Title: Väinämöiset - Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista
Author: Gottlund, C. A. (Carl Axel)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väinämöiset - Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista" ***


VÄINÄMÖISET

Yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista

Toimitettu

CARL AX. GOTTLUNDILTA

I Osa.



Tukhulmissa,
Painettu Norstedtin Luonna Poikineen,
Vuonma 1828.



                Vita sine Musis mors;
                Musae post funera florent.


                         Sillen
    Henkellisellen oppiallen, jumalan-opin opettajallen,
    Tähti-miehellen keis. St. Annan 2:sesta tähti-kunnasta,
                 Herra E. G. MELARTINILLEN,

    Siitä Hänen palavasta Isänmoan-rakkautesta, jolla Hään,
    Hänen Keisarilliselta Jaloueltansa Suomessa viimen
    asetetussa Koulun-Toimituksessa, työskeli soahaksensa
    Äitin-kielemme opillisessa tarkoituksessa ylös-harjoitetuksi,
    ja Kouluissamme käytetyksi -- uskalletaan nöyryymmässä
    hartautessa omistoo näitä kirjan-lehtiä, toistukseksi
    Moamiesten yhteisestä suosiosta, ja siitä yksinnäisestä
    arvoittamisesta ja kunnioittamisesta, jolla

               Olen aina jeäpä hänen
               nöyrimmäinen palveliansa

                                 _Carl Ax. Gottlund_.



SISÄLLÄPITO:

        Esipuhe.
     I. RUSI RYYNÄINEN.
         Karhulan Peijaiset
         Riemu-Laulu Juubel-Juhlasta
   II.  YRJÖ HIRVOINEN.
          Jyränkö
          Heinolan Markkinat
          Kurvilan Emäntä
  III. LASSI LAPPALAINEN.
          Hevo-Virsi
  IV. JOAKKO KEÄRIÄINEN.
          Hevois-Runo
          Koiran-Runo
   V. OATTO TUOVINEN.
          Varsan-Runo
          Kissan-Runo
          Kassin-Runo
          Kissan-Virsi
   VI. HEIKKI HUUHTINEN.
         Sian-Runo
         Näpistäjä
         Yötyri
         Yö-Jalkalainen
         Yötymykset
         Yhtymiset
         Syömäri
  VII. HEIKKI SUMMAINEN.
         Vävy-mies
 VIII. POAVO HEIKKINEN.
         Halpa-Poika
   IX. IKOINEN.
         Anttolan Herra
    X. RISTO VILJAKAINEN.
         Kukon-Runo
   XI. LASSI NISSINEN.
         Kissan-Runo
  XII. MIKKO KOIVUINEN.
         Nuotta-miehet
         Nauris-Vartias
 XIII. NIMEN TIETÄMÄTTÖMILTÄ.
         Vaimon-Tappelia
         Tapaillemiset
         Ventisen Härän-Runo
         Nälkä
       Selitykset



ESIPUHE.


    Käki tuopi suven sanoman,
    Peäsky päivän lämpymisen.

                     _Sananlasku_.

_Otavat_ ovat tuskin nousseet taivahalle, ennenkuin _Väinämöiset_ jo
pilvestä pyrähti.

Koska _Otava_ on jo kaikki valmiiks' painettuna, mutta koska vielä
voaitaan aikoa, ennen kuin kaikki hänen kuvat (plancher) joutuu
painin kanssa kaunistetuiksi (färglagde) niin olemme tahtoneet
soveliaksi, että sillä välillä painuttoo tätä pientä kirjoo, että
sillä ikeän kuin ennustoo hänen tulonsa, ja liesoamaan hänelle tietä
pohjoisillen ilmoillen. Tämä kirja annetaan seneistä kaikillen
_Otavan_ Peällentarjojoillen (Prenumeranter) huokiammalla hinnalla
kuin muillen ostajoillen, kostoksi tästä heijän liian pitkästä
outtamisesta.[1]

       *       *       *       *       *

Näinnä aikoina on Suomessa yksi merkillinen _muutos_ tapahtunnut
mielellisessä tarkoituksessa. _Suomen kieli_, jota ennen piettiin
halpana ja jaloinpoljettavana, kahotaan jo monelta paremmalla
arvolla, ja pietään (niin kuin sen pitäis) meijän _äitinkieleksemme_.
Ne monet harjoitukset, jotka jo monessa paikoin on tehty, koroittaa
tätä kieltämme _kirjan-kieleksi_, tahi käyttää sitä _kirjallisissa
tarkoituksissa_, toistaa että meissä on syttynyt _yksi rakkaus_,
joka on varsin _luonnollinen_, ja sen suhteen myös luonnostaan
_onnellinen_.

Se on arvattava, että eroitettua Ruohtalaisista, piti ne kahleet
aikoa myöten laukiaman, jotk' ei kiinittänneet eikä yhistänneet
meitä heihin, voan jotka painovat meitä, heijän allesek. Näistä,
oli _kielen_kahleet ne isommat ja vaikiammat, joilla kokivat meitä
kiini-sitoa.

Ei ouk mikään niin luonnotoin kuin poiskieltää yheltä ihmiseltä
hänen _luonnollinen kielensä_, se on että varsin murhata hänen
_mielen-luontoansa_; sillä koska _kielet_ ovat _mielen_ keinot
(organer) niin on yksi heistä niin kallis kuin toinenkin, ja
kumpaisetkin tarpeelliset meijän _mielen-valaistukseksi_.

Tässä tarkoituksessa ovat Ruohtalaiset käyttäneet meitä varsin
luonnottomasti, sillä hyö ovat poistaivuttanneet meijän mielestämme
tämän _lunnollisen_ rakkauen omaan kieleemme, ja peällen-tunkeneet
meille tätä _vierasta_ puhetta, jonka rakastaminen oli meillä
_luonnotoin_, niin kauan kuin se moahankukisti meijän omoo
puhettamme. Kuitenkin heitä ei soatetak tästä varsin syyttää; sillä
jos tarkoitamme niitä aikoja jollon ensin tulimmo heijän alimaisiksi,
niin olimme (heitä vastaan) yksi roaka pakanallinen kansa, kussa
ei valaistus (kirjallisia harjoituksia) ollut soanut niin sioo; se
piti seneistä tuotettaman meillen vieraasta moasta, ja vieraalla
kielellä. Mutta vika on siinä, ettei se ouk siitten heittänyt tätä
vierasta kielen-pukua, ja ottanut meijän emoamme, koska olimme jo
niin paljon mielin-valaistunneet, että tämä ei ainoasti oisi ollut
meille _mahollinen_, mutta myöskin varsin _tarpeellinen_. Voan
sitä vastoin ovat hyö aina harjoittanneet meissä tätä muukalaista
Ruohtalaista kieltä, jota ovat ehkä tehneet tästä vanhasta tavastaan,
tahi luulessaan sillä paremmin sitoavasek meitä heijän ympärillensä.
Mutta yksi _luonnotoin site_ ei kestäk kauan, ja yksi _luonnotoin
rakkaus_ on aina voaran-alainen. Se on uskottava että jos oisimme
vielä kauemminkin viipynyt Ruohtalaisten alla, niin oisi kerrankin
tämä mieli meissä mielistynyt, katkaista näitä kielen-kapaloitamme
ja harjoittoo omoo puhettamme. Sillä luontoa soahaan joksikin
_pois-taivuttoo ja vierastuttoo_; mutta varsin muuttumaan -- sitä
ej soa koskaan; ja _luonnon laki_, on ite se _ensimmäinen_, joka
ajallansa rankaisee näitä hänen rikoittajoitansa. Yksi mehän-elävä,
yksi peto, pietään siteillä ja kahleilla; mutta yksi ihminen,
liioitenkin yksi valaistu (tahi ihmis-kansoa, joka on muka yhtä)
kiinitetään vapaallisella ja vilpittömällä käytettämisellä. Se on
nykyisen-ajan valaistus, jota meijän tuloo kiittee, ett'ei voittajat
eneän tie voitettujansa orjiksensa, tahi alentaa heitä ihmisyytessä
(i menskliheten); mutta että nyt pyytäävät heistä hyviä ihmisiä,
onnellisia alammaisia, ja vapaallaisia kansalaisia (medborgare). Ja
se on tästä syystä; josta ne kansat, joita nyt eroitetaan yheltä
ja yhistetään toisen Hallituksen kanssa, aina ovat soanneet piteä
_Uskomuksensa_ (sin Religion) _Kielensä ja Lakinsa_, jos nämät
ovat muka siinä toimessa, että ovat kunnolliset ja soveltuvaiset
aikoin-soaha heijän totuullista parasta ja onnellisuutta. Tätä,
jota aina tehään yheksi ehoksi rauhan-teoissa, vahvistettiin myös
tässä viimeisessä rauhassa v. 1809, ja se on sillä perustuksella, ja
meijän Valtioin armolla, jolla myö oommo soanneet piteä ei ainoasti
tätä omoo _Uskomustamme ja Lakiamme_, mutta myös tätä _muukalaista
puhettamme_, joka ei ouk omamme, voan joka on meille peällen-tunkettu
muualta, Suomen-kielen hävitökseksi. Se on epäillemätäk, että
hallitus, joka suopi meijän parasta, ei oisi tätä asiata vastaan,
jos luettaisiin vähittäin poisriisua tätä vierasta pukua, ja
näitä vieraita kielen-kahleita, jotka jo kauan ovat ollut meille
vastukseksi oman kielen harjoittamisessamme. Uskottavampi oisi, että
se oisi meillen avuksi tässä tarkoituksessa, jos kerran pyytäisimme
tätä omoo puhettamme kirjakieleksemme. Mutta siihen voaitaan, että
sitä ensin tehään kunnolliseksi ja sovelliaksi tähän tarpeesen.
Se on sen eistä sopiva että ruetaan ensin ylösharjoittamaan tätä
emoa, puhettamme, ennen kuin ruetaan puhumaan hänen käyttämisestään
yhteiseksi kirjoituskieleksemme.

Mutta jos nyt ruettaisimme harjoittamaan tätä Suomen puhettamme kirja
kieleksemme, niin kysytään ehkä mitenkä sitä tehtäneeni, ja mistä
tätä työtä alottaisime? Sanotaan _"peästä pinoa aletaan, hyvä asia
alusta"!_ Mutta missäpä tässä on alku, ja missä tässä peätä tavataan?
Se on meijän kielen _tiustelemisella, tutkimisella_ hänen tapojaan
ja puheenmutkiansa, hänen henkellisen luonnon käsittämisellä, jolla
meijän ensin pitäis aloittoo hänen harjoittamista. Siitten voaitaan
vielä hänen puhtauteksi, _kitkemistä ja kumoon kyntämistä_ kaikkein
niiten vierain sanoin ja sana-tapoin, jotka ovat häneen tartuneet, ja
pahentaneet hänen luontonsa. Viimeksi tarvitaan tätä _henkellistä,
siemenettä_, joka löytyy Tietomuksissa, ja miehiä joka sitä _kylvää_
ja karhii.[2]

Meijän kielen luonto tavataan _peripuhtautessaan_ meijän vanhoissa
Runoissamme, ja muissa kansallisissa puheissamme, kussa heijän
_Runomus_ (Poesi) ja _Salamus_ (Mythologi) ilmoittaiksen, jotka ovat
ne _henkellisimmät sikiät_ kussakin kielessä. Näitä vanhoja Runoja
on vähittäin ruettu ylös-hakeamaan ja julistettamaan, _Ganander,
Porthan, Toppelius_, ja osittain jo myökin oommo koittaneet heitä
soaha painetuiksi, milloin valaistettunna omilla selitöksillämme,
milloin myös ilman selittämätäk. Mutta se on tapahtunnut, niin
kuin usseen tapahtuu, koska haetaan joen takoa vettä, että näitä
_nykyisiämme Runojamme_ on sillä välillä heitettynnä unoukseen.
Meijän kielen _henkitär_ (genius) tavataan ei ainoasti _vanhoissa_
Runoissa, sitä tavataan myös _nykyisenimissä_; sillä oisihan se muutoin
kuollut, ellei se vielä eläisi näissäkin. Yksi aika on kerran tuleva,
jollon tiiustellaan näihen päivien tekoja, ja jollon kysytään:
"minkälainen oli Suomalaisten Runomus alulla yheksäntoista kymmenälle
sa'an luvulla" (19:de seklet)? (Sillä myö elämmö ei ainoasti meijän
ajalla, mutta myös tulevillenkin ajoillen). Eikös se oisi silloin
hyvä, soaha tällaisia kootuksia, tehtynnä juuri tään-ikuisilta?

Tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että
osottoo _millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä_, ja
minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä
on tarpeellinen tietää, ei ainoasti _tulevillen_ ajoillen, mutta
erinomattain näillen _nykyisillen_, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä
_vanhoilta että nuoremmiltakin_ kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän
pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Moni ehkä luuloo,
että jokainen meistä tuntoo kyllä tään-aikuista puhetta ja runomusta,
jota tarjoitetaan meillen sekä suullisesti että kirjallisesti.
Ei ikään! Tätä ei ouk ykskään vielä oikeen käsittänyt. Tätä
toistetaan tämän aikuisilta kirjuttajoilta ja laulun-laittajoilta,
heijän omilla teoilla ja lauluillansa. Sillä meijän Runomus elää
niissä pohjoisimmissa moakunnissa kansan suussa, ei nissä tyhmissä
veisuissa, joita vuosittain painetaan ja levitetään ympärin moatamme,
ja jotka multaavat ja murhaavat sekä kielemme että juohutuksemme
(Fantasi, Diktkonst). Ne eivät ouk _Suomalaisia_, muuten kuin
nimekseen, sillä heissä osoittaiksen yksi muukalainen Runomus puettu
Suomalaisilla sanoilla, mutt' ei käytetty Suomalaisella kielellä.
Hyö ovat sen eistä pian kaikki, sekä kielen että mielensä puolesta,
_ulko-puolella_ kaiken Suomalaisen Runomuksen.[3]

Myö olemme tähän asti ollut aivan _kiittämättömiä_ niitä miehiä
vastaan, jotka ovat harjoittanneet henkissä pittee tätä meijän vanhoo
Runomustamme. Myö ei ouk ainoasti unouttaneet heitä, niin kuin tapa
on hyväntekiöimme vastaan, mutta olemme eesmänneinä aikoina monestin
heitä vainoonneet ja ahistanneet; ja aina kahtoneet heijän puolella,
jotka vieraalla puvulla ovat meitä villittänneet ja jouksuttelleet.
Meijän tarkoitus on seneistä toiseksi, että Moamiehillemme _ilmoittoo
meijän nykyisiä kunnollisempia Runo-niekkojamme_, että sillä, koko
kansan kuulla, osottaisimme heillen kunniatamme, ja kehoittaisimme
muita astuamaan heijän askelillen. Myö olemme tehneet tätä että
yhellä puolella sekä käsittäisimme tätä meijän perullista (genuina)
Suomalaista Runomustamme, että kostelisimme hänen valvojoitansa ja
harjoittajoitansa, kuin että toisellakin puolella poispainettaisimme
kansan mielestä niitä joutavia paha-päiväisiä remputoksia, jotka
kuohuu meijän kirja-pajoistamme, ja jotka toistaa miten paljo meijän
mielemme on jo poisvaipunut ja moahan-painunut siitä suloisesta
Runomuksesta, joka on meijän kielen omainen.

Tässä ensimäisessä Osassammo olemme koettaneet että
toimittoo _Savolaissia Runoja sekä Savon pohjoisemmasta että
eteleisemmestä peästä_. Jos tämä kirja mänestyis, niin meijän
aivotus oisi että aikoakin myöten painuttoo ei ainoasti muita Osia,
mutta myös että erittäin toimittoo _Pohjolaisten, Karjalaisten,
Aunuksellaisten, Hämäläisten, Uuenmoalaisten ja Turkulaisten_
runomuksia; että sillä selvemmin näkisimme minkälainen Runomus-taito
on kussakin moakunnassa. Se on arvattava, että Runomus on aina _yksi
ja yhölläinen_[4] ja että eroitus on ainoastaan kielessä eli puheen
murressa, tahi juohtumuksessa ja hänen toimitus-tavoissaan. Kuitenkin
tavataan kussakin kansassa eli moassa erinnäisiä juohtumuksia, ellei
_eri-luontoisia_, ja se on tämä _erinnäisyys_, joka teköö heitä
ikäänkuin _eri-luontoisiksikin_.[5]

Voan ennen kuin myö näistä lähemme laveammasti puhumaan, niin tahomme
ensin tästä osastamme tehä joitakuita muistutuksia, ja nimittää niitä
tarpellisimpiä tarkoittamuksiamme.

Se ensimäinen, joka kohtaa meitä, on yksi varsin merkillinen asia,
jota löyämme, koska vertoomme näitä nykyisiä Runojamme niihin
vanhoin. Nimittäin, eitä hyö _runollisessa tarkoituksessa_ (i
Poetiskt hänseende) kielensä puolesta ovat aivan _samallaiset_ kuin
ne kaikkiin vanhimmat, joita tunnetaan. Eli toisilla sanoilla: myö
löyämme e.m. että tämän _Ryynäisen_ ja poika-_Huuhtisen_ Runot ovat
verrattavinna meijän peä-Runojamme vanhan _Väinämöisen_ virsi-tekohin
-- jos puhutaan muka _Runon-laitoksesta_ (versbyggnad) ja
_kielen_-käyttämisestä. Nyt on kieli ainoasti yksi piiros (en form)
jolla meijän ajatuksemme toimitetaan; ja Runon-laita on piiros meijän
runomuksellemme. Myö neämme seneistä että ne vanhat piirokset
runoissamme ovat vielä tänä päivänäkin varsin ne samat kuin olivat
tiesi jo minä aikoina; niin että on varsin mahotoin meille, sekä
kielen puolesta että runolaitoksestaan, eroittoo niitä vanhimpia
näistä nuoremmista. Tämä on varsin luonnollinen asia, sillä ikeän
kuin meijän kielemme on vielä tänä päivänäkin samalla kannallansa,
kuin oli 600 oastaikoa siitten, niin on myös meijän Runomus
samalla laitoksella. Eli meijän kielemme ja meijän runomuksemme
ovat seisoneet varsin yhellä paikalla lähes 1000 oastaikoa, ellei
enemmin. Mistä se tuloo, ellei siitä että Suomalaiset Runojot
ovat toinen toisesek perästä työskentelleet niissä vanhoissa
piiroksissa, ilman että heitä levittee tahi muuteskentella; hyö ovat
heissä askaroittanneet, ikeän kuin meijän kirjantoimittajat, joita
vielä tavataan samassa tavattomuutessaan, kuin olivat koska ensin
rupeisivat tätä kieltämme kirjuttamaan. Sitä vastoin jos kahomme
toisten kansoin kieliä, miten paljon eivätkös ou muuttuneet muutaman
sa'an vuuen peästä. Jos luetaan e.m. Ruotin kieltä, vuotesta 1200,
1400, 1600, ja 1800, niin se aina kahensaan vuuen peästä eroittaiksen
jo niin paljon, että hyvin tunnetaan minkä aikuiseksi se on luettava.
Jos otetaan pitempätä aikoo, niin eroitus on aina suurempi, niin
että tuskin tunnetaan samaksi kieleksi. Niin e.m. jos verroitaan
sitä vanhoo Messo-Göthin kieltä tähän nykyiseen Ruohtalaisten, eli
niihen vanhoin Ruomalaisten tähän nykyisten Italialaisten, niin eivät
eneän toinen toisiansa ymmärtäisik. Sitävastoin niin Suomen kieli
(niin kauaksi kuin käyp tutkiminen) on muuttumatoin. Sekä hänen oma
luontonsa, että hänen erikummainen rakennus (jolla se rajattaiksen
kaikista muista kielistä) toistaa tätä hänen peri-vanhuuttansa.
Samalla tavalla osottaa meijän runot, sillä omalla luonnollansa
(jolla heitä eroitetaan kaikkein muihen kansoin runomuksesta) että
ovat varsin vanhan aikuisia.[6] Niinikkään myös meijän runon- ja
paimenen-soitot, jotka erimukaisuuellansa (joilla heitä luovutetaan
kaikesta nykyisestä soittamuksesta) muistuttaa meitä, etteivät ouk
meijän aikuisia.[7]

Jos nyt tutkitaan _kielen-harjoittamusta_, niin se on kielen kanssa
niin kuin moan kanssa, joka harjoittamattomuutessaan kasvattaa näitä
synkiä mehtiä, näitä kauniita notkelmoita ja noroja, näitä sakkeita
saloja ja jylhäkköitä, kussa nähään koreita koivuja ja lehto-puita,
eli isoja honkia ja masto-puita, jotka kauneuellansa meitä mielyttää,
ja hirvittää jalouellansa; mutta kussa myös löytyy karkeita paikkoja,
monta kivi-louhua ja suo-silmee. Ja joita kaikkia ei millään
konstilla soaha syntymään. Tämä mehtä, joka vuosittain kasvaa, ja
vuosittain katoaa, se muuttuu kyllä puuksi, mutta yhölläinen se on
luonnostaan, sillä se kasvattaa aina näitä nuoria vesoja niihin
vanhoin piiroksiin. Sitä-vastoin, jos tätä moata harjoitetaan, ja
konstilla korjataan, miten paljon eikös se muuttuk? Näitä ikuisia
mehtiä lasketaan kirvellä moahan, ja heijän siassa nähään karsittuja
puita, joihen välissä kasvatetaan monellaisia kirjavia vilja-maita,
jotka vuosittain käytetään milloin Ruiksi tahi Otraksi, milloin
Kauroiksi tahi Vehniksi, milloin Pavuiksi, Herneiksi, Koaliksi,
Nauriiksi, Potatiksi, Tattariksi, Omenoiksi ja Viina puiksi, sanalla
-- kaikeks mitä konstilla soahaan kasvattaneeksi; mutta jotk' eivät
kuitenkaan annak meille sen suosion ja luonnollisen huvituksen, kuin
nämät mieluisat mehet, kussa vietellimme nuoruuen aikojamme. Nyt
oisi vaikea ehkä sanoa, mitä heistä on parempi, nämät lehvakkaat
lehto-moat, vai nämät avonnaiset pelto-moat. Kieliin kanssa on
asian-laita samallainen: vanhuuessaan ja omassa mieli-vallassaan ovat
synkät ja mieluisat, jos kohta karkeetkin; mutta harjoitettunna (eli
yhellä puolella vesoittunna ja karsittunna; toisella, kynnettynnä
ja kylvettynnä) ovat sopivat käsittämään viisauten hetelmiä ja
oppimuksen omenoita. Se on seneistä työläs sanoa, jos se on meille
_voitoksi tahi vahinkoksi_, että kielemme on näin kauan seisonna
harjoittamatoin. Meijän luullo oisi, ett'ei meillä ouk syytä katoa
yhtä, eikä toisesta ilotella; mutta tyytyä siihen kussa tilassa
häntä nyt tavataan. Jos ainoastaan kahotaan _huvittamisen puolesta_
(eli mitä _kieleen tuloo_) niin se on tässä harjoittomattomassa
tilassaan suloisempi, mieluisampi ja jalompi, luonnostaan; mutta jos
tarkoitetaan _hyövyttämisen puolesta_ (eli mitä _meijän tuloo_) niin
se hyövyttää meitä enemmin harjoitettuaan. Ja koska kielet, ikeän
kuin moat, arvataan sitä myöten kuin hyö meitä hyövyttää, niin se on
ainoasti _harjoitettunna_ kuin se on meillen _otollinen_.

Koska meijän Runon-piirokset ei eroitak niitä vanhoja Runoja
näistä nuorista, niin mikä siitten heitä eroittaa, ellei piiros?
Se on heijän sisällinen luontonsa, heijän aineensa. Hyö ovat kyllä
ulkopuoleltaan yhölläiset, mutta sisältään varsin erillaiset. Koska
kunkin ajan runomus aina toimittaa sen ajan mieli-juohutosta, ja
osottaa kansan henkellistä mielenluontoa, niin taijamme näistä
runoin sisällisestä olosta joten-kuten käsittää Suomen kansan
mielen-luontoa erinnäisinnä aikoinna. Myö havaimme että meijän
vanhimmissa runoissamme aina puhutaan ja lauletaan semmoisia
asioita, jotka olivat luonnostaan henkellisimpiä ja jalompia
kuin nykyisin; niin kuin e.m._ Moailman luomisesta, tulen
syntymisestä, kanteleen suloisuutesta, rauan rakentamisesta_,
ja muita semmoisia, joita tahtovat käsittää ymmärryksellänsä,
ja selittää runomuksellansa; ja jotta tällä runollisella ja
sala-luonnollisella puvullansa mielyttivät koko kansan. Eli myö
löyämme, että heijän runomus silloin sulki sisällänsä kaikken
heijän moallisen että henkellisen viisauen (ja niin se on ollut
muissakin kansoissa, vanhoina aikoina). Silloin oli Runomus Suomessa
korkeimmallansa. Mutta koska siitten, valaistuksen levittämisellä,
kaikki nämät tieton- ja viisauen-aineet riisutettiin pois tästä
heijän runollisesta ja salallisesta (mytiska) puvusta,[8] ja
selkiemmästi toimitettiin ite Tietomuksilta, niin ei jeänyt meillen
muuta jälellä, kuin piiros tahi puku tästä vanhasta runomuksestamme.
Mutta koska yksi piiros on ajateltamatoin (otänkbart) ilman
jotaik ainetta (jota se piirittää) niin tehtiin aineeksi näitä
pieniä joka-päivällisiä asioita ja tapauksia, jotka kohtaavat
meitä tään-aikuisessa elämisessämme. Sillä tavalla vaikeni meijän
runomus, arvossansa, halvemmaksi henkellisyytessään, vaikka ne
vanhat kielen- ja runon-piirokset jäivät seisallaan. Yksi tällainen
yhteinen ja kansallinen runomus käsitettiin kaikilla, ja valaisi
koko kansakunnan; sitävastoin niin ne kirjalliset tietomukset
harjoitetaan nyt ainoasti muutamilta yksinäisiltä; eli tieto
ja ymmärrys (mitkä oli heillä) tavattiin muinon mielessämme ja
peässämme, nyt heitä tavataan ainoasti kirjoissamme. Mutta jos
pitäävät meitä onnistoo ja hyövyttää, niin heijän pitäis toas
kirjoista painumaan meijän mieleemme, ja se on tähän kirjalliseen ja
mielelliseen harjoittamiseen, johon meijän aikuinen mieli-valaistus
tarkoittaa. Se on seneistä arvattava, että se yhteinen kansa oli
muinon iteän kuin enemmin tarkoitettu ja karaistettu henkellisyyteen
runomisellansa; ja että se nykyinen kansa tyhjillä ja joutavilla
mieli-kuvituksillaan, ja ruokottomilla runoillansa, soastuttaa
ihtesek, vielä enemmin, moallisuuteen. Mutta Runomisessa on aina
kuitenkin, moallisissakin asioissa, yksi henkellinen luonto, kussa
se osoittaiksen omassa olennossaan. Ja jos se ei eneän valaisoo
meitä ja johtattaa meitä henkellisyyteen ja ymmärrykseen, niin se
nyt _nuhleloo_ meitä, ja _nauraa_ meijän tyhmyytestämme, että sillä
johtattaa meissä ymmärrystä. Tarkoitus on aina samallainen; ennen se
oli meijän _opettajanna_, nyt se on meijän _kurittajanna_.

Jos tutkimme meijän nykyisiä runojamme (nimittäin niitä kunnollisia)
niin havaimme että heissä aina _nauretaan_ ihmisen _tyhmyytestä_
ja _hulluutesta_. Hyö ovat kaikki tehtynnä ikään kuin _nauruksi ja
pilkaksi_ meijän mielettömästä käytöksestämme, että sillä varoittoo
muita niistä villityksistä, jotka seuraa tätä moallista elämätä.[9]

Jos seneistä yksi kuuluisa Runo-seppä (joka aina on verrattava
_kansan-valaistajana_, sillä seseisoo aina älyllään muita _eillempänä_)
teköö pilkkoo yhestä _kelvottomasta moahan-laskiaisesta_, yhestä
_tyhmästä emännästä_, yhestä _luonnottomasta luontokappalen
roattelemisesta_, yhestä _luattomasta omistamisesta toisen
tavarasta_, yhestä _irtonaisesta elämästä_, ja muista semmoisista
hävittömästä tahi kelvottomasta elämän-laitoksesta, niin ei
meijän siitä pie pahastua, eikä lakihin männä, eikä sakoillen
panna. Sillä tarkoitus on hyvä, se on yksi henkellinen rankastus
mielen-oatoksellemme (inför Opinionen), joka vaikuttaa ehkä paljon
enemmän kuin _vitat, rahan-sakko, ja sala-rippi_. Mutta niinpä se
on kuitenkin käynyt; ne vanhat viisauen-runot haettiin ja hävitettiin
ensin _poavilaisilta_ pappiloilta, koskei heissä luettu _Ristuksesta_
eikä _Moariasta_ (josta heitä syytettiin _pakanallisuutesta_) ja
sitten _nykyisimmiltäkin uskon-palvelioilta_, koska heissä kuultiin
tätä nimee (joka teki heitä haisuviksi _poavilaisuutesta_). Niin kuin
papillinen valta ahisti vanhoja Runoja, niin on laillinenkin oikeus
puolestansa asettanut rankaistusta näillen _nuorillen_. Se oli ennen
tapa meissä kulettoo Runo-niekkoja lakihin, ja ainoasti tämä tapa,
että heitä sillä hätäyttää, toistaa jo että olivat uhkauksen alla; ja
että heitä ennen-aikana paljon Suomessa tavattiin.

Myö neämmö tästä, mikä hyötytys meillä oisi näihen runoin
kootuksella, meijän Runomuksemme harjoittamiseksi. Nimittäin
että nämät nykyisetkin runot osottaa kunnollisia esimerkkiä sekä
_runonlaitoksistaan_ että kielen-käytöksistään; ja että _aineensakin_
puolesta hyö, niin hyvin kuin nuo vanhatkin, tarkoittaa meijän
_hyötymistä_ yhellä puolella, ja _huvittamista_ toistella, ellei
henkellisissä, niin moallisissa asioissa.

Se toinen hoksaus (obserwation) jota näihen runoin tulkitessa
osoittaitsen meillen, ja joka on pian yhtä merkillinen, on ainoasti
yksi seuraus (följd) tästä _yhteisestä kansallisesta Runomuksesta_,
eli tästä _luonnollisesta_, ikeän kuin kansassa syntynystä, voan
ei konstilla kasvatetusta, _runomisesta_. Myö löyämme, että vaikka
tässä on 12:tä erinnäistä Runojata, niin heijän runot ovat kaikki
niin _yhöllaiset_, ja niin _yhen-luontoiset_, että se on mahotoin
eroittaa heitä, ilman nimittämätäk. Eli siinä yhessä virren-sepässä
ei ouk mitään erinomaista, joka eroittais hänen runot toisista; tahi
tekisi heitä jossa-kussa mainihtavammiksi, eli eri-luontoisemmiksi.
Myö olemme jo ennen toistaneet, että meijän Runomus on ollut
ytsitapainen pitkin aikoo, ja nyt nähään, (joka silloin jäi meiltä
muistuttamatak) että se on myös yksimukainen _poikki aikoo_. Tämä
seuraa kaikki siitä, että meissä kyllä _harjoitetaan_ runomusta,
voan ej _ylös-harjoitetaan_. Se kasvaa ikeän kuin meijän kielemme
luonnollisessa vapautessan ja omassa mieli-vallassaan, sill' on
sentähen myös harjoittamattomiin luonto, nimittäin että olla
_yksi-karvainen_; mutta myöskin _kaunis-karvainen_. Niin kuin e.m.
kaikki elävät, kesyttämättömyytessään (i sitt wilda tillstånd) eli
luonnollisessa vallollisuutessaan, ovat _yhölläiset, vallattomat
ja voimalliset_; mutta kesytetyssä olemmisessaan, tuloovat
_monenkarvaiseksi, siistiksi ja heikommaksi_, niin on myös kielen
ja runomisenkin kanssa.

Yks kolmaas asia seuraa seneistä vielä tästä heijän
harjoittamattomuutestaan, nimittäin että ovat paikka-paikoin melkeen
roakoja, tahi että heissä tavataan karkeita ruokottomia sanoja, jotka
meijän mielestämme ovat sopimattomat, valaistetun kansan kuulla.
Että heittee heitä varsin pois, oisi että hävittää näihen tapaa ja
runon-luontoa, ja että varsin toimittoo heitä, oisi että ryettää
meijän suutamme. Myö olemme seneistä käyneet ikään kuin keskellen
heijän välillen. Heitä kuullaan vähän kussakin kansan seätyssä,
ja tavataan sekä vanhoissa että nykyisissä kirjoissa, ja luetaan
liiaksikin meijän henkellisessä Roamatussa, kussa ei semmoisia
oisi luultu löytyvän. Hyö toistaavat enemmin tapoin puhtautta ja
siveyttä, kuin tapoin pahenemusta (förskämda seder) sillä niin kauan
kuin esi-ihmiset pysyivät pyhytessään, niin eivät kainustelleet
alastomuuttansa, vasta kuin olivat toinen toisesek pilanneet, silloin
tästä häpäisivät.

Yksi neljääs seuraus tästä harjoittamattomuutesta meijän kielessämme,
on että siihen on sisään tuotettu niin monta muukalaista sanoo,
enemmitten _Ruotin ja Venäjän_ kielistä, jota meijän pitäis
välttee, erinomattain kuin meillä löytyy omia, joill' on sama
merkitys. Minä olen tässä monessa kohin heitä väijynyt; mutta olen
myös antana heitä monessa paikoin olla joukossa, kussa hyö ikeän
kuin naurattaa meitä tavattomuutellansa ja outouuellansa. Vaikka
minun aivotus on ollut, ettei niin sanalla muuttoo näitä Runoja,
voan painuttoo heitä varsin niin kuin ovat mullen laulettunna,
niin löyän kuitenkin, että se on mahotoin heitä toimittoo varsin
ilman oikaisematak, sillä ajatus toisinaan voatii, että ne
erinnäiset juotteet nioitetaan ja liitetään toinentoisesek kanssa
yhteen, paremmin kuin tehän laulatessa ja suu-sanoilla. Voan minä
olen toisella puolella kavahtanut tehä tätä muuten kuin juuri
tarpeellisimmissa paikoissa, ja silloinkin niin vähä kuin mahollinen,
niin että moni ehkä moittii minun tehneen tätä kovin vähän.

Mitä nyt vielä tulisi näistä sanottavaksi, niin tahon muistuttoo
teitä, ettei nämät ouk meijän kauneimpia, eikä meijän kansallisimpia,
Runojamme. Hyö ovat varsin meijän _nykyisiä jokapäiväisiä loilutoksia_,
niin kuin nähään heijän aineista. Heitä lauletaan tänä pänä, ja
huomena heitä jo unoutetaan uusiin virsiin. Meijän aivotus on ollut,
ei että tuottaa mitä meijän kielessämme oisi kaunihinta, eikä mikä on
suloisin Runomuksestamme; mutta että toimittoo meijän _tään-aikuista
runomusta_, ei sellaista kuin se osoittaiksen painettuissa veisuissa
(josta on jo sanottu, että ovat ulkopuolella meijän runomustamme)
mutta sellaista kuin sitä tavataan meijän joka-päivällisessä
käyttämisessä, runollisessa elämässämme. Myö jaettaisimme muuten
meijän runollisia tekojamme vissiin peä-loatuin; nimittäin 1) ne
_Pakanalliset_ (kaikkiin vanhimmat), jotka ovat vanhat kansalliset
Runot, jotka muinon _laulettiin_, ja jotka usseemmittain toimittaavat
puhtaita _Salamuksia, tahi luonnollista ihmis-viisautta_. 2) ne
_Poavillaiset_, joka nyt ovat vanhimmat, ja joita _luetaan_: ja jotka
ussemmittain toimittaa loihteita ja muita semmoisia _taikaus-sanoja_,
kussa tavataan yhtä _luonnotointa ihmis-viisautta_; eli kussa se
luonnollinen ymmärrys on tullut villitetyksi yhestä luonnottomasta
(henkellisestä) uskomisesta. 3) Ne _nuoremmat kansalliset Runot_, jotka
lauletaan ympäri moatamma, ilman että tunnetak heijän perustusta,
eli heijän tekiätänsä. Heissä toimitetaan usseen _tarinallisia_
(historiska) _aineita_. 4) Ne _kaikkiin nuorimmat_, synnytettynnä
viimeisellä vuos-saalla, eli vuos-luvulla (olkoon yhtä), josta
muutamat ovat painon kautta, tahi muuten laulamuksensa puolesta,
tulleet levitetyiksi ympäri moata; voan muutamat toas syntyyvät ja
kuoloovat koti-kylissänsä, kosk eivät heillä tarkoitetak mitään
mainioisuutta, ainoasti kotonaisia _joka-päivällisiä asioita_. Se
on näistä viimeisistä, joista tässä nyt tarjoiletaan teillen yhtä
kokousta, ottakaatte sitä vastaan -- ei kuin mikään lahja meijän
Suomalaisesta runomuksestamme; mutta kuin yksi laitos meijän
koti-lauluistamme.[10] Hyö ovat aineensa puolesta pienimmästä
arvosta mutta kielensä puolesta, suuremmasta.

Mitä muuten tulisi sanottavaksi meijän _kirjakielestämme_, niin
oommo jo siitä jutelleet Otavassamme, johon osotetaan lukioitamme;
ja muistutamme ainoasti, että olemme tässä niinkuin muulloinkin
nouattanut _Savon-puhetta_,[11] ja ottanut tavaksemme, että aina
painuttoo näitä kansallisia Runojamme sillä puheen-murrella, kuin
ovat tehtynnä, tahi tulleet meillen lauletuiksi.

Se näyttää monesta ehkä joutavallen, että olen nimittänyt milloin,
ja keltä, minä olen heitä soanut; mutta se olkoon sanottu heijän
valaistukseksi, jos tarvis oisi heistä tarkemmin tiiustella,
ja kunniaksi heillen, jotka ovat mullen näitä lukenneet; sillä
minä olen aina luenut sitä kunniaksi -- ei että tulla kirjoissa
nimitetyksi -- mutta että tulla mainituksi harjoituksistaan
kansalliseen ja tietolliseen johtatukseen.

Viimeiseksi tahomme myös jotaik sanoa tämän kirjan nimittämisestä. Koska
meillä jo on _Otavat_ taivaallamme, niin olkaan myös _Väinämöisetkin_.
Väinämöisiksi huhutaan Norjan Suomalaisissa (i Norrska Finskogarna) sitä
tähtee, jota myö nimitämme _Väinämöisen-virsuksi tahi Venäjän-virsuksi_,
eli niin kuin sitä myös muualla kuhutaan, _Seulajaiset, Seulajainen ja
Rian-seulat_, joka kulkoo Otavan eillen, jo matkan peässä, ja kussa
löytyy monta pientä selittämätöintä tähti-kipunata, josta sitä myös
_Rysmäksi t. Rysmä-täheksi_ mainitaan. Ja koska Väinämöinen oli meijän
Peä-Runojamme, niin olkaan nyt nämät pienet Väinämöiset hänen palveliat
ja kielen-noutajat!

Kirjutettu Tukhulmissa, Joulu-kuun 7:nä päivänä vuonna 1828.

_C. A. Gottlund_.



VÄINÄMÖISET.[12]


    "Väinämöiset -- mikäs se on?"
    Se on tähti taivoisessa,
    Seulaisten pieni sikeri,
    Virsu vanhan Väinämöisen,
    Jok'on ilmassa, iässä,
    _Otavasta_ oikeesehen,
    Rajalla _Linnun-ratojen_.
    Siinä kiiltääpi kitisee
    Sätehellä seihtemällä,
    Tuhannella tuikkarella
    Viskoitteloo valkiansa
    Tännek tuonnek taivoisehen.

    Ukko vanha Väinämöinen
    Heittiin pitkin pientarellen,
    Maito-heinillen makoomaan.
    Vuohen-kukat vuoteheksi,
    Lehmän-kielet liepeheksi,
    Apilat peän-alaksi.
    Leivoiset ne lentelivät,
    Virsiänsä viruttivat
    Ukon korvissa koreesti.
    Käki kukkui kuulusasti,
    Onnen-kukko kuusikosta
    Luki satoja sanoja.

    Väinämöinen, vanha-miesi
    Vetjusteliin väsyksissään
    Päivän-paisteessa parraassa,
    Kuumahassa kuun-valossa.
    Etelätär, neito nuori,
    Laskiin päivän-laskennolta,
    Lännestä tähän lähättiin,
    Hänen suutaan suikutteli,
    Hänen leukojaan likisti.
    Kukat hiljan kuiskuttivat,
    Heinät hiljan heiluttivat,
    Hyssytti häntä hyvästi.

    Ukko vanha Väinämöinen
    Nukahtipa nurmen peällä,
    Uupui suloiseen unehen.
    Näki unta viisi vuotta,
    Seihtemettä sitä selitti.
    Unessaan Ukko käveli
    Taivaan pilviin piirtä myöten,
    Witojen tähtiin tietä myöten
    Kulki pitkin kuun kujasta,
    Kantavansa kanteleensa
    Tuonnek _Otavan_ ovillen,
    _Pohjos-tähen_ porstuvillen,
    _Sauvan Aaroisen_ salihin.[13]

    Tullessaan tuonnek tuloovat
    Ruomin muinoisat Runojat,
    Troijan soan-toimittajat,
    Uhoimmat soiton-urohot
    Tunkeksivat tämän ympäir.
    "Laula veikkonen vähäisen
    Teijän moasta maistiksemme,
    Koitteheksi teijän kielen!
    Laula, laula Väinämöinen,
    Hyräile hyvä Isäntä
    Niitä soittoja somia,
    Joita lauletaan Lapissa,
    Soitettaneen Suomenmoassa!"

    Ukko vanha Väinämöinen
    Kauan ensin kainusteliin,[14]
    Ujosti näitä Uroja;
    Siitten otti kanteleensa,
    Vasemmalla käsi-varalla
    Peästi vyönsä vyötäisiltään,
    Peästi helmat helppoisilleen,
    Tuuleen hameensa hajotti.
    Siitten hieroi kämmeniään,
    Kämmeniään, kymmeniään:
    "Soitammahan sortaammatak,
    Laulammahan lakkaammatak,
    Iloksi näiten Isänniin
    Näiten miesten mieleheksi!"

    Siitten rupeisi Runoillen,
    Laulujansa lasketteli --
    Lauloi päivät peättämätäk,
    Lauloi yötä yöttymätäk,
    Kolmet päivee perättäin
    Soitti soittoja soreita.

    Väinämöisen soiteltua
    Tàhet tansi taiwahalla,
    Kuu se kuuntel' pilven peästä,
    Nauroi taivahan navalla.
    Kuin hään lauloi lauat heilui,
    Taivaan-parret parkaisivat,
    Vinkuivat tuulen-vihinät.
    Kuin hään soitti sormillansa,
    Peukaloillansa peuhaisi,
    Itki ite _Ilmarinen_,
    _Vuolankoinen_ Vuoren-ukko
    Vetiin vatsan-veänöksissään,
    Ähmäröiset ähkäilivät,
    _Voiperoiset_ voihkailivat
    Tästä soitosta somasta,
    Näistä lauluin-laitoksista.

    Jo päiväntenä kolmantena
    Rupeis Ukko Väinämöinen
    Vasta parraaita panemaan,
    Silloin laulujaan lateli,
    Kajahutti kanteletta,
    Jotta kielet kiljaisivat,
    Eänet kaikki ärjäisivät,
    Parkuisivat joka paikka.
    Päiväntenä kolmantena
    Ennen Kukon kuulumatak,
    Päivän nuoren nousematak,
    Rupeematak oamu-ruskon,
    Lasketteli laulujansa,
    Kaikkiin sakeemmat sanansa,
    Jotta Hiijet himmenivät,
    Taivaan vallat vapisivat,
    -- Lumohutti ite Luojan.[15] -- --

    Silloin soitti soitumellaan,
    Kantelellaan kaikutteli,
    Jotta rauat raukenivat,
    Vasket vaipui kanteleesta.
    Lauloi kaikki kanteleensa
    Paljaaksi tähti-säteeksi,
    Lauloi kielet kanteleessa
    Paljaaksi päivän-paisteeksi,
    Lauloi naulat kanteleessa
    Paljaaksi kuun-kuumeeksi.
    Soitti kynnet kynsistänsä,
    Soitti suonet sormistansa,
    Käsistänsä liha-keäpet -- --
    -- -- -- -- --

    Siinä muinot, muhkiammat,
    Virren-sepät viisahammat
    Seisoivatten säikähtyneet
    Tämän yhen ympärillä.
    Kaikki ihmitti isosti,
    Mainittivat tätä miestä
    Heijän parvesta parraaksi,
    Sukaksi heijän suvusta.
    Kukin kahto kummahaksi
    Tätä Suomen soittamusta,
    Käyttämistä meijän kielen.

    Eipä tainut _Orpheus_-kaan,
    Eikä _Ossian_ osanut
    Parempia pannaksensa,
    Rueta hänen rinnallen
    Kieliin peälle kilvoitella,
    Virren-töillen työskentellä.
    Runottaret, Laulattanet,[16]
    _Pindin_ piijat Soitottaret,
    Eivät hyökään vielä nähneet
    Eikä taivaassa tavaneet
    Kauniimpia kanteleita,
    Koreempia soiton-koneita.

    Ite _Homerus_ ihastui,
    Ihastui ja ihmetteli
    Tätä Poikoo Pohjolasta,
    Tätä parta-suu uroa;
    Anto kättä, anto suuta.
    Sylissään häntä sylitti.
    Kahtoi vielä kanteleesen,
    Hänen koppahan koputti,
    Sanoi: "saatatkos salata; -- -- --
    Sinä riähkä, riemullaisi
    Sinä lempo, leuvoillaisi
    Pi'ät sellaista iloa
    Josta Hiijet himmenöövät,
    Taivaan vallat vapisoovat
    Hervehtiipi joka henki."
    Vastais kielet kanteleessa,
    Soiton-koneilla sopotti:
    "Ei meit' laula kaikki lapset,
    Soittanek sormi jokaisen.
    Tämäpä Ukon tekemä,
    Väinämöisen vestelemä,
    Teki kopan koivun luusta,
    Taitto tammesta jalakset,
    Jota koversi kovalla
    Väinämöinen veihtellänsä,
    Suomen i'äksi iloksi,
    Lappalaisten laulannoksi."

    Ukko vanha Väinämöinen
    Nukahti vasta nukuksiin.
    Vielä makais vuotta viisi,
    Vuotta viisi, vuotta kuusi,
    Nukuksissa hyvän unen.
    (Uni pettipä Ukonkin,
    Vietteli makiaan makuun.)
    Havaihtessaan hään havaihti
    Kaikki tyhjäksi uneksi;
    Heinät oli helvistynneet,
    Ruohot kaikki jo ruostunneet,
    Linnut lähteneet levollen.

    Kuin hään kahtoi taivoisehen,
    Siirsi sinnek silmiänsä,
    (Voi, ihmettä! -- mitä näki)
    Näki sielä virsuansa,
    Taivaan räystäällä, renallaan.
    Yks' oil löttöinen jalassa.
    Toinen tallus taivahassa;
    Siinä paulat paisteloovat,
    Tuohet tulta tuiskuavat,
    Vilahtaa virsun vitakset.

           *   *   *

    Kosk' oil nousuneet Otavat,
    Tähet vanhat valaistunneet,
    Kirkaistunneet kirjoissamme,
    Sillon näimme myö tämänkin,
    Virsun vanhan Väinämöisen
    lässäpäin ilmaantuvan,
    Väilyvän muihen välissä

    Kuta lauletaan enemmin,
    Somehimmin soitettaneen,
    Sitä paremmin paistaavat
    Nämät seulaisten sätehet.
    Valkiansa varjeloovat
    Suomen muinoisat Runojat,
    Jotka autuast' asuuvat
    Taivaan aukeella aholla,
    Vanhanmiehen vainiolla.

    Soita, soita Suomalainen
    Kaunihisti kanteleellais,
    Visusti virren-teollais,
    Näillen vanhoillen uroillen,
    Miehen kunkin kunniaksi
    Suomalaisesta suvusta,
    Joita taivaassa tavataan.

    Kosk' ei peästä moata myöten,
    Eikä merellä mänemään
    Tuonek taivaiseen talohon
    Sinne ikuisaan Ilolaan,
    Niin on mieli miehillemme
    Luotu Luojalta hyvältä,
    Astuamaan aatoksissaan
    Meren yheksän ylitten,
    Taivaan puolen kymmenettä,
    Aina asti aurinkohon,
    Päivän peälle peäsemähän.

    Meitä juohutus jokainen
    Näissä meijän Runoissamme
    Nosteloo moan noroista.
    Kantaa taivaan koarehellen.
    Ruvetkee siit' runoillenne
    Suomen poikoiset poloiset,
    Tehkee virret viisahammat
    Jotta saisitten sanoa:
    "Myö on käyty kerran tuolla
    Kaikkivallan kartanossa
    Juuri Jumaloin tykönä,
    Maistamassa makkeitansa,
    Naukeitansa nautimassa,
    Jot' ei maistak moan elävät,
    Eikä nauti luonnon nauta."

                           G--nd



Rusi Ryynäinen

Moaninkalta.


Rusi (t. Ambrósius) _Ryynäinen_ oli syntynyt nuon 1760:en vuuen
tienoilla _Halolan_ kylässä _Moaninkan_ kappelissa _Kuopion_
pitäjässä. Hään oli nuoruutessaan käynyt _Pohjanmoalla_, jossa
hään oppi _puu-sepäksi_, jolla työllä hään elätti henkensäk saakka
kuolemansa asti.

Se tapahtui hänellen, niin kuin muillen älyillen (snillen)
joihen täytyy moallisessa ihmis-joukossa suljeta taivaallisia
aljeita (anlag) että hyö keäntyyvät _surun-lapsiksi_. Niinpä se
kävi myös _Ryynäisen_ kanssa. Ainoasti silloin, kuin viina oli
poisjuohuttanut hänen muistonsa _moallisista murheista_, niin hään
taisi heittee mielensä näillen _henkellisillen huvituksillen_,
kuhun ei muut kehujat yltynyt. Eli hänen täytyi unouttaa _olennonsa
moalla_, tullaksensa osalliseksi siitä isommasta _henkellisestä
ilosta_, joka Runomuksessa on Runojoillen luotu. Mutta "vilja
voittaa viisahankin, tauti tappaa taitavankin;" hään joutui
viimeiseksi _Runojasta juomariksi_, ja keänty verkaisillaan yhestä
henkellisestä ja taivaallisesta nautimisesta siihen roakaan
moalliseen nautimukseen, joka teki häntä luontokappaleeksi jälleen.
Sillä jos Runojat jollon-kullon voiteloo kielensä viinan-mehulla,
joka virvoittaa heijän mieli-juohutusta, niin se ei ouk siksi
viina joka teki heitä Runojoiksi; -- se myrkyttää heitä, niin
kuin muitakin Jumalan lapsia, ja soattaa heitä heikkouteen ja
huonouteen. Sanotaan: "viina villin tekööpi, olut tuopi toisen
mielen", ja niinpä se toi _Ryynäisellenkin_. Hään oli paha-kurinen
ja pikainen päissä ollessaan, ja taisi silloin olla kelvotoin ja
levee-suinen. Hään eli _köyhyytessä_ yhellä torpalla _Kermetlahen_
kylässä (sillä hänen tavarat ei ollut tästä moailmasta) mutta
mielensä puolesta hään oli rikas perätin, ja runsaasti lahjoitettu
runollisilla mielen-juohutuksilla. Pioissa ja juominkissa hään
oli aina soapuvilla. Kuin ei kuhtuneet häntä muut, niin hään
tuli omalla käskyllä, aatellen: "koirat kuhtuin tuloovat, hyvät
vieraat kuhtumatak." Harvoin häntä kaivattiin; mutta kuin ei heitä
mielittänyt ykskään lauluillansa ja Runoillansa -- silloin oli
Ryynänen poikessa.

_Ryynäinen_ kuoli v. 1822, ja kannettiin _Moaninkan_ kirkollen, kussa
häntä hauattiin kuin yhtä Koiroo, koska tämä nykyisin virattomaksi
heitetty Kappalainen, nimeltä _Björklund_, ei lukena hautoa hänen
ylitten -- siitä syystä, että hään näinnä viimeisinnä vuosiuna oli
ollut _viinaan mänevä_(?!)

Tässä loppui hänen _moallinen elämä_, kussa hänellä ei ollut paljon
iloa viljelläkseen; mutta _henkellisessä tarkoituksessa_ on hään
ikuistanut nimensä polvinpäiviksi meijän kirjoissamme. Seneistä,
jos ei Pappi tahtona lukea hänellen ne viimeiset sanat, niin ei
se kielläk meitä puhumasta hänen _runollisesta jaloutestaan ja
ansiostaan_. Myö luemme sitävastoin kunniaksemme, että olemme
ensimäiset, jotka moamiehillemme toimitamme muiston tästä
miehestämme; ja sillä ikuistamme hänen nimensä meijän Suomalaiseen
Tarinamukseemme.

Kosk' emme ole käynyt hänen syntymäpaikoillansa, niin emme myös
ouk soaneet tilaisuutta kuulustella ja ylös-kirjutella muita hänen
_virren-tekoja_, joita sanotaan paljon vielä löytyvän _Moaninkassa_.
Nämät kahet Runot, jotka tässä seuraa, ovat ne ainuat, jotka olemme
hänestä käsittäneet, ja jotka saimme jo Upsalassa v. 1824 Herra
Oppivalta _Greg. Aminofilta Venäänsoaresta_, samasta pitämästä.
Meijän on siitten täytynyt kirjoin kautta hankkia parempia
tiiustuksia sekä näistä _Karhulan peijaisista_, joista Runossa
lauletaan, että niistä yksinäisistä _nimistä_, joista siinä monessa
kohin puhutaan: joihen selityksestä meijän tuloo kiitoksella mainita
Koulunkäyttäjätä (Rektorn) Herra Oppiata _A. Wenellia_ Kuopiossa.

Mitä vielä tulisi tästä Ryynäisestä sanottavaksi, niin myö ilman
epäillemätäk asetamme häntä ensimmäiseksi[17] tässä meijän
kootuksessamme _Suomalaisista Peä-Runojoista_, ja annamme hänellen
toveriksi _Konsan Heikin_[18] Pohjanmoalla, josta vastapäin puhutaan.
_Ryynäisen_ runo-taito (skaldeförmåga) ilmoittaiksen erinomattain
_kielen ja mielen sukkeluutessa_. Myö taijamme sanoa hänestä, että se
oli varsin yksi _pilkka-suu_ (Satirikus) ja _irvi-hammas_ (Gyckelmakare)
joka kielellisyyellänsä (Munwighet) ja puheen-suloisuuellansa
nauratti ei ainoasti ne jäykkiämmät miehet, mutta joka
puheliaisuuellansa (Wältalighet) käytti ne murheellisemmatkin aineet
iloksi. Näissä kokeissa osoittaiksen hänessä yksi iso _peän-äly_ ja
_tarkka muisti_, koska hään ilman että niin sanalla ylistää ihtesäk
(nopeemmin hään alentaiksen) käytti yhen asian _i'äksi kunniaksensa_,
joka oli aivottu hänellen häpiäksi, ja teki tätä heillen, jotka oli
sitä aikoineet, _i'äksi häpiäksi_. Että hään mielessään viritti,
ja taijolla sovitti näin pitkän runon, ilman kirjaan panematak,
toistaa hänellä myös olleen ankaran muiston. Myö taitaisimme ehkä
moittia häntä niistä _Ruohtalaisista sanoista_, jotka hään on pistänyt
virteensä, mutta meijän tuloo muistamaan, että moni piti tätä ikään
kuin yheksi kunniaksi, ruumentoo näitä _vieraita sanoja_, ja että se
on aina ollut yksi tapa talonpojissa, nouattoo _herroin syljyksiä_.
Että hään jollon kullon rypeilöö suutansa ruokottomilla sanoilla,
muistuttaa meitä, että hään oli _Talonpoika_; ja ettemme näistä
virheistä närkästy, eikä heitä heitä pois sanoinsa suhteen, toistaa
että olemme kyllä valaistuneita ymmärtämään, ja suuttumattomatak
käsittämään, sen _täyellisen luonnon_ hänen Runomuksessaan, ilman
_sanan karsimatak_.



KARHULAN PEIJAISET.


Että paremmin ymmärtää näitä asioita, joista Runossa puhutaan,
tahomme eiltäpäin selittää heitä, sitä myöten kuin puheet heistä
vielä kuuluuvat Moaninkalla. Sanotaan että tämä Ryynäinen oisi
ollut vähä viinoissaan Talonpojan _Risto Karhuisen_ hautaisissa,
joita juotiin _Karhulan_ talossa _Halotan_ kylässä _Moaninkan_
Kappelissa s. 3 p. Toukok. v. 1791, ja koska se silloinkin aina oli
juonikas, eikä osanut suutansa hallita, niin oli joutunut toisten
kanssa riitaan, ja tullut salvatuksi sika-pahnaan (eli vanhaan
heinä-korsuun). Kuinka kauan hään siinä lie ollut ei nimitetäk;
tiietään ainoasti että hään, peästyänsä sieltä, teki pitkän
Runon, kussa hään laulaa näistä Karhulan Peijaisista, ja niistä
villa-lakkiloista, jotka siinä häntä vihaisivat. Koska Lukkari _Jaakko
Kyösti Hoffrén_ oli tässä Runossa tullut nauretuksi, niin hään,
Lautamiehen _Poavo Eskelisen_ kautta, paituutti Ryynäisen (vielä samana
syksynä) käräjään, ja laitto sinnek veljensä, Lautamiehen _Aaron
Hoffrénin_ asiatansa ajamaan -- koskei hään viihtinyt ite tulla. Kuin
ei tämä hänen puolus-mies ollut hyvä näyttämään toteen kanteitansa,
niin Laintutkia (Häradshöfdingen) Herra Lainjulistaja (Lagman)
_Fabritius_ pyysi _Ryynäistä_ ite laulamaan virttänsä. Oateltuaan
vähän asiatansa rupeisi hään lauluillen, ja laulo monta tuntia (?)
perättäin, mutta heitti aina pois ne pahimmat paikat, ja mätti uutta
siaan. Kihlakunnan-Oikeus ei tainut ottoo kirjaansa kaikkia hänen
laulujansa, mutta kuunteli heitä pystyllä korvalla, ja koska hään oli
lakkanut laulamasta, mieleksi ja nauroksi kaiken läsnä-olevaisten,
niin sanotaan koko riijan siihen loppuneen.



RUNO.


    "Ei sanat sanoihin puutuk,
    Virret veisaten vähänek",
    Sanan-laskussa sanoovat
    Suomen syvät Suomalaiset;
    Voan mun puuttuupi puheeni,
    Laulu-virtteini lakkaapi,
    Sill' on mulla mustat päivät,
    Varsin vaikia elämä.
    Sill' on kipu kintahissa,
    Suoni sormia vetääpi,[19]
    Pakottaapi peukalota.
    Peä on kieleni kipiä,
    Kuiva kurjan kulkku-torvi:
    Eipä raiku raskas rinta,
    Eikä kurjan kulkku-torvi,
    Vaikka ainoiset asiat
    Vielä varsin voatisivat.

    Tok on vielä toimivampi,
    Että soan sanan sanoa,
    Puolen kymmentä puhua,
    Kuink' on miehet _Moaninkalla_,
    _Iisalmen_ ison rajalla --
    Mont' on miestä _Moaninkalla_,
    Mutta _Moaninkan_ kylissä,
    Ei ouk monta mielellistä
    Eikä vakaista varsin.

    Uskon ensin Eskelistä,[20]
    Pienen Poavalin parasna,
    Lautamiehen mielellisnä;
    Tok on _Torsti_ toimivampi,
    Sata-vaimoinen sanoa.

    Luulin Lukkarin hyväksi.
    Kellon-soittajan somaksi,
    Vaikka suuren vaivan kanssa,
    Kivun kiussain keralla
    Pyrki meillen meäkimään.
    Kummat juonet _Kustavillen_,
    _Joakopilla_ joaritokset.

    Nyt minä puhun _Pukista_,
    Aiottelen _Oaronista_,
    (Vaikk' on vaterkin kohta,
    Eli kuulus' Kummin-poika)
    Kuin on suuresta suvusta.
    Asennosta ankarasta.
    Äväriäs oli Äijä kyllä,
    Rikas riistaasta perätin --
    Kunniasta kuuluisampi.
    _Eskel-voari_ Äijän poika.
    Sotaherrana somainen,
    Upserikin uskollinen.

    Is' oil kyllä ihmiseksi.[21]
    Isä ihmisten tapainen;
    Rakas varsin rannihinsa,
    Kuin on ollut kummihinna;
    Voan on Oaron ankarampi,
    Viekas, vihasen-lainen.
    Kyll' on kiltti kirkko-tiellä,
    Kesti-paikoissa parempi,
    Okkela on oluen luonna,
    Viekas viinan-tienuilla.
    Ei se seästä särpämiä,
    Sian-kinttuja kitise.
    Jos oisi Orihin potka.
    Eli Tamman taka-roaja,
    Eli sorkka sota-hevoisen.
    Syöpi voita vuohen verran
    Palon viiliä vitoopi;
    Viel' on julma juustollenkin
    Maito-ruuan maistelia.

    Nyt minun täytyy sanoa
    _Karhuisten_ kavalat neuot,
    Kaupiaisten kauhiammat:
    Ylpee on perätin _Pekka_,
    Kotonansa suuri koira,
    Joka pulskasti puhuupi:
    "Soapi Karhuinen kasakan,
    Tänä keitona kesänä.
    Kapan annan _Kaukoisellen_,
    Senkin otrina ojenan,
    Kannan kaksi vanteheilla
    Kuuen päivän kostennosta."
    Ei _Rusi_ rupia tuohon,
    Ryhy _Ryynäisen_ penikka.
    Kapan tahtoopi tasaisen,
    Puolentoista pulskiasti,
    Ylisummahan yheksän
    Viikon-peähän peästyänsä.

    Tois't on juonet Toavitilla
    Toiset _Toavitin_ asiat.
    (Rouvarill' on rohkiammat)
    Vettä viinahan panoopi,
    Korvon korttelin osaksi,
    Kaksi kannun kohennoksi.
    Viel' on pieninen pikari,
    Jok' on laitettu lasista;
    Se esinä markan makso
    Kohta kolmehen ylensi.
    -- Tuota ouvot osteloopi.

    Jos kukainen kummiksiipi,
    Kenkin keskensä sanoopi:
    "Kyll' on kallis kauppa-viina,
    Suuros-pulloll' suuri hinta."
    Toavit toisia puhuupi:
    "Kylläs annat kymmenänkin,
    Kaksitoista kaikitekkin
    Ennenkuin elo tuloopi
    Tänä syyssä syötäväksi."
    Hyvä vielä Hyökärinä,
    Kaunis Ruunun-kaupiana!
    Ensin ostaapi eloa,
    Rukihia roinistaapi,
    Jotka leiviksi levittää;
    Ostaa siitten otriakin,
    Jotka soutelee sotahan,
    Kuletteloo _Kuopiohon_.

    Minun täytyypi sanoa,
    Murehella muistutella
    Kuin on ukko uupununna,
    Vanha voari vaipununna,
    Koatununna _Karhulasta_:
    Nyt loppu Lohilta pelko,
    Surma suuri-purstoisilta;
    Soap nyt Siijat siivon olla,
    Lahnat loavullans elee.
    Jopa Muori murnistaiksen,
    Vanha akka varustaiksen,
    Leski leikkitäk puhuupi
    Poijallensa, porstuassa,
    Kahen kammarin välissä:
    "Otapa avahin aitan,
    Puoin pukkari sivala![22]
    Otas otria vähänen,
    Kapan kaksi, vantehiseen;
    Joista juoma laitetahan,
    Olut pannahan paraiten
    Vanhan Voarin peijahiksi,
    Iki-muistoksi Isäisi!"
    _Marketallen_ mainihtoopi,
    _Pekan_-vaimollen varottaa:
    "Osootkos oluen panna,
    Tehä viinan viisahasti?"
    _Markettakin_ mainihtoopi:
    "Viel' on leivät leipomatak,
    Kakkarat kaputtamatak."

    Sanoo Pekka pensiästi:
    "Itekma olen isäntä,
    Veärän-nenän vertahinen!
    Minä laitan Lankolaiset,
    Sisareinkin sieltä nouan,
    Joka kyrsät kypsyttääpi,
    Paksut leivät paisteloopi."
    Jurahtaapi _Jussillenkin_,
    Veljellensä vertahasti:
    "Sivallappas siivon sihti,
    Hovista käri hopia,
    Kaputainin kakka-seula!
    Minä peijahiin Papillen
    _Samulillen_ sanelen
    Tulla kestihin keralla.
    Saisin sillen siivon-leivät,
    Kymmen-kapan kyrsäisiä.
    (Jospa jäisi _Jaakollenkin_,
    Elikkä _Eskelisellen_,
    -- Siitten antaisin Oarollen).
    Muita ruokisin muruilla,
    Tähtehillä täyttäisihin."

    Tahto tietä _Toavettikin_
    Kuita muita kutsutahan
    Tähän kestihin keralla.
    Sanoo _Pekka_ pensiästi:
    "Minä laitan Lautamiehet,
    Kutsun kunnia-sukuiset;
    En tottele Tolpparista,
    Loisimiehistä mitähän.
    (Ruokkia _Rusia_ piteä.
    Vaikk' on toisen tolparinna).
    Vielä kutsun kuuluisammat,
    Herratkin Hevoisten kanssa
    _Taviniemeltä_ talutan,
    Sihtierin sivalan tuolta.
    Tapan valloillen Vasikan,
    Hiehon hieno-seärisillen,"
    (Vaan ei anna akka myöten,
    Mutta puhuupi pulskasti):
    "Anna vanhenna Vasikan,
    Parata patukka-hännän!
    Tuosta toista toivotahan
    Moallen maijohon-antaja."

    Siitten _Pekka_ pelmastaapi,
    Pistää puikkohin punaisen,
    Aika varsan valjahiisen;
    Ennättääpi _Eskeliseen_ --
    Tuossa _Poavollen_ puhuupi,
    Lautamiehellen latelee:
    "Nyt on Ukko uupununna,
    Vanha Voari vaipununna,
    Niin tule sinäkin tuone! --
    Tuo pikari tullessaisi,
    Suurus-pullo suurellainen
    Vati vaskinen kuleta,
    Tina-kannu kanssa vielä!
    Ei taija talossa meijän
    Olla kunnon astioita,
    Joilla juoma kannetahan,
    Olut tuuvahan tupahan,
    Pöyvän peällen pulskiasti.
    Katahis' on meillä kannut,
    Tuopit tuohi-vantehiset".
    Lautamies lupaisi tulla
    Taitavalla Tammallansa,
    Joll' on kaunihit kaviot.
    Silmät kyllä varsin siistit.
    Korvat korttelin-pituiset,
    Syltty-keinot kelvolliset

    Niin siitten tuloopi tuolta
    Luoksen Lukkarin omansa.
    Kellonsoittajan somaisen.
    Kuhtuu tuolta kuusi miestä
    Kahen konkarin keralla;[23]
    Muorillensa muistuttaapi.
    (Se oli siitten seitsemäänsi
    -- Kaheksaas oli vanha _Kaisa_,
    Aivan Lukkarin Anoppi).

    Niin siitten tuloopi tuolta,
    _Tavisalmehen_ samottain.
    Heitti Hestansa pihallen,[24]
    Tasa-turvan tantarellen.
    Kulkoo kohta kuistin luokse,
    Pontiuksen porstuahan;
    Tuosta lemmaisten tupahan,
    Aijaisten ala katoksen.
    Turistaiksen tultuahan,
    Peristäiksen peästyähän,
    Puheleepi pulskiasti:
    "Sais tästä savikko-pelto,
    Tämän turvan tuomisia,
    Tämän kärsän käyttähiä,
    Tämän aivun antemia."
    Puheleepi pulskiasti,
    Hattu käissä hartahasti,
    Kolmikanta kainalossa:
    "Oli meilläkin meteli
    Ennen nuorra oltahissa,
    Naisten palto noapurikset
    Oomma soanehet osammo,
    Kumpaisetkin kumppalimmo.
    -- Niin tule sinäkin tuonek,
    Paakin Mari matkajaisin;[25]
    Pane akka ahkiohon,
    Istutek ite sylihin!
    Anna konkarin kokea,
    Töpö-hännän tölkyteliä!" --

    Sieltä veistihin _Väisälään_,
    Kohten _Kopoisen_ kotia,
    Karva-kulman kartanohon;
    Kuhtui tuolta kuulon miehen,
    Ison-kirkon kirkko-veärti.
    _Pekka Poavollen_ puhuupi,
    Lateloopi Laukollensa:
    Marketalle mainihtoopi,
    Sisarellensä sivuise:
    "Niin tule sinäkin tuonek
    Isäisi itkemääni,
    Kuinsa viijähään viluhun,
    Laitetahan paikkaisehen!"

           *   *   *

    Kuin oli ukko uuvutettu,
    Vanha Voari vaiputettu,
    Multa peällehen muokattu,
    Kohta joutuvat kovullen,[26]
    Kaunihisti _Karhulahan_;
    Tuossa ruuallen rupeisiit,
    Pöyvän arihan akahtiit.
    -- Jopa nurkasta nurahti,
    Sano katko karsinasta,
    Rusi runttihin seassa:
    "Isot istuvat rahilla,
    Pöyhkiämmät pöyvän-peässä,
    Taitavaisimmat takana,
    Lavihtalla Lautamiehet.
    Minä katko karsinassa,
    Sirkka-louhossa sihisin,
    Vaikka suuren vaivan kanssa
    Vestin kirstun kirvehellä,
    Höylän kanssa kaunistelin
    Karhuisellen kammariksi.
    Muill' on tässä mustat pöksyt,
    Sinertävät silkki-viivat;
    Mull' on nuttu nukka-vieru,[27]
    Takki tappuran-sekainen.
    Muill' on tässä mustat turkit,
    Turkin puuhat puuhkiammat,
    Jotk' on lankoista lavottu,
    Punaisista, pulskalaiset,
    Siniset sivullen pannut;
    Mull' on karvatoin kasukka,
    Kurehihin kuivattunna
    Kupehilta kummaltahan.
    Muill' on tässä mustat kenkät,
    Sekä soappahat somaiset,
    Jos on alla anturatkin,
    Korskat varsin konstilliset,
    Kolmen tuuman korkeuiset.
    Minä runhustan rajoilla,[28]
    Kuin on katkon kalla-luista --
    Ruunan-päillä runtustelen.
    Muill' on pitkät piipun-varret
    Kopat varsin konstilliset,
    Koko kopran täyvelliset;
    Minä tynkällä typitän,
    Täpyttelen tähtehillen."

    Tuosta suuttu suuret voarit,
    Villa-lakkiset vihastui.
    Alettiinpa arveltohon,
    Minnäk pannahan pahoa,
    Ruttoa kuletetaan?
    _Pukki_ tiesi pulskan neuon,
    _Oaron_ siitten ankaramman:
    "Täss' on pahnoa pahanen,
    Kuisti on kujan perällä --
    Kannetahan katrakkahan!"
    _Olli_ oikehen puhuupi,
    _Husson_-poika pulskiasti:
    "Ei sinnek Sikahin luokse,
    Karva-kärsäisin käsiin
    Vielä runtetak Rusia!
    Hyvä on Nikkari nimeltä,
    Puuni-seppä, sen mokoma;
    Oikeen ovet tekööpi,
    Akkunat asetteloopi.
    Teki kahet kankas-tuolit,
    Kahet kaunihit peräti,
    Vasta sai ne valmihiksi
    Eilen ennen ehtoisia.
    Korskat korvihin rakensi.
    Kaunisteli kakko-puikot.
    Onhan tässä olki-huone,
    Lato laitettu jalosti;
    Pankaat pakanat sen tuone
    Taitavasti -- jos tahotten!"

    Rusi tuonek runtettihin,
    Kannettihin katrakkahan.
    _Ambrósius_ ajatteloopi
    Tuolla yksin ollessansa:
    "Olin minäkin ennen miessä,
    Mies-lukua tehtähissä;
    Nyt minä poloinen poika
    Savohon sanaksi jouvun,
    Kylän-juoksukski kykenen."
    Isot istuivat tuvissa,
    Pöyhkiämmät pöyvän-peässä,
    Oven-suussa suuret muorit,
    Karsinassa kalsihimmat.
    Nuoret piikoiset pihalla,
    Poika-miehet porstuassa,
    Tuolla suutahan sukivat
    Muna-voilla vehnäisillen,
    Leivillen rukihisillen.
    Minä _Rusi_ raukka-poika,
    Heinä-korsussa kohisin.

    Olipa auki akkunata,
    Pikkuruisen piirullansa,
    Tuosta pistäksen pihallen;
    Siitten tunkeksen tupahan.
    Olisin olutta juonut,
    Voan ei _Oaron_ antanunna.
    _Eskelinen_ ennättääpi
    Puhumahan pulskiasti:
    "Ei tämä olut olisi,
    Juoma, markkaa maksavainen,
    Voan on pullo pulskallainen,
    Kuin on kullattu sisältä."

    Istuin keskellen isoja,
    Lauman lain-lukiaitten,
    Syystä kylläkin kyselin:
    "Ounko minä millonkahan
    Tehnyt työtä törkyllistä --
    -- Miksi minua sinne
    Kannettihin katrakkahan?"

    Sanoo Lukkari lujasti:
    "Keltä on sinulla käsky,
    Kusta oppisi otettu,
    Soatu sanat mokomat,
    Joit' ei muista mun sukuini,
    Eikä tiiä _Eskelinen_?"

    Sitten _Oaron_ ankarasti
    Otti piiskan, pitkä-siiman,
    Apiltansa aika ruoskan,
    Joll' oil Juhtat neuvonunna,
    Orihit opettanunna,
    Tamman-pojat taitavaksi.
    Alkoi runnella _Rusia_,
    Pientä miestä pikkuruista.
    _Mustavirran_ viisas _Husso_[29]
    Autto ankara peräti,
    Astupa avuksi kohta,
    Ajo poikkeen _Pontiuksen_
    _Pilatuksen_ pieksämästä.
    -- Se on miestä _Moaninkalla_,
    Kirkkokunnan kuuluisainen,
    Jot' ei viina viivyttele,
    Jouvuttele suuret juomat.
    Joll' on akka aivan pieni,
    Vaimo voaksahan pituinen.
    Jok' on suuresta suvusta,
    Asennosta ankarasta.

    Vanha _Antti_ ajatteloo[30]
    Kuin kahtoo katoksen alta,
    Kuistin kusisen sisältä:
    "Jospa joutuneen minäkin
    Selkäsaunahan samahan!
    Voan en minä mielelläni
    Rupia _Rusin_ tavalla.
    Riksin otan riinistäini,
    Taskusta tasa-parisen,
    Kura-suusta kukkarosta,
    Jonka annan _Oaronillen_,
    Tuolla seästän selkä-luini,
    Vanhat hartiain vapahtan
    Alta ruoskan ankaramman."
    _Karhuisellen_ kanteloopi:
    "On nyt ilkiät Isänät,
    Kuin ne kuhtu vierahiksi
    Tuohisepän _Tuppuraisen_,
    Rautiain rakin-näköinen.
    Joll' on silmät siivottomat,
    Kasvot vielä karstasimmat
    Kuin on kasvot suuren Karhun.
    Peällä vanha verka-västi,
    Aijas-karvainen kasukka,
    Jot' on paljon paikattunna,
    Röky-lailla röhnästetty;
    Roasut roiskaiset jalassa,
    Lian kanssa liitettynnä,
    Paskan kanssa paatettunna.
    Viel' on soappahat somaiset,
    Niin kuin kuivat koskus-torvet."
    Kohta korvallen tapaisi,
    Kumautti kulmallehen
    _Anttia_ äkkiä varsin.
    Sai nyt _Antti_ aika paukun.
    Kumauksen kulmallensa.

    Ei Savosta sanat puutu,
    _Kuopiosta_ kummat juonet,
    Jos puhuisin puolen vuotta,
    Eli kuuta viisi, kuusi.

    Petettiinpä _Pekka_ vielä,[31]
    _Musta-soaren_ sartti-poika.
    _Hyttylän_ hyvät emännät,
    Akat vanhat viettelykset,
    Surulliset suuret muorit,
    Saivat saunahan saloa
    _Pekan_ olla yksinänsä
    Jossa _Moaria_ makaisi,
    Pieni tyttö pitkällänsä.
    _Moaria_ makia...
    Tuolla miehen mielitteli,
    _Husson_ pojan hullutteli.
    Oamulla äkin varahin,
    Kohta päivän koittahissa,
    Voati kohta _Vainikaista_
    Puhumahan puolestansa.
    Anto kihlat aika-lailla
    Kautta vanhan _Vainikkaisen_.
    Siitten _Kaisa_ karmistaiksen,
    _Kaisa_ kolkosti puhuupi:
    "Ei sinua Noijat noijek,
    Hulluttele _Hussolassa_!
    Kuinma annan kulkuhuisi
    Lemmon-paskoa palaisen
    Pirun-kusta pikkuruisen."

    Virsi on tehty syytä myöten,
    Asioita arveltunna:
    Tät' on virttä viikon tehty,
    Koko kolmet vuorokautta
    -- Vast' on soatu valmihiksi.
    Mutt' tuosta murehteleevät,
    Toruvatkin toisen kerran.
    _Oaron_ keänsi kulmahansa,
    Kahteloopi karsahasti,
    Eipä huoli _Eskelinen_
    Virrestä vihanen olla,
    Laulusta lakihin männä. --

    Enkä voi minä enemmin,
    Jaksa _Pukista_ puhua!
    Nyt minä murehtin muuta,
    Valittelen vaivojani
    Kulettaissa _Kuopiossa_,
    Kärähissä käyttähissä;
    Siell' ei viina viskoo peätä,
    Olut ohtoa kivistä.
    Kyllä ois olutta ollut,
    Karsta-vettä _Kuopiossa_,
    Voan ol' kuiva kukkarossa
    (Matti taskussa makaisi).[32]
    Riimut rieskana mänivät,
    Ketjut kesku-ruokaisina;
    Ei niistä ehoni elätty,
    Eikä kystä kyllin syötty.
    Jo olisin kurja kuollut,
    Koatununna kaupunkihin,
    Mutt' oil _Kermo_ kelpo poika,
    _Peräniemeltä_ peräisin,
    Joka autto atrialla,
    Muisti murkinan-palalla.
    Anto vielä viina-ryypyn,
    Olut-tuopin oivallisen.

                     Ryynäinen.



RIEMU-LAULU JUUBEL-JUHLASTA v. 1817.


Tämä Ryynäisen Runo, jonka minä myös olen käsittänyt Herra Oppivalta
_Gr. Aminofilta_, ja jossa Runoja koetteloo että kunnialla ylistää
sitä juhlallista käyttämistä, jolla Kuopiossa rajuutettiin tätä
meijän viimeistä Juubel-juhloo (eli Juhlin-juhloo, niin kuin myö
tätä kuhuttaisimme) osottaa kyllä, että se on valinut yhen aineen,
joka oli kokonaan ulkopuolella hänen mieli-luontoansa. Se ei tässä
viritä virttensä viinan-tiloilla, eikä tuttavien parvessa, kussa se
aina Runoillansa oli "Kukko linnassa." Tässä tavataan ainoasti yhtä
yksinkertaista yritystä (sic!) että kehua näillä vierailla nimillä,
joihen sovittamista meijän kieleemme aina on vaikia, ja teköo meijän
Runojamme yheksi kuivaksi Tarinamukseksi; vielä siittennik, kuin
heihin tunketaan näitä pitkiä vuosi-lukuja, jotka ovat luettavia,
voan ei laulettavia. Tätä vikoo tavataan ussein nykyisämmissä
Runoissa, joka on syntynyt siitä, että ne ovat ikään kuin yht-aikoo
aivotut sekä Runomukseksi, että Tarinamuksen varaksi; mutta --
"ei sovik kahta Kuninkasta yhteen linnaan." Muutoin niin kieli
on tässäkin selvä ja sointuva, ja kussa ei puhutak _Lutheruksesta,
Wittenbergistä, Melanchthonista, Tetzelistä, Samosatenista ja
Upsalasta_, eli Rohvessoriloista ja Tohtoriloista (yksi merkellinen
sanan-pepu talonpojan suussa) niin siinä aina äimistyy oatoksia aika
Runojan.

    Tuli toas kynälle kyyti,
    Vuoro vuollulle sulalle.
    Halaistulle höyhenille!
    Pännä pistetty läkissä
    Muisto-merkkiä tekeepi
    Kansan kasvavan etehen.
    Tulevaisten tunnustella
    Juhlan julkisen pitosta,
    Johon Keisari kehoitti,
    Suuri voipa voimallinen,
    Valtias Venäjän-moalla.

    Kuin oli kulunut kaikki
    Loka-kuu lopulle käynyt,
    Vuonna kuin on kirjotettu
    Ja tuli tuhannen peälle
    Kului kaheksan sataa
    Sen peälle seitsementoista:
    Silloin siunattu Solenni,[33]
    Juubel-juhla julkisesti
    Vietettihin vielä kerran.

    Esivalta ensin, kaikki
    Herrat oikenen omaiset
    Sitä suurella ilolla
    Kuuluttivat, kunnialla.
    Sitä Piispatkin pitivät,
    Rohvessorit ja Rovastit,
    Kaikki myöskin Kappalaiset,
    Kaikki kappelin papitkin,
    Apulaiset aivan kaikki
    Henkellisellä halulla
    Kutsuvat kokohon ensin
    Seurakunnat selkiästi,
    Aivan oamusta varahin.
    Kaunistivat kirkot vielä
    Varsin kynttälin valolla.
    Itse peällensä pukivat
    Juhla-voatteensa valitut;
    Siitten astuivat sisällen
    Heti Herran huonehensa,
    Voimalla varustetulla
    Seurakunnillen selitit,
    Ilmoittivat ihmisillen
    Opin oikian menoista,
    Jonka Tohtori totuinen,
    Julkinen Jumalan pappi,
    _Lutherus_ lujaksi laitti[34]
    Kaupunkissa kaukaisessa,
    _Wittenbergissä_ perusti.

    Paljon siitäkin puhuivat,
    Kuinka kunnian Jumala
    Hänen voimalla varusti,
    Lahjoitti lavian tievon
    Henkellisissä hänellen;
    Pani paljon uskallusta,
    Rohkeutta runsahasti
    Yli Poavin ylpeyven.
    Apulaisen annoi vielä
    _Melanchthonin_ mainittavan.[35]
    Nämät tohti toimellansa
    Vastoin Poavia puhua,
    Sekä _Tetzelin_ tekoja,
    Niin myös _Samosateninkin_,
    Jotka oli Poavi pannut
    Synnin kaupalle sysänyt;
    Raha rikosten etestä
    Piti Poavillen tuleman,
    Kirja siitten synnin peälle
    Piti _Tetzelin_ tekemän,
    Että vielä eteskinpäin
    Soapi synnissä eleä.
    Monta muuta kauhistusta,
    Taikaisiakin tapoja,
    Muita Munkkien menoja,[36]
    Jot' ei kykene kynällä
    Panemaan paperin peälle,
    Oppimatoin ollenkaan,
    Kosk' ei Oppinut osaja[37]
    Poavin juonia jutella.
    Katoi kirjat kaupunkeista,
    Katoi kaikista kylistä,
    Ei soatu sitä lukea.
    Vähä kuulla kirkoissakin,
    Eikä yhellä ajalla
    Soanut soarnata kukana
    Siinä selvässä valossa,
    Kuin sen _Jesus_ jätti meillen.

    Voan koska herahti Herra
    Tämän sankarin sytämmen,
    Josta silloin soarnattihin;
    Tämä soatti soarnoillansa,
    Kaunihilla kirjoillansa
    Ristikunnat rikkahaiksi.
    Annoi Roamatut avata,
    Laitti lapsille osansa.
    Kirjat kaunihit kätehen,
    Joihin kuitenkin käsittit
    Kaikki kalliimmat asiat.

    Koska nyt kolmet sataa
    Aastaikoja alusta
    On jo kuitenkin kulunut,
    Koska yhteinen kokous
    Sattunut on Upsalassa,[38]
    Kussa nyt itse Kuninkas,
    Seävyt kaikki suosiolla,
    Isät suurella ilolla
    Otit vastahan vapaasti
    Tämän opin onnellisen.
    Tämän toivotun totuuen.

    Niistä syistä on näkynyt
    Kuninkaitten kuuluisillen
    Ruotsin vallassa vapaassa
    Panna pyhäksi iloksi
    Ristittyillen riemu-päivä,
    Jonka Jumala sovitti,
    Että meille, kuin elämme
    Sa'an yheksän ajalla --
    Saimme jo kahesti kuulla[39]
    Juubel-juhlan vietetyksi.

    Ei tämä elävä kansa,
    Tuskin myös tuleva kansa,
    Soane kuulla kutsuttavan
    Juubel-juhlalle kokohon,
    Solennille soitettavan.
    Asiat on aivan suuret,
    Josta puhumaan pitäisi;
    Voan on puhe puuttuvainen,
    Yksinkertainen yritys.



Yrjö Hirvoinen

Ristiinasta.


Talvella vuonna 1823 kulki Juvalla yksi miero-ukko, joka Hevoisineen
kävi kylästä kylään kiertämässä, eli kerjäilemässä niin kuin meillä
sanotaan. Hänellä ei ollut muuta reissä kuin yksi säkki, joka oli
hänen ainua aittansa, ja kussa hään säilytti niitä ruokapalaisia,
jotka annettiin hänelle ja hänen Runo-ruunallensa (Pegás). Minä näin
häntä Joulu-pyhinnä _Vintturin_ luonna _Männymäellä_, kussa hään
yhellä jalallansa lauleli olven eäressä, ja lauluillansa kootti sinne
koko kylänkunnat kuuntelemaan. Hänen nimensä oli _Yrjö Hirvoinen_,
ja sanoi olevasek Ristiinasta kotoisin, ehkei hänellä ollut kotia
niin taivaallista. Ite hään oli varsin onnellinen mielestään, ja
lauluissaan niin mielullinen, että se heihin unohutti kaikkia muuta.
Nähessäin häntä, juohtui minun mieleen _Diogenes_ tynnörinensä, ja
oattelin: jos _onnellisuus_ ainoastaan seisoo siinä että olla _ilman
huoletak_, niin ei löyvyk näitä miehiä onnellisempia! Hänen isänsä,
samalla nimellä (Yrjö Hirvoinen) oli ollut sotamiessä, ja asunna
Ristiinan kirkolla; hänen äitinsä nimi oli _Anna Skottman_. Ite
hään oli jo nuoruutessaan tullut vaivaiseksi oikeesta jalastaan,
ettei hään kyenyt käyvä, jostapa Hevoinen oli hänelle tarpeellinen.
Hään oli ollut aikanansa tolppari; mutta ne moalliset menot eivät
ouk tahtoneet häneltä kävestyä. Hänen vaimonsa _Anna Valkoinen_ --
sekin oli ollut roaja-rikko, sillä se oli tullut sokeeksi. Niin
että se kyllä näytti meistä ouollen, mistä se lie soanut näitä
ilon-aineitansa. Tästäpä nähään että ihmisissä löytyy toinenkin
mieli, ei ainoasti se luonnollinen tahi moallinen; ja että tämä
toinen mieli ussein näyttäiksen meillen luonottomaksi, koska sillä
ei ouk tämä moallinen luonto. Niinpä Ukko _Hirvoinen_ ei pannut
suutansa suruillen näistä ruumiillisista murheistansa, mutta
hukutti heitä näihin henkellisiin huvituksiin, ja oli lauluissansa
varsin onnellinen. Hään piti joulua Juvalla kauvemmin kuin ykskään
muu. Ja kuin toisten ilot oli aikoa loppunut, niin silloin _Yrjö_
vielä veisaisi laulujansa kylän raitteilla, ja hujautti heitä
kujan-suussa.[40] Minä kuulin että hänellä oli monia äkkinäisiä
Runoja, joita en ole ennen kuulut; ja kuin kyselin näitä, niin
hään sanoi heijän olevan omatekemiään. Minä otin häntä kanssaini
Pappilaan, kussa minä viinalla laulatin kaikkia hänen laulujansa,
joista minä tässä toimitan kolmet, jotka ovat minusta niitä
paraaimmia. Heissä ei löyvyk mitä myö varsin _Runomukseksi_ kuhumme,
kuitenkin heitä luetaan ajan-ratoksi, muihen puutteessa. Runollisessa
ansiossa hään ei ouk Ryynäisen kanssa verrattavana -- ei ies että olla
hänen jälkiimmäinen. Kuitenkin olemme asettaneet häntä tähän, ei
hänen _Runomuksensa_ suhteen, mutta näihen _runoaineensa_ suhteen; koska
se on tässä ottanut yhtä _tarintavaista_ ainetta (ett historiskt ämne)
laulataksensa.



JYRÄNKÖ.[41]


Jos tämä Runo on itestään kehno ja runotoin (opoetisk) niin syy
taitaa olla aineessa enemmin kuin laulajassa. Se joka tahtoo vähästä
kehua, tahi paisuu tyhjästä, hänestä nauretaan, niin myös hänen
puheestaan. Minä en tunnek lukenoonko Heinolaiset tämän Hirvoisen
Runon kunniaksensa vai pilkaksensa; mutta kyllä ukko, joka ei lie
muita kaupunkia nähnyt, on koittanut, että parraan ymmärryksensä
myöten ylistää kaikkia, yksinkin portit ja korstenit. Luulisi tämän
hyväksikin kaupunkiksi, josta näin jalosti lauletaan:

    Ajattelen ankarasti
    Miten virsi veisatahan,
    Sana-laskut lauletahan
    Suloisesta Suomen-moasta,
    Kylän-peästä kuuluisasta,
    Herttaisesta _Heinolasta_,
    _Jyränköstä_ jylkisestä.
    Siinäpä on kaunis kaupunk'
    Suloissesa Suomen-moassa,
    Jos on punaiset pytinkit,
    Kaikk' on kaksin-kertaisia;
    Jotk' on sisältä siniset,
    Kullan karrella kuvatut,[42]
    Jos on korjat korstenitkin
    Katon piällä kaunihisti;
    Kuin on muurit mörjättynnä,
    Kaklunkit on kaikki tyyni
    Mualinkilla mualattunna.
    Onpa ovet oivalliset,
    Peili-lauvat laitettunna,
    Ruusun-kanssa ruusattunna;
    Onpa lukotkin lujimmat,
    Avaimmet on ankarammat;
    Onpa puhtaat porstuatkin.
    Kuin on raput rakettunna,
    Värin kanssa värjättynnä,
    Katoksill' on kaunistettu;
    Kartanot on kauniit kaikki
    Jylkisessä _Jyränkössä_,
    Kylänpiässä kuuluisassa,
    Suloisessa Suomenmuassa.

    Onpa selvät sisus-kalut,
    Pöyät, kuapit kaunihimmat,
    Tuolit, sohvat, aivan sorjat.
    Sänkyt, hyllyt, aivan hyvät,
    Onpa ikkunat ihanat,
    Kuin on lasit laitettunna,
    Kartenit on kahen puolen.[43]

    Voi sinä jyIkinen _Jyränkö_!
    Kuimma tiijän ajan-tievot,
    Tunnen tuossa tunnin miärät,
    Kuin on uurit oivalliset
    Kammarissa kaikissakin
    Nauloillansa näkymässä;
    Kuin on selvät seinä-kellot,
    Jotk on suatu saliloillen,
    Jotka soivatte somasti
    Tuossa korviin kuuvellessa,
    Kaksin, kolmin kaikkumassa.

    Voi sinä jylkinen _Jyränkö_!
    Tämä kylä kuuluisampi
    Suloisessa Suomenmuassa.
    Asukkaat on ankarammat:
    Suomenmuani Muaniherra
    Suomen muata suojeloopi,
    Halusesti hallisoopi,
    Oikeuvet oivaltaapi;
    Onpa kanssa Kammareerit
    Jylkisessä _Jyränkössä_,
    Kanselia kassomassa,
    Jos on Ruunun rotokollat,
    Kaikki tyyni Suomen-kartat;
    (Pankottain on paperia)
    Jos on siitten joka sielu
    Suloisesta Suomenmaasta
    Ylöspantu pännän kanssa,
    Tähän Liäniin laitettunna,
    Ise kukin kirkko-kunta --
    Papit Herran palveliat
    Seurakunnat selvittännä,
    Kirkonkirjat kirjuttanna,
    Puhunut Puukhollarillen,[44]
    Herroillen Herskriivarillen,
    Henken-panossa on pantu --
    Kaikk' on tiällä Kanselissa
    Jylkisessä _Jyränkössä_,
    Löyvetään löysriivälitkin,
    Kaikki tyyni karkulaiset.
    Siitten suuri Suomenkanssa
    Kanselissa kassotahan:
    Kuinka huonot huojetaani,
    Kutka henkelt' heitetääni,
    Kutka pannaan piä-rahoillen,
    Asessuorit asettaavat,
    Luvun-teossa luvetaan
    (Voatiipikin Esivalta
    Ruunu-rahan rakennusta.
    Valtakunnan vahvistusta.)
    Suloisesta Suomen-muasta
    Kaikk' oo tiällä Kanselissa
    Jylkisessä _Jyränkössä_.

    Tiällä tilat tiiätääni --
    Ruotiloista, Numeroista,[45]
    Kylän-päitä kysytääni --
    Jossa suuri Suomenkanssa
    Joka päivä jutteloopi,
    Käräjätä kävelööpi.
    Silloin suuret Suomenherrat
    Atestista aatteloovat
    Kuink' on laitettu muan-laissa,
    Kuinka virkkoi vierasmiehet,
    Kuinka tunnolla totisti,
    Kuinka valalla vahvisti.
    Konttuorista kohottaavat
    Raja-kartat kasseloovat,
    Piiri-kirjat perustaavat,
    Mitankin nimet nimittäävät,
    Jonk' on tehneet Terehtyörit.[46]
    Koska piätös piätetähän,
    Suomenmuani Muaherra
    Silloin kiäntääpi kätensä,
    Pännän kanssa piättelööpi.
    Tähän lak' on laitettunna,
    Kaikki tyyni Kanseliihin
    Jylkisehen _Jyränköhön_.
    Näinpä virret veisatahan
    Jylkisestä _Jyränköstä_,
    Hallitukset huastetahan
    Että tuhmat tuntisivat,
    Ymmärs' yksinkertaisetkin
    Suloisessa Suomenmuassa,
    Oikeuven olennoista;
    Kuin on kaikki Kanselissa
    Jylkisessä _Jyränkössä_.

    Voi sinä Jylkinen _Jyränkö_!
    Tämä kylä kuuluisampi
    Suloisessa Suomenmuassa,
    Tallella Ruuniin tavarat,
    Raketinkin Ränteri'it,[47]
    Makasiinit Suomenmuassa.
    Onpa vahvat Välskäritkin
    Jylkisessä _Jyränkössä_,
    Tohtoritkin toimelliset.
    Asetetut Apoteekit,
    Laitettunna Lasareetit,
    Jos on siukkoja sisässä,
    Sairaita suatetahan
    Suloisesta Suomenmaasta.
    Tässä köyhät korjatahan,
    Ruaja-rikot ravitahan,
    Vaivaisetkin vuatitahan,
    Ruunun ruuall' ruokitahan;
    Vielä rohot ruuan kanssa
    Tohtorit ne toimittaavat.
    Joka päivä jouvuttaapi
    Liäkitykset lähättääpi,
    Pitaliset puhistaapi,
    Näitä tekis tervehiksi.

    Voi sinä jylkinen _Jyränkö_!
    Kuin on vahvat Hantverkerit,[48]
    Suutaria, Reätäliä,
    Kaupunniss' on Karvalitkin
    Jylkisessä _Jyränkössä_.
    Onpa vahvat Varvalitkin,
    Väkevät on Värjälitkin,
    Mestarit on melkiämmät.
    Onpa sielä selvät Sepät,
    Kisellit on kerkiämmät,
    Opinpojat oivalliset,
    Palveliatkin on parraat
    Kaikissakin kartanoissa.
    Seurakunta kokonainen
    Kylänpiässä kuulusassa
    Jylkisessä _Jyränkössä_.

    Voi sinä jylkinen _Jyränkö_!
    Kuin on tehty Temppelitkin,
    Kirkko keskellen kylee.
    Papp' on Herran palvelia,
    Jok' on selvä sielun-paimen.
    Onpa luja Lukkarikin
    Veisomaani vänkiästi,
    Herran-iänen hellästi.
    Sunnuntaina suuri ilo
    Jylkisessä Jyränkössä;
    Kuuluu kuparit kotiini,
    Kirkon-soitto soria kyllä
    Kaikkuu kaikkiin kartanoihin;
    Vielä ilo ihanampi,
    Kirkko-veisu vänkiämpi. --
    Kuin on portit pyvättynnä
    Jylkisessä _Jyränkössä_,
    Rauta-linkut liitettynnä,
    Pihti-pielet perustettu --
    Ne on auki avattunna.
    Ise kukin kotonansa
    Korvillaase kuunteloopi
    Usko-virttä veisatessa
    Kuinka kuutaan hurskahasti,
    Kuinka palvellaan parahin,
    Jumalata julkisesti
    Pyhä-päivee pyhitessä.

    Voi sinä, jylkinen _Jyränkö_!
    Tämä kylä kuuluisampi
    Suloisessa Suomenmuassa.
    Kuin on vahvast varustettu.
    Vahvat vanki-kartanotkin,
    Vannoitetut vanki-nihit,
    Jossa vankit valiltahan.
    Pahateot paimetahan;
    Ettei kansass' ois kamina,
    Seurakunnassa sevutos;
    Varkaat kaikki vuaralliset,
    Murhamiehet, muutkin synnit,
    Esivalta varoittaapi.
    Ruunun raitat rakettunna,
    Vanki-talot varustettu
    Suloisehen Suomenmuahan.
    Kyyin kanssa kulettaapi
    Jylkisehen _Jyränköhön_
    Suahaanpa sakon-alaiset,
    Viijään vesi-leiväläiset --
    Nämät vankit vallollahan.

    Voi sinä jylkinen _Jyränkö_!
    Tämä kylä kuulusampi
    Suloisessa Suomenmuassa.
    Tästä harmaat huasteloovat[49]
    Kuin on ennen ennustettu,
    Riitinkilla riitattunna,
    Kaupunniksi kassottuna
    Tämä paika parahaksi
    Suloisessa Suomenmuassa.

    Voi sinä jylkinen _Jyränkö_!
    Kavun-suussa sula salmi
    Kymin-koski kuuluisampi[50]
    Jok' ei jeähän jeävykkähän,
    Suloo syvän-talvellakin.
    Parahalla pakkaisella
    Tässä vesi viereksiipi,
    Lainehtii kuin meren lahti.
    Ompa silta siihen suotu,
    Käsi-puut on kahen-puolen,
    Maantiekin on mainittava
    Jylkisehen _Jyränköhön_,
    Jossa Herrat Hevoisillaan
    Vaunuillansa vaeltaavat.
    Siitä suuri Suomenkansa
    Matkojase matkustaapi,
    Asioita ajelloopi.

    Nyt on virsi veisattunna,
    Seremóni selitetty
    Jylkisestä _Jyränköstä_.
    Kielelläin oun kirjuttanna,
    Mielelläin oun muistuttanna,
    Älyllä ajattelunna;
    Nytpä nimensä nimittää,
    Julkisesti julistaapi
    Seurakunnan kuuluisasta
    _Ristiinahan_ pitäjästä
    _Jöran Hirvoinen_.[51]

                    Hirvoinen.



HEINOLAN MARKKINAT.


Kuin Runoja oli lauluissansa ensin ihmitellyt tätä _Jyränkön_
kaupunkia, niin hään vielä erittäin runoilleepi heijän
_markkinoista_, niin että se kyllä näyttää, kuin oisi tämä kaupunki
paljon pyörytellyt hänen mieltänsä. Hään laulaa:

    Mieli-juotella julistan
    Kuinon syksyllä, suvella,
    Keväellä kerkkiällä;
    Silloin suuri Suomenkansa
    Kovahasti kokountuupi
    Jylkisehen _Jyränköhön_.
    Kuin on latsit laitettunna,
    Miärä-päivät piätettynnä;
    Markkinat on mainittavat.
    Jossa samuu _Savolaiset_,
    _Pohjolaiset_ polisoovat,
    _Hämäläiset_ helisöövät.
    Tuli tänne _Turun Liäni_,
    _Helsinkistä_ suuret Herrat,
    Kaupunkista Kauppa-miehet
    Kyyin kanssa kulettaapi,
    Tavaroita tanhuillen.
    Kuinon puo'it pyvättynnä,
    Lauvoista on laitettunna.
    Silloin suuri Suomenkansa
    Kaupuniss' on kahen-puolen,
    Onpa toisia torilla;
    Piikkinäitä pihti-pieliss',
    Kahvi-pannuja kavulla
    Rahtyörit on rakettanna --[52]
    (Paloviina parempana).

           *   *   *

    _Hämäläiset_ helisöövät
    Sillan-suussa, sunti-paikka
    Jossa parret parisoovat.
    Väki valta vaeltaapi,
    Tahtoi kuatua kaupunti;
    Ajoivat Muaherran muahan,[53]
    Piältä kassoi Kammareerit.
    Oli vahvat vahti-miehet --
    Otti kiini kiiruhusti,
    Voati vanki-kartanoihin.
    Miehet tuotiin tokki-huusiin.
    Koska päivä piätettihin,
    Aamu toinen alottihin,
    Tuli Tuomar' tutkimaani
    Kuinka eilen elettäni.
    Silloin vankit vastaellivat:
    "Hyvät Herrat helpoittaaka!
    Eilen tässä elettäni,
    Rahallamme ravittini,
    Toverit on toisin-käsin. --
    Viina tämän villin suatto!"
    Tuomarit ne tutkistivat
    Juoma-sakot juttelivat.
    -- Laskit vankit vallollehen

                            Hirvoinen.



KURVILAN EMÄNTÄ.


Kurvilan kylässä Ristiinan pitäjässä asui kaks veljestä _Maunus
ja Niiles Torniainen_. Maunuksen akka, nimellä _Anna Himainen_, joka
oli Emäntänä talossa, oli suuri tuhlatar (slöserska) ja hukutti
talon tavaroita ylenpalttisella elämisellänsä, josta häntä viimen
eroitettiin talosta pois. Hään läksi silloin tyttäresek luokse,
nimeltä _Vappo_, jota hään oli toista kymmentä vuotta siitten
poisnainut _Maunus Tiusaisellen_; ja kussa se viimeisellä joutui
varsin köyhäksi. Tässä lauletaan ensin niitä aikoja, kuin näit
tyttären läksiäisiä piettiin, ja siitten niitäkin, jollon se joutui
pois talostaan.

    _Kurvilass'_ oil korja vaimo,
    Akka aivan ankarainen,
    Kovin kuuluisa Emäntä,
    Sepä käyvä käpsyttääpi
    Kirkko-tietä kiekkarasti;
    Sielä panoo pajakkata[54]
    Kansan kanssa käyvessänsä,
    Oman talonsa tapoja.
    Yksin tyttö urhollinen,
    Piene-läntä piika-lapsi
    Kerhekästi kätettäni,
    Kiekkarasti kihlattiini,
    Sepä naitiin nuapurihin,
    Temmattihin _Tiusaisehen_,
    Kopattiin koti-kylähän.

    Käytiin sielä kaltaisissa,
    Vietiin viinat viemisiksi,
    Lihat, leivät, lättiäiset,
    Piti piot Piiallensa,
    Lävähytti läksiäiset
    Kotonasek korkiasti,
    Kuuluisassa _Kurvilassa_,
    Lattiassa laveassa,
    Pöyän piässä pökiässä.
    Kussui vieraita kotiisek
    Pöyän piähän pökiästi,
    Yökaueksi ylpiästi.

    Iltaisella istuttiini
    Rekeheni riemuisesti,
    Ahvakkaasti ajettihin.
    Oli kuasot kannoilahan
    Puhemiehet puolellahan.
    Ruuna eissä roilottaapi
    Yli pellon ylpiästi,
    Rokan iäreen röyhkiästi,
    Pöyvän piähän pökiästi.
    (Kohta koto muistettava
    Kuuluisassa _Kurvilassa_,
    Jossa huomena hölisi,
    Hiäväkiä helisi).
    Ilon kanssa erettiini --
    Sukulaiset suuta anto,[55]
    Kättä kaikki kämmen-päihen.
    Täss' on suvut, sulhaisetkin,
    Pökiämmät poika-miehet
    Miniätä mielivätten,
    Rikkahaita riitelöövät
    Kaunihita kasseloovat.
    Täss' on lapset laitettavat
    Kuin on tyrsät tyttäretkin;
    Ouvot ovat orpanoina,[56]
    Karva-piänä kartanoilla.

    Tulipa kesä kerkiästi,
    Tuli lehti lempiästi,
    Ruoho puhkeis röyhkiästi.
    Laskit Lampaat laitumellen.
    Karjat kaikki kartanoillen.
    Tulipa ruuasta rojua,
    Tuli viljasta vihelys,
    Tuli sota syömisestä,
    Tuli rahasta räminä,
    Tuli pannuista parina,
    Tuli karjasta kamina,
    Tuli nuja nuotastakin
    Tuli riita riistastakin.
    Aitat lyötän aukioksi.
    Ei ou elo ennellään. --
    Jopa ero ilmistyypi!
    _Nikolausipä_ nimeltä
    Ilmaisekse Isännäksi,
    Akka aivan ankarainen
    Ennustaiksen Emännäksi.

    Pilkall' syötiin suola-heinät
    Pimiässä pirtihissä
    Sakeassa savuhussa
    Petkelellä pieksettihin.
    Lapset laulaavat kotona:[57]
    "Makea on maito kulta
    Kaunihista koalin kanssa;
    Meill' on leikki leivästäkkin,
    Parittain on pannujamme,
    Kaksittain on kattiloita,
    Lehmiä on leviästi,
    Lompakoita laviasti;
    Koska uutinen ulettuu
    Elon-ajat ennättääpi,
    Huasioita havakasti,
    Kahiloita kukkuloinsa --
    Näkyy näitä nuapurihin."

                         Hirvoinen.



Lassi Lappalainen

Juvalta.


Juvan pitäjä, Savossa, tuloo mainittavaksi niistä moneista
_Runojoista_, jotka se on jo kasvattanut, ja joita se ehkä vielä
kasvattaa. Koska se on ikeän kuin minun syntymäpitäjä, kussa minä
olen ensin ruvenut harjoittamaan ja oppinut ymmärtämään tätä Suomen
puhetta, ja kussa minä olen ensin koetellut että kansan mielestä
ulos-miettiä heijän runomuksiansa -- niin se on minun velvollisuus,
ettei unouttaa näitä omiamme puhuissain muista virren-tekiöistä.
_Juvan_ pitäjän tunnen minä tässä tarkoituksessa, paremmin kuin
yks-kään muu; ja taijan sanoa, että siinä löytyy harva kylä, kussa
ei tavatak Runoja ja Runo-niekkoja. Niin se on ollut vielä näinä
aikoina, soannethan vastapäin kuulla, jos tämä kaunis tapa
harjoitetaan hänessä vielä vastakin, eli jos se keäntyy (niin kuin
moni muu pitäjä) tyhjäksi ja kolkoksi laulun-aineista.

To'istukseksi minun puheini, tahon minä julistella muutamia näistä
hänen täänaikuisia _Runon-tekiöitä_, joista tämä _Lassi Lappalainen_
oli Sotamies, ja asui _Tuhkalan_ kylässä, _Remojärven_ pohjalla.
Koska minä kotona ollessain en ymmärtännyt ottoo tarkempoa tietoa
näistä miehistä, niin minä en nytkään tunnek hänestä muuta, kuin
että hään v. 1807 sepitti seuravaisen Runon, jonka _Lassi Oinoinen
Lehkolasta_ lauloi minullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.



HEVO-VIRSI.


_Pekka Moarainen Pylkkelänniemeltä_ lainais kerran Hevoistansa,
palkan eistä, _Mikko Kovaisellen Tuhkalassa_. Joka kynti sillä
kunnekka se uupui. Silloin otti hään ja serkkunsa keralla (nimeltä
_Jussi Kovainen_) tappo Tamman, josta asiasta _Lappalainen_ teki
virrensä.

    _Lappalainen_ luatu-poika[58]
    Alko kylpyä kysäillä;
    Tulipa tuolla puheeksi
    Koska _Kokinkin_ pakinaksi.
    Siinä samassa sanoopi:
    "Mieleni minun tekööpi
    Rueta Runon-tekooni,
    Hevo-virttä laulamaani."

    _Kokkipa_ kotona sanoo:[59]
    Joka-aamu aatteloo:
    "Mistä Hevoinen suotaneen?"
    _Kokki_ käsineet käteesek!
    Alko tietä telkentellä
    Pitkin _Piiparin_ ahoa.[60]
    Kohten _Kovaisen_ torppaan,
    Sen saman setäsen mökkiin.
    Ei siitten _Simoiseen_ käynyt,
    Eikä pistän't _Piispahassa_;
    Niinpä mäni _Nilkkilään_,
    Ei siinä sisässä käynyt;
    Yli kynnyksen kysyypi,
    Lapsillenpa lausutteloo:
    "Missä tejän miehet ovat,
    Elikkä emä entuansa?"

    Vielä mieli _Mikko_ männä
    Aina auman sivuihten
    Leveelle _Lehmä-lahelle_,
    Ynnä _Ylöisen_ sivuihten,
    Pitkin tietä _Tihmaksellen_.
    Järitteli _Jääkeriini_.
    _Pekkapa_ se perehen-miesi
    Mieli vieraalta kysyä:
    "Tuoltakos tulet _Tuhkalasta_,
    Matkustat majansialtais?"
    "Tuoltapa tulen Tuhkalasta,
    Matkustan majasialtain!
    Jos nyt joutaisi Hevoinen!"
    Akkapa hyvä auttamaan. --
    Pekka puhui puolestansa:
    "Autan kyllä ankarasti!"
    (_Pekka_ pelloilen samoopi;
    _Mikko_ tuasta tuloopi)
    "Ruoka tämän rumentanna,
    Huonot heinät huonontanna."
    _Mikko_ mieliksi sanoopi:
    "Ruuan annan runsahamman,
    Palkan paremman perästä!"

    _Mikko_ rehvastiin rekeen,
    Liittihinpä liisteheillen,
    Alkopa ajoa kovemmin
    Niinpä tuota niityn-tietä
    Pitkin tietä _Tihmaksellen_,
    Ynnä _Yloisen_ sivuihten,
    Vieläpä _Viikinkin_ sivuihten;[61]
    Niinpä mäni _Nilkilähän_,
    Alko pistellä _Piispahan_,
    Väinistellä _Viänäisellen_;
    _Mikkopa_ sivullen sipuupi,
    Aina kökötti kotiisak.

    Koska kuuli _Kovaisen_-poika
    Mitä _Mikko_ tuolta toi,
    Alko aatella kotona --
    Ensin emänsä tahotak
    Ilman isän tietämätäk
    Tekipä jouon joutahamman,
    Kokotti _Kokin_ mökkiin,
    Tuota tuolta tietämääni
    Mitä _Mikko_ tuolta toi.
    Tupahansa tultuansa,
    Pirttihinsä piästyänsä:
    "Mitäs _Mikko_ siihen virkat,
    Jos Tamma tasan pantaisiin,
    Jaettais' jalo elävä?"
    _Mikko_ lystist luan anto.
    _Jussi_ pellollen perätin
    Ulos uksesta ojensi,
    Tallusteli Tamman luokse,
    Luokse luontokappaletta.
    Alko Tammoonsa taluttoo
    Pitkin _Piiparin_ ahoa,
    Suatto saunaasek kupeellen,
    Peri-ikkunan perään.
    Siinä samassa sanoopi:
    "Kussa se _Jussin_ kurikka?"
    _Ellipä_ tuo iänen kuuli;
    _Elli_ kujasta kurikan[62]
    Juoksutti _Jussin_ käteen.
    _Jussipa_ se oli julma miesi
    Siinä samassa sivalsi,
    Siihen silmihin väliin,
    Kohten korvihin väliin,
    Kulma-luuhun kulahutti,
    Kiero-luuhun kilahutti.
    Siitäpä Hepo hervahti,
    Kyntyisilleen kyhnähti.
    _Kokkipa_ häntä kohotti.
    "_Jussipa_ se oli Julma miesi"
    (Hevo ... vihelsi)
    "Revon-reittä suahakseen."

    Vanha _Kovainen_ kokotti:
    "Anna olla ajon-kulmaan,
    Piästä päivä illoilleen!
    Sanan lasket _Savonmoahan_
    Lasket larmin kylällen."
    Mitäs miehet tuosta huoli,
    Miehet ketti kerkiästi,
    Nyrkillänsä nytystvetten.
    _Ellipä_ sitä ensin kysyi:
    "Jokos varsa valaistunna,
    Hepo herttainen ketetty?"
    _Ellipä_ sitä ensin neuo:
    "Tehkee jako jalohompi,
    Elkee riiellä risalla,[63]
    Tapella Tamman-palliolla!"
    _Ellipä_ tuohon ensin joutui;
    Maksat maljaiseen mulisti,
    Keuhot kopsaasek kohisti.
    _Kokki_ osall' olallansa
    Alko astua kotiinsak.
    Anto osan akallensa,
    Lapa-luuta lapsillensa,
    Ise söi paremman palan.
    Turpa tuhmallen Sepällen,
    Huulet huonollen Sepällen,[64]
    Suu-posket Suutarillen,
    Koko ruato Kovaisellen,
    ... Virren täkiällen.

                    Lappalainen.



Joakko Keäriäinen

Juvalta.


Talonpoika _Joakko Keäriäinen Remojärvältä_ Juvan pitäjästä, on yksi
niistä _kunniallisimmista ja rehellisimmistä_ miehistä Juvalla,
joka on sanottu hänellen isommaksi kunniaksi, kuin mikään muu. Hään
on myös kuuluisa niistä töistään, joita hään _moa-viljelemisellänsä,
kosken-perkauksellansa ja kivi-rovioittamisellansa_ oli aikoin soanut,
ja kussa hään hukutti omaisuutensa yhtäiseksi hyväksi.[65] Mutta myö
heitämme tässä kaikkia näitä puheenaineita; ja hoastamme ainoastaan
hänen _Runon-taijosta_, josta se on myöskin mainittava, ikään kuin
_laulamisestaan_[66] ja _kirjaan-harjoituksistaan_.[67]

Niistä moneista vieraista että omista Runoista, joita hään lauloi
mullen _Juan_ pappilassa, keväillä v. 1816, s. 14 p. Tammik. tahomme
tässä luettoo kaksi näytteeksi hänen runomisestaan.



HEVOIS-RUNO.


_Matti Kokkoinen Alamaan_ kylästä, _Mikkelin_ pitäjästä rupeisi v.
1785 tappamaan Hevoistansa. Hään nakkais häntä jo peähän, josta se
hervahti voan ei kuollut. Silloin rupeis Mattia peloittamaan, että
pitivät pois pyyhkimän häntä Puumalan komppaniasta Savon jälka-väin
Rykmentistä, kussa hään oli Sotamiessä, nimellä _Örn_. Hään laitto
seneistä sanan _Joakko Keäriäisellen, Vehmaissa_ (noapurissa) tulla
sinne lopettamaan tappuuta, koska hään oli jo eiltä-käsin ostanut
toisen puolen nahasta. _Joakko Keäriäinen Seppolasta_ teki Runon.

    _Kokkoinen_ koria miesi,
    _Matti Örni_ ylpiämpi,
    Koppais kurikan kujasta,
    Koukin kassoi kartanosta,
    Jolla Hevoista heläytti,
    Kohten korviin väliä.
    Tamma kohta tanhuallen
    Siäriänsä suoroomaani.
    Tämäpä tunkiin tupa'an:
    "Oisin Tamman tappanunna
    Pannut henketen Hevoisen;
    Vaan ei jaksa jäseneini,[68]
    Eikä voimani yletä!"
    Laitto sanaa lapsellansa,
    Herttaisella _Heikillänsä_.

    _Matti_ läksi matkustamaan
    Kohten _Kokkoisen_ kotia,
    Alla-päin paholla mielin.
    Tapais Tamman tanhualta,
    Vielä henkissä Hevoisen.
    Veti tuiman tupehesta,
    Puukon reisi-puoleltansa,
    Työnsi rintaan terästä.
    Siitä veri vieremääni,
    Käsihillen _Kiäriäisen_.
    Tekisin tuosta jakoa,
    Kuinka osahan tulisi.
    Tuosta persettä _Pekalle_,
    _Perno Pekan_ emännälle,
    Jalan _Juakko Hämäläiselle_,
    Toisen _Tahvo Pulkisellen_,
    Ala-sikko _Annikallen_,
    Munaiset muullen pereellen;
    Puolen siitten sivalsi
    _Pulli_ pisti povellensa.
    Maksat vienmä _Matiskalaan_,[69]
    Itrat kannanma _Iloiseen_,
    Palliotpa _Puajalahan_,
    Hoikat suolet _Kunnelille_,
    Korvat _Kokkoisen_ akalle.
    Vieläpä veisin männessäini
    Osuutta _Ollikkalahan_,
    Taka-jalat Tammastaini.
    En isekkään ilman jäisi!
    Vieläpä keuhot keittäisin,
    Selkä-luut suolaan panisin;
    Joita paistiksi tekisin,
    Imeksisin iltikseini,
    Joulun pitkinnä pyhinnä.
    Häntä seppä _Hennisellen_ --
    _Vappu Tarkiain_ tapaisi
    Hännän _Hennisen_ säkistä.
    Laiko-suolet _Luatikaisell'_,
    Pohjukka-suoli Suutarille,
    Muut räpälät Riätälille.
    Ei tätä paisteta Papille,
    Eikä tuua Tuomarille,
    Eikä lahjakskaan lakihin.
    Viimeiset virren-tekiälle,
    Sille jalolle _Juakopille_.

                        Keäriäinen.



KOIRAN-RUNO.


Yksi tyttö nimeltä _Poasoinen, Häppälän_ kylästä _Mikkelin_
pitäjästä, tapais kerran kirkko-tiellä yhen juoksu-Koiran,
jonka hänen isänsä _Poavo Poasoinen_ oatteli piteäksensä; mutta
Mustipa tappoi kaks Lammasta _Yrjö Hokkaiselta_, joka löi häntä
henkettömäksi. Kuin Keäriäinen läksi näihen kyläläisten keralla
kyntämään _Haisoan_ syvämmoahan, sai hään tiellä kuullaksensa tämän
asian, ja teki siihen-liittoon Runon.

    Aika ois ruveta Runoiksi,
    Lähteä tästä laulamaani
    Mitä nyt kuuluupi kylässä:
    Hätä nähhään _Häppälässä_
    Koiran kurjan kuolennosta.
    _Puasoinen_ pikiä miesi, --
    Tytär se oil ylpiämpi,
    Kohtais Koiran kirkko-tieltä,
    Toipa tuon kohta kotiisek.
    Koiroo ois koria nähä;
    Vuon teki vaivaiset vahinkot.
    Tappo kaksi Karitsata --[70]
    _Yrjö_ suuttua sorahti.
    Kasso kepin kankiamman,
    Koivusta kovoa puuta,
    Jolla Koiroa kolautti,
    Jolla raukkoa ramautti.
    Koira kohta kuoliaksi.
    _Puasoinen_ pikiä miesi,
    Tämä kohta torumaan.
    _Hokkainen_ kohta häväisi:
    "Vieläkös viskoot vihojais?"
    (Silloin seivästä sivalsi).
    _Puasoinen_ pani pakohon,
    Akka piipatti perästä.
    Tuosta pistäiksen _Piikkillen_,[71]
    Pani palliot patahan.
    Tekisin tuosta jakoa,
    Vuan ei annak aika myöten;
    _Lassi Matiskain_ Lautamies
    Tarkoin kaikillen tasoopi.

                        Keäriäinen.



Oatto Tuovinen

Juvalta.


_Oatto Tuovinen_ oli kotoisin _Pylkkälänniemeltä, Juvalta_. Hänestäkään
minä en tunnek muuta, kuin että hään mahto aikanansa olla aika
Runoja, jota hänen Runot kyllä toistaa. Se näyttäiksen kuin hään
oisi erinomattain ollut Kissoillen rakas, koska se niin mielellään
runoilli heistä. Tässä on näitä hänen Kissan virsiä kolmetkin, jotka
Keäriäinen lauloi mullen.



VARSAN-RUNO.


Nuon 40 vuotta siitten, niin juoksi tämän _Tuovisen_ varsa _Kaipialan_
Rysthollin hevoisiin, jotka oli laskettu mehtään; ja seuraisi heijän
parvessa _Remojärveläisten_ ruoka-mailien, kussa se tuli vikuutetuksi
jalastaan. Tuovinen peätti että Kaipiaiset olivat viskanet sitä
kivellä. Josta se rupeis runoillemaan.

    _Kaipiaiset_ karnuttaavat,
    Kylän turmiot tuloovat,
    Lika-silmät liirettelöö
    Ruistahansa ruopimasta[72]
    Kaurojansa karhisemasta:
    "Oletkos Suen sukua,
    Vaiko koiran-kuontolaisten,
    Kuin söit siären sälöltäin,
    Varsastain vasemman jalan?"
    Vielä _Tuovinen_ toruupi,
    Valittaapi varsastansa!

                        Tuovinen.



KISSAN-RUNO.


Kornetti _Brusin Maivalasta_ osti nuon 40 vuotta siitten yhen Kissan
Talonmieheltä _Poavo Hyytiäiseltä Tuhkalasta_, jonka hään oli soanut
lahjaksi toiselta. Siitäpä jo Tuovinen teki Runonsa.

    _Hyökisell'_ oil hyvä lykky,
    Saipa Kissan _Kilpolasta_,
    Rahatakkin, tenkatakkin.
    _Brusinipä_ runsas miesi
    Tarjois kahta Taaleria.
    _Hyökipä_ kohta hyrskähti,[73]
    Narskahtipa nauramaani.
    Akkapa oil ahnas rahaan:
    "Tarpeen on raha talossa,
    Tuota piestään pehuistakin,
    Otetaanpa olista jauhot."
    Vetipä lempo _Vesterisen_ --
    Siäret säkkikin sovitti,
    Sitopa suuta seisallaan,
    Heitti hännälle sioo.
    _Juakko_ kahto karsiasti[74]
    Tuolta torppaasek tuasta
    Kissan kurjan kulkemista.
    _Kilkit_ ne on kiitettävät,
    Lauleloovat lapsillensa.
    _Tuomas_ tutkiipi visusti
    Sitä, saunan salvoksilta
    Virren värsyä vetääpi.
    Akat autto akkunasta.
    Siitä huutoo hujahutti
    Järven rannalla rajautti
    Pitkä ukko piertehessä.
    Suappa tieteä suaren-röhkö
    _Hyökin_ hyvästä lykystä.
    Musta Kissa kaupattiin,
    Harjakkaiset haukattiin,
    Kuka tästä ilman jääpi?
    _Asilainen_ akkoineen,[75]
    _Pennoinen_ perehineen

                       Tuovinen.



KASSIN-RUNO.


_Niilo Myyryläinen Tuhkalasta_ lainais kerran Kissansa vävyllensä,
tälleh samallen _Poavo Hyytiäisellen_, mutta akatpa unoittivat sitä
saunaan, kussa se tukehtui, ja kuoli savusta. Josta _Tuovinen_ toas
teki virren.

    _Hyöki_ tuiskulla tuloopi,
    Pakkaisella paukuttaapi:
    "Anna _Anni_ Kissiäisi,
    Hyvä _Niilo_ Niisiäisi,
    Hiiret syövät hinkaloini,
    Rotat kantaapi rukiini!"

    Niinpä kuoli _Niilon_ kissa,
    _Annin_ ainua eläin,
    _Hyökin_ saunaan savuiseen.
    _Simo_-poika sipsattaapi,[76]
    _Raso_-poika rauskuttaapi,
    _Niilo_-poika niin sanoopi:
    "Ei räkkee kylet kylään!
    _Puavolla_ on kaita kasvo;[77]
    _Paavo_ paistin tarvissoopi."
    _Hyökin Matti_ mainihtoopi:
    "Käyväänpä nahan-jakoon!"
    _Simo_ suuttua suhahti:
    "Nahkoin en annak ensinkään,
    Kukkarot' en kellenkään."

                       Tuovinen.



KISSAN-VIRSI.


Tämä kolmaas Kissan-Runo on tehty samasta miehestä, ja otettu siitä,
että _Pirilänniemen_ Kissa läksi kerran mänemään _Hyytiälään_, jossa
_Hyöki_ häntä tappo. _Keäriäinen_ ei muistant tästä virrestä muuta,
kuin alku-sanat, jotka oli näin:

    Läksipä Kissa kulkemaan,
    Hiiren-surma hiihtämääni
    Periltä _Perilänniemen_.
    Tämäpä tuli _Tuhkalaan_,
    Tunkiinpa _Hyökin_ tupahan.
    -- -- -- -- -- -- --
    -- -- -- -- -- -- --
    -- -- -- -- -- -- --

Näistä kolmesta _Kissan-Runoista_ niin _Hyytiäinen_ paituutti
_Tuovista_ lakiin, joka tapahtui jo Laintutkian _Maténin_ aikana.
_Tuovinen_, jota pelloitti Lakihin männä, pyysi toista sovinnollen, ja
lupaisi hänellen i'äkspäiviks yhen 2:hen rein-alaisen niityn. Mutta
kuin _Hyytiäinen_ mäni sinne heiniä tekemään, niin tuloo _Tuovisen_ akka,
ja ajo pois hänet. Siihenpä se asia siitten loppui. Mutta kyläläiset,
kuin saivat asian kuullaksensa, niin panivat nimeksi tällen
niityllen _Kissan-niity_, ja niin sitä kuhutaan vielä tänä päivänäkin,
muistiksi että se oli tarjottu sovinnokseksi näistä kolmesta
_Kissan-Runoista_.



Heikki Huuhtinen

Juvalta.


Tolpparin-poika _Heikki Huuhtinen Pitkälahen_ kylästä _Juvalla_,
on yksi hilpiä ja iloisa nuorukainen, joka on vielä toisen
palveluksessa. Hään oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka v. 1824
pyrki peästäksensä Norin ja Ruotin Suomalaisiin, opettelemaan heitä
Savolaisten tavalla palon-kyntämistä.[78] Ehkei hään ouk vasta kuin
nuon 19 tahi 20 vuotta vanha, niin hänessä jo ilmoittaiksen isoja
aljeita (anlag) Runomukseen, niin kuin näyttäiksen näistä hänen
kokeistaan: niin että toivotaan hänen aikoa myöten tulevan yheks
kuulaisaksi _Runo-sepäksi_ Savossa.



SIAN-RUNO.


Talonpojalta _Tuomas Asikaiselta Pitkälahen_ kylästä katoisi syksyllä
vuonna 1823 yksi Sika, jonka Suet lie syöneet suuhunsa. Hään otti
noapurin- mieheltä _Eiro Siiskoiselta_ toisen Sian siaan, koska se
oli melkeen sen-näköinen kuin hänen omansa. _Siiskoinen_ otti kyllä
Sikansa takaisin, voan _Asikainen_ omisti tätä jälleen, ja tappo
sitä, josta _Huuhtinen_ teki virren.

    _Ikolan_ suuri emäntä
    Jolta söi Susi Sikoja,
    Tappo lempo tallukoita --
    _Tuomas_ totinen isäntä
    Saipa säkin seinukselta,
    Vaels _Vantin_ kartanollen;
    Pistänpä kohta pihaani.
    Älyis Tallun tallin eissä --
    Tämän säkkiisek säväytti;
    Alko koitsia kotiisek.
    Sika huusi huikiasti,
    _Tuomas_ juoksi joutuisasti --
    (Se ilo ilollen näytti).

    Kuuvennoksen kannon tyttö[79]
    Jok oil kylvyssä kylässä,
    Älyspä _Tuomaan_ tulevan.
    Eukoillen ensin saneli:
    "Mistä tuo _Tuomas_ tuloopi?
    Sika säkissä selässä."
    Eukko _Sohvollen_ sopotti:
    "Ole vaiti vaka tyttö,
    Elä virkaja mitähän!
    Meiltä söi Susi Sikoja,
    Tappo lempo tallukoita.
    Tuomas tuopi nyt Sian,
    Miltä Sian, kulta kaksi --
    Nyt toi Sian _Siiskoiselta_."

    Suattiinpa sana kylällen,
    Iso-nauru nuapuriisen:
    "Tiäll' on _Siiskoinen_ Sikais!"
    _Eerikk'_ tuota essimääni.
    Älyis Tallun karsinasta --
    Sepä samassa saneli:
    "Tiäll' on miehet meijän Sika!"
    _Juhana_ jutusti perästä;[80]
    Sepä sanoi samatek.
    _Ikolan_ suuri emäntä
    Joka väitti viärinpäin,
    Toisinpäin totisti:
    Olevan oman Sikase.

    Nouvattiin _Eeva Nopoistaa_,[81]
    Se sanoi samalla lailla
    Niin kuin eiltäpäin isäntä.
    _Piekäinen_, se pitkä tyttö,
    _Muaria_ mahava piika
    Toas toiseppäin totisti:
    "Se on meijän-talon tallu!"

                             Huuhtinen.



NÄPISTÄJÄ.


Siiskoisen torpassa oli _Juho Siiskoinen_ ja hänen vaimonsa _Maija
Haikarainen_ tunnetut nuapuruksissa, heijän näpistelemisestänsä
(snatteri) josta Huuhtinen v. 1821 synnytti laulunsa.

    _Jussi_ se oli julma miesi;
    Ei se olt akka armahampi!
    Joka juoksi _Juonoksehen_,
    Kohten korsua kokotti;
    Tallin-usta tarkotteli.

    Olipa _Jussi Juoneksessa_,[82]
    Ajoipa Akkoa jälestä,
    _Kalvonimehen_ kavasti.
    _Muaria_ mahtava imeinen
    (Joka juoksi joutuisasti)
    Kiisti _Kilkin_ kartanolle.
    Siis otti sinisen vyyhän,
    Märkänä kutais kupoon.
    Pyysi käyvä _Pyrrhöisessä_,
    Miehellen mekko-alusta.
    Tulipa toisehen tupaani,
    Kannikkata kassomaani,
    _Ikolassa_ istumassa.
    Suoloja soristamassa,
    Tolkia kopistamassa.[83]

    Mies lykkäis lylyen piällä
    _Tyrysalmen_ tyyntä muata;
    Suihki kyllä suksen-käret,
    Kolkki kenkän-kolpottimet,
    Tasaellen talven-varoo.

    _Puavo_ miehiä parraain
    Suattopa sanat kylään.
    _Turuinen_, se tuttu miesi
    Havais _Puavon_ huastanne'en --
    Vasta päivee jälemmän
    Älyis kuhjosen kupeen
    Kynnen kanssa kynsityksi.

                          Huuhtinen.



YÖTYRI.


Talonpoika _Heikki Lassinpoika Nopoinen_ Pitkälahen kylissä kävi aina
yökenkässä _Marketta Haloisen_ luonna, joka ei ollut arka Pojillen,
kunnekka se kerran tuli ilmin, sillä, että uni petti häntä viipymään
siinä kovin kauan. Huuhtinen teki tuosta Runonsa v. 1822.

    _Tahvo Haloinen_ tarkka miesi,
    Joka asuupi _Juvalla_,
    Pistänpä _Pitkälahellen_,
    Rehelsipä _Rensin_ muallen.[84]
    _Tahvoll'_ oli tarkka tyttö,
    _Marketta_ mahava piika,
    Viisas virsien-tekiä,
    Luatu-laulun laittelia,
    Ankara ajo-hevoinen,
    Jota k... _Koikkalaiset_,
    Mielellä'än _Mikkiläiset_,
    Hipsui _Mikko Puumalasta_.
    Tapalttui tämä tarina
    Kymmenees päivä Kyntö-kuussa,
    Toisen kielen Touko-kuussa:
    _Nopolasta Pekan_-poika,
    _Heikki_-poikapa hevelsi,
    _Suopi-suaresta_ sukaisi,
    Hevelsi Hevoisen kanssa.

    _Vantit_ luulit varkahaksi
    _Eerik_ kassoi ikkunasta.[85]
    Näki _Heikin_ heiluavan,
    Olkia ottavan kujasta.
    Nämät kantoi kankahalla:
    "Otappas olkia Hevoinen,
    Syöppäs Ruunain ruumenia!"
    Ise juoksi joutusasti
    Panetti portista pihaan,
    Kyykistänpä kynnyksellen. --

    _Liisa_ piika, liukas tyttö
    Laskipa _Heikkiä_ lava'an,
    Ise laskiin lavan alak.
    Päivä nousi nopiasti,
    Uamu tuli ahkerasti;
    Ei noust _Heikki Nopoinen_!

    _Vantin Matti_ vanha miesi,
    Taitavainen talon-renki
    Tulipa saunasta tupa'an,
    Riensi kohta riihen luokse;
    Kirves olalla ojensi.
    Kolkutos kävi kovasti.
    _Heikkipä_ huoneesta häväisi,
    Yrittipä ylös-nousta;
    Laukaispa lavasta tankot,
    Perä-seinästä perästä;
    Luiskahtpa luta... t...st.
    Pläsi pännä... rs...st.

                         Huuhtinen.



YÖ-JALKALAINEN.


Talonpoika _Antti Penttinen Pitkälahesta_ kävi niinikeän tytöstämässä,
ja läksi kerran yö-jalassa _Rekina Liikaisen_ luokse, samassa kylässä;
mutta tarttuipa kiini ikkunaan, josta Huuhtinen runoilee:

    Pitkä poika _Penttisessä_,
    _Antti_ se sama armas miesi,
    Joka työntel' tyttölöitä,
    Yhtä, toista, yritti,
    _Haikaraiseen_ kakitti.
    Saunan luokse savisti,
    Oven ete'en ennätti;
    Eipä osant ollenka'an
    Oven eteen ensinkään --
    Pist'pä piänsä pienemmästä
    Ikkunasta niin iloissaan.

    Kävipä kiini kulku'usta,
    Kiäntyi kaulasta kahisemaan.
    Suatiinpa sana tupa'ani:
    "_Penttisen Antti_ on akkunassa!"
    _Heikki_ vanhasta vihasta
    _Antin_ luokse ahkerasti,
    _Pekka Lampinen_ perästä --
    _Antti_ huusi armon-kättä,
    Kuuees numero kujersi:[86]
    "Elä heitä _Heikki_ rukka,
    Kyllämä tapaini parannan!"

    Siitten marsi markkinoillen,
    Saksan-puoti'in savisti;
    Ott'pa uurin oivallisen.
    Kohta kulki kurja poika,
    Toiseen puotiin tupitti,
    Suamaan sieltä samettia.
    Tulipa tuostakin kotiin
    Alko naija nuapurista,
    _Anna-Stiinoa_ ajeli,
    _Taltan Ansoa_ tavotti.

                       Huuhtinen.



YÖTYMYKSET.


Kuuenos-miehen _Matti Nopoisen_ tytär _Pitkälahesta_, nimeltä _Sohvi
Nopoinen_ piti _Heikki Nopoista_ hyvänä, samasta kylän-peästä.

    Kuuennoksen kunnon tyttö,
    Kirkon-miehen kiltti likka,
    _Sohvi, Seiloista_ soriamp',
    Uotti miestä _Mikkelistä_,
    Puuter-piätä _Puumalasta_.[87]
    Olipa junkkari _Juvalla_,
    Pieni poika _Pitkälahelta_
    Joka -- -- -- -- --
    Suotiinpa sana kylään,
    Iso-nauru nuapurihin.
    _Sohvo_ sotki puolestansa:
    "Se on nyt meijän _Tiinan_ töitä,
    Suatti hyvän sisarein!"

                           Huuhtinen.



YHTYMISET.


_Antti Asikainen Pitkälahesta_ likisti metässä _Tiinat Pekantytär
Nopoista_, mutta sattupa kyläläiset siihen, heitä hätyyttämään. Josta
Huuhtinen laulo:

    _Asikaisen Antti-poika_
    Kävi pyhinä kylillen,
    _Nopolata_ nouatteli.
    _Tiinapa Anttisen_ älysi!
    _Antti_ juoksi ahkerasti,
    _Tiina_ aivon ankarasti;
    Sipuvatten _Silta-suollen_,
    Luajallen _Lampisen_ muallen,
    _Lehmäniemen_ lehto'on.
    Kylä kuuli --r-- iänen,
    Nuapurit --t-- natinan.

                      Huuhtinen.



SYÖMÄRI.


Talon-isäntä _Tuomas Asikainen Pitkälahen_ kylästä tuli kerran
lankonsa _Poavo Montoisen_ luokse, samassa kylässä; ja söi siinä
sillä innolla lihoa, että juuttui palainen kulkkuun, josta hään
tukehtui ja kannettiin pyörtynynnä pihallen, kussa Montoinen viimein
sai liha-kyörän pois kulkusta, jonka hään pisti omaan sunhuusak,
sanoilla: "ei minun tavarain pie hukkaan joutua; jos ei hänelle
kelpoo, niin kelpoohan mullen," ja silloin se nieli sitä mahasek.
Tästä sai Huuhtinen virsi-aineensa.[88]

    _Ikolan_ isäntä-miesi,
    Armas _Tuomas Asikainen_
    Kävi pyhinnä kylissä.
    Kestiin piällä keikkumassa.
    _Montoinen_ miesi mokoma
    Kussui lankosek kotiisak.
    Lanko tuli, ja tukehtui
    Liikohin liha-siruin.

    Kuoliana kannettiin
    Lankon pihan lattiallen.
    _Montoinen_ mies mokoma,
    Joka kourist koprallaan
    Kulkusta liha-kurikkoo,
    Jota veisellä viteli,
    Lautasella lapsutteli -- -- --
    -- -- -- -- -- -- --

                       Huuhtinen.



Heikki Summainen

Juvalta.


_Heikki Summainen Kiiskilänniemeltä_, Juvan pitäjästä, on yksi nuori
Rysthollarin poika, joka nuon salakähmässä synnyttää Runojansa; koska
hään ei ite tahok tulla kuulluksi. Niin on hään e.m. tässäkin tehnyt
heitä _toisen nimessä_, että sillä välttää tullaksensa asianomaisilta
vihan-alaseksi. Samassa kylässä asui yksi loisimies nimeltä _Poavo
Kiiskinen eli Köppö_, (niin kuin häntä usseemmittain kuhutaan)
joka pietään isona velhona ja Runon-laulajana; häntä lykättiin
virren-tekiäksi. Että kirjoja on tehty toisen nimessä, tunnetaan
Tarinamuksesta; mutta että meijän laulutkin ovat toisinaan näin
varsin vieraalla nimellä kastettunna, on yksi esimerkki, joka on
erin-omainen, ja joka toistaa ettei heihin aina ouk uskomista, ilman
tarkempata asian tutkimista.



VÄVY-MIES.


Rysthollari _Pekka Kiiskinen Kiiskilänniemeltä_ otti _Joakko Auvista_
(tahi Avelinia?) Teivaasta vävyksensä, sillen vanhemmallen
tyttärellensä _Maija Liisallen_; mutta hään piti salassa sitä
nuorempatakin hyvänä, nimeltä _Eeva Sohvia_, joka tuli tietyksi siitä,
että heijän sisaren-lapsi kuuli heijän keskenäisiä puheitansa,
mehtämajassa, joita hään kotiin-tultuaan ilmoitti vanhimmillensa;
josta ukko Kiiskinen kyllä kovasti suuttui. Heikki Summainen teki
tästä Runon v. 1814, jonka Joakko Pulliainen Kiiskilänniemeltä laulo
mullen s. 13 p. Lokak. v. 1815.

    _Kiiskilänniemi_, kiitettävä --
    Siin' on viisaat virren-sepät,
    Viisaat virsiin-tekiät!

    _Puavo Köppö_ köyhä miesi,[89]
    Tämä vanha vaiva-sukka,
    Tämä viisas virren-seppä
    Ajatteli ajan piälle,
    Pitkin tietä käyessänsä,
    Kuinka laulut laitettaneen,
    Kuinka virsi veisattanneen.
    (Tätä kieltää _Kiiskiset_,
    Eikä antais _Auvisetkaan_).

    _Pekka_ puhuu _Purhoisillen_:
    _Purhoisei_ puhuu _Pekallen_:
    "_Teivaassa_ on tietty poika,
    Sekä Suutar' että Riätäil';
    Tekööpi työt molemmat."
    Tämä viänettiin vävyks',
    Otettiin otto-pojaks'.

    _Juakko_ vielä viisi vuotta
    _Maija-Liisoa_ likisti.
    "Laita mulle lapsukkainen,
    Tahi pieni perillinen!
    Jos et laitak mulle lasta
    Niinma suostutan _Sohvia_."

    _Juakko_ suostutti _Sohvian_[90]
    "Laita mulle lapsukkainen,
    Tahi pieni perillinen!"
    Tyttö näytti tykevällen,
    Aivan paljon paksummallen.

    Juakko istui eine-puulla:
    "Jok' on _Sohvi_ suovallaan?"
    (_Pekka_, pieni pentu-koira,
    Kassoi ala kainalonsa)
    "Jok' on poika puoltununna,
    Jok' on uupuna unehen?"

    _Pekka_ peitti silmoisensa
    Käsi-varrella omalla;
    Kohta tultua kotiinsak,
    Ensin huasto emännällen,
    Siitten ilmoitti isällen.
    Ukko suuttua suhahti,
    Alko _Auvista_ torua:
    "Tuos' on tuutu tyttärelleis![91]
    Jos on Siat syötettynnä,
    Rupa-turvat ruokittunna." --

                              Summainen.



Poavo Heikkinen

Mikkelistä.


Minä en varsin tunnek oliko tämä Heikkinen kotoisin Juvalta vai
Mikkelistä; sillä kumpaisessakin pitäjässä löytyy paljon näitä
sukuisia. Juvalla minä olen kuullut tätä laulettavan; mutta koska
asiat, joista tässä lauletaan, ovat tapahtuneet Mikkelissä, niin on
arvattava, että laulu on myös siinäkin synnytetty.



HALPA-POIKA


_Erko Raminen_ oli yksi tolppari _Skinnarin_ Hovin alla, Mikkelin
pitäjässä, jolla oli kaks kelvotointa poikoo, _Hanno ja Mikko_.
Hanno oli hevoisen huijari, ja vaihto pois ilman isänsä luatak
hänen Hevoisiansa, tappeli kirkko-tiellä, ja teki muita semmoisia
kokkauksia. Tuli viimeisellä myös riitaan isänsäkkiin kanssa, jonka
hään veljensä avulla sitoi nuoriin. Mutta _Antti Heikkinen_ noapurista
tuli ukon avuksi, joka irti-peästettynnä otti pakonsa hänen luokse,
eikä ottanut talosta muuta myötensä kuin nuusku-purakkonsa; (joka oli
jo tapahtunut 35 vuotta siitten). Poavo Heikkinen teki siitä Runon,
jonka Joakko Keäriäinen laulo mullen v. 1816.

    _Ramin-Hanno_, halpa poika,
    Kiljui kovast' kirkko-tiellä...
    Ori juoksi joutusasti;[92]
    Laulatteli _Lampisehen_,
    Pienen _Pietarin_ pihaani.

    Sai siitä Ruunan rumemman
    Perä-mieheltä _Pekalta_.
    Vielä lauloi _Lampisessa_
    Viinan-virttä viimeiseksi. --

    Siitten ajo ankarasti
    Niitun taakse _Nikkilähän_.

           *   *   *

    Akka vanha vapiseva[93]
    Toipa rokkaa rohkiasti,
    Syyvä syntisen ete'en.
    -- Ropsais rokan ovensuuhun!

    "Tuolta tuttuni tuloopi,
    Ennen-nähtyni näkyypi, --
    Auta armainen minua!
    Jo minusta mies mänöö,
    Rahan-suaja raukenoopi."

    Otti tuiman tupestansa.
    Jolla ratko raippa-köyet,
    Selvät site'et sivalsi.
    Otti potin ovensuusta,
    Nenä-kellosek keralla;
    Heitettehin _Heikkiseen_,
    Pienen _Heikkälän_ pihaani.

                           Heikkinen.



Ikoinen

Mikkelistä.


Koska minä kotona ollessain en paremmin tiiustellut tätä miestä, niin
minä en taija varsin sanoa oliko se Juvalta vai Mikkelistä, eikä
mikä hänen ristimä-nimensä lie ollut. Ettei hään ollut Runon-töihin
taipumatoin, selitetään tästä hänen laulusta, josta minä olen kuullut
3 erinnäistä vaihtausta, nimittäin jo v. 1815, s. 22 p. Lokak. Matti
Veänäiseltä, Kaskista; siitten Olli Laukaiselta, Luukkalasta;
ja viimen renkiltä Martti Hämäläiseltä, Pihlansalosta, joka laulo
sitä mulle v. 1816, s. 23 p. Moalisk.



ANTTOLAN-HERRA.


Anttolan hovissa, Mikkelin pitäjässä, asui silloin Kirjuttaja _Eerik
Juh. Virilander_, isäntämiessä. Hään pieksi oman Rakuunasak vaimoo,
siitä syystä että se tapais hänen lehmänsä, aijastaan. Josta Ikoinen
sai virren alkunsa.

    _Ikoinen_ iloinen miesi.
    Viisas virsien-tekiä,
    Laitto liänit laulamaani,
    Kylä-kunnat kuulemaani.
    "Herraiseni herttaiseni
    Kuules kuinka lauletaani,
    Kuinka virsi viänetääni,
    Puustavit pujotetaani!"

    Tämä on virsi _Anttolasta_,[94]
    Hovin-Herrasta hopotus.
    Aamulla äkin varain
    Läksi messään mehuten. --
    _Eerik Jussi_, julma miesi,
    Supitpa suurella suolla,
    Kulkipa kurjan karjan luokse;
    Löys'pä Lehmät aijastansa
    Niittuansa nilkomasta,
    Ajo _Antolaan_ pihaani,
    Kaikotti karja-kuja'an.
    Rakuuna paran raukka akka
    Astu _Anttolan_ pihaani:
    "Herraiseeni herttaiseeni,
    Anna Lehmäini kotiini!"

    _Virilander_ viisas miesi
    Ajo akka räppänätä
    Nahka-piiskalla pihasta,
    Tuppais nahka-tullikolla,
    Antoipa korvalle kolauksen.

    Mäni porstuppaan pakooni. --
    Siellä seisoivat sopessa
    _Jyljänäisen_ julma akka,[95]
    Kaunis kakkaran varas,
    Hyvän-leivän leikkeliä;
    _Poavo Suutarin_ sukkela poika,
    Kakkaraisen kannattaja,
    Hyvän leivän lennättäjä.

                         Ikoinen.



Risto Viljakainen

Joroisista.


Tämä Risto Viljakainen oli asunut _Taipalen_ kylässä, _Joroisissa_.
Tämän hänen laulunsa laulo mullen Oappo Härköinen, Kaskista,
v. 1815 s. 25 p. Marrask.



KUKON-RUNO.


Oatto Härköisellä. Taipalen kylässä Joroisissa, oli yksi vanha Kukko,
jonka akat vaihtovat pois Viljakkalaan, yhteen nuorempaan. Niin Risto
Viljakainen otti siitten ja tappo sen vanhan, josta hään ite teki
Runon.

    Ah, sinua kurja Kukko![96]
    Lauloit lammin-lantereella,
    Mäen-kollossa kakaihtit,
    Ainoan _Aaton_ kotona --
    _Kaisan_-vaimon kartanossa.
    _Kaisoo, Annia_ ajelit
    Kukon-kaupallen kylällen;
    _Viljakkalaan_ vikkelästi.
    _Anni_ aatteli asian,
    "Kuinka käynöön Kukon-kauppa?
    Kumma vaihtan vastatuksin!"

    Ensin _Ellillen_ puheli,
    Siitten huastoi _Hannan_ kanssa,
    Sattupa _Juutihta_ Juvalta,
    Pitkä piika _Putkolasta_,
    Savon-niemeltä samatek
    _Kaupottari_ kahtomaani,[97]
    _Antin_ morsia mokoma
    _Kiiskilästä_ käätteli.
    Vieläpä riukkuisi _Rikina_,
    _Latuttari_ lasketteli,
    _Tiina_ juosta tilkiitteli
    _Antin_ kanssa kalkutteli,
    _Annukka_ ajo perästä. --
    Ah, sinua julma _Jussi_,
    Kesken koipesit kotihin,
    Lippaisit liinan-liolta,
    Kapinata kahtomaani.
    "Onko Kontio kotona,
    Kukon-surma suutuksissa?"
    _Risto_ juosta riipotteli,
    Piian kanssa piipotteli;
    _Liena_ lensi liien ette'en
    Pankon luokse painutteli:
    "En annak pata'in panna,
    Siivo-veteen siivekkästä!"
    _Hanna_ paipatti patoa.
    _Maija_ muita mahtavampi
    Ei voi kuunella kumossaan,
    Eikä toisessa tuvassa.
    Kukon-virttä veisattavan.

                        Viljakainen.



Lassi Nissinen

Joroisilta.


Lassi Nissinen Kaijolta, Joroisin pitäjästä, yksi pitkä
rokon-arpinen mies, on yksi niistä kuuluisimmista Runojoista sillä
pohjalla, ja myöskin vahva loihtia. Hään kävi mun luonnain s. 25 p.
Tammik. v. 1816, ja luetteli koko vuorokauven lukujansa. Hänellä
oli paljon omiakin tekemiään,[98] jotka muuten oisivat olleet somat
teoltaan, ellei heissä oisi ollut niin paljon näitä roakoja sanoja,
jotka teki heitä valaistunneillen korvillen varsin karkeiksi.
Yksi, kussa heitä vähin tavataan, olkoon tässä näytteeksi hänen
Runomuksestaan.



KISSAN-RUNO.


_Tahvo Monoisella Tuusmäin_ kylässä _Rantasalmen_ pitäjässä, oli
yksi suuri Kissa, joka usseen juoksenteli _Pakkilaan, Martti
Pakin_ luokse. Niin tapahtui kerran, että hänen vaimonsa _Rikina
Tuuhattar_ tappo häntä ruoka-tuassansa; josta Lassi Nissinen,
Kaijolta, teki Runon.

    Alotanma aika veisun,
    Virren värsyn viisahamman,
    _Monoisell'_ oli muoti Kissa
    Joka juoksi joutusasta,
    Vikevästi viiletteli,
    Painatteli _Pakkilaana_.
    _Tuuhattari_ tuima vaimo
    Hirtti kissan kiirehestä
    Rotan-syöjän rohkiasta.
    _Tiina Huorni_ tiijon anto.

    Kissa kiljuupi tuvassa!
    Pistiinpä _Rikina_ pihalen.
    Otti Kissan kynsihisek;
    Kissa kisko kynsillänä,
    Repi leuka-pielillänä.
    Vei pihallen piiskatakseen.
    Huoneisen oven sisällen
    Hirtti hivus-karvoillansa
    Kytki perse-jouhillansa.
    Kissapa kiljuupi kiirusta:
    "Ei henki hevillä lähek!"[99]
    Saipa sieltä sievän puuni
    Jolla piähään peikaroipi.
    Kissa kuoli kiirehesti,
    Rotan-syöjä rohkiasta.
    Sitä nylki nyrkillänsä,
    Kisko kissan kynsillänsä,
    Veritteli veitellänsä;
    Pani kissan palkan-puillen.
    Sai saparon lapsillensa,
    _Martillensa_ maha-paijan,
    _Rikinalle_ rimpottimet,
    _Liena-Tiinallen_ tiperon,
    Isännälle ije-lihan;
    Esi-jalan emännällen,
    Taka-reijet renkilöillen,
    _Mikollen_ mitä tuloopi.
    Risan anto _Ulrikallen_,
    Kaula-murun _Kallukallen_,
    Korvat _Maija Kuosmaisellen_,
    Mulkut muillen tyttärillen.
    Piioillen pisi-lihasta.

    Jopa loppu loisten Kissat,
    Torparien torvi-hännät.
    Tuli murhe murkinasta,
    Paha-mieli _Pakkilana_.
    Viellä ois viiksiä jälellä --
    Viikset virren laulajoillen.

                             Nissinen.



Mikko Koivuinen

Taipalensaarelta.


Mikko Koivuinen, joka asuu Niemen kylässä Taipalensoaren pitäjässä,
mahtaa niissä paikoissa olla selvä virren-seppä. Minä en tunne
hänestä muuta, kuin että minä, Maalisk. v. 1816, kuulin yhen miehen,
nimeltä _Heikki Inkinen Taipalensoaresta_, laulelevan muutamia heistä.



NUOTTA-MIEHET.


Emäntä _Maija Koivuinen_, Niemen kylästä Taipalensoaressa, torui
aina poikoansa _Matti Koivuista_, siitä että se kävi kaikket yöt
kalastamassa, ja siitten makaisi kaiket päivät. Koska se ei tuonut
kyllä paljo kaloja hänen mielestään, niin se luuli että hään anto
heitä kylään; ja peätti että kerran olla vahtimassa, kahtoamassa
kuin tulivat rantaan, ellei heillä ollut enemp kaloja, kuin mitkä
kotihin tuotiin. Niinpä läksi hyvin varain yhtenä oamuna rannallen,
heitä outtamaan. Miehet, jotka luuli lykkynsä piloavan jos vaimot
heitä silmiltivät, eivät näyttäneet akoillen sualistansa. Poika,
kuin ikään keksi Eukon raosta kahtoavan heijän soalistansa, kätki
kalansa, ja kyseltyä: vastais heitä ei olevan. Josta Mikko Koivuinen
teki laulun.

    Kumma laulamaan rupian,
    Ensin laulan Eukon virren.
    Eukko hiijen hillimätöin,
    Talon työhön taipumatoin,
    Jolla aina ol' urina,[100]
    Kalan-soaliista sanoma:
    "Yöllä karkeli kalassa,
    Kaiken päivän peä kekassa."

    Olipa varteessa varahin,
    Yli kolkan kassomassa,
    Joko joutuuvat kotihin
    Koho-miehet -- kontin kanssa --
    Saisin ne saloa nähä!
    "Soapiko varia tehä,
    Vai ei?" -- "On varsin vilua!" --

                                Koivuinen.



NAURIS-VARTIAS.


Talonpojan akka _Eeva Hämäläinen_, Niemen kylästä Taipalansoaresta,
kahtoi nauriita itellesek Rysthollarin Heikki Koivuisen
nauris-moasta. Tämä laitto toissa pänä miehiä sinne vahtimaan. Akka
kuin tuli, niin miehet sutkivat häntä selkään, josta siitten Mikko
Koivuinen sai sanojansa.

    Tulipa tora talohon,
    Suutto kova _Koivuisehen_,
    Kosk' ei vältyk varkahailta --
    Vievät nauriit noatineen.
    Äsken mies mietettiin,
    Laiha-kuakko laitettiin,[101]
    Nauriin-vartiaks varahin.
    Joka oli uskollinen.
    Tuli vaimo varkahaksi,
    Naurihita nappomahan.
    Keksipä tuo kuiva miesi,
    Karkaisi kohta kamala,
    Otti vapaa vavan-peästä.
    Kovan ruasun kouraltansa,
    Jolla selkeä sivalsi,
    Turkin piälle tupsutteli.

    Eukko illalla kotiisek.
    Nosti turkin naulan piälle,
    Viitan seinälle siveli.
    Mies kyleltä kysyypi:
    "Onkos selkä sen-näköinen?
    Kosk' on turkki turvonnunna,
    Nuttu nurian-näköinen."

    "On näitä kepillä lyöty,
    Patukalla paukutettu.
    Eipä tuo konna havainut
    Jos ois ollut vatsa paksu,
    Ennen kuin selkee siveli,
    Turkin peälle tupsutteli
    Hitto _Heikkiä_ himoisi,[102]
    Lyömään vielä visalla,
    Panemaan patukan kanssa."

                           Koivuinen.



Nimen Tietämättömiltä


_Juvalla_, niinkuin muissakin paikoissa, löytyy paljon niitäkin
Runoja, jotka ehkä ovat nykyisempinnä, ovat jo kuitenkin niin vanhat,
ettei muistetak heijän tekiöitänsä. Monet heistä ovat aivan somat, ja
ansaihtee tulla kuultuiksi. Myö olemme seneistä sovittanut muutamia
näitäkin tämän kirjan lopulla.



VAIMON-TAPPELIA.


_Pekka Kämäräinen Tuusmäestä_ läksi kerran kaskeensa karsimaan.
Hänen kälyksensä tyttärineen läksipä perästä, ja piiskaisivat häntä,
vanhasta vihastaan. Yrjö Kämäräinen kuuli hänen parkumista, ja huusi
akoillen, että hänen piti valittaman asian nimismiehellen. Juho
Ronkainen Laukkalasta, joka laulo tätä mulle v. 1816, s. 1 p. Toukok.
ei muistant kaikkia, eikä kuka sitä oli sepittänyt. Kuitenkin se on
niin somasti tehty, että se ansaihtee tulla tietyksi.

    Läksi _Pekka_ perkamaani,
    _Kämäräinen_ kähnimääni,
    Tuonnek murrolle mittaisi,
    Kohotulle kaskis-moalle;
    Sekä kahto, jotta karsi.
    _Liena_ lippaisi perästä:[103]
    "Tyttäreini nuoremmaini,
    Ota kanssais kassaraisi,
    Soimonen sota-aseisi!
    Jolla pieksät piätä vastaan." --
    _Liena_ kiitteli kivillä,
    Mua-munilla mukkiloipi,

    _Yrjö_ huusi hujautti.
    Mäin piältä mäkäisi
    Naisten hätään hävittömän:
    "Heretkee naiset helvettiin!
    Miehen poloisen pelistä,
    Tok' teist' _Kurkki_ kumman soapi,[104]
    Rohvorsi ropotin suuren."

    _Pekka_ ryysti ryömyllään,
    Muan kovilla koprillaan.
    -- -- -- -- -- -- --



TAPAILLEMISET.


Se on kerran tapahtunut _Tuusniemessä Rantasalmella_, koska siinä
juotiin hautaisia, että yksi niistä juopuneista miehistä oisi yöllä
hiiskutellut piikoin luokse; mutta sattuipa toiset häntä näkemän, ja
antoivat akoillen sanan, jotka ajoi häntä poikkeen. Kuka on Runon
tehnyt, minä en tunne, ainoastaan että _Niilo Ruuskainen_ Laukkalasta
laulo mulle sitä v. 1815, s. 31 p. Marrask.

    Kuolipa nainen nuapurista,
    Emäntä hyvä talosta;
    Kuhuttiinpa kunnotonta,
    Kunnotonta, kelvotonta
    Kestiini kelpo talooni,
    Jok' oil villi viinan-juoja,
    Hullu huorien-pitäjä.
    Otti otsalla olutta,
    Viinoa kovin veteli.
    Tulipa hullu humalaani.

    _Antti Kärkkäinen_ ajaapi,
    Tuppi-tiitinen tuloopi,
    _Utin-Antti_ uilottaapi;[105]
    "Tulkootto akat avuksi!
    Tiäll' on _Antti_ ajan-raoss',
    Tunkeksen tupakka-muahan!"

    _Hipsuttari_ hietas vaimo,
    Koppais koivuisen korennon:
    "Sivallankoma sivuilleisi,
    Eli piähän paukahutan?"

    "Elkäätte Emäntä kulta!
    En ouk tullut toin-perästä,
    Ilman suotta irvistimme."

                     Nimittämätöin.



VENTISEN HÄRÄN-RUNO:


_Pekka Ventisellä_ oli yksi Härkä, joka mäni Kettuisen hakaan. Niin
_Kettuinen_ häntä siinä tappo, eikä siitä tullut tietoo sen-koommin,
ennen kuin vasta vuuen peästä, jollon hään tietti nahasta soappaita
itelleen. Silloin miten lie tullut sanomaan Suutarillen näistä
nahoistaan, että rupeisivat arvoomaan asiata; joka sillä tavalla
viimen suatiin ilmiin. _Kettuista_ kuhutaan seneistä _narriksi_, kuin
ei osanut paremmin suutansa pitellä, voan ilmoitti asian, näin omalla
tuhmuuellaan. Missä kylässä se lie tapahtunut, en taija varsin sanoa,
eikä kuka on tehnyt Runon; vaan Juvalla sitä lauletaan. Minä kuulin
ensin vähä tästä v. 1815 _Niilo Ruuskaiselta_ Laukkalasta, ja siitten
v. 1816 _Joh. Ronkaiselta_ samasta kylästä; joka taisi sen kokonaan.

    Olipa Härkä _Ventisellä_,
    Vanhan _Hermikin_ vasikka,[106]
    _Sormuttaren_ sormi-juotto.
    Vähä on mieli Ventisellä,
    Vähä Ventisen tytöllä,
    Härällä sitä vähempi, --
    Mäni Kettuisen hakaani.
    Alko _Kettuinen_ ajella,
    Kirkon-poika piipatella,
    "Tpuiptä, tpupitä, Härköstäini!
    Kuinma saisin sarven kiini,
    Tolhon toisehen käteeni;
    Tok' minun toinenkin käteini
    Kova koskisin sinua,
    Henken paikalta panisin."

    Uilon ohtahan osotti,[107]
    Sivals Härkee silmä-luuhun.
    Härkä kuatu kalliolla.
    Voipui muahan vuoren piältä,
    Kahtoipa vielä päivän piälle,
    Illistiinpä ilman piälle.
    "Jop' on päiveä vähältä,
    Aurinko on pikkarainen,
    Empä joua nylkemääni;
    Kylpy jättääpi kotona."

    "Tehkeepä nyt mulle vuue,
    Tyynyn kanssa tyssätkätten!"

    Uni petti, vuue voitti,
    Sänky pehmiä nukutti.
    Aamu haikia havaitak!
    Löysi päivän paistamasta,
    Aurinkon kuumottamasta.
    "Voi minua poloinen poika!
    Jop' on Härkäini hävinä,
    Suonut sarvi-ruavahaini,
    Kuhun illalla asetin,
    Panin päivän-lasketessa."

    Alko astua tupaasek.
    Astu kohta kuapin luokse,
    Kovaisinta koprahasek
    Alko veistänsä hioa;
    Kuraisinta kurskuttaapi
    Tuollen _Ventisen_ Härälle,
    _Pekan_ pienen ruavahallen.
    Pistipä tuiman tuppehesek,
    Pamppusek pahan-tekiä.
    Alko astua pesälle,
    Soro-tietä soirotella.

    Suapi Härän vuoren luokse
    "Ole kiitetty Jumala!
    Eip' ouk Härkäini hävinnä,
    Suatu sarvi-ruavastaini
    Kuhun illalla asetin,
    Panin päivän-lasketessa.
    Voi minua poloinen poika!
    Ei ou lapset luahillain,
    Kynttä pystyssä pitäisi,
    Kyllämä tähän neuon keksin,
    Viänänmä vesalla kiini,
    Koivun-oksalla ojenan."
    Kohta koipehen ajaksen,
    Veti kohta koiven halki,
    Munat muahan muksautti,
    Kiven piälle kiljahutti.
    ... kynsiisek repäisi,
    Kiäntelööpi, kahteloopi:
    "Mitäs tästä suataneeni?
    Suapi pitkän piipun-varren,
    Sen saman savun-vetimen."
    Nylki Härän kokonansa.
    Alkopa astua ahollen,
    Väpätä väkeensäk luokse.

    Veli tirskuupi torassa,
    _Tahvo_ huasto hartahasti:
    "Missäs sinut piru pitännä,
    Paha henki painellunna?"

    "Veliseini, Vuariseini!
    Mull' on tulluna vahinko.
    Härkä kuoli _Ventsieltä_,
    Jota illalla ajelin."

    "Kuin on tulluna vahinko,
    Vastoo siitten parastais!"
    _Kämärätär_ kiärä muori[108]
    Haasteli halu-sanoilla,
    Puhu lämpi-luoteilla:
    "Suattuoon sana taloon,
    Antoa asian ilmin!
    Tok se toistenkin tuloopi,
    Jos ei ennen, niin erossa."

    "Pitä suutais pienempänä!
    Itek ymmärrän enemmin,
    Asiasta paljon tiijän.
    Kannan lihat kotihin,
    Kosku-torvella tojotan.
    Ammu Härkä aitassaini,
    Luiku lukkoihen takana!
    Lihat suolahan sovitan,
    Nahka parkiin panemme --
    Kelmi kenkiä tekööpi,
    Suapi narri suappahaita
    Tuosta _Ventisen_ Härästä,
    Pekan pienen ruavahasta."

                     Nimittämätöin.



NÄLKÄ.


_Nälkä_ kuvaellaan tässä kuin yksi mies, jolla oli olki-petkele
olalla, vehka-vihko kainalossa; ja joka tultua Mikkelistä-päin,
käveskeli pian joka kylässä Juvalla. Jos tällä Runolla tarkoittaneen
niitä isoja nälkä-vuosia v. 1695, 1696 ja 1697, tahi muita
halla-vuosia, on tietämätöin; mutta että se on kotoisin Juvalta,
arvataan siitä, että tässä puhutaan hänen kylistä. Meijän Torppali
_Kalle Pasainen_ Kirkko-kylästä, Jualta, joka lauleli minullen tätä
Runoo, sanoi sitä olevan pitemmältäkin, vaikk'ei hään sitä muistanut.

    Nälkä näkyypi tulevan
    Rautajärven jeätä myöten;[109]
    Olki-petkele olalla,
    Vehka-vihko kainalossa. -- -- --

    Tunnettiin tuo _Turakkalassa_,[110]
    Mutt' ei nähty _Niärinkillä_;
    Havaihtiinpa _Hassolassa_,
    Piettiin tuota _Piikkilässä_.
    Kirkon-kylästä kirottiin:
    "Mänek tuonek _Männymäellen_,
    Tietä myöten _Tirrolahan_ --
    Tuonne tuhmiin tupiin,
    Talonpoikaisten taloihin!"

                          Nimittämätöin.



Selitykset:


[1] Syy tähän viipymiseen luetaan esipuheessa I:seen Osaan XXXIII:llä
puoliskolla (Pagina) ja seuravilla.

[2] Lue tästä Otavan esipuhetta.

[3] Tähän luemme e.m. ne "uusiksi" tahi "tämän vuotisiksi" kuhutut
_Laulut, Virret ja Veisut_, joita vuosittain tuuvaan Turusta,
ja jotka ovat luonnostaan niin kehnot, että se on kumma jotta
heitä ostetaan ja luetaan. Tähän luettaisiin myös ne Topeliuksen
Runoissa nimitetyt _Nykyisemmet Laulut_, ne Oulussa äsken painetut
_Forteliukselta_ kootut _Suomalaiset Laulut_, suurin osa _Rénvallin
Veisuista_, ja joku osa ehkä meijän omistakin laitoksistamme.

[4] Nimittäin sillä tavalla, että mikä on _Runomus_, olkoon
ajatuksessa tahi kielessä, siks' se jääpiki ikuisesti, ikään kuin
mikä on soittamus (musik) se on soittamus iankaikkisesti. Muussa
tarkoituksessa, niin on Runomisen keto varsin lavea, ja niin lavea
että se ulottuu taivaaseen. Hänen juohtumukset ovat myös kirjavammat
kuin päivän säteet.

[5] Jos seneistä multa tunnettomat Runojat, (Skalder) tahi
Runon-koottajat, tahtoisivat runoillansa lisätä näitä tietojamme,
ja tarkoittoo meijän Suomalaisen Runo-Tarinamuksen valaistamista,
niin heille oisi tässä tilaisuutta soaha heitä painetuiksi ja
kunnollisesti toimitetuiksi, jos lähättäävät heitä mullen postilla
tahi matkustavaisten kanssa. Ja tahon minä mielelläinkin, kostoksi,
tästä heijän toimeestaan, lähättee heillen kustentamatak yhen
kirjan-kappaleen (Exemplar) niistä kirjoista kuhun näitä painetaan.
Vielä tahtoisin muistutella, että soisin mielelläin, jos 1)
laitettaisiin heihin selitöksiä äkkinäisistä nimistä ja sanoista,
2) että oisivat kirjutettunna sillä kielen-murrella kuin ovat
tehtynnäkin, ja 3) että sepittäjöihen nimet ja elämäntievot oisi
mainittunna.

[6] Lue tästä, Otavassa I Osa, m.m. Tämä Runomus osoittaiksen
e.m. _alku-sointumisella_ (genom alliteration) kussa joka sana ja
juotos on jo itekseen sointuva, josta sitä eroitetaan kaikesta
nykyisestä runomisesta, jossa aina, kahen, kolmen eli neljän sanan
peästä, tavataan loppu-sointumista (slut-rim) johon peästyämmä
jo unoutetaan hänen eillimäistä vastaussanansa, ellei sitä hyvin
tarkoitetak peähään, joka toas keäntää työksi ja vaivaksi, joka oisi
huvitokseksemme. Tällainen vanhan-aikuinen alku-sointuminen tavataan
vanhoin _Islandilaisten, Anglo-Saksilaisten ja Messo-Göthiläisten_
runomuksessa, joka toistaa että se on ollut _meijän tapainen_,
tahi että Runomus _pohjoisessa_ on vanhuutessa ollut tois-tapainen
piiroksestaan, kuin _etelässä_.

[7] Otava, 1 Osa, p. 269.

[8] Ensin eroitettiin ne henkelliset aineet, sillä, että Uskomus
hävitti sen vanhan Salautsen; siitten eroitettiin ne moalliset
aineet, sillä, että _Tarinamus, Luonnoisuus (Fysiken) ja Luonon
Tietomukset (Natur-wetenskaperna)_ hävittivät Taikaukset ja muut
turhat tietämiset.

[9] Eikä myö muuta tarvihtek, toistamiseksi tämän nykyisen Runomisen
luontoa (aineensa suhteen) jos ainoasti nämät kahet sananlaskut:
"_Noista viisas virren otti, hullun pitkistä puheista, mielettömän
lausunnosta_"; ja "_Siitä viisas virren suapi, jost' ei tuhma
tunnekkaan_". Jotka sanat myös toistaavat että Runojoissa piti löytyä
ei ainoasti _runomusta_, mutta myös _viisautta_, jota perustaiksen
sen peälle, että meijän _Runojat_ oli muinon meijän _viisahimmat
miehet_.

[10] Koska näissä Runoissa mainitaan (pian kaikissa) vallattomasta
elämästä, niin saattaa moni ehkä luulla, että elättiin niinnä aikoina
varsin kelvottomasti, koska heillä aina oli näitä aineita; mutta
myö uskomme toiseppäin, että olivat siviämmät kuin nykyisin, koska
yksi kunnotoin käytös tehtiin (hänen tavattomuutestaan, owanlighet)
runoilla kuulluksi ympäri moata. -- Niinpä sanoivat: "hyvä kello
kauaks kuuluu, paha sanoma etemmäks". Nyt kuullaan tätä järähtämätäk.

[11] Tämä Savon puheen-murreh eroittaiksen eteläisemmissä pitäjissä,
niin kuin Mikkelissä, Joroisissa, Juvalla, m.m. siitä pohjoisemmasta
Savon Suomesta, erinomattain puhumisessa (i uttalet) ja vississä
sanoissa, niin kuin e.m. _ise, veisi, messä, messo, essii, kassoi,
kussui, tarvissoo, ilmaisekse_, joita pohjoisessa sanotaan _ihe_
(ite, itse) _veihti_ (veitti, veitsi) _mehtä_ (mettä, metsä) _mehto_
(metto, metso) _ehtii_ (etti, etsi) _kuhtui_ (kuttui, kutsin)
_kahtoi_ (kattoi, katsoi) _tarvihtoo_ (tarvittee, tarvitsee)
ilmoittaiksen (ilmotta ihtensä t. ihtesäk).

[12] Myö olemme tässä Runossamme uskallut synnyttää yhen Suomalaisen
Salauksen (Myth) siitä tähti-sikeristä, jota kuhutaan Väinämöisen
virsuksi, ei että niin millään tavalla omistaisimmo sanoillemme
jotakuta mainioisuutta (auktoritet) ainoasti että vallollisesti
käyttäisimme omia mielen juohutuksiamme. Vaikka se kuuluupi ikään
kuin Salauksen luontoon (till naturen af en Myth) ei ainoasti
että puhua salaisista aineista, ja toimittoo heitä salaisella
sanan-tavalla (under en mystisk framställning), mutta myös että
puheet ovat salassa synnytetyt, josta uskotaan heissä olevan
jonkun isomman ja henkellisemmän voiman kuin ihmisissä -- niin se
ei kielläk meitä salauttamasta (mysticera) meijän aatoksiamme ja
mielen-juohtumuksiamme (fantasi) maallisissakin asioissa, tahi
pukea heitä siihen salaiseen sa'unpuvuun, joka sillä luonottomalla
eli henkellisella luonnollansa kiinittää meijän mielemme niihin
luonottomiin (henkellisiin) aineihin, johon meijän ajatukset
pyrkiivät, koska erkanoovat näistä moallisista, luonnollisista,
joka-päivällisistä asioista.

Myö neämmö esimerkin Ruomalaisten ja Greekkalaisten Runojoista,
että yksinäisetkin juohtumukset (dikter) ovat hyvät kaunistamaan
ja kasvattamaan salauksia, jotka oikeutta myöten olla pitäis
yhteisiä kansallisia mieli-juohatuksia. Eli myö neämmö että
kaikki heijän Salamus (mythologi) joka tarjoopi sekä Runojoillen
että Kuvaeltajoillen lihavia ruoka-maita, harjoitaksensa heijän
juohtelemuksiansa, on parraittain ainoasti yksinäisten tekoja.
Oisikkohan se siitten meillen kielty viljelemään Runollisia hetelmiä
salauksen moasta? Ei ikään! Eihään löyvyk taivaassa eikä moassa
mitään ainetta, jota emme Runoilla soattaisi liikuttoo. Myö olemme
seneistä uskaltannut, että varsin omasta peästämme runoitella tämän
Väinämöisen Virsun syntymisestä, johon myö oomme ottaneet ainemme
hänen Suomalaisesta nimestään. Myö mainihtemme tätä, välttäiksemme
petosta, ett'etten luulisi näitä vanhoiksi kansan-puheiksi,
ett'ettenkä kieltäisi teitä käyttämästä tätä asiata mielenne myöten
toisenneppäin, jos tahotten. Myö oumme antaneet tämän tähti-sikeren
ilmistyä Väinämöisellen, hänen unessaan, taivahassa oltuansa.
Tämän unen-viettelyksen olemme yhteenkuvonut visseyteksi, hänen
havaittuansa. Eli myö olemme tässä salauksessamme yhteenvirittänyt
totuutta ja mielen-valetta yheksi runolliseksi tarimaksi,
koeteeksi muka, jos kävisi meiltä omin-neuoin synnyttää ja enenteä
Salamuksemme. Että olemme vieneet meijän Väinämöisemme Homeruksen
ja muihen vieraisten joukkoon, ei piek teitä närkästee -- sillä se
tapahtuu taivahassa. Että myö tässäkin (taivaassa) olemme koettanut
karaista meijän kantelettamme ja meijän Runojamme, on yksi luvallinen
yritys -- jost ei meitä sakoitettanek.

Maito-heinä, Röd-wäpling. -- Vuohen-kukka, Hwit-Sippa. --
Lehmän-kieli, Lilje Conwalje. -- Apilas, Hwit-wäpling. -- Leivoinen,
Lärka. Mutta Kuopiossapäin se merkihtee Paju-pulmuista, Domherren. --
Etelätär, Zefiren, Westan- (egentl. Sunnan-) flägten personifierad.
-- Etelä tuuli tehty henkelliseksi.

[13] Aaronin Saua on yksi Tähtisikeri (lue Otava II.).

[14] Kauan kainusteliin. Myö olemme löytäneet soveliaksi antamaan
Väinämöisellen Suomalaisen Runojan luonnon, ensin että äkkinäisessä
joukossa ujostella, ja siitten että ottoo loveesta luontoansa, jolla
se lumoutti näitä toisia Runon-niekkoja pystymästä häneen.

[15] Lumohuttaa merkihtee tässä, "förtjusa".

[16] Runotar, Poetissa, Skaldinna, Sångmö. -- Runottaret, Muserna. --
Laulatar, Sångerska. -- Soitotar, Spelerska.

[17] Myö pannaan häntä ensimmäiseksi, ei sen puolesta että se oisi
runollisessa tarkoituksessa ollut jalompi näitä muita, mutta että se
asian laveutessa on toimellisempi.

[18] Konsan Heikki, eli Heikki Veänäinen, niin kuin hänen oikeansa
nimensä oli -- sekin oli yksi hyvä juomari, ja lopetti murheellisella
tavalla päivänsä.

[19] Vamma t. vaiva -- _Suoni sormia vetääpi_, merkihtee: sendrag
i fingren. Runoja alkaapi ensin puhua Laulajan pahasta elämästä
öylöisen päivän pioista, ja sanoo sitä syyksi, ettei hänen laulunsa
tahtona syntyä. Siitten rupea hään erittäin puhumaan niiten miesten
mielen-luonnosta, joista runossa lauletaan -- ennen kuin hään rupea
näistä peijaisista laulamaan. -- Peä on kieleni t. kielenpeä on,
j.n.e.

[20] Tämä Lautamies Poavo Eskelinen Kärmetlahesta, (joka oli Lautam.
_Oaronin_ appi) kuhuttiin myös _Eskel-voariksi_ (niinkuin kohta
kuullaan) ja oli ennen aikana ollut sota-miessä, mutta laskettiin
pois, sillä että hään palkkais toisen miehen eistänsä. Seneistäpä
Runoja kuhtuu häntä pilkan-vuoksi _sota-herraksi_. Hänen isä oli
Kihlanmies (Häradsdomar) _Torsti Eskelinen_, Kermetlahesta. -- Torsti
Eskelinen oli Lautamiehen _Poavo Eskelisen_ poika, häntä kuhutaan
_sata-vaimoiseks_, koska hään mielusteli muihen vaimoja. -- Lukkaria
kuhutaan tässä _kellon-soittajaksi_ (josta se lie ehkä suuttuna) sen
eistä että se otti palkan kellon-soittamisesta, ehkä hään muilla
soitatti. -- Runoja sanoo että se _pyrkki heillä meäkkimään_, (sillä
se oli kehno lauluillen) _kivun kiussain keralla_. Tässä tarkoittaa
Runoja että se peäsi Lukkariksi, sillä lailla että se osti itellesek
huutoja. Sillä puhe kävi, että hänen veli Lautamies _Oaron Hoffrén_
oli antanut Lainkirjuttajallen _v. Burghausillen_ yhen Lehmän, ja
_Poavo Eskelisellen_ yhen Hevoisen, sillä eholla, että pitivät
huutoo hänen veljensä _Jaakko Kustav Hoffrenin_ Lukkariksi. Tähän
tarkoittaa Runossa nekin sanat (hänen Hevoisesta) "korvat korttelin
pituiset", m.m. -- Tässä ilmoittaa Runoja, että se oli Lukkari,
joka ensin rupeis hänen kanssaan juonittelemaan. -- Ne haukkuivat
Lautamiestä _Hoffrénia Pukiksi_, siitä että hänen peässä aina istui
yksi suuri Pukin-nahkainen myssy. -- Vater, (Fader) on yksi sana,
joka on ruumenetettu Ruotin kielestä, ja merkihtee _kummi_. Näihen
_Hoffreniloihen_ isä oli muinon ollut Herroinpäivämies Tukhulmissa,
ja ollut kummina Kuninkaan _Gust. Adolfin_ ristiäisessä.

[21] _Is' t. isä_. Runoja sanoo että Oaronin isä oli kyllä ihmisiksi
(mainittavaa). Kuin ukkoa näin ylistetään, niin poikoa jo sillä
alenetaan.-- _Rannihinsa t. noapurinsa_ (Granne) on toas yksi niistä
meijän kielestämme poisheitettävistä Ruohtalaisista juoksu-sanoista.
-- _Vihasen-lainen, t. vihalainen, vihainen_. -- _Kiltti_, t. kopia,
hilpiä, pulski; sekin taitaa olla Ruohtalaisesta sukuperästä,
nimittäin sanasta Gild. _Okkela_, t. vikkelä. -- _Viinan-tienuilla_.
Se oli muka viinan-kauppias, ja sillä ansaihti (tienaisi) rahoja.
-- Karhuiset, oli _Pekka ja Toavit Karhuinen_, sen kuolleen _Risto
Karhuisen_ poikia. Hyö olivat _moa-kauppioita_, ja mahtoi olla
tiurijä ja saittoja miehiä; alinomattain moittii Runoja heitä,
etteivät antaneet hänellen oltta, vaikka hään oli kirstun tehnyt. --
_Kasakka_ merkihtee Karjalankielessä _renkiä_. Saattaa se Venäläisten
sana olla niin hyvä kuin se Ruohtalainen. -- _Kaukkoinen_ oli
yksi päivä-mies, joka lie ruvenut Karhuisellen työllen, vähällä
palkalla. -- _Toavit_ oli nuorempi näistä veljeksistä, häntä
kuhutaan _Rouvariksi_ (Krögare) koska se piti viinan-kauppoo. Runoja
syyttää hänen panneen vetta viinaasek, myöneen pienellä lasilla,
ja hinnan vielä siittennik kohottanneen, kolmet isoa koiruutta
jumalan lahjalla. -- _Ouvot_, t. äkkinäiset, jotk eivät tunteneet
näitä hänen juonia; hään kuhtuu heitä ouoiksi, kosk eivät tätä
ymmärtänneet. -- _Kummiksiipi_, panoo kummaksi. -- _Hyökäri_ (Hökare)
t. Muonan-kauppias; häntä kuhutaan myös _Ruunun-kauppiaks_, koska
se sota-aikoina v. 1788 oli urakka-mies (Entreprenör) Ruunullen, ja
soatti eloa Kuopioon. Kuin Runoja oli näin ikäinkuin lyhykäisyytessä
ensin toimittanut näihen miesten tapoja, niin rupia nyt vasta
puhumaan näistä peijaisista. Ensin, mitenkä keskustelivat näistä
keskenensä; siitten, mitenkä käytiin kuhtumassa näihin; ja siiten
vasta siitä viinan villityksestä, sekä miehissä että vaimoissa.
-- _Loppu Lohilta pelko_: sillä ukko oli ollut aikanansa suuri
kalastaja. -- Loavullans t. loatullansa. -- Muori, merkihtee sen
kuolleen Risto Karhuisen leskeä, nimeltä Anna Hussoa. -- _Leikkitäk_,
t. täyvessä toessa. Runoja selittää ettei se ollut sanottu leikin
vuoksi, mutta että heijän oli oatos piteä kehnoja moahan-laskiaisia.
-- _Avahin aitan_, on sanottu taka-eillimäiseksi (Hysteron-proteron)
kuin olla pitäis "aitanavain".

[22] -- _Puoint_ t. puotin; _Pukkariksi_ kuhutaan semmoista puusta
tehtyä avainta, jota pietään ruoka-aitoissa. -- _Marketta_, merk.
_Marketta Ronkaa_, joka oli Pekka Karhuisen toveri. -- _Kaputtamatak_;
kuin leivät otetaan pois uunista, niin koavitaan poro pois
ala-puolelta. -- _Veärä-nenäksi_ kuhutaan sitä kuollutta isäntee,
koska hänellä oli ollut veärä nenä. -- Kyrsäksi kuhutaan Savolaisten
paksut leivät. -- _Jussi_, oli Pekan ja Toavetin nuorin veli; se
mahto vielä olla kasvava poika, koskei hänestä näissä peijaisissa
paljon puhutak. -- _Hovilla_ tarkoitetaan tässä _Tavinientä_, kussa
Lainkirjuttaja _v. Burghausen_ asui, (jonka pojista yks lie ollut
Kattein); tahi tavottaneen tässä ehkä _Halolan_ moisioo, jossa
asui Kattein _Torsti Tavasti_. -- _Kakka-seula_, Bröd-soll. --
_Samuli_. Moaninkan Kappalainen _Samuel Erland Agander_, joka
piti Ruumis-soarnan. _Jaakolla_ tavoitetaan tässä Lukkaria. --
_Hieno-seärisiä_, kuhutaan tässä vallasväki. -- Pistää puikohon
punaisen, merkihtee, että se pisti punaisen Hevoisen aisoihin t.
valjaisiin. -- _Poavollen puhuupi_. Se on se ennen mainittu _Poavo
Eskelinen_. Se oli sanottu häpiäksi tain kuuluisan talon, että
lainata kylästä kaluja: eikä se ollut kunniaksi vieraallenkaan tulla
pitkä-korvalla pitohon.

[23] _Konkari_ (gångare) on taas näitä häijyjä Ruohtalaisia sanoja;
suomeksi: "käymäri." -- _Vanha Kaisa_ tahi Lukkarin Anoppi, oli
_Kaisa Hyttäinen_.

[24] _Hestansa_ (yksi paha haiseva sana) oisihan paremp' sanoa
_Heponsa_. -- _Kuisti_ (farstuqwist) yksi porstua, joka on tehty
seinän ulkopuolla. -- _Pontus_, oli Oaron Hoffrénin toinen
ristimä-nimi. -- Turistaiksen ja Peristäiksen merk. että hään niisti
neneänsä ja pyyhki jalkojansa, ennen kuin läksi sisään. Että hään
ensin rupeisi puhumaan muita asioita, ennenkuin ilmotti peäasiatansa,
on juuri Suomalaisten tapa; ei hyökään ilmoitak kohta asiatansa.
-- _Naistenpalto_ merk. Naisväen rintaa, t. nänniä. Runoja sanoo
että hyö nuorena kävivät yhessä tyttölöihin -- (ehkä olivat naineet
yksisiä sisaria).

[25] _Mari_ mahto olla hänen vaimonsa. -- Väisälä oli yksi talo
_Kopolan_, kylässä, kussa Kirkkomies Poavo Väisäinen asui, jota tässä
kuhutaan _karva-kulmaksi_, koska hänellä oli isot silmänkulmat. Hään
oli Pekan Lankomies, sillä hään oli nainut _Marketta Karhutarta_
Halolasta, Runoja kuhtuu hänen talonsa Kopoisen kotoksi, koska yksi
Kopoinen ensin lie tässä kylässä ruvenut asumaan, ja josta se vielä
Kopolaksi kuhutaan. -- _Kirkko-veärti_ on toas yksi näitä muukalaisia
sanoja. _Konkari_ t, konkuri? (kamp).

[26] _Kohta joutuvat kovullen_ t. kokountuvat -- _Pöyän arihan
akahtiit_. Näitä sanoja minä en itekkään ymmärräk; ellei se olla
pitäis _pöyän arinaan katahtiit, t. asettiit t. pakahtiit_, de
sågo på, t. makade sig till det rågade bordet. _Arina_ merkihtee,
en flat häll, offerhäll, ugns-bottnet. -- _Katko_ t. roato, merk.
erinomattain yhen vanhan luuska-hevoisen. Runoja nimittää aina
ihtesek näin kyhjillä nimillä, että osottoo missä alaassa arvossa
häntä piettiin, näitä rikkaita talon-isäntiä vastaan. -- _Runtiksi_,
kuhutaan heä-paikoissa sitä miestä, joka kulettaa morsiammen voateita
ja muita kaluja siihen uuteen muutto-paikkaan, jo aikoa ennen kuin
ite hiä-rahvas tuloo. Tässä se merkihtee semmoisia köyhiä vieraita,
jotka kyllä ovat kuhuttu, mutta joita ei kuitenkaan lasketak siihen
isoon pöytään, voan jotka ruokitaan jälestäpäin muihen tähteisillä.
-- _Rahiksi_ kuhutaan sitä penkkiä, joka seisoo pöyän eissä. --
_Lavihtalla_, t. laualla; polvi-jakaillemisen kautta (per diaeresis).

[27] _Nukka-vieru_ logg- t. lo-sliten. -- _Turkin-puuhkaat_,
päls-brämen, kragen; _Puuhkia_, yfwig, stolt, grann. -- _Kasukka_ t.
pitkä turkki. Nuttu huhutaan toisinaankin kasukaksi. -- _Kurehihin
kuivattunna_, torkad i skrynklor. -- _Korskat_, prydnaber, ehkä
tässä merkihteevät soappaan nokat; toisessa kohin puhuu Runoja
kankastuolista (ellei lie joku sana pois-heitetty, josta luetaan)
"korskat korvihin rakensi".

[28] _Runhustan rajoilla_, lupitan kenkän-rajoilla t. ramuilla
(jotka oli tehty Hevoisen peä-nahasta). -- _Katrakkahan_, t.
arastihin. Tässä Runossa lauletaan että hyö ainoasti aikoivat panna
häntä _Sika-pahnaan_, mutta minä muistan kuulleen Hänen ite sanonneen
toisessa Runon-vaihoksessa: "Rusi rukka runteltiin, kannettiin
Sika-pahnaan." Asiassa se on yhtä. Mutta myö tahomme muistuttoo,
että Savossa on talonpojisa semmoinen tapa, erinomattain häissä
ja semmoisissa pioissa kussa leikkiä tehään, että sanotaan luokse
sillen koottullen rahvallen, että se joka teköö rauhattomuutta, tahi
käytöksillänsä hävittää toisten iloa, tuloo pantavaksi sika-pahnaan,
tahi noen-karstalla noamatuksi. Ehkä se oli tästä syystä, kuin
Ryynäistäkin tallottiin sinne. -- _Olli_  m. _Olli Hussoa_ Halolan
kylästä. Se piti Rusin puolta. -- Kakko-puikot, pinnarne om hwilka
härfwan hwilar i härfträdet. --

[29] _Mustavirta_ kuhuttiin 2 taloa, kussa asui _Husson_ sukuja.
Heitä oli kaks veljestä, _Antti ja Olli_, jotka pitivät Rusin
puolta; jostapa se heitä kyllä kiittää. Antti, joka ei mahtant
maistoo viinoo, oli puoltamisellansa vähältä tulla Pukilta
ruoskituksi; taisi se jotaik sanoa seppä Tuppuraisestakin, koska se
sai siltä korvankolauksen. -- Runoja antaapi _Pontuksellen_ vielä
toisenkin Pilatuksen nimen, että sillä vielä enemmin paljaistaa hänen
kovuutta.

[30] _Vanha Antti_ taitaa tarkoittaa Antti Hussoa. Häänki mahto
olla Puu-seppä. -- _Riinistäini_ (t. arkustaini) toas näitä
häijy-sanoja! -- _Tuohiseppä_. Tämä _Olli Tuppurainen_ oli Karhuisen
tolpari, ja varsin kehno seppä; seneistäpä Ryynäinen kuhtuu häntä
"Tuohi-sepäksi" ja antaa hänellen muitakin pilkka-puheita, koska se
löi hänen puolus-miestänsä. -- _Rautiain_ t. rautio merkihtee "Seppeä"
Pohjalaisten kielellä. -- _Aijas-karvainen_, merk. että se oli harmoo
niin kuin vanha aita. -- _Röky_ t. rökö, on yksi silta-peiteh
(golfmatta) jota pietään talonpojissa.

[31] _Petettiinpä Pekka vielä_. Tässä ymmärretään _Pekka Hussoa_,
joka näissä peijaisissa lie tullut hyväilemään _Maija Ronkaista_.
Häntä kuhutaan _sortiksi_, joka merkihtee yhtä siistoo poikoa.
Gottlannissa kuhutaan myöskin Ruotiksi yksi puolkasvanut poika
_Sorkiksi_. -- _Hyttylä_ oli yksi kylä; _Hyttylän hyvät emännät_,
tarkoittaa Eskelisen vaimoo _Hedvig Hyttyistä_, ja Lukkarin vaimoo
_Liisa Rautiaista_. -- _Mari_ merk. _Maria Ronkaista_, joka silloin
lie ollut morsiammena, ja tuli siitten naituksi _Pekka Husson_
kanssa. -- _Vainikkainen_ oli Husson tätin-toveri. -- _Kaisa_ oli
Husson täti ja Vainikkaisen akka. Hään oli varsin vastaan tätä
naimista.

[32] _Matiksi_ kuhutaan tässä raha-kukkaro, joka on typö-tyhjä.
-- _Riimut_ t. päihtet.-- _Kermo_, (Germund) oli yksi loisimies
Peräniemeltä, jota Runoja kiittää hänen avullisuuestaan. --
Soahaksein tästä Ryynäisen Runo-jutusta selvämmen tievon, olen minä
variten-vasta Kuopiosta hankkinut rotokollat tahi Lain-toimeukset
(Rättegånshandlingarne) tässä asiassa; joista nähään, että ovat
kolmet päivee jutelleet Laissa tästä Runosta, nimittäin s. 1:nä,
13:nä ja 14:nä päivänä Loka-kuussa vuonna 1791; ja että Lukkari,
soahaksensa Ryynäistä syypeäksi, syytti (veljensä kautta) häntä ensin
moahanpaniais-päivänä tehneen kirkko-hämmennöksen (kyrkoförargelse)
Moaninkan kirkossa, ja siitten vielä Karhulassa vastanneen häntä
hävittömästi, koska häntä tästä nuhteltiin. Vierasmiehiksi
kuletettiin Talonpoika Antti Pekanpoika Husso Tavisalmelta, Lampuoti
Oappo Ristonpoika Möykkynen Halolasta, Toipari Antti Tuppurainen
samasta kylästä, ja renkimies Heikki Vainikkainen Kermetlahesta.

Hyö toistivat kaikki yhöllä suulla, että Ryynäinen (joka ehkä lie
ollut vähä rohkeisillan) laulo virttensä vähä toisella tavallaan,
koska tämän _Risto Karhuisen_ ruumis-soarnoa piettiin Moaninkan
kirkossa, josta Eskelinen, joka istui samassa penkissä, nykäis
häntä vähä käellänsä; mutta ettei hään laulanut mitenkään veärin,
eikä tehnyt mitään hämmennöstä. Siitten oli hään Karhulassa kysynyt
syytä tähän, ja silloin tullut Lukkarin kanssa riitaan, jonka se
oli viimeisellä käskenyt haistella häntä taka-paikoillansa. Muuta
syytä eivät hänessä löytäneet: mutta sitä vastoin ilmoittivat
että peällen-kantaja Lautamies _Oaron Hoffrén_ oli hetken peästä
pieksänyt häntä pihalla piiskallansa (niin kuin Runossa mainitaan)
jotta hänellä oli ollut silmissänsä viis veri-mustelmia. Oaron
kannatti syyksi, että hään oli haukkunut häntä Pukiksi, ja kanteli
yhessä Appensa _Poavo Eskelisen_ kanssa, että Ryynäisellä oli
ollut tapa tehä hävittömiä Runoja _Hoffrénistä, Eskelisestä_
ja Lainkirjuttajasta (Hofrätts Sekreteraren) _von Burghausista_,
joita hään laulatti kylässä. Koska _Ryynäinen_ teki tätä tyhjäksi,
niin tuotiin toistajaksi _Vainikkaista_, joka oli kotoisin samasta
kylän-peästä, ja joka tunnusti kuulleesek hänen, viimeissä
Juhannus-päivänä Talonmiehen _Tahvo Vainikkaisen_ talossa, laulanneen
(Lukkarista): "Luulin Lukkarin hyväksi, kello-soittajan somaksi"
(ja Lautamiehestä _Hoffrénista_): "Nyt minä puhun Pukista, Oaronista
aloittelen, Tasa-turvasta tarisen." Hään oli myös laulanut jota-kuta
_Eskelisestä ja v. Burghausista_, ehkei toistaja tainut tätä
muistoo. Ryynäinen tunnusti nyt, että hään kyllä oli Runon tehnyt,
voan kielsi kovasti vastaan, siinä olleen minkäänlaista häpeitä
näitä miehiä vastaan. Niin kosk'ei Oikeus tainut mitään tähän asiaan,
niin lykättiin juttu toiseks käräjäks, jollon riita-miehet piti olla
molemmis-puolin soapuvilla, toistuksineen. Mitenkä siitten asiata
siinä käytettiin, ja jos siinä Ryynäistä laulatettiin, eli jos
heittivät koko jutun sipo-sillään, en taija varsin sanoa, koska minä
en ouk ollut hyvä soaha näitä Lain-toimeuksia käsihin.

[33] Solenni, t. julkeus (solemnitet, högtidlighet).

[34] _Martti Lutherus_ oli syntynyt v. 1483 s. 10 p. Marrask.
_Eisleben_ kaupunnissa, Saksanmoalla. V. 1501 tehtiin häntä
Opettavaksi (Stubent) _Erfurtissa_, ja v. 1503 Oppiaksi (Magister).
Hään löysi jo silloin yhen vanhan Latinalaisen Roamatun
Opistonkirjan-koossa (i Akad. Bibliotheket) ja keksi että siinä
luettiin toista, kuin mitä poavilaiset opettivat. V. 1505 rupeisi
hään Augustineriläisten papis-kuntaan Erfurtissa, ja sulki ihtesäk
Papistoon (i ett Kloster) kussa hään poastolla ja ruumiillisella
kärsimisellä kovuutti ihtesäk, suruissaan ystävänsä _Alexin_
murhamista. V. 1507 vihittiin häntä papiksi, ja v. 1508 tehtiin häntä
Opettajaksi Wittenbergissä. V. 1510 näki hään omilla silmillänsä,
Ruomissa käyessänsä, pappisten koiruutta ja ilkeyttä. V. 1512 tehtiin
häntä Henkelliseksi Oppiaksi. V. 1517 s. 31 p. Marrask. naulatti hään
koko Saksanmoan nähtäviksi, 95 ajatus-sanoo vasten tämän Tetzelin
synnin-kauppamista. Ja koska olivat molemis-puolin ylöspolttaneet
toisten kirjoituksia, niin hään v. 1520, s. 10 p. Jouluk. kirjutti
yhön manaus-kirjan Poavia vasten, jossa se julkisesti rupeisi
niskoittelemaan hänen kasaan. V. 1521, s. 4 p. Huhtik. läksi hään
Herroinpäivillen Wormsin kaupunnissa, kuhun hään oli kuhuttu
esivastaukseen. Hänen matkustamistansa sinne oli yksi kunnia-kulku
(triumftåg); kaikki tunkeksivat nähäkseen yhtä miestä, joka oli
uskaltannut riitelemään vasten 100 vuosien tapoin-pahennuksia
(sedeförderf) ja kaiken henkellisen ja moallisen vallan vasten. Hään
seisahtui yhen peninkulman ulkopuolella kaupunkin, 2000 miesten
keralla, joka oli hänen seurassa, sekä hevoisin että jalkaisin.
Sinä 17 p. Huhtik. astui hään vilpittömästi eteen Herroinpäivillä,
kussa hään suurella uskalluksella ajoi asiatansa Keisarin kuulla,
Peä-Hertun (Erke-Hertig) _Ferdinandin_, 6:en Kunnan-Ruhtinaisten
(Chur-Furstar) 24 Herttuin, 7:en Moa-Grévilöihen (Mark-Grefwar)
30 Piispoin, paihti monen Ruhtinan, Grévin, Herttuin, Herroin ja
lähättämien lässä-ollessa. Tässä oisi hään joutunut henken-pauloin,
ellei moni Saksan Ruhtinas oisi ystävällisesti suojellut häntä ja
tämän uuven mielivalaistamisen, jonka hään soattoi moailmaan. V. 1523
niin poisheitettiin ensin Wittenbergissä tätä poavilaista messumista
(Lithurgien) ja nouatettiin uutta parempata järjestystä kirkko-menoin
harjoittamiseksi. V. 1524 heitti Lutherus pois pappis-vaipansa
(Munkkåpan) jolla se tarkoitti papistoin hävittämistä, paremmaksi
henkelliseksi papis-harjoitukseksi. Vuotesta 1526 vuoteen 1529,
toimitti hään Melanchthonin avulla yhen uuven Evangeliumin opin,
ja painutti suuremman ja pienemmän Katekismuksensa. V. 1537
kirjutti hään Schmalkaldin kuhuttavaiset liitokset, ja v. 1521-1534
ulostoimitti hään sen ensimäisen keännöksen Roamatusta. Hään oli
yksi oppinut rehellinen ja hurskas mies, mutta luonnostaan oli hään
syvämikkö, yksipintainen ja jyrkkä-luontoinen, josta suuri osa
hänen seurakunnista erkani hänestä, ja yhistivät ihtesäk nimellä
Uuistetut (reformerte). Lutherus kuoli s. 18 p. Helmiki v. 1546
Eisleben kaupunnissa 63:lla vuuellansa, ja hauattiin Wittenbergin
linnan-kirkossa. Häntä kunnioitetaan koko ristikunnassa, niin kuin
kaiken ihmiskunnan onnistaja ja valaistaja.

[35] Philip Melanchthon, joka oli Lutheruksen puolus-toveri
uskomuksen muutoksessa, oli syntynyt s. 16 p. Helmik. v. 1497
Brettenissä, Phalz am Rheinin moakunnassa. Hänen isä oli Rustmestari
Georg Scharzerd, jonka nimen poika keänsi Greekaksi. Hään oli jo
nuoruutessa hyvin oppinut vanhoissa kielissä, ja vanhoin-jeännöksissä.
Häntä tehtiin Oppivaksi Heidelbergissa v. 1510, ja v. 1511
Tietous-Oppiaksi. V. 1518 tehtiin häntä 22 v. vanhana Opettajaksi
Wittenbergissä, Greekkalaisessa Oppimuksessa (Grek. Litteraturen),
ja oli siinä viisauellansa ja mielen-tyyneyellänsä Lutheruksellen
parhaina puolus-miessä. Hään kuoli s. 19 p. Huhtik v. 1560, 63
v. vanhana. -- Johan Tetzel oli yksi kuulussa synnin-kauppias,
joka oli Leipzigista kotoisin. Hään rupeisi v. 1489 Dominikanerin
papis-kuntaan, ja sai luan käyä ympärin moata soarnoamaan. V. 1502
pani Poavi häntä synnin-kauppiaksi, jota hyövyllistä kauppoo hään
toimitti 15 vuotta, ja käytti ne häpiällisimmät apu-keinot näihin
kujeihinsa. Hään oli käytöksissään ja elämässään niin kelvotoin,
ylenylpiä ja irstainen, että häntä jo kerran tuomittiin ikuiseen
vankeuteen, mutta vapautettiin Ruomissa, kussa se Poavi Leo X:neltä
sai synnin peästöstä. Siitten rupeisi hään vielä isommalla koiruuella
(oförskämdhet) pitämään tätä synnin-kauppoa (aflatskrämeri).
Kulkiissaan Saksan moalla niin Tähti- ja Miekka-miehet (Riddare)
soattoivat hänen vaununsa, kussa nähtiin kahta isoa kirstua, joista
yksi säilytti kauppakirjat (aflats-brefwen) toinen rahat, jotka
heistä maksettiin, ja jonka peälle luettiin namät sanat:

    Sobald das Geld im Kasten flingt,
    Sobald die Seel gen Himmel springt.

Joka ois: "Kuin rahat kirstuhun heläht', Silloin sielu taivaaseen
välähe." Hänellä oli kuussa 90 Gyldeniä kullassa palkoo, paihti
ruokansa. Sillä tavalla kootti hään rahoa ja kultoo monesta moasta,
kunnekka Luther v. 1517 anto ulos ajatus-sanojansa (satser) näitä
koneita vastaan. Tetzel kuoli Rutto-tauvissa v. 1519, s. 4 p. Heinäk.
juuri samana päivänä kuin Luther piti sitä kuuluisaa Juttelemusta
(Disputation) Oppia Eckin vastaan Ingolstadtista. -- Paul von
Samosata oli muinon yksi Piispa Antiochiassa, joka asetti Syriassa
yhtä eriuskon-noutamusta (religionsekt) jota kuhuttiin Samosatanaisen
tahi Paulianilaisen; ja joka eroittiin _kolminaisuen opissa_ (i läran
om treenigheten) ja _Ristuksen Jumalisuutessa_. Mitenkä Ryynäinen
sanoo hänen olleen synnin-kauppiana (aflatskrämare) ja luettaa häntä
Lutheruksen aikuiseksi, tainnoon hään ehkä ite parhaittain selittää.
Mutta on uskottava, että koska koko hänen tietonsa perustaiksen yhen
soarnan peälle, niin se tuloo sitämyöten mitenkä nämät asiat on
tulleet Papilta toimitetuiksi.

[36] Munkki t. Pappinen, oli poavilainen pappi.

[37] Kosk' ei oppinut osaja. Se näyttää niin kuin Ryynäinen oisi
epätievossa Opin-isänästään.

[38] Upsalan kokous, kussa kaikkia poavilaisia menoja
pois-heitettiin, ja nouattiin tätä uutta oppia, piettiin v. 1593.
Muutoin niin tässä Ryynäisen sananjuotteessa ei ouk täyvellinen
ajatus.

[39] Kahesti kuulla. Vuonna 1793 piettiin yhtä Juhlin-juhloo
s. 8 p. Moalisk. muistoksi Upsalan kokouksen peätöksestä. Jolla
kunnioitettiin Lutheruksen opin harjoittamista Ruotsin valtakunnassa;
ja vuonna 1817 vietettiin yhtä Juhlin-juhloo s. 31 p. Lokak.
muistoksi tämän opin ensimäisestä ilmauntumisesta moailmassa.

[40] Häntä piettiin, ikeän kuin vähä hällä-päissä tahi hölmönä
muissa asioissa, ja niin se näytti minustakin kuin ei kaikki saumat
oisvat olleet paikoillansa, tahi kuin joku voarna oisi ollut varsin
helpoillaan. -- Hänen Runoissa osoittaiksen paljon huolimattomuutta
ja harjoittamattomuutta; mutta ettei hään ollut ilman runollista
juohutusta nähään monesta paikasta, liioitten _Kurvilan Emännästä_,
kussa hänen runossa tavataan yhtä erinkummasta mielen-hilpeyttä ja
somaisuulta.

[41] Jyränköksi kuhutaan Suomeksi Heinolan kaupunkia, koska sitä
1770 vuosiin luvulla rakenettiin Jyränkän t. Jyränkön Rysthollin
vainiolla, Päijänen rannoilla, Keltin kosken varrella. Jyränköksi
kuhutaan vielä nytkin tämä lähimmäinen kylä, kaupunnin ulko-puolella.

[42] Kullan karrella t. kullan karvalla. -- Mörjättynnä (smorda) on
toas näitä vaivaisia vieraita sanoja, joista oisi parempia itellämme,
e.m. tellättynnä, tukettunna, voijettunna m.m. -- Värjättynnä (färgade)
yksi pahalainen juoksusana Ruotinkielestä; Suomeksi: "painetunna."

[43] Kartenit (gardiner) saatais kuhtua Suomeksi lasi-liinoiksi, t.
akkunan vaipoiksi.

[44] Puukhollari (Bokhållare) on yksi Ruohtalainen sana, joka Suomeksi
saattais sanoa Kirjuttama-mieheksi. -- _Löysriiväli_ (lösdrifware)
t. moa-kulkiain, moa-juoksia, -- Asessuori oomme Suomeksi kuhtuneet
Lainistujaksi.

[45] Ruoti (rote) merkihtee yhtä talonkuntoa joka kustentaa yhen
sota-miehen, tahi elättää yhen ruoti-vaivaisen.

[46] Terehtyöri (Director) t. Käyttäjä; Peä-käyttäjä.
(General-Director). Tässä Runossa luetaan niin paljon näitä
virka-nimiä, jotta ei ouk paljon heijän Suomentamisesta.

[47] Ränteri'i (Ränteri) t. Vero-huone. -- Makasiini (Magasin)
t. Elohuone. -- Välskäri (Fältskär t. Parantaja.) -- Tohtori (Doctor)
Oppia. Medicines-Doctor, Paramus-Oppia. -- Apoteeki, (Apothek)
Rohto-huone -- Lasareetti (Lasarett) t. Poto-huone.

[48] Hantverkeri (Handtwerkare), Kalun-tekiä. -- Varvali
(Swarfware) Pyörittäjä. -- Värjäli (Färgare) Painuri, t. Painaja. --
Mestari (Mästare) Taitaja, t. Taituri. -- Kiselli (Gesäll) Taitava.

[49] Harmaat t. harmaat peät, vanhat ihmiset.

[50] Kymin-koskeksi ei kuhutak sitä virtoa, joka juoksoo Jyränkön
sivuitten, voan Keltin-koskeksi; joka vasta Iitin pitäjässä
puottaiksen Kymihin.

[51] Jos Hirvoinen piti ihtesäk isommanna Runo-niekkana Savossa,
niin se ei ouk laimin lyönyt että virressäkin osottoo tätä
paha-haisevata oma-kehutosta.

[52] Rahtyöri (Traktör) t. Ruoka-kauppias.

[53] Ajoivat Maaherran moahan, merkihtee että Moaherra tuli
ite ulos kahtoamaan tätä meteliä. Tässä on puhe josta-kusta
tappeluksesta, joka lie tapahtunut Heinolan markkinoilla.

[54] Panoo pajakkata, merk. että se paipatti paljon kylässä
omista talon-laitoksistaan. -- Kerhekästi t. ketterästi. --
Kiekkarasti, t. sukkelasti. -- Ahvakasti, t. ahkerasti.

[55] _Sukulaiset suuta anto_, sanotaan pilkan vuoksi; sillä tällaista
tervihtimistä ei tavatak talonpojissa.

[56] _Ouvoiksi_, kuhutaan tässä ne köyhemmät tahi rumempnäköiset
tytöt, koska eivät miehet heihin miellyk.

[57] _Lapset laulaavat kotonna_. Tahi tässä ymmärretään Maunuksen
lapsia, jotka lie muuttaneet emänsä kanssa pois; ja joille tuli
köyhä elämä, tahi ymmäretään heitä, jotka lie jäänneet kotiin, voan
jotk' ei nyt soaneet ellee niin herkullisesti kuin ennen.

[58] Luatu-poika t. hyvä-loatuinen.

[59] _Kokki_ oli Kovaisen sota-köllö, sillä se oli ollut sotaväessä.

[60] _Piiparin-aho_, kuhuttiin yhtä ahoa t. selännettä. -- _Simoinen
Piispa_, ja _Nilkkilä_ oli torppia tahi taloja, joihen sivuihten hänen
tuli käyä. -- _Tihmakset_ oli yksi lampi. -- _Jääkeri_, mahto olla yksi
mökki. -- _Ylöinen_, tais olla järven nimi.

[61] _Viiki_ oli yksi torppa. -- _Kovaisen-poika_ tarkoittaa hänen
veljensä Jussi Kovaista.

[62] _Elli_ mahto olla Mikko Kovaisen akka.

[63] Risa, körtel, muskel -- Pallio, njurtalg.

[64] _Tuhmalle sepälle_. Jussi Kovainen oli Seppä, Suutari ja
Pirran-tekiä.

[65] Näistä hänen työ-vehkeistä kirjutti minun Isäin Suomen
Talon-toimitus-kunnallen (Finska Hushållnings-Sällskapet) joka
lahjoitti häntä kunnia-rahallansa.

[66] _Laulamisensa_ suhteen niin minun Isäin oisi tehnyt häntä pitäjän
Lukkariksi, mutta hään oli kehno kirjuttamaan, eikä ymmärtänyt
sanoo Ruohtia, joka aina tarvitaan niin kauan kuin omoo kieltämme
alas-poljetaan.

[67] Hään oli periselvä kirja-lukemisessa, ja oli niin karaistanut
muistinsa, että hään osais suuremman osan Roamatusta ulkoapäin.

[68] _Vuan ei jaksa jäseneini_, sillä se oli muutenkin ollut
siukka-sekainen. -- _Heikki_ mahto olla _Kokkoisen_ poika. --
_Matti (Keäriäinen)_ läksi matkustamaan -- koko virstan peästä. --
_Pekka_ oli yksi loispoika, _Rokkaisten_ sukuja; hänen äiti, jota
tässä kuhutaau hänen emännäksi, oli Loatikkaisia. -- _Annikka_ oli
Hämäläisen akka. -- _Pulli_ oli Annin poika.

[69] _Matiskala, Iloinen ja Poajala_ oli talonnimiä.-- _Kunneli_
(Gunnilda) oli Kokkoisen akka. -- _Ollikkala_ oli yksi talo, josta
Keäriäinen oli kotoisin. -- _Vappu Tarkiain_ oli Suutar Loatikkaisen
akka. -- _Laiko-suoleksi_ kuhutan maha-suolet. -- Muut räpälät, niin
kuin satakerta, m.m.

[70] _Karitsaksi t. karkoksi_ kuhutaan yhtä Lammasta, joka on jo
toista vuotta vanha. -- _Yrjö_, nimittäin _Yrjö Hokkainen_. Hään oli
sora-kielinen, seneistä sanotaan että hään sorahti.

[71] _Piikki_ oli yksi yksinäinen asuva sotamies, Kankasniemestä
kotoisin. Hänen oikea nimensä oli _Tahvo Lukkarinen_.

[72] _Ruopimasta_ t. mullostamasta. Yksi sana synnytetty Ruohin
kielestä.

[73] _Hyrskähti_ t. puhkeis niinkuin nauramaan. -- Piestään t.
pieksetään. -- _Vesterinen_ oli yksi Rakuuna, joka sattu silloin
tulemaan sinne.

[74] _Juakko_, tarkoittaa Joakko Karjalaista, joka kahtoi torpastansa
karsahaksi (otacksamt) myyä yhen annetun lahjan; (sillä tie kulki
hänen mökkinsä sivuihten). -- _Kilkki_ oli yksi talo joka niinikkään
oli tien-varrella. -- _Tuomas_, nimittäin Tuomas Kaipainen, joka
silloin oli saunoansa salvamassa. -- Akat autto muka laulamassa. --
_Pitkä ukko_ tarkoittaa Tuomas Kaipaisen veljee. -- _Soaren röhköksi_
kuhutaan Juho Kostiaista, koska hään oli soari-asukas (öbo).

[75] _Asilainen_ oli yksi talonmies; ja _Pennainen_, yksi loisimies.

[76] _Simo_, oli yksi Hyötin pojista, hään puhui tirskutti tihjästi,
seneistäpä Runoja sanoo että se _sipsatti_ tästä asiasta. -- _Raso t.
Erasmus_, oli toinen poika. Pojat juttelivat välillänsä, kellen Kissa
oli annettava. -- _Poavo_, oli Poavo-Hyökin vanhin poika.

[77] _Kaita kasvo_ t. laiha pelto. -- _Hyökin Matti_, oli yksi poika
toisesta osakasta, samasta talosta.

[78] Nämät Norin rajoilla asuvaiset Suomalaiset eivät ollenkaan
ymmärräk _kyntää_ palojansa ja halmeitansa, voan kylväävät (niinkuin
muinonkin meijän moassa) paljaasen tuhkaan, ja heittäävät
siemenensä siihen poltetun moa-pintaan; jostapa hyö pouta-vuosina
kuivaa pois, niin ettei siitä lähek niin mitään. Kuin meillä monta
vuotta viljellään yhtä halmetta, niin hyö eivät semmoisista
palon-maista soak jos _yhen touvon_, ja sekin tietämätöin. Kuin minä
puhuin heillen mitenkä Suomessa _rovioitetaan, kynnetään ja
karhitaan_ vaikka oisi miten kivisiä palo-maita, niin pitivät sitä
mahottomaksi; ja pyysivät minua, että minä laittaisin heillen
muutamia miehiä Suomesta, jotka oppettelisivat heitä tätä
moa-viljelemistä, ja joihen vaivat ja kustennokset hyö lupaisivat
runsaasti palkihtaksensa, ylitten voan ei alatten. Minä lupaisin
heillen tätä tehäksein, ja koska jo _yksi_ mies oli minusta kyllä,
täksi tarpeheksi, niin minä syksyllä v. 1824 otin kanssain Juvalta
yhen nuoren miehen nimeltä _Tahvo Immoinen Multamäeltä_, joka teki
heillen semmoiset oatrat ja kyntö-värkit kuin meillä, ja oli se
ensimmäinen joka opetteli näitä kansoja _kyntämään mehtä-maitansa_.
Hään viipyi näissä Suomalaisissa v. 1825 ja 1826. Ja vuonna 1827
laiton minä häntä toas kotiinsak Savoon. -- _Ikolaksi_ kuhuttiin sitä
taloa, kussa Asikainen asui. -- _Vantilaksi_ puhuttiin toas sitä taloa,
kussa Siiskoinen asui.

[79] _Kuuvennoksen kunnon tyttö_. Sillä sanalla tarkoitetaan tässä
_Sohvia Seiloista_, joka silloin lie ollut Asikaisen talossa
kylpemässä.

[80] _Juhana t. Juho_ oli Eiro Siiskoisen poika. Hyö kävivät miehissä
kavonnutta ehtimässä; kuin Siiskoinen löysi hänen, niin hään huusi
niillen toisillen: "Teäll' on miehet, meijän Sika!"

[81] _Eeva Nopoinen_ oli tämän Runojan Heikki Huuhtisen äiti. --
_Muari Piekäinen t. Pietikäinen_, mahto olla Asikkaisen piika, koska se
piti emännänsä puolta.

[82] _Juonos_, oli yhen talon nimi. -- _Tallin usta_ t. tallin ovea.
Uksi, joka Karjalan puheella merk. ovee, tavataan usseen Runoissamme.
Akka aatteli tallista tahi korsusta ruumenia soahaksensa. -- _Jussi
Juoneksessa_, mahto olla ite talon-isäntä. -- _Kiisti_, hään peäsi sinne
kiistämällä. -- _Kilkki_ on talon nimi. -- Siis, t. siit, siitä. --
_Märkänä_. Vyyhti oli vielä märkä, sillä se oli vasta otettu painosta.
Hään piilotti häntä olki-kupoon, tullaksensa toisena kertana
häntä ottamaan. Mutta sillä ajalla toiset jo löysivät sen olissa.
-- _Pyysi_, t. aatteli, mieli. -- _Pyrrhöisessä_, siinä asui Eerik
Pyrrhöinen, jolta hään aatteli kopataksensa vähä palttinata, paijaksi
miehellensä. -- _Toiseen tupaan_, siinä asui Joakko Pyrrhöinen, jolta
se kahto soahaksensa ruoka-neuoja.

[83] _Tolki t. suola-tolki_ kuhutaan se kopsa jossa suoloja pietään
-- _Mies lykkäis lylyen peällä_, ymmärretään Haikaraisen miestä, joka
silloin hiiskutti muita maita, hankkiaksensa jotaik talven varaksi. --
_Puavo_, merk. Puavo Jältti (Hjelt) -- _Kuhjonen_, merk. heinä-kuhjoo.

[84] _Rensilä_ oli yhen ison talon nimi. -- _Viisas virsien-tekiä_,
Tämä Marketta Haloinen oli Runotar. Hään ja ne toiset kylän tyttäret
oli muinon tehneet runon tästä Huuhtisestakin, vaikka emminä
suanut häntä sitä laulamaan. Tästäpä tämä oli sukkela tehä virren
hänestäkin. -- _Mikko Ikoinen_ oli kotoisin Hurisalosta, Puumalasta.
-- _Heikki (Pekanpoika) Nopoinen_ asui Niemen-Nopolassa. -- _Vantit_.
Siiskoiset kuhutaan tässä Vantiksi t. Vantiloiksi, koska heijän talon
nimi oli Vantila. Se oli heillä kuin tämä Marketta Haloinen oli
piikana.

[85] _Eerik_, merk. Eerik Siiskoista. -- _Liisa_, oli Liisa Siiskoinen
joka makais Marketan vieressä voan joka nyt laskiin sieltä
pois, kuin tuli sulhainen. -- _Kolkutos_. Kuin hään rupeis puitansa
hakkoamaan riihen eissä, niin -- silloin vasta havautti Nopoista. --
_Tankot_. Kuin rupeis nousemaan, niin lavat hajoisi.

[86] _Kuues numero_. Runoja antaa hänellen semmoisen nimen, koska
hänen talolla oli kirkonkirjoissa 6:ees numero, kylässä. -- _Taltan
Ansa_ merk. Anna Tallaista.

[87] _Puuter-piä_ (Puder-hufwud) on yksi näitä vaivaisia Ruohtalaisia
otto-sanoja, joka on nouettu ainoasti sen vuoksi että se sointuu
(rimmar) sanaan "Puumalaan". Suomeksi se tässä merkihtee:
"liina-peä," (joll' on valkoiset hiukset.) -- _Tiinan töitä_, että
nostaa tällaista puhetta.

[88] Minä en muista mitä lie ollut estettä, ettei hään suanut lauloo
virttänsä aina loppuun. Minä aattelin: "soanen minä tuon vastapäin."
Mutta niinpä se jäi -- minä en eneän tavana häntä.

[89] _Puavo Köppö_. Kaikki mitä tässä puhutaan hänestä, sanotaan
ainoasti että villitellä heitä Runon-sepittäjästä. Köppö, joka
äsköin on kuollut, oli yksi kylän-käviä, joka elätti henkensä
paljaalla runomisellansa ja loihtimisellansa. Häänki kävi minun
luonnain Helmikuussa v. 1816, jollon hään kahtena vuorokautena
lasketteli näitä loihtu-sanojansa. -- _Pitkin tietä käyessänsä_. Se
on merkillinen, että runoissa usseen kuullaan sanottavaksi, jotta
heitä synnytetään tietä käyessä, ikään kuin eivät muullon oisi
tätä joutaneet. -- _Pekka_, merk. Pekka Kiiskistä. -- _Purhoiset_,
oli Kiiskisen lanko-miehet.

[90] _Juakko_, merk. Joakko Auvista. -- _Einepuuksi_, kuhutaan yksi
puu, jota pietään majassa. -- _Pekka_, merk. Pekka Hyytiäistä, joka oli
Maijan ja Sohvin sisaren-poika; hään heittiin nukuksiin, mutta kuuli
saloapäin kaikki mitä hyö keskenään hoastelivat, jota hään kertoi
äitillensä.

[91] _Tuutu_ t. kätkyt. Ukko tarjoi viha-päissänsä sian-kaukalota
vävyllensä, kätkyeksi.

[92] _Ori juoksi joutuisasti_. Hänellä oli hyvä Hevoinen kotoa, mutta
humala-päissänsä vaihto itellesek huonomman, Lampiselta, josta hään
joutui isäsäk kanssa toraan. -- _Pietar Lampinen_ oli Rusthollari.

[93] _Akka vanha_, oli hänen äitinsä, joka tarjoi hänelle rokkoo,
kotiin-tultuaan; mutta poika, joka silloin jo lie ollut riiassa,
visko rokan oven-suuhun. -- _Tuolta tuttuini tuloopi_, sanoi ukko, kuin
näki Antti Heikkisen tulevan, avuksensa. -- _Otti tuiman_. Heikkinen
otti silloin ja veihtellänsä ratkais nuorat. Milloin tässä puhutaan
yhestä, milloin toisesta, ilman nimittämätäk; joka usseen tapahtuu
Runoissamme, ja jota lukioihen tuloo tarkasti eroittoo. -- Samaten
sevoitetaan myös ajankauet, niin kuin usseen tehän, liiaksikin
_vanhoissa_ runoissa. -- _Potuksi_, kuhutan sitä astiata, jossa nuuskua
survotaan. Runoja nimittää sitä _nenä_-kelloksi, koska sitä aina
piettiin nenän varaksi.

[94] _Anttola_, on yksi iso moisio Mikkelin pitäjässä, lähes Juvan
rajoa, joka niiten monen kylän suhteen, jotka ovat siihen kuulunet,
on tullut kuhutuksi Anttolan Liäniksi.

[95] _Jyljänäisen akka_. Se näyttää kuin hään oisi tullut
jollon-kullon leivän-varkaaksi, (jossa Poavo Suutarinen lie ollut
hänen apuaissa) sillä, että hään syyvessänsä otti leipä-palaisia
muihenkin tarpeeksi.

[96] _Ah_ (ack) ei ouk kunnollista Suomea; voi! on parempi. -- _Juutiht
(Judit) Paunotar_ tuli sinne _Putkilasta_, Juan pitäjästä, keräjämään
morsiammen lahjoja.

[97] _Kauputar_. Minä en tiiä kuhtunoonko Runoja häntä niin, koska se
kävi Kukkoa kauputtelemassa; vai lie ollut ehkä _Kaupoisiin_ sukujaan.

[98] Kielen puolesta, hään aina nouatti sitä puheen murretta,
kussa sanotaan e.m. _joutusasta_, mielellänä; kuin muualla sanotaan
_joutusasti_, mielelläni, j.n.e. -- _Muoti_ (mått) on muukalainen sana,
joka merk. että se oli mittaasek pitävä, t. suuri kooltaan. --
_Tuuhattar, t. Tuuhainen_. Rantasalmella, Kuopiossa, ja monessa
paikassa Savossa, lopetetaan akkojen nimet, sanalla _tar, ja tär_ (voan
ei aina tyttölöihen) Tätä ruukataan silloin kuin ei ristimä-nimee
mainitak, niin e.m. sanotaan Maija Patinoinen ja Anni Räisäinen;
mutta jos ei ristimänimee nimitetäk, niin sanotaan Paunotar ja
Räisäitär, että eroittoo heitä miehistänsä. Muuten niin vaimot
kuhutaan heijan isän nimelliseksi, vaikka heitä kirkon-kirjoissa
pannaan miehen nimellä. Tälläisiä vanhoja vaimollisia sukunimiä
tavataan Gananderin Salamuksessakin, niin kuin e.m. Syöjätär. Moni
luuloo, että ovat synnytteet näitä sillä, että sana tytär on veitty
yhteen nimeen, niin että e.m. Paunotar oisi vanhuestaan merkihtenyt
"Paunoisen tytär."

[99] _Hävillä_. Kissa sanoi ei kuolevasek näillä
hävittömillä koneilla. -- _Rimpottimet_ t. käpälet. --
_Lena-Tiina_, oli hänen tyttärensä. -- _Isäntä ja Emäntä_, oli hänen
vanhemmansa. -- _Ije-liha_ t. ikeneihin liha, (tandköttet). --
_Kallukka_, oli Martin nuorin veli, ja Maija Kuosmainen, oli hänen
vaimonsa.

[100] _Urina_ t. tora, jurina. -- _Kohomiehet_, kuhutaan ne
nuotta-miehet jotka vetäävät nuottansa kohonna, Reäpysten perästä.
-- _Varia tehä_ t. tehä keitosta. Hään kysyi heiltä, oliko heillä
kaloja, vai ei? Poika vastais: "on varsin vilua!" Jolla hään
tarkoitti kehnon olleen heijän kalastamisen.

[101] _Laiha-koakko_, kuhutaan tässä Heikki Koivuista, jota
laitettiin vahtimaan, koska se lie ollut laiha-läntä mies. --
_Ruasuksi_ kuhutaan kyntömiehen vissa. -- _Kyleltä_, t. kyljeltä,
syrjältä. -- _Nurian-näköinen_ t. murheen näköinen, pahoillaan. --
_Viitaksi_, kuhutaan Savossa yksi pitkä nuttu.

[102] _Himoisi_ t. yllytti.

[103] _Liena_, oli hänen kälys (Svägerska) ja mahto olla varsin
paha-pintainen.

[104] _Kurkki_, oli Nimismiehen nimi. -- _Rohvorsi_, t. piiskooja,
pieksäjä. -- _Ryysti_ t. itki.

[105] _Uti_ (Ut) kuhuttin tämän Antin isä; se oli hänen sota-köllönsä.

[106] _Hermikki_, on yksi Lehmä-nimi. Sormuttar t. Sormuinen
oli Ventisen akan suku-nimi. Vasikata kuhutaan tässä hänen
Sormen-juotoksi, koska se oli syöttänyt häntä sormillansa. -- _Tytöllä
oli vähä-mieli_, koska hään ajo hänet mehtään; ja Härällä vielä
vähempi, kuin mäni Kettuisen hakaan.

[107] _Uilo_ t. kirves. -- _Tpuipte_, merk. hänen huutamista, kuin hään
kuhtui Härkeä luoksensa.

[108] _Kämärätär t. Kämäräinen_, oli Kettuisen äiti. -- _Kiärä_ (kära)
on toas niitä pahoja muukalaisia juoksu-sanoja. -- _Erossa_, koska
veljet piti erkaneman toinen toisestaan. -- _Kosku-torvella_, hään toi
lihat kotisak, sillä tavalla, että se piilotti heitä koskuilla, t.
kuusen-kuoreilla. -- _Luika_, t. huuta, valita.

[109] _Rautajärvi_ on yksi iso järvi Tietin kohalla, jota myöten
talvella ajetaan Mikkeliin.

[110] _Turakkala_ on yksi kylä, peninkuorman peässä kirkolta,
Mikkeliin päin; siitten tuloo Niärinkin, Hassolan ja Piikkilän
(t. Poikolan) kylät. Kirkolta Rantasalmellenpäin ovat Tirrolat
ja Männymäet, ensimmäiset kylät.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väinämöiset - Yksi kokous meijän nykyisten runojain virren-teoista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.