Title: Kuningattaren kaulanauha - Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista
Author: père, Alexandre Dumas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningattaren kaulanauha - Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista" ***


KUNINGATTAREN KAULANAUHA

Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista


Kirj.

ALEXANDRE DUMAS


Ranskankielestä suomentanut

Werner Anttila



Alexandre Dumas'n historialliset romaanit V



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1917.



SISÄLLYS:

  1. Autio talo.
  2. Jeanne suojelijattarena.
  3. Jeanne suojattina.
  4. Kuningattaren lompakko.
  5. Taas esiintyy tohtori Louis.
  6. Kuumehaaveita.
  7. Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin.
  8. Hourailua.
  9. Toipuminen.
 10. Kaksi vertavuotavaa sydäntä.
 11. Muuan raha-asiain ministeri.
 12. Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.
 13. Velallinen ja velkoja.
 14. Hyvä säästö.
 15. Marie Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.
 16. Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.
 17. Vanki.
 18. Tähystyspaikka.
 19. Naapurukset.
 20. Kohtaus.
 21. Kuningattaren käsi.
 22. Nainen ja kuningatar.
 23. Nainen ja paholainen.
 24. Yö.
 25. Hyvästijättö.
 26. Kardinaalin mustasukkaisuus.
 27. Pako.
 28. Kirje ja kuitti.
 29. Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.
 30. Miekkailua ja valtioviisautta.
 31. Aatelismies, kardinaali ja kuningatar.
 32. Selityksiä.
 33. Vangitseminen.
 34. Asiakirjat.
 35. Viimeinen syytös.
 36. Kosinta.
 37. Saint-Denis.
 38. Kuollut sydän.
 39. Miksi parooni lihoi.
 40. Isä ja morsian.
 41. Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme.
 42. Metsästäjä joutuu itse saaliiksi.
 43. Kyyhkyset pistetään häkkiin.
 44. Kuningattaren kirjasto.
 45. Poliisiministerin työhuone.
 46. Kuulusteluja.
 47. Viimeinenkin toivo mennyt.
 48. Pikku Beausiren ristiäiset.
 49. Häpeäpenkki.
 50. Muuan ristikko ja muuan pappi.
 51. Tuomio.
 52. Rangaistuksen toimeenpano.
 53. Vihkiäiset.



Alexandre Dumas'n vallankumousromaanien sikermä, jossa tämä suomennos
ilmestyy viidentenä, muodostuu yhdeksi suurenmoiseksi kokonaisuudeksi
siten, että melkoinen osa henkilöistä esiintyy mukana koko sen
kaksikymmenvuotisen toimintajakson ajan, jota romaaneissa kuvaillaan.

Jotta eri romaaneihin voi mukavasti tutustua yksitellen, on
edellisiin suomennoksiin liitetty selostavia katsauksia menneistä
tapauksista. Näissä "Rouva de la Motte" ja "Kuningattaren kaulanauha"
edustavat erityistä toimintavaihetta, jonka vaikuttavimmista
henkilöistä seikkailijatar Jeanne de la Motte ja nuori kreivi de
Charny ovat uusia esiintyjiä ja liittävät nämä kaksi romaania niin
kiinteästi yhteen, että jälkimäisen lukijalta on edellytettävä
edellisen tuntemusta.

"Rouva de la Motten" alkulauseessa sitävastoin selvitellään
aikaisempien kolmen romaanin yhteinen sisältö siinä määrin kuin se
on tarpeellista neljännen ja viidennen täydelle oivaltamiselle.
Näiden jatko taasen käsittelee kahtena romaanina jälleenkin uuden
toimintajakson ja tulee varustetuksi viidestä alkuromaanista
ulottuneiden piirteiden selvityksellä.

"Kuningattaren kaulanauhaan" päättyy muutamien omituisten
seikkailijain osuus tässä valtavassa historiallisessa kuvaussarjassa.
Suomentajan alimuistutuksessa täydennetään heidän tarinaansa
historiasta sen ajankohdan yli, johon Dumas on heidät johtanut. Sitte
saavummekin jo vallankumouksen melskeisiin, joiden esikautta tekijä
on valaissut perusteellisella henkilö- ja tapauspanoraamallaan.

_V. H.-A._



1.

Autio talo.


Kreivi de Cagliostro saapui yksin siihen Saint-Clauden kadun vanhaan
taloon, jota lukijamme eivät liene kokonaan unohtaneet. Oli jo
tulossa yö, kun hän pysähtyi portin eteen, eikä bulevardilla enää
näkynyt kuin muutamia harvoja kävelijöitä. Saint-Louisin kadulta
kuului kavioiden töminää, jokin akkuna pantiin kiinni ruosteisten
hakojen pitäessä aika melua, viereisen talon jykevä ajoportti
suljettiin rautatankojen rämistessä, kun isäntä oli palannut kotia,
-- siinä kaikki ne elonmerkit, mitä tässä korttelissa voi havaita nyt
puheenaolevana hetkenä.

Luostarin pienessä aitauksessa haukkui tai pikemmin ulvoi koira,
ja haalea tuulenleyhkä kuljetti Saint-Clauden kadulle saakka kolme
surunvoittoista helähdystä Saint-Paulin tornista. Kello löi kolme
neljännestä yli kahdeksan.

Kuten sanottu, kreivi pysähtyi ajoportin eteen, otti viittansa alta
ison avaimen ja tunki sen lukkoon, murskaten monivuotiset roskat,
joita tuuli oli sen sisään kasannut.

Kuiva oljenkorsi, joka oli pujahtanut lukonsisukseen, pieni siemen,
josta olisi voinut tulla orvokki tai katinnauris, mutta joka olikin
äkkiä joutunut vangiksi tähän pimeään kätköön, naapuritalosta
lentänyt kivensiru, kymmenen vuoden kuluessa tähän rautavankilaan
ahtautuneet kärpäset, joiden raadoista lukko lopulta täyttyi --
kaikki tämä narskui ja meni jauhoksi, kun avainta väännettiin. Ja kun
avain oli suorittanut määräkierroksensa, piti portin aueta.

Mutta aika oli tehnyt työtään. Puu oli turvonnut liitoksissa;
ruoste oli syönyt saranoita. Ruoho oli versonut esille kivityksen
saumoista ja kosteilla huuruillaan värjännyt vihreäksi portin
alaosan. Kaikkialla oli pääskysten pesien kaltainen tahdas tilkinnyt
raot umpeen, ja eräänlaisten korallien rehevä kasvullisuus oli
luonut holvikaarejaan päällekkäin ja kätkenyt puun pinnan tuoreiden
sirkkalehtiensä alle.

Cagliostro tunsi portin tekevän vastusta; hän sysäsi siis nyrkillään,
sitten kyynärpäillään ja vihdoin hartiavoimalla ja sai murretuksi
kaikki nuo sulut, jotka pahasti rätisten kuin vasten tahtoaan
väistyivät.

Portin auettua tuli piha Cagliostron näkyviin autiona, sammaltaneena
kuin hautuumaa. Hän sulki portin jälkeensä, ja hänen askeleensa
painuivat ärhentelevään, tiheään juolavehnään, joka oli vallannut
kivetyn pihankin. Kukaan ei ollut nähnyt hänen tulevan, kukaan ei
nähnyt häntä näiden kookasten muurien kehässä. Hän saattoi hetkeksi
pysähtyä ja vähin erin palata entiseen elämäänsä, niinkuin oli
taloonsakin palannut. Edellinen oli lohduton ja tyhjä, jälkimäinen
hävitetty ja autio.

Ulkoportaiden kahdestatoista askeleesta oli enää kolme eheänä,
muut olivat sadevesien ja rikkaruohojen jäytäminä höltyneet ja
lopulta romahtaneet kauvas kiinnikkeistään. Tällöin olivat kivet
murskaantuneet, ja raunioille oli ruoho kuin hävityksen merkki
lipuksi ylpeästi kohottanut töyhtömäiset tähkänsä.

Cagliostro astui notkuvia portaita ylös ja joutui toisen avaimen
avulla valtavan suureen eteiseen. Vasta täällä hän sytytti mukaan
ottamansa lyhdyn, mutta kuinka varovasti hän pitelikin tulta, puhalsi
talon kolea viima sen kohta sammuksiin. Kuoleman henkäys kävi rajusti
elämän kimppuun; pimeys valtasi valon. Cagliostro sytytti lyhtynsä
uudestaan ja kulki edelleen. Ruokasalissa olivat tarjoilupöydät
nurkissa peittyneet homeella ja melkein menettäneet entisen muotonsa,
pysyen tuskin enää pystyssä lattian tahmaisilla kivilevyillä. Kaikki
sisäovet olivat auki suoden ajatukselle kuten katseellekin vapaan
tilaisuuden tunkea näihin kolkkoihin kamareihin, joissa kuolema oli
jo käynyt.

Kreivi tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä, sillä salongin perältä,
mistä muinoin alkoivat kiertoportaat, kuului jotakin kahinaa,
sellaista, mikä ennen oli ilmoittanut rakkaan henkilön tuloa ja
herättänyt talon isännän kaikissa aisteissa elämää, toivoa, autuutta.
Nyt se ei merkinnyt mitään, mutta palautti kuitenkin muistiin kaiken
entisyyden.

Kulmakarvat rypyssä, hitaasti hengittäen, kädet nihkeinä Cagliostro
astui Harpokrateksen kuvapatsasta kohti; tämän vieressä avautui ennen
pontimen avulla väliovi, salaperäinen, huomaamaton side, joka yhdisti
talon tunnetun osan ja tuntemattoman. Vaivatta hän nytkin vielä
sai pontimen toimimaan, vaikka sen madonsyömä päällystys natisi.
Mutta kohta kun hän oli astunut salaportaille, kuului outoa kahinaa
uudestaan. Cagliostro kurotti lyhtyä eteenpäin nähdäkseen, mikä
siellä piti ääntä, ja näki vain suuren tarhakäärmeen, joka kiemurteli
rappusia alas ja pyrstöllään läiskäytteli joka askelmaa. Käärme loi
Cagliostroon tyynesti mustan silmänsä, pujahti sitten laudoituksessa
olevaan rakoon ja katosi. Epäilemättä se oli tämän aution rakennuksen
haltia.

Kreivi astui portaita ylös. Kaikkialla seurasi häntä tällöin jokin
muisto tai oikeammin varjo; ja kun valo heitti seinälle liikkuvan
varjokuvan, vavahti hän luullen näkevänsä siinä jonkin oudon hahmon,
joka oli kuolleista herännyt käydäkseen hänen mukanaan katsomassa
tätä salaperäistä olinpaikkaa.

Näin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli
yhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen
kammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa
tulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli
muutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen
tuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä
kappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri
ja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode,
jonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset
ja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa,
silkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat,
joiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen
kautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli
ulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen
nuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja
hallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt
huumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin
heihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian
lakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja
kylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja
hengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.

-- Näin siis saan, -- mutisi hän, -- imeä sisääni hivenen sitä
sielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.

Sitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja
portaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä
sisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean
ihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä
vain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista
kielistä.

Kenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista
tarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä
talossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.

Cagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui
filosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän
ihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole
pelkkää järkeilyä.

Loihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille
hetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä
heikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti
keskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian
uurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka
näytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula,
jollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään
palmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi,
tiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse
taivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään
tukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä,
Cagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja,
otti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei
kukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:

-- Lorenza!

Mutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen
tapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä
omassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä
hän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi
kevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien
väliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään
kuunnellut.

-- Hyvästi! -- sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä
iäksi hukkaan. -- Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty
minua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia
asioita.

-- Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on
jo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä,
katsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis
tämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi!
Uudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä
rappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan
viimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä
pyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun
asiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana
voitolle.

Hän laski lyhdyn portaille.

-- Koko tämä porrashuone, -- sanoi hän, -- on hävitettävä. Tämä
sisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää
kätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.

Hän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat
rivit:

    'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.

    Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat;
    sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi;
    aikaa: viikko.'

-- Katsokaamme nyt, -- mutisi hän, -- voiko täältä hyvin nähdä pikku
kreivittären akkunan.

Hän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli
ajoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä
julkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen
päässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.

-- Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, -- tuumi
Cagliostro. -- Hyvä on.

Nyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin
tuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa
arkkitehdille.

Seuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa.
Kaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä;
suuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun
naapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina
tähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään
vanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen
harmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä
hotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon
oli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat
miehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin
laastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen
siltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti
sille seuraavan ruumispuheen:

-- Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!

_Sic transit gloria mundi_. [Niin menee maailman kunnia. _Suom._]

Viikon kuluttua talo oli uudessa kunnossa Cagliostron määräysten
mukaan.



2.

Jeanne suojelijattarena.


Kardinaali de Rohan sai kaksi päivää sen jälkeen, kun oli käynyt
Böhmerin luona, näin kuuluvan kirjelipun:

    'Hänen korkea-arvoisuutensa, herra kardinaali de Rohan tietänee,
    missä hän tänään syö illallista.'

-- Pikku kreivittäreltä, -- tuumi hän haistellen paperia. -- Menenpä
sinne.

Syy, miksi rouva de la Motte kutsui kardinaalia luokseen, oli
seuraava. Niiden lakeijain joukossa, jotka hänen korkea-arvoisuutensa
oli toimittanut hänen palvelukseensa, hän oli pannut merkille erään
mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen, jonka verevä iho ilmaisi pirteän
ja kiivaan luonteen sekoitusta, niin että tarkka vaisto saattoi
huomata miehen toimeliaaksi, rohkeaksi ja itsepintaiseksi. Tämän hän
kutsui luokseen, ja neljännestunnin päästä oli miehen kuuliaisuus ja
ripeys tehnyt hänelle sen palveluksen, jota hän silloin tarvitsi.
Lakeija oli vakoillut kardinaalia ja ilmoitti nähneensä tämän kahtena
päivänä perätysten käyvän herrain Böhmer ja Bossangen liikkeessä. Nyt
Jeanne tiesi kylliksi. Sellainen mies kuin kardinaali de Rohan ei
tingi, eivätkä Böhmerin kaltaiset taitavat liikemiehet päästä ostajaa
suotta luotansa. Kaulanauha oli siis varmaankin myyty.

Böhmer siis myynyt, kardinaali ostanut, mutta tämä jälkimäinen ei
ollut sanaakaan maininnut uskotulleen, rakastajattarelleen! Se oli
paha oire; Jeanne rypisti otsaansa, puri yhteen ohuita huuliaan ja
kirjoitti kardinaalille äsken mainitun kutsun.

Illalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen
Tokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi
menossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä
vivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan
pikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään
siitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden
kesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.

-- Mieltäni surettaa, monsieur, -- sanoi hän, -- eräs asia aika
lailla.

-- Mikä se on, kreivitär? -- kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta
sillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.

-- Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole
rakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan...

-- Mitä ihmettä te nyt puhutte?

-- Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta
aikaa.

-- Minulta, -- sanoi kardinaali kohteliaasti.

-- Ei, vaan minulta, -- vastasi rouva de la Motte lyhyesti. --
Muuten...

-- Voi, kreivitär... keskeytti kardinaali.

-- Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.

-- Sekö ei liikuta, rakastanko teitä vai en?

-- Se juuri.

-- Ja miksi se ei teitä liikuta?

-- Siksi, etten minäkään teitä rakasta.

-- Kreivitär, tiedättekö, ettei se, mitä nyt puhutte, ole lainkaan
ystävällistä?

-- Totta on, ettei keskustelumme ala mairitellen; voimme siis pitää
selvitettynä erään tosiasian.

-- Mikä tosiasia se on?

-- Etten ole teitä rakastanut, monseigneur, niinkuin ette tekään
minua.

-- Mitä minuun tulee, ei sovi niin sanoa, -- väitti prinssi melkein
sillä äänenpainolla, kuin puhuisi totta. -- Minussa on ollut teihin
paljon mieltymystä, kreivitär. Älkää siis minua mitatko itsenne
mukaan.

-- Kuulkaapa, monseigneur, kunnioittakaamme toisiamme niin paljon,
että puhumme keskenämme totta.

-- Ja miltä kuuluu totuus?

-- Meidän välillämme on rakkautta paljoa vahvempi side.

-- Mikä side?

-- Oma etu.

-- Oma etu? Hyi, kreivitär!

-- Monseigneur, voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika
sanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä
kammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!

-- No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn:
kuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?

-- Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä
nuhdella.

-- Olkaa niin hyvä.

-- Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen
kunnioitusta.

-- Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?

-- Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki
yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin...

-- Mistä asiasta?

-- Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin
te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle
puhunut siitä sanaakaan.

-- Urkkinut... erään naisen mielihalun... tyydyttänyt sen halun...
kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen
kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä.
Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää... sama se.

-- Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää
haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen:
Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs
ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen
merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta
kuuluisan kaulanauhan.

-- Kreivitär! -- mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi
häneen kirkkaimman katseensa.

-- Kuulkaapa, -- sanoi hän, -- miksi te minuun katsotte niin
hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien
kanssa Ecolen rantakadun varrella?

Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali
oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies
ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne
kiireesti hänen käteensä.

-- Anteeksi, hyvä prinssi, -- sanoi hän, -- minusta oli niin tärkeätä
huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette
luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.

-- No, no, kreivitär...

-- Mutta...

-- Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan
teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa.
Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän
rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.

Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.

-- Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua
rakasta, -- jatkoi kardinaali. -- Niin sanoitte itse.

-- Ja sen toistan, -- myönsi rouva de la Motte.

-- Teillä oli siis jokin päämäärä?

-- Tietysti.

-- Mikä se oli, kreivitär?

-- Tarvitseeko minun todellakin selittää?

-- Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran
minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän
onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?

-- Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita.
Mutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani
en ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on
ollut mieluinen.

-- Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua
asioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis,
että eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.

-- Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.

-- Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua
varjelkoon sitä luulemasta!

-- Nainen ei aina pysy kuningattarena, -- huomautti Jeanne, -- ja
minun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.

-- Hän olikin varsin kaunis mies, -- vastasi kardinaali nauraen.

-- Ja erinomainen pääministeri -- lisäsi kreivitär tyynesti.

-- Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin
verroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte
ystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua
yllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien
minulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan
kansan puolelta.

-- Tosiaan kaikki, -- sanoi Jeanne, -- paitsi eräs seikka.

-- Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?

-- Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava
este. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin
lopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta
kammoo.

-- Ja hän vihaa minua?

-- Ooh!

-- Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin
kauniilla alulla, kreivitär.

-- No niin, kuningatar ei rakasta teitä.

-- Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.

-- Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.

-- Kaulanauha on kuitenkin ostettu.

-- Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse
rakastakaan.

-- No no, kreivitär!

-- Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.

-- Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että
saatte kerran nähdä minut pääministerinä?

-- Siitä olen varma.

-- Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te
itsellenne toivotte.

-- Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.

-- Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.

-- Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle

Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne
oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se
aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.

-- Mitä nyt, kreivitär?

-- Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.

-- Mutta minun ei ole enää nälkä.

-- Puhelkaamme siis.

-- Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.

-- Erotkaamme siis.

-- Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette
minun mennä!

-- Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur -- vastasi Jeanne,
-- olkaamme kumpikin oma itsemme.

-- Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä
kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.

Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin
kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista
hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on
viimeinen kerta."

Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä
jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:

-- Entä jatko, kreivitär?

-- Perin yksinkertainen.

-- Mitä minun on tehtävä?

-- Ei mitään. Odottakaa minua.

-- Ja te menette...

-- Versaillesiin.

-- Milloin?

-- Huomenna.

-- Ja vastauksenne saan...

-- Viipymättä.

-- Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.

-- Antakaa vain minun toimia.

Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi
luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka
näytti odottavan Dianaa:

-- Vapaus on sittenkin parempi.



3.

Jeanne suojattina.


Sellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä,
kahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää
vaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa,
ennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä,
jonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.

Esiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin
pelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla
on sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai
pääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien
ja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten
kautta kuningasta -- siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui
rouva de la Motten ajatuksissa.

Seuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei
ollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa
niin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen
pyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.

Hovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan
toivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi
kauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen
saapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille
kohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja
ikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:

-- Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois
on tullut ilman vastaanotto-korttia?

Kuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta
keskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu
tahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.

-- Sanoiko joku, -- kysyi hän, -- että rouva de la Motte-Valois on
täällä?

-- Niin on sanottu, teidän majesteettinne, -- vastasi kamariherra.

-- Kuka sen sanoi?

-- Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.

-- Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, -- sanoi
kuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:

-- Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.

Jeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen
tehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä
sanoen viekkaasti hymyillen:

-- Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä
toistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.

Jeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.

-- Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!

-- Miksi en voisi, -- tuumi hän, -- suosia hovilakeijaa, joka suosii
minua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.

Pian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti
vakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli
liiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli
odottamatta.

-- Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn
kerjäämässä, -- ajatteli kardinaalin ystävätär. -- Ennenkuin ehdin
lausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman
näköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.

-- Madame, -- sanoi kuningatar, -- vieläkään en ole ehtinyt puhua
kuninkaalle.

-- Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin
paljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin...

-- Niin, mille asialle tulitte? -- keskeytti kuningatar herkkänä
siirtymään asiasta toiseen. -- Te ette ollut pyytänyt päästä
puheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia... teille?

-- Kiireellinen... kyllä, madame; mutta ei minun tähteni.

-- Siis minun tähteni... No puhukaa, kreivitär.

Ja kuningatar saattoi Jeannen kylpysaliin, missä kamarirouvat
odottivat. Nähdessään näin paljon väkeä kuningattaren ympärillä
kreivitär ei ruvennut puhumaan. Päästyään kylpyyn kuningatar laski
kamarirouvat menemään.

-- Madame, -- sanoi nyt Jeanne, -- teidän majesteettinne näkee minut
pahassa pulassa.

-- Kuinka niin? Sitähän jo heti arvelinkin.

-- Teidän majesteettinne tietää, sillä luullakseni olen sen
maininnut, että kardinaali de Rohan osoittaa minulle suosiotaan
erinomaisen ylevällä tavalla.

Kuningatar kävi tyytymättömän näköiseksi.

-- En oikein muista, -- vastasi hän.

-- Luulin, että...

-- Ei sillä väliä... puhukaa vain.

-- Saan siis kertoa, madame, että hänen korkea arvoisuutensa suvaitsi
toissapäivänä käydä luonani.

-- Vai niin.

-- Asia koski erästä laupeudentyötä, jonka olen pannut alulle.

-- Hyvä on, kreivitär! Minä annan myös jotakin... teidän hyvään
tarkoitukseenne.

-- Nyt teidän majesteettinne luulee väärin. Minulla oli jo kunnia
sanoa, etten tullut mitään pyytämään. Tapansa mukaan kardinaali puhui
kuningattaren hyvyydestä ja väsymättömästä avuliaisuudesta.

-- Ja halusi, että avustaisin hänen suojattejaan?

-- Aluksi... niin, teidän majesteettinne.

-- Sen teenkin, en kardinaalin mieliksi, vaan onnettomien vuoksi,
joita koetan auttaa, tulkoot mistä päin hyvänsä. Mutta sanokaa hänen
korkea-arvoisuudelleen, että nykyään omat varani ovat vähissä.

-- Voi, madame, sitä juuri hänelle huomautinkin, ja siitä johtuukin
se pula, johon äsken viittasin.

-- Puhukaa, puhukaa!

-- Kuvasin kardinaalille, mikä hehkuva armeliaisuus täyttää teidän
majesteettinne sydämen, milloin tahansa kerrotaan jonkun hädästä, ja
kuinka anteliaisuus yhä tyhjentää kuningattaren kassan, niin ettei se
kaikkeen riitä.

-- Hyvä, hyvä!

-- Ajatelkaapa, monseigneur, sanoin hänelle, että kuningatar
esimerkiksi antautuu oman hyvyytensä orjaksi, että hän uhraa oman
itsensä köyhien vuoksi. Se hyvä, mitä hän tekee, tuottaa hänelle
itselleen pulaa, ja sitten syytin itseäni.

-- Miksi niin, kreivitär? -- kysyi kuningatar, joka kuunteli joko
siksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa,
tai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin
tärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.

-- Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten
antanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia
oli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa
lukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän
antelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa
säästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä
vastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen
oli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun
sanoa, myös niin epäoikeutettu teko.

Kuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea. Asian ydin
sisältyi varmaankin viime lauseeseen. Oliko tässä ansa vai ainoastaan
mairittelua? Tältä kannalta harkiten siinä voi piillä jokin vaara
kuningattarelle. Mutta Marie-Antoinette näki Jeannen kasvoissa niin
paljon lempeyttä, vilpitöntä hyväntahtoisuutta ja puhdasta totuutta,
ettei ollut mitään syytä sellaista ilmettä epäillä kavalaksi tai
matelevan imartelevaksi. Ja kun kuningattaren oma sydän oli todella
ylevä ja ylevyydessä aina on voimaa ja voimassa totuudenrakkautta,
sanoi Marie-Antoinette huokaisten:

-- Niin, se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja
minua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa
minulle arvoa sen hylkäämisestä.

-- Jospa tietäisitte, madame, -- ehätti nyt Jeanne parhaiksi
huomauttamaan, -- kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita,
jos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla
sankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.

-- Kalpenevan!

-- Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko
kardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys,
kuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen
silloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja
kostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne
jalo epäitsekkyys, -- mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.

Kuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun
joutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan
kohti. Sitten hän sanoi:

-- Kuulkaapa, kreivitär, jos kardinaali de Rohan on teistä näyttänyt
niin kauniilta ja täydelliseltä, kuin juuri sanoitte, niin en
neuvoisi teitä antamaan hänen sitä huomata. Hän on maailmallinen
kirkkoruhtinas, sellainen paimen, joka ottaa lampaan sekä itselleen
että Herralle.

-- Jumala varjelkoon, madame!

-- Entä sitten? Onko se panettelua? Eikö se kuulu hänen maineeseensa
ja eikö hän itsekin siitä ylpeile? Ettekö ole nähnyt hänen
juhlatilaisuuksissa huiskuttavan käsiään ilmassa, -- ne ovatkin
kauniit, -- saadakseen ne vieläkin valkoisemmiksi, ja silloin hänen
käsiinsä, joissa säteilee piispansormus, kiintyy hurskasten naisten
katseita loistavampina kuin kardinaalin timantti.

Jeanne kumarsi.

-- Kardinaalin valloituksia, -- jatkoi kuningatar innostuen, -- on
hyvin paljon. Muutamista on tullut häväistysjuttuja. Hän on yhtä
herkkä rakastumaan kuin Fronden [kapinaliike 1600-luvun puolivälissä,
jolloin Ludvig XIV oli alaikäinen. _Suom._] aikuiset papit.
Ylistäköön häntä ken tahtoo; minä ainakaan en siihen rupea.

-- En tiedä, madame, -- vastasi Jeanne rohkaistuneena tästä
tuttavallisesta puhetavasta ja siitä ruumiillisesta tilasta, missä
kuningatar nyt juuri oli, -- ajatteliko kardinaali hurskaita naisia
puhellessaan minulle niin hartaasti teidän majesteettinne hyveistä,
mutta varmaa on, ettei hän silloin huiskuttanut kauniita käsiään
ilmassa, vaan painoi sydäntään vasten.

Kuningatar nauroi väkinäisesti ja pudisti päätään.

-- Vai niin, -- ajatteli Jeanne, -- alkaakohan asia sujua paremmin
kuin luulimmekaan? Tulisiko ehkä harmi avuksemme? Silloin kävisi
voitto liiankin helpoksi.

Pian kävi kuningattaren ilme taas yleväksi ja tyyneksi.

-- Jatkakaa, -- sanoi hän.

-- Teidän majesteettinne lamauttaa minut sysäämällä kainosti luotaan
senkin ylistyksen, joka tulee...

-- Kardinaalilta! Niin juuri.

-- Mutta miksi, madame?

-- Siksi, että se herättää epäluuloa.

-- Minun ei sovi puolustaa sitä, joka on kovaksi onneksi joutunut
teidän majesteettinne epäsuosioon, -- sanoi Jeanne erinomaisen
kunnioittavasti, enkä rupeakaan epäilemään, ettei tämä henkilö olisi
syyllinen, koska hän on kuningattarelle epämieluinen.

-- Kardinaali de Rohan ei ole minulle epämieluinen; hän on minua
loukannut. Mutta minä olen kuningatar ja kristitty ja siis kaksin
verroin taipuvainen unohtamaan loukkauksia.

Ja tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka
oli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.

-- Ette enää puhu mitään?

-- Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni
epäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan
toiseen suuntaan.

-- Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?

-- Kerrassaan, madame.

-- Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on
käyttäytynyt minua kohtaan.

-- Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen
teidän majesteettianne.

-- Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.

-- Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, -- jatkoi kuningatar. Jeanne
ei vieläkään vastannut.

-- Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis
enää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.

Ja samassa kuningatar alkoi nauraa.

-- Madame, -- vastasi Jeanne, -- tahdon mieluummin kestää suuttumusta
kuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne
kohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi
olevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi
häneltä hengen.

-- Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.

-- Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita
minulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan
intohimoisesti...

-- Se oli leikkipuhetta, kreivitär, -- keskeytti kuningatar ankarasti.

Vaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei
enää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja
käärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna
uuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.

-- Te puhuitte niistä timanteista, -- sanoi kuningatar varomatta. --
Myöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.

-- Päivät ja yöt, madame, -- vastasi Jeanne riemuissaan kuin
sotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä
ratkaisevan virheen. -- Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin
erinomaisesti teidän majesteetillenne.

-- Kuinka niin?

-- Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.

-- Mutta nehän on jo myyty!

-- On kyllä.

-- Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.

-- Eikö? -- kysyi kuningatar iloisesti.

-- Ei, madame.

-- Kelle siis?

-- Ne on ostanut kardinaali de Rohan.

Kuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.

-- Vai niin, -- sanoi hän kuivasti.

-- Suokaa minun sanoa, madame, -- puhui Jeanne innostuneesti, -- että
kardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän
sydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin
teidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan,
mikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen
tunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä,
mutta silloin hän heti huudahti: "Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren
jäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö
kuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin
kaulassa?" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi
ne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän
sanoi: "Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren
mieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki
vallitsee ulkomaiden hoveissa, -- turhamaisuus, kerskailu, -- siellä
naurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole rahoja
niin kohtuulliseen ostoon. Pitäisikö minun sallia, että Ranskan
kuningatarta ivataan? Ei ikänä." Ja hän lähti suin päin. Tuntia
myöhemmin sain kuulla, että hän oli ostanut nuo timantit.

-- Ja hinta oli puolitoista miljoonaa?

-- Lisäksi sata tuhatta.

-- Missä mielessä hän ne osti?

-- Elleivät ne kelpaisi teidän majesteetillenne, niin hänen
mielestään ei kukaan muukaan nainen saisi niitä pitää.

-- Oletteko varma siitä, ettei kardinaalin tarkoituksena ole
lahjoittaa tuota kaulanauhaa jollekin lemmitylleen.

-- Olen varma, että hän ennemmin tuhoisi sen kuin sietäisi sitä nähdä
jonkun muun kuin kuningattaren kaulassa.

Marie-Antoinette mietti, ja hänen ylevät piirteensä ilmaisivat
avoimesti kaikki, mitä sielussa liikkui.

-- Kardinaali de Rohan on menetellyt kauniisti, -- sanoi hän. --
Siinä ilmenee ylevä piirre hienotunteista alttiutta.

Jeanne kuunteli näitä sanoja ahneesti.

-- Saatte lausua kiitokset kardinaali de Rohanille, -- jatkoi
kuningatar.

-- Kyllä, kyllä, madame.

-- Voitte lisätä, että hänen ystävyytensä minua kohtaan nyt on
näytetty toteen, ja että minä kunniallisena ihmisenä, kuten
Catherinen oli tapana sanoa, voin ystävältä ottaa kaikki vastaan
sillä ehdolla, että sen palkitsen. Niinpä en hyväksyisi, että
kardinaali de Rohan lahjoittaa minulle...

-- Vaan...?

-- Maksaa ennakolta minun puolestani. Hän on ollut niin hyvä, että on
mielikseni käyttänyt rahojaan tai luottoaan. Sen minä maksan hänelle
takaisin. Muistaakseni Böhmer vaati heti osan hintaa käteisellä.

-- Niin, madame.

-- Paljonko? Kaksisataa tuhatta?

-- Kaksisataa viisikymmentä tuhatta.

-- Juuri sen summan antaa kuningas minulle joka neljännesvuosi.
Tänä aamuna minulle taas lähetettiin neljännesmaksu, tosin ennen
määräaikaa, mutta kaikissa tapauksissa minulla nyt on se summa.

Kuningatar soitti kiireesti kamarirouville, jotka tulivat pukemaan
käärien hänet ensin hienoon lämmitettyyn liinavaatteeseen. Kun hän
sitten oli päässyt levolle makuuhuoneeseensa ja jäänyt Jeannen kanssa
kahden kesken, sanoi hän:

-- Olkaa niin hyvä ja avatkaa tuo laatikko.

-- Ylimmäinenkö?

-- Ei, vaan seuraava. Siellä on lompakko.

-- Niin, tässä on, madame.

-- Siinä on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä. Laskekaa.

Jeanne totteli.

-- Viekää ne kardinaalille. Kiittäkää häntä sitäpaitsi. Sanokaa
hänelle, että toimitan sitten kuukausittain saman verran. Koroista
sovitaan myöhemmin. Tällä tapaa saan sen koristeen, joka oli niin
mieleeni, ja jos itselleni tuleekin pulaa sen maksamisesta, en
ainakaan toimita kuninkaalle mitään pulaa.

Sitten hän jälleen mietti hetkisen.

-- Ja lisäksi, -- jatkoi hän, -- olen saanut sen uskon, että minulla
on hienotunteinen ystävä, joka tahtoo minua palvella... ja sellainen
ystävätär, joka aavistaa toivomukseni.

Samalla hän ojensi kätensä Jeannelle, joka riensi sitä suutelemaan.
Kreivittären tehdessä jo lähtöä lisäsi kuningatar kuiskaten, ensin
hetken epäröityään, kuin pelkäisi sanottavaansa:

-- Saatte kardinaali de Rohanille huomauttaa, että hän on tervetullut
Versaillesiin ja että tahdon hänelle lausua kiitokseni.

Jeanne kiirehti pois, ei ainoastaan huumaantuneena, vaan
hullaantuneena riemusta ja tyydytetystä ylpeydestä, puristaen rahoja
kuin korppikotka saalistaan.



4.

Kuningattaren lompakko.


Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä
nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman
vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista.
Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon
vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset
kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli
niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja
että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja
kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.

Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte
saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon
väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan
kuningattaren luo.

-- Tulette Versaillesista? -- sanoi kardinaali.

-- Tulen, monseigneur.

Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne
näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.

-- No kuinka kävi?

-- Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa
vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.

-- Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin...

-- Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?

-- Jotakin murhaavaa.

-- Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.

-- Tietysti.

-- Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun
puhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa
teitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa
mainittu.

-- Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että
toteuttamisesta ei ole toivoa.

-- Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.

-- Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.

-- Se on totta.

-- Ja hänen majesteettinsa kuunteli?

-- Se kaipaa selitystä.

-- Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan,
kuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen...

-- Eipä niinkään... Puhuin kaulanauhasta.

-- Uskalsitte sanoa, että olen aikonut...

-- Ostaa sen hänelle... juuri niin.

-- Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?

-- Tietysti.

-- Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?

-- Siihen hän ei suostunut.

-- Silloin olen hukassa.

-- Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi...

-- Lainaksi!... Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!

-- Niin hienosti, että hän hyväksyi.

-- Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?

-- Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?

-- Tuhannesti.

-- Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa
suostunut.

Kardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astui
Jeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:

-- Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte
minusta tehdä onnettomimman ihmisen.

-- Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä
naurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin
ei voi käydä naurettavaksi.

-- Se on totta. Mitä siis sanoitte...

-- Se on puhdasta totta.

-- Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!

-- Perin tärkeä salaisuus.

Kardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään
hellästi.

-- Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, -- sanoi Jeanne. -- Se on
kuin miesten kesken.

-- Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.

-- Monseigneur, älkää liioitelko.

-- Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni...

-- Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata
kuningattarelle puolitoista miljoonaa?

Kardinaali huokasi.

-- Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun
kuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.

-- Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.

-- Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski
minun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen
Versaillesiin.

Heti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali
kuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena
haparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.

-- Kas, kas, -- tuumi Jeanne, -- asia onkin vakavampi kuin luulin;
olin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta
nyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan
asti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai
ahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!

Kardinaali de Rohan tyyntyi pian. Riemu ei ole pitkällinen tauti,
ja järkevänä miehenä hän katsoi paraaksi puhella nyt Jeannen kanssa
varsinaisista asioista, jotta tämä unohtaisi hänen äsken puhuneen
rakkaudesta. Jeanne ei häntä häirinnyt.

-- Ystäväiseni, -- sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, -- kuinka
kuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?

-- Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?

-- Aivan oikein.

-- Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero
on vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko
Pariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat
sanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle,
ärsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit
vähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle
siihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka
pystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä
kaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.

-- Hän maksaa... millä tavalla?

-- Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä
on velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen
ystävä, joka ottaa vastaan lahjoja... Kun sanoin hänelle, että olitte
jo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä...

-- Sanoitteko sen hänelle?

-- Miksi en olisi sanonut?

-- Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.

-- Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei
mitään ilmaiseksi -- niinhän kuningatar ajattelee.

-- Voi, hyvä Jumala!

Jeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.

-- Mikä se on? -- kysyi kardinaali.

-- Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

-- Todellakin!

-- Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.

-- Oo!

-- Summa on oikea. Olen laskenut.

-- Sitä en epäilekään.

-- Mutta mitä te niin katselette?

-- Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.

-- Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.

-- Se miellyttää sittenkin, ties miksi.

-- Teillä on hyvä maku.

-- Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?

-- Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.

-- Tämä lompakko siis...

-- Oli kuningattaren, monseigneur...

-- Pidättekö siitä?

-- Pidän hyvin paljon.

Kardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:

-- Onhan se luonnollista.

-- Mutta jos teidän tekee mielenne... sanoi kreivitär huulillaan
sellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.

-- Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.

-- Ottakaa se!

-- Kreivitär! -- huudahti kardinaali riemun valtaamana, -- te olette
kallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein...

-- Niin, niin.

-- Ja liitto pysyy meidän kesken...

-- Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.

-- Mikä se, on?

-- Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja
suurella innolla.

-- Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin
olevani melkein teidän vertaisenne, -- sillä minä olen myös,
sillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.

Jeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.

-- Tosin se oli vain mitätön asia, -- selitti kardinaali. --
Pankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä,
jonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.

-- Ahaa!

-- Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.

-- Ja oikein teittekin.

-- Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät
ensi sijalle.

-- Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.

-- Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin
teitä varten neljäsosan, viimeiset.

-- Niinkö, monseigneur?

-- Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo
samana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli
saatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata
tuhatta livreä.

-- Se kauppa onnistui!

-- Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa,
rakas ystävä.

Ja siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut
kuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne
sievästi Jeannen käteen.

-- Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen.
Enimmin on mieleeni se, että muistitte minua.

-- Teitä pidän aina muistissa, -- vastasi kardinaali ja suuteli hänen
kättään.

-- Samoin minä teitä, -- sanoi Jeanne. -- Monseigneur, näkemiin! Pian
tavataan Versaillesissa!

Ja Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren
maksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi
määrän ollessa viisisataa tuhatta livreä.



5.

Taas esiintyy tohtori Louis.


Muistaen, mihin kiusalliseen asemaan jätimme herra de Charnyn,
lienevät lukijamme kiitollisia, jos viemme heidät takaisin siihen
Versaillesin linnan etuhuoneeseen, jonne tämä urhea meriupseeri,
jota eivät ihmiset eivätkä luonnonvoimat olleet koskaan pystyneet
pelottamaan, oli karannut peläten rupeavansa pahoin voimaan kolmen
naisen, kuningattaren, Andréen ja rouva de la Motten läsnäollessa.

Päästyään etuhuoneen keskikohdalle oli Charny todellakin huomannut,
ettei jaksanut edemmäksi astua. Silloin hän oli hoiperrellen
ojentanut käsivartensa. Hänen voimiensa oli havaittu olevan lopussa
ja riennetty hänen avukseen. Nuori upseeri oli pyörtynyt, ja tointui
vasta muutaman minuutin päästä aavistamatta, että kuningatar oli
hänet siinä tilassa nähnyt ja olisi ensi vaikutelmansa pakottamana
ehkä kiirehtinyt hänen luokseen, ellei sitä olisi ehkäissyt Andrée
pikemmin mustasukkaisuuden kiihkossa kuin järkevästi punniten,
mitä ei sopisi tehdä. Muuten oli kuningattaren ollut hyvä peräytyä
huoneeseensa, noudattaen Andréen viittausta, riippumatta siitä,
mikä tunne tahansa oli Andréeseen vaikuttanut, sillä tuskin oli ovi
suljettu, kun sen takaa kuului päivystävän upseerin huuto:

-- Kuningas!

Huoneistansa tuli todellakin kuningas ollen menossa parvekkeelle ja
tahtoen ennen neuvoston istuntoa tarkastaa metsästysosastoaan, jota
hänen mielestään oli viime aikoina laiminlyöty. Tultuaan muutamien
hoviupseerien saattamana etuhuoneeseen kuningas pysähtyi äkkiä
nähdessään, että joku oli horjahtanut taaksepäin akkunanpieltä
vasten, ja häntä auttamassa oli kaksi henkivartijaa, jotka näyttivät
hätääntyneiltä, he kun eivät olleet tottuneet siihen, että upseerit
menivät suotta tainnoksiin.

Kannattaessaan Charnyta he huutelivat yhä uudestaan:

-- Monsieur, monsieur, mikä teitä vaivaa?

Mutta sairas ei saanut ääntään kuuluville. Kuningas ymmärsi, että tuo
äänettömyys tiesi pahaa, ja joudutti askeliaan.

-- Ettekö näe? -- sanoi hän. -- Se on joku, jolle on sattunut
pyörtymiskohtaus.

Kuullessaan kuninkaan äänen henkivartijat käännähtivät ja
konemaisesti hellittivät Charnyn, jolla kuitenkin oli sen verran
voimia jäljellä, ettei kaatunut rentonaan, vaan luisui lattialle
tuskaisesti huoaten.

-- No, herrat, -- sanoi kuningas, -- mitä viivyttelette? Silloin
riennettiin esille. Herra de Charny, joka oli kokonaan menettänyt
tajuntansa, nostettiin maasta ja laskettiin pitkälleen eräälle
sohvalle.

-- Mutta kas, sehän on herra de Charny! -- huudahti äkkiä kuningas,
joka nyt tunsi nuoren upseerin.

-- Herra de Charny! -- toistivat läsnäolijat.

-- Niin, herra de Suffrenin sisarenpoika.

Nämä sanat vaikuttivat kuin taika. Kohta oli Charnyhin valettu niin
paljon hajuvettä, kuin jos hänen ympärillään olisi häärinyt kymmenen
naista. Lähetettiin noutamaan lääkäri, ja tämä tutki sairasta
huolellisesti. Kuningas, joka harrasti kaikkea tiedettä ja sääli
kaikkia vaivoja, ei tahtonut poistua, vaan odotti, kunnes tutkimus
päättyisi. Lääkärin ensi toimena oli avata sairaan takki ja paljastaa
hänen rintansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti tehoamaan, mutta
silloin hän löysi semmoista, mitä ei osannut hakea.

-- Haava! -- sanoi kuningas tuntien yhä suurempaa sääliä ja astuen
likemmäksi nähdäkseen omin silmin.

-- Niin, niin, -- mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden
ympärilleen raukeita katseita, -- vanha haava, joka on taas auennut.
Ei se mitään...

Ja tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin
täytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan
tavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.

-- Vai vanha haava... niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat
ovat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla
vuorokaudenkaan vanha.

Charny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja
sanoi:

-- Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän
haavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on
jo vanha.

Vasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit
kiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön
katsella heikkouttaan.

-- Kuningas! -- mutisi hän.

-- Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että
jouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.

-- Se on vain mitätön naarmu, sire, -- sammalsi Charny, -- vanha
haava, siinä kaikki.

-- Vanha tai uusi, -- sanoi Ludvig XVI, -- mutta se on kuitenkin
näyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.

-- Jolle parin tunnin makuu taas tuo terveyden, -- lisäsi Charny ja
aikoi taas nousta, mutta oli luottanut voimiinsa liiaksi: pää oli
sekaisin, jalat horjuivat, ja noustuaan hän painui kohta takaisin
sohvalle.

-- Katsokaa, -- sanoi kuningas, -- hän on kovasti sairas.

-- Aivan oikein, -- myönsi lääkäri nokkelasti kuin diplomaatti,
haaveillen jo virkaylennystä. -- Mutta hänet voi kuitenkin pelastaa.

Kuninkaalla oli tarkka käsitys kunniasta; hän oli aavistanut, että
Charny salasi jotakin. Tätä salaisuutta hän piti pyhänä. Ken tahansa
muu olisi sen houkutellut esille lääkäriltä, joka oli niin valmis
puhumaan, mutta Ludvig XVI piti parempana, etteivät syrjäiset siihen
sekaantuisi.

-- Herra Charnyta, -- sanoi hän, -- ei saa panna siihen vaaraan,
että hänet tuossa tilassa vietäisiin kotiinsa. Hänet on hoidettava
Versaillesissa; pitää heti kutsua hänen enonsa, herra de Suffren,
ja kun on kiitetty tätä herraa hänen avustaan, -- ja tällöin
hän viittasi läsnäolevaan lääkäriin, -- on haettava paikalle
henkilääkärini, tohtori Louis. Luullakseni hän onkin nyt linnassa.

Muuan upseeri kiirehti täyttämään kuninkaan käskyjä. Kaksi muuta
kävi käsiksi Charnyhin ja kantoi hänet käytävän toiseen päähän,
vahtiupseerien huoneeseen. Tämä kohtaus päättyi pikemmin kuin
kuningattaren ja herra de Crosnen. Herra de Suffren noudettiin
saapuville, ja tohtori Louis kutsuttiin astumaan tilapäisen lääkärin
sijalle.

Jo ennestään tunnemme tämän viisaan ja vaatimattoman kelpo miehen,
jonka äly oli tervettä lajia, vaikkei ylen loistava, uutteran
raatajan tieteen suunnattomalla vainiolla, missä sadon korjaajaa
enimmin kunnioitetaan, mutta missä vaon kyntäjä ansaitsee yhtä paljon
kunnioitusta.

Tohtorin takana, joka oli jo kumartunut sairaan puoleen, nähtiin
komentaja de Suffren, jolle pikalähetti oli tuonut sanan.

Kuuluisa sotapäällikkö ei vähääkään käsittänyt tätä pyörtymistä, tätä
äkillistä pahoinvointia. Tarttuen Charnyn käteen ja katsahtaen tämän
himmentyneisiin silmiin hän sanoi:

-- Merkillistä, todella merkillistä! Tiedättekö, tohtori, ettei
sisarenpoikani ole koskaan sairastanut.

-- Ei se mitään todista, herra komentaja, -- vastasi tohtori.

-- Versaillesin ilma on siis perin turmiollista, sillä vieläkin
vakuutan, että olen nähnyt Olivierin merellä kymmenkunnan vuotta aina
reippaana, suorana kuin masto.

-- Hänellä on haava, -- huomautti eräs läsnäolevista upseereista.

-- Mitä, haava! -- huudahti amiraali. -- Olivier ei ole koskaan
haavoittunut.

-- Pyydän anteeksi, -- vastasi upseeri viitaten punertuneeseen
paitaan, -- mutta olin kuulevinani...

Herra de Suffren näki verta.

-- Hyvä on, hyvä, -- keskeytti tohtori Louis tuttavallisen
jurosti, tunnusteltuaan sairaan suonta, -- mitä suotta puhua
pahan alkuperästä? Tässä on jokin vamma, tyytykäämme siihen ja
parantakaamme, jos mahdollista.

Komentajan mieleen olivat lyhyet, täsmälliset puhetavat; hän ei ollut
totuttanut laivaston lääkäreitä kaunistelemaan sanojaan.

-- Onko pahakin vaara, tohtori? -- kysyi hän liikutetumpana kuin
miltä olisi tahtonut näyttää.

-- Melkein kuin jos olisi partaa ajaessaan leikannut leukaansa.

-- Hyvä. Kiittäkää kuningasta, hyvät herrat. Olivier, tulen sinua
uudestaan katsomaan.

Olivier liikutti silmiään ja hyppysiään ikäänkuin kiittääkseen
poistuvaa enoaan ja samalla tohtoria, joka toimitti, että hänen
kätensä vapautui enon puristuksesta. Sitten hän oli nukkuvinaan
onnellisena siitä, että oli päässyt vuoteeseen, järkevän ja lempeän
lääkärin hoidettavaksi. Tohtori käski kaikkien poistua huoneesta.

Sairas vaipuikin unen helmaan, ensin kiitettyään taivasta kaikesta,
mitä hänelle oli tapahtunut, tai oikeammin siitä, ettei ollut
sattunut mitään pahaa niin tärkeissä olosuhteissa. Häneen oli tullut
kuume, tämä ihmisruumiin merkillinen uudistaja, ikuinen ihmisveressä
kukoistava voima, joka palvellen Jumalan eli ihmiskunnan tarkoituksia
panee sairaassa terveyden itämään taikka keskeltä terveyttä tempaa
elävän. Kun Olivier oli niin tulisesti, kuin kuumeisten on tapana,
hautonut mielessään kohtauksiaan Filipin, kuningattaren ja kuninkaan
kanssa, nousi kiehuva veri aivoihin peittäen kuin verkko hänen
ymmärryksensä... Hän houraili.

Kolme tuntia sen jälkeen saattoi kuulla hänen hourailuaan käytävästä,
missä käveli muutamia vartijoita. Sen huomattuaan tohtori kutsui
lakeijansa ja käski hänen ottaa Olivierin syliinsä. Olivier päästi
joitakuita tuskanhuutoja.

-- Käärikää peite pään ympäri.

-- Kuinka minä sen saan toimeen? -- kysyi palvelija. -- Hän on liian
raskas ja panee kovasti vastaan. Täytyy mennä pyytämään joku vartija
avuksi.

-- Vai semmoinen raukka te olette! Pelkäätte sairasta miestä, --
sanoi vanha tohtori.

-- Monsieur...

-- Ja jos hän on teistä liian raskas, niin te ette ole niin vahva
kuin luulin. Pitänee toimittaa teidät takaisin Auvergneen.

Uhkaus tepsi. Auvergnelainen nosti henkivartijain nähden Charnyn
syliinsä kevyesti kuin höyhenen, vaikka sairas tempoili, kirkui
ja houraili. Läsnäolijat ympäröitsivät tohtori Louisin ja tekivät
hänelle kysymyksiä.

-- Hyvät herrat, -- vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny,
jottei tämän sanoja kuultaisi, -- voinette ymmärtää, etten viitsi
joka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka
kuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman
ääressä.

-- No minne hänet viette?

-- Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte,
on minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen
huoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna
kuulla, kuinka hän jaksaa.

-- Mutta vakuutan teille, -- sanoi vahtiupseeri, -- että sairaan
olisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia...

-- Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun
sairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin
että hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä
keinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.

Tohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu
kuulla.

-- Niinpä niin, -- jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, -- tämä on
hyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että
kuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä... Ja jos hän tulisi, saisi
hän myös kuulla, mitä sairas hourii... Hitto vie, ei auta epäröidä.
Täytyy mennä puhumaan kuningattarelle... Hän saa neuvoa.

Tehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi
joka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille
raikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi
kolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten.
Sitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja
lähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven
takana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista
saada selkoa.

Ovella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli
lähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.

-- No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.

-- Kuningatar odottaa...

-- Mutta juuri hänen majesteettinsa luo olenkin menossa.

-- Kuningatar haluaa...

-- Kuningatar saa kuulla niin paljon kuin haluaa; sen voin teille
vakuuttaa, madame. Mennään nyt.

Ja hän astui niin nopeasti, että Marie-Antoinetten kamarirouvan oli
pakko juosta pysyäkseen hänen rinnallaan.



6.

Kuumehaaveita.


Kuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei
tohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.

-- Madame -- sanoi hän kovaa, -- se potilas, josta kuningas ja teidän
majesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on
tapana.

Kuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka
muka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli
herra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat
taipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.

-- Sairaan haava on siis vain leikinasia, -- sanoi hän.

-- Hm, hm! -- vastasi tohtori.

-- Jokin naarmu...

-- Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava...
ainakin on nyt kuumetta.

-- Poika parka! Onko oikein kova kuume?

-- Kamala kuume.

-- Ooh, -- sanoi kuningatar kauhistuen, -- en olisi luullut, että
tuolla tapaa... yhtäkkiä... kuume...?

Tohtori silmäili kuningatarta hetkisen.

-- Kuumetta on eri lajia, -- selitti hän.

-- Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti
puhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?

-- Ei mitään erinomaista.

-- Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte
oikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi
kerrottavana minulle jokin salaisuus.

-- Kuka tietää, vaikka olisikin!

-- No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?

-- Aivan niin.

-- Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?

-- Aivan niin.

-- Ja siitä puhumaan tulitte tänne?

-- Aivan niin.

-- Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.

-- Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?

-- Niin juuri, hyvä tohtori.

-- No olkoon menneeksi, madame.

-- Ja minä odotan, tohtori.

-- Ei, vaan minä odotan.

-- Mitä?

-- Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta
jos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.

-- Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen
laita.

-- Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny
on joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi
voinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.

-- Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.

-- Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta
upseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole
tavallinen kuumesairas.

Kuningatar näytti hämmästyvän.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.

-- Voi, voi! -- sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.

-- Ja kun se miesparka hourii, -- jatkoi tohtori astuen likemmäksi
kuningatarta, -- puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole
lainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun
kuulla.

-- Tohtori!

-- Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että
vastaan.

-- Puhukaa vain, hyvä tohtori.

Ja kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.

-- Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja
houraillessaan herjaa Jumalaa?

-- Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.

-- No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.

-- Intoilua, sitä juuri hänessä on.

Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä
kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun
ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään
arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja
ollakseen kavaltamatta tunteitaan.

-- Herra de Charnyta on minulle suositeltu, -- sanoi hän. Sankarimme,
herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia,
ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa
minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.

-- Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, -- vastasi tohtori Louis, --
ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla,
niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa
kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu
tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä
ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian
tyhmä koettaessaan sitä peitellä.

-- Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, -- vakuutti kuningatar, --
ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä
houreita...

-- Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava
voidaksenne niitä arvostella, -- sanoi kunnon tohtori.

Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.

-- Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, -- sanoi
kuningatar, -- sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku
hyväntahtoinen urkkija ole takanani.

-- Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee
vain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on
ovi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä
silloin kukaan pääse likelle.

-- Luotan hyvään tohtoriini, -- vastasi kuningatar.

Ja nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan
uteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan
ei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla
taikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta
kaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi
ensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille
korvansa.

-- Sielläkö teidän sairaanne on? -- kysyi kuningatar.

-- Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa
huoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen
äänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä
kohtaa, madame.

Nyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.

-- Hänellä on tuskia, hän voivottaa.

-- Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt
avaan tämän oven.

-- Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, -- huudahti kuningatar
peräytyen.

-- Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, -- vastasi tohtori.
-- Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte
kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi
tai mitään näkyisi.

-- Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, --
mutisi kuningatar.

-- Entä sitten, kun olette kuullut? -- vastasi tohtori.

Ja hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä
lepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo
tohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja
valkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina
levällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa
lyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan
ja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna,
tylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen
ruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan
ja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä
alabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa
Charnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena
eräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut
runolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli
vaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista
Versaillesiin.

-- Saksalainen, saksalainen, -- toisti hän monet kerrat.

-- Niin, saksalainen, sen tiedämme, -- sanoi tohtori, -- ja matkalla
Versaillesiin.

-- Ranskan kuningatar, -- huudahti hän äkkiä.

-- Vai niin, -- sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli
kuningatar. -- Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?

-- Hirveätä on, -- mutisi Charny, -- rakastaa enkeliä, naista,
rakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee
hänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar,
samettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!

-- Jopa nyt ihme! -- sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei
välittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:

-- Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken
muun. Olkoon... mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä
muutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut
päivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan
kuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen
elämää. Ja sitten... sama se... sitten on kuolema, ja kuoleman
kaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille
suo.

-- Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, --
mutisi tohtori, -- vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.

-- Mutta hänen lapsensa! -- huudahti Charny raivoissaan. --
Lapsistaan hän ei ikänä luovu.

-- Siinä se este on, _hic nodus_ [siinä solmu. _Suom._], -- sanoi
tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.

-- Ah, -- jatkoi nuori mies mistään välittämättä, -- pari lasta voi
kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!... Kuuleppas nyt,
Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin... kevyemmän kuin
lehtokerttusen höyhen... kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin
rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi
viedä Marien lapsiakin... Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.

-- Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä
tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.

Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren
luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän
tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.

-- Te olitte oikeassa, -- sanoi kuningatar. -- Se on muuta kuin
hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi
hänen puhettaan.

-- Kuulkaa, kuulkaa, -- pyysi tohtori.

-- En enää sanaakaan.

-- Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.

Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien
tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.

-- Marie, -- sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, -- Marie, olen
kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään
hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin
olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni...
tuohon noin... en minä siitä kellekään puhu... se pysyy elämäni
salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä,
Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on
kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun
salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis
pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on
suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.

-- Kas, kas, -- sanoi tohtori, -- nyt ei ole enää pelkkää kuumetta;
näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on...

-- Se on... mitä? -- kysyi kuningatar levottomana.

-- Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä
tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.

-- Olen kuullut kylliksi, -- mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja
yritti kiirehtiä pois.

Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.

-- Madame, madame, -- sanoi hän, -- mitä aiotte?

-- En mitään, tohtori, en mitään.

-- Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.

-- Se olisi onnetonta.

-- Mitä on silloin vastattava?

-- Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä
kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. -- Ja olette saanut kuumeen
tuolta hullaantuneelta, -- sanoi tohtori hiljaa.

-- Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei
vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.



7.

Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin.


Tohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista.
Ravistaen päätään hän mutisi itsekseen:

-- Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle.
Toisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla;
toisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?

Kun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä
tuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja
etikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta
polttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan
sairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja
riehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän
sanoi:

-- Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös
vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin
kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on
näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.

Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja
silmin.

-- Kuka siellä taas on? -- mutisi hän.

Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja
hameenkahinaa.

-- Ei suinkaan se voi olla kuningatar, -- tuumi hän. -- Hän ei tule
takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.

Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi
käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan
askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa
poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli
pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää
toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde
osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille
tuli pilvi.

Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle,
jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta
kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin
kädet.

-- Kuka siellä? -- kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten,
sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli
kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.

-- Minä se olen, tohtori, -- vastasi lempeä ja surullinen ääni.

Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä
vain hämärän, kaukaisen muiston.

-- Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.

-- Voi, taivas, mikä nyt on tullut? -- huudahti tohtori. -- Voiko hän
pahoin?

-- Hän! -- toisti Andrée hätkähtäen. -- Kuka hän? Tohtori huomasi
olleensa varomaton.

-- Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin.
Ehkä juuri teidät?

-- Vai niin! sanoi Andrée. -- Täällä on siis ennen minua käynyt joku
nainen!

Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka
ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli
lausuttu. --

-- Rakas lapsukaiseni, -- sanoi tohtori, -- minusta tuntuu, kuin
leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä
haluatte? Selittäkää asianne.

-- Tohtori, -- puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se
tunki kunnon tiedemiehen sydämeen, -- hyvä tohtori, älkää yrittäkö
minua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta.
Tunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää
suoraan, sillä minäkin näin hänet.

-- No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?

-- Mutta joku nainen, tohtori, nainen!

-- Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista
ei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.

-- Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! -- sanoi Andrée
huokaisten helpotuksesta.

-- Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi
viittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä
kohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni,
vieläpä parhaita.

-- Rouva de Misery?

-- Juuri hän.

-- No hänkö täällä kävi?

-- Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?

-- Katsokaas, asia on se, että...

-- Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin
kuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon... teitä
en tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.

-- Hyvä tohtori!

-- Riittää. Ja nyt esille asianne!

Andrée silmäili häntä levottomana.

-- Voiko hän nyt huonommin? -- kysyi tohtori.

-- Kuka?

-- Kuningatar tietenkin.

-- Kuningatar!

-- Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri
kävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja
tykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt
pian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään
sitten hänen luokseen.

Ja tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti
häntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.

-- Ei, rakas tohtori, -- sanoi hän, -- en nyt tule kuningattaren
luota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa
olisin sen tiennyt... Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää
tiedä, mitä puhun.

-- Sen kyllä huomaan.

-- En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.

-- Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.

Andrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä
vaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana.
Tohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja
rohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka
ei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan,
jännitti taas teräksistä ponttaan.

-- Tohtori, -- sanoi hän, -- te tiedätte, että olen hermostunut ja
että pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä
johtuu se outo tila, missä nyt olen.

-- Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa?
Eihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.

-- En tarkoittanut, ettei mitään asiaa ollut, tohtori. Sanoin vain,
ettei minua lähettänyt kukaan.

-- Kas, kas, kuinka saivartelette, rakas potilas! Mutta tässä ei ole
oikea paikka sitä pulmaa selvittää. Mennään muualle, varsinkin jos
juttunne venyy pitkäksi.

-- En pyydä enempää kuin kymmenen minuuttia.

-- Olkoon siis kymmenen minuuttia, mutta ei seisten. Minun jalkani
panevat vastalauseen. Mennään siis istumaan.

-- Minne?

-- Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.

-- Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? -- kysyi
Andrée kauhistuen.

-- Ei kukaan.

-- Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? -- jatkoi Andrée
samalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen
valaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.

-- Ei, -- vastasi tohtori, -- ei edes se poika parka, ja siihen voin
lisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.

-- Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? -- sanoi Andrée pannen
kätensä ristiin.

-- Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan
siitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän
kuningattaren odottavan minua.

-- Niin juuri, tohtori, -- sanoi Andrée huoaten. -- Siitähän nyt
puhumme.

-- Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?

-- Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka
tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin
jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen
kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa
saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée
ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä
kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä
hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta,
kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan
rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.

-- Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut,
-- sanoi hän, -- sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa
saamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.

-- Teidän veljeltänne! -- ihmetteli tohtori Louis. -- Herra de
Charnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?

-- Niin juuri.

-- Siitä ei minulla ollut tietoa.

-- Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että
minun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.

-- Tietysti, lapsukaiseni, -- vastasi kelpo tohtori ihastuneena
siitä, että sopi olla lempeä. -- Minä en tiennyt enkä osannut
aavistaa todellista syytä.

Ja hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän
aivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.

-- Kuulkaapa, tohtori -- sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen
käsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, -- sanokaa nyt,
mitä oikeastaan luulette.

-- Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?

-- Kaksintaistelu aatelismiesten kesken on hyvin jokapäiväinen
tapaus, eikö niin?

-- On kyllä, eikä siihen voisi erityistä arvoa panna muuten, kuin jos
nämä nuoret herrat olisivat tapelleet naisen tähden.

-- Naisen tähden, tohtori!

-- Niin. Esimerkiksi teidän tähtenne.

-- Minunko? -- Andrée huokaisi syvään. -- Ei, tohtori, ei herra de
Charny ole taistellut minun tähteni.

Tohtori näytti tyytyvän tähän huomautukseen, mutta tahtoi kuitenkin
päästä tavalla tai toisella selville tuosta huokauksesta ja sanoi:

-- No sitten lienee veljenne lähettänyt teidät saamaan täsmälliset
tiedot sairaan voinnista.

-- Niin, juuri veljeni minut lähetti, -- yhtyi siihen Andrée
kiireesti.

Nyt oli tohtorin vuoro katsella kasvoihin.

-- Kyllä minä otan selville, mitä sinulla on sydämessä, taipumaton
sielu, -- tuumi hän itsekseen. -- No niin, -- lisäsi hän sitten
ääneen, -- voinpa siis sanoa koko totuuden, niinkuin tuleekin puhua
henkilölle, jolle on tärkeätä se kuulla. Ilmoittakaa veljellenne,
että hänen sopii ryhtyä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin... Tottahan
ymmärrätte.

-- En, tohtori, sillä turhaan arvaisin, mitä tarkoitatte sanoilla:
tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin.

-- Asian laita on näin. Kaksintaistelu on nykyäänkin kuninkaalle
vastenmielinen. Tosin hän ei ankarasti sovita määräyksiä, mutta jos
kaksintaistelu herättää pahaa hälinää, ajaa hänen majesteettinsa
maanpakoon tai pistää tyrmään.

-- Se on totta, tohtori.

-- Ja jos kovaksi onneksi toinen tappelijoista kuolee, silloin
kuningas ei sääli. Neuvokaa siis veljeänne pysymään jonkun aikaa
piilossa.

-- Tohtori, -- huudahti Andrée, -- onko herra de Charny siis pahasti
sairaana?

-- Kuulkaa, hyvä neiti, olen luvannut puhua teille totta. Tietäkää
siis, että jos se poika parka, joka tuossa toisessa huoneessa nukkuu
tai oikeammin korisee...

-- Jos... mitä? -- keskeytti Andrée tukehtuneella äänellä.

-- Jos hän huomenna tähän aikaan ei ole pelastunut, jollei
näännyttävä kuume lakkaa, niin herra de Charny on huomisiltana
vainaja.

Andrée tunsi olevansa vähällä kirkaista, ja edes hieman hillitäkseen
ruumiillisella kivulla sitä tuskaa, joka sydäntä raateli, puristi
hän kurkkuaan ja likisti kynsiään lihaan asti. Louis ei voinut hänen
kasvoistaan nähdä sitä hirveätä kärsimystä, mitä tämä kamppailu
tuotti. Andrée käyttäytyi kuin spartalaisnainen.

-- Veljeni ei karkaa, -- sanoi hän. -- Hän on rehellisesti voittanut
herra de Charnyn, ja kun hän kovaksi onneksi on iskenyt haavan,
tapahtui se puolustuksessa. Jos hän on surmannut, on hän Jumalan
tuomittavana.

-- Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, -- ajatteli tohtori.
-- Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko
kuningatar ollut näin varomaton.

-- Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? -- kysyi hän.

-- Kuningatar? Sitä en tiedä, -- vastasi Andrée. -- Mitä hän siitä
välittää?

-- Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.

-- Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että
myös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.

Kun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian
raueta.

-- Minä en ole fysioloogi, -- ajatteli hän, -- vaan ainoastaan
lääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja
hermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?

-- Hyvä neiti, -- lausui hän ääneen, -- nyt olette kuullut, mitä
halusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de
Taverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa
pelastaa haavoitetun henki... vielä tänä yönä, sillä muuten
kuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen
vuorokauden loppua. Hyvästi!

Ja hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.

Andrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään
yksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta
tohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen
ja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää.
Kaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa,
sulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen
vuoteensa matolle.

-- Voi Jumalani, -- huudahti hän hurjan kiihkeänä, polttavien
kyynelten vieriessä, -- Jumalani, sinä et ole nurja, et järjetön
etkä julma! Sinä olet kaikkivoipa, sinä et saa antaa tämän nuoren
miehen kuolla, joka ei ole pahaa tehnyt ja jota tässä maailmassa
rakastetaan. Meikäläiset ihmisparat uskovat vain sinun laupeuteesi,
vaikka joka hetki vapisemme vihasi edessä. Mutta minä... minä... joka
nyt sinuun turvaudun, olen jo kylliksi kärsinyt tässä maailmassa,
minua on kyllin koeteltu, vaikken ole rikosta tehnyt. Koskaan en ole
valittanut, en sinullekaan; koskaan en ole sinua epäillyt. Mutta kun
sinulta tänään rukoilen, pyydän, vaadin, että säästät nuoren miehen
hengen... jos tänään minulta kiellät, niin täytyisi minun sanoa,
että käytät väärin valtaasi minua vastaan ja että olet kolkon vihan,
oudon koston jumala; sanoisin, että... mutta se olisi herjausta...
anteeksi... en tahdo herjata, eikä vihasi minuun satu! Anna anteeksi,
sinä olet yhä armon ja laupeuden jumala.

Andrée tunsi mustenevan silmissään ja jäsentensä herpaantuvan;
hiukset hajalla hän vaipui selälleen lattialle ja jäi siihen kuin
hengetönnä. Kun hän sitten heräsi viluisesta unestaan, ja mieleen
palasivat kaikki utukuvat ja tuskalliset haaveet, mutisi hän kolkosti:

-- Jumalani, sinä olet ollut minulle säälimätön; sinä olet minua
rangaissut. Niin, minä rakastan häntä... eikö se riitä? Ja tahdotko
nyt riistää hänet minulta?



8.

Hourailua.


Varmaankin oli Jumala kuullut Andréen rukouksen. Herra de Charny ei
sortunut kuumeensa puuskaan. Seuraavana päivänä, kun Andrée hartaasti
hankki itselleen tietoja sairaasta, palasi tämä kelpo tohtori Louisin
hoitamana kuoleman ääriltä jälleen elämään. Tulehdus oli väistynyt
tarmon ja lääkkeen tieltä, ja parantuminen alkoi.

Kun Charny oli pelastettu, puuhaili tohtori hänen hoitamisessaan
puolta vähemmän; potilas ei enää herättänyt samaa mielenkiintoa.
Lääkärin kannalta on elävä ihminen vähäarvoinen, varsinkin jos tämä
on toipumaan päin taikka terve.

Viikon kuluttua, jolloin Andrée ehti täysin rauhoittua, katsoi
tohtori Louis, yhä muistaen potilaansa purkaukset kuumeen vallassa,
sopivaksi toimittaa Charnyn kauvemmaksi, jotta hourailu joutuisi
vieraaseen ympäristöön. Mutta jo ensi yritykset tähän suuntaan
herättivät Charnyssa vastarintaa. Hän loi tohtoriin suuttumuksesta
leimuavia katseita ja sanoi olevansa kuninkaan luona, niin ettei
kellään ollut oikeutta häätää miestä, jolle hänen majesteettinsa
oli suonut turvapaikan. Tohtori, joka ei ollut uppiniskaisille
potilaille kovin malttavainen, kutsui muitta mutkitta saapuville
neljä palvelijaa ja käski heidän viedä sairaan pois.

Mutta Charny tarrautui sänkyyn kiinni ja löi erästä palvelijaa aika
lailla, uhaten toisia kuin Kaarle XII Benderissä. Tohtori koki
nyt puhua järkeä. Charny oli aluksi hyvinkin maltillinen, mutta
kun palvelijat taas kävivät käsiksi, rimpuili hän niin hurjasti,
että haava aukeni ja veren mukana alkoi hänen järkensäkin mennä
hukkaan. Nyt hän joutui entistä kiihkeämmän hourailun valtaan. Hän
alkoi huutaa, että tahdottiin viedä hänet pois ja riistää häneltä
unissa saadut näyt, mutta että se oli turha yritys; että nuo näyt
yhä hymyilivät, että häntä rakastettiin ja tohtorin kiusallakin
tultaisiin katsomaan, kun se, joka häntä rakasti, oli niin ylhäinen,
ettei tarvinnut kenenkään kiellosta välittää.

Tämmöisiä sanoja kuullessaan tohtori pahaa peläten ajoi palvelijat
pois ja alkoi taas hoitaa haavaa. Päättäen huolehtia ensin ruumiista
ja vasta sitten järjestä hän saikin aineellisen puolen tyydyttävään
kuntoon, mutta ei hourailua loppumaan, ja tämä alkoi häntä pelottaa,
koska sairaan häiriö voi muuttua hulluudeksi. Tila paheni yhdessä
päivässä niin, että tohtori Louis mietti jo väkevimpiä lääkkeitä.
Sairas ei vahingoittanut vain itseään, vaan myös kuningatarta;
puhuminen muuttui kirkumiseksi, muistojen sijaan tuli omia
keksintöjä. Pahinta oli se, että valoisina hetkinään, jollaisia oli
useinkin, Charny oli vielä hullumpi kuin oikeassa hulluudessaan.

Vasta äärimmäisessä pulassa päätti tohtori, joka ei voinut vedota
kuninkaan mahtikäskyyn, kun sairaskin tahtoi sitä avukseen; mennä
ilmoittamaan koko asian kuningattarelle, käyttäen hyväkseen hetkeä,
jolloin Charny nukkui väsyttyään kertomasta uniaan ja loihtimasta
esille näkyjään.

Tohtori Louis tapasi Marie-Antoinetten miettiväisenä ja samalla
ilosta säteilevänä, koska hän luuli tohtorin tuovan potilaastaan
hyviä sanomia. Mutta jo ensi kysymykseensä hän sai hämmästyen sen
suorasukaisen vastauksen, että sairaan tila oli varsin huono.

-- Kuinka, -- huudahti kuningatar, -- vielä eilenhän hänen tilansa
oli niin hyvä.

-- Ei, madame, hän jaksoi perin huonosti.

-- Mutta kun lähetin Miseryn tiedustamaan, annoitte hyviä uutisia.

-- Eksyin itse ja tahdoin eksyttää teitäkin.

-- Mitä te puhutte? -- sanoi kuningatar kalveten. -- Jos hänen
tilansa on pahentunut, miksi sitä minulta salataan? Mitä minun on
pelättävä muuta kuin sellaista onnettomuutta, mikä valitettavasti on
niin tavallinen?

-- Madame...

-- Ja jos hän voi paremmin, miksi minussa herätetään levottomuutta,
mikä on niin luonnollinen, kun on puhe kuninkaan uskollisesta
palvelijasta? Vastatkaa siis suoraan, mitä teiltä kysyn. Kuinka nyt
on taudin laita? Kuinka sairas jaksaa? Onko vaaraa?

-- Hänellä itsellään vähemmän kuin muilla.

-- Taas te keksitte ongelmia, tohtori, -- sanoi kuningatar
maltittomasti. -- Selittäkää.

-- Siinä se pulma on, madame, -- vastasi tohtori. -- Riittäköön
teille se tieto, että kreivi de Charnyn vamma on kokonaan sielullista
lajia. Haava on vain lisää kärsimykseen, hourailun tekosyynä.

-- Sielullinen vamma! Herra de Charnyssa!

-- Niin, madame; sielulliseksi sanon sitä, minkä kimppuun ei pääse
leikkelyveitsellä. Pyydän vapauttamaan minut puhumasta siitä enempää
teidän majesteetillenne.

-- Tarkoitatte, että kreivi... uteli kuningatar itsepäisesti.

-- Tahdotteko, madame, että sittenkin puhun?

-- Tietysti tahdon.

-- Täytyy siis sanoa, että kreivi on rakastunut. Teidän
majesteettinne tahtoi selityksen, ja siinä se on.

Kuningatar kohautti hieman hartioitaan, kuin olisi arvellut:
mokomakin asia!

-- Ja teidän majesteettinne luulee, että sellaisesta haavasta
paranee hyvinkin helposti, -- jatkoi tohtori. -- Ei, vaan se vamma
pahenee, ja tilapäisen hourailun sijalle herra de Charnyhyn voi tulla
kuolettava mielipuolisuus. Silloin...

-- Silloin, tohtori... mitä?

-- Silloin olette tuhonnut tämän nuoren miehen, madame.

-- Puhetapanne on kerrassaan hämmästyttävä. Vai minun te sanotte
tuhoavan tämän nuoren miehen! Minunko syyni se on, jos hänestä tulee
hullu?

-- Epäilemättä.

-- Te saatte minut vihastumaan, tohtori.

-- Jollette vielä olekaan syypää, -- väitti tohtori hellittämättä,
kohauttaen olkapäitään, -- saattaa syy myöhemmin sittenkin olla
teissä.

-- Neuvokaa siis jotakin, koska se kuuluu teidän alaanne, -- sanoi
kuningatar vähän leppyneenä.

-- Onko minun annettava resepti?

-- Jos niin tahdotte.

-- Se on tämmöinen: Nuori mies parannettakoon balsamilla tai
raudalla; se nainen, jota hän nimeltään joka hetki kutsuu, tappakoon
hänet tai parantakoon.

-- Nyt puhutte taas äärimmäisyyksiä, -- keskeytti kuningatar
uudestaan maltitonna. -- Tappaa... parantaa... ne ovat suuria sanoja!
Viekö kova sana mieheltä hengen, parantaako hymy onnettoman hullun?

-- Jos teidän majesteettinnekin on epäuskoinen, -- sanoi tohtori, --
ei minulla ole muuta tekemistä kuin lausua nöyrimmät jäähyväiset.

-- Mutta kuulkaapa, onko ensiksikään puhe minusta?

-- En tiedä enkä tahdokaan sitä tietää; toistan vain, että herra de
Charny on järjellinen hullu, joka voi älystä menettää järkensä ja
henkensäkin ja jolle taas hulluus voi palauttaa järjen ja terveyden.
Jos siis tahdotte palatsista poistaa huudot, houreet, häväistykset,
on teidän tehtävä jokin päätös.

-- Millainen päätös?

-- Millainenko? Minä annan vain lääkemääräyksiä, mutta en neuvoja.
Voinko edes olla varma siitä, että olen kuulemani kuullut ja näkemäni
nähnyt?

-- Olettakaamme, että olen teidän sananne ymmärtänyt. Mitä siitä
seuraa?

-- Kaksi hyvää asiaa: toinen ja paras sekä teille, madame, että
meille kaikille on se, että kun potilaan sydämeen isketään sillä
pettämättömän varmalla pistimellä, jota sanotaan järjeksi, näkee
hän jo alkaneen kuolinkamppailunsa loppuvan; toinen... niin,
toinen... suokaa anteeksi, madame, että vahingossa näin kaksi
pääsyä tästä sokkelosta. Ei niitä ole Marie-Antoinettella, Ranskan
kuningattarella, useampia kuin yksi.

-- Ymmärrän; te olette puhunut suoraan, tohtori. Sen naisen, jonka
tähden herra de Charny on menettänyt järkensä, on palautettava häneen
järki hyvällä tai pahalla.

-- Oikein, niin juuri on asian laita.

-- Hänen on uskallettava mennä riistämään hullulta haaveet, se
jäytävä käärme, joka kiemurtelee hänen sielunsa pohjassa.

-- Niin, teidän majesteettinne.

-- Kutsukaa tänne joku; esimerkiksi neiti de Taverney

-- Neiti de Taverney? -- toisti tohtori säpsähtäen.

-- Niin, ja varmaankin toimitatte, että sairas ottaa meidät sopivasti
vastaan.

-- Se on jo toimitettu, madame.

-- Eikä silloin saa vähääkään sääliä.

-- Tietysti ei.

-- Mutta, -- mutisi kuningatar, -- ette osaa kuvitellakaan, kuinka
surullista on sillä tapaa kajota elämän ja kuoleman asioihin.

-- Samaa saa kokea joka päivä, kun eteeni tulee outo tauti. Käytänkö
silloin lääkettä, joka tappaa taudin, vai ehkä semmoista, mikä tappaa
sairaan?

-- Ja tällä kertaa uskotte lääkkeen tappavan sairaan, niinkö? --
sanoi kuningatar kauhistuen.

-- Vaikka joku menettäisikin henkensä kuningattaren maineen vuoksi,
-- vastasi tohtori synkästi, -- kuinka monta sen sijaan joka päivä
kuolee jonkun kuninkaan oikun vuoksi? Kas niin, madame, mennään nyt.

Kuningatar seurasi vanhaa tohtoria saamatta tavata Andréeta.

Kello oli yksitoista aamupäivällä. Charny lepäsi täysin puettuna
nojatuolissa torkkuen yöllisen kiihtymyksen jälkeen. Huolellisesti
suljetut akkunaluukut päästivät sisään vain heikon kajastuksen;
kaikin tavoin säästettiin sairaan hermojen ärtyisyyttä, hänen
kärsimyksensä pääasiallista syytä.

Kaikki oli hiljaa, rauhallista, himmeätä. Tohtori Louis ehkäisi
taitavasti kaikki, mikä voisi tautia uudestaan kiihdyttää, mutta
päättäen iskeä ihan ytimeen, hän ei sittenkään väistänyt sellaista
ratkaisua, joka voisi viedä hengen. Tosin se myös voisi parantaa.

Aamupuvussa, tukka huolettoman somasti kammattuna, kuningatar astui
kiireesti käytävään, joka vei Charnyn huoneeseen, Tohtori oli
neuvonut häntä olemaan epäröimättä, pysähtymättä yritykseen, vaan
esiintymään äkkiä ja päättäväisesti, jotta vaikutus olisi voimakas.
Hän väänsi siis etuhuoneen oven siselöityä ripaa niin nopeasti,
että muuan Charnyn huoneen ovea vasten nojaava henkilö, vaippaansa
kääriytynyt nainen, tuskin ehti suoristua ja ottaa asennon, jonka
tyyneys oli ilmeisessä ristiriidassa hämmentyneen ilmeen ja
vapisevien käsien kanssa.

-- Andrée! -- huudahti kuningatar. -- Tekö täällä?

-- Minä, -- vastasi Andrée kalpeana ja hämillään, -- minä se olen,
mutta onhan teidän majesteettinne itsekin täällä.

-- Jopa nyt asia mutkistuu, -- mutisi tohtori.

-- Hain teitä kaikkialta, -- sanoi kuningatar. -- Missä te olitte?

Kuningattaren äänensävyssä ei nyt ollut hänen tavallista lempeyttään.
Se ennusti kuin kuulustelun alkua, epäluulon oireita. Andrée
säikähti; hän pelkäsi varsinkin sitä, että ajattelematon tännetulo
paljastaisi ne tunteet, jotka häntä itseäkin kauhistivat. Niin ylpeä
kuin hän olikin, päätti hän toistamiseen valehdella.

-- Täällä minä olin, kuten näette.

-- Arvatenkin, mutta miksi täällä?

-- Minulle sanottiin, että teidän majesteettinne oli käskenyt minua
hakea, ja siksi riensin tänne.

Kuningattaren epäluulo ei haihtunut kokonaan. Hän tiedusti edelleen:

-- Kuinka voitte aavistaa minun tulevan tänne?

-- Se oli perin helppoa, madame; teillä oli mukananne tohtori Louis
ja teidän oli nähty astuvan pikku huoneustojen kautta, eikä siis
voinut olla muuta päämäärää kuin tämä.

-- Hyvin arvattu, -- myönsi kuningatar, vielä epäröivänä, mutta ilman
kiivautta. -- Oikeassa olitte.

Andrée teki viimeisen ponnistuksen.

-- Madame, -- sanoi hän hymyillen, -- jos teidän majesteettinne aikoi
salata itsensä, ei olisi pitänyt näyttäytyä avonaisella parvekkeella,
niinkuin äsken tänne tullessanne. Kun kuningatar siellä päin liikkuu,
näkee neiti de Taverney hänet huoneistaan, eikä ole vaikea seurata
tai ehtiä edellekin, jos jo kaukaa näkee toisen henkilön.

-- Hän on oikeassa, -- sanoi kuningatar, -- sata kertaa oikeassa.
Minulla on se onneton tapa, etten aavista ennakolta; ja kun harkitsen
vähän, en osaa ottaa lukuun, että muut harkitsevat niin paljon.

Kuningatar tunsi ehkä tarvitsevansa säälittelyä, koska kaipasi
uskottua ystävää. Muuten hänen sielussaan ei ollut, kuten
tavallisilla naisilla, sekaisin mielistelyhalua ja epäluuloa; hän
luotti ystävyyteen tietäessään voivansa itsekin rakastaa. Ne naiset,
jotka epäilevät itseään, epäilevät vielä enemmän muita. Keimailevia
rankaisee se suuri onnettomuus, etteivät he koskaan usko olevansa
rakastettuja. Marie-Antoinette unohti siis pian sen vaikutelman,
jonka häneen aluksi teki neiti de Taverneyn tapaaminen Charnyn
ovella. Hän tarttui Andréen käteen, käski hänen avata oven ja astui
ensimäisenä hyvin ripeästi sairaan huoneeseen tohtorin ja Andréen
jäädessä ulkopuolelle. Heti kun jälkimäinen oli nähnyt kuningattaren
katoavan, kohotti hän taivasta kohti suuttuneen ja tuskaisen
silmäyksen, jonka ilmeessä oli hillittömän kirouksen tapaista. Hyvä
tohtori tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi hänen kanssaan kävellä
edestakaisin käytävässä.

-- Luuletteko hänen onnistuvan? -- kysyi tohtori.

-- Voi Jumalani, missä hänen pitäisi onnistua?

-- Siinä, että voitaisiin muualle siirtää se onneton hullu, joka
kuolee, ellei kuume lakkaa.

-- Paranisiko hän muualla? -- huudahti Andrée. Tohtori silmäili häntä
hämmästyneenä, levotonna.

-- Niin arvelen, -- vastasi hän.

-- No sitten hän onnistukoon! -- huokasi tyttö parka.



9.

Toipuminen.


Sillä välin kuningatar oli astunut suoraan Charnyn nojatuolin luo.
Charny kohotti päätänsä kuullessaan tohvelikenkien sipsutusta
lattialla.

-- Kuningatar! -- mutisi hän yrittäen nousta.

-- Niin juuri, kuningatar, monsieur, -- riensi Marie-Antoinette
sanomaan, -- kuningatar, joka tietää, kuinka te pyritte lopettamaan
järkenne ja henkenne, kuningatar, jota te loukkaatte unissanne ja
valveillakin, kuningatar, joka on huolissaan omasta maineestaan ja
teidän hengestänne! Juuri siksi hän nyt astuu eteenne, eikä teidän
sopisi häntä tällä tavoin ottaa vastaan.

Vavisten ja epätoivoissaan oli Charny noussut seisaalle ja
viime sanat kuullessaan vaipunut polvilleen niin musertuneena
ruumiillisesta ja siveellisestä tuskasta, ettei rikollisen tavalla
kyyristyneenä tahtonut eikä jaksanut enää kohota pystyyn.

-- Onko mahdollista, -- jatkoi kuningatar liikutettuna tästä
kunnianosoituksesta ja vaitiolosta, -- että aatelismies, ennestään
tunnettu kaikkein uskollisimmaksi, käy vihollisen tavalla ahdistamaan
naisen mainetta? Sillä pankaa merkille, herra de Charny, ensi
kohtauksestamme saakka en ole teille näyttänyt ettekä ole nähnyt
kuningatarta, vaan naisen, eikä teidän olisi sopinut sitä koskaan
unohtaa.

Näiden sydämestä lähteneiden sanojen valtaamana koki Charny sammaltaa
jotakin puolustukseksi, mutta Marie-Antoinette ei antanut hänelle
suunvuoroa.

-- Mitä tekevätkään vihamieheni, -- sanoi hän, -- kun tekin
esiinnytte kavaltajana?

-- Kavaltajana!... änkytti Charny.

-- Monsieur, teidän on valittava: Joko olette hullu, ja minä riistän
teiltä keinot tehdä pahaa, taikka olette kavaltaja, ja minä rankaisen
teitä.

-- Madame, älkää sanoko minua kavaltajaksi. Hallitsijain suussa
se syytös ennustaa kuolemantuomiota; naisen suussa se häpäisee.
Kuningattarena tappakaa minut; naisena säästäkää minua.

-- Oletteko täydessä järjessänne, herra de Charny? -- sanoi
kuningatar rauhattomalla äänellä.

-- Olen, madame.

-- Tajuatteko vääryytenne minua vastaan, rikollisuutenne kuningasta
vastaan?

-- Hyvä Jumala! -- mutisi mies parka.

-- Sillä te aatelisherrat unohdatte kovin helposti, että kuningas on
sen naisen puoliso, jota loukkaatte kohottamalla häneen katseenne,
että kuningas on vastaisen hallitsijanne, minun poikani isä. Kuningas
on teitä kaikkia parempi ja ylevämpi mies, sellainen, jota kunnioitan
ja rakastan.

-- Voi! -- äännähti Charny päästäen lohduttoman huokauksen ja
pysyäkseen polvillaan nojasi toisella kädellään lattiaan.

Hänen valituksensa tunki kuningattaren sydämeen. Nuoren miehen
sammuneesta katseesta saattoi nähdä, että häneen oli osunut
kuolettava isku, ellei haavasta heti vedettäisi pois liian syvälle
mennyttä vasamaa. Sääliväisenä ja lempeänä kuningatar säikähti
syyllisen kalpeutta ja hervottomuutta ja oli jo vähällä kutsua apua.
Mutta samassa hänelle tuli mieleen, että tohtori ja Andrée voisivat
väärin käsittää potilaan huumaannuksen. Siksi hän omin käsin auttoi
Charnyta nousemaan.

-- Puhelkaamme nyt, -- sanoi hän, -- minä kuningattarena, te miehenä.
Tohtori Louis on koettanut teitä parantaa; se haava, joka aluksi
oli mitätön, pahenee aivojenne kiihtymyksestä. Milloin haavanne
oikein paranee? Milloin te lakkaatte kelpo tohtorille näyttämästä
mielipuolisuutta, joka uhkaa minua häväistä? Milloin voitte poistua
linnasta?

-- Madame, -- mutisi Charny, -- kun teidän majesteettinne minut
karkoittaa, niin menen kohta.

Ja hän ponnistihe niin rajusti lähteäkseen pois, että menetettyään
tasapainon kaatui rennosti kuningattaren syliin, kun tämä tukki
häneltä tien. Kohta kun hän tunsi tämän torjuvan rinnan kosketusta
ja notkistui kannattavan käsivarren epätahallisesta puristuksesta,
häipyi häneltä järjen viimeinenkin hiven, ja hänen suunsa aukeni
purkamaan hehkuvaa huokausta, joka ei ollut sana eikä rohjennut
olla suutelo. Kuningatar itsekin kuin kosketuksen polttamana,
tämän heikkouden huumaamana, ehti tuskin sysätä elottoman ruumiin
nojatuoliin aikoen paeta, mutta Charnyn pää retkahti taaksepäin
ja kolahti tuolin selkänojaan, jolloin hänen huulilleen tuli
himmeä ruusunväri, ja haalea hikipisara tipahti hänen otsaltaan
Marie-Antoinetten kädelle.

-- Sitä parempi, -- mutisi Charny, -- saan kuolla, ja te minut
tapatte.

Kuningatar unohti nyt kaikki. Hän otti Charnyn syliinsä, kohotti
häntä, painoi elotonta päätä rintaansa vasten ja tunnusteli
säikähtäneellä kädellä nuoren miehen sydäntä. Rakkaus teki ihmeitä,
Charny virkosi. Hän aukaisi silmänsä, mutta näky oli kadonnut.
Nainen kauhistui sitä, että oli jättänyt muiston sille, jolle luuli
lausuvansa vain viimeiset jäähyväiset, ja astui ovea kohti niin
hätäisin askelin, että Charny sai enää kiinni vain hänen hameensa
helmasta.

-- Madame, -- huusi hän, -- niin totta kuin pidän kunniassa Jumalaa,
vaikka kunnioitankin häntä vähemmän kuin teitä...

-- Hyvästi, hyvästi! -- sanoi kuningatar.

-- Madame, antakaa minulle anteeksi!

-- Kyllä, kyllä, herra de Charny.

-- Madame, vielä yksi silmäys!

-- Herra de Charny, -- sanoi nyt kuningatar mielenliikutuksesta ja
suuttumuksesta vavisten, -- jollette ole katalin ihminen, niin tänä
iltana tai viimeistään huomenna olette joko kuollut tai linnasta
poissa.

Jos kuningatar käskee tällä tapaa, merkitsee se pyyntöä. Charny pani
hurmaantuneena kätensä ristiin ja laahasi itseään polvistuneena
Marie-Antoinetten jalkojen juureen. Tämä oli jo aukaissut oven
pelastuakseen vaarasta pikimmiten.

Andréen, joka keskustelun alusta saakka oli pitänyt tätä ovea
silmällä, näki nuoren miehen polvillaan ja kuningattaren voimatonna;
näki myös edellisen silmien säteilevän toivosta ja ylpeydestä,
jälkimäisen katseiden vaipuessa raukeina maahan. Sydämeen
satutettuna, toivotonna, vihan ja ylenkatseen yllyttämänä hän
jäykistyi, ja nähdessään sitten kuningattaren tulevan, hänestä
tuntui, että Jumala oli tuolle naiselle suonut liian paljon
antaessaan hänelle valtaistuimen ja kauneuden lisäksi tilaisuuden
puolituntisen puheluun herra de Charnyn kanssa.

Mitä tohtoriin tulee, näki hän liian moninaista saadakseen
mistään selvää. Ajatellen yksinomaan vain kuningattaren yrityksen
onnistumista hän tyytyi kysymään:

-- Kuinka kävi, madame?

Kuningatar tarvitsi hetkisen tointuakseen ja saadakseen takaisin
puhekykynsä, jota sydämen tykytykset salpasivat.

-- Mitä hän aikoo? -- uudisti tohtori.

-- Hän lähtee, -- mutisi kuningatar.

Ja välittämättä Andréesta, joka rypisti kulmakarvojaan, tai
tohtorista, joka hieroi käsiään, hän kiirehti käytävän halki,
kääriytyi konemaisesti pitsireunaiseen vaippaansa ja palasi omaan
huoneustoonsa.

Andrée puristi tohtorin kättä hyvästiksi, kun tämä riensi
takaisin potilaansa luo. Sitten hän hiipi kuin varjo asuntoonsa
pää kumarruksissa, silmät tuijottaen ja ajatukset sekaisin. Hän
ei ollut edes muistanut kysyä, mitä kuningatar ehkä tahtoisi.
Sellaisen luonteen kuin Andréen kannalta ei kuningatar ollut mitään;
kilpailijatar oli kaikki.

Charny, joka nyt jälleen oli Louisin hoidossa, ei näyttänyt olevan
sama mies kuin eilen. Väkevänä yltiöpäisyyteen asti, rohkeana
kerskumiseen saakka, hän teki nyt tohtorille niin hartaita, pontevia
kysymyksiä toipumisestaan, noudatettavasta ruokajärjestyksestä,
muuttamisesta, että tohtori pelkäsi taudin uudistuvan
vaarallisemmalla tavalla jonkin uuden päähänpiston vuoksi. Mutta pian
Charny sai hänet huomaamaan erehdyksensä; hän oli hehkuvan raudan
kaltainen, jonka väri himmenee, mikäli kuumuus vähenee. Rauta mustuu
eikä enää näytä miltään, mutta se on yhä niin kuuma, että polttaa
kaikki, mitä siihen satutetaan. Louis näki nuoren miehen käyvän yhtä
tyyneksi ja järkeväksi kuin hän oli ollut terveinä päivinään. Vieläpä
Charny oli niin järkevä, että luuli olevan tarpeellista tohtorille
selittää, miksi niin jyrkästi oli päätöksensä muuttanut.

-- Kuningatar, -- sanoi hän, -- on saanut minut häpeämään ja sillä
parantanut enemmän kuin teidän tieteenne, hyvä tohtori, olisi voinut
mainioilla lääkkeillä; kun vedotaan itserakkauteeni, taltutetaan
minua kuin hevosta kuolaimilla.

-- Sitä parempi, -- mutisi tohtori.

-- Niin, mieleeni muistuu, kuinka eräs espanjalainen -- nehän ovat
kerskureita -- kerran todisti minulle tahdonvoimaansa: hän sanoi,
että saatuaan kaksintaistelussa haavan hänen tarvitsi vain tahtoa
pidättää verenvuotoa, ja se lakkasikin, jottei vastustaja saanut
riemuita sen näkemisestä. Nauroin sille espanjalaiselle, mutta itse
olen hieman samanlainen. Jos kuume ja hourailu, josta minua niin
moititte, yrittäisivät uudestaan kimppuuni, niin lyön vaikka vetoa,
että ajaisin ne tiehensä sanomalla: hourailu ja kuume, ette saa enää
tulla.

-- Sellaisista ilmiöistä on kyllä esimerkkejä, -- sanoi tohtori
varmasti. -- Mutta oli miten oli, saan onnitella teitä. Nyt olette
sielullisesti parantunut!

-- Totta, totta.

-- Pian saatte nähdä, kuinka ihmisen sielullinen ja ruumiillinen
puoli kuuluvat yhteen. Se on kaunis teoria, josta laatisin
teoksen, jos joutaisin. Mielen puolesta terveenä tulee teistä
ruumiillisestikin terve viikon kuluessa.

-- Kiitos, hyvä tohtori!

-- Ja aluksi aiotte siis muuttaa täältä?

-- Milloin vain haluatte. Vaikka heti.

-- Odotetaan iltaan asti. Kohtuus kaikessa! Äärimmäisyydet panevat
kaikki vaaralle alttiiksi.

-- Odotetaan siis iltaan saakka.

-- Aiotteko kauvas täältä?

-- Maailmaan ääreen, jos tarvitsee.

-- Se olisi toipuneen ensi matkaksi liian pitkä, -- sanoi tohtori
yhtä tyynesti. -- Eiköhän voisi aluksi tyytyä Versaillesiin?

-- Olkoon sitten Versailles, kun niin tahdotte.

-- Minusta näyttää, -- sanoi tohtori, -- ettei haavanne paraneminen
anna teille aihetta lähteä maanpakoon.

Tämä harkittu kylmäverisyys pakotti Charnyn olemaan varuillaan.

-- Aivan oikein, tohtori, -- myönsi hän. -- Minulla onkin
Versaillesissa asunto.

-- Sehän sopii mainiosti. Teidät voidaan illalla kantaa sinne.

-- Mutta oikeastaan olette käsittänyt minut väärin, tohtori; minun
tekisi mieleni käydä katsomassa maatilojani.

-- No sanokaa, mitä oikein haluatte. Eiväthän tilanne, hitto vie, voi
olla maailman ääressä.

-- Ne ovat Picardian rajalla, täältä viiden-, kahdeksantoista lieuen
päässä.

-- Siinäpä näette!

Charny puristi tohtorin kättä kuin kiittääkseen häntä kaikesta
hienotuntoisuudesta.

Illalla kantoivat ne neljä palvelijaa, joiden ensi yrityksen Charny
oli niin kovakouraisesti torjunut, hänet vaunuihin asti, jotka
odottivat talousrakennusten portilla. Kuningas oli ollut koko päivän
metsästämässä, syönyt jo illallista ja mennyt levolle. Charny oli
hieman epätietoinen, sopisiko lähteä jäähyväisiä lausumatta, mutta
tohtori rauhoitti häntä luvaten selittää lähdön johtuneen siitä,
että olopaikan muutos oli tarpeen. Ennenkuin Charny nostettiin
vaunuihinsa, koki hän mielihaikeuttaan tyydyttää viimeiseen asti
luomalla katseita kuningattaren huoneuston akkunoihin. Kukaan ei
voinut häntä nähdä; muuan palvelija kävi edellä soihtu kädessä, mutta
se valaisi vain tietä eikä hänen kasvojaan.

Portailla Charny tapasi muutamia upseeriystäviään, jotka olivat niin
ajoissa saaneet sanan, ettei hänen lähtönsä näyttänyt paolta. Näiden
hilpeiden toverien saattamana vaunuihin asti hän voi antaa silmiensä
harhailla palatsin akkunissa; kuningattaren akkunat säteilivät valoa.
Hänen majesteettinsa oli hiukan pahoinvoipana ottanut hovinaiset
vastaan makuuhuoneessaan. Andréen pimeät, kolkot akkunat piilottivat
poimullisten verhojensa takana tuskaista värisevää naista, joka
itseään näyttämättä seurasi sairaan ja saattueen pienimpiäkin
liikkeitä. Vihdoin lähtivät vaunut vierimään, mutta niin hitaasti,
että kovalla kivityksellä kuului jokainen kavionkapse.

-- Ellei hän ole minun omani, -- mutisi Andrée, -- ei hän ainakaan
ole kenenkään muun.

-- Jos hänen päähänsä taas pistäisi ruveta kuolemaan, -- tuumi
tohtori palatessaan asuntoonsa, -- ei hän ainakaan kuole minun
luonani eikä minun käsissäni. Hitto periköön kaikki sieluntaudit!
Pitäisi olla ihmelääkäri niitä parantamaan!

Charny saapui onnellisesti kotiinsa. Myöhemmin illalla kävi tohtori
hänen luonaan ja tapasi hänet niin hyvässä kunnossa, että riensi
ilmoittamaan tämän olevan viimeisen kerran, kun hän tuli potilasta
katsomaan. Illalliseksi sairas nautti palan kananpaistia ja
teelusikallisen hedelmähilloa.

Seuraavana päivänä kävivät hänen luonaan hänen enonsa, herra de
Suffren, herra de Lafayette ja kuninkaan lähetti. Päivää myöhemmin
hän sai vieraakseen melkein samat henkilöt, mutta sitten ei hänestä
enempää välitetty. Hän nousi makuulta ja käveli puutarhassaan.

Viikon päästä hän jaksoi ratsastaa säyseällä hevosella; hän oli
jälleen päässyt voimiinsa. Mutta kun hänen asuntonsa ei ollut kyllin
yksinäinen, pyysi hän enonsa lääkäriltä ja tohtori, Louisilta lupaa
matkustaa maatiloilleen.

Tohtori Louis selitti hänelle suoraan, että liikunto oli viimeinen
aste haavan parantamisessa; että herra de Charnyn sopi mukavissa
vaunuissaan kulkea Picardiaan, jonne tie oli sileä kuin kuvastin, ja
että olisi hullua jäädä Versaillesiin, kun saattoi matkustaa niin
mieluisella tavalla.

Charny kuormitti isot tavaravaunut, kävi jäähyväisillä kuninkaan
luona, joka oli hänelle erinomaisen herttainen, ja pyysi herra
de Suffrenia esittämään hänen kunnioittavimmat terveisensä
kuningattarelle, joka sinä iltana oli hieman kipeänä eikä ottanut
vastaan. Sitten hän astui linnan portilla vaunuihinsa ja lähti
ajamaan pientä Villers-Cotteretsin kaupunkia kohti; sieltä hänen oli
määrä joutua noin yhden lieuen päässä olevaan Boursonnesin linnaan,
jonka nimi jo alkoi tulla tunnetuksi Dumoustierin ensi runoista.



10.

Kaksi vertavuotavaa sydäntä.


Päivää sen jälkeen, kun Andrée oli yllättänyt kuningattaren
pakenemassa polvistuneen Charnyn luota, ilmestyi neiti de Taverney
tapansa mukaan hänen majesteettinsa pukuhuoneeseen ennen messua.
Kuningatar ei vielä ollut ottanut ketään vastaan; oli vain juuri
lukenut kirjelipun rouva de la Mottelta, ja hänen mielialansa oli
varsin hilpeä.

Eilistä vieläkin kalpeampana ilmaisi Andrée koko olennossaan sitä
vakavuutta ja pidättyvää kylmyyttä, mikä kiinnittää huomiota ja
pakottaa ylhäisimmänkin välittämään halpa-arvoisesta. Puvultaan
yksinkertaisena, melkein niin sanoaksemme jylhänä, Andrée oli
nyt sen näköinen kuin onnettoman viestin tuoja -- olkoonpa, että
onnettomuus koski häntä itseään tai muita. Kuningatar oli tällä
haavaa hajamielinen eikä pannut merkille Andréen verkkaista,
juhlallista käyntiä, itkeneitä silmiä, ohimoiden ja kätten kalpeutta.
Hän käänsi vain päätään sen verran, että sai kuuluville ystävällisen
tervehdyksensä.

-- Hyvää huomenta, pikku ystävä.

Andrée odotti, että kuningatar soisi hänelle tilaisuuden
puhua. Odotti aivan varmana siitä, että hänen vaitiolonsa ja
liikkumattomuutensa lopulta vetäisi puoleensa Marie-Antoinetten
katseen, ja niin tapahtuikin. Saamatta muuta vastausta kuin syvän
kumarruksen kuningatar kääntyi katsomaan ja näki sivultapäin tuskan
ja jäykkyyden leimaamat kasvot.

-- Hyvä Jumala, mikä nyt on, Andrée? -- kysyi hän kääntyen kokonaan
Andréen puoleen. -- Onko sinulle sattunut jokin onnettomuus?

-- Suuri onnettomuus, madame, -- vastasi nuori nainen.

-- Mikä se on?

-- Täytyy jättää teidän majesteettinne.

-- Jättää minut? Lähdettekö pois?

-- Lähden, madame.

-- Minne sinä menet? Mikä on syynä niin äkilliseen lähtöön?

-- Madame, minulla ei ole onnea myötätunnossani...

Kuningatar kohotti päätään.

-- Omaisteni kesken, -- lisäsi Andrée punastuen.

Nyt punastui vuorostaan kuningatar, ja heidän katseensa iskivät
yhteen kuin miekanterät. Kuningatar tointui ensiksi.

-- En ymmärrä teitä oikein, -- sanoi hän. -- Eilen olitte onnellinen,
ainakin näytti siltä.

-- Ei, madame, -- vastasi Andrée jäykästi. -- Eilispäivä oli myös
elämäni kovaonnisia.

-- Vai niin, -- sanoi kuningatar vaipuen mietteisiin.

Sitten hän lisäsi:

-- Selittäkää lähemmin.

-- Minun täytyy jättää väsyttämättä teidän majesteettianne
yksityisseikoilla, jotka eivät ole arvonne mukaisia. Minulla ei
ole mitään iloa perheeni keskuudessa eikä mitään maallista hyvää
odotettavana, ja siksi tulen pyytämään teidän majesteetiltanne lupaa
lähteä pois pitääkseni huolta sieluni pelastuksesta.

Kuningatar nousi seisaalle, ja vaikka tämä pyyntö koski kipeästi
hänen ylpeyteensä, astui hän Andréen luo ja puristi tämän kättä.

-- Mitä tämä itsepäinen päätös merkitsee? -- kysyi hän. -- Eikö
teillä eilen ollut veljeä ja isää niinkuin tänäänkin? Oliko heistä
eilen vähemmän vastusta ja haittaa kuin tänään? Luuletteko minun
voivan jättää teidät pulaan? Enkö enää olekaan se perheenäiti, joka
perheettömille korvaa heidän puutteensa?

Andrée alkoi vavista kuin rikollinen ja vastasi syvään kumartaen:

-- Madame, hyvyytenne liikuttaa minua, mutta ei päätöstäni muuta.
Olen päättänyt jättää hovin, minun täytyy palata yksinäisyyteen;
älkää houkuttako minua laiminlyömään velvollisuuksiani teitä kohtaan,
kun en enää tunne niitä voivani täyttää.

-- Eilisestäkö saakka?

-- Teidän majesteettinne sallikoon minun olla siitä enempää puhumatta.

-- Kuten tahdotte, -- vastasi kuningatar katkerasti. -- Sanon vain,
että olen osoittanut teille kyllin luottamusta odottaakseni teiltä
samaa. Mutta hullua olisi kysellä siltä, joka ei tahdo vastata.
Pitäkää salaisuutenne, neiti, ja olkaa onnellisempi muualla kuin
täällä. Muistakaa kuitenkin, ettei ystävyyteni hylkää ihmisiä
oikkujenkaan vuoksi ja että aina pidän teitä ystävänä. Nyt, Andrée,
saatte mennä, te olette vapaa.

Andrée suoritti hovisäännön mukaisen kumarruksen ja lähti. Ovella
kuningatar hänet pysäytti.

-- Minne aiotte mennä, Andrée?

-- Saint-Denisin luostariin, madame, -- vastasi neiti de Taverney.

-- Luostariin! Ah niin, se on oikein, hyvä neiti! Kenties ei omasta
mielestänne teissä ole moitteen syytä, mutta jo kiittämättömyys ja
unohtaminen on liikaa, vaikkei muuta olisi. Te olette minun edessäni
kylliksi syyllinen. Hyvästi, neiti de Taverney, menkää!

Seurauksena oli, että Andrée antamatta muuta selitystä, jollaista
kuningattaren lempeä sydän odotti, nöyrtymättä tai heltymättä kohta
käytti hyväkseen lupaa ja katosi. Marie-Antoinette sai huomata, että
Andrée viipymättä poistui linnasta.

Hän lähti isänsä taloon, missä oli odottanut tapaavansa ja tapasikin
Filipin puutarhassa. Veli haaveili; sisar toimi. Nähdessään Andréen,
jonka piti tähän aikaan olla toimensa vuoksi linnassa, astui Filip
häntä vastaan hämmästyneenä, melkeinpä pelästyneenä. Ja pelästykseen
oli syynä varsinkin sisaren synkkä ilme, hän kun aina oli tervehtinyt
veljeään hellän ystävällisesti hymyillen. Siksi Filip, niinkuin
kuningatarkin, alkoi kysellä.

Andrée ilmoitti hänelle juuri jättäneensä kuningattaren palveluksen,
eronsa olevan myönnetyn ja aikovansa mennä luostariin. Filip löi
kiivaasti kätensä yhteen, ikäänkuin odottamattoman iskun saaneena.

-- Mitä? -- sanoi hän. -- Sinäkin, siskoni?

-- Minäkinkö? Mitä sillä tarkoitat?

-- Meidän perheellemme on siis kiroukseksi tulla tekemisiin
bourbonien kanssa! -- huudahti hän. -- Sinun on mielestäsi pakko
tehdä luostarivala, sinun, joka olet luontosi ja sielusi puolesta
nunna, kaikkein vähimmin maailmallinen nainen, joka kaikkein vähimmin
voit iäti totella luostarielämän ankaria lakeja! Sanoppa, mistä
moitit kuningatarta?

-- Kuningattaressa ei ole moittimista, -- vastasi nuori nainen
kylmästi. -- Kun itse olet niin toivonut hovin suosiota, kun juuri
sinun olisi muiden edellä pitänyt voida sitä toivoa, miksi et voinut
sinne jäädä, miksi et siellä viihtynyt edes kolmea päivää? Minäpä
olen viipynyt siellä kolme vuotta.

-- Kuningatar on toisinaan oikullinen, Andrée.

-- Jos niin on, Filip, voisit sen miehenä kestää, mutta minä,
nainen, en saa enkä voi. Jos hänessä on oikkuja, purkakoon niitä
palvelijoilleen.

-- Tuo ei, siskoseni, ilmaise minulle, -- sanoi nuori mies
väkinäisesti, -- mitä rettelöltä sinulla on ollut kuningattaren
kanssa.

-- Ei mitään, sen vannon; oliko sinulla, Filip, kun hänet jätit? Voi,
hän on kiittämätön nainen!

-- Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta
pohjaltaan hän on hyvä.

-- Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.

-- Mitä hän siis on tehnyt?

-- Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin
maksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun
velkasi ja omani.

-- Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä
niin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole
varuillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana,
ja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi
kaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.

-- Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja
oikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet
siinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut
vain velkaantua ja itseäsi halventaa -- et arvostellut tuolla tavoin
silloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée, _hän_ on
keimaileva, _hän_ on uskoton, minä en huoli häntä enää palvella.
Sen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut
munkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin
en ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet
luvannut.

-- Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme...

-- Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, -- keskeytti Andrée katkerana.
-- Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain
niillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on
meidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra
de Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei,
-- jatkoi Andrée murheellisesti, -- ei, herra de Taverney on luotu
elämään yksinäisenä.

-- Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä
kuolemaan.

Nämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle,
että hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa
vastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.

-- En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, -- vastasi
hän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat
kaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka
heihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin
olennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin
ihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja
toisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni -- Balsamo.
Muuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, --
valtasi ruumiini -- Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni
hyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt
sinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman
mahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.

-- Säästä minua, -- sanoi hän. -- Tämän maailman valtiaissa olen
nähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala
käskenyt meidän rakastaa toisiamme.

-- Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa
vastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat
valinneet toisia.

Filip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa
hämmästyneenä.

-- Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? -- kysyi hän.

-- En mihinkään, -- vastasi Andrée jalomielisesti, samalla väistäen
pakkoa joutua selittämään tai paljastamaan. -- Minuun on sattunut
kova isku; luulen, että järkenikin kärsii siitä. Älä välitä, mitä
puhun.

-- Sittenkin...

Andrée astui Filipin luo ja tarttui hänen käteensä.

-- Riittää jo tästä asiasta, rakas veli. Tulin pyytämään sinulta,
että saattaisit minua Saint-Denisiin. Ole rauhassa, en aio vannoa
luostarivalaa. Se tapahtuu myöhemmin, jos käy tarpeelliseksi.
Useimmat naiset hakevat turvapaikasta unohdusta, mutta minä tahdon
siellä virkistää muistiani. Minusta tuntuu, että olen liiaksi
unohtanut Korkeimman, ainoan kuninkaan, ainoaan valtiaan, joka
yksin lohduttaa, samoin kuin hän yksin todellisesti rankaisee. Taas
lähestymällä häntä, nyt kun sen käsitän, olen onneani paremmin
edistänyt kuin jos kaikki, mikä maailmassa on rikasta, mahtavaa
ja rakastettavaa, olisi yhtynyt onneani luomaan. Yksinäisyyteen,
veljeni, ikuisen autuuden esikartanoon! Yksinäisyydessä Jumala puhuu
ihmisen sydämeen; yksinäisyydessä ihminen puhuu Jumalan kanssa.

Filip keskeytti Andréen kädenliikkeellä.

-- Muista, -- sanoi hän, -- että siveellisesti vastustan tätä
epätoivoista aietta; sinä et ole päästänyt minua arvostelemaan
epätoivosi syitä.

-- Epätoivoni syitä! -- toisti Andrée perin ylenkatseellisesti. --
Vai sanot sitä epätoivoksi! Jumalan kiitos, ei minun tarvitse täältä
poistua epätoivoisena! Ettäkö kaipaisin jotakin toivottomasti? En,
en, tuhannesti en!

Ja hän heitti hurjan ylpeällä liikkeellä hartioilleen sen
silkkivaipan, joka lojui viereisellä tuolilla.

-- Juuri tuo ylenpalttinen halveksiminen osoittaa sinun olevan
sellaisessa tilassa, jota ei voi kauvan kestää, -- sanoi Filip. --
Jollet kärsi sanaa epätoivo, pankaamme sen nimeksi harmi.

-- Harmi! -- vastasi nuori nainen ivallisen hymyn muuttuessa
kopeaksi. Et suinkaan luule neiti de Taverneytä niin heikoksi, että
hän pelkästä harmista hylkäisi maailman. Harmi on keimailevien
tai tyhmien naisten heikkous. Harmin sytyttämä silmä kostuu pian
kyynelistä, ja siihen se palo päättyy. Ei minussa ole harmia, Filip.
Soisin sinun uskovan minua, eikä sinun tarvitsisi muuta kuin vedota
itseesi, kun sinulla on jokin valitus esitettävänä. Vastaa, Filip,
jos huomispäivänä rupeisit trappilais- tai kartusiaanimunkiksi, miksi
nimittäisit sellaisen päätöksesi aihetta?

-- Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, -- vastasi Filip
äänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.

-- Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että
minut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.

-- Hyvä on, -- sanoi Filip. -- Veljen ja sisaren kohtalossa on
yhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea
onnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.

Andrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin
uuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut
veljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta,
että suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä
sulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.

Minä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? -- kysyi hän.

-- Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.

-- Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?

-- En, -- vastasi Andrée.

Siitä kädenpuristuksesta, -- joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip
hänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.

-- Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, -- selitti
Filip.

Lisäämättä sanaakaan, josta heidän sydämiensä katkeruus olisi voinut
purkautua hillitönnä esille, Filip suuteli hänen kättään.

Toimitettuaan ensi valmistelut Andrée meni huoneeseensa ja sai sinne
Filipiltä seuraavan kirjelipun:

    'Voit tavata isämme kello viisi tänään iltapuolella. Hyvästijättö
    on välttämätön. Muuten herra de Taverney valittaisi, että on
    kehnosti menetelty ja hänet hyljätty.'

Andrée vastasi:

    'Kello viisi käyn matkapuvussa herra de Taverneyn luona. Kello
    seitsemän voimme jo olla Saint-Denisissä. Uhraatko minulle
    iltasi?'

Vastaukseksi Filip huusi akkunasta, joka oli niin likellä Andréen
huonetta, että tämä saattoi kuulla:

-- Kello viisi ovat hevoset valjaissa.



11.

Muuan raha-asiain ministeri.


Kuten olemme nähneet, oli kuningatar ennen Andréen käyntiä
hänen luonaan lukenut rouva de la Motten lähettämän kirjelipun
ja tullut hilpeälle mielelle. Siinä oli kaikkien mahdollisten
alamaisuusvakuutusten ohella luettavana:

    '... Ja teidän majesteettinne saa olla siitä varma, että
    maksuaikaa myönnetään ja tavara toimitetaan hyvässä
    luottamuksessa.'

Kuningatar oli hymyillyt ja sitten polttanut Jeannen pikku
kirjeen. Kun keskustelu neiti de Taverneyn kanssa oli häntä hieman
synkistänyt, tuli rouva de Misery ilmoittamaan, että herra de Calonne
odotti kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille. Asianmukaista on
tehdä lukijalle vähän selkoa tästä uudesta henkilöstä. Historia on
kyllä tehnyt hänet tunnetuksi, mutta romaani, joka vähemmän tarkasti
esittää näköalat ja suuret piirteet, tyydyttänee mielikuvitusta
paremmin jollakin yksityiskohdalla.

Herra de Calonne oli älykäs, hyvinkin älykäs mies, kuuluen siihen
vuosisadan jälkipuoliskon miespolveen, joka tottumatonna kyyneliin,
mutta taitavana viisastelemaan oli tehnyt päätöksensä Ranskaa
uhkaavaan tuhoon nähden, sekoitti etunsa yhteiskunnan etuun, tuumi
kuin Ludvig XV: meidän jälkeemme maailman loppu, ja etsi kaikkialta
kukkia koristaakseen viimeisen päivänsä. Hän tunsi valtion asiat
ja oli hovimies. Kaikille nerosta, rikkaudesta ja kauneudesta
kuuluisille naisille hän oli osoittanut sentapaista ihailua kuin
mehiläinen mehukkaille kukkasille.

Silloisen tietämisen summana oli kyky seurustella seitsemän,
kahdeksan miehen ja kymmenen, kahdentoista naisen kanssa. Herra de
Calonne oli osannut laskea lukuja d'Alembertin kanssa, väitellä
Diderotin kanssa, pilailla Voltairen kanssa, haaveilla Rousseaun
kanssa, ja vihdoin hän oli ollut kyllin rohkea julkisesti nauramaan
herra Neekerin kansansuosiolle.

Calonne oli eri puolilta tarkasteltuaan viisasta ja syvämietteistä
Neekeriä, jonka selostus oli näyttänyt valaisevan koko Ranskaa,
lopulta tehnyt hänet naurettavaksi niidenkin silmissä, jotka
häntä enimmin pelkäsivät. Kuningas ja kuningatar, joita Neekerin
pelkkä nimikin säikäytti, olivat vain arastellen tottuneet siihen,
että hänestä teki pilkkaa komea, ilomielinen valtiomies, tyytyen
vastaukseksi toisen kaikkiin koreihin numeroihin lausumaan vain tämän
kysymyksen: Mitä varten todistella sitä, ettei mitään osaa todistaa?
Eikä Necker ollutkaan muuta todistanut kuin että hänen oli mahdotonta
enää hoitaa raha-asioita. Calonne otti ne vastaan muka liiankin
kevyenä taakkana, mutta jo ensi hetkestä alkaen voi sanoa hänen sen
alle sortuvan.

Mitä herra Necker tahtoi? Uudistuksia. Nämä osittaiset uudistukset
kauhistivat kaikkia. Vain harvat niistä hyötyivät ja nekin liian
vähän; sen sijaan monet menettivät, vieläpä liian paljon. Tahtoessaan
jakaa verot oikeuden mukaan ja verottaa myös aateliston maatilat ja
papiston tulot Necker aikoi töykeästi panna mahdottoman mullistuksen
toimeen. Hän saattoi kansan rikkinäiseksi ja heikensi sitä jo
ennakolta, kun olisi pitänyt keskittää sen voimat johtaakseen sitä
yleistä uudistumista kohti. Tähän päämäärään Necker viittasi, mutta
ehkäisi sitä saavuttamasta juuri sillä menettelyllään, että viittasi.
Jos epäkohtien poistamisesta puhuu niille, jotka eivät lainkaan tahdo
niitä korjata, eikö se ole sama kuin houkuttaa esille asianomaisten
vastarintaa? Sopiiko viholliselle ilmoittaa se hetki, jolloin hänen
linnaansa rynnätään?

Tämän käsitti Calonne ollen siinä suhteessa todellisempi kansan
ystävä kuin geneveläinen Necker -- tarkoitamme todellisten olojen
kannalta, sillä rupeamatta ehkäisemään välttämätöntä turmiota Calonne
joudutti sen tuloa.

Hänen suunnitelmansa oli rohkea, jättiläismäinen, varma: piti
toimittaa kahdessa vuodessa vararikkoon kuningas ja aateli, jotka
olisivat sitä viivyttäneet kymmenen vuotta, ja sitten vararikon
tultua, sanoa: Maksakaa nyt, rikkaat, köyhien puolesta, sillä
nälissään he muuten ahmaisevat kaikki, jotka eivät heitä elätä.

Kuinka on mahdollista, ettei kuningas kohta nähnyt tämän ohjelman
seurauksia tai itse ohjelmaa? Kuinka hän, joka oli raivosta vavissut
lukiessaan selostusta, ei kauhukseen arvannut ministerinsä aietta?
Miksi hän ei valinnut jompaakumpaa näistä kahdesta suunnitelmasta,
vaan mieluummin jätti kaikki sattuman varaan? Tämä ainoa varsinainen
tili on Ludvig XVI:lla valtiomiehenä jälkimaailman kanssa
selvittämättä. Juuri tätä mainiota periaatetta vastaan nousee aina
se, kellä ei ole kyllin voimaa korjata jo juurtumaan päässyttä
epäkohtaa.

Mutta että kuninkaan silmät olivat niin paksun siteen peitossa ja
että käsitykseltään muuten niin tarkka ja sukkela kuningatar oli yhtä
sokea kuin hänen puolisonsa, voimatta nähdä, mitä ministeri puuhasi,
siitä on historian tai oikeammin romaanin, joka tässä kohden lienee
tervetullut, annettava eräitä välttämättömiä yksityispiirteitä.

Herra de Calonne astui kuningattaren luo. Hän oli kaunis, kookas
ja ryhdiltään ylevä; osasi naurattaa kuningattaria ja itkettää
rakastajattariaan. Varmana siitä, että Marie-Antoinette oli kutsunut
hänet luokseen tärkeän asian vuoksi, hän saapui hymyilevänä. Moni muu
olisi tullut kulmakarvat rypyssä, jotta pyynnön täyttäminen sitten
näyttäisi sitä suuremmalta ansiolta. Kuningatar oli puolestaan hyvin
armollinen, pyysi ministeriä istumaan ja puhui aluksi kaikenlaista,
mikä ei kuulunut asiaan.

-- Onko rahoja, hyvä herra de Calonne? -- kysyi hän viimein.

-- Rahoja? Tietysti, madame, kyllä meillä on, ainahan meillä on rahaa.

-- Sepä merkillistä, -- arveli kuningatar. -- En ole koskaan tuntenut
ketään toista, joka olisi tuolla tavoin vastannut rahakysymyksiin;
raha-asiain hoitajana te olette todellakin verraton.

-- Paljonko teidän majesteettinne tarvitsee? -- kysyi Calonne.

-- Selittäkää ensin, millä keinoin olette löytänyt rahaa, vaikka
herra Neckerin vakuutuksen mukaan sitä ei ollut.

-- Herra Necker oli oikeassa, madame; rahaa ei enää ollutkaan valtion
kassassa, ja se on niin totta, että sinä päivänä, kun ryhdyin
ministeriötäni johtamaan, marraskuun 5. päivänä 1783 -- sellaisia
asioita ei unohda, madame -- en tavannut rahastossa enempää kuin
kaksi pussia, kummassakin tuhat kaksisataa livreä, siinä kaikki.

Kuningatar alkoi nauraa.

-- Entä sitten? -- tiedusti hän.

-- Jos herra Necker olisi jättänyt sanomatta: ei ole enää rahaa, ja
sen sijaan, kuten minä, lainannut ensimäisenä vuonna sata miljoonaa,
toisena sata viisikolmatta, ja jos hän olisi ollut minun tavallani
varma kahdeksankymmenen miljoonan lainasta kolmanneksi vuodeksi, niin
herra Necker olisi ollut todellinen rahamies. Kaikki osaavat sanoa:
Kassassa ei ole enää rahaa, mutta jokainen ei osaa vastata: On kyllä.

-- Sitähän juuri äsken tarkoitin, ja siitä teitä onnittelen,
monsieur. Mutta kuinka voidaan maksaa, siinä pula on.

-- Madame, -- vastasi Calonne huulillaan hymähdys, jonka syvää,
kaameata merkitystä ei ihmissilmä voinut mitata, -- minä voin teille
mennä siitä takaukseen, että maksetaan.

-- Luotan teihin, -- sanoi kuningatar, -- mutta puhukaamme vielä
raha-asioista. Teidän kanssanne niistä voi puhella kuin huvittavasta
tieteestä; muilla se on kuin kuiva pensas, mutta teillä hedelmäpuu.

Calonne kumarsi.

-- Onko teillä uusia aatteita? -- kysyi kuningatar. -- Jos on, niin
suokaa niistä minulle esikoiset.

-- Minulla on, madame, muuan aate, josta heruu kaksikymmentä
miljoonaa ranskalaisten taskuihin ja seitsemän, kahdeksan miljoonaa
teidän omaanne, -- anteeksi, teidän majesteettinne kassaan.

-- Ne miljoonat ovat kummallakin taholla tervetulleita. Mistä ne
tulevat?

-- Teidän majesteettinne tietänee, että kultarahojen arvo ei ole
Euroopan kaikissa valtioissa sama?

-- Tiedän kyllä. Espanjassa, esimerkiksi, kulta on kalliimpaa kuin
Ranskassa.

-- Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, ja teidän kanssanne
on hauska keskustella raha-asioista. Jo viisi tai kuusi vuotta
on Espanjassa kullan arvo kahdeksantoista unssia naulaa kohti
suurempi kuin Ranskassa. Senvuoksi ne, jotka Ranskasta vievät kultaa
Espanjaan, voittavat joka naulasta noin neljätoista unssia hopeaa.

-- Se on koko paljon! -- huomautti kuningatar.

-- Niin paljon, -- jatkoi ministeri, -- että jos rahamiehet
tietäisivät, mitä minä tiedän, ei meillä vuoden päästä olisi
ainoatakaan louisdoria jäljellä.

-- Sen te arvatenkin estätte?

-- Viipymättä, madame. Aion korottaa kullan arvoa niin paljon,
että siitä saa voittoa viidennentoista osan. Teidän majesteettinne
käsittää, ettei kassakirstuihin jätetä ainoaakaan louisdoria, kun
tiedetään, että rahapajasta saadaan sellainen voitto, jos kulta
myydään sinne. Sitten valetaan kulta uudestaan rahoiksi, ja naulasta,
joka nyt vastaa kolmeakymmentä louisdoria, teemme kolmekymmentäkaksi.

-- Siis voittoa sekä nyt että vastedes! -- huudahti kuningatar. -- Se
on mainio aate ja herättää varmaan ihastusta.

-- Niinpä luulen, madame, ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että
aatteeni on niin täydellisesti saavuttanut hyväksymisenne.

-- Olkoon teillä aina niin hyviä aatteita! Silloin olen varma, että
maksatte kaikki velkamme.

-- Sallikaa nyt, madame, -- sanoi ministeri, -- että palataan siihen,
mitä teidän majesteettinne minulta toivoo.

-- Olisiko mahdollista, monsieur, saada tällä kertaa...

-- Mikä summa?

-- Kenties liian suuri.

Calonnen huulille tuli hymy, joka rohkaisi kuningatarta.

-- Viisi sataa tuhatta livreä.

-- Ah, madame, -- sanoi ministeri, -- kuinka jo pelästyin! Luulin,
että oli puhe jostakin varsinaisesta summasta.

-- Voitteko siis hankkia?

-- Tietysti.

-- Niin ettei kuningas...

-- Se ei käy päinsä; kaikki tilini esitetään kuninkaalle
kuukausittain, mutta koskaan ei ole sattunut, että kuningas olisi
niitä tarkastanut, ja sen voin kunniakseni mainita.

-- Milloin voin odottaa saavani tämän summan?

-- Minä päivänä teidän majesteettinne tarvitsee?

-- Vasta ensi kuun viidentenä päivänä.

-- Maksumääräykset laaditaan kuukauden toisena päivänä, ja kolmantena
teidän majesteettinne saa rahat.

-- Kiitän teitä, herra de Calonne.

-- Suurin onneni on tehdä teidän majesteettinne mieliksi. Pyydän aina
kursailematta käyttämään kassaani, sillä se mielistelee raha-asiainne
ylihoitajan itserakkautta.

Hän oli noussut seisaalle ja kumarsi viehättävästi; kuningatar ojensi
kätensä suudeltavaksi.

-- Vielä yksi sana, -- sanoi kuningatar.

-- Kuuntelen, madame.

-- Näistä rahoista minulla on tunnonvaivoja.

-- Tunnonvaivoja?

-- Niin. Ne käytetään erään oikkuni tyydyttämiseen.

-- Sitä parempi. Ainakin puoli summaa tulee silloin todelliseksi
voitoksi teollisuudelle, kaupalle tai huvituksillemme.

-- Itse asiassa se onkin totta, -- mutisi kuningatar. -- Teillä on
aivan ihastuttava tapa minua lohduttaa.

-- Jumalan kiitos, madame! Älköön meillä olko muita tunnonvaivoja
kuin mitä teidän majesteetillanne on; silloin saamme suoraa päätä
astua paratiisiin.

-- Mutta huomatkaa, herra de Calonne, että minusta olisi kovin julmaa
maksattaa kansa-paralla oikkuni.

-- Hyvä on, -- vastasi ministeri korostaen joka sanaansa
pahaenteisellä hymyllä, -- älkäämme siis enää vaivatko mieltämme,
sillä sen voin vakuuttaa, ettei maksajaksi koskaan joudu kansa-parka.

-- Miksi ei? -- kysyi kuningatar hämmästyneenä.

-- Siksi, ettei kansa-paralla enää ole mitään, -- selitti ministeri
tyynesti, -- ja missä ei mitään otettavaa ole, siinä on kuningaskin
oikeutensa menettänyt.

Sitten hän kumarsi ja poistui huoneesta.



12.

Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.


Tuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta
palatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului
hiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.

-- Madame, -- sanoi hän, -- hän on täällä.

-- Kardinaaliko? -- kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa
"hän", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.

Mutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään
kardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen
suojellun suojelijansa kättä.

Prinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen
askeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen
kunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys,
ja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut
häneen katsettaan.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- minulle on teistä kerrottu muuan
piirre, joka sovittaa monta vääryyttä.

-- Sallikaa minun, -- vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta,
joka ei ollut teennäinen, -- sallikaa minun, madame, vakuuttaa,
että teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat
melkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.

-- En kiellä teitä puolustamasta itseänne, -- sanoi kuningatar
arvokkaasti, -- mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon
siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani
ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa
kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme
kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän
sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka
on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina...

-- Alttiina kuolemaan saakka, -- keskeytti kardinaali.

-- Kernaasti minun puolestani. Mutta, -- sanoi Marie-Antoinette
hymyillen, -- tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin
taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun
hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on
kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää.
Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse
hävitä omaisuuttanne.

-- Madame...

-- Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme
ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve;
kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.

-- Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.

-- Kuningas, -- huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, -- ei
myöskään suosi saitureita.

-- Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, -- vakuutti
kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.

-- Tarkoitin siis, -- keskeytti kuningatar jyrkästi, -- ettei teidän
tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun
puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii
täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka
ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.

-- Asian päättämiseksi, madame, -- sanoi kardinaali kumartaen, -- ei
siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne
haltuun.

Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle.
Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän
halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle
hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia
kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja
palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan
sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin
läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä
nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.

Hajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä
hurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen
olevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei
vaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.

Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän
poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja
valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta
välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne
odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja
sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.

-- Sanokaapa nyt, -- virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus
oli tapahtunut, -- tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko
itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä?
Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?

-- Älkää naurako, rakas kreivitär, -- vastasi prinssi. -- Minä olen
onnesta ihan hullu.

-- Joko nyt?

-- Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.

-- Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa
maksettavaksi jo kahden viikon päästä.

-- Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä
maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on
kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian
pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa
tuhatta livreä.

-- Olkaa rauhassa, -- sanoi kreivitär hymyillen. -- Sen ansion kyllä
saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?

-- Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi
velalliseni...

-- Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon.
Oletteko siihen valmis?

-- Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki
ensivuotiset tuloni.

-- Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?

-- Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en
enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.

-- Sillä maksulla, -- huudahti Jeanne, -- saamme kolme kuukautta
rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.

-- Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen
velkaa.

-- Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään
kuntoon.

-- Voi, kreivitär...

-- Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.

-- Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?

-- Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.

-- Hyvä! -- Minä palaan Pariisiin.

-- Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi
hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.

-- Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä
henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.

-- Mikä kohtaus se on?

-- Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle
saapui. Kas tässä, lukekaa itse...

-- Miehen käsialaa! -- sanoi kreivitär ja luki:

    'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen
    rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu
    hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä
    puheillenne.'

-- Nimetön... jokin kerjäläinen.

-- Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos
on minusta tehnyt pilaa.

-- Mitä siis arvelette?

-- En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.

-- No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta
vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne
voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!

-- Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.

-- Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!

-- No mitä?

-- Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma...

-- Entä sitten?

-- Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre...

-- Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?

-- Juuri niin, monseigneur.

-- Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa
muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?

-- Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.

-- Älkää niistä olko huolissanne.

Ja niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen
elähyttämänä.

Pari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään
toiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut
enemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa,
antoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.

Puolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi
onneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi
olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä
kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen
kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi
pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.

Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili
ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi
kansanrakkaudeksi -- se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi
toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin
kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta
tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden
on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen.
Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat
rakkaus ja kunnianhimo.

Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön.
Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen
taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä
veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin
politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa
työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun
soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui
muuan lakeija.

-- Kuka siellä on? -- kysyi kardinaali.

-- Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.

-- Sanomatta nimeään?

-- Niin, monseigneur.

-- Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi
hetkisen päästä ja ilmoitti:

-- Kreivi de Cagliostro.

Prinssi hätkähti.

-- Antakaa hänen tulla.

Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

-- Mitä ihmettä näen? -- huudahti kardinaali.

-- Eikö totta, monseigneur, -- sanoi; Cagliostro hymyillen, -- että
olen tuskin ollenkaan muuttunut?

-- Onko mahdollista...? -- mutisi Rohanin prinssi. -- Josef Balsamo
elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef
Balsamo...

-- Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä
elävämpänä.

-- Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä... Miksi ette ole pitänyt
entistä nimeänne?

-- Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin
liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin,
monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne
Josef Balsamoa?

-- Minäkö? En suinkaan, monsieur.

Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan
istumaan.

-- Siinä tapauksessa, -- jatkoi tämä, -- teidän
korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin
kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.

-- Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen...

-- Onko totta, -- keskeytti Balsamo, -- etten näytä vanhentuneen ja
että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?

-- Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun
niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.

-- Terveyttä... sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa... en
suinkaan.

-- Ettekö siis enää tee kultaa?

-- En, monseigneur.

-- Mutta miksi ette?

-- Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä
ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut
palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan
päässyt.

-- Ja sen hän on pitänyt itse?

-- Ei... tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa
hautaan.

-- Hän on siis kuollut?

-- On, hänet olen menettänyt.

-- Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin
välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt
nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?

-- Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en
tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.

-- Tapaturmassako Althotas sai surmansa?

-- Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.

-- Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa
teidän sanottiin hukkuneen?

-- Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt
ja tahtoi kuolla.

-- Merkillistä!

-- Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa
päiväni.

-- Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.

-- Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot
ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta
Althotas oli valinnut vanhuuden.

-- Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.

-- Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies;
tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä
nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet
ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa;
voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään
lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet
valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli
tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani
enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi... en uskalla sanoa itseäni
kukaksi; en elä, hengitän vain.

-- Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni,
-- sanoi kardinaali. -- Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin
taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat
silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni
molemmat haaveet. Tiedättekö... nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun
teidät ensin tapasin!

-- Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet,
monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää
ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää,
jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta,
jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?

Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus
ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.

-- Muistan kyllä, -- vastasi hän, -- mutta sekavasti...

-- Katsotaanpa, -- jatkoi Cagliostro leikillisesti, -- voisinko vielä
kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.

Hän mietiskeli.

-- Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, -- lausui hän
oltuaan vähän aikaa vaiti, -- missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No
totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin... olettehan te itsekin hänet
tänään nähnyt... vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.

Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.

-- Monsieur, -- sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli,
-- säästäkää minua...

-- Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? -- kysyi taikuri
kohteliaasti. -- Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa
niin hyvä ja käskekää.

Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut
tämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle
tarjota.



13.

Velallinen ja velkoja.


Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.

-- No niin, monseigneur, -- sanoi Cagliostro, -- uudistettuamme
tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.

-- Aivan oikein, -- myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen
mieltänsä, -- ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta... josta...

-- Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne
haluaa siis kuulla...

-- Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.

-- Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena
aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän
takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on
puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.

-- Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, --
sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.

-- Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, -- myönsi
Cagliostro. -- Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne
ylimyksellä on niin hyvä muisti.

Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta
poskilleen.

-- Olin vähän aikaa siinä luulossa, -- sanoi hän koettaen hymyillä,
-- että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa
mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.

-- Monseigneur, -- vastasi kreivi vakavasti, -- Josef Balsamon elämä
on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi.
Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.

-- En ymmärrä, -- sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.

-- Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, -- vakuutti
Cagliostro.

-- Kuinka niin?

-- Tuntiessanne allekirjoituksenne.

Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen
avaamista huudahti:

-- Kuittini!

-- Juuri teidän kuittinne, -- vastasi Cagliostro huulillaan hieno
hymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.

-- Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.

-- Tosin heitin tuon paperin tuleen, -- sanoi kreivi, -- mutta kuten
jo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle
ettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi
hiilten seasta ihan vahingoittumatta.

-- Monsieur, -- lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun
kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, -- saatte uskoa, etten
olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan
tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.

-- Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole
hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.

Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:

-- Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli
hävinnyt.

-- Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan
tuhannen livren lainaa, -- vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti
kohauttaen hartioitaan.

-- Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, -- jatkoi kardinaali, -- kuinka
olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?

-- Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat,
pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta
tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut
mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.

-- Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?

-- Valitettavasti, monseigneur.

-- Ette siis enää voi odottaa?

-- Se olisi todellakin mahdotonta, -- vastasi Cagliostro.

-- Vaaditteko rahanne nyt takaisin?

-- Vaadin, monseigneur.

-- Tänäänkö jo?

-- Jos teidän sopii maksaa.

Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten
muuttuneella äänellä:

-- Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene
rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden
vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.

-- Ah, monseigneur, -- vastasi Cagliostro, -- älkää luulkokaan, että
olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se
on hallussanne.

-- Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? -- huudahti
kardinaali.

-- On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput
maksuosoituksissa.

Kardinaali vaaleni.

-- Kaikki tuossa kaapissa, -- jatkoi Cagliostro.

-- Vai tiedätte senkin, monsieur!

-- Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava
saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että
olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.

-- Se on kyllä totta.

-- Mutta...

-- Mutta?... toisti prinssi hädissään.

-- Mutta minä, -- jatkoi Cagliostro, -- olen näinä kymmenenä vuonna
ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai
puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan
arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä
minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.

-- Kuitit, monsieur! -- huudahti prinssi. -- Älkää niin sanoko, sillä
teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut
minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä
olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi
olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut
vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti
ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.

-- Entä nyt? -- kysyi Cagliostro.

-- Nyt sitävastoin en tahdo salata, -- selitti kardinaali, -- että
tämä velanmaksu, jota vaaditte... sillä sehän on vaatimuksenne, eikö
niin?

-- Ikävä kyllä, täytyy vaatia.

-- Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.

Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi
merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?

-- Mutta kun teillä on kaikki selvillä, -- huudahti prinssi, -- kun
osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan
on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on
niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja
pyhään tarkoitukseen se on aiottu.

-- Nyt erehdytte, monseigneur, -- vastasi Cagliostro jääkylmästi.
-- Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin
kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden
salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain
tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä
saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei
minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur,
jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi
se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että
heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen
toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on,
etten mitään tiedä.

-- Älkää ainakaan arvelko, -- sanoi kardinaali, jossa oli näistä
viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, -- että tahtoisin
houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti
omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun
allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta
livreänne.

Cagliostro kumarsi.

-- Tiedän kyllä hyvin, -- jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin
vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, --
että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa...

-- Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, -- keskeytti kreivi,
-- mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:

    'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren
    suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin
    maksamaan.

                                            _Ludvig de Rohan_.'

Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja
lisäksi velkakirjansa sanamuodon.

-- Näette siis, monseigneur, -- jatkoi Balsamo, -- etten
mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain
olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan
vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä -- ja kelle hän antoi?
Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni
esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin
tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä.
Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää
siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.

Ja Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen
taskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- kellä on Rohanin nimi, hän ei salli
kenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi
tällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja
antakaa kuitti tänne, että saan maksaa.

Nyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat
kasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen
hänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti
hän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen
siinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse
jäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja
hän antoi kuitin kardinaalille.

Sydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt,
vaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen
maksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen
auki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.

-- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- tässä on viisisataa tuhatta livreä,
mutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta
livreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle,
jolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa
laatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne
vakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.

-- Monseigneur, -- vastasi Cagliostro, -- olen lainannut viisisataa
tuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta
livreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen
merkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä,
kuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei
minun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te
maksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti
sulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja
koska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja
hopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.

Ja lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään
vastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi
kunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja
lähti.

-- Onnettomuus kohtaa vain minua, -- huokasi kardinaali vieraansa
poistuttua, -- koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan
hänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa
perimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.



14.

Hyvä säästö.


Oli enää kaksi päivää siihen, jolloin kuningattaren lupaama ensi
maksu oli suoritettava. Herra de Calonne ei vielä ollut pitänyt
sanaansa. Kuningas ei vielä ollut pannut nimeään hänen tiliensä alle.

Ministerillä oli näet ollut paljon puuhaa, joten kuningattaren asia
oli hieman unohtunut. Mutta kuningatar ei pitänyt arvonsa mukaisena
virkistää raha-asiain ministerin muistia. Luottaen lupaukseen hän
odotti. Lopulta hän kävi sittenkin levottomaksi ja koki saada tietoja
ja päästä puhuttelemaan herra de Calonnea, saattamatta kuninkaallista
arvoaan huonoon valoon. Silloin tuli kirjelippu ministeriltä.

"Tänä iltana, -- mainittiin siinä, -- se asia, jonka teidän
majesteettinne on suvainnut jättää minun toimitettavakseni, päätetään
esittelyssä, ja huomisaamuna rahat ovat teidän majesteettinne luona".

Marie-Antoinette sai nyt takaisin kaiken hilpeytensä eikä enää
ajatellut mitään, ei edes tärkeätä huomispäivää. Vieläpä nähtiin
hänen kävellessään hakevan yksinäisimpiä käytäviä, ikäänkuin hän
tahtoisi eristää ajatuksensa kaikesta aineellisesta ja maallisesta
kosketuksesta. Hän käveli vielä Lamballen prinsessan ja Artoisin
kreivin seurassa, jotka olivat liittyneet häneen, kun kuningas
päivällisen jälkeen meni neuvostoon.

Kuningas oli harmistuneella päällä. Venäjältä oli tullut
ikäviä sanomia. Muuan sotalaiva oli joutunut haaksirikkoon
Jalopeuranlahdessa. Muutamat maakunnat kieltäytyivät maksamasta
veroja. Eräs korea maapallo, kuninkaan omakätisesti kiilloittama ja
vernissaama, oli liiallisesta kuumuudesta haljennut, ja Eurooppa
oli siinä nyt kahtia jaettuna, 33:nnen leveysasteen ja 55:nnen
pituusasteen kohdalta. Hänen majesteettinsa oli siis nyreissään koko
maailmalle -- vieläpä herra de Calonnelle.

Turhaan tämä esitti hänelle hymyillen kauniin, hajuvedellä sulostetun
salkkunsa. Kuningas rupesi ääneti ja tympeänä piirtelemään tyhjälle
paperille ristiviivoja, jotka merkitsivät myrskyä, kun taas ukkojen
ja hevosten kuvat merkitsivät poutaa. Sillä kuninkaan tapana oli
neuvostossa piirrellä. Hän ei mielellään katsellut ihmisiä kasvoihin,
kun oli luonnostaan ujo; kynä kädessä hän tunsi saavansa turvaa
ja ryhtiä. Hänen ollessaan tässä puuhassa saattoi puhuja esitellä
perusteluitaan; kuningas loi häneen salavihkaa jonkun katseen
pysyäkseen juuri sen verran mukana, ettei aivan unohtanut henkilöä
miettiessään asiaa.

Jos hän itse puhui -- ja hän puhuikin hyvin -- ei häneltä piirustelun
vuoksi voitu odottaa loistavaa esitystä; hänen ei tarvinnut tehdä
liikkeitä, vaan sopi keskeyttää ja innostua mielensä mukaan, ja
paperille syntyvät kuviot korvasivat tarpeen mukaan puhetaiteellisen
sirouden.

Kuningas tarttui siis tapansa mukaan kynäänsä, ja ministerit
alkoivat lukea esityksiään tai diplomaattisia nuotteja. Kuningas
ei hiiskahtanutkaan, vaan kuunteli ulkomaisen postin lukemista,
ikäänkuin ei semmoisista asioista mitään ymmärtäisi. Mutta kun
tultiin kuukausitileihin, kohotti hän päätään. Herra de Calonne oli
juuri ottanut puheeksi suunnitelman, joka koski lainaa seuraavaksi
vuodeksi. Kuningas rupesi kiivaasti piirtämään ristiviivoja.

-- Aina velkaa, -- lausui hän, -- tietämättä kuinka maksetaan; se
kysymys on kuitenkin ratkaistava, herra de Calonne.

-- Sire, lainanotto on kuin suonenisku lähteeseen; vesi häviää
yhdestä paikasta virratakseen toiseen. Vieläpä sen tulvaa lisäävät
maanalaiset imusuonet. Aluksi ei ole kysyttävä, kuinka maksamme,
vaan: kuinka ja mitä vastaan lainaamme? Sillä se kysymys, joka teidän
majesteettinne mielestä on ratkaistava, ei kuulu: millä maksamme?
vaan: mistä löytyy lainanantajia?

Kuningas piirsi paperinsa täyteen mustia ristiviivoja, mutta ei
lisännyt sanaakaan; hänen piirteensä puhuivat kylliksi. Kun herra de
Calonne oli esittänyt virkaveljiensä hyväksymän suunnitelman, piirsi
kuningas sen alle nimensä, tosin huokaisten.

-- Kun nyt on rahoja, -- sanoi herra de Calonne nauraen, --
käyttäkäämme niitä.

Kuningas loi ministeriinsä nyrpeän katseen, ja paperille tuli
ristiviivojen sijaan iso mustetahra. Herra de Calonne esitti
hänelle luettelon, jossa ehdotettiin eläkkeitä, lahjapalkkioita,
kehoituspalkintoja, lahjoja ja palkkoja. Se oli yksityiskohtineen
laadittu suppeaksi. Kuningas käänsi lehteä ja kiirehti loppusummaan.

-- Miljoona satatuhatta livreä näin harvoista eristä! Kuinka se on
mahdollista?

Tällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.

-- Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien
joukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.

-- Mikä erä se on, herra rahaministeri?

-- Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.

-- Kuningattarelle! -- huudahti Ludvig XVI. -- Viisisataa tuhatta
kuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.

-- Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.

-- Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! -- toisti kuningas.
-- Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla... ei, kaksi viikkoa
sitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.

-- Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja... tiedetäänhän, kuinka hän
niitä käyttää... ei tämä ole lainkaan tavatonta...

-- Ei, ei! -- kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada
säästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia
kuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, -- ei
kuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva
on jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten
rikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen
köyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen
ansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.

Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta
innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta
tällä hetkellä käyttänyt laatusanaa _uxorius_ [vaimolleen alamainen].
Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti
tämän rahaerän myönnettäväksi.

-- Todellakin, -- sanoi kuningas, -- näytte ajavan meidän asioitamme
hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.

-- Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä
palvellessani.

-- Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.

-- Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.

-- Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä
kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.

-- Sire...

-- Asia on päätetty, -- keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas
ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.

-- Sire, pyyhittekö tuon erän? -- kysyi herra de Calonne hätkähtäen.

-- Pyyhin, -- vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. -- Ja minusta
tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua
siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.

Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä
persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa
nimensä kaiken muun alle.

Sitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:

-- Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se
on sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä
kuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.

-- Voi, sire, -- mutisi ministeri, -- minun olisi kovin ikävä riistää
teidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa.
Kunnia sille, jolle se kuuluu!

-- Olkoon niin, -- vastasi kuningas. -- Istunto on päättynyt.
Kylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar
tuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.

-- Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.

Ja hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi.
Kuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea
vastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin
käsivarteen.

-- Madame, -- sanoi kuningas, -- toivoakseni teillä on ollut hauska
kävely.

-- Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?

-- Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta
livreä.

-- Calonne on pitänyt sanansa, -- ajatteli kuningatar.

-- Kuvitelkaapa, -- lisäsi Ludvig XVI, -- että Calonne oli
menopuolelle merkinnyt teitä varten puoli miljoonaa.

-- Vai niin! -- sanoi Marie-Antoinette hymyillen.

-- Ja minä... minä pyyhin sen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla
säästettynä puoli miljoonaa livreä.

-- Mitä, pyyhittekö sen summan? -- kysyi kuningatar vaaleten.

-- Kerrassaan, ja siitä teille tulee suunnaton hyöty. Hyvää yötä,
madame!

-- Sire, sire!

-- Minun on hyvin nälkä. Täytyy rientää huoneisiini. Enkö ole hyvin
ansainnut illallista?

-- Sire, kuulkaa vielä!

Mutta Ludvig XVI pyörähti ja kiirehti pois riemuiten leikinlaskustaan
ja jättäen kuningattaren hämmästyksestä ja säikähdyksestä mykäksi.

-- Toimittakaa niin, että saan puhutella herra de Calonnea, -- sanoi
kuningatar vihdoin Artoisin kreiville, -- tässä piilee jokin ilkeys.

Samassa tuotiin kuningattarelle rahaministeriltä seuraava kirjelippu:

    'Teidän majesteettinne tietänee jo, ettei kuningas ole hyväksynyt
    maksua. Se on käsittämätöntä, madame, ja olen neuvostosta
    palannut kipeänä ja huolestuneena.'

-- Lukekaa, -- sanoi kuningatar ja antoi kirjelipun langolleen.

-- Ja kuitenkin eräät sanovat meidän haaskaavan valtion varoja, --
lausui prinssi. -- Tässä on semmoinen temppu...

-- Joka sopii aviomiehelle, -- mutisi kuningatar. -- Hyvästi, lanko!

-- Surkuttelen vilpittömästi, rakas käly. Siitä sain oppia, minä kun
aioin huomenna pyytää samaa.

-- Lähettäkää noutamaan rouva de la Motte, -- sanoi kuningatar rouva
de Miserylle hetken aikaa tuumailtuaan, -- heti, olkoon hän missä
tahansa.



15.

Marie-Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.


Se pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de la
Motten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.

Jeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle
ja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan
harmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko
kreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen
korkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut
täällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se
asia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän
luultavasti tulisi tänne illalla.

-- Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, --
selitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä
kuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.

Mutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta
pitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka
oli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa
käsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta.
Saadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli
kiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta,
joka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin,
ja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti
kreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.

Siellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet
Marie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja
laskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan
kamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä
naistenhuoneessa.

Marie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta
kuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne
kiireesti astui sisään.

-- Kah, -- sanoi kuningatar, -- siinäpä te olettekin. Sitä parempi.
Uutinen... kreivitär.

-- Hyväkö, madame?

-- Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.

-- Herra de Calonnelta?

-- Kaikilta. Kuningas ei enää anna minulle rahaa. Semmoinen on asiain
tila.

-- Hyvä Jumala! -- mutisi kreivitär.

-- Se on uskomatonta vai mitä, kreivitär? Kieltänyt, pyyhkinyt
merkityn summan! Mutta turhaa on puhua siitä, mikä on mennyttä. Nyt
teidän täytyy kiireesti palata Pariisiin.

-- Niin, madame.

-- Ja sanoa kardinaalille, että kun hän on niin hartaasti tahtonut
tehdä mielikseni, minä otan häneltä vastaan puoli miljoonaa livreä
ensi neljännekseen saakka. Se on kyllä minun puoleltani itsekästä,
mutta täytyy...

-- Voi, madame, -- mutisi Jeanne, -- nyt ollaan hukassa. Herra
kardinaalilla ei enää ole rahaa.

Kuningatar säpsähti, ikäänkuin olisi häntä haavoitettu tai loukattu.

-- Ei enää... rahaa... sammalsi hän.

-- Madame, kardinaali de Rohanilta vaadittiin erään velan maksua,
jota hän ei enää muistanutkaan. Se oli kunniavelka, ja hän maksoi.

-- Viisisataa tuhatta livreä?

-- Niin, madame.

-- Mutta...

-- Ne olivat hänen viimeiset rahansa... muita varoja ei enää ole!

Kuningatarta tämä onnettomuus aivan huumasi.

-- Tottahan olen hereillä, -- sanoi hän. -- Minuako kaikki nämä
pettymykset vainoavat? Mistä tiedätte, ettei kardinaali de Rohanilla
enää ole varoja?

-- Hän kertoi minulle tämän häviönsä puolitoista tuntia sitten,
madame, eikä sitä voi korjata, kun ne viisisataa tuhatta, livreä
olivat niinsanoaksemme pohjimmaiset.

Kuningatar nojasi päätään käsiinsä.

-- Täytyy jotakin päättää, -- sanoi hän.

-- Mitähän kuningatar aikoo? -- ajatteli Jeanne.

-- Näettekö, kreivitär, tämä on hirveä läksytys rangaistukseksi
minulle siitä, että kuninkaalta salassa ryhdyin asiaan, jossa
ilmenee niin vähän arvoa, -- mitätöntä kunnianhimoa tai kehnoa
mielistelyhalua. Enhän sitä kaulakoristetta tarvinnut, sen varmaankin
myönnätte!

-- Totta, madame, mutta jos kuningattaret välittäisivät vain
tarpeistaan ja maustaan...

-- Minä välitän ennen kaikkea rauhastani ja perheonnestani. Tämä
ensimäinen vastoinkäyminen riittää jo todistamaan, mihin huoliin
olisin joutunut, kuinka ohdakkeinen se tie oli, jolle olin
astunut. Nyt siitä luovun ja tahdon menetellä avoimesti, vapaasti,
kursailematta.

-- Madame!

-- Ja ensiksikin tahdon, kuten herra Dorat sanoisi, uhrata
turhamielisyyteni velvollisuuden alttarilla.

Sitten hän mutisi huoaten:

-- Se kaulanauha oli sittenkin hyvin kaunis!

-- Se on kaunis vieläkin, madame, ja sillä on sama arvo kuin
käteisillä rahoilla.

-- Nyt se on minusta enää vain kasa kiviä. Ja kun kivillä on
leikitelty, tehdään niinkuin lapset tekevät hypättyään ruutua: kivet
heitetään syrjään ja unohdetaan.

-- Mitä kuningatar tarkoittaa?

-- Hyvä kreivitär, kuningatar tarkoittaa, että se jalokivilipas,
jonka tänne toi... kardinaali de Rohan... on teidän vietävä takaisin
herroille Böhmer ja Bossangelle.

-- Annettava heille takaisin?

-- Juuri niin.

-- Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä
tuhatta livreä käsirahaa.

-- Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä
minulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.

-- Madame! -- huudahti nyt kreivitär, -- voiko niin menettää
neljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä
estelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat
jo käyttäneet.

-- Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa
puretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni
helpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja,
pelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut
kyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat
minua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois.
Jalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä
tuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties
olisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan.
Luullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää.
Kardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa
hänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on
järkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän
uhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.

Näin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka
kohteliaasti torjui sitä luotaan.

-- Madame, -- sanoi Jeanne, -- eikö sopisi hankkia lykkäystä?

-- Pyytääkö... ei!

-- Sanoin: hankkia, madame.

-- Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu
nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan
henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa;
mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat
kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen,
kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää
pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!

-- Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat
ainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen
voi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen.
Kaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit
hallussanne.

-- Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille
mitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi
kahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin
vaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja
puolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt
rahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär,
ja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.

Ja käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle
sen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.

-- Nyt on kiire, -- jatkoi kuningatar. -- Mitä vähemmän
jalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta
vaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa
ensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi
epäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun
luonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten
jalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.

-- Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.

Hän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin
voisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi,
kuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.

Aluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin
luo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti
ylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle.
Kamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille,
että hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen
kestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken
huomionsa.

Jeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo,
äkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa
virhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin
ja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa
onnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana
kuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan
vääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn
neuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman
varoja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi
kuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?

-- Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, -- ajatteli hän
itsekseen. --

-- Neljätoista sataa tuhatta livreä! -- jatkoi hän mietteitään.

-- Sitä summaa hän ei mitenkään saa kokoon.

Sitten hän äkkiä kääntyi kamarineitsyensä puoleen ja sanoi:

-- Saatte mennä, Rose.

Rose totteli, ja rouva de la Motte jatkoi yksinpuheluaan.

-- Mikä summa, mikä rikkaus, mikä ihana elämä ja kaikenlainen onni
ja loisto, jonka voi sellaisella summalla saada, on kauniisti
edustettuna siinä kiemurtelevassa timanttijoukossa, joka tässä
lippaassa säteilee!

Hän aukaisi lippaan, antoi tulvehtivien leimujen sokaista silmiään,
otti koristeen satiinialustalta, kiersi sen sormiensa ympärille,
piilotti sen taas pienten kourainsa sisään ja sanoi:

-- Tuossa on piilossa neljätoista sataa tuhatta livreä, sillä
kaulanauha on todellisen hintansa mukaan sen arvoinen, ja sen summan
maksaisivat siitä jalokivisepät milloin tahansa.

-- Omituinen kohtalo, jonka sallimasta pikkuinen Jeanne de Valois,
kerjäläinen, halpa olento, saa kädellään koskettaa maailman
loistavimman kuningattaren kättä ja myös käsissään pidellä, vaikkapa
vain tunnin verran, neljäätoista sataa tuhatta livreä, jollainen
summa ei muuten liikuskele yksinään, vaan aina asestettujen vartijain
saattamana tai sellaisen vakuuden turvaamana, jota Ranskassa eivät
voi antaa kardinaalia tai kuningatarta alemmat henkilöt.

-- Tuossa se kaikki on kymmenen sormeni välissä!...

Kuinka se on painava ja samalla kevyt!

-- Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin
tässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi
arvopapereita... mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin
tarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain
paperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka
maassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet.
Määräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai
kaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään
kuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat,
Lontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki
tietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin
hohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten
ihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka
timantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä
muiden kanssa.

-- Mutta mitä ajattelenkaan! -- sanoi hän äkkiä. -- Täytyyhän
kiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit
Böhmerille, niinkuin kuningatar käski.

Hän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka
hehkuivat ja säteilivät.

-- Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka
punnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa
Marie-Antoinetten povella... Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee,
mutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja
tavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava?
Se on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi
ei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään
pulaan.

-- Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada
joltakulta apua. Kardinaalilta?... Ei ollenkaan. Jos kardinaali
rakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi... jos hän lahjoittaisi
timantit minulle...

Hän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään
pyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän
kuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi,
varmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut,
että minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että
kokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä
irti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen
tunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän
hitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti
kamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.

-- Hankkikaa ajuri, -- sanoi hän, -- tai vetokääsit, ellei hevosia
enää saa.

Palvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan
Temple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä
minuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten
portille.



16.

Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.


Tulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten
luona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:

Kello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle
kirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä
asiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:

    'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen
    kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista
    sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit
    eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme
    ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa
    viisikymmentä tuhatta livreä.

                                         _Böhmer & Bossange_.'

Kuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian
kauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.

Mutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että
Böhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de
Rohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken
sovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan
Ecole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti
kardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla
jalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa
ilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki
palvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan
häntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen
näköisenä.

-- Kuulkaapa, -- sanoi kardinaali, -- kun tänään on maksupäivä, niin
kysyn: onko kuningatar maksanut?

-- Ei, monseigneur, -- vastasi Böhmer. -- Hänen majesteettinsa ei
ole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut
herra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.

-- Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.

-- Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä
tahto, -- jatkoi Böhmer. -- Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta
vakuuden, emmekä muuta vaadikaan.

-- Sitä parempi, -- sanoi kardinaali iloisena. -- Antanut vakuuden,
niinhän sanoitte! Hyvä on, varsin hyvä... mutta millä tavoin?

-- Niin yksinkertaisesti, niin hienotuntoisesti kuin suinkin, --
vastasi Böhmer, -- kerrassaan kuninkaallisesti.

-- Ehkä älykkään kreivittären välityksellä?

-- Ei, monseigneur, ei. Rouva de la Mottea ei ole näkynytkään, ja
juuri siitä olemme mielissämme, herra Bossange ja minä.

-- Vai ei kreivitärtä ole näkynyt! Mutta olkaa varma siitä, että
hänellä on tässä jokin osuus, herra Böhmer. Kaikki hyvät aatokset
lähtevät välttämättä hänestä, tietysti silti alentamatta hänen
majesteettinsa arvoa.

-- Monseigneur saa itse päättää, eikö hänen majesteettinsa ole
meitä kohtaan ollut hienotuntoinen ja hyvä. Kun oli levinnyt huhu,
että kuningas ei hyväksynyt viidensadan tuhannen livren maksua,
kirjoitimme asiasta rouva de la Mottelle.

-- Milloin?

-- Eilen, monseigneur.

-- Mitä hän vastasi?

-- Eikö monseigneur sitä tiedä? -- kysyi jalokivikauppias pikkuisen,
vaikka samalla kunnioittavan tuttavallisesti.

-- En, minulla ei ole kolmeen päivään ollut kunniaa tavata
kreivitärtä, -- vastasi prinssi ylhäisesti.

-- Vai niin, monseigneur! Rouva de la Motte vastasi vain yhdellä
sanalla: Odottakaa!

-- Kirjallisestiko?

-- Ei, vaan suullisesti. Kirjeessämme pyysimme rouva de la Mottea
toimittamaan, että pääsisimme teidän puheillenne, ja huomauttamaan
kuningattarelle maksuajasta.

-- Sana "odottakaa" oli aivan luonnollinen, -- sanoi kardinaali.

-- Odotimme siis ja eilen illalla saimme kuningattarelta, perin
salaperäisen kuriirin kautta, kirjeen.

-- Kirjeen... Teillekö se oli osoitettu?

-- Tai oikeammin lailliseen muotoon laaditun sitoumuksen.

-- Katsotaanpa sitä! -- innostui kardinaali.

-- Näyttäisin sen kyllä, ellemme olisi, minä ja yhtiömieheni,
vannoneet, ettei kukaan saa sitä nähdä.

-- Miksi ei?

-- Siihen on kuningattaren oma käsky; päättäkää itse, hänen
majesteettinsa velvoittaa meidät pitämään asiakirjan salassa.

-- Se on eri asia. Teillä, herrat jalokivikauppiaat, on hyvä onni...
saatte kirjeitä kuningattarelta.

-- Kolmestatoista sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta livrestä, --
sanoi Böhmer hihittäen, -- voi saada...

-- Ei kymmenen eikä satakaan miljoonaa riitä korvaamaan eräitä
asioita, -- keskeytti kirkkoruhtinas jyrkästi. -- Teillä on siis
täysi vakuus?

-- Niin täysi kuin suinkin, monseigneur.

-- Kuningatar tunnustaa velan?

-- Selvästi ja asianmukaisesti.

-- Ja sitoutuu maksamaan...

-- Viisisataa tuhatta kolmen kuukauden kuluessa ja loput ennen kuutta
kuukautta.

-- Entä korot?

-- Niistä riittää vakuudeksi pari erikoista sanaa kuningattarelta.
_"Annetaan tämän asian"_, lisää kuningatar herttaisesti, _"pysyä
meidän kesken"_, -- meidän kesken, ymmärtäähän monseigneur, mitä se
kehoitus merkitsee -- _"eikä teidän tarvitse sitä katua"_. Ja sitten
hänen allekirjoituksensa. Tästä hetkestä alkaen, kuten monseigneur
ymmärtänee, on tämä kauppa sekä yhtiömieheni että minun kannaltani
kunnia-asia.

-- Minä olen siis teistä kuitti, herra Böhmer, -- sanoi kardinaali
ihastuneena. -- Pian tulee ehkä uusi kauppa.

-- Milloin vain monseigneur suvaitsee meitä kunnioittaa
luottamuksellaan.

-- Mutta huomatkaa sittenkin, että herttaisella kreivittärellä on
tässä kätensä pelissä.

-- Olemme rouva de la Mottelle hyvin kiitolliset, ja Bossange ja minä
olemmekin jo päättäneet osoittaa tunnustusta hänen hyvyydestään,
jahka kaulanauha on rahassa täysin maksettu.

-- Vait, vait! -- sanoi kardinaali. -- Ette ole minua oikein
ymmärtänyt.

Ja hän nousi taas vaunuihinsa koko talon osoittaessa hänelle
kunnioitustaan.

Nyt voi nostaa verhon, vaikka kaikki lienevät jo päässeet salaisuuden
perille. Miten Jeanne de la Motte oli rikkonut hyväntekijätään
vastaan, sen on jokainen käsittänyt nähdessään hänen turvautuvan
häväistyskirjailija Réteau de Villetten kynään. Jalokivikauppiaista
oli hävinnyt levottomuus, kuningattaresta huolet, kardinaalista
epäilykset. Varkaus ja rikos oli saanut kolme kuukautta aikaa;
tällä välin ehtivät katalat hedelmät kyllin kypsyä rikollisen käden
poimittaviksi.

Jeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka
kuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten
vaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut
heille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa;
että jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se,
joka pyytää luottoa.

Kardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö
hänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren
kiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän
rakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin
alttiutensa tunnustamisesta.

Saatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt
lähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun
jalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun
arvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä
eleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja
sitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti
myymään muita timantteja yksitellen.

Mutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään
ensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden
hämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa,
toinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia
koskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.

Nyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi.
Hän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että
perikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit
salaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla
puolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta
voittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean
vaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen
halu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton
kuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar
ja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi.
Jeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen
rakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side
silmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus
hänelle rakkauden varjossa virittäisi.

Mutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen
takertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei
kuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että
jos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa.
Siinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli
ennakolta katselijat puolellaan.

Jeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka
pahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti.
Tästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus -- se, että piti estää
kardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän,
Jeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen
takanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta
tulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.

-- He eivät saa toisiaan enää nähdä, -- ajatteli hän. -- Ei koskaan!
Mutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän
yrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, -- mietti
vehkeilijä, -- vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön
päästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.

-- Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?

Tämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.

-- Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa,
nostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!

-- Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen
suunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan
ennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä
uhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta
kuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan
kuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde
kardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa
toimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden
paljastamista.

Aluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä
tuholla.

-- Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua
hornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta
karaten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?

-- Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia
kymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette
nukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin
illallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna.
Jos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten
nopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja
turvassa!

-- Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa,
vaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole
säätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä,
vaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin
kaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei
sovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat
huiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen,
molemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.

Jeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin
siksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja
kardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi
sattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty
varkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa
tuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot
näistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi
tuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus
vaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.

-- Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä,
-- ajatteli kreivitär.

Saadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä,
jonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille
epätoivo.

-- Pysyn Pariisissa, -- päätti kreivitär, -- pidän puoliani olemalla
aina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa,
joka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen
hyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka
voin milloin hyvänsä herättää.

Mutta kardinaali on estettävä koskaan puhuttelemasta
Marie-Antoinettea. Sepä onkin perin vaikeata, kun Rohanin prinssi
on rakastunut ja pääsee säätynsä nojalla monta kertaa vuodessa
kuningattaren luo ja kun keimaileva, suosionhaluinen ja kardinaalille
lisäksi kiitollinen kuningatar ei pysy syrjässä, jos häntä
tavoitellaan. Keino näiden kahden ylhäisen henkilön pitämiseksi
erillään on saatava tapahtumista, ja näiden kulkua on siis autettava.

Mikään ei kenties olisi niin tehokasta ja sukkelaa kuin herättää
kuningattaressa sitä ylpeyttä, joka on siveyden kruunu. Jos
kardinaali ryntäisi hieman liian rajusti, loukkaisi se varmaankin
tuota hienoa ja arkatuntoista naista. Kuningattaren kaltaiset naiset
pitävät ihailusta, mutta pelkäävät ja torjuvat hyökkäyksiä.

Niin, tämä keino vie perille. Neuvomalla kardinaalia vapaasti
purkamaan tunteensa herätetään Marie-Antoinetten sielussa
kyllästystä, kylmyyttä, joka ainiaaksi erottaa, ei prinssiä
kuningattaresta, vaan miehen naisesta. Tällä tavoin saadaan aseita
kardinaalia vastaan, jonka kaikki temput lamautetaan vihollisuuksien
suurena tilipäivänä.

Mutta jos kuningatar kyllästyy kardinaaliin, tuntuu se vain
kardinaalissa, ja kuningattaren hyveet jäävät loistamaan; silloin
pidetään kuningatarta viattomana ja hänelle suodaan sellainen
puhevapaus, joka helpottaa syytöksiä ja herättää luottamusta. Täytyy
siis hankkia todistuksia sekä kardinaalia että kuningatarta vastaan:
kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa oikealle ja vasemmalle, joka
haavoittaa tupesta sivallettuna ja tupenkin lävitse.

Täytyy saada sellainen luotettava syytös, josta kuningatar kalpenee
ja kardinaali punastuu ja joka vapauttaa Jeannen, molempien
pääsyyllisten uskotun ystävän, kaikesta osallisuuden epäluulosta.
Täytyy keksiä sellainen sovitelma, jonka suojassa Jeanne voi, kun
aika ja paikka niin vaatii, heille sanoa: Älkää minua syyttäkö,
taikka minä syytän teitä; älkää minua tuhotko, taikka minä tuhoan
teidät. Suokaa minun pitää rikkauteni, minä annan teidän pitää
maineenne.

-- Sitä kannattaa ajatella, -- tuumi kavala kreivitär, -- ja niin
minä teenkin. Tästä lähtien maksetaan ajastani hyvä palkka.

Rouva de la Motte vaipui istumaan pehmeiden tyynyjen väliin
akkunan ääreen, jota vieno aurinko lämmitti, ja mietti edelleen
suunnitelmaansa Jumalan läsnäollessa, Jumalan soihdun valaisemana.



17.

Vanki.


Sillä välin kun kreivitär näin tuumi ja tuskaili, oli Saint-Clauden
kadun varrella, vastapäätä hänen asuntoaan, toisenlainen kohtaus.

Kuten muistetaan, oli herra de Cagliostro sijoittanut poliisin
vainooman Olivan asumaan Balsamon entiseen taloon. Hätääntynyt
neitonen oli hyvin mielellään suostunut tähän keinoon, jolla hän
pääsi sekä viranomaisten että Beausiren näkyvistä; hän eleskeli siis
hiljaisesti, salassa ja vavisten tässä salaperäisessä asunnossa,
jossa oli suoritettu niin monta kaameampaa murhenäytelmää kuin neiti
Nicole Legayn surullisenlystikkäät seikkailut.

Cagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta
naisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka
ei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän
toivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.

Oliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro
joltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja,
koska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut
hänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta
kuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä
naisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä
kunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut
on se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää
kunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella
rakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön,
juuri koskaan saanut sijaa.

Aamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli
toimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen
nainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain
sitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään,
oliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi
itselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää
ylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut
pettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä:
hyve luo onnen -- juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta
valitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen
kestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.

Kirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi
viihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja
jos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja,
kun ne on kerran nähty -- tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän
-- ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä
koskee.

Täytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein
hän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun
varrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki
ohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet
kävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden
tuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista
kaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja
pakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai
himosta, jos säärikin tuli näkyviin.

Näin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit
kammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä
niin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata
Saint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä
hänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi
joskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa
vain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä,
jonka on ikävä.

Nicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu.
Myöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä
saakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään
impeytensä kadottamista.

Nyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan
kaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut
ikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta
näyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan
vaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi
vaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.

Tällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä
tervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku
portin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan
läpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä
naputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki,
jonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli
Oliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa
vastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät
olleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui
rasittavalta.

Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen
huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen
ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja
huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:

-- Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen
ja nyökäytti päätään.

-- Vai on ikävä, -- sanoi hän sulkien oven. -- Voi voi, rakas lapsi,
se on perin surkea asia.

-- Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.

-- Todellako?

-- Minussa herää niin pahoja ajatuksia.

-- So so, -- sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, --
ellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko.
Säästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.

-- Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, -- sanoi Oliva. --
Minusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte
minua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.

-- Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä,
-- vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai
kylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.

-- Teidän on kyllä hyvä puhua, -- sanoi Oliva, -- Te tulette ja
menette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta
huvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa
piirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain
vapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen,
ellei se estä minua kuolemasta.

-- Ettäkö kuolisitte? Mitä joutavia! -- nauroi kreivi.

-- Teidän käytöksenne minua kohtaan on hyvin huono, te unohdatte,
että minä rakastan erästä syvästi, sydämen pohjasta.

-- Herra Beausirea?

-- Juuri Beausirea. Minä rakastan häntä, tietäkää se. En kai ole sitä
teiltä koskaan salannut. Ette suinkaan ole kuvitellut, että koskaan
unohtaisin rakkaan Beausireni?

-- Päinvastoin olen koettanut kaikin mokomin hankkia hänestä tietoja,
ja nyt voinkin teille kertoa yhtä ja toista.

-- Niinkö? -- ihastui Oliva.

-- Herra Beausire on, -- jatkoi Cagliostro, -- pulska poika.

-- Tietysti, -- myönsi Oliva, joka ei älynnyt, minne häntä johdettiin.

-- Nuori ja sievä.

-- Eikös olekin?

-- Hänellä on vilkas mielikuvitus.

-- Ihan tulinen... Tosin hän on hieman raju minua kohtaan, mutta ketä
rakastaa, sitä myöskin kurittaa.

-- Mainiosti sanottu. Teissä on yhtä paljon sydäntä kuin älyä ja
yhtä paljon älyä kuin suloa, ja kun sen tiedän ja harrastan kaikkea,
mitä tässä maailmassa rakkaudeksi sanotaan -- minussa on semmoinen
mielihalu -- niin olen ajatellut toimittaa teidät jälleen herra
Beausiren yhteyteen.

-- Noin ette ajatellut kuukausi takaperin, -- sanoi Oliva
väkinäisesti hymyillen.

-- Kuulkaapas, lapsukaiseni, kun kohtelias mies tapaa sievän naisen,
koettaa hän miellyttää ollessaan vapaa, niinkuin minä olen. Teidän on
kuitenkin myönnettävä, että jos mielistelenkin teitä, ei sitä kestä
nyt kauvan, vai mitä?

-- Aivan oikein, -- vastasi Oliva samalla sävyllä, -- enintään
neljännestunnin.

-- Tietysti luovuin yrityksestä, kun näin teidän rakastavan herra
Beausirea.

-- Älkää tehkö minusta pilaa.

-- En suinkaan, mutta te teette niin kovaa vastarintaa.

-- Juuri niin, -- huudahti Oliva ihastuneena siitä, että häntä
syytettiin vastarinnasta. -- Enkö minä pitänyt hyvin puoliani?

-- Se johtui rakkaudestanne, -- vastasi Cagliostro rauhallisesti.

-- Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, -- huomautti Oliva.

-- Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi
suvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut
Beausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.

-- Ei ollenkaan, -- väitti kiemaileva Oliva, -- ei asia niin ole. Se
merkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota
minulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa
säädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?

Ja samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla
silmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.

-- Sen kyllä myönnän, -- vastasi Cagliostro. -- Teillä on niin tarkka
vaisto, ettei siltä voi mitään salata.

Ja hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien
kaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.

-- Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, -- sanoi Oliva närkästyen
kreivin tyyneydestä. -- Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?

Cagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:

-- Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.

-- Ette te niin sanonut, -- mutisi Oliva harmissaan, -- mutta jos
tahdotte, niin olkoon minun puolestani. Miksi ette tuonut häntä
mukananne? Se olisi ollut kuin laupeudentyö. Onhan hän vapaa, hän...

-- Syynä oli se, -- keskeytti Cagliostro eikä ollut milläänkään
Olivan ivallisesta sävystä, -- että herra Beausire, jolla on vähän
liiaksi älyä kuten teilläkin, on myös ruvennut tekemisiin poliisin
kanssa.

-- Hänkin! -- huudahti Oliva kalveten, sillä tällä kertaa välähti
totuus ilmeisenä.

-- Niin, hänkin, -- toisti Cagliostro maltillisesti.

-- Mitä hän on tehnyt? -- sammalsi nuori nainen.

-- Mainion kepposen, perin nerokkaan tempun; minusta se on
hassunkurinen ilveily, mutta ne jöröpäät, tiedättehän millaisia herra
de Crosnen asiamiehet ovat, nimittävät sitä varkaudeksi.

-- Onko hän varastanut? -- kauhistui Oliva.

-- Perin nokkelasti varastanut, ja siitä näkyy, kuinka syvällisesti
Beausire parka ihailee kalleuksia.

-- Monsieur... onko hänet vangittu?

-- Ei, mutta hänet on annettu ilmi.

-- Voitteko vannoa, ettei hän ole vankina, ettei hän ole vaarassa?

-- Voin kyliä vakuuttaa, ettei häntä ole saatu kiinni, mutta mitä
vaaraan tulee, en osaa siitä mitään varmaa sanoa. Ymmärrättehän,
pikku ystäväni, että ilmi annettua ajetaan takaa tai ainakin
haeskellaan, ja kun miehellä on sellainen ulkomuoto ja olemus ja
hyvin tutut ominaisuudet kuin herra Beausirella, joutuisi hän heti
kiikkiin, jos missään näyttäytyisi. Ajatelkaapa, minkä oivallisen
apajan herra de Crosne saisi, jos hänen onnistuisi herra Beausiren
kautta siepata teidät tai teidän kauttanne herra Beausire.

-- Niin, niin, hänen täytyy pysyä piilossa. Mies parka! Minun täytyy
myös pelastaa itseni. Toimittakaa niin, että pääsen pois Ranskasta.
Koettakaa tehdä minulle se hyvätyö, sillä jos jään tänne yksin
tukehtumaan, en voi vastustaa kiusausta, vaan lopulta olen jollakin
tapaa varomaton.

-- Millä tapaa te olisitte varomaton?

-- Näyttäisin itseni... pyrkisin raittiiseen ilmaan.

-- Älkää liioitelko, lapsukaiseni. Nyt olette jo ihan kalpea ja
lopulta pilaisitte terveytenne, niin ettei herra Beausire enää teitä
rakastaisi. Nauttikaa siis raitista ilmaa niin paljon kuin mielenne
tekee, ja huviksenne saatte katsella ihmisiä, jotka kulkevat tästä
ohitse.

-- Kas niin, -- sanoi Oliva, -- nyt te olette minuun suuttunut ja
aiotte minut hylätä. Kenties minusta on teille vaivaa.

-- Minulleko? Mitä hulluja te puhutte? Mitä vaivaa teistä olisi? --
lausui kreivi jääkylmän vakavasti.

-- Kun mies pitää naisesta, niin arvokas mies kuin te, niin ylhäinen
ja kaunis, kuin te olette, on hänellä oikeus suuttua ja kyllästyäkin,
jos minun kaltaiseni hupsu on vastenmielinen. Voi, hyvä herra, älkää
minua jättäkö, älkää syöskö turmioon, älkää suuttuko!

Ja yhtä pelästyneenä kuin äsken kiemailevana tuli nuori nainen nyt
Cagliostron luo ja kiersi kätensä hänen kaulalleen.

-- Lapsi rukka, -- sanoi kreivi ja painoi Olivan otsalle isällisen
suudelman, -- kuinka te hätäännyitte! Mutta älkää minusta niin pahaa
ajatelko! Olitte suuressa vaarassa ja siitä teidät pelastin. Minulla
oli joitakin aikeita, mutta niistä olen luopunut, siinä kaikki.
Minulla on yhtä vähän aihetta teitä vihata kuin teillä minua kiittää.
Minä olen toiminut omaksi edukseni, te samoin omasta puolestanne,
ollaan siis kuitit.

-- Voi, monsieur, kuinka hyvä, kuinka jalo te olette!

Ja Oliva laski toisenkin käsivartensa Cagiiostron olalle. Mutta tämä
katseli häntä yhtä tyynesti, kuin ennenkin, ja sanoi:

-- Huomaatte kai, Oliva, että jos nyt tarjoisitte minulle
rakkautenne...

-- Entä sitten? -- kysyi Oliva punastuen.

-- Jos tarjoisitte minulle suloisen olentonne, niin kieltäytyisin,
sillä niin suurta arvoa panen siihen, että herätän vain tositunteita,
puhtaita, kaikesta omasta edusta vapaita tunteita. Luulitte minua
itsekkääksi ja jouduitte minusta riippuvaiseksi; nyt luulette olevan
syytä mukaantua, mutta minusta te olette pikemmin kiitollinen kuin
hellä, pikemmin pelästynyt kuin rakastunut. Pysykäämme siis sillä
kannalla kuin olemme. Sillä tapaa täytän toivomuksenne ja otan
huomioon hienotuntoisuutenne.

Oliva hellitti kauniit käsivartensa ja poistui nolona, nöyryytettynä,
Cagliostron odottamattoman epäitsekkyyden eksyttämänä.

-- Pidetään siis päätettynä, -- jatkoi kreivi, -- että minä yhä
olen ystävänne, johon täysin luotatte; että saatte käyttää taloani,
varojani ja luottoani ja...

-- Ja minä sanon, -- keskeytti Oliva, -- että maailmassa on miehiä,
jotka ovat korkealla kaikkien entisten tuttujeni yläpuolella.

Hän lausui nämä sanat niin suloisesti ja arvokkaasti, että ne
vaikuttivat tähän raudankovuiseenkin mieheen, jonka nimenä oli ennen
ollut Balsamo.

-- Joka nainen on hyvä, -- ajatteli Cagliostro, -- jos vain koskettaa
sydämeen.

Sitten hän lähestyi Olivaa ja sanoi:

-- Tästedes saatte asua talon ylimmässä kerroksessa. Siellä on
kolme huonetta sovitettuna kuin tähtitorniksi, josta voi tähystellä
bulevardia ja Saint-Clauden katua. Akkunat ovat Ménilmontantin ja
Bellsvillen puolelle. Tosin voi joku teidät siellä nähdä. Mutta
ne ovat vain rauhallisia naapureita, joita ei tarvitse pelätä,
rehellistä väkeä, joilla ei ole erityisiä suhteita, eivätkä he osaa
epäillä, kuka te olette. Antakaa vain heidän nähdä itsenne, mutta
älkää kovin ilmeisesti näyttäytykö. Sensijaan ette saa näyttää
itseänne niille, jotka kulkevat kadulla, sillä poliisit käyvät
toisinaan Saint-Clauden puolella. Ainakin saatte auringonvaloa.

Oliva taputti käsiään ihastuneena.

-- Tahdotteko, että opastan teidät sinne? -- kysyi Cagliostro.

-- Jo tänä iltana?

-- Niin juuri. Onko teillä mitään sitä vastan?

Oliva loi Cagliostroon tutkivan silmäyksen. Hänen sydämessään tai
pikemmin hänen turhamielisessä, pilaantuneessa mielessään heräsi
toivo.

-- Mennään, -- sanoi hän.

Kreivi otti eteisestä lyhdyn, aukaisi itse monta ovea, ja portaita
myöden nousten joutui Olivan seuraamana kolmanteen kerrokseen siihen
huoneustoon, josta oli puhunut. Oliva huomasi, että asunto oli
kalustettu, kukilla koristettu ja täysin kunnossa.

-- Näyttää siltä, kuin minua olisi tänne odotettu, -- sanoi hän.

-- Ei teitä, -- vastasi kreivi, -- vaan minua, joka pidän tämän
huoneuston näköalasta ja usein olen täällä yötä.

Olivan katseesta tuli salama, punakeltainen, salamoiva värivivahdus,
joka toisinaan antaa kissan silmäterille sateenkaaren hehkun, ja
huulilla oli jo muuan sana, mutta Cagliostro ehkäisi sen sanoen:

-- Täällä ei teiltä puutu mitään; neljännestunnin päästä tulee tänne
kamarineitsyenne. Hyvää yötä, neiti.

Ja samalla hän katosi tehden syvän kumarruksen, jota lievensi suopea
hymy. Vanki raukka heittäytyi hämmästyneenä vuoteelle, joka valmiina
odotti sirossa komerossa.

-- En ymmärrä vähääkään siitä, mitä minulle tapahtuu, -- mutisi hän
seuraten katseillaan miestä, joka hänestä olikin käsittämätön.



18.

Tähystyspaikka.


Oliva meni makuulle heti, kun Cagliostron lähettämä kamarineitsyt oli
poistunut.

Hän sai vain vähän unta silmiinsä, kun sekalaiset ajatukset, jotka
johtuivat hänen keskustelustaan kreivin kanssa, pakottivat hänet
uinailemaan valveilla tai rauhatonna torkkumaan; ihminen ei tunne
itseään pitkään aikaan onnelliseksi, jos on liian rikas tai liian
tyyni oltuaan sitä ennen liian köyhä tai levoton.

Oliva surkutteli Beausirea ja ihaili kreiviä, jota ei käsittänyt,
jota ei enää uskonut araksi eikä epäillyt tunteettomaksi. Hän pelkäsi
kovasti jonkin keijukaisen tulevan häiritsemään untaan, ja pieninkin
melu alhaalta herätti hänessä sellaista levottomuutta, joka on tuttu
linnassa uinuvalle romaanin sankarittarelle.

Mutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut
suloaan vailla... Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren
epäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla
olevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista
pikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin,
Marivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.

Päivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon,
jota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan
auringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan
edustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden
ja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin,
kolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän
keinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi
itsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään
enää joutilaana.

Nyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo
käsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt
laskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen,
vaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät
olleet viatonta mainettaan pilanneet.

Oliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli
hänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle.
Siinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin
päivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin
muuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa.
Kuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos
parvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin
niinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme
suinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä
uudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen
eteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa
nähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden
latvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista
valtamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla
puolellaan.

Auringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli
vähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten
parin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi
suklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin
oli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra
de Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista,
saattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen
jälkeen!

Mutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka
se olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja
silloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän
metsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta
Chaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien
lehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien
kipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden
nauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla
ja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan
ratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen
väkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus
ihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä
kaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun
Pariisiin.

Viimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa
suojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta
nähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta
näköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon
rajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä
akkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat
koroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat
kissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain
ylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten
mentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva
näki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen
nojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai
haaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana
vastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin
varjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.

Tähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui
luokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen
yksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin
puhuvan olennon seuranpito.

Mutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen.
Tosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja
Père-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen
nimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle,
mutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään:
hänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta
keltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei
mitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.

Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut
naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän
tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen
toisen näkemättä tähystellä.

Pian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä
päivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle
tai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat
hyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin
odottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.

Oliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään,
tutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota
liikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut
nojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.

Se oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan,
ja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa
ja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta,
johon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu
eläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku
senaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi
asujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna,
yllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut
nojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja
pitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna,
niin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.

Liikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen
epäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen
kiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana
ruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen
epäjumalan kaikki toimet.

Oliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli,
kuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen
satiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten,
ja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa,
joka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.

Mutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui
johonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely,
että ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein
olemattomuuteen.

Tämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut
tuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana.
Vastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei
ollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut
salaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja
kuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.

Tämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että
Cagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi
oli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi
Olivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja
hänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme
petkutti omaa itseäänkin.

Syvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että
noin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan.
Kauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu -- kaikki tämä oli omansa
myötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka
kohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo
hakivat toisiaan.

Kohta kun Oliva oli keksinyt tuon mietiskelevän erakon, ei hän enää
voinut tästä irroittaa katsettaan. Toisen naisen vetovoimassa toiseen
oli tavallaan siveellistä puhtautta. Tällainen hienotuntoisuus on
tavallisempi kuin tuuliaankaan onnettomissa olennoissa, joiden ruumis
on muuttunut elämänvoimien päätekijäksi. He ovat aineettomasta
paratiisista karkoitettuja raukkoja, jotka kaipaavat kadotettuja
huvitarhojaan ja näiden salaperäisessä siimeksessä hymyileviä
enkeleitä.

Olivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli
omansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut
olla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella,
ellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.

Saatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan
mielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa
siivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka
hän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen
ei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi
tuntia, ja hän istui yhä paikallaan.

Oliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin
valmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta
naista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja
sulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien
keskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei
tylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä
huomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli
kyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit,
mutta ei niistä välittänyt -- turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö
hupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä
jalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä -- se
oli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen
voi olla porvarillista kohtaan.

Huomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli
Oliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut
tuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle
viehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan
auringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten
kumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina
ja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään
koskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla,
raikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.

Hän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli
Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka
tavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli
estää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä;
että vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää
näkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa
hänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta
todellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä
perusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään
kääntänyt.

Jos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan
perääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut
parvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan
pudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.

Kauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin
tapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen,
näki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti
katseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki
Olivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen,
jota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin
yhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja
tunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:

-- Kuningatar!

Sitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan
uskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:

-- Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!

Samalla hetkellä Oliva kuuli jonkun olevan takanaan ja käännähti.
Hänen huoneessaan oli kreivi, joka oli nähnyt, kuinka molemmat naiset
tarkastivat toisiaan.

-- He ovat toisensa nähneet, -- ajatteli hän.

Oliva poistui parvekkeelta kiireesti.



19.

Naapurukset.


Siitä lähtien, kun molemmat naiset olivat toisensa nähneet, ei
Oliva, joka oli jo ihastunut naapurinsa sulouteen, enää tekeytynyt
kylmäkiskoiseksi, vaan liikkuessaan varovasti kukkiensa keskellä
vastasi hymyllä niihin hymyihin, joita hänen osakseen tuli.

Käydessään hänen luonaan ei Cagliostro ollut laiminlyönyt huomauttaa
äärimmäisen varovaisuuden tärkeyttä.

-- Varsinkin karttakaa naapureita, -- oli hän sanonut.

Nämä sanat olivat koleiden rakeiden lailla iskeneet Olivaa, jolle
oli jo käynyt mieluisaksi ajanvietteeksi vaihtaa naapurinsa kanssa
merkkejä ja tervehdyksiä. Naapureiden karttaminen -- sehän oli samaa
kuin kääntää selkänsä tuolle viehättävälle naiselle, jonka katse oli
niin säkenöivä ja lempeä, jonka kaikki liikkeet olivat houkuttelevia,
luopua pitämästä lennätinkeskustelua sateesta ja säästä, rikkoa välit
ystävänsä kanssa. Sillä Olivan mielikuvitus kiiti niin vinhaan, että
Jeanne oli hänestä jo merkillinen ja rakas olento. Salakavalasti hän
vastasi suojelijalleen, ettei koskaan tekisi vastoin tämän tahtoa
eikä rupeisi tuttavaksi naapuriensa kanssa; mutta heti kun kreivi oli
poissa, asettui hän parvekkeelle sellaiseen asentoon, että naapurin
täytyi hänet nähdä.

Kuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta
kun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin
ja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden
kohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli
melkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos
mennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti
siis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta
kohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin
lähestyä, ja asian kulku oli seuraava.

Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan
siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.

-- Kuinka niin? -- kysyi Oliva punastuen.

-- Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, -- selitti Cagliostro.
-- Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella
erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä
kolmannessa kerroksessa -- siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni.
Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy
siis tuntevan teidät -- kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on
siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään,
kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne
vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.

Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja
hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta.
Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän
salasi asian kreiviltä.

-- Ettekö pelkää? -- kysyi Cagliostro.

-- Kukaan ei ole minua nähnyt, -- väitti Oliva.

-- Vieras ei siis liene teitä hakenut.

-- En minäkään luule.

-- Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan
naisen... Mutta pitäkää varanne.

-- Herra kreivi, -- sanoi Oliva, -- miksi minun pitäisi pelätä? Jos
minut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin,
on välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai
mitä?

-- Ei ainakaan helposti, -- vastasi Cagliostro, -- sillä jollei
kiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia
tällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on
aina taskussani...

Samalla hän näytti pikku portin avainta.

-- Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, -- jatkoi hän,
-- en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua
joutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä
muurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää
mielenne mukaan.

Oliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti
kreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.

Seuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella
hengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita
silmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä
tavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein
kohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa
takana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan,
ja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka
taholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt;
sekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani
molemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä,
pitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto,
seuraavat sanat Olivalle:

-- Eilen koetin teitä tavata, madame.

-- Hiljaa! -- vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea
huulilleen.

Jeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun
syrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena
Olivan hymystä.

-- Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? -- kysyi hän.

-- Ei, valitettavasti, -- vastasi Oliva kädenliikkeellä.

-- Ei, ei, -- huusi Oliva säikähtäen.

Jeanne mietti vähän aikaa. Kiittääkseen häntä hellästi myötätunnosta
Oliva lähetti ystävällisen lentosuutelon, johon Jeanne kaksin verroin
vastasi, sulkien sitten akkunan ja lähtien ulos.

Oliva luuli ystävänsä keksineen jonkin uuden keinon, sillä hänen
viime katseensa oli ollut niin merkitsevä. Parin tunnin päästä Jeanne
palasikin kotiin; aurinko oli silloin kuumimmillaan, ja katukivitys
poltti kuin erämaan hiekka. Kun hän sitten taas ilmestyi akkunaan,
näki Oliva, että hänellä oli kädessä jousi. Nauraen antoi Jeanne
Olivalle merkin väistyä syrjään. Tämä naurahti myös ja piiloutui
akkunaluukun taakse.

Jeanne tähtäsi huolellisesti ja ampui pienen lyijykuulan, joka
kovaksi onneksi osui parvekkeen rautaristikkoa vasten ja putosi
kadulle. Olivalta pääsi pettymyksen huudahdus. Jeanne kohautti
harmistuneena olkapäitään, haki silmillään luotiaan kadulta ja katosi
sitten muutamaksi minuutiksi.

Oliva kurotti päätään tähystääkseen alas; siellä kulki jokin lumppuri
nuuskien oikealle ja vasemmalle: näkikö hän tuon luodin? Siitä ei
Oliva päässyt selville, sillä hänen täytyi lymytä, jottei häntä
itseään nähtäisi.

Mutta Jeannen toinen laukaus onnistui paremmin. Hänen jousensa
lennätti parvekkeen yli, Olivan huoneeseen, toisen kuulan, jonka
ympärille oli kiedottu pieni kirjelippu, sisällykseltään näin kuuluva:

    'Te viehätätte minua, kaunis nainen. Olen ruvennut teistä
    pitämään jo pelkän ulkonäön vuoksi. Oletteko te vankina?
    Tiedättekö, että olen turhaan koettanut päästä luoksenne?
    Salliiko teitä vartioiva velho minun koskaan tulla luoksenne
    sanomaan, kuinka suuri myötätunto minussa on miesten hirmuvallan
    uhriparkaa kohtaan?

    Kuten näette, on minussa kekseliäisyyttä, jos asia koskee
    ystäviäni. Tahdotteko olla ystäväni? Nähtävästi ette pääse
    asunnostanne ulos, mutta voittehen kirjoittaa, ja kun minä
    saan liikkua mieleni mukaan, niin odottakaa, kunnes sivuutan
    parvekkeenne, ja heittäkää silloin vastauksenne.

    Jos jousella ampuminen kävisi vaaralliseksi ja voitaisiin
    huomata, valitkaamme mukavampi keino kirjevaihtoon. Laskekaa
    parvekkeelta hämärässä lankakerä, johon kiinnitätte vastauksenne.
    Minä sidon siihen uuden kirjeeni, jonka voitte kenenkään
    näkemättä vetää luoksenne.

    Elleivät silmänne petä, luulisin voivani teiltä saada edes hiukan
    sitä ystävyyttä, jota olette minussa herättänyt, ja samalla
    uskon, että yhdessä saamme paljon toimeen.

                                                  _Ystävänne_.

    J.K. -- Näittekö, saiko kukaan käsiinsä ensi kirjeeni?'

Jeanne ei pannut siihen nimeään; hän oli myös kokonaan muuttanut
käsialansa. Oliva ihan vapisi ilosta saadessaan kirjeen ja lähetti
seuraavan vastauksen:

    'Rakastan teitä, niinkuin tekin minua. Minä olen todellakin
    miesten häijyyden uhri. Mutta se, joka minua täällä pitää, ei
    ole hirmuvaltias, vaan suojelijani. Vain kerran päivässä hän käy
    salaa minua katsomassa. Myöhemmin selitän teille kaikki. Minusta
    on parempi lähettää kirje langan päässä kuin ampua jousella.

    Ikävää on, etten pääse ulos. Minä olen lukon takana, mutta oman
    etuni vuoksi. Kuinka paljon minulla olisi teille puhumista, jos
    koskaan onnistuisi teitä tavata! On niin paljon asioita, joista
    ei voi kirjoittaa.

    Ensi kirjettänne ei kukaan korjannut, paitsi ehkä jokin kurja
    lumppuri, joka kulki tästä ohitse, mutta sellaiset ihmiset eivät
    osaa lukea, ja niistä lyijy on vain lyijyä.

    Ystävänne

                                               _Oliva Legay_.'

Oliva piirsi koko nimensä. Hän ilmoitti kreivittärelle merkillä
aikovansa päästää alas lankakerän, ja illalla hän sen toimittikin.
Jeanne oli alhaalla parvekkeen kohdalla, tarttui kerään ja otti siitä
kirjelipun, kuten ylhäällä lankaa pitelevä Oliva nykäyksistä tunsi.
Sitten kreivitär riensi kotiinsa lukemaan, ja puolen tunnin päästä
hän kiinnitti oivalliseen lankaan uuden kirjeen:

    'Ihminen voi tehdä mitä tahtoo. Teitä ei oikeastaan vartioida,
    koska näen teidät aina yksin. Varmaankin siis saatte ottaa
    vastaan vieraita tai ainakin itse lähteä ulos. Millä tapaa
    asuntonne on lukittu? Avaimellako? Kellä se avain on? Silläkö
    miehellä, joka käy teitä katsomassa? Pitääkö hän avainta
    niin visusti ettei sovi sitä häneltä siepata tai ottaa siitä
    jäljennöstä? Ei tässä ole puhetta mistään pahasta, vaan
    ainoastaan siitä, että saisitte muutamaksi tunniksi vapautta ja
    hauskoja kävelymatkoja ystävättären kanssa, joka lohduttaa teitä
    kaikista vastoinkäymisistä ja palkitsee teille runsaasti sen,
    mitä olette menettänyt. Voihan olla kysymyksessä täysikin vapaus,
    jos niin haluatte. Mutta siitä saamme lähemmin puhella, kun ensi
    kerran tapaamme toisemme.'

Oliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat
itsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän
makeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen,
mukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle
hyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.

Kun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale
vahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin
edes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa
vastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä
kepposensa.

Kreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas
parvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana
päivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella
pikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin
ratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:

    'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen
    vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa
    syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään
    helläksi ystäväksenne.'

Oliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaan
Gilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.

Kello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä
mitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili
häntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin,
ja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä
kanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat
nyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.

Jeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan
heräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli
Cagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa
onnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.

Oliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki
hän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen
tytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen
tiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä
vannottu ystävyys.

Tästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa.
Jeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin
vain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen
huviajelu, suostui Oliva joka kerta.

-- Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? -- kyseli Jeanne levotonna.

-- Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, -- vastasi
Oliva.

Viikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi,
tarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea
useammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.



20.

Kohtaus.


Kohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi
vieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri,
että hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä
käskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista
kukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt
niin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä,
koska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.

Charny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin.
Hänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia
olivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä
tuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus
on vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia
eikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli
olisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana
paratiisina kuin oleskelu enkelien luona.

Hän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että
mahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti
hän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä.
Sitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan,
lähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä
hän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä
puiston takaa pienen rakennuksen.

Tämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan
metsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt
päivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle,
hän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan.
Talossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle
kadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle.
Eteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä
nämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin
jokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi
hypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen
oikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän
voisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja
ja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät
akkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin
syysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat,
joiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan
auringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.

Tämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen
syynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.

Kun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen
palvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden,
unohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi
viettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa
ketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai
kuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan
linnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan
lammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän
tiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar
tai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti;
sanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä
Trianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.

Kun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt
soivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen
sielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella
vaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse
niitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.

Mutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian
kaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan
tapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien
suloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa,
joka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen
siellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren
valkoisten akkunaverhojen takana.

Tällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän
tietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän
käveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki
kiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla
koristettua hattuaan.

Mikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti
ulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin
käytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta,
joka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun
näky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä
pylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä
liikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön
hakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa
ja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja
toivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.

Eräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia
hänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun
tähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään
muratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä
pannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa
narinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.

Oli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä
kirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon
ei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston
pieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen
asunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä
riistan kuljettamiseksi.

Charny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he
sulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki
hänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat
kylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä
huomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin
askelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta
liehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden
silkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.

Kun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli
suoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier
oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten
vartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli
näkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli
kädessä kaunis ruusu.

Sykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa,
jottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja
seurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli
tehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa.
Voi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata
kidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä!
Miksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut
henkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.

Sillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja
hellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi,
kuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt
yksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut
minne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta
vasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli
leveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen
päänsä.

Nähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti
askeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen
eteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin
kolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi
kuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi
tai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten
vartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies,
kenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa
hänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja
tekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun
kuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että
parin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot
leveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.

Tämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta
ja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden,
horjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi
kuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka
seisoi suorana puun juurella.

Heti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se
vapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun
päästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä
lähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat
syvään kumartavan.

Tällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta
pian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä
kuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies
tuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt
häntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää
mennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti
salaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa
juonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.

Kenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista
tai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin
sellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa
siitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi
saapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle
majesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.

Tämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa
kuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi
vimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä,
jopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen
päässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai
siveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi
hätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä.
Mutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin
se on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan
tapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama
vaaniva tapa ja epävarma käynti.

Charny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä
seuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti
polvistuvan -- varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny
lymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se
kulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää
henkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan
ja taivaan kaiut.

Silloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin
kuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten
kunnioittavasti ja -- pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista
poistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen,
joka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui
puoliääneen:

-- Odottakaa.

Kavaljeeri oli perin tottelevainen, jääden odottamaan. Nyt Charny
näki molempien naisten astuvan käsitysten parin askeleen päässä
piilopaikastaan; kuningattaren liehuvien vaatteiden viima taivutti
ruohonkorsia melkein Charnyn käsien kohdalla. Hän tunsi niitä
hyviä tuoksuja, joita oli tottunut kuningattaren luona nauttimaan,
rautayrtin ja reseedan sekoitusta, joka kaksin verroin huumasi hänen
mieltään ja muistiaan. Naiset kulkivat ohitse ja katosivat.

Parin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny
ei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille
päin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua,
varmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä
puistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen
suuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?

Charny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen
kimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren
seuralainen takaisin ja huusi vieraalle:

-- Tulkaa, monseigneur!

Charny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi
puuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne,
mistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.



21.

Kuningattaren käsi.


Palattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta
Charny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta
onnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin
Versaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain
edistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen
jäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta,
kuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta.
Puistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja.
Yöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan
uskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei
tuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna
kirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei
pääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta
jäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen
onnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.

Mutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto
oli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa
toiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi
yhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin
tottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan
nopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä
johtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet
häntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi
rakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän
olisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava
joutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei
toiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren
luottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään,
häpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä
kuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.

Seuranaisen lausuma "monseigneur" oli myös ollut terveellinen, tosin
melkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten
hänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt,
jos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon "monseigneuriksi" nimitetyn
miehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä
paisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?

Tällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi
puoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään,
kun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi
jotakin uutta havaita.

Kuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka
oli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä
murtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten
keskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä --
hän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin -- tässä tammen
ja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin
vanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen
takana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.

Ilta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä
ajatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys.
Kaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki,
edellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan
mietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.

Vähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta
huokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut
ja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja
viehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta
kokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on
ainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.

Charny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi
kaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui
lujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian
kuuluvaksi. Kohta aukenee portti, -- tuumi hän, -- ja salpa narahtaa.
Mutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli
ajatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten;
ettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja
että vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät
voisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.

-- Salaisuus on vaarassa, -- ajatteli Charny, -- jos siihen sekaantuu
hulluus. -- Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä
varomattomuutta.

Äkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin
posket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina
samoin kuin viime yönä.

-- Kylläpä hän on rakastunut! -- mutisi Charny.

Molemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja
kiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti
akkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät
voineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla
varovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli
alamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja
kuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut
kiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään
kastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.

Sillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle
kuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin
kuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan
ystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla
oli arvonimenä monseigneur.

-- Mikä piilopaikka se on? -- kysyi itseltään Charny. Sillä taholla,
minne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden
valkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka
saattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?

Charny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni
portti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla
portinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon
odottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta
portista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.

Muutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun
kuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa
kunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui
reippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi
vähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.

Kuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille
viitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan
seuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri
sammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski
päänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin
sanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta.
Joka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.

Kuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä
ääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun
verhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän
silloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan;
kohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen
viittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa
äänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi
rukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä
väreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä
suosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.

Mutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan -- siltä ainakin
näytti -- niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies
voi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, -- huudahti vieras
ihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:

-- Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!

Kuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny
tunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies
näki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui
niihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa
kärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi
siepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen
kuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen.
Molemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin
yönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä
paikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama
raukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa
sulkeutuvan portin narahdukset.

Emme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.

Pitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla,
toivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen,
eikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan
kompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen
kiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat,
niin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja
arvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi
muuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää
ole oikeutta olla heikko tai peloissaan.

Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen,
ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin
oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka
hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän
meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut
sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta.
Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän
rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies
sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään
muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.

-- Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, --
tuumi Olivier. -- Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä,
kun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti
niellä -- ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka
sydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten
olen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.

-- Kas niin, -- jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen
sydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa,
-- pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä
lopussa.

Sitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan
puolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan
valaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra.
Eikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella,
kun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata
salaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?

Kuningattaren akkuna oli valaistu.

-- Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa
puistossa!... Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, --
puhisi Charny katkeran ivallisesti. -- Hän on kuitenkin niin hyvä,
tämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta
kenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.

Charny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen
asuntoansa kohti.

-- He sanoivat: huomiseksi, -- lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli.
-- Niinpä niin, huomiseksi... olkoon se sanottu meille kaikille,
sillä silloin meitä on neljä koolla, madame!



22.

Nainen ja kuningatar.


Seuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön
viimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin.
Tässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä,
jotka tottelivat talismania määrähetkinä.

Charny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä
onnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä
vielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan
sille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän
ei tavannut ketään.

Kuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan
Apollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan
uudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut
kuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.

Hymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta,
jonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin.
Ja odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta
ristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi
ulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein
peittyi rehevään lehdistöön.

Charny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista
iskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen
kimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä
kuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja
kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen
korahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän
edustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja
aikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä
lopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan
kosteus ja oma tuska.

Hän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa,
alkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut
mitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja
ilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.

Epäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja,
seuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden
keksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä
ja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä
olivat Charny paran ainoat todisteet.

Yö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut
tyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana
hän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun,
jollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.

Synkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin
linnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla.
Kuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen
astuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki
muutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan
niin kauniin.

Hän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta,
hienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla
lempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja
huudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili
kuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden.
Kuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti:

-- Luulin teidän olevan maatilallanne, herra de Charny.

-- Olen sieltä palannut, madame, -- vastasi Charny suppeasti, melkein
epäkohteliaasti.

Marie-Antoinette jäi hämmästyneenä seisomaan -- hän, joka pani
merkille pienimmänkin vivahduksen. Kun näin oli vaihdettu katseita ja
miltei vihamielisiä sanoja, kääntyi hän naisten puoleen.

-- Hyvää päivää, kreivitär, -- sanoi hän ystävällisesti rouva de la
Mottelle.

Ja hän iski silmää tuttavallisesti. Charny hätkähti ja loi
puhuteltuun tarkkaavan katseen. Tästä tutkistelusta levottomana
Jeanne käänsi päänsä poispäin. Mutta kuin hulluna seurasi häntä
Charny, kunnes sai vielä kerran nähdä hänen kasvonsa. Sitten Charny
astui Jeannen ympäri ja tarkasteli hänen ryhtiään. Vaikka kuningatar
tervehti oikealle ja vasemmalle, piti hän silmällä tätä kahden
henkilön merkillistä käytöstä.

-- Olisikohan tuo miesparka tullut hulluksi! -- ajatteli kuningatar
ja astuen uudestaan hänen luokseen sanoi lempeästi:

-- Kuinka nyt voitte, herra de Charny?

-- Varsin hyvin, madame, mutta Jumalan kiitos, en niin hyvin kuin
teidän majesteettinne.

Ja hän kumarsi sellaisella tavalla, joka enemmän kauhistutti kuin oli
äsken hämmästyttänyt.

-- Tässä piilee jotakin, -- mutisi tarkkaava Jeanne.

-- Missä nyt asutte? -- jatkoi kuningatar.

-- Versaillesissa, madame -- vastasi Olivier.

-- Oletteko jo kauankin asunut täällä?

-- Kolme yötä. -- Ja Charny pani näihin sanoihin painoa silmäyksellä,
liikkeellä ja äänellään.

Kuningatar ei ollut mitään huomaavinaan. Jeanne joutui ymmälle.

-- Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa? -- kysyi kuningatar
Charnylta niin lempeästi kuin enkeli.

-- Kyllä, madame, -- kuului vastaus, -- minulla olisi liiankin paljon
sanomista teidän majesteetillenne.

-- Seuratkaa minua! -- käski kuningatar.

-- Pitäkäämme silmällä, -- ajatteli Jeanne.

Kuningatar palasi kiireisin askelin huoneustoonsa. Kaikki seurasivat
häntä yhtä levottomina. Rouva de la Mottesta tuntui kaitselmukselta
se seikka, että Marie-Antoinette, joka ei tahtonut ilmaista
haluavansa kahdenkeskistä puhelua, kutsui toisia mukaansa, ja näiden
joukkoon pujahti myös Jeanne.

Päästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja
kaikki palvelijansa.

Oli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen
lämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten
usvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle
parvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän
lipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt,
että hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen
tulistamana, rutisti Charny hattuaan.

-- Puhukaa, puhukaa! -- sanoi kuningatar. -- Näytätte kovin
levottomalta, monsieur.

-- Kuinka aloittaisin? -- lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. --
Kuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?

-- Mitä kummaa? -- huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin
leimuavin katsein.

-- Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, -- jatkoi
Charny.

Kuningatar nousi seisaalle.

-- Monsieur, -- sanoi hän kylmästi, -- näin varhain päivällä en
luulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa,
joka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.

Hän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta
huomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.

-- Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies,
vaikka samalla alamainen.

-- Monsieur!

-- Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako
suuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille
osoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia.
Pelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse
kuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta
vai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä
häpeällisyyden, uskottomuuden syytös?

-- Herra de Charny, -- kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta
miestä kohti, -- jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät
ulos.

-- Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette
arvoton kuningatar ja kunniaton nainen! -- huudahti Charny raivosta
hulluna. -- Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.

Charny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean
paljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui
vielä lähemmäksi.

-- Herra de Charny, -- sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, --
teidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne
salamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki
verenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin -- -- tahdotteko, että
kutsun jonkun?

-- Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, -- hoki Charny
tuimasti, -- yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun,
kun hän suuteli kättänne -- nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan
menitte Apollo-kylpylään.

Kuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden,
että oli hereillä.

-- Kuulkaapa, -- sanoi hän, -- istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen
kannattaisi. Istukaa, sanon teille.

Charny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen
viereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi
häntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:

-- Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä,
mitä äsken sanoitte.

-- Voi, tahdotteko minut tappaa? -- mutisi miesparka.

-- Suokaa minun siis kysellä. Kauvanko siitä on, kun palasitte
maatilaltanne?

-- Kaksi viikkoa.

-- Missä asutte?

-- Puistonvartijan talossa, jonka olen vartavasten vuokrannut.

-- Vai niin, siis siinä, missä tapahtui itsemurha, aivan puiston
laidassa.

Charny nyökkäsi myöntäen.

-- Sanoitte nähneenne, että seurassani oli jokin henkilö.

-- Aluksi puhuin teistä, jonka olen nähnyt.

-- Missä?

-- Puistossa.

-- Mihin aikaan -- milloin?

-- Ensi kerran tiistaiyönä kello kaksitoista.

-- Näittekö todella?

-- Yhtä varmasti kuin nyt ja samalla näin seuranaisenne.

-- Minulla oli muka jokin nainen mukanani! Tunsitteko hänet?

-- Äsken luulin hänet tuntevani täällä, mutta en uskalla väittää.
Päältäpäin hän oli samanlainen; mutta kasvot pidetään piilossa, kun
on tekeillä semmoinen rikos.

-- Hyvä on -- sanoi kuningatar tyyneesti. -- Ette siis ole
seuralaistani tuntenut, vaan minut...

-- Niin, madame, teidät näin... Enkö minä teitä nytkin näe?

Kuningatar polki jalkaa kiusaantuneena.

-- Entä se mies, jolle annoin ruusun... näittehän minun antavan
hänelle ruusun?

-- Niin, mutta sitä kavaljeeria en ole saanut käsiini.

-- Tunnetteko hänet kuitenkin?

-- Häntä sanotaan monseigneuriksi; muuta en tiedä.

Kuningatar löi otsaansa koettaen hillitä suuttumustaan.

-- Jatkakaa, -- sanoi hän. -- Tiistaina annoin hänelle ruusun... entä
keskiviikkona?

-- Keskiviikkona annoitte suudella molempia käsiänne.

-- Oo; -- mutisi hän väännellen käsiään. -- Ja torstaina, eilen?

-- Eilen vietitte puolitoista tuntia sen miehen kanssa
Apollo-kylpylässä, jonne seuranaisenne jätti teidät kahdenkesken.

Kuningatar nousi kiivaasti.

-- Ja... te... näitte... minut? -- sanoi hän pysähtyen joka sanaan.

Charny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.

-- Kuinka... mutisi kuningatar vihastuneena, -- hän vielä vannoo!

Charny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.

-- Minutko te näitte? -- kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.

-- Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä,
mustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen,
sinisen ja ruosteen värinen. Eilen... niin, eilen käytitte sitä
ruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa
suutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on
kuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja
kunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.

Kuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella
välittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä
hänen oudon kiihtymyksensä.

-- Entä jos minäkin vannoisin -- sanoi hän, -- jos vannoisin poikani
kautta, Jumalan nimessä... Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei,
hän ei usko... ei uskoisi.

Charny laski päänsä.

-- Mieletön! -- jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja
vetäen hänet syvemmälle huoneeseen. -- Onko siis niin erinomaisen
hekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin
suuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?... Uskotko, kun sanon
ettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon,
etten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen
iltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan,
jotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole
voinut muualla olla? Ei, ei... hän ei minua usko! Ei usko!

-- Olen nähnyt! -- vastasi Charny kylmästi.

-- Voi! -- huudahti kuningatar, -- nyt käsitän! Eikö jo ennenkin
ole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö
minua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös
Mesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin
loukkaantuivat?... Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte
kaksintaisteluun?

-- Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin
tapella senvuoksi, että uskon.

Kuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari
polttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.

-- Hyvä Jumala, -- sanoi hän, -- herättäkää minussa jokin ajatus,
joka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.

Tämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti
kasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten
harkittuaan:

-- Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa,
mitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt
puistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen
on väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on
kasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen.
Mutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa
kuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin
palatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos
eilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen
mukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä
nähdä, ja jos hänet näemme... sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin
kaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi
molempia käsiään rintaansa vasten.

-- Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, -- mutisi hän. --
Ansaitsen kuoleman -- älkää musertako minua hyvyydellänne.

-- Todistuksilla teidät muserran, -- vastasi kuningatar. -- Ei
sanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne
portilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan.
Menkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.

Charny polvistui ääneti ja lähti. Toisen salongin perällä hänen
täytyi astua Jeannen ohitse, joka tähysti häntä vaanien ja oli
valmiina, heti kun kutsuttaisiin, siirtymään muiden kanssa
kuningattaren luo.



23.

Nainen ja paholainen.


Jeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren
levottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin
älykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi
aihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat
ovat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut
rouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön
ilveily kaipaa selityksiä.

Päästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi,
koettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä
jo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään
kaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä
olettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra
de Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt
erääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli
valkopyökkejä.

-- Ihan varmaan, -- ajatteli Jeanne, -- tuo mies on rakastunut ja
nähnyt kaikki.

Hän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:

-- Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo
kahdeksan aikaan maata.

Kun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:

-- Minä en ota ketään vastaan.

-- Kyllin selvää, -- ajatteli Jeanne -- Vain hullu ei käsittäisi,
kuinka nyt on asian laita.

Kuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollut
Charnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta.
Jeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviin
joutunut.

-- Juoni on mennyt sekaisin, -- tuumi hän. -- Pariisiin! Nyt on aika
purkaa se, mitä olen toimeen pannut.

Ja hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden
kadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston,
jonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen
kylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti
verhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni.
Arvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.

Jeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä,
pöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean
kirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki
repimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan
valmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti
kardinaali:

-- Rakas kreivitär!

Ja hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin,
joita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen.
Sitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin
hyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa
vakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne
keskeytti hänet sanomalla:

-- Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja
että teitä siitä kiitän?

-- Mistä hyvästä?

-- En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle
lähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä
toimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista.
Teidän sydämenne ei häpäise itseänsä.

-- Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, --
vastasi kardinaali.

-- Te ette ole onnekas ihminen, vaan voitokas jumala, -- sanoi Jeanne.

-- Sen myönnän, ja onneni ihan pelottaa minua ja vaivaa... enkä
siedä edes nähdä muita ihmisiä. Mieleeni muistuu pakanallinen taru
Jupiterista, joka kyllästyi omaan loistoonsa.

Jeanne hymyili.

-- Tuletteko Versaillesista? -- kysyi kardinaali innokkaana.

-- Tulen.

-- Ja näitte siellä hänet?

-- Juuri äsken hänet jätin.

-- Sanoiko hän... mitään?

-- No mitä hänen olisi pitänyt sanoa?

-- Anteeksi, mutta tämä ei ole uteliaisuutta, vaan kiihkoa.

-- Älkää kysykö minulta.

-- Voi, kreivitär?

-- Ei, kuuletteko, ei!

-- Miksi te tuolla tapaa? Teitä katsellessa voisi luulla, että tuotte
pahan uutisen.

-- Monseigneur, älkää pakottako minua puhumaan.

-- Kreivitär, kreivitär! -- Ja kardinaali kalpeni.

-- Liian suuri autuus, -- sanoi hän, -- on kuin onnen pyörän korkein
kohta, josta alkaa aleneminen. Mutta älkää minua säästäkö, jos on
paha tulossa... eihän kuitenkaan niin ole laita, vai mitä?

-- Päinvastoin pitäisin sitä suurena onnena, -- vastasi Jeanne.

-- Mistä on puhe... mitä tarkoitatte? Mikä on suuri onni?

-- Ettei ole joutunut ilmi, -- selitti Jeanne kuivasti.

-- Ahaa, -- sanoi kardinaali hymyillen. -- Kun on oltu varovaisia ja
kaksi sydäntä ja yksi äly on koettanut...

-- Yksi äly ja kaksi sydäntä ei kuitenkaan voi estää, että silmät
näkevät lehtien lävitse.

-- Onko meidät nähty? -- hätkähti kardinaali.

-- Minulla on täysi aihe niin arvella.

-- Jos on nähty, on meidät kaiketi myös tunnettu?

-- Nyt te, monseigneur, ette osaa harkita. Jos olisi nähty, keitä me
olimme, jos tämä salaisuus olisi jonkun hallussa, olisi Jeanne de
Valois tällä hetkellä maailman ääressä ettekä te enää hengissä.

-- Totta kyllä. Mutta tuo sanojenne niukkuus polttaa minua kuin
hiljaisella tulella. Jos onkin nähty, niin on nähty vain ihmisiä
kävelemässä puistossa, eikä se ole kielletty.

-- Kysykää kuninkaalta.

-- Tietääkö siis kuningas?

-- Taas te erehdytte. Jos kuningas tietäisi, olisitte te Bastiljissa
ja minä kuritushuoneessa. Mutta kun vältetty onnettomuus on kahtakin
luvattua onnea parempi, niin tulin teille sanomaan, ettei sovi enää
härnätä Jumalaa.

-- Mitä ihmettä? -- huudahti kardinaali. -- Mitä oikeastaan
tarkoitatte, kreivitär?

-- Ettekö vieläkään ymmärrä?

-- Pelkään, että ymmärrän.

-- Minä taas pelkäisin, ellette minua rauhoita.

-- Mitä siis vaaditte?

-- Ette saa enää mennä Versaillesiin.

Kardinaali vavahti.

-- Eikö päivälläkään? -- kysyi hän.

-- Ensiksikään ei päivällä eikä myöskään yöllä. Rohanin prinssi
päästi kreivittären käden irti.

-- Mahdotonta, -- sanoi hän.

-- Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, -- vastasi Jeanne. --
Sanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?

-- Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin
kuolen.

-- Sen kyllä huomaan, -- sanoi kreivitär ivallisesti, -- ja
päästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti
takaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne
samalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.

-- Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin
rohkea!

-- Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään,
paitsi kun näkyy vaara.

-- Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain
silloin, kun vaara on likellä.

-- Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa...

-- Ei mitään, kreivitär, -- keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on
tehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä
palaan Versaillesiin.

-- Yksinännekö? -- kysyi kreivitär.

-- Siis jättäisitte minut! -- sanoi kardinaali moittivalla
äänensävyllä.

-- Aluksi minä.

-- Mutta hän tulee.

-- Se on erehdys... hän ei tule.

-- Hänenkö puolestaan te tuotte tämän ilmoituksen? -- tiedusti
kardinaali väristen.

-- Tätä iskua olen jo puoli tuntia koettanut lieventää.

-- Hän ei siis enää tahdo minua tavata?

-- Ei koskaan... ja minä juuri annoin hänelle sen neuvon.

-- Madame, -- sanoi kardinaali väräjävällä äänellä, -- teidän
puoleltanne on häijyä syöstä tikari sydämeen, jonka tunnette niin
helläksi.

-- Pahempi olisi laskea kaksi hullaantunutta perikatoon vain hyvän
neuvon puutteessa. Annan siis neuvon, ja käyttäköön sitä hyväkseen
ken tahtoo.

-- Kreivitär, kreivitär, ennemmin kuolema!

-- Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.

-- Jos kerran täytyy kuolla, -- sanoi kardinaali synkästi, -- niin
minulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon
helvetti, missä tapaan rikostoverini!

-- Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! -- sanoi kreivitär. --
Alamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette
perikatoon naisen!

Kardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:

-- Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä
tapaa hylkää minua!

-- Puhun teille hänen nimessään.

-- Vaatiiko hän siis lykkäystä?

-- Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.

-- Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä -- varmempia
paikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.

-- Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni
raskas taakka -- teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan
kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen
häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän
on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.

-- Hyvä Jumala, onko se mahdollista? -- huudahti kardinaali. --
Voisiko hän niin menetellä?

-- Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.

Kardinaali nousi kiivaasti seisaalle.

-- Mitä siis on tehtävä? -- kysyi hän.

-- Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.

-- Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.

Jeanne kohautti hartioitaan.

-- Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.

-- Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?

-- Nainen ei anna anteeksi sitä, että mies pysyy poissa hänen luotaan.

-- Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.

-- Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen
miehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun
niinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän
saa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän
lupauksen, mitä tahansa hän päättää.

Jeanne nousi myös ja sanoi:

-- Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin
kotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee,
mutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen
pommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.

-- Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa
saisin hänestä puhua?

Nyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole
hupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.

-- Onhan teillä puisto ja sen kaiut, -- sanoi Jeanne. -- Saatte
niille opettaa Amarylliksenne nimen.

-- Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, -- sanoi
kardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.

-- No kuulkaa, -- vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti
kuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. -- Jos
olette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako
lapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja
kuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet
itsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu
sydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä
palvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon.
Minä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa
pyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka
puhuttelemaan -- kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään
tänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata
kaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä
tietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte
tulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.

-- Tämä on hirveätä, -- mutisi kardinaali. -- Putoan ihan huimaavan
korkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.

-- Koettakaa kuitenkin, -- kuiskasi Jeanne hänen korvaansa.

-- Muuten on rakkautenne vain itserakkautta.

-- Mutta tällä kertaa se on rakkautta, -- vastasi kardinaali.

-- Siis kärsikää tällä kertaa, -- sanoi Jeanne. -- Se kuuluu asiaan.
Nyt on päätettävä: jäänkö tänne vai lähdenkö Lausanneen?

-- Jääkää, kreivitär, mutta hankkikaa jotakin rauhoittavaa. Haava on
liian tuskallinen.

-- Vannotteko, että tottelette minua?

-- Rohanin kunnian kautta.

-- Hyvä! Rauhoittava lääke on pian keksitty. Kiellän teiltä
kohtaukset, mutta en kirjeitä.

-- Todellako? -- huudahti hullaantunut toivon elähyttämänä.

-- Voinko kirjoittaa?

-- Koettakaa.

-- Ja vastaako hän minulle?

-- Koetan toimittaa, että vastaa.

Kardinaali peitti Jeannen käden suudelmilla ja nimitti häntä
suojelusenkelikseen. Lieneepä Jeannen sydämessä asustava paholainen
nauranut!



24.

Yö.


Samana päivänä, kello neljä iltapuolella, pysähtyi muuan ratsastaja
puiston reunalle Apollo-kylpylän taakse. Hän oli huviratsastuksella,
ajaen hiljakseen; miettiväisenä kuin Hippolytos ja yhtä kauniina hän
antoi ohjaksien hölskyä ratsun kaulalla.

Kuten sanottu, hän pysähtyi siihen paikkaan, missä kardinaali
oli kolmena yönä perätysten pitänyt hevostaan. Maa oli siinä
hevosenkenkien tallaama, ja nurmi ja pensaat olivat paljaiksi syötyjä
tammen ympäriltä, johon hevonen oli ollut sidottuna. Ratsastaja astui
maahan.

-- Kas tuossa on tehty aika hävitystä, -- sanoi hän ja astui
lähemmäksi muuria. -- Ja tässä on kiipeämisen jälkiä ja äskettäin
avattu portti. Sitähän minä arvelinkin.

-- Kun on kerran sotinut ruoholakeuksien intiaaneja vastaan, niin
oppii erottamaan hevosen ja ihmisen jäljet. Mutta kaksi viikkoa
sitten tuli herra de Charny tänne takaisin eikä ole koko aikana
näyttäytynyt. Tuossa on se portti, josta herra de Charny on suvainnut
Versaillesiin ilmestyä.

Näin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut
sielunsa ulos ruumiista.

-- Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, -- mutisi hän silmäillen
yksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. -- Mitä Jumala suo
toiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee
onnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!

-- Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on
saatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä
ihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää
kaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.

Ratsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi
verkalleen kulkien muurin nurkan taakse.

Mitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut
asuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.

Tuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan
ääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen
akkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli
sanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi
akkunasta pitää kaikkea silmällä.

Charny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa
hevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.

Kello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt
Charnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten
luvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän
oli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten
on kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja
katui jo olleensa niin herkkäuskoinen.

-- Kuinka minä saatoin, -- huudahti hän, -- vaikka olin omin silmin
nähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin
typerän toivon vuoksi?

Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan
kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa.
Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan,
mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien
juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa.
Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se
nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä
hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten
eteen.

-- Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! --
kuiskasi kuningatar hätäisesti. -- Mitä te siellä puuhasitte?

-- Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? -- vastasi
Charny polvistuen.

-- Silläkö tapaa te minua odotitte?

-- Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.

-- Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin
helppo kulkea puiston halki?

-- En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, --
sanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.

-- Älkäämme jääkö tänne, -- keskeytti kuningatar. -- Täällä on liian
valoisaa. Onko teillä miekkanne?

-- On, madame.

-- Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?

-- Tuon portin kautta.

-- Mihin aikaan?

-- Joka kerta kello kaksitoista.

-- Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole
kellekään puhunut?

-- En kellekään.

-- Mennään puiden varjoon odottamaan.

-- Ah, teidän majesteettinne!

Kuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen
suuntaan.

-- Ymmärrätte kaiketi, -- sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten
Charnyn ajatukseen, -- ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä
asiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo
niin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle
oikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan
ulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään
ole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi
syytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää,
tai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on
kuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman
varmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta
olette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin
myötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat
nämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse
paljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?

-- Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä
asiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa,
mutta ei enää epäluuloja.

-- Te olette ainakin rehellinen mies, -- sanoi kuningatar vilkkaasti,
-- sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on
ansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette,
mutta haava paranee.

-- Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.

-- Ottakaa selko, onko täällä ketään, -- sanoi kuningatar. Charny
totteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän
ilmoitti, ettei ketään näkynyt.

-- Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?

-- Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni
kauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime
öinä näin... Ranskan valhekuningattaren.

-- Tässäkö? -- huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä
oli seissyt.

-- Tämän kastanjan juurella, madame.

-- Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, -- sanoi Marie-Antoinette, --
sillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan
paikkaan takaisin.

Charny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä
jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen
kuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen
viattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.

Kello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli
tuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen
kertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä.
Vihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin
kirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.

-- Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, -- sanoi hän. --
Sellainen kova onni sattuu vain minulle!

Ja näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle
suuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen
voitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä
enemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja
alakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni
marttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar
tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan
juurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.

-- Tässähän te sanoitte, -- mutisi hän, -- heidät nähneenne?

-- Juuri tässä, madame.

-- Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?

-- Tässä, teidän majesteettinne.

Nyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa
puistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen
polvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui
hän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi
liikkumatta, synkkänä.

Kuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että
kyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä
Marie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:

-- Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut
teille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei
sitä salli -- minä taivun.

-- Madame... mutisi Charny.

-- Olen tehnyt, -- jatkoi kuningatar, -- mitä ei yksikään muu nainen
olisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun
ei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen
miehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen
seisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään,
että kiellätte minulta käsivartenne avun.

Charny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.

-- Madame, -- sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, -- jollen
olisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin
anteeksi!

-- Tekö minua rakastaisitte? -- huudahti kuningatar katkerasti
nauraen. -- Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!

-- Voi, madame!

-- Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua
siitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten
rakkauteni toiselle miehelle... monsieur, pois valheet, te ette minua
rakasta!

-- Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja
tässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota
sellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.

Kuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen
kiihkoisella liikkeellä.

-- Te olette nähnyt... ja kuullut... ja minut te näitte, niinhän
sanoitte! -- puhui hän tukahtuneella äänellä. -- Kuka muu se olisi
ollut kuin minä... älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa
paikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini
juuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni
rintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, -- minä, joka sillä tapaa
kohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle -- jos sanon teille:
herra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan
vain yhtä olentoa... ja te se olette... voi, Jumalani, riittääkö se
saamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on
keisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen
liekki?

Charny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli
huumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan,
rinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut
hänen huuliaan.

-- Sallikaa minun kiittää Jumalaa, -- mutisi hän. -- Jollen
ajattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.

Marie-Antoinette nousi hitaasti seisaalle ja loi häneen silmänsä,
joiden liekki suli kyyneliin.

-- Tahdotteko henkeni? -- äännähti Charny epätoivoisena.

Kuningatar katseli häntä hetkisen aikaa ääneti.

-- Antakaa minulle käsivartenne, -- sanoi hän sitten, -- ja viekää
minut kaikkialle, minne toisetkin menivät. Aluksi he olivat tässä, ja
mies sai ruusun...

Hän otti povestaan ruusun, joka vielä oli lämmin hänen sydämessään
palavasta tulesta.

-- Ottakaa tämä! -- sanoi hän.

Charny hengitti kukan suloista tuoksua ja painoi sitä rintaansa
vasten.

-- Ja tässä, -- jatkoi kuningatar, -- toinen antoi kätensä
suudeltavaksi, eikö niin?

-- Molemmat kätensä! -- sanoi Charny huumaantuneena horjuen, kun
kuningatar polttavin käsin hiveli hänen kasvojaan.

-- Kas niin, nyt on tämä paikka puhdistettu, -- sanoi kuningatar
hymyillen. -- Ja sitten he menivät Apollo-kylpylään.

Charny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi
romahtanut hänen päälleen.

-- Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, -- jatkoi kuningatar
hilpeästi. -- Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta
kuningattaren rakastaja pakeni.

Iloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on
saanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon
poikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat
sille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.

-- Tällä kohtaa hän oli, -- sanoi Charny.

-- Minulla on mukanani kaikki avaimet, -- vastasi kuningatar. --
Avatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.

He astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri
silloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän
tarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten
Charnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin
pensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan
puistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti
sulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.

-- Hyvästi, -- sanoi kuningatar. -- Menkää nyt takaisin asuntoonne.
Huomenna tavataan.

Hän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui
kiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.

Sen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden
seasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella.
Tämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.



25.

Hyvästijättö.


Seuraavana päivänä astui kuningatar huoneistaan hymyillen ja
kauneudesta säteillen mennäkseen messuun.

Vartijoilla oli määräys laskea hänen luokseen ken tahansa tulisi; nyt
oli sunnuntai, ja hänen majesteettinsa oli herättyään sanonut:

-- Kuinka ihana päivä! Tänään on hyvä elää.

Hän näkyi tuntevan tavallista suurempaa nautintoa hengittäessään
lempikukkiensa tuoksua; hän osoittautui lahjoja Jaellessaan
anteliaammaksi ja kiirehti entistä hartaampana ylentämään sielunsa
Jumalan puoleen.

Messua hän kuunteli ilman pienintäkään hajamielisyyttä, eikä hän
ollut koskaan ennen niin syvään kumartanut majesteetillista päätään.

Hänen hartaasti rukoillessaan kokoontui väkeä, kuten ainakin
sunnuntaisin, huoneuston ja kappelin väliselle tielle, ja portaatkin
olivat täynnä aatelismiehiä ja ylhäisiä naisia. Jälkimäisten joukossa
näkyi rouva de la Motte, häveliäästi, mutta sirosti puettuna. Ja
kavaljeerien riveissä nähtiin oikealla puolen herra de Charny,
jota monet ystävät onnittelivat parantumisesta, takaisintulosta ja
varsinkin säteilevästä ulkomuodosta.

Hovisuosio on hieno tuoksu, joka leviää ilmaan niin kevyesti, että
paljoa ennen suitsutusastian avaamista tuntijain kesken ollaan
selvillä sen laadusta ja arvosta. Olivier oli vasta kuusi tuntia
ollut kuningattaren ystävänä, mutta jo nyt sanoivat itseään kaikki
Olivierin ystäviksi.

Sillä välin, kun Charny kerrassaan onnellisen miehen näköisenä otti
vastaan nämä onnittelut ja koko vasen rivi, tahtoen osoittaa hänelle
huomiota ja ystävyyttä, siirtyi oikealle puolelle, huomasi hän
silmäillessään lähellään tungeksivaa ryhmää erään vastapäätä seisovan
miehen, jonka synkkä kalpeus ja liikkumattomuus kummastutti häntä
keskellä ilonhuumausta. Hän tunsi miehen -- se oli Filip de Taverney,
joka seisoi jäykkänä sotilaspuvussaan, käsi miekan kahvassa.

Siitä asti, kun jälkimäinen oli kaksintaistelun jälkeen kohteliaasti
käynyt vastustajansa eteisessä ja tohtori Louis oli ottanut Charnyn
huostaansa, eivät nämä kaksi kilpailijaa olleet joutuneet keskenään
mihinkään yhteyteen. Nähdessään Filipin katselevan tyynesti,
ilmaisematta hyväntahtoisuutta tai uhkaa, suoritti Charny ensiksi
tervehdyksen, johon Filip vastasi lähenemättä. Sitten hän tunkeutui
joukon puhki ja sanoi:

-- Anteeksi, hyvät herrat, mutta sallikaa minun täyttää eräs
kohteliaisuus, jonka olen velkaa.

Ja siirtyen oikean rivin puolelta vasemmalle hän astui suoraan
Filipiä kohti, joka ei liikahtanut paikaltaan.

-- Herra de Taverney, -- sanoi hän tervehtien vielä kohteliaammin
kuin äsken, -- minun olisi pitänyt kiittää teitä myötätunnosta, jota
osoititte sairauteni aikana, mutta saavuin tänne vasta eilen.

Filip punastui, silmäili häntä ja laski sitten katseensa maahan.

-- Saan sen kunnian, monsieur, -- jatkoi Charny, -- että huomenna
tulen luoksenne vieraisille. Toivoakseni ei teihin ole jäänyt minua
vastaan pahaa mieltä.

-- Ei vähääkään, monsieur, -- vastasi Filip.

Charny aikoi juuri ojentaa kätensä, jotta Filip tarttuisi siihen,
mutta silloin rummun pärrytys ilmoitti kuningattaren saapuvan.

-- Tuolta tulee kuningatar, -- sanoi Filip hitaasti, vastaamatta
Charnyn ystävälliseen kädenliikkeeseen, ja painosti näitä sanoja
kumarruksella, joka oli pikemmin surunvoittoinen kuin kylmä.

Hieman hämmästyneenä Charny kiirehti ystäviensä joukkoon oikealle
puolelle. Filip pysyi paikallaan, ikäänkuin hänet olisi pantu
vartijaksi.

Kuningatar läheni. Hänen nähtiin hymyilevän useille ja ottavan
vastaan tai käskevän vastaanottamaan anomuskirjeitä, sillä jo kaukaa
hän oli huomannut Charnyn, josta ei enää hellittänyt katsettaan,
ilmaisten ystävyyttään sillä avomielisyydellä, joka vihamiesten
silmissä oli julkeutta, ja samalla hän lausui kaikkien kuullen:

-- Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi
mitään kieltää.

Charny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä
ja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti
riemusta -- se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän
häiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan
askelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja
mielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:

-- Madame!...

Nyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä
nähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista
-- ehkä omantunnon syyttämänä -- rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.

-- Tekö, herra de Taverney? -- sanoi hän tyyntyen. -- Onko teillä
jokin pyyntö? Puhukaa.

-- Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän
majesteettinne hyväksi näkee, -- vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan
sama alakuloinen kalpeus kuin ennen.

-- Nyt heti, monsieur, -- sanoi kuningatar vilkaisten salaa
Charnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti
hänessä vaistomaista pelkoa. -- Seuratkaa minua.

Ja hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä,
kun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan
kirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja
saapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin
saatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti
sunnuntaisin vastaan.

-- Astukaa sisään, herra de Taverney, -- sanoi hän hilpeällä äänellä,
-- astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun
täytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella,
tunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha
enne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla,
ettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.

Filip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin
kohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa
oli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan:

-- Madame, minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että
tällä kertaa minulla on vain hyvä uutinen.

-- Ahaa, vai on teillä uutinen! -- sanoi kuningatar.

-- Ikävä kyllä, on, teidän majesteettinne.

-- Voi taivas, -- sanoi Marie-Antoinette ottaen taas sen hilpeän
äänensävyn, joka teki Filipille niin kipeää, -- nythän te kuitenkin
sanoitte "ikävä kyllä!" Olenpa minä onneton, sanoisi espanjalainen.
Herra de Taverney on sanonut "ikävä kyllä".

-- Madame, -- jatkoi Filip vakavana, -- pari sanaa riittää niin
täydellisesti tyynnyttämään teidän majesteettinne, ettei ylevän otsan
tarvitse synkistyä tänään erään Taverneyn lähetessä eikä vastedeskään
jonkin Taverney-Maison-Rougen tähden. Tänään, madame, tämän perheen
viimeinen jäsen, jolleka teidän majesteettinne on suvainnut osoittaa
hiukan suosiota, poistuu täältä eikä enää ilmesty Ranskan hoviin.

Äkkiä haihtui kuningattaresta se hilpeä näkö, jota hän oli itselleen
tavoitellut karaistuakseen tästä keskustelusta odottamiaan
mielenliikutuksia vastaan, ja hän huudahti:

-- Aiotteko lähteä?

-- Aion, teidän majesteettinne.

-- Te... myös!

Filip kumarsi.

-- Sisarellani on ollut suru, että hänen täytyi jättää teidän
majesteettinne, -- sanoi hän. -- Minusta oli kuningattarelle paljoa
vähemmän hyötyä, ja minä lähden.

Kuningatar istuutui hämmentyneenä muistellessaan, että Andrée oli
pyytänyt saada ainiaaksi poistua päivää sen jälkeen, kun tohtori
Louisin luona käydessä oli herra de Charnylle annettu ensi aavistus
myötätunnosta, joka hänen osakseen tuli.

-- Kummallista! -- mutisi hän haaveksien, mutta ei lisännyt sanaakaan.

Filip seisoi kuin marmoripatsas odottaen viittausta, että saisi
lähteä.

Kuningatar heräsi mietteistään ja kysyi:

-- Minne aiotte mennä?

-- Aion liittyä herra de Lapeyrouseen, -- vastasi Filip.

-- Herra de Lapeyrouse on tätä nykyä New Foundlandin tienoilla.

-- Olen ryhtynyt toimiin, jotta voin hänet tavata.

-- Tietänette, että hänelle on ennustettu hirveä kuolema?

-- Tietääkseni ei hirveä, vaan pikainen.

-- Ja kuitenkin lähdette sinne!

Filip hymyili ylevän ja vienon kauniina.

-- Juuri siksi haluankin häneen liittyä, -- vastasi hän.

Kuningatar vaipui taas rauhattomaan äänettömyyteensä ja Filip odotti
jälleen kunnioittavasti. Marie-Antoinetten ylevä ja avomielinen
luonne virisi uudestaan entistä rohkeampana. Hän nousi, astui nuoren
miehen eteen ja lausui valkoiset käsivartensa ristissä rinnan yli:

-- Miksi te matkustatte pois?

-- Siksi, että matkustaminen on minusta niin hauskaa, -- vastasi
Filip hiljaa.

-- Mutta olettehan jo kerran kulkenut maailman ympäri, -- sanoi
kuningatar hetkeksi tämän sankarillisen tyyneyden eksyttämänä.

-- Niin, Uuden maailman ympäri, madame, -- vastasi Filip, -- mutta en
koko maailman.

Kuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen
sanonut Andréelle.

-- Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja
sisarenne olette kauheita ihmisiä -- sellaisia ystäviä, joita lopuksi
vihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne
minut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto.
Hänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä
pois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte
olla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken
sanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!

-- Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi
paremmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.

-- Kuulkaa! -- huudahti kuningatar vihastuneena. -- Te olette
kveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän
kuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys;
te taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia.
Ja kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on
tavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi.
Enkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten
olla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä
muuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä.
Olkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.

Hänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi
edullisempi asema.

-- Madame, -- sanoi hän, -- itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää
ylentääkseen niitä, joita ihailee.

Marie Antoinette punastui.

-- Muuta en tiedä, -- sanoi hän, -- kuin että rakastin Andréeta
ja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin
lähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen
olennon... aivan totta puhuen, monsieur... hylkäävän minun kotini.

-- Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea
nöyryytystä, -- vastasi Filip kylmästi. -- Häpeäntunto ei ulotu niin
korkealle otsalle.

-- Mieleni tekee kuitenkin tietää, -- jatkoi kuningatar, -- mikä on
voinut teitä loukata.

-- Ei minua ole mikään loukannut, madame, -- sanoi Filip vilkkaasti.

-- Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä
alulla, ja minä osoitin teille huomiota...

-- Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.

-- Entä jos pyytäisin teitä jäämään... jos käskisin?

-- Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.

Kuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen,
joka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan
väistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella
innolla.

-- Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän
olette epäluuloinen, -- sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.

-- Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.

-- Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?... erään
aatelismiehen... herra de Charnyn kanssa... Jota kunnioititte
kaksintaistelulla, -- jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. -- Ja kun
luonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin
heräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn
tulleen takaisin -- eikö niin?

Filip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja
urhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen
mustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.

-- Vasta tänään saitte huomata, että herra de Charny on jälleen
täällä, -- jatkoi hän. -- Sanoin "tänään", ja juuri tänään te myös
ilmestyitte jäähyväisille.

Filipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa
ahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.

-- Madame, -- sanoi hän, -- tosin olen vasta tänään saanut tietää,
että herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo
kauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden
vaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka
on lähinnä Apollo-kylpylää.

Nyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella
ihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies
vihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:

-- Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.

Filip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar
vaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:

-- Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!



26.

Kardinaalin mustasukkaisuus.


Kardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne,
jotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei
toivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon
kuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon
perästä.

Aluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen
lemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi
tietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja
rakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä
ennen -- jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi
kaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä
sattui häntä itseään kohti.

Kun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä,
kuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut
hänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua,
levottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä
yleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet
muuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.

Tämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä
ainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon
ja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin
Jeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta,
ja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli
pian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan
kardinaali kysyi kiihkeästi:

-- Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan
kuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te
sallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?

-- No no, monseigneur, -- vastasi Jeanne, -- malttakaa, sitä
pyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon
hyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.

-- Eihän voikaan niin julma olla, -- sanoi kardinaali, jota lepytti
toivo saada uutisia. -- No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?

-- Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa tai
Versaillesissa.

-- Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta...

-- Mutta mitä?

-- Todistukset?

-- Voi taivas, -- huudahti Jeanne, -- mitä tarkoitatte, monseigneur?
Vai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko
järjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?

-- En vaadi laillista asiakirjaa, kreivitär, vaan tyydyn
rakkaudenpanttiin.

-- Minusta näyttää, -- sanoi Jeanne luotuaan kardinaaliin
omituisen katseen, -- että olette käynyt kovin vaateliaaksi tai
huonomuistiseksi.

-- Tiedän kyllä, mitä aiotte sanoa... tiedän, että minun pitäisi
tuntea suurta tyydytystä, suurta kunniaa. Mutta arvostelkaa sydäntäni
kuin omaanne. Miltä tuntuisi teistä, jos jäisitte tällä tavoin
syrjään, kun ensin olisitte näennäisesti saanut suosiota?

-- Puhuitte jostakin näennäisyydestä... vai kuulinko väärin? --
vastasi Jeanne yhä ivallisena.

-- Tietysti voitte iskeä minua rankaisematta. Totta on myös, ettei
mikään oikeuta minua valittamaan, mutta kuitenkin valitan...

-- Silloin en voi olla vastuussa pahasta mielialastanne, jos sen syyt
ovat joutavia tai suorastaan olemattomia.

-- Kreivitär, te kohtelette minua pahasti.

-- Monseigneur, minä vain toistan sanojanne ja puhun kanssanne
asiallisesti.

-- Koettakaa jotakin keksiä nuhtelematta hulluuttani; auttakaa, mutta
älkää kiduttako.

-- En voi auttaa, kun en näe, mitä tehdä.

-- Ette näe, mitä olisi tehtävä? -- toisti kardinaali painostaen joka
sanaa.

-- En näe mitään.

-- Sama se, madame, -- sanoi kardinaali kiivaasti. -- Kenties eivät
sentään kaikki ole samaa mieltä.

-- Ollaanko siis jouduttu siihen, että kiivastumme emmekä enää
ymmärrä toisiamme? Monseigneur ei pane pahakseen, että teen tämän
huomautuksen.

-- Kiivastumme, niin... Teidän vastahakoisuutenne pakottaa minut
kiivastumaan.

-- Ettekö ota lukuun, onko se väärin.

-- En vähääkään. Ellette enää minua auta, käsitän asian niin, ettei
teidän ole mahdollista muulla tavoin menetellä.

-- Arvostelette minua oikein, mutta miksi siis syytätte?

-- Siksi, että teidän olisi minulle sanottava koko totuus.

-- Totuus! Senhän olen sanonut, mikäli tiedän.

-- Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva
nainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee
epätoivoon.

Jeanne katsahti häneen hämmästyneenä.

-- Selittäkää, mitä ajattelette, -- sanoi hän väristen, ei pelosta,
vaan ilosta.

Hänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin
mustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin
kuin olisi osannut toivoakaan.

-- Myöntäkää, -- jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt
intohimoaan, -- että kuningatar ei tahdo minua tavata.

-- Sitä en väitä, monseigneur.

-- Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua -- enkä
sitä vielä edellytä -- pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei
herättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on
pannut merkille uutterat käyntini.

-- Voi, monseigneur! -- huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä,
että saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin
salaavinaan.

-- Kuulkaapa, -- jatkoi kardinaali, -- kun viimeksi tapasin
kuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku
hiiviskellyt.

-- Turha luulo.

-- Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.

-- Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja
jos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä
jonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin
kohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän
juuri teidän tähtenne uhraa?

-- Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa,
jos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.

-- Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota
syytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta
kohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.

-- Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa...

-- Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen
itseeni.

-- Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?

-- Sehän on hyvin helppo ottaa selville, -- vastasi Jeanne viitaten
kirjoituspöytään. -- Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.

Kardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.

-- Ja te viette hänelle kirjelippuni? -- sanoi hän.

-- Ellen minä, niin kuka sen sitte toimittaisi?

-- Ja... lupaatte tuoda vastauksen?

-- Jollette saisi vastausta, kuinka voisitte tietää, mitä on
ajateltava?

-- Kas niin, nyt te taas olette mieleeni, kreivitär.

-- Arvatenkin, -- sanoi Jeanne ovelasti hymyillen.

Kardinaali istuutui, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Hänellä
oli siro tyyli ja sujuva esitys, mutta sittenkin hän repi rikki
kymmenkunnan paperiliuskaa, ennenkuin tyytyi.

-- Jos jatkatte tuolla tapaa, -- sanoi Jeanne, -- ei tästä tulekaan
valmista.

-- Katsokaas, kreivitär, minua epäilyttää hellyyteni, joka tulvii yli
laitojensa, ja se voisi ehkä kyllästyttää kuningatarta.

-- Vai niin, -- vastasi Jeanne; ivallisesti. -- Jos kirjoitatte
hänelle politiikkaa, vastaa hän diplomaattina, mutta olkoon se oma
asianne.

-- Oikeassa olette, ja teitä voi sanoa todelliseksi naiseksi, sydämen
ja älyn puolesta. Kuulkaapa, mitä suotta salaisimme teiltä jotakin,
kun salaisuutemme on teille tuttu?

Jeanne hymähti.

-- Ei teillä todella olekaan paljoa minulta salattavaa.

-- Lukekaa siis olkani takaa, mutta yhtä nopeasti kuin kirjoitan, jos
ehditte; sillä sydämeni, liekehtii ja kynä kulkee ihan lentämällä.

Hän kirjoitti todellakin sellaisen kirjeen, jossa oli niin hurjaa
kiihkoa, hulluutta, helliä nuhteita ja paljastavia vakuutuksia, että
Jeanne luettuaan sen allekirjoitukseen asti sanoi itsekseen:

-- Siinä nyt on paperilla, mitä en olisi uskaltanut hänelle sanella.

Kardinaali luki sen vielä kertaalleen ja kysyi Jeannelta:

-- Kuuluuko se hyvältä?

-- Rakastaako hän teitä, -- vastasi kavala nainen, -- siitä saatte
huomenna todistuksia; mutta siihen asti olkaa tyyni.

-- Juuri niin, huomiseen asti.

-- Muuta en pyydäkään, monseigneur.

Jeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella
silmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja
virkistyneenä rupesi miettimään.

Tilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut.
Tarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.

Kumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän
kirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la
Mottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut
kaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan
toisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat
tuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus?
Kuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin
vihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos
asiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana,
ja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen
tekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi
puolentoista miljoonan rahasummaksi.

Kardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit,
ja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi
semmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi
puistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?

Tätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen
varaan. Kardinaalin sormet syhyivät -- hän kyllä laatisi seitsemän,
kahdeksan kirjettä lisää.

Mitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi
yhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!

Näin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja
Jeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi.
Ensiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar
vetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen
välityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja
kehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus
julkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.

Kun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee
julkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei
ollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi
puolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa
kolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.

Mutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi
hyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä
perätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä
mikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen
petosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja,
mutta se oli raivattava syrjään.

Ehdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näki
Olivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.

-- Nyt on meidän vuoromme, -- tuumi Jeanne tervehtien rikostoveriaan
herttaisesti.

Kreivitär antoi Olivalle sovitun merkin tulla illalla ulos. Saatuaan
tämän ilmoituksen Oliva palasi mielissään huoneeseensa, ja Jeanne
jatkoi mietiskelyjään.

Kun välikappale ei enää kelpaa, on se rikottava -- niinhän
vehkeilijät yleensä harkitsevat. Mutta useimmat erehtyvät joko
rikkoen välikappaleen niin, että se päästää ilmiantavan parahduksen,
tai tuhoten sen vain vaillinaisesti, niin että toiset voivat sitä
käyttää. Jeannen mieleen johtui, että nuori, elämänhaluinen Oliva
ei antaisi itseään musertaa valittamatta. Piti siis keksiä hänelle
jokin juttu, joka saisi hänet pakenemaan, ja vielä toinen juttu, joka
jouduttaisi pakoa.

Vaikeuksia ilmenee joka askeleella, mutta eräät taistelevat niitä
vastaan yhtä mielellään kuin toiset keijuvat ruusuilla. Kuinka
ihastunut Oliva olikin uuteen ystäväänsä, oli hänen ihastuksensa
vain suhteellista, hänestä kun tämä tuttavuus oli vankilan
akkunain lävitse katsottuna miellyttävä. Mutta hän ei salannut
Jeannelta, että hänestä olisi ollut hauskempaa päivänvalo ja kävely
auringonpaisteessa, yleensä todellinen elämä kuin nuo yölliset
salakäynnit ja teeskennelty kuninkaallisuus. Hitunen elämää oli
Jeanne, hänen hyväilynsä ja ystävyytensä; elämän tosisisällys oli
hänestä kuitenkin raha ja Beausire.

Jeanne oli perinpohjin tutustunut hänen ajatustapaansa ja päätti
käyttää sitä hyväkseen. Olivan kanssa piti siis ottaa puheeksi, että
nyt oli pakko hävittää kaikki todisteet rikollisesta petoksesta, jota
oli harjoitettu Versaillesin puistossa.

Illalla Oliva tuli alas kadulle, ja Jeanne odotti häntä portilla.
Molemmat astuivat sitten ylöspäin Saint-Clauden katua autiolle
bulevardille asti ja nousivat vaunuihinsa, jotka lähtivät hiljaa
vierimään kiertotietä Vincennesiin päin.

Olivalla oli hyvin suojaavana valepukuna yksinkertainen hame ja
huppukaulus;. Jeanne oli pukeutunut tehtaalaistytöksi, niin ettei
kukaan voinut heitä tuntea. Sitäpaitsi olisi täytynyt kurkistaa
vaunujen sisään, eikä siihen ollut muilla oikeutta kuin poliisilla.
Mutta vielä ei mikään ollut kiinnittänyt poliisin huomiota. Lisäksi
oli vaunujen ovessa Valois-suvun vaakuna, mahtava suoja, jota ei
järjestysvalta tohtisi uhmata.

Aluksi Oliva peitti Jeannen posket suudelmilla, joihin toinen
runsaasti vastaili.

-- Voi kuinka minun on ollut ikävä! -- valitti Oliva. -- Hain teitä
ja huutelin.

-- Minun oli mahdotonta tulla teitä tapaamaan; siitä olisi meille
molemmille tullut paha vaara.

-- Kuinka niin? -- kysyi Oliva ihmeissään.

-- Kauhea vaara, rakas ystävä, niin että vieläkin värisen.

-- Voi, kertokaa pian!

-- Tiedättehän itsekin, että teidän on täällä ikävä.

-- Niin, niin, hirveän ikävä.

-- Ja siksi teki mielenne päästä ulos.

-- Siinä olitte minulle niin avulias.

-- Tiedätte myös, että puhuin teille hupsusta hovilakeijasta, muuten
herttaisesta miehestä, ja että hän on rakastunut kuningattareen,
jonka näköinen ainakin päältäpäin olette.

-- Juuri niin.

-- Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että
pidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun
annettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.

-- Ikävä kyllä, -- myönsi Oliva huoaten.

-- Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa
tavattiin tuo miesparka.

Oliva huokasi taas.

-- Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.

-- Se oli kai väärin tehty, -- kuiskasi Oliva, -- sillä me petimme
häntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin
viehättävä kavaljeeri.

-- Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että
annoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi,
tarjositte kätenne suudeltavaksi... se kaikki oli vain kepposia...
Mutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin...

Oliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei
olisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda
katseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.

-- Kuinka? -- sammalsi Oliva. -- Mitä muuta?

-- Tuli kolmas kohtaus, -- selitti Jeanne.

-- Niin kyllä, -- myönsi Oliva epäröiden. -- Senhän tiedätte, kun
olitte mukana.

-- Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin
tai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta.
Minä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui.
Siitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte,
että te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen
antamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle
sanotaan.

-- Entä sitten? -- kysyi Oliva vavisten.

-- Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin
tekokuningatar sanoo antaneensa.

-- Mitä?

-- Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi
saaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta
rakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.

-- Voi, hyvä Jumala!

-- Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä -- sanoi
Jeanne.

-- Tietysti... mutisi Oliva.

-- Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta
minulle mitään?

Oliva värisi kiireestä kantapäähän.

-- Mitä järkeä olisi siinä, -- jatkoi ystävätär kiduttaen, -- että
te, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että
te, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin
oikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin
semmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.

-- Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! -- huudahti Oliva.

-- No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään
pelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden
suutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia
puistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä.
Mutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa... Voi, rakas
lapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.

Oliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.

-- Mitä silloin voi tapahtua? -- kysyi hän.

-- Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun
tietääkseni.

-- En olekaan.

-- Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne
sellaisen... kevytmielisyyden...

-- Mitä sitten?

-- Teitte semmoista, minkä nimenä on majesteettirikos. Ja silloin voi
joutua kerrassaan perikatoon.

Oliva kätki kasvot käsiinsä.

-- Sittenkin, -- jatkoi Jeanne, -- voitte asiasta päästä, kun
todistatte olevanne syytön, koska ette ole tehnyt, mitä hullu lakeija
väittää. Kahdesta ensimäisestä kevytmielisyydestä ei voine seurata
muuta kuin pari, kolme vuotta vankeutta ja maanpako.

-- Vankeus... maanpako! -- kauhistui Oliva.

-- Sen vaaran voi kuitenkin välttää. Omasta puolestani ryhdyn
varokeinoihin ja koetan paeta.

-- Pelkäättekö tekin?

-- Totta kai! Se hullu antaa tietysti minutkin ilmi. Voi, Oliva
parka, kepposemme taitaa käydä meille kalliiksi.

Oliva itki katkerasti.

-- Minä en osaa koskaan pysyä järkevänä. Minussa on kuin paha henki!
Tämän onnettomuuden jälkeen joudun varmaan johonkin uuteen.

-- Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne... koettakaa vain välttää julkista
huomiota.

-- Kyllä minä nyt pysyn kauniisti suojelijani luona. Mitähän, jos
kertoisin hänelle kaikki?

-- Jopa nyt jotakin! Kun mies pitää teistä niin hyvää huolta ja salaa
teiltä rakkautensa odottaen teiltä vain yhtäkin sanaa, jotta saisi
teitä hyväillä, niin juuri sille miehelle ilmoittaisitte, että olette
ollut niin ajattelematon, huomatkaa se, ja lisäksi tulee, mitä hän
alkaa epäillä.

-- Voi taivas, te olette oikeassa.

-- Kuulkaapa vielä! Asiasta leviää huhu, viranomaisten tiedustelut
panevat suojelijanne arvelemaan, ja kuka tietää, eikö juuri hän itse
anna teitä ilmi päästäkseen hovin suosioon?

-- Voi, voi!

-- Entä jos hän muitta mutkitta ajaa teidät tiehenne, kuinka teidän
käy?

-- Silloin olen hukassa.

-- Ja jos herra Beausire saisi tietää asian... jatkoi Jeanne
hitaasti, tarkastellen tämän viimeisen iskun vaikutusta.

Oliva vavahti. Rajulla liikkeellä hän pilasi koko hiuslaitteensa.

-- Hän tappaisi minut. Ei, ei, -- mutisi hän, -- ennemmin tappaisin
itseni.

Sitten hän kääntyi Jeannen puoleen ja sanoi epätoivoisena:

-- Tehän ette voi minua pelastaa, kun itse olette vaarassa.

-- Minulla on pieni vuokratila kaukana Picardiessa, -- vastasi
Jeanne. -- Jos voisin huomaamatta päästä sinne turvaan, ennenkuin
kaikki on saatu ilmi, niin voisi vielä toivoa.

-- Mutta se mielipuoli tuntee teidät ja voi aina saada teidät
käsiinsä.

-- Kun vain te olette poissa ja piilossa, en sitten enää pelkää
hullua miestä. Silloin voin hänelle julkisesti sanoa: Te olette
hullu, kun semmoista väitätte... todistakaa. Siihen hän ei pystyisi,
ja minä voisin salavihkaa lisätä: te olette roisto.

-- Minä lähden, milloin ja miten vain tahdotte, -- sanoi Oliva.

-- Luullakseni se on viisainta, -- vastasi Jeanne.

-- Täytyykö matkustaa heti?

-- Ei, vaan odottakaa, kunnes olen kaikki valmistanut, niin että
onnistuu. Olkaa piilossa, älkää näyttäkö itseänne minullekaan.
Kuvastimenkin edessä pitää teillä olla valepuku.

-- Kyllä, kyllä, luottakaa minuun, rakas ystävä.

-- Ja aluksi palataan kotia; meillä ei ole enää mitään sanomista
toisillemme.

-- Kauvanko luulette kestävän, ennenkuin olette valmis?

-- Sitä en tiedä, mutta huomatkaa eräs asia: tästedes lähtöpäiväänne
asti ei minua enää näy akkunassa. Jos minut siellä näette, saatte
olla varma, että se juuri on määräpäivä, ja olkaa valmiina.

-- Kyllä, kiitos, hyvä ystävä!

He palasivat hitaasti Saint-Clauden kadulle. Oliva ei uskaltanut
puhutella Jeannea, ja tämä oli niin mietteissään, ettei sanonut
mitään. Perille päästyään he suutelivat toisiaan, ja Oliva pyysi
ystävältään nöyrästi anteeksi, että oli ajattelemattomasti
toimittanut niin paljon harmia.

-- Minä olen nainen, -- vastasi rouva de la Motte ivallisesti
mukaillen latinalaista runoilijaa, -- ja kaikki naisellinen heikkous
on minulle tuttua.



27.

Pako.


Mitä Oliva oli luvannut, sen hän täytti. Ja mitä Jeanne oli luvannut,
_sen_ hän toimitti.

Seuraavasta päivästä lähtien Oliva salasi olemuksensa maailmalta niin
tarkoin, ettei kukaan voinut epäillä hänen asuvan Saint-Clauden kadun
varrella.

Hän pysytteli aina verhon tai muun suojan takana pitäen akkunat
suljettuina, vaikka auringonsäteet pyrkivät iloisesti leikkien sisään.

Jeanne ryhtyi puolestaan kaikkiin valmistuksiin tietäen, että
huomispäivänä lankesi maksettavaksi ensimäinen puolen miljoonan erä,
ja järjesti asiansa niin, ettei miltään taholta päästäisi hänen
kimppuunsa, kun pommi räjähtäisi. Tämä kauhea hetki oli nyt hänen
huomioittensa viimeisenä päämääränä. Hän oli viisaasti harkinnut,
että pako olisi helppo, mutta samalla ilmeisin syytös itseään
vastaan. Jäädä paikalleen kuin kaksintaistelija, joka odottaa
vastustajansa pistoa, pysyä liikkumatta silläkin uhalla, että
kaatuisi, mutta samalla siinä toivossa, että kaataisi vihollisensa,
sellainen oli kreivittären päätös.

Tämän vuoksi hän päivää sen jälkeen, kun oli Olivan tavannut,
näyttäytyi kello kahden aikaan akkunassaan ilmoittaakseen
valekuningattarelle, että oli jo aika samana iltana puikkia tiehensä.

Mahdotonta olisi kuvata Olivan riemua ja kauhua. Paon välttämättömyys
merkitsi vaaraa, sen mahdollisuus merkitsi pelastusta. Hän heitti
kaunopuheisen lentosuukkosen Jeannelle ja rupesi valmistautumaan
matkalle pistäen matkalaukkuunsa joitakin suojelijansa kalleuksia.

Merkin annettuaan Jeanne meni hakemaan vaunuja, joiden huostaan
jätettäisiin neiti Olivan kallisarvoinen olemus. Tässä oli
kaikki, mitä kärkkäinkään vakooja olisi havainnut tavallisesti
niin ilmeisistä todisteista, että nämä kaksi ystävystä olivat
salaliitossa. Akkunaverhot ummessa, akkunat kiinni ja himmeänä
harhailevaa valoa, sitten epäselvää kahinaa, salaperäistä kopinaa,
jotakin epäjärjestystä ja lopuksi pimeys ja hiljaisuus.

Kello löi yksitoista illalla Saint-Paulin kirkontornissa, ja tuuli
kuljetti virran puolelta kumeat, verkkaiset lyönnit Saint-Clauden
kadulle saakka, kun Jeanne saapui Saint-Louisin kadulle kolmen
ripeän hevosen vetämissä postivaunuissa. Kuskipenkillä istui
kaapuun kääriytynyt mies, joka opasti ajuria. Jeanne nykäisi miestä
kaavusta ja käski pysäyttää Roi-Dorén kadun kulmaan, ja mies tuli
puhuttelemaan kreivitärtä.

-- Vaunut saavat odottaa tässä, hyvä herra Réteau, -- sanoi Jeanne.
-- Puoli tuntia riittää. Minä tuon tänne erään, joka astuu vaunuihin,
ja sitten viette hänet kaksinkertaisesta kyytimaksusta pikku talooni
Amiensiin.

-- Kyllä, rouva kreivitär.

-- Siellä jätätte hänet vuokramieheni Fontainen haltuun, jolle olen
jo antanut ohjeet.

-- Hyvä on, madame.

-- Mutta onko teillä ase mukana, hyvä Réteau?

-- On kyllä, madame.

-- Tätä naista vainoo eräs hullu mies... Kukaties aiotaan hänet
matkalla pysäyttää...

-- Mitä silloin on tehtävä?

-- Ampukaa heti, kun joku yrittää estää matkaa.

-- Kyllä, madame.

-- Pyysitte kaksikymmentä louisdoria palkkioksi siitä, mistä oli
puhe. Saatte sata, ja minä maksan myös kulut matkastanne Lontooseen,
jonne odotatte minua enintään kolmen kuukauden kuluessa.

-- Hyvä on, madame.

-- Tässä saatte sata louisdoria. Luultavasti en enää tapaa teitä
täällä, sillä parasta on teidän rientää Saint-Valeryhin ja sieltä
heti laivalla Englantiin.

-- Luottakaa minuun, madame.

-- Se koskee omaa etuanne.

-- Meidän etuamme, -- sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. --
Minä siis odotan.

-- Ja minä lähetän naisen kohta tänne.

Réteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein
askelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.

Tässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti
itse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle
merkkinä tulla alas kadulle.

-- Se on varova tyttö, -- tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan
olevan pimeän.

Jeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei
näkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen
suostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.

-- Hän tulee varmaankin alas pimeässä, -- ajatteli Jeanne, -- eikä
siinä ole mitään vaaraa.

Ja hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli
ottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.

-- Se hupsu, -- tuumi kreivitär harmissaan, -- kuinka paljon hän
hukkaa kallista aikaa riepujensa takia.

-- Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista!
Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin
kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni
bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä
näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.

-- Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei
ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.

Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta
mitään vastausta ei tullut.

-- Se naikkonen on varmaankin sairastunut, -- mutisi Jeanne
raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, -- eikä pääse liikkeelle. Mutta
ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.

Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita.
Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle
yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.

-- Entä jos joku olisi hänen luonaan? -- ajatteli kreivitär.

-- Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin
portaissa jonkun...

Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian
ratkaisi seuraava uusi ajatus:

-- Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina
pulasta.

Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän
tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut,
vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut
niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta
yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui
aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen
takaa kuului levottomia askelia.

Läähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä
ei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin,
arvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut -- oli
vain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.

-- Oliva, Oliva! -- sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.

-- Avatkaa, avatkaa! -- joudutti Jeanne.

Ovi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla
oli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot
käsiinsä.

-- Oliva! -- sanoi mies. -- Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti
hiljaa kreivinnan päähinettä.

-- Kreivitär de la Motte! -- huudahti hän sellaisella äänensävyllä,
joka mainiosti kuvasti hämmästystä.

-- Kreivi de Cagliostro! -- mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.

Niiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut
koskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin
pahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen
synkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin
suurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi
melkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi
hänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja
istumaan.

-- Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? --
kysyi Cagliostro levollisesti.

-- Monsieur... sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää
katsettaan kreivin silmistä, -- minä tulin... hakemaan...

-- Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani,
joka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän
arvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.

Jeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.

-- Varmaankin, -- jatkoi tämä tyyneesti, -- jouduitte sen saksalaisen
vintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo
eikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja
sitten hän kai nukahti jälleen.

-- Älkää häntä toruko, monsieur, -- sanoi Jeanne jo hieman keveämmin,
kun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.

-- Eikö juuri hän avannut porttia?

-- Luullakseni se oli hän... mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä
nuhteita?

-- Sen voin luvata, -- myönsi kreivi hymyillen. -- Mutta selittäkää
nyt asianne, madame.

Ja kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse
aukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä
tarkoituksesta.

-- Minä tulin, -- sanoi hän kiireesti, -- kysymään teiltä neuvoa,
herra kreivi, eräiden huhujen johdosta.

-- Mitä huhuja ne ovat?

-- Suokaa minulle aikaa, -- vastasi Jeanne. -- Asia on hyvin
arkaluontoinen...

-- Koeta, koeta, -- ajatteli Cagliostro. -- Mutta satimessa olet!

-- Olettehan te kardinaali de Rohanin ystävä? -- sanoi Jeanne.

-- Ahaa, sukkela alku, -- tuumi Cagliostro. -- Kisko vain niin
pitkälle kuin nuorasi riittää, mutta pitemmälle et pääse.

-- Niin minä olen todellakin ystävyyssuhteessa hänen
korkea-arvoisuuteensa, -- lausui hän ääneen.

-- Ja minä tulin, -- jatkoi Jeanne, -- kysymään teiltä...

-- Mitä? -- kysyi Cagliostro hieman ivallisesti.

-- Sanoin jo äsken, että asemani on arkaluontoinen. Älkää siis
käsittäkö sanojani väärin. Varmaankin olette kuullut, että kardinaali
osoittaa minulle hiukan mieltymystä, ja nyt tahtoisin tietää, minkä
verran voin luottaa... Sanotaanhan teidän, monsieur, voivan katsahtaa
sielujen ja sydämien sisimpään pohjaan.

-- Selittäkää vähän tarkemmin, madame, -- sanoi kreivi, -- jotta
pääsisin katsahtamaan hiukan syvemmälle omaan sieluunne ja sydämeenne.

-- Kerrotaan kardinaalin rakkauden kohdistuvan toisaalle... hyvin
korkealle... vieläpä väitetään...

Nyt Cagliostro iski leimuavan katseen Jeanneen, joka oli vähällä
kaatua selälleen.

-- Madame, -- sanoi hän, -- minä osaan todellakin saada salat
ilmi, mutta täysin onnistuakseni tarvitsen apua. Suvaitkaa vastata
seuraaviin kysymyksiin:

-- Kuinka olette tullut tänne minua tapaamaan, kun en täällä asu?

Jeannea kauhistutti.

-- Kuinka pääsitte sisään, kun tässä osassa taloa ei ole juopunutta
portinvartijaa eikä muitakaan palvelijoita? Ja ellette hakenut minua,
ketä te haette? Ette vastaa! -- jatkoi hän kreivittären vavistessa.
-- Täytynee siis virkistää muistianne. Te pääsitte sisään sillä
avaimella, joka tuntuu olevan taskussanne. Kas, tässähän se onkin.
Tulitte tapaamaan nuorta naista, jota pelkästä hyvyydestä piilotin
luonani.

Jeanne hoippui kuin maasta temmattu puu.

-- Entä jos niin olisikin, -- sanoi hän hiljaa, -- mitä rikollista
siinä on? Eikö naisen sovi tavata toista naista? Kutsukaa hänet
tänne, niin saatte kuulla, tarvitseeko ystävyyttämme salata...

-- Madame, -- keskeytti Cagliostro, -- noin te puhutte vain
senvuoksi, että tiedätte hänen olevan täältä poissa.

-- Onko hän poissa? -- huudahti Jeanne pelästyneenä. -- Onko Oliva
lähtenyt pois?

-- Vai olette te tietämätön koko asiasta, vaikka itse avustitte hänen
ryöstämistään täältä!

-- Minäkö auttanut hänen ryöstämistään! -- huusi Jeanne, jossa
jälleen heräsi toivoa. Hänet on siis viety, ja te syytätte minua!

-- En ainoastaan syytä, vaan todistan, -- sanoi Cagliostro.

-- Todistakaa! -- sanoi kreivitär julkeasti.

Cagliostro otti pöydältä erään paperin ja näytti sitä Jeannelle.

    'Jalo suojelijani, herra kreivi!

-- alkoi Cagliostrolle osoitettu kirjelippu.

    -- 'Suokaa anteeksi, että lähden pois, mutta ennen kaikkea
    rakastan herra Beausireä, ja kun hän on tullut tänne, vie hän
    minut mukanaan ja minä seuraan häntä. Hyvästi! Ottakaa vastaan
    vakuutus ikuisesta kiitollisuudestani.'

-- Beausire! -- toisti Jeanne kivettyneenä. -- Eihän se mies tiennyt
Olivan osoitettakaan!

-- Kyllä hän tiesi, -- sanoi Cagliostro vetäen taskustaan esille
toisen paperin. -- Tämän löysin rappusilta, tullessani tapani
mukaan tervehtimään suojattiani. Luultavasti on herra Beausire sen
pudottanut.

Kreivitär luki tuntien kylmiä väreitä:

    'Herra Beausire voi löytää neiti Olivan Saint-Clauden kadun
    varrelta, bulevardin kulmasta. Parasta on viedä hänet sieltä
    heti. Tätä neuvoo vilpitön ystävätär. Joutukaa, sillä aika on
    täpärällä.'

Kreivitär rutisti paperia vimmastuneena.

-- Ja hän veikin Olivan, -- sanoi Cagliostro kylmästi.

-- Mutta kuka tämän on kirjoittanut? -- kysyi Jeanne.

-- Arvatenkin te, hänen vilpitön ystävättärensä.

-- Kuinka hän pääsi tänne sisään? -- ihmetteli Jeanne luoden
paatuneeseen puhetoveriinsa raivoisan silmäyksen.

-- Eikö ovea voi avata teidän avaimellanne? kysyi Cagliostro

-- Kun se on minulla, ei se voinut olla Beausirellä.

-- Jos on yksi avain, voi niitä olla kaksikin, -- vastasi Cagliostro
katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Teillä on todistuskappaleita, -- sanoi Jeanne hitaasti, -- eikä
minulla ole muuta kuin epäluuloja.

-- Niitä on minullakin, -- sanoi Cagliostro, -- ja varmasti yhtä
paljon.

Samalla hän antoi kreivittärelle hienon viittauksen, että puhelu oli
päättynyt.

Jeanne lähti alas rappusia, jotka hänen tullessaan olivat pimeitä ja
autioita, mutta nyt hän tapasi siellä parikymmentä lakeijaa kynttilä
kädessä, ja Cagliostro toisti häntä saattaessaan kaikkien kuullen
moneen kertaan: rouva kreivitär de la Motte.

Hän kiirehti tiehensä puhkuen raivoa ja kostoa, niinkuin tarun
lohikäärme sylkee tulta ja myrkkyä.



28.

Kirje ja kuitti.


Seuraava päivä oli viimeinen määräaika, jona kuningatar itse oli
luvannut maksaa jalokivikauppiaille Böhmer ja Bossangelle.

Kun kuningattaren kirjeessä oli kehoitettu vaiteliaisuuteen,
odottivat he, että viisi sataa tuhatta livreä lähetettäisiin
heidän luokseen. Ja kun kauppiaille, kuinka rikkaita ovatkin,
puolen miljoonan erän saaminen on melkoisen tärkeä asia, laativat
yhtiömiehet paraimmalla käsialallaan kuitin. Tätä ei kuitenkaan
tarvittu, sillä kukaan ei tullut sitä vaihtamaan viittä sataa tuhatta
livreä vastaan.

Suurimmassa tuskassa kului jalokivikauppiailta yö heidän yhä
odotellessaan melkein epätodennäköistä rahantuojaa. Kuningattarella
oli välistä omituisia päähänpistoja; hänen täytyi salata asiansa, ja
lähetti saattoi tulla vaikka puoliyön jälkeen.

Aamurusko hälvensi heidän tyhjänpäiväiset luulottelunsa. Silloin
Böhmer päätti lähteä Versaillesiin yhtiömiehensä kanssa, jonka oli
määrä odottaa vaunuissa.

Hän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että
ellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä
ja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli
osannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä,
sai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä
kuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.

Pian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta
Charnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta
rakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja
huomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta
kuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn,
joka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka
myönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo
uutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa
eikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen
näyttää rumentunutta hahmoaan.

-- Siitä saamme olla ihan varmat -- puhelivat he tulkiten
Marie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, -- että hänen
majesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei
vielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi,
että silloin ollaan muilta rauhassa.

Ja kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko
rahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.

Kun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet
saatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.

-- No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? -- kysyi kuningatar heti, kun
hän tuli näkyviin. -- Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on
huono onni, niinkuin muistatte.

Böhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi
kuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti
ympärilleen ja vastasi:

-- Juuri niin, teidän majesteettinne.

-- Mitä te haette? -- kysyi kuningatar ihmetellen. -- Vai onko teillä
jokin salaisuus?

Tästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.

-- Samanlainen salaisuus kuin ennen, jokin koriste myytävänä, --
jatkoi kuningatar, -- verraton kalleus? Älkää arkailko, ei täällä
kukaan kuuntele.

-- Siinä tapauksessa... mutisi Böhmer.

-- Niin, mitä?

-- Voin sanoa teidän majesteetillenne...

-- Mutta sanokaa pian, hyvä Böhmer. Jalokivikauppias läheni
kohteliaasti hymyillen.

-- Voin sanoa, että teidän majesteettinne unohti meidät eilen, --
sanoi hän herttaisesti näyttäen hieman kellastuneita hampaitaan.

-- Unohdin! Kuinka? -- kysyi kuningatar hämmästyen.

-- Eilen oli... määräpäivä...

-- Mikä määräpäivä?

-- Anteeksi, jos uskallan teidän majesteetillenne... Tiedän kyllä,
että tämä on epähienoa... Kenties teidän majesteettinne ei ole
varannut... Se olisi tosin perin ikävää, mutta...

-- Mitä ihmettä, Böhmer! -- huudahti kuningatar. -- Minä en ymmärrä
sanaakaan siitä, mitä puhutte. Selittäkää vihdoinkin, hyvä mies!

-- Teidän majesteettinne näkyy unohtaneen koko asian. Onhan se
luonnollista, kun on niin paljon ajattelemista.

-- Mitä olisin unohtanut?

-- Eilen lankesi maksettavaksi ensi erä kaulanauhan hintaa, --
selitti Böhmer arasti.

-- Olette siis myynyt sen kaulanauhan?

-- Kuinka?... sopersi Böhmer luoden kuningattareen ällistyneen
katseen. -- Minusta näyttää, että...

-- Ja ostajat jättivät maksamatta, Böhmer parka? Sepä on Ikävä juttu.
Semmoisten ihmisten olisi pitänyt tehdä, niinkuin minä tein: kun
eivät voineet maksaa, piti heidän luopua kaulanauhasta vaatimatta
käsirahaa takaisin.

-- Mi-mitä... änkytti jalokivikauppias horjahtaen kuin varomaton
matkamies, joka äkkiä on saanut auringonpistoksen.

-- Mitä teidän majesteettinne suvaitsi minulle sanoa?

-- Minä sanon, hyvä Böhmer, että jos kymmenen ostajaa jättää teille
takaisin kaulanauhan, niinkuin minä jätin, ja saatte pitää hyvänänne
kahden sadan viidenkymmenen tuhannen livren käsirahan, karttuu siitä
teille kaksi ja puoli miljoonaa ja kaupan päälle kaulanauha.

-- Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan
takaisin, niinkö? -- huudahti Böhmer hikoillen.

-- Juuri niin sanon, -- vastasi kuningatar tyynesti. -- Mikä teitä
vaivaa?

-- Mitä? -- jatkoi jalokivikauppias. -- Kieltääkö teidän
majesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?

-- Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? -- sanoi kuningatar
ankarasti. -- Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina
riivaamaan jonkun ihmisen?

-- Mutta, -- väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, --
minusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta
suusta... että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin...
että teidän majesteettinne on sen _jättänyt takaisin_.

Kuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.

-- Onneksi, -- sanoi hän, -- minulla on hallussani jotakin, millä
voin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra
Böhmer, jotten sanoisi pahempaa.

Hän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka
levitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.

-- Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, -- sanoi hän ja istuutui
voidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.

Böhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten
asteettain äärimmäistä kauhua.

-- Mitä sanotte? -- kysyi kuningatar. -- Tottahan tunnette tuon
kuitin, joka nimenomaan todistaa, että olette saanut kaulanauhan
takaisin, ja jollei teiltä ole unohtunut oma nimenne...

-- En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, -- puhkui Böhmer
tukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.

Kuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista
silmistään.

-- Kiellättekö? -- kysyi hän.

-- Kiellän jyrkästi... Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai
henki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä
piirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja
pyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne,
minä en ole tätä kuittia kirjoittanut.

-- Silloin, monsieur, -- sanoi kuningatar hiukan vaaleten, -- olen
minä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?

Böhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan
kuningattarelle.

-- En usko, madame, -- sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen
murtamalla äänellä, -- että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut
tämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.

-- Mikä paperilappu tämä on? -- huudahti kuningatar. -- Minä en ole
koskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?

-- Se on allekirjoitettu, -- sammalsi Böhmer heikosti.

_Marie-Antoinette de France_... Te olette hullu! Olenko minä
syntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar?
Eikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa?
Kuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa
väärentäjillenne.

-- Väärentäjilleni... änkytti jalokivikauppias, joka oli vähällä
pyörtyä. -- Teidän majesteettinne epäilee siis minua, Böhmeriä?

-- Epäilettehän tekin minua, Marie-Antoinettea, -- sanoi kuningatar
ylpeästi.

-- Mutta tuo kirje, -- väitti Böhmer vielä ja viittasi paperiin, joka
yhä oli kuningattaren kädessä.

-- Ja tuo kuitti, -- vastasi tämä viitaten paperiin, jota Böhmer ei
ollut hellittänyt.

Jalokivikauppiaan täytyi nojata tuoliin, kun lattia tuntui keinuvan.
Hän läähätti, ja huimauksen kalpeutta seurasi uhkaavan halvauksen
heleä puna.

-- Antakaa takaisin kuittini, -- sanoi kuningatar. -- Minusta se
on pätevä, ja tässä saatte kirjeen, jonka allekirjoituksena on
_Marie-Antoinette de France_. Yliprokuraattori ilmoittaa teille,
minkä arvoinen se on.

Ja heitettyään hänelle kirjeen, kun oli temmannut kuitin hänen
kädestään, käänsi kuningatar hänelle selkänsä ja poistui viereiseen
huoneeseen jättäen oman onnensa nojaan miesparan, joka ei kyennyt
mitään ajattelemaan ja vastoin kaikkia hovitapoja vaipui nojatuoliin.

Muutaman minuutin kuluttua Böhmer tointui sen verran, että pääsi
huumaantuneena ulos ja kiirehti tapaamaan Bossangea, jolle kertoi
asian menon niin hätääntyneellä tavalla, että yhtiömies alkoi häntä
pahasti epäillä. Mutta hän toisti ilmoituksensa niin moneen kertaan
ja niin tarkoin, että Bossange rupesi repimään tekotukkaansa ja
Böhmer omaa tukkaansa, mikä näky oli ohitse kulkevista ja vaunuihin
kurkistelevista perin surkea ja samalla hassunkurinen.

Mutta kun ei voi koko päiväksi jäädä vaunuihin ja kun teko- tai omaa
tukkaa repien lopulta osuu päälakeen, jonka alla on tai pitää olla
ajatuksia, niin saivat jalokivikauppiaat kiinni siitä ajatuksesta,
että olisi yhteisvoimin, jos mahdollista, pyrittävä kuningattaren
luo saamaan edes jotakin selityksen tapaista. He astuivat siis
surkuteltavassa mielentilassa linnaan päin ja kohtasivat erään
upseerin, joka kuningattaren puolesta kutsui hänen luokseen
jommankumman. Helppo on kuvitella, kuinka he riemastuneina kiireesti
tottelivat, ja heidät saatettiin heti hänen majesteettinsa luo.



29.

Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.


[Rohanien vaalilause; suomeksi: Kuningas en voi (olla), prinssi
en viitsi, Rohan olen. -- Rohanit olivat Bretagnen prinssejä
siltä ajalta, jolloin se maakunta oli itsenäinen. Tämä ylhäinen
ja itsetietoinen suku sammui heinäk. 13. p:nä 1916 uskaliaalla
yöllisellä tiedustusretkellä saksalaisten ampumalinjalle. _Suom._]

Kuningatar näkyi odottavan maltittomasti ja huudahtikin kohta, kun
huomasi jalokivikauppiaat:

-- Ahaa, herra Bossange! Vai olette hankkinut apuväkeä, Böhmer! Sitä
parempi.

Böhmerillä ei ollut mitään sanottavaa; sitä enemmän hän ajatteli.
Sellaisella hetkellä on parasta toimia liikkeillä: Böhmer heittäytyi
siis Marie-Antoinetten jalkain juureen. Tämä temppu oli hyvin
ilmehikäs, ja Bossange hänen yhtiömiehenään teki samoin.

-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningatar, -- nyt olen tyyni enkä aio enää
kiihtyä. Sitäpaitsi on mieleeni johtunut jotakin, mikä saa minut
arvostelemaan teitä toisin. Varmaankin olemme, te ja minä joutuneet
jonkin pikku kepposen uhriksi... mutta minusta se ei enää ole
salaperäinen.

-- Oi, madame! -- huudahti Böhmer ihastuneena näistä sanoista. --
Teidän majesteettinne ei siis enää epäile, että me olisimme... voi,
kuinka vaikeata on sitä sanaa lausua... tarkoitan väärentäjiä.

-- Vakuutan teille, että minun on yhtä vaikeata sitä kuulla kuin
teidän lausua, -- vastasi kuningatar. -- En minä enää teitä epäile.

-- Epäileekö teidän majesteettinne jotakuta muuta?

-- Vastatkaa kysymyksiini. Sanotte, ettei teillä enää ole
timanttikoristetta?

-- Ei ole enää, -- vastasivat jalokivikauppiaat yhtaikaa.

-- Teidän ei tarvitse tietää, kelle olin jättänyt kaulanauhan teille
vietäväksi... se asia koskee vain minua. Onko luonanne käynyt...
oletteko tavannut kreivitär de la Motten?

-- Anteeksi, madame, olemme kyllä hänet tavanneet...

-- Jättikö hän teille mitään... minun puolestani?

-- Ei, madame. Kreivitär sanoi vain: Odottakaa.

-- Mutta kuka antoi teille sen kirjeen?

-- Kirjeen? -- toisti Böhmer. -- Tämän kirjeen, jonka teidän
majesteettinne näki, toi meille tuntematon henkilö myöhään eräänä
iltana.

Ja hän näytti väärennettyä kirjettä.

-- Vai niin, -- sanoi kuningatar, -- hyvä on. Huomaatte siis, ettei
se tullut suoraan minulta.

Hän soitti, ja huoneeseen tuli muuan lakeija.

-- Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, -- sanoi kuningatar
tyynesti. -- Ettekö ole tavannut ketään, -- jatkoi hän yhtä
levollisesti, -- esimerkiksi kardinaali de Rohania?

-- Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä...

-- Hyvä, -- keskeytti kuningatar. -- Ei mennä vielä pitemmälle.
Niin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan,
ei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte
sanoessaan: _Odottakaa_, tarkoitti... Ei, en arvaa mitään enkä
tahdokaan arvata... Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette
kertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä
tiedän kaikki.

Tämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa
jo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi
osaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:

-- Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on
aina rikos.

Marie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.

-- Tosin tämä kuitti, -- sanoi hän, -- on väärennetty, ellette ole
saanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten,
että saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin
viedä timantit takaisin.

-- Milloin vain teidän majesteettinne käskee, -- sanoi Bossange. --
Rehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.

-- Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän
yksin voi meitä opastaa.

-- Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä
vastauksen saamme? -- kysyi Böhmer.

-- Sen saan tietää ennen kuin te, -- vastasi kuningatar. Minä juuri
autan teidät pulasta. Menkää nyt.

Heidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa
jälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä
etsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme
jalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.

Kardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua,
jonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä
sanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta
kaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi
enää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen
ritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisi _mahdottomiksi käyneisiin
suhteisiin_. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja
tarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse
paperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli
muovaellut.

-- Kiemaileva, oikullinen, uskoton! -- huusi hän epätoivoissaan. --
Mutta kyllä minä kostan!

Hän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät
heikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.

-- Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, -- ajatteli hän, --
toinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän
otti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi
sittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.

Ja onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen
kirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta.
Viimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti
kardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut,
että vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan
näitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan
kotoisin Versaillesista.

Juuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän
hämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät
hänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta
tämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange
uhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.

-- Mitä se merkitsee? -- tuumi kardinaali. -- Antakaa heidän tulla.

He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että
heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he
olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle.
Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää
ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.

-- Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, -- huusi kardinaali, --
mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?

Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.

-- Käykö täällä samoin kuin siellä? -- näkyi Böhmer silmäniskulla
kysyvän kumppanillaan.

-- Ei, ei, -- vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. -- Minä
puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.

Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas
varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja
lausui sen heille vasten kasvoja.

-- Monseigneur, -- äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun
jälkeen huokauksen, -- oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät
raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota
ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.

-- Joko ette ole hulluja, -- vastasi kardinaali, -- ja silloin teidät
viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain
ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!

-- Monseigneur, me emme ole hulluja... meiltä on varastettu!

-- Mitä se minuun kuuluu? -- tiuskasi kardinaali. -- Enhän minä ole
poliisi.

-- Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, -- nyyhkytti Böhmer.
-- Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy...

-- Vai kaulanauha! -- keskeytti prinssi. -- Sekö teiltä on varastettu?

-- Se juuri, monseigneur.

-- Mitä siitä sanoo kuningatar? -- kysyi kardinaali ilmaisten hiukan
harrastusta.

-- Hän lähetti meidät teidän luoksenne.

-- Se on hyvin suosiollista hänen majesteettinsa puolelta. Mutta mitä
minä sille voin, miesparat?

-- Te voitte kaikki, monseigneur, te voitte sanoa, minne se on
joutunut.

-- Minäkö?

-- Varmaankin.

-- Hyvä herra Böhmer, tuolla tapaa voisitte minua puhutella, jos
kuuluisin siihen varasjoukkoon, joka on kuningattarelta siepannut
kaulanauhan.

-- Ei sitä ole kuningattarelta varastettu.

-- No keltä siis, Herran nimessä?

-- Kuningatar väittää, ettei se ollutkaan hänen hallussaan.

-- Niinkö hän väittää? -- sanoi kardinaali epäröiden. -- Mutta onhan
teillä hänen sitoumuksensa.

-- Kuningatar sanoo, että se sitoumus on väärennetty.

-- Mitä ihmettä! -- huudahti kardinaali. -- Teiltä menee pää
sekaisin, hyvät herrat.

-- Eikö ole niin, kuin sanoin? -- kysyi Böhmer Bossangelta, joka
myönsi kolmeen kertaan.

-- Kenties kuningatar väitti niin senvuoksi, että joku oli hänen
luonaan silloin, kun puhuitte asiasta, -- huomautti kardinaali.

-- Ei siellä ollut ketään, mutta tässä ei ole vielä kaikki.

-- No mitä vielä?

-- Kuningatar ei ole ainoastaan väittänyt, että meidän saamamme
kirje on väärennetty, vaan hän näytti meille kuittia, jossa me muka
tunnustamme saaneemme timantit takaisin.

-- Teidän kuittianne! Ja se kuitti...

-- On yhtä väärä kuin toinenkin paperi. Herra kardinaali sen
varmaankin tietää.

-- Väärä... kaksi väärennystä... ja sanotte, että minä muka tiedän?

-- Tietysti, sillä te kävitte meille vakuuttamassa samaa, mitä rouva
de la Motte oli sanonut, ja tiesitte myös, että olimme myyneet
kaulanauhan kuningattarelle ja että se oli hänen hallussaan.

-- Nämähän ovat perin vakavia asioita, -- sanoi kardinaali ja
pyyhkäisi kädellä otsaansa. -- Koetetaan nyt hieman selvitellä. Minun
osuuteni tässä kaupassa oli muistaakseni seuraavanlainen. Ensiksi
ostin hänen majesteettiaan varten tuon kaulanauhan ja suoritin
alkumaksuna kaksisataaviisikymmentä tuhatta livreä.

-- Aivan niin, monseigneur.

-- Sitten saitte sitoumuksen itse kuningattarelta, ainakin niin
ilmoititte, ja siihen hän oli merkinnyt maksuajat. Varmuutena oli
hänen omakätinen allekirjoituksensa.

-- Hänen omakätinen... Väitätte siis, että kuningatar itse oli
kirjoittanut?

-- Näyttäkää se minulle.

-- Tässä se on.

Jalokivikauppiaat ottivat sen esille, ja kardinaali katsahti siihen.

-- Kuinka lapsellisia te olette! -- huudahti hän. -- Tässä on
_Marie-Antoinette de France_... Mutta onhan kuningatar Itävallan
keisarin tytär! Teiltä on kavallettu; käsiala ja allekirjoitus...
molemmat väärennettyjä!

-- Mutta siiloin, -- huusivat jalokivikauppiaat epätoivon kuilussa,
-- täytyy rouva de la Motten tuntea väärentäjä ja varas.

Tämän huomautuksen totuus yllätti kardinaalin.

-- Kutsutaan rouva de la Motte tänne, -- sanoi hän hämmästyneenä.

Ja samoin kuin kuningatar, soitti hänkin. Hänen palvelijansa
kiirehtivät tavoittamaan Jeannea, jonka vaunut eivät voineet vielä
olla kaukana.

Mutta Böhmer ja Bossange, jotka turvautuivat kuningattaren lupauksiin
kuin jänikset pensaisiin, toistivat:

-- Missä kaulanauha on? Missä kaulanauha on?

-- Tässä menevät korvat lukkoon, -- sanoi kardinaali harmissaan.
-- Kuinka minä tiedän, missä kaulanauhanne on? Jätin sen
kuningattarelle, muuta en tiedä.

-- Mutta ellemme saa maksua, vaadimme kaulanauhan takaisin! --
hokivat molemmat kauppiaat.

-- Hyvät herrat, se ei koske minuun, -- toisti kardinaali
vimmastuneena ja valmiina paiskauttamaan velkojat ovesta ulos.

-- Rouva de la Motte, kreivitär de la Motte on syössyt meidät
perikatoon, -- huusivat Böhmer ja Bossange epätoivosta käheinä.

-- Rouva de la Motten rehellisyyttä kiellän epäilemästä sillä uhalla,
että saatte paikalla selkäänne.

-- Mutta joku on rikollinen, -- sanoi Böhmer surkeasti. -- Tottahan
joku on syypää näihin kahteen väärennykseen.

-- Kenties minä? -- kysyi kardinaali kopeasti.

-- Monseigneur, sitä emme tietystikään väitä.

-- No mitä te minulta tahdotte?

-- Herran nimessä, selitystä, monseigneur.

-- Odottakaa, kunnes itse saan jonkin selityksen.

-- Mitä vastaamme kuningattarelle, joka myös ärjyy meitä vastaan?

-- Mitä hän siis sanoo?

-- Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de la
Mottella, mutta ei suinkaan hänellä.

-- Vai niin, -- sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. --
Menkää sanomaan kuningattarelle... Ei, älkää sanoko hänelle mitään.
Muutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna... huomenna,
kuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne,
saatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä,
eikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen
vastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää... silloin, hyvät
herrat, minä olen Rohan ja minä maksan!

Lausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä
suorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat
yhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.

-- Siis huomenna, monseigneur? -- sammalsi Böhmer.

-- Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, --
vastasi kardinaali.



30.

Miekkailutaitoa ja valtioviisautta.


Seuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin
linnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.

Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät
liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin
kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut
tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin
on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä
harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta
diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin
tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.

Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan
puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.

-- Mainio sää, -- sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli
astunut hänen työhuoneeseensa, -- kerrassaan sopiva neitsyt Maarian
taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven
hattaraakaan.

-- Olen kovin pahoillani, sire, -- vastasi ministeri, -- että minun
on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.

-- Mitä nyt? -- sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. --
Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! -- Mitä on tapahtunut?

-- Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi,
että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle.
Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä
poliisiministerin huoleksi.

-- Onko varastettu? -- huudahti kuningas. -- Te olette
oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden
kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.

-- Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne
kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?

-- Böhmerinkö?

-- Juuri Böhmerin, sire.

-- Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?

-- Samasta.

-- Sen hylkääminen tuotti minulle komean _"Suffren"_ laivan, -- sanoi
kuningas hieroen kämmeniään.

-- Se kaulanauha on varastettu, -- sanoi parooni välittämättä siitä,
kuinka paljon pahaa saisi toimeen.

-- Ikävä juttu, perin ikävä, vastasi kuningas. -- Se koriste oli
kallis, mutta timantit voi helposti tuntea. Niiden paloittelu veisi
varkaudesta kaiken edun, ja ellei niitä rikota, saa poliisi kyllä
asiasta selon.

-- Sire, -- keskeytti herra de Bréteuil, -- ei tämä ole tavallinen
varkaus. Siihen sekaantuu huhuja.

-- Huhuja! Mitä tarkoitatte?

-- Väitetään, sire, että kuningatar on pitänyt sitä koristetta
hallussaan.

-- Mitä ihmettä! Juuri minun läsnäollessani hän sen hylkäsi eikä
tahtonut sitä katseitakaan. Hulluutta, mahdotonta, parooni!
Kuningatar ei ole ottanut sitä kaulanauhaa haltuunsa.

-- Sire, minä en käyttänyt täsmällistä sanaa. Parjaus on aina niin
sokea käydessään hallitsijain kimppuun, että oikea sana olisi
kuninkaallisille korville liian loukkaava. Se, että kuningatar on
pitänyt...

-- Mutta, herra de Bréteuil, -- sanoi kuningas hymyillen, -- ei
suinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on
varastanut?

-- Sire, -- riensi nyt ministeri selittämään, -- kuningattaren
sanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne
hylkäsi; sanotaan... eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne
vakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat
moisia katalia huhuja... sanotaan, että jalokivikauppiailla on
hänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan
kaulanauhan olevan hänen hallussaan.

Kuningas kalpeni.

-- Vai sanotaan niin, -- toisti hän, -- mutta mitä kaikkea ei sanota!
Tämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos
hän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen,
ja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar
voi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä
hyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi
minulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan
aviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä
en tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun
hivenelläkään.

Parooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja.
Mutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän
kävi taas epävarmaksi, levottomaksi.

-- Ja sitäpaitsi, -- sanoi hän, -- mitä te puhuitte varkaudesta?
Sanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha
voisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.

-- Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, -- vastasi
parooni, -- enkä osannut puhua loppuun.

-- Suuttumuksellani!... Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta...
parooni...

Ja kelpo kuningas remahti nauramaan.

-- Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte,
että kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka...
hänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.

-- Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän
majesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de
Calonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne
katsonut hyväksi myöntää.

-- Se on totta.

-- No nyt _sanotaan_, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi
kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut
rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.

-- Entä sitten? -- kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten
tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.

-- Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan
teidän majesteetillenne.

-- Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? -- huudahti kuningas
ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä
hetkestä pääsi voittopuolelle.

-- Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.

-- Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?

-- Ei, sire, ei juutalaiselta.

-- Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä
arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt
rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.

Tunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.

-- Parempi olisi ollut, -- vastasi ministeri.

-- Vai olisi se ollut parempi! Mutta keltä kuningatar on voinut
pyytää rahaa?

-- Sire, en oikein uskalla...

-- Te hämmästytätte minua, monsieur, -- sanoi kuningas nostaen
päätään ja otti taas kuninkaallisen puhetavan. -- Olkaa niin hyvä ja
sanokaa heti rahanlainaajan nimi.

-- Kardinaali de Rohan, sire.

-- Eikö teitä hävetä mainita kardinaali de Rohania, koko maan
velkaantuneinta miestä?

-- Sire... vastasi Bréteuil ja laski katseensa.

-- Tuo ilme ei minua miellytä, -- lisäsi kuningas, -- ja nyt teidän
täytyy paikalla antaa selitys, herra oikeusministeri.

-- Ei, sire, en mistään hinnasta, sillä mikään ei voi minua pakottaa
päästämään huuliltani ainoatakaan sanaa, joka halventaisi kuninkaani
tai kuningattareni mainetta.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan.

-- Kovin alhaalle nyt painumme, herra de Bréteuil, -- sanoi hän. --
Tuosta poliisiraportista lemahtaa likaviemärin tuoksuja, ja sieltä se
onkin kotoisin.

-- Kaikki parjaus huokuu myrkyllisiä höyryjä, ja siksi tulee
kuningasten pontevin toimin puhdistaa ilma ympärillään, elleivät
tahdo jättää kunniaansa sellaisen myrkyn uhriksi suorastaan
valtaistuimella.

-- Herra de Rohan, -- mutisi kuningas. -- Mutta kuinka se voisi
olla edes todennäköistä? Onko kardinaali siis laskenut liikkeelle
semmoisen huhun...

-- Teidän majesteettinne voi helposti saada selville, onko kardinaali
de Rohan hieronut kauppaa jalokivikauppiasten Böhmer ja Bossangen
kanssa ja onko hän sopinut ehdoista ja määrännyt maksuajat.

-- Todellako? -- huudahti kuningas vihan ja mustasukkaisuuden
vallassa.

-- Se on tosiasia, joka tulee esille, jos vähänkään kuulustelee.
Siitä menen takuuseen teidän majesteetillenne.

-- Takaatte siis?

-- Ehdottomasti, omalla vastuullani, sire. Kuningas alkoi kiivaasti
kävellä edestakaisin.

-- Nämä ovat kauheita asioita, -- sanoi hän, -- mutta vielä en näe
merkkiäkään varkaudesta.

-- Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus
kuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.

-- Ahaa, -- sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. -- Hän kieltää!
Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.

-- Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi
varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se
onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä
kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?

-- Syytättekö siis vain herra de Rohania...

-- Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan...

-- Se on vakava syytös, parooni.

-- Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön.
Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan
hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä
kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana _varkaus_
on lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren
pyhitetyn nimen yhteydessä.

-- Se on totta, se on totta, -- myönsi kuningas hämmentyneenä. -- Te
olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.

-- Välttämättä, sire.

-- Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de
Rohan menossa kappeliin?

-- Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista,
ja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla
yllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän
majesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.

-- Mitä siis tehdä? Noutaa hänet tänne ja kysyä?

-- Ei, sire. Sallikaa minun antaa hyvä neuvo. Asiasta ei nosteta
melua, ennenkuin teidän majesteettinne on puhunut kuningattaren
kanssa.

-- Hyvä on, -- vastasi kuningas. -- Häneltä saan kuulla totuuden.

-- Siitä ei epäilystäkään, sire.

-- Istukaapa nyt tuohon, parooni, ja kertokaa avoimesti,
lieventämättä, mitä kaikkea on tapahtunut ja kuinka sitä selitetään.

-- Minulla on kaikki yksityiskohdat salkussani todistuksilleen.

-- Siis asiaan käsiksi! Mutta odottakaa, kunnes olen käskenyt sulkea
oven. Olin kyllä luvannut kahdelle henkilölle vastaanoton nyt
aamupäivällä, mutta jääköön toistaiseksi.

Kuningas antoi määräyksensä, istuutui sitten ja katsahti vielä
akkunasta.

-- Mutta nyt tuella on kardinaali, -- sanoi hän. -- Katsokaa itse.

Bréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa.
Siellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja
arkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli
hänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti
messuamaan.

-- Tulipa hän vihdoinkin! -- huudahti kuningas ja nousi seisaalle.

-- Sitä parempi, -- vastasi ministeri. -- Selitys ei siedäkään
viivytystä.

Ja sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin
ihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli
salkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas
huomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä,
mutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu
todistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli
kestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä
käytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa.
Ovelle naputti eräs upseeri.

-- Mitä nyt? -- kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneet
Bréteuilin esityksistä.

-- Sire, -- sanoi huoneeseen astunut upseeri, -- kuningatar pyytää
teidän majesteettianne tulemaan luoksensa.

-- Nyt on sattunut jotakin uutta, -- sanoi kuningas kalpeana.

-- Kenties, -- myönsi Bréteuil.

-- Minä lähden kohta kuningattaren luo, -- huudahti kuningas. --
Odottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.

-- Hyvä, ratkaisu lähenee, -- mutisi oikeusministeri.



31.

Aatelismies, kardinaali ja kuningatar.


Juuri silloin, kun herra de Bréteuil oli mennyt kuninkaan luo, oli
herra de Charny kiihtyneenä pyytänyt päästä kuningattaren puheille.
Tämä oli pukeutumassa ja näki parvekkeen puoleisesta akkunastan
kuinka Charny itsepäisesti pyrki perille. Kuningatar antoi heti
määräyksen, että Charny oli päästettävä sisälle, ennenkuin täysin
ehti pyyntöään esittääkään, sillä hän alistui sydämensä vaatimukseen,
ja ylevän ylpeästi hän sanoi itsekseen, että puhdas, sielullinen
rakkaus, kuten herra de Charnyn, saa milloin tahansa näyttäytyä
kuningatartenkin palatsissa. Charny astui sisään ja kosketti vavisten
kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi.

-- Voi, madame, mikä onnettomuus! -- sanoi hän tukahtuneella äänellä.

-- Mikä teitä vaivaa? -- huudahti kuningatar vaaleten, kun näki
ystävänsä niin hätääntyneenä.

-- Madame, tiedättekö, mitä äsken sain kuulla? Tiedättekö, mitä
huhutaan? Tiedättekö, mitä kuninkaalle lienee jo kerrottu tai mitä
hän jo huomenna tietää?

Kuningatar! tunsi kylmiä väreitä, muistellen sitä siveän nautinnon
yötä, jolloin kenties jokin mustasukkainen, vihamielinen silmä oli
hänet nähnyt puistossa Charnyn kanssa.

-- Kertokaa kaikki, minä olen vahva, -- vastasi hän painaen toista
kättä rintaansa vasten.

-- Sanotaan, madame, että olette ostanut Böhmer ja Bossangelta erään
kaulanauhan.

-- Olen sen jättänyt takaisin, -- sanoi kuningatar.

-- Lisäksi sanotaan, että olitte jättävinänne sen takaisin, että
luulitte voivanne maksaa, että kuningas sen esti kieltämällä nimensä
siitä maksumääräyksestä, jonka herra de Calonne esitti, että silloin
käännyitte erään henkilön puoleen saadaksenne rahaa ja että se
henkilö on teidän... rakastajanne.

-- Ja te, monsieur, puhutte tuolla tapaa! -- sanoi kuningatar
ilmaisten äänessään mitä ylevintä luottamusta. -- Antakaa niiden
puhua, joiden tekee mieli. Rakastajan keksiminen on heistä parjausta
varten vähemmän suloista kuin ystävyyssuhde on meidän kesken ihana ja
pyhitetty totuus.

Charny vaikeni hämmästyneenä tästä voimakkaasta, lämpimästä
kaunopuheisuudesta, joka huokuu tosirakkaudesta jokaisen jalon
naissydämen hienoimpana tuoksuna. Mutta hänen vastauksensa viipyminen
lisäsi kuningattaren levottomuutta.

-- Mitä aiotte sanoa, herra de Charny? Parjauksen kieltä en opi
koskaan ymmärtämään. Vai oletteko te oppinut?

-- Madame, suvaitkaa kuunnella minua tarkoin; asia on vakava. Eilen
kävin enoni, herra de Suffrenin kanssa hovin juvelikauppiasten
Böhmerin ja Bossangen luona; sillä enoni on Intiasta tuonut muutamia
timantteja, joiden arvosta hän tahtoi selvyyttä. Puhuttiin yhtä ja
toista. Kauppiaat kertoivat komentajalle kauhean jutun, jota teidän
majesteettinne vihamiehet olivat lisäilleet. Madame, minä olen ihan
epätoivoissani; sanokaa minulle, että olette ostanut kaulanauhan;
sanokaa myös, että se on maksamatta. Mutta älkää jättäkö minua siihen
uskoon, että kardinaali de Rohan on puolestanne maksanut.

-- Kardinaali de Rohan! -- huudahti kuningatar.

-- Niin, kardinaali de Rohan, jota sanotaan kuningattaren
rakastajaksi... jolta kuningatar lainaa rahaa... jonka eräs onneton
Charny niminen mies on nähnyt Versaillesin puistossa hymyilemässä
kuningattarelle, polvillaan kuningattaren edessä ja suutelemassa
hänen käsiään... joka sitten...

-- Monsieur, -- keskeytti Marie-Antoinette tuimasti, -- jos minua
selkäni takana epäilette, on siihen syynä se, ettei teissä ole
rakkautta, kun olette luonani.

-- Voi, vaara on uhkaava, -- vastasi nuori mies. -- En minä tullut
pyytämään teiltä vilpittömyyttä ja rohkeutta, vaan rukoilemaan
itselleni jotakin muuta.

-- Sanokaa ensin, mistä vaarasta puhutte.

-- Täytyy olla mielipuoli, ellei sitä aavista, madame. Kun kardinaali
vastaa kuningattaren velasta... kun hän sen maksaa, syöksee hän
kuningattaren turmioon. Tässä en tahdo kajotakaan kuolettavaan
suruun, jota minulle tuottaa se luottamus, mikä teissä näkyy olevan
kardinaali de Rohaniin. Ei, sellaisesta murheesta kuolee, mutta ei
valita.

-- Te olette hullu, -- sanoi kuningatar vihastuneena.

-- En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut,
madame. Näin teidät puistossa... Ei se ollut erehdys, sanon nyt.
Tänään on paljastunut julma, murhaava totuus... Kardinaali voi ehkä
kerskata...

Kuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.

-- Hullu, hullu, -- toisti hän sanomattoman tuskaisesti. --
Uskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä,
sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua
rikolliseksi... Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan
tuleenkin... Tehnyt rikoksen... ja kenen kanssa... minä, joka olen
aina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi
tämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny,
ellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko
epäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni
kuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.

Olivier väänteli käsiään tuskassa.

-- Kuulkaa minua, -- sanoi hän, -- jos tahdotte, että teen teille
suuren palveluksen.

-- Tekö, -- huudahti kuningatar, -- te, joka olette vihollisiani
julmempi... sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette!
Ettäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii... en
koskaan, monsieur!

Olivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.

-- Saatte nähdä, -- sanoi hän, -- etten minä ole sitä lajia, joka
huokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi
jo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut
epätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?

-- Monsieur!...

-- Minä en valikoi sanojani, kun on kuolema likellä. Ellette nyt
minua kuule, niin sanon, että jo tänä iltana olemme molemmat
kuolleita, te häpeästä, minä kuolemanne näkemisestä. Suoraan
vihollista vastaan, madame, niinkuin sodassa! Suoraan kohti vaaraa,
kohti kuolemaa! Menkäämme yhdessä vihollista vastaan, minä pelkkänä
sotamiehenä, mutta urhoollisena, sen saatte nähdä, te majesteettisen
väkevänä tuimimmassa käsikähmässä. Jos sorrutte, ette ainakaan yksin!
Kuulkaa, madame, pitäkää minua veljenänne... Tehän tarvitsette
rahaa... sen kaulanauhan maksuun?

-- Minäkö?

-- Älkää kieltäkö.

-- Sanoinhan teille...

-- Älkää sanoko, ettei kaulanauha ole hallussanne.

-- Vannon teille...

-- Älkää vannoko, jos tahdotte, että yhä rakastan teitä!...

-- Olivier!

-- Teillä on vielä yksi keino pelastaa samalla kunnianne ja minun
rakkauteni. Kaulanauha maksaa kuusitoista sataa tuhatta livreä;
olette jo maksanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tässä on
puolitoista miljoonaa, ottakaa ne.

-- Mitä se merkitsee?

-- Älkää katselko näitä papereita, vaan ottakaa vastaan ja maksakaa
velka.

-- Te olette myynyt maatilanne! Kauppakirjat kirjoitettu minun
nimelleni ja hinta kuitattu. Olivier, te hävitätte omaisuutenne
minun tähteni. Teillä on hyvä ja jalo sydän, enkä enää arastele
tunnustamasta kaikkea sellaiselle rakkaudelle. Olivier, minä rakastan
teitä!

-- Ottakaa vastaan.

-- En, mutta minä rakastan teitä.

-- Kardinaali de Rohan saa siis maksaa? Ajatelkaa, madame, ettei
se ole jalomielistä teidän puoleltanne, vaan julmuutta, joka minut
musertaa... Otattehan te vastaan kardinaalilta...

-- Minäkö? Kuulkaapa nyt, herra de Charny, minä olen kuningatar,
ja jos annan alamaisilleni rakkautta tai rikkautta, en koskaan ota
kumpaakaan vastaan.

-- Mitä siis aiotte?

-- Sen saatte määrätä te. Mitä luulette kardinaali de Rohanin
ajattelevan?

-- Hän ajattelee, että te olette hänen rakastajattarensa.

-- Nyt olette töykeä, Olivier...

-- Puhun, niinkuin puhutaan kuoleman uhatessa.

-- Mitä luulette jalokivikauppiasten ajattelevan?

-- Että kun kuningatar ei voi maksaa, kardinaali maksaa hänen
puolestaan.

-- Mitä luulette yleisön ajattelevan kaulanauhasta?

-- Että se on teillä, että olette sen kätkenyt, että myönnätte sen
vasta sitten, kun sen on maksanut jalo kardinaali rakkaudesta teihin
tai kuningas peläten häväistystä.

-- Hyvä! Entä te, Charny, mitä te ajattelette? Kysyn suoraan: mitä
ajattelette niistä kohtauksista, joita näitte puistossa?

-- Madame, minusta näyttää, että teidän tarvitsee todistaa minulle
syyttömyytenne, -- vastasi aatelismies jäykästi.

Kuningatar pyyhki hikeä otsaltaan.

-- Prinssi Louis, kardinaali de Rohan, Ranskan ylihovisaarnaaja! --
huusi käytävästä muuan lakeija.

-- Hän! -- mutisi Charny.

-- No nyt käy ihan mielenne mukaan, -- sanoi kuningatar.

-- Aiotteko ottaa hänet vastaan?

-- Aioin juuri lähettää häntä kutsumaan.

-- Mutta minä...

-- Menkää tuonne toiseen huoneeseen ja jättäkää ovi raolleen, että
paremmin kuulisitte.

-- Madame!

-- Joutukaa, kardinaali tulee.

Hän työnsi Charnyta menemään viereiseen huoneeseen, veti ovea kiinni
sen verran kuin tarvittiin ja käski saattamaan kardinaalin luokseen.

Kynnykselle ilmestyi kardinaali de Rohan loistaen kirkollisessa
juhlapuvussaan. Takana näkyi lukuisa saattue myös loistavissa
puvuissa. Näiden kumartelevien henkilöiden joukossa nähtiin myös
Böhmer ja Bossange hieman kömpelöinä juhlavaatteissaan.

Kuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille
hymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.

Louis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun
valmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia,
joka voi antaa anteeksi.

Kuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.

-- Madame, -- sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan,
-- minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän
majesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.

-- Minäkö? -- kummastui kuningatar. -- Päinvastoin, herra kardinaali,
aioin juuri kutsuttaa teidät tänne.

Kardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.

-- Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? -- kuiskasi
hän. -- Saanko puhua avoimesti?

-- Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko... nyt olemme yksin.

Kuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat
aatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä
rohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana
kuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.

Kardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta
ollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.

-- Paljonpa teillä on valmistuksia, -- sanoi kuningatar tekeytyen
hilpeäksi.

-- Mutta jos... mutisi kardinaali.

-- Mitä jos? -- kysyi kuningatar.

-- Ei suinkaan kuningas tule tänne?

-- Älkää pelätkö kuningasta tai ketään muutakaan, -- vastasi Marie
Antoinette vilkkaasti.

-- Teitä vain pelkään, -- sanoi kardinaali liikutetulla äänellä.

-- Sitä vähemmän on pelkoon syytä. Enhän minä ole kammottava olento.
Mutta sanokaa nyt asianne muutamin sanoin, selvällä äänellä, sillä
minä pidän avomielisyydestä, ja jos arkailette, en oikein usko teitä
rehelliseksi mieheksi. Älkää vielä innostuko! Minulle on sanottu,
että teillä on jotakin valittamista minua vastaan. Puhukaa siis,
minulle on taistelu mieleen, minä olen sellaista sukua, joka ei
säikähdy. Tietääkseni te olette samanlainen. Mistä te minua moititte?

Kardinaali huokasi ja nousi taas seisaalle ikäänkuin vapaammin
hengittääkseen. Vihdoin hän tunsi tyyntyvänsä ja aloitti.



32.

Selityksiä.


Kuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten.
Charny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin
puolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.

-- Madame -- sanoi kardinaali kumartaen, -- te tiedätte varmaankin,
mitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?

-- En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.

-- Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut
käyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata,
miksi minulle ei sitä suoraan sanota?

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole
mitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi
koskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot
kovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva
de la Motte?

-- Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.

-- Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on,
niin luullakseni juuri te.

-- Minäkö, madame? Miksi niin?

-- Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella
rouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen
kertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu.
Tämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.

-- Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut
rouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin
teidän majesteettinne.

-- Jätetään siis kreivitär ja puhutaan omista asioistamme.

-- Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä
muutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen
tuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua
uutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.

-- Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.

-- Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän
majesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin
epätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen
ankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.

-- Nyt taas emme käsitä toisiamme, -- sanoi kuningatar. -- Te
puhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi
pahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!

-- Madame, -- huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja
kuningatarta, -- suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa
toiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.

-- Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä.
Puhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin
jalokivisepille?

-- Takaisin jalokivisepille! -- toisti kardinaali hämmästyneen
näköisenä.

-- Niin, minne olette sen pannut?

-- Minäkö? Minähän en tiedä...

-- Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai
kaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat
väittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani
kuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat
sen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla
selittää kaikki... mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää
arvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on
aikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä
hyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava
ostamaan se koriste... itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte
puolestani maksamaan...

-- Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, --
sanoi kardinaali huoaten.

-- No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha
jäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin
kauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva
de la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota
kauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi
päättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis
harrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne
ja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut
sekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että
moitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni
rikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen
asia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle,
joka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa,
monsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo
synkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?

Kuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei
kardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun
kuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:

-- Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole
pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä
minähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään
juonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi.
Minulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla
tai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.

-- Mahdotonta, -- huudahti kuningatar kummastuneena. -- Eikö
kaulanauha ole teidän hallussanne?

-- Ei, madame.

-- Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?

-- En, madame.

-- Te ette siis pidä häntä kätkössä?

-- En, madame.

-- Ettekä tiedä, minne hän on mennyt?

-- En enempää kuin teidän majesteettinne.

-- Mutta kuinka siis selitätte tämän asian?

-- Madame, minun täytyy tunnustaa, etten osaa sitä selittää.
Sitäpaitsi en nyt ensi kertaa valita sitä, ettei kuningatar minua
käsitä.

-- Milloin olisi niin sattunut? Minä ainakaan en muista.

-- Suvaitkaa, madame, palauttaa mieleenne ne kirjeet, jotka olen
lähettänyt.

-- Teidän kirjeenne! -- hämmästyi kuningatar. -- Oletteko te minulle
kirjoittanut?

-- Tosin liian harvoin, madame, ilmaistakseni kaikki, mitä oli
sydämessäni.

Kuningatar nousi.

-- Minusta näyttää, -- sanoi hän, -- että laskemme toisistamme pilaa.
Siitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä
teillä on sydämessänne tai sydämellänne... en oikein huomannut,
kuinka äsken lausuitte?

-- Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni
salaisuuden!

-- Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?

-- Madame!

-- Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle
ansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.

-- Vannon, madame, etten ole sanonut mitään... Eikö täällä todella
ole ketään kuuntelemassa?

-- Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis
asianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella,
todistakaa se.

-- Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua...
hän, meidän ystävämme... niin että teidän majesteetissanne taas
heräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.

-- _Meidän_ ystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin
pilvistä pudonnut.

-- Madame, pyydän teiltä, -- sanoi kardinaali kiivastuneena
kuningattaren katkerasta äänensävystä, -- että säästäisitte minua.
Teidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.

-- Voi, hyvä Jumala! -- huudahti kuningatar kalveten. -- Mitä tuo
mies sanoo?

-- Hyvä on, -- jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä
kiihkeämmin veri alkoi kiehua, -- varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin
varovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua
pahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei
olisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää,
että kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä
laki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!

Kuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen
hihaan.

-- Sanokaa paikalla, monsieur, -- kovisti hän vapisevalla äänellä, --
olenko minä sanonut: _en tahdo enää_, taikka: _minä tahdon_? Kelle
olen sanonut toista ja kelle toista?

-- Minulle kumpaakin.

-- Teille?

-- Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en
unohda, että lausuitte toiset.

-- Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.

-- Minä?

-- Te olette raukka... parjaatte naista.

-- Minäkö?

-- Te olette kavaltaja... loukkaatte kuningatarta.

-- Ja te, te olette sydämetön nainen, tunnoton kuningatar.

-- Onneton mies!

-- Te olette vähitellen saattanut minut itseenne rakastumaan
hulluuteen asti. Te olette antanut minun huumautua toiveilla.

-- Toiveilla! Hyvä Jumala! Olenko minä hullu vai onko tuo mies roisto?

-- Olisinko koskaan uskaltanut pyytää yöllisiä kohtauksia, joita
minulle soitte?

Kuningatar päästi raivostuneen kiljahduksen, johon vastasi huokaus
viereisestä huoneesta.

-- Kuinka minä olisin rohjennut, -- jatkoi Rohanin prinssi, -- tulla
yksinäni Versaillesin puistoon, ellette olisi lähettänyt rouva de la
Mottea minua noutamaan?

-- Hyvä Jumala!

-- Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista
sisään?

-- Hyvä Jumala!

-- Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun... tämän
ihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet...
polttaneet?

-- Voi taivas!

-- Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan
minulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani
ja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.

-- Jo riittää!

-- Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut
haaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö... ihana kuutamo,
suloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?

-- Monsieur, monsieur! -- huusi kuningatar peräytyen, -- te herjaatte!

-- Jumalani! -- vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti,
-- sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta
naiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!

-- Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän
heti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse
keksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa
yöllä...

-- Olen kyllä käynyt, -- vastasi kardinaali ylväästi.

-- Panette henkenne alttiiksi, jos pysytte väitteissänne. -- Rohan ei
valehtele. Minä olen siellä käynyt.

-- Herra de Rohan, taivaan nimessä sanokaa, ettette ole minua
tavannut puistossa...

-- Vaikka täytyisi kuolla, kuten uhkasitte, olen sittenkin tavannut
juuri teidät puistossa, jonne rouva de la Motte minut saattoi.

-- Vielä kerran! -- huudahti kuningatar kuolonkalpeana väristen, --
peruutatteko sananne?

-- En.

-- Toisen kerran kysyn teiltä: ettekö ole itse punonut tätä
kataluutta minua vastaan?

-- En.

-- Viimeisen kerran, herra de Rohan, vaadin teitä tunnustamaan, että
teidät on ehkä petetty, että tuo kaikki oli parjausta, haavetta,
mahdotonta... ties mitä. Myönnättekö, että olen syytön, että voin
olla syytön?

-- En.

Kuningatar suoristautui uhkaavana ja juhlallisena.

-- Saatte siis joutua, -- sanoi hän, -- tekemisiin kuninkaan oikeuden
kanssa, koska jääväätte Jumalan oikeuden.

Kardinaali kumarsi vastaamatta. Kuningatar soitti niin kiivaasti,
että monta kamarirouvaa tuli yhtaikaa sisälle.

-- Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, -- sanoi hän kuivaten huuliaan,
-- että pyydän häntä hyväntahtoisesti saapumaan luokseni.

Muuan upseeri riensi täyttämään käskyä. Kardinaali oli päättänyt
uhmata kaikkea ja jäi pelkäämättä erääseen nurkkaan. Marie-Antoinette
astahti monta kertaa viereisen huoneen ovelle, mutta ei mennyt
sisään, ikäänkuin olisi joka kerta oven edestä löytänyt menettämänsä
maltin.

Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut tässä kauheassa, mykässä
kohtauksessa, kun kynnykselle ilmestyi kuningas, toinen käsi
pistettynä poimukauluksen väliin. Takana näkyi vieläkin muiden
joukossa Böhmer ja Bossange, jotka säikähtyneinä aavistivat myrskyä.



33.

Vangitseminen.


Heti kun kuningas oli astunut huoneeseen, kääntyi kuningatar hänen
puoleensa tavattoman kiihtyneenä.

-- Sire, tässä on kardinaali de Rohan, joka puhuu aivan uskomattomia
asioita; olkaa niin hyvä ja pyytäkää häntä ne toistamaan.

Kuullessaan nämä odottamattomat sanat, tämän äkillisen hyökkäyksen,
kardinaali vaaleni. Asema olikin niin outo, että hän ei enää
käsittänyt. Saattoiko hän, tekeytyen rakastajaksi, ollen uskollinen
alamainen, selittää aviomiehelle, kuninkaalleen, sitä suhdetta, jossa
väitti olevansa kuningattareen, toisen puolisoon? Mutta kuningas
kysyi mietteisiinsä vaipuneelta kardinaalilta:

-- Eikö asia koske erästä kaulanauhaa, monsieur? Siitä teillä kaiketi
on minulle kerrottavana uskomattomia asioita. Puhukaa siis, minä
kuuntelen.

Kardinaali teki kohta päätöksen, kahdesta pulmasta hän valitsi
pienemmän: kahdesta hyökkäyksestä hän otti kestääkseen sen, joka oli
kuningasparille kunniallisempi. Ja jos hänet varomatta heitettäisiin
toiseen vaaraan... sama se, silloin hän esiintyisi uljaana,
ritarillisena miehenä.

-- Niin, juuri kaulanauhasta on puhe, sire, -- mutisi hän.

-- Oletteko sen ostanut, monsieur?

-- Sire...

-- Oletteko vai ette?

Kardinaali katsahti kuningattareen eikä vastannut.

-- Oletteko vai ette? -- toisti kuningatar. -- Puhukaa totta,
monsieur, pelkkää totta; ei teiltä muuta vaadita.

Kardinaali käänsi katseensa poispäin ja pysyi vaiti.

-- Kun ei herra de Rohan suvaitse vastata, vastatkaa te, madame, --
sanoi kuningas. -- Varmaankin te tiedätte asiasta jotakin. Oletteko
ostanut sen kaulanauhan?

-- En! -- vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.

-- Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, -- sanoi
kuningas juhlallisesti.

Kardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.

-- Ette siis vastaa mitään? -- jatkoi kuningas.

-- Mistä minua syytetään, sire?

-- Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen
teille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa
sitoumukseen.

-- Se paperi on väärennetty! -- sanoi kuningatar.

-- He sanovat myös, -- lisäsi kuningas, -- että jos kuningatar ei
maksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali,
olette sitoutunut.

-- Minä en kieltäydy maksamasta, sire, -- vastasi kardinaali.

-- Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän.
Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä
halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin
ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut,
vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.

-- Herra kardinaali, -- sanoi kuningas, -- tässä jutussa esiintyy
kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren
nimikirjoitusta.

-- Ja toinenkin väärennys, -- huudahti kuningatar, -- nimittäin se
paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan
takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?

-- Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni,
-- vastasi kardinaali yhä järkkymättä. -- Onko syypää yhteen vai
kumpaankin, on samantekevää.

Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas
hillitsi häntä kädenliikkeellä.

-- Olkaa varuillanne, -- sanoi hän kardinaalille. -- Te pahennatte
asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta,
mutta te näytätte aikovan syyttää.

Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä
parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:

-- Puhdistaa itseäni... se on mahdotonta!

-- Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu
timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte
itsenne syylliseksi.

-- Kuka sitä uskoo? -- kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.

-- Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi
uskoa, että...

Ja vihastuksen väristys rumensi kuninkaan tavallisesti niin lempeitä
piirteitä.

-- Sire, -- kiirehti kardinaali sanomaan, -- minä en tiedä mitään
siitä, mitä puhutaan, en mitään siitä, mitä on tapahtunut; muuta en
voi vakuuttaa kuin ettei kaulanauha ole minun hallussani, että se
nyt on jollakulla, jonka pitäisi esiintyä, mutta ei tahdo, ja joka
pakottaa minut toistamaan raamatun sanat: paha langetkoon rikollisen
pään päälle.

Kuningatar näytti aikovan tarttua kuninkaan käsivarteen. Kuningas
sanoi hänelle:

-- Asia on riitainen teidän ja hänen kesken, madame. Vielä kerran,
onko kaulanauha teillä?

-- Ei, sen vannon äitini kunnian ja poikani hengen kautta, -- vastasi
kuningatar.

Täynnä riemua tästä selityksestä kuningas kääntyi kardinaaliin päin
ja sanoi:

-- Silloin asia jää oikeuden ja teidän kesken, monsieur, paitsi
jollette pidä parempana vedota armooni.

-- Kuninkaan armoa voi anoa vain rikollinen, -- vastasi kardinaali.
-- Minusta on inhimillinen oikeus parempi.

-- Ettekö siis mitään tunnusta?

-- Ei ole mitään tunnustettavaa.

-- Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! --
huudahti kuningatar.

Kardinaali pysyi ääneti.

-- Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, -- jatkoi kuningatar. --
Tällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota
en kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena
ole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.

Kardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.

-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi kuningas hätääntyen.

-- Madame! -- mutisi kardinaali kauhistuneena.

-- Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on
sydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni
julki vaikka torilla.

-- Viattomuutenne! -- sanoi kuningas. -- Kuka olisi kyllin röyhkeä
tai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?

-- Pyydän teiltä, madame... sanoi kardinaali.

-- Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne
viihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire,
vaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.

-- Madame, varokaa; nyt menette liian pitkälle, -- sanoi kardinaali.

-- Mitä kummaa? -- kysyi kuningas ylpeästi. -- Kuka uskaltaa niin
puhutella kuningatarta? Ehkä joku muu kuin minä?

-- Juuri niin, sire, -- vastasi Marie-Antoinette. -- Kardinaali de
Rohan puhuu niin kuningattarelleen, sillä hän väittää olevansa siihen
oikeutettu.

-- Tekö, monsieur? -- mutisi kuningas julmistuen.

-- Hän juuri, -- vahvisti kuningas halveksivasti.

-- Onko herra kardinaalilla todistuksia? -- kysyi kuningas ja astui
askeleen häntä lähemmäksi.

-- Hänellä kuuluu olevan kirjeitä, -- sanoi kuningatar.

-- Näyttäkääpä, monsieur! -- vaati kuningas.

-- Kirjeet esille! -- huusi kuningatar.

Kardinaali sipaisi kädellään kylmän hien kostuttamaa otsaansa ja
näkyi kysyvän Jumalalta, kuinka kenessäkään saattoi olla niin paljon
julkeutta ja kavaluutta. Mutta vastausta hän ei antanut.

-- Eikä siinä ole kaikki, -- jatkoi kuningatar, joka yhä enemmän
yltyi hänen jalomielisyytensäkin kiihottamana, -- vaan kardinaalilla
on muka ollut minun kanssani salaisia kohtauksia...

-- Madame, säästäkää! -- pyysi kuningas.

-- Häveliäisyyden vuoksi! -- sanoi kardinaali.

-- No kuulkaa, monsieur, -- jatkoi kuningatar, -- jollette ole
kaikkein kehnoin mies, jos pidätte enää mitään pyhänä, niin näyttäkää
todistuksenne, jos niitä on!

Kardinaali kohotti päätään hitaasti ja vastasi:

-- Ei, madame, minulla ei ole todistuksia.

-- Älkää pahentako rikoksianne uudella rikoksella, -- riehui
kuningatar, -- älkää kasatko päälleni häväistyksiä. Teillä on apuri,
rikostoveri, todistaja tähän kaikkeen. Mainitkaa hänen nimensä!

-- Kuka se on? -- kovisti kuningas.

-- Rouva de la Motte, sire, -- vastasi kuningatar.

-- Ahaa! -- sanoi kuningas voitonriemuisesti, kun kuuli inhonsa
Jeannea vastaan vihdoinkin saavan perustetta. -- Haetaan se nainen
tänne kuulusteluun.

-- Hyvä olisi, mutta hän on kadonnut, -- selitti kuningatar. --
Kysykää kardinaalilta, minne on rouva de la Motten toimittanut.
Hänelle on ollut perin tärkeätä, ettei rikostoveria tavata.

-- Toiset, joille se on vieläkin tärkeämpää, ovat antaneet hänen
hävitä, -- vastasi kardinaali, -- ja siksi on mahdotonta häntä löytää.

-- Mutta jos te, monsieur, olette syytön, -- sanoi kuningatar
raivoissaan, -- auttakaa edes syyllisten ilmisaamista.

Kardinaali loi häneen viimeisen silmäyksen, käänsi hänelle selkänsä
ja pani käsivartensa ristiin.

-- Monsieur! -- sanoi kuningas loukkaantuneena, -- teidät viedään
Bastiljiin!

Kardinaali kumarsi ja sanoi lujalla äänellä:

-- Tässäkö asussa? Yllä arkkipiispan juhlapuku? Koko hovin nähden?
Suvaitkaa, sire, ottaa huomioon, että siitä tulisi suunnaton
häväistysjuttu; sitä raskaammin se painaisi sitä päätä, johon se
lopuksi osuisi.

-- Se on minun tahtoni, -- sanoi kuningas kiihtyneenä.

-- Sire, te määräätte kirkkoruhtinaalle ennen aikojaan kohtuuttoman
rangaistuksen, ja kidutus ennen tuomiota on laiton.

-- Niin tapahtuu kuitenkin, -- vastasi kuningas ja aukaisi oven
hakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.

Likellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat
kuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin
asennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli
hänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa
olevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti
käytävän perälle asti:

-- Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!

Kardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten
hätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä.
Hän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti
ylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi
erinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi
tähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni
pelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi
epäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken
kuulemaansa käskyyn.

-- Niin, monsieur, -- sanoi hänelle kardinaali, -- minut todellakin
on vangittava.

-- Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, -- sanoi kuningas keskellä
kuolonhiljaisuutta, -- kunnes messun aikana teen päätökseni.

Kuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja
kardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka
piti hattua kädessään.

-- Madame, -- sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea
hillitä itseään, -- tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus,
siis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.

-- Kiitän teitä, -- vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan
käsiä, -- te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.

-- Kiitätte minua?

-- Kaikesta sydämestäni. Te olette toiminut kuninkaana, minä
kuningattarena, siitä saatte olla varma.

-- Hyvä on, -- vastasi kuningas tuntien sydämellistä iloa, -- saamme
siis kerrankin hyvitystä kaikista näistä katalista juonista. Kun te
ja minä olemme kerta kaikkiaan musertaneet käärmeen, tulee meille
toivoakseni rauha.

Hän suuteli kuningatarta otsalle ja palasi omiin huoneisiinsa. Sillä
välin kardinaali oli käytävän päässä nähnyt Böhmerin ja Bossangen
puoleksi pyörtyneinä toistensa sylissä ja vähän matkan päässä
palvelijansa, joka tästä tuhosta tyrmistyneenä vaani isäntänsä
katsetta.

-- Monsieur, -- sanoi kardinaali edellään käyvälle upseerille, --
jos jään tänne koko päiväksi, käyvät monet levottomiksi; enkö saa
lähettää kotiin sanaa, että minut on vangittu?

-- Jollei vain kukaan sitä huomaa, -- vastasi nuori upseeri.
Kardinaali kiitti; sitten hän puhutteli palvelijaansa saksaksi
ja kirjoitti muutaman sanan paperilehdelle, jonka repäisi
messukirjastaan. Ja upseerin tähystellessä, ettei kukaan yllättäisi,
kardinaali kiersi hänen selkänsä takana paperin kokoon ja pudotti
lattialle.

-- Seuraan teitä, monsieur, -- sanoi hän upseerille. Molemmat
katosivat. Palvelija sieppasi paperin, niinkuin kotka hyökkää
saaliinsa kimppuun, kiirehti ulos linnasta, nousi ratsun selkään
ja nelisti Pariisiin. Kulkiessaan saattajansa kanssa portaita alas
kardinaali saattoi eräästä akkunasta nähdä ratsastajan olevan jo
matkalla.

-- Kuningatar tuhoo minut, -- mutta minä pelastan hänet. Sinun
tähtesi, kuningas, minä näin menettelen. Sinun tähtesi, Jumala, joka
käsket antamaan vääryydet anteeksi, minä annan toisille anteeksi...
Anna myös minulle anteeksi!



34.

Asiakirjat.


Heti kun kuningas oli onnellisena palannut työhuoneeseensa ja
allekirjoittanut käskyn, että kardinaali de Rohan oli vietävä
Bastiljiin, ilmestyi Provencen kreivi saapuville ja antoi herra de
Bréteuilille merkkejä, joita tämä ei kaiken kunnioituksensa ja hyvän
tahtonsakaan avulla pystynyt käsittämään. Mutta tämä merkkikieli
ei tarkoittanutkaan oikeusministeriä, vaan prinssi tahtoi vetää
puoleensa kuninkaan huomiota, jonka täytyi kirjoittaessaan nähdä
kaikki vastapäisestä kuvastimesta. Juoni onnistuikin: kuningas
huomasi veljensä antamat merkit ja päästettyään herra de Bréteuilin
luotaan sanoi hänelle:

-- Miksi annoitte merkkejä Bréteuilille?

-- No niin, sire...

-- Nuo vilkkaat liikkeet ja puuhaava ilme merkitsevät kai jotakin?

-- Tosin kyllä, sire, mutta...

-- Teillä on tietysti oikeus olla vaiti, -- sanoi kuningas
närkästyneenä.

-- Sire, juuri äsken kuulin, että kardinaali de Rohan on vangittu.

-- Voiko se uutinen teitä niin kiihdyttää? Ettekö siis usko, että
kardinaali on syyllinen, ja teenkö siinä väärin, että rankaisen
mahtavaakin?

-- Väärinkö? Ette suinkaan, veljeni. Te ette ole väärässä. En minä
sitä tahtonut sanoa.

-- Minua olisikin hyvin kummastuttanut, herra Provencen kreivi, jos
olisitte ruvennut pitämään sen miehen puolta, joka koettaa häväistä
kuningatarta. Olen juuri käynyt kuningattaren luona, ja yksi ainoa
sana häneltä riitti...

-- Jumala varjelkoon minua syyttämästä kuningatarta! Tiedättehän,
sire, että hänen majesteetillaan... kälylläni ei ole uskollisempaa
ystävää kuin minä. Kuinka usein olenkaan häntä puolustanut, ja olkoon
sanottuna ilman moitetta, vieläpä teitä itseännekin vastaan!

-- Hän on siis usein syytteen alaisena, vai mitä?

-- Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani...
Tahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos
näkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.

-- No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa
kestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että
tulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää
tavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen
suojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.

-- Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne
menettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee
kaulanauhajuttuun.

-- Hitto vie, -- jatkoi kuningas, -- sen pitäisi olla päivänselvää.
Kuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren
likeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista,
joita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon,
että timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen
luokseen... se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän
sanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä
salaperäisessä jutussa?

-- Sire...

-- Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy
puolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa
kuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.

-- Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein
siinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.

-- Mitä? -- kysyi kuningas ihmeissään. -- Onko olemassa jokin muu
asia?

-- Tottahan kuningatar on teille puhunut...

-- Minulleko... mitä?

-- Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei
kuningatar olisi sanonut...

-- Mitä sanonut?

-- Sire...

-- Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä
kirjeitä, joita hän on muka saanut?

-- En, sire, en.

-- No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on
kardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?

-- En niitäkään, sire.

-- Sen vain tiedän, -- jatkoi kuningas, -- että minussa on
kuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä
luonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään
siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai
antaa toisten maksaa... tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi
keskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys,
on hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi
asian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti
kostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen,
tuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.

-- Hyvä on, -- vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen
olisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän
vankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, -- nyt te taas epäilette
ystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos
kohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta,
peläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka
esiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin
järkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen,
joka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa
muihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen
kuningattaren viattomuuden?

-- Asian laita on niin, -- vastasi kuningas kiusaantuneena, -- että
teillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.

-- Puhetaiteellisia varokeinoja, sire, kiihkeyden puutetta. Pyydän
sitä teidän majesteetiltanne anteeksi; se on kasvatuksen vika. Cicero
on minut pilannut.

-- Kuulkaapa, veljeni, Cicero on kiero vain silloin kun puolustaa
huonoa asiaa, mutta teillähän on hyvä asia; olkaa siis selvä!

-- Jos puhetapaani moititaan, pakottaa se minut vaikenemaan.

-- Kas niin, nyt närkästyy puhetaituri! -- huudahti kuningas
Provencen kreivin metkusta eksyneenä. -- No, asianajaja, ryhtykää
asiaan! Mitä tiedätte lisää siihen, mitä kuningatar minulle sanoi?

-- Hyvä Jumala, en mitään tai kaikki. Täytyyhän ensin määritellä,
mitä kuningatar on teille sanonut.

-- Kuningatar sanoi, ettei kaulanauha ole hänen hallussaan.

-- Hyvä.

-- Ettei hän ole allekirjoittanut sitoumusta ja että kaikki, mikä
viittaisi sopimukseen kardinaalin kanssa, on vihamiesten keksimää
valhetta.

-- Hyvä on, sire.

-- Ja lopuksi hän sanoi, ettei ollut koskaan antanut kardinaalille
aihetta luulla olevansa läheisempi kuin joku alamainen, joku tuttava,
josta ei välitä.

-- Vai niin, vai sanoi hän niin!

-- Sanoi semmoisella sävyllä, ettei se sietänyt vastaväitettä...
kardinaali olikin vaiti.

-- Kun siis ei kardinaali mitään vastannut, tunnusti hän itsensä
valehtelijaksi, ja juuri sillä hän lisää toisten huhujen
uskottavuutta, joiden mukaan kuningatar on eräille henkilöille suonut
erinäisiä suosionosoituksia.

-- Voi, hyvä Jumala, mitä nyt vielä? -- sanoi kuningas masentuneena.

-- Ihan hassua, kuten saatte huomata. Kun kerran on todistettu, ettei
kuningattaren kanssa ole kävellyt kardinaali de Rohan...

-- Kuinka? -- huudahti kuningas. -- Onko kerrottu, että herra de
Rohan on kävellyt kuningattaren kanssa?

-- On, mutta sen on kumonnut kuningatar itse ja kardinaalin
luopuminen väitteestään. Kun siis se asia on selvillä, voitte
ymmärtää, että on ruvettu ihmettelemään -- eihän häijyys väsy, --
mitä siis merkitsee, että kuningatar on öisin kävellyt Versaillesin
puistossa.

-- Öisin, Versaillesin puistossa... kuningatar!

-- Ja kenen kanssa, -- jatkoi Provencen kreivi kylmästi.

-- Kenen kanssa?... mutisi kuningas.

-- Niin juuri... Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar
tekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai
majesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?

-- Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.

-- Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että
teidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.

-- Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on
kävellyt yöllä joidenkuiden seurassa...

-- Ei _joidenkuiden_ seurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi
puhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.

Nyt kuningas vihastui kerrassaan.

-- Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että
niin kerrotaan.

-- Se on perin helppoa, -- vastasi prinssi. -- Todistajia on
neljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt
kuningattaren kahtena päivänä... oikeammin kahtena yönä perätysten
tulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan
asuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus... allekirjoitettu.
Lukekaa itse.

Kuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.

-- Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on
laatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut
rauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin
salametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi
sinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli
erään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten
näette, selostus on hyvin täsmällinen.

Kuningas luki tämänkin ilmoituksen, kauhistui ja laski kätensä
hervottomina.

-- Kolmas todistaja, -- jatkoi Provencen kreivi tyynesti, -- on
itäisen portin vartija. Hän sanoo nähneensä kuningattaren sillä
hetkellä, kun hänen majesteettinsa meni ulos äsken mainitusta
portista. Vieläpä hän ilmoittaa, mikä puku oli kuningattaren yllä;
lukekaa itse, sire. Edelleen hän mainitsee, ettei voinut erottaa,
kuka se kavaljeeri oli, jonka _kuningatar jätti_ -- niin tähän on
kirjoitettu -- mutta päältäpäin se oli ollut joku upseeri. Tämä
asiakirja on myös allekirjoitettu. Hän lisää merkillisen seikan,
nimittäin sen, ettei ilmoitusta kuningattaren käynnistä siellä voi
epäillä, koska mukana oli rouva de la Motte, hänen majesteettinsa
ystävä.

-- Kuningattaren ystävä! -- huudahti kuningas vimmastuneena. -- Niin,
tähän on todellakin niin kirjoitettu.

-- Sire, älkää panko sitä rehellisen palvelijan viaksi, hän on ollut
vain liiaksi innokas. Hänen toimensa on vartioida, ja hän vartioi;
valvoa, ja hän valvoo.

-- Viimeinen asiakirja, -- jatkoi Provencen kreivi, -- näyttää
kaikkein selvimmältä. Sen on kirjoittanut lukkoseppä, jonka huolena
on tarkastaa, ovatko kaikki portit lukossa iltasoiton jälkeen. Tämä
mies -- teidän majesteettinne tunteekin hänet -- vakuuttaa nähneensä
kuningattaren menevän erään kavaljeerin kanssa Apollo-kylpylään.

Kuolonkalpeana ja tukehtumaisillaan raivosta kuningas riuhtaisi
paperin veljensä kädestä ja luki. Sillä aikaa Provencen kreivi jatkoi:

-- Tosin rouva de la Motte seisoi ulkopuolella, parinkymmenen
askeleen päässä, eikä kuningatar viipynyt sisällä kuin tunnin verran.

-- Kuka se kavaljeeri oli? -- huusi kuningas.

-- Sire, nimeä ei näy tässä ilmoituksessa, vaan teidän majesteettinne
tarvitsee lukea viimeinen asiakirja, joka on hallussani. Sen on
antanut eräs metsänvartija, joka väijyi ympärysmuurin takana lähellä
Apollo-kylpylää.

-- Päivätty seuraavana päivänä, -- huomautti kuningas.

-- Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta
pikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra
de Charnyn käsivarresta.

-- Herra de Charny!... huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta
ja häpeästä. -- Hyvä on, hyvä... Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me
vihdoinkin pääsemme totuuden perille.

Ja kuningas syöksyi ulos huoneesta.



35.

Viimeinen syytös.


Heti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti
tämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra
de Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan
oman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei
jaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä
tuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan
hänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja
surullisempana kuin koskaan ennen.

-- Mitä sanotte? -- kysyi kuningatar.

-- Madame, -- vastasi nuori mies, -- te näette itse, että kaikki
koettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä
olisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide.
Tämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä
teillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi
teihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne,
niinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia...

-- Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, -- sanoi kuningatar
alakuloisena, -- ettekä sittenkään löydä.

-- En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä
avomielisyyttäni, -- vastasi Charny. -- Jos se on toisinaan
purkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.

-- Silloin se kaikki, -- sanoi kuningatar liikutettuna, -- mitä
äsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan
mahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena
alttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En
tahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt;
ettehän te siitä välitä... Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!

Ja hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.

-- Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! --
huudahti Charny. -- Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni
vaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa
alempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä
sijaa itselleni.

-- Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.

-- Madame!

-- Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.

-- Madame!

-- Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte
kardinaalin esiintymisestä.

-- Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt
mielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi
voinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja
rakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet
turmioon ja teidät...

-- Minut?

-- Ja teidät, madame, auttamattomaan häpeään.

-- Hyvä Jumala!

-- Silmieni eteen nousee uhkaava hahmo, se katala nainen, rouva de
la Motte, joka on kadonnut, kun hänen todistuksensa nojalla meille
palautuisi kaikki, vastainen rauha, kunnia ja turva. Se nainen
on teidän paha henkenne, kuninkuuden vitsaus; sen naisen olette
varomatta päästänyt tuntemaan salaisuuksianne, ja kovaksi onneksi
lienette hänelle antanut luottamuksennekin...

-- Älkää puhuko salaisuuksistani, luottamuksesta! -- keskeytti
kuningatar.

-- Mutta, madame, kardinaali on jokseenkin selvästi näyttänyt toteen,
että olitte hänen kanssaan neuvotellut kaulanauhan ostosta.

-- Vai siihen asiaan te palaatte! -- sanoi kuningatar punastuen.

-- Anteeksi, näettehän, ettei minun sydämeni ole niin jalo kuin
teidän, etten ansaitse päästä uskotuksenne, jolle ajatuksenne
ilmaisette. Koetan lieventää, mutta sen sijaan pahennan.

-- Kuulkaa, monsieur, -- sanoi kuningatar, jossa taas tuntui
vihansekaista ylpeyttä, -- mitä kuningas uskoo, sen voivat uskoa
kaikki muutkin. Minä en tahdo myöntää ystävilleni enempää kuin
puolisolleni. Minusta tuntuu, ettei mies voi rakastaa naista, jota
ei kunnioita. En puhu teistä, monsieur, -- keskeytti hän vilkkaasti;
-- minä en ole nainen, vaan kuningatar, ettekä te ole mies, vaan
tuomarini.

Charny kumarsi niin syvään, että kuningattaren piti tyytyä tämän
uskollisen _alamaisen_ nöyrästi antamaan hyvitykseen.

-- Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, -- jatkoi kuningatar. -- Se
oli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne
ja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte
paremmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan
tässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny,
punamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena
olen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta
niiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu
luo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä,
lempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena
hallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan
rakkautta?

-- En osaa kuvata, -- vastasi Charny kiihtyneenä, -- kuinka teidän
majesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut,
että olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten
koskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee
kunnioitustani ja...

-- Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on
välttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi
sekoitetaan tähän juttuun.

-- Mahdotonta, madame!

-- Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat
jo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan
äsken, että kardinaalissa on _varma usko_ ja että hänen menettelynsä
aiheena on _erehdys_, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät
sellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös
todistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua
häpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta,
saavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara
on uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on
seurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma
kohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon.
Minä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka
elämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni
viholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi
turmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin
ylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole
jäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään
epäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat
koskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta,
mitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa,
onnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää
kardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia
kuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina
purjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa
niistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain
yksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.

Ja kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle
jäähyväiset.

-- Teidän majesteettinne on määrännyt, -- sanoi Charny
kunnioittavasti, -- mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa
maatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä
epäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame,
että kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden
hyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa,
varmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin
paljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka
on uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan
silmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä,
kauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä
jään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse
enää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene;
teidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua
tarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas
erotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on
hehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan
teidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla
auttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten
teitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin
viikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien
askeleenne, eläen teidän elämäänne... Samoin käy nytkin, sillä
tahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten
välittäisittekään... ajattelisitteko minua?

Kuningatar liikahti hänestä poispäin.

-- Kuten tahdotte, -- sanoi hän, -- mutta olette kaiketi ymmärtänyt,
mitä tarkoitan... ette saa selittää sanojani väärin. Minä en
mielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu,
että saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen
minä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät.
En tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä
ja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää
ole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme
eivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme
toisiamme.

-- Hyvä on, madame, -- sanoi Charny, -- en ole koskaan uskonut,
että valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että... Voi, madame,
minä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät.
Minut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että
riistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle
antanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän.
Olkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin,
sillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut
epäilyksellänne.

-- Lapsen sydän, naisen sydän, -- sanoi kuningatar. -- Te tahdotte,
että minä luottaisin teihin! Kylläpä me puolustaisimme toisiamme
kelpo lailla! Te olette heikko... enkä minäkään kovaksi onneksi ole
vahvempi!

-- Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, -- mutisi
Charny.

-- Mitä? -- sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. -- Tämä
hylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin
tuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen
puolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa... tämä nainen tapaa vielä
sydämen, joka häntä rakastaa!

-- Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle
kaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.

-- Tämä nainen, -- huudahti kuningatar, -- on siunattu ja tuntee
itsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista,
liiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen
on voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.

Charny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä
pyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi,
ja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä
yllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota
Provencen kreivi äsken syytti.



36.

Kosinta.


Kuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että
pahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi
hitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI:n
sydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.

-- Kah... herra de Charny! -- sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi
vain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi
olevansa hukassa.

-- Herra de Charny, -- jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, --
eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni
varkaudesta.

-- Varkaudesta! -- mutisi Charny.

-- Varkaudesta! -- toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan
äskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin
kaulanauhajuttuun.

-- Niin, -- jatkoi kuningas, -- tuommoinen polvistuminen toisen
miehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar,
tulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla
oikeusministeriltäni.

Kreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar
oli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin
kataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.

-- Sire, -- sanoi hän vilkkaasti, -- teidät näkyy vallanneen paha
epäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on
väärä... sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa
kreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en
salli häntä syyttää ilman puolustusta.

Tähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan
siitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin
siitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti
ylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus.
Hirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on
vaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin
laiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar
oli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon,
eksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä
rohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät
epäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein
koskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki
sen tuo siivillään takaisin.

-- Tekisikö mielenne ehkä väittää, -- vastasi Ludvig XVI äkkiä
alentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, -- etten olekaan nähnyt
herra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas
lankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy...

-- Niin täytyy, sire, -- keskeytti kuningatar ankarana, -- jollakin
Ranskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö...
Luullakseni se on hyvin tavallista hovissa.

-- Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? -- hämmästyi kuningas.

-- Pyysi, mutta en voinut sitä suoda, -- selitti kuningatar. --
Muuten ei herra de Charny olisi ollut niin hellittämätön, sen voin
vakuutta, ja minä olisin kohta antanut hänen nousta ja ilomielin
suostunut siihen, mitä erityisesti kunnioittamani aatelismies anoi.

Charny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi,
ja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä
yllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin
tekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan,
kun ei keksinyt mitään todennäköistä.

Hän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan,
ettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että
kuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen
olisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui
hirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti.
Jos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia,
tulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi
sellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa;
se olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi... sehän
olisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka
henkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen
mies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena
Charny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan
kuningattaren kunniaa.

Mitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla
riveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja
ilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli
minuuttia.

Marie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä,
joka vihdoin lausuttiin.

-- Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi
polvistuneena?

Ja ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä
kuningas lisäsi:

-- Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin
liene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.

-- Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta
mahdotonta.

-- Sanokaa ainakin, mitä?

-- Mitä voi pyytää polvistuen? -- ajatteli kuningatar. -- Mitä
voidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi... Mietitään,
mietitään.

-- Odotan, -- sanoi kuningas.

-- Sire, asian laita on niin, että... herra de Charnyn pyyntö on
perhesalaisuus.

-- Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä,
perheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa,
lastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, -- lisäsi
Ludvig XVI uhkaavan arvokkaasti, -- kun nämä turmeltuneet lapset
vainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.

Kuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.

-- Herra de Charny, -- huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa,
-- herra de Charny tahtoi minulta saada...

-- No mitä, madame?

-- Lupaa mennä naimisiin.

-- Vai niin! -- sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten
taas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.

-- Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä
naimisiin? -- kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden
sanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny
kalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. -- Eikö hän ole kelpo
aatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole
kyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen
tai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo
naimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa
mahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de
Charny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä
ominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet... teidän mieliksenne.

Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana
vastasi kuningatar jyrkästi:

-- Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen,
josta nyt on puhe, on juuri sitä lajia...

-- Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on
kuninkaalle mahdoton, -- keskeytti Ludvig XVI tuimasti.

Charny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti
askeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. -- Mitä
oikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään
suhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja
puoliso jätti oman onnensa nojaan?

-- Mitä voimaa vastaan, -- kysyi itseltään kuningatar, -- ei
kuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!

Äkkiä hänen mielessään välähti.

-- Oi, Jumala itse auttaa minua, -- mutisi hän. -- Sitä, joka kuuluu
Jumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.

Kohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:

-- Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.

-- Sepä on todellakin este, -- myönsi kuningas, -- hyvin vaikeata
onkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta
merkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole
kuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta
saada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra
de Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.

Kuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin
suusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties
Charny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä
hellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka
edustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta.
Välttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti
äkkiä:

-- Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii... se on
neiti Andrée de Taverney.

Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar
painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa
nojatuoliinsa.

-- Neiti de Taverney, -- toisti kuningas. -- Se, joka on mennyt
Saint-Denisiin?

-- Se juuri, sire, -- vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.

-- Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.

-- Mutta tahtoo tehdä.

-- Koetetaan se estää, -- sanoi kuningas. -- Mutta, -- lisäsi hän,
vielä viimeiseksi epäillen, -- miksi hän rupesi nunnaksi?

-- Hän on köyhä, -- selitti Marie-Antoinette. -- Te olette
rikastuttanut vain hänen isäänsä, -- lisäsi hän tylysti.

-- Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa
häntä...

Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen
ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti
Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.

-- Hyvä on, -- jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi
kunnioittavaa myöntämistä, -- ja varmaan neiti de Taverney myös
rakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle
myötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin
teiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen.
Kiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti
minulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.

Charny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolle
Jumala hetkeksi on suonut elävän hengen.

-- Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, -- lisäsi kuningas
laskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen
esi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.

Kuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori
mies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille,
jääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä
hetkellä kuolla.

-- Kas niin, -- sanoi kuningas. -- Nyt voimme jättää asianne
kuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.

Ja hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä
kääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä,
joita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi
kuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.



37.

Saint-Denis.


Kuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin
monta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.

Oltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän
arveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi.
Kuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi
levittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi
liikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi
petokselta kaiken edun.

Voi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän
olisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti
hän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä
huolittaisikaan!

Tässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä
pelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta,
itsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka
voi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa,
tulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten
epäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei
suostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi,
kuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta
nolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi
kiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.

Näissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan.
Hänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia
ohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.

Kelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä?
Ehkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta
järkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota
muuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan
menestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että
kenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti
auttaa?

Ei ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen
sydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka
ehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen
kuningattaren suurelle tuskalle.

Marie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle
onnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée
kieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta
rukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan
ainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi
hän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein
unohtaisi koko asian... Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan
avulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes
parjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat
sitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä
purettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain
leikkiä.

Tällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä
Charnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä
kauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu
kahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon
sisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen
tahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.

Näin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä,
sekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita
ripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin
jäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti
ylpeytensä eikä sydämensä ääntä.

Päästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän
olisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään
harhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli
vakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin.
Sitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus,
alttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen
hyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.

Kello löi kolme: oli tullut hovipäivällisen, esittelyjen ja
vierailijain aika. Kuningatar otti kaikki vastaan tyynesti ja
ystävällisesti, silti tinkimättä hyvin tunnetusta ylpeydestään.
Niille, joita hän piti vihamiehinään, hän osoitti jopa
avomielisyyttä, mikä ei ole syyllisissä tavallista. Koskaan ei hoviin
ollut tunkenut enemmän väkeä, koskaan ei uteliaisuus ollut hartaammin
silmäillyt vaaran uhkaaman kuningattaren piirteitä. Marie-Antoinette
uhmasi kaikkia, musersi vihamiehensä, huikaisi ystävänsä, muutti
kylmäkiskoiset hartaiksi, hartaat ihastuneiksi ja näytti niin
kauniilta ja suurelta, että kuningaskin julkisesti häntä onnitteli.

Kun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset
hymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi,
muutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla
koristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen,
nousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan
saattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.

Kuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa
palanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet
iltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi
kutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.

Polvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée
akkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä
iltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin
rukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa
tuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen
katkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on
samalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien
tavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee
vain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.

Andrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta,
mikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän
ei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista,
vaikkapa tämä olisi kuningatar.

Hänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti
rakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa
olisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan
verta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet
kylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä
viatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?

Mitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö
kohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus
hätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen
käteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn
huomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä
vastaanottamasta?

Ei, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä
myöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari,
hylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.

-- Ei koskaan, ei koskaan! -- toisti ylpeä Andrée itsekseen. -- Se,
jota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva,
muisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain
minulle!

Tämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta
tuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea
saadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi,
pitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja
arvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi
juuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan
rakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset
hurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat
juhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista
sydämeensä kätketty salaisuus.

Kuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla
Saint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta
ilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka
oli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten
jälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.

Merkillinen seikka! Enempää ei Andréen rakkaudesta heltynyt sydän
tarvinnut rientääkseen tätä Versaillesin tuulahdusta vastaan, --
jollaista hän vielä edellisenä iltana oli sadatellut, -- mutta
joka tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä kauemmaksi se jäi,
kallisarvoiselta kuin kaikki haihtuva, unohtuva, kalliilta kuin itse
rakkaus.

-- Kuningatar! -- mutisi Andrée. -- Hän täällä Saint Denisissä ja
haluaa minua puhutella!

-- Pian, pian, kiirehtikää, -- vastattiin hänelle.

Andrée kiirehti todellakin, heitti hartioilleen pitkän nunnankaavun,
sitoi väljän hameensa ympärille villaisen vyön ja katsahtamatta
kuvastimeen seurasi ovenvartijaa, joka oli tullut häntä hakemaan.
Mutta tuskin hän oli astunut kymmenkunnan askelta, kun alkoi hävetä
sellaista riemastustaan.

-- Miksi, -- ajatteli hän, -- sydämeni niin sävähti? Mitä se Andrée
de Taverneytä liikuttaa, tuleeko Ranskan kuningatar Saint-Denisin
luostaria katsomaan? Tunnenko nyt ylpeyttä? Eihän kuningatar tule
minun tähteni. Onko tämä onnea? Enhän kuningatarta enää rakasta. Pysy
siis siivolla, kehno nunna, joka et ole Jumalan etkä maailman oma;
koeta olla ainakin oma itsesi.

Näin Andrée torui itseään astuessaan alas suuria portaita, ja
halliten tahtoaan hän karkoitti poskiltaan hätäilyn tilapäisen
punan ja hillitsi liikkeittensä vilkkautta. Mutta senpä vuoksi hän
tarvitsikin enemmän aikaa suorittaakseen viimeiset kuusi askelta kuin
edelliset kolmekymmentä.

Saapuessaan kuorin takaa suurimpaan puheluhuoneeseen, missä muutamat
sisaret kiireisesti sytyttelivät kattokruunuja ja vahakynttilöitä,
Andrée oli kalpea ja kylmä. Kun saattava ovenvartija lausui
hänen nimensä ja hän näki Marie-Antoinetten istumassa abbedissan
nojatuolissa, luostarin ylhäisimpien naisten kumarrellessa ja
häärätessä majesteettisen vieraan ympärillä, tunsi Andrée sydämensä
jyskyttävän, niin että hänen askeleensa pysähtyivät useaksi
sekunniksi.

-- Kah, tulkaapa jo vihdoinkin luokseni, jotta saan teitä puhutella,
neiti, -- sanoi kuningatar puolittain hymyillen.

Andrée lähestyi ja kumarsi.

-- Teidän luvallanne, madame, -- lisäsi kuningatar kääntyen
abbedissaan päin.

Tämä vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui huoneesta vieden
kaikki nunnat mukanaan. Kuningatar jäi nyt kahden kesken Andréen
kanssa, jonka sydän tykki niin kovaa, että se olisi kuulunut, ellei
olisi häipynyt vanhan seinäkellon verkkaiseen naksutukseen.



38.

Kuollut sydän.


Keskustelun alotti kuningatar, kuten olikin sopivaa.

-- Saan siis teidät tavata, neiti, -- sanoi hän hieno hymy
huulillaan. -- Tiedättekö, tuossa nunnanpuvussa teette minuun
merkillisen vaikutuksen.

Andrée ei vastannut.

-- Kun näkee entisen seuralaisen, -- jatkoi kuningatar, -- jo
poistuneen siitä maailmasta, missä me muut vielä elämme, tuntuu se
vakavalta muistutukselta kuoleman taholta. Ettekö ole samaa mieltä?

-- Madame, -- vastasi Andrée, -- kuka rohkenisi antaa teidän
majesteetillenne muistutuksia? Ei kuolemakaan uskalla kuningatarta
varoittaa, ennenkuin tulee hänet viemään. Ja kuinka voisikaan toisin
olla?

-- Miksi niin?

-- Siksi, madame, että kuningatar on ylhäisen asemansa vuoksi
määrätty tässä maailmassa kärsimään vain sitä, mikä on aivan
välttämätöntä. Kaikki, mikä voi elämää sulostuttaa, hänellä jo on;
kaikki, mikä muissa voi auttaa häntä kaunistamaan uraansa, hän ottaa
heiltä.

Kuningatar näytti säpsähtävän.

-- Ja se on hänen oikeutensa, -- kiirehti Andrée lisäämään. -- Muut
ovat kuningattaren kannalta joukko alamaisia, joiden varat, kunnia
ja henki kuuluvat heidän hallitsijoilleen. Henki, maine ja varat,
aineelliset ja henkiset, ovat siis kuningatarten omaisuutta.

-- Tuollaiset mielipiteet kummastuttavat minua, -- sanoi
Marie-Antoinette hitaasti. -- Teistä tämän maan kuningatar on kuin
sadun syöjätär, joka ahmii kansalaisten omaisuuden ja hengen.
Olenko minä sellainen nainen, Andrée? Oliko teillä todellakin syitä
valituksiin minua vastaan silloin, kun oleskelitte hovissa?

-- Teidän majesteettinne suvaitsi minulta kysyä samaa lähtiessäni
pois, -- vastasi Andrée, -- ja kuten silloin, niin vastaan nytkin:
Ei, madame.

-- Mutta usein, -- sanoi kuningatar, -- vaivaa meitä vääryys,
joka ei koske suorastaan itseämme. Olenko vahingoittanut jotakuta
omaisistanne ja senvuoksi ansainnut ne kovat sanat, jotka äsken
lausuitte? Andrée, valitsemanne turvapaikka suojaa maailman häijyiltä
intohimoilta. Jumala opettaa meille täällä lempeyttä, kohtuutta ja
vääryyksien unohtamista, joiden hyveiden puhtain esikuva hän itse on.
Täytyykö minun siis, tultuani tapaamaan kristisiskon, kohdata täällä
ankara otsa ja katkeria sanoja? Pitääkö minun, kun saavun ystävänä,
ottaa vastaan nuhteita ja peiteltyä katkeruutta leppymättömältä
viholliselta?

Andrée kohotti katseensa ja ihmetteli tätä malttia, johon
Marie-Antoinette ei ollut ympäristöään totuttanut. Olihan kuningatar
muuten kopea ja ankara, jos joku häntä vastusti. Juroa erakkoa
liikutti syvästi se kärsivällisyyden ja ystävällisyyden todiste, että
kuningatar oli vihastumatta kuunnellut hänen sanojaan.

-- Teidän majesteettinne tietää hyvin, -- sanoi hän hiljempaa, --
etteivät Taverneyt voi olla teidän vihollisianne.

-- Ymmärrän, -- vastasi kuningatar. -- Te ette voi antaa anteeksi
kylmäkiskoisuuttani veljeänne kohtaan, ja hän itse syyttänee minua
häilyväiseksi, vieläpä oikulliseksi?

-- Veljeni on niin altis alamainen, ettei rupea syyttämään
kuningatarta, -- sanoi Andrée koettaen pysyä jäykkänä.

Kuningatar älysi hyvinkin joutuvansa epäiltäväksi, jos lisäisi sitä
hunaja-annosta, jolla oli päättänyt kesyttää tätä villiä olentoa. Hän
siis keskeytti ilmeiset lähentelyt.

-- Kaikissa tapauksissa teki mieleni, -- sanoi hän, -- kun olin
tullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että
aina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.

Andrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan
loukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän
pelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan
naissilmän alati tarkalle katseelle.

-- Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, --
sanoi hän surumielisesti.

-- Älkää niin sanoko, Andrée, -- vastasi kuningatar ja puristi hänen
kättään; -- te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista,
että onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi
luottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin
viehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä
epäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa
vain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen
valtiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää
omanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he
eivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.

-- Vakuutan teille, madame, -- sanoi Andrée heltyneenä tästä
lämpimästä puhuttelusta, -- että olen teidän majesteettianne
rakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.

Ja samalla hän punastui ja laski päänsä.

-- Olette... minua... rakastanut! -- huudahti kuningatar tarttuen
näihin sanoihin kuin lennosta, -- Ette siis enää rakasta?

-- Oi, madame!

-- En pyydä teiltä mitään, Andrée... mutta kiroon luostaria, joka
eräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.

-- Älkää syyttäkö sydäntäni, -- sanoi Andrée vilkkaasti. -- Se on
kuollut.

-- Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte
sydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla!
Ei ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen
kauneus; älkää semmoista puhuko.

-- Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt
mitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita
tunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä
käsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana.
Silmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle
anteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva
turhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen
teiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.

-- Mitä? Viihdyttekö luostarissa? -- kysyi kuningatar.

-- Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.

-- Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?

-- Ei mitään.

-- Hyvä Jumala! -- ajatteli kuningatar levotonna, -- eikö aikeeni
siis onnistukaan?

Ja hän tunsi koleata väristystä.

-- Koetetaan häntä houkutella, -- tuumi hän. -- Ellei se auta, täytyy
yrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa
häntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla
niin onneton!

-- Andrée, -- lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, --
te ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu
eräs toivo.

-- Mikä toivo, madame?

-- Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin
näyttää... Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö
minulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.

-- Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän
selittämään...

-- Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.

-- Niin olenkin, madame.

-- Vapaaehtoisesti?

-- Aivan omasta halusta.

-- Ja pidätte sitä onnena?

-- Yhä enemmän.

-- Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on
kuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät
onnelliseksi.

-- Minut?

-- Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette
oppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne
ja kutsumuksenne. Minä luovun...

-- Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.

-- Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.

-- Minäkö palaisin hoviin! -- huudahti Andrée katkerasti hymyillen.
-- Hyvä Jumala... ei, ei, madame, ei koskaan... vaikka onkin niin
vaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.

Kuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän,
ylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!

-- Ette suostu? -- mutisi hän.

Ja salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli
hänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä
kunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt
ystävyyteen tai ylpeyteen.

-- Kuulkaa, -- sanoi hän, -- mitä te hovissa tekisitte minulla,
joka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota
kaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa
herättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista
myötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken... Voi, madame
ja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala
huoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten
ottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut
onnettomuuteeni, yksinäisyyteeni... jättäkää.

-- Mutta se asema, -- vastasi kuningatar, -- jota aioin teille
ehdottaa, kumoaa kaikki nöyryytykset, joista valitatte. Se
avioliitto, josta nyt on puhe, sijoittaisi teidät Ranskan
ylhäisimpien naisten joukkoon.

-- Avioliitto! -- änkytti Andrée kummastuneena.

-- Ettekö suostu? -- kysyt kuningatar yhä alakuloisempana.

-- En, en, -- vastasi Andrée kiihkeästi.

-- Andrée... alkoi taas kuningatar.

-- En, madame, minä en suostu.

Sydämen kouristuessa valmistui Marie-Antoinette nyt pyytelemään.
Andrée joutui sen estämään juuri sillä hetkellä, kun kuningatar
nousi epäröiden, vavisten ja hämillään tietämättä, kuinka alottaisi.
Tarttuen kuningattaren hameeseen, kun luuli hänen aikovan poistua,
sanoi Andrée:

-- Suokaa minulle ainakin se armo, että saan tietää, kuka minua
haluaa vaimokseen. Minä olen eläissäni kokenut niin monta
nöyryytystä, että tämän jalomielisen miehen nimi...

Ja hän hymähti katkeran ivallisesti.

-- Sopii balsamiksi, -- jatkoi hän, -- jolla vastedes lääkitsen
ylpeyteni saamia haavoja.

Kuningatar oli kahden vaiheella; mutta nyt täytyi mennä loppuun asti.

-- Se on herra de Charny! -- vastasi hän surumielisellä, innottomalla
äänellä.

-- Herra de Charny! -- huusi Andrée pelottavan kiihkoisesti, -- herra
Olivier de Charny?

-- Herra Olivier, niin, -- myönsi kuningatar silmäillen nuorta naista
hämmästyneenä.

-- Herra de Suffrenin sisarenpoika, -- jatkoi Marie-Antoinette yhä
enemmän ihmetellen Andréen piirteisiin tullutta muutosta.

-- Tahdotte siis naittaa minut herra de Charnylle? Niinhän te
sanoitte, madame?

-- Juuri hänelle.

-- Ja... hän suostuu?

-- Kosii teitä.

-- Minä suostun, suostun! -- huudahti Andrée suunniltaan
ihastuksesta. -- Minua siis hän rakastaa... minua hän rakastaa, niin
kuin minäkin rakastan häntä!

Kuningatar peräytyi kalpeana, vapisevana, päästäen salaa huokauksen.
Musertuneena hän vaipui nojatuoliin, ja Andrée suuteli riemusta
hulluna hänen polviaan ja hamettaan, kostutti kyynelillä hänen
käsiään ja peitti ne kuumilla suuteloilla.

-- Milloin lähdemme? -- kysyi hän vihdoin, kun huudahdusten ja
huokausten sijaan sai esille sanoja.

-- Tulkaa, -- mutisi kuningatar, josta tuntui kuin henki lähtisi,
mutta joka tahtoi ennen kuolemaa pelastaa kunniansa.

Hän nousi seisaalle ja nojasi Andréehen, jonka polttavat huulet
hakivat hänen jääkylmiä poskiaan. Ja nuoren naisen valmistellessa
itseään lähtöön ajatteli onneton kuningatar, kolmenkymmenen miljoonan
alamaisen hengen ja kunnian valtiatar, tuskaisesti nyyhkyttäen:

-- Voi, Jumalani... riittääkö tämä kärsimys yhden sydämen osaksi?
Ja kuitenkin minun täytyy kiittää sinua, Jumala, -- lisäsi hän, --
sillä sinä pelastat lapseni häpeästä ja annat minulle oikeuden pitää
kuollessanikin kuningattaren vaippaa!



39.

Miksi parooni lihoi.


Sillä välin kun kuningatar ratkaisi neiti de Taverneyn kohtalon,
joudutti Filip tuntien raatelevaa tuskaa kaikesta, mitä oli saanut
tietää ja äsken keksinyt, valmistuksia lähtöönsä. Soturi, joka on
tottunut vaeltamaan, ei tarvitse pitkää aikaa pannakseen matkatavarat
kuntoon ja ottaakseen ylleen matkavaipan. Mutta Filipillä oli lisäksi
tärkeämpiä syitä poistua Versaillesista niin pian kuin suinkin: hän
ei tahtonut olla näkemässä odotettavaa, uhkaavaa häväistystä, joka
kohtaisi kuningatarta, hänen ainoan rakkautensa esinettä.

Niinpä hän nyt tavallista kiireisemmin satuloitsi hevosensa, latasi
pistoolinsa ja sälytti matkalaukkuunsa sen, mikä oli matkalla
tarpeellisinta. Saatuaan kaikki valmiiksi hän lähetti isälleen sanan,
että halusi häntä puhutella.

Ukko Taverney oli juuri palaamassa Versaillesista ja astua sipsutti
niin ripeästi, kuin hoikat pohkeet kestivät, joiden täytyi
kannattaa pyöreähköä vatsaa. Parooni oli näet viimeisinä kolmena,
neljänä kuukautena lihonut, mistä hän tietysti ylpeili, hänessä
kun pöhölihavuus oli täydellisen tyytyväisyyden merkki. Muuten
on huomattava, että täydellisellä tyytyväisyydellä oli herra de
Taverneyn kannalta varsin laaja merkitys.

Kuten sanottu, parooni palasi perin hilpeänä käynniltään
linnassa, missä oli illan kuluessa tutustunut kaikkiin uusimpiin
häväistysjuttuihin. Hänessä oli herättänyt huvia Bréteuilin ja
kardinaalin välinen viha, Soubisen ja Guémenéen riita Bréteuilin
kanssa, Provencen kreivin häijyys kuningatarta vastaan, Artoisin
kreivin suhde Provencen kreiviin ja satojen henkilöiden kiukku
satoja muita vastaan, mutta ei se, että kukaan suosi ketään. Hän oli
kerännyt varaston ilkeyksiä, kaikenlaisia häväistyksiä. Mitta täynnä
hän palasi hyvillä mielin.

Kuultuaan palvelijaltaan, että hänen poikansa halusi häntä tavata, ei
hän jäänyt odottamaan, vaan kulki itse kokonaisen porrasjakson lisää
saadakseen heti nähdä matkalle aikovan.

Hän astui, ennakolta ilmoittamatta, huoneeseen, jossa vallitsi
lähtöpuuhista johtunut epäjärjestys. Filip ei tosin odottanut
surun ilmaisua, kun isä saisi kuulla hänen päätöksensä, mutta ei
myöskään olettanut, ettei hän siitä lainkaan välittänyt. Olihan
Andrée jo jättänyt isänkodin, joten oli yhtä olentoa vähemmän
kiusattavaksi; vanha parooni tunsi kaiketi tyhjyyttä, ja kun tämä
nyt kävisi täydelliseksi toisenkin marttyyrin mennessä pois, voisi
parooni lapsen lailla, jolta riistetään koira tai lintu, hieman
ruikuttaa edes itsekkäisyytensä vuoksi. Filip hämmästyi siis suuresti
kuullessaan paroonin riemusta nauraen huudahtavan:

-- Ahaa, hän matkustaa, lähtee tiehensä!... Filip oli vaiti ja
katseli isäänsä ihmetellen.

-- Siitä olinkin varma, -- jatkoi parooni, -- olisin vaikka vetoa
lyönyt. Hyvin pelattu, Filip, oikein hyvin!

-- Mitä te puhutte, monsieur? -- kysyi nuori mies. -- Olkaa niin hyvä
ja selittäkää, mikä on hyvin pelattu?

Ukko alkoi hyräillä ja hyppiä yhdellä jalalla pidellen vatsaansa
molemmin käsin. Samalla hän iski silmää Filipille, jotta tämä käskisi
palvelijansa poistua. Filip huomasi hänen tarkoituksensa ja totteli;
parooni sysäsi Champagnen ulos ovesta, jonka pani kohta lukkoon, ja
palasi sitten poikansa luo.

-- Mainiota, -- sanoi hän hiljaa, -- mainiota!

-- Kovinpa te minua ylistätte, -- vastasi Filip kuivasti, -- vaikken
tiedä, miten olisin ansainnut...

-- Ha, ha, haa, -- nauroi ukko ja vetkutteli ruumistansa.

-- Paitsi jos iloisuuteenne on syynä lähtöni, joka vapauttaa teidät
minun läsnäolostani.

-- Ho, ho, hoo, -- nauroi vanha parooni toisella äänensoinnulla. --
Älä suotta teeskentele; tiedäthän, ettet voi minua pitää narrinasi,
ha, ha, haa!

Filip pani käsivartensa ristiin epäillen, oliko äijän aivoissa jokin
ruuvi höltynyt.

-- Kuinka minä pitäisin teitä narrina? -- kysyi hän.

-- Kun olet lähtevinäsi, hitto vie! Vai kuvitteletko, että uskoisin
sinun matkustavan?

-- Ette siis usko?

-- Champagne on nyt poissa ja siksi voin toistaa: Älä enää
teeskentele. Muuten myönnän, ettei sinun sopinut toisin esiintyä; se
on mainiosti keksitty.

-- Monsieur, te hämmästytätte minua niin, että...

-- Onhan se merkillistä, että osasin arvata. Mutta mitä sille mahtaa?
Minä olen niin perin utelias, ja kun uteliaisuus minut valtaa, niin
tutkin, eikä kukaan saa minua paremmin asioista selkoa, kun kerran
alan penkoa. Siksi olen keksinyt, että olet vain lähtevinäsi, ja
siitä sinua onnittelen.

-- Minäkö olen vain lähtevinäni?

Ukko astui lähemmäksi, kosketti luisevilla rystyillään nuoren miehen
rintaa ja sanoi yhä tuttavallisemmin:

-- Kunniani kautta, ellet olisi tähän keinoon turvautunut, olisi
varmasti kaikki tullut ilmi. Nyt onkin jo aika. Huomenna olisi ollut
myöhäistä. Riennä, poikaseni, riennä.

-- Monsieur, -- sanoi Filip jääkylmästi, -- vakuutan teille, etten
käsitä ainoatakaan sanaa siitä, mitä suvaitsette puhua.

-- Minne aiot piilottaa hevosesi? -- jatkoi parooni antamatta suoraa
vastausta. -- Sinulla on tamma, jonka tuntee helposti. Varo, ettei
sitä nähdä täällä, kun luullaan sinun jo olevan... Niin, minne olet
matkustavinasi?

-- Lähden Taverney-Maison-Rougeen.

-- Hyvä... aivan oikein... olet siis menevinäsi Maison-Rougeen...
Siitä ei kukaan tule hullua harmaaammaksi. Ole kuitenkin varuillasi,
monen silmät väijyvät teitä molempia.

-- Molempia? Keitä?

-- _Hän_ on kiivas, näetkös, -- jatkoi ukko, -- _hänessä_ on niin
kova into, että kaikki voi mennä pilalle. Pidä varasi, ole järkevämpi
kuin hän...

-- Totta tosiaan, monsieur, -- kiivastui nyt Filip, -- te näytte
pitävän lystiä minun kustannuksellani ja menettelette siinä
kohtuuttomasti ja epäviisaasti, sillä kun olen harmissani ja ärtynyt,
voisin unohtaa sen kunnioituksen, jota olen velvollinen teille
osoittamaan.

-- Kunnioituksesta sinut vapautan. Nyt olet jo kyllin aikamies
hoitamaan asioitamme ja hoidatkin niin mainiosti, että minä
puolestani alan kunnioittaa. Sinä olet kuin mestari minun hutiluksen
rinnalla. Annappa sentään jokin osoite, jotta voin sinulle lähettää
sanan, jos sattuisi jotakin tärkeätä.

-- Osoitteeni on Taverney, -- vastasi Filip luullen ukon jo vihdoin
tulevan järkiinsä.

-- Sepä on hyvin keksitty... Taverney, kahdeksankymmenen lieuen
päässä! Vai luuletko, että jos on annettava sinulle jokin tärkeä,
kiireellinen neuvo, panisin näön vuoksi pikalähetin ratsastamaan
itsensä kuoliaaksi niin pitkällä matkalla? Enhän pyydä sinulta pienen
puistomajasi osoitetta, sillä siellä voitaisiin vaania lähettiäni tai
tuntea palvelijani puku, mutta ilmoita jonkin kolmannen, läheisen
paikan osoite. Sen verran, hiisi vie, sinulla lienee kekseliäisyyttä!
Kun lemmenhommissaan saa niin paljon toimeen kuin sinä, ei silloin
tule keinoista loppua.

-- Puistomajani, lemmenhommani, keinoni! Mitä ihmettä tämä tietää? Te
latelette arvoituksia, mutta ratkaisun pidätte omana hyvänänne.

-- En tunne toista niin tyystiä, niin varovaista olentoa kuin sinä
olet! -- huudahti ukko harmistuneena. -- Ei kenenkään salaperäisyys,
ole niin loukkaava. Sinä näyt suorastaan pelkäävän, että kavallan
sinut! Sepä olisi hassua!

-- Monsieur, -- sanoi Filip vimmastuen.

-- Hyvä on, pidä vain salaisuutesi, älä hiiskahda, että olet
vuokrannut entisen portinvartijan asunnon!

-- Olenko minä vuokrannut...

-- Älä ikinä ilmaise yöllisiä kävelyltäsi kahden viehättävän
ystävättären seurassa.

-- Minäkö olisin yöllä kävellyt... mutisi Filip käyden kalpeaksi.

-- Salaa myös ne suutelot, jotka purkautuivat kuin hunaja kukkien ja
kasteen seassa.

-- Monsieur! -- ärjäisi Filip mustasukkaisuuden ja raivon huumaamana.
-- Ettekö jo vaikene?

-- Hyvä on, sanon vieläkin kerran. Kaikki, mitä teit, olen saanut
tietää. Oletko aavistanut, että tiesin? Sen pitäisi, lempo soikoon,
herättää sinussa luottamusta. Tuo läheinen suhteesi kuningattareen,
onnistuneet temppusi, vierailusi Apollo-kylpylässä... se kaikki on
meidän yhteiseksi onneksemme. Älä siis minua pelkää, Filip... Usko
asiasi minulle.

-- Te olette inhottava! -- murisi Filip kätkien kasvot käsiinsä.

Ja todellakin Filip parka inhosi sitä miestä, joka paljasti kaikki
hänen haavansa ja siihen tyytymättä levitti ja repi niitä niin
rajusti kuin taisi. Todellisen kammon herätti hänessä se mies,
joka luki hänen ansiokseen toisen nauttiman autuuden ja luullen
imartelevansa ruoski häntä kilpailijan onnella. Parooni sovitti
poikaansa kaikki, mitä oli kuullut ja arvannut, mitä pahansuovat
panivat kardinaali de Rohanin, ja paremmin perehtyneet Charnyn
tiliin. Hän uskoi Filipin olevan sen miehen, jota kuningatar salaa
rakasti korottaen suosion huipulle. Juuri tämän suuren mielihyvän
vuoksi oli herra de Taverney viime viikkoina lihonut.

Kun Filipille selvisi tämä uusi kataluuden rapakko, kauhistui hän
nähdessään, että hänet siihen upotti juuri se olento, jonka olisi
tullut pitää hänen kunniansa omanaan; mutta isku oli niin raju,
että hän seisoi huumaantuneena ja mykkänä, kun taas parooni jatkoi
laverrustaan entistä vilkkaammin.

-- Oikean mestaritempun sinä olet tehnyt, -- sanoi hän, -- sillä nyt
olet puijannut koko maailman. Tänään sanoi ainakin viisikymmentä
henkilöä: se on Rohan. Ja toiset sata sanoivat: se on Charny. Pari
sataa tiesi: se on Rohan ja Charny. Ei yksikään, kuuletko, osannut
sanoa: se on Taverney. Toistan vieläkin, se on mestaritemppu, ja
ainakin tulee minun onnitella... Muuten on asia kunniaksi sekä
hänelle että sinulle, hänelle siksi, että valitsi sinut, sinulle
siksi, että osasit hänet kietoa.

Samalla hetkellä, kun Filip tästä viimeisestä letkauksesta
vimmastuneena sinkautti ukkoon uhkaavan silmäyksen, joka ennusti
myrskyä, kuului pihalta vaunujen jyrinää, ja Filipin huomio kääntyi
eräisiin ääniin, outoihin liikkeisiin, jotka merkitsivät jonkun
saapuneen. Champagnen kuultiin huutavan:

-- Se on neiti! Se on neiti!

Ja useat äänet toistivat:

-- Se on neiti!

-- Neiti? -- ihmetteli Taverney. -- Ketä sillä tarkoitetaan?

-- Sisartani, -- mutisi Filip kummastuneena, kun tunsi Andréen, joka
astui vaunuista maahan portinvartijan soihdun valaisemana.

-- Onko se Andrée? Kuinka se on mahdollista?

Ja huoneeseen astui Champagne vahvistamaan Filipin selityksen
oikeaksi.

-- Monsieur, -- sanoi hän Filipille, -- sisarenne on naistenhuoneessa
suuren salongin vieressä ja tahtoo teitä puhutella.

-- Mennään häntä vastaan! -- huudahti parooni.

-- Minun kanssani hän tahtoo puhua, -- sanoi Filip, kumartaen
isälleen, -- ja teidän luvallanne tahdon siis ensin mennä häntä
tapaamaan.

Samalla kuuluivat toiset vaunut ajavan pihalle kelpo lailla jyristen.

-- Kuka hitto sieltä vielä tulee? -- mutisi parooni. -- Tänään on
oikein seikkailujen ilta.

-- Kreivi Olivier de Charny! -- huusi portinvartija palvelijoille.

-- Saattakaa kreivi suureen salonkiin, -- sanoi Filip Champagnelle.
-- Parooni ottaa hänet vastaan. Minä menen sisareni luo.

-- Mitähän kreivi täältä tahtoo? -- mietti Filip.

-- Mitähän varten Andrée on tullut? -- mietti parooni.



40.

Isä ja morsian.


Talon suuri salonki oli alakerrassa. Sen vasemmalla puolella oli
naistenhuone, josta pääsi Andréen huoneisiin johtaville portaille.
Oikealla puolella oli toinen, pienempi salonki, jonka kautta
kuljettiin suureen.

Filip saapui ensin naistenhuoneeseen, jossa hänen sisarensa odotti.
Heti eteiseen päästyään hän oli jouduttanut askeliaan syleilläkseen
rakastettua sisarta niin pian kuin suinkin. Ja kun hän oli avannut
oven, riensi Andrée hänen syliinsä ja suuteli häntä iloisen
näköisenä, jollaiseen tämä pettynyt rakastaja, onneton veli ei ollut
pitkiin aikoihin tottunut.

-- Hyväinen aika, mikä sinuun on tullut? -- kysyi nuori mies
Andréelta.

-- Jotakin onnellista, hyvin onnellista, veljeni.

-- Ja sitäkö ilmoittamaan sinä tulit?

-- Nyt palaan tänne ainiaaksi! -- huudahti Andrée niin ihastuneena,
että hänen huudahduksensa oli melkein kirkaisu.

-- Hiljempaa, sisko, hiljempaa, -- tyynnytti Filip, -- Tämän talon
seinät eivät ole tottuneet riemuun, ja sitäpaitsi on salongissa,
tuossa vieressä, tai ainakin sinne kohta tulee eräs, joka voisi
kuulla.

-- Eräs? -- toisti Andrée. -- Kuka se on?

-- Kuuntele, -- vastasi Filip.

-- Kreivi de Charny! -- ilmoitti palvelija, joka saattoi kreivin
pienestä salongista suureen.

-- Hänkö? -- ihastui Andrée, syleillen veljeään vielä hartaammin. --
Kyllä minä tiedän, mitä varten hän tänne tulee.

-- Tiedätkö todella.

-- Kyllä, sen tiedän niin hyvin, että juuri nyt huomaan pukuni olevan
epäkunnossa ja aavistan pian tulevan sen hetken, jolloin minunkin
pitää astua suureen salonkiin omin korvin kuulemaan, mitä herra de
Charnylla on sanomista...

-- Puhutko täyttä totta, rakas Andrée?

-- Kuuntele, mitä siellä puhutaan, ja anna minun juosta yläkertaan
kamariini. Kuningatar toi minut luostarista hieman liian kiireesti,
ja nyt täytyy nunnan kaavun vaihtua sellaiseen pukuun, joka sopii...
morsiamelle.

Ja lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän
suutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten
huoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja
salongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri
saapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla
ja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös
parooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti,
vaikka hieman kylmästi.

-- Sallikaa kysyä, -- sanoi hän, -- mikä on toimittanut minulle sen
kunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni.
Kaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen
vakuutan.

-- Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei
herra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja
de Suffren, kuten olisi pitänyt.

-- Kuinka? -- sammalsi parooni. -- Tietysti en pane sitä pahakseni,
kreivi de Charny.

-- Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen
siihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.

-- Pyyntö? -- sanoi parooni.

-- Niin, minulla on kunnia, -- jatkoi Charny liikutetulla äänellä, --
pyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.

Parooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät
ja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.

-- Tyttäreni!... mutisi hän. -- Te kositte Andréeta?

-- Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen
tätä liittoa kohtaan.

-- Ahaa, -- tuumi ukko, -- onko Filipin suosio jo niin ilmeinen, että
tuo kilpailija tahtoo siitä hyötyä naimalla hänen sisarensa? Hitto
vie, eipä ole huonosti keksitty, herra de Charny.

-- Tämä pyyntö, -- vastasi hän ääneen ja hymyili, -- kunnioittaa
perhettämme niin suuresti, herra kreivi, että omasta puolestani
suostun ilomielin, ja kun haluan, että saisitte jo kohta täydellisen
suostumuksen, käsken kutsumaan tyttäreni tänne.

-- Luullakseni se on tarpeetonta, -- keskeytti kreivi kylmästi.
-- Kuningatar on suvainnut kysyä tästä asiasta neiti de Taverneyn
mieltä, ja tyttärenne vastaus oli minulle suosiollinen.

-- Vai niin, -- sanoi parooni yhä hämmästyneempänä, -- vai on
kuningatar...

-- Joka otti vaivakseen matkustaa Saint-Denisiin, niin, monsieur.

Parooni nousi seisaalle.

-- Silloin minun tarvitsee vain antaa teille tietoja neiti de
Taverneyn omaisuudesta, -- sanoi hän. -- Minulla on yläkerrassa ne
arvopaperit, jotka kuuluvat hänen äidinperintöönsä. Te ette saa
rikasta tyttöä, herra kreivi, ja ennenkuin mitään päätätte...

-- Ei tarvita, herra parooni, -- sanoi Charny kuivasti. -- Minulla on
varoja molemmille, eikä neiti de Taverney ole niitä naisia, joista
tehdään kauppaa. Mutta sitä kysymystä, jota tahdoitte käsitellä
omasta puolestanne, herra parooni, täytyy minun käsitellä omalta
kannaltani.

Tuskin hän oli tämän lausunut, kun sivuovi aukeni ja salonkiin
ilmestyi Filip kalpeana, kiihtyneenä, toinen käsi pistettynä takin
väliin, toinen suonenvetoisesti puristuneena. Charny tervehti häntä
kaavamaisesti ja sai vastaukseksi samanlaisen kumarruksen.

-- Monsieur, -- sanoi Filip, -- isäni on aivan oikeassa tahtoessaan
puhua kanssanne perheen asioista; meillä on molemmilla annettavana
teille eräitä tietoja. Sillaikaa kun parooni menee noutamaan ne
paperit, joista oli puhe, on minulla kunnia tarkemmin käsitellä
kanssanne tätä asiaa.

Ja perin käskevällä katseella Filip sai lähtemään isänsä, joka
aavistaen jotakin estettä poistui huonolla tuulella. Filip seurasi
isäänsä pienen salongin ulko-ovelle asti ollakseen varma, että
tämä huone oli tyhjä. Sitten hän katsahti viereiseen huoneeseen,
ja varmana siitä, ettei häntä kukaan muu kuullut kuin se, jota nyt
puhutteli, hän kysyi, käsivarret ristissä ja katsoen kreiviä suoraan
silmiin:

-- Herra de Charny, kuinka te uskallatte kosia sisartani? Olivier
astahti taaksepäin ja punastui.

-- Senkö vuoksi, -- jatkoi Filip, -- että sitä paremmin voisitte
salata rakkausvehkeenne toisen naisen kanssa, jota tavoittelette,
jota rakastatte? Senkö vuoksi, että kun teidän nähdään olevan
naimisissa, ei voitaisi sanoa teidän pitävän rakastajatarta?

-- Mitä ihmettä!... sanoi Charny horjuen, hämillään.

-- Vai sekö on syynä, -- lisäsi Filip, -- että naituanne sen naisen,
joka milloin tahansa pääsee rakastajattarenne luo, teidänkin siten
kävisi mukavammaksi tavata tuota ihailemaanne rakastajatarta?

-- Monsieur, nyt menette liian pitkälle!

-- Kenties ja melkeinpä uskonkin, että niin on laita, -- jatkoi
yhä Filip, astuen lähemmäksi Charnyta, -- te tarkoitatte,
että jouduttuani langokseni en ilmaise, mitä tiedän entisistä
lemmenjuonistanne?

-- Mitä muka tiedätte! -- huudahti Charny kauhistuen. -- Olkaa
varuillanne!

-- Niin juuri, -- vastasi Filip yltyen, -- se pieni puistonvartijan
asunto, jonka vuokrasitte, salaiset kävelynne Versaillesin
puistossa... yöllä... kädenpuristukset, huokauksenne ja varsinkin
hellien katseitten vaihto puiston pikku portilla...

-- Monsieur, Herran nimessä, sanokaa, ettette ole mitään nähnyt...
ettette mitään tiedä.

-- Enhän minä mitään tiedä, -- ivasi Filip. -- Kuinka minä
mitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän
portin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi
kainalossanne!

Charny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun
saaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä,
antaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman
autuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui
herpoutumisestaan.

-- Vaikka niin, monsieur, -- sanoi hän Filipille, -- senkin jälkeen,
mitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de
Taverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia,
kuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi,
olisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on
vallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin
kuningatar pelastettava... se on välttämätöntä.

-- Miten kuningatar siitä on hukassa, -- kysyi Filip, -- että herra
de Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta
ja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa
siitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä?
Ei siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen
suostukaan.

-- Monsieur, -- vastasi Oliver, -- tiedättekö, miksi kuningatar on
hukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin,
että juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de
Rohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.

-- Hyvä Jumala!

-- Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana,
että minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa
naimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen
nai sisartanne; joko käsitätte?

Kaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus.
Jälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista.
Olivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä
valkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt
tainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut
kiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut
kuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden
raukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen
elämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.

Filip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn
häpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka
vavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä,
tämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki
voitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä
salaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.

Silmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin
katkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle:

-- Parooni de Taverney on kuollut. Hänen jälkeensä olen minä perheen
pää. Jos neiti de Taverney jää eloon, annan hänet teille vaimoksi.

Charny katsahti paroonin ruumiiseen kauhistuneena, pyörtyneeseen
Andréeseen epätoivoisena. Filip repi hiuksiaan molemmin käsin ja
kiljaisi taivasta kohti niin vihlovasti, että siitä olisi Jumalankin
pitänyt heltyä.

-- Kreivi de Charny, -- jatkoi hän, kun myrsky hänen rinnassaan
oli tyyntynyt, -- tämän lupauksen annan sisareni puolesta, joka ei
nyt minua kuule. Hän uhratkoon onnensa kuningattarelle, jolle minä
puolestani saanen kerran uhrata henkeni. Hyvästi, herra de Charny,
hyvästi, lankoni!

Ja kumartaen Olivierille, joka ei tiennyt, kuinka pääsisi pois
astumatta kummankaan uhrin ohitse, Filip nosti Andréen, lämmitti
häntä sylissään ja toimitti siten tien vapaaksi kreiville, joka
poistui naistenhuoneen kautta.



41.

Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme.


Nyt on jo aika palata niihin kertomuksemme henkilöihin, jotka
välttämättömyys ja juoni, kuten myös historiallinen totuus, on
jättänyt taustan puolelle.

Oliva oli juuri pako valmistuksissa Jeannen käskystä, kun Beausire,
joka oli nimettömän kirjeen avulla saanut tietää hänen olinpaikkansa
ja palavasti halusi jälleen hänet omistaa, osui suoraan hänen
syliinsä ja vei hänet pois Cagliostron talosta jättäen herra Réteau
de Villetten turhaan odottamaan Roi-Doré-kadun päähän.

Saadakseen käsiinsä nämä kaksi rakastavaista, joita myös poliisi
niin hartaasti haeskeli, käytti petetyksi joutunut rouva de la
Motte kaiken luotettavan väen apua, mitä vain keksi. Tietysti hän
mieluummin itse valvoi salaisuuttaan kuin päästi toisia siihen
sekaantumaan, ja aikeensa suorittamiseksi hyvään loppuun hän piti
välttämättömänä, että Oliva pysyisi kätkössä. Mahdotonta olisi
kuvata, kuinka tuskallista hänestä oli, kun hänen lähettinsä toinen
toisensa perästä palasivat ilmoittaen, että tiedustelut olivat turhia.

Samaan aikaan hän sai piileskellessään monta eri käskyä
kuningattarelta saapua tekemään tiliä suhteestaan kaulanauhajuttuun.
Hän lähti yöllä, huntu silmillä, Bar-sur-Aubeen, missä hänellä oli
pieni maatila, ja päästyään sinne kiertoteitä, kenenkään tuntematta,
hän rupesi rauhassa miettimään asemaansa sen oikeassa valossa.

Täten hän sai parin, kolmen päivän lykkäyksen ja sen avulla uutta
kykyä lujittaa vahvalla sisällisellä vallituksella parjaustansa
rakennetta. Kahden päivän yksinäisyys oli tälle syvämietteiselle
sielulle kamppailua, jonka päätyttyä ruumiin ja sielun piti olla
lannistettuja, tottelevainen omatunto, rikolliselle vaarallinen
todistaja, ei enää pyrkisi puhumaan ja veri olisi tottunut kiertämään
sydämessä syöksymättä kasvoihin ilmaisemaan häpyä tai hämmästystä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat käskeneet etsiä häntä, saivat
vasta silloin tietää hänen oleskelevan Bar-sur-Aubessa, kun hän
jo oli taisteluun valmis. He lähettivät kuriirin häntä noutamaan,
ja vasta nyt kuuli Jeanne, että kardinaali oli vangittu. Kuka muu
tahansa olisi musertunut tästä rajusta kolauksesta, mutta Jeannen ei
enää tarvinnut haikailla. Ja mitä merkitsikään vapauden menettäminen,
kun vaa'alle päivittäin kasaantui elämän ja kuoleman kysymyksiä?
Kuultuaan, että kardinaali oli vankina ja että Marie-Antoinette oli
esiintynyt uljaana, tuumi hän kylmästi:

-- Kuningatar on polttanut laivansa; nyt hänen ei sovi palata
entisyyteen. Kun hän ei suostu sopimaan kardinaalin kanssa eikä
maksamaan timanteista, panee hän kaikki yhden kortin varaan. Hän ei
siis näy ottavan minua lukuun eikä tietävän lainkaan, mitä aseita
minulla on.

Tällaisista kappaleista oli Jeannen varustus kyhätty, kun muuan mies,
puoliksi kuriiri, puoliksi poliisi, äkkiä ilmestyi hänen luokseen ja
julisti saaneensa toimekseen _viedä hänet hoviin_.

Perille tultua tahtoi lähetti saattaa hänet suoraa päätä kuninkaan
luo, mutta viekkaasti, kuten ainakin, osasi Jeanne estellä sanoen:

-- Monsieur, varmaankin rakastatte kuningatarta?

-- Voitteko sitä epäilläkään, rouva kreivitär?

-- No hyvä, vedoten uskolliseen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota
tunnette kuningatarta kohtaan, pyydän teitä viemään minut ensin hänen
luokseen.

Mies tahtoi väittää vastaan.

-- Varmaankin tiedätte minua paremmin, mistä nyt on puhe, --
huomautti kreivitär vilkkaasti. -- Käsitätte siis, että minun on
välttämätöntä puhua salaa kuningattaren kanssa.

Tutustuneena häpeällisiin juoruihin, jotka kuukausia olivat
myrkyttäneet Versaillesin ilmaa, luuli kuriiri todellakin tekevänsä
kuningattaren mieliksi viemällä rouva de la Motten hänen puheilleen,
ennenkuin kuningas saisi kreivitärtä nähdä.

Kuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän
edessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut,
mutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen
nyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta
rakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt
kumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan
pään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse,
vaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista
vastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina;
sydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon
vimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.

Kuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi
kamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet
tiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään
nämä naiset rouva de la Motte ajatteli:

-- Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.

-- Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! -- huudahti kuningatar. --
Lopulta teidät sittenkin tavattiin.

Jeanne kumarsi toisen kerran.

-- Olitte siis piilossa! -- jatkoi kuningatar maltittomasti.

-- Minäkö piilossa? Ei, madame, -- vastasi Jeanne vienolla,
hiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama
mielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, -- en minä ole
piillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.

-- Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä
nimi tahansa.

-- Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.

-- Minun luvattani?

-- Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä
retkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani
Bar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän
majesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut
olevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt
ilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.

-- Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten
suostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää
minulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä
täällä jokin toimi?

Näissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä
loukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen
haavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.

-- Madame, -- sanoi hän nöyrästi, -- tosin minulla ei ole hovissa
mitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut
niin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus
vaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.

Jeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan "luottamus", johon nyt
pani erityistä painoa.

-- Siitä luottamuksesta, -- vastasi kuningatar ilmaisten entistä
musertavampaa ylenkatsetta, -- saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko
tavannut kuninkaan.

-- En, madame.

-- Saatte siis tavata.

-- Se on minulle suuri kunnia, -- sanoi Jeanne kumartaen.

Kuningatar koki hieman tyyntyä voidakseen edullisesti aloittaa
kuulustelun. Jeanne käytti tätä väliaikaa hyväkseen, huomauttaen:

-- Hyvä Jumala, kuinka teidän majesteettinne on minulle ankara! Minä
jo aivan vapisen.

-- Vasta tämä on alkua, -- sanoi kuningatar jyrkästi. -- Tiedättekö,
että kardinaali de Rohan on Bastiljissa?

-- Niin on minulle kerrottu.

-- Kaiketi arvaatte syyn?

Jeanne katsahti kuningattareen tuikeasti ja vastasi kääntyen
kamarirouviin päin, joiden läsnäolo näkyi häntä vaivaavan:

-- Siitä ei minulla ole aavistusta, madame.

-- Muistatte kuitenkin puhuneenne minulle eräästä kaulanauhasta vai
mitä?

-- Timanttisesta kaulanauhasta... kyllä, madame.

-- Ja muistanette myös, että kardinaalin puolesta tarjositte
rahalainaa sen maksuksi?

-- Se on totta, madame.

-- Otinko sen lainan vastaan vai enkö?

-- Teidän majesteettinne ei suostunut lainaamaan.

-- Niinpä niin, -- sanoi kuningatar, jonka äänessä oli hämmästyksen
sekaista tyydytystä.

-- Vieläpä teidän majesteettinne antoi etumaksuksi kaksisataa
viisikymmentä tuhatta livreä, -- lisäsi Jeanne.

-- Hyvä... entä sitten?

-- Kun teidän majesteettinne sitten ei voinutkaan maksaa senvuoksi,
että herra de Calonnen lupaamaa summaa ei saatu, lähetti teidän
majesteettinne timantit takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

-- Kenen kautta ne lähetin?

-- Minun kauttani.

-- Ja minne ne veitte?

-- Minä, -- vastasi hitaasti Jeanne, joka käsitti nyt lausuttavien
sanain tärkeyden, -- jätin timantit kardinaalille.

-- Kardinaalille! -- huudahti kuningatar. -- Ja miksi, vaikka piti
viedä ne takaisin jalokivikauppiaille?

-- Siksi, madame, että kardinaali harrasti tätä ostoa, joka miellytti
teidän majesteettianne, ja hän olisi loukkaantunut, ellen olisi
antanut hänelle tilaisuutta itse suorittaa tätä asiaa loppuun asti.

-- Mutta kuinka siis saitte jalokivikauppiailta kuitin?

-- Sen antoi minulle kardinaali.

-- Entä se kirje, jonka te kuulutte minun puolestani toimittaneen
jalokivikauppiaille?

-- Kardinaali pyysi minua viemään sen perille.

-- Siis aina ja joka paikassa on kardinaali sekaantunut tähän asiaan!
-- huudahti kuningatar.

-- En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, -- vastasi
Jeanne hajamielisen näköisenä, -- enkä myöskään tiedä, mihin
kardinaali on sekaantunut.

-- Kuulkaa siis, että se kuitti, jonka jalokivikauppiaat muka ovat
kirjoittaneet, on väärennetty.

-- Väärennetty! -- toisti Jeanne viattomasti. -- Voi, madame!

-- Ja lisäksi sanon, että mainittu kirje, jossa minä muka
allekirjoituksellani vakuutan saaneeni kaulanauhan, myös on
väärennetty.

-- Ooh! -- huudahti Jeanne näöltään vielä hämmästyneempänä kuin äsken.

-- Lopuksi tulee teidän tietää, -- jatkoi kuningatar, -- että teitä
ja kardinaalia täytyy kuulustella vastakkain, jotta tämä asia selviää.

-- Kuulustella vastakkain! -- ihmetteli Jeanne. -- Mutta mitä varten
tarvitsee minua kuulustella sillä tapaa?

-- Hän itse on sitä vaatinut.

-- Hänkö?

-- Hän on teitä hakenut joka paikasta.

-- Mutta sehän on mahdotonta, madame.

-- Hän sanoi tahtovansa todistaa, että te olette häntä pettänyt.

-- No sitten, madame, tahdon ristikuulustelua.

-- Se kyllä toimitetaan, olkaa siitä varma. Te siis väitätte, ettei
teillä ole tietoa, missä kaulanauha nyt on?

-- Kuinka minä sen tietäisin?

-- Ettekä myönnä olleenne kardinaalin apuna eräissä vehkeissä?...

-- Teidän majesteetillanne on täysi oikeus olla minulle epäsuopea,
mutta ei loukata. Minä olen Valois-suvun jäsen, madame.

-- Kardinaali on kuninkaan läsnäollessa lausunut parjauksia, jotka
hän toivoo voivansa perustaa varmalle pohjalle.

-- En käsitä.

-- Kardinaali väittää lähettäneensä minulle kirjeitä.

Jeanne tuijotti kuningattareen eikä vastannut.

-- Kuuletteko, mitä sanon?

-- Kuulen, teidän majesteettinne.

-- Ja mitä vastaatte?

-- Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin
kanssa.

-- Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen
tiedätte.

-- Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä
suotta polkee minua.

-- Ei se ole mikään vastaus.

-- Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi
taas katseensa kamarirouviin.

Kuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus
ei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen
velkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta
ryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto
jostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut
lempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.

-- Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian
paljon, -- sanoi Marie-Antoinette. -- Varokaa, madame, joutumasta
samaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.

Jeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.

-- Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? -- sanoi hän. -- Voiko
Bastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?

Kuningatar loi Jeanneen vihaisen silmäyksen.

-- Tahdotteko puhua? -- kysyi hän.

-- Minulla ei ole mitään sanomista, madame, paitsi teille itsellenne.

-- Minulle? No ettekö nyt puhu juuri minulle?

-- En yksin teille, madame.

-- Ahaa, vai se teitä vaivaa! Puhuisitte vain kahden kesken!
Pelkäätte julkisen tunnustuksen häpeää, vaikka olette minua herjannut
herättämällä julkista epäluuloa.

Jeanne suoristi itseään.

-- Älkäämme siitä enää puhuko, -- sanoi hän. -- Mitä olen tehnyt, sen
tein teidän hyväksenne, madame.

-- Kuinka hävytön te olette!

-- Kärsin alistuen kuningattareni loukkaukset, -- vastasi Jeanne
tyynesti.

-- Jo ensi yönne nukutte Bastiljissa, rouva de la Motte.

-- Vaikka niinkin, madame. Mutta ennen maatapanoa lupaan tapani
mukaan rukoilla Jumalalta teidän majesteetillenne iloa ja kunniaa, --
sanoi syytetty.

Kuningatar nousi vimmastuneena, poistui viereiseen huoneeseen ja
paiskasi oven jäljestään kiinni.

-- Voitettuani lohikäärmeen saanen tuon kyykäärmeenkin muserretuksi,
-- ajatteli hän.

-- Hänen pelinsä osaan ulkoa, -- mietti Jeanne, -- ja luullakseni
olen jo voitolla.



42.

Metsästäjä joutuu itse saaliiksi.


Kuningattaren käskystä vangittiin rouva de la Motte. Mikään hyvitys
ei olisi voinut kuningasta enemmän miellyttää, hän kun vaistomaisesti
vihasi tätä naista.

Nyt pantiin kaulanauhajutusta vireille oikeudenkäynti, jonka
kiihkeyttä ylläpitivät häviölle joutuneet kauppiaat toivoen
pelastuvansa jutusta, ja syytetyt, jotka tahtoivat vapauttavaa
tuomiota, ynnä lisäksi yleisesti tunnetut tuomarit saatuaan
haltuunsa kuningattaren hengen ja kunnian, puhumattakaan heidän
itserakkaudestaan ja puolueharrastuksistaan. Koko Ranskan halki
kuului vain yksi huuto, jonka vivahduksista kuningatar saattoi tuntea
ja laskea puoltajansa ja vihamiehensä.

Vangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että
häntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja
siihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen
herra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin
kaikki, mitä hän pyysi.

Jo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen
asemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että
Rohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin
kuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä
myöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä
hän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi
muuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin
vehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa,
vaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä
aatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta
yksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi.
Rohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan
ensimäisiä vallankumousmiehiä.

Kun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui
merkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa,
milloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:

-- Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.

Kardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden
kesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen
asiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne
selitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut,
mutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun
asianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä,
eikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt
kardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen.
Asianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni,
laski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.

Mutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun,
joka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja
vihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen
kunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman
parlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi.
Tämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin
suhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.

Tähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi
kuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä
vastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi,
näyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin
etujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset
ilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka
uhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen
käytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli
kerrassaan outoa.

Saatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui
ylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu
tämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen
kanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat
esittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton
kuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa
Jeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin
edustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä
uudestaan:

-- Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.

Tämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan
sankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin
lain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei
yksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen
kuulustelua.

Oliko kardinaali heikompi vai vilpittömämpi, ja oliko hän jollekin
ystävälle uskonut rakkautensa salaisuuden. Sitä ei tiedetty eikä
voitu uskoa, sillä prinssillä oli ylevä ja perin uskollinen sydän.
Mutta kuinka ritarillisesti hän olikin vaiennut, levisi kuitenkin
huhuja hänen puheluistaan kuningattaren kanssa. Kaikki, mitä
Provencen kreivi oli sanonut, mitä Charny ja Filip olivat kuulleet
tai nähneet, kaikki nämä merkilliset seikat, joita ei kukaan muu
käsittänyt kuin kruununtavoittelija, kuten kuninkaan veli, tai
lemmenkilpailija, kuten Filip tai Charny, kaikki tämän parjatun ja
kuitenkin niin siveän rakkauden salaperäisyys haihtui kuin hajuaine
menettäen arkipäivän ilmapiirissä alkuperänsä ylhäisen tuoksun.

Helppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia,
kardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko
kuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo
sinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun,
joka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?

Näin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää.
Ja siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä
muuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti
kamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös
kaikin voimin.

Kuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen
ei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti
kardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin
puistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan
vihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian
vuoksi, kuten hän itsekin.

Tästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä
vastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan
siihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti
kuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä
oli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen
elämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut
joukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut
häntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna
heille menestystäkään anteeksi.

Jeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi
ja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia
menettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä
pääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja
sortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku
Valois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut
pitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.

Tällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren
muutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina
ja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin,
että metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin
seuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa
selvittämään tätä vyyhtiä.

Molemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa
tapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin
portimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä
haihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien
tuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen
avuksi.

Kuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän
tapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja
juuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä,
löysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta
löysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.

Toinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei
ryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen
etua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.

-- Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee
hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme
sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja
päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei
se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin
hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme
vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta
yksityinen kauppa.

Sitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin,
ja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien
ruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren
kintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen
Beausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi.
Maalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa
puolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden.
Rupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä
erään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä
kysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.

Metsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi
keskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat
metsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja
viittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan
Beausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen
kohtauksen vuoksi.

-- Herra de Linville, -- sanoi vartija, nämä herrat väittävät
kuuluvansa teidän seuraanne.

-- Minun seuraani! -- huudahti Beausire julmistuneena. -- Sepä hittoa!

-- Vai niin, -- kuiskasi hänelle toinen vieraista, -- vai on teidän
nimenne myös Linville, rakas Beausire.

Beausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä
tällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja
muisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle
tolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa
näiden kahden herran metsästyksestä.

-- Tunnetteko heidät siis? -- kysyi vartija.

-- Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, -- vastasi toinen poliisi.

Nyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei
tiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.

-- Tottahan kutsutte meidät luoksenne suurukselle, -- virkkoi heistä
ovelampi.

-- Kotiini? Mutta... esteli Beausire.

-- Ette voine olla epäkohtelias, Beausire.

Beausire oli kuin päästään pyörällä ja paremmin heidän saattamanaan
kuin itse saattamassa. Heti kun poliisit näkivät pienen maalaistalon,
ylistivät he sen siroutta, asemaa, puistoa ja näköalaa, kuten
hienojen ihmisten on tapana, ja Beausire olikin valinnut lempensä
tyyssijaksi viehättävän turvapaikan. Täällä oli metsäinen laakso,
jonka halki solui pieni joki, ja talo oli sen itärannalla, matalalla
törmällä. Siihen kuului myös vahtikoju, jonkinlainen kellotapuli
ilman kelloa, Beausiren vartiopaikkana, mistä hän alakuloisina
päivinä voi tähystellä pitkin seutua, kun hymyilevät ajatukset
synkistyivät ja tavallinen, auraan nojaava maalainenkin tuntui
epäiltävältä poliisilta. Vain yhdeltä puolelta oli tämä asunto
näkyvissä; toisia sivuja verhosivat puut ja törmän ylärinne.

-- Kerrassaan mainio kätköpaikka! -- virkkoi toinen vieras ihaillen.

Beausirea hirvitti tämä sutkaus, ja hän astui ensimäisenä portista
sisään pihakoirien haukkuessa. Poliisit seurasivat häntä kursaillen.



43.

Kyyhkyset pistetään häkkiin.


Mennessään pihan kautta Beausirellä oli mielessä se ajatus, että
siten syntynyt melu varottaisi Olivaa. Vaikkei hän tiennyt mitään
kaulanauhajutusta, tunsi hän kyllin paljon muuta -- oopperanaamiaiset
ja Mesmerin parantolan -- osatakseen karttaa näyttämästä Olivaa
tuntemattomille. Tässä hän menettelikin järkevästi, sillä pienen
salongin sohvalla loikova nuori nainen, joka paraikaa luki
kevytmielistä romaania, kuuli koirien haukkuvan, kurkisti pihalle ja
näki Beausiren jäljestä tulevan vieraita, minkä vuoksi ei sopinut
tapansa mukaan rientää lemmittyään vastaanottamaan.

Kovaksi onnekseen nämä kyyhkyset eivät silti olleet turvassa kotkien
kynsiltä. Täytyi käskeä valmistamaan suurusta, ja muuan kömpelö
palvelija -- eiväthän maalaiset ole kovin nokkelia -- kysyi pari,
kolme kertaa, pitikö mennä kuulemaan, mitä rouva määräsi. Silloin
vainukoirat heristivät korviaan. He laskivat hauskaa pilaa Beausiren
kätkemästä naisesta, jonka seura muka oli erakon onnellisuuden
höysteenä yksinäisyyden ja rahojen luomassa paratiisissa.

Beausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin
kelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei
myöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin
monta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt,
tuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta,
ja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten
on tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja
tiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.

-- Eräs meidän hyvä ystävämme, -- vastasi toinen poliisi, -- oli
teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte
pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.

Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu
nuora kiristävän kurkkua.

-- Vai niin, todellako? -- sanoi hän hämillään. -- Ja nyt teillä
lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää...

-- Sepä oli kelpo aate, -- sanoi poliisi toverilleen, -- mainio
johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei
sodi moraalia vastaan.

-- Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa,
-- vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti
hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.

-- Niinmuodoin... jatkoi Beausire.

-- Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos
jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta
livreä.

-- Vähintään, puhumattakaan koroista, -- vahvisti toinen poliisi.

-- Hyvät herrat, -- vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen
hävyttömyydestä, -- maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.

-- Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt
heti maksaa?

-- En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.

-- No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.

"Ahaa", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, "helposti
nuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä.
Koetellaan!"

Ja hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat
kovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan
ja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen
suoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä
ja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että
hän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria,
mutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta
eroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka
jaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän
ruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun
häijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.

-- Beausire on kelpo ystävä, -- virkkoi toinen poliisi toverilleen.
-- Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.

-- Ne saatte heti, -- huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian
tuttavallista puhetapaa.

-- Ei hätää mitään, -- vastasivat toiset.

-- Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille
mitään mahda, kun omatunto on arka.

Ja hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen
poliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet.
He eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä
osunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta
sitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi
ei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän
tietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää
kohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä
he nyt yhteen ääneen huusivat:

-- Herra Beausire! Hyvä herra Beausire!

Ja samalla he tarttuivat hänen vihreän metsästystakkinsa liepeeseen.

-- Mitä nyt? -- kysyi Beausire.

-- Armahtakaa, älkää meitä jättäkö, -- sanoivat he pakottaen hänet
kohteliaasti istumaan.

-- Mutta kuinka voisin teille rahat noutaa, ellen saa mennä niitä
hakemaan toisesta huoneesta?

-- Voimmehan tulla mukaanne, -- vastasi toinen poliisi pahaenteisen
hellästi.

-- Rahat ovat tuolla... vaimoni huoneessa, -- selitti Beausire.

Tällä väitteellä hän luuli hillitsevänsä heitä, mutta se oli kuin
kipinä, josta ruuti syttyi. Se tyytymättömyys, jota he olivat jo
kauvan tunteneet -- sillä etsivä poliisi on aina tyytymätön -- sai
nyt määrätyn hahmon ja aiheen purkautua.

-- Kuulkaapa, miksi te pidätte piilossa vaimoanne? -- kysyi toinen
poliisi.

-- Vai ettekö kehtaa meitä hänelle esittää? -- lisäsi toinen.

-- Jos tietäisitte, mitä hyväksenne tehdään, olisitte hieman
säädyllisempi, -- sanoi edellinen vieras.

-- Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, -- jatkoi
jälkimäinen.

-- Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, -- huomautti Beausire.

-- Tahdomme nähdä vaimosi, -- kovisti tylympi poliisi.

-- Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, --
vastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.

-- Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaa
Beausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.

-- Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa
täältä luunne!

Toiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja
sanoi tukahtuneella äänellä:

-- Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta
silloin teidät itsennekin paha perii.

Poliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta
he eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla
tempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan,
vaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä
ja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren
niskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen
näköinen nainen.

Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren
ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan
ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin
eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi,
että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle
paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja
lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:

-- Ahaa, minä vangitsen teidät.

-- Vangitsette? Mutta miksi? -- säpsähti Beausire.

-- Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra de
Crosnen palvelijoita.

Vaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä
vähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.

-- Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias,
Beausire, -- jatkoi sama poliisi.

Mutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin
huomautuksen sanoen!

-- Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut
kohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin
vanginneet.

Beausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes
välittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat
takaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen,
joka näytti herättävän toivoa.

-- Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, -- sanoi hän
poliiseille.

-- Ei, se oli vain sattuma, -- vastasivat he vilpittömästi.

-- Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti
kuudenkymmenen louisdorin hinnasta.

-- Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.

-- Ja sanassamme pysymme, -- lisäsi toinen, -- niin että jos maksatte
satakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.

-- Entä rouva? -- kysyi Beausire vavisten.

-- Mitä rouvaan tulee, -- vastasi paatuneempi poliisi, -- niin se on
eri juttu.

-- Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? -- yritti
Beausire.

Poliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli
oppinut käsittämään.

-- No kolmesataa... sanoi hän, -- neljä, sataa... tuhat louisdoria,
kunhan vain jätätte hänet rauhaan.

Beausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:

-- Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte
nylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria,
kahdeksanviidettä tuhatta livreä -- sehän on teille molemmille koko
omaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.

-- Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? -- sanoi toinen
poliiseista.

Nyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin
hirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta
rakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä
varokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit
silmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit,
ojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:

-- Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta.
Kardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja
kuningatar miljoonan.

Beausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä
pedon hyvänsä, mutta ei poliisia.

-- Ja nyt matkalle, -- sanoi toinen poliisi. -- Teillä on kaiketi
jotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan
ainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.

-- Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän
puoleltamme mitään pelätä, -- lisäsi toinen. -- Näön vuoksi pitää
teidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja
te hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne,
ennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole
ystävällistä?

Beausire vastasi ainoastaan;

-- Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä
elämässä eroa.

-- Etkä toisessakaan, -- lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.

-- Sitä parempi, -- sanoi toinen poliisi. -- Mitä useampia vankeja
herra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.

Neljännestuntia myöhemmin vierivät Beausiren vaunut poispäin, vieden
vangitut rakastavaiset vartijoineen.

Helppo on ymmärtää, kuinka tämä saalis vaikutti herra de Crosnen
mieleen. Tosin eivät poliisit liene saaneet toivomaansa miljoonaa,
mutta täydellä syyllä voi olettaa heidän olleen tyytyväisiä.
Ministeri hykersi käsiään mielihyvästä ja ajoi heti Versaillesiin
vaunuissa, joita seurasivat toiset tiiviisti suljetut ja lukoilla
varustetut. Tämä tapahtui päivää myöhemmin, kuin Oliva oli luovutettu
hänen haltuunsa.

Herra de Crosne käski ajaa Trianoniin, astui itse maahan toisista
vaunuista ja jätti toiset sihteerinsä vartioitaviksi. Sitten hän
lähti kuningattaren luo, ennakolta pyydettyään tältä lupaa saada
puhutella häntä Trianonissa.

Kuningatar, joka jo kuukauden aikaa oli varonut laiminlyömästä
mitään, mikä tuli poliisin taholta, oli kohta suostunut
poliisiministerin pyyntöön ja aamulla saapunut tähän mielipaikkaansa
vain kahden henkilön saattamana siltä varalta, että asia oli
pidettävä salassa. Heti kun ministeri oli saatettu hänen luokseen,
päätti hän tulijan säteilevästä ilmeestä, että nyt oli hyviä
uutisia. Naisparka! Pitkiin aikoihin hän ei ollut nähnyt muuta
kuin vaiteliaita ja synkkiä kasvoja. Ilon tunne, ensimäinen
kolmeenkymmeneen päivään, sai hänen jäytävistä mielenliikutuksista
uupuneen sydämensä kiivaasti sykkimään.

-- Madame, -- sanoi ministeri suudeltuaan hänen kättään, -- onko
teidän majesteetillanne Trianonissa sellaista huonetta, jossa
voisitte näkymättä nähdä, mitä tapahtuu.

-- On kyllä, kirjastoni, -- vastasi kuningatar. -- Pikku ruokasalin
kaapin viereen olen teettänyt seinään pieniä valoreikiä, ja usein
olen siellä illallisen aikaan Lamballen prinsessan ja neiti de
Taverneyn kanssa, silloin kun hän vielä oli luonani, huvikseni
kurkistellut kirjastoon ja katsellut apotti Vermondin hassunkurisia
ilmeitä, kun hän luki jotakin häväistyskirjoitusta omasta itsestään.

-- Hyvä on, madame, -- vastasi herra de Crosne. -- Minulla on ulkona
eräät vaunut, jotka tahtoisin saada tänne linnaan niin, ettei kukaan
näkisi niiden sisällystä paitsi teidän majesteettinne.

-- Sehän käy helposti päinsä; missä vaununne ovat?

-- Ulkopihalla, madame.

Kuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan
käskyjä.

-- Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan
suureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan
pimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra
de Crosne on tänne tuonut.

Käsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin
kuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle
vartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.

-- Suvaitkaa nyt, madame, -- sanoi ministeri, -- astua seurassani
ruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen
mukaansa, mitä vaunuissa on.

Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin
sydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan
hunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja
joka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli
Oliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja
mustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista
kuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen
ja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse
Marie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut
rahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta
tuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän
ilmiöön.

-- Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? --
kysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.

-- Minä sanon... sanon... monsieur, -- sammalsi kuningatar
hämmentyneenä. -- Voi, Olivier, -- ajatteli hän, -- miksi ette ole
täällä?

-- Mitä teidän majesteettinne tahtoo?

-- Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää...

-- Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?

-- Niin, niin, kiitos, herra de Crosne! Mutta mitä tuolla naisella
teemme?

-- Eikö ole juuri tuon naisen ansioksi luettava kaikkea sitä, mitä on
tapahtunut? -- kysyi ministeri.

-- Teillä on kaiketi jo hallussanne salajuonen säikeet?

-- Likipitäen, madame.

-- Ja kardinaali de Rohan...

-- Ei tiedä vielä mitään.

-- Nyt käsitän, -- sanoi kuningatar kätkien kasvot käsiinsä, -- että
tuo nainen on syynä kardinaalin hairahdukseen.

-- Vaikka niin, madame, mutta jos kardinaali on erehtynyt, on joku
muu tehnyt rikoksen.

-- Tutkikaa tarkoin, monsieur; Ranskan kuningasperheen kunnia on
teidän käsissänne.

-- Ja saatte olla varma, että se on hyvissä käsissä, madame, --
vastasi herra de Crosne.

-- Entä oikeudenkäynti?

-- Täydessä vauhdissa. Joka taholla kielletään, mutta minä odotan
soveliasta hetkeä esittääkseni ilmeisen todistuksen, joka on tuolla
kirjastohuoneessa.

-- Miten on rouva de la Motten laita?

-- Hän ei tiedä, että olen saanut käsiini tuon neitosen, vaan syyttää
herra de Cagliostroa noidaksi, joka on kiihottanut kardinaalin
mielikuvitusta ihan hulluuteen asti.

-- Entä herra de Cagliostro?

-- Olen käskenyt kuulustella häntä, ja hän on luvannut saapua
luokseni juuri tänään.

-- Hän on vaarallinen mies.

-- Hänestä tulee meille hyötyä. Kun häntä on pistänyt sellainen
kyykäärme kuin rouva de la Motte, tutkii hän myrkkyä ja antaa meille
vastamyrkkyä.

-- Toivotte häneltä siis tietoja?

-- Ja varmasti saankin.

-- Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua
rauhoittaa.

-- Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui
Saint-Clauden kadun varrella...

-- Tiedän, tiedän, -- myönsi kuningatar punastuen. -- Niin, teidän
majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle
antelias.

-- Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui
Saint-Clauden kadun varrella...

-- Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.

-- Te siis epäilette...

-- Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin.
Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää
tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi
lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.

-- Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma
kiitollisuudestani.

-- Vihdoinkin, -- huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä,
-- vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien
kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin
todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!

Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa,
missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.

Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä
Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen
tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa
kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään
ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän
ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta
voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen
päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille
näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä
oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren
naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:

-- Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.

Sitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli
kulkenut.

Tämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut
mennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin;
päinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen
juolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut
noin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan
kovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet
vaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan
laudankappaleen.

-- No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? -- kysyi kreivi auttaen häntä
nousemaan viereensä vaunuihin.

Beausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.

-- Hän on hukassa, -- sanoi kreivi kuultuaan kaikki.

-- Kuinka niin? -- huudahti Beausire.

Cagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin
Saint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli
vähällä pyörtyä.

-- Pelastakaa Oliva, pelastakaa, -- sanoi hän polvistuen vaunuissa,
-- ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.

-- Nyt erehdytte suunnattomasti, -- vastasi Cagliostro. -- Minä en
ole koskaan rakastanut neiti Olivaa; minulla oli vain yksi päämäärä
-- pelastaa hänet siitä irstaasta elämästä, jota hän kanssanne vietti.

-- Mitä ihmettä!... kummasteli Beausire.

-- Vai ette käsitä! Tietäkää siis, että minä olen erään siveellisen
uudistusseuran asiamies, ja meidän seuramme tahtoo paheen kynsistä
pelastaa kaikki, jotka näyttävät vielä voivan parantua. Aikomukseni
oli parantaa Oliva vapauttamalla hänet teistä, ja siksi hänet otin
luokseni. Hän saa itse selittää, olenko häntä koskaan mielistellyt ja
eikö apuni ole aina ollut epäitsekäs.

-- Sitä suurempi syy teillä on nyt häntä auttaa; pelastakaa hänet!

-- Tosin koetan, mutta se riippuu teistä, Beausire.

-- Vaatikaa vaikka henkeni. -- Niin paljoa en vaadi. Palatkaa
kanssani Pariisiin, ja jos täsmällisesti seuraatte ohjeitani, voimme
ehkä pelastaa lemmittynne. Panen vain yhden ehdon.

-- Mikä se on, monsieur?

-- Sen saatte tietää, jahka olemme Pariisissa.

-- Suostun jo ennakolta, mutta kuinka saisin jälleen nähdä Olivan?

-- Samaa minäkin mietin. Parin tunnin päästä saatte häntä tavata.

-- Ja syleillä?

-- Toivoakseni. Ja lisäksi ilmoitatte hänelle silloin kaikki, mitä
teille sanon.

Cagliostro lähti nyt Beausiren kanssa ajamaan Pariisia kohti. Kahden
tunnin kuluttua, iltapuolella, he saavuttivat Olivan vaunut, ja
tuntia myöhemmin Beausire lunasti poliiseilta viidelläkymmenellä
louisdorilla luvan syleillä Olivaa ja kuiskata hänelle, mitä kreivi
oli sanonut.

Poliisit ihailivat tätä intohimoista rakkautta ja toivoivat
keinottelevansa häneltä viisikymmentä louisdoria joka toisessa
levähdyspaikassa. Mutta Beausirea ei sen koommin näkynyt, ja
Cagliostron vaunut veivät hänet nopeasti Pariisiin, missä
valmisteltiin niin monia tapahtumia.

Kaikki tämä piti lukijan saada tietää, ennenkuin annamme hänen
kuunnella herra de Cagliostron ja herra de Crosnen keskustelua. Nyt
voimme hänet johtaa poliisiministerin työhuoneeseen.



45.

Poliisiministerin työhuone.


Herra de Crosne tiesi kreivi de Cagliostrosta kaikki, mitä taitava
poliisiministeri voi tietää Ranskassa asuvasta henkilöstä, ja siinä
oli koko paljon. Hänellä oli tiedossaan kreivin entiset nimet,
alkemistiset, magneettiset ja ennustustaidot; samoin se, että kreivi
väitti voivansa olla kaikkialla läsnä ja alati syntyvänsä uudestaan,
ja niin ollen hän piti kreiviä hienon maailman silmänkääntäjänä.

Poliisiministeri oli perin ovela mies, tunsi virkatoimensa tarjoamat
keinot, nautti hovin suosiota, vaikkei siitä välittänyt, ei tinkinyt
ylpeydestään eikä langennut kenen tahansa ansaan. Tälle ei Cagliostro
voinut, kuten kardinaali de Rohanille, tarjota louisdoreja, jotka
olivat vastavalettuina lämpöisiä, tai ojentaa pistoolia hänen
rintaansa kohti, kuten Balsamo oli uhannut herra de Sartinesia;
nyt ei Balsamo ollut vaatimassa Lorenzaa takaisin, vaan Cagliostro
tekemässä tiliä.

Tämän vuoksi kreivi ei ollutkaan jäänyt odottamaan tapausten kulkua,
vaan oli pyytänyt päästä ministerin puheille. Herra de Crosne
älysi asemansa edulliseksi ja aikoi tätä etua käyttää. Cagliostro
ymmärsi asemansa hankalaksi ja päätti siitä selvitä. Tässä avoimessa
shakkipelissä oli muuan panos, jota toinen pelaaja ei aavistanutkaan,
ja myönnettävä on, että näin tietämätön oli juuri herra de Crosne.
Kuten sanottu, hän tunsi kreivin vain silmäinkääntäjäksi, mutta tämän
aatteellisista harrastuksista hän ei tiennyt mitään. Niihin kiviin,
joita filosofia sirotteli yksinvaltiuden tielle, kompastui moni vain
siksi, ettei niitä nähnyt.

Herra de Crosne odotti Cagliostrolta tietoja kaulanauhasta ja
rouva de la Motten juonista. Se oli hänen heikko puolensa. Sen
sijaan hänellä oli oikeus kuulustella ja vangita; siinä oli hänen
ylivoimansa.

Vastaanottaessaan kreivin hän esiintyi miehenä, joka tietää oman
arvonsa, mutta ei tahdo olla epäkohtelias kellekään, ei edes
ihmeolennolle. Cagliostro oli varuillaan, esiintyen yhä vain
ylhäisenä herrana, jollaista heikkoutta hänen mielestään sopi vielä
näytellä.

-- Monsieur, -- sanoi hänelle poliisiministeri, -- te olette pyytänyt
saada minua puhutella, ja nyt olen tullut Versaillesista juuri tätä
asiaa varten.

-- Olen arvellut, monsieur, että teillä voisi olla jotakin etua,
jos kuulustelisitte minua nykytapahtumien johdosta, ja kun tunnen
ansionne ja virkatoimenne tärkeyden, olen saapunut puheillenne. Tässä
nyt olen.

-- Minäkö teitä kuulustelisin? -- kysyi ministeri ollen
hämmästyvinään. -- Mutta mistä ja minkä nojalla?

-- Monsieur, -- vastasi Cagliostro kursailematta, -- teillä on nyt
paljon puuhaa rouva de la Mottesta ja kaulanauhan katoamisesta.

-- Oletteko ehkä päässyt sen jäljille? -- tiedusti herra de Crosne
melkein ivallisesti.

-- En, -- sanoi kreivi vakavasti. -- Mutta jollen olekaan saanut
selkoa kaulanauhasta, niin tiedän ainakin, että rouva de la Motte on
asunut Saint-Clauden kadun varrella.

-- Vastapäätä teitä, monsieur; sen minäkin tiesin.

-- Silloin tietänette myös, mitä rouva de la Motte siellä puuhasi...
Jättäkäämme siis se asia.

-- Päinvastoin, -- sanoi herra de Crosne kylmäkiskoisesti, --
puhukaamme juuri siitä.

-- Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikku
Olivaan, -- vastasi Cagliostro. -- Koska jo tiedätte rouva de la
Mottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.

Kuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.

-- Mitä tarkoitatte Olivalla? -- kysyi hän. -- Kuka se Oliva on?

-- Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa,
ettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on
komea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen
piirteet... lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä
muistuttaa kuningatarta.

-- Ahaa! -- sanoi herra de Crosne. -- Entä sitten?

-- Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli
ennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona...

-- Joka kuoli äskettäin?

-- Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan
mieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka... Mutta nyt lienen
kovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.

-- Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte,
että se nainen, Oliva...

-- Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein
puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen
rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi
häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota
ette tietysti itse tunne.

-- Muuan Beausire kenties, -- sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.

-- Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! -- sanoi Cagliostro
ihailevasti. -- Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi
taikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli
tavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä
hakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin
hänet asumaan erääseen torppaani.

-- Otitte luoksenne!... Hän on siis asunut teidän luonanne? --
huudahti ministeri ihmetellen.

-- Aivan niin, -- myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan
hämmästyvinään. -- Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen
poikamies.

Ja hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui
satimeen.

-- Hän asui teidän luonanne! -- toisti ministeri. -- Senpä vuoksi
asiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.

-- Mitä te puhutte? -- hätkähti Cagliostro. -- Onko tätä nuorta
tyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?

-- Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.

-- Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.

-- Herra kreivi, ei asia vielä ole lopussa, sillä äsken tuntui, että
viittasitte johonkin yhteyteen Olivan ja rouva de la Motten kesken.

-- Niin kyllä, naapuruuden vuoksi.

-- Tässä on muutakin. Ettehän te suotta huomauttanut, että he olivat
naapuruksia.

-- Se koskee aivan toista asiaa, jota ei kannata teille mainita.
Valtakunnan ylimmälle virkamiehelle ei sopine jutella rikkaan
laiskurin hullutuksista.

-- Te herätätte minussa suurempaa uteliaisuutta kuin luulettekaan,
sillä sen Oliva nimisen tytön, jota sanotte pitäneenne luonanne, olen
äsken saanut käsiini maaseudulta.

-- Olette löytänyt hänet?

-- Olen, ja mukana oli Beausire...

-- No sitä juuri arvelinkin -- sanoi Cagliostro. -- Hän oli siis
Beausiren seurassa. Hyvä on, hyvä! Nyt on tehtävä rouva de la
Mottelle oikeutta.

-- Kuinka! Mitä oikein tarkoitatte?

-- Tarkoitan sitä, monsieur, että kun aluksi epäilin rouva de la
Mottea, minun nyt täytyy myöntää hänet syyttömäksi.

-- Mistä te epäilitte rouva de la Mottea?

-- Kummallista, kuinka herra ministeri viitsii kuunnella juoruja!
Mutta voinhan kertoa. Juuri kun minulla oli parhaat toiveet herättää
Olivassa jälleen halua työhön ja hyveeseen -- minä kun harrastan
siveellisyyttä -- juuri silloin joku vei hänet pois.

-- Vei pois teidän luotanne, niinkö?

-- Niin, pois minun talostani.

-- Sepä merkillistä!

-- Ja minä olisin vaikka vannonut, että se oli rouva de la Motten
juonta. Siitä näkee, kuinka helposti tuomitsee väärin.

Herra de Crosne siirtyi nyt lähemmäksi kreiviä.

-- Olkaa niin hyvä ja selittäkää tarkemmin, -- sanoi hän.

-- Monsieur, kun kerran olette tavannut Olivan Beausiren seurassa,
ei enää mikään saa minua epäilemään rouva de la Mottea, ei hänen
uutterat käyntinsä, merkinantonsa eikä kirjeenvaihtonsa.

-- Olivan kanssa?

-- Niin juuri.

-- Olivatko rouva de la Motte ja Oliva tuttuja?

-- Hyvinkin läheisiä.

-- Ja he tapasivat toisiaan?

-- Rouva de la Motte oli keksinyt keinon laskea Olivan ulos joka ilta.

-- Joka ilta! Oletteko siitä varma?

-- Niin varma kuin voi olla siitä, mitä on nähnyt ja kuullut.

-- Nyt puhutte sellaisia asioita joista maksaisin tuhat livreä
sanalta. Onpa onni, että itse osaatte tehdä kultaa!

-- En tee enää, monsieur! se kävi liian kalliiksi.

-- Olettehan kardinaali de Rohanin ystävä?

-- Toivoakseni.

-- Teidän tulee siis tietää, kuinka tärkeätä osaa se vehkeilijä,
jonka nimenä on rouva de la Motte, näyttelee kardinaalin
häväistysjutussa.

-- Siitä olen mieluummin tietämätön.

-- Mutta kenties tiedätte, mitä seurauksia on ollut rouva de la
Motten ja Olivan kävelyillä?

-- Monsieur, eräänlaisia asioita on järkevän miehen parasta koettaa
olla tietämättä, -- vastasi Cagliostro juhlallisesti.

-- No sitten teen teille enää yhden kysymyksen, -- sanoi herra de
Crosne vilkkaasti. -- Onko teillä todistuksia siitä, että rouva de la
Motte on ollut kirjeenvaihdossa Olivan kanssa?

-- Vaikka sata.

-- Millaisia?

-- Kirjelippuja rouva de la Mottelta. Hän lennätti niitä Olivalle
jousen avulla, joka varmaankin tavataan hänen asunnostaan. Usein kävi
niin, että lyijypalasen ympärille kääritty kirje ei saapunut perille,
vaan putosi kadulle, ja sieltä minä tai väkeni niitä löysimme.

-- Voitteko jättää ne oikeuden haltuun?

-- Ne ovat niin viattomia, ettei niistä tulisi tunnonvaivoja, enkä
luulisi myöskään rouva de la Motten pahoittelevan, vaikka joku saisi
ne nähdä.

-- Ja... todistuksia salaisista neuvotteluista, kohtauksista, onko
niitäkin?;

-- Kuinka monta tahansa.

-- Pyydän mainitsemaan edes yhden.

-- Paras todistus on se, että rouva de la Mottella ilmeisesti oli
vapaa pääsy Olivan luo, sillä tapasin hänet siellä juuri samana
päivänä, jolloin Oliva katosi.

-- Samana päivänä?

-- Niin, ja kaikki palvelijani näkivät hänet myös.

-- Vai niin... mutta mitä hän sieltä tahtoi, kun Oliva oli poissa?

-- Samaa kysyin itseltänikin aluksi enkä päässyt selville. Olin
nähnyt rouva de la Motten astuvan maahan eräistä vaunuista
Roi-Doré-kadun kulmassa. Palvelijani olivat myös nähneet samojen
vaunujen odottavan siellä hyvän aikaa, ja siksi luulin ensin, että
rouva de la Motte tahtoi ottaa Olivan mukaansa.

-- Ja te olisitte sen sallinut?

-- Miksi en? Rouva de la Motte on antelias ja kohtalon suosima. Hänet
otetaan vastaan hovissakin. Miksi olisin estänyt, jos hän tahtoi
vapauttaa minut Olivasta? Siinä olisin menetellyt väärin, kuten
nyt huomaan, kun toinen on houkutellut hänet luotani ryöstääkseen
uudestaan kurjuuteen.

-- Vai niin, -- sanoi ministeri miettiväisestä -- Neiti Oliva asui
siis luonanne?

-- Asui, monsieur.

-- Ja neiti Oliva ja rouva de la Motte olivat tuttuja, tapasivat
toisiaan ja liikkuivat yhdessä ulkona?

-- Kuten sanoin, monsieur.

-- Ja rouva de la Motte ilmestyi taloonne samana päivänä, kun Oliva
vietiin pois?

-- Aivan niin, monsieur.

-- Ja te luulitte, että kreivitär tahtoi ottaa tytön luokseen?

-- Mitä muuta saatoin arvella?

-- Mutta mitä kreivitär sanoi, kun ei tavannutkaan Oiivaa?

-- Hän näytti levottomalta.

-- Ja nyt epäilette, että Beausire vei Olivan?

-- Sitä epäilen vain sen johdosta, että mainitsitte hänen olleen
Beausiren seurassa; muuten en osaisi mitään epäillä. Se mies ei
tiennyt Olivan osoitetta. Kukahan sen on ilmoittanut?

-- Kenties Oliva itse.

-- Enpä luulisi, sillä ennenkuin hän olisi toimittanut Beausiren
itseään noutamaan, olisi hän karannut suoraa päätä, ja lisäksi saan
teille vakuuttaa, ettei Beausire olisi päässyt talooni, ellei rouva
de la Motte olisi hänelle antanut avainta.

-- Kreivittärellä oli siis avain?

-- Siitä ei epäilystäkään.

-- Voitteko vielä mainita, minä päivänä Oliva katosi luotanne? --
kysyi herra de Crosne saatuaan äkkiä valaistusta Cagliostron niin
taitavasti ojentamasta soihdusta.

-- Kyllä, monsieur, sen muistan varsin hyvin. Se tapahtui Pyhän
Ludvigin päivän aattona.

-- Niinpä juuri! -- huudahti herra de Crosne. -- Ihan täsmälleen!
Monsieur, te olette tehnyt valtiolle suuren palveluksen.

-- Siitä tunnen itseni onnelliseksi.

-- Ja saatte asianomaisen kiitoksen.

-- Ensi sijassa omaltatunnoltani, -- vastasi kreivi.

Poliisiministeri kumarsi.

-- Voinko luottaa siihen, että esitätte puheena olevat todistukset?
-- kysyi hän.

-- Monsieur, olen valmis kaikessa täyttämään tuomioistuimen käskyt.

-- Hyvä on, minulla on lupauksenne ja toivon taas pian saavani
kunnian teitä tavata.

Ja tämän sanottuaan hän päästi Cagliostron menemään, joka
poistuessaan mutisi:

-- Ähä, kreivitär, kyykäärmeen sikiö! Minua sinä pyrit syyttämään,
mutta luullakseni puraisit kiveen; varo hampaitasi!



46.

Kuulusteluja.


Sillävälin kun herra de Crosne näin keskusteli Cagliostron kanssa,
saapui herra de Bréteuil Bastiljiin kuninkaan puolesta kuulustelemaan
kardinaali de Rohania.

Näiden kahden vihamiehen kohtaus olisi voinut käydä myrskyiseksi.
Oikeusministeri tunsi kardinaalin ylpeyden ja oli saanut kostetuksi
niin julmasti, että saattoi tästedes noudattaa ulkonaista
säädyllisyyttä. Hän olikin hyvin kohtelias, mutta kardinaali
kieltäytyi vastaamasta. Herra de Bréteuil koki suostuttaa, mutta
kardinaali selitti jättävänsä kaikki sen varaan, mihin parlamentti ja
hänen tuomarinsa ryhtyisivät.

Oikeusministerin täytyi siis mukaantua syytetyn horjumattomaan
päätökseen. Silloin hän kutsutti luokseen rouva de la Motten, joka
paraikaa laati joitakin muistiinpanoja ja kohta noudatti käskyä.
Herra de Bréteuil esitti hänelle tarkoin hänen asemansa, jonka piti
hänelle itselleen oleman selvillä paremmin kuin kellekään muulle.
Syytetty vastasi, että hänellä oli todistuksia viattomuudestaan ja
että hän tarpeen tullen ne myös esittäisi. Siihen herra de Bréteuil
huomautti, että juuri niitä paraiten tarvittiin.

Jeanne lateli esille kaikki, mitä oli keksinyt; aina samat vihjaukset
kaikkia ihmisiä vastaan, aivan samat väitteet, ettei hänellä ollut
tietoa, mistä väärennetyt asiakirjat olivat kotoisin. Hänkin selitti,
että kun parlamentti oli asiaan sekaantunut, hänen huulikaan tulisi
puhdas totuus vasta kardinaalin läsnäollessa ja sitten, kun hänelle
mainittaisiin, mistä häntä syytettiin. Herra de Bréteuil vastasi,
että kardinaali syytti häntä kaikesta.

-- Kaikesta? -- toisti Jeanne. -- Myös varkaudesta?

-- Vieläpä varkaudesta.

-- Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa kardinaalille, -- sanoi Jeanne
kylmästi, -- että neuvon häntä jo luopumaan niin kehnosta
puolustustavasta.

Se oli hänen ainoa vastauksensa, mutta herra de Bréteuil ei tyytynyt.
Hän tahtoi selkoa niistä syistä, joihin perustui kardinaalin niin
ilmeinen röyhkeys kuningatarta vastaan ja kuningattaren niin tulinen
suuttumus kardinaaliin. Samoin hän kaipasi niiden asiakirjain
selvitystä, joita Provencen kreivi oli koonnut ja jotka nyt olivat
yleisen puheen aineena. Oikeusministeri oli viekas mies, joka osasi
vaikuttaa naisen mieleen: hän lupasi rouva de la Mottelle kaikki, jos
tämä vain antaisi ilmi jonkun määrätyn henkilön.

-- Varokaa, -- sanoi hän, -- sillä jollette mitään ilmaise,
syytätte kuningatarta. Jos näin jatkatte, tuomitaan teidät
majesteettirikoksesta, ja se merkitsee häpeää ja hirsipuuta.

-- Minä en syytä kuningatarta, -- vastasi Jeanne, -- mutta miksi
syytetään minua?

-- Syyttäkää siis jotakuta toista, -- selitti hellittämätön
kuulustelija. -- Muulla tapaa ette itseänne pelasta.

Jeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi
kohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta.
Mutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että
timantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet
olivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli
Jeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain
Réteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi
liittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan
itsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista
että kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja
hänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi
hän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva
de la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi,
puolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut
eikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.

Mutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa
kumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli
saanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä
kuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä
niin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin
kaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte,
joka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää
rikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti
nähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa,
joista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra
Réteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista
kasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron
palvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui
ihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti
noitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että
tässä oli syttynyt myös _rikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan_.

Näin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali
de Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin
itsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin
olevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.

Kreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua
tutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa
viattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy
totuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin
ja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton
hallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi
oikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset
yöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä
sanomaan, mitä niistä tiesi.

Tämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa
hänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia
ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä
Versaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön
valehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta
Jeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka
ottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset
ja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa
joko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi
todistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa
väärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta
tulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä
kuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.

Juuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään
tietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi
Oliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi
kreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne
nyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka
hän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi
selittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen
kohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.

Mikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen
läsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli
hirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen
elähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli
villinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta,
viatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus
kardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein
kohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa,
sitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan,
roskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja
Apollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa
kaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet
nähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta
ja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen
yhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille
valtaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja
suuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei
hänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi,
jonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista
rakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen
olisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää
kaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat
saada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän:

-- Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt
puistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on
kuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen
henkilö tässä; onhan asia siis selvä.

Tällä katalalla salaviittauksella oli menestystä. Se heikonsi
totuutta vieläkin kerran. Mutta kun Oliva luonnollisesti
hätääntyneenä esitti kaikki sivuseikat ja todisteet eikä salannut
mitään ja kun paljoa helpommin uskottiin häntä kuin kreivitärtä,
turvautui tämä epätoivoiseen keinoon: hän tunnusti. Hän tunnusti
saattaneensa Versaillesin puistoon kardinaali de Rohanin, joka
intohimonsa villitsemänä tahtoi mistä hinnasta hyvänsä tavata
kuningatarta saadakseen tälle vakuuttaa ihailevaa rakkauttaan.
Tunnustuksen aiheutti se tieto, että hänellä olisi tukea kokonaisesta
puolueesta, joka taas hylkäisi hänet, jos hän yhä kieltäisi; jos
hän syyttäisi kuningatarta, saisi hän liittolaisia kuningattaren
vihamiehistä, joita oli paljon. Nyt muuttuivat näyttelijäin osat jo
ainakin kymmenennen kerran tässä pirullisessa jutussa; kardinaali
esiintyi narrina, Oliva arkipäiväisenä katuvaisena ja Jeanne
vehkeilijänä, jota parempaa osaa hänellä ei ollut valittavana.

Mutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että
kuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin
inhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet
kun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee
ilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta
ilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta
pakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia
lemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä
kunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa;
hän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria
Teresian ja Marie Leczinskan maineesta.

Kuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka
valheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne
uhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka
kardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella
oli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei
hän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa
puistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko
ketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli
kuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että
niin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.



47.

Viimeinenkin toivo mennyt.


Kun Jeanne oli tällä tavoin vääntänyt asian, niin saattaa ymmärtää,
ettei voitu päästä totuuden perille. Vaikka parikymmentä luotettavaa
todistajaa oli varmentanut, että hän oli kavaltanut timantit, ei
hän sittenkään alistunut esiintymään tavallisena varkaana. Hän
tahtoi, että joku muukin häväistäisiin hänen kanssaan. Hän uskotteli
itselleen, että huhu Versaillesin häpeäjutusta jättäisi syrjään
hänen rikoksensa ja että jos hänet tuomittaisiinkin, maailman huomio
etusijassa kohdistuisi kuningattaren häpeään.

Tämä suunnitelma oli väärin laadittu. Kun kuningatar avoimesti
suostui molempien asiain tutkimiseen ja kardinaali alistui
kuulusteluun, tutkintoon ja häväistykseen, riistivät he
viholliseltaan sen viattomuuden sädekehän, jolla hän niin mielellään
koristi ulkokultaista vaiteliaisuuttaan. Mutta kummallista oli, että
yleisön piti joutua näkemään, kuinka oikeudenkäynnissä ei kukaan
asianomainen jäänyt syyttömäksi, eipä edes nekään, jotka tuomioistuin
vapautti.

Lukuisten vastakkaiskuulustelujen jälkeen, joissa kardinaali oli aina
ollut tyyni ja kohtelias, jopa Jeanneakin kohtaan, kun taas tämä oli
esiintynyt rajuna ja häijynä kaikkia vastaan, oli yleinen mielipide,
samoin kuin tuomarien yksityinen käsitys lopullisesti vakaantunut.

Kaikki väitteet olivat käyneet miltei mahdottomiksi ja kaikki tiedot
olivat kerätyt. Jeanne huomasi, ettei ollut saanut tuomareihin
tehdyksi minkäänlaista vaikutusta. Hän kokosi siis vankilan
hiljaisuudessa voimiaan ja toiveitaan. Kaikilta niiltä, jotka
ymmärsivät tai palvelivat herra de Bréteuilia, sai Jeanne sen neuvon,
että piti säästää kuningatarta ja säälimättä syyttää kardinaalia.
Mutta niiltä, joilla oli suhteita kardinaaliin, hänen mahtavalta
suvultaan, tämän jutun puolueellisilta tuomareilta ja monikeinoiselta
papistolta tuli rouva de la Mottelle se neuvo, että piti ilmaista
koko totuus, paljastaa hovijuonet ja nostaa semmoinen melu, joka
huimaisi kruunupäitä. Tämä ryhmä koetti pelottaa Jeannea huomauttaen,
mitä hän jo muutenkin tiesi, nimittäin että enemmistö tuomioistuimen
jäseniä oli kardinaalin puolella ja että hän, Jeanne, tarpeettomasti
sortuisi taistelussa; kun hän jo oli puolitiessä perikatoaan kohti,
pitäisi hänen olla helpompi alistua tuomittavaksi timanttijutussa
kuin aiheuttaa syytettä majesteettirikoksesta, jollainen kummitus
vielä uinui vanhanaikaisten lakien turvissa ja oikeudenkäyntiin
ilmestyessään toi hirsipuun mukanaan.

Tämä puolue näytti voittamattomalta. Siihen olikin syytä. Kansan
innostus kannatti sitä kardinaalin eduksi. Miehet ihailivat hänen
malttiaan, naiset hänen vaiteliaisuuttaan. Miehiä loukkasi se, että
häntä oli niin katalasti petetty; naiset eivät tahtoneet sitä uskoa.
Lukuisten ihmisten kannalta ei Olivaa ollutkaan, vaikka hän eli ja
vaikka hän oli tunnustanut ja ulkonäöltä muistutti kuningatarta,
taikka he selittivät, että kuningatar oli hänet tätä varten jostakin
hankkinut.

Jeanne otti tämän kaiken huomioon. Hänen omat asianajajansakin
hylkäsivät hänet, eivätkä tuomarit salanneet inhoaan häntä vastaan.
Rohanin suku ahdisti häntä tuimasti, ja yleinen mielipide halveksi
häntä. Silloin hän päätti vielä kerran iskeä hämmentääkseen
tuomareitaan, säikäyttääkseen kardinaalin ystäviä ja kuohuttaakseen
yleistä vihaa Marie-Antoinettea vastaan. Hoviin nähden hänellä oli
seuraava keino: uskotella, että hän yhä oli säästänyt kuningatarta
ja paljastaisi kaikki, jos häntä kidutettaisiin äärimmäiseen
asti. Mitä taas tulee kardinaaliin, piti uskotella, että hän
vaitiolollaan tahtoi olla kardinaalin vertainen hienotunteisuudessa;
mutta kohta kun kardinaali puhuisi, seuraisi hän esimerkkiä, ja
silloin he molemmat paljastaisivat syyttömyytensä ja totuuden. Tämä
ei oikeastaan ollut muuta kuin yhteenveto hänen menettelystään
oikeudenkäynnissä. Mutta vanhaakin ruokaa voidaan uudistaa uusilla
mausteilla, ja kreivitär osasikin uudestaan virittää molemmat
metkunsa. Hän näet laati kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka
sanamuoto jo yksistään ilmaisee laadun ja tarkoituksen:

    'Madame!

    Asemani vaikeudesta ja tuskallisuudesta huolimatta en ole
    päästänyt ainoatakaan valitusta. Kaikki ne juonet, joilla on
    koetettu minulta kiristää tunnustusta, ovat vain vahvistaneet
    päätöstäni olla koskaan saattamatta kuningatartani _huonoon
    valoon_. Mutta kuinka varma olenkin siitä, että _kestävyyteni_
    ja _vaiteliaisuuteni_ ovat omiaan toimittamaan minulle
    mahdollisuuden päästä nykyisestä pulmallisesta tilastani,
    tunnustan kuitenkin, että _orjan_ (näin nimitti kuningatar
    kardinaalia silloin, kun he tekivät sovinnon) sukulaisten
    ponnistukset saavat minut pelkäämään joutuvani heidän uhrikseen.
    Pitkällinen vankeus, kuulustelut, joista ei näy loppua tulevan,
    häpeä ja epätoivo nähdessäni itseäni syytettävän rikoksesta,
    johon olen syytön, ovat heikentäneet rohkeuttani, ja minua
    kauhistaa se ajatus, että lopulta ehkä sorrun niin moninaisten
    hyökkäysten lannistamana. Madame, te voitte yhdellä ainoallakin
    sanalla lopettaa tämän onnettoman jutun herra de Bréteuilin
    välityksellä, joka voi _ministeristön_ (kuninkaan) silmissä antaa
    sille sen käänteen, minkä hänen älynsä keksii, _tarvitsematta
    mitenkään saattaa teitä, madame, huonoon valoon_. Juuri se pelko,
    että lopulta on pakko _kaikki paljastaa_, saa minut teille näin
    kirjoittamaan, ja samalla olen siinä varmassa uskossa, että te,
    madame, suvaitsette panna huomiota pakottaviin syihini ja annatte
    sellaisia määräyksiä, jotka minut pelastavat vaikeasta asemastani.

    Syvimmällä kunnioituksella pysyen teidän nöyrimpänä ja
    uskollisimpana palvelijananne:

                              Kreivitär _de Valois de la Motte_.'

Kuten näkyy, oli Jeanne ottanut lukuun kaikki. Joko tämä kirje
joutuisi kuningattaren käsiin ja pelottaisi häntä niin monen
vastuksen uhallakin osoitetulla itsepäisyydellä, ja kuningatar, joka
varmaankin oli koko juttuun kyllästynyt, ehkä päättäisi sen lopettaa
laskemalla Jeannen vapauteen, koska ei hänen vangitsemisestaan
tai oikeudenkäynnistä ollut apua; taikka, mikä onkin luultavampaa
ja saa vahvistusta kirjeen loppusanoista, Jeanne ei odottanut
kirjeestä mitään tulosta, kuten voikin helposti todistaa: kun kerran
Marie-Antoinette oli näin sekaantunut tähän juttuun, ei hän saattanut
sitä kesken lopettaa tuomitsematta itseään. Ilmeistä siis on, ettei
Jeanne odottanutkaan kirjeen joutuvan kuningattaren luettavaksi.

Hän tiesi kaikkien vartijainsa olevan Bastiljin kuvernöörille, siis
herra de Bréteuilille uskollisia. Hän tiesi myös, että koko Ranskassa
pidettiin kaulanauhajuttua poliittisena, mitä ei ollut sattunut
herra de Maupoun parlamentista asti. Luultavasti siis se henkilö,
jolle hän jättäisi tämän kirjeen, joko veisi sen kuvernöörille tai
pitäisi hallussaan taikka luovuttaisi omaan puolueeseen kuuluvalle
tuomarille. Jeanne oli lyhyesti sanoen toimittanut niin, että kirje
jouduttuaan kenen käsiin tahansa herättäisi kuningatarta vastaan
vihaa, epäluuloa ja halveksimista.

Samalla kun hän laati tämän kirjeen, kyhäsi hän kardinaalille toisen:

    'En voi käsittää, monsieur, miksi niin itsepäisesti ette puhu

    Viimeinenkin toivo mennyt suoraan. Minusta tuntuu, että teidän
    olisi parasta rajattomasti luottaa tuomareihimme; se lieventäisi
    kohtaloamme. Omasta puolestani olen päättänyt vaieta, ellette
    tahdo minua avustaa. Mutta miksi ette puhu? Selittäkää tämän
    merkillisen jutun kaikki eri puolet, ja varmasti silloin
    vahvistan todeksi kaikki, mitä lausutte; ottakaa huomioon herra
    kardinaali, että jos minä puhuisin ensin ja te väittäisitte
    minun valehtelevan, niin olisin hukassa, enkä voisi välttää sen
    henkilön kostoa, joka on päättänyt meidät uhrata.

    Mutta sitä ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä; onhan
    uskollisuuteni teille tunnettu. Jos _hän_ yhä on leppymätön,
    pysyy teidän asianne aina yhtyneenä minun asiaani. Minä uhraan
    kaikkeni suojellakseni teitä _hänen_ vihansa seurauksilta taikka
    joudun samaan onnettomuuteen kuin tekin.

    Olen _hänelle_ kirjoittanut kirjeen, joka toivoakseni saa hänet,
    ellei totta puhumaan, niin ainakin luopumaan meitä vainoomasta,
    koska meitä ei paina muu rikos kuin erehdyksemme tai vaitiolomme.'

Tämän ilkeäjuonisen kirjeen hän antoi kardinaalille, kun heitä
yhdessä kuulusteltiin Bastiljin suuressa salissa, ja kardinaalin
nähtiin punastuvan, kalpenevan ja kauhistuvan tällaisesta
julkeudesta. Hänen täytyi mennä ulos hengähtämään.

Kuningattarelle osoitetun kirjeen Jeanne tahtoi kohta jättää apotti
Lekelille, Bastiljin saarnaajalle, joka oli saattanut kardinaalia
saliin ja harrasti Rohanin suvun etua.

-- Monsieur, -- sanoi hän, -- ottamalla viedäksenne tämän perille
voitte muuttaa sekä Rohanin prinssin että minun kohtaloni.
Lukekaa, mitä se sisältää. Virkanne puolesta te olette velvollinen
säilyttämään salaisuuden. Tulette huomaamaan, että minä olen
kolkuttanut sille ainoalle ovelle, mistä kardinaali ja minä voimme
pyytää apua.

Apotti ei suostunut.

-- Te näette minussa vain kirkon palvelijan, -- vastasi hän. -- Mutta
hänen majesteettinsa saa sen käsityksen, että olette kirjoittanut
minun neuvostani ja uskonut kaikki minulle. Minä en voi suostua
syöksymään perikatoon.

Vai niin, -- sanoi Jeanne, joka pelkäsi juonensa menneen myttyyn,
mutta vielä tahtoi koettaa säikäyttää kardinaalia, -- sanokaa siis
herra kardinaalille, että minulle jää vain yksi keino todistaa
viattomuuteni, nimittäin antaa luettaviksi ne kirjeet, jotka hän
lähetti kuningattarelle. Tämä keino on vastenmielinen, mutta
yhteiseksi eduksemme minun täytyy sitä käyttää. Ja nähdessään papin
pelästyvän tästä uhkauksesta hän koetti vielä kerran suostuttaa häntä
vastaanottamaan vaarallisen kirjeen.

-- Jos hän sen ottaa, -- ajatteli kreivitär, -- niin olen pelastettu,
sillä oikeudessa voin sitten kysyä häneltä, minne hän on sen pannut
ja onko hän sen vienyt kuningattarelle ja kehoittanut vastaamaan;
ellei hän ole vienyt sitä perille, on kuningatar hukassa, sillä
Rohanin suvun epäröiminen todistaa hänet rikolliseksi ja minut
syyttömäksi.

Mutta kohta kun apotti Lekel oli ottanut kirjeen käteensä, jätti hän
sen kiireesti takaisin, ikäänkuin se olisi polttanut sormia.

-- Ottakaa huomioonne, -- sanoi Jeanne vihasta kalpeana, -- ettei
teillä ole mitään vaaraa, sillä olenhan kirjeen kuoreen pannut rouva
Miseryn osoitteen.

-- Sitä suurempi syy minulla on kieltäytyä, -- huudahti apotti,
-- koska salaisuus tulisi kahden henkilön tietoon ja kuningatar
suuttuisi vielä enemmän. Ei, ei, minä en suostu. Ja hän torjui
kreivittären kättä luotansa.

-- Mutta huomatkaa, -- sanoi Jeanne, -- että täten pakotatte minut
käyttämään kardinaalin kirjeitä.

-- Sama se, vastasi apotti hätäisesti, -- käyttäkää vain.

-- Kun teille vakuutan, -- jatkoi Jeanne raivosta väristen, -- että
todistus salaisesta kirjeenvaihdosta kuningattaren kanssa toimittaa
kardinaalin mestauslavalle, sanotteko vieläkin: sama se? Nyt olen
varoittanut.

Silloin aukeni ovi, ja kynnykselle ilmestyi taas kardinaali ylpeänä
ja vihastuneena.

-- Toimittakaa vain Rohanin suvun jäsen mestauslavalle, madame, --
sanoi hän. -- Sellaista ilmiötä ei Bastilji näkisi ensi kertaa. Mutta
jos niin käy, niin julistan teille, ettei minulla ole mitään sitä
vastaan, että pääni katkaistaan mestauslavalla, kunhan sitä ennen
saan nähdä sen lavan, jolla teidät poltinraudalla merkitään varkaaksi
ja väärentäjäksi. Tulkaa nyt, apotti!

Näiden jyrisevien sanojen jälkeen hän käänsi Jeannelle selkänsä
ja poistui apotin kanssa, jättäen raivon ja epätoivon valtaan
sen viheliäisen olennon, joka ei enää voinut askeltakaan astua
tarttumatta yhä pahemmin hirvittävään liejuun, minne hän pian oli
kokonaan uppoava.



48.

Pikku Beausiren ristiäiset.


Rouva de la Motte oli erehtynyt kaikissa laskelmissaan, mutta
Cagliostro ei ainoassakaan omistansa.

Heti Bastiljiin jouduttuaan huomasi Cagliostro saaneensa tekosyyn
vihdoinkin avoimesti puuhata tuhotakseen yksinvallan, jonka
perustuksia oli jo niin monta vuotta horjuttanut illuminaattien
opilla ja salaperäisillä vehkeillä. Varmana siitä, ettei häntä
voitaisi todistaa mihinkään syypääksi, ja sellaisena uhrina,
jonka osaksi oli tullut suunnitelmiensa suotuisin ratkaisu, hän
täytti lupauksensa uskollisesti koko maailmalle. Hän keräsi nyt
ainekset siihen Lontoossa päivättyyn kuuluisaan kirjeeseen, joka
tuli julkisuuteen kuukauden verran nykytapahtumien jälkeen ja
iski ensimäisenä muurinmurtajana vanhaa Bastiljia, esiintyen
vallankumouksen ensi oireena, ensimäisenä tuntuvana hyökkäyksenä
ennen heinäkuun 14 p:n rynnäkköä vuonna 1789.

Tässä kirjeessään Cagliostro, muserrettuaan kuninkaan, kuningattaren,
kardinaalin ja julkiset keinottelijat, musersi myös herra de
Bréteuilin, jossa olennoitui ministerien tyrannius, ja lausui
seuraavaan tapaan:

"Niin, toistan vapaana, mitä olen ennen lausunut vankina: ei ole
ainoatakaan rikosta, jota ei sovittaisi kuuden kuukauden vankeus
Bastiljissa. Eräs on kysynyt minulta, palaanko koskaan Ranskaan.
Tietysti, vastasin hänelle, _jahka Bastiljista on tullut yleinen
kävelypaikka_. Suokoon Jumala että niin tapahtuisi! Teillä
ranskalaisilla on kaikki, mitä tarvitaan onnelliseen elämään:
hedelmällinen maaperä, lauhkea ilmasto, hyvä sydän, viehättävä
iloisuus ja kaikkeen pystyvää neroa ja taipumusta. Verrattomina
mestareina miellyttämisen taidossa olette mestareita muillakin
aloilla, eikä teiltä, hyvät ystävät, puutu muuta kuin eräs pieni
seikka: varmuus saada nukkua vuoteessanne, kun olette nuhteettomia."

Cagliostro täytti lupauksensa Olivallekin. Tämä oli puolestaan
uskollinen. Hänen huuliltaan ei tullut ainoatakaan sanaa suojelijansa
vahingoksi. Ainoastaan rouva de la Mottelle olivat hänen
tunnustuksensa tuhoisia, hän kun suoraan ja epäämättömän selvästi
myönsi olleensa viattomasti mukana petkutuksessa, joka kohdistui
erääseen, kuten hänelle oli mainittu, Louis nimiseen aatelismieheen.

Koko sinä aikana, jolloin syytetyt olivat lukkojen takana tai
kuulusteluissa, ei Oliva ollut tavannut rakasta Beausireään, mutta
tämä ei kuitenkaan ollut häntä kokonaan jättänyt, hänellä kun oli
rakastajaltaan, kuten pian näemme, sellainen muisto, jollaista Dido
itselleen toivoi lausuessaan haavemielin: Voi jospa saisin sylissäni
pidellä pientä Askaniusta!

Toukokuussa 1786 odotteli muuan mies kerjäläisparvessa Saint-Paulin
kirkon rappusilla Saint-Antoinen kadun varrella. Hän oli levoton,
hengästynyt, ja tuijotti sinne päin missä Bastilji oli. Hänen
viereensä asettui pitkäpartainen mies, eräs Cagliostron saksalaisista
palvelijoista, juuri se, jota Balsamo oli käyttänyt kamariherranaan
salaperäisissä vastaanotoissa vanhassa talossa Saint-Clauden kadun
varrella. Tämä mies hillitsi Beausiren maltittomuutta ja kuiskasi
hänelle:

-- Odottakaa, malttakaa; kohta he tulevat.

-- Kah, tekö se olette! -- huudahti levoton odottaja.

Mutta pikaisen tulon vakuutus ei näyttänyt pitävän paikkaansa ja kun
maltiton mies esiintyi kiivaammin liikkein kuin asianhaaroihin sopi,
kuiskasi hänelle saksalainen:

-- Herra Beausire, te herätätte tuolla maltittomuudella poliisin
huomiota... Isäntäni oli teille luvannut tietoja ja nyt olen tullut
niitä antamaan.

-- No puhukaa!

-- Hiljempaa! Äiti ja lapsi voivat hyvin.

-- Hän on siis synnyttänyt, hän on pelastunut! -- lausui Beausire
sanomattoman riemun vallassa.

-- Aivan niin monsieur, mutta koettakaa pysyä tyynenä.

-- Onko se tyttö?

-- Ei, hän sai pojan.

-- Sitä parempi. Voi, ystäväni, kuinka onnellinen olen! Viekää
herrallenne sulimmat kiitokset ja sanokaa, että henkeni ja kaikki
mitä minulla on, kuuluu hänelle...

-- Kyllä, monsieur, sen sanon, jahka hänet tapaan.

-- Kuulkaapa, hyvä ystävä, miksi äsken sanoitte... Mutta ottakaa
ensin nämä kaksi louisdoria.

-- Monsieur, minä en ota vastaan rahoja keltään muulta kuin
isännältäni.

-- Anteeksi, en tahtonut teitä loukata.

-- Sitä en epäillytkään. Mutta mitä aioitte kysyä?

-- Halusin tietää, miksi äsken sanoitte: kohta he tulevat. Olkaa niin
hyvä ja sanokaa, kutka tulevat?

-- Tarkoitin Bastiljin lääkäriä ja kätilöä, rouva Chopinia, jotka
ovat kirvoittaneet Olivan.

-- Tulevatko he tänne? Miksi?

-- Toimittamaan ristiäiset.

-- Saan siis nähdä lapseni! -- huudahti Beausire syvästi
liikutettuna. -- Sanotte, että saan nähdä Olivan pojan, ihan kohta?

-- Juuri täällä ja pian, mutta tyyntykää. Muutoin ne pari poliisia,
joiden aavistan olevan näiden kerjäläisten seassa, keksivät teidät
ja älyävät, että teillä on jokin suhde Bastiljin vankiin. Se veisi
teidät turmioon ja vahingoittaisi isäntääni.

-- Mieluummin kuolen kuin päästän ainoatakaan sanaa, josta olisi
haittaa hyväntekijälleni, -- vastasi Beausire kunnioitusta ja
kiitollisuutta ilmaisevalla äänensävyllä. -- Vaikka pitäisi tukehtua,
lupaan olla ihan vaiti. Mutta eihän ketään tule!

-- Malttakaa.

Beausire painautui nyt lähemmäksi saksalaista.

-- Onko Oliva nyt hieman onnellinen? -- kysyi hän pannen kätensä
ristiin.

-- Perin onnellinen, -- vastasi toinen. -- Mutta katsokaa, tuolta jo
vaunut tulevat!

-- Niin niin.

-- Nyt pysäytetään...

-- Siellä on jotakin valkoista, pitsejä...

-- Lapsen ristiäispuku.

-- Hyvä Jumala!

Ja Beausiren täytyi nojata pylvääseen, jottei horjuisi, nähdessään
vaunuista astuvan kätilön, tohtorin ja erään vanginvartijan, joiden
oli määrä olla kastetoimituksen todistajina.

Näiden kolmen henkilön kulkiessa joukon puhki alkoivat köyhät mumista
almunpyyntöjä. Silloin oli merkillistä nähdä, että kummit työnsivät
tungeksivia syrjään, mutta ilosta itkevä outo mies jakeli heille
rahaa.

Kun pieni saattue oli astunut kirkkoon, meni Beausire jäljestä ja
tunkeutui hurskaiden uteliaiden kera sakaristoon, missä kaste oli
määrätty toimitettavaksi. Pappi tunsi kätilön ja lääkärin, jotka
ennenkin olivat hänen apuaan käyttäneet tällaisissa tapauksissa, ja
tervehti heitä ystävällisesti nyökäten ja samalla hymyillen. Beausire
nyökkäsi ja hymyili niinkuin pappikin. Sitten suljettiin sakariston
ovi, ja pappi ryhtyi piirtämään kirkonkirjaan tavanmukaiset
merkinnät, jotka kuuluvat kastetoimitukseen. Kun pappi tiedusti pojan
suku- ja ristimänimeä, vastasi tohtori:

-- Lapsi on poika, muuta en tiedä.

Näitä sanoja seurasi neljä naurunpurskahdusta, jotka eivät
Beausiresta kuuluneet oikein kunnioittavilta.

-- Mutta nimi hänelle on annettava, vaikkapa jonkun pyhimyksen, --
lausui pappi.

-- Se neitonen, joka on lapsen äiti, tahtoi pojalle nimeä Toussaint.

-- No sittenhän hänelle tulee kaikkien pyhimysten nimi, -- vastasi
pappi nauraen sanansutkaukselleen, jonka johdosta sakaristossa
kajahti uusia hohotuksia.

Beausire oli nyt menettää malttinsa, mutta saksalaisen järkevä
vaikutus hillitsi häntä.

-- Hyvä on, -- jatkoi pappi, -- kun on semmoinen nimi ja kaikki
suojeluspyhimykset puolellaan, niin ei isää tarvita. Merkitään siis:
"Tänään on kastettu poika, joka on eilen syntynyt Bastiljissa ja
jonka äiti on Nicole-Oliva Legay ja isä... tuntematon."

Nyt Beausire ryntäsi vimmastuneena papin eteen ja tarttui lujasti
hänen ranteeseensa huutaen:

-- Toussaintilla on isä yhtä varmasti kuin äitikin! Hänellä on hellä
isä, joka ei lastansa kiellä. Olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa, että
Toussaint, jonka Bastiljissa eilen synnytti neiti Nicole-Oliva Legay,
on tässä läsnä olevan Jean Baptiste Toussaint Beausiren poika.

Pappi ja molemmat kummit ällistyivät. Kynä kirposi ensinmainitun
hyppysistä, ja kätilö oli vähällä pudottaa lapsen. Beausire otti
sen syliinsä, suuteli sitä ihastuneena ja antoi pienokaisen saada
otsalleen ensimäisen kasteen, kaikista pyhimmän lähinnä sitä, joka
tulee itse Jumalalta, nimittäin isänkyynelten kasteen.

Vaikka läsnäolijat olivat tottuneet draamallisiin kohtauksiin ja
tämän aikakauden ihmiset olivat Voltairen ihailijoina epäileväisiä,
heltyi kuitenkin heidän mielensä. Ainoastaan pappi pysyi
kylmäkiskoisena ja epäili tätä isyyttä, kenties hän oli haluton
kirjoittamaan uudestaan, mitä oli jo kirjoittanut.

Mutta Beausire aavisti, missä vika oli, ja pani kastemaljalle kolme
louisdoria, jotka kyyneliä paremmin vahvistivat hänen isyytensä ja
loistavasti todistivat hänen vilpittömyytensä. Pappi kumarsi, keräsi
kouraansa nämä seitsemänkymmentä kaksi livreä ja pyyhki pois ne kaksi
viimeistä riviä, jotka äsken oli pilaillen piirtänyt kirkonkirjaan.

-- Pyydän vain, monsieur, -- sanoi hän, -- että kun herra tohtorin
ja rouva Chopinin ilmoitus on virallinen, hyväntahtoisesti itse
kirjoitatte ja vakuutatte olevanne lapsen isä.

-- Minäkö? -- huudahti Beausire riemastuneena. -- Minä kirjoitan
vaikka verelläni!

Ja hän tarttui kynään suoraa päätä.

-- Varokaa, -- kuiskasi hänelle vanginvartija Guyon, jolta ei
unohtunut luontainen huolellisuus, -- sillä luullakseni nimenne
ei kuulu hyvältä joka paikassa. Vaarallista on panna se julkiseen
luetteloon ja merkitä päivämäärä, josta käy ilmi, että olette täällä
ja pidätte yhteyttä erään syytetyn henkilön kanssa.

-- Kiitos neuvosta, ystäväiseni, -- vastasi Beausire ylpeästi. --
Se kuulostaa rehelliseltä ja on kahden louisdorin arvoinen, jotka
tarjoon teille, mutta jos pitää kieltää vaimoni poika...

-- Onko hän vaimonne? -- huudahti lääkäri.

-- Laillinen vaimonne? -- äännähti pappi.

-- Suokoon Jumala hänelle vapauden, -- sanoi Beausire ilosta
vavisten, -- ja seuraavana päivänä on Nicole Legayn nimenä Beausire,
mikä on pojan ja minunkin nimeni.

-- Siihen saakka olette vaarassa, -- väitti Guyon, -- sillä
muistaakseni teitä etsitään.

-- En minä ainakaan anna teitä ilmi, -- sanoi tohtori.

-- En minäkään, -- sanoi kätilö.

-- Yhtä vähän kuin minä, -- sanoi pappi.

-- Ja jos minut annettaisiinkin ilmi, -- jatkoi Beausire niin
innoissaan kuin marttyyri, -- kärsisin vaikka teilauksen siitä
riemusta, että saan tunnustaa pojan omakseni.

-- Jos hänet teilataan, -- kuiskasi Guyon kätilölle esiintyen
mielellään sukkelana, -- ei syynä ole ainakaan se, että hän sanoo
olevansa pikku Toussaintin isä.

Tämän pilan jälkeen, jolle rouva Chopin hymyili, ryhdyttiin
merkitsemään kirkonkirjaan pikku Beausirea koskevat tiedot.
Beausire kirjoitti tunnustuksensa mahtipontiseen, hieman liian
monisanaiseen muotoon, kuten on asian laita tekijän ylpeillessä
kyhäyksestään. Sitten hän luki sen uudestaan, pani välimerkit,
piirsi allekirjoituksen ja todistutti sen neljällä läsnäolevalla
henkilöllä. Vielä tarkastettuaan kirjoitusta hän syleili poikaansa,
joka oli asianmukaisesti kastettu, pisti ristiäispuvun alle
kymmenkunnan louisdoria, kiinnitti kaulaan sormuksen, joka oli
tarkoitettu lahjaksi äidille, ja ylpeänä kuin Xenofon mainiolla
peräytymisretkellään aukaisi sakariston oven päättäen olla
käyttämättä mitään juonta poliisien välttämiseksi, jos niistä joku
olisi kyllin epäinhimillinen hänet vangitsemaan tällä hetkellä.

Kerjäläisten parvi ei ollut kirkon portailta poistunut. Jos
Beausire olisi katsellut heitä kiinteämmin, olisi hän ehkä tuntenut
heidän joukossaan toisen niistä kahdesta, jotka olivat syynä hänen
vastoinkäymiseensä; mutta kukaan ei liikahtanut. Hänen jaeltuaan
uudestaan kolikoita kuului eri puolilta huutoja: Jumala teitä
siunatkoon! ja onnellinen isä pääsi pujahtamaan Saint-Paulin kirkosta
kaikin puolin aatelismiehen tapaisena, jota seurakunnan köyhät
kunnioittavat, rakastavat, siunaavat ja ylistävät. Kasteen todistajat
palasivat vaunuihinsa ja poistuivat ihmetellen tätä tapausta.

Eräässä kadunkulmassa vaanien ehti Beausire vielä lähettää pojalleen
lentosuukkosen, ja kun hänen sydämensä näin oli saanut kyllin purkaa
tunteitaan ja vaunut olivat näkyvistä kadonneet, päätti hän olla
kiusaamatta sallimusta tai poliisia ja palasi turvapaikkaansa,
jonka tunsivat vain hän itse, Cagliostro ja herra de Crosne. Sillä
poliisiministeri oli myös pitänyt Cagliostrolle antamansa lupauksen,
ettei sallisi häiritä Beausirea.

Kun lapsi oli tuotu takaisin Bastiljiin ja rouva Chopin kertonut
näin merkillisen seikkailun Olivalle, pisti tämä Beausiren sormuksen
paksuimpaan sormeensa, hyrähti itkuun, hyväili lastaan, jolle jo
haettiin imettäjää, ja sanoi:

-- Kerran kuulin, kuinka herra Gilbert, herra Rousseaun oppilas,
sanoi hyvän äidin velvollisuutena olevan itse imettää lastaan. Minä
tahdon siis imettää poikaani ja olla ainakin hyvä äiti; onhan se edes
jotakin.



49.

Häpeäpenkki.


Pitkällisten kuulustelujen jälkeen oli vihdoinkin tullut se päivä,
jolloin oli julistettava parlamentin tuomio yliprokuraattorin
loppuväitöksen perusteella. Lukuunottamatta kardinaalia oli kaikki
syytetyt tuotu Conciergerie-vankilaan, jotta he olisivat likempänä
istuntosalia, jossa käsittely alkoi joka aamu kello seitsemän.

Tuomarien edessä, joiden esimiehenä oli ensimäinen puheenjohtaja
d'Aligre, olivat syytetyt koko ajan esiintyneet samoin kuin ennen
tutkintavankeudessa, Oliva vilpittömänä ja arkana, Cagliostro
levollisena, suuremmoisena ja joskus säteillen salaperäistä hohtoa,
johon hänen teki mieli pukeutua, Villette nolona, raukkana ja
itkusilmin, Jeanne julkeana, silmien salamoidessa, aina uhkaavana ja
myrkyllisenä. Kardinaali pysyi yhä koruttomana, miettivänä, velttona.

Jeanne oli pian tottunut Conciergerien tapoihin; mielistelyllä ja
juonillaan hän oli voittanut puolelleen vartijattarensa ynnä tämän
miehen ja pojan. Siten hän oli saanut mukavamman olon ja enemmän
vapautta. Tarvitseehan apina enemmän tilaa kuin koira, juoniniekka
enemmän kuin rehellinen ihminen.

Oikeudenkäynti ei saattanut Ranskalle paljastaa mitään uutta. Aina
vain oli puhe samasta kaulanauhasta, ja sen oli julkeasti varastanut
jompikumpi niistä kahdesta syytetystä, jotka syyttivät toisiaan.
Koko kysymys koski nyt sitä, kumpi oli varas. Ranskalaisten taipumus
äärimmäisyyksiin, mikä siihen aikaan oli erityisen kiihkeä, oli
todelliseen oikeudenkäyntiin liittänyt toisen.

Nyt kiisteltiin näet siitä, oliko kuningattarella oikeus vangituttaa
kardinaali ja syyttää häntä uhkarohkeista epäkohteliaisuuksista.
Jokaisesta Ranskan politikoitsijasta oli tämä jutun lisäke pääasia.
Oliko kardinaali luullut voivansa kuningattarelle lausua, mitä
oli lausunut, ja toimia hänen nimessään, kuten oli tehnyt? Oliko
hän ollut Marie-Antoinetten salaisena asiamiehenä, jota ei enää
tunnustettu, kun asiasta nousi hälinä? Lyhyesti sanoen, oliko
kardinaali kuningattareen nähden toiminut hyvässä uskossa ja
luottamusmiehenä?

Jos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti
syypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin,
joita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten
salaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen
mielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset
tuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja
alamaistensa edessä?

Tällä asteella oli oikeudenkäynti, kun yleisen syyttäjän piti
loppulausunnollaan johtaa sitä siveelliseen päämääräänsä. Hän oli
hovin äänenkannattaja ja puhui solvaistun kuninkuuden niinessä
puoltaen kuningasvallan loukkaamattomuuden ylevää periaatetta.
Syyttäjä syventyi varsinaiseen oikeudenkäyntiin, mikäli se
koski eräitä syytettyjä; sen ohella hän kosketteli kardinaalin
erikoisjuttua. Hän ei myöntänyt, että kuningatarta voisi
kaulanauhajutussa panna pienimpäänkään vastuuseen. Ja kun näin oli
laita, kääntyi tietysti kaikki kardinaalin syyksi.

Hän siis vaati jyrkästi: että Villette tuomittaisiin
kalerirangaistukseen; että Jeanne de la Motte tuomittaisiin
poltinraudalla merkittäväksi, ruoskittavaksi ja eliniäkseen
kuritushuoneeseen pantavaksi; että Cagliostro erotettaisiin jutusta;
että Oliva vapautettaisiin, ja että kardinaali pakotettaisiin
myöntämään itsensä syypääksi solvaisevaan röyhkeyteen kuninkaallista
majesteettia vastaan, jollaisen myönnytyksen perusteella hänet oli
karkoitettava kuninkaan ja kuningattaren näkyvistä ja julistettava
menettäneeksi virkansa ja arvonsa.

Nämä vaatimukset saattoivat parlamentin epäröimään ja kauhistivat
syytettyjä. Kuninkaallinen tahto ilmeni niissä niin mahtavana,
että jos ne olisi lausuttu neljännes vuosisataa takaperin, jolloin
parlamentti tosin jo oli alkanut vapautua ikeestä ja puoltaa
oikeuksiaan, kuninkaallisen syyttäjän ankaruus ei olisi edes vetänyt
vertoja tuomarien hartaalle innolle ja kunnioitukselle valtaistuimen
erehtymättömyyden vielä arvossa pidettyä periaatetta kohtaan. Mutta
nyt asettui vain neljätoista jäsentä yleisen syyttäjän kannalle, ja
näin syntyi hajaannus.

Silloin pantiin toimeen viimeinen kuulustelu, joka oli melkein
hyödytön temppu sellaisiin syytettyihin nähden, koska sen
tarkoituksena oli houkuttaa esille tunnustuksia ennen tuomion
langettamista eikä ollut toivoakaan saada rauhaa tai sovintoa
paatuneiden, niin kauvan toisiaan vastaan taistelleiden syytettyjen
kesken. He välittivät vähemmän omasta vapauttamisestaan kuin
vastapuolen tuomitsemisesta.

Tuomariensa eteen tuotuna piti silloisen tavan mukaan syytetyn
istua pienellä, matalalla puupenkillä, jota olivat saastuttaneet
siinä istuneet ja sitten mestauslavalle viedyt pahantekijät. Tälle
häpeäpenkille istuutui ensinnä väärentäjä Villette, joka itkien
rukoili armahdusta. Hän myönsi kaikki, mikä on ennestään tunnettua,
olevansa siis syypää väärennykseen ja rikostoveruuteen Jeanne de la
Motten kanssa. Hän vakuutti katumuksensa ja tunnonvaivojensa olevan
jo niin suuren rangaistuksen, ettei tuomarien pitäisi lisää vaatia.
Tästä henkilöstä ei kukaan välittänyt; hän ei ollut eikä näyttänyt
olevan muuta kuin heittiö. Kun tuomioistuin oli hänen esityksensä
kuullut, palasi hän voivotellen vankilakoppiinsa.

Hänen jälkeensä ilmestyi salin ovelle rouva de la Motte, jota talutti
kirjuri Frémyn. Hänellä oli yllään hieno batistivaippa ja päässä
nauhaton myssy harsovaatteesta; kasvoja verhosi valkea harso, ja
tukka oli puuteroimaton. Hänen ilmestymisensä teki läsnäolijoihin
eloisan vaikutuksen.

Jeanne oli juuri kärsinyt ensimäisen niistä häväistyksistä, joita
hänelle oli tulossa; hänet oli näet pakotettu kulkemaan pikku
portaita myöten kuten tavalliset rikolliset.

Salissa vallitseva kuumuus, äänekäs keskustelu ja kaikkialta
kääntyvien päiden aaltoilu hämmensi häntä aluksi, ja hetken aikaa
harhailivat hänen silmänsä levottomina ikäänkuin tottuakseen tähän
välähtelevään kokonaisuuteen.

Kädestä pitelevä kirjuri veti häntä jokseenkin kiireesti häpeäpenkkiä
kohti, joka oli puoliympyrän keskellä ja näöltään muistutti sitä
kaameata telinettä, jota sanotaan mestauspölkyksi, kun se on
erityisellä lavalla eikä oikeussalissa. Nähdessään tämän häpäisevän
istuimen olevan aiotun hänelle, joka ylpeili Valois-nimestään ja
siitä, että hänellä oli vallassaan Ranskan kuningattaren kohtalo,
kävi Jeanne de la Motte kalpeaksi ja loi ympärilleen vihaisia
silmäyksiä ikäänkuin säikäyttääkseen julkeita tuomareitaan. Mutta
kohdatessaan joka taholla vain päättäväisiä ilmeitä ja uteliaisuutta
säälin asemesta hän tukahutti raivonsa ja istuutui penkille, jottei
näyttäisi sille sortuvan.

Kuulustelussa huomattiin hänen sovittavan vastauksensa niin
epämääräiseen muotoon, että kuningattaren vihamiehet voivat
edullisesti käyttää niitä vaateittensa puolustukseksi. Hän ei
tarkalleen määritellyt muuta kuin viattomuutensa ja pakotti
puheenjohtajan tekemään kysymyksen niiden kirjeiden johdosta, joita
hän sanoi kardinaalin ja kuningattaren toisilleen kirjoittaneen.
Kaikki käärmeenmyrkky piti nyt valutettaman vastaukseen. Aluksi
Jeanne vakuutti, ettei suinkaan tahtonut saattaa kuningatarta
huonoon valoon, ja lisäsi sitten, ettei kukaan voisi niin hyvin kuin
kardinaali vastata tähän kysymykseen.

-- Kehoittakaa häntä, -- sanoi Jeanne, -- tuomaan esille kirjeet
tai niiden jäljennökset lukeaksenne ne ja tyydyttääksenne
uteliaisuutenne. Minä puolestani en voi vannoa, että nämä kirjeet
ovat kardinaalin tai kuningattaren kirjoittamia; toiset ovat
mielestäni liian vapaita ja tuttavallisia ollakseen hallitsijan
laatimia alamaiselleen, toiset taas liiaksi vailla kunnioitusta,
jotta voisi uskoa alamaisen sellaisia lähettävän kuningattarelleen.

Tätä hyökkäystä seuranneen kaamean hiljaisuuden olisi pitänyt
todistaa Jeannelle, että hän oli vain herättänyt vihollisissaan
inhoa, kannattajissaan kauhua ja puolueettomissa tuomareissaan
epäluuloa. Mutta hän nousi häpeäpenkiltä siinä suloisessa toivossa,
että saisi nähdä kardinaalinkin istuvan samalle paikalle. Tämä
kosto olisi hänelle riittänyt. Miltä hänestä tuntuikaan, kun hän
käännyttyään luomaan viimeisen katseen saastuttavaan istuimeen, jolle
luuli pakottavansa Rohan-suvun jäsenen asettumaan, ei sitä enää
nähnyt, vaan sijalle oli oikeuden käskystä tuotu nojatuoli! Jeannen
huulilta pääsi raivoisa parahdus, ja hammasta purren hän syöksyi ulos
salista. Nyt hänen rangaistuksensa alkoi.

Kardinaali astui vuorostaan esille hitaasti. Hän oli juuri saapunut
vaunuissaan, ja hänelle avattiin salin pääovi. Saattamassa oli
kaksi vahtimestaria ja kaksi kirjuria, ja vieressä kulki Bastiljin
kuvernööri. Hänen saapuessaan kuului tuomarien penkeiltä pitkällistä
myötätunnon ja arvonannon sorinaa. Ulkoa liittyi tähän voimakas
suosionhuuto. Siellä tervehti häntä kansanjoukko ja jätti hänet
tuomarien suosiolliseen huomioon.

Rohanin prinssi oli kalpea ja hyvin kiihtyneen näköinen. Yllään pitkä
juhlapuku hän astui esille niin kunnioittavasti ja alistuvasta, kuin
sopii esiintyä syytetyn, joka hyväksyy tuomariensa päätösvallan ja
pyytää tuomiota. Hänelle tarjottiin nojatuoli, ja kun puheenjohtaja
oli tervehtinyt häntä muutamin rohkaisevin sanoin, pyysi koko
tuomioistuin häntä istumaan ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta,
josta syytetyn mielenliikutus yltyi.

Ruvettuaan puhumaan hän herätti kaikissa syvää osanottoa
värisevällä, huokausten keskeyttämällä äänellä, kyyneleisillä
silmillä ja nöyrällä ryhdillä. Hän antoi selityksiä hitaasti, esitti
pikemmin puolustelulta kuin todistuksia, pikemmin pyyntöjä kuin
johtopäätöksiä, ja kun hän, kaunopuhuja, äkkiä vaikeni, oli tällä
neron ja rohkeuden lainautumisella mahtavampi vaikutus kuin millään
perusteluilla ja väitteillä.

Sitten esiintyi Oliva; tyttöparan istuimena oli taas häpeäpenkki.
Moni vavahti nähdessään kuningattaren elävän kuvan istumassa
samalla saastuttavalla penkillä, jolta Jeanne de la Motte äsken oli
poistunut. Tämä Marie-Antoinetten, Ranskan kuningattaren hahmo,
varkaiden ja väärentäjäin istuimella, kauhistutti yksinvallan
jyrkimpiäkin vastustajia. Useita tämä näky myös kiihoitti, niinkuin
veri, jota annetaan tiikerin juoda.

Mutta joka taholla kuiskailtiin, että Oliva raukan oli täytynyt
jättää kansliaan rintalapsensa, ja kun ovi aukeni, kuultiin pikku
Beausiren itkun surkeasti puhuvan äitinsä puolesta.

Olivan jälkeen astui saliin Cagliostro, kaikista vähimmän
syyllinen. Häntä ei pyydetty istumaan, vaikka nojatuoli oli likellä
häpeäpenkkiä. Tuomioistuin pelkäsi Cagliostron puolustuspuhetta.
Näennäinen kuulustelu, jonka herra d'Aligre keskeytti sanoilla: hyvä
on! tyydytti muodolliset vaatimukset.

Sitten oikeus julisti kuulustelun päättyneeksi, minkä jälkeen alkoi
neuvottelu tuomiosta. Joukko hajaantui hitaasti pitkin katuja
päättäen palata taas illalla kuulemaan tuomiota, jota ei sanottu
viivytettävän.



50.

Muuan ristikko ja muuan pappi.


Kun kuulustelu oli päättynyt ja hälinän ja häpeänkin
mielenliikutusten sijalle oli tullut hiljaisuus, vietiin kaikki
vangit täksi yöksi Conciergeriehen.

Kuten jo sanoimme, palasi ihmisparvi illalla ja ryhmittyi, hiljaa
vaikka vilkkaasti keskustellen, Palatsitorille saadakseen tuoreita
uutisia tuomiosta, heti kun se julistettaisiin. Pariisissa on se
merkillinen ilmiö, että juuri suuret salaisuudet kansanjoukko saa
haltuunsa, ennenkuin ne ovat täysin valmiiksi kehittyneet. Ihmiset
odottivat siis ja virkistivät itseään sillaikaa aniisinsekaisella
lakritsijuomalla, jonka pääainesta kiertävät kaupustelijat saivat
Pont-au-Change-sillan ensimäisen holvikaaren alta.

Oli hyvin lämmin sää. Kesäkuun pilvet vierivät raskaina toistensa
päällitse paksujen savupyörteiden kaltaisina, ja taivaanrannalla
välähteli vaaleita, tiheitä ukonnuolia.

Sillä välin kun kardinaali, jolle oli myönnetty sekin suosio, että
hän sai kävellä vahtitorneja yhdistävällä pengermällä, keskusteli
Cagliostron kanssa heidän yhteisen puolustuksensa todennäköisestä
menestyksestä, hyväili Oliva kopissaan pikku poikaansa ja tuuditti
häntä sylissään, ja Réteau omalla tahollaan laski päässään,
silmäin tuijottaessa ja kädet nyrkissä, herra de Crosnen lupaamien
kultakolikoiden määrää verraten niitä parlamentilta odotettaviin
vankeuskuukausiin. Samalla aikaa koetti Jeanne, joka oli siirtynyt
ovenvartijansa, rouva Hubertin, kamariin, viihdyttää raskasta
mieltään saamalla edes vähän hälinää ja liikuntoa.

Tämä huone, korkea ja tilava kuin sali, jossa oli kivilattia niinkuin
käytävässä, sai valoa rantakadun puoleisesta suuresta kaariakkunasta.
Pienet ruudut ehkäisivät melkoisen osan päivänvaloa, ja ikäänkuin
olisi tässäkin vapaiden ihmisten asuttavassa huoneessa tahdottu
pelottaa vapautta, avusti akkunan ulkopuolella jykevä rautaristikko,
jonka tangot menivät ristikkäin ruutujen lyijykehysten poikki,
huoneen pimittämistä. Kaksinkertaisen seulan lävitse tunkeutuva
valo oli siis omansa vähemmän häikäisemään vankien silmiä. Siitä
oli poistettu vapaan auringon julkea säteily, eikä se enää pystynyt
loukkaamaan niitä, jotka eivät saaneet mennä ulkoilmaan. Kaikessa,
mitä ihminen tekee, vieläpä huonossakin on sitten, kun ihmisen
ja Jumalan välittäjä, aika, on sen ylitse astunut, jonkinlaista
sopusointua, joka lieventää siirtymistä tuskallisesta naurettavaan.

Siitä saakka, kun rouva de la Motte oli tuotu tähän vankilaan,
oleskeli hän pitkin päivää juuri tässä huoneessa, seuranaan
ovenvartija ynnä tämän mies ja poika. Kuten jo ennen on nähty, oli
Jeannella liukas, mielistelevä käytöstapa, ja hän oli saavuttanut
näiden ihmisten suosion ja saanut heidät uskomaan, että kuningatar
oli perin rikollinen. Kerran oli tuleva se päivä, jolloin samassa
salissa toinen naisvartija heltyen vangitun naisen kovasta kohtalosta
pitäisi häntä viattomana nähdessään niin paljon malttia ja lempeyttä,
ja täksi vangiksi oli joutuva itse kuningatar!

Rouva de la Motte saattoi siis, kuten itse vakuutti, vartijansa
ja tämän omaisten seurassa unohtaa alakuloiset ajatuksensa ja
hauskuudellaan palkita heidän suopeuttaan. Mutta sinä päivänä,
jolloin oikeudenkäynti oli päättynyt ja Jeanne palasi näiden kelpo
ihmisten seuraan, tapasi hän heidät huolestuneina ja hämillään.

Pienikin vivahdus herätti tämän ovelan naisen huomiota; mitätön
seikka viritti toivoa, ja kaikki pelotti. Turhaan hän koki
houkuttaa rouva Hubertia puhumaan suoraan; hän ja hänen perheensä
vastailivat vältellen. Nyt Jeanne näki myös uunin luona erään
papin, joka toisinaan kävi perheen luona. Hän oli ennen toiminut
Provencen kreivin opettajan sihteerinä; muuten hän oli käytökseltään
yksinkertainen, ei liian pisteliäs, tunsi hovin asiat; ja vaikka hän
oli kauvan ollut käymättä rouva Hubertin luona, oli hän taas usein
tullut vieraisille sen jälkeen, kun rouva de la Motte oli tänne
joutunut. Lisäksi siellä oli pari, kolme oikeuspalatsin virkamiestä.
Jeannea katseltiin tarkkaavasti, mutta puhelu oli hyvin laimeata,
Jeanne sitävastoin aloitti keskustelun hilpeällä mielellä.

-- Varmaankin tuolla yläkerrassa puhutaan paljon vilkkaammin kuin
täällä, -- sanoi hän.

Vastaukseksi kuului aluksi vain myöntävää mutinaa rouva Hubertin
puolelta.

-- Yläkerrassa? -- toisti pappi, ikäänkuin ei käsittäisi. -- Mitä
tarkoitatte, rouva kreivitär?

-- Tarkoitan sitä salia, missä tuomarini neuvottelevat.

-- Niinpä kyllä, -- myönsi pappi. Ja taas oltiin vaiti.

-- Luullakseni teki esiintymiseni tänään hyvän vaikutuksen, -- jatkoi
Jeanne. -- Varmaankin sen jo tiedätte.

-- Se on totta, madame, -- vastasi ovenvartija arasti ja nousi
ikäänkuin lopettaakseen puhelun.

-- Mitä te arvelette? -- kysyi Jeanne papilta. -- Ettekö luule, että
asiani on hyvällä kannalla? Ottakaa huomioon, ettei minua vastaan
voida esittää ainoatakaan todistusta.

-- Aivan niin, madame. Teillä onkin syytä toivoa paljon, -- sanoi
pappi. -- Mutta otaksukaamme, että kuningas...

-- No mitä kuningas voisi?

-- Hän voisi olla suostumatta siihen, että hänestä tehdään
valehtelija.

-- Silloin hän toimittaisi niin, että kardinaali tuomitaan, mutta se
on mahdotonta.

-- Se olisi todellakin vaikeata, -- vastattiin kaikilta tahoilta.

-- Mutta siinä tapauksessa, -- riensi Jeanne lisäämään, -- mikä
koskee kardinaalia, se koskee minuakin.

-- Ei suinkaan, -- väitti pappi, -- nyt erehdytte, madame. Yksi
syytetyistä vapautetaan... Omasta puolestani luulen, että se
olette te, ja sitä toivonkin. Mutta syytteestä vapautetaan vain
yksi. Kuninkaan täytyy saada yksi tuomituksi; kuinka muuten kävisi
kuningattaren?

-- Sepä se, -- sanoi Jeanne kolkosti, loukkaantuen siitäkin, että
hänen luulottelemansa toive kohtasi vastustusta. -- Kuningas
tarvitsee jonkin syyllisen. Mutta kelpaahan siksi herra de Rohan yhtä
hyvin kuin minä.

Tätä arvostelua seurasi äänettömyys, jonka piti kauhistuttaa
kreivitärtä. Ensimäisenä alkoi taas puhua pappi.

-- Madame, -- sanoi hän, -- kuningas ei ole kostonhimoinen, ja kun
hänen pahin vihansa on lepytetty, ei hän enää muista koko juttua.

-- Mitä te tarkoitatte lepytetyllä vihalla? -- kysyi Jeanne
ivallisesti. -- Keisari Nero vihastui myös toisinaan ja samoin Titus.

-- Tarkoitan sitä, että tuomitaan... kuka tahansa, -- selitti pappi.
-- Se lepyttää!

-- Kuka tahansa!... Monsieur, -- huudahti Jeanne, -- se on
kauheata... liian hämärää... Kuka tahansa... sehän merkitsee kaikkea.

-- Tässä on puheena vain luostariin sulkeminen, -- vastasi pappi
kuivasti. -- Juuri se kuuluu olevan kuninkaan aikomuksena teihin
nähden.

Jeannen katseessa oli kauhua, jonka tilalle kohta tuli mitä,
raivoisin purkaus.

-- Vai luostariin minut suljetaan! Sehän on samaa kuin verkallinen
kuolema, kaikin puolin häpeällinen, kauhea kuolema, joka muka
suodaan armosta!... Eliniäksi luostariin vangiksi! Nälän, kylmän,
kuritusten kouriin! Ei, kylliksi on jo tullut kidutusta, häväistystä,
kurjuutta viattomuuden osaksi, kun taas syyllinen on mahtava, vapaa
ja kunniassa. Mieluummin kuolema heti, mutta oman valintani mukaan...
täysi vapaus rangaista itseäni siitä, että olen syntynyt tähän
viheliäiseen maailmaan!

Ja välittämättä huomautuksista, pyynnöistä tai esteistä hän työnsi
syrjään ovenvartijan, kaasi kumoon papin ja syöksyi erästä hyllyä
kohti hakemaan veistä. Yhteisvoimin onnistuttiin hänet pidättää,
mutta silloin hän hypähti kuin pantteri, jota metsästäjät ovat
häirinneet saamatta säikähtämään, ja kirkuen luonnottoman kimeästi
ryntäsi sivuhuoneeseen, nosti siellä suuren porsliiniruukun, jossa
kasvoi kuihtuva ruusupensas, ja iski sillä päähänsä monta kertaa.
Kukka-astia meni murskaksi, ja kappale sitä jäi raivottaren käteen;
hänen otsastaan näkyi vuotavan verta. Ovenvartijatar heittäytyi
itkien hänen syliinsä. Jeanne istutettiin nojatuoliin, ja häneen
pirskoitettiin hajuvettä ja etikkaa. Hirveissä kouristuksissa hän
meni tainnoksiin. Kun hän siitä virkosi, luuli pappi hänen tukehtuvan.

-- Kuulkaapa, -- sanoi hän, -- tuo ristikko ei päästä valoa eikä
ilmaa. Eikö voisi antaa tämän naisparan hieman hengähtää?

Silloin rouva Hubert unohti kaikki varokeinot, kiirehti eräästä
kaapista ottamaan avaimen ja aukaisi sillä ristikon, jolloin
huoneeseen heti tulvi raikasta tuulenhenkeä.

-- Kah, -- sanoi pappi, -- enpä tiennyt, että ristikko voidaan tuolla
tavoin avata. Mutta mitä varten tarvitaan näin paljon varokeinoja?

-- Niin on käsketty, -- vastasi rouva Hubert.

-- Kyllä ymmärrän, -- jatkoi pappi ilmeisesti jotakin tarkoittaen.
-- Akkunasta on maahan vain noin seitsemän Jalkaa, ja edessä on
rantakatu. Jos vankien onnistuisi pujahtaa sisäovesta ja tunkeutua
teidän saliinne, pääsisivät he pakoon tapaamatta ketään vartijaa tai
ulkovahtia.

-- Juuri niin, -- myönsi ovenvartijatar.

Pappi vilkaisi rouva de la Motteen ja huomasi hänen kuulleen
ja ymmärtäneen; vieläpä oli Jeanne vavahtanut ja luonut sitten
katseensa siihen kaappiin, missä ristikon avainta säilytettiin vain
käännettävän metallisalvan takana. Pappi ei tarvinnut enempää. Hän
katsoi voivansa jo poistua ja lausui jäähyväiset. Mutta kohta hän
palasi huoneeseen, niinkuin näytelmässä henkilöt usein ovat vain
menevinänsä pois.

-- Torilla on tavattomasti väkeä, -- ilmoitti hän. -- Kaikki
ryntäävät palatsin tälle puolelle, niin ettei rantakadulla ole ketään.

Ovenvartija kurkisti akkunasta.

-- Niinpä todellakin, -- sanoi hän.

-- Eiköhän ole luultavaa, -- jatkoi pappi, ikäänkuin rouva de la
Motte ei kuulisi hänen puhettaan vaikka kuuli joka sanan, -- että
tuomio julistetaan vielä tänä iltana?

-- Tuskinpa, -- arveli ovenvartija, -- vaan luullakseni vasta
huomenna aamupäivällä.

-- Hyvä on, -- sanoi pappi. -- Antakaa rouva de la Motte paran hiukan
levätä. Niin kiihtynyt mieli tarvitsee todellakin lepoa.

-- Me voimme mennä makuukamariimme, -- sanoi kelpo ovenvartija
vaimolleen, -- niin että rouva saa jäädä tuohon nojatuoliin, ellei
mieluummin halua päästä vuoteeseen.

Kohottaen päätään Jeanne huomasi papin silmäniskun, joka odotti
vastausta. Jeanne nyökkäsi ja oli jälleen nukkuvinaan. Pappi poistui,
ovenvartija vaimoineen samoin, suljettuaan ensin hiljaa ristikon ja
pantuaan avaimen paikalleen. Yksin jäätyään Jeanne avasi silmänsä.

-- Pappi neuvoo minua pakenemaan, -- ajatteli hän. -- Voiko selvemmin
viitata, että pako on välttämätön ja mahdollinen. Rangaistuksen uhka
ennen tuomion julistamista tulee varmaankin ystävältä, joka tahtoo
kehoittaa minua karkaamaan; sitä neuvoa ei ole voinut antaa vihamies
saattaakseen minut turmioon. Karatakseni tarvitsee astua vain muutama
askel... avaan tuon kaapin, sitten ristikon ja hyppään autiolle
rantakadulle. Autiolle... niin, ketään ei näy; kuukin piilee pilvien
takana. Paeta!... Oi, vapaus,kuinka ihanaa olisi saada takaisin
rikkauteni... kostaa vihollisilleni kaikki, mitä olen heidän tähtensä
kärsinyt!

Hän kiirehti kaapin luo ja otti avaimen. Ja sitten hän lähestyi
akkunaa. Äkkiä hän luuli näkevänsä sillan kaidemuuria vasten tumman
hahmon, jonka voi erottaa yksitoikkoisesta kivipinnasta.

-- Tuolla on varjossa mies, -- sanoi hän itsekseen. -- Kenties
se on pappi... valvomassa pakoani... valmiina auttamaan. Mutta
entä jos se on ansa... jos minut rantakadulla siepataan kiinni...
tavataan verekseltä karkausyrityksessä?... Pako merkitsee
rikoksen myöntämistä... ainakin se osoittaa pelkoa. Karkuri
pakenee omaatuntoaan... Kuka sen miehen on lähettänyt?... Näytti
olevan Provencen kreivin puolella, mutta miksi hän ei voisi
olla kuningattaren tai Rohanin suvun käskyläinen? Sillä taholla
maksettaisiin hyvä palkinto, jos saataisiin minut menettelemään
väärin... Niin, joku tuolla väijyy!

-- Mutta toimittaa minut karkaamaan muutamia tunteja ennen tuomiota!
Eikö sitä olisi jo ennemmin voitu, jos olisi todella tahdottu minua
auttaa? Kuka tietää, eikö vihamiesteni korviin jo ole tullut tietoja
vapautuksestani, joka on päätetty tuomarien neuvottelussa? Ja eikö
aiota tätä kuningattareen kauheasti sattuvaa iskua torjua sillä,
että saataisiin syyllisyyteni jotenkin myönnetyksi tai todistetuksi?
Silloin vedottaisiin karkaamiseeni... Ei, minä jään!

Tästä hetkestä alkaen Jeanne oli vakuutettu, että hänen oli
onnistunut pelastua ansasta. Hän hymyili, kohotti viekasta, rohkeata
päätään ja meni varmoin askelin panemaan ristikon avaimen takaisin
kaappiin. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin, valon ja akkunan väliin,
ja tähysti kaukaa, ollen yhä nukkuvinaan, vaanivaa miehenhahmoa,
joka kyllästyneenä odottamaan vihdoin katosi päivän sarastaessa,
puolikolmen aikaan, kun silmä saattoi jo erottaa vettä ja rantojen
ääriviivoja.



51.

Tuomio.


Aamulla, kun päivän hälinä taas alkaa, kun Pariisi herää uuteen
elämään tai jatkaa edellisen päivän ketjua uudella renkaalla,
oli kreivitär siinä toivossa, että uutinen vapautuksesta kohta
tunkeutuisi hänen vankilaansa yhdessä ystävien ilonpurkausten ja
onnittelujen kanssa. Mutta oliko hänellä ystäviä? Ah, niitä liittyy
aina onneen ja menestykseen, ja kuitenkin Jeanne oli saanut rikkautta
ja vaikutusvaltaa, lahjoittanut ja vastalahjoja saanut osaamatta
hankkia edes arkipäiväistä ystävää, jollaisen tapana on epäsuosion
jälkeisenä päivänä polttaa, mitä on sen aattona ihaillut. Mutta nyt
tulossa olevan voiton jälkeen Jeanne luuli saavansa kannattajia,
ihailijoita ja kadehtijoita. Turhaan hän kuitenkin odotti näkevänsä
innostuneen väkijoukon ryntäävän kasvot iloisina ovenvartijan
huoneeseen.

Asiastaan varman henkilön levollisuudesta Jeanne siirtyi -- sellainen
oli hänen luonteensa, -- pian ylenmääräiseen rauhattomuuteen. Ja
kun ei aina voi teeskennellä, ei hän huolinut salata tätä hätäänsä
vartijoiltaan. Hänen ei sallittu mennä ulos hankkimaan tietoja, mutta
hän pisti päänsä pienestä akkunaluukusta ja kuunteli tuskaisena
läheisen torin hälinää, joka muuttui sekavaksi sonnaksi puhkaistuaan
ikivanhan Pyhän Ludvigin palatsin paksut muurit.

Silloin Jeanne kuuli sorinan jälkeen kaikuvia hurraa-huutoja,
hihkumista ja tömistystä, jotakin erinomaisen rajusti purkautuvaa,
mikä häntä kauhistutti, sillä hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei
tuo myötätunto kohdistunut häneen. Nämä myrskyiset suosiohuudot
toistuivat kahdesti, ja sitten kuului toisenlaista melua. Tämä tuntui
hänestä myös hyväksymiseltä, mutta niin hillityltä, että se kohta
raukesi. Pian karttui rantakadulle kävelijöitä, ikäänkuin joukko
olisi torilta hajaantunut eri tahoille pienemmiksi ryhmiksi.

-- Mainio päivä kardinaalille! -- virkkoi muuan kirjurin näköinen
mies hypäten rintamuurin viereiselle kivikäytävälle.

Ja hän viskasi virtaan kiven niin taitavasti kuin nuori pariisilainen
osaa, joka on uhrannut melkoisen osan aikaansa tämän muinaisista
harjoitusleikeistä periytyneen taidon oppimiseen.

-- Kardinaalille! -- toisti Jeanne. -- Kardinaali on siis julistettu
vapaaksi?

Tällöin tipahti hänen otsaltaan suuttumuksen pusertama hikipisara, ja
hän kiirehti saliin.

-- Rouva Hubert, -- sanoi hän ovenvartijattarelle, -- mitä se
merkitsee, kun äsken kuulin sanottavan: Mainio päivä kardinaalille?
Mikä siinä on mainiota?

-- En tiedä, -- vastasi rouva Hubert.

-- Kysykää mieheltänne, olkaa niin hyvä, -- jatkoi Jeanne katsoen
häntä suoraan silmiin.

Vartijatar täytti hänen pyyntönsä ja Hubert vastasi ulkopuolelta:

-- En tiedä.

Maltitonna, pahastuneena Jeanne seisoi hetkisen keskellä lattiaa.

-- Mutta mitä oli ohikulkijain mielessä? -- sanoi hän. --
Sellainen oraakkeli ei usein petä. Varmaa on, että he puhuivat
oikeudenkäynnistä.

-- Kukaties, -- vastasi sääliväinen Hubert, -- he tarkoittivat, että
jos kardinaali vapautetaan, se on hänelle onnen päivä.

-- Luulette siis, että hänet vapautetaan? -- huudahti Jeanne
puristaen kätensä nyrkkiin.

-- Voihan niin sattua.

-- Kuinka sitten minun käy?

-- Teidänkö, madame... miksi ei teidän käy kuten hänenkin?

-- Merkillinen luulo, -- mutisi Jeanne palaten akkunan ääreen.

-- Kuulkaapa, madame, -- sanoi hänelle vartija, -- minusta teidän
ei sopisi tuolla tavoin kiihoittaa itseänne lausumilla, jotka ulkoa
kuuluvat niin epäselvästi. Seuratkaa vain neuvoani ja pysykää
levollisena, kunnes asianajajanne tai herra Frémyn tulee lukemaan...

-- Tuomiotani... Ei, ei!

Ja Jeanne kuunteli jälleen.

Siitä kulki ohitse muuan nainen ystävättäriensä seurassa, juhlamyssyt
päässä ja suuret kukkavihot käsissä. Ruusujen tuoksu kohosi
virkistävänä balsamina Jeanneen asti, joka hengitti sitä ahneesti.

-- Kukkavihon hän saa, -- lausui ohikulkeva nainen, -- ja sata muuta
lisää, se kunnon mies! Jos vain likelle pääsen, niin suutelen häntä!

-- Ja minä myös, -- sanoi eräs seuralaisista.

-- Ja minä tahdon, että hän suutelee minua, -- virkkoi kolmas.

-- Kenestä he puhuvat? -- tuumi Jeanne.

-- Hän onkin komea mies, niin että makusi ei ole lainkaan huono, --
sanoi neljäs nainen.

Ja he katosivat tiehensä.

-- Taas oli puhe kardinaalista; aina vain hänestä, -- mutisi Jeanne.
-- Varmaankin hänet on vapautettu!

Ja hän lausui nämä sanat niin alakuloisesti ja samalla vakavasti,
että Hubertin väki, joka ei tietenkään tahtonut herättää eilisen
tapaista myrskyä, huomautti hänelle:

-- Miksi ette soisi, madame, että se vankiparka julistetaan
syyttömäksi ja vapautetaan?

Jeanne huomasi saaneensa iskun ja varsinkin isäntäväkensä käytöstavan
muuttuneen. Kun hän ei tahtonut menettää heidän myötätuntoaan, sanoi
hän:

-- Voi, te ette ymmärrä minua! Luuletteko minua niin kateelliseksi
tai häijyksi, että toivoisin onnettomuustovereilleni pahaa? Hyvä
Jumala, pääsköön kardinaali vapaaksi... Mutta pitäisihän minunkin
saada tietää... Uskokaa minua, ystävä, juuri epätieto tekee minut
näin kummalliseksi.

Hubert ja hänen vaimonsa katsahtivat toisiinsa ikäänkuin
neuvotellakseen, mitä nyt oli tehtävä. Jeannen silmistä lennähti
vasten tahtoakin salavihkainen katse, joka pidätti heitä päätöksen
tekemisestä.

-- Miksi olette vaiti? -- huudahti Jeanne huomaten virheensä.

-- Me emme mitään tiedä, -- vastasivat he hiljaa.

Silloin kutsuttiin Hubert tulemaan ulos. Hänen vaimonsa jäi nyt yksin
Jeannen kanssa ja koetti häntä viihdyttää. Mutta kaikki oli turhaa,
sillä vangin ajatukset ja huomio kääntyivät ulkoa kuuluviin ääniin,
joita hän tajusi kuumeisesti herkistyneellä aistilla. Kun vartijatar
ei voinut häntä estää katselemasta ja kuuntelemasta, jätti hän asian
sikseen.

Äkkiä syntyi torilla kova melu ja vilkas liike. Kansanjoukko aaltoili
takaisin sillalle, aivan rantakadulle asti, päästäen niin pitkällisiä
ja yhä toistuvia huutoja, että Jeannea oikein pelotti. Lakkaamattomat
huudot kohdistuivat avonaisiin vaunuihin, joiden hevoset pikemmin
ihmisparven kuin ajajan hillitseminä saattoivat vain askel askeleelta
raivata itselleen tietä. Vähitellen painautui joukko yhä likemmäksi
vaunuja, ja pian se kantoi hartiainsa ja käsivarsiensa voimalla
korkealla ilmassa sekä hevosia ja vaunuja että molempia näissä
ajavia henkilöitä. Heleimmässä auringonpaisteessa, kukkassateessa
ja vihannoivien oksien kupukaton alla, jota tuhannet kädet pitivät
ylhäällä, tunsi kreivitär ne kaksi henkilöä, jotka näin lumosivat
ihmisparvea.

Toinen, joka oli kalpea voitonriemusta ja säikähtänyt
kansansuosiosta, istui vakavana, hämillään, vapisevana. Naiset
kiipesivät pyörien kehille, tarttuivat hänen käsiinsä saadakseen
niitä suudella ja vimmatusti kilpaillen kokivat riuhtaista palasia
hänen pitsikalvosimistaan, joista olivat maksaneet ihanimmilla,
harvinaisimmilla kukilla. Toisilla oli vielä parempi onni, kun olivat
päässeet vaunujen takalaudalle lakeijain väliin, ja sieltä he,
raivattuaan tieltään kaikki rakkaudenpurkauksia häiritsevät esteet,
tarttuivat jumaloimansa miehen päähän, painoivat siihen kunnioittavan
ja samalla intohimoisen suudelman ja laskeutuivat sitten maahan
jättääkseen tilaa toisille onnellisille. Tämä ihailtu mies oli
kardinaali de Rohan.

Hänen mehevä, iloinen ja vilkas seuralaisensa sai osakseen tosin
vähemmän myrskyistä, mutta suhteellisesti yhtä imartelevaa suosiota.
Hänelle kaikui tervehdykseksi eläköön-huutoja; naisten kilpaillessa
kardinaalista huusivat miehet: -- Eläköön Cagliostro!

Tämän huumauksen vuoksi kesti melkein puoli tuntia, ennenkuin kulkue
ehti Pont-au-Change-sillan poikki, ja sen ylimmälle kohdalle saakka
voi Jeanne pitää voitonsankareita silmällä. Häneltä ei jäänyt
pieninkään yksityisseikka huomaamatta. Kun yleisö näin osoitti
ihastustaan kuningattaren uhreille, joiksi heitä nimitettiin, herätti
se Jeannessa hetkiseksi iloa, mutta pian hän ajatteli:

-- He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet
täytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään
ilmoiteta?

Ja häntä puistatti. Hän oli tuntenut rouva Hubertin seisovan
vieressään ja ääneti tarkkaavan kaikkea, mitä ulkona tapahtui,
varmaankin myös ymmärtäen, mitä se merkitsi, mutta Jeannelle tämä
katselija ei mitään selittänyt.

Jeanne aikoi juuri pakottaa hänet jotakin lausumaan, kun sillan
puolelta kuului uutta hälinää. Kansanjoukon ympäröiminä kulkivat
nyt ajurinrattaat ylöspäin sillalle. Jeanne tunsi rattailla istuvan
naisen Olivaksi, joka hymyillen näytti lastaan kansalle ja poistui
vapauteensa mielissään hieman kevytmielisestä leikinlaskusta ja
heittosuukoista, joita lennätettiin viehkeälle neitoselle. Tämä
tosin karkeasanainen ihailu, joka täysin tyydytti Olivaa, oli kuin
viimeinen maininki kardinaalille äsken osoitetusta suosiosta.

Keskellä siltaa olivat matkavaunut odottamassa. Niissä lymysi
Beausire erään ystävänsä takana, joka yksin uskalsi näyttäytyä.
Hän viittasi Olivalle, joka astui rattailta maahan välittämättä
huudoista, vaikka näihin sekaantui joku vihellyskin; mutta mitä
huolivat vihellyksistä näyttelijät, jotka ovat pelänneet joutuvansa
heittoaseiden ahdistamina poistumaan näyttämöltä?

Noustuaan matkavaunuihin Oliva vaipui Beausiren syliin, missä oli
melkein tukahtua. Beausire peitti hänet suuteloilla ja kyynelillä
eikä hellittänyt, ennenkuin oli ajettu puolen penikulman verran,
tyyntyen vasta Saint-Denisissä, jolloin vaihdettiin hevosia,
kohtaamatta koko matkalla ainoaakaan poliisia.

Nähtyään kaikki nämä ihmiset vapaina, onnellisina ja juhlittuina
kysyi Jeanne itseltään jälleen, miksi hän yksin jäi uutisia vaille.

-- Entä minä? -- huudahti hän. -- Miksi ollaan niin pirullisen
julmia, ettei anneta kuulla tuomiotani?

-- Rauhoittukaa, madame, -- sanoi Hubert, joka taas tuli huoneeseen.

-- Ihan varmaan te tiedätte jotakin, -- vastasi Jeanne. -- Ja kun
tiedätte, niin sanokaa, kuinka on asianlaita.

-- Madame...

-- Jollette ole julmuri, niin sanokaa, sillä näettehän kärsimykseni.

-- Palvelusväki ei saa ennakolta ilmoittaa tuomiota; niiden
julkilukeminen kuuluu oikeuden kirjurille.

-- Tuomio on siis niin kauhea, ettette uskalla! -- huudahti
Jeanne raivonpuuskassa, joka pelotti vartijaa ja herätti hänessä
aavistuksen, että eilisiltainen kohtaus uudistuisi.

-- Ei, -- sanoi Hubert, -- mutta tyyntykää.

-- Jos puhutte...

-- Lupaatteko malttaa mielenne, niin ettei minulle tule rettelöä?

-- Lupaan ja vannon, mutta puhukaa!

-- Hyvä on. Kardinaali on vapautettu.

-- Sen tiedän.

-- Herra de Cagliostro on erotettu koko jutusta.

-- Tiedän, tiedän!

-- Neiti Olivaa vastaan nostettu syyte on kumottu.

-- Entä sitten?

-- Herra Réteau de Villette on tuomittu...

Jeannea puistatti.

-- Kalerirangaistukseen.

-- Ja minä... minä? -- huusi Jeanne vimmoissaan polkien lattiaa.

-- Malttakaa, tehän lupasitte...

-- No olenhan maltillinen, katsokaa, mutta sanokaa nyt vihdoin...
mihin minut on tuomittu?

-- Maanpakoon, -- vastasi vartija matalalla äänellä ja kääntyi
poispäin.

Kreivittären silmissä välähti riemun salama, mutta sammui yhtä pian.
Sitten hän kirkaisi, oli pyörtyvinään ja vaipui isäntäväkensä syliin.

-- Kuinka olisi käynyt, jos olisin puhunut totta? -- kuiskasi Hubert
vaimolleen.

-- Maanpako, -- ajatteli Jeanne ollen saavinaan hermokohtauksen, --
maanpako! Se merkitsee vapautta, rikkautta, kostoa; sitähän olin
haaveillutkin... Peli on voitettu!



52.

Rangaistuksen toimeenpano.


Jeanne odotti yhä, että ovenvartijan mainitsema kirjuri tulisi
lukemaan julki hänen tuomionsa. Kun hänessä ei enää ollut epätiedon
tuskaa, eikä hän verraten itseään kardinaaliin paljoa kärsinyt
ylpeytensäkään puolesta, tuumi hän:

-- Mitäpä se liikuttaa minua, jolla luullakseni on hyvä ymmärrys, jos
kardinaalia pidetään vähemmän rikollisena kuin minua?

-- Minutko tuomitaan rangaistukseen jostakin virheestä? Ei! Jos
koko maailma olisi asianmukaisesti tunnustanut minut Valois-suvun
jäseneksi, jos olisin kardinaalin tavoin voinut tuomarien eteen
ryhmittää kokonaisen jonon prinssejä ja herttuoita rukoilemaan
nöyrässä asennossa, miekankahvat ja hihat surunauhojen koristamina,
ei varmaankaan olisi mitään kielletty kreivitär de la Motte-raukalta
eikä vastoin niin ylhäistä anomusta solvattu Valoisien jälkeläistä
häpeäpenkillä. Mutta suotta muistelen sitä, mikä on jo mennyt.
Elämäni suuri kysymys on siis ratkaistu. Kun asemani oli niin
epävarma maailmassa ja hovissa, kun pieninkin tuulenpuuska ylhäältä
olisi minut kaatanut, olisi täytynyt eleskellä toimetonna ja kenties
palata alkuperäiseen kurjuuteeni, joka oli elämäni tuskallista
oppiaikaa. Nyt ei moisesta ole puhettakaan. Maanpakoon! Niin,
maanpakoon minut ajetaan, minulla on siis valta viedä miljoonani
minne tahdon, viettää talveni Sevillan tai Girgentin oranssilehdoissa
ja kesäni Saksassa tai Englannissa; minua, nuorta, kaunista ja
kuuluisaa, joka voin selittää oikeudenkäyntini miten päin tahansa,
ei siis mikään estä elämästä mieleni mukaan joko mieheni kanssa, jos
hänetkin karkoitetaan, tai niiden ystävien kanssa, joita nuoruus ja
rikkaus aina toimittaa.

-- Ja, -- syventyen näihin hehkuviin mietteisiin, -- tulkoot sitten
sanomaan minulle tuomitulle, maanpakolaiselle, nöyryytetylle
naisparalle, etten muka ole kuningatarta rikkaampi, kunnioitetumpi,
syytteestä vapaampi! Eihän kuningatar välittänyt minun
tuomitsemisestani. Mitä jalopeura huolii maan matosesta! Kardinaali
piti saataman tuomituksi, mutta hänetpä onkin vapautettu!

-- Mutta mitenkä nyt aiotaan lukea julki tuomioni ja sitten ajaa
minut maasta pois? Onko ehkä tarkoituksena kostaa naiselle ja
sovittaa häneen rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Jätetäänkö minut
santarmien kuljetettavaksi rajalle? Tullaanko minulle juhlallisesti
sanomaan: Kelvoton, teidät ajaa kuningas ulos valtakunnasta. Ei,
hallitsijani ovat sävyisiä, -- tuumi hän hymyillen, -- eivätkä enää
viitsi tehdä minulle pahaa. Heitä harmittaa vain se, että kelpo
pariisilaiset kirkuvat heidän parvekkeidensa juurella: Eläköön
herra kardinaali! Eläköön Cagliostro! Eläköön parlamentti! Heidän
tosivihollisensa on kansa, jonka siveelliseen apuun minäkin luotin...
hyvällä menestyksellä.

Näin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin
tehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa
ja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen
mieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.

-- Miesparka! -- tuumi hän häijysti myhäillen, -- hän joutui
maksamaan kaikkien puolesta. Sovintouhriksi on siis aina keksittävä
filosofiselta kannalta kehno olento, ja aina kun sellainen tarve
sattuu, pulpahtaa maan sisästä syntipukki ottamaan vastaan
perinpohjaisen tuhonsa.

-- Réteau raukka, niin surkean viheliäinen, saa nyt maksaa
häväistyskirjoituksensa kuningatarta vastaan, kynävehkeilynsä ja
suodessaan kullekin ihmiselle osansa Jumala lienee päättänyt,
että sen miekkosen kohtaloon kuuluu selkäsauna, pian haihtuvia
louisdoreja, väijytyksiä, lymyilyä ja lopuksi kalerirangaistus.
Siitä näkee, auttaako viekkaus ilman älyä, ilkeys ilman pahuutta,
taisteluvimma ilman sitkeyttä ja voimaa. Kuinka paljon onkaan
luomakunnassa vahingollisia itikoita jauhopunkista skorpiooniin
asti, joka on jo niin iso, että ihminenkin sitä pelkää! Kaikki
nämä mitättömät olennot tahtovat vahingoittaa, mutta eivät saavuta
taistelun kunniaa, sillä ne muserretaan.

Ja tällä mukavalla pöyhistelyllä Jeanne hautasi rikostoverinsa
Réteaun päättäen ottaa selville, mille kaleriasemalle se heittiö
vietäisiin, jottei matkallaan joutuisi sinne päin ja nöyryyttäisi
miesparkaa näyttämällä entisen tuttavan onnea. Olihan Jeannella hyvä
sydän.

Hän aterioitsi hilpeällä mielellä vartijainsa seurassa, mutta
nämä olivat hämillään eivätkä sitä enää viitsineet salata. Jeanne
luuli sen syyksi tuomiota, joka äsken oli hänestä langetettu, ja
lausuikin sen suoraan. He vastasivat, ettei heistä mikään ollut
niin tuskallista kuin nähdä tuomittuja henkilöitä. Jeanne oli niin
sydämellisesti onnellinen, että hänen oli vaikea peitellä iloaan,
ja siksi hän mielellään pyrki yksinäisyyteen saadakseen rauhassa
ajatella. Hän aikoi siis päivällisen jälkeen pyytää lupaa palata
kamariinsa. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun Hubert
jälkiruokaa syödessä lausui teennäisen juhlallisesti, mikä ei ollut
hänen tapaistaan:

-- Madame, meillä on se määräys, ettei saa täällä enää pitää
henkilöitä, joiden kohtalosta parlamentti on tehnyt päätöksensä.

-- Hyvä, -- ajatteli Jeanne, -- hän täyttää jo ennakolta toivomukseni.

Hän nousi pöydästä ja vastasi:

-- En soisi, että minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Se
olisi huono palkinto hyvyydestänne... Tahdon siis palata kamariini.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hubert
hypisteli jotakin avainta, ja hänen vaimonsa käänsi päänsä poispäin
salatakseen liikutuksensa.

-- Mutta missä aiotaan minulle lukea tuomioni ja milloin se tapahtuu?

-- Kenties teitä odotetaan huoneessanne, -- riensi Hubert vastaamaan.

-- Hän tahtoo kaiketi minusta päästä, -- ajatteli Jeanne.

Ja häntä puistatti jokin hämärä levottomuus, joka kuitenkin yhtä pian
haihtui. Sitten hän lähti kanslian kolmea porrasta ylempänä olevaa
käytävää kohti.

Nähdessään hänen menevän kiirehti rouva Hubert hänen jälkeensä
ja tarttui hänen käsiinsä. Nyt ei vartiattaren ilmeessä ollut
kunnioitusta, ei tosiystävyyttä eikä sitä herkkyyttä, joka kahden
ihmisen keskinäisessä suhteessa on kunniaksi molemmille, vaan syvää
sääliä, jopa surkutteluakin, jonka tarkkanäköinen kreivitär kyllä
huomasi. Tällä kertaa oli vaikutelma niin ilmeinen, että Jeanne
itsekseen myönsi kauhistuvansa; mutta kauhu hälveni, kuten äsken
levottomuus, tästä ilon ja toivon täyttämästä sielusta. Hän aikoi
kuitenkin kysyä rouva Hubertilta surkuttelun syytä ja palasi jo
pari askelta lausuakseen luonteensa mukaisen jyrkän ja reippaan
kysymyksen, mutta ei ehtinyt, sillä Hubert tarttui hänen käteensä
vähemmän kohteliaasti kuin ripeästi ja aukaisi oven.

Kreivitär joutui käytävään, jossa seisoi kahdeksan oikeudenpalvelijaa
odottamassa. Mitähän he odottivat? Tämä kysymys tuli Jeannen mieleen,
mutta silloin oli vartijan ovi jo kiinni. Miesten edessä seisoi muuan
vankilan tavallisista vartijoista, sama, jonka tehtävänä oli joka
ilta saattaa kreivitär takaisin huoneeseensa. Tämä mies alkoi nyt
käydä Jeannen edellä ikäänkuin opastaen.

-- Minut viedään kaiketi omaan huoneeseeni? sanoi kreivitär tekeytyen
varmaksi, vaikka hänessä heräsi epäluulo.

-- Aivan niin, madame, -- vastasi vartija.

Jeanne tarttui rautaiseen kaiteeseen ja nousi portaita myöten miehen
jälestä. Muutaman askeleen päässä kuuli hän oikeudenpalvelijain
kuiskailevan, mutta he eivät kuitenkaan liikahtaneet. Tyyntyneenä
hän antoi sulkea itsensä kamariin, vieläpä ystävällisesti kiitti
saattajaansa, joka poistui.

Heti kun Jeanne tunsi olevansa yksin ja rauhassa, purkautui hänen
ylenmääräinen ilonsa, jota hänen oli täytynyt liian kauvan peitellä
ulkokultaisen naamion alla Hubertin väen luona. Tämä vankilan huone
oli pesänä hänellä, ihmisten vähäksi aikaa kahlehtimalla jalolla
otuksella, joka oli Jumalan oikusta taas ryntäävä maailman vapaaseen
avaruuteen. Ja kun luolassa tai pesässä taas on ihan pimeä, kun
mikään melu ei vangille ilmaise vartijain olevan valveilla eikä
tarkka vainu tunne niiden jälkiä lähistöllä, silloin alkaa sen villi
luonto ponnahdella. Silloin se ojentelee jäseniään norjentaakseen
niitä odottavaan, vapaaseen hyppäykseen, ärjyy, loikkii ja riehaantuu
ihmissilmän saamatta koskaan tätä näkyä katsella.

Samoin oli Jeannen laita. Mutta äkkiä hän kuuli käytävästä askelia
ovensa kohdalta; kohta kalisi myös vartijan avainkimppu, ja jykevä
lukko rämähti.

-- Mitä minusta tahdotaan? -- tuumi hän nousten seisaalle
jännittyneenä.

-- Sisään astui vanginvartija.

-- Mikä nyt on, Jean? -- kysyi Jeanne lempeästi, levollisesti.

-- Madame, olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua.

-- Minne?

-- Alakertaan, madame.

-- Minne me siellä menemme?

-- Kansliaan...

-- Mitä varten sinne?

-- Madame...

Jeanne astui epäröivän miehen luo ja näki käytävän päässä samat
oikeudenpalvelijat, jotka oli ensin huomannut alhaalla.

-- Mutta sanokaa jo, -- huusi hän levotonna, -- miksi minut viedään
kansliaan?

-- Madame, puolustajanne, herra Doillot, tahtoo teitä puhutella.

-- Kansliassa? Miksi ei täällä, vaikka hän on niin usein saanut tulla
tänne?

-- Madame, herra Doillot on saanut Versaillesista kirjeitä ja tahtoo
teille ilmoittaa mitä niissä on.

Jeanne ei huomannut, kuinka ristiriitainen tämä vastaus oli; hänen
mieltänsä kiinnitti vain pari sanaa: kirjeitä Versaillesista.
Varmaankin ne olivat hovista, ja asianajaja oli tullut itse ne
tuomaan.

-- Olisiko kuningatar puhunut kuninkaalle minun puolestani, kun
tuomio oli julistettu? Tai olisikohan...

Mutta mitä apua oli arvailemisesta? Siihen ei nyt ollut aikaa, eikä
se ollut tarpeenkaan, kun parin minuutin päästä asia kuitenkin
selviäisi. Sitäpaitsi vanginvartija hätäili ja helisti avaimiaan
ikäänkuin viitatakseen, että nyt oli toteltava hyvällä tai pahalla.

-- Malttakaa vielä hetkinen, -- sanoi Jeanne. -- Näettehän, että olin
jo riisuutumassa mennäkseni vähän levolle; näinä viime päivinä olen
niin rasittunut.

-- Voin kyllä odottaa, madame, mutta huomatkaa, että herra
Doillotilla on kiire.

Jeanne sulki ovensa, otti ylleen siistimmän hameen, kääriytyi
vaippaan ja järjesti kiireesti tukkansa. Näihin valmistuksiin kului
tuskin viittä minuuttia. Hän aavisti sydämessään, että herra Doillot
toi hänelle käskyn matkustaa suoraa päätä ja auttaisi häntä pääsemään
Ranskan halki mukavasti ja huomaamatta. Tietysti oli kuningatar
pitänyt huolta siitä, että hänen vihollisensa toimitettaisiin maasta
pois niin pian kuin suinkin. Nyt tuomion jälkeen piti kuningattaren
karttaa ärsyttämästä tätä vastustajaansa, sillä jos pantteri on
kahleissa vaarallinen, kuinka pelottava se onkaan vapaana? Näissä
suloisissa ajatuksissa Jeanne melkein lensi vartijansa perässä, kun
tämä opasti häntä alakertaan pikku portaita myöten, joita hän kerran
ennen oli astunut mennessään oikeussaliin. Mutta vartija ei nyt
saattanut häntä saliin asti eikä kääntynyt edes vasemmalle, missä oli
kanslia, vaan pysähtyi pienen oikeanpuolisen oven eteen.

-- Minne te menette? -- kysyi Jeanne. -- Onhan kanslia tuolla puolen.

-- Tulkaa, tulkaa, madame, -- sanoi vartija herttaisesti. -- Herra
Doillot odottaa teitä täällä.

Hän astui ovesta ensin itse ja veti perässään vankia, joka kuuli
jykevien salpojen paukahtaen menevän kiinni, kun ovi oli jälleen
sulkeutunut. Jeanne hätkähti, mutta kun hän ei pimeältä nähnyt vielä
ketään, ei hän uskaltanut enempää kysyä. Hän astui muutaman askeleen
ja pysähtyi. Sinertävän valon vuoksi tuntui tässä huoneessa samalta
kuin hautaholvissa. Päivänvaloa tihkui ylhäältä vanhanaikaisen
rautaristikon lävitse, ja hämähäkinseittien ja ikivanhain
tomukerrosten puhki pääsi vain joku kalpea auringonsäde luomaan
heijastustaan kiviseinille.

Jeannen tuli äkkiä vilu; hänestä tuntui täällä kostealta, ja
vartijan kolkko ilme ennusti jotakin kauheaa. Toistaiseksi hän
oli kahden kesken vartijansa kanssa näiden neljän seinän sisällä,
jotka akkunanpuitteista pursunut vesi oli maalannut vihreiksi ja
kostea ilma, saamatta koskaan auringon kuivattavaa lämpöä, peittänyt
homeella.

-- Monsieur, -- sanoi Jeanne vihdoin, koettaen tukahuttaa
värisyttävää kauhuaan, -- mitä me kaksi täällä teemme? Missä on herra
Doillot, jonka luo lupasitte minut viedä.

Vartija oli ääneti ja kääntyi katsomaan, oliko se ovi, josta he
olivat tulleet sisään, asianmukaisesti suljettu. Jeanne seurasi
tätä liikettä kauhu mielessä. Äkkiä hänessä heräsi se ajatus,
että hänellä oli nyt, kuten sen ajan hirvittävissä romaaneissa
joskus kuvattiin, edessään muuan niitä petomaisia, naisvankeihinsa
ihastuneita vartijoita, jotka vähää ennen, kuin saalis pääsee häkin
avatusta ovesta, ilmestyvät kauniin uhrinsa tyranniksi ja tarjoovat
vapautta rakkauden vastineeksi. Mutta Jeanne oli väkevä eikä pelännyt
yllätyksiä; hänessä ei myöskään ollut sielun häveliäisyyttä. Hänen
mielikuvituksensa taisteli voitollisesti Crébillon nuoremman ja
Louvetin viisastelevia oikkuja vastaan. Silmät hymyssä hän astui
suoraan vartijaa kohti.

-- Mitä te vaaditte, ystäväiseni? -- kysyi hän. -- Onko teillä
minulle jotakin sanomista? Kun vanki on likellä vapautustaan, ei ole
aikaa pitkiin puheisiin. Minusta vain tuntuu, että olette valinnut
jokseenkin kolkon yhtymäpaikan.

Avaimia pitelevä mies ei vastannut, sillä hän ei ymmärtänyt vaan
istuutui ääneti uuninnurkkaan ja odotti.

-- Vielä kerran kysyn, -- jatkoi Jeanne, -- mitä meillä on täällä
tekemistä.

Ja hän alkoi pelätä miehen olevan hullun.

-- Odotamme herra Doillotia, -- vastasi vartija.

-- Mutta täytyyhän teidän myöntää, -- sanoi Jeanne ravistaen päätään,
-- että jos herra Doillotilla on minulle kirjeitä Versaillesista, hän
on huonosti valinnut ajan ja paikan... Herra Doillot ei ole voinut
tarkoittaa, että odottaisin häntä täällä, vaan on tekeillä jotakin
muuta.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hänen vastapäätään aukeni
muuan ovi, jota hän ei ollut huomannut. Se oli sellainen pyöreä
laskuovi, oikea mestariteos puuta ja rautaa, joka avautuen
peittämäänsä taustaa kohti tuo näkyviin jonkinlaisen loihditun
ympyrän, missä henkilöt ja maisemat näyttävät kuin taikavoiman
elähyttämiltä. Ja oven takana näkyikin muutamia porrasaskelia,
jotka johtivat alaspäin heikosti valaistuun, mutta ilmavaan
käytävään, ja sen ulkopäässä Jeanne näki, nousten silmänräpäykseksi
varpailleen, avoimen alan, torin tapaisen, ja siellä suuren joukon
kiiluvasilmäisiä ihmisiä. Tämä näky välähti hänen silmiinsä kuin
salama, eikä hän ehtinyt päästä siitä selville. Hänen edessään oli
tuota toria paljoa likempänä kolme henkilöä, jotka juuri astuivat
ylimmälle portaalle. Ja heidän takaansa, arvatenkin alemmilta
portailta, näkyi neljä välkkyvää, terävää pistintä kaameiden
vahakynttiläin kaltaisina, joilla aiottiin tätä kohtausta valaista.

Pyöreä laskuovi kääntyi taas umpeen, ja nuo kolme miestä astuivat
Jeannen kammioon. Nyt Jeannelle tuli yllätys toisensa perästä tai
oikeammin levottomuuden sijaan yhä uusia kauhuja. Hän lähestyi äsken
pelkäämäänsä vartijaa kuin hakien turvaa noita tuntemattomia vastaan.
Mutta vartija painautui seinää vasten ilmaisten sillä, että hänen oli
jäätävä pian alkavan kohtauksen toimettomaksi katselijaksi.

Jeannea puhuteltiin, ennenkuin hänen mieleensäkään oli tullut
mitään kysyä. Keskustelun aloitti nuorin miehistä, mustapukuinen,
hattu päässä, jokin paperikäärö kädessä. Molemmat toiset seurasivat
vanginvartijan esimerkkiä ja vetäytyivät Jeannen katseilta syrjään
kammion pimeimpään soppeen.

-- Madame, -- sanoi tuntematon mies, -- oletteko Jeanne de Saint-Rémy
de Valois, naimisissa kreivi Marie Antoine-Nicolas de la Motten
kanssa?

-- Olen, monsieur, -- vastasi Jeanne.

-- Ja syntynyt Fontettessa heinäkuun 22 päivänä 1756?

-- Niin, monsieur.

-- Ja asutte Pariisissa, Neuve-Sain-Gilles-kadun varrella?

-- Juuri niin, monsieur... Mutta miksi tuota kaikkea minulta kysytte?

-- Madame, minusta on ikävää, ettette minua enää tunne. Minulla on
kunnia olla oikeuden kirjuri.

-- Anteeksi, nyt tunnen teidät.

-- Voin siis, madame, täyttää velvollisuuteni sinä virkamiehenä,
joksi minut tunnette.

-- Malttakaa, monsieur. Sanokaa ensin, mikä on teidän
velvollisuutenne?

-- Lukea teille, madame, se tuomio, joka on teidän asiassanne
julistettu oikeuden istunnossa toukokuun 31 päivänä 1786.

Jeannea värisytti. Hän loi ympärilleen tuskallisen, epäluuloisen
katseen. Sana "epäluuloinen" on tahallaan pantu jälkimäiseksi, vaikka
se tuntunee edellistä heikommalta. Jeannen oli vallannut epätietoinen
tuskantunto, mutta ollakseen varuillaan hän levitti molemmat
silmänsä, jotka pelottavina säihkyivät pimeässä.

-- Te olette kirjuri Breton, -- sanoi hän sitten, -- mutta keitä nuo
kaksi seuralaistanne ovat?

Kirjuri aikoi vastata, mutta vartija esti sen syöksyen esille ja
kuiskaten hänelle nämä pelkoa tai ehkä sääliväisyyttä ilmaisevat
sanat:

-- Älkää sanoko!

Jeanne kuuli tämän kiellon ja tarkasteli nyt molempia outoja
tulijoita paremmin kuin äsken. Häntä kummastutti toisen raudanharmaa,
teräsnappinen puku ja toisen nuttu ja karvalakki; jälkimäisen miehen
rintaa peittävä esiliina veti puoleensa erikoista huomiota, sillä se
näytti toisin paikoin kärventyneeltä, kun taas joissakin kohdissa
oli veri- ja öljytahroja. Kauhu pakotti Jeannen peräytymään, ja hän
näytti kyyristyvän kuin tehdäkseen rajun hyppäyksen. Kirjuri astui
likemmäksi ja sanoi:

-- Olkaa niin hyvä ja polvistukaa, madame.

-- Minäkö polvistuisin! -- huusi Jeanne. -- Minä, Valois,
polvistuisin, niinkö?

-- Se kuuluu asiaan, madame, -- vastasi kirjuri nyökäten.

-- Te ette ajattele, mitä puhutte, -- väitti Jeanne kaameasti
hymyillen, -- ja minun täytyy teille selittää lakia. Polvilleen
täytyy laskeutua vain silloin, kun rukoilee julkisesti anteeksi.

-- Entä sitten, madame?

-- Julkinen anteeksipyyntö tulee kysymykseen silloin, kun on tuomittu
häpeälliseen rangaistukseen, mutta minun tietääkseni ei Ranskan lain
mukaan maanpako ole häpeällinen rangaistus.

-- Mutta enhän ole teille julistanut, että teidät on tuomittu
maanpakoon, -- vastasi kirjuri surumielisen vakavasti.

-- No mikä tuomio minulle on julistettu? -- huusi Jeanne kiukkuisesti.

-- Sen saatte tietää, kun kuulette tuomionne, madame, ja sitä varten
teidän täytyy ensin polvistua.

-- En koskaan!

-- Madame, se on ohjeitten! ensimäinen kohta.

-- En koskaan, kuuletteko?!

-- Madame, laki määrää, että jos tuomittu ei suostu polvistumaan...

-- Mitä sitten?

-- Sitten hänet pakotetaan siihen väkisin.

-- Väkisin! Tekisitte naiselle väkivaltaa?

-- Ei nainen saa sen enempää kuin mieskään laiminlyödä kuninkaalle ja
oikeudelle tulevaa kunnioitusta.

-- Ja kuningattarelle, eikö niin? -- kirkui Jeanne. -- Tässä kaikessa
tulee kyllä näkyviin kostonhimoisen naisen käsi.

-- Väärin te syytätte kuningatarta. Hänen majesteetillaan ei ole
ollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiseksi tuomio on tullut.
Ja nyt, madame, pyydän teitä säästämään meitä siitä, että täytyisi
käyttää väkivaltaa. Polvistukaa!

-- En koskaan, en koskaan!

Kirjuri kääri paperinsa kokoon ja veti laajasta taskustaan esille
toisen hyvin paksun, joka hänellä oli valmiina tämmöistä tapausta
varten. Ja hän luki yliprokuraattorin nimenomaisen määräyksen, että
vastarintaa tehdessä oli tottelematon vanki pakotettava polvistumaan
tyydyttääkseen oikeuden vaatimukset. Jeanne nojautui tukevasti
erääseen nurkkaan ja näytti silmäyksillään uhmaavan viranomaisia,
joiksi hän luuli äsken oven takana näkemiään pistimiä.

Mutta kirjuri ei käskenyt avaamaan ovea, vaan viittasi molemmille
ennenmainituille miehille, ja nämä lähestyivät tyynesti kuin
järkkymättömät sotakoneet, jollaisia työnnetään piirityksessä muureja
kohti. Kummankin miehen toinen käsi tarttui Jeannen kainaloon, ja
he laahasivat hänet keskelle huonetta välittämättä huudoista ja
rääkymisestä. Kirjuri istuutui kylmäkiskoisesti ja odotti. Jeanne
ei huomannut olevansa jo kolmeksi neljäsosaksi polvillaan, kun ei
jaksanut laahaamista estää. Mutta kirjurin pari sanaa selitti hänelle
asian laidan.

-- Hyvä, tuolla tapaa! -- sanoi hän.

Heti jännitti Jeanne ruumiinsa suoraksi ja ponnahti pari jalkaa
maasta ilmaan, vaikka miehet pitelivät kiinni.

-- Ei siitä ole mitään apua, että noin huudatte, -- sanoi kirjuri, --
sillä ulkona ei teitä kuulla ettekä itse kuule tuomiotanne, jonka nyt
aion lukea.

-- Sallikaa minun seistä, silloin olen hiljaa, -- vastasi Jeanne
läähättäen.

-- Kun rikollinen on tuomittu saamaan raippoja, vaatii semmoinen
häpeällinen rangaistus polvistumista.

-- Raippoja, -- ulvoi Jeanne. -- Raippoja, vintiö, niinkö sanoitte,
raippoja?

Hänen elämöimisensä yltyi nyt sellaiseksi, että kirjuri, molemmat
apulaiset ja vartija hölmistyivät ja malttinsa menettäneinä alkoivat
kuin juopuneet panna kovan kovaa vastaan. He ryntäsivät Jeannen
kimppuun ja tahtoivat painaa hänet maahan, mutta hän teki voitollista
vastarintaa. Heidän koettaessaan koukistaa Jeannen polventaipeita hän
jännitti lihaksensa suoriksi kuin teräslevyt. Hän roikkui ilmassa
kahden miehen kannattamana, huitoi ja potki, niin että he saivat
kelpo mustelmia. Sitten he jakoivat urakan keskenään, niin että yksi
piti hänen jalkojaan kuin ruuvipenkissä ja molemmat toiset puristivat
ranteista, ja samalla he huusivat kirjurille:

-- Lukekaa nyt tuomio, herra kirjuri, sillä muuten emme ikinä pääse
eroon tästä raivottaresta.

-- Minä en koskaan salli luettavan tuomiota, joka tuomitsee minut
häväistäväksi, -- rääkyi Jeanne rimpuillen yliluonnollisen rajusti ja
panikin uhkauksensa toimeen kirkumalla ja ulvomalla niin kovaa, ettei
kirjurin ääntä kuulunut eikä tuomittu itsekään saanut luetusta selkoa.

Lopetettuaan tuomion lukemisen kirjuri käänsi paperin kokoon ja pisti
jälleen taskuunsa. Jeanne luuli, ettei hän enää jatkaisi, ja vaikeni
kootakseen uusia voimia taistellakseen vielä miesten kanssa. Ja nyt
hän päästi ulvomisensa sijaan vielä kammottavampia hohotuksia.

-- Ja tuomio, -- jatkoi kirjuri tyynesti kuin päättäjäisiksi, --
tulee pantavaksi toimeen mestauspaikalla oikeuspalatsin pihalla.

-- Julkisesti! -- parkaisi onneton... Ooh!

-- Nyt jätän tämän naisen teidän haltuunne, -- lisäsi kirjuri
kääntyen sen miehen puoleen, jolla oli esiliina.

-- Kuka tuo mies on? -- kysyi Jeanne viimeisessä kauhun ja vimman
puuskauksessa.

-- Pyöveli, -- vastasi kirjuri kumartaen ja sovitellen kalvosimia
kohdalleen.

Heti kun kirjuri oli lopettanut, nostivat, molemmat miehet Jeannen
käsivarsilleen kantaakseen hänet käytävään. Mahdotonta olisi kuvata
hänen tekemäänsä vastarintaa. Tämä nainen, joka arkielämässä pyörtyi
naarmustakin, kesti melkein tunnin aikaa kahden pyövelin rääkkäystä
ja lyöntejä; hänet raastettiin ulko-ovelle saakka, mutta hetkeksikään
hän ei lakannut päästämästä mitä vimmatuimpia huutoja.

Oven ulkopuolella, missä joukko sotamiehiä hillitsi ihmislaumaa, tuli
näkyviin se piha, jota sanottiin mestauspaikaksi, ja pari, kolme
tuhatta katselijaa, jotka uteliaisuus oli sinne houkuttanut, kun oli
huomattu valmisteltavan mestauslavaa.

Noin kahdeksan jalan korkuisella lavalla kohosi mustaksi maalattu,
rautarenkailla varustettu paalu ja sen päässä oli puutaulu, jossa
oleva kirjoitus oli, varmaankin käskystä, koetettu raappia pois. Lava
oli ilman kaiteita, ja sille noustiin portaita myöten, joista myös
puuttui käsipuu. Aitauksena oli ympärillä vain oikeudenpalvelijain
pistimiä, jotka teräväkärkisen ristikon tavoin sulkivat pääsyn sen
luokse.

Kun ihmisparvi näki vankilan porttien aukenevan ja komisarioiden
sauva kädessä ja sihteerin papereineen tulevan sieltä ulos, alkoi se
aaltoileva liike, jonka vuoksi sitä verrataan lainehtivaan mereen.
Kaikkialta huudettiin: tuolla hän on! ja samalla kuului rikollista
kohtaan perin epäkunnioittavia nimityksiä; jotkut tekivät tuomareista
pahanilkisiä huomautuksia. Sillä Jeanne oli ihan oikeassa: tuomittuna
hän oli todella päässyt erään ryhmän suosioon. Oli näet niitä, jotka
pari kuukautta sitten olivat häntä halveksineet, mutta olisivat
suoneet hänen pelastuvan sen nojalla, että hän esiintyi kuningatarta
vastaan.

Mutta herra de Crosne oli ottanut kaikki huomioon. Tämän katsomon
ensi riveihin oli päästetty sitä yleisöä, joka kannatti näytelmän
kustannusten maksajia. Hartevien poliisien vieressä nähtiin siellä
naisia, jotka olivat kardinaalin hartaimpia ihailijoita. Oli keksitty
keino käyttää kuningattaren hyväksi sitä suuttumusta, jota oli häntä
vastaan herätetty. Ja ne, jotka Marie-Antoinettea vihaten olivat
niin kovasti paukuttaneet käsiään Rohanin prinssille, tulivat nyt
viheltämään ja herjaamaan rouva de la Mottea, joka ei osannut pitää
omaa ja kardinaalin asiaa yhteisenä.

Siitä oli seurauksena, että hänen näyttäytyessään pienellä torilla
raivoisat huudot: _Alas Motte! Alas väärentäjä!_ olivat enemmistönä
ja lähtivät vahvimmista keuhkoista. Myöskin sattui, että kun jotkut
yrittivät ilmaista sääliään Jeannelle tai suuttumustaan tuomion
ankaruudesta, hallien myyjättäret luulivat heitä kardinaalin
vastustajiksi ja poliisit taas kuningattaren vihamiehiksi ja
että sellaiset huutajat siis kaksinkertaisesta syystä saivat
selkäänsä molemmilta sukupuolilta, joiden intohimo vaati rikollisen
rääkkäämistä. Jeannen voimat olivat lopussa, mutta ei hänen raivonsa.
Hän herkesi kirkumasta, kun paljoa kovempana kuului melu ja tappelu,
mutta kirkkaalla, kaikuvalla äänellään hän lausui muutamia sanoja,
jotka taikavoimalla vaiensivat kaiken hälinän.

-- Tiedättekö, kuka minä olen? -- huusi hän. -- Tiedättekö, että
minussa on kuningattaren verta? Tiedättekö, ettei tässä kosteta
rikolliselle, vaan kilpailijalle, eikä ainoastaan kilpailijalle, vaan
rikostoverille?

Nyt hänet paraiksi keskeyttivät ne huudot, jotka tulivat herra
de Crosnen ymmärtävimpien kätyrien taholta. Mutta Jeanne oli jo
herättänyt, ellei mielenkiintoa, niin ainakin uteliaisuutta, ja
tällaisen kansanjoukon jano on tyydytettävä. Jeannelle todisti nyt
syntynyt hiljaisuus, että tahdottiin häntä kuunnella.

-- Niin, -- toisti hän, -- minulle kostetaan, kun olen rikostoveri,
sillä minä tunnen salaisuuksia...

-- Varokaa -- kuiskasi hänelle kirjuri.

Jeanne kääntyi. Pyövelillä oli raippa kädessä. Sen nähdessään Jeanne
unohti puheensa, vihansa ja halunsa päästä kansanjoukon suosioon,
ajatellen vain häväistystä, peläten vain tuskaa.

-- Armoa, armoa! -- huusi hän vihlovalla äänellä.

Vastaukseksi kuului räikeitä ivahuutoja. Huumaantuneena tarttui
Jeanne pyövelin polviin ja sai kiinni hänen kädestään. Mutta mies
kohotti toisen kätensä ja sipaisi raipalla hiljaa kreivittären
hartioita. Omituista! Tämä nainen, joka olisi ruumiillisesta tuskasta
musertunut, ehkä talttunut, sai uusia voimia huomatessaan, että häntä
säästettiin. Hän ryntäsi pyövelin apulaista vastaan ja yritti syöstä
hänet kumoon paiskatakseen hänet lavalta maahan. Mutta samassa hän
peräytyi. Miehellä oli kädessään tulikuuma rauta, jonka oli juuri
temmannut palavasta hiiliastiasta. Hän kohotti poltinrautaansa,
ja sen levittämä kuumuus pakotti Jeannen heittäytymään taaksepäin
sydäntäsärkevästi kirkuen.

-- Poltetaan raudalla, -- huusi hän, -- poltetaan! Koko kansa vastasi
hänen huutoonsa hurjasti ulvoen.

-- Niin, niin, -- rääkyi kolme tuhatta ääntä.

-- Auttakaa, auttakaa! -- parkui Jeanne kuin mieletön ja koetti
vapautua nuorista, joilla hänen kätensä olivat sidotut.

Mutta samassa pyöveli repäisi Jeannen puvun rikki olkapään kohdalta,
kun ei muuten saanut sitä auki, ja koki toisella kädellään vavisten
työntää vaateriekaleita syrjään ja toisella tarttua apulaisen
tarjoomaan hehkuvaan rautaan. Jeanne syöksyi taas tämän miehen
kimppuun ja pakotti hänet väistymään, sillä apulainen ei uskaltanut
häneen koskea. Huomatessaan, että kamalaa työkalua oli vaikea saada,
pyöveli alkoi kuunnella, tulisiko kansan taholta pilkkahuutoja häntä
itseään vastaan, sillä hänessä oli herännyt itserakkaus.

Katselijat kiihtyivät ja ihailivat naisen uljasta vastarintaa,
mutta samalla heitä värisytti pidätetty maltittomuus; kirjuri oli
laskeutunut lavalta, eivätkä sotamiehet tienneet, mitä oli tehtävä.
Kaikkialla oli sekasortoa ja hämmennystä, joka näytti uhkaavalta.

-- Tehkää siitä loppu! -- karjaisi muuan ääni etumaisten joukosta.

Se oli käskevä ääni, jonka pyöveli varmaankin tunsi, sillä
voimakkaalla sysäyksellä hän kaatoi Jeannen, koukisti häntä kasaan ja
taivutti vasemmalla kädellä hänen päätään taaksepäin. Mutta Jeanne
ponnahti pystyyn leimuavampana kuin uhkaava tulikuuma rauta ja huusi
äänellä, joka kuului yli kaiken hälinän ja pyövelien kömpelyyttä
kiroavien huutojen:

-- Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan
sallitte rääkätä!

-- Vait! -- huusi kirjuri.

-- Vait! -- huusi komisario.

-- Minäkö vaikenisin? -- riehui Jeanne. -- Mitä minulle tehdään, jos
puhun?... Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.

-- Ahaa, -- huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.

-- Vait! -- toisti kirjuri.

-- Niin, oma syyni, -- jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, -- sillä jos
olisin tahtonut puhua...

-- Vait! -- kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.

-- Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin...
minut hirtettäisiin eikä häväistäisi.

Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle
muutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen
suuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä,
tummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin,
joista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui
rautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.

Mutta Jeanne käytti notkeana kuin käärme hyväkseen sitä hetkeä,
jolloin vain yksi koura piteli häntä niskasta; hän syöksähti pystyyn
viimeisen kerran, kääntyi kuin hulluna riemusta, tarjosi pyövelille
rintaansa ja loi häneen uhmaavan katseen, niin että hirvittävä,
olkapäätä tavoittava ase osui oikeanpuoliseen rintaan, painoi
savuavan, syvälle uppoavan vaon verekseen lihaan ja huolimatta
suukapulasta kiristi, uhrin suusta sellaisen ulinan, jota ei
ihmisääni osaa jäljitellä. Jeanne sortui nyt tuskaan ja häpeään.
Hänet oli voitettu. Sitten ei hänen huuliltaan enää kuulunut
ainoatakaan ääntä, eivätkä jäsenet edes värähtäneet; hän oli
tällä kertaa todella pyörtynyt. Pyöveli nosti hänet kuin taakan
hartioilleen ja kantoi pois laskeutuen horjuvin askelin häpeän
portaita myöten.

Kansanjoukko pysyi myös ääneti joko hyväksyen näkemänsä tai kauhun
mykistämänä, eikä poistunut pihalta, ennenkuin oli nähnyt vankilan
porttien sulkeutuvan Jeannen jälkeen ja mestauslavaa ruvettavan
purkamaan ja täysin varmistunut siitä, ettei ollut jälkinäytöstä
tähän kaameaan murhenäytelmään, joka oli parlamentin toimesta
kansalle ilmaiseksi esitetty.

Poliisit pitivät silmällä katselijain viimeisiäkin vaikutelmia;
heidän käskynsä olivat niin selvät, että olisi ollut mieletöntä
kiistellä heidän sauvoilla ja käsiraudoilla vahvistettua järkeänsä
vastaan. Jos siis jokin vastaväite tehtiin, pysyi se asianomaisen
hiljaisessa mielessä.

Vähitellen piha sai tavallisen rauhallisuutensa, ja kansanjoukon
hajaannuttua sattui vain sillan äärimmäisessä päässä kahden nuoren,
ajattelemattoman miehen kesken heidän poistuessaan seuraava puhelu:

-- Uskotteko todellakin, Maximilien, että pyövelin poltinraudalla
merkitty nainen on rouva de la Motte?

-- Niin sanotaan, mutta en minä ainakaan usko... vastasi heistä
kookkaampi.

-- Pidätte siis varmana, ettei se ollut hän? -- lisäsi toinen,
pienikokoinen, arkakatseinen mies, jolla oli pyöreät, loistavat
silmät kuin yölinnulla ja lyhyeksi leikattu, rasvainen tukka. --
Niinpä niin, se lienee ollut joku muu kuin rouva de la Motte.
Tyrannien kätyrit ovat säästäneet rikostoveriaan. Vapauttaakseen
Marie-Antoinetten syytteestä he keksivät jostakin Oliva nimisen
naikkosen, joka tunnusti itsensä portoksi; yhtä hyvin he ovat voineet
löytää luulotellun rouva de la Motten, joka otti väärennyksen
niskoilleen. Tosin voisi väittää, että poltinmerkki on todellinen.
Joutavia! Se oli vain ilveily, josta uhri ja pyöveli saavat maksun,
tosin runsaan maksun, mutta siinä kaikki.

Tämän miehen seuralainen kuunteli päätään pudistaen ja hymyili
vastaamatta.

-- Mitä arvelette? -- kysyi pieni, ilkeännäköinen mies. -- Ettekö ole
samaa mieltä?

-- Tuntuu liian paksulta se olettamus, että joku suostuisi ottamaan
poltinmerkin rintaansa, -- vastasi toinen, -- eikä äskeistä tapausta
ole todistettu ilveilyksi. Olettehan te lääkäri ja haistoitte kaiketi
palavan lihan käryä. Ilkeä muisto, sen myönnän.

-- Sanon teille, että se on vain rahakysymys; se rikollinen oli
tuomittu saamaan poltinmerkin jostakin muusta syystä ja sai hyvän
palkinnon siitä, että otti lausuakseen muutaman mahtipontisen sanan,
ja sitten pantiin kapula suuhun, kun hän oli vähällä puhua liikoja...

-- No, no, -- keskeytti kyllästyneenä se, jonka nimi oli Maximilien.
-- Minä en yhdy johtopäätöksiinne, kun niissä ei ole järkeä.

-- Hm! -- mumisi toinen. -- Lopulta te joudutte sille kannalle kuin
äskeiset hölmöt, jotka luulivat nähneensä, kuinka rouva de la Motte
merkittiin poltinraudalla. Mutta se olisikin oikkujenne tapaista.
Sanoittehan juuri, ettei se ollut rouva de la Motte.

-- Sitä en vieläkään usko, -- vastasi nuori mies naurahtaen, -- mutta
se nainen ei myöskään ollut sellainen rikollinen kuin luulottelette.

-- No kuka sitten? Antakaa kuulla, kuka se nainen oli, johon tuolla
äsken lyötiin häpeäleima rouva de la Motten asemesta?

-- Kuningatar! -- vastasi nuori mies kimeällä äänellä ja päästi
näkyviin kuvaamattoman hymynsä.

Toinen peräytyi hohottaen, taputti käsiään tälle pilalle ja virkkoi
tähystäen ympärilleen:

-- Hyvästi Robespierre!

-- Hyvästi, Marat! -- vastasi toinen.

Ja he poistuivat eri suuntiin.

[Vielä Dumas'n päivinä esiintyi paljon sitä käsitystä, että
Marie-Antoinettella oli häpeällinen osuus kaulanauha-jutussa,
joka vallankumouksen tapahduttua vaikuttikin tärkeänä tekijänä
hänen kohtalossaan. Vasta parikymmentä vuotta takaperin selvitti
Funck-Brentano etevässä historiallisessa tutkimuksessaan (_L'Affaire
du Collier_) lopullisesti koko vehkeilyn, -- ja rouva de la Motten
esiintymisen siinä juuri sellaiseksi kuin se on edellä kuvattu.]

[Mainitussa teoksessa päättyy esitys samaan kohtaan kuin tässäkin
romaanissa: Jeanne de la Motte, omaa sukuaan de Saint-Rémy ja
tekeytymisensä nojalla de Valois, on kesäkuun 21. p:nä 1786
julkisesti piesty ja poltinraudalla merkitty, -- rimpuillen, raappien
ja purren kuin villikissa, -- sekä viety Salpétrière-vankilaan,
huonojen naisten tyrmään. Eräässä toisessa tutkielmassaan
Funck-Brentano käsittelee tämän merkillisen seikkailijattaren
viimeisiä vaiheita; samaa aihetta ovat tutkineet m.m. skotlantilaiset
Carlyle ja Andrew Lang.]

[Vieläkään ei ole täyttä selvyyttä siitä, millä tavoin Jeanne pääsi
pakenemaan vankilasta, jossa häntä kuitenkin lienee vartioitu
hyvin tarkoin, koska saattoi päätellä, että tällainen tunnoton
valehtelijatar vapaudessaan yhäti kehittelisi parjauksiansa
kuningatarta vastaan. Karkaaminen kuitenkin tapahtui jo v.
1787, ja Englantiin asettuen Jeanne muistelmiksi nimittämässään
häväistyskirjassa antoi tästä tempusta laajan ja varsin romanttisen
kuvauksen, jossa Lang osoittelee monia ilmeisiä mahdottomuuksia
(_Historical Mysteries_, XIV). Olettaa voipi, että kuningatarta
vastustavasta puolueesta joku auttoi hänet vapaalle jalalle, ja ensi
työkseen hän alkoikin vihjailla, että juuri kuningatar oli hänet
toimittanut pois vankeudesta, muka katuen syyttömälle ihmiselle
tuottamiansa kärsimyksiä.]

[Jeannelle tuli väleen omituinen loppu. Vaikka hän sai runsaasti
rahoja kaulakoristeen jalokivien myyskentelemisellä, ei hän
edelleenkään osannut hoitaa talouttansa, ja v. 1791 muuan
ulosotto-vouti tuli velkavankeuden uhalla kovistamaan häneltä
kolmenkymmenen punnan suoritusta. Nokkela seikkailijatar tarjosi
hänelle viiniä, livahti huoneesta, lukitsi oven jälkeensä ja
piiloutui ylikertaan. Mies murtautui ulos ja löysi hänet, jolloin
Jeanne hyppäsi alas ikkunasta. Hän putosi puunoksiin, jolloin häneltä
murskautui polvi, katkesi reisi ja puhkesi silmä. Tästä hän oli
silti tointumassa, mutta elok. 21. p:nä 1791 hän nautti ylettömästi
silkkiäismarjoja, jotka olivat hänen herkkuansa, ja heitti henkensä
sen johdosta kahta päivää myöhemmin.]

[Hänen miehensä -- Dumas'n romaanissa syrjäytetty -- oli Jeannen
vehkeiden osatoverina päässyt täpärästi pakenemaan ranskalaisia
poliiseja ja asettunut Englantiin hänkin. Yhdessä he olivat
viettäneet humuelämää, kunnes muutamia päiviä ennen vaimonsa
kohtalokasta hyppäystä la Motte haastoi kaksintaisteluun nuoren
jalokivikauppias Greyn, joka oli esiintynyt todistajana avioparia
vastaan nousseessa rettelössä noiden varastettujen jalokivien
myynnistä. Kaksintaistelu tapahtui Brysselissä, koska sellainen
kiistanratkaisu jo oli Englannissa kiellettyä, ja tavallisella
onnellaan la Motte surmasi viattoman vastustajansa. Hänen oli sitten
eleltävä milloin missäkin, loputtomissa kehnoissa seikkailuissa,
joista hän kuitenkin suoriusi paatuneen syntisäkin korkeaan
ukko-ikään.]

[Kaulanauha-jupakkaa ja "huijarikuningas" Cagliostron merkillistä
toimintaa yleensä valaisevat varsin eloisasti hänen omat avomieliset
muistelmansa, jotka on kirjoitettu vankilassa muutamaa vuotta ennen
hänen kuolemaansa; tämä omituinen suurpetoksien historiikki ja
samalla peräti kuvaava inhimillinen asiakirja ilmestyy suomeksikin
("Cagliostron muistelmat" Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918). _Suom._]



53.

Vihkiäiset.


Samana päivänä, jolloin tämä rangaistus pantiin toimeen, astui
kuningas Versaillesissa kello kaksitoista ulos työhuoneestaan, ja
hänen kuultiin kiivaalla äänellä sanovan jäähyväisiksi Provencen
kreiville:

-- Monsieur, tänään menen eräisiin vihkiäisiin. Olkaa niin hyvä ja
säästäkää minua kuulemasta koti-ikävyyksiä; se olisi huono enne
nuorelle parille, josta pidin ja jota tahdon suojella.

Hymyillen rypisti Provencen kreivi kulmakarvojaan, kumarsi veljelleen
syvään ja palasi huoneisiinsa. Kuningas astui edelleen hoviväen
välitse, jota oli siellä täällä käytävissä, hymyili toisille
ja silmäili kopeasti toisia aina sen mukaan, olivatko he hänen
tietensä hyväksyvällä vai vastustavalla kannalla parlamentin äsken
ratkaisemassa jutussa. Viimein hän saapui neliömäiseen salonkiin,
missä oli kuningatar täydessä juhlapuvussa hovinaistensa ja
hoviherrainsa ympäröimänä.

Marie-Antoinette näytti huolimatta ihomaalista kalpealta ja oli
tarkkaavasti kuuntelevinaan Lamballen prinsessan ja herra de Calonnen
helliä kysymyksiä, jotka koskivat hänen vointiaan. Mutta usein
hän salavihkaa katsahti ovelle, milloin etsien kuin maltittomasti
odottaisi saavansa nähdä, milloin kääntyen pois kuin pelkäisi
näkevänsä.

-- Kuningas! -- huusi nyt muuan hovilakeija, ja kuningatar näki
Ludvig XVI:n astuvan huoneeseen pitsien, koruompelusten ja
valonvälkkeiden lävitse.

Jo kynnyksellä oli kuninkaan katse etsinyt kuningatarta, joka nousi
ja astui kolme askelta häntä kohti.

-- Te olette tänään kaunis, ihmeteltävän kaunis, madame, -- lausui
kuningas suudeltuaan hänen kättään.

Marie-Antoinette hymyili surumielisesti ja tähysti vielä kerran
epävarmalla katseella, olisiko läsnäolijain joukossa sitä, mitä
sanoimme hänen etsivän.

-- Eikö morsiuspari ole täällä? -- kysyi kuningas. -- Pian lyö kello
kaksitoista.

-- Sire, -- vastasi kuningatar niin rajusti ponnistaen, että ihomaali
halkeili hänen poskillaan ja paikoittain heltisi, -- ainoastaan
herra de Charny on tullut: hän odottaa pylvässalissa, että teidän
majesteettinne käskisi häntä tulemaan.

-- Charny! -- sanoi kuningas huomaamatta ilmeikästä hiljaisuutta,
joka seurasi kuningattaren sanoja. -- Onko Charny siellä? Tulkoon hän
tänne heti!

Muutamat herrat riensivät noutamaan herra de Charnyta. Kuningatar
painoi hermostuneena kättään sydäntä vasten ja istuutui selkä ovea
kohti.

-- Niin, kello lyö todella kaksitoista, -- jatkoi kuningas, -- ja
morsiamen pitäisi olla täällä.

Juuri kun kuningas lausui viime sanat, ilmestyi herra de Charny
salongin ovelle ja vastasi kuninkaan huomautukseen:

-- Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, että neiti de Taverney on
vasten tahtoaan myöhästynyt. Isänsä kuolemasta saakka hän on ollut
vuoteen omana. Tänään hän nousi ensi kerran ja olisi jo noudattanut
kuninkaan käskyä, ellei olisi sattunut äkillistä voipumusta.

-- Niin suuresti tämä rakas lapsi rakasti isäänsä! -- sanoi kuningas
ääneen. -- Mutta kun hän nyt saa hyvän miehen, toivomme hänelle siitä
tulevan lohdutusta.

Kuningatar kuunteli tai oikeammin tiedottomasti kuuli eikä
liikahtanut. Jos joku olisi häntä katsellut Charnyn puhuessa,
olisi voinut nähdä, kuinka veri painui vesivaa'an lailla kasvoista
sydämeen. Huomatessaan läsnäolijain joukossa suuren määrän aateliston
ja papiston ylimpiä edustajia kuningas kohotti äkkiä päätään ja sanoi:

-- Herra de Bréteuil, oletteko jo laatinut Cagliostron
karkoituskäskyn?

-- Olen, sire, -- vastasi ministeri nöyrästi.

Kokoontuneiden hiljaisuutta olisi tällä hetkellä häirinnyt
nukkuvankin linnun hengitys.

-- Ja se de la Motte, joka sanoo itseään Valoisiksi, -- jatkoi
kuningas lujalla äänellä, -- tänäänkö se leimataan poltinmerkillä?

-- Juuri tällä hetkellä, sire, se varmaan on jo tapahtunut.
Kuningattaren silmä välähti. Salongin läpi kulki sorina, joka piti
käsitettämän hyväksymiseksi.

-- Kardinaalia harmittanee, kun saa tietää, että on poltinraudalla
merkitty hänen rikostoverinsa, -- päätti Ludvig XVI ilmaisten
itsepintaista ankaruutta, jota hänessä ei oltu ennen tätä juttua
koskaan huomattu.

Ja lausuttuaan nämä sanat: _hänen rikostoverinsa_, jotka koskivat
parlamentin äskettäin vapauttamaa syytettyä ja herjasivat
pariisilaisten epäjumalaa, leimaten varkaaksi ja väärentäjäksi
erään ylhäisimmistä kirkkoruhtinaista, Ranskan ensimäisistä
prinsseistä, loi kuningas, ikäänkuin olisi puolisonsa kunniaa
ylläpitääkseen juhlallisesti haastanut taisteluun papiston,
aateliston, parlamentin ja kansan, ympärilleen sellaisen vihaa ja
majesteettisuutta hehkuvan silmäyksen, jollaista ei oltu Ranskassa
nähty siitä saakka, kun Ludvig XIV:n silmät vaipuivat iäksi umpeen.
Ei pienintäkään hyväksymisen sorinaa tai sanaa tullut vastaukseksi
tähän kostonpuuskaan, jonka kuningas kohdisti kaikkiin kuningasvaltaa
vastaan vehkeilleisiin henkilöihin. Hän lähestyi nyt kuningatarta,
joka syvimmän kiitoksensa osoitukseksi ojensi hänelle molemmat
kätensä.

Tällä hetkellä ilmestyivät pylväskäytävän toiseen päähän neiti de
Taverney valkopukuisena kuin morsian ja kalpeana kuin aave ja hänen
veljensä Filip de Taverney taluttaen häntä kädestä. Andrée läheni
kiireisin askelin, katse hämmentyneenä, hätäisesti hengittäen; hän
ei nähnyt eikä kuullut mitään saaden vain veljensä kädestä voimaa,
rohkeutta ja opastusta.

Hoviväki hymyili morsiamen astuessa ohitse. Kaikki naiset asettuivat
kuningattaren taakse ja kaikki herrat ryhmittyivät kuninkaan taakse.
Taluttaen Olivier de Charnyta astui komentaja de Suffren Andréeta
ja hänen veljeään vastaan, tervehti heitä ja yhtyi läheisimpien
sukulaisten ja ystävien joukkoon. Filip astui edelleen kohtaamatta
Olivierin katsetta ja antamatta Andréelle sormensa puristuksella
merkkiä, että hänen tuli kohottaa päätään. Ehdittyään kuninkaan
eteen, hän puristi sisarensa kättä, ja kuin kuolleista heräten
avasi nyt Andrée suuret silmänsä ja näki Ludvig XVI:n, joka hymyili
hänelle ystävällisesti. Hän kumarsi syvään, ja samalla kuului yleistä
suosionsorinaa hänen kauneutensa ylistykseksi.

-- Neiti de Taverney, -- sanoi kuningas tarttuen hänen käteensä, --
teidän olisi tosin pitänyt odottaa suruajan loppuun, mennäksenne
naimisiin herra de Charnyn kanssa, ja ellen olisi nimenomaan tahtonut
jouduttaa vihkiäisiä, olisi tuleva puolisonne, vaikka onkin niin
maltiton, ehkä suonut teille vielä kuukauden lykkäyksen. Minulle
on kerrottu teidän olleen sairaana, ja se surettaa minua, mutta
minun pitää varmentaa kelpo aatelismiesten onnea, jotka palvelevat
minua sillä tavoin kuin herra de Charny. Jollette joutuisi tänään
hänen puolisokseen, en voisi olla läsnä vihkiäisissänne, koska
huomenna lähden kuningattaren kanssa matkalle pitkin Ranskaa. Nyt
siis saan mielihyväkseni allekirjoittaa aviosopimuksenne ja nähdä
teidät vihittävän kappelissani. Tervehtikää kuningatarta, neiti, ja
kiittäkää häntä, sillä hänen majesteettinsa on ollut teille niin hyvä.

Ja samalla hän itse talutti Andréeta Marie-Antoinetten luo. Tämä oli
noussut vapisevin polvin, kädet kylminä. Hän ei uskaltanut kohottaa
katsettaan, vaan näki ainoastaan jonkin valkoisen olennon lähestyvän
ja kumartavan. Sitten kuningas jätti morsiamen käden takaisin
Filipille, tarttui Marie-Antoinetten käteen ja sanoi kovalla äänellä:

-- Kappeliin, herrat ja naiset!

Kaikki seurasivat heidän majesteettejaan ääneti, ja asettuivat
kappelissa paikoilleen, ja kohta alkoi messu. Kuningatar kuunteli
sitä rukoustuolillaan kumarruksissa, pää hautaantuneena kätten
väliin. Hän rukoili koko sielustaan, kaikella voimallaan; hän
kohotti taivaaseen niin hehkuvia toivomuksia, että henkäykset hänen
huuliltaan pyyhkivät pois kyynelten jäljet.

Herra de Charny, joka kalpeana ja komeana tunsi kaikkien katseiden
painostusta, oli tyyni ja uljas, ikäänkuin olisi ollut laivansa
kannella, keskellä tulipyörteitä ja englantilaisten raehaulien
ropinaa; nyt tuntui vain vaikeammalta. Pitäen yhtä mittaa silmällä
sisartaan, joka näkyi vapisevan ja horjuvan, tuntui Filipkin olevan
valmiina rohkaisemaan häntä jollakin sanalla, lohduttavalla tai
ystävällisellä viittauksella. Mutta Andrée ei muuttunut entisestään,
vaan seisoi pää pystyssä, hengittäen vähän väliä sisäänsä
hajusuoloja pienestä pullosta; kuin kuolevana ja sammuvan liekin
lailla lepattavana hän kuitenkin tahtonsa voimalla pysyi seisaalla
ja elossa. Hän ei kohottanut rinnastaan rukouksia eikä anonut
mitään taivaalta, sillä hänellä ei ollut mitään toivottavana tai
pelättävänä; hänestä tuntui, etteivät ihmiset eikä Jumala hänestä
välittäneet. Papin puhuessa, pyhän kellon kaikuessa ja juhlallisen
toimituksen tapahtuessa hän ajatteli:

-- Olenko edes kristitty? Olenko muiden kaltainen olento, luotu kuin
muutkin? Oletko minussa herättänyt hurskautta, sinä, jota nimitetään
kaikkivaltiaaksi, jota sanotaan kaikkein oikeudenmukaisimmaksi ja
joka kuitenkin aina olet minua rangaissut, vaikken ole koskaan syntiä
tehnyt, sinä, jota sanotaan rauhan ja rakkauden Jumalaksi ja joka
olet toimittanut minut elämään keskellä epäsopua, vihaa ja veristä
kostonhimoa, sinä, jonka sallimasta vihollisekseni on joutunut se
ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut?

-- Ei, -- jatkoi hän, -- minuun eivät sovi tämän maailman, olot
eivätkä Jumalan lait! Varmaankin minut on jo ennen syntymääni kirottu
ja syntyessäni sysätty inhimillisen lain ulkopuolelle.

-- Kummallista, kummallista, -- ajatteli hän palaten onnettomaan
menneisyyteensä. -- Tässä seisoo vieressäni mies, jonka pelkän nimen
kuuleminen värisytti minua onnesta. Jos hän olisi kosinut minua
oman itseni vuoksi, olisi minun täytynyt heittäytyä hänen jalkainsa
juureen rukoilemaan anteeksi _entistä vikaani_, sinun vikaasi,
Jumala. Ja tämä ihailemani mies olisi ehkä minut työntänyt luotaan.
Tänään sama mies ottaa minut vaimokseen, ja nyt on hänen pakko pyytää
minulta polvillaan anteeksi! Kummallista, perin kummallista!

-- Nyt kuului hänen korviinsa papin ääni:

-- Jacques Olivier de Charny, tahdotteko aviovaimoksenne ottaa
Marie-Andrée de Taverneyn?

-- Tahdon, -- vastasi Olivier varmalla äänellä.

-- Ja te, Marie-Andrée de Taverney, tahdotteko aviomieheksenne ottaa
Jacques-Olivier de Charnyn?

-- Tahdon, -- vastasi Andrée melkein rajusti, niin että kuningatarta
värisytti, ja moni nainen säpsähti.

Sitten Charny pani vihkisormuksen vaimonsa sormeen, johon se solahti
niin taitavasti, ettei Andrée tuntenut käden kosketusta. Pian
senjälkeen kuningas nousi. Messu oli päättynyt. Pylväskäytävässä tuli
koko hoviväki onnittelemaan nuorta paria.

Kappelista palatessa herra de Suffren talutti sisarenpoikansa
puolisoa kädestä ja lupasi hänelle Olivierin nimessä kaikkea sitä
onnea, mitä hän ansaitsi. Andrée kiitti, pysyen edelleen vakavana,
ja pyysi vain saattamaan itseään heti kuninkaan luo saadakseen tätä
kiittää, sillä hän tunsi itsensä hyvin hervottomaksi, ja samalla
hänen kasvoihinsa ilmestyikin pelottava kalpeus.

Charny näki hänet kaukaa eikä uskaltanut lähestyä. Komentaja astui
suuren salongin poikki ja vei Andréen kuninkaan luo, joka suuteli
häntä otsalle ja sanoi:

-- Rouva kreivitär, menkää kuningattaren huoneeseen; hänen
majesteettinsa tahtoo teille antaa häälahjan.

Lausuttuaan nämä omasta mielestään perin armolliset sanat hän poistui
kaiken hoviväen seuraamana, jättäen Andréen nojaamaan veljensä
käsivarteen järkytettynä, epätoivoisena.

-- Voi, tämä on liikaa, aivan liikaa, Filip! -- mutisi Andrée. Luulin
kuitenkin jo kärsineeni kylliksi!

-- Rohkeutta! -- kuiskasi Filip. -- Vielä tämä koetus, siskoseni.

-- Ei, ei, -- vastasi Andrée, -- minä en enää jaksa. Naisen voimat
eivät ole rajattomia; kenties teen, mitä vaaditaan, mutta ota
huomioon, että jos _hän_ puhuttelee minua, toivottaa minulle onnea,
vie se minulta hengen.

-- Jos täytyy, niin kuolet, rakas sisar, -- sanoi nuori mies, -- ja
silloin olet minua onnellisempi, sillä minä tahtoisin jo olla kuollut.

Hän lausui nämä sanat niin kolkolla ja tuskallisella äänellä, että
Andrée kiiti kuin tutkaimen pistämänä kuningattaren huoneeseen.
Olivier näki hänen menevän ohitseen ja painautui niin likelle
seinää kuin suinkin, jottei hipaisisi hänen hamettaankaan, jääden
nyt salonkiin kahden kesken Filipin kanssa, pää kumarassa kuin
lankonsakin, odottamaan kuningattaren ja Andréen välisen keskustelun
päättymistä.

Andrée tapasi Marie-Antoinetten tämän suuressa työhuoneessa. Vaikka
oli kesäkuu, oli kuningatar käskenyt tekemään tulta, istuen nyt
nojatuolissaan pää taaksepäin nojautuen, silmät ummessa ja kädet
ristissä kuin kuolleella. Hän värisi vilusta. Rouva de Misery, joka
oli saattanut Andréeta ovesta sisälle, veti oviverhot kiinni ja
poistui.

Mielenliikutuksesta, suuttumuksesta ja myös heikkoudesta vavisten
seisoi Andrée painunein katsein odottamassa edes yhtä sanaa, joka
koskisi sydämeen. Hän odotti kuningattaren ääntä, niinkuin kuolemaan
tuomittu vartoo kirvestä, jonka on määrä katkaista hänen elämänsä.
Jos Marie-Antoinette olisi tällä hetkellä avannut suunsa, olisi
Andrée jo ennestään nääntyneenä varmaankin menehtynyt, ennenkuin
olisi ymmärtänyt tai vastannut. Kaksi minuuttia, kokonainen iäisyys
tätä hirveätä kärsimystä, ennenkuin kuningatar liikahti.

Viimein hän nousi ponnistaen molemmin käsin nojatuolin reunoja
vasten ja otti pöydältä erään paperin, joka pari kertaa putosi
hänen vapisevista hyppysistään. Sitten hän astui kuin varjo, josta
ei muuta kuulunut kuin hameen kahinaa, käsi ojennettuna Andréeta
kohti ja antoi tälle paperin lausumatta sanaakaan. Näiden kahden
sydämen kesken ei sanoja kaivattu; kuningattaren ei tarvinnut
mitään huomauttaa Andréelle, eikä tämä voinut hetkistäkään epäillä
kuningattaren ylevämielisyyttä. Ken tahansa muu olisi luullut
Marie-Antoinetten tarjoavan hänelle runsaita myötäjäisiä, jotakin
omistusoikeuden todistusta tai hoviviran valtakirjaa.

Andrée aavisti paperissa olevan jotakin muuta. Hän otti sen käteensä
ja liikahtamatta paikaltaan alkoi sitä lukea. Marie-Antoinetten käsi
vaipui jälleen, ja hänen katseensa kohosi hitaasti Andréeta kohti.

    'Andrée -- oli kuningatar kirjoittanut, -- te olette minut
    pelastanut. Teitä minun on kiittäminen maineestani; elämäni on
    teidän vallassanne. Tämän kunnian kautta, joka kävi teille niin
    kalliiksi, vannon teille tästedes olevan oikeuden kutsua minua
    sisareksenne. Koettakaa ja saatte nähdä, etten punastu. Jätän
    tämän paperin teidän haltuunne; se on kiitollisuuteni pantti ja
    häälahjanne minulta. Teidän sydämenne, jaloin kaikista sydämistä,
    osaa pitää arvossa tarjoamani lahjaa.

                                              _Marie Antoinette_

    Lothringin ja Itävallan arkkiherttuatar.'

Nyt katseli Andrée vuorostaan kuningatarta, joka kyyneleet silmissä,
pää painuneena, odotti vastausta. Andrée astui hitaasti uunin luo,
laski kuningattaren kirjeen vielä hehkuville hiilille, kumarsi syvään
ja sanaakaan sanomatta poistui huoneesta. Marie-Antoinette astahti
askeleen pidättääkseen häntä tai seuratakseen, mutta heltymätön
kreivitär jätti oven auki ja meni jälleen tapaamaan veljeään, joka
oli viereisessä salongissa.

Filip kutsui luokseen Charnyn, tarttui hänen käteensä ja liitti sen
Andréen käteen; sillä välin seisoi kuningatar kynnyksellä oviverhon
takana, jota kädellään raotti, ja katseli tätä tuskallista kohtausta.
Charny astui poispäin kuin kuoleman sulho, jonka hänen kalmankalpea
morsiamensa vei mukanaan; ja mennessään hän katsahti taaksensa
Marie-Antoinetten jäykistyneeseen hahmoon, joka näki hänen askel
askeleelta ainiaaksi katoavan. Ainakin hän niin luuli.

Linnan portilla odottivat kahdet matkavaunut Andrée nousi toisiin, ja
Charny aikoi häntä seurata.

-- Monsieur, -- sanoi vastavihitty kreivitär, -- tehän luullakseni
matkustatte Picardiehin?

-- Aivan niin, madame, -- vastasi Charny.

-- Ja minä lähden sinne, missä äitini kuoli, herra kreivi. Hyvästi!

Charny kumarsi vastaamatta. Hevoset lähtivät kiidättämään Andréeta
yksin.

-- Jäittekö tänne ilmoittamaan, että olette vihamieheni? -- kysyi
silloin Olivier Filipiltä.

-- En, herra kreivi, -- vastasi Filip. -- Vihamieheni ette ole, koska
olette lankoni.

Olivier ojensi hänelle kätensä, nousi toisiin vaunuihin ja lähti.
Filip väänteli yksin jäätyään hetken aikaa käsiään mieli epätoivosta
tuskaisena ja sanoi melkein tukehtuneella äänellä:

-- Hyvä Jumala, säästätkö niitä varten, jotka maan päällä täyttävät
velvollisuutensa, edes jotakin iloa taivaassa? Iloa! -- toisti hän
kolkosti ja katsahti vielä kerran linnaan päin. -- Ilostako minä
puhuisin?... Mitä varten?... Ainoastaan ne toivokoot toista elämää,
jotka tuolla ylhäällä saavat yhtyä rakastamiinsa sydämiin. Mutta
minua ei täällä ole kukaan rakastanut; minulla ei ole sitäkään
nautintoa kuin heillä, että voisin kaivata kuolemaa.

Sitten hän suuntasi taivasta kohti katseen, jossa ei ollut
katkeruutta, vaan lempeätä nuhdetta kristityltä, kun usko alkaa
horjua, ja Andréen ja Charnyn tavoin hänkin katosi sen myrskyn
viimeiseen tuulispäähän, joka oli järkyttänyt valtaistuinta murskaten
niin monelta kunnian ja rakkauden.

       *       *       *       *       *

"Kuningattaren kaulanauhassa" kerrotuista tapauksista kehittyy
edelleen "Bastiljin valloitus", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n
Historiallisten romaanien" VI n:ona.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningattaren kaulanauha - Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.