuratessanne Everseniä hänen maatilalleen?
Tiedän, että olette sovinnaisuuksista vapaa, mutta onhan nuoren
naisen kunnia ja maine sentään suuriarvoinen.

-- Julius Eversen oli minulle ritarillinen. Hän oli luvannut
minulle täydellistä hienotunteisuutta ja kunnioitusta. Ja hän piti
lupauksensa.

-- Ja te... lähdittekö sinne sentähden, että Eversen oli luvannut
kustantaa opintonne?

-- Suuri maailma oli minut huumannut, kunnianhimon ääni kaikui
ylinnä sisälläni. Tunsin kipeästi köyhyyteni, tahdoin päästä
riippumattomaksi. Näyttämöura olisi ollut pitkä ja vaivaloinen. Se
ei olisi vienyt minua nopeasti perille. Tanssijattaren ala, jolla
minulle oli ennustettu menestystä, kangasti edessäni. Tämä oli syynä
siihen, että uhmasin ihmisten puheita ja noudatin kapteeni Eversenin
kutsua. Mutta kun näin, miten hän vähitellen muuttui, kuinka hän
jätti entiset elintapansa ja joskus oli nöyrä kuin lapsi... silloin
tunteemme sointuivat yhteen... kihlauduimme muutama päivä ennen hänen
surullista loppuaan...

Hannes Borg huokasi syvään. Hän tiesi nyt kaiken. Hän aikoi vielä
kysyä, mitkä olivat Aino Vanajan aikeet tulevaisuuteensa nähden.
Mutta hän muisti jo liiaksi kysyneensä ja vaikeni.

Luodessaan katseen tähän pieneen majatalon huoneeseen, missä mitä
köyhimmän kalustuksen lisänä olivat Aino Vanajan matkalaukut, hän
muisti tämän nuoren naisen rauenneet loistavat tulevaisuudentoiveet
ja sen huomaamattoman syrjäisen elämän, joka ainakin lähinnä häntä
odotti, ja ahdistus valtasi hänen mielensä.

Hannes Borg painoi jäähyväisiksi hänen kättään ja sanoi:

-- Kiitän teitä suoruudestanne. Toivon, että elämä auttaa teitä
kantamaan suruanne.

Aino Vanajan silmissä oli myötätuntoon vivahtava ilme. Hannes Borg
käänsi pois katseensa ja läksi.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin Hannes Borg oli kirkonkylän majatalossa, saapui
Veikko Aavikko Koivukoskelle. Hän kysyi tohtori Borgia, ja
kuultuaan, että tämä oli käymässä kirkonkylässä, hän jäi odottamaan.
Odottaessaan hän muisti, että tohtori kirjeessään oli maininnut
rouva Elisabet Borgin palanneen ulkomailta. Ja saatuaan Henrikalta
tietää hänen asuntonsa, Aavikko lähti hänen puheilleen. Hänen tulonsa
oli Elisabetille yllätys, siksi vähän oli Hannes Borg hänestä
kertonut, jotta ei Elisabet odottaessaan hänen tuloaan olisi käynyt
levottomaksi.

Veikko Aavikko istuutui Elisabetin pyynnöstä. Ja kun tuo hänen kauan
odottamansa hetki viimein oli tullut, oli hänen kiire täyttää hänelle
uskottu tehtävä. Hän kaivoi esille lompakostaan kirjeen, jonka
kuori oli likainen ja rypistynyt, ojensi sen Elisabetille ja sanoi
juhlallisesti:

-- Tuntuu kuin raskas kivi lankeaisi hartioiltani, kun saan antaa
rouvan omiin käsiin tämän kirjeen. Vannoin toimittavani sen perille,
jos jäisin eloon ja löytäisin asuinpaikkanne.

Elisabet repi kuoren auki ja luki:

    'Rakas Elisabet!

    Kun kirjoitan tätä, ei minulla ole muuta kuin tunnin verran
    elonaikaa. Sen kuluttua on minut määrätty ammuttavaksi.
    Vartijani, Veikko Aavikko, on luotettava mies, ja hän on luvannut
    tuoda tämän kirjeen perille.

    Vihamieheni, Simo Myyrä, oli seurannut minua matkan päässä
    silloin, kun autoin Sinut ja enosi pakenemaan. Hän ilmiantoi
    minut tästä, hankki lisäksi vääriä todistajia, että minä muka
    olin kavaltanut punakaartin varoja, antanut tietoja valkoisille,
    y.m. Hän kadehti johtavaa asemaani ja tiesi, että hän
    syrjäyttämällä minut pääsisi sijalleni. Olin joskus kiivaudessani
    tullut häntä loukanneeksi, niin että hän kantoi minulle vanhaa
    kaunaa. Mainitsen tämän sentähden, että tietäisit kuolemani syyn.

    En pelkää kuolemaa, olenhan monta kertaa katsonut sitä suoraan
    silmiin. Mutta kadun katkerasti, että olen joutunut ajamaan
    kansan asiaa väärällä tavalla. Tässä vankikopissani tehdessäni
    elämäni lopputiliä, olen oivaltanut, ettei maailmaa paranneta
    lietsomalla vihaa ihmisveljien välille, vaan että siihen on
    pyrittävä sovinnon ja edistyksen tietä.

    Sinun rakkautesi muisteleminen luo kirkkaan valon synkeän elämäni
    viimeisiin hetkiin, ja kun ajattelen, että olisin voinut sen
    omistaa, ellen olisi antanut luontoni pahoille voimille valtaa,
    tunnen suurta surua ja ahdistusta. Jospa voisin jäädä elämään,
    antaakseni Sinulle todisteen mielenmuutoksestani, ihailustani
    ja uskollisuudestani! Olenhan loukannut Sinua niin raskaasti,
    kuin ihminen voi toista loukata. Ja tämä rikokseni jää minulta
    sovittamatta. Mutta rohkenen näinä elämäni viimeisinä hetkinä
    sentään toivoa, että jalo sydämesi antaa minulle anteeksi,
    silloin kun lepään maan povessa.

    Jää hyvästi, rakkaani. Seuratkoon elämän siunaus askeleitasi.

    Sinua viimeiseen henkäykseen ihaileva ja rakastava

                                             _Yrjö Vahtera_.'

Moneen kertaan oli Elisabetin täytynyt keskeyttää kirjeen lukeminen
ja pyyhkiä kyyneleitään. Ja kun hän oli päässyt loppuun, peitti hän
kasvonsa, antoi surunsa hillittömänä purkautua esiin ja puhkesi
rajuihin nyyhkytyksiin.

Veikko Aavikko istui vastapäätä häntä neuvottomana katsellen hänen
suruaan.

Saatuaan kyyneleistään hiukan huojennusta, Elisabet kysyi:

-- Oliko hänen kuolemansa helppo, kuoliko hän heti, kitumatta?

Veikko Aavikko vaikeni hetken, epätietoisena, rohkenisiko lisätä
hänen suruaan. Mutta Elisabet rohkaisi häntä:

-- Voitte kertoa minulle kaiken, täytyyhän minun saada tietää koko
hänen kohtalonsa.

-- Olenhan todella velvollinen tekemään sen vainajankin tähden,
virkkoi Aavikko. No niin, minä poloinen olin joutunut punaisten
puolelle ja Yrjö Vahteran vartijaksi. Niin masentunut olin, kun
saapuneiden lisävartijoiden kanssa saatoin hänet ampumapaikalle, että
jalkani tuskin kannattivat minua pystyssä. Mutta minulle uskottu
kirje rohkaisi mieltäni, sillä tahdoin täyttää kuolemaan tuomitun
viimeisen tahdon.

Kun hänet jo oli asetettu seinää vastaan ammuttavaksi, tuli Simo
Myyrä paikalle ja käski, että Yrjö Vahtera pakkasesta huolimatta oli
riisuttava alasti. Sitten hänet sidottiin puuhun, ja ensimäisenä Simo
Myyrä rääkkäsi häntä pistimellään ja käski sotilaidensa tehdä samoin.
Yrjö Vahtera kesti tämän kidutuksen kuin sankari, valittamatta,
armoa anomatta. Vasta kun eräs ilkeä nainen, Kerttu Huhta, oli häntä
rivosti silponut puukolla ja raiskannut hänen miehuutensa, nousi
hänen povestaan hirvittävä korina ja hän kuoli verenvuotoonsa. Kerttu
Huhta huusi:

-- Mene nyt rakastelemaan lahtarin naisia, petturi!

He jättivät ruumiin siihen. Sain illalla lomaa pistäytyäkseni
läheiseen kotitalooni, otin pimeän tultua ruumiin kelkassa mukaani ja
hautasin sen talomme maalle lähelle omaa punaisten ampumaa veljeäni.
--

Elisabet oli tästä Aavikon kertomuksesta kuin kivettynyt, eikä hän
enää saanut kyyneliltä hoivaa, vaan tuijotti mielettömin katsein
eteensä. Mutta vähitellen alkoi hänen silmistään loistaa sisäinen
valo, Yrjö Vahteran kirkastunut kuva kohosi hänen eteensä, ja hän
riensi ottamaan esille piilosta ison maalauksensa, "Atenalaisten
laulun", jonka huomattavin nuorukaishahmo kantoi Yrjö Vahteran
miehekkään kauniita piirteitä. Hän asetti sen jalustalle ja leikkasi
sisäkasveistaan oksia, joilla koristi sen kehyksen.

Kun Hannes Borg palasi kotia kirkonkylän majatalosta ja meni
Elisabetille ilmoittamaan käyntinsä tulosta, ja kun hän näki siellä
Veikko Aavikon ja kukilla koristetun maalauksen, hän aavisti
Elisabetin saaneen tietoja Yrjö Vahterasta. Luettuaan Yrjö Vahteran
kirjeen, hän virkkoi:

-- Hän pelasti meidät ja sai omalla hengellään maksaa kauniin
tekonsa. Hän sortui veljesvihan marttyyrina, jättäen meille
elinajaksi nöyräksi tekevän muiston.



XXXII


Toukokuun lopulla nuori suvi heloitti kukkeana.

Elisabet oli palannut Veikko Aavikon tilalta, missä hän oli kukin
koristanut Yrjö Vahteran ja Veikko Aavikon nuoren veljen haudat. Hän
aikoi pystyttää Yrjö Vahteran haudalle kiven ja aitauksella ympäröidä
tämän paikan, johon hän oli lunastanut itselleen omistusoikeuden.
Aavikon talo ja perhe oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hän oli päättänyt
kasvattaa ja sivistää hänen molemmat poikansa.

Tästä talosta ja tuosta haudasta oli tuleva hänen toivioretkiensä
päämäärä.

Veikko Aavikkoon tutustuttuaan Elisabet oli saanut hänen kärsivistä
kasvoistaan soveliaan mallin alttaritaulunsa Kristuskuvaan.

Tämä taulu oli nyt valmis ja asetettu kehykseensä hävityksen jälkeen
korjatussa ja uudestaan maalatussa kirkossa.

Nuorisoseuran jäsenet olivat kukilla ja köynnöksillä koristaneet
Herran huoneen.

Oli lauantai-aamupäivä. Uuden alttaritaulun paljastajaisia vietettiin
hartaushetkellä.

Alttaritaulun kuva: Kristus Getsemanessa, antoi kirkkoherralle aiheen
puhua kärsimyksestä. Kosketeltuaan sitä raamatun kohtaa, joka esittää
Kristuksen kärsimystä Getsemanessa, hän jatkoi:

"Kärsimys on elämän laki, siitä ei kukaan pääse vapaaksi. Mutta
toisten hartioille elämä luo kevyemmän kärsimystaakan, toisten
hartioille raskaamman. Meidän tulee koettaa kantaa kärsimystämme
niin, että siitä syventyisimme ja tulisimme kykeneviksi lohduttamaan
ja tukemaan toisia kärsiviä.

"Joskus inhimillinen kärsimys on niin suuri, että se murtaa, että se
musertaa. Se katkaisee nuoren kukoistavan elämän, se tuhoaa täysissä
voimissa olevan toimitarmoisen miehen, se kukistaa vanhuksen, joka
hyvyydellään ja viisaudellaan olisi voinut lämmittää ja valistaa
muita.

"Sellaisen kärsimyksen edessä on meidän nöyrtyminen.

"Vuosisatoja oli synnyinmaamme kantanut vieraan sortajan raskasta
orjuudentaakkaa. Tämä sortaja oli vähitellen soaissut ja myrkyttänyt
osan kansastamme. Suuret maailmanhistorialliset tapahtumat toivat
meille sellaisen hetken, jona pieni sorrettu maamme tunsi voimakasta
tarvetta ja toivoa vapautua tuosta kärsimystaakasta. Ja monet
veljistämme ottivat kantaakseen entistä suurempia kärsimyksiä. Useat
uhrasivat henkensä, joka eläville olennoille on kaikkein rakkainta.
Ja ylenmääräisen kärsimyksensä ja kuolemansa hinnalla he lahjoittivat
maalleen suurimman lahjan, minkä orjuudessa kitunut kansa voi
vastaanottaa: vapauden.

"Nöyrrymmekö tällaisen uhrauksen edessä, tunnemmeko sen velvoittavana
voimana?

"Emme sitä tee. Ylläpidämme yhä edelleen kansallispahettamme,
eripuraisuutta. Mielemme mataa maassa, takerrumme pieniin näkökohtiin
ja pyyteisiin, eikä katseemme kohoa ylös seesteisiin kevätilmoihin.
Eikö suvinen kauneus meitä hellytä, eikö keväinen sulous saa
isänmaanrakkauttamme leimuamaan? -- -- --"

Sitten kirkkoherra vielä puhui kauneudesta inhimillisen kärsimyksen
lieventäjänä, hän puhui taiteen merkityksestä ihmismielien avartajana
ja kiitti lopulta taiteilijatarta, joka taideteoksellaan oli
kaunistanut Herran huonetta.

Peite lankesi alttaritaulun edestä, ja koolla oleva yleisö sai
katsella Elisabet Borgin viime taideluomusta. Ymmärtäjät ihailivat
sen silmiä hiveleviä värisoinnoksia, ja useita liikuttivat
Kristuskuvan kärsivät kasvot.

Nuorisoseuran sekakuoro lauloi urkujen säestämänä hymnin, ja tämä
lyhyt juhlahetki oli päättynyt.

Elisabet ja Hannes Borg olivat pyytäneet siksi lauantai-illaksi
Koivukoskelle kirkkoherran, Forsgrénin puolisot, useita nuorisoseuran
jäseniä ja Aavikon perheineen, jotka olivat saapuneet alttaritaulun
paljastajaisiin.

Veikko Aavikon, hänen puolisonsa ja poikiensa, Elisabetin ja Väinön
seurassa Hannes Borg palasi kirkosta Koivukoskelle.

Keskipäivän aurinko säteili lämpöä hehkuen, peipot lauloivat
raikassävelisiä vuorolaulujaan. Nuoren nurmen ja kevätkukkien tuoksu
tunki sieraimiin ja puhdas ilma täytti keuhkot.

Vaikka Hannes Borg tunsi, että hänen sydämensä pohjalle oli
laskeutunut herkeämätön surumielisyys hänen kauniina kangastaneen
onnensa saavuttamattomuudesta, vallitsi hänen mielessään sentään nyt
tyven intohimojen rajujen myrskyjen jälkeen.

Ja hän aikoi tavoitella sitä tyydytystä, jonka tarjoaa mielien
valistaminen, haavojen parantaminen, kärsimysten huojentaminen.

Ja niitä seudun nuoria, joille hän oli koettanut selvitellä
elämänkatsomustaan, ja lähinnä omaa poikaansa, hän tahtoi innostaa
yhtymään hänen liittolaisikseen.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Surun tie - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home