Title: Tarzanin paluu - Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä
Author: Burroughs, Edgar Rice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tarzanin paluu - Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä" ***


TARZANIN PALUU

Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä


Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS


14. englantilaisesta painoksesta suomentanut

Valfrid Hedman



"Kariston Nuorisonkirjoja" 33



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1922.



ENSIMMÄINEN LUKU

Selkkaus valtameri-laivalla


"_Magnifique_!" huudahti Couden kreivitär henkeään pidättäen.

"Kuinka?" kysyi kreivi kääntyen nuorta puolisoaan kohti. "Mikä on
suurenmoista?" Ja kreivi vilkaisi eri tahoille etsiäkseen hänen
ihailunsa esinettä.

"Oh, ei yhtään mikään, rakkaani", vastasi kreivitär heikon
hetkellisen punan värittäessä hänen jo hiukan rusoittavaa
poskeansa. "Muistelin ihaillen New Yorkin pilvenpiirtäjiä, joiksi
niitä nimitetään." Ja kaunis kreivitär sovitti itsensä mukavammin
laivatuoliinsa, tarttuen jälleen aikakauslehteen, jonka "ei yhtään
mikään" oli saanut hänet pudottamaan helmaansa.

Hänen puolisonsa syventyi uudestaan kirjaansa, mutta kuitenkin
lievästi ihmetellen, että hänen kreivittäressään kolme päivää New
Yorkista lähdön jälkeen oli äkkiä herännyt ihastusta juuri niitä
rakennuksia kohtaan, joita hän aivan hiljakkoin oli pitänyt hirveinä.

Nyt laski kreivi kirjan kädestään. "Aika käy kovin ikäväksi, Olga",
sanoi hän. "Ehkäpä menen etsiskelemään muita, joilla saattaa olla
yhtä ikävää, nähdäkseni, emmekö saa kyllin monta kokoon korttipeliä
varten."

"Etpä ole kovin kohtelias, puolisoni", vastasi nuori nainen
hymyillen. "Mutta koska minun on yhtä ikävä, voin antaa anteeksi.
Menehän siis nakkelemaan vanhoja väsyttäviä korttejasi, jos se sinua
huvittaa."

Kun kreivi oli lähtenyt, salli nuori rouva silmänsä salavihkaa
siirtyä nuoreen, kookkaaseen mieheen, joka lojui tuolilla vähän
matkan päässä.

"_Magnifigue_!" huoahti hän vielä kerran. Kreivitär Olga de Coude
oli kaksikymmenvuotias. Hänen miehensä oli neljänkymmenen vuoden
ikäinen. Rouva oli hyvin uskollinen aviovaimo, mutta kun hänelle
ei ollut suotu mitään sananvaltaa puolisonsa valinnassa, niin
on tuskin luultavaa, että hän oli kiihkeästi ja intohimoisesti
rakastunut siihen, jonka kohtalo ja hänen ylhäinen venäläinen isänsä
olivat hänelle hankkineet. Siitä, että hän hämmästyneenä päästi
pienen hyväksyvän ihastuksen huudahduksen komean nuoren muukalaisen
nähdessään, ei siis kuitenkaan tule otaksua, että hän ajatuksissaan
oli millään tavoin uskoton puolisolleen. Hän vain ihaili, niinkuin
olisi ihaillut jokaista erikoisen komeaa loistonäytettä, olipa se
mitä lajia tahansa. Ja nuori mies oli kieltämättä uljaan näköinen.

Rouvan salavihkaa silmäillessä näitä kasvoja sivulta päin mies
nousi ja lähti kannelta. Couden kreivitär viittasi ohimenevälle
tarjoilijalle. "Kuka on tuo herrasmies?" kysyi hän. "Hän on merkitty
matkustajaluetteloon monsieur Tarzaniksi Afrikasta, hyvä rouva",
vastasi tarjoilija.

-- Aika avarat tilukset, -- ajatteli nuori nainen, mutta nyt hänen
mielenkiintonsa heräsi yhä enemmän.

Kun Tarzan astui verkalleen tupakkahuonetta kohti, tapasi hän
odottamatta kaksi miestä innokkaasti kuiskailemassa juuri
ulkopuolella. Hän ei olisi viitsinyt kiinnittää heihin edes
ohimenevää huomiota, jollei toinen miehistä olisi luonut häntä kohti
omituista syyntuntoista katsetta. He muistuttivat Tarzanille hänen
Pariisin teattereissa näkemiään melodraamallisia lurjuksia. Molemmat
olivat kovin tummaihoiset, mikä olkapäiden kohautusten ja heidän
ilmeistä juonittelua todistavien salaperäisten katseittensa ohella
teki samanlaisuuden vielä silmäänpistävämmäksi.

Tarzan astui tupakkahuoneeseen ja etsi itselleen tuolin hiukan
erillään muista siellä olijoista. Hän ei tuntenut olevansa
puhetuulella, ja absinttiansa imeskellessään hän mietti jokseenkin
haikeana elämänsä viimeksi kuluneita viikkoja. Tuon tuostakin hän
ajatteli, oliko tehnyt viisaasti luovuttaessaan esikoisoikeutensa
miehelle, jolle ei ollut mitään velkaa. Oli kyllä totta, että hän
piti Claytonista, mutta -- ah, eihän siitä ollut puhe. Ei hän William
Cecil Claytonin, Greystoken loordin, tähden ollut syntyperäänsä
kieltänyt. Hän oli niin tehnyt sen naisen vuoksi, jota sekä hän että
Clayton rakastivat ja jonka omituinen kohtalon oikku oli antanut
Claytonille eikä hänelle.

Se, että tyttö rakasti häntä itseään, teki asian kaksin verroin
vaikeammaksi, mutta hän tiesi, että hän ei olisi voinut tehdä
mitään vähempää kuin tuona iltana teki pienellä rautatieasemalla
etäisessä Wisconsinin metsäseudussa. Hänestä oli Janen onni kaikkein
tärkeintä, ja hänen lyhyt kokemuksensa sivistyksen ja sivistyneiden
ihmisten piirissä oli opettanut hänelle, että elämä rahatta ja ilman
yhteiskunnallista asemaa oli useimmille heistä sietämätöntä.

Jane Porter oli syntymästään tottunut kumpaankin, ja jos Tarzan olisi
ne riistänyt hänen tulevalta puolisoltaan, olisi se epäilemättä
syössyt, hänet kurjuuteen ja kärsimyksiinkin. Että tyttö olisi
hylännyt Claytonin, sitten kun tämä kerran olisi menettänyt
arvonimensä ja tiluksensa, ei juolahtanut Tarzanin mieleenkään,
sillä hän uskoi muissa samaan suoraan rehellisyyteen, joka oli niin
ominaista hänelle itselleen. Eikä hän tässä tapauksessa ollutkaan
erehtynyt. Jos mikään olisi voinut lujemmin sitoa Janen siihen
lupaukseen, jonka hän oli Claytonille antanut, niin tuollaisen
onnettomuuden kohtaaminen tai jokin muu senlaatuinen seikka olisi sen
tehnyt.

Tarzanin ajatukset liitelivät menneisyydestä tulevaisuuteen. Hän
koetti mielihyvän tuntein ajatella paluutaan viidakkoon, jossa
oli syntynyt ja poikavuotensa viettänyt -- julmaan, villiin
viidakkoon, jossa hän oli kuluttanut kaksikymmentä kahdestakolmatta
ikävuodestaan. Mutta kuka tai mikä kaikesta tuosta äärettömän
kirjavasta aarniometsän elämästä olisi hänen paluutaan tervehtimässä?
Ei kukaan. Ainoastaan Tantoria, norsua, saattoi nimittää ystäväksi.
Muut joko ahdistaisivat häntä tai pakenisivat hänen tieltään,
niinkuin niillä oli ennenkin ollut tapana.

Eivät edes hänen oman heimonsa apinat ojentaisi hänelle toveruuden
kättä. Jollei sivistys ollut tehnyt mitään muuta Apinain Tarzanille,
oli se toki johonkin määrin opettanut hänet kaipaamaan hänen omaan
lajiinsa kuuluvien olentojen seuraa ja vilpittömällä riemulla
nauttimaan toveruuden viehkeästä lämmöstä. Ja samassa suhteessa se
teki muunlaatuisen elämän hänelle vastenmieliseksi. Vaikeata oli
kuvitella maailmaa ilman ystävää -- ilman elävää olentoa, joka puhui
Tarzanille niin rakkaiksi käyneitä outoja, uusia kieliä. Niinpä hän
ei tuntenutkaan suurta nautintoa ajatellessaan sitä tulevaisuutta,
jonka oli itselleen suunnitellut.

Kun hän siinä mietiskeli savukettaan poltellen, osuivat hänen
silmänsä edessä olevaan kuvastimeen, ja siinä hän näki heijastuksen
pöydästä, jonka ääressä neljä miestä istui korttia pelaamassa.
Samassa yksi heistä nousi lähteäkseen, jolloin eräs toinen lähestyi
ja, kuten Tarzan saattoi huomata, tarjoutui kohteliaasti täyttämään
tyhjän tuolin, jotta peli ei keskeytyisi. Hän oli pienempi niistä
kahdesta, joiden Tarzan oli kuullut kuiskailevan ihan tupakkahuoneen
edessä ulkopuolella.

Tämä seikka herättikin Tarzanissa hiukan mielenkiintoa, ja siksipä
hän tulevaisuuttansa miettiessään tarkkasi kuvastimesta takanaan
pöydän ääressä istuvia pelaajia. Paitsi äsken peliin yhtynyttä tiesi
Tarzan vain yhden pelaajan nimen, sen, joka istui vastapäätä uutta
tulokasta. Hän oli kreivi Raoul de Coude, jonka ylen huomaavainen
ravintolanpitäjä oli maininnut arvokkaimpain matkustajien joukossa,
kuvaillen hänet korkeassa asemassa olevaksi, Ranskan sotaministerin
viralliseen seurapiiriin kuuluvaksi mieheksi.

Äkkiä kiintyi Tarzanin huomio lasin heijastamaan kuvaan. Toinen
tummaverinen vehkeilijä oli astunut sisälle ja seisoi kreivin tuolin
takana. Tarzan näki hänen kääntyvän vilkaisemaan ympärilleen, mutta
hänen silmänsä eivät viipyneet kyllin kauan kuvastimessa, jotta olisi
voinut havaita Tarzanin silmien tarkkaavan ilmeen. Salavihkaa veti
mies jotakin taskustaan. Tarzan ei voinut eroittaa, mikä esine se
oli, sillä miehen käsi peitti sen.

Verkalleen läheni käsi kreiviä, ja sitten tuo esine sujautettiin
hyvin näppärästi kreivin taskuun. Mies jäi yhä seisomaan paikalle,
jolta voi nähdä ranskalaisen kortit. Tarzan oli ymmällä, mutta hänen
mielenkiintonsa oli nyt täydelleen herännyt eikä häneltä enää jäänyt
ainoakaan yksityiskohta huomaamatta.

Peliä jatkui vielä kymmenkunnan minuuttia, kunnes kreivi oli
voittanut melkoisen summan äsken tulleelta, ja silloin Tarzan näki
kreivin takana seisovan miehen nyökäyttävän päätänsä liittolaiselle.
Heti nousi pelaaja ja osoitti kreiviä sormellaan.

"Jos olisin tiennyt että monsieur oli ammatiltaan pelihuijari, en
olisi niin kerkeästi yhtynyt mukaan", sanoi hän.

Heti kavahtivat kreivi ja molemmat muut pelaajat seisaalle. De Couden
kasvot kalpenivat.

"Mitä te tarkoitatte, herra?" kysyi hän. "Tiedättekö, kelle puhutte?"

"Minä tiedän, että puhun viimeistä kertaa pelipetturille", vastasi
mies.

Kreivi kumartui pöydän yli ja antoi hänelle kämmenellään suutillikan,
jolloin toiset asettuivat heidän väliinsä.

"Tässä on tapahtunut joku erehdys, hyvä herra", huudahti yksi
pelaajista. "Tämähän on Couden kreivi Ranskasta."

"Jos olen erehtynyt", sanoi syyttäjä, "niin pyydän kernaasti
anteeksi; mutta ennenkuin sen teen, selittäköön herra kreivi, mitä
hän tarkoitti niillä ylimääräisillä korteilla, jotka näin hänen
pistävän taskuunsa".

Ja sitten se mies, jonka Tarzan oli nähnyt sujauttavan kortit
taskuun, aikoi hiipiä huoneesta, mutta havaitsi kiusakseen kookkaan,
harmaasilmäisen muukalaisen tukkivan pääsyn.

"Anteeksi", sanoi mies ynseästi ja yritti livahtaa sivuitse.

"Odottakaa", virkkoi Tarzan.

"Mutta miksi, monsieur?" huudahti toinen kärsimättömästi. "Päästäkää
minut, monsieur."

"Odottakaa", toisti Tarzan. "Luullakseni on täällä sattunut selkkaus,
jonka te epäilemättä kykenette selvittämään."

Nyt oli mies menettänyt malttinsa, ja törkeästi kiroten hän tarttui
Tarzaniin, työntääkseen tämän sivulle. Mutta apinamies vain hymyili
kääntäessään kookkaan veijarin ympäri ja laahatessaan hänet
takinkauluksesta takaisin pöydän luo, vaikka toinen ponnisteli,
kiroili ja huitoi turhaan vastustellen. Nikolas Rokoff sai nyt
ensi kertaa tehdä tuttavuutta niiden lihasten kanssa, jotka olivat
aikoinaan masentaneet Numan, jalopeuran, ja Terkozin, ison urosapinan.

Se mies, joka oli syyttänyt de Coudea, ja molemmat muut pelaajat
seisoivat odottavasti katsellen kreiviä. Useita muita matkustajia oli
kerääntynyt riitapaikalle, ja kaikki odottivat ratkaisua.

"Tuo mies on hullu", sanoi kreivi. "Hyvät herrat, minä pyydän, että
joku tarkastaa minut."

"Syytös on naurettava", virkkoi muuan pelaajista.

"Teidän on vain pistettävä kätenne kreivin takin taskuun, niin
näette, että syytökseni on ihan vakava", tiukkasi syyttäjä. Ja kun
muut yhä epäröivät, astahti hän kreivin luo lisäten: "No, minä teen
sen itse, jollei kukaan muu tahdo."

"Ei, monsieur", vastasi de Coude. "Minä suostun ainoastaan
herrasmiehen tutkittavaksi."

"Kreivin tarkastaminen on tarpeetonta. Kortit ovat hänen taskussaan.
Minä itse näin ne sinne pantavan."

Kaikki kääntyivät hämmästyneinä uutta puhujaa kohti ja näkivät
komean, rakenteeltaan sopusuhtaisen nuoren miehen työntävän vangittua
heidän luokseen niskasta kiristäen.

"Tässä on salajuoni", huudahti de Coude vihaisesti. "Minulla ei ole
mitään kortteja." Näin sanoen hän pisti käden taskuunsa. Sillä välin
vallitsi pienessä ryhmässä jännittynyt äänettömyys.

Kreivi kävi kalmankalpeaksi, ja sitten hän veti hyvin hitaasti
kätensä taskusta, ja esille tuli kolme korttia. Hän vilkaisi niihin
mykkänä kauhusta ja hämmästyksestä, ja suuttumuksen puna väritti
hänen kasvonsa. Miehen kunnian menetystä katselevien kasvoilla
värähteli säälin ja halveksumisen ilmeitä. "Tässä on salajuoni,
monsieur", toisti harmaasilmäinen muukalainen. "Hyvät herrat", jatkoi
hän, "kreivi ei tiennyt, että nuo kortit olivat hänen taskussaan. Ne
pistettiin sinne pelin aikana hänen aavistamattansa. Istuinpaikaltani
tuolta tuolilta näin sen kaiken kuvastimen heijastamana. Tämä mies,
jonka juuri pidätin hänen aikoessaan livistää, pani kortit kreivin
taskuun."

De Coude oli vilkaissut Tarzanista hänen käsissään sätkyttelevään
mieheen.

"_Mon Dieu_, Nikolas!" huudahti hän. "Tekö?"

Sitten hän kääntyi syyttäjäänsä päin ja katseli tätä tiukasti
hetkisen.

"Ja teitä, monsieur, minä en tuntenut noin parrattomana. Olette aivan
toisen näköinen, Paulvitsh. Nyt käsitän. Asia on ihan selvä, hyvät
herrat."

"Mitä heille teemme, monsieur?" kysyi Tarzan. "Jätämmekö heidät
kapteenin haltuun?"

"Emme, hyvä ystävä", riensi kreivi vastaamaan. "Asia on yksityistä
laatua, ja pyydän, että jätätte sen sikseen. Riittää, että heidän
syytöksensä on vieritetty päältäni. Mitä vähemmän olemme moisten
miesten kanssa tekemisissä, sitä parempi. Mutta, monsieur, kuinka
voin kiittää teitä minulle osoittamastanne ystävällisyydestä?
Sallikaa minun tarjota teille käyntikorttini, ja jos konsaan tulee
aika, jolloin voin olla teille avuksi, niin muistakaa, että olen
käskettävänänne."

Tarzan oli päästänyt Rokoffin, joka liittolaisensa Paulvitshin kanssa
oli kiireesti lähtenyt tupakkahuoneesta. Juuri sieltä poistuessaan
kääntyi Rokoff vielä Tarzania puhuttelemaan. "Monsieur saa vielä
katkerasti katua sekaantumistaan muiden asioihin", sanoi hän.

Tarzan hymyili ja kumartaen sitten kreiville ojensi hänelle oman
korttinsa. Kreivi luki:

    JEAN C. TARZAN.

    "Monsieur Tarzan", virkkoi hän, "te voitte tosiaan pahoitella,
    että tulitte minua puolustaneeksi, sillä voin vakuuttaa
    teille, että olette hankkinut vihollisiksenne kaksi Euroopan
    leppymättömintä roistoa. Välttäkää heitä kaikin mokomin,
    monsieur."

    "Minulla on ollut peloittavampia vihollisia, arvoisa kreivi",
    vastasi Tarzan tyynesti hymyillen, "ja olen kuitenkin vielä
    elossa ja ehjänä. En luule, että kumpikaan heistä saa milloinkaan
    tilaisuutta minua vahingoittaakseen."

    "Toivokaamme sitä, monsieur", vastasi de Coude; "mutta ei ole
    kuitenkaan haitaksi olla varuillanne ja tietää hankkineenne
    tänään ainakin yhden vihamiehen, joka ei koskaan unohda
    eikä koskaan anna anteeksi. Häijyissä aivoissaan hautoo hän
    alati uusia konnuuksia niitä vastaan, jotka ovat asettuneet
    poikkiteloin hänen tielleen tai häntä loukanneet. Jos sanoisi
    Nikolas Rokoffia paholaiseksi, olisi se hänen saatanallisen
    majesteettinsa ilkeätä herjaamista."

Kun Tarzan sinä iltana astui hyttiinsä, löysi hän lattialta
kokoontaitetun paperilapun, joka varmaankin oli työnnetty sisään oven
alitse. Hän avasi sen ja luki:

    'Herra Tarzan.

    Ette kaiketikaan käsittänyt loukkauksenne vakavuutta, sillä
    muutoin ette olisi menetellyt niinkuin tänään menettelitte. Olen
    valmis uskomaan, että asetuitte väliin tietämättömyydestä ja
    aikomatta loukata vierasta henkilöä. Sen vuoksi sallin teidän
    esittää anteeksipyynnön ja saatuani vakuutuksenne, että te ette
    enää sekaannu asioihin, jotka eivät teitä koske, minä jätän jutun
    sikseen. Muutoin, -- mutta olen varma, että katsotte viisaaksi
    noudattaa vihjaustani.

    Kunnioittaen

                                             _Nikolas Rokoff_.'

Tarzan antoi karun hymyn hetkeksi viipyä kasvoillaan. Sitten hän
heitti koko asian muististaan ja meni levolle.

Läheisessä hytissä puhui kreivitär de Coude puolisolleen.

"Miksi olet niin vakava, rakas Raoul?" kysyi hän. "Olet koko illan
jurotellut ja ollut niin perin synkkänä. Mikä sinua vaivaa?"

"Olga, Nikolas on laivassa. Tiesitkö sen?"

"Nikolas!" huudahti rouva. "Sehän on mahdotonta, Raoul, ihan
mahdotonta. Nikolas on vangittuna Saksassa."

"Niin minäkin luulin, kunnes hänet tänään näin -- hänet ja sen
toisen roiston, Paulvitshin. Olga, minä en voi kauemmin kärsiä
hänen hätyyttelyään. En edes sinun tähtesi. Ennemmin tai myöhemmin
jätän hänet viranomaisten käsiin. Olen tosiaan puolittain päättänyt
selittää kaikki kapteenille, ennenkuin astumme maihin. Ranskalaisella
valtameri-laivalla, Olga, olisi helppo lopullisesti masentaa tämä
meitä väijyvä kosto."

"Ei, ei, Raoul!" huudahti kreivitär vaipuen polvilleen miehensä
eteen, joka istui matalalla leposohvalla pää painuksissa. "Älä tee
sitä. Muista minulle antamaasi lupausta. Sano minulle, Raoul, ettet
sitä tee. Älä edes uhkaa häntä, Raoul." De Coude otti vaimonsa kädet
omiinsa ja katseli hänen kalpeita ja hätääntyneitä kasvojaan jonkun
aikaa ennenkuin puhui, ikäänkuin olisi tahtonut näistä kauniista
silmistä riistää sen todellisen salaisuuden, joka sai vaimon tuota
miestä suojelemaan.

"Tapahtukoon tahtosi, Olga" sanoi hän vihdoin. "Mutta en voi
tätä ymmärtää. Hän on menettänyt kaiken oikeutensa rakkauteesi,
uskollisuuteesi ja arvonantoosi. Hän on uhkana sinun elämällesi ja
kunniallesi ja uhkaa puolisosi elämää ja kunniaa. Toivoakseni et
joudu koskaan katumaan, että olet häntä puolustanut..."

"En minä häntä puolusta, Raoul", keskeytti kreivitär kiivaasti.
"Luulen vihaavani häntä yhtä paljon kuin sinäkin, mutta... Oi, Raoul,
veri on vettä sakeampaa!"

"Olisin tänään halunnut paljastaa hänen oikean värinsä", mörähti de
Coude synkästi. "Molemmin he yrittivät tahrata kunniaani, Olga"; ja
sitten hän kertoi vaimolleen, mitä tupakkahuoneessa oli tapahtunut.
"Ilman sitä ventovierasta miestä he olisivat siinä onnistuneet;
sillä kukapa olisi uskonut todistamattomaan sanaani noiden taskuuni
kätkettyjen korttien ehdottomasti tuomitessa minut? Olin jo melkein
alkanut epäillä itsekin, kun se monsieur Tarzan raahasi arvoisan
Nikolasisi eteemme ja selitti koko viheliäisen homman."

"Monsieur Tarzan?" kysyi kreivitär ilmeisesti kummastuneena.

"Niin. Tunnetko sinä hänet, Olga?"

"Olen hänet nähnyt. Tarjoilija osoitti hänet minulle."

"En tiennyt, että hän oli kuuluisuus", sanoi kreivi.

Olga de Coude muutti puheenaihetta. Hän huomasi äkkiä, että saattaisi
olla vaikeata selittää, miksi tarjoilija oli maininnut hänelle juuri
tuosta komeasta monsieur Tarzanista. Ehkäpä hän lievän lievästi
punastuikin; sillä eikö hänen puolisonsa, kreivi, luonut häneen
perin kummallista, hämmentävää katsetta. -- "Ah", ajatteli rouva,
"syyllinen omatunto on kovin arka kapine!"



TOINEN LUKU

Vihan kahleiden takomista ja...?


Vasta myöhään seuraavana iltapäivänä Tarzan näki jälleen
matkatovereitansa, joiden asioihin hänen rehellisyydenvaistonsa
oli hänet paiskannut. Ja silloin hän tuli mitä odottamattomimmin
Rokoffin ja Paulvitshin pariin hetkellä, jolloin nämä kaksi kai
olisivat kaikkein vähimmin halunneet hänen seuraansa. He seisoivat
kannella, tilapäisesti ihmistyhjällä paikalla, ja olivat Tarzanin
tullessa heidän luokseen kiihkeässä väittelyssä naisen kanssa. Tarzan
huomasi, että tämä oli rikkaasti puettu ja solakasta siromuotoisesta
vartalostaan päättäen vielä nuori; mutta harson takaa ei voinut
eroittaa hänen piirteitään.

Miehet seisoivat kummallakin puolen naista, ja kaikki olivat selin
Tarzaniin, joten hän pääsi ihan lähelle näiden havaitsematta
hänen saapuvillaoloaan. Hänestä näytti siltä, että Rokoff uhkaili
rukoilevaa naista, mutta kun he käyttivät outoa kieltä, saattoi hän
ainoastaan eleistä ja äänensävystä arvata, että nainen oli peloissaan.

Rokoffin asento näytti niin ilmeisesti ruumiillista väkivaltaa
uhkaavalta, että Apinain Tarzan hetkiseksi pysähtyi kolmikon taakse,
vaistomaisesti aavistaen vaaraa. Tuskin oli hän jäänyt epäröiden
seisomaan, kun mies tarttui rajusti naisen ranteeseen vääntäen sitä
ikäänkuin olisi kidutuksella tahtonut kiristää häneltä lupauksen.
Mitä sitä lähinnä olisi tapahtunut, jos Rokoff olisi saanut
menetellä tahtonsa mukaan, voimme ainoastaan oletellen arvailla,
koska hän ei laisinkaan saanut viedyksi tahtoansa perille. Sensijaan
tarttuivat teräksiset sormet hänen olkapäähänsä, hänet käännettiin
kursailematta, ja hän kohtasi saman muukalaisen kylmät, harmaat
silmät, joka edellisenä päivänä oli tehnyt hänen aikeensa tyhjäksi.

"_Sapristi_!" kiljahti raivostunut Rokoff. "Mitä tarkoitatte?
Oletteko hullu, kun tällä tavoin taas solvaatte Nikolas Rokoffia?"

"Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, monsieur", sanoi Tarzan matalalla
äänellä ja sitten paiskasi miehen sellaisella voimalla luotaan, että
Rokoff lensi koivet harallaan laivankannen kaidetta vasten.

"Kirous ja kadotus!" kirkaisi Rokoff. "Tämän saat hengelläsi maksaa,
sika!" Ja samassa hän ponnahtaen jaloilleen hyökkäsi Tarzanin
kimppuun ja nyki revolveria lonkkataskustaan. Nuori nainen peräytyi
kauhistuneena.

"Nikolas!" huusi hän. "Älä tee... oih, älä tee sitä. Paetkaa
nopeasti, monsieur, muutoin hän varmasti tappaa teidät!"

Mutta pakenemisen asemesta Tarzan astui miestä vastaan. "Älkää
hupsutelko, herra", sanoi hän.

Rokoff, aivan hulluna raivosta nöyryytyksen tähden, jonka muukalainen
oli hänelle tuottanut, oli vihdoinkin saanut vedetyksi revolverinsa
esiin. Hän oli pysähtynyt ja kohotti nyt aseen harkitsevasti
Tarzanin rintaa kohti, vetäen liipasimesta. Kuului napsahdus, mutta
se panos puuttui. Apinamiehen käsi työntyi eteenpäin kuin vihaisen
python-käärmeen pää. Nopea tempaisu, ja revolveri lensi kauas
laivanreunan yli ja katosi Atlantin aaltoihin.

Miehet seisoivat tovin katsellen toisiansa. Rokoff oli saanut
takaisin kylmäverisyytensä. Hän puhui ensimmäiseksi.

"Jo kahdesti on monsieur katsonut sopivaksi sekaantua asioihin,
jotka eivät hänelle kuulu. Kahdesti hän on suvainnut nöyryyttää
Nikolas Rokoffia. Ensimmäinen loukkaus annettiin anteeksi siinä
olettamuksessa, että monsieur toimi tietämättömyydestä, mutta tätä asiaa
ei anneta anteeksi. Jos monsieur ei tiedä, kuka Nikolas Rokoff on,
niin tämä viimeinen loukkaus antaa monsieurille kyllin aihetta hänet
muistaakseen."

"Minulle riittää, että tiedän teidän olevan pelkuri ja roisto",
vastasi Tarzan, ja kääntyi kysymään naiselta, oliko mies tehnyt
hänelle pahaa, mutta ahdistettu oli hävinnyt. Sitten hän, edes
vilkaisematta Rokoffiin ja hänen toveriinsa, jatkoi kävelyään
kannella.

Tarzan ei voinut olla ihmettelemättä, aprikoidessaan minkälainen
salavehje saattoi olla tekeillä tai missä juonessa nuo kaksi miestä
olivat. Hunnutetun naisen ulkomuodossa oli jotakin tutunomaista,
mutta kun ei ollut näkynyt kasvoja, ei Tarzan voinut olla varma,
oliko häntä koskaan ennen tavannut. Tarzan oli hänessä erikoisesti
pannut merkille ainoastaan omituisenmallisen sormuksen yhdessä sen
käden sormessa, johon Rokoff oli tarttunut, ja hän päätti senjälkeen
tarkata naispuolisten matkustajain sormia, jotta voisi tuntea sen,
jota Rokoff oli vainonnut, ja kuulla, oliko tuo mies yrittänyt
sittemmin häiritä.

Hän oli etsinyt telttatuolinsa ja istui nyt mietiskellen niitä monia
esimerkkejä ihmisten julmuudesta, itsekkyydestä ja häijyydestä,
joiden todistajaksi hän oli joutunut sen päivän jälkeen, kun hänen
silmänsä viidakossa neljä vuotta sitten olivat ensi kertaa nähneet
jonkun muun ihmisolennon kuin oman itsensä, -- sileän, mustan
Kulongan, jonka nopea keihäs oli tunkeutunut Kaalan, ison emäapinan,
sisuksiin ja ryöstänyt Tarzanilta ainoan äidin, mitä hän koskaan oli
tuntenut.

Hän muisti Kingin, jonka rotannaamainen Snipes oli surmannut,
_Arrow_-laivan kapinoitsijain hylkäämän professori Porterin
seuralaisineen, Mbongan mustien sotilaitten ja naisten julmuuden
vankejaan kohtaan, sivili- ja sotilasvirkailijani joutavan
keskinäisen kateellisuuden länsirannikon siirtomaassa, jossa hän ensi
kertaa oli tutustunut sivistyneen maailman tapoihin.

"_Mon Dieu_!" jupisi hän itsekseen, "kaikki ovat samanlaisia!
Pettävät, murhaavat, valehtelevat, tappavat, ja kaikkea tuota etujen
vuoksi, joita viidakon pedotkin halveksisivat -- saadakseen rahaa,
millä ostaa heikkojen ja veltostuneiden hekumaa ja nautintoja.
Ja kuitenkin heitä sitovat typerät tavat, jotka tekevät heidät
onnettoman kohtalonsa orjiksi, sillä välin kun he vahvasti
uskovat olevansa luomakunnan herroja ja tuntevansa elämän ainoita
tosiriemuja. Viidakon asukas tuskin seisoisi veltosti syrjässä toisen
viedessä hänen kainaloisensa. Tämä on tyhmä maailma, typerä maailma,
ja Apinain Tarzan oli hullu, kun hylkäsi metsiensä vapauden ja onnen
tänne saapuakseen."

Hänen siinä istuessaan valtasi hänet äkkiä aavistus, että silmät
tähystelivät häntä takaapäin, ja villieläimen vanha vaisto kuohahti
sivistyksen silauksen alla, joten hän kääntyi niin nopeasti, että
häntä salavihkaa katselleen nuoren naisen silmät eivät edes ehtineet
painua alas apinamiehen harmaiden silmien edessä, jotka sinkosivat
niihin kysyvän katseen. Sitten, kun ne painuivat alas, näki Tarzan
heikon punerruksen nopeasti häilähtävän puolittain poiskäännetyillä
kasvoilla.

Hän hymyili itsekseen perin sivistymättömän ja epäritarillisen
tekonsa seuraukselle, sillä hän ei ollut laskenut alas omia silmiään,
kun ne kohtasivat nuoren naisen, joka oli hyvin nuori ja samalla
kaunis ulkomuodoltaan. Sitäpaitsi oli tässä naisessa jotakin
tutunomaista, ja se sai Tarzanin ihmettelemään, missä oli hänet ennen
nähnyt. Hän otti entisen asentonsa, ja silloin hän huomasi, että
nainen oli noussut lähteäkseen kannelta. Hänen mennessään ohitse
Tarzan kääntyi häntä tarkkaamaan, toivoen keksivänsä jotakin, mikä
paljastaisi, kuka tuo nainen oli.

Eikä hän kokonaan pettynytkään, sillä kävellessään nainen kohotti
toisen kätensä mustaan, aaltoilevaan röykkiöön niskassaan --
erityisellä naisellisella liikkeellä, joka osoittaa tietoisuutta
takana tähystelevien arvostelevien silmien katseista, -- ja Tarzan
näki sormessa saman omituisenmallisen sormuksen, jonka silloin
aikaisemmin oli nähnyt hunnutetulla naisella.

Tätä kaunista naista oli siis Rokoff vainonnut. Tarzan mietiskeli
veltosti, ken hän saattoi olla ja missä suhteessa noin herttainen
olento oli jöröön, parrakkaaseen venäläiseen?

Päivällisen jälkeen sinä iltana käveli Tarzan laivan keulapuolella,
missä viipyi vielä hämärissäkin, jutellen toisen perämiehen kanssa;
ja kun tämän herran velvollisuus kutsui hänet toisaalle, nojaili
Tarzan veltosti kaidepuuta vasten, katsellen kuutamon leikkiä
vienosti vyöryvillä laineilla. Hänet peitti puolittain eräs taavetti,
joten kaksi kannella lähestyvää miestä ei häntä huomannut, ja näiden
mennessä ohitse hän eroitti kyllin paljon heidän keskustelustaan
ryhtyäkseen heitä seuraa: maan ja kuuntelemaan, mitä pirunjuonia he
suunnittelivat Hän oli tuntenut Rokoffin äänen ja nähnyt, että hänen
seuralaisenaan oli Paulvitsh.

Tarzan oli eroittanut vain muutamia sanoja: "Ja jos se kirkuu, niin
voit kuristaa häntä, kunnes..." Mutta ne sanat olivat riittäneet
herättämään hänen seikkailuvaistonsa, ja siksipä hän piti noita
kahta miestä silmällä heidän nyt kävellessään ripeästi kannella. Hän
seurasi heitä tupakkahuoneeseen, mutta he viivähtivät vain kotvan
aikaa sen ovella, kaiketikin todetakseen, että joku, jonka olopaikan
he tahtoivat tietää, oli siellä sisällä.

Sitten he menivät suoraan ensi luokan hyttejä kohti, jotka
sijaitsivat kävelykannella. Täällä oli Tarzanin vaikeampi välttää,
että hänet huomattaisiin, mutta se onnistui hänelle kuitenkin. Kun
miehet pysähtyivät erään kiilloitetun visaoven eteen, livahti Tarzan
kapean käytävän varjoon kymmenkunnan askeleen päähän heistä.

Heidän koputukseensa vastasi naisen ääni ranskankielellä: "Kuka
siellä on?"

"Minä se olen, Olga -- Nikolas", kuului Rokoffin jo tutuksi käynyt
kurkkuääni. "Saanko tulla sisälle?"

"Miksi et lakkaa minua vainoomasta, Nikolas?" lausui nyt naisen ääni
ohuen ovenpeilin takaa. "Enhän ole koskaan tehnyt sinulle pahaa."

"No, no, Olga", pyysi mies rukoilevaan sävyyn; "haluaisin vain puhua
kanssasi viisi, kuusi sanaa. En tee sinulle pahaa enkä astu hyttiisi;
mutta enhän voi kirkua sanottavaani oven lävitse."

Tarzan kuuli salvan kolahtavan, kun lukko sisäpuolelta kierrettiin
auki. Hän astui esille lymypaikastaan kyllin kauas nähdäkseen, mitä
tapahtui. Kun ovi sitten aukeni, muisti hän vain muutamaa minuuttia
aikaisemmin kannella kuulemansa sanat: "Ja jos se kirkuu, niin voit
kuristaa..."

Rokoff seisoi ihan oven edessä. Paulvitsh oli likistynyt takana
olevan käytävän seinälaudoitusta vasten. Ovi aukeni. Rokoff astui
puolittain huoneeseen ja seisoi selin ovea vasten, puhuen hiljaa
kuiskaamalla naiselle, jota Tarzan ei voinut nähdä. Sitten Tarzan
kuuli naisen äänen hillittynä, mutta kyllin voimakkaana eroittaakseen
sanat.

"Ei, Nikolas", puhui hän, "se on hyödytöntä. Uhkaa kuinka paljon
tahansa, mutta vaatimuksiisi minä en koskaan suostu. Lähde tästä
hytistä; sinulla ei ole mitään oikeutta olla täällä. Lupasithan,
ettet astuisi sisälle."

"No niin, Olga, minä en astu sisälle; mutta ennenkuin olen sinusta
suoriutunut, toivot sinä tuhat kertaa, että olisit heti tehnyt
minulle pyytämäni palveluksen. Lopuksi minä kuitenkin voitan, joten
olisi parempi, että säästäisit minulta vaivaa ja aikaa ja häpeätä
itseltäsi ja..."

"En koskaan, Nikolas!" keskeytti nainen, ja sitten näki Tarzan
Rokoffin kääntyvän ja nyökkäävän Paulvitshille, joka juoksi nopeasti
eteenpäin hytin oviaukkoa kohti, syöksyen hänelle ovea auki pitävän
Rokoffin ohitse. Jälkimäinen astui nopeasti ulos. Ovi sulkeutui.
Tarzan kuuli lukon kalahtavan, kun Paulvitsh sisäpuolelta kiersi
avainta. Rokoff jäi seisomaan oven eteen pää kumarassa ikäänkuin
kuunnellakseen, mitä hytissä puhuttiin. Häijy hymy väräytteli hänen
parrakasta huultansa.

Tarzan saattoi kuulla naisen äänen käskevän miestä heti poistumaan
hytistä. "Minä lähetän noutamaan puolisoni", huusi hän. "Hän ei
osoita teille mitään sääliä."

Paulvitshin ivanauru kuului ovilaudan lävitse.

"Rahastonhoitaja noutaa puolisonne, madame", sanoi mies. "Sille
virkailijalle onkin jo ilmoitettu, että pidätte vierasta mieshenkilöä
hytissänne lukitun oven takana."

"Pyh!" huusi nainen. "Puolisoni tietää kyllä kuinka on asian laita."

"Epäilemättä tietää puolisonne, mutta laivan päällystö ei tiedä,
eivätkä sitä usko sanomalehtimiehetkään, jotka maihin noustuamme
jollakin salaperäisellä tavalla saavat kuulla asiasta. Mutta niistä
se on soma juttu, ja niin ajattelevat kaikki ystävännekin, kun
kuulevat siitä aamiaispöydässä -- odottakaas, tänään on tiistai,
-- niin, kun kuulevat siitä aamiaispöydässä ensi perjantai-aamuna.
Eikä mielenkiinto vähene, kun he kaikki saavat kuulla, että mies,
jonka kanssa madamella oli kohtaus, on venäläinen palvelija -- hänen
veljensä lakeija, ollakseni aivan tarkka."

"Alexis Paulvitsh", lausui nainen kylmällä ja pelottomalla äänellä,
"te olette pelkuri, ja kun kuiskaan korvaanne erään nimen, niin
pidätte parempana luopua vaatimuksistanne ja uhkauksistanne minua
kohtaan ja lähdette nopeasti hytistäni. Enkä luule, että sen erän
perästä enää minua häiritsette."

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana Tarzan arveli naisen
kumartuvan roistoa kohti ja kuiskaavan hänelle korvaan sen, mistä
oli vihjaissut. Vain hetkisen äänettömyys, sitten miehen säikähtynyt
kirous -- jalkojen liikettä -- naisen parahdus -- ja sitten kaikki
hiljaa.

Mutta tuskin oli huuto tauonnut, kun apinamies hyppäsi esille
lymypaikastaan. Rokoff lähti juoksemaan, mutta Tarzan tarttui
hänen niskaansa ja laahasi hänet takaisin. Kumpikaan ei puhunut,
sillä molemmat tunsivat vaistomaisesti, että tuossa huoneessa oli
tekeillä murha, ja Tarzan oli varma, että Rokoff ei ollut toivonut
liittolaisensa menevän niin pitkälle, -- hän tajusi, että tämän
miehen päämäärä oli syvällisempi ja kamalampikin kuin törkeä
kylmäverinen murha.

Hukkaamatta aikaa, kysyäkseen sisällä olevilta, apinamies tyrkkäsi
leveällä olkapäällään heikkoa ovilautaa ja puunpirstojen lennellessä
ympärinsä astui hyttiin, laahaten Rokoffia mukanaan. Hänen edessään
vuoteella lepäsi nainen, ja Paulvitsh seisoi kumarruksissa,
sormillaan puristaen kaunista kurkkua, sillä välin kun uhrin kädet
turhaan iskivät häntä kasvoihin ja epätoivoisesti kynsivät julmia
käsiä, jotka yrittivät viedä häneltä hengen.

Tarzanin sisäänastumisesta syntynyt melu sai Paulvitshin
hellittämään, ja hän seisoi siinä tuijottaen uhkaavin silmin. Nuori
nainen nousi vavisten istuvaan asentoon sohvalle. Hän piteli toisella
kädellään kurkkuansa ja hengitti huohottaen. Vaikka hän oli hajalla
hapsin ja kovin kalpea, tunsi Tarzan hänet siksi nuoreksi naiseksi,
jonka oli aikaisemmin päivällä nähnyt kannella.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Tarzan kääntyen Rokoffiin, jonka hän
vaistomaisesti tajusi loukkauksen alkuunpanijaksi. Mies pysyi
ääneti, otsa rypyssä. "Painakaahan nappia tuossa", jatkoi apinamies;
"kutsumme tänne jonkun laivan päällystöstä -- tämä asia on mennyt
aivan liian pitkälle."

"Ei, ei", huudahti nuori rouva kavahtaen äkkiä pystyyn. "Älkää
suinkaan sitä tehkö. Olen varma, etteivät he tosissaan tahtoneet
minua vahingoittaa. Minä suututin tuon miehen, ja hän menetti
malttinsa, siinä kaikki. En haluaisi, hyvä herra, että asia
herättäisi enemmän melua." Ja hänen äänensä kuulosti niin
rukoilevalta, että Tarzan ei voinut pysyä jyrkkänä, vaikka hänen
todellinen arvostelukykynsä sanoi hänelle, että oli jotakin tekeillä,
mikä olisi ilmoitettava asianomaisille.

"Haluatteko siis, etten ryhdy asiassa mihinkään toimenpiteisiin?"
kysyi hän.

"Ei mihinkään, olkaa niin hyvä", vastasi nainen.

"Sallitte noiden kahden roiston edelleenkin teitä väijyä?" Nainen
ei tuntunut tietävän, mitä vastaisi, ja näytti kovin hämmentyneeltä
ja onnettomalta. Tarzan näki häijyn voitonriemuisen virnistyksen
värähdyttävän Rokoffin huulta. Nuori rouva pelkäsi kaiketi näitä
kahta -- hän ei uskaltanut heidän kuultensa ilmaista todellisia
toivomuksiansa.

"Sitten", sanoi Tarzan, "toimin omalla vastuullani. Teille", jatkoi
hän kääntyen Rokoffin puoleen, "ja samalla rikostoverillenne voin
sanoa, että tästä lähin matkan loppuun asti otan pitääkseni teitä
silmällä, ja jos tietooni sattuisi joku temppu jommaltakummalta
teistä, joka vähänkin häiritsisi tätä nuorta naista, niin joudutte
vastaamaan siitä suorastaan minulle, eikä se vastaaminen tai
tilinteko olisi teille kummallekaan hauskaa. -- Ulos täältä nyt!"

Hän tarttui sekä Rokoffin että Paulvitshin niskalihaksiin ja paiskasi
heidät rajusti oviaukon läpi, antaen kummallekin saappaansa kärjellä
lisävauhtia, lennättäessään heidät kauaksi käytävään. Sitten hän
kääntyi takaisin hyttiin ja naista kohti. Tämä katseli häntä silmät
suurina kummastuksesta.

"Ja te, madame, teette minulle suuren palveluksen, jos vain
suvaitsette minulle ilmoittaa jokaisen mahdollisen hätyytyksen
jommankumman roiston taholta."

"Ah, monsieur", vastasi puhuteltu, "toivon, että te ette joudu
kärsimään jalomielisen tekonne vuoksi. Olettehan hankkinut perin
häijyn ja neuvokkaan vihollisen, joka ei haikaile mitään, vihaansa
tyydyttääkseen. Teidän tulee tosiaan olla hyvin varuillanne,
monsieur..."

"Anteeksi, madame, nimeni on Tarzan."

"Monsieur Tarzan. Älkää vain luulko, että, vaikken haluakaan
ilmoittaa asiaa laivan päällystölle, en olisi teille vilpittömästi
kiitollinen minulle suomastanne urheasta ja ritarillisesta
suojeluksesta. Hyvää yötä, herra Tarzan. En unohda koskaan velkaani
teille", ja huulillaan mitä herttaisin hymy, joka paljasti rivin
moitteettomia hampaita, nuori rouva kumarsi Tarzanille, joka sanoi
hänelle hyvää yötä ja palasi kannelle.

Häntä hämmästytti suuresti, että laivassa oli kaksi henkilöä --
tämä nainen ja Couden kreivi, -- jotka sietivät hävyttömyyksiä
Rokoffilta ja hänen toveriltaan eivätkä sallineet saattaa syyllisiä
vastaamaan teoistaan. Ennenkuin hän sinä iltana palasi hyttiinsä,
kääntyivät hänen ajatuksensa monet kerrat tuohon kauniiseen naiseen,
jonka ilmeisesti sotkuisen elämänlangan vyyhtiin kohtalo oli niin
omituisesti kietonut hänetkin. Hän muisti, ettei ollut saanut
tietää hänen nimeänsä. Että hän oli naimisissa, ilmeni kapeasta
kultasiteestä, joka vyötti vasemman käden nimetöntä. Vaistomaisesti
hän mietiskeli, kuka se onnellinen mies voi olla.

Tarzan ei nähnyt sen koommin ketään sen pienen murhenäytelmän
esittäjistä, johon oli saanut vilaukselta katsahtaa, ennenkuin
myöhään viimeisen matkapäivän iltapuolella. Silloin hän äkkiä
joutui vastatusten nuoren naisen kanssa molempain lähentäessä
tuolejaan eri tahoilta. Nainen tervehti häntä viehkeästi hymyillen
ja alkaen melkein heti jutella selkkauksesta, jonka Tarzan oli
nähnyt tapahtuvan hänen hytissään kaksi päivää sitten. Näytti
siltä kuin häntä olisi kiusannut se arvelu, että muukalainen olisi
hänen tuttavuudestaan Rokoffin ja Paulvitshin kanssa voinut saada
epäedullisia käsityksiä hänestä itsestään.

"Toivon", sanoi hän, "että monsieur ei ole arvostellut minua
tiistai-iltana sattuneen ikävän kohtauksen mukaan. Olen kärsinyt
senvuoksi paljon, -- tämä on ensi kerta, kun siitä pitäen olen
uskaltanut tulla ulos hytistäni. Olen ollut häpeissäni", lopetti hän
koruttomasti.

"Gasellia ei arvostella sitä hätyyttävien leijonain mukaan",
vastasi Tarzan. "Olin nähnyt nuo kaksi jo aikaisemmin työssään --
tupakkahuoneessa päivää ennen kuin he hyökkäsivät kimppuunne, jos
oikein muistan, ja niinpä minä, tuntien heidän menettelytapansa, olen
varma, että heidän vihamielisyytensä on riittävänä takeena heidän
valitsemansa uhrin viattomuudesta. Heidän kaltaisensa miehet voivat
kiintyä vain halpamaisiin ja vihaavat kaikkea, mikä on jalointa ja
parasta."

"Teette hyvin ystävällisesti esittäessänne asian siinä valossa",
virkkoi nainen hymyillen. "Olen jo kuullut selkkauksesta
korttipelissä. Mieheni kertoi minulle koko jutun. Hän puhui
erikoisesti monsieur Tarzanin voimasta ja urhoollisuudesta ja tuntui
olevan teille äärettömässä kiitollisuudenvelassa."

"Miehennekö?" toisti Tarzan.

"Niin. Minä olen Couden kreivitär."

"Minulle, madame, on jo runsaana palkkana se tieto, että olen tehnyt
palveluksen kreivi de Couden puolisolle."

"Ah, monsieur, minäpä olen niin suuressa kiitollisuudenvelassa
teille, etten voine koskaan toivoa laskuni suorittamista, älkääkä
siis, pyydän, lisätkö velvollisuuksieni kuormaa." Ja nuori rouva
hymyili niin hempeästi, että Tarzanista tuntui helpolta yrittää
jotakin paljoa vaikeampaakin kuin hänen tähänastiset saavutuksensa,
pelkästään tuon hivelevän hymyn vuoksi.

Tarzan ei tavannut häntä enää sinä päivänä eikä maihin riennettäessä
seuraavana aamuna nähnyt häntä vilaukseltakaan, mutta tuon naisen
silmissä oli heidän edellisenä päivänä laivankannella erotessaan
ollut ilme, joka häntä yhä vainosi. Se oli ollut melkein haikea,
kun he olivat puhuneet valtameri-retkellä syntyneiden nopeiden
ystävyyssuhteiden omituisuudesta ja kuinka tasaisen tyynesti ne
jälleen iäksi katkeavat.

Tarzan mietiskeli, saisiko hän tuota naista enää koskaan nähdä.



KOLMAS LUKU

Mitä Maule-kadulla tapahtui


Pariisiin saavuttuaan Tarzan oli mennyt suoraa päätä vanhan ystävänsä
D'Arnotin asuntoon, jolloin meriluutnantti oli aikamoisesti torunut
häntä siitä, että hän oli päättänyt luopua arvonimestä ja tiluksista,
vaikka oli täydellä oikeudella ne perinyt isältään John Claytonilta,
entiseltä Greystoken loordilta.

"Te olette ihan hullu, ystäväni", sanoi D'Arnot, "kun noin
kevytmielisesti hylkäätte varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman,
vieläpä tilaisuuden todistaa koko maailmalle, että suonissanne
virtaa Englannin kahden kunniakkaimman suvun -- eikä suinkaan villin
apinaemon -- verta. On käsittämätöntä, että ne saattoivat uskoa teitä
-- vieläpä neiti Porterkin.

"Mutta minä en sitä koskaan uskonut, en edes Afrikan viidakoissa
ollessamme, jolloin mahtavilla leuoillanne revitte surmaamienne
elukkain lihaa ikäänkuin joku metsän peto ja pyyhitte rasvaisia
käsiänne reisiinne. Silloinkin, jo ennenkuin oli vähäisintäkään
päinvastaista todistusta, tiesin teidän erehtyneenne luulossanne,
että Kaala oli äitinne.

"Ja nyt, kun teillä on isänne päiväkirja kauheasta elämästä, jota
hänen ja äitinne täytyi viettää tuolla villillä afrikalaisella
rannikolla, kertomus syntymästänne sekä lopullisena, kaikkein
ratkaisevimpana todistuksena lapsensormienne jäljet sen lehdillä, on
minusta uskomatonta, että tyydytte jäämään nimettömäksi, rahattomaksi
maankiertäjäksi."

"Minä en tarvitse mitään parempaa nimeä kuin Tarzan", vastasi apinain
kasvatti; "rahattomaksi maankiertäjäksi taas en suinkaan aio jäädä.
Seuraava ja toivoakseni, viimeinen taakka, jonka teidän niskaanne
sälytän, onkin se että epäitsekkäässä ystävyydessänne hommaatte
minulle jotakin tointa."

"Pyh, pyh!" ivasi D'Arnot. "Tiedättehän, etten sitä tarkoittanut.
Enkö ole teille lukemattomia kertoja sanonut, että minulla on
kymmenellekin riittämään ja että puolet siitä on teidän? Ja vaikka
antaisin sen kaiken teille, vastaisiko se edes kymmenettä osaa siitä
arvosta, jossa pidän ystävyyttänne, rakas Tarzan? Korvaisiko se ne
palvelukset, jotka minulle Afrikassa teitte? En unohda, ystäväni,
että ilman teidän ihmeellistä rohkeuttanne olisin kuollut Mbongan
kylän ihmissyöjäin roviolla. Yhtä vähän olen unohtanut, että teidän
uhrautuvan hoitonne avulla toivuin kauheista haavoista, jotka ne
olivat minuun iskeneet. Myöhemmin huomasin, mitä teille merkitsi
jäädä minun luokseni apinain amfiteatteriin, vaikka sydämenne kutsui
teitä rannikolle.

"Kun vihdoin olimme sinne saapuneet ja havaitsimme neiti Porterin
seuralaisineen lähteneen, aloin käsittää, mitä olitte tehnyt
ventovieraalle ihmiselle. Enkä teitä yritäkään rahoilla palkita,
Tarzan. Tällä haavaa te satutte tarvitsemaan rahoja; jos minun olisi
tehtävä teidän puolestanne joku uhraus, olisi asia silloinkin sama
-- ystävyyteni teitä kohtaan pysyy aina lujana, koska vaistomme ovat
samanlaiset ja minä ihailen teitä. Ystävyyteenne minulla ei ole
käskyvaltaa, mutta rahoista minä voin ja tahdonkin määrätä."

"Oh", nauroi Tarzan, "älkäämme riidelkö rahoista. Minun täytyy
elää ja senvuoksi niitä tarvitsen; mutta olisin tyytyväisempi, jos
saisin jotakin tointa. Ette voi osoittaa minulle ystävyyttänne
vakuuttavammalla tavalla kuin hankkimalla minulle hommaa, -- muutoin
kuolen ennenpitkää toimettomuuteen. Esikoisoikeuteni on kyllä
hyvissä käsissä. Clayton ei ole syypää sen riistämiseen minulta.
Hän uskoo olevansa todellinen loordi Greystoke, ja otaksuttavissa
on, että hän käy englantilaisesta loordista paremmin kun Afrikan
viidakoissa syntynyt ja kasvatettu. Tiedätte, että nytkin olen vain
puolisivistynyt. Näytettäköön minulle vihapäissä ollessani hetkiseksi
punaista, niin villipedon vaistot -- ja villieläinhän minä olenkin
-- syrjäyttävät kaikki kulttuurin ja hienostuksen lempeämmät tavat,
joihin olen vähän tottunut.

"Ja sitäpaitsi, olisinko voinut riistää rakastamaltani naiselta
varallisuuden ja aseman, jotka hänen avioliittonsa Claytonin kanssa
hänelle nyt takaa. Enhän olisi voinut sitä tehdä, Paul?

"Eikä kysymys syntyperästä minulle paljoa merkitsekään", jatkoi hän
vastausta odottamatta. "Niin kasvatettuna kuin minut on kasvatettu en
näe ihmisessä tai eläimessä mitään arvoa, jota ei heillä olisi oman
sielullisen tai ruumiillisen urheutensa tuloksena. Ja niinpä olen
yhtä onnellinen ajatellessani äitinäni Kaalaa kuin jos koettaisin
kuvitella pientä onnetonta englantilaista naista, joka kuoli pois
vuosi sen jälkeen kun oli minut synnyttänyt. Kaala oli minulle aina
ystävällinen omalla rajulla ja villillä tavallaan. Varmaankin olin
imenyt sen karvaisia rintoja siitä pitäin, kun oikea äitini kuoli. Se
taisteli minun puolestani metsän villejä asujamia ja oman heimomme
apinoita vastaan todellisen äidinrakkauden rajuudella.

"Ja minä puolestani rakastin häntä, Paul -- en aavistanutkaan
kuinka paljon, kunnes Mbongan mustan soturin julma keihäs ja
myrkytetty nuoli oli riistänyt hänet minulta. Olin vielä lapsi, kun
se tapahtui, ja minä heittäysin hänen kuolleelle ruumiilleen ja itkin
ilmoille tuskani, kuin lapsi konsaan oikean äitinsä puolesta. Teistä,
ystäväni, hän olisi näyttänyt kamalalta Ja rumalta elukalta, mutta
minun silmissäni hän oli kaunis, -- niin suurenmoisesti kirkastaa
rakkaus esineensä. Ja niinpä minä aivan kernaasti tyydyn pysymään
Kaalan, apinaemon, poikana."

"En ihaile teitä vähemmän uskollisuutenne vuoksi", sanoi D'Arnot;
"mutta aika tulee, jolloin mielellänne vaaditte, mitä teille
kuuluu. Muistakaa, mitä sanon, ja toivokaamme, että se silloin on
yhtä helppoa kuin nyt. Muistakaa, että professori Porter ja herra
Philander ovat ainoat ihmiset maailmassa, jotka voivat vannoa isänne
ja äitinne luurankojen kanssa hökkelistä löydetyn pienen luurangon
olleen ihmisenmuotoisen apinan pennun eikä siis loordi ja lady
Greystoken pienokaisen. Se todistus on mitä tärkein. He molemmat
ovat vanhoja miehiä. Kenties he eivät enää elä monta vuotta. Ja
eikö teidän mieleenne sitten juolahtanut, että niin pian kuin neiti
Porter tietäisi totuuden, hän purkaisi kihlauksensa Claytonin kanssa?
Voisitte helposti saada arvonimenne, tiluksenne ja rakastamanne
naisen, Tarzan. Ettekö ollut sitä ajatellut?"

Tarzan pudisti päätänsä. "Te ette tunne häntä", sanoi hän. "Mikään ei
voisi lujemmin sitoa häntä lupaukseensa kuin jos Claytonia kohtaisi
onnettomuus. Hän on vanhaa Amerikan etelävaltalaista sukua, ja etelän
valtojen asukkaat ylpeilevät siitä, että he pysyvät sanassaan."

Tarzan vietti kaksi seuraavaa viikkoa uudistaakseen aikaisemman
lyhytaikaisen tutustumisensa Pariisiin. Päivisin hän kävi
ahkerasti kirjastoissa ja taulukokoelmissa. Hänestä oli tullut
ylen ahnas lukija, ja se mahdollisuuksien maailma, joka tässä
henkisen viljelyksen ja tiedon keskuksessa hänelle avautui, ihan
peloitti häntä, kun hän ajatteli sitä perin mitätöntä murua
ihmisen tietomäärästä, jonka yksilö voisi toivoa hankkivansa
elinkautisillakaan opiskeluilla ja tutkimuksilla. Mutta hän oppi
päivän kuluessa, minkä voi, ja illoin hän heittäysi huvitteluun. Eikä
Pariisi suinkaan tarjonnut vähemmän hedelmällistä kenttää näille
yöllisille harrastuksille.

Jos hän poltti liian paljon savukkeita ja joi liian paljon absinttia,
teki hän niin siksi, että otti sivistyksen sellaisena kuin sen
tapasi ja menetteli sivistyneiden veljiensä tavoin. Elämä oli uutta
ja kiehtovaa, ja sitäpaitsi kalvoi suru hänen sydäntänsä ja hän
tunsi suurta kaipuuta, jota ei koskaan voisi tyydyttää. Niinpä hän
tahtoikin opiskelussa ja hulluttelussa -- kahdessa äärimmäisyydessä
-- unohtaa menneisyyden ja estää ajatuksiansa askartelemasta
tulevaisuudessa.

Hän istui musiikkisalissa imeskellen absinttiaan ja ihaillen
kuuluisan venäläisen tanssijattaren taidetta, kun hän yhtäkkiä
havaitsi häijyn mustan silmäparin ohimennen vilkaisevan itseensä.
Mies kääntyi ja hävisi väkijoukkoon oven luo ennenkuin Tarzan oikein
ehti häntä nähdä, mutta hän oli varma, ettei hän kohdannut noita
silmiä ensi kertaa ja etteivät ne vain sattumalta olleet häneen
kohdistuneet. Hänellä oli jonkun aikaa ollut kaamea tunne, että häntä
väijyttiin, ja sen eläimellisen vaiston vaikutuksesta, joka yhä oli
hänessä voimakkaana, hän oli äkkiä kääntynyt ja yllättänyt silmät,
juuri kun ne häntä tarkkasivat.

Ennenkuin hän lähti musiikkisalista, oli hän jo unohtanut asian
eikä huomannut tummaa miestä, joka vetäytyi syvemmälle vastakkaisen
ovikäytävän hämärään hänen lähtiessään kirkkaasti valaistusta
huvihuoneesta.

Monet kerrat, vaikka Tarzan ei sitä tiennyt, oli häntä seurattu tästä
ja muista huvipaikoista, mutta harvoin, jos koskaan, hän oli ollut
yksinään. Tänä iltana oli D'Arnotilla ollut muualle mentävää, ja
Tarzan oli tullut ilman seuralaista.

Hänen kääntyessään sille suunnalle, jota oli tottunut kulkemaan
mennessään asuntoonsa tästä osasta Pariisia, livahti vaanija
piilopaikastaan kadun toiselta puolen ja riensi nopeaa vauhtia hänen
edelleen.

Tarzan oli tottunut kävelemään Rue Maulea pitkin kotimatkoillaan
öisin. Koska se oli perin hiljainen ja pimeä, muistutti se hänelle
enemmän hänen rakasta afrikalaista viidakkoaan kuin sitä ympäröivät
meluisat ja räikeästi valaistut kadut. Jos tunnette Pariisinne
hyvin, muistatte kapean Rue Maulen kolkon seudun. Jos ette tunne,
tarvitsee teidän vain kysyä poliisilta saadaksenne tietää, että
koko Pariisissa ei ole toista katua, jota teidän pimeän tultua on
etäämpää kaarrettava. Tänä yönä oli Tarzan ehtinyt kävellä noin kaksi
korttelinmittaa tätä synkkää reittiä reunustavien likaisten, vanhojen
vuokratalojen syvässä hämärässä, kun hänen huomionsa kiinnitti
vastapäätä olevan rakennuksen kolmannesta kerroksesta kuuluva parkuna
ja avunhuudot. Ääni oli naisen ääni. Ennenkuin hänen ensimmäisten
huutojensa kaiku oli haihtunut, harppasi Tarzan jo portaita ylöspäin
ja pimeäin käytäväin läpi hänen avukseen.

Kolmannen kerroksen käytävän perällä oli ovi hiukan raollaan, ja
siitä Tarzan taas kuuli saman huudon, joka oli viekoitellut hänet
kadulta. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli hämärästi valaistun
huoneen keskellä. Öljylamppu paloi korkealla, vanhanaikaisella
uuninreunustalla, luoden himmeät säteensä kymmenkuntaan
vastenmielisen hahmoon. Kaikki olivat miehiä paitsi yksi. Tämä oli
noin kolmikymmenvuotias nainen. Hänen alhaisten intohimojen ja
hurjistelun merkitsemät kasvonsa olivat ehkä kerran olleet kauniit.
Hän seisoi pidellen toisella kädellään kurkkuansa ja kyyröttäen
takaseinää vasten.

"Auttakaa, hyvä herra!" huusi hän matalalla äänellä, kun Tarzan astui
huoneeseen. "Ne aikoivat minut tappaa."

Kun Tarzan kääntyi saapuvilla oleviin miehiin, näki hän
ammattirikollisten luihut, häijyt kasvot. Hän ihmetteli, että miehet
eivät olleet yrittäneet paeta. Liikahdus hänen takanaan sai hänet
kääntymään. Hänen silmänsä näkivät kaksi ilmiötä, ja toinen niistä
kummastutti häntä melkoisesti. Huoneesta hiipi salavihkaa mies, ja
vaikka Tarzan näki hänet vain välähdykseltä, tunsi hän Rokoffin.

Mutta toinen seikka kiinnitti välittömämmin hänen huomionsa. Iso
miehenretkale hiipi varpaillaan häntä kohti takaapäin, paksu
lyijypäinen keppi kädessä, ja kun tämä mies tovereineen näki, että
hänet oli keksitty, hyökättiin Tarzanin kimppuun joka taholta
yhtaikaa. Muutamat miehistä paljastivat veitsen. Toiset sieppasivat
tuoleja, sillä välin kun lyijypäisellä kepillä varustettu kohotti sen
korkealle ilmaan voimakkaaseen sivallukseen, joka olisi murskannut
Tarzanin pääkallon, jos se olisi siihen osunut.

Mutta ne aivot, se ketteryys ja ne lihakset, joilla hän oli
kamppaillut Terkozin ja Numan mahtavaa voimaa ja julmaa viekkautta
vastaan villin viidakkonsa syvyydessä, eivät olleet niin helposti
masennettavissa kuin nämä Pariisin apashit luulivat.

Valiten peloittavimman vastustajansa, lyijysauvaa kohottavan miehen,
Tarzan ryntäsi suoraan häntä kohti, väistäen putoavan aseen ja antaen
miehelle niin kauhean nyrkiniskun leukaan, että tämä horjahti ja
kaatui.

Sitten hän kääntyi muita kohti. Tämä oli oivaa urheilua. Hän
riemuitsi taistelun huumasta ja värisi verenhimosta. Ikäänkuin
vähäisimmästäkin kolauksesta särkyvä hauras raakku varisi hänestä
sivistyksen ohut silaus, ja kymmenen tukevaa roistoa huomasi olevansa
suljettuna samaan pieneen karsinaan hurjan villipedon kanssa, jonka
teräslihaksiin verrattuina heidän vähäiset voimansa olivat aivan
turhat.

Ulkopuolella käytävän päässä seisoi Rokoff odottaen, kuinka asia
päättyisi. Hän tahtoi varmistua siitä, että Tarzan oli mukiloitu
kuoliaaksi ennenkuin hän lähti, mutta hänen suunnitelmiinsa ei
kuulunut olla murhatyön aikana saapuvilla huoneessa.

Nainen seisoi vielä samassa paikassa käin Tarzanin sisälle astuessa,
mutta kuluneiden muutaman minuutin aikana olivat hänen kasvonsa
useankin kerran vaihtaneet ilmettä. Hätääntymisen ilme, joka
niillä oli, kun Tarzan hänet ensiksi näki, oli muuttunut oveluutta
osoittavaksi, kun tämä kääntyi vastaamaan takaapäin tulevaan
hyökkäykseen; mutta sitä muutosta ei Tarzan ollut huomannut.

Sitten seurasivat toisiaan kummastuksen ja kauhun ilmeet. Ja oliko
se ihme? Sillä tuo moitteeton herrasmies, jonka hän huudoillaan oli
houkutellut kuoleman ansaan, oli äkkiä muuttunut koston demooniksi.
Pehmeiden lihasten ja heikosti vastustelevan keikarin asemasta hän
näki edessään raivostuneen Herkuleksen.

"_Mon Dieu_", huudahti nainen, "se on peto!" Sillä apinamies oli
iskenyt vahvat valkoiset hampaansa yhden vastustajan kurkkuun ja
taisteli niinkuin oli tottunut taistelemaan Kerchakin heimon isojen
urosapinain kanssa.

Hän oli yhtaikaa kymmenessä paikassa, hyppien huoneessa tänne ja
tuonne joustavan mutkikkain loikkauksin, jotka toivat naisen mieleen
hänen eläintieteellisessä puutarhassa näkemänsä pantterin. Nyt
napsahti ranneluu hänen rautaisessa puristuksessaan, nyt väännähti
olkavarsi sijoiltaan, kun hän työnsi uhrin käsivarren taaksepäin ja
ylöspäin.

Tuskan ulvahduksin miehet pakenivat eteiseen mikäli pääsivät; mutta
ennenkuin ensimmäinen horjuen, verta vuotaen ja ruhjottuna oli
poistunut huoneesta, oli Rokoffille selvinnyt, että Tarzan ei olisi
se, joka tänä yönä makaisi kuolleena talossa, ja niin oli venäläinen
rientänyt läheiseen kapakkaan soittamaan poliisille, että muuan mies
teki murhia Rue Maulen varrella sijaitsevan talon n:o 27 kolmannessa
kerroksessa.

Kun poliisit saapuivat, tapasivat he kolme miestä voihkimassa
lattialla, säikähtyneen naisen vuoteelle heittäytyneenä kasvot
käsien peitossa ja hyvin puetun herrasmiehen seisomassa huoneen
keskellä odottaen lisäjoukkoja, joiden tuloa hän luuli portaita
ylös kiirehtivien poliisimiesten askelten ilmoittavan. Mutta viime
huomiossaan he erehtyivät: noiden lähekkäin puristettujen luomien
lävitse katseli heitä villipeto teräsharmailla silmillä. Veren
lemu oli karkoittanut Tarzanista viimeisenkin sivistyksen merkin,
ja nyt hän seisoi uhmaavana ja valmiina vastarintaan kuin koirien
saartama leijona, odottaen seuraavaa avointa liikettä ja kyyristyen
hyökkäämään liikehtijän kimppuun.

"Mitä täällä on tapahtunut?" kysyi yksi poliiseista.

Tarzan selitti lyhyesti, mutta kun hän kääntyi naisen puoleen
saadakseen vahvistusta sanoilleen, nolostui hän tämän vastauksesta.

"Se valehtelee!" huusi naikkonen kimeästi poliiseille. "Hän tuli
huoneeseeni ollessani yksin, eikä suinkaan hyvissä aikeissa. Kun
työnsin hänet pois, olisi hän tappanut minut, jollei huutoni olisi
herättänyt näiden herrasmiesten huomiota, jotka siihen aikaan
kulkivat ohitse. Hän on paholainen, hyvät herrat, hän on paljain
käsin ja hampailla yksinään melkein surmannut kymmenen miestä."

Niin tyrmistyi Tarzan naisen kiittämättömyydestä, että hetkiseksi
aivan mykistyi. Poliisit eivät olleet oikein taipuvaisia uskomaan,
sillä he olivat ennenkin olleet tekemisissä tämän saman naisen
ja hänen herttaisten herratuttavainsa kanssa. Mutta hehän olivat
poliiseja eivätkä tuomareita, ja siksi he päättivät pidättää kaikki
läsnäolijat ja jättää niiden tehtäväksi, joille se kuului, eroittaa
viattomat rikollisista.

Mutta he havaitsivat, että toista oli tälle nuorelle hyvin puetulle
herrasmiehelle sanoa, että hänet pidätetään, mutta aivan toista panna
se täytäntöön.

"En ole syypää mihinkään rikokseen", sanoi hän tyynesti. "Olen vain
yrittänyt puolustautua. En tiedä, miksi nainen kertoi teille sillä
tavoin. Hän ei voi kantaa minulle mitään kaunaa, sillä minä en ole
koskaan nähnyt häntä ennenkuin nyt tullessani hänen huutojensa takia
tähän huoneeseen."

"No, tulkaa pois", sanoi yksi konstaapeleista, "onhan tuomareita,
jotka kuuntelevat kaikkea tuota". Ja hän lähestyi laskeakseen kätensä
Tarzanin olalle. Hetkistä myöhemmin hän makasi mykkyrässä huoneen
nurkassa, ja kun hänen toverinsa sitten hyökkäsivät apinamiehen
kimppuun, saivat he kokea mitä apashit vastikään olivat kokeneet.
Niin nopeasti ja kovakouraisesti hän käsitteli heitä, että heillä ei
ollut aikaa edes vetää revolvereitansa esille.

Lyhyen ottelun aikana Tarzan oli huomannut avoimen ikkunan, sen
takana puunrangon tai sähkölennätinpylvään, -- hän ei eroittanut,
kumpi se oli. Kun viimeinen konstaapeli nujertui, onnistui yhden
hänen tovereistaan vetää esille revolverinsa ja makuupaikaltaan
lattialta tähdätä Tarzaniin. Luoti lensi harhaan, ja ennenkuin
mies ehti laukaista uudestaan, oli Tarzan pyyhkäissyt lampun
uuninreunukselta ja tehnyt huoneen pimeäksi.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he näkivät jonkun notkean hahmon
hyppäävän avonaisen ikkunan laudalle ja loikkaavan pantterin lailla
katukäytävän viereiseen pylvääseen. Kun poliisit kerääntyivät
kadulle, ei ollut enää ketään näkyvissä.

He eivät kohdelleet naista ja miehiä, jotka eivät olleet päässeet
livistämään, järin suopeasti, heitä poliisiasemalle viedessään.
Lainvartijat olivat kovin mukiloituja ja nöyryytettyjä. Heitä
kiukutti se ajatus, että oli pakko selostaa, kuinka yksi ainoa
aseeton mies oli siroitellut lattian heitä täyteen ja sitten
pujahtanut heidän käsistään niin helposti kuin ei heitä olisi
ollutkaan.

Kadulle jäänyt konstaapeli vannoi, ettei kukaan ollut hypännyt
ikkunasta eikä lähtenyt rakennuksesta sillä välin kun toiset olivat
käyneet sisällä. Hänen toverinsa luulivat hänen valehdelleen, mutta
eivät voineet sitä todistaa.

Riippuessaan pylväässä ikkunan ulkopuolella oli Tarzan
viidakkovaistoaan seuraten vilkaissut ensin alas nähdäkseen, oliko
siellä vihollisia, ennenkuin uskaltausi maahan. Siinä hän menetteli
viisaasti, sillä juuri hänen alapuolellaan seisoi poliisimies.
Yläpuolellaan Tarzan ei nähnyt ketään, minkävuoksi hän alastulemisen
asemesta kiipesikin ylös.

Pylvään huippu oli rakennuksen katon kohdalla, joten tarvittiin
vain silmänräpäyksen ponnistus lihaksilta, jotka vuosikausia olivat
heilautelleet häntä hänen kotoisissa aarniometsissään puunlatvasta
toiseen, ja niin hän loikkasi pienen välimatkan yli pylväältä
katolle. Hän siirtyi katolta katolle ja sai paljon kiipeillä, kunnes
eräällä poikkikadulla keksi toisen pylvään, jota pitkin laskeutui
maahan.

Hän juoksi nopeasti pari korttelinmittaa ja poikkesi sitten pieneen
yökahvilaan, jonka pesuhuoneessa poisti katoilla kiipeilemisen
jättämät merkit käsistään ja vaatteistaan. Kun hän muutamaa minuuttia
myöhemmin tuli ulos, alkoi hän verkalleen astuskella asuntoansa kohti.

Jokseenkin lähellä sitä hän tuli kirkkaasti valaistulle bulevardille,
jonka yli hänen oli mentävä. Seisoessaan säteilevän kaarilampun alla
antaakseen erään auton mennä ohitse hän kuuli suloisen naisäänen
mainitsevan nimeänsä. Vilkaisten sitä kohti hän kohtasi Olga
de Couden hymyilevät silmät. Tämä istui eteenpäin nojautuneena
auton takaistuimella. Tarzan vastasi syvällä kumarruksella hänen
tervehdykseensä. Kun hän jälleen suoristausi, oli auto kauniine
matkustajineen jo tiessään.

"Rokoff ja Couden kreivitär samana iltana", hymähti hän. "Pariisi ei
sittenkään ole varsin laaja."



NELJÄS LUKU

Kreivitär selittää


"Pariisinne on vaarallisempi kuin minun villit viidakkoni", lopetti
Tarzan kerrottuaan seikkailuistaan ystävälleen aamulla sen illan
jälkeen, jolloin oli kohdannut roistot ja poliisit Rue Maulella.
"Miksi ne viekoittelivat minut sinne? Oliko niiden nälkä?"

D'Arnot teeskenteli kauhun pöyristystä, mutta naurahti tälle
omituiselle vihjaukselle.

"On kai vaikeata kohota viidakkotason yläpuolelle ja keskustella
sivistyneiden tapojen mukaisesti, ystäväni?" virkkoi hän ärsytellen.

"Sivistyneiden, totisesti", vastasi Tarzan pilkallisesti.
"Viidakkotasolla ei suosita julmuushurjailua. Siellä surmaamme
ravinnoksi ja itsepuolustukseksi, siepataksemme itsellemme puolison
tai suojellaksemme pienokaisiamme. Kaikki näet tapahtuu jonkin suuren
luonnonlain käskystä. Mutta täällä! Uh, sivistyneet ihmiset ovat
petoja raaempia. Ne tappavat huvikseen tai, vielä pahempaa, käyttävät
täkynään jaloa tunnetta, ihmisen veljeysvaistoa, viekoitellakseen
uhrinsa perikatoon. Lähimmäiseni avunhuutoihin vastatakseni minä
riensin huoneeseen, jossa murhamiehet minua väijyivät.

"En käsittänyt, en voinut pitkään aikaan jälkeenpäinkään käsittää
kenenkään naisen voivan vaipua niin syvälle turmelukseen kuin täytyi
olla vaipunut avunpyynnön varjolla houkutellakseen pelastajaksi
rientävän surman suuhun. Mutta niin kai oli laita, -- Rokoffin
läsnäolo ja naisen käytös, kun hän kertomukseni kieltäen tahtoi
luovuttaa minut poliisin käsiin, eivät siedä muuta selitystä hänen
menettelylleen. Rokoff varmaan tiesi minun usein kulkevan Rue Maulea
pitkin. Hän väijyi minua, hän oli laatinut koko suunnitelmansa
pienintä yksityiskohtaa myöten, sanellut naisellekin hänen
tarinansa siltä varalta, että sattuisi solmu lankaan, kuten todella
tapahtuikin. Kaikki on minulle täysin selvää."

"No", virkkoi D'Arnot, "tämä seikkailu on muun muassa varmentanut
teille sen, mitä minä en ole voinut saada teitä uskomaan -- että Rue
Maulea on pimeän tultua viisainta välttää".

"Päinvastoin", vastasi Tarzan hymyillen. "Olen nyt tullut siihen
uskoon, että Rue Maule on se Pariisin katu, jota maksaa vaivan
kulkea. Tästedes en koskaan laiminlyö tilaisuutta kävellä sitä
pitkin, sillä se tuotti minulle ensimmäisen todellisen huvin mitä
minulla Afrikasta lähdettyäni on ollut."

"Käyntiänne uudistamattakin se voi tuottaa teille sitä lajia enemmän
kuin mielenne tekee", sanoi D'Arnot. "Muistakaa, että te ette vielä
ole selviytynyt poliiseista. Tunnen Pariisin poliisit kyllin hyvin,
vakuuttaakseni teille, että ne eivät unohda teitä yhtä pian kuin te
heidät. Ennemmin tai myöhemmin ne kaappaavat teidät, hyvä Tarzan, ja
sitten ne sulkevat metsien villin miehen lukkojen taakse. Miltä se
teistä maistuu?"

"Ne eivät koskaan telkee Apinain Tarzania rautapuomien taakse",
vastasi toinen synkästi.

Hänen näin sanoessaan kuulosti miehen äänessä jotakin, mikä sai
D'Arnotin terävästi vilkaisemaan ystäväänsä. Se, mitä noissa
yhteenpuristetuissa leukapielissä ja kylmissä harmaissa silmissä
näkyi, sai nuoren ranskalaisen säikähtymään tätä suurta lasta, joka
ei voinut tunnustaa mitään korkeampaa lakia kuin oman mahtavan
jännevoimansa ja urhoollisuutensa. Hän käsitti, että jotakin oli
tehtävä Tarzanin sovittamiseksi poliisien kanssa, ennenkuin uusi
kohtaus voisi sattua.

"Teillä on paljon opittavaa, Tarzan", sanoi hän vakavasti. "Ihmisten
lakeja on kunnioitettava, miellyttäköön se teitä tai ei. Teille
itsellenne ja ystävillenne saattaa vain koitua ikävyyksiä, jos yhä
uhmaatte poliiseja. Minä voin sen heille teidän puolestanne yhden
kerran selittää, ja sen teen vielä tänä päivänä, mutta senjälkeen
teidän on toteltava lakia. Jos sen edustajat sanovat 'tulkaa!' niin
teidän on tultava; jos he sanovat 'menkää', niin teidän on mentävä.
Nyt lähdemme poliisikamariin hyvän ystäväni luo ja järjestämme tämän
Rue Maulen jutun. Mennään!"

Yhdessä he astuivat poliisivirkailijan toimistohuoneeseen puolta
tuntia myöhemmin. Hän oli hyvin sydämellinen. Hän muisti Tarzanin
siitä vierailusta, jolla nämä molemmat olivat käyneet sormenjälkiä
koskevassa asiassa useita kuukausia sitten.

Kun D'Arnot oli lopettanut selostuksensa edellisenä iltana
sattuneista tapahtumista, värähti karu hymy poliisiupseerin huulilla.
Hän kosketti kätensä ulottuvilla olevaa nappia ja odottaessaan
sihteerinsä saapumista kutsuun etsi pöydällään olevien paperien
joukosta ja otti niistä vihdoin yhden.

"Tässä, Joubon", sanoi hän kirjurin astuessa sisään. "Kutsukaa nämä
konstaapelit -- käskekää heidät heti luokseni", ja hän ojensi paperin
miehelle. Sitten hän kääntyi Tarzanin puoleen.

"Olette tehnyt kovin raskaan rikkomuksen, monsieur", virkkoi hän
pikemminkin suopeasti, "ja ilman tämän hyvän ystävänne esittämää
selitystä olisin taipuvainen tuomitsemaan teitä ankarasti. Sensijaan
aion tehdä jotakin melkein ennenkuulumatonta. Olen kutsuttanut
konstaapelit, joita viime yönä pitelitte pahoin. He saavat kuulla
luutnantti D'Arnotin kertomuksen, ja sitten minä jätän heidän
päätettäväkseen, onko teitä vastaan nostettava kanne vai ei.

"Teillä on paljon opittavaa sivistyneissä tavoissa. Siihen, mikä
teistä näyttää kummalliselta ja tarpeettomalta, tulee teidän alistua,
kunnes kykenette arvostelemaan vaikutteita. Konstaapelit, joiden
kimppuun hyökkäsitte, olivat vain täyttämässä velvollisuuttansa.
Heillä ei ollut asiassa määräämisvaltaa. Joka päivä he panevat
henkensä alttiiksi suojellessaan muiden henkeä ja omaisuutta.
Saman he tekisivät teidän puolestanne. He ovat urheita miehiä ja
harmittelevat kovin, että yksi ainoa aseeton mies sai heistä voiton
ja peittosi heitä.

"Helpottakaa heitä unohtamaan se, mitä teitte. Jollen pahoin
erehdy, olette itse hyvin rohkea mies, ja rohkeat miehet ovat
tunnetut jalomielisyydestään."

Keskustelun keskeytti neljän konstaapelin saapuminen. Kun he
huomasivat Tarzanin, kuvastivat heidän kasvonsa suurta kummastusta.

"Hyvät pojat", sanoi virkailija, "tässä on herrasmies, jonka
tapasitte talossa Rue Maulen varrella eilen illalla. Hän on
vapaaehtoisesti tullut antamaan itsensä ilmi. Toivon teidän
kuuntelevan tarkasti luutnantti D'Arnotia, joka kertoo teille osan
monsieurin elämäntarinasta. Se selittänee hänen käyttäytymisensä
teitä kohtaan viime yönä. Aloittakaa, luutnantti!"

D'Arnot puhui poliiseille puoli tuntia. Hän kertoi heille jotakin
Tarzanin kesyttömästä viidakkoelämästä. Hän selitti heille, kuinka
villi kasvatus oli opettanut hänet taistelemaan itsepuolustukseksi
kuin metsän peto. Miehet tajusivat, että hän oli heitä vastaan
hyökätessään toiminut pikemmin vaistomaisesti kuin harkinnasta. Hän
ei ollut ymmärtänyt heidän tarkoitustaan. Hänestä he eivät olleet
paljoa eronneet niistä erilaisista olioista, joihin hän oli tottunut
kotiviidakossaan, missä oikeastaan kaikki olivat hänen vihollisiaan.

"Teidän ylpeyttänne on loukattu", päätti D'Arnot puheensa. "Enimmin
kiukuttaa teitä se, että tämä mies sai teistä voiton. Mutta teillä ei
ole syytä olla häpeissänne. Ette arastelisi tunnustaa tappiotanne,
jos olisitte olleet suljettuina pieneen huoneeseen afrikalaisen
leijonan tai viidakkojen ison gorillan kanssa. Ja kuitenkin
rynnistelitte lihaksia vastaan, jotka tuon tuostakin ovat koetelleet
jäntevyyttään ja aina voitokkaasti mustain maanosan hirviöiden
kanssa. Ei ole mitään häpeällisistä joutua alakynteen Apinain
Tarzanin yli-inhimillisen voiman puristuksessa."

Ja miesten seisoessa ja katsellessa ensin Tarzania ja sitten
päällikköänsä, teki apinamies lisäksi sen ainoan tempun, joka vielä
puuttui, haihduttaakseen lopunkin kaunan poliisien mielestä. Käsi
ojennettuna hän astui heitä kohti.

"Valitan erehdystäni", virkkoi hän koruttomasti. "Olkaamme ystäviä!"

Ja niin päättyi koko asia, paitsi että Tarzan tuli yleiseksi
puheenaiheeksi poliisiasemalla ja kartutti ystäviensä lukua ainakin
neljällä urhoollisella miehellä.

Heidän palattuaan D'Arnotin asuntoon odotti luutnanttia kirje
englantilaiselta ystävältä William Cecil Claytonilta, loordi
Greystokelta. Nuo kaksi olivat olleet keskenään kirjeenvaihdossa
siitä asti kun heidän ystävyytensä alkoi onnettomalla retkellä Jane
Porteria etsittäessä, jonka urosapina Terkoz oli ryöstänyt.

"Heidät vihitään Lontoossa noin kahden kuukauden päästä", virkkoi
D'Arnot luettuaan kirjeen. Tarzanille ei tarvinnut sanoa, keitä
noilla sanoilla tarkoitettiin. Hän ei vastannut mitään, mutta oli
lopun päivää hyvin hiljainen ja miettiväinen.

Sinä iltana he kävivät oopperassa. Tarzanin mielessä liikkui vielä
synkkiä ajatuksia. Hän kiinnitti vähän tai ei mitään huomiota siihen,
mitä näyttämöllä tapahtui. Sensijaan hän oli näkevinään vain ihanan
ameriikkalaisen tytön ja kuulevinaan vain surullisen, suloisen äänen
tunnustavan, että hänen lempeensä vastattiin. Ja tytön oli mentävä
naimisiin toisen kanssa!

Tarzan ravisti itseään vapautuakseen tungettelevista ajatuksistaan
ja samalla tunsi silmäparin katselevan itseänsä. Kasvatuksensa
kehittämän vaiston opastamana hän vilkaisi suoraan noihin silmiin ja
huomasi niiden välkkyvän Couden kreivittären, Olgan, hymyilevistä
kasvoista. Kun Tarzan vastasi hänen kumarrukseensa, tunsi hän
varmasti, että naisen ilmeessä oli kutsua, melkeinpä vetoamista.

Seuraavalla väliajalla oli Tarzan kreivittären vieressä tämän
aitiossa.

"Olen hartaasti toivonut tapaavani teidät", puhui kreivitär. "Minua
on kiusannut varsin paljon se ajatus, että palvelusten jälkeen,
joita teitte sekä puolisolleni että minulle, teille ei koskaan
ole esitetty riittävää selitystä siihen, mikä teistä varmaan
näytti kiittämättömyydeltä meidän puoleltamme, kun emme ryhtyneet
tarpeellisiin toimenpiteisiin ehkäistäksemme niitä kahta miestä
uudistamasta hyökkäyksiään meitä vastaan."

"Teette minulle vääryyttä", vastasi Tarzan. "Olen ajatellut teitä
vain mitä suurimmalla mielihyvällä. Teidän ei tarvitse tuntea
mitään selitysvelvollisuutta minua kohtaan. Ovatko he teitä vielä
ahdistelleet?"

"He eivät koskaan lakkaa", vastasi rouva surumielisesti. "Minusta
tuntuu, että minun täytyy jollekulle kertoa, enkä luule kenenkään
ansaitsevan sitä luottamusta paremmin kuin te. Sallikaahan minun siis
selittää. Siitä voi olla teille hyötyä, sillä minä tunnen Nikolas
Rokoffin kyllin hyvin ollakseni varma, että te ette ole nähnyt häntä
viimeistä kertaa. Siitä, mitä teille kerron, voi teille olla apua
vastustaessanne jotakin kostonsuunnitelmaa, jota hän hautonee. Täällä
en voi kertoa, mutta huomenna kello viideltä olen kotonani herra
Tarzanin tavattavissa."

"Huomiseen kello viiteen tuntuu aika iäisyydeltä", virkkoi Tarzan
sanoessaan hänelle hyvää yötä.

Eräästä teatterisalin nurkasta näkivät Rokoff ja Paulvitsh Tarzanin
kreivitär Couden aitiossa, ja molemmat hymyilivät.

Puoli viideltä seuraavana iltapäivänä soitti mustanpuhuva, parrakas
mies kelloa palvelusväen ovella kreivi Couden palatsissa. Avaamaan
tullut palvelija kohotti tuntevasti kulmakarvojaan nähdessään ulkona
seisovan miehen. Heidän välillään sukeutui hiljainen keskustelu.

Aluksi palvelija kieltäytyi jostakin partaniekan tekemästä
ehdotuksesta, mutta hetkistä myöhemmin sujahti vieraan kädestä
jotakin palvelijan käteen. Silloin kääntyi jälkimäinen ja opasti
toisen kiertoteitse pieneen uutimilla varustettuun komeroon sen
huoneen sivulle, jossa kreivittären oli tapana iltapäivisin tarjoilla
teetä.

Puolta tuntia myöhemmin päästettiin Tarzan siihen huoneeseen, ja heti
astui kreivitär sisälle hymyillen ja ojennetuin käsin.

"Olen hyvin iloinen tulostanne", sanoi hän.

"Mikään ei olisi voinut minua estää", vastasi toinen.

Muutaman minuutin he juttelivat oopperasta ja muista asioista, jotka
siihen aikaan kiinnittivät Pariisin huomiota, ja ilosta uudistaa
tuttavuutensa, joka oli alkanut niin omituisissa olosuhteissa. Ja
tästä he johtuivat siihen asiaan, joka kummankin mielessä oli ensi
sijalla.

"Varmaankin olette kummastellen miettinyt", sanoi kreivitär vihdoin,
"mitä tarkoitusta Rokoffin vainoamisella saattanee olla. Asia on
hyvin yksinkertainen. Kreiville on uskottu monta sotaministeriön
kaikkein tärkeintä salaisuutta. Hänellä on usein hallussaan
papereita, joiden kaappaamisesta vieraat vallat maksaisivat
omaisuuden -- valtiosalaisuuksia, joita hankkiakseen niiden kätyrit
olisivat valmiit murhaan ja pahempaankin.

"Juuri tällä hetkellä on hänen hallussaan sellainen salaisuus,
että jokainen venäläinen, joka sen voisi hallitukselleen ilmaista,
tulisi mainehikkaaksi ja rikkaaksi mieheksi. Rokoff ja Paulvitsh ovat
venäläisiä vakoojia. He eivät kavahtaisi mitään tekoa nuo asiakirjat
hankkiakseen. Tuon kohtauksen höyrylaivalla -- tarkoitan selkkausta
korttipelissä -- he olivat järjestäneet kiristääkseen puolisoltani
haluamansa tiedot.

"Jos hänet olisi todistettu pelipetturiksi, olisi hänen uransa
ollut tärvelty. Hänen olisi täytynyt jättää sota-asiain osasto.
Yhteiskunta olisi alkanut häntä hylkiä. He aikoivat heiluttaa tätä
nuijaa hänen päänsä päällä, -- hintana heidän haluamistaan papereista
olisi ollut tunnustus heidän puoleltaan, että kreivi oli vain yksiin
tuumiin liittyneiden vihollisten uhri, jotka tahtoivat tahrata hänen
nimensä.

"Te teitte sen aikeen tyhjäksi. Sitten he sommittelivat juonen,
jolla minun maineeni olisi pantu kavalluksen hinnaksi kreivin
maineen asemesta. Astuttuaan hyttiini selitti Paulvitsh sen minulle.
Jos minä olisin hankkinut heille tiedot, lupasi hän vaitioloa;
muussa tapauksessa Rokoff, joka seisoi ulkopuolella, olisi mennyt
ilmoittamaan rahastonhoitajalle, että minä pidin lukitun oveni takana
miestä, joka ei ollut puolisoni. Hän juttelisi siitä jokaiselle,
jonka laivalla tapaisi, ja maihin noustuamme hän kertoisi koko
tarinan sanomalehtimiehille.

"Eikö se ollut liian kauheaa? Mutta minä satuin tietämään herra
Paulvitshista jotakin, mikä olisi hänet Venäjällä vienyt hirsipuuhun,
jos Pietarin poliisi olisi siitä saanut vihiä. Minä uhmasin häntä
haastaen häntä toteuttamaan suunnitelmansa, ja sitten kumarruin häntä
kohti ja kuiskasin nimen hänen korvaansa. Noin" -- ja kreivitär
napsautti sormillaan -- "karkasi hän sitten kurkkuuni kuin hullu. Hän
olisi tappanut minut, jollette te olisi tullut väliin."

"Roistot!" jupisi Tarzan.

"Ne ovat pahempiakin, ystäväni", sanoi kreivitär. "Ne ovat suorastaan
paholaisia. Minä pelkään teidän puolestanne, kun olette joutunut
heidän vihoihinsa. Toivoisin teidän aina olevan varuillanne. Luvatkaa
se minun tähteni, sillä minä en koskaan antaisi itselleni anteeksi,
jos te saisitte kärsiä minulle osoittamanne ystävällisyyden vuoksi."

"Minä en heitä pelkää", vastasi Tarzan. "Olen hengissä suoriutunut
kamalammista vihollisista kuin Rokoff ja Paulvitsh ovat." Hän
huomasi, että kreivitär ei tiennyt mitään Rue Maulen seikkailusta,
eikä hän siitä maininnut peläten, että se voisi rouvaa säikyttää.

"Miksi ette oman turvallisuutenne vuoksi", jatkoi hän, "anna
heittiöitä viranomaisten huostaan? Ne tekisivät lyhyen lopun heidän
hommistaan."

Kreivitär epäröi hetkisen ennenkuin vastasi.

"Siitä pidätymme kahdesta syystä", sanoi hän vihdoin. "Toinen niistä
juuri ehkäisee kreiviä sitä tekemästä. Toista, minun todellista
syytäni, miksi pelkään heitä paljastaa, en ole milloinkaan
ilmoittanut, -- ainoastaan Rokoff sen tietää. Ihmettelen", -- ja
sitten hän vaikeni katsoen pitkän aikaa kiinteästi Tarzaniin.

"Ja mitä te ihmettelette?" kysyi tämä hymyillen.

"Ihmettelen, että tunnen halua kertoa teille siitä, mistä en
ole koskaan rohjennut puolisollenikaan hiiskua. Luulen, että te
ymmärtäisitte ja voisitte neuvoa minulle oikean menettelytavan.
Uskon, että te ette tuomitsisi minua liian ankarasti."

"Pelkään, että olisin perin kehno tuomari, madame", vastasi Tarzan;
"sillä vaikkapa olisitte jonkun murhannut, niin sanoisin, että uhrin
tulisi olla kiitollinen niin suloisesta kohtalosta".

"Hyväinen aika", huudahti kreivitär, "eihän se niin kauheata ole!
Mutta sallikaa minun ensin sanoa teille, miksi kreivi ei halua
hätyyttää noita miehiä. Sitten, jos voin säilyttää rohkeuteni,
kerron teille todellisen syyn, miksi minä en tohdi. -- Edellinen
syy on, että Nikolas Rokoff on minun veljeni. Me olemme venäläisiä.
Nikolas on ollut paha mies siitä asti kun muistan. Hänet eroitettiin
Venäjän armeijasta, jossa hän palveli kapteenina. Siitä syntyi aluksi
hälinää, mutta sitten se osaksi unohdettiin ja isäni sai hankituksi
hänelle toimen vakoiluosastossa.

"Nikolasta on syytetty monesta kauheasta rikoksesta, mutta
hänen on aina onnistunut välttää rangaistusta. Viimeksi hän on
siinä käyttänyt tekaistuja todistuksia, saaden uhrinsa esiintymään
syyllisinä salahankkeisiin tsaaria vastaan, ja venäläiset poliisit,
jotka aina ovat kovin kärkkäitä uskomaan kenet tahansa osalliseksi
senlaatuisiin rikoksiin, ovat ottaneet hänen selityksensä täydestä ja
vapauttaneet hänet edesvastuusta."

"Eikö hän teitä ja puolisoanne vastaan yrittämillään rikoksilla
ole menettänyt kaikkia oikeuksia, joita sukulaisuussiteet hänelle
suovat?" kysyi Tarzan. "Se, että te olette hänen sisarensa, ei ole
estänyt häntä koettamasta tahrata kunniaanne. Teillä ei ole häntä
kohtaan mitään velvollisuuksia, madame."

"Ah, mutta on olemassa toinen syy. Jollei minulla olekaan häntä
kohtaan mitään velvollisuuksia, vaikka hän on veljeni, en voi yhtä
helposti kieltää häntä kohtaan tuntemaani pelkoa erään elämässäni
sattuneen tapauksen vuoksi, josta hän on tietoinen.

"Voinen yhtähyvin kertoa teille kaikki", jatkoi hän hetken päästä,
"sillä minä tiedän että sydämeni minut siihen ennemmin tai myöhemmin
pakottaa. Minut kasvatettiin luostarissa. Siellä ollessani tapasin
erään herran, jota luulin säädylliseksi. Tiesin hänestä vähän tai en
ollenkaan ja vielä vähemmän rakkaudesta. Sain hupsuun päähäni, että
rakastin sitä miestä, ja hänen hartaasta pyynnöstään karkasin hänen
kanssaan. Meidän piti mennä avioliittoon.

"Olin hänen kanssaan juuri kolme tuntia, yksinomaan päiväsaikaan
ja julkisissa paikoissa -- rautatieasemilla ja junassa. Päästyämme
määräpaikkaamme, jossa meidät piti vihittämän, liittyi kaksi
poliisimiestä saattajikseni junasta astuessamme. He vangitsivat hänet
ja ottivat kiinni minutkin, mutta kerrottuani heille tarinani he
eivät pidättäneet minua, lähettiväthän minut vain takaisin luostariin
erään rouvashenkilön huostassa. Kuulin, että sulhaseni ei laisinkaan
ollut herrasmies, vaan armeijasta karannut ja siviilioikeuttakin
pakoileva heittiö. Hän oli poliisin kirjoissa melkein jokaisessa
Euroopan maassa. Luostarin viranomaiset painoivat asian unhoon. Eivät
vanhempanikaan saaneet sitä tietää. Mutta Nikolas tapasi miehen
myöhemmin ja kuuli koko tarinan. Nyt hän uhkaa kertoa sen kreiville,
jollen tee niinkuin hän tahtoo."

Tarzan nauroi. "Te olette vielä pieni tyttö. Minulle juttelemanne
tarina ei voi luoda mitään varjoa maineeseenne, ja jos ette
sydämestänne olisi pieni tyttö niin käsittäisitte sen. Menkää
puolisonne luo tänä iltana ja kertokaa hänelle koko juttu niinkuin
olette sen minulle kertonut. Ellen pahoin erehdy, nauraa hän
pelollenne ja ryhtyy heti toimenpiteisiin sulkeakseen tuon arvoisan
veljenne vankilaan, joka on hänen oikea paikkansa."

"Kunpa vain tohtisin!" huudahti kreivitär. "Mutta minä pelkään. Jo
aikaisin opin pelkäämään miehiä. Ensin isääni, sitten Nikolasta,
sitten isiä luostarissa. Melkein kaikki ystävättäreni pelkäävät
aviomiehiään -- miksen siis minäkin pelkäisi?"

"Minusta ei näytä oikealta, että naiset pelkäävät miehiä", sanoi
Tarzan, hämmentynyt ilme kasvoillaan. "Olen paremmin tutustunut
viidakon väkeen, ja siellä ovat asiat useammin päinvastoin, paitsi
mustain ihmisten keskuudessa, ja ne ovat minun mielestäni useimmissa
suhteissa alemmalla tasolla kuin pedot. Ei, en voi käsittää, miksi
sivistyneet naiset pelkäisivät miehiä, jotka ovat luodut heitä
puolustamaan. Minusta olisi vastenmielistä ajatella, että joku nainen
pelkäisi minua."

"En luule, että kukaan nainen pelkäisi teitä", sanoi Olga de Coude
pehmeällä äänellä. "Olen tuntenut teidät vain vähän aikaa, ja
kuitenkin, vaikka voi tuntua hassulta niin sanoa, olette tuntemieni
joukossa ainoa mies, jota en luulisi koskaan pelkääväni -- omituista
kyllä, sillä te olette hyvin voimakas. Katselin kummastellen, kuinka
helposti te käsittelitte Nikolasta ja Paulvitshia hytissäni sinä
iltana. Se oli ihmeellistä."

Kun Tarzan vähää myöhemmin läksi hänen luotaan, oudoksui hän hiukan
kreivittären käden väräjävää jäähyväispuristusta ja sitä harrasta
intoa, jolla häneltä otettiin lupaus saapua jälleen huomenna.

Muisto noista puoliksi varjostetuista silmistä ja moitteettomista
huulista, kun kreivitär hyvästi sanoessaan hymyili, pysyi hänen
mielessään koko lopun päivää. Olga de Coude oli kaunis nainen ja
Apinain Tarzan perin yksinäinen nuori mies, ja hänen povessaan
sykkivä sydän kaipasi lääkettä, jota vain nainen voi antaa.

Kun kreivitär palasi huoneeseensa Tarzanin lähdettyä, tapasi hän
edessään Nikolas Rokoffin.

"Kuinka kauvan olet ollut täällä?" kirkaisi hän väistäen miestä.

"Jo ennen rakastajasi tuloa", vastasi Nikolas häijysti virnistäen.

"Vaiti!" komensi kreivitär. "Kuinka uskallat sanoa sellaista minulle
-- sisarellesi!"

"No, rakas Olga, ellei hän ole rakastajasi, niin pyydän anteeksi.
Mutta ei ole sinun syysi, että hän pysyy kylmänä. Jos hänellä olisi
edes kymmenes osa siitä naistuntemuksesta, joka minulla on, olisit
sinä tällä hetkellä hänen sylissään. Hän on typerä hupsu, Olga.
Olihan jokainen sanasi ja eleesi hänelle suora kutsu, eikä hän
kyennyt sitä älyämään."

Nainen tukki korvansa käsillään.

"Minä en tahdo kuunnella. Sinä olet häijy, kun moista lavertelet.
Uhkaile minua millä tahansa, mutta tiedäthän, että minä olen kunnon
nainen. Tämän illan jälkeen et tohdi minua hätyyttää, sillä minä
kerron kaikki Raoulille. Hän ymmärtää kyllä, ja varo silloin itseäsi,
monsieur Nikolas!"

"Sinä et kerro hänelle mitään", sanoi Rokoff. "Minulla on nyt tämä
juttu, ja erään palvelijasi avulla ei tarinasta puutu mitään, kun
aika tulee toimittaa valallisen todistuksen yksityiskohdat puolisosi
korviin. Se toinen juttu kelpasi ennen tarkoitukseensa, -- nyt
meillä on jotakin kouraantuntuvaa käytettävissämme, todellinen
_lemmenseikkailu_ -- vaikka olet ollut niin luotettu! Häpeä, Olga!"
Ja roisto nauroi.

Kreivitär ei kertonut puolisolleen mitään, ja asiat olivat entistään
huonommalla kannalla. Hänen mieltään rasittava epämääräinen pelko
muuttui suorastaan vakavaksi. Ehkäpä omatuntokin auttoi paisuttamaan
sitä suhdattomaksi.



VIIDES LUKU

Rauennut juoni


Kuukauden ajan oli Tarzan säännöllisenä ja hyvin tervetulleena
palvojana kauniin kreivitär de Couden pyhätössä. Monesti hän tapasi
muitakin jäseniä siitä valitusta pikku ryhmästä, joka iltapäivin
saapui teetä juomaan. Useimmiten Olga keksi verukkeita saadakseen
rupatella tunnin verran Tarzanin kanssa kahden kesken.

Jonkun aikaa oli Nikolasin vihjaus häntä peloittanut. Hän ei ollut
ajatellut tätä kookasta nuorta miestä muuna kuin ystävänä, mutta
hänen veljensä häijyjen sanojen viskaama viittaus oli saanut hänet
paljon miettimään sitä kummallista voimaa, joka näkyi vetävän häntä
tuon harmaasilmäisen muukalaisen puoleen. Kreivitär ei halunnut häntä
rakastaa eikä toivonut hänen rakkauttansa.

Hän oli paljoa nuorempi puolisoansa ja tietämättänsä hän oli
kaivannut ystävyyden satamaa jonkun samanikäisemmän kanssa.
Kaksikymmenvuotias arastelee vaihtaa luottamuksia nelikymmenvuotiaan
kanssa. Tarzan oli vain kahta vuotta häntä vanhempi. Kreivitär tunsi,
että tämä mies saattoi häntä ymmärtää. Sitäpaitsi hän oli puhdas,
kunniallinen ja jalomielinen. Olga ei peljännyt häntä. Alusta pitäen
hän oli tuntenut voivansa häneen luottaa.

Etäältä oli Rokoff katsellut tätä kasvavaa tuttavallisuutta häijyn
riemuitsevasti. Kun hän kuuli Tarzanin tietävän, että hän oli
venäläinen urkkija, oli hänen vihaansa apinamiestä kohtaan liittynyt
suuri ilmiannon pelko. Hän odotteli nyt vain mestari-iskuun sopivaa
hetkeä. Hän tahtoi iäksi raivata Tarzanin tieltään ja samalla niittää
runsaan koston nöyryytyksistä ja tappioista, joita tämä oli hänelle
tuottanut.

Tarzan oli tyytyväisempi kuin oli ollut aina siitä asti kun
asumattomalle rannikolle oman onnensa nojaan jätettyjen
porterilaisten tulo oli häirinnyt hänen viidakkoelämänsä tyyneyttä ja
rauhaa.

Hän nautti hauskasta seurustelusta Olgan tuttavien kanssa, samalla
kun kauniin kreivittären ja hänen välillään syntynyt ystävyys oli
hänelle ehtymättömänä ilon lähteenä. Se särki ja hajoitti hänen
synkät ajatuksensa ja oli palsamia hänen raadellulle sydämelleen.

Joskus tuli D'Arnot hänen mukanaan vierailulle de Couden kotiin,
sillä hän oli kauan tuntenut sekä Olgan että kreivin. Silloin
tällöin pistäysi kreivikin seuraan, mutta hänen virallisen asemansa
moninaiset hommat ja politiikan alituiset vaatimukset pitivät häntä
tavallisesti kotoa poissa myöhään yöhön.

Rokoff vakoili Tarzania miltei herkeämättä; hän odotteli aikaa,
jolloin tämä olisi saapunut de Couden palatsiin illalla, mutta siinä
hän oli tuomittu pettymään. Useinkin saattoi Tarzan kreivittären
kotiin oopperasta, mutta jätti hänet poikkeuksetta ovella -- rouvan
hellän veljen suureksi mielipahaksi.

Huomatessaan, että näytti mahdottomalta saada Tarzania satimeen
minkään hänen oman vapaaehtoisen tekonsa vuoksi, löivät Rokoff
ja Paulvitsh viisaat päänsä yhteen ja hautoivat juonta, jolla
yllättäisivät apinamiehen epäilyttävässä asemassa kaikin
asianhaara-todistuksin.

Päiväkausia he tarkkasivat sekä sanomalehtiä että de Couden ja
Tarzanin liikkeitä. Vihdoin heidän vaivansa tuli palkituksi. Eräs
aamulehti mainitsi lyhyesti illanvietosta, jonka Saksan ministeri
panisi toimeen seuraavana päivänä. De Couden nimi oli kutsuvieraiden
joukossa. Jos hän menisi sinne, viipyisi hän kotoa poissa yli
puoliyön.

Kutsujen iltana odotteli Paulvitsh katukäytävän reunalla Saksan
ministerin talon edustalla, mistä saattoi tarkata jokaisen tulijan
kasvoja. Hän ei ollut kauan odottanut, ennenkuin de Coude astui
autostaan ja meni hänen ohitseen. Se oli kylliksi. Paulvitsh riensi
takaisin asuntoonsa, jossa Rokoff häntä odotti. Sillä he viipyivät
yli yhdentoista, jolloin Paulvitsh tarttui heidän puhelimensa
torveen. Hän mainitsi erään numeron.

"Onko luutnantti D'Arnotin luona?" kysyi hän, kun hänet oli
yhdistetty.

"Minulla on asiaa monsieur Tarzanille. Suvaitseeko hän tulla
puhelimeen?"

Hetkisen vaitiolo.

"Oletteko herra Tarzan?"

-- Jaha, monsieur, minä olen François -- kreivitär de Couden
palvelija. Ehkä monsieur suvaitsee muistaa minut?

-- Niin, monsieur. Minulla on tärkeä ilmoitus kreivittäreltä. Hän
pyytää teitä heti luokseen -- hän on pahassa pulassa, monsieur.

-- En, monsieur, minä en tiedä. Sanonko madamelle, että monsieur pian
on täällä?

-- Kiitos, monsieur. Jumala teitä siunatkoon! Paulvitsh ripusti
kuulotorven paikalleen ja kääntyi virnistäen Rokoffiin päin.

"Se viipyy kolmekymmentä minuuttia matkalla sinne", virkkoi Rokoff.
"Jos saavut Saksan ministerin asunnolle viidessätoista minuutissa,
pitäisi de Couden ehtiä kotiin kolmen neljännestunnin kuluttua.
Kaikki riippuu siitä, viipyykö se tolvana neljännestunnin senjälkeen
kun havaitsee, että hänelle on tehty kepponen, mutta ellen erehdy,
ei Olga mielellään päästä häntä niin pian. Tässä on kirjelippu de
Coudelle, riennä!"

Paulvitsh riensi aikaa hukkaamatta Saksan ministerin taloon.
Ovella hän ojensi kirjeen palvelijalle. "Tämä on Couden kreiville.
Perin tärkeää. Teidän tulee pitää huolta, että se heti annetaan
hänen käteensä", ja hän pudotti hopearahan palvelijan kärkkäälle
kämmenelle. Sitten hän palasi asuntoonsa.

Hetkistä myöhemmin pyysi de Coude isännältään anteeksi reväistessään
kuoren auki. Kirjeen luettuaan hän kalpeni ja hänen kätensä vapisi:

    _Herra kreivi de Coude_.

    Eräs, joka tahtoo pelastaa nimenne kunnian, käyttää tätä keinoa
    ilmoittaakseen teille, että kotinne pyhyys on tällä hetkellä
    vaarassa.

    Muuan mies, joka kuukausia on poissaollessanne ollut siellä
    säännöllisenä vieraana, on nyt vaimonne luona. Jos lähdette heti,
    niin löydätte heidät yhdessä kreivittären yksityishuoneesta.

                                                    _Ystävä_.'

Kaksikymmentä minuuttia senjälkeen, kun Paulvitsh oli kutsunut
Tarzanin, pyysi Rokoff yhdistämään Olgan yksityisjohtoon. Hänen
kamarineitonsa vastasi puhelimessa, joka oli kreivittären huoneessa.

"Mutta madame on nyt mennyt levolle", sanoi tyttö vastaukseksi
Rokoffin pyyntöön saada puhutella rouvaa.

"Asia on hyvin tärkeä ja voidaan ilmoittaa vain kreivittärelle
itselleen", selitti Rokoff. "Sanokaa hänelle, että hänen tulee nousta
makuulta, panna jotakin ylleen ja saapua puhelimeen. Minä soitan
uudestaan viiden minuutin päästä." Sitten hän laski kuulotorven
paikalleen. Hetkistä myöhemmin astui Paulvitsh sisälle.

"Onko kreivi saanut tiedon?" kysyi Rokoff.

"Hänen pitäisi nyt olla matkalla kotiinsa", vastasi Paulvitsh.

"Hyvä on! Armollinen rouva istuu nyt yksityishuoneessaan jokseenkin
kevyesti puettuna. Tuossa tuokiossa saattaa uskollinen Jacques
ilmoittamatta monsieur Tarzanin hänen luokseen. Kuluu muutama
minuutti selityksiin. Olga näyttää viettelevän hurmaavalta yöpukunsa
harsomaisessa verhossa ja ruumiinmukaisen viitan puoleksi salatessa
suloja, joita edellinen ei salaa ollenkaan. Olga hämmästyy, mutta ei
ole pahoillaan.

"Jos miehessä on pisarakaan punaista verta, joutuu kreivi
viidentoista minuutin päästä herkullisen lemmenkohtauksen
todistajaksi. Mielestäni olemme suunnitelleet mainiosti, rakas
Alexis. Menkäämme juomaan monsieur Tarzanin parhaaksi terveydeksi
vanhan Planconin oivallista absinttia, unohtamatta, että kreivi
de Coude on Pariisin parhaita miekkailijoita ja ehdottomasti koko
Ranskan tarkin ampuja."

Kun Tarzan saapui Olgan asuntoon, odotteli Jacques häntä ovella.

"Tätä tietä, monsieur", sanoi hän ja opasti hänet leveitä
marmoriportaita ylös. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli avannut
oven ja vetäen raskaat uutimet syrjään kumarsi nöyrän kohteliaasti
Tarzanille päästäessään hänet hämärästi valaistuun huoneeseen. Sitten
hän poistui.

Vilkaistessaan huoneen poikki Tarzan näki Olgan istumassa pienen
pöydän edessä, jolla oli hänen puhelimensa. Hän naputteli
kärsimättömästi pöydän silattua pintaa. Hän ei ollut kuullut Tarzanin
tuloa.

"Olga", sanoi Tarzan, "mikä on hätänä?"

Puhuteltu kääntyi häneen säikähdyksestä hiukan parahtaen.

"Jean!" huudahti hän. "Mitä te täältä haette? Ken teidät päästi
sisälle? Mitä tämä merkitsee?"

Tarzan oli kuin salaman lyömä, mutta pian hän tajusi osan totuudesta.

"Ette siis lähettänyt minulle kutsua, Olga?"

"Teille kutsua tähän aikaan yöstä? _Mon Dieu_! Jean, luuletteko minua
ihan hulluksi?"

"François soitti minulle pyytäen minua heti tulemaan; sanoi teidän
olevan hädässä ja tarvitsevan minua."

"François? Kuka se on?"

"Hän sanoi olevansa palveluksessanne, puhui kuin minun olisi pitänyt
se muistaa."

"Palveluksessani ei ole ketään sennimistä. Joku on tehnyt teistä
pilaa, Jean", ja Olga nauroi.

"Pelkään sen olevan perin vakavaa 'pilaa', Olga", vastasi Tarzan.
"Tämä ei ole pelkkää leikkiä."

"Mitä tarkoitatte? Ettehän arvele, että..."

"Missä kreivi on?" keskeytti Tarzan.

"Saksan lähettilään luona."

"Tämä on taaskin arvoisan veljenne hommaa. Huomenna saa kreivi siitä
kuulla. Hän kyselee palvelijoilta. Kaikki viittaa siihen... siihen,
mitä Rokoff soisi kreivin ajattelevan."

"Sitä lurjusta!" huudahti Olga. Hän oli noussut ja astui Tarzanin
luo, joka seisoi katsellen hänen kasvoihinsa. Hän oli kovin
peloissaan. Hänen silmissään oli ilme, jonka metsästäjä näkee
säikähtyneen kauris-paran silmissä -- hämmentynyt ja kysyvä. Hän
vapisi ja tukeakseen itseään kohotti kätensä Tarzanin leveille
olkapäille. "Mitä meidän on tehtävä, Jean?" kuiskasi hän. "Tämä on
kauheaa. Huomenna koko Pariisi lukee asiasta. -- Rokoff kyllä pitää
siitä huolen."

Hänen katseensa, asentonsa, sanansa tulkitsivat elävästi turvattoman
naisen ikivanhaa vetoamista luonnolliseen suojelijaansa -- mieheen.
Tarzan otti toisen rinnallaan lepäävistä lämpöisistä kätösistä omaan
vahvaan kouraansa. Liike oli aivan vaistomainen ja melkein yhtä
vaistomainen oli se turvan kaipuu, joka sai suojelevan käsivarren
kietoutumaan nuoren naisen hartioille.

Sen seuraus vaikutti kuin sähköisku. Tarzan ei ollut koskaan
ennen ollut niin lähellä häntä. Syyntunteesta säikähtyen he äkkiä
katsoivat toisiaan silmiin, ja hetkellä, jolloin Olga de Couden
olisi tullut olla vahva, hän oli heikko, sillä hän hiipi lähemmäksi
miehen käsivarsia ja kietaisi omansa hänen kaulaansa. Entä Apinain
Tarzan? Hän otti läähättävän olennon syliinsä ja peitti kuumat huulet
suudelmilla.

Raoul de Coude oli pyytänyt kiireellisesti anteeksi isännältään,
luettuaan lähettilään tarjoilijan hänelle ojentaman kirjelapun.
Jälkeenpäin hän ei ollenkaan muistanut, millä verukkeella hän
poistui. Kaikki oli sumeaa hänen silmissään siihen asti, kun hän
seisoi oman kotinsa kynnyksellä. Sitten hän tuli aivan tyyneksi,
liikkui hiljaa ja varovaisesti. Jostakin selittämättömästä syystä
avasi Jacques oven ennenkuin hän oli portaitten puolivälissä. Hän ei
silloin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta jälkeenpäin hän muisti
sen.

Hyvin hiljaa hän astui varpaillaan portaita ylös ja käytävää
pitkin vaimonsa yksityishuoneen ovelle. Hänen kädessään oli raskas
kävelykeppi -- sydämessä murhaa.

Olga näki hänet ensimmäiseksi. Kauhusta parahtaen hän riuhtautui
Tarzanin sylistä, ja apinamies kääntyi juuri ajoissa väistääkseen
käsivarrellaan peloittavan iskun, jonka de Coude oli suunnannut hänen
päätänsä kohti. Kerran, kahdesti, kolmasti putosi tanakka keppi
salamannopeasti, ja jokainen isku yllytti apinamiestä yhä enemmän
alkutilaan.

Päästäen matalan, käheän mörähdyksen kuin urosapina hän hyökkäsi
ranskalaista kohti. Paksu keppi temmattiin kreivin kourasta ja
katkaistiin kuin tulitikku. Viskattuaan sen syrjään karkasi nyt
raivostunut peto vastustajansa kurkkuun.

Olga de Coude seisoi sen kamalan näytelmän kauhistuneena katselijana,
joka esitettiin seuraavan lyhyen hetkisen kuluessa, ja hyppäsi sitten
sinne, missä Tarzan näytti murhaavan hänen puolisonsa kuristamalla,
samalla ravistaen kreiviä kuin mäyräkoira rottaa.

Kuin mielipuoli nyki kreivitär Tarzanin valtavia käsiä. "Jumalan
äiti!" huudahti hän. "Te tapatte hänet, te tapatte hänet! Oi, Jean,
te tapatte minun puolisoni!"

Tarzan oli kuurona raivosta. Äkkiä hän paiskasi ruumiin lattialle
ja astuen jalallaan ylöspäin käännetylle rinnalle kohotti päätänsä.
Sitten kaikui kreivi de Couden palatsin läpi otuksen kaataneen
urosapinan kaamea uhmanhuuto. Kellarista ullakolle asti kuului tämä
kauhea ääni ja tunkeutui palvelijain osastoon, jotka kalpenivat
ja vapisivat. Nuori nainen lankesi polvilleen lattialla viruvan
puolisonsa ruumiin ääreen ja rukoili.

Verkalleen haihtui punainen sumu Tarzanin silmistä. Esineet ja asiat
alkoivat selvitä, -- hänelle palautui sivistyneen miehen tajunta.
Hänen silmänsä osuivat polvistuneeseen naiseen. "Olga", kuiskasi hän.

Nainen katsahti häneen odottaen näkevänsä murhanhimon vimmatun
välkkeen silmissä yläpuolellaan. Sensijaan hän näkikin surua ja
katumusta.

"Oi Jean!" huudahti hän. "Katsokaa, mitä olette tehnyt. Hän oli
puolisoni. Minä rakastin häntä ja te olette hänet tappanut."

Hyvin hellävaroen nosti Tarzan kreivi de Couden hervottoman ruumiin
ja kantoi sen vuoteelle. Sitten hän painoi korvansa miehen rintaa
vasten.

"Hiukan konjakkia, Olga!" sanoi hän.

Kreivitär toi sitä, ja yhdessä he kaatoivat sitä hänen huuliensa
välitse. Samalla nämä valkoiset huulet heikosti hengähtivät. Pää
kääntyi, ja de Coude voihkaisi.

"Hän ei kuole", sanoi Tarzan. "Jumalan kiitos!"

"Miksi niin teitte, Jean?" kysyi kreivitär.

"En tiedä. Hän löi minua ja minä vimmastuin. Olen nähnyt heimoni
apinain tekevän samoin. En ole koskaan kertonut teille tarinaani,
Olga. Olisi parempi, että olisitte sen tiennyt. Silloin ehkä ei olisi
tätä tapahtunut. Minä en ole koskaan nähnyt isääni. Ainoa äiti, minkä
milloinkaan olen tuntenut, oli hurja naarasapina. Viidenteentoista
ikävuoteeni asti en ollut koskaan nähnyt ihmisolentoa. Vasta
kaksikymmenvuotiaana näin ensi kerran valkoisen miehen. Vähän enemmän
kuin vuosi sitten olin vielä alaston peto Afrikan viidakossa.

"Älkää tuomitko minua kovin ankarasti. Kaksi vuotta on liian lyhyt
aika sellaisen muutoksen yrittämiseen yksilössä, johon valkoinen rotu
on tarvinnut lukemattomia vuosisatoja."

"Minä en tuomitse teitä ollenkaan, Jean. Syy on minun. Teidän täytyy
nyt mennä -- hän ei saa nähdä teitä täällä, kun tulee tajuihinsa.
Hyvästi."

Surumielinen oli Tarzan astellessaan pää kumarassa kreivi de Couden
palatsista.

Heti kun hän oli ulkona kadulla, pukeutuivat hänen ajatuksensa
määrättyyn muotoon, ja niinpä hän kahtakymmentä minuuttia myöhemmin
astui Rue Maulen läheisyydessä sijaitsevalle poliisiasemalle. Täältä
hän pian tapasi yhden niistä konstaapeleista, joiden kanssa hänellä
oli ollut ottelunsa muutama viikko sitten. Poliisi oli vilpittömästi
iloinen nähdessään sen miehen, joka häntä oli niin kovakouraisesti
pidellyt. Hetkisen keskustelun jälkeen Tarzan kysyi, oliko hän
koskaan kuullut Nikolas Rokoffista tai Alexis Paulvitshista.

"Varsin useinkin, monsieur. Kummallakin on ansioluettelonsa poliisin
kirjossa, ja vaikka tällä hetkellä ei olekaan mitään syytettä heitä
vastaan, pidämme huolen siitä, että tarkoin tiedämme, mistä he
tarpeen tullen ovat tavattavissa. Vain samaa varovaisuutta, jota
noudatamme jokaisen tunnetun rikollisen suhteen. Miksi monsieur sitä
kysyy?"

"Minä tunnen heidät", vastasi Tarzan. "Haluan tavata monsieur
Rokoffia eräässä pikkuasiassa. Jos voitte opastaa minut hänen
asuntoonsa, niin olen siitä kiitollinen."

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän sanoi poliisimiehelle hyvästi, ja
taskussaan pieni paperiliuska, jolle oli kirjoitettu erään jokseenkin
huonomaineisessa kaupunginosassa sijaitsevan talon osoite, hän astui
rivakasti lähimmän auton luo.

Rokoff ja Paulvitsh olivat palanneet kortteeriinsa ja istuivat
juttelemassa illan tapausten otaksuttavista tuloksista. He olivat
soittaneet kahden aamulehden toimitukseen, joka hetki odottaen nyt
reporttereja kuulemaan aivan verestä häväistysjuttua, joka huomenna
hälyttäisi koko Pariisin seurapiirit.

Raskasta astuntaa kuului portailta.

"Mutta ovatpa ne sanomalehtimiehet kerkeitä!" huudahti Rokoff ja
kuullessaan naputuksen huoneen ovelta lisäsi: "Sisään, monsieur!"

Tervehdyksen hymy hyytyi venäläisen kasvoille hänen tuijottaessaan
vieraansa koviin, harmaisiin silmiin.

"Tuhat tulimmaista!" kiljahti hän hypähtäen pystyyn. "Mikä teidät
tänne tuo?"

"Istukaa!" käski Tarzan niin hiljaa, että miehet juuri eroittivat
sanat, mutta sellaisella äänensävyllä, joka sai Rokoffin painumaan
tuolilleen ja pysytti Paulvitshin omallaan.

"Tiedätte, mikä minut tänne tuo", jatkoi hän samalla matalalla
äänellä. "Olisin tullut tappaakseni teidät, mutta kun olette Olga de
Couden veli, en tee sitä -- nyt.

"Annan teille miekkosille tilaisuuden säilyttää henkenne. Paulvitsh
ei paljoa merkitse -- hän on vain typerä, hupsu kätyri; siksipä en
surmaakaan häntä niin kauan kuin sallin teidän elää. Mutta ennenkuin
jätän teidät elävinä tähän huoneeseen, olette täyttäneet kaksi
pyyntöäni. Ensiksikin on teidän kirjoitettava täydellinen tunnustus
osallisuudestanne tämänöiseen juoneen -- ja piirrettävä nimenne sen
alle.

"Toiseksi on teidän henkenne uhalla luvattava minulle, ettette
salli sanaakaan tästä seikkailusta tulla sanomalehtiin. Jollette sitä
tee, niin kummassakaan teistä ei ole henkeä, kun ensi kerran käyn
tuosta ovesta. Käsitättekö?" Ja vastausta odottamatta hän lisäsi:
"Pitäkää kiirettä; edessänne on mustetta, kynä ja paperia."

Rokoff otti itselleen hurjan muodon koettaen uhmaamalla osoittaa,
kuinka vähän hän pelkäsi Tarzanin uhkauksia. Hetkistä myöhemmin
hän tunsi apinamiehen teräksiset sormet kurkussaan, ja Paulvitsh,
joka yritti hiipiä heidän ohitseen ovelle, nostettiin lattialta
ilmaan ja paiskattiin tunnottomana nurkkaan. Kun Rokoff alkoi mustua
kasvoiltaan, hellitti Tarzan puristuksensa ja työnsi miehen takaisin
tuolille. Vähän aikaa yskittyään istui Rokoff jurosti tuijottaen
edessään seisovaan mieheen. Sitten Paulvitsh virkosi ja liikkasi
vaivaloisesti takaisin tuolilleen Tarzanin käskystä.

"Kirjoittakaahan nyt", sanoi apinamies. "Jos on tarpeellista teitä
uudelleen käsitellä, niin en ole yhtä lempeä."

Rokoff tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa.

"Älkäähän vain unohtako mitään yksityiskohtaa ja muistakaa mainita
jokainen nimi", varoitti Tarzan.

Samalla kuului naputusta ovelta.

"Sisään!" sanoi Tarzan.

Siro, vilkas nuori mies astui huoneeseen. "Olen _Matin'ista_",
ilmoitti hän. "Monsieur Rokoffillahan on minulle pakina."

"Siinä olette erehtynyt, monsieur", vastasi Tarzan. "Eihän teillä ole
mitään julkaistavaksi annettavaa, rakas Nikolas?"

Rokoff vilkaisi kirjoituksestaan, ruma virnistys kasvoillansa.

"Ei", mörähti hän, "minulla ei ole mitään kertomusta julkaistavaksi
-- nyt."

"Eikä koskaan, rakas Nikolas." Uutisten kerääjä ei nähnyt kamalaa
kiiltoa apinamiehen silmissä; mutta Rokoff sen huomasi.

"Eikä koskaan", toisti venäläinen kiireisesti.

"Kovin ikävää, että teitä on vaivattu, hyvä herra", virkkoi Tarzan
kääntyen sanomalehtimieheen päin. "Toivotan herralle hyvää yötä",
lisäsi hän, kumarruksellaan ajaen siron nuoren miehen ulos huoneesta
ja sulkien oven hänen nenänsä edessä.

Tuntia myöhemmin kääntyi Tarzan, paksuhko käsikirjoitus takkinsa
taskussa, Rokoffin huoneen ovella.

"Teinä minä matkustaisin pois Ranskasta", sanoi hän, "sillä ennemmin
tai myöhemmin saan aiheen surmata teidät niin, ettei se millään
muotoa saata sisartanne ikävyyksiin".



KUUDES LUKU

Kaksintaistelu


D'Arnot nukkui, kun Tarzan astui heidän huoneistoonsa Rokoffin
luota lähdettyään. Tarzan ei häirinnyt häntä, mutta seuraavana
aamuna hän kertoi edellisen illan tapahtumat unohtamatta ainoatakaan
yksityiskohtaa.

"Mikä hupsu minä olenkaan ollut!" päätti hän puheensa. "De Coude
ja hänen vaimonsa olivat molemmat ystäviäni. Kuinka olen heidän
ystävyytensä palkinnut? Vähällä piti, etten murhannut kreiviä. Olen
heittänyt häpeän varjon kunnon naisen nimelle. On hyvin luultavaa,
että olen särkenyt onnellisen kodin."

"Rakastatteko Olga de Coudea?" kysyi D'Arnot.

"Jollen varmaan tietäisi, että hän ei rakasta minua, niin en voisi
vastata kysymykseenne, Paul; mutta olematta häntä kohtaan epähieno,
voin sanoa teille, että minä en rakasta häntä eikä hän minua.
Hetkiseksi valtasi meidät äkillinen huumaus -- muuta se ei ollut -- ja
olisi jättänyt meidät koskemattomiksi yhtä nopeasti kuin oli meidät
vallannutkin, vaikka de Coude ei olisi saapunutkaan. Kuten tiedätte,
minulla on ollut vain vähän kokemusta naisten seurassa. Olga de Coude
on hyvin kaunis; se seikka ja kiehtovan ympäristön himmeä valo sekä
turvattoman vetoaminen minun suojelukseeni olivat asioita, joiden
vaikutusta sivistyneempi mies olisi voinut vastustaa; mutta minun
sivistykseni ei ulotu edes marrasketeen -- se ei ole edes vaatteitani
syvemmällä.

"Pariisi ei sovi minulle. Täällä minä vain kompastun yhä pahempiin
sadinkuoppiin. Ihmisten laatimat rajoitukset ovat ärsyttäviä. Aina
tunnen itseni vangituksi. Minä en voi tätä sietää, ystäväni, ja siksi
ajattelenkin palata omaan viidakkoon elämään sitä elämää, johon
Jumala minut oli aikonut asettaessaan minut sinne."

"Älkää panko sitä niin sydämellenne, Jean", vastasi D'Arnot. "Olette
suoriutunut paljoa paremmin kuin useimmat sivistyneet miehet olisivat
samanlaisissa olosuhteissa. Mitä muuten Pariisista lähtöönne tulee
tällä hetkellä, niin luulenpa melkein, että Raoul de Coudella saattaa
olla siitä asiasta jotakin sanomista ennen pitkää."

Eikä D'Arnot erehtynytkään. Viikkoa myöhemmin ilmoitettiin monsieur
Flaubert noin kello yksitoista aamupäivällä D'Arnotin ja Tarzanin
ollessa aamiaisella. Tämä vieras oli erinomaisen kohtelias herra.
Monin kumarruksin hän esitti kreivi de Couden haasteen herra
Tarzanille. Tahtoisiko monsieur olla niin perin ystävällinen, että
lähettäisi jonkun tuttavansa herra Flaubertin puheille niin pian kuin
hänelle sopi, jotta yksityiskohdat voitaisiin järjestää asianomaisten
molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi?

Tietysti. Herra Tarzan uskoisi asiansa mielihyvällä ja ehdottomasti
ystävänsä, luutnantti D'Arnotin haltuun. Ja niinpä sovittiin, että
D'Arnot kävisi sinä iltapäivänä herra Flaubertin luona, ja kohtelias
sekundantti jätti heidät moneen kertaan kumarrellen.

Kun ystävykset jälleen olivat kahdenkesken, vilkaisi Tarzan
omituisesti D'Arnotiin.

"No?" kysyi tämä.

"Nyt minun täytyy synteihini lisätä murha tai itse tulla tapetuksi",
sanoi Tarzan. "Edistyn nopeasti sivistyneiden veljieni tavoissa."

"Mitkä aseet valitsette?" kysyi D'Arnot. "De Coudea pidetään
mestarimiekkailijana ja oivallisena ampujana."

"Silloin voisin valita myrkytettyjä nuolia kahdenkymmenen askeleen
päästä tai keihäitä samalta matkalta heitettyinä", nauroi Tarzan.
"Esittäkää pistooleja, Paul."

"Hän tappaisi teidät, Jean."

"Sitä en epäile", vastasi Tarzan. "Joskushan minun täytyy kuolla."

"On parempi, että valitsemme miekat", virkkoi D'Arnot. "Hän tyytyy
haavoittamaan teitä, eikä ole niin suurta pelkoa kuolettavasta
vammasta."

"Pistoolit", virkkoi Tarzan päättäväisesti.

D'Arnot koetti suostutella häntä siitä päätöksestään luopumaan, mutta
onnistumatta, joten aseiksi määrättiin pistoolit.

D'Arnot palasi neuvottelemasta herra Flaubertin kanssa pian jälkeen
kello neljän.

"Kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Huomenaamulla päivän sarastaessa
-- syrjäisellä paikalla tiellä Etampsin läheisyydessä. Joistakin
mieskohtaisista syistä herra Flaubert halusi sitä, enkä minä
vastustellut."

"Hyvä on!" oli Tarzanin ainoa huomautus. Hän ei sitten enää viitannut
asiaan edes epäsuorasti. Sinä iltana hän kirjoitti useita kirjeitä
ennen levolle menoaan. Suljettuaan ne sinetillä ja kirjoitettuaan
niihin osoitteet hän pani ne kaikki D'Arnotille osoitettuun koteloon.
Hänen riisuutuessaan D'Arnot kuuli hänen hyräilevan balettilaulua.

Ranskalainen noitui hiljaa itsekseen. Hän tunsi itsensä kovin
onnettomaksi, sillä hän oli varma, että nouseva aurinko huomenaamulla
valaisisi Tarzanin hengetöntä ruumista. Häntä kiusasi nähdä Tarzan
niin huolettomana.

"Tämä on mitä sivistymättömin tunti toistensa tappamiseksi",
huomautti apinamies, kun hänet aamun pikkutunneilla herätettiin
mukavasta vuoteestansa. Hän oli nukkunut hyvin, ja niinpä hänestä
tuntui, että hänen päänsä oli tuskin koskettanut pielusta,
ennenkuin hänen palvelijansa hänet kunnioittavasti herätti. Hänen
huomautuksensa oli tarkoitettu D'Arnotille, joka seisoi täysissä
pukimissaan Tarzanin makuuhuoneen oviaukossa.

D'Arnot oli tuskin ollenkaan nukkunut koko yönä. Hän oli hermostunut
ja senvuoksi kärtyisä.

"Luullakseni te nukuitte kuin vauva kaiken yötä", sanoi hän.

Tarzan nauroi. "Äänestänne, Paul, päättelen, että melkein luette sen
minulle viaksi. En sille mitään voinut, en tosiaan."

"Ei, Jean; en minä sitä tarkoita", vastasi D'Arnot itsekin hymyillen.
"Mutta te otatte koko asian niin hiton keveästi -- ärsyttävän
keveästi. Luulisi teidän olevan lähdössä ampumaan pikemmin
maalitauluun kuin yhtä Ranskan parhaista pyssymiehistä."

Tarzan kohautti olkapäitänsä. "Minä lähden sovittamaan suuren
vääryyden, Paul. Hyvin tarpeellinen tekijä sovituksessa on
vastustajani ampumatarkkuus. Miksi siis olisin tyytymätön? Ettekö
itse ole minulle sanonut, että Couden kreivi on oivallinen ampuja?"

"Tarkoitatteko, että toivotte saavanne surmanne?" huudahti D'Arnot
kauhistuneena.

"En voi sanoa sitä toivovani; mutta teidänkin täytyy myöntää, että on
vähän syytä uskoa säästyväni kuolemasta."

Jos D'Arnot olisi tiennyt, mitä apinamiehen sielussa liikkui --
mitä oli ollut hänen ajatuksissaan melkein siitä asti, kun hän
oli saanut ensimmäisen vihjauksen, että de Coude haastaisi hänet
kaksintaisteluun, -- olisi hän vielä enemmänkin säikähtynyt.

Ääneti he astuivat D'Arnotin suureen autoon ja yhä yhtä äänettöminä
kiitivät Etampsiin vievää hämärää tietä pitkin. Kumpikin oli vaipunut
omiin mietteisiinsä. D'Arnotin ajatukset olivat perin surullisia,
sillä hän oli tosiaan kiintynyt Tarzaniin. Suuri ystävyys, joka oli
syntynyt näiden kahden miehen välillä, vaikkakin heidän koko elämänsä
ja kasvatuksensa oli ollut niin perin erilaista, oli vain lujittunut
yhdessäolosta, sillä he olivat miehiä, joihin kumpaankin tehosivat
yhtä voimakkaasti samat miehuuden, mieskohtaisen urheuden ja kunnian
ihanteet. He voivat ymmärtää toisiansa, ja kumpikin saattoi olla
ylpeä toisen ystävyydestä.

Apinain Tarzanin ajatukset liikkuivat menneisyydessä, kadotetun
viidakkoelämänsä onnellisempien tilanteiden hauskoissa muistoissa.
Hän muisti lukemattomat poika-aikansa hetket, jotka oli istuen jalat
ristissä pöydällä viettänyt kuolleen isänsä hökkelissä, pieni ruskea
ruumis kumartuneena tuollaisiin kiehtovan kuvakirjan yli, joista
hän omin avuin oli keksinyt painetun kielen salaisuuden jo kauan
ennenkuin ihmispuheen äänet hipaisivat hänen korvaansa. Tyytyväinen
hymyily miedonsi hänen ankaria piirteitään, kun hän ajatteli
sitä päivien päivää, jolloin oli ollut aarniometsän syvyydessä
kahdenkesken Jane Porterin kanssa.

Vihdoin katkaisi auton pysähtyminen hänen muistelmansa. He olivat
määräpaikassaan. Tarzanin ajatukset palasivat hetken puuhiin. Hän
tiesi, että hänen oli pian kuoltava, mutta hänessä ei ollut mitään
kuolemanpelkoa. Julman viidakon asukkaille on kuolema jokapäiväinen.
Luonnon ensimmäinen laki pakottaa heidät sitkeästi pitämään kiinni
elämästä -- taistelemaan henkensä puolesta; mutta se ei opeta heitä
pelkäämään kuolemaa.

D'Arnot ja Tarzan tulivat ensimmäisinä perille. Tuokiota myöhemmin
saapuivat de Coude, herra Flaubert ja kolmas herra. Viimemainittu
esiteltiin D'Arnotille ja Tarzanille. Hän oli lääkäri.

D'Arnot ja herra Flaubert puhuivat hetken aikaa kuiskaillen
keskenään. Kreivi de Coude ja Tarzan seisoivat kentän vastakkaisilla
puolilla. Sitten sekundantit kutsuivat heitä. D'Arnot ja herra
Flaubert olivat tarkastaneet pistoolit. Nuo kaksi miestä, joiden
hetkistä myöhemmin oli tähdättävä toisiinsa, seisoivat ääneti,
sillä välin kun monsieur Flaubert esitti ne ehdot, joita heidän oli
noudatettava.

Heidän oli ensin seisottava selät käännettyinä toisiinsa. Herra
Flaubertin antamasta merkistä heidän oli käveltävä vastapäisiin
suuntiin, pistoolit vyöstä riippumassa. Kun kumpikin oli astunut
kymmenen askelta, oli D'Arnotin annettava merkki, jolloin heidän oli
käännyttävä ja ammuttava mielensä mukaan, kunnes toinen kaatui tai
kumpikin oli käyttänyt sallitut kolme patruunaa.

Herra Flaubertin puhuessa otti Tarzan savukkeen kotelostaan ja
sytytti sen. De Coude oli tyyneyden perikuva, -- olihan hän Ranskan
paras ampuja.

Sitten herra Flaubert nyökkäsi D'Arnotille, ja kumpikin sovitti
päämiehensä asentoon.

"Oletteko aivan valmiit, hyvät herrat?" kysyi herra Flaubert.

"Kyllä", vastasi de Coude.

Tarzan nyökkäsi. Herra Flaubert antoi merkin. Hän ja D'Arnot astuivat
muutaman askelen sivulle päin, ollakseen tulilinjan ulkopuolella,
ja taistelijat lähtivät verkalleen eri suuntiin. Kuusi! Seitsemän!
Kahdeksan! D'Arnotin silmissä oli kyyneliä, sillä hän rakasti
Tarzania paljon. Yhdeksän! Vielä askel, ja luutnantti-poloinen antoi
merkin, jota hän niin kammoi. Se kuulosti hänestä hänen parhaan
ystävänsä kuolemantuomiolta.

Nopeasti kääntyi de Coude ja laukaisi. Tarzan vavahti hiukan. Hänen
pistoolinsa riippui vielä sivulla.

De Coude epäröi ikäänkuin olisi odottanut näkevänsä vastustajansa
lyyhistyvän maahan. Ranskalainen oli niin kokenut ampuja, että
varmasti tiesi osanneensa. Mutta Tarzan ei vieläkään liikahtanut
kohottaakseen pistooliaan. De Coude laukaisi jälleen, mutta
apinamiehen asento -- täydellinen välinpitämättömyys, joka ilmeni
hänen kookkaan ruumiinsa jokaisessa liikahduksessa ja huolettomassa
levollisuudessa sekä rauhallinen, häiriintymätön haikujen veteleminen
-- olisi saanut Ranskan parhaimmankin pyssymiehen hämilleen. Tällä
kertaa Tarzan ei vavahtanut, mutta de Coude tiesi taaskin, että oli
osannut.

Äkkiä juolahti selitys hänen mieleensä: Hänen vastustajansa alistui
tyynesti näihin hirvittäviin vaaroihin, toivoen, ettei saisi mitään
kuolettavaa haavaa de Couden kolmesta laukauksesta. Sitten hän
valitsisi oman aikansa ampuakseen de Couden kuoliaaksi harkitusti,
tyynesti ja kylmäverisesti. Pieni väristys karmi ranskalaisen
selkäpiitä. Tämähän oli pirullista. Mikä olikaan otuksiaan tuo mies,
joka saattoi tyynesti seistä kaksi luotia ruumiissaan ja odottaa
kolmatta.

Ja sitten de Coude tähtäsi tarkasti, mutta hän oli menettänyt
ryhtinsä ja ampui harhaan. Tarzan ei vieläkään ottanut vyössään
riippuvaa pistoolia käteensä.

Hetkisen seisoivat molemmat katsellen toisiaan suoraan silmiin.
Tarzanin kasvoilla oli pettymyksen ilme. De Couden ilme osoitti pian
suorastaan kauhua.

Hän ei voinut tätä kauemmin kestää.

"Jumalan äiti! Ampukaa, monsieur!" huusi hän.

Mutta Tarzan ei kohottanut pistooliaan. Sensijaan hän astui de
Coudea kohti, ja kun D'Arnot ja herra Flaubert, käsittäen hänen
tarkoituksensa väärin, aikoivat hyökätä heidän väliinsä, nosti hän
vasemman kätensä ehkäisevästi.

"Älkää pelätkö", sanoi hän heille, "minä en tee hänelle mitään pahaa".

Se oli aivan tavatonta, mutta he pysähtyivät. Tarzan tuli aivan
lähelle de Coudea.

"Kreivin pistoolissa on varmaan ollut joku vika", sanoi hän. "Tai
te itse ette ole oikein kunnossa. Ottakaahan omani, monsieur. Ja
yrittäkää uudestaan." Ja Tarzan tarjosi pistoolinsa perä edellä
vastustajalleen, kummastuneelle de Coudelle.

"_Mon Dieu_!" huudahti jälkimäinen. "Oletteko hullu?"

"En, hyvä ystävä", vastasi apinamies; "mutta minä ansaitsen kuolla.
Se on ainoa tapa, millä voin sovittaa vääryyden, jonka olen tehnyt
hyvin kunnialliselle naiselle. Ottakaa pistoolini ja tehkää niinkuin
pyydän."

"Se olisi murhaa", vastasi de Coude. "Mutta mitä vääryyttä olette
vaimolleni tehnyt? Hän vannoi minulle, että..."

"En minä sellaista tarkoita", vastasi Tarzan nopeasti. "Itse näitte
kaiken pahan, mitä välillämme tapahtui. Mutta se riitti luomaan
varjon hänen nimeensä ja tärvelemään sellaisen miehen onnen, jota
vastaan en kantanut mitään kaunaa. Syy oli kokonaan minussa,
ja niinpä haluankin sen sovitukseksi tänä aamuna kuolla. Olen
pahoillani, että monsieur ei olekaan niin ihmeellinen tarkk'ampuja
kuin minulle uskoteltiin."

"Sanotte, että syy on kokonaan teidän?" lausui de Coude innokkaasti.

"Kokonaan minun, hyvä herra. Vaimonne on täysin puhdas nainen. Hän
rakastaa ainoastaan teitä. Se, mitä näitte, oli kokonaan minun
syyni. Mutta sinne saapumiseni ei ollut kreivitär de Couden syy
eikä omanikaan. Tässä on paperi, joka sen ehdottomasti todistaa",
ja Tarzan veti taskustaan Rokoffin kyhäämän ja allekirjoittaman
tunnustuksen.

De Coude otti sen ja luki. D'Arnot ja herra Flaubert olivat astuneet
lähelle. He olivat uteliaita näkemään omituisen kaksintaistelun
lopun. Kukaan ei puhunut, ennenkuin de Coude oli lukenut saamansa
asiakirjan, jolloin hän vilkaisi Tarzaniin ja sanoi:

"Te olette hyvin urhea ja ritarillinen mies. Kiitän Jumalaa, etten
teitä surmannut."

De Coude oli ranskalainen. Ranskalaiset ovat herkkiä. Kreivi kietoi
käsivartensa Tarzanin kaulaan ja syleili häntä. Herra Flaubert
syleili D'Arnotia. Ketään ei ollut tohtoria syleilemässä. Kenties
tämä siitä närkästyneenä riensikin väliin vaatien, että hänen
sallittaisiin sitoa Tarzanin haavat.

"Tähän herraan osui ainakin yksi luoti, ehkä kaikki kolme", sanoi hän.

"Kaksi", selitti Tarzan. "Toinen vasempaan olkapäähän ja toinen
vasempaan kylkeen -- molemmat luullakseni vain lihashaavoja."

Mutta tohtori pakotti hänet oikaisemaan itsensä nurmikolle ja
puuhaili hänen kanssaan, kunnes haavat oli puhdistettu ja verenvuoto
tukittu.

Yhtenä seurauksena tästä kaksintaistelusta oli, että kaikki
palasivat D'Arnotin autossa parhaina ystävinä Pariisiin. De Coude
tunsi mielensä niin keventyneeksi saatuaan tämän kahdenkertaisen
vakuutuksen vaimonsa uskollisuudesta, ettei häneen jäänyt
minkäänlaista kaunaa Tarzania vastaan. Tosin oli jälkimäinen ottanut
päälleen paljoa suuremman syyosuuden kuin hänelle oikeastaan kuului,
mutta jos hän olikin hiukan valehdellut, saattoi sen antaa anteeksi,
sillä hän valehteli ritarillisesti.

Apinamies määrättiin muutamiksi päiviksi vuoteeseensa. Hänestä se
oli hupsua ja joutavaa, mutta tohtori ja D'Arnot vaativat sitä niin
hartaasti, että hän heitä miellyttääkseen myöntyi, vaikka pelkkä tuo
ajatuskin häntä nauratti.

"Tämä on lystikästä", sanoi hän D'Arnotille. "Virua vuoteessa
neulanpistosta! Silloin kun Bolgani, gorillakuningas, pienenä
poikapahaisena ollessani repi minut miltei palasiksi -- oliko minulla
silloin mukava, pehmeä vuode levätäkseni? Ehei, vain viidakon
kostea, mätänevien kasvien peittämä maa. Jonkun rehevän pensaan alla
makasin vuorokausia ja viikkoja, hoivaajanani ainoastaan Kaala --
uskollinen Kaala-poloinen, joka torjui hyönteiset haavoiltani ja piti
petoeläimiä loitolla.

"Kun pyysin vettä, toi hän sitä omassa suussaan, -- se oli hänen
ainoa keinonsa. Ei ollut sterilisoitua haavaharsoa, ei antiseptistä
sideainetta -- ei mitään, mikä ei olisi saattanut rakasta tohtoriamme
suunniltaan, jos olisi ollut näkemässä."

Mutta aika kului pian, ja Tarzan oli jalkeilla ennen kuin sitä
aavistikaan. De Coude oli käynyt useita kertoja hänen luonaan ja
kuullessaan, että Tarzan halusi jonkinlaista työtä, lupasi katsoa,
mitä asian hyväksi voitaisiin tehdä.

Ensimmäisenä päivänä, jona Tarzanin sallittiin lähteä ulos, hän
sai sanoman de Coudelta, joka pyysi häntä sinä iltapäivänä käymään
toimistossaan.

Tarzan tapasi kreivin häntä odottelemassa, sai hyvin miellyttävän
vastaanoton, ja herra de Coude onnitteli häntä siitä, että hän
taas jo oli jalkeilla. Kumpikaan ei ollut milloinkaan maininnut
kaksintaistelusta tai sen syystä sen aamun jälkeen, jolloin se oli
suoritettu.

"Luulen löytäneeni jotakin juuri sopivaa teille, herra Tarzan", sanoi
kreivi. "Se on hyvin luottamuksellinen ja vastuunalainen toimi, joka
myöskin vaatii melkoista ruumiillista rohkeutta ja urheutta. En voi
kuvitella mielessäni siihen sopivampaa miestä kuin juuri te olette,
herra Tarzan. Se vaatii paljon matkustamista, ja myöhemmin se saattaa
auttaa teitä paljoa parempaan asemaan -- ehkä diplomaattikunnassa.

"Ensimmältä, vain lyhyen aikaa, olette erityisenä asiamiehenä
sotaministeriön palveluksessa. No, menkäämme sen herran luo, joka
tulee päälliköksenne. Hän voi selittää teille velvollisuutenne paljoa
paremmin kuin minä, ja sitten voitte päättää, haluatteko ottaa toimen
vastaan vai ettekö."

De Coude itse saattoi Tarzanin kenraali Rochéren toimistoon. Tämä
oli sen virkakunnan päällikkö, johon Tarzan kuuluisi, jos hän
ottaisi toimen vastaan. Sitten kreivi jätti hänet, ensin mitä
innokkaimmin kuvailtuaan kenraalille apinamiehen monia avuja, jotka
tekisivät hänet sopivaksi puheena olevaan tehtävään. Puolta tuntia
myöhemmin Tarzan astui ulos toimistosta saatuaan elämänsä ensimmäisen
virkanimityksen. Aamulla hänen oli palattava saamaan lisäohjeita,
vaikka kenraali Rochére jo olikin aivan selvästi lausunut,
että Tarzan saattoi valmistautua lähtemään Pariisista melkein
määräämättömäksi ajaksi, mahdollisesti jo huomenna.

Mitä iloisemmalla mielellä Tarzan riensi kotiin ilmoittaakseen tämän
hyvän uutisen D'Arnotille. Vihdoinkin olisi hänestä jotakin hyötyä
maailmassa, mutta parasta oli se, että hän saisi matkustella ja nähdä
maailmaa.

Hän saattoi tuskin odottaa, kunnes ehti oikein sisälle D'Arnotin
arkihuoneeseen, kertoakseen iloisen uutisen. D'Arnot ei ollut yhtä
mielissään.

"Teitä näkyy riemastuttavan lähteä Pariisista, niin ettemme kenties
näe toisiamme kuukausimääriin. Te, Tarzan, olette perin kiittämätön!"
Ja D'Arnot nauroi.

"Ei, Paul; minä olen pieni lapsi. Minulla on uusi lelu, ja minua
kutkuttaa ihan kuollakseni."

Ja niin tapahtui, että Tarzan seuraavana päivänä matkusti Pariisista
Marseillea ja Orania kohti.



SEITSEMÄS LUKU

Sidi Aissan tanssijatyttö


Tarzanin ensimmäinen tehtävä ei juuri näyttänyt tulevan
kiihoittavaksi eikä olevan tärkeäkään. Muuatta _spahi_-luutnanttia
oli hallituksella syytä epäillä sopimattomista suhteista erään
Euroopan suurvallan kanssa. Tämä luutnantti, nimeltä Gernois, joka
nykyisin oli komennettuna Sidi-bel-Abbesiin, oli hiljattain kuulunut
yleisesikuntaan, jossa hänen tavallisten tehtäviensä yhteydessä
paljon tärkeitä sotilaallisia tietoja oli joutunut hänen haltuunsa.
Näistä tiedoista hallitus epäili tuon suurvallan hierovan kauppaa
upseerin kanssa.

Epäluulo luutnanttia vastaan oli herännyt pelkästä hämärästä
vihjauksesta, jonka tunnettu pariisitar oli mustasukkaisuuden
puuskassa viskannut. Mutta yleisesikunnat ovat arkoja
salaisuuksistaan ja kavallus niin vakava asia, että pelkkää
vihjaustakaan sellaiseen ei voida huoleti sivuuttaa. Ja niinpä
Tarzan oli saapunut Algeriaan amerikkalaiseksi metsästäjäksi ja
matkustajaksi puettuna, pitääkseen tarkasti silmällä luutnantti
Gernoisia.

Hän oli suurella riemulla odotellut jälleen näkevänsä rakkaan
Afrikansa, mutta nämä sen pohjoiset seudut olivat niin erilaiset kuin
hänen troopillinen viidakkokotinsa, että hän kotiinpaluuliikutusta
kokeakseen olisi yhtä hyvin voinut matkustaa takaisin Pariisiin.
Oranissa hän vietti päivän samoillen arabialaisen kaupunginosan
ahtailla, käyrillä kujilla ja nauttien omituisista nähtävyyksistä.
Seuraavana päivänä hän oli Sidi-bel-Abbesissa, missä esitti
suosituskirjeensä sekä sivili- että sotilasvirkailijoille; mutta
niistä papereista ei käynyt matkan todellinen tarkoitus ilmi.

Tarzan osasi riittävästi englanninkieltä käydäkseen arabialaisten
ja ranskalaisten keskuudessa amerikkalaisesta, eikä muuta vaadittu.
Kun hän tapasi englantilaisen, haastoi hän ranskaa, jotta ei
paljastaisi itseänsä, mutta puhui toisinaan englanninkieltä muille
muukalaisille, jotka sitä ymmärsivät, vaan eivät voineet huomata
pieniä vajavaisuuksia hänen korostuksessaan ja lausumisessaan.

Täällä hän tutustui moniin ranskalaisiin upseereihin ja tuli pian
heidän suosikikseen. Hän tapasi Gernoisin, jonka hän havaitsi
vähäsanaiseksi, nähtävästi huonosta ruuansulatuksesta kärsiväksi,
noin nelikymmenvuotiaaksi mieheksi ja joka seurusteli toveriensa
kanssa vähän tai ei ollenkaan.

Kuukauden aikaan ei tapahtunut mitään merkillistä. Gernoisin luona
ei näkynyt käyvän ketään vieraita eikä hän tilapäisillä käynneillään
kaupungilla ollut tekemisissä kenenkään kanssa, jonka vilkkainkaan
mielikuvituksen lento olisi voinut otaksua vieraan vallan salaiseksi
kätyriksi. Tarzan alkoi toivoa, että huhu sittenkin olisi perätön;
mutta silloin Gernois komennettiin äkkiä kauaksi etelään, Pienessä
Saharassa sijaitsevaan Bu-Sadaan.

Spahi-komppania ja kolme upseeria määrättiin sinne, aikaisemmin
komennetun joukon tilalle. Kaikeksi onneksi oli yksi näistä
upseereista, kapteeni Gerard, tullut Tarzanin kanssa erinomaisen
hyväksi ystäväksi, joten ei herättänyt vähintäkään epäluuloa, kun
apinamies mainitsi mielellään käyttävänsä tilaisuutta seuratakseen
häntä Bu-Saadaan, missä toivoi löytävänsä hyviä metsästysmaita.

Buirassa osasto astui junasta, ja loppupäivä ratsastettiin. Kun
Tarzan Buirassa hieroi kauppaa ratsusta, näki hän vilauksen
eurooppalaisiin vaatteisiin puetusta miehestä, joka tirkisteli häntä
alkuasukas-kahvilan oviaukosta; mutta kun Tarzan katsahti häneen,
kääntyi mies ja astui pieneen matalakattoiseen multahökkeliin. Vaikka
Tarzanista ikäänkuin tuntui, että miehen ryhdissä ja kasvoissa oli
jotakin tutunomaista, ei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Matka Aumaleen oli väsyttävä Tarzanille, jonka kokemus
ratsastustaidosta tähän asti oli rajoittunut oppikurssiin eräässä
Pariisin ratsastuskoulussa, ja senvuoksi hän nopeasti etsi vuoteen
virkistävää lepoa Grossatin hotellissa upseerien ja sotilasten
majoittuessa sotilasasemalle.

Vaikka Tarzan herätettiin aikaisin seuraavana aamuna, oli
spahi-komppania jo taipaleella ennenkuin hän oli lopettanut
aamiaisensa. Hän kiirehti ateriaansa, jotta sotilaat eivät pääsisi
paljoa hänen edelleen, mutta silloin hän sattui vilkaisemaan ovesta,
joka vei ruokasalista tarjoiluhuoneeseen.

Ihmeekseen hän huomasi Gernoisin seisovan siellä ja juttelevan
juuri saman muukalaisen kanssa, jonka hän edellisenä päivänä oli
nähnyt Buiran kahvilassa. Hän ei voinut erehtyä, sillä asennossa ja
vartalossa oli samaa omituista tutunomaisuutta, vaikka miehen selkä
oli häneen päin.

Hänen tarkatessaan silmillään näitä kahta vilkaisi Gernois
ympärilleen ja havaitsi jännittyneen ilmeen Tarzanin kasvoilla.
Muukalainen puhui silloin hiljaa kuiskaillen, mutta ranskalainen
upseeri keskeytti hänet heti, ja molemmat kääntyivät heti poispäin ja
siirtyivät Tarzanin näköpiiristä.

Tämä oli ensimmäinen epäluuloa herättävä seikka, jonka Tarzan oli
koskaan Gernoisin hommissa havainnut, mutta hän oli varma, että
miehet olivat lähteneet tarjoiluhuoneesta vain siksi, että Gernois
oli äkännyt hänen heitä katselevan. Itsepintainen vaikutelma
muukalaisen tutunomaisuudesta vielä vahvisti apinamiehen uskoa, että
tässä vihdoinkin oli jotakin tarkkaamisen arvoista.

Hetkistä myöhemmin Tarzan astui tarjoiluhuoneeseen, mutta miehet
olivat lähteneet, eikä hän nähnyt heistä mitään takana olevalla
kadullakaan, vaikka hän muutamien verukkeiden nojalla poikkesi eri
myymälöihin ennenkuin lähti ratsastamaan joukko-osaston jälkeen,
joka nyt oli saanut melkoisen etumatkan. Hän ei saavuttanut sitä,
ennenkuin pääsi vähän jälkeen puolenpäivän Sidi Aissaan, jossa
sotilaat levähtivät tunnin verran. Täällä hän tapasi Gernoisin
osaston mukana, mutta ei nähnyt jälkeäkään muukalaisesta.

Sidi Aissassa oli markkinat, ja erämaasta saapuvat lukemattomat
kameelikaravaanit ja torilla liikehtivät arabialaislaumat herättivät
Tarzanissa palavan halun jäädä päiväksi sinne, voidakseen paremmin
tutustua näihin erämaan poikiin. Niinpä spahi-komppania sinä
iltapäivänä ratsastikin Bu Saadaan ilman häntä. Hän kulutti
iltapäivä-tunnit pimeään asti samoillen torilla nuoren, Abdul-nimisen
arabialaisen kanssa, jota majatalon isäntä oli hänelle suositellut
luotettavana palvelijana ja tulkkina.

Täällä Tarzan osti paremman ratsun kuin hänen Buirassa hankkimansa,
ja antautuen keskusteluun komean arabialaisen kanssa, jolle eläin
oli kuulunut, hän sai tietää, että myyjä oli Kadur-ben-Saden,
kaukana, Djelfan eteläpuolella asuvan erämaan-heimon sheikki. Abdulin
välityksellä Tarzan kutsui uuden tuttavansa päivälliselle kanssaan.
Heidän tunkiessaan torin täyttäväin kaupustelija-, kameeli-, aasi- ja
hevosjoukkojen välitse baabelimaisen ääntenhälinän keskellä nykäisi
Abdul Tarzania hihasta.

"Katsokaahan taaksemme, herra", sanoi hän osoittaen olentoa, joka
Tarzanin kääntyessä hävisi kameelin taakse. "Hän on seuraillut meitä
koko iltapäivän", jatkoi Abdul.

"Näin vain vilahduksen tummansiniseen burnusiin ja valkoiseen
turbaaniin puetusta arabialaisesta", vastasi Tarzan. "Häntäkö
tarkoitat?"

"Niin. Minä epäilin häntä, koska hän näyttää muukalaiselta täällä
eikä hänellä ole muuta hommaa kuin hiiviskellä perässämme, mikä ei
ole rehellisen arabialaisen tapaista, ja myöskin siksi, että hän
pitää kasvojensa alempaa osaa kätkettynä, joten ainoastaan silmät
näkyvät. Hän on varmaan häijy mies, sillä muutoin hänellä olisi
jotakin rehellistä omaa hommaa, mihin käyttäisi aikansa."

"Sitten hän on väärillä jäljillä, Abdul", vastasi Tarzan. "Sillä
kellään täällä ei voi olla mitään valittamista minua vastaan. Olen
ensi kertaa maassanne, eikä minua tällä seudulla kukaan tunne. Hän
huomaa pian erehdyksensä ja lakkaa meitä väijymästä."

"Jollei ehkä ole ryöstönaikeissa", vastasi Abdul.

"Siinä tapauksessa emme voi muuta kuin odottaa, kunnes hän on valmis
yrittämään meihin käsiksi", nauroi Tarzan, "ja takaanpa, että hän saa
kyllänsä rosvoamisesta, nyt kun tiedämme olla varuillamme", ja hän
karkoitti asian mielestään, mutta siitä oli tulossa hänelle muistutus
mitä odottamattomimman tapauksen yhteydessä, ennenkuin monta tuntia
oli kulunut.

Kun Kadur ben Saden oli syönyt hyvän päivällisen, valmistausi hän
lähtemään isäntänsä luota. Juhlallisin ystävyyden vakuutuksin hän
kutsui Tarzania vieraakseen villille alueelleen, jossa antilooppeja,
hirviä, metsäsikoja, panttereita ja leijonia olisi vielä riittävästi
tavattavissa innokasta erämiestä vietelläkseen.

Hänen lähdettyään meni apinamies Abdulin kera vielä samoilemaan
Sidi Aissan kaduille, ja hänen huomionsa kiintyi pian erään
maurilaiskahvilan avoimesta ovesta kuuluvaan hurjaan humuun ja
meluun. Kello oli yli kahdeksan ja tanssi oli täydessä käynnissä, kun
Tarzan astui sisälle. Huone oli tungokseen asti täynnä arabialaisia.
Kaikki polttelivat ja hörppivät paksua, kuumaa kahviaan.

Tarzan ja Abdul saivat istuinpaikat melkein huoneen keskellä, vaikka
maurilaisrumpujaan pärryttävien ja huilujaan puhaltavain soittajain
hirvittävän melun vuoksi etäisempi paikka olisi ollut hiljaisuutta
rakastavalle apinamiehelle mieluisampi. Jokseenkin siro _uled-nail_
tanssi ja havaitessaan Tarzanin eurooppalaisen puvun ja vainuten
aulista lahjaa heitti silkkihuivinsa hänen olalleen, saaden frangin
palkaksi.

Kun toinen tanssijatar oli astunut hänen paikalleen lattialle, näki
tarkkasilmäinen Abdul äskeisen tytön juttelemassa kahden arabialaisen
kanssa huoneen peräpuolella lähellä sivuovea, joka vei sisempään
pihaan. Sitä kiertävällä parvekkeella sijaitsivat ne huoneet, joissa
kahvilassa tanssivat tytöt asuivat.

Ensiksi hän ei kiinnittänyt näkemäänsä mitään huomiota, mutta pian
hän silmäkulmansa alta tirkistäen havaitsi miehen nyökkäävän heihin
päin ja tytön kääntyvän ja salavihkaa vilkaisevan Tarzaniin. Sitten
arabialaiset häipyivät oviaukosta pihan pimentoon.

Kun jälleen tuli saman tytön tanssivuoro, leijaili hän lähellä
Tarzania ja soi yksistään tälle herttaisimmat hymynsä. Monta
vihaista katsetta loivat erämaan mustanpuhuvat, tummasilmäiset pojat
kookkaaseen eurooppalaiseen, mutta ei hymy eivätkä otsanrypistykset
tehneet häneen mitään ulkonaisesti näkyvää vaikutusta. Taaskin
viskasi tyttö huivinsa hänen olkapäälleen ja sai hopeafrangin
palkaksensa. Pistäessään sitä otsaripansa alle sikäläisten
tanssijatarten tapaan hän kumartui Tarzania kohti kuiskaten nopeasti
muutaman sanan.

"Ulkona pihassa", virkkoi hän hätäisesti murteellisella
ranskankielellä, "tahtoo kaksi miestä herralle pahaa. Ensiksi minä
lupasin vietellä teidät heidän luokseen, mutta te olette ollut hyvä,
enkä minä voi sitä tehdä. Rientäkää pois, ennenkuin ne huomaavat,
että minä olen ne pettänyt. Minä luulen, että ne ovat kovin häijyjä
miehiä."

Tarzan kiitti tyttöä vakuuttaen hänelle olevansa varovainen, ja
tanssinsa lopetettuaan tämä astui pienelle ovelle ja meni ulos
pihaan. Mutta Tarzan ei lähtenyt kahvilasta, vaikka häntä oli
kehoitettu.

Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään tavallisuudesta poikkeavaa,
mutta sitten astui yrmeän näköinen arabialainen kadulta kahvilaan.
Hän seisahtui lähelle Tarzania tehden tahallaan loukkaavia
huomautuksia eurooppalaisesta, mutta kun hän puhui äidinkieltään,
ei Tarzan laisinkaan käsittänyt niiden tarkoitusta, ennenkuin Abdul
ryhtyi hänelle selittämään.

"Tuo mies etsii riitaa", varoitti Abdul. "Hän ei ole yksin. Mellakan
syntyessä kääntyisi tosiaankin melkein jok'ainoa täällä teitä
vastaan. Olisi parempi heti lähteä, herra."

"Kysy häneltä, mitä hän haluaa?" käski Tarzan.

"Hän sanoo, että 'kristitty koira' solvasi hänelle kuuluvaa
uled-nailia. Hän etsii riitaa, m'sieur."

"Sano hänelle, että minä en solvannut hänen uled-nailiansa enkä
ketään muutakaan niistä ja että soisin hänen jättävän minut rauhaan.
Minulla ei ole riidanaihetta häntä vastaan eikä hänellä minua
vastaan."

"Hän sanoo", vastasi Abdul tulkittuaan Tarzanin ilmoituksen
arabialaiselle, "että te ette ole ainoastaan koira, vaan koiran
poikakin ja että isoäitinne oli hyeena. Syyttää teitä valehtelijaksi."

Tämä torailu oli herättänyt huomiota lähellä olevissa, ja tuota
herjaussanain tulvaa seuraavan ivanaurun purskahdukset osoittivat
selvästi yleisön enemmistön myötätunnon suunnan.

Tarzan ei pitänyt siitä, että hänelle naurettiin, eikä myöskään
arabialaisen hänestä käyttämistä nimityksistä, mutta mitään vihan
merkkiä osoittamatta hän nousi paikaltaan penkiltä. Puolittainen hymy
värähteli hänen huulillaan, mutta äkkiä iski mahtava nyrkki härnäävää
arabialaista kasvoihin, ja iskua tukivat apinamiehen kauheat lihakset.

Heti kun mies kaatui, hyökkäsi puoli tusinaa hurjaa maurilaista
huoneeseen kadulta, missä nähtävästi olivat kahvilan edustalla
odotelleet vuoroansa, huutaen: "Tappakaa uskoton!" ja: "Nujertakaa
kristitty koira!" ja astuivat suoraan Tarzania kohti.

Joukko nuorempia arabialaisia yleisön joukosta hypähti jaloilleen
yhtyäkseen hyökkäykseen aseetonta valkoihoista vastaan. Tarzanin
ja Abdulin tunki huoneen perälle pelkkä hyökkääjäin lukumäärä.
Nuori arabialainen pysyi uskollisena herralleen ja taisteli hänen
vieressään, paljastettu veitsi kädessä.

Hirvittävillä iskuilla kaatoi apinamies kaikki, jotka tulivat hänen
voimakkaiden käsiensä ulottuville. Hän taisteli tyynesti ja sanaa
sanomatta, sama hymyn aihe huulilla kuin silloin, kun hän nousi
nutistamaan miehen, joka oli häntä herjannut. Näytti mahdottomalta,
että hän tai Abdul voisi säästyä hengissä heitä ympäröivien kamalien
miekkain ja puukkojen sekamelskassa, mutta juuri hyökkääjäin
lukumäärä osoittautuikin heidän parhaaksi suojamuurikseen. Niin
tiukkaan sullottu oli kirkuva, sadatteleva rahvaslauma, että mitään
aseita ei voitu edullisesti käyttää, eikä kukaan arabialaisista
tohtinut ampua peläten haavoittavansa maanmiehiään.

Vihdoin Tarzanin onnistui siepata yksi sitkeimmistä hyökkääjistä.
Nopealla nykäisyllähän riisui mieheltä aseet ja pitäen häntä sitten
kilpenä edessään perääntyi verkalleen Abdulin kanssa pienelle,
sisempään pihaan vievälle ovelle. Kynnyksellä hän pysähtyi hetkiseksi
ja kohottaen sätkyttelevän arabialaisen päänsä yläpuolelle paiskasi
hänet kuin heittokoneesta vasten päällekarkaavien toverien naamoja.

Sitten Tarzan ja Abdul astuivat puolihämärään pihaan. Säikähtyneet
uled-nailit kyyristelivät kunkin kammioon vievien portaitten
yläpäässä. Pihan ainoana valaistuksena oli torkkuvat kynttilät,
joita kukin tyttö oli niiden oman talin avulla kiinnittänyt puiseen
ovenpeiliinsä, paremmin näytelläkseen sulojaan niille, jotka
sattuisivat astumaan pimeän, rakennuksien ympäröimän pihan poikki.

Tuskin olivat Tarzan ja Abdul lähteneet huoneesta, kun revolveri
paukahti läheltä heidän selkänsä takaa pimennosta erään käytävän
alta. Kun he kääntyivät tätä uutta vihollista vastaan, juoksi heitä
kohti kaksi verhottua olentoa ampuen tullessaan. Tarzan ryntäsi
heitä tavoittamaan. Etumainen virui sekuntia myöhemmin pihan
tallatussa loassa aseettomana ja voihkien, toinen ranne taitettuna.
Abdulin puukko tunkeutui toisen sisuksiin samalla hetkellä, kun
miehen tähtäys petti, hänen kohottaessaan revolveriansa uskollisen
arabialaisen otsaa kohti.

Raivostunut lauma hyökkäsi nyt kahvilasta ulos saalistaan takaa
ajamaan. Uled-nailit olivat sammuttaneet kynttilänsä erään toverinsa
huutamasta käskystä, ja piha sai nyt hiukan valoa ainoastaan kahvilan
avoimesta ja ihmisten puoleksi täyttämästä ovesta. Tarzan oli
siepannut miekan mieheltä, joka oli kaatunut Abdulin puukosta, ja nyt
hän seisoi odottaen niiden ryntäystä, jotka pimeän läpi tulivat heitä
etsimään.

Äkkiä hän tunsi keveän käden takaapäin laskeutuvan olalleen ja naisen
äänen kuiskaavan: "Nopeasti, m'sieur, tänne päin! Seuratkaa minua!"

"Tule, Abdul", sanoi Tarzan hiljaa nuorukaiselle; "emme voi joutua
pahempaan pulaan muualla".

Nainen kääntyi ja johti heidät kapeita portaita ylös, jotka
päättyivät hänen huoneensa ovelle. Tarzan oli ihan hänen
kintereillään. Hän näki kultaiset ja hopeiset rannerenkaat paljaissa
käsivarsissa, kultarahoista sommitellut ketjut riippumassa
hiuskoristuksista ja puvun kirkkaan loistavat värit. Tämä nainen oli
siis tanssijatar, ja Tarzan tiesi vaistomaisesti, että hän oli sama
uled-nail, joka aikaisemmin illalla oli kuiskannut varoituksen.

Päästessään portaiden yläpäähän he saattoivat kuulla vihaisen joukon
etsivän alhaalta pihasta.

"Pian ne etsivät täältä", kuiskasi tyttö. "Ne eivät saa löytää teitä
täältä, sillä vaikka te tappelette monen miehen voimalla, niin ne
sittenkin lopuksi tappavat teidät. Rientäkää; te voitte hypätä minun
huoneeni takimmaisesta ikkunasta alas kadulle takana. Ennenkuin ne
huomaavat, että te ette enää ole pihassa, ehditte turvallisesti
hotelliin."

Mutta tytön vielä puhuessa oli useita miehiä jo hyökännyt portaita
ylöspäin, joiden päässä he seisoivat. Yksi etsijöistä päästi äkkiä
huudon. Heidät oli keksitty. Nopeasti ryntäsi lauma portaita kohti.
Etumaisin hyökkääjä harppasi kiireesti ylöspäin, mutta portaitten
päässä hän sai äkkiä maistaa miekasta, jota ei ollut odottanut, --
takaa-ajettu oli tähän asti ollut aseeton.

Parkaisten horjahti mies takanaan olevien päälle. Kuin keilat
vierivät nämä portaita alas. Vanha ja ränstynyt rakenne ei voinut
kestää tätä tavatonta painoa ja rynnistelyä. Naristen ja ryskyen
murtui puu ja portaat luhistuivat arabialaisten alta. Tarzan, Abdul
ja tyttö jäivät kolmisin heikolle lavalle.

"Tulkaa!" huusi uled-nail. "Ne saavuttavat teidät toisten
portaitten kautta tulemalla naapurikammiosta omaani. Meillä ei ole
silmänräpäystäkään hukattavana."

Juuri kun he saapuivat huoneeseen, kuuli Abdul huudon ja tulkitsi sen
Tarzanille. Se kuului alhaalta pihasta, ja siitä selvisi, että useita
miehiä oli rientämässä kadulle estääkseen pakoonpääsyn siltä puolen.

"Nyt me olemme hukassa", sanoi tyttö koruttomasti.

"Me?" kysyi Tarzan.

"Niin, herra", vastasi tanssijatar; "ne tappavat minut myös. Enkö
minä ole auttanut teitä?"

Tämä antoi asialle toisen muodon. Tarzan oli pikemminkin nauttinut
kamppailun kiihoituksesta ja vaarasta. Hän ei ollut hetkeksikään
otaksunut, että Abdul tai tyttö saisivat kärsiä, ja hän oli
perääntynyt vain sen verran, että suojeli itsensä surmalta. Hänellä
ei ollut mitään aikomusta paeta, ennenkuin näkisi, että viipyminen
tietäisi varmaa tuhoa. Yksinään hän olisi voinut hyökätä tuon
sullotun lauman keskelle ja hutkien ympärilleen Numa-leijonan tavoin
säikäyttää arabialaisia niin pahanpäiväisesti, että pako olisi ollut
helppo. Nyt hänen täytyi ajatella ainoastaan näitä kahta uskollista
ystäväänsä.

Hän astui lattian poikki kadunpuolisen ikkunan luo. Tuossa tuokiossa
ilmestyi sen alle vihollisia. Hän saattoi kuulla, kuinka ne jo
kiipesivät portaita ylös seuraavaan suojaan, hetkisen perästä
ne olisivat ovella hänen vieressään. Hän nosti toisen jalkansa
ikkunalaudalle ja pisti päänsä ulos, mutta ei katsonut alaspäin.
Hänen yläpuolellaan oli käsivarren ulottuvilla rakennuksen matala
katto. Hän kutsui tyttöä. Tämä tuli ja seisahtui hänen viereensä.
Tarzan laski mahtavan käsivarren hänen vyötäisilleen ja nosti hänet
olalleen.

"Odota täällä, kunnes ylhäältä kurotan itseni sinut nostamaan", sanoi
hän Abdulille. "Kasaa sillä välin ovea vasten kaikki, mitä huoneessa
on, -- se viivyttää heitä kyllin kauan."

Sitten hän nousi kapean ikkunan laudalle tyttö olallaan.

"Pidä tiukasti kiinni", varoitti hän tanssijatarta. Hetkistä
myöhemmin hän oli kiivennyt katolle keveästi ja ketterästi kuin
apina. Laskien tytön irti hän kuroitti yläruumistaan kauas katon
räystään yli ja kutsui hiljaa Abdulia. Nuorukainen riensi ikkunaan.

"Anna kätesi", kuiskasi Tarzan. Taemmassa suojassa olevat miehet
jyskyttivät ovea. Äkkiä se murtui ja painui sisään, ja samalla
hetkellä tunsi Abdul itseänsä nostettavan kuin höyhentä ylös katolle.
Se ei ollut silmänräpäystäkään liian aikaista, sillä samassa kun
miehet murtautuivat huoneeseen, josta toiset olivat juuri poistuneet,
ilmestyi tusinan verta muita kadun kulmaan rientäen juoksujalkaa
tytön ikkunan alle.



KAHDEKSAS LUKU

Ottelu erämaassa


Kyyristellessään uled-nailien huonerivin katon päällä he kuulivat
arabialaisten sadatuksia alhaalta. Abdul tulkitsi tuon tuostakin
Tarzanille.

"Ne morkkaavat nyt alhaalla kadulla olevia siitä, että päästivät
meidät niin helposti livistämään. Toiset taas väittävät, ettemme
tulleet sitä tietä -- että olemme yhä rakennuksessa. Sanovat,
että kun ylhäälle kiivenneet ovat liian arkoja käydäkseen meidän
kimppuumme, niin ne uskottelevat, että olemme livistäneet. Heti he
saavat tappelun käyntiin omasta kohden, jos jatkavat torailuansa; ja
se kiinnittää heidän huomionsa."

Vihdoin rakennuksessa olevat lakkasivat etsimästä ja palasivat
kahvilaan. Jotkut jäivät kadulle poltellen ja rupatellen.

Tarzan puhutteli tyttöä kiittäen häntä uhrauksesta, jonka oli tehnyt
hänelle, ventovieraalle.

"Minä pidin teistä", vastasi uled-nail koruttomasti. "Te olitte
toisenlainen kuin muut kahvilassa kävijät. Ette puhutellut minua
raa'asti -- eikä se tapa, jolla annoitte minulle rahaa, ollut
solvaiseva."

"Mitä teet tämän illan jälkeen?" kysyi Tarzan. "Et voi palata
kahvilaan. Et kai voi koskaan enää olla turvassa Sidi Aissassa?"

"Huomiseksi se unohdetaan", vastasi tyttö. "Mutta olisin iloinen, jos
minun ei koskaan tarvitsisi palata tähän tai muuhunkaan kahvilaan. En
ollut siellä omasta halustani; minä olen ollut vanki."

"Vanki!" huudahti Tarzan epäuskoisesti.

"Orjatar olisi oikeampi sana", selitti tyttö. "Rosvojoukko varasti
minut yöllä isäni _duarista_. He toivat minut tänne arabialaiselle,
joka pitää tätä kahvilaa. On jo kulunut lähes kaksi vuotta, kun minä
viimeksi näin omaa kansaani. Ne asuvat hyvin kaukana etelässä. Ne
eivät käy koskaan Sidi Aissassa."

"Tahtoisitko palata oman kansasi luo?" kysyi Tarzan. "Sitten lupaan
saattaa sinut turvallisesti ainakin Bu Saadaan. Siellä voimme varmaan
sopia komendantin kanssa sinun lähettämisestäsi perille asti."

"Oi, m'sieur", huudahti neitonen, "millä voin teille koskaan maksaa!
Ette tarkoittane todella, että te tahdotte tehdä niin paljon
onnettoman uled-nailin vuoksi? Mutta isä voi palkita teitä ja sen hän
tekee, sillä eikö hän ole suuri sheikki? Hän on Kadur ben Saden."

"Kadur ben Saden!" huudahti Tarzan. "Mutta Kadur ben Saden on juuri
tänä iltana Sidi Aissassa. Hän söi minun kanssani päivällistä vasta
muutama tunti sitten."

"Isänikö Sidi Aissassa?" ihmetteli tyttö. "Allah olkoon kiitetty!
Nythän minä olen tosiaan pelastettu."

"Hst!" varoitti Abdul. "Kuunnelkaa."

Alhaalta kuului ääniä, jotka saattoi selvästi eroittaa illan tyynessä
ilmassa. Tarzan ei voinut ymmärtää sanoja, mutta Abdul ja tyttö
tulkitsivat.

"Ne ovat nyt menneet", sanoi jälkimäinen. "Teitä ne tahtovat, herra.
Yksi niistä sanoi, että muukalainen, joka on tarjonnut rahaa teidän
tappamisestanne, makaa Ahmed din Sulefin talossa ranne murskattuna,
mutta on luvannut vielä suuremman palkkion, jos joku väijyy teitä Bu
Saadan tiellä ja tappaa teidät."

"Se on sama mies, joka seurasi herraa tänään torilla", huudahti
Abdul. "Minä näin hänet kahvilassa -- erään toisen kanssa. Ja
molemmat menivät sisäpihaan puhuteltuaan tätä tyttöä. Ne juuri
meidän kimppuumme hyökkäsivätkin ja ampuivat meitä kahvilasta ulos
tullessamme. Miksi ne tahtovat tappaa teidät, m'sieur?"

"En tiedä", vastasi Tarzan ja lisäsi hetkisen perästä: "Paitsi
jos..." Mutta hän ei päättänyt lausettaan, sillä se ajatus, joka
salaisuuden ainoana järkevänä selityksenä oli juolahtanut hänen
mieleensä, tuntui samassa aivan uskomattomalta.

Sitten miehet poistuivat kadulta. Piha ja kahvila tyhjentyivät.
Varovaisesti laskeutui Tarzan tytön ikkunalle. Huone oli tyhjä. Hän
palasi katolle, laski Abdulin alas ja nosti sitten tytön odottavan
arabialaisen käsivarsille.

Ikkunalta Abdul pudottausi lyhyen matkan alhaalla olevalle kadulle,
kun taas Tarzan otti tytön syliinsä ja hyppäsi alas, kuten oli
niin monta kertaa tehnyt omassa kotoisessa metsässään taakka
käsivarsillansa. Pieni säikähdyksen parahdus pääsi tytön huulilta,
mutta Tarzan laskeusi kadulle melkein ilman tärähdystä ja asetti
tytön loukkaantumattomana seisaalleen.

Tyttö riippui hänessä hetkisen.

"Kuinka väkevä herra on ja kuinka ketterä!" huudahti hän. "_El
adrea_, musta leijona, ei ole väkevämpi ja ketterämpi."

"Minä tahtoisin tavata sen 'mustan leijonanne'", sanoi Tarzan. "Olen
paljonkin kuullut siitä puhuttavan."

"Jos tulette isäni duariin, niin saatte sen nähdä", vastasi
tyttö. "_El adrea_ oleksii vuoriston liepeillä sieltä pohjoiseen
ja tulee öisin luolastaan isän duariin ryöstelemään. Yhdellä
ainoalla käpäläniskulla se murskaa härän pääkallon, ja onneton se
myöhästynyt matkaaja, joka öisin ulkona tapaa _el adrean_." Enemmittä
selkkauksitta he pääsivät hotelliin. Uninen isäntä ei millään muotoa
tahtonut suostua panemaan toimeen Kadur ben Sadenin etsimistä ennen
aamua, mutta kultaraha antoi asialle toisen suunnan, niin että
palvelija tuokiota myöhemmin lähti kiertämään pienemmissä hotelleissa
eli karavaanimajoissa, joihin alkuasukkaat yöpyivät ja joissa erämaan
sheikin saattoi otaksua löytävän mieluistaan seuraa. Tarzan oli
pitänyt välttämättömänä löytää tytön isän vielä sinä yönä, peläten
hänen lähtevän kotimatkalleen niin varhain aamulla, että häntä ei
voitaisi tavoittaa.

Kun he olivat odotelleet puolisen tuntia, palasi sanansaattaja Kadur
ben Sadenin kanssa. Vanha sheikki astui huoneeseen kysyvä ilme
ylpeillä kasvoillaan.

"Monsieur on osoittanut minulle kunnian..." aloitti hän, ja sitten
hänen katseensa osui tyttöön. Ojennetuin käsivarsin hän astui huoneen
yli tätä vastaan. "Tyttäreni!" huudahti hän. "Allah on armollinen!"
ja kyyneleet sumensivat vanhan soturin tuimat silmät.

Kun tyttö oli kertonut, kuinka hänet ryöstettiin kodistaan ja millä
tavoin hän nyt vihdoin pelastui, ojensi Kadur ben Saden kätensä
Tarzanille.

"Kaikki, mitä Kadur ben Sadenilla on, kuuluu sinulle, ystäväni, --
henkenikin", lausui hän hyvin koruttomasti, mutta Tarzan tiesi, että
se ei ollut pelkkää sanahelinää.

Päätettiin, että, vaikka kolmen heistä oli ratsastettava tuskin
ollenkaan nukuttuaan, olisi viisainta lähteä aikaisin aamulla ja
yrittää päästä Bu Saadaan yhdessä päivässä. Miehille se olisi
verraten helppoa, mutta tytölle epäilemättä varsin väsyttävä matka.

Hän kuitenkin oli innokkain sille lähtemään, hänestä tuntui, että hän
ei voinut kyllin nopeasti päästä perheen ja tuttaviensa luo, joista
oli ollut kaksi vuotta erossa.

Tarzanista tuntui kuin ei olisi sulkenut silmiäänkään ennenkuin
hänet herätettiin, ja tunnin kuluttua siitä oli seurue matkalla
etelään Bu Saadaa kohti. Usean kilometrin pituudelta oli tie hyvää
ja matka edistyi nopeasti, mutta äkkiä se muuttui hiekka-aukeaksi,
johon hevosten jalat vaipuivat vuohiskarvoja myöten melkein joka
askeleella. Paitsi Tarzania, Abdulia ja sheikkiä tyttärineen
oli mukana neljä villiä maurilaista sheikin heimosta, jotka
olivat saattaneet häntä matkalla Sidi-Aissaan. Näin heillä,
seitsenpyssyisellä joukolla, ei juuri ollut syytä pelätä hyökkäystä
päivän aikaan; ja jos kaikki sujui hyvin, saapuisivat he Bu Saadaan
ennen yön tuloa.

Navakka tuuli verhosi heidät erämaan lentohiekkaan, kunnes Tarzanin
huulet olivat paahtuneet ja rakoilla. Se, mitä he saattoivat nähdä
ympäröivästä seudusta, ei suinkaan ollut viehättävää -- laaja alue
epätasaista maata, joka aaltoili pieninä karuina kumpareina. Vain
siellä täällä kasvaa kituutti ryhmä surkastuneita pensaita. Kaukana
etelässä kohosivat saharalaisen Atlas-vuorijonon hämärät ääriviivat.
Kuinka erilaista, ajatteli Tarzan, -- olikaan täällä kuin hänen
poikavuosiensa rennosti rehoittavassa Afrikassa!

Abdul oli aina varuillaan, vilkui taaksepäin aivan yhtä usein kuin
eteensä. Jokaisen kukkulan huipulla, jolle he nousivat, hänellä
oli tapana pysähdyttää hevosensa ja kääntyä perin huolellisesti
tarkkaamaan seutua heidän takanaan. Vihdoin hänen tarkkaavaisuutensa
tuli palkituksi. "Katsokaa!" huudahti hän. "Tuolla takanamme on kuusi
ratsastajaa."

"Varmaankin viimeiltaiset ystävänne, monsieur", huomautti Kadur ben
Saden kuivasti Tarzanille.

"Siitä ei epäilystä", vastasi apinamies. "Olen pahoillani, että
seurani tekee matkanne vaaranalaiseksi. Ensi kylässä minä jään
vaatimaan noilta herroilta selitystä, sillävälin kun te ratsastatte
eteenpäin. Minun ei tarvitse olla tänä iltana Bu Saadassa ja vieläkin
vähemmin, koska silloin ette saisi ratsastaa rauhassa."

"Jos te pysähdytte, niin me pysähdymme", sanoi Kadur ben Saden.
"Siihen asti, kun pääsette turvaan ystävienne luo tai vihollinen on
luopunut takaa-ajosta, me jäämme seuraanne. Siitä asiasta ei ole sen
enempää sanottavaa."

Tarzan nyökäytti päätänsä. Hän oli harvasanainen mies, ja kenties
Kadur ben Saden oli häneen siitäkin syystä mieltynyt, sillä jos
arabialainen jotakin halveksii, niin hän halveksii puheliasta miestä.

Kaiken lopun päivää näki Abdul vilahduksia ratsumiehistä heidän
jäljessään. Ne pysyttelivät aina jokseenkin saman matkan päässä.
Tilapäisten levähdysten ja pitemmän puolipäiväpysähdyksen aikana ne
eivät saapuneet lähemmäksi.

"Ne odottavat pimeän tuloa", sanoi Kadur ben Saden.

Ja pimeä tuli ennenkuin he ehtivät Bu Saadaan. Viimeisellä
vilahduksella, jonka Abdul näki noista heitä vainoavista kolkoista
valkoviittaisista olennoista, juuri ennenkuin hämärä teki
mahdottomaksi heitä eroittaa, oli näyttänyt siltä, että he nopeasti
lyhensivät välimatkaa. Hän kuiskasi sen Tarzanille, kun ei tahtonut
tehdä tyttöä levottomaksi. Apinamies vetäytyi hänen taakseen.

"Sinä ratsastat edeltä muiden kanssa, Abdul", sanoi Tarzan. "Tämä on
minun riitani. Minä odotan lähimmässä sopivassa kohdassa ja tutkin
noita miehiä."

"Sitten odottaa Abdul vieressäsi", vastasi nuori arabialainen, jota
mitkään uhkaukset tai käskyt eivät saaneet luopumaan päätöksestään.

"Hyvä sitten", vastasi Tarzan. "Tässä on niin sopiva paikka kuin
toivoa saattaa. Täällä on kallioita tämän mäen huipulla. Voimme jäädä
tänne ja 'esitellä' itsemme noille herrasmiehille, kun he saapuvat."

He pysähdyttivät hevosensa ja astuivat satulasta. Toiset, jotka
ratsastivat edeltä, olivat pimeässä jo ehtineet heidän näkyvistään.
Etäämpää välkkyivät valot Bu Saadasta. Tarzan otti kiväärinsä sen
tupesta ja irroitti revolverin kotelosta. Hän käski Abdulin vetäytyä
kallion taakse ja viedä hevoset sinne suojaan, jotta eivät joutuisi
vihollisten maalitauluksi, jos nämä ampuisivat. Nuori arabialainen
oli noudattavinaan käskyä, mutta sidottuaan molemmat eläimet lujasti
matalaan pensaaseen hän hiipi takaisin ja heittäytyi vatsalleen
muutaman askeleen päähän Tarzanin taakse.

Apinamies seisoi suorana keskellä tietä ja odotteli. Eikä hänen
tarvinnut kauan odottaa. Nelistäväin hevosten kavioiden kapsetta
alkoi äkkiä kuulua pimeästä hänen alapuoleltaan, hetkistä myöhemmin
hän eroitti liikkuvia vaaleampia täpliä yön tummaa taustaa vasten.

"Seis", huusi hän, "taikka me laukaisemme!"

Valkoiset hahmot pysähtyivät äkkiä, ja seurasi hetkisen hiljaisuus.
Sitten kuului neuvottelun supinaa, ja kuin peikot hajaantuivat
aavemaiset ratsastajat joka taholle. Äänetön erämaa ympäröi häntä
jälleen, mutta se oli kohtalokasta, pahaenteistä hiljaisuutta.

Abdul kohottausi toiselle polvelleen. Tarzan heristi viidakon
kouluttamia korviaan, ja pian hän kuuli hevosten astuntaa niiden
liikkuessa pehmeästi hiekassa hänestä itään, länteen, pohjoiseen ja
etelään. Heidät oli saarrettu. Sitten kuului laukaus siltä suunnalta,
johon hän katseli, luoti viuhahti ilmassa hänen päänsä yli, ja hän
ampui vihollisen pyssynliekkiä kohti.

Äkkiä tärisytti äänetöntä erämaata nopea pyssyjen pamahtelu joka
suunnalta. Abdul ja Tarzan laukaisivat leimahduksia kohti. He eivät
vielä voineet nähdä vihollisiansa. Sitten selvisi, että hyökkääjät
saartoivat heidän asemaansa, saapuen yhä lähemmäksi, kun alkoivat
havaita vastustajain vähälukuisuuden.

Mutta joku tuli liian lähelle, sillä Tarzan oli tottunut käyttämään
silmiään viidakkoyön pimeydessä, jota täydellisempää pimentoa ei
tällä puolen haudan ole. Kuului tuskan pamahdus, ja ratsastaja putosi
satulasta.

"Epäsuhde on tasaantumassa, Abdul", virkkoi Tarzan hiljaa naurahtaen.

Mutta he olivat vieläkin liian vähäväkiset, ja kun viisi jäljellä
olevaa ratsumiestä annetusta merkistä hyökätä humahti suoraan
kohti, näytti siltä, että ottelu saisi pikaisen lopun. Sekä
Tarzan että Abdul juoksivat kallioiden suojaan voidakseen pitää
vihollisen edessään. Syntyi tömisevää kavioiden kapsetta, kuului
yhteislaukauksia molemmilta puolin, ja arabialaiset vetäytyivät
takaisin toistaakseen liikkeensä; mutta nyt oli ainoastaan neljä
kahta vastaan.

Muutamaan minuuttiin ei kuulunut mitään ääntä ympäröivästä
pimeydestä. Tarzan ei tiennyt, olivatko arabialaiset jo mielestään
menettäneet kylliksi ja luopuneet taistelusta vai väijyivätkö
loitompana tien varrella, hyökätäkseen heidän kimppuunsa, kun
he jatkaisivat matkaansa Bu Saadaa kohti. Mutta kauan hänen ei
tarvinnut olla epätietoinen, sillä kaikilta suunnilta kuului nyt
uuden hyökkäyksen melske. Tuskin kuitenkin oli ensimmäinen kerta
ammuttu, kun kymmenkunta laukausta pamahti arabialaisten takaa.
Uuden kiistapuolen hurjat huudot kajahtivat ja tanner tömisi monien
hevosten askeleista Bu Saadan tiellä.

Arabialaiset eivät jääneet ottamaan selvää siitä, keitä tulijat
olivat. Lähtiessään ampuen yhteislaukauksen, silloin kun hyökkäsivät
aseman ohi, jota Tarzan ja Abdul pitivät hallussaan, ne karauttivat
tietä pitkin Sidi Aissaan päin. Hetkistä myöhemmin ratsasti Kadur ben
Saden miehineen esiin.

Vanha sheikki tunsi sydämensä huojentuneeksi kuullessaan, etteivät
Tarzan ja Abdul olleet saaneet naarmuakaan. Eivät edes heidän
hevosensa olleet haavoittuneet. Nyt etsittiin Tarzanin luodeista
kaatuneet miehet, ja havaitessaan, että molemmat olivat kuolleet, he
jättivät ne paikoilleen virumaan.

"Miksi ette sanonut minulle, että aioitte niitä väijyä?" kysyi
sheikki loukkaantuneella äänellä. "Olisimme voineet kaataa heidät
kaikki, jos kaikki seitsemän olisimme pysähtyneet heitä kohtaamaan."

"Silloin olisi ollut turha pysähtyä ollenkaan", sanoi Tarzan, "sillä
jos olisimme vain ratsastaneet eteenpäin Bu Saadaa kohti, olisivat
he tuotapikaa yllättäneet meidät ja olisimme kaikin saaneet otella.
Juuri estääkseni omaa riitaani tulemasta muiden turmaksi, pysähdyimme
Abdul ja minä kysymään, mitä he tahtoivat. Enkähän hennonnut
tytärtänne suotta saattaa kuuden miehen ampumatarkkuuden koetauluksi."

Kadur ben Saden kohautti olkapäitään. Hän ei pitänyt siitä, että
hänet oli vietelty väistämään taistelua.

Pieni kahakka näin lähellä Bu Saadaa oli saanut aikaan, että
komppania sotaväkeä oli lähtenyt sinnepäin. Tarzan seurueineen tapasi
heidät juuri kaupungin ulkopuolella. Komentava upseeri pysähdytti
heidät tiedustaakseen laukauksien syytä. "Kourallinen rosvoja",
vastasi Kadur ben Saden, "hyökkäsi kahden jälkeen jättäytyneen
seuralaiseni kimppuun, mutta kun me palasimme, niin he pian
hajaantuivat. Niiltä jäi kaksi kuollutta. Minun seurueestani ei
kukaan saanut vammaa."

Tämä näkyi riittävän upseerille, ja kirjoitettuaan matkailijain nimet
muistiin hän komensi miehensä eteenpäin, tuodakseen kahakkapaikalta
kaatuneitten ruumiit, jotta koetettaisiin saada selville, keitä he
olivat.

Kahta päivää myöhemmin ratsasti Kadur ben Saden seuralaisineen
etelään, Bu Saadan alla sijaitsevan solan kautta kotimatkalleen
etäiseen erämaahan. Sheikki oli kehoittanut Tarzania lähtemään hänen
ja tyttärensä mukaan ja tyttö oli hartaasti yhtynyt isän pyyntöön.
Mutta vaikka Tarzan ei voinut sitä heille selittää, viittoivat hänen
velvollisuutensa erikoisen vakavina viime päiväin tapausten jälkeen,
joten hän ei saattanut hetkeksikään ajatella toimensa jättämistä.
Sensijaan hän lupasi tulla myöhemmin, jos hänelle suinkin oli
mahdollista, ja heidän täytyi tyytyä siihen vakuutukseen.

Näinä kahtena päivänä Tarzan oli viettänyt melkein kaiken aikansa
Kadur ben Sadenin ja hänen tyttärensä parissa. Hänessä herätti suurta
mielenkiintoa tämä jäykkien ja arvokkaiden soturien rotu, ja hän
käytti heidän ystävyytensä suomaa tilaisuutta tutustuakseen minkä voi
heidän elämäänsä ja tapoihinsa. Tämän tummakulmaisen, ruskeasilmäisen
tytön hauskalla opastuksella hän alkoi myöskin oppia heidän kielensä
alkeita. Todellakin kaihomielin ajatteli hän heidän lähtöänsä, ja
hän pysähdytti hevosensa solan suulle, jonne oli heitä saattanut,
ja katseli pienen seurueen jälkeen niin kauan kuin saattoi heistä
vilahduksenkin eroittaa.

Täällä oli hänen mielensä mukaista kansaa. Heidän villi, karkea,
vaarojen ja vastuksien täyttämä elämänsä vaikutti tuohon puolivilliin
mieheen enemmän kuin mikään oli vaikuttanut hänen näkemiensä
suurkaupunkien veltostuneen sivistyksen piirissä. Tämä elämä voitti
elämän viidakossakin, sillä täällä hänellä olisi ihmisseuraa --
oikeiden ihmisten, joita saattoi kunnioittaa ja pitää arvossa, -- ja
kuitenkin hän olisi lähellä rakastamaansa kesytöntä luontoa. Hänen
päässään pyöri ajatus, että hän tehtävänsä suoritettuaan ottaisi
toimestaan eron ja palasi viettämään lopun ikäänsä Kadur ben Sadenin
heimon keskuudessa.

Sitten hän käänsi hevosensa pään ja ratsasti verkalleen takaisin Bu
Saadaan.

Bu Saadassa asettui Tarzan "Pikku Saharan" hotelliin, jonka
julkisivun puolella sijaitsee tarjoiluhuone, kaksi ruokasalia ja
keittiöt. Molempiin ruokasaleihin mennään suoraan tarjoiluhuoneesta
ja toinen niistä on varattu linnueen upseereille. Tarjoiluhuoneesta
saattaa nähdä kumpaankin ruokasaliin.

Tuohon tarjoiluhuoneeseen Tarzan astui palattuaan Kadur ben Sadenia
ja hänen seuruettaan saattamasta. Oli vielä varhainen aamuhetki,
sillä sheikki oli päättänyt ratsastaa kauaksi sinä päivänä; ja niinpä
Tarzanin palatessa olikin vielä vieraita aamiaisella.

Kun hän sattui vilkaisemaan upseerien ruokasaliin, näki hän jotakin,
mikä toi intoa hänen silmiinsä. Siellä istui luutnantti Gernois, ja
Tarzanin katsellessa lähestyi valkoviittainen arabialainen, joka
kumartuen kuiskasi muutamia sanoja luutnantin korvaan. Sitten hän
lähti rakennuksesta toisen oven kautta.

Itsessään tämä ei mitään merkinnyt, mutta kun mies kumartui upseeria
puhuttelemaan, oli Tarzan burnusin sattumalta auetessa äkännyt
jotakin. Arabialainen kantoi vasempaa käsivarttansa siteessä.



YHDEKSÄS LUKU

"El Adrea"


Samana päivänä kun Kadur ben Saden ratsasti etelään päin, toi
pohjoisesta päin saapuva postivaunu Tarzanille D'Amorilta kirjeen,
joka oli lähetetty edelleen Sidi-bel-Abbesista. Se avasi vanhan
haavan, jonka Tarzan kernaasti olisi unhoittanut. Silti hän ei ollut
pahoillaan, että D'Arnot oli kirjoittanut, sillä ainakin yksi hänen
puheenaiheistaan herätti apinamiehessä alati mielenkiintoa. Kirje
kuului näin:

    '_Rakas Jean_.

    Senjälkeen kun teille viimeksi kirjoitin, olen ollut Lontoossa
    asioilla. Viivyin siellä kolme päivää. Heti ensi päivänä tapasin
    aivan odottamatta erään vanhan tuttavanne -- Henrietta-kadulla.
    Ette ikänä arvaisi, kenet. En ketään muuta kuin herra Samuel
    Philanderin. Ja tämä on totta. Kuvittelen näkeväni teidän
    epäuskoisen ilmeenne. -- Eikä siinä kaikki. Hän pyysi minua
    seuraamaan mukanaan hotelliinsa, ja siellä minä tapasin toiset:
    professori Archimedes Q. Porterin, neiti Porterin ja sen
    suuriruhoisen neekerinaisen, neiti Porterin kamarineidon --
    Esmeraldan, muistattehan. Siellä ollessani astui Clayton sisälle.
    Heidät vihitään pian tai piakkoin, sillä minä aavistelen, että
    voimme odottaa ilmoitusta minä päivänä tahansa. Claytonin isän
    kuoleman vuoksi vietetään häät hyvin hiljaisesti, vain lähimpäin
    sukulaisten saapuvilla ollen.

    Ollessani kahdenkesken herra Philanderin kanssa kävi vanhus
    jokseenkin avomieliseksi. Sanoi neiti Porterin jo kolmesti
    siirtäneen hääpäivän tuonnemmaksi. Hän uskoi minulle
    aavistelunsa, että tyttö ei ollut erittäin halukas avioliittoon
    Claytonin kanssa ollenkaan; mutta tällä kertaa näkyy tuumasta
    toki tulevan tosi.

    Tietysti he kaikki kyselivät teistä, mutta minä kunnioitin
    toivomuksianne oikean alkuperänne suhteen ja puhuin vain
    nykyisistä hommistanne.

    Neiti Porteria erikoisesti innostutti kaikki mitä minulla
    oli teistä kerrottavaa, ja hän teki monta kysymystä. Pelkään
    jokseenkin epäritarillisella riemulla kuvailleeni haluanne ja
    päätöstänne lopuksi palata syntymäviidakkoonne. Jälkeenpäin
    sitä kaduin, sillä niiden kauheiden vaarojen ajatteleminen,
    joihin jälleen mielitte antautua, näkyi tekevän hänet todella
    levottomaksi. 'Enkä sittenkään tiedä', sanoi hän; 'on monta
    onnettomampaa kohtaloa kuin se, jonka julma ja kauhea viidakko
    tarjoo herra Tarzanille. Häntä eivät ainakaan tunnonvaivat
    kiusaa. Ja päivisin on siellä hiljaisia ja rauhallisia hetkiä
    ja silmää hiveleviä ihania näköaloja. Teistä tuntunee oudolta,
    että tällä tavoin puhun minä, joka olen kokenut peloittavan
    aarniometsän kauhuja; mutta toisinaan toivon, että voisin sinne
    palata, sillä pakostakin tunnen viettäneeni siellä elämäni
    onnellisimmat hetket.'

    Hänen puhuessaan oli hänen kasvoillaan sanomattoman murheellinen
    ilme, enkä minä voinut olla aavistamatta, että hän tällä tavoin
    tahtoi lähettää teille viimeisen hellän sanoman sydämestä, joka
    vielä kätki teidän muistoanne, vaikka sydämen omistaja kuului
    toiselle.

    Clayton näytti hermostuneelta ja levottomalta, kun keskustelu
    liikkui teissä. Hänen ilmeensä oli kiusaantunut ja tuskallinen.
    Mutta hänen lauseensa osoittivat ystävällistä mielenkiintoa
    teihin. Aavistaneeko hän teitä koskevan totuuden?

    Tennington tuli huoneeseen Claytonin mukana. Hehän ovat hyvät
    ystävät. Hän on lähtemässä yhdelle alituisista risteilyistään
    sillä huvipurrellaan ja kehoitteli hartaasti koko seuruetta
    tulemaan mukaan. Yritti viekoitella minuakin. Tällä kertaa
    hän aikoo purjehtia Afrikan ympäri. Minä sanoin hänelle, että
    hänen korea lelunsa jonakuna kauniina päivänä upottaisi hänet
    ja joitakuita hänen ystävistään syvänmeren pohjaan, jollei
    hän saisi karkoitetuksi aivokopastaan luulottelua, että se on
    valtameri-alus tai sotalaiva.

    Palasin toispäivänä Pariisiin, ja eilen tapasin Couden kreivin
    ja kreivittären kilpa-ajoissa. He kysyivät teitä. De Coude näkyy
    todella pitävän teistä. En havainnut hänen kantavan pienintäkään
    kaunaa. Olga on yhtä kaunis kuin ennenkin, mutta hiukan
    hillitympi. Kaiketi hänen tuttavuutensa teidän kanssanne opetti
    hänelle läksyn, josta hänelle on hyötyä lopun elämänsä varrella.
    Onneksi hänelle, samoinkuin kreivillekin, että se olitte te, eikä
    joku turmeltunut mies.

    Jos olisitte todella kosiskellut Olgan sydäntä, pelkään, että
    asia olisi käynyt ylen vakavaksi teille kummallekin.

    Hän pyysi minua sanomaan teille, että Nikolas oli lähtenyt
    Ranskasta. Hän maksoi hänelle kaksikymmentätuhatta frangia,
    jotta hän lähtisi ja pysyisi poissa. Kreivitär on mielissään,
    että pääsi hänestä ennenkuin hän yritti panna täytäntöön hänelle
    äskettäin lausumansa uhkauksen, että ensi tilassa surmaisi
    teidät. Hän sanoi, että hänestä olisi vastenmielistä ajatella
    teidän tahranneen kätenne hänen veljensä vereen, sillä hän pitää
    teistä hyvin paljon eikä arkaillut sitä sanoa kreivin kuullen.
    Hänen mieleensä ei näkynyt hetkeksikään juolahtavan, että kohtaus
    teidän ja Nikolasin välillä voisi päättyä toisenlaisin tuloksin.
    Ja siinä oli kreivi hänen kanssaan täysin yhtä mieltä ja lisäsi,
    että teidän surmaamiseksenne tarvittaisiin kokonainen rykmentti
    Rokoffeja. Hän kunnioittaa teidän urheuttanne mitä täydellisimmin.

    Minut on komennettu takaisin laivaani. Se lähtee kahden päivän
    päästä Havresta suljetuin määräyksin. Jos osoitatte kirjeenne
    minulle laivaan, tulevat ne kyllä lopuksi perille. Minä kirjoitan
    teille niin pian kuin taas saan tilaisuuden. -- Vilpitön ystävänne

                                               _Paul D'Arnot_'

"Pelkään", hymähti Tarzan puoliääneen, "että Olga on viskannut
kaksikymmentä tuhatta frangiansa hukkaan".

Hän luki useaan kertaan sen kohdan D'Arnotin kirjeestä, jossa
tämä oli kertonut keskustelustaan Jane Porterin kanssa. Se tuotti
Tarzanille jokseenkin synkkää onnea, mutta sekin oli parempi kuin
kaiken onnen puute.

Seuraavat kolme viikkoa olivat varsin köyhät tapauksista. Useissakin
tilaisuuksissa Tarzan näki salaperäisen arabialaisen ja kerran
hän taas puhutteli luutnantti Gernoisia; mutta uutterimmallakaan
vakoilulla ja kintereillä hiiviskelyllä Tarzan ei saanut selville
arabialaisen asuinpaikkaa, niin hartaasti kuin yrittikin.

Gernois, joka ei koskaan ollut sydämellinen, oli pysytellyt
Tarzanista tavallista loitommalla Aumalen ravintolassa sattuneen
välikohtauksen jälkeen. Hänen sävynsä niissä harvoissa
tilaisuuksissa, joissa he olivat joutuneet yhteen, oli ollut selvästi
vihamielinen. Voidakseen säilyttää esittämänsä osan todennäköisyyden
käytti Tarzan melkoisesti aikaa metsästykseen Bu Saadan
läheisyydessä. Hän kuljeskeli kokonaisia päiviä kukkuloilla ollen
etsivinään gaselleja, mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän
tuli kyllin lähelle noita kauniita pieniä eläimiä voidakseen niitä
vahingoittaa, hän salli niiden poikkeuksetta paeta, edes sieppaamatta
kivääriä tupesta. Apinamiehestä ei ollut mitään urheilua tappaa
viattominta ja turvattominta Jumalan luontokappaleista pelkästä
teurastuksen halusta.

Tarzan ei tosiaan koskaan ollut tappanut "huvikseen", eikä tappaminen
tuottanut hänelle nautintoa. Hän rakasti rehellisen taistelun riemua
-- voitonhuumaa -- ja jännittävän menestyksellistä metsästystä
ravinnon hankkimiseksi, jossa hän ponnisti taitonsa ja oveluutensa
toisten taitoa ja oveluutta vastaan. Mutta tulla kaupungista hyvin
ravittuna tänne kaataakseen lempeäsilmäisen kauniin gasellin -- uh,
se oli julmempaa kuin harkittu ja kylmäverinen lähimmäisen murha.
Tarzan inhosi sellaista, ja niinpä hän metsästikin yksinään, jotta
kukaan ei huomaisi hänen teeskentelyänsä.

Kerran, kaiketi siksi, että ratsasti yksinään, hän oli vähällä
menettää henkensä. Hän ratsasti verkalleen pienen rotkon läpi,
jolloin pyssy paukahti hänen takaansa ja luoti suhahti hänen
korkkikypärinsä läpi. Vaikka hän heti kääntyi ja karautti täyttä
nelistä rotkon harjalle, ei hän voinut keksiä mitään jälkeä
ihmisolennosta ennenkuin saapui Bu Saadaan.

"Niin", puhui hän yksinään muistellen tapausta, "Olga on tosiaan
viskannut kaksikymmentätuhatta frangiansa hukkaan".

Sinä iltana hän oli kapteeni Gerardin vieraana pikku päivällisellä.

"Teitä ei ole suosinut varsin hyvä eräonni?" kysyi upseeri.

"Ei", vastasi Tarzan; "riista näillä tienoin on arkaa, enkä minä
erikoisemmin välitäkään linnuista ja antiloopeista. Luulenpa, että
siirryn kauemmaksi etelään ja koetan kaataa jonkun algerialaisista
leijonistanne."

"Hyvä!" huudahti kapteeni. "Me lähdemme Djelfaa kohti huomenaamulla.
Sinne asti ainakin saatte seuraa. Luutnantti Gernois ja minut on
määrätty kahdensadan miehen kanssa vartioväeksi seudulle, jossa
rosvot tuottavat melkoista häiriötä. Ehkä saamme tilaisuuden ajaa
leijonaa yhdessä. Mitä sanotte?"

Tarzan oli hyvin mielissään, eikä hän epäröinyt sitä tunnustaa. Mutta
kapteeni olisi kummastunut, jos olisi tietänyt Tarzanin riemun oikean
syyn. Gernois istui vastapäätä apinamiestä. Hän ei näkynyt olevan
yhtä mielissään kapteeninsa kutsusta.

"Te havaitsette pian, että leijonanajo on kiihoittavampaa kuin
gasellien ampuminen", huomautti kapteeni Gerard, "ja vaarallisempaa
myös".

"Vaaransa on gasellinampumisellakin", vastasi Tarzan. "Varsinkin kun
lähtee yksinään eräretkelle. Sen sain tänään kokea. Huomasin myöskin,
että vaikka gaselli on arin eläimissä, se ei ole pahin pelkuri."

Puhuttuaan hän vilkaisi vain ohimennen Gernoisiin, sillä hän ei
suonut miehen tietävän, että häntä epäiltiin tai pidettiin silmällä,
ajattelipa mitä tahansa. Hänen huomautuksensa vaikutus upseeriin
saattoi kuitenkin todistaa tämän osanottoa eräihiin äskeisiin
tapahtumiin tai tietoisuutta niistä. Tarzan näki tumman punan
hiipivän esille Gernoisin kauluksen alta. Hän tyytyi siihen huomioon
ja muutti nopeasti puheenaihetta.

Kun osasto ratsasti Bu Saadasta etelään seuraavana aamuna, oli
puolitusinaa arabialaisia sitä saattamassa.

"Ne eivät kuulu komennukseen", selitti Gerard vastaukseksi Tarzanin
kysymykseen. "Ne saattavat meitä vain toveruudesta."

Tarzan oli Algeriassa ollessaan kylliksi tutustunut arabialaisten
luonteeseen tietääkseen, että se ei ollut syy, sillä arabialainen ei
koskaan liioin rakasta muukalaisten seuraa, varsinkaan ranskalaisten
sotilasten. Sen vuoksi heräsi hänessä epäluuloa ja hän päätti pitää
tarkoin simalla tätä pientä joukkoa, joka seuraili sotilaskolonnaa
noin kolmanneskilometrin päässä. Mutta ne eivät saapuneet kyllin
lähelle pysähdyttäessäkään, jotta hän olisi voinut niitä oikein
tarkastaa.

Hän oli kauan ollut varma siitä, että hänen kintereillään hiiviskeli
palkattuja salamurhaajia, eikä hän epäillyt, että Rokoff oli juonen
takana. Tahtoiko tämä sillä kostaa sen, että Tarzan aikaisemmin oli
useammin kuin kerran tehnyt tyhjiksi venäläisen aikeet ja hänet
nöyryyttänyt, vai oliko siihen syynä hänen toimintansa Gernoisin
jutussa, sitä hän ei voinut päättää. Jos jälkimäinen olettamus
oli oikea, ja se näytti luultavalta, koska hän oli havainnut
Gernoisin häntä vaarallista vihollista vastaan, sillä Algerian
erämaissa, joihin he nyt olivat matkalla, sattuisi monta tilaisuutta
raivata tieltään epäilty vihollinen hiljaa ja kenenkään epäluuloa
herättämättä.

Leiriydyttyään kahdeksi päiväksi Djelfaan ratsasti kolonna lounasta
kohti, josta oli saapunut sanoma, että rosvot hätyyttelivät heimoja,
joiden duarit sijaitsivat vuorten juurella.

Pieni arabialaisjoukko, joka oli heitä saatellut Bu Saadasta, oli
äkkiä hävinnyt samana yönä kun käsky oli tullut valmistautua aamulla
lähtemään Djelfasta. Tarzan kyseli siltä ja tältä miehistön joukosta,
mutta kukaan ei voinut hänelle sanoa, miksi maurit olivat heidät
jättäneet tai mihin suuntaan olivat kääntyneet. Hänestä näytti asia
epäilyttävältä, varsinkin kun oli huomannut Gernoisin keskustelevan
erään kanssa puoli tuntia senjälkeen kun kapteeni Gerard oli antanut
määräyksensä uudesta liikkeestä. Ainoastaan Gernois ja Tarzan
tunsivat matkasuunnitelman. Sotamiehet tiesivät vain, että heidän
oli valmistauduttava purkamaan leirinsä seuraavana aamuna. Tarzan
aprikoi, olisiko Gernois ilmoittanut arabialaisille matkan suunnan.

Myöhään sinä iltapäivänä he leiriytyivät pieneen kosteikkoon, missä
sijaitsi erään sheikin _duar_, jonka karja oli ryöstetty ja paimenet
surmattu. Arabialaiset tulivat esille vuohentaljateltoistaan,
ympäröivät sotilaat ja tekivät monenlaisia kysymyksiä maan kielellä,
sillä sotamiehet itsekin olivat alkuasukkaita. Tarzan, joka Abdulin
avulla jo oli oppinut solkkaamaan melko paljon arabian kieltä, kyseli
eräältä nuoremmista miehistä, joka oli saattanut sheikkiä tämän
käydessä kunniatervehdyksellä kapteeni Gerardin luona.

Ei, hän ei ollut nähnyt mitään kuusimiehistä ratsastajajoukkuetta
matkalla Djelfasta päin. Lähettyvillä oli hajallaan muita keitaita
-- kenties ne olivat matkanneet johonkin niistä. Sitäpaitsi oleskeli
ylhäällä vuoristossa rosvoja -- ne ratsastivat usein pienissä
ryhmissä pohjoiseen päin Bu Saadaan, jopa Aumaleen ja Buiraan asti.
Olivat hyvinkin saattaneet olla rosvoja, jotka johonkin noista
kaupungeista tekemältään huvimatkalta palasivat väkensä keskuuteen.

Aikaisin seuraavana aamuna jakoi kapteeni Gerard komennuskuntansa
kahtia, jättäen toisen osan luutnantti Gernoisin huostaan ja asettuen
itse toisen etunenään. Heidän oli tutkittava vuoret tasangon
vastakkaisilla puolilla.

"Ja minkä osaston mukana tahtoo herra Tarzan ratsastaa?" kysyi
kapteeni. "Tai ehkä monsieur ei välitä rosvojen metsästämisestä?"

"Oh, minä lähden mielelläni mukaan", riensi Tarzan selittämään. Hän
koetti juuri keksiä veruketta Gernoisia seuratakseen. Kauan hänen ei
tarvinnut olla ymmällä, ja apu tuli odottamattomalta taholta. Gernois
itse puhui.

"Jos kapteeni tahtoisi luopua ilosta saada herra Tarzan tällä kertaa
mukaansa, pitäisin minä tosiaan suurena kunniana, että monsieur
tänään ratsastaisi minun kanssani", sanoi hän äänellä, josta ei
puuttunut sydämellisyyttä. Tarzanista tuntui, että luutnantti oli
sydämellisyydessään ehkä mennyt varomattoman pitkällekin, mutta hän
riensi lausumaan mielihyvänsä tästä järjestelystä.

Niinpä luutnantti Gernois ja Tarzan ratsastivat pois vieretysten
pikku spahi-osaston etunenässä. Gernoisin sydämellisyys oli
lyhytaikainen. Tuskin he olivat ratsastaneet kapteeni Gerardin
ja hänen miestensä näkyvistä, kun hän jälleen vaipui tavalliseen
harvapuheisuuteensa. Mitä edemmäksi he ehtivät, sitä epätasaisemmaksi
kävi maa. Se kohosi yhtenään vuoristoa kohti, johon he puolipäivän
lähestyessä ratsastivat perätysten kapeaa, syvää, veden uurtamaa
rotkoa pitkin. Pienen puron partaalla komensi Gernois miehensä
puolipäivälepoon. Täällä he söivät vaatimattoman ateriansa ja
täyttivät vesileilinsä. Tunnin levähdyksen jälkeen he ratsastivat
eteenpäin joenuoman reunaa pitkin, kunnes saapuivat pieneen laaksoon,
josta haaraantui useita kallioisia rotkoja. Täällä he pysähtyivät ja
Gernois tähysteli tarkoin ympäröiviä kukkuloita alanteen keskeltä.

"Täällä me hajaannumme", sanoi hän; "muutamia saa ratsastaa kuhunkin
noista rotkoista". Ja sitten hän alkoi jakaa sotilaitaan pikku
ryhmiin ja antaa määräyksiä niitä komentaville aliupseereille. Sen
tehtyään hän kääntyi Tarzanin puoleen. "Monsieur suvainnee jäädä
tänne, siihen asti kun palaamme."

Tarzan epäröi, mutta upseeri sieppasi sanat hänen suustansa. "Joku
näistä osastoista saattaa joutua otteluun", sanoi hän, "eikä
sivullisia siviilihenkilöitä saa olla taistelun aikana häiritsemässä."

"Mutta, paras luutnantti", selitti Tarzan, "minä olen aivan
valmis asettumaan teidän tai jonkun kersanttinne tai korpraalinne
komennettavaksi ja taistelemaan riveissä heidän ohjeittensa mukaan.
Sitä varten minä tulinkin."

"Sepä minua ilahduttaisi", vastasi Gernois irvistäen, mitä ei
yrittänytkään salata. Sitten hän lisäsi lyhyesti: "Te olette minun
käskyjeni alainen, ja minä käsken teitä jäämään tänne, kunnes
palaamme. Päättyköön asia tähän." Ja hän kääntyi ja kannusti ratsunsa
juoksemaan toisten edellä. Hetkistä myöhemmin oli Tarzan yksinään
aution vuoriröykkiön keskellä.

Aurinko paahtoi kuumasti ja senvuoksi hän etsi suojaa läheisen
puun alta. Pantuaan hevosensa siihen liekaan hän istahti maahan
polttelemaan. Itsekseen hän kiroili Gernoisia kepposen vuoksi, jonka
tämä oli hänelle tehnyt. Pieni halpamainen kosto, ajatteli Tarzan,
mutta sitten juolahti äkkiä hänen mieleensä, että mies ei ollut
niin hupsu, tyytyäkseen tekemään vastustajalleen näin joutavaa,
vähäpätöistä kiusaa. Sen takana täytyi olla jotakin syvällisempää.
Näin ajatellen hän nousi ja otti kiväärinsä tupesta. Hän katsoi sen
panoksia ja näki, että makasiini oli täynnä. Sitten hän tarkasti
revolverinsa. Tämän ensimmäisen varovaisuustoimenpiteen jälkeen hän
tarkkasi kukkuloita ja eri rotkojen suita. Hän oli päättänyt, ettei
häntä yllätettäisi torkkumassa.

Aurinko laski yhä alemmaksi, mutta ei näkynyt merkkiäkään spahien
palaamisesta. Vihdoin peittyi laakso varjoon. Tarzan oli liian ylpeä
palatakseen leiriin ennenkuin oli antanut osastolle riittävästi
aikaa ehtiä takaisin laaksoon, jonka arveli määrätyn niiden
kokoontumispaikaksi. Yön tullen hän tunsi itsensä turvallisemmaksi
hyökkäystä vastaan, sillä hän oli pimeän tuttu. Hän tiesi, että
kukaan ei voinut lähestyä häntä niin varovaisesti, että olisi voinut
pettää hänen tarkkaavaiset ja herkät korvansa. Niiden avuksi tuli
silmät, joilla hän näki hyvin yöllä. Ja jos saavuttaisiin häntä kohti
tuulen puolelta, niin hänen nenänsä ilmoittaisi hänelle vihollisen
tulon jo pitkän matkan päästä. Tuntien siis olonsa jotensakin
huolettomaksi hän nukahti, selkä puuta vasten.

Hän oli varmaankin nukkunut jonkun tunnin, sillä kun hänet äkkiä
herätti hänen hevosensa säikähtynyt pärskyminen ja temmellys, valaisi
kuu kauttaaltaan koko pikku laakson, ja kymmenen askeleen päässä
hänestä seisoi hänen ratsunsa kamala peloittaja.

Ylväänä, majesteetillisena, sirosti kaareutuva häntä ojennettuna
ja vavahdellen, kaksi tulisilmää tuijottaen saaliiseen, seisoi
siinä Numa _el adrea_, musta leijona. Pieni ilonväristys kutkutti
Tarzanin hermoja. Hänestä tuntui kuin olisi kohdannut vanhan
ystävän vuosikausien eron jälkeen. Hetkisen hän istui jäykkänä
katsellen erämaiden kuninkaan mahtavuutta. Mutta nyt kyyristyi Numa
hyppäykseen. Hyvin hitaasti kohotti Tarzan pyssyn olkapäätään vasten.
Hän ei ollut ikinä ennen surmannut isoa eläintä pyssyllä, -- tähän
asti hän oli luottanut keihääseensä, myrkytettyihin nuoliin, köyteen,
puukkoon ja paljaihin käsiinsä. Vaistomaisesti hän toivoi, että
hänellä olisi ollut nuolensa ja veitsensä, -- niillä varustettuna hän
olisi tuntenut itsensä varmemmaksi.

Numa lepäsi nyt aivan litteänä maassa, kohottaen vain päätänsä.
Tarzan olisi mieluummin ampunut hiukan sivulta, sillä hän tiesi, mitä
kamalaa tuhoa leijona saattoi tehdä, jos se eli vain pari minuuttia
tai minuutinkin jälkeen haavoittumisensa. Hevonen seisoi kauhusta
vavisten Tarzanin takana. Apinamies astahti varovaisesti sivullepäin,
-- Numa seurasi häntä vain silmillään. Sitten hän astui toisen
askeleen ja kolmannenkin. Numa ei ollut liikahtanut. Nyt hän saattoi
tähdätä silmän ja korvan väliin.

Hänen sormensa painoi liipasinta, ja hänen laukaistessaan
hyppäsi Numa. Samalla hetkellä teki säikähtynyt hevonen vimmatun
pakoyrityksen -- liekaköysi katkesi ja ratsu laukkasi jokirotkoa
pitkin erämaata kohti.

Mikään tavallinen mies ei olisi välttänyt noita hirveitä käpäliä, kun
Numa hyökkäsi niin lyhyen matkan päästä, mutta Tarzan ei ollut mikään
tavallinen mies. Hänen aikaisemmasta lapsuudestaan asti olivat hänen
elämänsä villit vaiheet pakostakin harjaannuttaneet hänen lihaksensa
toimimaan ajatuksen nopeudella. Niin nopea kuin _el adrea_ olikin,
apinamies oli vielä nopeampi, ja niinpä iso peto mäjähti puuta
vasten, jonka juurella oli toivonut kohtaavansa pehmeätä ihmislihaa,
kun taas Tarzan muutaman askeleen päästä oikealta upotti toisen
luodin sen ruhoon, ja se usutti sen kynsien ja karjuen häntä kohti.

Kaksi kertaa vielä ampui Tarzan nopeasti perätysten, ja sitten _el
adrea_ virui hiljaa eikä enää karjahdellut.

Tässä ei enää ollut herra Jean Tarzan, vaan Apinain Tarzan, joka
laski villin jalkansa villin saaliinsa ruumiille ja sitten, nostaen
kasvonsa täysikuuta kohti, korotti mahtavan äänensä rotunsa kaameaksi
ja peloittavaksi huudoksi -- otuksen kaataneen urosapinan huudoksi.
Ja villien vuorten villejä olentoja vapisutti tämä uusi peloittava
ääni, pysähdyttäen ne saaliinajostaan. Alhaalla erämaassa taas
aavikon lapset saapuivat vuohennahkateltoistaan ja tähystivät
vuorille päin, peläten jonkun uuden ja kamalan vitsauksen tulleen
heidän laumojansa hävittämään.

Runsaan puolen kilometrin päähän laaksosta, jossa Tarzan seisoi,
pysähtyi äänen kuullessaan parikymmentä valkoviittaista hahmoa,
joilla oli pitkät, häijynnäköiset pyssyt. He katsoivat kysyvästi
toisiinsa. Mutta kun ääni ei toistunut, ryhtyivät he jälleen hiljaa
hiipien jatkamaan matkaansa laaksoon.

Tarzan oli nyt varma, että Gernoisilla ei ollut aikomustakaan
palata häntä noutamaan, mutta hän ei voinut käsittää, mikä syy oli
kannustanut upseerin jättämään hänet yksin ja kuitenkin sallimaan
hänen vapaasti palata leiriin. Hevosensa menetettyään hän päätti,
että oli järjetöntä kauemmin viipyä vuoristossa, ja lähti siis
astumaan erämaata kohti.

Tuskin oli hän ehtinyt joenuomaan, kun ensimmäinen valkoviitta
ilmestyi laaksoon vastakkaiselta puolelta. Hetkisen tarkastivat he
suojaavien kivien takaa pikku syvännettä, mutta kun olivat havainneet
sen tyhjäksi, riensivät he sen yli. Puun alta hiukan sivultapäin he
keksivät leijonan raadon. Hillityin huudahduksin he kerääntyivät sen
ympärille. Tovin kuluttua he kiitivät joenuoman rotkoa alaspäin,
jota pitkin Tarzan astui vähän matkaa heidän edellään. He liikkuivat
varovaisesti ja hiljaa, käyttäen hyväkseen mitä suojaa sattui,
niinkuin tekevät ihmistä väijyilevät ihmiset.



KYMMENES LUKU

Varjojen laakson läpi


Kun Tarzan käveli karua joenuurtoa pitkin Afrikan hohtavan kuun alla,
tunsi hän voimakkaana viidakon kutsun. Yksinäisyys ja kesytön vapaus
täytti hänen sydämensä elämällä ja kimmoisuudella. Hän oli jälleen
Apinain Tarzan, jonka kaikki vaistot olivat valveilla mahdollisen
yllätyksen varalta, jonkun viidakkovihollisen puolelta, mutta joka
silti asteli kevein mielin ja pää pystyssä, ylpeän tietoisena
voimastaan.

Vuorten öiset äänet olivat uusia hänelle, ja kuitenkin ne hivelivät
hänen korviaan kuin puolittain unohdetun lemmen vieno sävel. Monet
hän vaistomaisesti tunsi -- ah, olipa yksi varsin kodikaskin:
Sheetan, leopardin, etäinen yskintä. Mutta loppu-ulahduksessa oli outo
nuotti, joka teki hänet epäileväksi. Hän kuulikin pantterin äänen.

Samassa uusi ääni -- pehmeä, salavihkainen tassutus -- tunkeutui
esille muiden joukosta. Mitkään muut ihmiskorvat kuin apinamiehen
eivät olisi sitä keksineet. Aluksi hän ei sitä tajunnut, mutta
vihdoin hän käsitti, että sen saivat aikaan useiden ihmisolentojen
paljaat jalat. Ne hiipivät hänen takanaan ja lähestyivät häntä kohti
hiljaa. Häntä vaanittiin.

Silmänräpäyksessä hän oivalsi, miksi Gernois oli jättänyt hänet pikku
laaksoon. Mutta oli sattunut jokin mutka, -- miehet olivat tulleet
liian myöhään. Yhä lähempää kuuluivat askeleet. Tarzan pysähtyi
kääntyen heitä kohti, kivääri valmiina kädessä. Nyt hän näki pikaisen
vilahduksen valkoisesta burnusista. Hän huusi ääneen ranskankielellä,
kysyen mitä he hänestä tahtoivat. Vastauksena oli leimahdus pitkästä
pyssystä, ja laukauksen pamahtaessa Apinain Tarzan syöksähti
eteenpäin, kaatuen kasveilleen.

Arabialaiset eivät hyökänneet heti esille; päinvastoin he odottivat
varmistuakseen siitä, että uhri ei noussut. Sitten he tulivat
nopeasti piilostaan ja kumartuivat hänen ylitseen. Selvisi pian, että
hän ei ollut kuollut. Eräs miehistä painoi pyssynpiippunsa Tarzanin
takaraivoon lopettaakseen hänet, mutta toinen viittasi hänet sivulle.
"Jos me viemme hänet elävänä, on palkkio suurempi", selitti hän.

Sitten he sitoivat hänen kätensä ja jalkansa ja nostaen hänet ylös
sälyttivät hänet neljän miehen hartioille. Matka erämaata kohti
jatkui. Vuoristosta ulos päästyään he kääntyivät etelään ja tulivat
aamun valjetessa paikalle, missä hevoset seisoivat kahden joukkoon
kuuluvan miehen huostassa.

Täältä heidän kulkunsa oli nopeampaa. Tarzan, joka oli tullut
tajuihinsa, sidottiin ylimääräisen hevosen selkään, joka nähtävästi
oli sitä varten tuotu. Hänen haavansa oli vain vähäinen naarmu, joka
oli uurtanut lihaa ohimolta. Verenvuoto oli tyrehtynyt, mutta hänen
kasvonsa ja pukunsa olivat tahmean hurmeen tahraamat. Hän ei ollut
virkkanut sanaakaan senjälkeen kun oli joutunut näiden arabialaisten
käsiin, eivätkä he olleet muulla tavoin häntä puhutelleet kuin
joillakuilla lyhyillä käskyillä silloin kun saavuttiin hevosten luo.

Kuuden tunnin ajan he ratsastivat polttavaa erämaata pitkin,
välttäen keitaita, joiden lähettyviltä heidän tiensä kulki.
Keskipäivän tienoilla he saapuivat parikymmentä telttaa käsittävään
duariin. Täällä he pysähtyivät, ja yhden arabialaisen päästellessä
_alfa_-ruohosta tehtyjä köysiä, joilla hän oli sidottu juhtaansa,
ympäröi hänet parvi miehiä, naisia ja lapsia. Monet niistä, varsinkin
naiset, näkyivät nauttivan vangin herjaamisesta, ja jotkut olivat
menneet niinkin pitkälle, että viskelivät häntä kivillä ja löivät
kepeillä, mutta silloin saapui paikalle vanha sheikki ja häristi
heidät pois.

"Ali-ben-Ahmed kertoi minulle", sanoi hän, "että tämä mies oli
yksinään vuoristossa ja tappoi el adrean. Mitä se muukalainen,
joka pani meidät häntä väijymään, tarkoittanee, en tiedä, ja mitä
hän tälle miehelle tehnee, kun hänet hänelle jätämme, siitä en
välitä; mutta vanki on uljas mies, ja niin kauan kuin hän on meidän
hallussamme, on häntä kohdeltava sille kuuluvalla kunnioituksella,
joka yksinään ja yöllä ajaa _isopäistä ruhtinasta_ ja tappaa hänet."

Tarzan oli kuullut, missä määrin arabialaiset kunnioittivat leijonan
surmaajaa, eikä hän pahoitellut, että sattuma oli noin suosiollisena
tullut hänen avukseen pelastamaan hänet heimon halpamaisesta
kidutuksesta. Vähän sen jälkeen hänet vietiin vuohennahkatelttaan
leirin yläosaan. Siellä hänelle annettiin ruokaa ja sitten hänet
jätettiin sidottuna sinne lepäämään kotitekoisen maton kappaleelle.

Hän näki vartijan istumassa heikon vankilan ovella, mutta kun
hän yritti murtaa vahvoja siteitänsä, havaitsi hän, että kaikki
ylimääräinen varovaisuus hänen vangitsijainsa taholta oli aivan
tarpeetonta. Eivät edes hänen jättiläislihaksensa voineet katkoa
noita monisäikeisiä köysiä.

Juuri ennen pimeäntuloa lähestyi useita miehiä telttaa, jossa hän
virui, ja he astuivat sisälle. Kaikki olivat arabialaisessa puvussa,
mutta piankin muuan joukosta astui Tarzanin luo, ja kun hän antoi
kasvojensa alapuolta verhonneen vaatteen poimujen valahtaa sivulle,
näki apinamies Nikolas Rokoffin häijyt kasvot. Miehen partaisilla
huulilla oli pahanilkinen hymy.

"Ah, monsieur Tarzan", sanoi hän, "tämäpä vasta hauskaa! Mutta miksi
ette nouse tervehtimään vierastanne?" Sitten hän raa'asti kiroten
karjaisi: "Ylös siitä, koira!" ja vetäen jalkansa taaksepäin potkaisi
Tarzania saappaallaan rajusti kylkeen. "Tästä saat vielä, ja tästä ja
tästä", jatkoi hän potkiessaan Tarzania kasvoihin ja kylkeen. "Kerran
jokaisesta solvauksestasi minua kohtaan."

Apinamies ei vastannut -- hän ei viitsinyt edes katsahtaa venäläiseen
senjälkeen kun oli hänet tuntenut. Vihdoin sheikki, joka oli otsa
rypyssä seisonut tämän halpamaisen hyökkäyksen mykkänä katselijana,
tuli väliin.

"Seis!" käski hän. "Tapa hänet, jos tahdot, mutta minä en salli
uljasta miestä noin häpeällisesti rääkättävän silmieni edessä.
Melkeinpä tekisi mieleni päästää hänet vapaaksi, nähdäkseni, kuinka
kauan sinä sitten häntä potkisit."

Tämä uhkaus teki nopeasti lopun Rokoffin raakuudesta, sillä hän ei
suinkaan tahtonut nähdä Tarzania kahleistaan päästettynä, niin kauan
kuin oli noiden mahtavain käsivarsien ulottuvilla.

"Hyvä on", vastasi hän arabialaiselle; "minä surmaan hänet hetimiten".

"Ei minun duarini piirissä", vastasi sheikki. "Kun hän lähtee täältä,
lähtee hän elävänä. Mitä teet hänelle erämaassa, ei liikuta minua,
mutta en tahdo ranskalaisen verta heimoni viaksi vieraan riidan
vuoksi, -- tänne lähetettäisiin sotaväkeä, surmattaisiin monta
kansastani, poltettaisiin telttamme ja ajettaisiin karjamme pois."

"Kuten sanotte", murahti Rokoff. "Minä vien hänet erämaahan duarin
alapuolelle ja lopetan hänet siellä."

"Sinä viet hänet päivän ratsastusmatkan päähän minun maastani", sanoi
sheikki lujasti, "ja jotkut meikäläisistä saattavat teitä, nähdäkseen
että tottelet minua. Muutoin saattaa erämaahan kellistyä kaksi
ranskalaista."

Rokoff kohautti olkapäitänsä. "Sitten minun täytyy odottaa huomiseen,
-- on jo pimeä."

"Kuten tahdot", sanoi sheikki, "mutta tuntia jälkeen aamusarastuksen
täytyy sinun olla lähtenyt kylästäni. Minä en juuri pidä
uskottomista, enkä pelkurista laisinkaan."

Rokoff olisi vastannut jotakin, mutta hän hillitsi itsensä, sillä hän
tajusi, että vanhus ei olisi kaivannut suurta veruketta käydäkseen
häneen käsiksi. Yhdessä he läksivät teltasta. Ovella Rokoff ei voinut
vastustaa kiusausta kääntyä ja vielä hyvästiksi härnäillä Tarzania.

"Nukkukaa hyvin, monsieur", sanoi hän, "älkääkä unohtako rukoilla
hartaasti, sillä kun te huomenna kuolette, tapahtuu se niin
tuskallisesti, että sadatuksiltanne ette kykene rukoilemaan".

Kukaan ei ollut välittänyt tuoda Tarzanille ruokaa eikä vettä
sitten puolipäivän, ja siksi hän kärsi kovaa janoa. Hän mietiskeli,
maksaisiko vaivan pyytää vartijalta vettä, mutta pari kolme kertaa
anottuaan, saamatta vastausta, hän päätti, että se oli hyödytöntä.

Etäältä vuoristosta hän kuuli leijonan karjuntaa. Kuinka paljoa
turvallisempaa olikaan, tuumi hän, petoeläinten tyyssijoilla kuin
ihmisten asumuksilla! Viidakkoelämässään ei häntä ollut koskaan
armottomammin vainottu kuin mitä oli muutaman kuukauden kuluessa
kokenut sivistyneiden ihmisten keskuudessa. Eikä hän ollut koskaan
ollut lähempänä kuolemaa.

Taas karjaisi leijona. Se kuului vähän lähempää. Tarzan tunsi vanhan,
villin, vaistomaisen halun vastata rotunsa huudolla. Rotunsako?
Hän oli melkein unohtanut olevansa mies eikä apina. Hän tempoi
kytkeitään. Ah, jospa hän vain voisi saada ne vahvojen hampaittensa
ulottuville! Hän tunsi hurjan hulluuden aallon pyyhkäisevän ylitseen,
kun hänen vapautumisponnistuksensa eivät menestyneet.

Numa karjui nyt melkein lakkaamatta. Oli selvää, että peto oli
tulossa alas erämaahan metsästämään. Karjunta oli nälkäisen leijonan.
Tarzan kadehti häntä, koska hän oli vapaa. Tuota eläintä ei kukaan
sitoisi köysillä eikä teurastaisi kuin lammasta. Se sapetti
apinamiestä. Kuolema ei häntä peloittanut, -- ei, vaan tappio
nöyryytti kuoleman edellä, kun hänellä ei ollut edes tilaisuutta
taistella henkensä edestä.

Puoliyö oli juuri lähestymässä, ajatteli Tarzan. Hänellä oli muutamia
tunteja elettävänä. Ehkä hänen vielä onnistuisi temmata Rokoff
mukaansa tuolle pitkälle matkalle. Hän saattoi kuulla erämaan villin
kuninkaan äänen jo aivan läheltä. Mahdollisesti tuli se etsimään
ateriakseen jotakuta duarin karsinoihin suljetuista eläimistä.

Pitkän aikaa vallitsi hiljaisuus. Sitten eroitti Tarzanin
harjaantunut korva hiljaa hiipivän olennon lähestymisen. Se tuli
vuoria lähimmän teltan taholta -- takaapäin. Yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi. Hän odotti tarkkaavaisesti kuunnellen sen ohimenoa.
Hetken aikaa vallitsi ulkona hiljaisuus, niin kaamea hiljaisuus, että
Tarzania ihmetytti, kun ei kuullut eläimen hengitystä, vaikka hän oli
varma, että se oli kyyristyneenä hänen telttansa takaseinustalle.

Nyt! Se liikkuu jälleen. Hiipii lähemmäksi. Tarzan kääntää päätänsä
ääntä kohti. Teltassa on kovin pimeä. Verkalleen kohoaa sen
takakaistale maasta pään ja olkapäiden nostamana, ja hahmo näyttää
puolihämärässä aivan mustalta. Taempaa kajastaa hämärästi erämaa,
jota tähdet heikosti valaisevat.

Synkeä hymy väreilee Tarzanin huulilla. Rokoff tulee ainakin
puijatuksi. Kuinka sitä miestä kiukuttaneekaan! Ja Tarzania odottaa
armollisempi kuolema kuin hän venäläisen käsissä olisi kokenut.

Nyt teltan takaosa putoaa paikoilleen ja on jälleen pimeä. Mikä
tahansa se lieneekin, se on nyt teltassa hänen kanssaan. Hän kuulee
sen hiipivän lähemmäksi, -- nyt se on hänen vieressään. Hän sulkee
silmänsä ja odottaa mahtavaa käpälää. Hänen ylöskäännetyille
kasvoilleen osuu pimeässä hapuilevan käden vieno kosketus, ja sitten
kuiskaa tytönääni tuskin kuuluvasti hänen nimeänsä.

"Niin, minä se olen", kuiskaa hän vastaukseksi. "Mutta ken taivaan
nimessä on se, joka minua kutsuu?"

"Sidi Aissan uled-nail", kuului vastaus. Tytön puhuessa Tarzan tunsi
hänen käsittelevän hänen siteitänsä. Silloin tällöin kosketti veitsen
kylmä teräs hänen ihoansa. Hetkistä myöhemmin hän oli vapaa.

"Tulkaa!" kuiskasi ääni. Nelinryömin hän seurasi tyttöä ulos teltasta
samaa tietä kuin tämä oli tullut. Arabiatar ryömi edelleen pitkin
maata, kunnes oli saavuttanut pienen pensaikon. Täällä hän pysähtyi,
kunnes Tarzan ehti hänen viereensä. Hetkisen katseli apinamies tyttöä
ennenkuin puhui.

"En voi käsittää", sanoi hän vihdoin. "Miksi olet täällä? Mistä
tiesit minun olevan vankina tuossa teltassa? Kuinka juuri sinä satuit
pelastajakseni?"

Neitonen hymyili. "Olen tullut pitkän matkan tänä iltana", sanoi hän,
"ja meillä on pitkä matka edessämme ennenkuin olemme vaarattomassa
paikassa. Tulkaa; minä kerron teille kaikki kävellessämme."

Yhdessä he nousivat ja läksivät samoilemaan erämaan yli vuoria kohti.

"Minä en ollut ihan varma, että koskaan pääsisin luoksenne", sanoi
tyttö vihdoin, "_el adrea_ oli liikkeellä, ja kun olin jättänyt
hevoset, niin hän kaiketi vainusi minua ja seurasi,-- olin kauheasti
säikähdyksissä".

"Oletpa sinä reipas tyttö!" sanoi Tarzan. "Ja sinä antauduit kaikkeen
tuohon vaaraan muukalaisen -- uskottoman tähden?"

Tyttö suoristausi hyvin ylpeästi.

"Minä olen sheikki Kadur ben Sadenin tytär", vastasi hän. "En
ansaitsisi olla hänen tyttärensä, jollen panisi henkeäni alttiiksi
pelastaakseni miehen, joka pelasti minut silloin kun vielä luuli,
että minä olin vain tavallinen uled-nail."

"Kuitenkin", intti Tarzan, "olet hyvin reipas tyttö. Mutta mistä
tiesit, että olin tuolla vankina?"

"Ahmed-din-Taleb, joka on minun serkkuni isän puolelta, kävi
tapaamassa eräitä tuttaviaan siitä heimosta, joka teidät otti kiinni.
Hän oli duarissa silloin, kun teidät tuotiin. Kotiin päästyänsä hän
kertoi meille isosta frankista, jonka Ali ben Ahmed vangitsi toiselle
frankille, ja että tämä tahtoi hänet tappaa. Kuvauksesta tiesin, että
sen täytyi olla te. Isä oli poissa. Minä koetin suostutella muutamia
miehiä tulemaan teidät pelastamaan, mutta ne eivät tahtoneet, vaan
sanoivat: 'Tappakoot uskottomat toisiansa, jos tahtovat. Se ei kuulu
meihin; ja jos menemme sekaantumaan Ali ben Ahmedin suunnitelmiin,
niin me vain ärsytämme hänen heimonsa taisteluun oman kansamme
kanssa.'

"Kun siis tuli pimeä, niin minä tulin yksin, ratsastin hevosella ja
toin toisen teitä varten. Ne ovat sidottuina tänne lähelle. Aamulla
olemme isäni duarissa. Hänen pitäisi nyt itse olla kotona, -- tulkoot
sitten yrittämään riistää Kadur ben Sadenilta hänen ystävänsä."

Kotvan aikaa he kävelivät äänettöminä.

"Meidän pitäisi olla hevosten lähellä", sanoi tyttö. "Ihme, että minä
en niitä täällä näe."

Hetkistä myöhemmin hän pysähtyi hämmästyksestä huudahtaen.

"Ne ovat poissa!" sanoi hän. "Tänne minä ne kytkin."

Tarzan kumartui tutkimaan tannerta. Hän havaitsi, että iso pensas oli
juurineen riuhtaistu maasta. Sitten hän huomasi jotakin muuta. Hänen
kasvonsa vääntyivät irvistykseen, kun hän nousi ja kääntyi tyttöä
kohti.

"El adrea on näemmä ollut täällä, vaikka saalis on merkeistä päättäen
päässyt pakoon. Hiukan etumatkaa saatuaan hevoset kyllä ovat siltä
turvassa aukealla."

Ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa jalkaisin. Matka piti matalan
etukukkulan yli, mutta tyttö tunsi tien yhtä hyvin kuin äitinsä
kasvot. He kävelivät kevyin, keinuvin askelin. Tarzan pysyi kämmenen
leveyden taempana tytön hartioista, jotta tämä voisi määrätä nopeuden
ja siten välttää väsymistä. Kävellessään he juttelivat ja pysähtyivät
silloin tällöin kuuntelemaan, ajettaisiinko heitä takaa. Nyt oli
kaunis, kuutamoinen yö. Ilma oli viileää ja virkistävää. Heidän
takanaan näkyi erämaan ääretön ulappa, jossa siellä täällä päilyi
joku keidas. Heidän juuri jättämänsä pienen hedelmällisen paikan
taatelipalmut ja vuohennahkatelttain kehä kuvastuivat terävästi
keltaista hiekkaa vasten -- aaveparatiisina aavemerellä. Heidän
edessään kohosivat jylhät ja äänettömät vuoret. Tarzanin veri
kuohahti hänen suonissaan. Tämä oli elämää! Hän vilkaisi vieressään
astelevaan tyttöön -- erämaan tyttäreen, joka polki kuolleen maan
povea rehoittavan viidakon pojan kanssa. Tarzan hymyili tälle
ajatukselle. Hän toivoi, että hänellä olisi ollut sisar, ja että
se olisi ollut tämän tytön kaltainen. Mikä reipas toveri se olisi
ollutkaan!

He olivat nyt ehtineet vuoristoon ja matka joutui hitaammin, sillä
polku oli jyrkempi ja kovin kallioinen.

Jonkun aikaa he olivat olleet ääneti. Tyttö mietiskeli, pääsisivätkö
he isän duariin ennenkuin takaa-ajajat heidät saavuttaisivat. Tarzan
toivoi, että tätä kävelyä kestäisi iän kaiken. Jos tyttö vain olisi
mies, niin se voisikin jatkua. Hän ikävöi ystävää, joka rakastaisi
samaa villiä elämää kuin hän. Hän oli oppinut kaipaamaan toveruutta,
mutta hänen onnettomuudekseen useimmat hänen tuntemistaan miehistä
rakastivat enemmän puhtaita liinavaatteita ja kerhojansa kuin
alastomuutta ja aarniometsää. Se oli tietenkin vaikeata ymmärtää,
mutta kaikesta päättäen he ymmärsivät.

Nuo kaksi olivat juuri kaartaneet kallion, jonka liepeillä polku
puikkelehti, kun he äkkiä pysähtyivät. Siellä heidän edessään ihan
polun keskellä seisoi Numa, _el adrea_, musta leijona. Sen vihreät
silmät kiiluivat häijysti, se paljasti hampaansa ja pieksi vihaisesti
hännällään tummanruskeita kylkiänsä.

Sitten se karjaisi -- niinkuin karjaisee kauhea, peloittava leijona,
ollessaan kiusaannuksissa nälästä.

"Veitsesi", sanoi Tarzan tytölle ojentaen kätensä. Tämä sujahdutti
veitsenpään hänen odottavaan kämmeneensä. Siihen taittuessaan Tarzan
veti hänet pois ja tuuppasi hänet taaksensa. "Riennä takaisin
erämaahan niin nopeasti kuin voit. Jos kuulet minun kutsuvan, tiedät,
että kaikki on hyvin, ja silloin voit palata."

"Se on hyödytöntä", sanoi tyttö kohtaloonsa alistuen. "Nyt tulee
loppu."

"Tee niinkuin neuvon", käski toinen. "Nopeasti! Leijona on
hyökkäämäisillään."

Tyttö peräytyi muutaman askeleen ja jäi odottamaan kauheaa näytelmää,
jonka tiesi pian tapahtuvan.

Leijona lähestyi hitaasti Tarzania, kuono maassa kuin taisteluun
haastavan härän, häntä nyt suorana ja vavisten kuin äärettömästä
kiihtymyksestä.

Apinamies seisoi puolikumarassa, pitkä arabialaispuukko
välkkyen kuutamossa. Hänen takanaan seisoi tyttö jännittyneenä
ja liikkumattomana kuin veistokuva. Hän oli hiukan eteenpäin
kumartuneena, huulet raollaan, silmät suurina. Hänen ainoa tietoinen
ajatuksensa oli tuon miehen urheuden ihmettely, kun tämä hennoin
veitsin rohkeni astua isopäistä ruhtinasta vastaan. Hänen oman
rotunsa mies olisi polvistunut rukoukseen ja vastustamatta antanut
noiden kauheiden torahampaiden itsensä murskata. Kummassakin
tapauksessa olisi tulos sama -- yhtä vääjäämätön. Mutta tyttö ei
voinut vastustaa ihailun väristystä, katsellessaan edessään olevaa
sankarillista miestä. Jättiläisruumis ei edes vavahtanut -- asento
oli yhtä uhkaava ja uhmaava kuin itse Numan.

Leijona oli nyt aivan lähellä häntä -- vain muutama askel väliä. Se
lyyhistyi ja sitten se loikkasi korvia vihlovin karjahduksin.



YHDESTOISTA LUKU

John Caldwell, Lontoo


Hyökätessään, käpälät levitettyinä ja raateluhampaat paljaina, _el
adrea_ luuli saavansa tästä poloisesta miekkosesta yhtä helpon
saaliin kuin paristakymmenestä aikaisemmin kaatamastaan. Hänestä
ihminen oli kömpelö, hidasliikkeinen, puolustuskyvytön olento -- eikä
Numa sellaisen edessä paljoa häikäillyt.

Mutta tällä kertaa hän huomasi joutuneensa tekemisiin yhtä ketterän
ja nopean olennon kanssa kuin se itse oli. Kun mahtava käpälä iski
kohtaan, missä mies oli ollut, ei tämä enää ollutkaan siinä.

Näytelmää katseleva tyttö pidätti henkeään ihmettelystä,
havaitessaan, kuinka ketterästi tuo kumartunut mies vältti hirviön
ison käpälän. Ja nyt, oi Allah! Mies oli äkkiä hyökännyt _el adrean_
olkapään taakse, ennenkuin peto ehti kääntyä, ja tarttunut sitä
harjasta. Leijona kohosi takajaloilleen kuin hevonen. Tarzan tiesi,
että se tekisi niin, ja oli valmistautunut. Jättiläiskäsivarsi
kiertyi mustaharjaiseen kaulaan ja kerran, kahdesti, kymmenen,
kaksitoista kertaa tunkeutui terävä ase tummanruskeaan kylkeen
vasemman olkapään takana.

Hurjasti hyppi Numa, karjui raivosta ja tuskasta, -- mutta
jättiläistä se ei voinut ravistaa selästään tai saada hampaittensa
tai kynsiensä ulottuville sinä lyhyenä aikana, joka isopäisellä
ruhtinaalla vielä oli elettävää. Se oli aivan kuollut, kun Apinain
Tarzan hellitti otteensa ja nousi. Sitten erämaan tytär kuuli
jotakin, mikä säikähdytti häntä vielä enemmän kuin _el adrean_
läsnäolo oli säikähdyttänyt. Mies polki kaatamansa otuksen ruumista
ja päästi, kauniit kasvot kohotettuina täysikuuta kohti, kauheimman
huudon, mikä koskaan oli tytön korvissa kajahtanut.

Pelosta parahtaen tyttö vetäytyi poispäin, -- hän luuli kamppailun
kauhean ponnistuksen tehneen urhon mielipuoleksi. Kun tuon
hornanhuudon viime sävel oli haihtunut etäältä vastaaviin vaimeneviin
kaikuihin, loi mies silmänsä alaspäin, kunnes ne kohtasivat tytön.

Heti valaisi ystävällinen hymy hänen kasvonsa aivan riittävänä
todistuksena hänen tervejärkisyydestään, ja tyttö hengitti jälleen
vapaasti, hymyillen vastaan.

"Mikä mies te olette?" kysyi hän. "Se, mitä teitte, on
ennenkuulumatonta. En vieläkään voi uskoa, että yksi ainoa mies,
jolla on aseena vain veitsi, on taistellut käsikähmässä _el adrean_
kanssa ja voittanut _el adrean_ itse haavoittumatta, -- tai ollenkaan
voittanut hänet. Ja tuo huuto -- se ei ollut ihmishuuto. Miksi te
karjaisitte?"

Tarzan punastui. "Karjaisin siksi", sanoi hän, "että joskus unohdan
olevani sivistynyt ihminen. Surmatessani olen varmaankin toinen
olento."

Hän ei yrittänyt selittää pitemmältä, sillä hänestä tuntui aina, että
naisen täytyi inhoten katsella sellaista, joka vielä oli niin lähellä
eläintä.

Yhdessä he jatkoivat matkaansa. Aurinko oli tunti sitten noussut, kun
he jälleen saapuivat erämaahan vuorten takana. Pienen puron varrelta
he löysivät tytön hevoset syömästä. Ne olivat kotimatkallaan tulleet
sinne asti ja pysähtyneet syömään ruohoa, kun niiden pelonaihe ei
enää ollut saapuvilla.

Vähällä vaivalla Tarzan ja tyttö ottivat ne kiinni ja nousten niiden
selkään ratsastivat ulos erämaahan sheikki Kadur ben Sadenin duarille
päin.

He eivät nähneet mitään merkkiä takaa-ajosta ja pääsivät
turvallisesti määräpaikkaansa noin kello yhdeksältä. Sheikki oli
vastikään palannut. Hän oli ollut murheesta suunniltaan tyttärensä
poissaolon vuoksi, peläten, että rosvot olivat hänet taas vieneet.
Viidenkymmenen miehen kera hän oli jo noussut satulaan lähteäkseen
häntä etsimään, kun molemmat ratsastivat duariin.

Hänen ilonsa tyttären onnellisesta paluusta oli verrattavissa vain
hänen kiitollisuuteensa Tarzania kohtaan siitä, että tämä yön
vaarojen halki toi tytön turvallisesti kotiin, ja mielihyvään siitä,
että tytär oli ajoissa ehtinyt pelastamaan miehen, joka kerran oli
hänet pelastanut.

Mitään kunnioitusta ei Kadur ben Saden laiminlyönyt osoittaakseen
apinamiehelle arvonantoansa ja ystävyyttänsä. Kun tyttö oli
kertonut _el adrean_ surmaamisen, ympäröi Tarzanin joukko
ihastuneita arabialaisia, -- se oli varma tie heidän ihailuunsa ja
kunnioitukseensa.

Vanha sheikki kehoitti Tarzania jäämään jatkuvasti hänen vieraakseen.
Halusipa hän ottaa hänet heimokunnan jäseneksikin, ja apinamiehen
mieltä tenhosi jonkun aikaa puolittain kypsynyt päätös jäädä näiden
luonnon lasten luo, joita hän ymmärsi ja jotka näkyivät häntä
ymmärtävän. Hänen mieltymyksensä ja kiintymyksensä tyttöön olivat
voimakkaina tekijöinä yllyttämässä häntä myönteiseen päätökseen.

Jos tuo toveri olisi ollut mies, tuumi hän, niin hän ei olisi
epäröinyt, sillä silloin hän olisi saanut mieluisensa kumppanin,
jonka seurassa olisi voinut ratsastaa ja metsästää mielensä mukaan;
mutta näin ollen heitä olisivat rajoittaneet sovinnaiset tavat,
joita erämaan villit paimentolaiset noudattavat vielä ankarammin
kuin niiden sivistyneemmät serkut. Ja jonkun ajan päästä tyttö
naitettaisiin jollekulle noista tummista sotureista ja heidän
ystävyyssuhteensa loppuisi. Niinpä Tarzan päätti kieltäytyä sheikin
ehdotuksesta, vaikka viipyikin viikon hänen vieraanaan.

Hänen lähtiessään ratsasti Kadur ben Saden ja viisikymmentä
valkoviittaista soturia häntä saattamaan Bu Saadaan. Heidän
noustessaan ratsuilleen Kadur ben Sadenin _duarissa_ lähtöpäivän
aamuna, tuli tyttö sanomaan jäähyväiset Tarzanille.

"Olen rukoillut, että jäisitte meidän luoksemme", sanoi hän
koruttomasti, Tarzanin kumartuessa satulastaan puristamaan hänen
kättänsä hyvästiksi, "ja nyt minä rukoilen teidän palaamistanne".

Hänen kauniissa silmissään oli kaihomielinen ilme ja suupielet
värähtivät tunteellisesti. Se liikutti Tarzania.

"Ken tietää?" vastasi hän ja ratsasti lähtevien arabialaisten perästä.

Bu Saadan ulkopuolella hän sanoi Kadur ben Sadenille ja hänen
väelleen hyvästi, sillä oli olemassa syitä, jotka vaativat häntä
saapumaan kaupunkiin mahdollisimman salaisesti, ja kun hän oli ne
selittänyt sheikille, yhtyi tämä hänen päätökseensä. Arabialaisten
oli ratsastettava kaupunkiin hänen edellään, hiiskumatta
mitään siitä, että hän oli ollut heidän parissansa. Myöhemmin
saapuisi Tarzan yksinään ja menisi suoraa päätä vähän tunnettuun
alkuasukas-yömajaan.

Niinpä, kun hän saapui kaupunkiin vasta pimeän jälkeen, häntä ei
nähnyt kukaan, joka hänet tunsi, ja hän pääsi huomaamatta yömajaan.
Syötyään päivällistä Kadur ben Sadenin kanssa, joka oli hänen
vieraanansa, hän lähti kiertoteitse entiseen hotelliinsa, ja tullen
takaovesta sisään etsi isännän, joka kummastui suuresti nähdessään
hänen elävän.

Niin, monsieurille oli postia; hän kävisi sen noutamassa. Ei, hän ei
mainitsisi monsieurin palaamisesta kellekään.

Sitten hän tuli takaisin, tuoden tukun kirjeitä. Yksi niistä sisälsi
määräyksen Tarzanin esimieheltä, että hän jättäisi nykyisen hommansa
ja rientäisi Kap-kaupunkiin ensimmäisellä höyrylaivalla, mikä oli
saatavissa. Siellä hän saisi enemmän ohjeita toiselta asiamieheltä,
jonka nimi ja osoite hänelle annettiin. Siinä kaikki -- lyhyesti,
mutta selvästi. Tarzan valmistausi lähtemään Bu Saadasta seuraavana
aamuna. Sitten hän meni linnueeseen kapteeni Gerardia tapaamaan,
jonka hotellin ovenvartija ilmoitti edellisenä päivänä palanneen
osastoinensa.

Hän tapasi upseerin hänen asunnossaan. Kapteeni kummastui ja iloitsi
nähdessään Tarzanin elävänä ja terveenä.

"Kun luutnantti Gernois palasi ja ilmoitti, ettei ollut teitä
löytänyt paikalta, johon olitte halunnut jäädä siksi aikaa kun
osasto suoritti etsintänsä, tulin minä kovin levottomaksi. Etsimme
päiväkausia vuorilta. Sitten tuli sana, että leijona oli teidät
tappanut ja syönyt. Todistukseksi tuotiin meille kiväärinne.
Hevosenne oli palannut leiriin toisena päivänä katoamisenne jälkeen.
Emme voineet epäillä. Luutnantti Gernois oli murheen vallassa --
hän otti koko syyn päälleen. Hän itse tahtoi lähteä etsimistä
toimeenpanemaan. Hän tapasikin arabialaisen, jolla oli teidän
pyssynne. Hän riemastuu kuullessaan, että olette pelastunut."

"Epäilemättä", sanoi Tarzan synkästi hymyillen.

"Hän on nyt kaupungilla, muutoin kutsuttaisin hänet", jatkoi kapteeni
Gerard. "Minä ilmoitan hänelle heti, kun hän palaa."

Tarzan antoi upseerin luulla, että hän oli eksynyt ja harhaillessaan
joutunut Kadur ben Sadenin kylään, josta sheikki oli saattanut hänet
takaisin Bu Saadaan. Niin pian kuin mahdollista hän sanoi kunnon
upseerille hyvästi ja riensi takaisin kaupunkiin. Maurilaisessa
yömajassa hän oli Kadur ben Sadenin välityksellä kuullut
mielenkiintoisia uutisia. Kerrottiin mustapartaisesta valkoisesta
miehestä, joka aina liikkui arabialaiseksi puettuna. Jonkun aikaa
hän oli hoidellut taittunutta rannettaan. Hiljakkoin oli ollut
poissa Bu Saadasta, mutta oli nyt palannut; ja Tarzan tunsi hänen
lymypaikkansa. Sinne hän suuntasi askeleensa.

Hän hapuili ahtaita löyhkääviä kujia pitkin, joilla oli pimeää,
kuin hornassa, ja nousi sitten ränstyneitä portaita, joiden päässä
oli suljettu ovi ja pienoinen, lasittamaton ikkuna. Ikkuna oli
korkealla savihökkelin matalan räystään alla. Tarzan saattoi juuri
ulottua sen alireunaan. Hän nosti itseänsä verkalleen, kunnes hänen
silmänsä olivat ikkunan alireunan yläpuolella. Huone oli sisäpuolelta
valaistu, ja pöydän ääressä istuivat Rokoff ja Gernois. Gernois puhui.

"Te Rokoff olette piru!" lausui hän. "Olette ahdistellut minua,
kunnes olen menettänyt viimeisenkin riekaleen kunniastani. Olette
pakottanut minut murhaan; sillä sen Tarzanin veri on minun
vastuullani. Jollei se toinen paholaisen sikiö, Paulvitsh, myöskin
tietäisi salaisuuttani, niin tappaisin teidät täällä tänä iltana
paljain käsin."

Rokoff nauroi. "Sitä ette tee, rakas luutnantti", sanoi hän. "Sinä
hetkenä kun minut löydettäisin murhattuna, lähettäisi kelpo Alexis
sotaministerille täydet todistukset jutusta, jota niin hartaasti
haluatte salata; ja sitäpaitsi hän syyttäisi teitä minun murhastani.
Olkaahan toki järkevä. Minä olen paras ystävänne. Enkö ole
puolustanut kunniaanne aivan kuin se olisi omani?"

Gernois irvisti ja päästi sihisevän kirouksen.

"Vielä yksi pieni suoritus", jatkoi Rokoff, "sekä haluamani paperit,
ja minä annan teille kunniasanani, etten sittemmin enää koskaan pyydä
teiltä ropoakaan enkä muuta tiedonantoa".

"Ja siihen teillä on hyvät syynne", murahti Gernois. "Se, mitä
pyydätte, vie minulta viimeisen roponi ja ainoan arvokkaan
sotilaallisen salaisuuden, mikä minulla on hallussani. Teidän tulisi
minulle tiedosta maksaa eikä sen lisäksi kiristää minulta vielä
rahoja."

"Minä maksan teille pitämällä kieleni kahleissa", vastasi Rokoff.
"Mutta päättäkäämme! Tahdotteko vai ettekö tahdo? Annan teille
kolme minuuttia miettimisaikaa. Jollette myönny, niin lähetän tänä
iltana komentajallenne kirjelapun, joka johtaa samaan häväistykseen,
minkä Dreyfus kärsi -- ainoana eroituksena vain, että hän kärsi
syyttömästi."

Hetkisen istui Gernois pää kumarassa. Vihdoin hän nousi. Hän veti
kaksi paperia povestaan.

"Tässä", sanoi hän toivottomasti, "ne olivat minulla valmiina,
sillä minä tiesin, että tämä olisi ainoa ratkaisu". Hän ojensi ne
venäläiselle.

Rokoffin julmia kasvoja valaisi häijy, ahne ilme.

"Teitte viisaasti, Gernois", sanoi hän. "En minä teitä enää häiritse
-- jollette satu keräämään jälleen rahoja tai tietoja", ja hän
irvisti.

"Sitä ette koskaan tee, koira!" sähisi Gernois. "Ensi kerralla minä
tapan teidät. Olin vähällä tehdä sen tänä iltana. Tunnin ajan istuin
ennen tänne tuloani nämä kaksi paperia edessäni pöydällä. Niiden
vieressä oli panostettu revolverini. Koetin ratkaista edellisetkö vai
jälkimmäisen ottaisin mukaani. Ensi kerralla valinta on helpompi,
sillä minä olen jo tehnyt päätökseni. Läheltä jo hipaisi tänä iltana,
Rokoff; älkää kiusatko kohtaloa toistamiseen."

Sitten Gernois nousi lähteäkseen. Tarzanilla oli tuskin aikaa
pudottautua sulakkeelle ja häipyä varjoon etäämmälle ovesta. Sentään
hän tuskin toivoi välttävänsä ilmituloa. Sillake oli kovin kapea, ja
vaikka hän litistäysi seinää vasten sen ulkoreunalla, oli hän tuskin
enempää kuin jalan päässä oviaukosta. Melkein heti avautui ovi ja
Gernois astui ulos. Rokoff oli hänen takanaan. Kumpikaan ei puhunut.
Gernois oli astunut ehkä kolme askelta portaita alaspäin, kun hän
pysähtyi ja puoliksi kääntyi ikäänkuin palatakseen huoneeseen.

Tarzan tiesi, että ilmitulo olisi välttämätön. Rokoff seisoi vielä
kynnyksellä jalan päässä hänestä, mutta hän katseli vastakkaiseen
suuntaan, Gernoisia kohti. Sitten upseeri, kaiketikin muuttaen taas
mieltään, jatkoi matkaansa alaspäin. Tarzan saattoi kuulla Rokoffin
huokaisevan helpotuksesta. Hetkistä myöhemmin palasi venäläinen
huoneeseen ja sulki oven.

Tarzan odotti, kunnes Gernois oli hyvin ehtinyt päästä äänen
kantamattomiin, ja astui sitten huoneeseen. Hän oli Rokoffin vieressä
ennenkuin mies ehti nousta tuolilta, jolla istui tarkastellen
Gernoisilta saamaansa paperia. Kun hän kohotti silmänsä ja äkkäsi
apinamiehen kasvot, muuttui hän itse lyijynharmaaksi.

"Tekö!" sopersi hän.

"Minä", vastasi Tarzan.

"Mitä te haluatte?" kuiskasi Rokoff, sillä katse apinamiehen silmissä
säikähdytti häntä. "Oletteko tullut minut tappamaan? Ette uskalla.
Teidät mestattaisiin giljotiinilla. Te ette tohdi tappaa minua."

"Minä tohdin tappaa teidät, Rokoff", vastasi Tarzan, "sillä kukaan ei
tiedä, että olette täällä, tai että minä olen täällä, ja Paulvitsh
kertoisi, että teidät surmasi Gernois. Minä kuulin teidän sanovan
niin Gernoisille. Mutta se ei minuun vaikuttaisi, Rokoff. En välitä,
tietääkö joku, että olen teidät tappanut; teidän tappamisenne olisi
minulle nautinto, joka yllin kyllin korvaisi kaiken mahdollisen
rangaistuksen. Te, Rokoff, olette halveksittavin, viheliäisin
pelkuri, mistä koskaan olen kuullut. Teidät pitäisi tappaa. Minä
tappaisin teidät kovin mielelläni", ja Tarzan astui lähemmäksi.

Rokoffin hermot olivat pingoittuneet äärimmilleen. Hän riensi
parahtaen viereistä huonetta kohti, mutta apinamies oli hänen
niskassaan, kun harppaus oli vasta puoliksi tehty. Rautaiset sormet
etsivät hänen kurkkuaan -- kurja pelkuri vinkui kuin pistetty
sika, kunnes Tarzan oli sulkenut hänen ilmaläppänsä. Sitten
apinamies kohotti hänet seisaalle, yhä kuristaen häntä. Venäläinen
sätkytteli turhaan -- hän oli kuin vauva Apinain Tarzanin mahtavassa
puristuksessa.

Tarzan pani hänet tuolille ja, paljoa ennen kuin oli pelkoa miehen
kuolemisesta, hellitti otteensa. Kun venäläisen yskänpuuska oli
vaimentunut, puhui Tarzan hänelle jälleen.

"Olen antanut teidän maistaa kuoleman tuskia", sanoi hän. "Mutta
minä en tapa teitä -- tällä kertaa. Minä säästän teidät yksinomaan
erittäin kunnollisen naisen vuoksi, jonka suurena onnettomuutena
oli syntyä samasta äidistä kuin te. Mutta minä säästän teidät vain
tämän kerran hänen tähtensä. Jos joskus kuulen, että olette jälleen
häirinnyt häntä tai hänen puolisoansa, jos joskus häiritsette minua
jälleen, jos kuulen teidän palanneen Ranskaan tai johonkin Ranskan
alusmaahan, niin otan ainoaksi työkseni tavoittaa teidät ja lopettaa
tänä iltana aloittamani kuristamisen." Sitten hän kääntyi pöytään,
jolla paperit vielä olivat. Hänen ottaessaan ne siitä Rokoff tuijotti
kauhistuneena.

Tarzan tutki sekä shekin että toisen paperin. Hän kummastui
viimemainitun sisältämistä tiedoista. Rokoff oli osaksi lukenut
sen, mutta Tarzan tiesi, että kukaan ei voinut muistaa siinä olevia
merkillisiä seikkoja ja numeroita, jotka tekivät sen todella
arvokkaaksi Ranskan viholliselle.

"Nämä ovat mielenkiintoisia esikunnan päällikölle", sanoi hän
pistäessään paperit taskuunsa.

Rokoff voihki. Hän ei tohtinut kirota ääneensä.

Seuraavana aamuna ratsasti Tarzan pohjoiseen, matkallaan Buiraan ja
Algeriin. Hänen ratsastaessaan hotellin ohi seisoi luutnantti Gernois
verannalla. Kun hänen silmänsä kohtasivat Tarzanin, muuttuivat hänen
kasvonsa valkoisiksi kuin liitu. Apinamies olisi suonut, että tätä
kohtausta ei olisi sattunut, mutta hän ei voinut sitä välttää. Hän
tervehti upseeria ratsastaessaan ohi. Konemaisesti vastasi Gernois
tervehdykseen, mutta nuo kaameat, ammottavat silmät seurasivat
ratsastajaa ja niiden ainoana ilmeenä oli kauhu. Oli ikäänkuin
kuollut mies olisi katsellut aavetta.

Sidi Aissassa Tarzan tapasi ranskalaisen upseerin, johon oli
tutustunut äskeisin kaupungissa oleskellessaan.

"Te lähditte Bu Saadasta aikaisin?" kysyi upseeri. "Ette siis ole
kuullut Gernois-poloisesta?"

"Hän oli viimeinen, jonka näin sieltä ratsastaessani", vastasi
Tarzan. "Mitä hänestä?"

"Hän on kuollut; hän ampui itsensä kello kahdeksan tienoissa tänä
aamuna."

Kahta päivää myöhemmin Tarzan pääsi Algeriin. Siellä hän kuuli, että
hänen oli odotettava kaksi päivää ennenkuin pääsisi Kap-kaupunkiin
lähtevään laivaan. Hän käytti aikansa kirjoittamalla täyden
selostuksen toiminnastaan. Rokoffilta riistämiänsä salaisia papereita
hän ei liittänyt mukaan, sillä hän ei tohtinut jättää niitä omasta
hallustaan ennenkuin oli valtuutettu luovuttamaan ne jollekulle
toiselle asiamiehelle tai itse palaisi Pariisiin ja toisi ne mukanaan.

Kun Tarzan nousi laivaansa odotuksen jälkeen, joka hänestä oli ollut
mitä ikävin, tarkkasi kaksi miestä häntä yläkannelta. Molemmat olivat
muodikkaasti puetut ja sileiksi ajellut. Pitemmällä oli hiekanvärinen
tukka, mutta hänen kulmakarvansa olivat hyvin mustat. Myöhemmin
päivällä he tapasivat Tarzanin sattumalta kannella, mutta kun toinen
kiireellisesti kiinnitti toverinsa huomion johonkin merellä, olivat
heidän kasvonsa käännetyt poispäin Tarzanista hänen ohi mennessään,
joten hän ei nähnyt heidän piirteitänsä. Hän ei todella kiinnittänyt
heihin minkäänlaista huomiota. Noudattaen päällikkönsä ohjeita oli
Tarzan matkustajain luetteloon merkinnyt itsensä tekaistulla nimellä
John Caldwell, Lontoo. Hän ei käsittänyt sen tarpeellisuutta ja
se tuotti hänelle melkoista miettimistä. Mitähän osaa hänen oli
näyteltävä Kap-kaupungissa, ihmetteli hän.

"No hyvä", ajatteli hän. "Taivaan kiitos, että olen nyt päässyt
Rokoffista. Hän alkoi minua ärsyttää. Olenkohan tosiaan tulossa niin
sivistyneeksi, että minulle jo alkaa kehittyä hermosto? Hän minulle
sellaisen hankkisi, jos kukaan, sillähän ei taistele rehellisesti.
Ei koskaan tiedä, millä uudella keinolla hän iskee. On ikäänkuin
Numa, leijona, olisi yllyttänyt Tantorin, norsun, ja Histahin,
käärmeen, yhtymään kanssaan liittoon minut surmatakseen. Silloin en
koskaan olisi tiennyt, millä hetkellä tai kuka kulloinkin hyökkäisi
kimppuuni. Mutta luontokappaleet ovat ihmisiä ritarillisempia -- ne
eivät alennu halpamaiseen juoneen."

Päivällisellä sinä iltana istui Tarzan nuoren naisen vieressä, jonka
paikka oli kapteenin vasemmalla puolella. Kapteeni esitteli heidät.

Neiti Strong! Missä hän oli tuon nimen ennen kuullut? Se oli hyvin
tuttu. Ja sitten tytön äiti antoi hänelle vihjeen puhuttelemalla
tytärtään Hazeliksi.

Hazel Strong! Mitä mustoja tuo nimi herättikään. Tälle neidille
osoitettu, Jane Porterin kauniin käden piirtämä kirje oli tuonut
hänelle ensimmäisen sanoman naisesta, jota hän rakasti. Kuinka
elävästi hän muistikaan illan, jolloin oli siepannut sen kauan
sitten kuolleen isänsä majassa olevan pöydän laatikosta. Jane
Porter oli siellä istunut kirjoittamassa sitä myöhään yöhön,
hänen kyyröttäessään ulkona pimeässä. Kuinka neitonen tuona yönä
olisikaan kauhistunut, jos olisi tiennyt, että villi viidakon elukka
oli kyykistyneenä hänen ikkunansa alla tarkaten jokaista hänen
liikettänsä.

Ja tämä oli Hazel Strong -- Jane Porterin paras ystävätär.



KAHDESTOISTA LUKU

Laivat sivuuttavat toisensa


Siirtykäämme muutama kuukausi ajassa taaksepäin ja palatkaamme pienen
pohjois-Wisconsinissa sijaitsevan rautatieaseman tuulenpieksämälle
sillalle. Metsäpalojen savu riippuu matalalla seudun yli, ja sen
kitkerä katku kirveltää pienen kuusihenkisen ryhmän silmiä, joka
seisoo odottamassa junan saapumista, matkustaakseen sillä etelää
kohti.

Kädet ristissä pitkän nuttunsa takaliepeiden alla, kävelee professori
Archimedes Q. Porter edestakaisin, alati uskollisen sihteerinsä,
herra Samuel T. Philanderin, valppaiden silmien häntä tarkatessa.
Kahdesti hän oli muutaman viime minuutin aikana hajamielisyydessään
lähtenyt raiteiden yli läheistä rämettä kohti; mutta silloin oli
väsymätön herra Philander heti pelastanut hänet ja laahannut takaisin.

Jane Porter, professorin tytär, keskustelee väkinäisesti ja
elottomasti William Cecil Claytonin ja Apinain Tarzanin kanssa.
Lyhyt hetkinen sitten oli pienessä odotushuoneessa tapahtunut
rakkaudentunnustus ja itsekieltäymys, tuhoten kahden seurassaolijan
elämän ja onnen; mutta William Cecil Clayton, loordi Greystoke, ei
ollut toinen näistä henkilöistä.

Neiti Porterin takana häilähteli äidillinen Esmeralda. Hänkin oli
onnellinen, sillä eikö hän ollut palaamassa rakkaaseen Marylandiinsa?
Hän saattoi jo hämärästi nähdä saapuvan veturin tummana hehkuvan
lyhdyn sumuisen savun läpi. Miehet alkoivat koota käsilaukkuja.

Äkkiä huudahti Clayton: "Hyväinen aika! Unohdin ulsterini
odotushuoneeseen", ja riensi sitä noutamaan.

"Hyvästi, Jane", virkkoi Tarzan ojentaen kätensä, "Jumala siunatkoon
teitä!"

"Hyvästi", vastasi tyttö heikosti. "Koettakaa unohtaa minut...
Ei, ei, sillä minä en voisi sietää ajatusta, että olisitte minut
unohtanut."

"Siitä ei ole pelkoa, rakas ystävä", sanoi Tarzan. "Kunpa taivas
soisi, että voisin unohtaa! Silloin olisi paljoa helpompaa kuin
vaeltaa maailman läpi aina muistaen menetettyä mahdollisuutta. Te
tulette kuitenkin onnelliseksi, olen varma siitä, -- teidän täytyy
tulla. Voitte ilmoittaa toisille päätökseni ajaa autollani New
Yorkiin, -- en tunne kykeneväni sanomaan Claytonille hyvästi. Tahdon
aina muistella häntä ystävällisin tuntein, mutta pelkään, että
minussa on vielä liian paljon villipetoa, jotta minut voisi uskoa
varsin pitkäksi aikaa miehen pariin, joka on minun ja sen ainoan
henkilön välillä, jota minä maailmassa haluan."

Kun Clayton kumartui ottamaan takkinsa odotushuoneesta, osuivat hänen
silmänsä lattialla olevaan sähkösanomaan. Hän kumartui ottamaan
sen ylös ajatellen, että se saattoi olla jonkun pudottama tärkeä
tiedonanto. Hän vilkaisi siihen nopeasti ja sitten hän äkkiä unohti
takkinsa, lähestyvän junan -- kaikki, paitsi tuon pienen keltaisen,
hirveän paperinpalan, joka oli hänellä kädessään. Hän luki sen
kahdesti ennenkuin saattoi täysin käsittää, kuinka kauhean kohtalokas
sen sisältö hänelle oli.

Ennenkuin hän oli ottanut sen maasta, oli hän englantilainen
aatelismies, laajojen tiluksien ylväs ja varakas omistaja.
Hetkinen senjälkeen kun hän oli lukenut paperin, hän tiesi
olevansa arvonimetön ja rovoton kerjäläinen. Se oli D'Arnotin
kaapelisähkösanoma Tarzanille ja kuului:

    'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.

                                                 D'Arnot.'

Hän horjui kuin olisi saanut kuolettavan iskun. Juuri silloin hän
kuuli toisten käskevän häntä rientämään -- juna oli pysähtymässä
pienen asemasillan luo. Kuin häikäistyneenä hän otti ulsterin
kainaloonsa. Hän aikoi kertoa heille sähkösanomasta, kun kaikki
olivat junassa. Sitten hän riensi asemasillalle, juuri kun
veturi vihelsi kahdesti viimeisenä varoituksena ennen puskurien
ensimmäistä tömisevää sysäystä. Toiset olivat ylhäällä kumartuen ulos
salonkivaunun sulakkeelta ja hoputtaen häntä rientämään. Hyvinkin
viisi minuuttia kului ennenkuin he olivat asettuneet istuimilleen,
ja vasta silloin havaitsi Clayton, että Tarzan ei ollut heidän
joukossaan.

"Missä on Tarzan?" kysyi hän Jane Porterilta. "Toisessa vaunussako?"

"Ei", vastasi neitonen; "viime hetkessä hän päätti ajaa autollaan
takaisin New Yorkiin. Haluaa nähdä Ameriikasta enemmän kuin junan
ikkunasta on mahdollista. Hänhän palaa Ranskaan."

Clayton ei vastannut. Hän yritti löytää oikeat sanat selittääkseen
Jane Porterille, mikä onnettomuus oli kohdannut häntä -- ja Jane
Porteria. Hän koetti arvailla, minkä vaikutuksen tämä tieto tekisi
tyttöön. Olisiko tämä yhä halukas tulemaan hänen vaimokseen --
pelkäksi rouva Claytoniksi? Kamala uhraus, joka jommankumman heistä
oli tehtävä, hahmoittui äkkiä suurena hänen mielikuvituksessaan.
Sitten tuli kysymys: Vaatiiko Tarzan oikeuksiaan? Apinaihminen oli
tiennyt sähkösanoman sisällön jo ennenkuin hän tyynesti kielsi
tuntevansa sukuperäänsä! Hän oli myöntänyt, että Kaala, naarasapina,
oli hänen äitinsä! Olikohan hän tehnyt sen rakkaudesta Jane Porteriin?

Ei ollut muuta järkevältä näyttävää selitystä. Koska hän siis
oli tekeytynyt tietämättömäksi sähkösanoman todistuksesta, niin
eikö ollut otaksuttavaa, että hän ei koskaan aikonut vaatia
esikoisoikeutensa tunnustamista? Ja jos niin oli, niin mitä
oikeutta oli hänellä, William Cecil Claytonilla, vastustaa tämän
omituisen miehen toivomuksia ja ehkäistä hänen uhrautumisensa? Jos
Apinain Tarzan saattoi tehdä tämän pelastaakseen Jane Porterin
onnettomuudesta, niin miksi hän, jonka haltuun tyttö uskoi koko
tulevaisuutensa, tekisi mitään hänen edulleen vaarallista?

Ja näin hän aprikoi, kunnes ensimmäinen jalomielinen vaisto julistaa
totuus ja luovuttaa arvonimensä ja tiluksensa niiden oikealle
omistajalle unohtui itsekkyyden keksimiin viisasteluihin. Mutta
koko lopun matkaa ja monta päivää sen jälkeen hän oli ärtynyt ja
hajamielinen. Toisinaan tunkeutui esille ajatus, että Tarzan ehkä
joskus myöhemmin katuisi jalomielisyyttänsä ja vaatisi oikeuksiaan.

Useita päiviä myöhemmin kun he olivat päässeet Baltimoreen, Clayton
mainitsi pian tapahtuvasta vihkimisestä Janelle.

"Mitä tarkoitat pian tapahtuvalla?" kysyi tyttö.

"Aivan ensi päivinä tapahtuvaa. Minun täytyy heti palata Englantiin
-- haluan, että sinä tulisit mukanani, rakkaani."

"En voi päästä valmiiksi niin pian", vastasi Jane. "Siihen kuluu
vähintäänkin kuukausi."

Hän oli iloinen, sillä hän toivoi, että, olipa syy Englantiin
palaamiseen mikä tahansa, se saattoi vielä viivyttää häitä. Hän oli
tehnyt onnettoman kaupan, mutta hän aikoi esittää osansa uskollisesti
katkeraan loppuun saakka -- ja kunhan hän vain saisi hiukan
hengähdysaikaa, niin hän oli varma menestymisestään siinä. Claytonin
vastaus hämmästytti häntä.

"No niin, Jane", sanoi hän. "Se on ikävää, mutta minä siirrän
Englannin-matkani kuukaudeksi eteenpäin. Sitten voimme matkustaa
yhdessä."

Mutta kun kuukausi läheni loppuaan, keksi tyttö vielä toisen
viivyttävän verukkeen, kunnes Claytonin vihdoin allapäin ja epäillen
täytyi yksinään palata Englantiin.

Heidän välillään vaihdetut kirjeet eivät tuoneet Claytonia lähemmäksi
toiveittensa täyttymistä kuin oli ennen ollut, ja niinpä hän
kirjoitti suoraan professori Porterille turvautuen hänen apuunsa.
Vanhus oli tätä naimiskauppaa aina suosinut. Hän piti Claytonista,
ja ollen vanhaa etelävaltion sukua hän oli liiankin viehättynyt
arvonimen etuihin, jotka hänen tyttärelleen merkitsivät vähän tai ei
mitään.

Clayton pyysi hartaasti professoria suostumaan hänen kutsuunsa
saapua hänen vieraakseen Lontooseen, ja se kutsu käsitti professorin
koko pienen perheen -- herra Philanderin, Esmeraldan ja kaikki.
Englantilainen tuumi, että kunhan Jane vain kerran oli heidän luonaan
ja kotisiteet olivat katkenneet, ei tyttö pelkäisi astua askelta,
jota oli niin kauan epäröinyt.

Sinä iltana siis, kun professori Porter sai Claytonin kirjeen, hän
ilmoitti, että he seuraavalla viikolla matkustaisivat Lontooseen.

Mutta Lontooseen tultuaan Jane Porter ei ollut taipuvaisempi kuin
Baltimoressakaan. Hän keksi verukkeen toisensa jälkeen, ja kun loordi
Tennington lopuksi kutsui seurueen purjehtimaan huvilaivallaan
Afrikan ympäri, ilmaisi Jane sen johdosta mitä suurinta riemua, mutta
kieltäytyi ehdottomasti avioliitosta ennenkuin olivat Lontooseen
palanneet. Ja risteilyä kestäisi vähintään vuoden, sillä heidän oli
määrä pysähtyä määräämättömiksi ajoiksi erinäisiin mielenkiintoisiin
paikkoihin. -- Mielessään noitui Clayton Tenningtonia, kun tämä oli
moista naurettavaa retkeä ehdottanutkaan.

Loordi Tenningtonin suunnitelmana oli purjehtia Välimeren ja Punaisen
meren läpi Intian valtamerelle ja sitten pitkin itärannikkoa ja
laskea jokaiseen näkemisen arvoiseen satamaan.

Ja niin tapahtui, että eräänä päivänä kaksi alusta sivuutti toisensa
Gibraltarin salmessa. Pienempi oli siro valkoinen huvipursi, joka
kiiti itää kohti ja jonka kannella istui nuori neitonen surullisin
silmin katsellen ja joutessaan hypistellen timanteilla koristettua
medaljonkia. Hänen ajatuksensa liikkuivat etäällä hämärän, tuuhean
troopillisen aarniometsän povessa -- ja hänen sydämensä liiteli
ajatusten mukana.

Hän mietiskeli, oliko mies, joka oli antanut hänelle tuon kauniin
korun, vaikka se oli merkinnyt antajalleen niin paljoa enemmän kuin
sen varsinainen arvo, josta tämä ei ollut edes tiennyt, suinkin
saattoi merkitä, jo palannut kotimetsäänsä.

Ja isomman laivan, länteenpäin kulkevan matkustajahöyryn, kannella
istui mies toisen nuoren naisen kanssa, ja molemmat katselivat
aikansa kuluksi tuota hentoa alusta, joka niin sirosti viilsi
hiljaisen meren vienoja aaltoja, ja koettivat arvailla mikä alus se
lienee ollut.

Kun huvipursi oli ehtinyt ohitse, jatkoi mies keskustelua, jonka sen
ilmestyminen oli keskeyttänyt.

"Niin", sanoi hän, "minä pidän Ameriikasta hyvin paljon. Mikä
tietenkin merkitsee, että pidän ameriikkalaisista, sillä maahan
on sitä, miksi sen asukkaat sen tekevät. Tapasin siellä ollessani
joitakuita hyvin herttaisia henkilöitä. Muistan erään perheen omasta
kaupungistanne, neiti Strong, josta erikoisesti pidin -- professori
Porterin ja hänen tyttärensä."

"Jane Porterin!" huudahti tyttö. "Tarkoitatteko, että tunnette
Jane Porterin? Kas, hän on kaikkein paras ystäväni maailmassa.
Pikku lapsina kasvoimme yhdessä -- olemme tunteneet toisemme monet
ikäkaudet."

"Ohhoh!" vastasi toinen hymyillen. "Sitä teidän olisi vaikea saada
kellekään uskotelluksi joka teistä on jommankumman nähnyt."

"Muunnan sitten lausettani", selitti neitonen nauraen. "Olemme
tunteneet toisemme kaksi ikäkautta -- hänen ikänsä ja omani. Mutta
olemme toisillemme tosiaan yhtä rakkaat kuin sisarukset, ja nyt kun
minä menetän hänet, on sydämeni melkein murtunut."

"Menetättekö hänet!" huudahti Tarzan. "Mitä, kuinka niin? Ah,
ymmärrän. Tarkoitatte, että kun hän on nyt naimisissa ja elää
Englannissa, tapaatte hänet harvoin, jos koskaan."

"Niin", vastasi nuori nainen; "ja surullisinta koko jutussa on,
että hän ei mene avioliittoon miehen kanssa, jota rakastaa. Voi,
se on kauheaa! Mennä naimisiin velvollisuudentunnosta! Minusta se
on ihan jumalatonta, kuten hänelle sanoinkin. Se koski minuun niin
kipeästi, että vaikka sukulaisten lisäksi olin ainoa henkilö, joka
piti kutsuttaman häihin, en tahtonut sallia hänen minua kutsua,
sillä minä en olisi mennyt moisen kauhean ilveilyn todistajaksi.
Mutta Jane Porter on omituisen itsepintainen. Hän on varma siitä,
että hän tekee ainoan teon, joka tässä asiassa on kunniallinen, eikä
mikään maailmassa voi estää häntä ottamasta kreivi Greystokea, paitsi
Greystoke itse tai kuolema."

"Säälin häntä", sanoi Tarzan,

"Ja minä säälin miestä, jota hän rakastaa", virkkoi tyttö, "sillä hän
rakastaa Janea. En ole koskaan häntä tavannut, mutta ystävättäreni
sanoista päättäen hänen täytyy olla hyvin merkillinen henkilö. Hän
kuuluu syntyneen Afrikan viidakossa, jossa hurjat, ihmisenmuotoiset
apinat ovat hänet kasvattaneet. Ei ollut koskaan nähnyt valkoista
miestä tai naista, ennenkuin professori Porter seurueineen heitettiin
rannikolle aivan hänen pikku majansa kynnykselle. Hän pelasti
heidät kaikennäköisten kauheiden elukkain kynsistä ja suoritti mitä
ihmeellisimpiä urotöitä. Kaiken kukkuraksi hän rakastui Janeen ja
Jane häneen, vaikkei tyttö sitä koskaan oikein varmasti tiennyt,
ennenkuin oli lupautunut loordi Greystokelle."

"Perin merkillistä", jupisi Tarzan takoen aivojaan löytääkseen
jonkun verukkeen, millä kääntäisi puheen toisaalle. Hän oli
mielissään kuullessaan Hazel Strongin juttelevan Janesta, mutta
kun keskustelu kääntyi häneen itseensä, tunsi hän kiusaantumista
ja hämmennystä. Mutta hän sai pian hengähdysaikaa, sillä tytön
äiti tuli heidän luokseen ja haastelu muuttui ylimalkaiseksi.
Seuraavat päivät kuluivat yksitoikkoisesti. Meri oli tyyni. Taivas
oli kirkas. Höyrylaiva kynti tasaisesti etelää kohti, pysähtymättä.
Tarzan vietti jokseenkin paljon ajastaan neiti Strongin ja hänen
äitinsä seurassa. He kuluttivat hetkiänsä kannella lueskelemiseen,
juttelemiseen tai valokuvien ottamiseen neiti Strongin kameralla.
Auringonlaskun jälkeen he kävelivät. Eräänä päivänä näki Tarzan
neiti Strongin juttelemassa oudon miehen kanssa, jota ei ollut ennen
laivalla tavannut. Hänen lähestyessään paria kumarsi mies tytölle,
kävelläkseen pois.

"Odottakaa, monsieur Thuran", sanoi neiti Strong; "teidän pitää
tavata herra Caldwell. Olemme matkatovereita ja meidän tulisi
tutustua toisiimme."

Herrasmiehet kättelivät. Vilkaistessaan herra Thuranin silmiin Tarzan
kummastui niiden ilmeen omituisesta tutunomaisuudesta.

"Varmaankin minulla on ollut kunnia tavata monsieur joskus ennenkin",
sanoi Tarzan, "vaikka en voi muistaa missä tilaisuudessa".

Herra Thuran näkyi joutuvan hämilleen.

"Enpä tiedä, monsieur", vastasi hän, "saattaa kyllä olla niin.
Minullakin on vieraan henkilön tavatessani joskus ollut samanlainen
tunnelma."

"Herra Thuran on selittänyt minulle muutamia merenkulun
salaisuuksia", mainitsi tyttö.

Tarzan kiinnitti vähän huomiota sukeutuvaan keskusteluun, -- hän
koetti muistella, missä oli herra Thuranin ennen nähnyt. Että se
oli tapahtunut merkillisissä olosuhteissa, siitä hän oli varma. Nyt
lankesi päivänpaiste heihin ja tyttö pyysi herra Thurania siirtämään
hänen tuolinsa varjoon. Tarzan sattui sillä aikaa tarkkaamaan
miestä ja huomasi, kuinka kömpelösti hän käsitteli tuolia, -- vasen
ranne oli jäykkä. Se tuntomerkki riitti. Äkkinäinen ajatusten sarja
selvitti lopun.

Herra Thuran oli koettanut löytää veruketta sirosti peräytyäkseen.
Heidän paikkojensa siirtoa seuraava pysähdys keskustelussa soi
hänelle siihen tilaisuuden. Kumartaen syvään neiti Strongille ja
nyökäten päällänsä Tarzanille hän kääntyi jättääkseen heidät.

"Hetkinen", virkkoi Tarzan. "Jos neiti Strong suvaitsee, haluan
seurata teitä. Palaan tuossa tuokiossa, neiti Strong."

Herra Thuran näytti hätääntyneeltä. Kun miehet olivat ehtineet tytön
näköpiiristä, pysähtyi Tarzan laskien kätensä raskaasti toisen olalle.

"Mitä peliä te nyt pelaatte, Rokoff?" kysyi hän.

"Matkustan pois Ranskan alueilta, kuten teille lupasin", vastasi
toinen äreästi.

"Niin näytte tekevän", sanoi Tarzan; "mutta minä tunnen teidät
liian hyvin oikein uskoakseni, että ihan sattumalta olette samassa
laivassa kuin minä. Jos sen muutoin voisinkin uskoa, niin valepukunne
karkoittaisi heti mielestäni sellaiset ajatukset."

"Hm", murahti Rokoff olkapäitään kohauttaen, "en käsitä, mitä se
teitä liikuttaa tai mitä te sille voitte. Tämä laiva purjehtii
Englannin lipulla. Minulla on sama oikeus matkustaa tässä kuin
teilläkin, ja siihen nähden, että olette esittänyt tekaistun nimen,
lienee minulla parempikin oikeus."

"Emme siitä väittele, Rokoff. Tahdoin vain sanoa teille, että teidän
on pysyteltävä loitolla neiti Strongista. Hän on säädyllinen nainen."

Rokoff karahti tulipunaiseksi.

"Jos ette, niin minä paiskaan teidät mereen", jatkoi Tarzan. "Älkää
unohtako, että minä vain odotan jotakin veruketta." Sitten hän
kääntyi kantapäällään ja jätti Rokoffin seisomaan hillitystä vimmasta
vavisten.

Hän ei tavannut sitten miestä päiväkausiin, mutta Rokoff ei ollut
jouten. Istuen ensiluokan hytissään Paulvitshin kanssa hän sähisi ja
noitui uhkaillen kostoista kauheimmalla.

"Minä viskaisin hänet mereen tänä yönä", huudahti hän, "jos olisin
varma, että ne paperit eivät ole hänellä muassa. En voi sallia, että
ne ehkä joutuisivat mereen hänen kanssaan. Jollet sinä, Alexis, olisi
moinen hölmö ja pelkuri, niin keksisit keinon päästäksesi hänen
loistohyttiinsä asiakirjoja etsimään."

Paulvitsh hymyili. "Sinä muka olet tämän osakeyhtiön neropatti, rakas
Nikolas", vastasi hän. "Mikset sinä keksi keinoa penkoaksesi herra
Caldwellin hyttiä -- häh?"

Kahta tuntia myöhemmin oli kohtalo heille suopea, sillä Paulvitsh,
joka aina oli vaanimassa, havaitsi Tarzanin lähtevän hytistään
sulkematta sen ovea. Viisi minuuttia senjälkeen seisoi Rokoff
paikalla, mistä saattoi antaa hälytyksen, jos Tarzan palasi, ja
Paulvitsh tutki taitavasti apinamiehen matkatavaroita.

Hän oli juuri epätoivoissaan luopumaisillaan yrityksestä, kun äkkäsi
takin, jonka Tarzan oli vastikään riisunut. Silmänräpäystä myöhemmin
hänellä oli virallinen kirjekuori kädessään. Pikainen silmäys sen
sisältöön toi leveän hymyn venäläisen kasvoille.

Hänen poistuttuaan hytistä ei Tarzan itsekään olisi voinut havaita,
että mihinkään kapineeseen oli koskettu senjälkeen kun hän sieltä
lähti. Paulvitsh oli mestari alallaan.

Kun hän oli antanut käärön Rokoffille heidän hyttinsä
yksinäisyydessä, soitti isompi mies tarjoilijaa ja tilasi puoli
pulloa samppanjaa.

"Meidän täytyy juhlia, rakas Alexis", sanoi hän.

"Se oli onnenpotkaus, Nikolas", selitti Paulvitsh. "Kaikesta päättäen
hän pitää näitä papereita aina mukanaan, -- vain sattumalta hän
laiminlöi siirtää ne muuttaessaan takkia muutama minuutti sitten.
Mutta tästä tulee hiton hyrinä, kun hän huomaa menetyksensä. Pelkään,
että hän heti panee tapauksen sinun tiliisi. Nyt kun hän tietää, että
olet laivassa, hänen epäluulonsa kohdistuu heti sinuun."

"Ei ole väliä, ketä hän epäilee -- tämän illan perästä", sanoi Rokoff
häijysti irvistäen.

Kun neiti Strong sinä iltana oli mennyt alas, nojasi Tarzan laivan
kaiteen yli tähystellen etäälle merelle. Joka ilta hän oli niin
menetellyt siitä asti kun laivaan tuli. Väliin hän seisoi sillä
tavoin kokonaisen tunnin. Ja silmät, jotka olivat vaanineet hänen
jokaista liikettään siitä asti kun hän Algerissa astui laivaan,
tiesivät, että se oli hänen tapansa.

Hänen seisoessaan siellä tänä iltana väijyivät nuo silmät häntä.
Vastikään oli viimeinen viivyttelijä lähtenyt kannelta. Oli sees
yö, mutta ilman kuutamoa, -- kannella saattoi töin tuskin eroittaa
esineet.

Hämärästä hiipi kaksi olentoa apinamiehen taakse. Aaltojen loiske
laivan kylkiä vastaan, potkurin surina ja koneiden jyskytys vaimensi
heidän melkein äänettöminä lähestyvät askeleensa.

He olivat nyt aivan lähellä häntä ja kumartuivat alas kuin tuulen
taivuttamina. Toinen heistä nosti kätensä ja laski sen jälleen
ikäänkuin laskien sekunteja -- yks' kaks' kolme! Yhtenä miehenä
karkasivat molemmat uhrinsa kimppuun, kumpikin tarttui kiinni eri
säärestä, ja ennenkuin Apinain Tarzan, vaikka olikin nopea kuin
salama, ehti kääntyä pelastuakseen, paiskattiin hänet matalan kaiteen
yli ja hän putosi Atlanttiin.

Hazel Strong katseli omasta hämärtyneestä hytinikkunastaan pimeälle
merelle. Äkkiä syöksyi möhkäle hänen silmiensä ohi yläkannelta
mereen. Se putosi niin nopeasti mustaan veteen, että tyttö ei
varmasti eroittanut mitä se oli, -- saattoi olla ihminenkin
kukaties. Hän kuunteli jonkun aikaa eroittaisiko ylhäältä tuota aina
peloittavaa huutoa: "Joku pudonnut mereen!" mutta mitään ei kuulunut.
Kaikki oli hiljaista ylhäällä laivassa -- kaikki alhaalla meressä.

Tyttö päätti, että oli vain nähnyt laivan miehistön heittävän mereen
jonkin roskaröykkiön, ja hetkistä myöhemmin hän meni makuutiloilleen.



KOLMASTOISTA LUKU

Lady Alicen haaksirikko


Seuraavana aamuna oli Tarzanin paikka suuruspöydässä tyhjä. Neiti
Strong oli hiukan utelias, sillä herra Caldwell oli aina pitänyt
huolta, että oli saanut syödä aamiaisensa hänen ja hänen äitinsä
seurassa. Kun hän myöhemmin istui kannella, pysähtyi herra Thuran
vaihtamaan muutaman hilpeän sanan hänen kanssaan. Mies näytti olevan
oivallisella tuulella, hänen sävynsä oli äärettömän herttainen. Kun
hän astui edelleen, tuntui neiti Strongista, että herra Thuran oli
perin miellyttävä mies.

Päivä kului raskaasti. Neiti Strong kaipasi herra Caldwellin tyyntä
seuraa. Hänessä oli ollut jotakin, mikä alusta pitäin oli voittanut
tytön myötätunnon. Hän oli niin hupaisesti jutellut paikoista, joissa
oli käynyt, kansoista ja niiden tavoista sekä villieläimistä. Ja
hänellä oli aina ollut kummallinen kyky tehdä vertailuja kesyttömien
eläinten ja sivistyneiden ihmisten välillä, mikä osoitti edellisten
melkoista tuntemista ja jälkimäisten terävää, vaikka joskus ivallista
arvostelemista.

Kun herra Thuran jälleen pysähtyi juttelemaan hänen kanssaan
iltapuolella, tervehti neiti Strong sitä hauskana vaihteluna päivän
yksitoikkoisuuteen. Mutta häntä oli alkanut vakavasti huolestuttaa
herra Caldwellin jatkuva poissaolo. Tavalla tai toisella yhdisti hän
sen yhä eilisiltaiseen säikähdykseensä, jolloin tumma esine oli hänen
hytinikkunansa ohi pudonnut mereen. Nyt hän mainitsi asiasta herra
Thuranille. Oliko tämä nähnyt herra Caldwellia tänään? Ei ollut.
Miksi?

"Hän ei ollut aamiaisella kuten tavallista enkä ole nähnyt häntä
sitten eilisen", selitti tyttö.

Herra Thuran oli tavattoman huolehtivainen. "Minulla ei ollut iloa
läheisesti tuntea herra Caldwellia", sanoi hän. "Mutta hän näytti
perin kunnioitettavalta herrasmieheltä. Voikohan hän pahoin ja on sen
vuoksi jäänyt hyttiinsä? Se ei olisi ihmeellistä."

"Ei", vastasi tyttö, "eihän se ihmeellistä olisi; mutta jostakin
selittämättömästä syystä tunnen hupsua naisellista aavistusta, että
tässä asiassa on jotakin hullusti. Minulla on niin omituinen tunne --
ikäänkuin tietäisin, että hän ei ole laivassa."

Herra Thuran nauroi herttaisesti. "Hyväinen aika, paras neiti
Strong", sanoi hän. "Missäpä ihmeessä hän sitten olisi? Emme ole
nähneet maata päiväkausiin."

"Tietenkin tämä on naurettavaa", myönsi tyttö. "Mutta minä en salli
asian itseäni kauemmin kiusata; aion ottaa selvän siitä, missä herra
Caldwell on", sanoi hän sitten ja viittasi ohimenevää tarjoilijaa
luokseen.

"Se saattaa olla vaikeampaa kuin luuletkaan, rakas tyttöseni",
ajatteli herra Thuran, mutta ääneen hän virkkoi: "Niin, juuri niin."

"Hakekaahan herra Caldwell, olkaa hyvä", sanoi hän tarjoilijalle, "ja
ilmoittakaa hänelle, että hänen jatkuva poissaolonsa huolestuttaa
hänen ystäviään".

"Olette kovin kiintynyt herra Caldwelliin", huomautti herra Thuran.
"Minusta hän on mainio", vastasi tyttö. "Ja äiti on häneen ihan
hullaantunut. Hän on niitä miehiä, joiden parissa tuntee olevansa
täysin turvassa, -- kukaan ei voisi olla luottamatta herra
Cadwelliin."

Hetkistä myöhemmin palasi tarjoilija ilmoittamaan, että herra
Caldwell ei ollut hytissään. "En voi löytää häntä, neiti Strong, ja"
-- hän epäröitsi -- "olen kuullut, että hänen vuoteessaan ei viime
yönä ole maattu. Kaiketi on parasta ilmoittaa asia kapteenille."

"Kaikin mokomin", huudahti neiti Strong. "Minä lähden itse kanssanne
kapteenin luo. Tämä on kauheaa. Minä tiedän, että jotakin hirveätä on
tapahtunut. Aavistukseni eivät sittekään olleet joutavia."

Kovin säikähtyneenä oli nuori nainen ja kiihoittuneena tarjoilija,
kun he astuivat kapteenin eteen muutamaa minuuttia myöhemmin. Hän
kuunteli äänettömänä heidän kertomustaan ja huolestunut ilme kuvastui
hänen kasvoillaan, kun tarjoilija vakuutti hänelle, että oli etsinyt
kadonnutta matkustajaa kaikkialta laivassa, missä matkustajan saattoi
olettaa käyvän. "Ja oletteko varma, neiti Strong, että eilen illalla
näitte jotakin putoavan mereen?" kysyi hän.

"Siitä ei ole pienintäkään epäilystä", vastasi tyttö. "En voi sanoa,
että se oli ihmisruumis -- mitään huutoa ei kuulunut. Se olisi
saattanut olla, kuten arvelinkin, joku rojukimppu. Mutta jollei
herra Caldwell ole laivassa, jään alati siihen uskoon, että hänen
minä näin putoavan hyttini ikkunan ohitse." Kapteeni määräsi heti
ja täydellisesti tarkastettavaksi koko laivan perästä keulaan -- ei
mitään loukkoa eikä lovea saisi unohtaa. Neiti Strong odotteli hänen
kajuutassaan tarkastuksen tuloksia. Kapteeni teki monta kysymystä,
mutta hän ei voinut kertoa hänelle kadonneesta miehestä muuta kuin
mitä itse oli nähnyt lyhyen tuttavuutensa aikana laivalla. Ensi
kertaa hän todella havaitsi, kuinka vähän herra Caldwell oikeastaan
oli kertonut hänelle menneestä elämästään. Hän oli syntynyt Afrikassa
ja saanut kasvatuksensa Pariisissa, siinä melkein kaikki, mitä neiti
Strong tiesi, ja nämä laihat tiedonannot olivat olleet seurauksena
hänen ihmettelystään, että englantilainen puhui kieltänsä niin
huomattavan ranskalaisella korostuksella.

"Mainitsiko hän koskaan mistään vihollisista?" kysyi kapteeni.

"Ei koskaan."

"Oliko hän kenenkään muun matkustajan tuttava?"

"Vain siinä määrin kuin minunkin -- tilapäisten kohtausten tuloksena
laivan matkustajain kesken."

"Tuota noin... luuletteko, neiti Strong, että hän joi liiaksi?"

"Tuskinpa hän joi laisinkaan -- ainakaan hän ei ollut maistellut
puolta tuntia aikaisemmin kuin näin möykyn putoavan mereen", vastasi
tyttö, "sillä minä olin siihen asti hänen kanssaan kannella".

"Perin omituista", sanoi kapteeni. "Hän ei minusta näyttänyt
mieheltä, jota vaivasivat pyörtymyskohtaukset tai sen tapaiset.
Ja jos niin olisikin ollut, on tuskin uskottavaa, että hän olisi
pudonnut kokonaan laidan yli, jos olisi saanut kohtauksen nojatessaan
kaidetta vasten, -- pikemmin hän olisi horjahtanut sisäpuolelle,
kannelle. Jollei hän ole laivassa, neiti Strong, niin hänet on
heitetty laidan yli -- ja se, että te ette kuullut mitään huutoa,
johtaisi otaksumaan, että hän jo sitä ennen oli kuollut, että hänet
oli -- murhattu."

Tyttöä puistatti. Kokonaista tuntia myöhemmin palasi ensimmäinen
perämies ilmoittamaan etsinnän tuloksista.

"Herra Caldwell ei ole laivassa, kapteeni", sanoi hän.

"Pelkään, että tämä on jotakin vakavampaa kuin tapaturma, herra
Brently", lausui kapteeni. "Käsken teidän itse tarkastaa -- ja hyvin
huolellisesti -- herra Caldwellin kapineet, saadaksemme selville,
onko mitään syytä otaksua joko itsemurhaa tai murhaa. -- Tutkikaa
kaikki perin pohjin."

"Kyllä, kyllä", vastasi Brently ja lähti aloittamaan tutkimistansa.

Hazel Strong oli masentuneena. Kahteen päivään hän ei lähtenyt
hytistään ja vihdoin kannelle saapuessaan hän oli kovin riutunut ja
kalpea ja hänellä oli isot mustat renkaat silmien alla. Oli kuin hän
valvoessaan tai nukkuessaan yhäti näkisi tumman ruumiin nopeasti ja
äänettömästi putoavan kylmään, julmaan mereen.

Pian sen jälkeen kun hän taas ilmestyi kannelle, liittyi herra Thuran
hänen seuraansa ystävällisesti ilmaisten pahoittelunsa.

"Oh, se oli kauheaa, neiti Strong", sanoi hän. "En voi saada sitä
mielestäni."

"Enkä minä", vastasi tyttö väsyneesti. "Minusta tuntuu että hänet
olisi voitu pelastaa, jos olisin antanut hälytyksen."

"Ette saa moittia itseänne, paras neiti Strong", pyysi herra Thuran.
"Se ei suinkaan ollut teidän syynne. Jokainen muu olisi menetellyt
niinkuin tekin. Kuka olisi tullut ajatelleeksi havaitessaan
jotakin putoavan laivasta mereen, että sen ehdottomasti täytyi
olla ihminen? Eikä tulos olisi ollut toisenlainen, vaikka olisitte
hälyttänytkin. Jonkun aikaa olisi epäilty teidän kertomustanne,
pidetty vain hermostuneen naisen harha-aistimuksena. Ja jos
olisitte itsepintaisesti pysynyt päätöksessänne, olisi jo ollut
liian myöhäistä pelastaa hänet silloin, kun laiva olisi ehditty
pysähdyttää, pelastusveneet laskea ja soutaa niillä kilometrittäni
taaksepäin etsimään paikkaa, missä murhenäytelmä tapahtui. Ei, ette
saa moittia itseänne. Olette tehnyt enemmän kuin kukaan meistä
poloisen herra Caldwellin hyväksi -- olitte ainoa, joka häntä
kaipasitte. Tehän panitte etsinnän toimeen."

Tyttö ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan hänen
ystävällisistä ja rohkaisevista sanoistaan. Herra Thuran oli hänen
seurassaan usein -- melkein alati -- tästäpuoleen matkan loppuun
asti ja tyttö alkoi pitää hänestä tosiaankin varsin paljon. Herra
Thuran oli saanut tietää, että kaunis neiti Strong Baltimoresta oli
ameriikkalainen perijätär -- kovin varakas tyttö jo itsessäänkin ja
myöhemmin perivä niin suuren omaisuuden, että näiden mahdollisuuksien
ajatteleminen sai herra Thuranin pidättelemään henkeänsä, -- ja koska
hän vietti suurimman osan ajastaan noissa hauskoissa mielikuvissa,
oli siis ihme, että hän ollenkaan hengitti.

Herra Thuranin aikomus oli ollut lähteä laivasta ensimmäisessä
satamassa, johon he laskivat Tarzanin katoamisen jälkeen. Eikö
hänellä ollut lakkarissaan se, mitä varten hän oli lähtenyt matkalle
juuri tällä laivalla? Mikään ei enää pidätellyt häntä täällä. Hän ei
voinut kyllin nopeasti palata mannermaalle, astuakseen ensimmäiseen.
Pietariin vievään pikajunaan.

Mutta nyt oli toinen tuuma herännyt ja tunki nopeasti hänen
alkuperäiset aikomuksensa tieltään. Tuolle ameriikkalaiselle
omaisuudelle ei saattanut nyrpistää nenäänsä eikä ollut sen
omistajatarkaan suinkaan vähemmän viehättävä.

_Sapristi!_ Hänpä vasta herättäisi huomiota Pietarissa. -- Ja niin
Rokoff itsekin herättäisi hänen omaisuutensa avulla.

Sittenkun herra Thuran oli mielikuvituksessaan tuhlannut muutamia
miljoonia dollareita, havaitsi hän sen homman niin peräti
mieleisekseen, että tahtoi jatkaa matkaa Kap-kaupunkiin asti, äkkiä
tullen siihen päätökseen, että hänellä oli siellä tärkeitä tehtäviä,
joiden hoitamiseen saattoi kulua jonkun aikaa.

Neiti Strong oli hänelle kertonut, että hän äitineen kävisi siellä
viimemainitun veljeä tervehtimässä, -- eivät olleet määränneet
oleskelunsa aikaa, mutta luultavasti sitä jatkuisi kuukausia.

Hän oli mielissään kuullessaan, että myöskin herra Thuran jäisi sinne.

"Toivoakseni voimme jatkaa tuttavuuttamme", sanoi hän. "Teidän pitää
käydä tervehtimässä äitiä ja minua niin pian kun olemme ehtineet
asettua."

Herra Thurania viehätti tämä mahdollisuus eikä hän ollut hidas sitä
tunnustamaan. Rouva Strongiin hän ei tehnyt aivan yhtä edullista
vaikutusta kuin tyttäreen.

"Mikä hänessä lienee", sanoi hän Hazelille, kun he kerran hänestä
puhuivat. "Hän näyttää joka suhteessa oikealta herrasmieheltä, mutta
joskus välähtää hänen silmissään jotakin -- joku ohimenevä ilme, jota
en voi kuvailla, mutta joka herättää minussa kovin kaamean tunteen."

Tyttö nauroi. "Oletpa sinä hupsu, äiti-kulta", sanoi hän.

"Niin kai, mutta olen pahoillani, että meillä ei sensijaan ole herra
Caldwellia seuranamme."

"Niin olen minäkin", vastasi hänen tyttärensä.

Herra Thuran alkoi käydä ahkerasti Hazel Strongin enon luona
Kap-kaupungissa. Hänen huomaavaisuutensa oli hyvin silmäänpistävä,
mutta se oli niin hyvin järjestetty tytön kaikkien toivomusten
mukaan, että tämä tuli hänestä yhä riippuvaisemmaksi. Jos hän tai
äiti tai joku serkku tarvitsi saattajaa, jos oli joku ystävällinen
palvelus tehtävä, oli herttainen ja kaikkialla läsnäoleva herra Thuran
aina käytettävissä. Tytön eno perheineen alkoi pitää hänestä hänen
ehdottoman kohteliaisuutensa ja palvelevaisuutensa vuoksi. Herra
Thuran alkoi käydä korvaamattomaksi. Vihdoin hän arvellen sopivan
ajan tulleen kosi Hazelia. Neiti Strong hätkähti. Hän ei tiennyt mitä
sanoa.

"En ollut laisinkaan aavistanut, että piditte minusta sillä tavalla",
sanoi hän. "Olen aina pitänyt teitä erittäin rakkaana ystävänä. En
anna teille vastaustani nyt. Unohtakaa, että olette pyytänyt minua
vaimoksenne. Jatkakaamme entiseen tapaan -- sitten voin katsella
teitä jonkun aikaa toiselta näkökannalta. Mahdollisesti huomaan, että
tunteeni teitä kohtaan ovat enemmän kuin ystävyyttä. En tosiaan ole
hetkeksikään ajatellut, että teitä rakastin."

Tämä järjestely tyydytti täydellisesti herra Thurania. Hän oli
kovin pahoillaan, että oli ollut niin hätäinen, mutta hän oli muka
rakastanut häntä niin kauan aikaa ja niin hartaasti, että arveli
jokaisen voivan sen huomata.

"Ensi hetkestä asti, kun teidät näin, Hazel", sanoi hän, "olen teitä
rakastanut. Olen valmis odottamaan, sillä olen varma, että niin suuri
ja puhdas rakkaus kuin minun tulee palkituksi. Haluan ainoastaan
tietää, että te ette rakasta ketään muuta. Tahdotteko sen minulle
sanoa?"

"En ole ikinä ollut rakastuneena", vastasi tyttö, ja toinen oli aivan
tyytyväinen. Kotimatkallaan sinä iltana hän kuvitteli ostavansa
komean höyryaluksen ja rakentavansa miljoonan dollarin huvilan
Mustanmeren rannikolle.

Seuraavana päivänä Hazel Strongilla oli yksi elämänsä hauskimpia
yllätyksiä. Hän sattui vastatusten Jane Porterin kanssa, joka tuli
ulos jalokivikauppiaan myymälästä.

"Kah, Jane Porter!" huudahti hän. "Mistä ihmeestä sinä olet tänne
tipahtanut!? Voinko uskoa edes silmiäni!"

"No, hyväinen aika!" vastasi yhtä kummastunut Jane. "Ja minä kun olen
tuhlannut monta nidosta ensiluokkaista mielikuvitusta maalaillessani
itselleni sinun elämääsi ja hommiasi Baltimoressa -- niin juuri!" Ja
hän syleili taaskin ystävätärtään ja suuteli häntä kymmenenkin kertaa.

Sitten kun molemminpuoliset selitykset oli saatu, tiesi Hazel,
että loordi Tenningtonin huvipursi oli poikennut Kap-kaupunkiin
vähintäänkin viikon ajaksi ja että sen sitten oli määrä jatkaa
matkaansa -- tällä kertaa länsirannikkoa pitkin ja niin takaisin
Englantiin. "Jossa", lopetti Jane puheensa, "minä menen naimisiin".

"Et siis vielä ole naimisissa?" kysyi Hazel.

"En vielä", vastasi Jane ja lisäsi sitten omituisen irrallisesti:
"Toivoisin Englannin olevan täältä miljoonan penikulman päässä."

Huvialuksen matkustajat ja Hazelin sukulaiset kävivät vuoroin
vierailulla toistensa luona. Päivällisiä järjestettiin ja retkeilyjä
ympäristölle vieraiden hauskutukseksi. Herra Thuran oli tervetullut
jokaiseen tilaisuuteen. Hän antoi itse päivälliset seurueen herroille
ja osasi monilla pienillä vieraanvaraisuuden osoituksilla voittaa
loordi Tenningtonin suosion.

Herra Thuran oli sattumalta kuullut vihjaistavan jostakin, mikä
saattoi olla seurauksena tästä loordi Tenningtonin huvialuksen
odottamattomasta vierailusta, ja hän halusi olla siinä mukana.
Kerran, kun hän oli yksinään englantilaisen kanssa, käytti hän
tilaisuutta tehdäkseen aivan selväksi, että hänen kihlauksensa neiti
Strongin kanssa julkaistaisiin heti kun olivat palanneet Ameriikkaan.
"Mutta ei sanaakaan siitä, paras loordi, ei sanaakaan siitä!"

"Olkaa huoleti, minä kyllä käsitän, hyvä ystävä", oli Tennington
vastannut. "Mutta teitä täytyy onnitella -- repäisevä tyttö, niin,
tosiaan."

Seuraavana päivänä se tapahtui. Rouva Strong, Hazel ja herra
Thuran olivat loordi Tenningtonin vieraina hänen huvialuksessaan.
Rouva Strong oli kertonut heille, kuinka hauskaa hänellä oli ollut
Kap-kaupungissa oleskellessaan ja kuinka ikävää oli, että hän oli
juuri saanut asianajajiltaan Baltimoresta kirjeen, joka pakoitti
hänet lopettamaan vierailunsa ennemmin kuin oli aikonut.

"Milloin te lähdette?" kysyi Tennington.

"Viikon ensimmäisenä päivänä luullakseni", vastasi rouva.

"Niinkö?" huudahti herra Thuran. "Onpa minulla hyvä onni. Minullekin
on käynyt tarpeelliseksi heti palata, ja nyt minulla on kunnia
seurata ja palvella teitä."

"Te olette kovin ystävällinen, herra Thuran", vastasi rouva Strong.
"Olemme oikein iloiset saadessamme asettua teidän suojaukseenne."
Mutta sydämensä pohjalla hänellä oli toivomus, että hänestä
pääsisivät. Miksi -- sitä hän ei itsekään tiennyt.

"Jumaliste!" huudahti loordi Tennington hetkistä myöhemmin. "Veikeä
tuuma, jumaliste!"

"Niin, Tennington, tietysti", rohkeni Clayton huomauttaa; "täytyyhän
sen olla veikeä, koska se on sinun keksimäsi, mutta mikä hiidessä se
sitten on? Aiotko purjehtia etelänavan kautta Kiinaan?"

"Oh, kuulehan, Clayton", vastasi Tennington, "älä viitsi olla niin
tyly toverille siksi, että et tullut tätä retkeä itse ehdottaneeksi.
Olet jurotellut ihan matkan alusta asti.

"Ei, herraseni", jatkoi hän, "se on veikeä tuuma, kuten kaikki
myöntänette. Aion viedä rouva Strongin ja neiti Strongin ja Thuranin
myös, jos hän tahtoo tulla, Englantiin asti meidän kanssamme
huvialuksella. No, eikö se ole oiva tuuma?"

"Suo anteeksi, Tenny, vanha veikko", huudahti Clayton. "Se on kyllä
oiva tuuma, jota tosiaan en olisi sinulta odottanut. Oletko aivan
varma, että se on omintakeinenkin?"

"Ja me lähdemme matkalle viikon ensimmäisenä päivänä tai milloin
muutoin teille vain sopii, rouva Strong", päätti jalomielinen
englantilainen, ikäänkuin asia olisi jo kokonaan järjestetty,
lähtöpäivä vain vielä määräämättä.

"Hyväinen aika, lordi Tennington, ettehän ole antanut meille
tilaisuutta edes kiittää teitä, vielä vähemmin päättää, onko meille
mahdollista vastaanottaa jalomielinen kutsunne", sanoi rouva Strong.

"Tietysti te tulette", vastasi Tennington. "Teille tulee yhtä
hauskaa kuin konsaan matkustajalaivassa ja aivan yhtä mukava olo, ja
kaikkihan me teitä toivomme mukaamme emmekä pidä kieltoa vastauksena."

Ja niin päätettiin, että he lähtisivät satamasta seuraavana
maanantaina.

Kahta päivää myöhemmin istuivat tytöt Hazelin hytissä katsellen
muutamia kuvia, jotka hän oli Kap-kaupungissa viimeistellyt. Siinä
oli kaikki valokuvat, jotka hän oli ottanut siitä asti kun lähti
Ameriikasta, ja neitosille ne olivat hyvin mielenkiintoisia. Jane
teki monta kysymystä, ja Hazel lateli tulvanaan huomautuksiaan ja
selityksiään eri paikoista ja henkilöittä.

"Ja tässä", sanoi hän äkkiä, "tässä on mies, jonka sinä tunnet. Olen
niin usein aikonut kysellä sinulta siitä poloisesta, mutta en ole
koskaan joutunut sitä ajattelemaan, kun olemme olleet yhdessä." Hän
piti kädessään pientä kuvaa niin, että Jane ei nähnyt miehen kasvoja,
jota se esitti.

"Hänen nimensä oli John Caldwell", jatkoi Hazel. "Muistatko häntä?
Hän sanoi tavanneensa sinut Ameriikassa. Hän oli englantilainen."

"En voi muistaa nimeä", sanoi Jane. "Näytähän minulle kuva."

"Mies-parka putosi laivasta risteillessämme rannikkoa pitkin etelään
päin", sanoi Hazel antaessaan kuvan Janelle.

"Putosi laivasta... Hazel, Hazel, -- älä sano minulle, että hän on
kuollut, hukkunut mereen! Hazel! Miksi et sano, että laskit leikkiä!"
Ja ennenkuin kummastunut neiti Strong voi hänet tavoittaa, oli neiti
Porter lysähtänyt pyörtyneenä lattialle.

Sitten kun Hazel oli palauttanut toverinsa tajuihinsa, istui hän
katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin kumpikaan puhui.

"En tiennyt, Jane", virkkoi Hazel väkinäisellä äänellä, "en tiennyt
sinun tunteneen herra Caldwellia niin läheisesti, että hänen
kuolemansa sinua noin järkyttäisi".

"John Caldwellia?" kysyi neiti Porter. "Ethän aikone sanoa minulle,
että et tiedä, kuka tämä mies oli, Hazel?"

"Oho, Jane; minä tiedän varsin hyvin kuka hän oli -- hänen nimensä
oli John Caldwell, hän oli Lontoosta."

"Oi, Hazel, toivoisin voivani sen uskoa", voivotteli tyttö.
"Toivoisin voivani sen uskoa, mutta nuo piirteet ovat syöpyneet
niin syvälle muistiini ja sydämeeni, että tuntisin ne kaikkialla
maailmassa tuhansien joukosta, jotka saattaisivat näyttää
samanlaisilta kaikista muista paitsi minusta."

"Mitä tarkoitat, Jane?" huusi Hazel nyt aivan hätääntyneenä. "Keneksi
hänet luulet?"

"Minä en luule, Hazel. Minä _tiedän_, että tuo on Apinain Tarzanin
kuva."

"Jane!"

"En ole voinut erehtyä. Oi, Hazel, oletko varma, että hän on kuollut?
Eikö tässä voi olla mitään erehdystä?"

"Pelkään, että ei, rakas ystävä", vastasi Hazel surullisesti. "Soisin
voivani luulla sinun erehtyneen, mutta nyt juolahtaa mieleeni monen
monta pientä todistavaa seikkaa, jotka eivät merkinneet minulle
mitään niin kauan kuin luulin, että hän oli John Caldwell Lontoosta.
Hän sanoi syntyneensä Afrikassa ja saaneensa kasvatuksensa Ranskassa."

"Niin, se on totta", jupisi Jane Porter alakuloisesti.

"Ensimmäinen perämies, joka tarkasti hänen matkakapineensa, ei
löytänyt mitään, josta olisi käynyt selville, että hän oli John
Caldwell Lontoosta. Miltei kaikki hänen tavaransa olivat valmistetut
tai ostetut Pariisissa. Kaikki, missä oli hänen alkukirjaimensa, oli
merkitty joko pelkällä T:llä tai kirjaimilla J. C. T. Ajattelimme,
että hän matkusti _incognito_ kahdella ensimmäisellä nimellään -- J.
C. olisi tarkoittanut John Caldwellia."

"Apinain Tarzan otti itselleen nimen Jean C. Tarzan", sanoi Jane
yhtä elottoman yksitoikkoisesti. "Ja hän on kuollut! Oi Hazel,
se on kauheaa! Hän kuoli yksinään tähän hirveään valtamereen! On
uskomatonta, että se urhea sydän on lakannut sykkimästä -- että
nuo mahtavat lihakset ovat iäksi jäykistyneet ja kylmenneet! Että
hän, joka oli elämän, terveyden ja miehuudenvoiman perikuva, nyt on
limaisten, matelevien elukkain saaliina, että..." Mutta hän ei voinut
jatkaa ja hiukan voihkaisten hän kätki kasvonsa käsiinsä ja vaipui
nyyhkyttäen lattialle.

Päiväkausia oli neiti Porter sairaana eikä halunnut nähdä ketään
muita kuin Hazelin ja uskollisen Esmeraldan. Kun hän vihdoin tuli
kannelle, hämmästyivät kaikki surullisesta muutoksesta, joka oli
hänessä tapahtunut. Hän ei enää ollut reipas, eloisa ameriikkalainen
kaunotar, joka oli tenhonnut ja riemastuttanut kaikkia ympärillään.
Sensijaan hän oli hyvin tyyni ja alakuloinen tyttönen, kasvoilla
toivoton kaihonilme, jonka syyn vain Hazel Strong tajusi.

Koko seurue teki kaikkensa ilahduttaakseen ja huvittaakseen häntä,
mutta tuloksetta. Silloin tällöin sai lystikäs loordi Tennington
viekoitelluksi vaisun hymyn hänen huulilleen, mutta enimmäkseen hän
istui silmät avoinna ja tuijotti ulos merelle.

Jane Porterin sairauden mukana kohtasi huvialusta onnettomuus
toisensa jälkeen. Ensiksi särkyi yksi koneista ja he olivat kaksi
päivää tuuliajolla, sillävälin kun vika tilapäisesti korjattiin.
Sitten iski heihin äkillinen tuulenpyörre, joka pyyhkäisi kannelta
mereen melkein kaikki, mikä oli irrallista. Myöhemmin joutui
kaksi merimiestä tappeluun keulakannella sillä seurauksella, että
toinen sai pahan puukoniskun ja toinen oli pantava rautoihin.
Onnettomuuksien huipuksi putosi toinen perämies mereen ja hukkui
ennenkuin hänelle ehdittiin avuksi. Huvialus risteili paikalla
kymmenen tuntia, mutta mitään merkkiä ei miehestä nähty, sen jälkeen
kun hän, oli kannelta mereen molskahtanut.

Jokainen laivan miehistöstä ja kaikki vieraat olivat synkkiä ja
alakuloisia näiden toisiaan seuraavien onnettomuuksien jälkeen.
Kaikki pelkäsivät, että jotakin pahempaa oli tulossa, ja näin
oli varsinkin merimiesten laita, he kun muistelivat kaikenlaisia
matkan alkupuolella sattuneita enteitä ja varoituksia, jotka he
nyt saattoivat selvästi huomata jonkun tulossa olevan kauhean
murhenäytelmän airuiksi.

Eikä pahan ilman lintujen tarvinnutkaan kauan odottaa. Toisena
yönä perämiehen hukkumisen jälkeen tärähti laiva äkkiä perästä
keulaan asti. Kello yhdeltä aamulla tuntui kauhea sysäys, joka
suisti uinailevat vieraat ja miehistön hyteistään ja lavereiltaan.
Valtava vavahtelu tärisytti heikkoa alusta, se oli kovin kallistunut
oikealle; koneet pysähtyivät. Muutaman minuutin riippui se siten
neljänkymmenen viiden asteen kulmassa, -- sitten se vaipui vihaisella
mäiskähdyksellä takaisin mereen ja ojentausi.

Heti hyökkäsivät miehet kannelle, naiset kintereillä. Vaikka yö
oli pilvinen, oli vähän tuulta, eikä ollut niin pimeä, ettei olisi
voitu eroittaa mustaa röykkiötä, joka vähän matkaa laivan vasemmasta
kupeesta ajelehti matalalla vedessä.

"Laivahylky", selitti vartiovuorolla oleva perämies lyhyesti.

Samassa riensi koneenkäyttäjä kannelle kapteenia etsimään.

"Paikka, jonka panimme silinterin päähän, on singahtanut pois",
toimitti hän, "ja laiva vuotaa kovin vasemmalta, keulan puolelta".

Hetkistä myöhemmin ryntäsi muuan merimies kannelle. "Herra Jumala!"
huusi hän. "Aluksen koko kirottu pohja on revennyt. Se ei voi pysyä
veden päällä kahtakymmentä minuuttia."

"Älkää soittako suutanne!" ärjäisi Tennington; "menkööt naiset, alas
ja ottakoot tavaroitaan mukaansa. Ehkei se ole niin vaarallista,
mutta kenties meidän täytyy astua veneisiin. Parasta olla varuillaan.
Lähtekää heti, olkaa hyvät. Ja kapteeni Jerrold, lähettäkäähän joku
kykenevä mies alas ottamaan selkoa vamman suuruudesta. Sillä välin
kehoittaisin teitä varustamaan veneet ruokavaroilla."

Omistajan tyyni, matala ääni rauhoitti suuressa määrin koko
seuruetta, ja tuossa tuokiossa puuhasivat kaikki niiden
velvollisuuksien täyttämisessä, joihin hän oli heitä kehoittanut.
Kun naiset palasivat kannelle, olivat veneet nopeasti laitetut
valmiiksi, ja hetkistä myöhemmin palasi alasmennyt perämies antamaan
selostuksensa. Mutta hänen mielipidettään tuskin tarvittiin
vakuuttamaan kerääntyneelle mies- ja naisryhmälle, että _Lady Alicen_
loppu oli käsissä.

"No niin?" virkkoi kapteeni, kun perämies epäröitsi.

"En halua säikähdyttää naisia, kapteeni", vastasi tämä, "mutta minun
käsittääkseni alus pysyy veden päällä tuskin kymmentä minuuttia.
Siinä on repeämä, josta voisi ajaa sisälle lehmän, kapteeni."

_Lady Alice_ oli nopeasti vajonnut keulasta päin viiden minuutin
ajan. Sen perä oli jo korkealla ilmassa ja jalansija oli käynyt
perin täpäräksi. Sillä oli neljä venettä, ja kaikki täytettiin ja
laskettiin turvallisesti. Kun he nopein aironvedoin soutivat pieneltä
haaksirikkoutuneelta alukselta, katsahti Jane Porter vielä kerran
jälkeensä. Juuri silloin kuului kova jymähdys ja laivan sisus rytisi
ja paukkui turmiota ennustavasti. Sen koneisto oli murtautunut
irti ja syöksyi keulaa kohti riuhtaisten väliseiniä ja laipioita
mennessään. Perä kohosi nopeasti heidän yläpuolellaan. Hetkiseksi
näkyi laiva pysähtyvän siihen -- kohtisuorana valtameren povesta
kohoavaksi keilaksi, ja sitten se sukelsi nopeasti pää edellä
aaltoihin.

Eräässä venheistä kuivasi urhea loordi Tennington kyyneleen
silmännurkastaan, -- hän ei nähnyt vaipuvan iäksi meren pohjaan
kalliin laivan, vaan rakkaan, kauniin ystävän, johon hän oli
sydämestään kiintynyt.

Vihdoin hälveni pitkä yö, ja troopillinen aurinko loi säteensä
aaltoilevaan veteen. Jane Porter oli vaipunut oikulliseen uneen,
josta hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeava huikaiseva
valo hänet herätti. Hän katsahti ympärilleen. Veneissä oli hänen
kanssaan kolme merimiestä, Clayton ja herra Thuran. Sitten hän etsi
muita veneitä, mutta silmänkantamiin hän ei voinut eroittaa mitään,
joka olisi katkaissut vesiaavikon kamalan yksitoikkoisuuden. He
olivat yksinään pienessä veneessä laajalla Atlantilla.



NELJÄSTOISTA LUKU

Takaisin luontoon


Kun Tarzan putosi veteen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa uida
pois laivan kuohuista ja potkurien ehkä vaarallisesta läheisyydestä.
Hän tiesi, ketä hänen oli nykyisestä tilastaan kiitettävä, ja hänen
kelluessaan vedenpinnalla ja kannatellessaan itseään vain hiukan
melomalla häntä kiukutti enimmin se, että Rokoff oli hänet niin
helposti voittanut.

Hän makasi siten jonkun aikaa katsellen höyrylaivan haipuvia valoja,
eikä hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut huutaa apua. Hän ei
ollut eläissään huutanut apua, joten ei ole ihmeellistä, että hän ei
nytkään tullut sitä ajatelleeksi. Aina hän oli saanut luottaa omaan
urheuteensa ja neuvokkuuteensa eikä Kaalan kuoleman jälkeen ollut
ketään, joka olisi hänen avunpyyntöönsä vastannutkaan. Kun avun
kutsumisen mahdollisuus vihdoin juolahti hänen mieleensä, oli se
myöhäistä.

Oli yksi mahdollisuus sadastatuhannesta, ajatteli Tarzan, että
hänet korjattaisiin merestä, ja vielä pienempi mahdollisuus, että
hän pääsisi rantaan, ja siksi hän päätti yhdistää ne vähäiset
mahdollisuudet, mitä hänellä oli, ja uida verkalleen rantaa kohti, --
laiva oli saattanut olla lähempänä rannikkoa kuin hän luulikaan.

Hänen otteensa olivat pitkiä ja keveitä, -- kestäisi monta tuntia,
ennenkuin nuo jättiläislihakset alkaisivat tuntea väsymystä.
Uidessaan tähtien johdolla itää kohti hän havaitsi kenkiensä
painavan ja riisui ne. Housut saivat tehdä seuraa; ja hän olisi
samalla riisunut takkinsakin, jollei sen taskussa olisi ollut noita
kallisarvoisia papereita. Varmistuakseen, että ne vielä olivat
tallella, hän sujautti kätensä niitä tunnustelemaan, mutta huomasi
tyrmistyen, että ne olivat poissa.

Nyt hän tiesi, että muukin kuin pelkkä kosto oli kannustanut Rokoffin
paiskaamaan hänet mereen. Venäläisen oli onnistunut saada käsiinsä
paperit, jotka Tarzan oli häneltä Bu Saadassa riistänyt. Apinamies
noitui hiljaa ja päästi takkinsa ja paitansa uppoamaan Atlanttiin.
Ennenkuin oli montakaan tuntia kulunut, oli hän riisunut loputkin
vaatteensa ja ui keveästi ja hankaluuksitta itää kohti.

Aamunkoiton ensimäinen heikko kajo vaalensi hänen edessään välkkyvät
tähdet, ja silloin kohosivat näkyviin matalan mustan möhkäleen
ääriviivat ihan hänen matkansa suunnalta. Muutamat voimakkaat vedot
kuljettivat hänet sen viereen. Se oli aaltojen huuhtoman laivahylyn
pohja. Tarzan kiipesi sille -- hän aikoi levätä siellä ainakin
päivänvaloon asti. Hän ei mielinyt jäädä sinne toimettomaksi -- nälän
ja janon saaliiksi. Jos hänen täytyi kuolla, kuoli hän mieluummin
ponnistellessaan edes näön vuoksi itsensä pelastamiseksi.

Meri oli tyyni, joten haaksihylky keinui vain vienosti aaltoilevin
liikkein, mikä oli tyynnyttävää uimarille, joka ei ollut vuorokauteen
nukkunut. Apinain Tarzan sijoittausi limaisille palkeille ja vaipui
pian uneen.

Auringon helle herätti hänet aikaisin aamupuolella. Hänen ensimäinen
tietoinen aistimuksensa oli janon tunne, joka kävi sitä kipeämmäksi,
mitä täydellisemmin hän valveutui; mutta hetkistä myöhemmin
se unohtui kahden melkein samanaikaisen havainnon herättämään
riemuun. Ensiksikin hän huomasi haaksihylyn vieressä uiskentelevien
pirstaleiden joukossa kumoon kaatuneen pelastusveneen kellumassa
aallokossa ja toiseksi etäisen rannikon heikkona hämäränä juovana
häämöittävän itäisellä taivaanrannalla.

Tarzan sukelsi veteen ja ui hylyn ympäri pelastusveneen luo.
Vilpoinen merikylpy virkisti häntä melkein yhtä paljon kuin kulaus
vettä, ja niin hän uudistuneella tarmolla toi veneen laivahylyn
viereen, ja hänen onnistui monen jättiläisponnistuksen jälkeen kiskoa
se laivan limaiselle pohjalle. Siellä hän käänsi sen oikein päin.
Vene oli aivan tyhjä, ja hetkistä myöhemmin se lipui valmiina hylyn
sivulla. Sitten Tarzan valitsi muutamia pirstaleita, joita saattoi
käyttää meloina, ja kiiti ennenpitkää hyvää vauhtia etäistä rannikkoa
kohti.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun hän saapui kyllin lähelle eroittaakseen
esineitä maalla ja rannikon ääriviivat. Hänen edessään näkyi
olevan ikäänkuin pienen, melkein kokonaan suljetun sataman suu.
Metsäinen niemeke pohjoisessa oli omituisen tutunomainen. Oliko
mahdollista, että kohtalo oli heittänyt hänet oman rakkaan
viidakkonsa kynnykselle! Mutta kun hänen veneensä keula solui
sataman suusta sisälle, hävisi viimeinenkin epäilyksen häivä, sillä
siellä etäisemmällä rannalla oli aarniometsän siimeksessä hänen oma
hökkelinsä;-- se, jonka jo ennen hänen syntymäänsä oli omin käsin
rakentanut hänen kauan sitten kuollut isänsä John Clayton, loordi
Greystoke.

Jättiläislihaksiensa pitkillä otteilla kiidätti Tarzan pientä alusta
rannikkoa kohti. Tuskin oli kokka koskettanut rantatöyrääseen,
kun apinamies hyppäsi maalle, sydän pamppaillen rajusta riemusta
vanhojen tuttujen esineiden osuessa hänen silmäänsä. Siellä
oli hökkeli, rannikko, pieni puro, tiheä viidakko, ja tumma
läpitunkematon ikimetsä. Kymmenettuhannet loistavasulkaiset linnut,
uhkeat troopilliset kukkaset suurina kiehkuramaisina silmukkoina
jättiläispuista riippuvilla köynnöskasveilla, kaikki oli hänelle
tuttua.

Apinain Tarzan oli palannut kotiseudulleen, ja jotta koko maailma
tietäisi hänen tulonsa, kallisti hän nuoren päänsä taaksepäin ja
karjaisi heimonsa hurjan uhmanhuudon. Hetkisen vallitsi viidakossa
äänettömyys, ja sitten kuului matalana ja kaameana vastahaaste, -- se
oli Numan, leijonan, syvää karjuntaa; ja etäältä pitkän matkan päästä
kajahti heikosti urosapinan pelottava vastamölähdys.

Tarzan meni ensin purolle ja sammutti janonsa. Sitten hän lähestyi
hökkeliänsä. Ovi oli vielä suljettu ja salpa päällä niinkuin hän ja
D'Arnot olivat sen jättäneet. Hän nosti salpaa ja astui sisälle.
Mihinkään ei oltu koskettu: siinä oli pöytä, vuode, hänen isänsä
laittama pieni kehto, hyllyt ja kaapit aivan niinkuin ne olivat
olleet kaksikymmentäkolme vuotta -- niin kuin hän ne oli jättänyt
lähes kaksi vuotta sitten.

Kun Tarzan oli tyydyttänyt silmänsä, alkoi hänen vatsansa naukua,
-- nälän tuska pakotti ravinnon etsintään. Hökkelissä ei ollut
mitään, eikä hänellä ollut aseita, mutta seinällä riippui yksi hänen
ruohoköysistään. Se oli monta kertaa katkennut ja jatkettu, kunnes
hän jo kauan sitten oli hylännyt sen ja vaihtanut parempaan. Tarzan
toivoi, että hänellä olisi ollut veitsi. No, jollei hän pahoin
pettynyt, hän hankkisi sen sekä keihään, jousia ja nuolia ennenkuin
toinen päivä oli mennyt mailleen, -- köysi pitäisi siitä huolen, ja
sillä välin sitä oli käytettävä ravinnon hankkimiseksi. Hän vyyhti
sen huolellisesti ja viskasi olalleen lähtien ruuan etsintään,
suljettuaan ensin oven jälkeensä.

Hökkelin läheltä alkoi viidakko ja sinne Apinain Tarzan sukelsi
varovaisesti ja hiljaa hiipien, jälleen metsän petona, joka pyydystää
itselleen ravintoa. Vähän aikaa hän pysytteli maassa, mutta vihdoin
hän havaitessaan jäljet, jotka osoittivat riistaa olevan lähellä,
ponnahti puiden oksille. Ensimmäisellä huimalla heilahduksella
puusta puuhun huumasi hänet vanha elämisen riemu. Turhat kaipuut ja
tympäisevä sydämenkipu unohtuivat. Nyt hän eli. Nytpä hänellä oli
täydellisen vapauden tosionni. Ken palaisi sivistyneiden ihmisten
tukehduttaviin, häijyihin kaupunkeihin, kun kerran suuren viidakon
valtavat alueet tarjosivat rauhaa ja vapautta? Ei maar hän.

Oli vielä valoisaa, kun Tarzan tuli juomapaikalle puron partaalle.
Siinä oli kaalamo, ja lukemattomat sukupolvet metsän eläimiä
olivat siellä käyneet juomassa. Täällä saattoi öisin aina tavata
joko Saborin tai Numan kyyristyneenä ympäröivän viidakon tuuheaan
lehvistöön, odottamassa antilooppia tai vesikaurista eineekseen.
Tänne saapui Horta, metsäkarju, sammuttamaan janoansa, ja tänne tuli
Apinain Tarzan kaatamaan saaliin, sillä hänen vatsansa oli tyhjä.

Matalalla oksalla hän kyyhötti polun yläpuolella. Odotti tunnin
verran. Alkoi tulla pimeä. Vähän matkaa kaalamosta sivullepäin hän
kuuli tiheästä metsästä heikkoa pehmeiden käpälien liikettä ja ison
ruhon hipaisua pitkää ruohoa ja toisiinsa sekaantuneita köynnöksiä
vasten. Kukaan muu kuin Tarzan ei ehkä olisi sitä eroittanut; mutta
apinamies kuuli ja tajusi sen: siellä oli Numa, leijona, samoilla
asioilla kuin hän itsekin. Tarzan hymyili.

Samassa hän kuuli eläimen lähestyvän varovaisesti juomapaikalle
vieviä jälkiä pitkin. Hetkinen vielä, ja se tuli näkyviin. Se oli
Horta, metsäkarju. Siinä oli herkullista ruokaa -- ja Tarzanille
tuli vesi suuhun. Pitkä ruoho, jossa Numa väijyi, oli nyt hyvin
hiljaa -- pahaa ennustavan hiljaa. Horta kulki Tarzanin alitse.
Muutama askel vielä, ja se olisi Numan hyppäyksen ulottuvilla. Tarzan
saattoi kuvitella, kuinka Numan tutut silmät kiiluivat -- kuinka se
jo veti sisään henkeänsä, kerätäkseen keuhkoihinsa ilmaa kauheaa
karjaisua varten, joka tyrmistyttäisi sen saaliin lyhyeksi hetkiseksi
loikkauksen ja sen silmänräpäyksen välillä, jolloin se upottaisi
hirveät raateluhampaansa murskautuviin luihin.

Mutta Numan kyyristyessä hyökkäykseen lentää suhahti ohut köysi
ilmassa läheisen puun alimpain oksain välitse. Silmukka kiertyi
Hortan kaulaan. Kuului säikähdyksen mörähdys, kiljahdus, ja
hypätessään Numa näki saaliinsa laahautuvan taaksepäin pitkin polkua.
Metsäkarju kohosi ylöspäin sen kynsien ulottuvilta puuhun, ja
ilkkuvat kasvot nauroivat Numalle vasten naamaa.

Silloin leijona vasta karjui. Vihaisena, uhkaavana, nälkäisenä se
tassutteli edestakaisin härnäävän apinamiehen alapuolella. Nyt se
pysähtyi ja kohoten takajaloilleen vihollistaan suojaavan puun runkoa
vasten teroitti valtavia kynsiään sen kuoreen, repien siitä isoja
laikkoja, niin että valkoinen pinta kuoren alta paljastui.

Sillä välin oli Tarzan kiskonut rimpuilevan Hortan viereiselleen
oksalle. Jäntevät sormet päättivät työn, jonka kuristussilmukka
oli aloittanut. Apinamiehellä ei ollut veistä, mutta luonto oli
varustanut hänet repäisemään ruokansa saaliin vapisevasta kyljestä,
ja välkkyvät hampaat upposivat mehukkaaseen lihaan, raivoavan
leijonan katsellessa alhaalta, kuinka toinen nautti päivällistä, jota
eläinten kuningas jo oli pitänyt omanaan.

Oli jo ihan pimeä, kun Tarzan oli syönyt kylläkseen. Ah, mutta sepä
oli maistunut hyvältä! Koskaan hän ei ollut täysin tottunut siihen
tärveltyyn lihaan, jota sivistyneessä yhteiskunnassa oli hänelle
tarjoiltu, ja hänen villin sydämensä pohjalla oli alati tuntunut
äsken kaadetun otuksen lämpimän lihan ja punaisena pulppuavan veren
kaipuuta.

Hän kuivasi veriset kätensä lehvätukkoon, heitti saaliinsa jäännökset
olalleen ja heilahdutteli itseänsä metsän keskitasanteella
hökkeliänsä kohti samaan aikaan, kun Jane Porter ja William Cecil
Clayton nousivat upealta päivälliseltä _Lady Alisella_ tuhansien
kilometrien päässä idempänä Intian valtamerellä.

Tarzanin alapuolella käveli Numa, leijona, ja milloin apinamies
viitsi katsoa alaspäin, näki hän silloin tällöin vilahduksia
murhanhimoisista silmistä, jotka häntä pimeyden läpi seurasivat.
Numa ei karjunut nyt -- se liikkui päinvastoin hiipien kuin suuren
kissan varjo. Mutta sittenkin kuulivat apinamiehen herkät korvat sen
jok'ainoan askeleen.

Tarzan mietti, mahtaisiko se väijyä häntä mökille asti. Sitä hän
ei toivonut, sillä silloin hän olisi saanut nukkua oksan tyveen
kiertyneenä, ja hänestä oli paljoa hauskempi levätä ruohovuoteella
omassa majassa. Mutta hän tiesi tarkoin puun ja mukavimman
makuuhaarukan, jos ulkona nukkuminen kävi välttämättömäksi. Sata
kertaa oli menneisyydessä joku iso viidakon kissa saatellut häntä
kotiin ja pakottanut hänet etsimään suojaa tuosta samasta puusta,
kunnes väijyvä vihollinen oli väsynyt odotteluun tai nouseva aurinko
sen karkoittanut. Mutta tällä kertaa Numa luopui ajosta ja päästäen
sarjan karmivia mörähdyksiä ja karjaisuja kääntyi kiukuissaan
etsimään toisaalta helpommin saatavaa ateriaa. Niinpä saapui
Tarzan saattajatta kojuunsa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin hän
oikaisihe entisen ruohovuoteen homeisille jätteille. Näin helposti
loi monsieur Jean C. Tarzan keinotekoisen sivistyksensä ohuen keden
ja vaipui onnellisena ja tyytyväisenä kylläiseksi syöneen pedon
sikeään uneen. Kuitenkin olisi naisen myöntymys sitonut hänet iäksi
tuohon toiseen olotilaan ja tehnyt villielämän ajattelemisen hänelle
vastenmieliseksi.

Tarzan nukkui myöhään seuraavaan aamupäivään, sillä hän oli kovin
väsynyt valtameren povella vietetyn pitkän vuorokauden vaivoista ja
ponnistuksista; ja viidakkohyppely oli askarruttanut hänen lihaksiaan
tavalla, jota ne eivät olleet lähes kahteen vuoteen kokeneet.
Herättyään hän riensi ensin purolle juomaan. Sitten hän sukeltaa
molskautti mereen uiskennellen neljännestunnin ajan. Senjälkeen hän
palasi hökkeliinsä ja nautti aamiaisekseen Hortan lihaa. Sen tehtyään
hän hautasi lopun raatoa pehmeään maahan hökkelinsä ulkopuolelle
ilta-ateriaansa varten.

Vielä kerran hän otti köytensä ja hävisi viidakkoon. Tällä kertaa hän
pyydysti jalompaa riistaa -- ihmistä; vaikkakin hän kyllä, jos olisi
kysytty hänen omaa mielipidettään, olisi maininnut tusinan verran
muita viidakon asukkaita, joita hän piti jaloudessa paljoa etevämpinä
kuin metsästämiänsä ihmisiä. Tänään Tarzan oli aseiden etsinnässä.
Hän mietti, olisivatko ehkä naiset ja lapset jääneet Mbongan kylään
senjälkeen kun ranskalaisen risteilijän lähettämä rankaisuretkikunta
oli tappanut kaikki sotilaat kostoksi D'Arnotin otaksutusta surmasta.
Hän toivoi tapaavansa siellä sotilaita, sillä vaikeaa oli sanoa,
kuinka kauan hän saisi etsiä aseita, jos kylä oli jätetty autioksi.

Apinamies samosi nopeasti metsän läpi ja saapui keskipäivän tienoissa
kylälle, mutta pettymyksekseen hän havaitsi viidakon kasvaneen
plataanikentille ja ruohokattoisten majojen ränstyneen. Ihmisistä
ei näkynyt jälkeäkään. Hän kompuroi puolen tuntia raunioiden
keskellä toivoen löytävänsä jonkun unohtuneen aseen, mutta hänen
etsintänsä oli turhaa, ja niinpä hän jatkoi matkaansa seuraten
kaakkoiselta suunnalta juoksevan joen vartta ylöspäin. Hän tiesi,
että hän raikkaan veden läheisyydestä melkein varmaan löytäisi toisen
asutuksen.

Matkatessaan hän metsästeli, kuten oli ennen muinoin metsästänyt
apinaheimonsa kanssa ja niinkuin Kaala oli häntä opettanut,
käännellen lahonneita pölkkyjä jonkun maukkaan madon löytääkseen,
kiiveten korkealle puihin ryöstämään lintujen pesiä tai hyökäten
ketterästi kuin kissa jonkun hennon nakertajan kimppuun. Söipä
hän vielä muutakin, mutta mitä vähemmän seikkaperäisesti apinan
ruokalistaa selostamme, sitä parempi,-- ja Tarzan oli jälleen apina,
joksi Kaala oli hänet opettanut ja jona hän oli ollut elämänsä
ensimmäiset kaksikymmentä vuotta.

Silloin tällöin hän hymyili muistellessaan jotakuta tuttavaa, joka
juuri sillä hetkellä saattoi istua tyynenä ja siistinä pariisilaisen
mieliklubinsa suojissa -- aivankuin Tarzan oli istunut vain muutama
kuukausi sitten. Ja senjälkeen hänen oli tapansa pysähtyä, ikäänkuin
äkkiä kivettyneenä, kun tuulonen toi hänen sieramiinsa lemua jostakin
uudesta saaliista tai peloittavasta vihollisesta.

Sinä yönä hän nukkui sisämaassa kaukana hökkelistään, turvallisesti
kiilautuneena jättiläispuun oksahaarukkaan, riippuen sata jalkaa
maanpinnan yläpuolella. Hän oli jälleen syönyt kyllältä, tällä
kertaa Baran, metsäkauriin lihaa, -- eläin oli joutunut hänen nopsan
heittosilmukkansa uhriksi.

Aikaisin seuraavana aamuna hän ryhtyi jatkamaan matkaansa yhä
seuraten virran vartta. Kolme päivää hän pitkitti etsintäänsä,
kunnes oli saapunut sellaiseen kohtaan viidakkoa, missä ei ollut
koskaan ennen käynyt. Väliin oli metsä, korkeammilla paikoilla,
paljoa karumpaa, ja puiden välitse hän saattoi etäältä eroittaa
mahtavia vuorijonoja, joiden edustalla oli laajoja tasankoja. Täällä
oli avoimilla kohdilla uutta riistaa, lukemattomia antilooppeja ja
suuria seebralaumoja. Tarzan oli haltioissaan, -- hän tekisi pitkän
vierailun tähän uuteen maailmaan.

Neljännen päivän aamuna tuoksahti hänen sieramiinsa äkkiä joku uusi
haju. Hän vainusi ihmisen, mutta se oli vielä pitkän matkan takana.
Apinamies vavahti mielihyvästä. Jokainen aisti oli valveilla, kun hän
viekkaan varovaisena hiipi vikkelästi puiden lomitse vastatuuleen
saalistaan kohti. Vihdoin hän saavutti sen -- yksinäisen sotilaan,
joka asteli hiljalleen viidakon läpi.

Tarzan seurasi läheltä saalistansa, odottaen aukeampaa kohtaa
singahduttaakseen köytensä. Apinamiehen väijyessä mitään
pahaa aavistamatonta miestä heräsi hänessä uusia ajatuksia --
hienostuttavan sivistyksen ja sen julmuuksien vaikutuksen synnyttämiä
ajatuksia. Hänen mieleensä muistui, että sivistynyt ihminen harvoin,
jos koskaan, surmasi lähimmäistään ilman jotakin veruketta, olipa se
sitten kuinkakin vähäinen. Tosin Tarzan halusi tuon miehen aseita ja
koristuksia, mutta oliko silti välttämätöntä riistää häneltä henkeä?
Mitä kauemmin hän tätä mietti, sitä vastenmielisemmältä hänestä
tuntui ihmisolennon tarpeeton tappaminen; ja niinpä tapahtui, että
hänen yrittäessään ratkaista, mitä oikeastaan oli tehtävä, he olivat
saapuneet pienelle aukeamalle, jonka toisella puolella sijaitsi
paaluaidalla ympäröity kylä mehiläispesiä muistuttavine hökkeleineen.

Sotilaan astuessa ulos metsästä näki Tarzan vilahduksen keltaisen
ruskeasta turkista, joka pujottelihe takkuisen viidakkoruohon
välitse. Se oli Numa, leijona. Sekin väijyi mustaa miestä. Samalla
hetkellä kun Tarzan havaitsi alkuasukkaan vaaran, muuttui hänen
kantansa hänen äskeistä saalistaan kohtaan täydellisesti, -- nyt tämä
oli yhteisen vihollisen uhkaama lähimmäinen.

Numa oli hyökkäämäisillään. Oli vain vähän aikaa erilaisten
menettelytapojen vertaamiseen tai niiden mahdollisten tulosten
harkintaan. Ja sitten sattui joukko seikkoja melkein yht'aikaa --
leijona hyökkäsi väijytyspaikastaan tuota poistuvaa neekeriä kohti,
Tarzan huusi varoituksen, ja musta mies kääntyi juuri ajoissa
nähdäkseen Numan pysähtyvän keskellä hyppäystään hennon ruohoköyden
pidättämänä, jonka silmukka oli pudonnut aivan osuvasti sen kaulaan.

Apinamies oli toiminut niin nopeasti, ettei ehtinyt valmistautua
vastustamaan Numan ison ruhon painoa ja tempausta, ja niinpä
sattuikin, että vaikka köysi pysähdytti pedon ennenkuin sen mahtavat
kynnet iskeytyivät neekerin lihaan, horjutti nykäys Tarzanin
tasapainon, ja hän pudota pyllähti maahan kuuden askeleen päähän
raivostuneesta eläimestä. Salaman nopeudella Numa kääntyi uutta
vihollistansa päin, ja aivan aseettomana ollen katsoi Apinain Tarzan
kuolemaa lähemmältä silmiin kuin koskaan ennen. Mutta neekeri riensi
hänet pelastamaan. Afrikalainen käsitti silmänräpäyksessä, että hän
sai hengestään kiittää valkoista miestä, ja näki myöskin, että vain
ihmeen kautta saattoi hänen pelastajansa välttää nuo hurjat kellervät
torahampaat, jotka olivat olleet niin lähellä hänen omaa lihaansa.

Nopeasti kuin välähtävä ajatus hänen asetta pitelevä käsivartensa
vetäytyi taaksepäin ja työntyi sitten eteenpäin kiiltävän eebenpuun
värisen ihon alla liikkuvien jänteiden koko voimalla. Tarkkaan
tähdätty rautakärkinen keihäs lensi maaliinsa lävistäen Numan sileän
ruumiin oikeasta kupeesta vasemman olan alapuolelle. Kamalalla
raivon- ja tuskankiljahduksella kääntyi peto jälleen neekeriä
vastaan. Se oli astunut noin kaksitoista askelta, kun Tarzanin köysi
sen jälleen pysähdytti. Sitten se pyörsi taas apinamiestä kohti,
mutta tunsi samassa väkäisen nuolen tuskallisen pistoksen vaikutusta
sen puolelta mitaltaan upotessa vavahtelevaan lihaan. Se pysähtyi
jälleen, mutta nyt oli Tarzan ehtinyt kiertää köytensä kahteen
kertaan ison puunrungon ympärille ja kiinnittää sen pään.

Neekeri huomasi kujeen ja irvisti, mutta Tarzan tiesi, että Numa oli
nopeasti lopetettava, ennenkuin mahtavat hampaat olivat keksineet
ja katkaisseet sitä pidättävän ohuen köyden. Häneltä kului vain
silmäräpäys, kun hän hypähti neekerin viereen ja veti hänen pitkän
veitsensä tupesta. Sitten hän viittasi neekeriä yhä ammuskelemaan
nuolia otukseen, sillä välin kun hän itse puukko kädessä koetti
päästä sitä lähelle. Toisen näin härnätessä toiselta puolen hiipi
toinen varovaisesti esiin vastakkaiselta puolelta. Numa oli
raivoissaan. Se korotti äänensä vimmatuksi karjunnaksi, mörinäksi ja
kamalaksi voihkinaksi, samalla kun se nousi takajaloilleen turhaan
yrittäen tavoittaa ensin toista ja sitten toista kiusaajistaan.

Vihdoin ketterä apinamies havaitsi sopivan tilaisuuden hyökätäkseen
pedon vasempaan kylkeen mahtavan olan taakse. Jättiläiskäsivarsi
kiertyi keltaisen ruskeaan kaulaan ja pitkä terä vaipui kerrassaan
suoraan ja varmasti leijonan hurjana sykkivään sydämeen. Sitten
Tarzan nousi, ja musta ja valkoinen katsoivat toisiaan silmiin
kaatamansa otuksen yli. Neekeri teki rauhaa ja ystävyyttä osoittavan
merkin, johon Tarzan samalla tavalla vastasi.



VIIDESTOISTA LUKU

Apinasta villi-ihmiseksi


Numan kanssa käydyn ottelun melu oli viekoitellut joukon villejä
läheisestä kylästä, ja hetkinen leijonan kuoleman jälkeen
ympäröitsivät notkeat, kiiltävän mustat, elehtivät ja puhua
parpattavat soturit nuo kaksi miestä tehden tuhansia kysymyksiä,
joihin kaikki yritetyt vastaukset hukkuivat.

Ja sitten saapuivat naiset ja lapset -- innokkaina, uteliaina
ja Tarzanin äkätessään entistä kyseliäämpinä. Apinamiehen uuden
ystävän onnistui vihdoin saada äänensä kuuluville, ja hänen
puhuttuansa kilpailivat kylän naiset ja lapset toistensa kanssa
kunnianosoituksissa omituiselle olennolle, joka oli pelastanut heidän
toverinsa ja yksin taistellut raivokasta Numaa vastaan.

Vihdoin he veivät hänet kyläänsä, missä toivat hänelle lahjaksi
lintuja, vuohia ja keitettyä ruokaa. Kun hän osoitti heidän
aseitansa, riensivät soturit tuomaan keihään, kilven, nuolia ja
jousen. Hänen taistelutoverinsa lahjoitti hänelle veitsen, jolla hän
oli Numan surmannut. Koko kylässä ei ollut mitään, jota hän ei olisi
voinut pyytää ja saada.

Kuinka paljoa helpompaa tämä olikaan, ajatteli Tarzan, kuin murhalla
ja ryöstöllä hankkia, mitä tarvitsi! Kuinka vähällä hän oli ollutkaan
tappaa miehen, jota ei ollut koskaan ennen nähnyt ja joka nyt
kaikilla alkuperäisillä keinoilla parhaansa mukaan koetti osoittaa
ystävyyttä ja kiintymystä murhan aikeita hautonutta muukalaista
kohtaan. Apinain Tarzania hävetti. Tästälähin hän toki odottaisi,
kunnes tietäisi, olivatko ihmiset ansainneet tulla surmatuiksi.

Tämä miete toi Rokoffin hänen mieleensä. Hän toivoi, että saisi
venäläisen muutamiksi minuuteiksi käsiinsä tässä hämärässä
viidakossa. Se mies ansaitsi kuoleman, jos kukaan. Ja jos hän olisi
voinut nähdä Rokoffin sillä hetkellä, miehen ollessa hartaassa ja
hauskassa hommassa, yrittäessään kaikin tavoin päästä kauniin neiti
Strongin suosioon, olisihan entistä enemmän halunnut tuottaa hänelle
ansionsa mukaisen kohtalon.

Tarzanin ensimmäinen ilta villien parissa kului hänen kunniakseen
toimeenpannuissa hurjissa kemuissa. Riemuittiin ja remuttiin, sillä
metsästäjät olivat taitonsa näytteenä tuoneet antiloopin ja seebran,
ja nautittiin kannuittain heikkoa alkuasukasten olutta. Soturien
tanssiessa nuotion valossa kiintyi Tarzanin huomio taaskin heidän
vartalonsa sopusuhtaisuuteen ja kasvonpiirteiden säännöllisyyteen.
Afrikan länsirannikon asukkaiden tyypillisistä litteistä nenistä ja
paksuista huulista ei näkynyt merkkiäkään. Lepotilassa oli miesten
kasvoilla älykäs ja arvokas ilme ja naisten piirteet tekivät usein
miellyttävän vaikutuksen.

Vasta tämän tanssin aikana apinamies havaitsi, että joillakuilla
miehistä ja monilla naisilla oli kultakoristuksia -- varsinkin hyvin
raskaita, nähtävästi täysipitoisesta metallista taottuja nilkka- ja
rannerenkaita. Kun hän ilmaisi toivomuksen tarkastaa yhtä näistä,
irroitti omistajatar sen ja vaati merkkien avulla, että Tarzan
ottaisi sen lahjaksi. Lelun lähempi tarkastelu sai apinamiehen
vakuutetuksi, että kapine oli puhdasta kultaa; ja hän kummastui,
sillä tämä oli ensi kerta, kun hän näki kultakoruja Afrikan
villeillä, paitsi niitä vähäpätöisiä kapineita, joita nämä rannikon
lähettyvillä olivat eurooppalaisilta ostaneet tai varastaneet. Hän
koetti kysellä heiltä, mistä metalli oli kotoisin, mutta ei voinut
saada heitä ymmärtämään tarkoitustansa.

Kun tanssi oli päättynyt, ilmaisi Tarzan aikovansa jättää
heidät, mutta he melkein rukoilivat häntä käyttämään hyväkseen
vieraanvaraisuutta isossa majassa, jonka kyläkunnan päällikkö
luovutti hänen yksinään asuttavaksensa. Hän koetti selittää
palaavansa aamulla, mutta he eivät kyenneet häntä ymmärtämään. Kun
hän vihdoin käveli heistä poispäin porttia vastapäätä olevalle kylän
sivulle, joutuivat he vielä enemmän ymmälle hänen aikomustensa
suhteen.

Tarzan tiesi kuitenkin hyvin mitä teki. Menneinä aikoina hänellä
oli ollut kokemusta siitä, kuinka nakertajat ja syöpäläiset ovat
jokaisen alkuasukaskylän vitsauksena, ja vaikka hän ei sellaisissa
asioissa ollut kovin tarkka, oli hänestä huojuvien puiden raikas ilma
kuitenkin paljoa miellyttävämpää kuin hökkelien löyhkä.

Alkuasukkaat seurasivat häntä paikalle, missä iso puu riippui
paaluaidan yli, ja kun Tarzan hyppäsi yhdelle alemmista oksista
ja hävisi ylhäälle lehvien joukkoon aivan kuin apina Manu, kuului
äänekkäitä hämmästyksen ja kummastuksen huudahduksia. Puoli
tuntia he huutelivat häntä palaamaan, mutta kun hän ei vastannut
heille, luopuivat he vihdoin yrityksestään ja menivät kojuihinsa
makuumatoilleen nukkumaan.

Tarzan palasi jonkun matkaa metsään, kunnes löysi alkeellisiin
tarkoituksiinsa sopivan puun, ja sitten hän kiertyi isoon
oksanhaarukkaan ja vaipui pian sikeään uneen.

Seuraavana aamuna hän ilmestyi kylän kujalle yhtä äkkiä kuin
edellisenä yönä oli hävinnyt. Hetkiseksi joutuivat alkuasukkaat
hämilleen ja säikähtyivät, mutta kun tunsivat eilisiltaisen
vieraansa, tervehtivät he häntä huudoilla ja naurulla. Sinä päivänä
hän seurasi soturijoukkuetta läheiselle tasangolle suurella
eräretkellä, ja niin taitavaksi he havaitsivat tämän valkoisen miehen
heidän omien karkeiden aseittensa käyttelyssä, että siitä punoutui
uusi kunnioituksen ja ihailun side.

Viikkokausia eleli Tarzan uusien villien ystäviensä keskuudessa
metsästellen ravinnokseen puhveleita, antilooppeja ja seebroja
sekä elefantteja norsunluun vuoksi. Nopeasti hän oppi heidän
yksinkertaisen kielensä, heidän kotoiset tapansa ja heimokunnan
villin, alkuperäisen elämän siveyssäännöt. Hän havaitsi, että he
eivät olleet kannibaaleja, vaan arvostelivat inholla ja halveksien
sellaisia, jotka söivät ihmislihaa.

Busuli, soturi, jonka perästä hän oli hiipinyt kylään, kertoi hänelle
paljon heimon perinnäistavoista -- kuinka hänen kansansa monta vuotta
sitten oli monet pitkät taipaleet vaeltaen saapunut pohjoisesta,
kuinka he kerran olivat olleet suuri ja voimakas heimo ja kuinka
orjanmetsästäjät olivat surmaa tuottavilla pyssyillään tehneet niin
paljon tuhoa heidän keskuudessaan, että he olivat huvenneet vain
vähäiseksi jäännökseksi entisestä lukumäärästään ja voimastaan.

"He ajoivat meitä kuin villejä petoja", sanoi Busuli. "Eivät
osoittaneet mitään armoa. Milloin eivät etsineet orjia, etsivät
norsunluuta, mutta useimmiten molempia. Meikäläiset miehet tapettiin
ja naiset ajettiin pois kuin lampaat. Taistelimme heitä vastaan
monet vuodet, mutta nuolemme ja keihäämme eivät tehonneet tulta,
lyijyä ja kuolemaa syytäviä putkia vastaan, joiden vaikutus ulottui
monta kertaa kauemmaksi kuin mahtavinkaan soturimme saattoi nuolen
singahduttaa. Vihdoin, siihen aikaan kun isäni oli nuori mies,
tulivat arabialaiset jälleen, mutta soturimme huomasivat heidät
pitkän matkan päästä ja Chowambi, joka silloin oli päällikkönä, käski
kansansa kerätä tavaransa kokoon ja lähteä pois hänen mukanaan,
luvaten opastaa heimon kauaksi etelään, kunnes löytäisivät seudun,
johon arabialaiset rosvoilijat eivät saapuneet.

"He noudattivat hänen neuvoaan ja sälyttivät mukaansa kaikki
tavaransa, niiden joukossa monta norsunluuhammasta. Kuukausimääriä he
vaelsivat kärsien sanomattomia vaikeuksia ja puutteita, sillä suuri
osa tiestä vei tiheän viidakon läpi ja mahtavien vuorten yli, mutta
vihdoin he saapuivat tälle paikalle, ja vaikka he lähettivät osastoja
kauemmaksikin etsimään vielä parempia asuinsijoja, ei sellaista ole
koskaan löydetty."

"Ja eivätkö rosvoretkeilijät ole teitä täältä koskaan keksineet?"
kysyi Tarzan.

"Noin vuosi sitten karkasi päällemme joukko arabialaisia ja
Manyuema-heimon miehiä, mutta me ajoimme heidät pois tappaen monta.
Päiväkausia me seurasimme heitä väijyen kuin villipetoja konsaan,
kaataen heidät yhden erältään, kunnes vain pieni kourallinen pääsi
pakenemaan käsistämme."

Puhuessaan Busuli hypisteli raskasta kulta-rannerengasta, joka
ympäröi vasemman käsivarren kiiltävää nahkaa. Tarzan oli silmäillyt
koristetta, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän muisti nyt
kysymyksen, jonka oli koettanut tehdä, kun ensiksi saapui heimon
luo, mutta jota silloin ei ollut voinut saada heitä ymmärtämään.
Viikkokausiksi hän oli unohtanut sellaisen mitättömän asian kuin
kullan, sillähän oli kaiken aikaa elänyt todellisena alkuihmisenä,
huomista päivää ajattelematta. Mutta äkkiä herätti kullan näkeminen
hänessä uinuvan sivistyksen ja samalla varallisuuden himon.
Sen läksyn Tarzan oli hyvin oppinut lyhyen kokemuksensa aikana
sivistyneiden ihmisten parissa. Hän tiesi, että kulta merkitsi valtaa
ja nautintoja. Hän osoitti lelua.

"Mistä on kotoisin tuo keltainen metalli, Busuli?" kysyi hän.

Neekeri viittasi kaakkoiseen.

"Kuun matkan päästä -- ehkä kauempaakin", vastasi hän.

"Oletko ollut siellä?" kysyi Tarzan.

"En, mutta jotkut kansastamme kävivät siellä vuosia sitten, jolloin
isäni oli nuori mies. Joku ryhmä meikäläisiä oli etsinyt etäämpää
asuinpaikkaa heimollemme, silloin kun se ensiksi tänne asettui, ja
tapasi omituista kansaa, jolla oli paljon keltaisesta metallista
valmistettuja koristeita. Heidän keihäänkärkensä olivat siitä, samoin
kuin nuolensakin päät, ja he keittivät samanlaisesta puhtaasta
metallista tehdyissä astioissa kuin mistä minun rannerenkaani on
taottu.

"Ne asuivat isossa kylässä ja niiden hökkelit olivat rakennetut
kivestä ja korkealla vallilla ympäröidyt. Ne olivat kovin rajuja ja
hyökkäsivät soturiemme kimppuun ennenkuin edes tiedustivat, olivatko
meikäläiset rauhan asioilla. Miehiämme oli vain muutama, mutta
he pitivät puolensa pienen kukkulan huipulla, kunnes hurja kansa
päivänlaskussa palasi ilkeään kaupunkiinsa. Sitten soturimme astuivat
alas kukkulalta ja riistettyään monta keltametallista valmistettua
koristetta surmaamiensa ruumiilta he marssivat pois laaksosta, jonne
kukaan meikäläinen ei sittemmin ole palannut.

"Ne ovat pahaa kansaa -- eivät valkoisia kuin sinä eivätkä mustia
kuin minä, vaan karvaisia kuin Bolgani, gorilla. Niin, ne ovat
tosiaan kovin häijyä kansaa, ja Chowambi oli iloinen päästessään pois
heidän maastansa."

"Ja eikö ketään niistä ole elossa, jotka olivat Chowambin mukana ja
näkivät nuo kummalliset ihmiset ja heidän ihmeellisen kaupunkinsa?"
kysyi Tarzan.

"Waziri, päällikkömme, oli siellä", vastasi Busuli. "Hän oli siihen
aikaan hyvin nuori, mutta hän seurasi Chowambia, joka oli hänen
isänsä."

Niinpä Tarzan sinä iltana kyseli asiaa Wazirilta, ja Waziri, joka
nyttemmin oli vanha ukko, selitti, että sinne oli pitkä matka, mutta
tie ei ollut vaikea. Hän muisti sen varsin hyvin:

"Kymmenen päivää seurasimme tätä kylämme ohi juoksevaa jokea.
Samosimme sen vartta ylöspäin, kunnes kymmenentenä päivänä tulimme
pienelle lähteelle ylhäälle korkean vuorijonon rinteelle. Siitä
pienestä lähteestä saa jokemme alkunsa. Seuraavana päivänä astuimme
harjun yli ja sen toisella puolen tapasimme pienoisen puron, jota
seurasimme isoon metsään. Monta päivää samoilimme puron kiemurtelevan
uoman äyräitä; mutta se oli nyt muuttunut joeksi, ja niin saavuimme
isolle virralle, johon se laski ja joka juoksi laajan laakson
keskellä.

"Sitten seurasimme tätä isoa virtaa sen lähteitä kohti, toivoen
saapuvamme avonaisemmalle seudulle. Kaksikymmentä päivänmatkaa
marssittuamme siitä asti kun olimme menneet vuorten yli ja poistuneet
oman maamme alueelta, saavutimme toisen vuorijonon. Vuorten sivulla
seurasimme sitä isoa virtaa, joka nyt oli kutistunut pieneksi
puroksi, kunnes tulimme lähellä vuoren huippua sijaitsevaan luolaan.
Siinä luolassa oli virran emo.

"Muistan leiriytyneemme sinne yöksi ja että siellä oli aika kylmä,
sillä vuoret olivat korkeita. Seuraavana päivänä päätimme nousta
huipulle tähystääksemme seutua vuoriston toisella puolen. Jollei se
näyttäisi paremmalta kuin jo samoilemamme tienoot, oli aikomuksemme
palata kyläämme ja ilmoittaa meikäläisille, että he olivat jo
löytäneet maailman parhaan paikan asuakseen.

"Ja niin me kiipeilimme kivisten kallioitten seinämiä, päästen
vihdoin huipulle, ja siellä näimme tasaiselta kukkulan laelta vähän
matkaa alapuolellamme matalan, hyvin ahtaan laakson. Sen etäisemmällä
sivulla oli iso, kivestä rakennettu kylä, josta suuri osa oli
ränstynyt ja raunioittunut."

Loppu Wazirin kertomuksesta oli oleellisesti sama, jonka Busuli oli
jutellut.

"Haluaisin käydä siellä ja nähdä sen omituisen kaupungin", sanoi
Tarzan, "ja saada sen villeiltä asukkailta muutaman palasen niiden
keltaista metallia".

"Sinne on pitkä matka", vastasi Waziri, "ja minä olen jo vanha mies;
mutta jos odotat siksi kun sadekausi on ohi ja virrat alentuneet,
niin otan muutamia sotureitani ja lähden mukaasi".

Ja Tarzanin täytyi tyytyä tähän järjestelyyn, vaikka olisi kernaasti
lähtenyt matkalle jo seuraavana aamuna; -- hän oli kärsimätön kuin
lapsi. Tositeossa Apinain Tarzan olikin vain lapsi tai alkuihminen,
mikä on tavallaan samaa.

Kahta päivää myöhemmin palasi kylään pieni joukko metsästäjiä
etelästä ilmoittaen ison norsulauman liikuskelevan tunnin, parin
matkan päässä. Puihin kiivettyänsä he olivat nähneet varsin hyvin
tuon lauman, johon heidän sanojensa mukaan kuului useita isohampaisia
uroselefantteja, suuri joukko lehmiä, vasikoita ja täysikasvuisia
härkiä, joista saatava norsunluu maksaisi pyytäjän vaivan.

Loppu päivää ja ilta käytettiin ison ajon valmisteluun. Keihäitä
laitettiin kuntoon, nuolikontteja täytettiin, jousiin pantiin uusia
jänteitä, ja kaiken aikaa liikkui kylän poppamies hääräilevässä
joukossa jaellen erilaisia loihtuja ja taikakaluja, jotka
varjelisivat omistajansa tapaturmilta tai tuottaisivat hyvän eräonnen
huomisen päivän metsästykseen.

Päivän koittaessa läksivät metsästäjät retkelleen. Heitä oli
viisikymmentä kiiltävän mustaa soturia, ja heidän keskellään harppasi
Apinain Tarzan notkeana ja ripeänä kuin nuori metsänjumala; hänen
ruskea ihonsa välkkyi omituisena vastakohtana kumppanien eebenpuun
väriselle pinnalle. Ihonväriä lukuunottamatta hän oli yksi heistä.
Hänen koristuksensa ja aseensa olivat samat kuin heidän, hän haastoi
heidän kieltänsä, nauroi ja laski leikkiä heidän kanssaan, hyppi ja
kirkui siinä lyhyessä tanssissa, jonka he suorittivat ennen kylästä
lähtemistänsä, ja oli esiintymisessään ja tavoissaan täydellinen
villi villien joukossa. Eikä hän, jos olisi sattunut sitä itseltään
kysymään, sainkaan olisi kieltänyt olevansa lähempää sukua näille
ihmisille ja lähempänä heidän elämäänsä kuin pariisilaisten
ystäviensä heimolainen, joiden tapoja hän jonkun lyhyen kuukauden oli
menestyksellä apinamaisesti matkinut.

Mutta hän ajatteli D'Arnotia, ja hänen vahvat hampaansa paljastuivat
lystikkäästä irvistyksestä, kun hän kuvitteli moitteettoman
ranskalaisen ilmettä, jos tämä sillä hetkellä olisi jollakin keinoin
voinut nähdä Tarzanin. Paul-parka, joka oli ylpeillyt siitä, että
muka oli kitkenyt ystävänsä viimeisetkin kesyttömän villeyden
juuret. "Kuinka nopeasti olenkaan langennut!" mietti Tarzan; mutta
sydämessään hän ei pitänyt sitä lankeemuksena -- pikemminkin sääli
poloisia pariisilaisia, jotka olivat vankien tavoin kahlehdittuina
tyhmiin vaatteisiinsa ja joita poliisit vartioivat kätkyestä hautaan,
joten eivät voineet tehdä mitään, joka ei ollut aivan keinotekoista
ja väsyttävää.

Kahden tunnin vaelluksen jälkeen he saapuivat lähelle sitä paikkaa,
missä norsut oli edellisenä päivänä nähty. Sieltä he liikkuivat
eteenpäin varsin hiljaa, etsien noiden isojen otusten jälkiä. Vihdoin
he keksivät selvästi tallatun polun, jota pitkin lauma oli kulkenut
jokunen tunti sitten. Peräkanaa astuen seurasivat he sitä puolisen
tuntia. Ensimmäisenä kohotti Tarzan kätensä merkiksi, että saalis
oli saavutettu, -- hänen herkkä nenänsä ilmaisi hänelle, että norsut
eivät olleet kaukana heidän edellään.

Neekerit epäilivät, kun hän ilmoitti heille, mistä hän sen tiesi.

"Tulkaa mukaan", kehoitti Tarzan, "niin näemme".

Ketteränä kuin orava hän hyppäsi puuhun ja kiipesi vikkelästi sen
latvaan. Yksi neekereistä seurasi, mutta hitaammin ja varovammin.
Kun hän oli päässyt korkealle oksalle apinamiehen viereen, osoitti
viimemainittu etelää kohti, ja siellä muutaman sadan metrin päässä
neekeri näki joukon isoja, mustia selkiä keinumassa edestakaisin
pitkän viidakkoruohon latvojen yläpuolella. Hän näytti alhaalla
odottaville suunnan ja osoitti sormillaan, kuinka monta elukkaa hän
saattoi laskea.

Heti ryntäsivät metsästäjät elefantteja kohden. Neekeri riensi
alas puusta, mutta Tarzan harppaili omaan tapaansa keskitasanteen
lehvätietä.

Villien norsujen metsästäminen alkuasukasten karkeatekoisilla aseilla
ei ole lapsenleikkiä. Tarzan tiesi, että harvat sikäläiset heimot
sitä koskaan yrittivätkään, ja se seikka, että hänen heimonsa oli
siihen kyllin uljas, sai hänen rintansa paisumaan ylpeydestä -- hän
kun jo alkoi pitää itseään tähän pieneen yhteiskuntaan kuuluvana.

Liikkuessaan äänettömästi puiden välitse Tarzan näki soturien
alhaalla hiipivän puoliympyrässä vielä mitään aavistamattomia
norsuja kohden. Vihdoin he saivat suuret eläimet näkyviinsä. Nyt he
valitsivat maalitaulukseen kaksi isohampaista urosnorsua ja annetusta
merkeistä nousivat nuo lymytäkseen maahan heittäytyneet miehet
ja singahduttivat raskaat sotakeihäänsä molempia eläimiä kohti.
Ainoakaan keihäs ei lentänyt harhaan: niitä oli kaksikymmentäviisi
kummankin jättiläiseläimen kyljessä. Toinen näistä ei hievahtanut
paikaltaankaan, missä seisoi, kun keihästuisku siihen iski, sillä
kaksi tarkoin tähdättyä oli lävistänyt sydämen, ja se tupertui
polvilleen ja kierähti maahan sätkimättä.

Toinen, joka seisoi miltei päin metsästäjiä, ei ollut osoittautunut
yhtä hyväksi maalitauluksi, ja vaikka jokainen keihäs oli osunut, ei
ainoakaan ollut lävistänyt mahtavaa sydäntä. Hetkisen seisoi suuri
uros raivosta ja tuskasta mölyten ja mulkoillen pienillä silmillään
ympärilleen, keksiäkseen haavoittajansa. Neekerit olivat kaikonneet
viidakkoon ennenkuin hirviön heikot silmät olivat heitä keksineet,
mutta nyt se kuuli heidän pakenevien askeltensa töminän ja murskaten
ja rytistäen pohjapensaikkoa ja oksia hyökkäsi hurjana ääntä kohti.

Sattumalta se joutui Busulia kohden, jota se läheni niin nopeasti,
että näytti siltä kuin neekeri olisi seisonut paikallaan eikä
kiitänyt täyttä vauhtia varmana uhkaavaa kuolemaa pakoon. Tarzan
oli läheisen puun oksilta nähnyt koko toimituksen, ja kun hän
nyt havaitsi ystävänsä vaaran, riensi hän äänekkäästi kirkuen
raivostunutta eläintä kohti toivoen kääntävänsä sen huomion toisaalle.

Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut säästää keuhkojaan, sillä vimmainen
eläin oli sokea kaikelle muulle paitsi raivonsa erikoiselle
esineelle, joka turhaan pakeni sen edeltä. Ja nyt näki Tarzan, että
ainoastaan ihme saattoi pelastaa Busulin, ja yhtä häikäilemättä
kuin hän kerran oli ajanut juuri tätä samaa miestä hän paiskautui
elefantin polulle pelastaakseen mustan soturin hengen.

Hänellä oli vielä keihäs kädessään, ja kun Tantor oli enää vain
kuuden tai kahdeksan jalan päässä saaliistaan, tipahti jäntevä
valkoinen soturi kuin taivaasta melkein suoraan sen reitille.
Sivuharppauksella norsu kääntyi oikealle tehdäkseen lopun tästä
uhkarohkeasta vihollisesta, joka uskalsi tulla hänen ja hänen
aiotun uhrinsa väliin. Mutta eläin ei ollut ottanut lukuun sitä
salamannopeutta, jolla nuo teräksiset lihakset saattoivat pingoittua
niin ihmeellisen ripeään toimintaan, että se olisi pettänyt
tarkemmatkin silmät kuin Tantorin.

Ja niinpä tapahtui, että ennenkuin elefantti huomasi uuden
vihollisensa hypänneen pois ladulta, Tarzan oli työntänyt
rautakärkisen keihäänsä valtavan olkapään takaa suoraan sen hurjaan
sydämeen ja paksunahkainen kellahti kuolleena apinamiehen jalkojen
juureen.

Busuli ei ollut nähnyt millä tavoin hänet pelastettiin, mutta
vanha päällikkö Waziri oli sen nähnyt ja jotkut muut sotureista,
ja he tervehtivät riemuiten Tarzania kerääntyessään hänen ja hänen
kaatamansa otuksen ympärille. Kun hän hyppäsi mahtavalle raadolle
ja kajahdutti kaamean huudon, jolla hänen tapansa oli ilmoittaa
suuresta voitosta, peräytyivät neekerit säikähtyneinä, sillä heille
se merkitsi raa'an Bolganin läsnäoloa, jota he pelkäsivät aivan yhtä
paljon kuin Numaa, leijonaa; mutta pelkoon sekaantui eräänlaista
kaameata kunnioitusta miehuullisen urotyön vuoksi, jota he pitivät
yliluonnollisten voimain tekona.

Mutta kun Tarzan loi katseensa alaspäin ja hymyili heille, he
rauhoittuivat, vaikka eivät voineet käsittää. Eivätkä he koskaan
oikein käsittäneet tätä omituista olentoa, joka juoksi puissa yhtä
ketterästi kuin Manu ja kuitenkin astui maanpinnalla varmemmin kuin
he itse, -- joka muutoin paitsi ei väriltään oli heidän kaltaisensa
ja kuitenkin veti voimissa vertoja kymmenelle heistä ja yksinään
suoriutui villin viidakon villeimmistä asukkaista.

Kun muutkin soturit olivat jälleen saapuneet paikalle, jatkettiin
ajoa ja alettiin uudestaan väijyä pakenevaa laumaa. Mutta he olivat
tuskin etääntyneet sata metriä, kun kaukaa, heidän takaansa kuului
heikosti jotakin omituista paukkinaa.

Hetkisen he seisoivat liikkumattomina kuin veistokuvaryhmä ja
kuuntelivat tarkkaavaisesti. Sitten Tarzan puhui.

"Pyssyjen pauketta!" sanoi hän. "Kylään hyökätään."

"Tulkaa!" huusi Waziri. "Arabialaiset rosvoilijat ovat palanneet
ihmissyöjä-orjainsa kanssa ryöstämään norsunluumme ja naisemme!"



KUUDESTOISTA LUKU

Norsunluun etsijät


Wazirin soturit juoksivat nopeaa hölkkää viidakon läpi kylää kohden.
Muutaman minuutin ajan pyssyjen terävä rätinä edestäpäin kehoitti
heitä rientämään, mutta lopulta laukaukset harvenivat, niitä kuului
vain silloin tällöin, ja sitten ne taukosivat kokonaan. Mutta se ei
ollut vähemmän pahaenteistä kuin muskettien rätinä, sillä pienelle
pelastajajoukolle tiedoitti se vain yhtä ratkaisua: kylä heikkoine
varusväkineen oli jo sortunut ylivoimaisen hyökkääjän edessä.

Palaavat metsästäjät olivat kulkeneet vähän enemmän kuin viisi
kilometriä niistä kahdeksasta, jotka eroittivat heidät kylästä, kun
kohtasivat ensimmäiset vihollisen kynsistä päässeet ja sen luodit
välttäneet pakolaiset. Siinä oli tusinan verta naisia, nuorukaisia
ja tyttöjä, ja kaikki olivat niin kiihtyneitä, että tuskin kykenivät
puhumaan tajuttavan selvästi yrittäessään kertoa Wazirille, mikä
onnettomuus oli hänen kansaansa kohdannut.

"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä metsässä", huusi yksi naisista
koettaessaan selittää vihollisen lukumäärää. "Joukossa on paljon
arabialaisia ja lukemattomia Manyuema-miehiä ja kaikilla on pyssyt.
Ne hiipivät lähelle kylää ennenkuin aavistimme niiden tuloa, ja
sitten ne pyssyjään pamautellen hyökkäsivät niskaamme ampuen miehiä,
naisia ja lapsia. Ne meistä, jotka ehtivät paeta, juoksivat hajalleen
pitkin viidakkoa, mutta useammat saivat surmansa. En tiedä, ottivatko
ne vankeja -- näkyivät vain haluavan tappaa meidät kaikki. Manyuemat
herjasivat ja nimittelivät meitä sanoen, että söisivät meidät kaikki
suuhunsa ennenkuin lähtivät maastamme -- se oli rangaistuksemme siitä
että viime vuonna olimme surmanneet heidän ystävänsä. Paljoa en
kuullut, sillä minä juoksin nopeasti tieheni."

Nyt jatkettiin matkaa kylää kohti hitaammin ja varovaisemmin hiipien,
sillä Waziri tiesi, että pelastus oli liian myöhäistä, -- heidän
ainoa tehtävänsä oli kostaa. Seuraavan neljännestunnin kuluessa
tavattiin uusia pakolaisia. Niiden joukossa oli monta miestäkin,
joten osaston taisteluvoima lisääntyi.

Nyt lähetettiin tusina sotilaita edeltäpäin vakoilemaan. Waziri jäi
pääjoukon luo, joka marssi harvassa rivissä, laajaksi puoliympyräksi
levinneenä metsän läpi. Päällikön vieressä astui Tarzan.

Pian palasi yksi vakoilijoista. Hän oli päässyt kylän näkyville.

"Ne ovat kaikki aitauksessa", kuiskasi hän.

"Hyvä!" virkkoi Waziri. "Ryntäämme heidän kimppuunsa", ja hän
valmistausi lähettämään sanan linjalle, että miesten oli pysähdyttävä
aukeaman syrjään, kunnes näkivät hänen hyökkäävän kylää kohden,
jolloin heidän oli seurattava.

"Maltahan!" varoitti Tarzan. "Jos varustuksen sisällä on
puolikinsataa pyssymiestä, työnnetään meidät takaisin ja surmataan.
Anna minun mennä yksinäni puiden kautta, jotta voin katsella
heitä ylhäältä ja nähdä, kuinka monta siellä lienee ja mitä
hyökkäysmahdollisuuksia meillä on. Olisi hupsua uhrata ainoatakaan
miestä tarpeettomasti, jollei ole menestyksen toivoa. Arvelen, että
voimme aikaansaada enemmän viekkaudella kuin voimalla. Tahdotko
odottaa, Waziri?"

"Kyllä", sanoi vanha päällikkö. "Mene."

Tarzan riensi siis puihin ja hävisi kylän suuntaan. Hän liikkui
varovaisemmin kuin hänen oli tapansa, sillä hän tiesi, että hänet
pyssyillä voitiin tavoittaa puunlatvoista yhtä helposti kuin
maastakin. Ja kun Apinain Tarzan ryhtyi hiipimään, ei mikään olento
koko viidakossa voinut liikkua äänettömämmin kuin hän ja niin
täydellisesti lymytä vihollisen silmiltä.

Muutamassa minuutissa hän oli pujottautunut lehvien välitse suureen
puuhun asti, joka riippui vaajavarustuksen yli kylän päässä, ja tältä
korkealta paikalta hän katseli villiä joukkoa alapuolellaan. Hän
laski viisikymmentä arabialaista ja arvioi metsäläisten lukumäärän
viisi kertaa niin suureksi. Viimemainitut ahmivat ruokaa ja
valmistautuivat ihan noiden vaaleaihoisten isäntiensä nenän edessä
siihen kamalaan juhlaan, joka on riemunumerona voiton jälkeen, kun
kaatuneiden vihollisten ruumiit ovat joutuneet heidän kauheisiin
käsiinsä.

Apinamies käsitti, että hyökkäys tuota pyssyillä asestettua ja kylän
lukittujen porttien taakse telkeytynyttä joukkoa vastaan olisi ollut
hullun yritys, ja siksipä hän Wazirin luo palattuaan kehoitti tätä
odottamaan, kunnes hän, Tarzan, keksisi jonkun paremman suunnitelman.

Mutta hetkistä ennen yksi pakolaisista oli kertonut Wazirille
vanhan päällikön vaimon kauheasta teurastamisesta, ja ukko oli
niin raivoissaan, ettei ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa.
Kutsuen soturinsa ympärilleen hän komensi heidät hyökkäämään, ja
keihäitään heilutellen ja villein ulvahduksin tuo pieni, hiukan
toistasataa miestä käsittävä joukko ryntäsi hurjana kylän portteja
kohden. Ennenkuin he olivat ehtineet aukeaman puoliväliin, avasivat
arabialaiset murhaavan tulen paaluaidan takaa.

Ensimmäisestä yhteislaukauksesta kaatui Waziri. Hyökkääjien vauhti
väheni. Toinen yhteislaukaus niitti vielä puolitusinaa. Muutamat
saavuttivat suljetut portit vain tullakseen niiden eteen ammutuiksi;
heillä ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä aitauksen
sisäpuolelle, joten koko hyökkäys raukesi ja loput sotilaat pötkivät
takaisin metsään.

Heidän juostessaan avasivat rosvoilijat portit hyökäten heidän
perästään, lopettaakseen päivätyönsä surmaamalla heimon sukupuuttoon.
Tarzan oli ollut viimeisten joukossa kääntymässä metsään, ja
juostessaan nyt hitaasti hän kääntyi tuon tuostakin lähettämään hyvin
tähdätyn nuolen jonkun takaa-ajajan ruumiiseen.

Viidakkoon päästyään hän tapasi pienen ryhmän päättäväisiä neekereitä
odottamassa ottelua esillehyökkäävän joukon kanssa, mutta Tarzan
huusi heille kehoittaen heitä peräytymään ja pysyttelemään turman
ulottuvilta, kunnes voisivat pimeän tultua miehissä kerääntyä.

"Tehkää niinkuin käsken", kehoitti hän, "niin minä hankin teille
voiton näistä vihollisistanne. Hajaantukaa metsään ja kootkaa
kaikkialta niin monta harhailijaa kuin vain tapaatte, ja jos
luulette, että teitä on ajettu takaa, saapukaa kiertoteitse paikalle,
jossa tänään tapoimme norsut. Sitten selitän suunnitelmani, ja saatte
nähdä, että se on hyvä. Ette kykene vähäpätöisillä voimillanne
menestyksellisesti uhmailemaan arabialaisten ja Manyuema-miesten
lukumäärää ja tuliaseita."

Vihdoin he myöntyivät. "Kun hajaannutte", selitti Tarzan lopuksi,
"täytyy teidän vihollistenne hajaantua teitä seuratakseen, ja jos
sitten olette valppaita, saattanette nuolillanne kaataa montakin
manyuemalaista jonkun ison puun takaa ampumalla."

Tuskin he olivat ehtineet rientää pois syvemmälle metsään, kun
ensimäiset ryöstöretkeläisistä jo olivat astuneet aukeaman yli ja
tunkeutuneet metsään ajamaan heitä takaa.

Tarzan juoksi lyhyen matkan maan pinnalla ennenkuin turvautui
puihin. Sitten hän nousi nopeasti ylemmälle tasolle ja kiersi
jälleen takaisin kylää kohti. Siellä hän havaitsi, että jokainen
arabialainen ja Manyuema-mies oli lähtenyt ihmisajoon, jättäen kylän
kahlehdittuine vankeineen autioksi yhden ainoan vartijan varaan.

Vartija seisoi avoimella portilla katsellen metsään päin, joten hän
ei huomannut ketterää jättiläistä, joka tipahti maahan kyläkujan
äärimmäiseen päähän. Jousi jännitettynä apinamies hiipi mitään
aavistamatonta uhriaan kohti. Vangit olivat hänet jo huomanneet ja
silmät suurina ihmettelystä ja toivosta he katselivat mahdollista
pelastajaansa. Nyt hän pysähtyi tuskin kymmenen askeleen päähän
huolettomasta manyuemalaisesta. Vasama vedettiin taaksepäin täyteen
mittaansa tarkkain, harmaiden silmäin korkeudelle, jotka tähtäsivät
sen kiilloitettua pintaa pitkin. Kuului äkillinen napsaus, kun
ruskeat sormet päästivät otteensa, ja mitään hiiskahtamatta tuupertui
rosvoretkeilijä kasvoilleen puisen nuolen lävistettyä hänen sydämensä
ja riippuessa jalan verran ulkona hänen mustasta rinnastaan.

Sitten Tarzan kohdisti huomionsa viiteenkymmeneen naiseen ja
nuorukaiseen, jotka olivat kaulatusten kytkettyinä pitkään
orjakahleeseen. Hänen käytettävissään olevalla ajalla ei ollut
mahdollista murtaa vanhanaikaisia munalukkoja, ja senvuoksi apinamies
käski heidän seurata häntä niinkuin olivat, ja siepattuaan pyssyn ja
patruunavyön kuolleelta vartijalta hän opasti riemastuneen joukon
kylän portista metsään aukeaman tuolle puolelle.

Se oli hidas ja työläs matka, sillä nämä ihmiset eivät olleet
orjakahleisiin tottuneet, ja sattui monta viivytystä, kun joku
joukosta tuon tuostakin kompastui ja kaatui nykäisten toiset
mukaansa. Sitäpaitsi täytyi Tarzanin tehdä pitkä kierros välttääkseen
mahdollista kohtausta palaavien rosvojen kanssa. Osittain häntä
opasti silloin tällöin kuuluvat laukaukset, jotka ilmoittivat, että
arabialaislauma oli vielä kosketuksissa kyläläisten kanssa; mutta hän
tiesi, että jos nämä vain noudattivat hänen neuvojaan, niin harvoja
kaatuisi muuta kuin rosvojen taholta.

Päivän hämärtäessä taukosi ampuminen kokonaan, ja Tarzan tiesi,
että arabialaiset olivat kaikki palanneet kylään. Hän saattoi
tuskin hillitä voitonriemuista hymyä ajatellessaan, kuinka nämä
raivostuisivat havaitessaan, että heidän sinne jättämänsä vartija oli
surmattu ja vangit viety pois. Tarzan oli toivonut, että olisi voinut
kuljettaa pois osan kylän suuresta norsunluuvarastosta, vielä enemmän
ärsyttääkseen vihollistensa raivoa; mutta hän tiesi, että se ei ollut
tarpeellista sen pelastamiseksi saalistajilta, koska hän jo oli
laatinut suunnitelman, jolla estäisi arabialaiset poistumasta maasta
ainoakaan norsunhammas mukanaan. Ja olisi ollut julmaa aiheettomasti
kuormittaa näitä liiankin rasitettuja naisia raskaan norsunluun
ylimääräisellä painolla.

Puoliyön jälkeen saapui Tarzan hitaasti liikkuvan karavaaninsa kera
paikalle, jossa kaadetut elefantit viruivat. Jo kauan ennen heidän
sinne pääsemistänsä oli heitä opastanut loimuava nuotio, jonka
alkuasukkaat olivat sytyttäneet nopeasti kyhätyn tilapäisen leirinsä
keskelle sekä lämmitelläkseen että pitääkseen metsässä mahdollisesti
liikuskelevia leijonia loitolla.

Kun he olivat ehtineet lähelle leiripaikkaa, huusi Tarzan ääneensä
ilmoittaakseen toisille, että ystäviä oli tulossa. Riemukkaasti
otettiin pieni joukkue vastaan, kun neekerit leirissä näkivät
pitkän rivin kahlehdittuja ystäviään ja sukulaisiaan saapuvan tulen
hohteeseen. He olivat luulleet heidät iäksi menettäneensä, niinkuin
Tarzaninkin, ja siksipä onnelliset neekerit olisivat nyt halunneet
valvoa kaiken yötä, kestitäkseen itseään norsunlihalla ja juhliakseen
toveriensa paluuta, jollei Tarzan olisi kehoittanut heitä nukkumaan,
minkä voivat, vahvistaakseen seuraavan päivän ponnistusta varten.

Nukkuminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä naiset, jotka olivat
päivän verilöylyssä ja taistelussa menettäneet puolisonsa tai
lapsensa, tekivät yön kamalaksi alituisella voivottelullaan ja
parkunallaan. Vihdoin Tarzanin kuitenkin onnistui heidät tyynnyttää
sanomalla, että heidän melunsa opastaisi arabialaiset heidän
lymypaikkaansa, jolloin kaikki teurastettaisiin.

Aamun sarastaessa selitti Tarzan taistelusuunnitelman sotureille ja
epäröimättä myönsi jokainen, että se oli tavallisin ja varmin keino
vapautua vastenmielisistä vieraista ja kostaa toverien surma.

Ensiksi lähetettiin naiset ja lapset parinkymmenen vanhan soturin
ja puolikasvuisen nuorukaisen turvissa etelään päin ollakseen
täydellisesti vaaravyöhykkeen ulkopuolella. Heidän oli määrä rakentaa
tilapäinen suojamaja ja laatia okaisista pensaista turva-aitaus;
sillä Tarzanin valitsema sotasuunnitelma saattoi vaatia päivä- jopa
viikkokausiakin, minkä ajan kuluessa soturit eivät palaisi uuteen
leiriin.

Kaksi tuntia päivän valkenemisen jälkeen piiritti ohut ketju
neekerisotilaita kylän. Vähän väliä kiipesi joku korkealle
puunoksille nähdäkseen majavarustuksen yli. Yhtäkkiä kaatui kylässä
eräs manyuemalainen yhden ainoan nuolen lävistämänä. Ei ollut
kuulunut mitään hyökkäysmerkkiä -- ei mitään tuollaista kamalaa
sotahuutoa, eikä nähty uhkaa vain keihäiden kerskuvaa häilyttelyä,
kuten villien hyökkäyksessä on tavallista. Vain äänetön kuoleman
airut äänettömästä metsästä.

Arabialaiset seuralaisineen joutuivat aivan vimmoihinsa tästä
ennenkuulumattomasta tapauksesta. He riensivät porteille kostaakseen
julmasti tämän häikäilemättömän työn uhkarohkealle tekijälle; mutta
äkkiä havaitsivat he, että eivät tienneet mistä vihollista oli
etsittävä. Arabialaisten väitellessä monin vihaisin huudahduksin
ja huitovin elein vaipui yksi heidän joukostaan ääneti maahan ihan
ryhmän keskellä. Hento nuoli riippui hänen rinnastaan.

Tarzan oli sijoittanut heimon parhaat jousenkäyttäjät ympäröiviin
puihin varoittaen heitä koskaan näyttäytymästä tai ilmaisemasta
itseään, milloin vihollinen oli kääntyneenä heihin päin. Kun neekeri
oli lähettänyt kuolonkyyhkysensä, hän vetäytyi aina valitsemansa
puun rungon suojaan eikä tähdännyt enää, kunnes valpas silmä oli
havainnut, että kukaan ei katsellut hänen puutansa kohti.

Kolme kertaa ryntäsivät arabialaiset aukeaman yli sinnepäin, mistä
arvelivat nuolien singahtelevan, mutta joka kerralla lensi uusi nuoli
takaapäin verottaen heidän joukkoansa. Sitten he kääntyivät taas
hyökkäämään uudelle suunnalle. Vihdoin he ryhtyivät päättäväisesti
etsimään metsästä, mutta mustat kaikkosivat kuin sulamalla heidän
edestään, niin että he eivät nähneet vilahdustakaan vihollisesta.

Mutta heidän yläpuolellaan vaani mahtavien puiden tuuheassa
lehvistössä synkkä olento. Se oli Apinain Tarzan, joka leijaili
heidän päittensä päällä kuin tuonen varjo. Nyt joku manyuema tunki
edelle tovereistaan. Kukaan ei ollut näkemässä, miltä taholta turma
tuli, ja se tuli niin väleen, että jälempänä astelevat hetkistä
myöhemmin kompastuivat kumppaninsa hengettömään ruumiiseen, jolla
taaskin oli nuoli sydämessä.

Tällaisen sodankäynnin jatkuminen saa helposti valkoisetkin
hermostumaan, eikä siis ole ihmeteltävää, että pakokauhu pian valtasi
manyuemalaiset. Jos joku eteni muista, niin lävisti nuoli hänen
sydämensä; jos joku jättäytyi jälkeen, hän oli kuoleman oma; jos
joku hairahti sivulle vain pikku hetkiseksikin toveriensa näkyvistä,
ei hän milloinkaan palannut -- ja aina kun he tapasivat toveriensa
ruumiita, törrötti yliluonnollisen tarkasti suoraan sydämeen iskenyt
nuoli rinnassa. Mutta pahinta kaikesta oli, että he aamun kuluessa
eivät olleet kuulleet tai nähneet vihollisesta pienintäkään muuta
merkkiä kuin nuo armottomat vasamat.

Kun he vihdoin palasivat kylään, ei asianlaita ollut parempi. Tuon
tuostakin tuupertui mies kuolleena maahan eri pitkien väliaikojen
kuluttua, joiden aikaansaama kauhea jännitys oli tyrmistyttävää.
Neekerit rukoilivat valkoisia isäntiään lähtemään tästä hirveästä
paikasta, mutta arabialaisista oli pelottavaa marssia vihan- ja
kostonhimoisen metsän läpi tämän uuden ja kauhean vihollisen
ahdistamina, heillä kun oli kuljetettavana kylästä löytämänsä iso
norsunluuvarasto. Mutta vielä vähemmin he halusivat jättää norsunluun
sinne.

Vihdoin koko retkikunta pakeni ruohokattoisiin majoihin, -- niissä
he ainakin olisivat nuolilta turvassa. Puussa kylän yläpuolella
piilevä Tarzan oli pannut merkille kojun, johon arabialaispäällikkö
oli mennyt, ja heilauttaen itseään yli riippuvalla oksalla hän
singahdutti raskaan keihäänsä jättiläislihastensa koko voimalla,
niin että se lävisti katon. Tuskanulvahdus ilmaisi hänelle, että ase
oli osunut. Tällä lähtötervehdyksellään vakuutettuansa heille, että
heillä ei ollut turvaa missään koko maassa, Tarzan palasi metsään,
keräsi soturinsa ja peräytyi puolisentoista kilometriä etelään
käsin, levätäkseen ja syödäkseen. Hän jätti vartijoita erinäisiin
puihin, joista näki kylään vievän polun; mutta mitään takaa-ajoa ei
tapahtunut.

Tarkastettuansa voimansa hän ei havainnut ketään kaatuneeksi, --
kukaan ei ollut saanut edes pienintä haavaa, jotavastoin osapuilleen
tehty laskelma sai neekerit vakuutetuiksi, että heidän nuolensa
olivat nappailleet ainakin kaksikymmentä vainolaista. He olivat
riemusta hurjina ja mielivät kruunata päivän ylväällä hyökkäyksellä
kylää vastaan, surmatakseen vihollisensa viimeiseen mieheen. He
kuvittelivat erilaisia kidutuksiakin, joita käyttäisivät, ja
nauttivat ajatuksissaan manyuemalaisten kärsimyksistä, niitä kun he
erikoisesti vihasivat. Mutta silloin Tarzan särki päättäväisesti
heidän suunnitelmansa.

"Olette hulluja!" huudahti hän. "Olen näyttänyt teille ainoan
keinon, millä noita ihmisiä vastaan voi taistella. Olette jo
surmanneet heistä kaksikymmentä, menettämättä ainoatakaan soturia,
kun eilen sensijaan omaa menettelyänne noudattaessanne, jonka nyt
uudistaisitte, menetitte ainakin tusinan, tappamatta ainoatakaan
arabialaista tai ihmissyöjää. Teidän on taisteltava juuri minun
neuvoni mukaan. Muutoin jätän teidät ja palaan omaan maahani."

He säikähtyivät tämän uhkauksen kuullessaan ja lupasivat häntä
tunnollisesti totella, kunhan hän vain lupasi olla jättämättä heitä.

"Hyvä on", virkkoi Tarzan. "Palaamme yöksi leiripaikkaamme,
kaadettujen norsujen luo. Minulla on suunnitelma antaakseni
arabialaisten hiukan maistaa, mitä heillä on odotettavana, jos
viipyvät meidän maassamme, mutta sen toimeenpanemisessa en tarvitse
apua. Tulkaa! Jolleivät he päivän kuluessa saa enempää kärsiä,
he rauhoittuvat, ja uusi pelko käy karmivammaksi kuin jos kaiken
iltapäivää jatkaisimme pelotteluamme."

Siksipä he marssivat takaisin viimeöiseen leiriinsä, ja sytytettyään
siellä isot nuotiot, aterioitsivat ja juttelivat päivän seikkailuista
vielä kauan senjälkeen, kun oli tullut pimeä. Tarzan nukkui yön
puoliväliin, nousi sitten ja hiipi metsän sysimustaan pimentoon.
Tuntia myöhemmin hän saapui kylän edustalla olevan aukeaman reunaan.
Vaaja-aitauksen sisällä paloi leirinuotio. Apinamies hiipi aukeaman
yli salvattujen porttien eteen. Aitauksen raoista hän näki yksinäisen
vartijan istumassa nuotiolla.

Äänettömästi hiipi Tarzan kyläkujan päässä olevalle puulle. Hän
kiipesi hiljaa paikalleen ja sovitti nuolen jouseensa. Muutaman
minuutin hän koetti tarkkaan tähdätä vartijaan, mutta havaitsi, että
huojuvat oksat ja nuotion värähtelevä hohde teki harhaanampumisen
vaaran liian suureksi. Ja hänen oli osattava aivan suoraan sydämeen,
jotta kuolema olisi niin hiljainen ja äkillinen kuin hänen
suunnitelmansa vaati.

Hän oli paitsi joustaan, nuoliansa ja köyttänsä ottanut mukaansa
surmaamaltaan vartijalta edellisenä päivänä sieppaamansa pyssyn.
Ripustaen ne kaikki sopivalle oksalle hän laskeutui keveästi maahan
paaluvarustuksen sisäpuolelle, aseenaan vain pitkä puukkonsa. Vartija
istui selin häneen. Kissan tavoin hiipi Tarzan torkkuvan miehen luo.
Hän oli hänestä nyt kahden askeleen päästä. Vielä silmänräpäys ja
veitsi sujahtaisi äänettömästi miehen sydämeen.

Tarzan kyyristyi harpatakseen, sillä se on aina viidakkoeläimen
varmin ja nopein hyökkäystäpä, mutta silloin neekeri jonkun herkän
vaiston varoittamana hypähti seisaalleen ja kääntyi apinamiestä kohti.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Wazirilaisten valkoinen päällikkö


Kun mustan manyuema-miehen silmät osuivat omituiseen ilmestykseen,
joka seisoi hänen edessään, uhkaava veitsi kädessä, alkoi hän
kauhusta muljottaa. Hän unohti pyssynsä, unohti edes huutaa --
hänen ainoa ajatuksensa oli paeta tätä pelottavaa valkoista villiä,
tätä jättiläistä, jonka paksuilla hyllyvillä lihaksilla ja laajalla
rinnalla nuotion värähtelevä hohde leikki.

Mutta ennenkuin hän ehti kääntyä, oli Tarzan hänen kimpussaan, ja
silloin vartija mieli huutaa apua, mutta se oli myöhäistä. Iso käsi
puristi hänen henkitorveansa ja hänet painettiin maahan. Hän taisteli
hurjasti reuhtoen, mutta turhaan. Sitkeästi kuin verikoiran julmat
hampaat puristivat nuo kauheat sormet häntä kurkusta. Nopeasti ja
varmasi tukehdutettiin hänet. Hänen silmänsä lensivät ammolleen,
kieli työntyi ulos suusta, kasvot saivat kamalan sinipunervan värin,
jäykistyvät lihakset vavahtivat, ja sitten virui manyuemalais-vartija
aivan hievahtamatta.

Apinamies heitti ruumiin toiselle leveälle olalleen ja ottaen
miehen pyssyn käveli hiljaisin askelin uinuvan kylän katua pitkin
puuta kohti, josta hänen oli niin helppo päästä vaajavarustuksilla
ympäröityyn kylään. Hän kantoi kuolleen vartijan ylös sokkelomaiseen
lehväröykkiöön.

Ensiksi hän riisti ruumiilta patruunavyön ja sellaisia koristuksia,
kuin hän halusi, kiilaten sen mukavaan oksanhaarukkaan siksi aikaa,
kun hänen näppärät sormensa etsivät saalista, jota hän ei oikein
voinut pimeässä eroittaa. Kun hän oli lopettanut, otti hän miehelle
kuuluvan pyssyn ja astui kauaksi oksalle, jonka päästä voi paremmin
eroittaa hökkelit. Tähdäten huolellisesti mehiläispesää muistuttavaa
rakennusta kohti, jossa tiesi johtavain arabialaisten olevan, hän
vetäisi liipasinta. Melkein heti kuului voihkinaa vastaukseksi.
Tarzan hymyili. Hän oli taaskin osannut.

Laukauksen jälkeen oli leirissä hetkisen hiljaa, ja sitten
manyuemalaiset ja arabialaiset parveilivat hökkeleistään kuin
vihaiset hörriäiset, mutta tositeossa he olivat vieläkin enemmän
säikähtyneitä kuin vihaisia. Edellisen päivän jännitys oli saanut
sekä neekerit että valkoiset pelokkaiksi, ja tämä ainoa laukaus yön
pimeästä herätti nyt heidän mielessään kaikenlaisia kamalia otaksumia.

Ja kun he huomasivat, että heidän vartijansa oli kadonnut, ei heidän
pelkonsa suinkaan talttunut, ja ikäänkuin ylläpitääkseen rohkeuttaan
sotaisilla toimilla he alkoivat nopeasti ammuskella kylän suljettuja
portteja vastaan, vaikka ei mitään vihollista ollut näkyvissä.
Tarzan käytti hyväkseen tämän ammunnan korvia huumaavaa melua itse
lähettääkseen luodin väkijoukkoon alapuolelleen.

Kukaan ei muskettien rätinässä kuullut hänen laukaustansa, mutta
jotkut lähellä seisovat näkivät yhden joukostaan äkkiä lyyhistyvän
maahan. Kun he kumartuivat hänen ylitseen, oli hän kuollut. Heidät
valtasi pakokauhu, ja arabialaisten täytyi käyttää kaikkea raakaa
arvovaltaansa pidättääkseen manyuemat juoksemasta huiskin haiskin
viidakkoon -- mihin tahansa kauheasta kylästä pois.

Jonkun ajan kuluttua he alkoivat rauhoittua, ja kun heidän
keskuudessaan ei enää sattunut salaperäisiä kuolemantapauksia,
rohkaistuivat jälleen. Mutta se oli lyhyt hengähdysaika, sillä juuri
kun he olivat tulleet vakuutetuiksi, että heitä ei enää häirittäisi,
päästi Tarzan kamalan voihkaisun, ja kun ryöstöretkeilijät
katsahtivat äänen suuntaan, niin apinamies, joka seisoi heiluttaen
kuollutta vartijaa hiljaa edestakaisin, paiskasi ruumiin äkkiä
kauaksi heidän päittensä päälle.

Säikähdyksestä ulvahdellen hajosi joukko kaikkiin suuntiin
välttääkseen tätä uutta ja kauheaa olentoa, joka näkyi hyökkäävän
heidän kimppuunsa. Heidän säikähtyneessä mielikuvituksessaan
vartijan ruumis, joka käsivarret ja koivet harallaan putosi heidän
keskellensä, näytti isolta petoeläimeltä. Hädissään kiipesivät monet
neekereistä paaluaidan yli, kun taas toiset riuhtaisivat porttien
puomit irti ja kirmasivat kuin hullut aukeaman yli viidakkoa kohti.

Vähään aikaan ei kukaan kääntynyt tarkastamaan pelättiä, mutta
Tarzan tiesi, että he kohta niin tekisivät, ja aavisteli jokseenkin
varmasti, mihin he ryhtyisivät havaittuaan, että se oli vain heidän
vartijansa kuollut ruumis, vaikkakin he epäilemättä senkin jälkeen
vielä olisivat kauhuissaan. Ja senvuoksi hän hävisi äänettömästi
etelää kohti liikkuen kuutamon valaisemaa ylätasanteen lehvätietä
wazirilaisten leirille päin. Sitten yksi arabialaisista kääntyi ja
näki, että heidän niskaansa puusta syöksähtänyt esine virui hiljaa ja
liikahtamatta kyläkujan keskellä, mihin oli pudonnut. Varovaisesti
hän hiipi takaisin sitä kohti, kunnes havaitsi, että se oli vain
ihminen. Hetkistä myöhemmin hän oli olennon vieressä ja pian hän oli
tuntenut sen kylän porttia vartioineen manyuemalaisen ruumiiksi.

Hänen toverinsa kerääntyivät nopeasti hänen kutsustaan, ja hetkisen
kiihtyneen keskustelun jälkeen he tekivät juuri sen, mitä Tarzan
oli otaksunut heidän tekevän -- kohottaen pyssyt olkapäitään vasten
he ampuivat yhteislaukauksen toisensa perään puuhun, josta ruumis
oli heitetty. Jos Tarzan olisi vielä ollut siellä, olisi hänet sata
luotia lävistänyt.

Kun arabialaiset ja manyuemat huomasivat, että heidän kuolleen
toverinsa ruumiissa ei ollut muuta väkivallan merkkiä kuin
jättiläiskokoisten sormien jäljet ajettuneessa kaulassa, joutuivat
he taas suurempaan pelkoon ja epätoivoon. Että he eivät yöllä
olleet turvassa edes varustetussa kylässä, vaikutti heihin
kauhistuttavana yllätyksenä. Että vihollinen saattoi astua heidän
keskelleen leiriin ja surmata heidän vartijansa paljain käsin,
näytti aivan käsittämättömältä, joten taikauskoiset manyuemalaiset
alkoivat kovasta onnestaan syyttää yliluonnollisia voimia. Eivätkä
valkoisetkaan kyenneet antamaan parempaa selitystä.

Ainakin viisikymmentä heidän joukostaan juoksi pimeän viidakon läpi,
vähääkään tietämättä, milloin heidän kamala vihollisensa uudistaisi
aloittamansa kylmäverisen teurastuksen. Mutta vimmattu ryhmä
yltiöpäitä julmureita jäi nukkumatta odottamaan päivän sarastusta.
Vain arabialaisten luvattua, että päivänkoitteessa lähdettäisiin
kylästä ja riennettäisiin pois heidän omaa maatansa kohti, suostuivat
jälellä olevat manuyemalaiset viipymään kylässä hetkistäkään
kauemmin. Ei edes heidän julmien isäntiensä pelko riittänyt
voittamaan tätä uutta kauhua.

Ja niinpä Tarzan sotureineen, kun he seuraavana aamuna palasivat
hyökkäämään, tapasivat rosvoilijat valmiina lähtemään kylästä.
Manyuemat olivat kuormitetut ryöstetyllä norsunluulla. Sen nähdessään
Tarzan irvisti, sillä hän tiesi, että he eivät sitä kuljettaisi
kauaksi. Sitten hän näki jotakin, mikä herätti hänessä levottomuutta.
Joukko manyuemalaisia sytytteli tulisoihtuja leirinuotion
hiilloksesta. He aikoivat panna kylän palamaan.

Tarzan istui korkeassa puussa muutaman sadan metrin päässä
paaluaidasta. Asettaen kämmenensä torveksi hän huusi äänekkäästi
arabiankielellä: "Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät
kaikki! Älkää sytyttäkö majoja, tai me tapamme teidät kaikki!"

Hän toisti nuo sanat enemmän kuin kymmenen kertaa. Manyuemat
epäröitsivät, ja sitten yksi viskasi soihtunsa leirinuotioon. Toiset
aikoivat tehdä samoin, mutta silloin eräs arabialainen karkasi heidän
kimppuunsa keppi kädessä ja ajoi heitä pieksemällä majoja kohti.
Tarzan havaitsi, että hän käski heidän sytyttää pienet ruohokattoiset
asumukset. Sitten hän nousi seisomaan heiluvalle oksalle sata jalkaa
maan pinnan yläpuolelle ja kohottaen yhden arabialaisten pyssyistä
olkapäätänsä vasten tähtäsi tarkasti ja laukaisi. Laukauksesta
arabialainen, joka usutteli miehiään kylää polttamaan, lyyhistyi
maahan, ja manyuemat heittivät pois tuohuksensa ja pakenivat kylästä.
Tarzanin nähdessä heidät viimeistä kertaa he kirmasivat viidakkoa
kohti, kun taas heidän aikaisemmat isäntänsä polvistuivat maahan ja
ammuskelivat heitä.

Mutta niin vihaisia ja kiukuissaan kuin arabialaiset olivatkin
orjiensa tottelemattomuudesta, tulivat he toki vakuutetuiksi, että
oli viisainta luopua nautinnosta sytyttää palamaan kylä, joka oli
antanut heille kaksi niin kamalaa vastaanottoa. Sydämessään he
kuitenkin vannoivat palaavansa sellaisin voimin, että kykenisivät
lakaisemaan puhtaaksi koko seudun penikulmain laajuudelta, kunnes ei
mitään jälkeä ihmiselämästä olisi tavattavissa.

He olivat turhaan tähystelleet sitä, joka äänellään oli peloittanut
pois majoja sytyttämään määrätyt miehet, mutta terävinkään silmä
ei kyennyt keksimään hänen olinpaikkaansa. He olivat nähneet
savun tuprahduksen puusta laukauksen jälkeen, joka oli kaatanut
arabialaisen, mutta vaikka he heti olivat lähettäneet luotituiskun
lehvistöön, ei mistään oltu voitu todeta sitä tehokkaaksi.

Tarzan oli liian ovela antautuakseen sellaiseen satimeen, ja niinpä
hän melkein heti, kun hänen pyssynsä pamaus oli kajahtanut ja
haihtunut ilmaan, oli maassa rientämässä toiselle puulle satakunnan
metrin päähän. Siitäkin hän löysi sopivan istumaoksan, jolta saattoi
seurata rosvojen puuhia. Hänen pisti päähänsä, että voisi vieläkin
saada heistä melkoista huvia, minkätähden hän taas huusi heille
tilapäisen torvensa läpi.

"Jättäkää norsunluu!" hän kirkaisi. "Jättäkää norsunluu!" "Kuolleet
eivät tarvitse norsunluuta!"

Muutamat manyuemalaisista aikoivat laskea taakkansa maahan, mutta
se oli ahnaista arabialaisista toki liikaa. Äänekkäin huudoin ja
sadatuksin he ojensivat pyssynsä suoraan kantajia kohti uhaten
heti paikalla tappaa jokaisen, joka heittäisi taakkansa pois.
He saattoivat luopua kylän polttamisesta, mutta ajatuskin tämän
äärettömän norsunluu-aarteen hylkäämisestä oli heille aivan
sietämätön. Mieluummin sitten kuolla!

Niinpä he marssivat ulos wazirilaisten kylästä, ja heidän orjainsa
hartioilla oli norsunluuta parinkymmenen kuninkaan lunnaiksi.
Pohjoista, kohti he samosivat suunnaten kulkunsa takaisin
metsäläisasutukseensa siihen villiin ja tuntemattomaan maahan, joka
sijaitsee Kongo-virran takana, aarniometsän syvimmissä sopukoissa; ja
heidän kummallakin puolellaan hiipi näkymätön ja armoton vihollinen.

Tarzanin johdolla asettuivat mustat wazirilaissoturit pitkin
reitin vartta tiheimpään pensastoon sen kummallekin puolen. He
seisoivat pitkien välimatkain päässä, ja kun jono meni ohitse,
tulla tuoksahti hyvin tähdätty yksinäinen nuoli tai raskas keihäs
lävistäen jonkun manyuemalaisen tai arabialaisen. Sitten wazirilainen
kaikkosi ja juoksi eteenpäin pysähtyen väijymään uuteen paikkaan.
He eivät iskeneet, jollei menestys ollut varma ja ilmitulon vaara
melkein olematon. Nuolia ja keihäitä lensi siis harvoin, mutta
niin hellittämättömästi ja väistämättömästi, että retkeilijäin
hitaasti liikkuva, raskaasti kuormitettu miesjono oli alituisen
kauhun vallassa -- kauhuissaan vastikään kaatuneen toverin ruumiin
nähdessään ja kauhuissaan epävarmuudesta, kun eivät tienneet, kenen
vuoro oli kaatua ja milloin.

Vain töintuskin estivät arabialaiset miehensä kymmenenkin kertaa
heittämästä pois taakkansa ja pakenemaan säikähtyneiden kaniinien
lailla polkua pitkin pohjoiseen päin. Ja niin kului päivä --
kiduttava painajaispäivä rosvoille, väsyttävä, mutta hyvin palkittu
työpäivä wazireille. Yöksi arabialaiset rakensivat karkeatekoisen
varustuksen pienelle aukeamalle joen partaalle ja leiriytyivät.

Silloin tällöin pamahti pyssy yön kuluessa läheltä heidän
yläpuoleltaan ja jokunen kahdestatoista vartijasta, jotka he nyt
olivat asettaneet, kellahti tanterelle. Sellainen asiaintila
oli sietämätöntä, sillä he käsittivät, että moisella kamalalla
menettelyllä heidät pyyhkäistäisiin pois yksi erältään, heidän
itse voimatta surmata ainoatakaan vihollisistaan. Mutta valkoisen
miehen itsepintaisella ahneudella arabialaiset pitivät yhä kiinni
saaliistansa ja pakoittivat ryhdittömät manyuemat nostamaan jälleen
kalmantaakat selkäänsä ja hoippumaan eteenpäin viidakossa.

Kolme päivää jatkoi hupeneva jono hirveätä marssimistaan. Jokaisen
tunnin sinetöi kuolettava nuoli tai keihäs. Yöt teki kaameiksi
näkymättömän pyssyn paukahtelu, minkävuoksi vartiotoimi oli samaa
kuin kuolemantuomio.

Neljännen päivän aamuna arabialaisten oli pakko ampua kaksi
neekereistään ennenkuin saivat toiset nostamaan vihatun norsunluun
selkäänsä, ja juuri silloin kajahti viidakosta selvä ja voimakas ääni
huutaen:

"Tänään te kuolette, oi Manyueman miehet, jollette laske maahan
norsunluuta. Karatkaa julmien isäntienne kimppuun ja surmatkaa
heidät! Teillä on pyssyjä -- miksi ette niitä käytä. Tappakaa
arabialaiset, niin emme tee teille pahaa. Me viemme teidät takaisin
kyläämme, ruokimme teitä ja saatamme teidät sitten maastamme
kaikessa turvassa ja rauhassa. Laskekaa norsunluu maahan ja
karatkaa isäntienne kimppuun, -- me autamme teitä. Muutoin olette
kuoleman omat!" Kun ääni vaikeni, seisoivat rosvoretkeilijät
kuin kivettyneinä. Arabialaiset silmäilivät manyuema-orjiansa.
Viimemainitut vilkaisivat ensin yhteen toveriinsa ja sitten
toiseen -- odottivat vain jonkun tekevän alotteen. Jälellä oli
kolmisenkymmentä arabialaista ja noin sataviisikymmentä neekeriä.
Kaikki olivat aseistetut -- kantajinakin toimivilla oli pyssynsä
selässä riippumassa.

Arabialaiset vetäytyivät yhteen kokoon. Sheikki käski manyuemalaisten
jatkaa matkaa ja puhuessaan viritti pyssynsä hanan ja kohotti
aseensa. Mutta samassa yksi neekereistä heitti kuormansa maahan ja
siepaten pyssyn selästään ampui suoraan tuohon lähelläseisovaan
valkoihoisten ryhmään. Seuraavassa silmänräpäyksessä leiri oli
sadattelevien ja ulvovien paholaisten temmellyskenttänä, jotka
taistelivat musketeilla, pistooleilla ja veitsillä. Arabialaiset
pysyivät yhdessä ja puolustautuivat uljaasti, mutta heidän ollessaan
omien orjiensa lähettämässä lyijysateessa ja nyt yksinomaan heihin
tähdättyjen nuolien ja keihäiden vinkuessa viidakosta, oli alusta
pitäen jokseenkin varmaa, mille puolelle voitto kallistuisi. Kymmenen
minuuttia siitä, kun ensimmäinen kantaja oli heittänyt kuormansa
maahan, virui viimeinen arabialainen kuolleena.

Kun ampuminen oli loppunut, puhui Tarzan jälleen manyuemalaisille:

"Sälyttäkää norsunluumme hartioillenne ja tuokaa se takaisin
kyläämme, josta sen varastitte. Me emme tee teille pahaa."

Hetkisen epäröivät manyuemalaiset. Heitä hirvitti polkea uudestaan
tuo vaivaloinen kolmipäiväinen taival. He haastelivat keskenään
hiljaa kuiskaillen, ja sitten kääntyi eräs joukosta viidakkoon
päin huutaen kuuluvasti vastaan äänelle, joka lehviköstä oli heitä
puhutellut.

"Mistä tiedämme, että te ette saatuanne meidät kyläänne surmaa meitä
kaikkia?" kysyi hän.

"Ette tiedä sitä muusta", vastasi Tarzan, "kuin siitä, että olemme
luvanneet olla tekemättä teille pahaa, jos palautatte meille
norsunluumme. Mutta sen te tiedätte hyvin, että meidän vallassamme
on surmata teidät kaikki, jollette palaa käskymme mukaan. Ja eikö
ole luultavampaa, että teemme sen, jos meitä suututatte, kuin meitä
totellessanne?"

"Ken olet sinä, joka haastat arabialaisten isäntiemme kieltä?" kysyi
manyuemalaisten puhemies. "Näyttäydy meille, niin annamme teille
vastauksemme."

Tarzan astui esille viidakosta noin kahdentoista askeleen päässä
heistä.

"Katsokaa!" sanoi hän. Kun he näkivät, että hän oli valkoinen,
valtasi heidät pelonsekainen kunnioitus, sillä koskaan ennen he eivät
olleet nähneet valkoista villiä, ja hänen isot lihaksensa ja mahtava
ruumiinsa herättivät heissä ihmettelyä ja ihailua.

"Te voitte luottaa minuun", sanoi Tarzan. "Kunhan vain tottelette
minua, ettekä tee pahaa kellekään kansastani, niin emme tee pahaa
teille. Tahdotteko nostaa norsunluumme selkäänne ja palata rauhassa
kyläämme vai onko meidän seurattava teidän jäljissänne pohjoista
kohti, kuten olemme teitä kolme päivää seuranneet?"

Vastakuluneiden kauheiden vuorokausien muisto sai lopulta manyuemat
tekemään päätöksensä, ja niin he lyhyen neuvottelun jälkeen nostivat
taakkansa hartioilleen ja lähtivät jälleen astumaan wazirien kylää
kohti.

Kolmannen päivän lopulla marssittiin sisään kylän portista, ja
tulijoita tervehtivät äskeisestä verilöylystä säästyneet, joille
Tarzan oli lähettänyt sanan heidän tilapäiseen leiriinsä etelän
puolelle silloin, kun rosvoretkeläiset olivat poistuneet kylästä, ja
ilmoittanut, että saattoivat turvassa palata.

Tarzan tarvitsi kaiken arvovaltansa, taitonsa ja kaunopuheisuutensa
estääkseen wazirit hyökkäämästä kynsin hampain manyuemain kimppuun
ja repimästä heitä palasiksi, mutta kun hän oli selittänyt heille,
että oli sanallaan taannut voitetuille loukkaamattomuuden, jos
toimittaisivat norsunluun takaisin paikkaan, mistä olivat sen
varastaneet, ja sen lisäksi painanut kansansa mieleen, että he
voitostaan saivat yksinomaan kiittää häntä, suostuivat he vihdoin
hänen vaatimuksiinsa ja sallivat ihmissyöjäin levätä rauhassa kylänsä
suojavarustuksen sisäpuolella.

Sinä iltana kylän soturit pitivät suuret kemut ja seikkaperäisen
neuvottelun juhliakseen voittojaan ja valitakseen uuden päällikön.
Vanhan Wazirin kuoleman jälkeen Tarzan oli johtanut sotureita
taisteluissa ja tilapäinen valtuus oli ääneti myönnetty hänelle. Ei
ollut vielä ollut aikaa uuden päällikön valitsemiseen heidän omasta
joukostaan, ja tosiaan heillä oli ollut niin erinomainen menestys
apinamiehen päällikkyyden alla, etteivät halunneetkaan siirtää
korkeinta määräämisvaltaa toiselle, pelosta että jo saavutetut
menestykset menetettäisiin. He olivat niin äskettäin nähneet tulokset
tottelemattomuudesta tämän villin valkoisen miehen käskyille Waziria
komentamassa hyökkäyksessä, jossa tämä itse oli kaatunut, että heidän
ei ollut vaikea hyväksyä Tarzanin päällikkyyttä lopulliseksi.

Uljaimmat soturit istuivat piirissä pienen nuotion ympärillä
pohtiakseen ja vertaillakseen sen ansioita, jonka saattaisivat
ehdottaa vanhan Wazirin seuraajaksi. Busuli puhui ensimmäiseksi:

"Vanha Waziri on kuollut, eikä häneltä jäänyt poikaa, ja
keskuudessamme on vain yksi, jonka kokemuksesta tiedämme kykeneväksi
meitä hyvänä kuninkaana hallitsemaan. On vain yksi, joka on
todistanut voivansa menestyksellä johtaa meidät valkoisten miesten
pyssyjä vastaan ja hankkia meille helpon voiton menettämättämme
ainoatakaan miestä. On vain yksi, ja hän on se valkoinen mies, joka
meitä muutamina viime päivinä on johtanut", ja Busuli hypähti pystyyn
ja alkoi keihäs koholla ja ruumis puolittain kumaraan taivutettuna
tanssia verkalleen Tarzanin ympärillä laulaen askeltensa tahdissa:
"Waziri, wazirien kuningas; Waziri, wazirien kuningas!"

Yksi erältään ilmaisivat toiset soturit juhlalliseen tanssiin
liittymällä, että hyväksyivät Tarzanin kuninkaakseen. Naiset tulivat
ja kyykistyivät piirin syrjään paukuttaen tom-tomejaan, taputtaen
käsiään tanssijain poljennon mukaan ja yhtyen soturien lauluun.
Piirin keskellä istui Apinain Tarzan -- Waziri, wazirien kuningas,
sillä edeltäjänsä tapaan hänen oli otettava heimonsa nimi omakseen.

Yhä nopeammiksi kävivät tanssijain askeleet, yhä äänekkäämmiksi
heidän villit ja hurjat huutonsa. Naiset nousivat ja yhtyivät samaan
säveleeseen kirkuen nyt täyttä kurkkua. Keihäät heiluivat hurjasti,
ja tanssijat kumartuivat kilvillään iskemään kylätanhuan kovaksi
poljettua tannerta. Koko näytelmä oli kauhean alkuperäistä ja
julmaa, ikäänkuin se olisi esitetty ihmiskunnan aamunsarastuksessa
lukemattomia ajanjaksoja sitten.

Kun kiihtymys kasvoi, hyppäsi apinamies pystyyn ja yhtyi hurjaan
juhlakarkeloon. Hän loikkasi kiiltävistä mustista ruumiista
välähtävän piirin keskelle, karjui ja heilutti raskasta keihästään
yhtä hillittömän huumaantuneena kuin hänen metsäläistoverinsa.
Hänen sivistyksensä viimeisetkin rippeet unohtuivat -- hän oli nyt
täydellisesti alkuasukas, joka nautti hänelle rakkaan elämän hurjasta
vapaudesta ja riemuitsi näiden villien neekerien vallitsemisesta.

Ah, jos Olga de Coude vain olisi hänet nähnyt, olisikohan hän
tuntenut sitä ennen moitteettomasti puettua, tyyntä nuorta miestä,
jonka säännöllisesti muodostuneet kasvot ja mallikelpoinen käytös oli
niin kiehtonut hänet vain jokunen kuukausi sitten? Entä Jane Porter
sitten! Olisikohan hän vielä rakastanut tätä villiä soturipäällikköä,
joka tanssi alastomana sivistymättömien alamaistensa joukossa? Ja
D'Arnot! Olisiko D'Arnot voinut uskoa, että tämä oli sama mies, jolle
hän oli hankkinut pääsyn puoleentusinaan Pariisin valiokerhoista?
Mitä olisivat hänen pääritoverinsa Englannin parlamentin ylähuoneessa
sanoneet, jos joku olisi osoittanut tätä barbaarisessa päähineessään
ja metallihelyissään tanssivaa nuorta jättiläistä ja sanonut:
"Tuossa, _mylords_, on John Clayton, loordi Greystoke"?

Ja näin Apinain Tarzan tuli todellakin ihmisten kuninkaaksi.
Hitaasti, mutta varmasti hän seurasi esivanhempainsa kehitystä.
Olihan hän alkanut ihan ensimmäiseltä asteelta.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kuoleman arpajaiset


Jane Porter oli pelastusveneessä ollut ensimmäinen, joka heräsi
aamulla _Lady Alicen_ haaksirikon jälkeen. Toiset venekunnasta
nukkuivat vielä teljoilla tai sekaisin, koukistuneissa asennoissa
veneen pohjalla. Kun tyttö havaitsi, että he olivat joutuneet
erilleen muista veneistä, säikähtyi hän suuresti. Äärettömän
yksinäisyyden ja avuttomuuden tunne, jonka aution valtameren laaja
ulappa hänessä herätti, oli niin lannistava, että heti alusta ei
tulevaisuuden mietiskely välähdyttänyt hänelle pienintäkään toivon
sädettä. Hän oli varma, että he olivat tuhoon tuomitut -- ilman
mitään pelastuksen mahdollisuutta.

Sitten heräsi Clayton. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän ehti
kylliksi koota aistinsa käsittääkseen missä oli tai muistaakseen
öisen onnettomuuden. Vihdoin hänen hämmästyneet silmänsä osuivat
tyttöön.

"Jane!" huudahti hän. "Kiitos Jumalalle, että olemme yhdessä!"

"Katso!" sanoi tyttö synkästi osoittaen taivaanrantaa haluttomalla
eleellä. "Olemme aivan yksin."

Clayton tähysti ulappaa joka suunnalle.

"Missä ne lienevät?" virkkoi hän. "Upota ne eivät ole voineet, sillä
ei ole ollut aallokkoa ja kaikki olivat huvipurren vajotessa pinnalla
-- minä näin ne kaikki."

Hän herätti toiset veneessä olijat ja selitti tilanteen vakavuuden.

"On aivan samantekevää, vaikka veneet ovatkin hajaantuneet, hyvä
herra", sanoi yksi merimiehistä. "Ne ovat kaikki varanneet muonaa,
joten eivät siinä suhteessa tarvitse toisiaan, ja jos myrsky
nousee, ne eivät voisi olla toisilleen avuksi, vaikka olisivat
yhdessäkin koolla. Mutta kun ne ovat hajaantuneina, on paljon
suurempi mahdollisuus, että joku poimitaan laivaan, jolloin heti
lähdetään muita etsimään. Jos olisimme yhdessä, niin olisi vain yksi
pelastumisen mahdollisuus, kun nyt sitä vastoin saattaa olla neljä."

He käsittivät hänen mietteittensä järkevyyden, ja ne ilahduttivat
heitä, mutta heidän ilonsa oli lyhyt, sillä kun päätettiin, että
soudettaisiin taukoamatta itään päin mannermaata kohti, havaittiin,
että merimiehet, jotka olivat käytelleet ainoita kahta airoa, joilla
vene oli varustettu, olivat nukkuneet työssään ja sallineet molempain
airojen solahtaa mereen. Eikä niitä ollut missään vedenpinnalla
havaittavissa. Nyt seurasi vihaisia sanoja ja syytöksiä, minkä
vuoksi merimiehet olivat joutua tappeluun, mutta Claytonin onnistui
heidät tyynnyttää. Hetkistä myöhemmin kuitenkin herra Thuran
oli vähällä saada aikaan uuden mellakan häijysti huomauttamalla
kaikkien englantilaisten ja varsinkin englantilaisten, merimiesten
typeryydestä.

"Ka, ka, toverit", puhui eräs miehistä, nimeltään Tompkins, joka
ei ollut ottanut osaa riitaan, "ei tässä ränttää jankata ja
morkkailla. Jos kerran tuo Spider on sanonut että me jollakin hiton
tavalla pärjäämme kumminkin, niin mitä hyötyä on riitelemisestä?
Aterioitkaamme, sanon minä."

"Se ei ole tuhma tuuma", virkkoi herra Thuran ja kääntyen sitten
kolmanteen, Wilson-nimiseen merimieheen, lisäsi: "Siirtäkää yksi
noista läkkirasioista tänne peräpuolelle, hyvä mies."

"Noutakaa se itse", tiuskaisi Wilson. "Minä en tottele minkään...
muukalaisen käskyjä. Te ette o' vielä tän aluksen kapteeni."

Seurauksena oli, että Claytonin täytyi itse mennä noutamaan
läkkirasiaa, ja sitten syntyi taas vihaista sananvaihtoa, kun eräs
merimiehistä syytti Claytonia ja herra Thurania siitä, että yksissä
tuumin tahtoivat hallita muonavaroja saadakseen itse suurimman osan.

"Jonkun pitää ottaa päällikkyys veneessämme", sanoi nyt Jane Porter
aivan tyrmistyneenä inhoittavasta torailusta, joka heti alussa
ennusti väkinäistä tunnelmaa ehkä monipäiväisenkin yhdessäolon
aikana. "On kyllin kauheaa olla yksinään heikossa veneessä Atlantilla
ilman seurueemme jäsenten alituisen kahnauksen ja riitelemisen
tuottamaa lisäkurjuutta ja -vaaraa. Teidän miesten tulisi valita
päällikkö ja sitten totella hänen määräyksiään joka suhteessa. Täällä
on ankaran kurin, tarve suurempi kuin hyvin järjestetyssä laivassa."

Ennenkuin hän lausui nämä sanat oli hän toivonut, ettei hänen
laisinkaan tarvinnut puuttua tällaiseen toimenpiteeseen, sillä
hän uskoi että Clayton hyvin kykenisi suoriutumaan jokaisesta
tilanteesta; mutta hänen täytyi myöntää, että tämä ei ainakaan tähän
asti ollut osoittanut mitään erikoisempaa kykyä menestyksellisesti
hallita asemaa, kuin muutkaan, vaikka hän toki oli pidättynyt millään
tavoin lisäämästä ikävyyttä, vieläpä meni niinkin pitkälle, että
antoi rasian merimiehille, kun nämä vastustivat, että hän sen avaisi.

Tytön sanat tyynnyttivät miehet toistaiseksi, ja vihdoin päätettiin
jakaa molemmat vesinassakat ja kaikki neljä säilykelaatikkoa
kahteen osaan niin, että veneessä olevat kolme merimiestä saisivat
puolet käyttääkseen niinkuin hyväksi näkivät ja loput joutuisivat
peräpuolella istuville kolmelle matkustajalle.

Kun pieni seurue oli jaettu kahteen leiriin ja kumpikin niistä saanut
muonaosuutensa, alkoivat molemmat heti availla ja jaella laatikoita
ja vesiastioita. Ensinnä saivat merimiehet yhden "ruokarasian" auki,
ja heidän raivokkaat kirouksensa ja pettymyksensä saivat Claytonin
kysymään, mikä oli hätänä.

"Hätänä!" huusi Spider. "Hätänä! Olemme enemmän kuin hädässä --
kuoleman omat! Tämä... rasia sisältää hiiliöljyä!"

Kiireesti riuhtaisivat nyt Clayton ja herra Thuran rasian auki, vain
todetakseen sen kammoittavan seikan, että niissäkään ei ollut ruokaa,
vaan kivihiiliöljyä. Toinen toisensa perästä avattiin veneessä olevat
neljä rasiaa Ja kun niiden sisältö tuli tunnetuksi, tervehtivät
vihaiset ulvahdukset tätä julmaa tosiasiaa. Veneessä ei ollut
rahtuakaan ruokaa.

"Jumalan kiitos, että ne eivät olleet vesinassakoita", huudahti
Tomkins. "On helpompi pärjätä ruuatta kuin vedettä. Me voidaan syödä
kenkämme, jos tiukka tulee, mutta niitä emme voisi juoda."

Hänen puhuessaan oli Wilson porannut reikää yhteen vesiastioista ja
Spiderin pitäessä tinakuppia alla kellisti nyt lekkeriä kaataakseen
siitä siemauksen kallisarvoista nestettä. Ohut suihku mustahkoja,
kuivia hiukkasia herui verkalleen pienestä aukosta kupin pohjalle.
Huoahtaen pudotti Wilson nassakan kädestään ja istui tuijottaen
kupissa olevaan kuivaan aineeseen, kauhusta sanattomana.

"Astioissa on ruutia", sanoi Spider hiljaisella äänellä, kääntyessään
peräpuolella istuviin. Ja samanlaiseksi osoittautui kaikkien
muidenkin nassakkain sisältö, kun ne vuoronsa jälkeen avattiin.

"Hiiliöljyä ja ruutia!" huudahti herra Thuran. "_Saprisii!_ Onpa se
oivaa ravintoa haaksirikkoisille!"

Tietoisuus, että veneessä ei ollut ruokaa eikä vettä, teki nälän ja
janon tuskat heti pahemmiksi, ja siten heidän surullisen seikkailunsa
ensimmäisenä päivänä alkoi kärsimys julmana tosiasiana ja kaikki
haaksirikon kauhut olivat heidän edessään.

Sikäli kuin päivät kuluivat, kävi tilanne yhä hirveämmäksi.
Kirvelevät silmät tähystivät taivaanrantaa päivät ja yöt, kunnes
heikot ja väsyneet vartijat vaipuivat uupuneina veneenpohjalle,
unennäköjen häiritsemässä horroksessa siepatakseen hetkisen lepoa
valveellisen todellisuuden kauhuilta.

Nälän armottoman tuskan ärsyttäminä olivat merimiehet syöneet
nahkavyönsä, kenkänsä ja lakkiensa hikinauhat, vaikka sekä Clayton
että herra Thuran olivat tehneet voitavansa vakuuttaakseen heille,
että se vain lisäsi heidän kärsimäänsä tuskaa.

Heikkona ja toivottomana virui koko venekunta armottoman,
troopillisen auringon alla paahtunein huulin ja turvonnein kielin,
odottaen kuolemaa pelastajakseen. Muutaman ensimmäisen päivän ankara
kärsimys oli turtunut noilta kolmelta matkustajalta, jotka eivät
olleet mitään syöneet, mutta merimiesten tuska oli surkuteltavaa,
kun heidän heikot ja tyhjät vatsansa yrittivät sulattaa nahanpaloja,
joilla olivat ne täyttäneet. Juuri viikko _Lady Alicen_ haaksirikosta
kuoli Tompkins hirveissä kouristuksissa.

Tuntikausia irvistelivät hänen vääntyneet ja kamalat kasvonsa pienen
veneen perässä oleviin, kunnes Jane Porter ei enää kauemmin voinut
sitä näkyä kestää.

"Ettekö voi pudottaa hänen ruumistaan mereen, William?" kysyi hän.

Clayton nousi ja horjui ruumista kohti. Molemmat jälellä olevat
merimiehet katselivat häntä, omituinen kalman hohde vajonneissa
silmäkuopissaan. Turhaan yritti englantilainen nostaa ruumista veneen
laidan yli, sillä hänen voimansa eivät riittäneet siihen tehtävään.

"Auttakaahan minua tässä vähän", sanoi hän Wilsonille, joka lojui
lähinnä häntä.

"Miksi herra tahtoo heittää sen mereen?" kysyi merimies nuristen.

"Meidän täytyy tehdä se ennenkuin olemme siihen liian heikot",
vastasi Clayton. "Huomenna hän on inhoittava, viruttuaan päiväkauden
tässä polttavassa paahteessa."

"Paras jättää koreasti koskematta", murisi Wilson. "Saatamme häntä
tarvita ennen huomenaamua."

Hitaasti selvisi miehen sanojen tarkoitus Claytonin tajunnassa.
Vihdoin hän käsitti, miksi mies vastusti vainajan hautaamista mereen.

"Hyvä Jumala!" kuiskasi Clayton kauhistuneena. "Ettehän
tarkoittane..."?

"Miksikä ei?" mörisi Wilson. "Eikö meidän ole elettävä? Hän on
kuollut", lisäsi hän nytkäyttäen peukaloaan ruumista kohti. "Hän ei
välitä."

"Kuulkaahan, Thuran", sanoi Clayton kääntyen venäläiseen päin.
"Saamme tässä veneessä kokea jotakin kuolemaakin kauheampaa, ellemme
vapaudu tästä ruumiista ennen auringonlaskua."

Wilson nousi horjuen ja uhkaavana, estääkseen aiotun toimenpiteen,
mutta kun hänen toverinsa Spider yhtyi Claytoniin ja herra Thuraniin,
antoi hän perään ja istui nälkäisesti silmäillen ruumista, kun
nuo kolme miestä yhteisvoimin tarttuivat siihen ja saivat sen
vieritetyksi veneenlaidan yli.

Koko lopun päivää istui Wilson tuijottaen Claytoniin, silmissä
mielipuolisuuden hohde. Illan suussa, kun aurinko alkoi vaipua
mereen, hän rupesi itsekseen nauraa hihittämään ja mutisemaan, mutta
ei kääntänyt hetkeksikään silmiään Claytonista.

Vielä sittenkin, kun oli tullut pilkkosen pimeä, saattoi Clayton
yhä tuntea noiden kauheiden silmien vaanivan häntä. Hän ei tohtinut
nukkua ja kuitenkin hän oli niin uupunut, että hänen täytyi
lakkaamatta taistella pysyäkseen tietoisena. Iäisyydeltä tuntuvan
kärsimyksen jälkeen hänen päänsä painui tuhdolle ja hän vaipui uneen.
Kuinka kauan hän oli tiedotonna, siitä hän ei ollut selvillä, mutta
hänet herätti kahmiva hiivintä, jonka hän kuuli aivan vierestään.
Kuu oli noussut, ja avatessaan silmänsä hän näki Wilsonin ryömivän
salavihkaa häntä kohti, suu avoinna ja turvonnut kieli riippumassa
suusta.

Tuo heikko melu oli herättänyt Jane Porterin samaan aikaan, ja
nähdessään tämän kamalan kuvaelman hän päästi kimeän hätähuudon ja
samassa hetkessä livahti merimies eteenpäin ja karkasi Claytonin
kimppuun. Kuin villipeto hän etsi hampaillaan aiotun saaliinsa
kurkkua, mutta heikkonakin oli Claytonilla vielä kylliksi voimia
pysyttääkseen mielipuolen erillään.

Jane Porterin kiljahduksesta heräsivät herra Thuran ja Spider.
Nähdessään neidon säikähdyksen syyn riensivät molemmat miehet
Claytonin avuksi, ja kolmisin onnistui heidän kukistaa Wilson ja
paiskata hänet veneen pohjalle. Muutaman minuutin hän virui siinä
äännellen ja nauraen ja sitten hän kamalasti ulvahti ja, ennenkuin
toverit ehtivät sitä estää, kompuroi jaloilleen ja hyppäsi mereen.

Vielä kauhean jännityksen tuottaman kiihtymyksen laukeamisen
jälkeenkin vapisivat heikot jälkeenjääneet ja jäivät nääntyneiksi.
Spider heltyi itkemään, Jane Porter rukoili, Clayton noitui hiljaa
itsekseen, herra Thuran seisoi pää käsien nojassa ja ajatteli.
Mietiskelynsä tuloksena hän teki seuraavana aamuna Spiderille ja
Claytonille näin kuuluvan ehdotuksen:

"Hyvät herrat", sanoi hän, "näette, mikä kohtalo meitä odottaa,
jollei meitä parin päivän kuluessa pelasteta. Ja että siitä on vähän
toiveita, todistaa se seikka, että näinä vuorokausina, jotka olemme
ulapalla ajelehtineet, emme ole nähneet mitään purjetta emmekä
ohuintakaan savuviirua taivaanrannalla.

"Olisi ehkä mahdollisuutta, jos meillä olisi ruokaa, mutta ruuatta
on varma tuho edessämme. Meillä on siis vain kaksi vaihtoehtoa ja
meidän on heti valittava. Joko täytyy kaikkien kuolla yhdessä parin
vuorokauden kuluessa tai on yksi uhrattava toisten hengenpitimeksi.
Tajuatteko selvästi tarkoitukseni?"

Jane Porter, joka oli kuullut nuo sanat, kauhistui. Jos ehdotuksen
olisi tehnyt oppimaton merimies-raukka, ehkä hän ei olisi niin
kummastunut; mutta että sen esitti mies, joka tahtoi käydä
sivistyneestä ja hienostuneesta, että sen teki herrasmies, sitä hän
tuskin saattoi uskoa.

"On sitten parempi, että kuolemme yhdessä", virkkoi Clayton.

"Enemmistön on päätettävä", vastasi herra Thuran. "Koska vain meistä
kolmesta yksi joutuu uhrattavaksi, niin me päätämme. Neiti Porteria
ei asia koske, sillä hänellä ei ole vaaraa."

"Kuinka tiedämme, kenen vuoro tulee ensimmäiseksi?" kysyi Spider.

"Se voidaan varsin hyvin ratkaista arvalla", vastasi herra Thuran.
"Minulla on joukko franginrahoja taskussani. Voimme valita niiden
joukosta jonkun määrätyn vuosiluvun, -- ken vetää sen kolikon
ensimmäiseksi vaatekappaleen alta, olkoon ensimmäinen."

"Minä en tahdo puuttua sellaiseen pirulliseen tuumaan", mutisi
Clayton; "vieläkin voidaan havaita maata tai laiva saattaa saapua
näköpiiriimme... ajoissa".

"Te teette niinkuin enemmistö määrää tai muutoin tulette
'ensimmäiseksi' ilman arvonnan muodollisuutta", virkkoi herra Thuran
uhaten. "No, äänestäkäämme suunnitelmasta; minä puolestani sitä
kannatan. Entä te, Spider?"

"Minä myöskin", vastasi merimies.

"Se on enemmistön tahto", julisti herra Thuran, "ja vetäkäämme nyt
viivyttelemättä arpaa. Se on yhtä rehellistä jokaista kohtaan. Jotta
kolme meistä jäisi henkiin, täytyy yhden joukostamme kuolla ehkä
muutamaa tuntia aikaisemmin kuin muutoin."

Sitten hän alkoi valmistella kuoleman arvontaa, Jane Porterin
istuessa silmät avoinna ja kauhuissaan ajatellen tapausta, jonka
todistajaksi joutuisi. Herra Thuran levitti takkinsa veneen pohjalle
ja valitsi sitten rahakourallisesta kuusi frangin kappaletta.
Molemmat toiset kumartuivat lähelle häntä, kun hän tarkasti niitä.
Vihdoin hän ojensi ne kaikki Claytonille.

"Katselkaa niitä huolellisesti", sanoi hän. "Vanhin vuosiluku on
1875, ja senvuotisia on vain yksi."

Clayton ja merimies tarkastivat jokaisen rahan. Heistä ei ollut
havaittavissa pienintäkään muuta eroitusta kuin vuosiluvut. He
olivat aivan tyytyväisiä. Jos olisivat tienneet, että herra Thuranin
aikaisempi kokemus pelihuijarina oli kehittänyt hänen tuntoaistinsa
niin hienoksi, että hän melkein voi eroittaa kortit niitä vain
tunnustelemalla, olisi suunnitelma tuskin näyttänyt heistä niin
aivan vilpittömältä. Vuoden 1875 raha oli hiventä ohuempi kuin muut
kolikot, mutta ei Clayton eikä Spider olisi sitä havainnut ilman
pienoismittarin apua.

"Missä järjestyksessä me vedämme?" kysyi herra Thuran tietäen
vanhasta kokemuksesta, että useimmat aina mieluummin haluavat
viimeisen vedon arpajaisissa, joissa ainoana saavutuksena on jotakin
vastenmielistä; -- on aina mahdollisuus ja toivo, että joku muu
vetää sen ensiksi. Herra Thuranilla oli syynsä, miksi hän mieluummin
veti ensimmäiseksi, jos arvonta ehkä tekisi välttämättömäksi toisen
yrityksen takin alla.

Ja kun Spider valitsi viimeisen vedon, tarjoutui hän hyväntahtoisesti
ottamaan osalleen ensimmäisen mahdollisuuden. Hänen kätensä oli
takin alla vain hetken, mutta nuo nopeat, taitavat sormet olivat
koskettaneet jokaista rahaa, löytäneet ja hyljänneet turmiollisen
kolikon. Kun hän veti kätensä ulos, oli siinä vuonna 1888 lyöty
franginraha. Sitten veti Clayton. Jane Porter kumartui eteenpäin,
jännittynyt ja kauhistunut ilme kasvoillaan, kun sen miehen käsi,
jonka vaimoksi hän oli tuleva, hapuili takin alla. Vihdoin hän veti
sen ulos, franginraha kourassa. Vähään aikaan ei hän tohtinut katsoa,
mutta herra Thuran, joka oli kumartunut lähemmäksi, nähdäkseen
vuosiluvun, huudahti, että Clayton oli turvassa.

Jane Porter vaipui heikkona ja vavisten veneenlaitaa vasten. Hän
tunsi pahoinvointia ja huimausta. Ja ellei Spider nyt vetäisi vuoden
1875 rahaa, oli hänen nähtävä koko kamala toimitus uudestaan.

Merimies oli jo pistänyt kätensä takin alle. Isoja hikihelmiä
kihosi hänen otsalleen. Hän vapisi kuin vilutaudin kohtauksessa.
Ääneensä hän noitui, että oli valinnut viimeisen vedon, sillä nyt
hänen pelastusmahdollisuutensa olivat samassa suhteessa kuin kolme
yhteen, kun herra Thuranin sitävastoin oli ollut kuin viisi yhteen ja
Claytonin kuin neljä yhteen.

Venäläinen oli aivan kärsivällinen eikä kiirehtänyt miestä, sillä hän
tiesi, että hän itse oli aivan turvassa, esiintyipä turmankolikko
tällä kertaa tai ei. Kun merimies veti ulos kätensä ja katsahti siinä
olevaan rahaan, vaipui hän pyörtyneenä veneen pohjalle. Sekä Clayton
että herra Thuran riensivät hervottomina tarkastamaan rahaa, joka oli
vierähtänyt hänen kädestään ja oli hänen vieressään. Sen vuosiluku ei
ollut 1875. Hänet vallanneen pelon laukeaminen oli nujertanut hänet
yhtä tehokkaasti kuin jos hän olisi vetänyt turmanarvan.

Mutta nyt täytyi koko toimituksen tapahtua uudestaan. Vielä kerran
venäläinen veti vaarattoman kolikon. Jane Porter sulki silmänsä ja
Clayton kuroittihe takin alle. Spider kumartui silmät muljollaan
kättä kohti, jonka oli päätettävä hänen kohtalostaan, sillä mikä
kohtalo tahansa tuli Daytonille tässä viimeisessä vedossa, oli
päinvastainen tuleva Spiderin osaksi.

Silloin William Cecil Clayton, loordi Greystoke, siirsi kätensä takin
alta ja pitäen rahaa tiukkaan puristettuna kourassaan, jossa kukaan
ei sitä nähnyt, katsahti Jane Porteriin. Hän ei rohjennut avata
kättänsä.

"Nopeasti!" sähisi Spider. "Hyvä Jumala, katsotaanhan!"

Clayton avasi sormensa. Spider näki ensimmäisenä vuosiluvun, ja
ennenkuin kukaan aavisti hänen aikeitansa, hän kohosi pystyyn ja
paiskausi laidan yli hävitäkseen iäksi meren vihreään syvyyteen.
Rahan vuosiluku ei ollut 1875.

Jännitys oli niin uuvuttanut jälellä olevat, että he viruivat
lopun päivää puolihorroksissa; eikä asiaan enää koskettu useaan
vuorokauteen. Ne olivat kauheita -- yhä enemmän heikkouden ja
toivottomuuden päiviä. Vihdoin herra Thuran ryömi Claytonin luo.

"Meidän täytyy heittää arpaa vielä kerran ennenkuin tulemme liian
heikoiksi syömäänkin", kuiskasi hän.

Clayton oli sellaisessa mielentilassa, että hän tuskin kykeni
hallitsemaan omaa tahtoansa. Jane Porter ei ollut puhunut kolmeen
päivään. Clayton tiesi, että tyttö oli kuolemaisillaan. Niin kauhea
kuin tämä ehdotus olikin, toivoi hän, että joko Thuranin tai hänen
itsensä uhraamisella voitaisiin hankkia Janelle uutta vahvistusta, ja
siksi hän heti suostui venäläisen tuumaan.

He arpoivat saman suunnitelman mukaan kuin ennenkin, mutta nyt oli
vain yksi ratkaisu mahdollinen: Clayton sai vuosiluvun 1875.

"Milloinka se tapahtuu?" kysyi hän Thuranilta.

Venäläinen oli jo vetänyt linkkuveitsen housuntaskustaan ja koetti
hervottomana sitä avata.

"Nyt", mutisi hän muljottaen ahnain silmin englantilaiseen.

"Ettekö voi odottaa pimeään asti?" kysyi Clayton. "Neiti Porterin ei
sovi nähdä tätä toimitusta. Meidänhän piti mennä avioliittoon."

Pettymyksen ilme tuli herra Thuranin kasvoille. "Olkoon sitten",
vastasi hän vitkastellen. "Eihän tästä ole pitkä yön tuloon.
Päiväkausia odoteltuani voin odottaa vielä muutaman tunnin."

"Kiitos, ystäväni", jupisi Clayton. "Nyt menen hänen viereensä
ja viivyn hänen luonaan siihen asti kun aika tulee. Tahtoisin
viettää tunnin, pari hänen kanssaan ennenkuin kuolen." Kun Clayton
pääsi tytön viereen, oli tämä tajutonna. Hän tiesi, että Jane oli
kuolemaisillaan, ja hän iloitsi siitä, että hänen ei tarvitsisi nähdä
tai tietää sitä kauheaa murhenäytelmää, joka pian esitettäisiin.
Hän otti tytön käden ja kohotti sen sieroittuneille ja turvonneille
huulilleen. Pitkän aikaa hän hyväili siinä kuihtunutta, kynsimäistä
elintä, joka kerran oli ollut nuoren baltimorelaisen kaunottaren
siro, hyvinmuodostunut, valkoinen käsi.

Tuli aivan pimeä ennenkuin hän sitä huomasikaan, mutta yöstä kuuluva
ääni muistutti häntä. Venäläinen siellä kutsui häntä tuomioonsa.

"Minä tulen, herra Thuran", kiirehti hän vastaamaan. Kolmesti hän
yritti kääntyä käsillään ja polvillaan, voidakseen ryömiä takaisin
kuoleman kitaan, mutta niinä muutamina tunteina, jotka hän oli siinä
virunut, hän oli tullut liian heikoksi palatakseen Thuranin luo.

"Teidän täytyy tulla minun luokseni, hyvä herra", huusi hän heikosti.
"Minulla ei ole kylliksi voimia noustakseni kontilleni."

"_Sapristi_!" jupisi herra Thuran. "Te yritätte petkuttaa minulta
voittoni."

Clayton havaitsi miehen ryömivän veneen pohjaa pitkin Vihdoin kuului
epätoivoinen voihkaus. "Minä en jaksa kontata", kuuli Clayton
venäläisen valittavan. "On liian myöhäistä. Olette petkuttanut minut,
te Britannian rupinen rakki."

"Minä en ole petkuttanut teitä, hyvä herra", vastasi Clayton. "Olen
koettanut parhaani noustakseni, mutta minä yritän uudestaan, ja
jos tekin yritätte, niin ehkä kumpikin meistä kykenee konttaamaan
puolitiehen, ja sitten saatte 'nauttia voittonne'."

Taas ponnisti Clayton viimeiset voimansa äärimmilleen ja havaitsi
Thuranin tekevän samoin. Lähes tunti sen jälkeen onnistui
englantilaisen kohota käsiensä ja polviensa varaan, mutta
ensimmäisellä liikkeellä eteenpäin hän pudota mätkähti kasvoilleen.

Hetkistä myöhemmin hän kuuli helpoituksen huudahduksen herra
Thuranilta.

"Minä olen tulossa", kuiskasi venäläinen.

Taaskin yritti Clayton horjua eteenpäin kohtaloaan kohti, mutta
taaskin hän tuupertui päistikkaa veneen pohjalle eikä kyennyt siitä
jälleen nousemaan, yrittipä kuinka paljon tahansa. Viimeisessä
ponnistuksessaan hän horjahti selälleen ja siinä hän virui tuijottaen
tähtiin, sillä välin kun hän takaansa saattoi yhä lähempää kuulla
venäläisen vaivaloisen matelun ja kuorsaamista muistuttavan
hengityksen.

Tuntui siltä, että hän oli täten levännyt varmaankin tunnin, odottaen
olentoa ryömimään esille pimeästä ja lopettamaan hänen kurjuutensa.
Se oli nyt aivan lähellä, mutta sen ponnistusten väliajat kävivät
yhä pitemmiksi, ja jokainen liikunto eteenpäin tuntui odottavasta
englantilaisesta melkein huomaamattomalta. Vihdoin hän tiesi, että
Thuran oli aivan hänen vieressään. Hän kuuli kaakottavaa naurua,
jokin kosketti hänen kasvojansa, ja hän menetti tajuntansa.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kultakaupunki


Juuri samana iltana, jolloin Apinain Tarzanista tuli wazirien
heimopäällikkö, virui hänen rakastamansa nainen kuolemaisillaan
hennossa veneessä kahdensadan meripenikulman päässä länteen hänestä.
Ja hänen tanssiessaan alastomien metsäläistoveriensa parvessa,
nuotion valon kimallellessa hänen isoja pyöriviä lihaksiaan vasten,
ja hänen ollessaan voiman ruumiillistettu vertauskuva, lepäsi nainen,
joka häntä rakasti, laihana ja kuihtuneena viimeisessä horroksessa,
joka käy nälkään ja janoon nääntymisen edellä.

Seuraava viikko Tarzanin kuninkaaksi valitsemisen jälkeen kului
wazireilta arabialaisrosvojen mukana olleiden manyuemain saattamiseen
wazirien maan pohjoisrajalle, kuten Tarzan oli heille luvannut.
Ennenkuin hän jätti heidät hän vaati heiltä vakuutuksen, että he
eivät vastedes ryhtyisi mihinkään retkeen wazireja vastaan, eikä sen
lupauksen saaminen ollutkaan vaikeata. Heillä oli ollut kylliksi
kokemusta uuden waziripäällikön taistelutaktiikasta, jotta heillä
olisi ollut pienintäkään halua seurata toista rosvojoukkoa hänen
alueensa rajain sisälle.

Melkein heti kylään palattuaan alkoi Tarzan tehdä valmistuksia
lähteäkseen retkelle vanhan Wazirin hänelle kuvaileman raunioittuneen
kultakaupungin etsimiseksi. Hän valitsi viisikymmentä tanakinta
soturia heimostaan, ottaen ainoastaan sellaisia, jotka näyttivät
halukkailta seuraamaan häntä vaivaloiselle taivallukselle ja uuden
vihamielisen maan vaaroihin. Tarukaupungin satumainen rikkaus oli
ollut hänen mielessään melkein alati siitä asti, kun Waziri oli
kertonut aikaisemman retken seikkailuista ja miten sattumalta oli
tavattu nuo laajat rauniot. Seikkailuhalu saattoi olla aivan yhtä
voimakkaana vaikuttimena kiihoittamassa Apinain Tarzania retkelle
kuin kullanhimokin, mutta viimemainittukin vaikutin oli olemassa,
sillä sivistyneiden ihmisten piirissä hän oli nähnyt jotakin niistä
ihmeistä, joita tuon keltaisen taikametallin omistaja voi tehdä.
Mihin tarkoitukseen hän käyttäisi kulta-aarteitaan villin Afrikan
sydämessä, sitä hän ei ollut tullut miettineeksi, -- hänelle riitti
omistaa ihmeitätekevä voima, vaikkei koskaan saisikaan tilaisuutta
sitä käyttää.

Niinpä Waziri, wazirien päällikkö, läksi eräänä loistavan kirkkaana
troopillisena aamuna viidenkymmenen joustavajäsenisen, kiiltävän
mustan soturin etunenässä seikkailuja ja rikkauksia etsimään. He
seurasivat suuntaa, jonka vanha Waziri oli Tarzanille kuvaillut.
Päiväkausia he marssivat -- yhtä jokivartta ylöspäin, matalan
vedenjakajan eli väliharjanteen poikki, toista jokivartta alaspäin,
sitten taas nousten kolmatta jokilaaksoa, kunnes viidennenkolmatta
päivän iltana leiriytyivät pienen vuoren kupeelle, jonka vuoren
huipulta toivoivat näkevänsä ensimmäisen vilahduksen ihmeellisestä
aarrekaupungista.

Aikaisin seuraavana aamuna he kiipeilivät melkein kohtisuoria
kallioita, jotka olivat viimeisenä, mutta suurimpana luonnonesteenä
heidän ja heidän matkanmääränsä välillä. Oli melkein puolipäivä,
ennenkuin Tarzan, joka kulki ohuen kiipeilevän sotilasjononsa
etunenässä, kapusi viimeisen kallion huipun yli ja seisoi pienellä
laakealla tasanteella vuoren kukkulan laella.

Kummaltakin puolelta kohosi mahtavia keiloja tuhansia jalkoja
korkeammalle solaa, jonka läpi he astuivat kiellettyyn laaksoon.
Heidän takanaan oli metsäinen syvänne, jota pitkin olivat vaeltaneet
monta päivää, ja vastakkaisella puolella matala harju, joka oli
heidän oman maansa rajana.

Mutta Tarzanin huomio keskittyi nyt hänen eteensä avautuvaan
näköalaan. Siinä oli autio laakso -- matala, ahdas laakso, jossa
kasvoi siellä täällä kituliaita puita ja jonka pohjaa peittivät monet
isot vierinkivet. Ja laakson etäisellä puolella sijaitsi jotakin,
mikä näytti mahtavalta kaupungilta isoine muureineen, korkeine
torninhuippuineen, pikkutorneineen, minareetteineen ja kupulakineen,
jotka kimmelsivät punakellervinä päiväpaisteessa. Tarzan oli vielä
liian kaukana huomatakseen hävityksen merkit -- hänestä se näytti
upealta ja kauniilta ihmekaupungilta, ja mielikuvituksessaan hän
kansoitti sen leveät puistikkokadut ja suuret temppelit onnellisena
ja toimeliaana hyörivän väen hälinällä.

Tuntikauden lepäsi pieni retkikunta kukkulan laella, ja sitte Tarzan
johti sen alas laaksoon. Ei ollut mitään polkua, mutta tie oli
vähemmän tukala kuin nousu vuoren vastakkaista rinnettä pitkin oli
ollut. Laaksoon päästyään he etenivät ripeästi, niin että oli vielä
valoisaa, kun pysähtyivät muinoisen kaupungin korkeiden muurien
edustalle.

Ulkomuuri oli viisikymmentä jalkaa korkea, missä se ei ollut
murentunut. Mutta mistään, mikäli he voivat nähdä, ei ollut enempää
kuin kymmenen tai kaksikymmentä jalkaa ylempää muurikerrosta
riutunut. Se oli vielä peloittava suojavarustus. Useita kertoja oli
Tarzan luullut havaitsevansa jotakin liikkuvan heitä lähinnä olevien
raunioittuneiden vallinkohtien takana, ikäänkuin siellä olisi heitä
vaanittu vanhan varustuksen turvissa. Ja usein hän oli tuntevinaan
näkymättömäin silmäin seuraavan häntä. Mutta koskaan hän ei ollut
varma, ettei se ollut pelkkää mielikuvitusta.

Siksi yöksi he leiriytyivät kaupungin ulkopuolelle. Kerran puoliyön
aikaan herätti heidät kimeä kiljahdus ison muurin takaa. Se oli ensin
hyvin korkeasävelinen, mutta aleni vähitellen ja loppui sarjaan
synkkiä voihkauksia. Se teki mustiin omituisen vaikutuksen, melkein
herpauttaen heidät siksi ajaksi, kun sitä kesti, ja kului tunti,
ennenkuin leiri taas asettui levolle. Aamullakin sen vaikutukset
olivat vielä havaittavina pelokkaissa, vauhkoissa katseissa, joita
wazirit alati suuntasivat heidän yläpuolellaan häämöittävään vankkaan
ja jylhään rakenteeseen.

Tarzanin täytyi melko lailla rohkaista ja kehoitella neekerejä
estääkseen heidät hetikohta luopumasta seikkailusta ja rientämästä
takaisin laaksoa pitkin kallioita kohti, joiden yli olivat edellisenä
päivänä kiivenneet. Mutta vihdoin hän käskyillään ja uhkaamalla yksin
mennä kaupunkiin sai heidät seuraamaan häntä.

Neljännestunnin ajan he kävelivät muurin vierustaa pitkin ennenkuin
keksivät paikan, mistä voi päästä sisään. Sitten he saapuivat
kapealle, noin kahdenkymmenen tuuman laajuiselle halkeamalle.
Sisäpuolella kohosi heidän edessään vuosisatojen käytöstä ontoiksi
kuluneet sementtiportaat, jotka äkkinäisessä käytävän mutkassa
hävisivät heidän näkyvistään muutamaa metriä ylempänä. Tähän
ahtaaseen aukkoon tunkeutui Tarzan kääntäen jättiläishartiansa
sivuittain, jotta laisinkaan pääsisi lävitse. Hänen takanaan ryömivät
hänen mustat soturinsa. Halkeaman käänteessä loppuivat portaat
ja polku oli tasaista; mutta se kääntyi ja kiemurteli käärmeen
tapaan, kunnes se äkkiä eräässä jyrkässä kulmassa päättyi ahtaaseen
pihaan, jonka toisella puolella kohosi sisämuuri, yhtä korkea kuin
ulkomuurikin. Tämä sisempi muuri oli varustettu yltä yleensä pienillä
torneilla, jotka sen harjalla vuorottelivat terävähuippuisten,
yhdestä kivestä hakattujen patsaiden kanssa. Paikoittain olivat
nämä kukistuneet ja muuri murtunut, mutta se oli paljoa paremmassa
kunnossa kuin ulkomuuri.

Sen läpi vei toinen kapea käytävä, jonka päässä Tarzan ja hänen
soturinsa joutuivat leveälle kadulle. Vastapäisellä puolella
kohosi murenevia graniittirakennuksia, joiden ulkoasu oli jylhä ja
torjuva. Niiden eteen oli soran ylle kasvanut puita; viiniköynnöksiä
kiemurteli tyhjistä, ammottavista ikkunoista sisään ja ulos. Mutta
se talo, joka oli suoraan heidän kohdallaan, näytti olevan vähemmän
kasvullisuuden peitossa kuin muut ja paljoa paremmin kestäneen ajan
hävitystä. Se oli valtava rakennus, ylinnä suunnattoman suuri kupu.
Sen ison sisäänkäytävän kummallakin puolella oli rivittäin pitkiä
pilareita, jotka päättyivät isoon, eriskummaiseen, kivestä esille
hakattuun lintuun.

Kun apinamies ja hänen toverinsa tuijottivat, mikä enemmän mikä
vähemmän kummastuneena, tuohon vanhaan kaupunkiin villin Afrikan
sydämessä, huomasivat jotkut heistä liikettä rakennuksesta, jota he
katselivat. Himmeitä, varjomaisia hahmoja tuntui liikkuvan sisäosain
puolihämärässä. Ei ollut mitään kouraantuntuvaa, ei sellaista,
mitä silmä olisi voinut eroittaa -- ainoastaan kaamea vaikutelma
elämästä siellä, missä kaiken olisi luullut olevan hengetöntä, sillä
elävät olennot eivät toki sopineetkaan ympäristöön. Kuinka niitä
olisi saattanut tavata tässä aavemaisessa kauan sitten kuolleen
menneisyyden kaupungissa?

Tarzan muisti kirjastossa Pariisissa lukeneensa jostakin kadonneesta
valkoisesta ihmisrodusta, jonka alkuasukkaiden tarut sijoittivat
Afrikan sydänmaille. Hän mietti myöskin, eikö hän katsellut
sivistyksen raunioita, jonka tämä vieras kansa oli luonut oudon
metsäläiskotinsa villiin ympäristöön, Olisiko mahdollista, että
vielä nytkin jäännös tuota kadonnutta kansaa asui tässä uhkeuden
raunistossa esivanhempainsa jälkeläisinä? Taaskin hän havaitsi
salavihkaista liikettä edessänsä olevasta isosta temppelistä.

"Tulkaa", sanoi hän wazireillensa, "menkäämme katsomaan, miltä
näyttää noiden raunioiden sisällä".

Hänen miehensä seurasivat häntä vastahakoisesti, mutta kun he näkivät
hänen rohkeasti astuvan synkkään holvikäytävään, hiipivät he muutamia
askeleita häntä taempana sekavassa joukossa, joka näytti olevan
hermostuneen pelon ruumiillistuma. Yksi ainoa kiljahdus, sellainen,
jonka olivat kuulleet edellisenä yönä, olisi liittänyt ajamaan heidät
kaikki pakoon, hurjasti juoksemaan ahdasta rakoa kohti, joka johti
valtavien seinien välitse ulkomaailmaan.

Kun Tarzan astui rakennukseen, tunsi hän varmasti, että monet silmät
häntä katselivat.

Kuului rahinaa läheisen käytävän siimeksestä, ja hän olisi voinut
vannoa nähneensä ihmiskäden vetäytyvän pois ikkuna-aukosta, joka oli
hänen yläpuolellaan tähän kupumaiseen halliin päin.

Huoneen lattia oli sementtiä ja seinät sileästä graniitista, johon
oli hakattu omituisia ihmisten ja eläinten kuvia. Paikoittain oli
keltaisia metalliliuskoja sovitettu seinäin tukevaan muuraukseen.

Kun hän tarkkasi lähempää yhtä noista liuskoista, huomasi hän
sen olevan kultaa ja monilla hieroglyyfeillä kirjaillun. Tämän
ensimmäisen kammion takana oli toisia, ja niiden takana haarautui
rakennus suunnattomiksi siipirakennuksiksi. Tarzan astui monen
tuollaisen kammion läpi ja näki monta todistusta alkuperäisten
rakentajain satumaisesta rikkaudesta. Yhdessä huoneessa oli seitsemän
pilaria puhtaasta kullasta, ja toisessa olivat itse lattiat tästä
kalliista metallista. Ja kaiken aikaa, kun hän tutki, kyyröttivät
neekerit lähellä toisiaan hänen selkänsä takana, ja omituisia hahmoja
hiipi heidän kummallakin puolellaan, edessään ja takanaan, mutta ei
koskaan kyllin lähellä, jotta kukaan olisi voinut sanoa, että he
eivät olleet yksinään.

Jännitys alkoi kuitenkin jäytää wazirien hermoja. He pyysivät
Tarzania palaamaan päivänvaloon; sanoivat, että sellaisesta
retkestä ei olisi mitään hyvää odotettavissa, koska raunioissa
kummitteli niissä kerran asuneiden vainajain henkiä. "Ne väijyvät
meitä, oi kuningas", kuiskasi Busuli. "Ne odottavat siksi, kun ovat
viekoitelleet meidät varustuksensa sisimpiin sokkeloihin, ja sitten
ne karkaavat kimppuumme ja repivät meidät palasiksi hampaillaan. Se
on henkien tapaista. Äitini setä, joka on kuuluisa poppamies, on
kertonut siitä minulle monesti."

Tarzan nauroi. "Rientäkää takaisin päivänvaloon, lapseni", sanoi
hän. "Minä tulen luoksenne, kun olen etsinyt tämän vanhan raunion
perustuksista katonharjaan asti ja löytänyt kullan tai nähnyt, että
sitä ei ole. Ainakin voimme ottaa levyt seinistä, vaikka pilarit
ovatkin liian raskaita käsiteltäviksemme. Mutta täällä luulisi olevan
isoja kullalla täytettyjä varastohuoneita -- kullalla, jonka voimme
helposti kantaa pois hartioillamme. Juoskaa nyt ulos raikkaaseen
ilmaan, jossa voitte helpommin hengittää."

Muutamat soturit olivat ilomielin valmiit tottelemaan päällikköänsä,
mutta Busuli ja eräät toiset epäröivät jättää häntä -- olivat kahden
vaiheella rakkaudesta ja uskollisuudesta kuningastaan kohtaan ja
oudon tunnelman herättämän taikauskoisen pelkonsa vuoksi. Ja sitten
tapahtui aivan odottamatta jotakin, mikä ratkaisi kysymyksen heidän
tarvitsemattansa sitä kauemmin pohtia. Raunioittuneen temppelin
hämärästä kajahti aivan heidän korviensa läheltä sama kamala
kirkaisu, jonka olivat kuulleet edellisenä iltana, ja kauhistunein
huudoin kääntyivät mustat soturit pakenemaan ikivanhan rakennuksen
tyhjien salien läpi.

Heidän takanaan seisoi Apinain Tarzan siinä, mihin olivat hänet
jättäneet, julma hymy huulillaan, odottaen vihollista, jonka varmasti
luuli olevan hyökkäämäisillään kimppuunsa. Mutta jälleen vallitsi
hiljaisuus. Tuntui vain heikkoa aavistusta läheisissä loukoissa
liikkuvien paljaiden jalkain hiivinnästä.

Sitten Tarzan kääntyi jälleen ja astui syvälle temppelin sisään.
Hän eteni huoneesta huoneeseen, kunnes saapui erääseen kohtaan,
missä vielä oli teljetty ovi; ja kun hän painoi olkapäänsä sitä
vasten, työntääkseen sen sisään, kajahti varoitushuuto uudestaan,
tällä kertaa melkein hänen vierestään. Ilmeisesti häntä varoitettiin
saastuttamasta tuota erikoista huonetta. Vai olisiko sen sisällä
aarrevarastojen salaisuus? Oli miten oli, niin juuri se seikka, että
tämän aavemaisen paikan kummallisilla, näkymättömillä vartijoilla
oli jotakin syytä toivoa hänen pysyvän poissa tästä erityisestä
huoneesta, riitti tekemään Tarzanin halun kolminkertaiseksi; ja
vaikka kiljahdus yhä toistui, painoi hän olkapäätänsä ovea vasten,
kunnes se hänen jättiläisvoimansa sysäyksestä lensi auki naristen
puisilla saranoilla. Siellä sisällä oli pimeää kuin haudassa. Ei
ollut ikkunaa päästämässä sisälle heikointakaan valonsädettä, ja
koska käytävä sen edessä oli puolihämärä, ei avoimesta ovestakaan
virrannut lieventäviä valonsäteitä. Koetellen lattiaa keihäänsä
tyvipäällä astui Tarzan tähän tuonelan pimentoon. Äkkiä sulkeutui
ovi hänen takanaan, ja samalla kertaa tarttui häneen käsiä kaikkialta
pimeästä. Apinamies taisteli kaikella itsesäilytysvaiston hurjalla
vimmalla ja jättiläisvoimallaan. Mutta vaikka hän tunsi iskujensa
osuvan ja hampaittensa uppoavan pehmeään lihaan, huomasi hän aina
uuden parin käsivarsia korvaavan ne, jotka hän torjui. Vihdoin
ne raastoivat hänet kumoon, ja verkalleen, kovin verkalleen ne
nujersivat hänet pelkällä lukumääränsä painolla. Ja sitten ne
sitoivat hänet -- kädet selän taakse ja jalat ylöspäin niitä
kohtaamaan.

Hän ei ollut kuullut muuta ääntä kuin vastustajainsa raskaan
hengityksen ja temmellyksen melun. Hän ei tiennyt, minkälaisia
olentoja hänen vangitsijansa olivat, mutta arvasi ne ihmisiksi,
koskapa ne olivat hänet sitoneet.

Sitten ne nostivat hänet lattialta ja puolittain vetäen, puolittain
työntäen raahasivat hänet pimeästä kammiosta toisen oviaukon kautta
temppelin sisäpihaan. Täällä hän näki tavoittajansa. Niitä oli
varmaan satakunta miestä -- lyhyitä, tanakoita, joiden kasvoja peitti
pitkä karvaiselle rinnalle valuva parta.

Paksu, vanukkeinen tukka ulottui alhaalle, sisäänpäin kaltevan
otsan yli, ja riippui hartioilta selkään. Käyrät sääret olivat
lyhyet ja vantterat, käsivarret pitkät ja jäntevät. Kupeilla niillä
oli leopardien ja leijonain taljoja, ja rinnalle riippui samojen
eläinten kynsistä sommiteltuja kaulanauhoja. Paksut täysikultaiset
renkaat koristivat käsivarsia ja sääriä. Aseina niillä oli raskaita
lyijypäisiä ryhmysauvoja, ja vöistä, jotka olivat niiden ainoana
pukuna, riippui jokaisella pitkä, kamalan näköinen veitsi.

Mutta enimmin kummastutti vankia heidän valkoinen ihonsa, -- ei
ihonvärissä eikä kasvonpiirteissä ollut merkkiäkään neekeristä.
Mutta kaltevine otsineen, häijyine, pienine, lähekkäin sijaitsevine
silmineen ja keltaisine torahampaineen ne eivät suinkaan olleet
miellyttävän näköisiä.

Taistelun aikana pimeässä kammiossa ja heidän laahatessaan
Tarzania sisempään saliin, ei ollut virketty sanaakaan, mutta
nyt alkoi joidenkuiden välillä röhkivää yksitavuista keskustelua
apinaihmiselle oudolla kielellä, ja sitten he jättivät hänet virumaan
sementtilattialle tassuttaen pois lyhyillä säärillään toiseen osaan
temppeliä, pihan takapuolelle.

Maatessaan siinä selällään Tarzan havaitsi temppelin joka puolelta
kokonaan ympäröivän tätä pientä pihaa ja sen korkeiden muurien joka
taholta kohoavan hänen yläpuolellaan. Keskeltä näkyi täplänen sinistä
taivasta ja yhdeltä suunnalta hän saattoi jostakin aukosta eroittaa
vihreitä lehviä, mutta olivatko ne temppelin sisä- vai ulkopuolella,
sitä hän ei tiennyt.

Pihan ympärillä oli temppelin perustuksesta harjalle asti sarja
avonaisia parvekkeita, ja silloin tällöin näki vanki vilahduksen
hulmuavan tukan alta välkkyvistä kirkkaista silmistä, jotka ylhäältä
tirkistelivät häneen.

Apinamies koetteli hiljaa siteittensä kestävyyttä ja olematta asiasta
varma arveli niiden olevan liian heikot vastustamaan mahtavien
lihastensa voimaa, kun oli tullut aika niistä irroittautua. Mutta hän
ei rohjennut panna niitä tosikoetukselle ennenkuin pimeä oli tullut
tai hän tiesi, että mitkään silmät eivät häntä väijyneet. Hän oli
virunut pihassa useita tunteja, ennenkuin auringon ensimmäiset säteet
tunkeutuivat tähän kohtisuoraan kuiluun; ja melkein samaan aikaan
hän kuuli paljaiden jalkain sipsutusta lähellään olevista käytävistä
ja näki hetkistä myöhemmin parvekkeiden täyttyvän luihukasvoisilla
olennoilla, ja vähintäänkin parikymmentä astui alas pihaan.

Hetkiseksi oli jokainen silmä tähdätty keskipäivän aurinkoa kohti, ja
sitten parvekkeilla ja alhaalla olevat alkoivat yksiäänisesti laulaa
matalaa aavemaista kertaussäveltä. Silloin Tarzanin ympärillä olevat
ryhtyivät tanssimaan juhlallisen veisunsa tahdissa. He piirittivät
hänet verkalleen, ja tanssiessaan he muistuttivat kömpelöä,
hölköttävää karhujoukkoa. Mutta vieläkään he eivät vilkaisseet
häneen, vaan tuijottivat yhä aurinkoon pienillä kiilusilmillänsä.

Kymmenen minuutin ajan tai kauemmin he jatkoivat yksitoikkoista
lauluaan ja hyppyään, ja sitten he äkkiä kaikki aivan samalla
kertaa kääntyivät uhriaan kohti, lyijypäiset sauvat kohotettuina,
ja päästäen kauheita kiljahduksia sekä vääntäen kasvonsa mitä
pirullisimpaan ilmeeseen hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

Samassa silmänräpäyksessä ryntäsi naisolento verenhimoisen parven
keskelle ja varustettuna samanlaisella sauvalla kuin heidän
omansakin, mutta kultapäisellä, torjui hyökkäävät takaisin.



KAHDESKYMMENES LUKU

La


Hetkiseksi Tarzan ajatteli, että omituinen kohtalon oikku oli
jollakin ihmeellä hänet pelastanut, mutta kun hän huomasi kuinka
helposti tyttö oli yksinään lyönyt pakoon kaksikymmentä gorillamaista
miestä ja kun hän hetkistä myöhemmin näki näiden uudestaan aloittavan
tanssinsa hänen ympärillään tytön puhutellessa heitä yksitoikkoisella
laulavalla nuotilla, joka aivan koneen tapaisesti kertaantui,
teki hän sen johtopäätöksen, että tämä kaikki oli vain osana
toimituksesta, jossa hän oli keskimmäisenä henkilönä.

Minuuttia, paria myöhemmin veti tyttö veitsen vyöltään ja kumartuen
Tarzanin ylitse katkoi siteet hänen sääristään. Kun sitten miehet
lopettivat tanssinsa ja lähenivät, viittasi hän vankia nousemaan.
Viskaten säärien ympärillä olleen köyden hänen niskaansa, tyttö
talutti hänet pihan yli miesten seuratessa kaksittain.

Kiemurtelevien käytävien kautta tyttö kuljetti häntä yhä kauemmaksi
temppelin etäisimpiin suojiin, kunnes he tulivat isoon saliin, jonka
keskellä seisoi alttari. Silloin Tarzan käsitti omituiset juhlamenot,
jotka oli toimeenpantu, ennenkuin hänet tuotiin tähän kaikkein
pyhimpään.

Hän oli joutunut vanhojen auringonpalvelijain jälkeläisten käsiin.
Auringon ylipapittaren palvelijatar oli vain näennäisesti pelastanut
hänet. Pihan yläpuolella olevasta aukosta pilkistävä aurinko oli
katsahtanut häneen ja vaatinut hänet omakseen, ja papitar oli tullut
sisemmästä temppelistä pelastamaan hänet maallikkojen saastuttavista
käsistä -- viedäkseen hänet ihmisuhriksi heidän liekehtivälle
jumalalleen.

Ja jos hän olisi kaivannut enempiä vakuutuksia teoriansa
todellisuudesta, tarvitsi hänen vain luoda silmänsä kivialttarin
tahmaantuneisiin ja lattiaa sen lähimmässä ympäristössä peittäviin
punaisenruskeihin tahroihin tai ihmisten pääkalloihin, jotka
irvistelivät korkeiden seinien lukemattomista syvennyksistä.

Papitar talutti uhrin alttarin portaalle. Taas täyttyivät parvekkeet
ylhäällä katselijoilla, sillä välin kun huoneen itäpäässä olevasta
holvatusta oviaukosta tuli verkalleen jono naisia huoneeseen.
Heillä oli, samoin kuin miehilläkin, vain villieläinten taljoja
lanteittensa ympärillä sekä parkitsemattomasta nahasta tehtyjä vöitä
ja kultaketjuja. Mutta heidän mustia hiusröykkiöitään verhosivat
kultaiset päähineet, jotka olivat valmistetut ympyriäisistä ja
soikeista kullanpalasista. Ne oli taitavasti sommiteltu yhteen
metallilakiksi, josta riippui kummallekin puolen päätä pitkiä,
vyötäisille ulottuvia soikeista kappaleista laadittuja vitjoja.
Naiset olivat rakenteeltaan sopusuhtaisempia kuin miehet, heidän
piirteensä olivat paljoa säännöllisemmät, ja pään muoto sekä
suuret, vienot, mustat silmät osoittivat paljoa suurempaa älyä ja
inhimillisyyttä kuin heidän herrainsa ja mestariensa.

Jokaisella naispapilla oli kädessään kaksi kultaista kuppia, ja kun
he asettuivat riviin alttarin toiselle puolen, ottivat miehet kukin
kupin vastapäätä seisovalta naiselta. Sitten alkoi laulu uudestaan,
ja nyt ilmestyi mustasta käytävästä alttarin takaa uusi naishenkilö
esille alhaalla olevan huoneen luolamaisesta syvyydestä.

Ylipapitar, ajatteli Tarzan. Hän oli nuori nainen, jolla oli varsin
sirot ja älykkäät kasvot. Hänen koristuksensa olivat samanlaisia kuin
toisten papitarten käyttämät, mutta huolitellumpia ja monet niistä
timanteilla kirjailtuja. Paljaita käsivarsia ja sääriä verhoavat
timanttikorut melkein peittivät ne, kun taasen hänen ainoata
leopardinnahkaansa kannatti tiukka kultarenkaista laadittu vyö,
johon oli lukemattomilla pienillä timanteilla sommiteltu omituisia
kuvioita. Vyössä hänellä oli pitkä jalokivillä koristettu veitsi ja
kädessä hento sauva paksun metallipäisen asemesta.

Saapuessaan alttarin vastakkaiselle puolelle hän pysähtyi, ja laulu
taukosi. Papit ja papittaret polvistuivat hänen eteensä, kun hän
kohottaen sauvaansa heidän ylitseen lausui pitkän ja väsyttävän
rukouksen. Hänen äänensä oli pehmeä ja soinnukas, -- Tarzan saattoi
tuskin käsittää, että sen omistaja seuraavassa silmänräpäyksessä
muuttuisi uskonnollisen innostuksen kiihkosta hurjasilmäiseksi
ja verenhimoiseksi teloittajattareksi, joka verta tihkuva veitsi
kädessä ensimmäisenä joisi uhrin lämmintä, punaista verta alttarille
asetetusta kultakupista.

Rukouksen lopetettuansa hän antoi silmäinsä ensiksi viipyä
Tarzanissa. Kaikilla ilmeillä osoittaen melkoista uteliaisuutta hän
tarkasti tätä kiireestä kantapäähän. Sitten hän puhui uhrille ja
lopetettuaan seisoi ikäänkuin vastausta odottaen.

"En ymmärrä kieltänne", sanoi Tarzan. "Ehkä voimme puhua toistemme
kanssa jotakin muuta kieltä?" Mutta nainen ei voinut ymmärtää häntä,
vaikka hän yritti ranskaksi, englanniksi, arabiaksi, waziriksi ja
vihdoin turvautui Afrikan länsirannikon sekakieleenkin.

Nainen pudisti päätänsä ja hänen äänessään värähti ikäänkuin kaihoa,
kun hän viittasi pappeja jatkamaan toimitusta. Nämä järjestyivät
piiriksi hullua tanssiansa toistamaan, jonka vihdoin lopetti
papittaren käsky. Viimemainittu oli seisonut kaiken aikaa, tuijottaen
yhä hartaasti Tarzaniin.

Hänen antamastaan merkistä papit hyökkäsivät apinamiehen kimppuun
ja nostaen hänet portaalta laskivat hänet selälleen alttarin poikki
niin, että pää ja jalat riippuivat vastakkaisilta puolilta sen syrjän
yli. Sitten he ja papittaret järjestyivät kahteen riviin, jokaisella
pieni kultakuppinsa valmiina ottamaan pirskahduksen uhrin verestä,
sittenkun uhriveitsi olisi tehnyt tehtävänsä.

Pappien riveissä syntyi toraa siitä, ken saisi ammentaa ensiksi.
Isoruhoinen julmuri, jonka eläimellisillä kasvoilla kuvastui
gorillan perin ovela äly, yritti työntää pienempää miestä toiselle
paikalle, mutta pienempi mies vetosi ylipapittareen, joka kylmällä
käskevällä äänellä komensi isomman miehen rivin äärimmäiseen päähän.
Tarzan kuuli tämän nurisevan ja mökisevän, kun hän verkalleen meni
alhaisemmalle paikalleen.

Sitten papitar seisoen Tarzanin yläpuolella alkoi laulaa jonkunlaista
manausta, samalla kun hän verkalleen kohotti ohutta terävää
veistänsä. Apinamiehestä tuntui kestävän hirveän kauan, ennenkuin
käsi taukosi kohoamasta ja veitsi pysähtyi korkealle hänen paljaan
rintansa yläpuolelle.

Senjälkeen se syöksyi alaspäin, alussa hitaasti, mutta manauksen
tahdin lisääntyessä kävi veitsenkin vauhti vinhemmäksi. Rivin
peräpäästä Tarzan yhä kuuli solvaistun papin murinaa. Hänen äänensä
kävi yhä kuuluvammaksi. Eräs papitar hänen lähellään puhui ankaran
nuhtelevaan sävyyn. Veitsi oli nyt ihan lähellä Tarzanin rintaa,
mutta se pysähtyi hetkiseksi, kun ylipapitar kohotti silmänsä
singahduttaakseen nopean paheksumiskatseen moiselle pyhän toimituksen
häiritsijälle.

Riitelevien joukossa huomattiin äkillistä liikehtimistä, ja Tarzan
käänsi päänsä heitä kohti kyllin ajoissa nähdäkseen isoruhoisen
petomaisen papin karkaavan vastapäätä seisovan naisen kimppuun
ja iskevän häneltä aivot ulos raskaan nuijansa yhdellä ainoalla
sivalluksella. Sitten tapahtui sellaista, mitä Tarzan oli ennen
nähnyt satoja kertoja oman villin viidakkonsa kesyttömäin asukkaiden
parissa. Hän oli nähnyt samanlaisen raivonpuuskan kohtaavan
Kerchakia, Tublatia ja Terkozia, kymmentä muuta heimonsa mahtavaa
urosapinaa, riivaavan myöskin Tantoria, elefanttia; tuskin oli mitään
metsän urosta, jota se ei joskus vallannut. Pappi oli villiintynyt
ja riehui murhanhimosta mielipuolena raskasta sauvaa heiluttaen
toveriensa keskellä.

Hänen raivonhuutonsa olivat kauheita, kun hän syöksyi sinne tänne,
antaen jättiläisaseellaan hirvittäviä iskuja tai upottaen keltaiset
hampaansa jonkun onnettoman uhrin lihaan. Ja tällä välin seisoi
papitar veitsi ilmassa Tarzanin yläpuolella, katsellen kauhuissaan
tuota raivoavaa olentoa, joka levitti tuhoa ja kuolemaa hänen
palvelijainsa keskuuteen.

Vähitellen poistuivat huoneesta kaikki muut, paitsi lattialla
viruvat kuolleet ja kuolevaiset, alttarilla lepäävä uhri,
ylipapitar ja mielipuoli. Kun viimemainitun ovelat silmät osuivat
naiseen, syttyi niissä uuden äkillisen himon kiilto. Verkalleen
hän hiipi papitarta kohti, ja nyt hän puhui; mutta tällä kertaa
tuli Tarzanin kummastuneisiin korviin kieltä, jota hän kykeni
ymmärtämään -- kieltä, jonka käyttöä hän kaikkein vähimmän olisi
ajatellut yrittäessään haastaa ihmisolentojen kanssa. Se oli isojen
ihmisenmuotoisten apinain matalaa, kurkkuäänistä haukahtelua -- hänen
omaa äidinkieltänsä. Ja nainen vastasi miehelle samalla kielellä.

Mies uhkasi, nainen yritti puhua hänelle järkeä, sillä hän näki
selvästi, että tuo ihmispeto ei välittäisi hänen arvovallastaan.
Riehaantunut oli nyt aivan lähellä, hiipien kynsimäiset kädet
ojennettuina naista kohti alttarin takasyrjän ympäri. Tarzan tempoi
siteitä, jotka pitivät hänen käsiänsä selän taakse köytettyinä.
Nainen ei nähnyt -- hän oli unohtanut uhrinsa häntä itseänsä uhkaavan
vaaran kauhistuttamana. Ja kun mies hyppäsi Tarzanin ohitse,
kahmaistakseen uhrinsa, kiskaisi Tarzan yliluonnollisella voimalla
häntä pidättävistä nahkahihnoista. Ponnistus oli niin tuima, että
hän viskautui alttarilta kivilattialle papittaren vastakkaiselle
puolelle. Mutta kun hän nousi jaloilleen, putosivat hihnat hänen
vapautuneista käsivarsistaan, ja samalla hän huomasi olevansa
yksinään tässä sisemmässä temppelissä -- ylipapitar ja hullu pappi
olivat kadonneet. Ja sitten kuului tukahdutettu kiljahdus alttarin
takaa pimeän aukon luolamaisesta suusta, josta papitar oli temppeliin
tullut. Edes ajattelematta omaa turvallisuuttansa tai pelastuksen
mahdollisuutta, jonka nämä nopeasti toisiaan seuraavat sattumat
olivat hänelle antaneet, totteli Apinain Tarzan vaarassa olevan
naisen hätähuutoa. Ketterällä hyppäyksellä hän oli maanalaisen
kammion ammottavalla suulla ja hetkistä myöhemmin rientämässä
alaspäin ajan uurtamia sementtiportaita pitkin, tietämättä, minne ne
veivät.

Heikossa valossa, jota siivilöityi sisälle ylhäältä, hän näki ison
matalakattoisen holvin, josta useat oviaukot johtivat pilkkoisen
pimeään; mutta ei ollut tarvis polkea tuntematonta tietä, sillä siinä
hänen edessään olivat ne, joita hän etsi. Hullumies oli paiskannut
naisen lattialle ja gorillamaiset sormet puristivat raivoisasti häntä
kurkusta, kun hän ponnisteli vapautuakseen kauhean otuksen vimmasta.

Kun Tarzanin raskas käsi putosi hätyyttäjän olalle, jätti tämä
uhrinsa ja kääntyi naisen pelastajaa kohti. Leuat vaahdossa ja
torahampaat paljaina taisteli hullu tulenpalvelija mielipuolen
kymmenkertaisella voimalla. Vimmatussa verenhimossaan oli hirviö
muuttanut luonteensa ja tullut villiksi pedoksi, unohtanut vyöstään
riippuvan tikarin ja ajatteli vain luonnonaseita, joilla sen
eläimellinen alkutyyppi oli taistellut.

Mutta vaikka hän osasikin erinomaisesti käyttää hampaitaan ja
käsiään, tapasi hän toisen, vielä paremmin niissä villeissä
sotatavoissa koulutetun, joihin hän oli palannut; sillä Apinain
Tarzan tarttui häneen, ja he kierähtivät lattialle repien ja raastaen
toisiansa kuin kaksi urosapinaa, sillä välin kun muinaisaikainen
papitar seisoi seinää vasten litistyneenä, silmät ammollaan ja pelon
lumoissa, katsellen jalkojensa edessä, möriseviä, reuhtovia petoja.

Vihdoin hän näki muukalaisen puristavan mahtavalla kädellä
vastustajaansa kurkusta ja työntäessään pedon päätä kauas taaksepäin
sivaltavan iskun toisensa perään sen ylöspäin käännetyille kasvoille.
Hetkistä myöhemmin hän paiskasi hiljentyneen ruhon luotaan ja nousten
pystyyn ravisti itseänsä kuin iso leijona. Hän laski jalkansa
edessään olevalle ruumiille ja kohottaen päänsä aikoi kajahduttaa
heimonsa voitonhuudon, mutta kun hänen silmänsä osuivat yläpuolella
olevaan, ihmisuhrien temppeliin vievään aukkoon, hillitsi hän
aikomuksensa.

Tyttö, jonka pelko näiden kahden miehen taistellessa oli puoliksi
puuduttanut, alkoi ajatella otaksuttavaa kohtaloansa nyt, kun hän,
mielipuolen kynsistä kylläkin vapauduttuaan, oli joutunut miehen
käsiin, jonka hän hetkistä aikaisemmin oli ollut surmaamaisillaan.
Hän etsi jotakin pelastuskeinoa. Haarautuvan käytävän musta suu oli
lähellä, mutta kun hän kääntyi sinne syöksemään, osuivat apinamiehen
silmät häneen, ja nopealla harppauksella oli Tarzan hänen vieressään,
ja pidättävä käsi laskeutui hänen käsivarrelleen.

"Odota!" sanoi Apinain Tarzan Kerchakin heimon kielellä.

Tyttö katsahti häneen kummastuneena.

"Kuka olet sinä", kuiskasi hän, "joka puhut ensimmäisen ihmisen
kieltä?"

"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi toinen ihmisenmuotoisapinain
äänteillä.

"Mitä minusta tahdot?" jatkoi nainen. "Miksi pelastit minut Than
kynsistä?"

"En voinut nähdä naista surmattavan." Vastaus oli puolittain kysymys.

"Mutta mitä aiot minulle nyt tehdä?" jatkoi tyttö.

"En mitään", vastasi toinen, "mutta sinä voit tehdä jotakin minun
hyväkseni -- voit opastaa minut pois tästä paikasta ja auttaa
vapauteen". Tarzan teki tämän ehdotuksen laisinkaan ajattelematta,
että tyttö suostuisi. Hän oli aivan varma, että uhritoimitus jatkuisi
siitä kohdasta, jossa se oli keskeytetty, jos ylipapitar saisi pitää
päänsä, vaikka hän oli yhtä vakautettu, että he tapaisivat siteistään
päästetyn ja pitkällä tikarilla varustetun Apinain Tarzanin paljoa
vaikeammin käsiteltävänä uhrina kuin aseeton ja köytetty Tarzan oli
ollut.

Tyttö katseli häntä pitkän aikaa ennenkuin vastasi.

"Sinä olet hyvin omituinen mies", sanoi hän. "Olet sellainen mies,
josta olen uneksinut siitä asti, kun olin pieni tyttö. Olet sellainen
mies, jollaisia otaksun kansani esi-isäin olleen sen suuren heimon,
joka rakensi tämän mahtavan kaupungin villimaailman poveen, jotta
voisivat riistää maan uumenista ne satumaiset rikkaudet, joiden
vuoksi olivat uhranneet etäisen sivistyksensä.

"En voi käsittää, miksi ensiksikin riensit minut pelastamaan, enkä
nyt ymmärrä, miksi sinä saatuasi minut valtaasi et halua kostaa
minulle, että olin tuominnut sinut kuolemaan -- melkein surmannut
sinut omakätisesti."

"Otaksun", vastasi apinamies, "että seurasit vain uskontonne
opetuksia. En voi siitä moittia _sinua_, ajattelenpa uskonnostasi
mitä tahansa. Mutta ken olet? Minkä kansan keskuuteen olen joutunut?"

"Minä olen La, Auringon temppelin ylipapitar Oparin kaupungissa.
Olemme kansan jälkeläisiä, joka saapui tähän villiin seutuun enemmän
kuin kymmenentuhatta vuotta sitten, kultaa etsimään. Sen kaupungit
ulottuivat suuresta merestä nousevan auringon alta suureen mereen,
jonne aurinko illalla vaipuu leimuavaa otsaansa vilvoittamaan.
Heimolaiseni olivat hyvin rikkaita ja mahtavia, mutta he asuivat vain
muutaman kuukauden vuodesta täällä, näissä mahtavissa palatseissaan;
lopun aikaansa he viettivät kotimaassaan, kaukana, kaukana
pohjoisessa.

"Monet laivat purjehtivat edestakaisin tämän uuden maailman ja
vanhan välillä. Sadekaudeksi jäi tänne ainoastaan muutamia asukkaita.
Ne jäivät valvomaan kaivoksissa uurastavien mustain orjien työtä,
ja lisäksi jäi kauppiaita huolehtimaan tavaroistaan ja sotilaita
kaupunkien ja kaivosten vartijoiksi.

"Kerran tuollaisella ajalla tapahtui sitten suuri onnettomuutemme.
Kun noiden lukemattomien tuhansien oli palattava, ei saapunutkaan
ketään. Viikkokausia odotti kansa. Sitten lähetettiin sotalaiva
ottamaan selvää, miksi ei kukaan saapunut tänne kotimaasta, mutta
vaikka se risteili kuukausimäärin, ei kyetty löytämään mistään jälkeä
siitä mahtavasta maasta, joka oli ikiajoista ollut heidän vanhan
sivistyksensä kotina -- se oli vaipunut mereen.

"Siitä päivin alkoi kansani rappeutuminen. Masentuneina ja
onnettomina joutuivat poloiset pian sekä pohjoisesta että etelästä
hyökkäävien mustien laumojen uhriksi. Yksi erältään jätettiin tai
vallattiin kaupungit. Viimeisen jäännöksen täytyi vihdoin etsiä
turvaa tästä mahtavasta vuorivarustuksesta. Vähitellen on voimamme,
sivistyksemme, älymme ja lukumäärämme huvennut, kunnes nyt olemme
vain pieni villien apinain heimo.

"Tosiaankin elävät apinat seassamme ja ovat eläneet jo monen
miespolven ajan. Me nimitämme niitä alkuihmisiksi -- ja puhumme
niiden kieltä aivan yhtä paljon kuin omaamme. Vain temppelin
juhlamenoissa yritämme säilyttää äidinkielemme. Ajan pitkään se
unhottuu. Me alamme puhua pelkkää apinain kieltä; tulee aika jolloin
emme enää karkoita niitä joukostamme, jotka yhtyvät apinoihin,
ja niinpä ennen pitkää painumme niiden eläinten tasolle, joista
esivanhempamme lienevät lähtöisin."

"Mutta miksi sinä olet inhimillisempi kuin ne muut?" kysyi Tarzan.

"Joistakin syistä eivät naiset ole villiintyneet yhtä nopeasti kuin
miehet. Se johtunee siitä, että vain alemman kansanluokan miehiä
jäi tänne suuren onnettomuuden jälkeen, jotavastoin temppelit
olivat täynnä rodun jaloimpia tyttäriä. Minun sukujohtoni on
pysynyt puhtaampana kuin muiden, koska esiäitini ovat lukemattomia
ajanjaksoja olleet ylipapittaria -- tämä pyhä virka periytyy
äidiltä tyttärelle. Puolisomme valitaan meille maan jaloimpain
joukosta. Sielullisesti ja ruumiillisesti täydellisin mies valitaan
ylipapittaren puolisoksi."

"Tuolla ylhäällä näkemistäni herrasmiehistä päättäen", virkkoi Tarzan
irvistäen, "ei luulisi olevan vaikeata valita heidän joukostansa".

Tyttö katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti.

"Älä pilkkaa pyhiä asioita", sanoi hän. "Ne ovat hyvin hurskaita
miehiä, -- ne ovat pappeja."

"Sitten lienee toisia, jotka ovat paremman näköisiä?" tiedusteli
apinamies.

"Kaikki toiset ovat vielä rumempia kuin papit", vastasi tyttö.

Tarzania pöyristytti hänen kohtalonsa, sillä holvin hämärässä
valaistuksessakin tehosi neidon kauneus häneen.

"Mutta miten käy minun?" kysyi hän äkkiä. "Aiotko saattaa minut
vapauteen?"

"Liekehtivä jumala on valinnut sinut omakseen", vastasi neitonen
juhlallisesti. "Minunkaan vallassani ei ole sinua pelastaa -- jos
he sinut vielä tapaavat. Mutta en aio antaa heidän sinua löytää.
Sinä panit henkesi alttiiksi pelastaaksesi omani. Minun ei sovi
tehdä vähemmän sinun puolestasi. Se ei ole helppoa -- voi vaatia
päiväkausia; mutta lopuksi luulen voivani toimittaa sinut muurien
ulkopuolelle. Tule! Pian ne etsivät minua täältä, ja jos tapaavat
meidät yhdessä, niin olemme molemmat hukassa, -- ne tappavat minut,
jos luulevat, että olen ollut jumalalleni uskoton."

"Sitten sinun ei tule antautua siihen vaaraan", vastasi Tarzan
nopeasti. "Minä palaan temppeliin, ja jos voin taistelemalla raivata,
itselleni tien vapauteen, niin mikään epäluulo ei lankee sinuun."

Mutta neitonen ei tahtonut sitä sallia ja sai hänet vihdoin
suostutelluksi seuraamaan itseänsä sanomalla, että he olivat
jo viipyneet holvissa liian kauan voidakseen välttää epäluuloa
kohdistumasta häneen, ylipapittareen, vaikka palaisivatkin temppeliin.

"Minä kätken sinut ja palaan sitten yksinäni", sanoi tyttö "ja kerron
heille olleeni kauan tainnoksissa sen jälkeen, kun surmasit Than,
joten en tiedä minne pakenit".

Ja niin La opasti hänet mutkikkaiden, hämäräin käytäväin kautta,
kunnes he vihdoin saapuivat pieneen huoneeseen, johon tuli hiukan
valoa katon kiviristikosta.

"Tämä on kuolleiden kammio", sanoi hän. "Kenenkään mieleen ei
juolahda sinua täältä etsiä -- ne eivät rohkenisi. Minä palaan pimeän
tultua. Silloin olen ehkä keksinyt suunnitelman, jotta pääset pakoon."

Tyttö oli mennyt, ja Apinain Tarzan oli yksinään kuolleiden
kammiossa, kauan sitten kuolleen kaupungin, Oparin, alla.



YHDESKOLMATTA LUKU

Oman onnensa nojassa


Clayton uneksi juovansa kyllikseen vettä, siemauksittain puhdasta,
suloista, raikasta vettä. Hän vavahti valveille ja huomasi
olevansa likomärkä, veden valuessa virtanaan hänen ruumiilleen ja
ylöskäännetyille kasvoilleen. Rankka, troopillinen sadekuuro huuhteli
heitä. Hän avasi suunsa ja joi. Samassa hän tunsi itsensä niin
virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että kykeni kohottautumaan käsiensä
varaan. Hänen jaloissaan virui herra Thuran. Kyynärän, parin verran
peremmällä makasi Jane Porter surkeassa tilassa, pienessä mykkyrässä
veneen pohjalla -- aivan hievahtamatta. Clayton luuli, että hän oli
kuollut.

Äärettömän vaivaloisesti hän vapautti itsensä Thuranin kahlehtivasta
ruumiista ja ryömi uudistunein voimin tyttöä kohti. Hän kohotti
tämän päätä veneen karkeilta pohjalaudoilta. Tuossa poloisessa nälän
näivetyttämässä olennossa saattoi vieläkin olla elon kipuna. Hän ei
voinut hylätä kaikkea toivoa, vaan tarttui veden liottamaan riepuun
ja pusersi kallisarvoisia pisaroita tuon kammottavan haamun huulien
lävitse, joka vain muutamia lyhyitä päiviä sitten oli säteillyt
onnellisen nuoruuden ja huikaisevan kauneuden hohtavaa elämää.
Vähään aikaan ei ollut mitään merkkiä palaavasta hengityksestä,
mutta vihdoin palkitsi hänen ponnistuksensa heikko värähdys puoliksi
sulkeutuneissa luomissa. Hän hieroi laihoja käsiä ja pakotti vielä
muutamia vesipisaroita kuivettuneeseen kurkkuun. Tyttö avasi silmänsä
katsellen häntä pitkän aikaa ennenkuin saattoi muistaa ympäristönsä.

"Vettä?" kuiskasi hän. "Olemmeko pelastuneet?"

"Sataa", selitti toinen. "Voimme ainakin juoda. Vesi on jo elvyttänyt
meidät molemmat."

"Herra Thuran?" kysyi tyttö. "Hän ei siis tappanutkaan sinua? Onko
hän kuollut?"

"En tiedä", vastasi Clayton. "Jos hän elää ja tämä sade toivuttaa
hänet..." mutta hän keskeytti puheensa siihen, muistaen liian
myöhään, ettei saanut lisätä kauhuja, joita tyttö jo oli kestänyt.

Tämä arvasi kuitenkin, mitä hän oli aikonut sanoa.

"Missä hän on?" kysyi hän.

Clayton nyökäytti päätänsä veneen pohjalla lojuvaa venäläistä kohti.
Kotvan aikaan ei kumpikaan puhunut.

"Koetan, voinko hänet toinnuttaa", sanoi Clayton vihdoin.

"Älä", kuiskasi tyttö ojentaen pidättävän käden häntä kohti. "Älä tee
sitä -- hän tappaa sinut, kun vesi on häntä voimistanut. Jos hän on
kuolemaisillaan, anna hänen kuolla. Älä jätä minua yksikseni tähän
veneeseen sen pedon kanssa."

Clayton epäröitsi. Hänen kunniantuntonsa vaati, että hän yrittäisi
pelastaa Thuranin, ja oli myöskin mahdollista, että venäläinen ei
enää ollut inhimillisen avun ulottuvilla. Ei ollut kunniatonta sitä
toivoa. Siinä istuessaan ristiriitaisten ajatustensa riuhtomana hän
sattui kohottamaan silmänsä miehen ruumiista ja, vilkaistuaan veneen
laidan yli, horjui heikkona pystyyn riemusta huudahtaen.

"Maata, Jane!" lausui hän halkeilleiden huuliensa välistä miltei
kirkaisemalla. "Kiitos Jumalalle, maata!"

Tyttökin katsoi, ja siellä tuskin sadan metrin päässä hän näki
keltaisen rantahietikon ja sen takana troopillisen viidakon rehevän
kasvullisuuden.

"Nyt voit hänet toinnuttaa", sanoi Jane Porter, sillä häntäkin oli
omatunto soimaillut siksi, että hän oli päättänyt estää Claytonia
antamasta apua heidän toverilleen. Tarvittiin runsas puolitunti,
ennenkuin venäläinen kylliksi ilmaisi palaavan tajunnan oireita
avatakseen silmänsä, ja vasta jonkun aikaa myöhemmin he saattoivat
tehdä hänet tietoiseksi hyvästä onnestaan. Silloin raappi vene jo
heikosti matalikon hiekkaista pohjaa.

Juomansa veden virkistämänä ja uudistuneen toivon kannustamana tunsi
Clayton itsensä kyllin voimakkaaksi hoiperrellen kahlaamaan matalan
veden läpi rannikolle, mukanaan köysi, jonka pää oli kiinnitetty
veneen kokkaan. Sen hän sitoi matalalla töyryllä kasvavaan pieneen
puuhun, sillä kun oli vuoksen aika, pelkäsi hän, että vene luoteen
palattua kuljettaisi heidät takaisin merelle, koska oli aivan
luultavaa, että hänellä ei olisi voimia kantaa Jane Porteria rannalle
moneen tuntiin.

Sitten hän lähti liikkeelle hoippuen ja ryömien läheistä viidakkoa
kohti, jossa hän merkeistä päättäen arvasi olevan runsaasti
troopillisia hedelmiä. Aikaisemmasta kokemuksestaan Apinain Tarzanin
viidakossa hän oli oppinut tuntemaan, mitkä noista monista kasveista
tarjoisivat jotakin syötäväksi kelpaavaa, ja oltuaan lähes tunnin
poissa hän palasi rannalle pieni kainalollinen ruokaa mukanaan.

Sade oli tauonnut, ja kuuma aurinko paahtoi niin armottomasti Jane
Porteria, että hän tahtoi heti yrittää maihinpääsyä. Yhä enemmän
virkistyneenä Claytonin tuomasta ruuasta kykenivät kaikki kolme
pääsemään sen pienen puun puolinaiseen siimekseen, johon heidän
veneensä oli kiinnitetty. Siellä he aivan uupuneina heittäytyivät
lepäämään ja nukkuivat pimeään asti.

Kuukauden he elelivät rannikolla jokseenkin turvallisesti. Voimiensa
palattua rakensivat molemmat miehet karkean suojan puun oksille,
kyllin korkealle maasta, jotta saattoivat olla turvassa isoimmilta
petoeläimiltä. Päivisin he keräsivät hedelmiä ja pyydystivät
ansoilla pieniä nakertajia; öisin he lepäsivät hentoon suojaansa
kätkeytyneinä, viidakon villien asukkaiden väijynnällään synkistäen
pimeyden hetkiä.

He nukkuivat viidakkoruohosta tehdyillä sijoilla, ja peitteenään
yöllä oli Jane Porterilla ainoastaan vanha, Claytonille kuuluva
villainen päällysnuttu, sama, jota tämä oli käyttänyt ikimuistoisella
retkellään Wisconsinin metsissä. Clayton oli oksista laittanut heikon
väliseinän jakamaan heidän lehväisen asuntonsa kahteen kammioon,
joista toisessa nukkui tyttö ja toisessa herra Thuran ja hän itse.

Alusta pitäen oli venäläinen ilmaissut oikean luonteensa joka
piirteen -- itsekkyyden, moukkamaisuuden, röyhkeyden, pelkuruuden,
ja himokkuuden. Kahdesti oli Clayton joutunut käsikähmään Thuranin
kanssa, joka ei jättänyt tyttöä rauhaan. Clayton ei tohtinut
hetkeksikään jättää Janea kahdenkesken venäläisen kanssa.
Englantilaisen ja hänen morsiamensa elämä oli kuin alituista pahaa
painajaisunta, ja kuitenkin he elivät edelleen lopullisen pelastuksen
toivossa.

Jane Porterin ajatukset kääntyivät usein hänen toiseen kokemukseensa
tällä villillä rannikolla. Ah, kunpa tuen kuolleen entisyyden
voittamaton metsänjumala vain olisi nyt ollut heidän kanssaan. Sitten
ei enää olisi tarvinnut pelätä hiiviskeleviä petoja eikä petomaista
muukalaista. Hän ei myös voinut olla vertaamatta Claytonin hänelle
antamaa heikkoa suojelusta siihen, mitä olisi saattanut toivoa,
jos Apinain Tarzan vain hetkeksikin olisi nähnyt Thuranin turmaa
ennustavat ja uhkaavat eleet. Kerran, kun Clayton oli mennyt pienelle
purolle vettä noutamaan ja Thuran oli puhutellut tyttöä raa'asti,
tämä puki ajatuksensa sanoiksi.

"Hyvä teille, herra Thuran", virkkoi hän, "että poloinen herra
Tarzan, joka putosi laivasta teidän ja neiti Strongin matkustaessa
Kap-kaupunkiin, ei nyt ole täällä".

"Tunsitteko sen porsaan?" kysyi Thuran virnistäen.

"Minä tunsin miehen", vastasi neiti Porter, "ainoan todellisen
miehen, jonka olen koskaan tuntenut".

Tytön äänessä oli jotakin, mikä sai venäläisen otaksumaan tällä
olevan syvempiä kuin pelkän ystävyyden tunteita hänen vihollistaan
kohtaan, ja hän tarttui tähän vihjaukseen vielä enemmän kostaakseen
kuolleeksi luulemalleen miehelle parjaamalla tytölle hänen muistoansa.

"Hän oli enemmän kuin porsas!" huudahti Thuran. "Hän oli kurja
pelkuri. Pelastuakseen aviopuolison oikeutetulta vihalta, jonka
vaimon hän oli häväissyt, hän vannoi sielunsa kadotukseen,
yrittäessään vierittää syyn kokonaan naisen päälle. Kun hän ei siinä
onnistunut, pakeni hän Ranskasta välttääkseen kohtaamasta aviomiestä
taistelukentällä. Senvuoksi hän oli laivalla, jolla neiti Strong
ja minä matkustimme Kap-kaupunkiin. Minä tiedän mitä puhun, sillä
kysymyksessä oleva nainen on sisareni. Kerronpa teille jotakin
muutakin, mitä en ole koskaan kellekään toiselle kertonut -- urhea
herra Tarzaninne hyppäsi laivasta pelon vallassa, kun minä tunsin
hänet ja vaadin häntä suomaan minulle hyvityksen seuraavana aamuna.
Olisimme voineet taistella puukoilla minun loistohytissäni."

Jane Porter nauroi. "Saatatteko hetkeksikään luulotella, että joku,
ken on tuntenut sekä herra Tarzanin että teidät, mitenkään voisi
uskoa moista mahdotonta juttua?"

"Miksi hän sitten matkusti salanimellä?" kysyi herra Thuran.

"Minä en usko teitä", huudahti tyttö. Mutta epäluulon itu oli
kuitenkin istutettu, sillä hän tiesi Hazel Strongin tunteneen hänen
metsän jumalansa vain John Caldwellina Lontoosta.

Tuskin viiden englanninpenikulman päässä heidän karkeatekoisesta
hökkelistään sijaitsi, heidän siitä vähääkään tietämättä ja
käytännöllisessä merkityksessä yhtä pitkän matkan päässä kuin
jos tuhatpenikulmainen läpitunkematon viidakko olisi sen heistä
eroittanut, Apinain Tarzanin sievä pikku maja. Ylempänä rannikolla,
muutaman penikulman päässä tästä majasta taas asui karkeissa, mutta
hyvin rakennetuissa suojissa pieni kahdeksantoistahenkinen seurue
-- _Lady Alicen_ kolmen veneen haltijat, joista Claytonin vene oli
joutunut erilleen. Tyynen ulapan yli he olivat soutaneet mantereelle
vähemmässä kuin kolmessa päivässä. Mitään haaksirikon kauhuja he
eivät olleet kokeneet, ja vaikka he olivat murheen painostamia
ja kärsivät onnettomuuden järkytyksestä ja uuden olotilansa
oudoista vaikeuksista, ei tämä kokemus ollut juuri ketään heistä
vahingoittanut.

Kaikkia kannusti toivo, että neljäs vene oli pelastettu ja että ranta
pian läpikotaisin etsittäisiin. Kaikki huvialuksen tuliaseet ja
ampumavarat oli viety loordi Tenningtonin veneeseen, ja seurueella
oli kyllin aseita puolustukseen ja metsästääkseen ravinnokseen
isojakin otuksia.

Professori Archimedes O. Porter oli heidän ainoa välitön
levottomuudenaiheensa. Omassa mielessään varmasti vakuutettuna, että
joku ohikulkeva höyrylaiva oli pelastanut hänen tyttärensä, hän
hylkäsi viimeisenkin pelonhäivän tämän kohtalosta ja uhrasi koko
jättiläisneronsa yksinomaan niiden merkillisten ja vaikeatajuisten
tieteellisten ongelmain mietiskelyyn, joita hän piti ainoana sopivana
hengenravintona hänenlaiselleen oppineelle. Hänen sielunsa näkyi
olevan vastaanottamaton kaikkien ulkonaisten seikkojen vaikutukselle.

"Koskaan", sanoi uupunut herra Samuel T. Philander loordi
Tenningtonille, "koskaan ei professori Porter ole ollut vaikeammin
hoivattava... hm, melkeinpä sanoisin, että hän on mahdoton. Kah,
juuri tänä aamuna, sittenkun minun oli täytynyt lyhyeksi puoleksi
tunniksi jättää silmälläpitoni, hän oli palatessani kokonaan
kateissa. Ja, hyväinen aika, mistä luulette, paras loordi, minun
hänet löytäneen? Lähes kilometrin päästä valtamereltä, hyvä herra,
eräästä pelastusveneestä, jota hän souti poispäin kuin henkensä
edestä. En tiedä, kuinka hän oli saavuttanut tuonkaan mahtavan
välimatkan rannasta, sillä hänellä oli vain yksi airo, jolla hän
hilpein mielin souteli kaarissa.

"Kun yksi merimiehistä oli toisella veneellä soutanut minut
hänen luokseen, vihastui professori kovin ehdotuksestani, että
heti palaisimme maihin. 'Todellakin, kelpo Philander', sanoi hän,
'kummastuttaa minua, herraseni, että te, joka itsekin olette
oppinut mies, näin rohkenette ehkäistä tieteen edistymistä.
Olin eräistä astronomisista ilmiöistä, joita olen huolellisesti
tarkannut muutamien viimeksi kuluneiden troopillisten öiden aikana,
johtamaisillani ihan uuden tähtisumua selittävän otaksuman, joka
varmasti herättää ääretöntä hämmästystä tieteellisessä maailmassa.
Tahdon tutkia erästä oivallista kirjoitelmaa Laplacen hypoteesista;
se kirjoitelma on tietääkseni eräässä yksityisessä kokoelmassa
New Yorkissa. Teidän väliintulonne, herra Philander, aikaansaa
korvaamattoman viivytyksen, sillä minä olin juuri soutamassa sitä
kyhäelmää noutamaan.' Ja vain mitä suurimmalla vaivannäöllä sain,
väkivaltaan turvautumatta, houkutelluksi hänet palaamaan rannikolle",
päätti herra Philander puheensa.

Neiti Strong ja hänen äitinsä olivat hyvin uljaita huolimatta petojen
hyökkäysten pelon tuottamasta jännityksestä. Eivätkä he kyenneet yhtä
kerkeästi, kuin muut, uskomaan selitystä, että Jane, Clayton ja herra
Thuran oli turvallisesti pelastettu merestä.

Jane Porterin Esmeralda itkeskeli alati sen julman kohtalon vuoksi,
joka oli eroittanut hänet hänen "poloisesta pikku sydänkäpysestään".

Loordi Tenningtonin laajasydäminen hyväluontoisuus ei häntä
hetkeksikään jättänyt. Hän oli yhä sama hilpeä isäntä, joka
alituisesti huolehti vieraittensa mukavuudesta ja ratosta. Ja
huvialuksensa miehistölle hän pysyi yhä oikeamielisenä, mutta lujana
komentajana, -- ei ollut kysymystä viidakossa enempää kuin oli ollut
_Lady Alicellakaan_ siitä, kenelle kuului lopullinen määräämisvalta
kaikissa tärkeissä kysymyksissä ja kaikissa vaikeissa, tyyntä ja
järkevää johtajaa vaativissa tilanteissa.

Jos tämä hyvin järjestetty ja verrattain turvallisesti elelevä seurue
haaksirikkoisia olisi nähnyt repaleisen, pelonalaisen kolmikon
joitakuita kilometrejä etelämpänä heistä, olisivat he tuskin
tunteneet näitä sen pienen kerhon moitteettomiksi jäseniksi, joka
ennen oli _Lady Alicella_ nauranut ja leikkinyt.

Clayton ja herra Thuran olivat melkein alasti, niin risaisiksi olivat
repeilleet heidän vaatteensa sotkuisen viidakon okaisissa pensaissa
ja takkuisessa ruohossa, jonka läpi heidän täytyi tunkeutua etsimään
yhä vaikeammin hankittavia ruokavaroja.

Jane Porterin ei tietenkään ollut tarvinnut lähteä näille vaikeille
retkille, mutta hänen pukunsa oli kuitenkin perin kurjassa kunnossa.

Paremman toiminnan puutteessa oli Clayton huolellisesti säästänyt
jokaisen eläimen nahan, jonka he olivat tappaneet. Oikaisten ja
levittäen ne puunrungolle ja ahkerasti niitä raapimalla hänen oli
onnistunut säilyttää ne mätänemättä ja kun hänen vaatteensa jo
uhkasivat paljastaa hänen alastomuutensa, alkoi hän muovata niistä
karkeata pukua käyttäen terävää oasta neulana ja sitkeän ruohon
pätkiä ynnä eläinten jänteitä lankana.

Siitä valmistui vihdoin hihaton mekko, joka ulottui melkein polviin
asti. Kun se oli laitettu monista erilaisten nakertajain turkeista,
näytti se jokseenkin omituiselta ja ihmeelliseltä, mikä siitä
lähtevän häijyn löyhkän kera ei suinkaan tehnyt sitä mieluisaksi
lisäksi vaatevarastoon. Mutta aika tuli, jolloin hänen säädyllisyyden
nimessä täytyi se pukea ylleen, eikä edes heidän kurja tilansa voinut
estää Jane Porteria nauramasta sydämellisesti hänet nähdessään.

Myöhemmin näki myöskin Thuran välttämättömäksi räätälöidä samanlaisen
alkuperäisen mekon, ja niinpä he paljaine säärineen ja tuuheasti
parroittuneine kasvoineen hyvinkin muistuttivat ihmisrodun
historiantakaisten alkuvanhempain haudastaan nousseita haamuja.
Thuran käyttäytyikin kuin raakalainen.

He olivat elelleet näin lähes kaksi kuukautta, kun ensimmäinen suuri
onnettomuus heitä kohtasi. Juuri sitä ennen oli sattunut seikkailu,
joka oli vähällä lopettaa kärsimykset kahdelta heistä -- lopettaa ne
iäksi viidakon julmalla ja kauhealla tavalla.

Viidakkokuumeen kohtauksessa virui Thuran majassa heidän suojapuunsa
oksilla. Clayton oli ollut viidakossa muutaman sadan metrin päässä
ruokaa etsimässä. Hänen palatessaan Jane Porter käveli häntä vastaan.
Miehen perässä hiipi viekkaana ja kavalana vanha, tuuheaharjainen
leijona. Kolmeen vuorokauteen eivät sen koetellut jäntereet olleet
kyenneet hankkimaan sen tyhjälle vatsalle ruokaa. Kuukausimääriin
se oli aterioinut yhä harvemmin, ja yhä kauemmaksi se oli samoillut
tutuilta tyyssijoiltaan, etsiäkseen muualta helpompaa saalista.
Vihdoin se oli keksinyt luonnon heikoimman ja turvattomimman olennon.
Hetkisen päästä Numa söisi päivällistä...

Ollenkaan aavistamatta takanaan väijyvää kuolemaa, astui Clayton
aukealle kentälle Janea kohti. Hän oli päässyt tytön luo, sadan
jalan päähän viidakon tiheikköreunasta, kun tyttö hänen olkansa
sivuitse näki keltaisenruskean pään ja häijyt keltaiset silmät ruohon
taipuessa sivuille ja pedon sujahtaessa, kuono maassa, näkyville.
Hän jäykistyi kauhusta niin, ettei voinut äännähtääkään, mutta pelon
avartamain silmien tuijottava ja kauhistunut katse puhui Claytonille
yhtä selvästi kuin sanat. Nopea vilkaisu taaksepäin ilmaisi hänelle
heidän asemansa toivottomuuden. Leijona oli tuskin kolmenkymmenen
askeleen päässä heistä, ja he olivat yhtä kaukana suojapaikasta.
Miehellä oli aseenaan vahva sauva -- yhtä tehokas ase nälkäistä
leijonaa vastaan, sen hän kyllä tajusi, kuin kytketyllä korkilla
panostettu leikkipyssy.

Nälästä raivoisa Numa oli jo aikoja sitten oppinut käsittämään, että
saalista etsiessä ei tullut karjua eikä ulista, mutta nyt kun saalis
oli yhtä varmasti hänen, kuin jos jo olisi tuntenut pehmeätä lihaa
mahtavan käpälänsä alla, avasi se laajan kitansa ja päästi ilmoille
kauan hillityn raivonsa sarjalla karjahduksia, jotka vapisuttivat
ilmaa.

"Juokse, Jane!" huusi Clayton. "Juokse nopeasti! Juokse suojaan!"
Mutta tytön herpaantuneet lihakset eivät häntä totelleet, ja hän
seisoi mykkänä ja jäykistyneenä tuijottaen kauhistunein kasvoin heitä
kohti hiipivään elävään kuolemaan.

Kauhean karjahduksen kuullessaan oli Thuran tullut majan aukolle ja
nähdessään, mitä siellä alhaalla tapahtui, hän alkoi hyppiä ja kirkua
venäjäksi.

"Juoskaa, juoskaa!" huusi hän. "Juoskaa, tai muuten minä jään
yksikseni tähän kauheaan paikkaan!" Ja sitten hän menetti kaiken
ryhtinsä ja alkoi itkeä.

Hetkiseksi tämä uusi ääni kiinnitti leijonan huomion. Se pysähtyi
luodakseen tutkivan katseen puuta kohti. Clayton ei voinut kauemmin
kestää tätä jännitystä. Kääntäen selkänsä petoon hän kätki päänsä
käsivarsiinsa ja odotti. Tyttö katsoi häneen kauhistuneena. Miksi hän
ei tehnyt mitään? Jos hänen täytyi kuolla, miksi ei kuolla miehen
lailla -- urhoollisesti? Miksi hän ei iskenyt tuota kauheaa naamaa
edes kepillään, vaikka se sitten olisi ollut kuinka hyödytöntä?
Olisiko Apinain Tarzan menetellyt näin? Eikö hän olisi antautunut
kuolemaan, taistellen sankarillisesti viimeiseen asti?

Nyt leijona kyyristyi loikkaukseen, ja julmat, raatelevat, keltaiset
torahampaat tekisivät lopun heidän nuoresta elämästään. Jane Porter
vaipui polvilleen rukoukseen ja sulki silmänsä, jottei näkisi
viimeistä kamalaa hetkeä. Kuumeesta heikko Thuran pyörtyi. Sekunnit
venyivät minuuteiksi, pitkät minuutit iäisyydeksi, eikä peto
vieläkään hypännyt. Clayton oli melkein tajutonna pitkittyneestä
tuskasta ja pelosta, hänen polvensa vapisivat; hetkistä myöhemmin hän
oli lysähtänyt kokoon.

Jane Porter ei voinut tätä kestää kauemmin. Hän avasi silmänsä.
Uneksikohan hän?

"William", kuiskasi hän, "katso!"

Clayton jännitti itseään kylliksi, voidakseen kohottaa päänsä
ja kääntyä leijonaa kohti. Hänen huuliltaan pääsi ihmettelyn
huudahdus. Aivan heidän jalkojensa juuressa virui leijona ruumiiksi
mykertyneenä. Raskas sotakeihäs pisti esiin sen ruskeankellervästä
turkista. Se oli lävistänyt mahtavan selän oikean olkapään laidalta
ja tunkien kokonaan ruumiin läpi puhkaissut hurjan sydämen.

Jane Porter oli kohonnut jaloilleen. Kun Clayton kääntyi häneen päin,
horjui tyttö heikkouttaan. Toinen ojensi käsivartensa estääkseen
hänet kaatumasta ja veti hänet rintaansa kohti. Painaen tytön pään
olkaansa vasten hän kumartui kiitosuhriksi häntä suutelemaan.
Lempeästi työnsi tyttö hänet pois.

"Älähän tee sitä, William", sanoi hän. "Näinä lyhyinä hetkinä olen
elänyt tuhannen vuotta. Kuoleman kasvojen edessä olen oppinut, kuinka
tulee elää. En halua pahoittaa sinua enemmän kuin on välttämätöntä;
mutta minä en jaksa enää elää tässä mahdottomassa asemassa, jossa
olen yrittänyt pysyä väärästä uskollisuudesta sinulle hetken
huumauksessa antamaani lupausta kohtaan.

"Viimeiset elämäni sekunnit ovat opettaneet minulle, että olisi
kamalaa kauemmin yrittää pettää sinua ja itseäni tai hetkistäkään
kauemmin ajatella mahdollisuutta tulla sinun vaimoksesi, jos jälleen
pääsemme sivistyneeseen maailmaan."

"Mutta, Jane", huudahti toinen, "mitä sinä tarkoitat? Mitä yhteyttä
on sallimuksen avulla saadulla pelastumisellamme sinun tunteittesi
muutoksen kanssa? Olet vain herpaantunut -- huomenna olet oma itsesi
jälleen."

"Olen lähempänä itseäni tällä hetkellä kuin olen ollut runsaaseen
vuosikauteen", vastasi tyttö. "Äskeinen tapahtuma on jälleen
pakottanut mieleeni muiston, että maailman urhokkain mies kunnioitti
minua rakkaudellaan. Vasta liian myöhään käsitin, että vastasin
siihen, ja senvuoksi työnsin hänet luotani. Hän on nyt kuollut, enkä
minä mene koskaan naimisiin. En mitenkään voisi mennä kellekään
vähemmän urhoolliselle alituisesti tuntematta halveksumista puolisoni
suhteellisen pelkuruuden vuoksi. Käsitätkö minua?"

"Kyllä", vastasi toinen kumartunein päin, häpeän punan kohotessa
hänen kasvoilleen.

Ja seuraavana päivänä tapahtui sitten suuri onnettomuus.



KAHDESKOLMATTA LUKU

Oparin aarreholvi


Oli aivan pimeä ennenkuin La, ylipapitar, palasi kuolleiden kammioon
tuoden Tarzanille ruokaa ja juomaa. Hänellä ei ollut valoa, joten hän
hapuili käsillään pitkin murenevia seiniä, kunnes saapui sisälle.
Ylhäällä olevasta kiviristikosta valoi etelän kuu himmeää hohdetta
huoneeseen.

Huoneen takaosassa kyyröttävä Tarzan tuli lähenevät askeleet
kuullessaan tyttöä vastaan, heti kun tunsi, että se oli hän.

"Ne ovat raivoissaan", olivat tämän ensimmäiset sanat. "Koskaan ei
ole ihmisuhri päässyt alttarilta pakenemaan. Viisikymmentä on jo
lähtenyt sinua tavoittamaan. On tutkittu temppeli -- kaikki, paitsi
tämä huone."

"Miksi ne pelkäävät tulla tänne?" kysyi Tarzan.

"Tämä on kuolleiden kammio. Tänne palaavat vainajat jumalaa
palvelemaan. Näetkö tuota vanhaa alttaria? Sillä uhraavat vainajat
eläviä -- jos täällä tapaavat uhrin. Siitä syystä kansamme kavahtaa
tätä kammiota. Jos joku astuisi sisälle, tietää hän, että vainajat
kaappaisivat hänet uhrikseen."

"Entä sinä?" kysyi apinamies.

"Minä olen ylipapitar -- minä yksin olen vainajilta turvassa. Minä
tuon tänne joskus ihmisuhrin ylemmästä maailmasta. Minä yksin voin
tänne turvallisesti astua."

"Mutta miksikä ne eivät ole kaapanneet minua?" kysyi Tarzan ilkkuen
tytön kummallista vakaumusta.

Neitonen katseli häntä hetkisen veitikkamaisesti. Sitten hän vastasi:

"Ylipapittaren velvollisuutena on opettaa, tulkita -- sen uskonnon
mukaan, jonka muut, häntä viisaammat, ovat perustaneet; mutta siinä
opissa ei missään kohdassa mainita, että hänen täytyy uskoa. Mitä
enemmän joku tuntee uskontoansa, sitä vähemmän hän uskoo -- eikä
kukaan tiedä omastani enemmän kuin minä."

"Auttaessasi minua pakenemaan pelkäät siis ainoastaan sitä, että
uskolaisesi keksisivät juonesi?"

"Sitä vain. Kuolleet ovat kuolleita, ne eivät voi vahingoittaa --
eivätkä auttaa. Olemme siis kokonaan oman neuvokkuutemme varassa, ja
mitä pikemmin toimimme, sitä parempi. Vaivoin onnistuin pettämään
heidän valppautensa juuri äsken, kun läksin tuomaan sinulle tätä
ruokaerää. Jos yritän sitä joka päivä, olisi se suurinta hulluutta.
No, koettakaamme, kuinka pitkälle vapautta kohti pääsemme, ennenkuin
minun täytyy palata."

Tyttö vei Tarzanin takaisin kammioon alttarihuoneen alle. Täällä hän
kääntyi yhteen sieltä lähtevistä monista käytävistä. Pimeässä Tarzan
ei voinut nähdä, mikä se niistä oli. Kymmenen minuuttia he hapuilivat
hitaasti tuossa mutkittelevassa käytävässä, kunnes vihdoin tulivat
suljetulle ovelle. Täällä Tarzan kuuli tytön kopeloivan avainta, ja
sitten kuului metallisalvan kilahdus metallia vasten. Ovi lensi auki
narisevilla saranoillaan, ja he astuivat sisälle.

"Täällä sinä olet turvassa huomeniltaan asti", sanoi tyttö.

Sitten hän meni ulos ja sulkien oven jälkeensä lukitsi hänet sinne.

Siellä, missä Tarzan seisoi oli pimeä kuin manalassa. Eivät edes
hänen tottuneet silmänsä voineet tunkea tämän sysimustan pimeyden
läpi. Varovaisesti hän liikkui eteenpäin, kunnes hänen ojennettu
kätensä kosketti seinään, ja sitten hän käveli hyvin verkalleen
kammion neljää seinää pitkin.

Se oli kaikesta päättäen kaksikymmentä jalkaa kunnekin. Lattia oli
sementistä ja seinät muuraamattomista kivistä. Siitä näki, mitä
menettelytapaa maanpinnalla olevassa rakenteessa oli käytetty. Pieniä
erikokoisia graniittipaloja oli taitavasti sommiteltu yhteen ilman
laastia, näitä vanhoja perustuksia laskettaessa.

Ensi kierrollaan seinustalla Tarzan luuli havaitsevansa merkillisen
ilmiön huoneessa, jossa ei ollut ikkunaa ja yksi ainoa ovi. Taasen
hän hiipi huolellisesti seiniä pitkin. Ei, hän ei voinut erehtyä! Hän
pysähtyi seinän keskikohdalle ovea vastapäätä. Hetkisen hän seisoi
aivan liikkumatta ja siirtyi sitten pari askelta sivulle. Taaskin hän
kääntyi, vain liikkuakseen jonkun askeleen toiselle sivulle.

Vielä kerran hän kiersi huoneen kokonaan, tunnustellen: huolellisesti
jokaista kämmenenleveyttä seinissä. Vihdoin hän pysähtyi juuri
sille paikalle, joka oli hänen uteliaisuutensa herättänyt. Ei ollut
epäilystäkään! Selvästi puhalsi raitis ilmavirta kammioon muurauksen
rakosista juuri siltä kohdalta -- eikä mistään muualta.

Tarzan tunnusteli useita graniitinpalasia, joista seinä sillä
kohdalla oli kyhätty, ja vaivojensa palkkioksi hän lopuksi löysi
yhden, joka oli helposti nostettavissa. Se oli noin kymmenen tuuman
laajuinen, ja sen pinta tuntui kamarin sisäpuolella kolmen tuuman
levyisenä ja kuutta pitkänä. Yhden erältään irroitti apinamies
samanlaatuisia kiviä. Seinä näkyi tällä kohtaa olevan tehty
yksinomaan näistä melkein säännöllisistä liuskoista. Vähässä ajassa
hän oli poistanut tusinan verran, ja nyt hän ulottui koskettamaan
seuraavaa muurauskerrosta. Ihmeekseen hän ei tuntenut mitään
poistamiensa muurikivien takana niin pitkälti kuin hänen kookas
käsivartensa ulottui.

Oli ainoastaan muutaman minuutin työ avata kylliksi paljon seinää,
jotta hänen ruumiinsa mahtui aukosta. Ihan edessään hän luuli
eroittavansa heikon hohteen -- melkein yhtä läpitunkemattoman
kuin pimeys oli. Varovaisesti konttasi hän sinnepäin, kunnes noin
viidentoista jalan eli perusmuurien keskipaksuuden päässä lattia
äkkiä päättyi aukkoon. Niin pitkältä kuin hän voi ulottua, hän ei
kohdannut mitään eikä voinut tavata edessään ammottavan kuilun
pohjaakaan, vaikka hän pysytellen kiinni lattian syrjästä pudotti
ruumiinsa täydeltä mitaltaan pimeyteen.

Vihdoin pälkähti hänen päähänsä katsahtaa ylös, ja sieltä hän
yläpuoleltaan näki pienoisen pyöreän täplän tähtitaivasta. Hapuillen
ylöspäin pitkin seiniä, niin pitkälle kuin suinkin, totesi apinamies,
että seinä kohotessaan kallistui keskustaa kohti. Se teki pakenemisen
sitä tietä mahdottomaksi.

Hänen istuessaan mietiskellen tämän omituisen käytävän ja sen huipun
laatua ja tarkoitusta, vierähti kuu aukon yläpuolelle heittäen
pehmeän hopeisen valosuihkun tähän varjoiseen paikkaan. Heti selvisi
kammion tarkoitus Tarzanille, sillä syvällä alapuolellaan hän näki
kimmeltelevän vedenpinnan. Hän oli tullut vanhalle kaivolle -- mutta
miksi oli kaivo yhteydessä sen vankiluolan kanssa, johon hänet oli
kätketty?

Kun kuu meni huippuaukon yli, valeli sen hohde sisustaa, ja nyt
Tarzan näki suoraan edessään toisen reiän vastakkaisessa seinässä.
Hän tuumi, eikö tämä saattaisi olla mahdolliseen pakoon johtavan
käytävän suu. Ainakin oli syytä ottaa asiasta selko, ja niin hän
päätti tehdäkin.

Nopeasti palaten sen muurin luo, jonka oli repinyt nähdäkseen, mitä
sen takana oli, hän kantoi kivet käytävään ja sovitti ne paikoilleen
siltä puolelta. Paksut tomukerrokset, jotka hän oli huomannut
laatoissa niitä ensi kertaa liikutellessaan, olivat todistaneet
hänelle, että jos rakennuksen nykyiset haltijat tunsivatkin tämän
salakäytävän, he eivät olleet sitä ehkä miespolviin käyttäneet.

Laitettuaan seinän entiselleen Tarzan palasi onkaloon, joka
sillä kohtaa oli noin viidentoista jalan levyinen. Väliaukon yli
harppaaminen oli apinamiehelle lapsen leikkiä, ja hetkistä myöhemmin
hän liikkui eteenpäin kapeassa tunnelissa, astuen hyvin varovaisesti
pelosta, että saattaisi syöstä toiseen samanlaiseen kuiluun kuin se
oli, jonka yli juuri oli harpannut.

Hän oli etääntynyt satakunta jalkaa, kun tuli portaille, jotka
johtivat alaspäin manalamaiseen pimeyteen. Parinkymmenen askeleen
päässä alempana alkoi tunnelin tasainen lattia uudestaan, ja pian
senjälkeen pysähdytti hänen etenemisensä raskas puuovi; siltä
puolelta, mistä Tarzan sitä lähestyi, se oli varustettu paksuilla
puuteljillä. Tämä seikka sai apinamiehen arvelemaan, että hän
varmaankin oli ulkomaailmaan vievässä käytävässä, sillä teljet, jotka
ehkäisivät pääsyn vastaiselta puolelta, vahvistivat tätä otaksumaa,
jollei ovi vain avautunut vankityrmään.

Teljet olivat peittyneet paksulla tomukerroksella -- uusi todistus
siitä, että käytävästä ei ollut moneen aikaan kuljettu. Kun hän
työnsi mahtavan esteen syrjään, narahtivat sen isot saranat kaamean
vastalauseen tätä tavatonta häiritsemistä vastaan. Hetkiseksi Tarzan
pysähtyi kuuntelemaan, eroittaisiko mitään ääntä vastaukseksi, mistä
voisi päättää oudon yöllisen melun hälyttäneen temppelin asukkaat;
mutta kun hän ei kuullut mitään, siirtyi hän oviaukon tuolle puolen.

Varovaisesti hapuillen ympäriinsä hän huomasi olevansa isossa
huoneessa, jonka seinille ja pitkin koko lattian pituutta oli pinottu
rivittäin oudonmuotoisia mutta keskenään samanlaisia metalliharkkoja.
Hänen hapuileviin käsiinsä ne tuntuivat ikäänkuin kaksipäisiltä
saapaspihdeiltä. Harkot olivat hyvin raskaita, ja jollei niitä
olisi ollut niin tavattoman paljon, olisi hän ollut varma, että ne
olivat kultaa. Mutta ajatellessaan, kuinka satumaista aarretta nämä
tuhatlukuiset naulat metallia olisivat edustaneet, jos ne todella
olivat kultaa, hän melkein varmistui otaksumassa, että ne olivat
jotakin halvempaa metallia.

Huoneen äärimmäisessä päässä hän keksi toisen salvatun oven ja
sisäpuolella olevat teljet elvyttivät taas hänen toivoaan, että hän
oli menossa vanhaa ja unohdettua käytävää pitkin vapauteen. Oven
takana jatkui käytävä suorana kuin sotakeihäs, ja apinamiehelle
selvisi pian, että hän oli jo jättänyt taakseen temppelin ulkomuurit.
Kunpa hän vain olisi tiennyt suunnan! Jos se oli läntinen, täytyi
hänen jo olla kaupunginkin ulkomuurien tuolla puolen.

Lisääntynein toivein hän ponnisti eteenpäin niin nopeasti kuin
uskalsi, kunnes puolen tunnin päästä tuli toisille ylöspäin vieville
portaille. Alipäästä ne olivat sementtiä, mutta niitä noustessaan
hän tunsi paljaisiin jalkoihinsa äkillisen muutoksen polkemassaan
pinnassa. Sementtiportaat olivat vaihtuneet graniittiaskelmiksi.
Tunnustellen käsillään apinamies huomasi, että viimemainitut
kaiketikin olivat hakatut kallioon, koska ei ollut mitään rakoa
liitosta ilmaisemassa.

Sata jalkaa kiersivät portaat spiraalimaisesti ylöspäin, kunnes
Tarzan äkkiä eräässä kulmassa tuli ahtaaseen rotkoon kahden
kallioseinän väliin. Hänen yläpuolellaan välkkyi tähtikirkas taivas,
ja hänen edessään oli jyrkkä kaltevuus portaitten sijasta, jotka
päättyivät sen juurelle. Tätä polkua pitkin riensi Tarzan ja joutui
sen yläpäässä ison graniittimöhkäleen epätasaiselle huipulle.

Puolentoista kilometrin päässä näkyi Oparin raunioittunut kaupunki
kupukattoineen ja harjatorneineen troopillisen kuun pehmeässä
valossa. Tarzan vilkaisi harkkoon, jonka oli tuonut mukanaan.
Hetkisen hän tarkkasi sitä kuun kirkkaissa säteissä ja kohotti sitten
päänsä katsellakseen vanhoja riutuvan suuruuden raunioita.

"Opar", mietiskeli hän, "Opar, kuolleiden ja unohtuneen entisyyden
lumottu kaupunki. Kauneuden ja petojen kaupunki. Kauhun ja kuoleman
kaupunki; mutta -- satumaisten aarteiden kaupunki!" Harkko oli
täysipitoista kultaa.

Kivimöhkäle, jolla Tarzan seisoi, oli ulkona aukealla tasanteella
kaupungin ja niiden etäisten kallioiden välillä, joiden yli hän
mustine sotureineen oli edellisenä aamuna kiivennyt. Laskeutua
alas sen karheaa ja jyrkkää sivua pitkin oli perin vaivaloista ja
melkoisen vaarallista apinamiehellekin; mutta vihdoin hän tunsi
laakson pehmeätä maata jalkojensa alla ja vilkaisematta taakseen
Opariin kääntyi vartijakallioita kohti lähtien ripeästi juoksemaan
alanteen poikki.

Aurinko oli juuri nousemassa kun hän saavutti laakean vuorenkukkulan
laakson länsipäässä. Kaukaa alapuoleltaan hän näki savua kohoavan
puunlatvojen yli etukukkulain juurella olevasta metsästä.

"Ihmisiä!" jupisi hän. "Minua takaa ajamaan lähtikin viisikymmentä
miestä. Nekö siellä lienevät?"

Hän astui nopeasti alas kallion sivua pitkin, ja painuen syvään
rotkoon, joka johti alas metsään, hän riensi eteenpäin savua
kohti. Kohdaten metsän syrjän noin kolmanneskilometrin päässä
siitä paikasta, josta ohut savujuova tuprusi, hän nousi puihin.
Varovaisesti hän lähestyi, kunnes hänen näkyviinsä äkkiä ilmestyi
karkeatekoinen _boma_ eli varustettu leiri, jonka keskellä istui
pienten nuotioitten ääressä hänen viisikymmentä waziriansa. Hän huusi
heille heidän omalla kielellään:

"Nouskaat, lapseni, ja tervehtikäät kuningastanne!"

Hämmästyksestä ja pelosta parahtaen hypähtivät soturit pystyyn
tuskin tietäen, pakenisivatko vai jäisivät paikoilleen. Sitten
Tarzan pudottausi yläpuolella riippuvalta oksalta ketterästi heidän
keskellensä. Kun he huomasivat, että siinä tosiaan oli heidän
päällikkönsä ilmielävänä eikä mikään ruumiillistunut henki, olivat he
ilosta suunniltaan.

"Olimme pelkureita, oi Waziri!" huudahti Busuli. "Juoksimme tiehemme
ja jätimme sinut oman onnesi nojaan. Mutta kun pakokauhumme oli
ohitse, vannoimme me palaavamme tai ainakin kostavamme sinun
murhaajillesi. Juuri valmistauduimme kiipeämään vielä kerran
kukkulain yli ja marssimaan aution laakson poikki siihen kauhun
kaupunkiin."

"Oletteko nähneet viittäkymmentä hirveää miestä laskeutumassa
kallioilta tähän metsään, lapseni?" kysyi Tarzan.

"Kyllä, Waziri", vastasi Busuli. "Ne sivuuttivat meidät myöhään
eilen, kun olimme kääntymäisillämme sinua etsimään. He eivät olleet
taitavia metsänkävijöitä. Kuulimme heidän saapumisensa lähes
kahdentuhannen askeleen päästä eli paljoa aikaisemmin kuin heidät
näimme, ja koska meillä oli muuta hommaa, vetäydyimme metsään ja
päästimme heidät ohitsemme. Ne taapersivat nopeasti eteenpäin
lyhyillä säärillä, ja silloin tällöin joku liikkui nelinryömin
niinkuin Bolgani, gorilla. Tosiaankin viisikymmentä hirveää miestä,
Waziri."

Kun Tarzan oli kertonut seikkailunsa ja maininnut löytämästään
keltaisesta metallista, ei ainoakaan epäröinyt hänen tehtyään
suunnitelman, miten palata yöllä tuodakseen täydet kantamukset
noita äärettömiä aarteita. Ja niinpä hämärän verhotessa Oparin
aution laakson riensi jono kiiltävän mustia sotilaita ripeää juoksua
kuivan ja tomuisen tantereen poikki kaupungin edustalla häämöittävää
jättiläiskiveä kohti.

Jos Tarzanista oli ollut vaikeata laskeutua alas kallion sivua
pitkin, huomasi hän pian, että oli melkein mahdotonta saada nuo
viisikymmentä soturia huipulle. Vihdoin suoritettiin tehtävä
apinamiehen jättiläisponnistusten avulla. Kymmenen keihästä
sidottiin päistä toisiinsa, ja toinen pää tästä merkillisestä
ketjusta kiinnitettynä vyötäisille, onnistui Tarzanin vihdoin
kiivetä huipulle. Kerran sinne päästyään hän veti sinne ylös
yhden neekereistään, ja tällä tavoin koko joukkue lopuksi saatiin
turvallisesti kivimöhkäleen päälle. Heti vei Tarzan heidät
aarreaittaan, jossa kullekin kuormattiin kaksi kultaharkkoa, kumpikin
noin kahdeksankymmenen naulan painoinen.

Puoliyön aikaan koko joukkue seisoi taaskin kallion juurella, mutta
raskaine kuormineen kului heiltä aika iltapäivän puoliväliin,
ennenkuin taas pääsivät kallioiden huipulle. Sieltä oli matka
kotiinpäin hidasta, koska nämä ylväät sotijat olivat tottumattomia
kantajan tehtäviin. Mutta he kantoivat taakkojansa valittamatta ja
saapuivat kolmenkymmenen päivän päästä omaan maahansa.

Täällä Tarzan ei jatkanutkaan matkaa luoteeseen ja heidän omaan
kyläänsä, vaan opasti heidät melkein suoraan länteen, kunnes hän
kolmannenneljättä päivän aamuna käski heidän purkaa leirinsä ja
palata omaan kyläänsä jättäen kullan siihen, mihin sen olivat
edellisenä iltana pinonneet.

"Entä sinä, Waziri?" kysyivät he.

"Minä jään tänne muutamiksi päiviksi, lapseni", vastasi apinamies.
"Rientäkää nyt vaimojenne ja lastenne luo."

Heidän mentyänsä Tarzan otti kaksi kultaharkkoa ja hypäten puuhun
kiiti keveästi sotkuisen ja läpitunkemattoman pohjapensaikon
yläpuolella parin sadan metrin päähän, sukeltaakseen äkkiä esille
pienelle pyöreälle aukeamalle, jonka ympärillä aarniometsän
jättiläiset kohosivat kuin vartijasotilaat. Tämän luonnollisen
amfiteatterin keskellä oli pieni laakeapäinen, kovamultainen kumpu.

Satoja kertoja ennen oli Tarzan ollut tällä eristetyllä paikalla,
jota ympäröivät niin tiheästi okaiset pensaat ja toisiinsa
kietoutuneet laajalle versovat köynnökset ja kiertokasvit, ettei
edes Sheeta, leopardi, voinut pujotella siitä lävitse eikä Tantor
jättiläisvoimallaan kyennyt murtamaan esteitä, jotka suojelivat
isojen apinain neuvottelusalia kaikilta muilta, paitsi villin
viidakon vaarattomilta asujilta.

Tarzan teki viisikymmentä retkeä, ennenkuin oli sijoittanut kaikki
kultaharkot amfiteatterin sisäpuolelle.

Sitten hän otti vanhan, ukkosen runteleman puun onkalosta juuri
saman lapion, jolla oli kaivanut esille professori Archimedes Q.
Porterin kirstun, senjälkeen kun kerran oli sen tähän samaan paikkaan
apinamaisesti haudannut. Tällä hän kaivoi pitkän kuopan, johon pani
neekerien Oparin kaupungin unohdetuista aarreholveista tuoman kullan.

Sinä iltana hän nukkui amfiteatterissaan ja läksi aikaisin
seuraavana aamuna käymään hökkelissään ennenkuin palaisi waziriensa
luo. Nähdessään kaiken olevan koskemattomana hän meni viidakkoon
metsästämään aikoen tuoda saaliin majaansa, jossa voisi rauhassa
aterioida ja viettää yönsä mukavalla vuoteella.

Hän samoili viisi englanninpenikulmaa etelään päin leveähkön joen
rantoja kohti, joka laski mereen noin kuuden penikulman päässä
majasta. Hän oli kulkenut sisämaahan vajaan kilometrin verran, kun
hänen tottuneisiin sieraimiinsa äkkiä lemahti se haju, joka panee
koko villin viidakon vavahtamaan, -- Tarzan haistoi ihmisen.

Tuuli puhalsi valtamereltä, joten Tarzan tiesi, että ne, joista haju
lähti, olivat hänestä länteen. Ihmisen hajuun sekaantui Numan haju.
Ihminen ja leijona. "Parasta, että riennän", ajatteli apinamies,
sillä hän oli tuntenut valkoisten tuoksun. "Numa saattaa olla
metsästämässä."

Kun hän puiden lävitse saapui viidakon syrjään, näki hän naisen
polvistuneena rukoukseen, ja tämän edessä seisoi villin alkuihmisen
näköinen valkoinen mies, kasvot kätkettyinä käsivarsiin. Miehen
takana hiipi kapinen leijona verkalleen helppoa saalista kohti.
Tarzan ei voinut nähdä kummankaan piirteitä.

Numa oli jo hyppäämäisillään. Ei saanut tuhlata sekuntiakaan. Tarzan
ei voinut edes irroittaa joustansa ja sovittaa vasamaa kyllin
ajoissa, lähettääkseen kuolettavan, myrkyllisen esineen keltaiseen
turkkiin. Hän oli liian kaukana ajoissa tavoittaakseen petoa
veitsellään. Jäljellä oli vain yksi toivo -- yksi ainoa vaihtoehto,
ja apinamies toimi ajatuksen nopeudella.

Vahvalihaksinen käsivarsi työntyi taaksepäin -- lyhykäisen
murtosekunnin viipyi keihäs jättiläisen olalla -- ja sitten mahtava
käsivarsi työntyi eteenpäin, ja nopea kuolema viuhui eteen sattuvien
lehvien lävitse hautautuakseen loikkaavan leijonan sydämeen.
Äännähtämättä se kierähti aiottujen uhriensa eteen -- hengetönnä.

Hetkiseksi ei liikahtanut mies eikä nainen. Sitten jälkimäinen avasi
silmänsä ihmetellen katsellakseen kuollutta petoa toverinsa takaa.
Kauniin pään kohotessa Apinain Tarzan haukkasi ilmaa epäuskoisessa
kummastuksessa. Oliko hän hullu? Eihän se voinut olla se nainen, jota
hän rakasti. Mutta kukaan muu se ei tosiaan ollut.

Ja sitten nainen nousi, ja mies kaappasi hänet syliinsä suudellakseen
häntä, ja äkkiä näki apinamies punaista murhan verisen usvan läpi,
vanhan arven hänen otsallaan polttaessa tulipunaisena hänen ruskeaa
ihoansa.

Hänen villeillä kasvoillaan oli peloittava ilme, kun hän sovitti
myrkytetyn vasaman jouseensa. Julma valo kiilui noissa harmaissa
silmissä hänen tähdätessään suoraan alapuolella olevan, mitään
aavistamattoman miehen selkään.

Hetkiseksi hän vilkaisi kiilloitettua vasamaa pitkin, vetäen jousen
jänteen kauaksi taaksepäin, jotta nuoli lävistäisi sydämen, johon se
oli tähdätty.

Mutta hän ei päästänyt turmiollista sanansaattajaa. Verkalleen vaipui
nuolen kärki, arpi haihtui ruskealta otsalta, jousen jänne höltyi, ja
pää kumarassa kääntyi Apinain Tarzan surumielin viidakkoon wazirien
kylää kohti.



KOLMASKOLMATTA LUKU

Viisikymmentä hirveätä miestä


Muutamia pitkiä minuutteja seisoivat Jane Porter ja William Cecil
Clayton ääneti katsellen pedon kuollutta ruumista, sittenkun olivat
juuri viimeisessä silmänräpäyksessä sen kynsistä pelastuneet.

Tyttö puhui ensimmäiseksi äskeisen sisällisestä pakosta tekemänsä
tunnustuksen jälkeen.

"Ken se saattoi olla?" kuiskasi hän.

"Jumala tietää!" vastasi mies vain.

"Jos hän on ystävä, niin miksei hän näyttäydy?" jatkoi Jane. "Eikö
pitäisi kutsua häntä ja edes kiittää?"

Konemaisesti totteli Clayton, mutta ei kuulunut mitään vastausta.

Jane Porteria puistatti. "Salaperäinen viidakko", jupisi hän. "Kauhea
viidakko. Se toistaa ystävyydenilmaisutkin kamalin keinoin."

"Meidän olisi parasta palata suojaan", sanoi Clayton. "Siellä olet
toki hiukan paremmin turvassa. Minusta ei ole minkäänlaista turvaa",
lisäsi hän katkerasti.

"Älä puhu niin, William", pyysi tyttö kiireesti, kovin pahoillaan
haavasta, jonka oli sanoillaan iskenyt. "Sinä teit minkä voit. Olet
ollut jalo, uhrautuva ja urhea. Ei ole sinun syysi, että et ole
yli-ihminen. Olen tuntenut vain yhden ainoan miehen, joka olisi
voinut tehdä enemmän kuin sinä. Sanani olivat vastavaikutuksen
tuottamassa kiihtymyksessä huonosti valitut, -- en halunnut sinua
haavoittaa. Toivon ainoastaan meidän molempain kerta kaikkiaan
käsittävän, että minä en koskaan mene kanssasi naimisiin... Sellainen
avioliitto olisi huono teko."

"Luulen käsittäväni", vastasi Clayton. "Älkäämme puhuko siitä enää --
ainakaan ennenkuin olemme jälleen sivistyneessä maailmassa."...

Seuraavana päivänä Thuranin tila paheni. Hän houraili melkein
lakkaamatta. He eivät voineet tehdä mitään auttaakseen häntä eikä
Clayton ollut kovin halukas mitään yrittämäänkään Tytön puolesta
hän pelkäsi venäläistä -- sydämensä pohjasta hän toivoi, että
mies kuolisi. Ajatus, että hänelle itselleen tapahtuisi jotakin,
mikä jättäisi tytön kokonaan tuon pedon armoille, herätti hänessä
suurempaa levottomuutta kuin mahdollisuus, että Janea odotti melkein
varma kuolema, jos jäisi aivan yksikseen julman aarniometsän
liepeille.

Englantilainen kiskoi raskaan keihään leijonan ruumiista, joten
hän sinä aamuna mennessään viidakkoon metsästämään liikkui paljoa
turvallisemmin tuntein kuin koskaan ennen tälle villille rannikolle
joutumisensa jälkeen. Senpä vuoksi hän eteni kauemmaksi kuin ennen
milloinkaan.

Ollakseen mahdollisimman kaukana kuumeesta hulluna hourailevasta
venäläisestä Jane Porter oli astunut suojasta puun juurelle --
kauemmaksi hän ei uskaltanut lähteä. Täällä hän Claytonin häntä
varten rakentamain karkeiden tikkaiden ääressä katseli meren ulapalle
alituinen toivonkipinä rinnassaan, että joku laiva tulisi näkyviin.

Hänen selkänsä oli viidakkoon käännettynä, joten hän ei nähnyt ruohon
väistyvän eikä sen välitse kurkistavia villejä kasvoja. Pienet,
veristyneet, lähekkäiset silmät vaanivat kiinteästi tyttöä, silloin
tällöin pälyillen avonaiselle rannikolle tarkastellakseen, oliko
muita saapuvilla kuin hän.

Sitten ilmestyi toinen pää, sitten vielä yksi ja vieläkin. Suojassa
lepäävä mies alkoi uudestaan houria, ja päät hävisivät jälleen yhtä
kiireesti kuin olivat ilmestyneetkin. Mutta pian ne pistäytyivät taas
esille, kun tyttö ei osoittanut mitään hämmentymisen merkkejä puussa
makaavan miehen alituisen vaikerruksen johdosta.

Yksi erältään sukelsi viidakosta eriskummaisia hahmoja hiipiäkseen
salavihkaa mitään aavistamatonta naista kohti. Heikko ruohonkahina
kiinnitti hänen huomionsa. Hän kääntyi, ja edessä oleva näky sai
hänet hoippumaan jaloilleen pelosta parahtaen. Sitten ne piirittivät
hänet äkkihyökkäyksellä. Nostaen hänet kokonaan maasta pitkillä
gorillankäsivarsillaan kääntyi yksi olennoista kantamaan häntä
viidakkoon. Likainen käpälä peitti hänen suunsa tukahduttaakseen
hänen huutonsa. Monien kiduttavien viikkojen riuduttama tyttö oli
liian heikko vastustaakseen tätä järkytystä. Tärvellyt hermot
herpaantuivat, ja hän meni tainnoksiin.

Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa aarniometsän
syvyydessä. Oli yö. Iso nuotio loimusi pienellä aukeamalla, missä
hän virui. Sen ympärillä kyyrötti viisikymmentä hirveää miestä.
Niiden päitä ja kasvoja verhosi takkuinen karva. Pitkät käsivarret
lepäsivät notkistetuilla polvilla, ja sääret olivat lyhyet ja väärät.
Kuin metsän eläimet kalusivat ne saastaista ruokaa. Nuotion syrjällä
kiehui pata, ja siitä joku noista olennoista silloin tällöin veti
lihankappaleen teroitetulla kepillä. Kun he huomasivat vankinsa
tulleen tajuihinsa, paiskasi lähellä seisova olento likaisella
kädellään kimpaleen tätä iljettävää moskaa hänellekin. Se kierähti
aivan hänen viereensä, mutta hän vain sulki silmänsä tuntien
kuvotusta.

Monta päivää he matkustivat tiheän metsän läpi. Tyttöä, joka oli
uuvuksissa ja jonka jalat olivat hellinä, puolittain laahattiin,
puolittain työnnettiin pitkät, kuumat, tuskalliset päiväkaudet.
Toisinaan, kun hän kompastui ja kaatui, töykkäsi ja potkaisi häntä
lähin noista kauheista miehistä. Kauan ennen kuin he saapuivat
matkansa perille, oli hän heittänyt pois kenkänsä, joiden anturoista
ei enää ollut tietoa. Hänen vaatteensa olivat repeilleet pelkiksi
risoiksi ja rihmoiksi, ja kurjien rääsyjen raoista vilkkui hänen
ennen valkoinen ja hentoinen ihonsa sieroittuneena ja verisenä
tuhansien armottomien okaiden ja piikkipensaiden kosketuksesta,
joiden välitse häntä oli laahattu.

Matkan kahtena viimeisenä päivänä hän oli niin näännyksissä ettei
häntä millään potkimisella eikä pahoinpitelyllä voitu saada nousemaan
vaivaisille, verta vuotaville jaloilleen. Ylen kiusattu luonto
oli saavuttanut kestävyytensä äärimmäisen rajan, ja tyttö oli
ruumiillisesti kykenemätön kohottautumaan edes polvilleen.

Sillaikaa kun nuo ihmispedot ympäröivät häntä äännellen uhkaavasti,
samalla kun ärsyttivät häntä sauvoillaan, löivät ja potkivat häntä
nyrkeillään ja jaloillaan, virui hän silmät ummessa rukoillen
avukseen laupiasta kuolemaa, jonka hän tiesi ainoaksi, mikä voisi
pelastaa hänet näistä kärsimyksistä. Mutta se ei tullut. Ja vihdoin
nuo viisikymmentä hirmuista miestä käsittivät, että uhri ei enää
kyennyt kävelemään, minkä vuoksi he nostivat hänet maasta ja
kantoivat häntä lopun päivää.

Myöhään eräänä iltapäivänä hän näki mahtavan kaupungin raunioiden
häämöittävän edessään, mutta niin heikko ja sairas hän oli, että se
ei herättänyt hänessä vähäisintäkään mielenkiintoa. Kantoivatpa he
häntä minne tahansa, hänen vankeutensa saattoi loppua vain yhdellä
tavalla näiden ihmispetojen vallassa.

Vihdoin he menivät kahden ison muurin läpi ja tulivat
raunioittuneeseen kaupunkiin. He kantoivat hänet ränstyneeseen
rakennukseen, ja täällä tulvi esille sadoittain muita samanlaisia
olentoja kuin hänen tuojansa; mutta joukossa oli myöskin
naispuolisia, jotka näyttivät vähemmän kauheilta. Hänen huomatessaan
heidät välähti ensimmäinen toivonsäde hänen kurjuuttansa
lievittämään. Mutta se toivo oli lyhytaikainen, sillä naiset eivät
osoittaneet hänelle myötätuntoa, jos kohta eivät tehneet hänelle
pahaakaan. Kun hänet oli tarkastettu rakennuksessa olijain täydeksi
tyydytykseksi, vietiin hänet pimeän kammion alla oleviin holveihin,
mihin hänet jätettiin paljaalle lattialle, ja hänen viereensä
laskettiin metallinen vesikulho ja toinen ruualla täytetty.

Viikkokauteen hän näki ainoastaan naisia, joiden velvollisuutena oli
tuoda hänelle ruokaa ja vettä. Vähitellen palasivat hänen voimansa
-- pian hän olisi leimuavalle jumalalle uhrattavassa kunnossa. Oli
tosiaan onni, että hän ei tiennyt, mikä kohtalo häntä odotti.

       *       *       *       *       *

Kun Apinain Tarzan liikkui verkalleen viidakon läpi, sitten kun oli
heittänyt keihään, joka pelasti Claytonin ja Jane Porterin Numan
hampaista, oli hänen mielensä täynnä kaikkea sitä surua, jonka äsken
avattu sydämenhaava tuottaa.

Hän oli iloinen, että oli kyllin ajoissa hillinnyt kätensä
suorittamasta tekoa, jota hän mustasukkaisuuden ensi puuskassa oli
ajatellut. Vain murtosekunti puuttui, että Clayton olisi saanut
surmansa apinamiehen kädestä. Siinä lyhyessä hetkisessä, joka oli
kulunut senjälkeen, kun hän tunsi tytön ja hänen toverinsa, siihen
asti, kunnes englantilaisen sydämeen tähdättyä vasamaa pitelevät
lihakset olivat höltyneet, oli Tarzan ollut eläimellisten vaistojen
rajun ja villin vimman vallassa.

Hän oli nähnyt toivomansa naisen -- oman -- puolisonsa -- toisen
syleilyssä. Hänellä oli vain yksi mahdollisuus avoinna viidakon
julman lain mukaan, joka häntä tässä toisessa olotilassa johti; mutta
juuri ennenkuin vielä oli liian myöhäistä, olivat hänen luontaisen
ritarillisuutensa jalommat tunteet taltuttaneet hänen intohimonsa
loimuavat liekit ja pelastaneet hänet. Tuhat kertaa hän kiitti
kohtaloa, että ne olivat saaneet voiton, ennenkuin hänen sormensa
olivat lennättäneet kiilloitetun nuolen.

Hänen ajatellessaan paluuta wazirien luo tuntui se hänestä
vastenmieliseltä. Hän ei halunnut nähdä ihmisolentoa. Vähintäänkin
hän tahtoi yksinään samoilla viidakossa, kunnes hänen murheensa ota
oli tylsynyt. Eläintoveriensa lailla hän kärsi mieluummin yksinään ja
hiljaisuudessa.

Sen yön hän nukkui jälleen apinain amfiteatterissa, ja useita päiviä
hän metsästeli sieltä käsin palaten aina yöksi. Kolmannen päivän
iltapuolella hän palasi aikaisin. Hän oli loikonut pyöreän aukeaman
pehmeässä ruohossa vain muutamia minuutteja, kun kuuli etelästä tutun
äänen. Joukko isoja apinoita oli kulkemassa viidakon läpi -- siitä
hän ei voinut erehtyä. Hän kuunteli muutamia minuutteja. Ne olivat
tulossa amfiteatteria kohti.

Tarzan nousi veltosti ja ojensihe. Hänen tarkat korvansa seurasivat
lähestyvän lauman jokaista liikettä. Ne olivat tuulen puolella,
ja nyt hän tunsi niiden hajun, vaikkei olisi kaivannutkaan
lisätodistusta siitä, että oli oikeassa.

Kun ne tulivat lähemmäksi amfiteatteria, pujahti Apinain Tarzan
kentän toisella puolella puiden oksiin. Siellä hän odotti
tarkatakseen tulijoita. Eikä hänen tarvinnutkaan kauan odottaa.
Pian ilmestyivät karvaiset kasvot matalampien oksien sekaan häntä
vastapäätä. Julmat, pienet silmät tähystivät aukeamaa yhdellä
vilkaisulla, ja sitten eläin haukahteli tiedonannon takanaan
oleville. Tarzan eroitti sanat. Vakoilija ilmoitti heimonsa muille
jäsenille, että väylä oli vapaa ja että ne voivat turvallisesti tulla
aukeaman sisäpuolelle.

Ensiksi harpata pöllähti johtaja ketterästi pehmeälle ruohomatolle
ja hänen jälkeensä yksi erältään lähes sata ihmisenmuotoista apinaa.
Siinä oli isoja täysikasvuisia eläimiä ja useita poikasia. Muutamat
imevät lapset pysyttelivät villien emojensa pörröisessä niskassa.

Tarzan tunsi monta heimon jäsenistä. Se oli sama, jonka joukkoon
hän pienoisena lapsena oli tullut. Monet aikuisista olivat olleet
pikkuapinoita hänen poikana ollessaan. Hän oli leikkinyt ja ilakoinut
niiden kanssa tässä samassa viidakossa niiden lyhyen lapsuuden
aikana. Hän aprikoi, tuntisivatko ne hänet -- eräiden apinain muisti
ei ulotu kovin pitkälle, ja kaksi vuotta voi niille olla iäisyys.

Siitä keskustelusta päättäen, jonka hän kuuli, hän käsitti, että ne
olivat tulleet valitsemaan uutta kuningasta, -- niiden edellinen
päällikkö oli pudonnut katkenneelta oksalta sadan jalan korkeudesta
ja joutunut ennenaikaisen kuoleman uhriksi. Tarzan astui kentän yli
riippuvan oksan latvaan aivan heidän näkyviinsä. Erään naaraksen
vilkkuvat silmät äkkäsivät hänet ensiksi. Haukuntaa muistuttavilla
kurkkuäänteillä se kiinnitti toisten huomion havaintoonsa. Muutamat
isot urokset nousivat pystyyn paremmin nähdäkseen tungettelijan.
Paljastetuin torahampain ja niskakarvat pystyssä ne tulivat hitaasti
häntä kohti murahdellen pahaaennustavasti syviä kurkkuääniä.

"Karnath, minä olen Apinain Tarzan", lausui apinaihminen heimonsa
äidinkielellä. "Etkö muista minua? Yhdessä me ärsytimme Numaa
heittelemällä sitä varvuilla ja pähkinöillä korkeiden oksien
turvista, kun vielä olimme pikkuapinoita." Elukka, jota hän oli
puhutellut, pysähtyi, villeillä kasvoillaan puolittain tajuava
typerän ihmettelyn ilme.

"Ja Magor", jatkoi Tarzan kääntyen toisen puoleen, "etkö muista
entistä kuningastanne -- häntä, joka tappoi mahtavan Kerchakin? Katso
minuun! Enkö minä ole sama Tarzan -- mainio metsästäjä -- voittamaton
taistelija, jonka te kaikki ennen tunsitte?"

Kaikki apinat kerääntyivät nyt lähemmäs, mutta pikemmin
uteliaisuudesta kuin uhkaavina. Ne mutisivat keskenään muutaman
silmänräpäyksen.

"Mitä sinä nyt meidän keskuudestamme etsit?" kysyi Karnath.

"Rauhaa vain", vastasi apinamies.

Taaskin apinat neuvottelivat.

"Tule sitten rauhassa, Apinain Tarzan", sanoi hän.

Ja niin hyppäsi apinain Tarzan ketterästi ruohikkoon tämän hurjan
ja kamalan lauman keskelle. Hän oli läpikäynyt kehityksen sarjan ja
palannut jälleen elukaksi elukkain joukkoon. Ei siinä lausuttu mitään
sellaisia tervehdyksiä kuin olisi vaihdettu ihmisten kesken kahden
vuoden eron jälkeen. Useimmat apinat jatkoivat pieniä hommiaan, jotka
apinamiehen tulo oli keskeyttänyt, kiinnittämättä häneen sen enempää
huomiota kuin jos hän ei olisi koskaan heimosta poistunutkaan.

Pari urosta, jotka eivät olleet kyllin iäkkäitä muistaakseen
häntä, kömpivät nelinryömin hänen viereensä haistellakseen häntä,
ja yksi paljasti hampaansa ja mörisi uhkaavasti, -- se olisi heti
tahtonut sijoittaa Tarzanin oikeaan paikkaansa. Jos Tarzan olisi
ulisten perääntynyt, niin nuori uros olisi luultavasti ollut aivan
tyydytetty, mutta sittemmin olisi Tarzanin asema apinatoverien
parissa aina ollut alempi kuin hänen syrjäyttäjänsä.

Mutta Apinain Tarzan ei perääntynyt. Sensijaan hän heilahdutti
jättiläiskämmentään mahtavien lihaksiensa koko voimalla ja sivaltaen
nuorta urosta pitkin päätä paiskasi hänet lentämään koivet harallaan
kentän yli. Apina nousi ja hyökkäsi uudestaan häntä vastaan samassa
tuokiossa, ja tällä kertaa he iskivät toisiinsa repivin kynsin
ja raatelevin hampain -- tai ainakin oli se ollut nuoren uroksen
aikomus. Mutta tuskin he olivat kaatuneet maahan möristen ja
puuskuen, kun apinamiehen sormet tapasivat vastustajansa kurkun.

Sitten nuori uros lakkasi ponnistelemasta ja oli ihan hiljaa. Tarzan
päästi otteensa ja nousi -- hän ei tahtonut surmata, vaan ainoastaan
opettaa nuorelle apinalle ja mahdollisille katselijoille, että
Apinain Tarzan oli vieläkin mestari.

Läksyllä oli tarkoitettu tulos -- nuoret apinat pysyttelivät poissa
hänen tieltään, kuten nuorten apinain pitääkin väistää parempiansa,
eivätkä vanhat urokset yrittäneet riistää hänen etuoikeuksiaan.
Muutaman päivän olivat pienokaisiaan imettävät emoapinat epäluuloisia
häntä kohtaan, ja kun hän uskaltausi liian lähelle niitä, hyökkäsivät
ne häntä kohti kidat avoinna ja kamalasti karjuen. Silloin Tarzan
pujahti varovaisesti loitommalle, sillä sekin oli tapana apinoiden
keskuudessa vain hullut urokset hyökkäävät äidin kimppuun. Mutta
vähän ajan päästä ne tottuivat häneen.

Hän metsästi niiden kanssa niinkuin entisinä aikoina, ja kun ne
huomasivat, että hän heitä itseänsä älykkäämpänä opasti aina
parhaille ruokapaikoille ja että hän ovelasti heitetyllä köydellään
pyydysti herkullista riistaa, jollaista he harvoin tai eivät
koskaan olleet maistaneet, alkoivat he jälleen katsella häntä
niinkuin olivat katselleet ennenvanhaan, sittenkun hän oli tullut
heidän kuninkaakseen. Ja niin tapahtui, että he, ennenkuin lähtivät
amfiteatterista vaelluksilleen, olivat jälleen valinneet hänet
päällikökseen.

Apinamies oli aivan tyytyväinen uuteen osaansa. Hän ei ollut
onnellinen -- sitä hän ei enää koskaan voisi olla, mutta hän oli
ainakin mahdollisimman kaukana kaikesta, mikä voisi muistuttaa hänen
entisestä kurjuudestansa. Kauan sitten hän oli luopunut kaikesta
aikomuksesta palata sivistyneeseen maailmaan, ja nyt hän oli
päättänyt enää olla menemättä mustien wazirilaisystäviensäkään luo.
Hän oli ikiajoiksi kieltäytynyt ihmisen olotilasta. Apinana hän oli
elämänuransa aloittanut ja apinana hän kuolisi.

Hän ei kuitenkaan voinut karkoittaa muististaan, että se nainen,
jota hän rakasti, oli vain päivämatkan päässä hänen heimonsa
liikkumisalueelta, eikä myöskään ahdistavaa pelkoa, että tämä saattoi
olla alituisessa vaarassa. Että tyttö oli huonossa turvassa, sen
hän oli nähnyt sinä lyhyenä hetkenä, kun oli katsellut Claytonin
kykenemättömyyttä. Mitä enemmän Tarzan sitä ajatteli, sitä enemmän
hänen omatuntonsa pisteli häntä.

Vihdoin hän alkoi inhota itseänsä senvuoksi, että salli oman
itsekkään surunsa ja kateutensa olla Jane Porterin ja turvallisuuden
välillä. Mikäli päivät kuluivat, sikäli kiusasi tämä ajatus yhä
enemmän hänen mieltänsä, ja hän oli jo päättämäisillään palata
rannikolle asettuakseen Jane Porterin ja Claytonin vartijaksi, kun
hänen korviinsa tuli uutinen, joka muutti kaikki hänen suunnitelmansa
ja sai hänet hullun tavoin ryntäämään itää kohti, turmiosta ja
kuolemasta vähääkään välittämättä.

Ennenkuin Tarzan oli palannut heimonsa luo, oli eräs nuori koiras,
kykenemättä hankkimaan aviokumppania oman kansansa keskuudesta,
tavan mukaan samoillut villin viidakon läpi, kuin entiset vaeltavat
ritarit, hankkiakseen itselleen kauniin kainaloisen jostakin
naapuriyhteiskunnasta.

Hän oli juuri palannut morsiamineen ja kertoi nopeasti
seikkailuistaan, ennenkuin ne unohtaisi. Muun muassa sanoi nähneensä
ison lauman kummallisen näköisiä apinoita.

"Ne olivat kaikki karvakasvoisia uroksia, paitsi yksi", selitti hän,
"ja se oli naaras, tätä muukalaistakin vaaleampi väriltään", ja hän
napautti hiljaa peukalollaan Tarzania.

Apinamies kävi silmänräpäyksessä kovin tarkkaavaiseksi. Hän teki
kysymyksiä niin nopeasti kuin nuo hidasälyiset ihmisen irvikuvat
voivat niihin vastata.

"Olivatko kaikki koirakset lyhyitä ja käyräsäärisiä?"

"Olivat."

"Oliko niillä lanteittensa ympärillä Numan ja Sheetan taljoja ja
aseina kepit ja veitset?"

"Oli."

"Ja oliko niillä paljon keltaisia renkaita käsivarsissaan ja
säärissään?"

"Kyllä."

"Oliko naaras -- oliko se pieni ja hento ja hyvin valkoinen?"

"Oli."

"Näkyikö hän kuuluvan heimoon vai oliko hän vanki?"

"Ne laahasivat sitä eteenpäin -- joskus käsivarresta, joskus pitkästä
karvasta, joka kasvoi hänen päässään, ja aina ne sitä potkivat ja
pieksivät. Niitä oli aika hupaista katsella."

"Hyvä Jumala!" mutisi Tarzan. "Missä ne olivat silloin, kun ne näit,
ja mitä tietä ne kulkivat?" jatkoi apinamies.

"Ne olivat toisen veden varrella tuolla takana", ja apina näytti
etelään päin. "Kun ne menivät ohitseni, vaelsivat ne aamua kohti,
ylöspäin pitkin veden syrjää."

"Milloin se tapahtui?" kysyi Tarzan.

"Puoli kuuta sitten."

Enempää kysymättä hyppäsi apinamies puihin ja kiiti kuin ruumiistansa
erkaantunut henki itäänpäin, Oparin ammoin unohdettua kaupunkia
kohti...



NELJÄSKOLMATTA LUKU

Tarzan jälleen Oparissa


Kun Clayton palasi suojaan ja huomasi Jane Porterin olevan poissa,
oli hän nääntyä pelosta ja surusta. Hän tapasi herra Thuranin aivan
järjissään, sillä kuume oli jättänyt hänet ihmeellisen nopeasti, mikä
on yksi sen omituisuuksia. Heikko ja uupunut venäläinen lepäsi vielä
ruohovuoteella heidän majassaan. Kun Clayton kysyi häneltä tyttöä,
näkyi hän kummastelevan, että Jane ei ollut saapuvilla.

"En ole kuullut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi hän. "Mutta
minähän olen suuren osan ajasta ollut tajutonna."

Jos mies ei olisi ollut niin ilmeisesti heikko, olisi Clayton
epäillyt hänellä olevan kaameita tietoja tytön olinpaikasta; mutta
hän näki hyvin, että Thuranilta puuttui riittävää tarmoa omin avuin
edes laskeutuakseen suojasta maahan. Hän ei nykyisessä ruumiillisessa
tilassaan olisi voinut tyttöä vahingoittaa eikä kiivetä karkeita
tikkaita pitkin takaisin suojaan.

Hämärään asti etsi englantilainen läheisestä viidakosta kadonneen
jälkiä tai merkkiä hänen ryöstäjästään. Mutta vaikka noiden
viidenkymmenen hirveän miehen jäljet, tottumattomia metsänkävijöitä
kun olivat, olisivat olleet yhtä selvät tyhmimmällekin viidakon
asukkaille kuin suurkaupungin katu englantilaiselle, astui hän niiden
yli yhä uudelleen parikymmentä kertaa huomaamatta pienintäkään
viittausta, että niin monta miestä oli niitä kulkenut vain jokunen
tunti sitten.

Etsiessään Clayton huuteli yhä tytön nimeä, mutta ainoana tuloksena
oli, että hän herätti Numan, leijonan, huomion. Onneksi hän näki
kyllin ajoissa varjoisen hahmon hiipien pujottelevan häntä kohti
ehtiäkseen kiivetä puun oksille, ennenkuin peto oli tarpeeksi lähellä
häntä tavoittaakseen. Tämä seikka lopetti hänen etsintänsä siksi
päivää, koska leijona asteli edestakaisin hänen alapuolellaan pimeän
tuloon asti.

Senkään jälkeen, kun peto oli poistunut, ei Clayton tohtinut
laskeutua pimentoon, joka oli hänen alapuolellaan, ja niin hän vietti
peloittavan ja kamalan yön puussa. Seuraavana aamuna hän palasi
rannalle luopuen viimeisestäkin toivostaan, että voisi auttaa Jane
Porteria.

Seuraavan viikon aikana monsieur Thuranin voimat palasivat nopeasti
hänen levätessään suojassa, sillä välin kun Clayton pyydysti ruokaa
kummallekin. Nämä miehet eivät koskaan haastelleet, ellei se ollut
välttämätöntä. Clayton asui nyt Jane Porterille varatussa osassa
suojaa ja näki venäläisen vain viedessään hänelle ravintoa tai vettä
tai suorittaessaan muut ystävälliset palvelukset, joita tavallinen
ihmisyys vaati.

Kun Thuran jälleen kykeni kapuamaan alas ja lähtemään ruuan
etsintään, joutui Clayton kuumeen kouriin. Päiväkausia hän
heittelehti houreissaan ja kärsi, mutta kertaakaan ei venäläinen
tullut hänen luokseen. Mitään ravintoa ei englantilainen olisi
voinutkaan nauttia, mutta jano vaivasi ja kidutti häntä kauheasti.
Yhä uudestaan palaavain hourailukohtausten väliajoilla hän kykeni
heikkoudessaankin kerran päivässä hoipertelemaan läheiselle purolle
täyttämään pienen läkkikannun, joka oli ollut pelastusvenheen
harvalukuisten esineiden joukossa.

Thuran tarkkasi häntä tällöin häijyn riemun ilme kasvoillaan --
näkyi tosiaan nauttivan sen miehen kärsimyksistä, joka oikeutetusta
halveksimisestaan huolimatta oli hoivaillut häntä parhaansa mukaan
silloin, kun hän kärsi samoja tuskia.

Vihdoin Clayton kävi niin heikoksi, ettei kyennyt tulemaan suojasta
alas. Päiväkauden hän kärsi veden puutetta turvautumatta venäläiseen,
mutta vihdoin hän ei jaksanut sitä kauemmin kestää, vaan pyysi
Thurania tuomaan hänelle juotavaa.

Venäläinen tuli Claytonin kammion ovelle vesikulho kädessään. Hänen
kasvonsa olivat vääntyneet ilkeään irvistykseen.

"Tässä on vettä", sanoi hän. "Mutta sallikaa minun ensin muistuttaa
teille, että panettelitte minua tytölle -- että piditte hänet
yksinänne ettekä suostunut jakamaan häntä minun kanssani..."

Clayton keskeytti hänet. "Vaiti!" huudahti hän. "Vaiti! Mikä rakki te
olettekaan, kun solvaisette kunnon naisen mainetta hänen otaksuttavan
kuolemansakin jälkeen! Hyvä Jumala! Hupsu olin säästäessäni teidän
henkenne. Te ette ole kelvollinen elämään edes tässä kurjassa maassa."

"Tässä on vetenne", sanoi venäläinen. "Enempää ette saa", ja hän
kohotti maljan huulilleen ja joi. Loput hän heitti ulos tantereelle.
Sitten hän kääntyi jättäen sairaan miehen.

Clayton kääntyi toiselle kyljelleen ja kätkien kasvonsa
käsivarsillaan luopui taistelusta.

Seuraavana päivänä Thuran päätti lähteä rannikkoa pitkin pohjoista
kohti, sillä hän tiesi, että hänen lopuksi täytyi saapua
sivistyneiden ihmisten asuinsijoille -- ainakaan ei mihinkään
pahempaan kuin täällä, ja sitäpaitsi alkoivat kuolevan englantilaisen
hourailut häntä hermostuttaa.

Niinpä hän varasti Claytonin keihään ja lähti matkalleen. Hän
olisi sitä ennen surmannut potilaan, ellei hänen mieleensä olisi
juolahtanut, että se oikeastaan olisi ollut laupeudentyö. Samana
päivänä hän tuli pienelle rannikolla sijaitsevalle majalle, ja
elpynyt toivo täytti hänen rintansa, kun hän näki tämän todistuksen
sivistyksen läheisyydestä, sillä hän ei osannut muuta otaksua kuin
että se oli läheisen siirtolan ulkoasema. Jos hän olisi tiennyt,
kelle se kuului, ja että sen isäntä oli sillä hetkellä vain
moniaan kilometrin päässä sisämaassa, niin hän olisi paennut sitä
paikkaa kuin ruttoa. Mutta Nikolas Rokoff ei tiennyt, ja niin hän
jäi muutamiksi päiviksi nauttimaan majan turvaa ja suhteellista
mukavuutta. Sitten hän ryhtyi taas jatkamaan matkaansa pohjoista
kohti.

Loordi Tenningtonin leirissä tehtiin valmistuksia pysyväisten
asuntojen rakentamiseksi, minkä jälkeen aiottiin lähettää muutama
mies retkelle pohjoiseen päin apua etsimään.

Kun päivät olivat kuluneet ikävöidyn avun saapumatta, alkoi toivo
siitä, että Jane Porter, Clayton ja herra Thuran olivat pelastuneet,
raueta. Kukaan ei enää puhellut asiasta professori Porterille, ja
hän oli niin syventynyt tieteelliseen haaveiluunsa, ettei huomannut
ajan kulumista. Toisinaan hän huomautti, että jonkun päivän päästä
he varmaan näkisivät laivan ankkuroivan heidän rantamansa edustalle
ja että he sitten kaikki pääsisivät onnellisesti yhteen. Joskus hän
mainitsi avuksi rientävästä junasta ja arveli, että lumimyrskyt
olivat sitä ehkä viivästyttäneet.

"Jollen jo tuntisi vanhaa kunnon herrasmiestä niin hyvin", huomautti
Tennington neiti Strongille, "olisin aivan varma, että hänellä... hm,
ei kaikki ruuvit ole ihan -- käsitättehän."

"Jollei se olisi niin haikean surullista, olisi se naurettavaa",
sanoi neiti alakuloisesti. "Minä, joka olen tuntenut hänet koko
ikäni, tiedän, kuinka hän jumaloi Janea; mutta muista täytyy näyttää,
että hän on aivan välinpitämätön tytön kohtalosta. Se johtuu vain
siitä, että hän on ihan liian epäkäytännöllinen käsittääkseen mitään
niin todellista kuin kuolema, jollei hän saa siitä melkein varmoja
todisteita."

"Ette voisi arvata, missä puuhissa hän eilen oli", jatkoi Tennington.
"Olin tulossa kotiin yksinäni pieneltä metsästysretkeltä, kun näin
hänen kävelevän ripeästi otusten polkua pitkin, jota myöten palasin
leiriin. Hänen kätensä olivat yhteen liitettyinä pitkän mustan takin
liepeitten alla ja korkea hattu oli lujasti painettuna päähän, kun
hän silmät maahan luotuina riensi eteenpäin, luultavasti jotakin
äkillistä surmaa kohti, jollen olisi häntä pysäyttänyt.

"'Kah, mihin ihmeessä te olette matkalla, professori?' kysyin
häneltä. 'Menen kaupunkiin, loordi Tennington', vastasi hän
mahdollisimman totisesti, 'menen valittamaan postimestarille
maaseutupostin säännöttömästä jakelusta, josta täällä kärsimme. Minä
nähkääs en ole saanut minkäänlaista postilähetystä viikkokausiin.
Pitäisi olla saapunut useitakin kirjeitä Janelta. Asiasta on heti
tehtävä ilmoitus Washingtoniin.'

"Ettekä uskoisi, neiti Strong", jatkoi Tennington, "mikä hiton työ
minulla oli saadakseni sen vanhan herran käsittämään, että täällä
ei ole mitään maaseutupostin jakelua eikä edes kaupunkia, että hän
ei ollut samalla mantereellakaan kuin Washington, eikä samalla
pallonpuoliskolla.

"Sitten kun hän sen tajusi, alkoi hän olla huolissaan tyttärestänsä
-- mikä luullakseni oli ensi kerta, kun hän todella käsitti
täkäläisen asemamme ja sen mahdollisuuden, että neiti Porteria ei
oltu pelastettu."

"Sen ajatteleminen kiusaa minua", virkkoi tyttö, "enkä kuitenkaan voi
ajatella mitään muuta kuin seurueemme puuttuvia jäseniä".

"Toivokaamme parasta", vastasi Tennington. "Te itse olette antanut
meille kaikille loistavan esimerkin urhoollisuudesta, sillä teidän
menetyksenne on tavallaan ollut suurin."

"Niin", vastasi hän; "en olisi voinut rakastaa Jane Porteria enemmän,
vaikka hän olisi ollut oma sisareni".

Tennington ei ilmaissut tuntemaansa kummastusta. Hän ei ollut
laisinkaan sitä tarkoittanut. Hän oli ollut paljon tämän Marylandin
kauniin tyttären kanssa _Lady Alicen_ haaksirikon jälkeen ja
vastikään tehnyt sen havainnon, että hän olikin kiintynyt tyttöön
paljoa enemmän kuin olisi hänen sielunrauhalleen terveellistä, sillä
nyttemmin hän muisteli melkein alituisesti, mitä herra Thuran oli
luottavaisesti hänelle vihjaissut kihlauksestaan neiti Strongin
kanssa. Hän aprikoi, oliko Thuranin ilmoitus sittenkään ollut aivan
tarkka. Hän ei ollut tytön puolelta koskaan havainnut vähäisintäkään
merkkiä muusta kuin tavallisesta ystävyydestä.

"Ja herra Thuranin menetys, jos he ovat hukkuneet, tuottaisi teille
katkeran surun", rohkeni hän tunnustella.

Tyttö vilkaisi häneen nopeasti. "Herra Thuranista oli tullut oikein
hyvä ystävä", sanoi hän. "Minä pidin hänestä varsin paljon, vaikken
ole tuntenut häntä kuin vasta niin lyhyen ajan."

"Ettekö siis ollutkaan kihloissa hänen kanssaan?" sopersi ioordi.

"Laupias taivas!" huudahti neiti Strong. "En, tunteeni häntä kohtaan
eivät olleet laisinkaan sitä laatua."

Jotakin halusi loordi Tennington lausua neiti Strongille -- kovin
hän halusi sanoa ja sanoa sen heti; mutta miten olikaan, sanat
takertuivat hänen kurkkuunsa. Hän yritti kömpelösti pari kertaa,
rykäisi, karahti kasvoiltaan punaiseksi ja huomautti lopuksi vain
toivovansa, että majat saataisiin valmiiksi ennen sadekauden alkua.

Mutta aavistamattaan hän oli toimittanut tytölle juuri aikomansa
tiedonannon ja tehnyt hänet onnelliseksi -- onnellisemmaksi kuin
Hazel vielä koskaan oli ollut.

Juuri silloin keskeytti enemmän keskustelun kummallisen ja
peloittavan olennon näkeminen sen tullessa esille viidakosta juuri
leirin eteläpuolelta. Tennington ja tyttö näkivät sen samaan aikaan.
Englantilainen tavoitti revolveriansa, mutta kun puolialaston,
parroittunut olento ääneen mainitsi hänen nimensä ja tuli
juoksujalkaa heitä kohti, antoi hän kätensä vaipua ja astui tulijaa
vastaan.

Kukaan ei olisi tätä likaista, kovin laihtunutta, yhdellä ainoalla,
pienistä turkisnahoista tehdyllä vaatekappaleella verhottua olentoa
tuntenut moitteettomaksi monsieur Thuraniksi, jonka seurue oli
viimeksi nähnyt _Lady Alicen_ kannella.

Ennenkuin pienen seurueen muut jäsenet saivat tiedon hänen
saapumisestaan, kyselivät Tennington ja neiti Strong häneltä muiden
veneessä olleiden kohtaloa.

"Ne ovat kaikki kuolleet", vastasi Thuran. "Kolme merimiestä kuoli,
ennenkuin pääsimme maihin. Neiti Porterin sieppasi joku viidakon
villi eläin, sillä välin kun minä viruin kuumehoureissa. Clayton
kuoli samaan kuumeeseen vain muutama päivä sitten. Ja ajatelkaa, että
kaiken tämän ajan on meitä eroittanut vain muutaman penikulman taival
-- tuskin päivämatka. Se on kauheata!"

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan Jane Porter virui holvissa Oparin vanhan kaupungin
temppelin alla, sitä hän ei tiennyt. Jonkun aikaa hän oli
kuumehoureissa, mutta taudin taltuttua hän alkoi vasta nyt vähitellen
palata voimiinsa. Joka päivä viittasi ruokaa tuova nainen häntä
nousemaan, mutta moneen päivään kykeni tyttö vain pudistamaan
päätänsä ilmoittaakseen, että hän oli siihen liian heikko.

Mutta vihdoin hän jaksoi nousta jaloilleen ja sitten horjua
muutamia askeleita, tukien itseään toisella kädellään seinään.
Hänen kiinniottajansa tarkkasivat häntä nyt yhä uteliaammin. Päivä
lähestyi, ja uhri voimistui.

Sitten se päivä tuli, ja nuori nainen, jota Jane Porter ei ollut
ennen nähnyt, astui useiden toisten kanssa hänen vankiluolaansa.
Täällä suoritettiin jonkinlainen uskonnollinen meno, -- sen
uskonnollisesta laadusta tyttö oli varma, ja niinpä hän sai uutta
rohkeutta ja iloitsi siitä, että oli joutunut ihmisten pariin, jotka
ilmeisesti olivat uskonnon hienostuttavan ja miedontavan vaikutuksen
alaisia. Ne kohtelisivat häntä inhimillisesti -- siitä hän nyt oli
aivan varma. Ja kun hänet sitten vietiin vankiluolastaan pitkien,
pimeiden käytävien kautta ja sementtiportaita ylös uhkeaan pihaan,
meni hän kernaasti, jopa iloisestikin -- sillä olihan hän Jumalan
palvelijain seurassa. Mahdollisesti niiden käsitys korkeimmasta
olennosta ei kylläkään ollut hänen oman vakaumuksensa mukainen,
mutta että niillä oli jumala, se oli hänelle riittävä todistus
ystävällisyydestä ja hyvänsuopaisuudesta.

Mutta nähdessään pihan keskellä kivialttarin ja sillä sekä
sementtilattialla sen läheisyydessä tummanruskeita täpliä Jane Porter
alkoi ihmetellä ja epäillä. Kun nuo olennot kumartuivat köyttämään
hänen nilkkansa ja sitoivat ranteet selän taakse, muuttui hänen
epäluulonsa peloksi. Ja kun hänet hetkistä myöhemmin nostettiin ja
laskettiin selälleen alttarin poikki, jätti toivo hänet kokonaan, ja
hän vapisi hirveän pelon tuskassa.

Tulenpalvojain eriskummaisen tanssin aikana, joka senjälkeen seurasi,
hän lepäsi kauhusta jähmettyneenä, eikä hänen tarvinnut nähdä
ylipapittaren kädessä verkalleen kohoavaa terää, käsittääkseen jo,
mihin kohtaloon hänet oli tuomittu.

Kun käsi alkoi laskeutua, sulki Jane Porter silmänsä ja lähetti
hiljaisen rukouksen luojalleen, jonka kasvojen eteen hän niin pian
joutuisi. Sitten hän uupui väsyneiden hermojensa jännityksestä ja
meni tainnoksiin.

       *       *       *       *       *

Yöt päivät kiiti Apinain Tarzan aarniometsän läpi raunioitunutta
kaupunkia kohti, jossa varmasti otaksui rakastettunsa viruvan joko
vankina tai kuolleena.

Vuorokaudessa hän samosi saman taipaleen, johon viideltäkymmeneltä
hirveältä mieheltä oli kulunut lähes viikko, sillä Apinain Tarzan
vaelsi pitkin ylängön lehvätietä korkealla toisiinsa kietoutuneiden
köynnösten yläpuolella, jotka tekevät liikkumisen maanpinnalla
vaikeaksi.

Nuoren urosapinan kertomasta tarinasta oli hänelle selvinnyt, että
vangittu tyttö oli juuri Jane Porter, koska viidakossa ei ollut
mitään muuta pientä valkoista "naarasta". "Koirakset" hän oli apinan
kömpelöstä kuvauksesta tuntenut Oparin raunioissa asustaviksi
epämuotoisiksi ihmisten irvikuviksi. Ja tytön kohtalon hän saattoi
kuvailla yhtä selvästi kuin olisi ollut silminnäkijänä. Milloin he
laskisivat hänet julmalle alttarilleen, sitä hän ei voinut arvata,
mutta että rakas, hento ruumis sille lopuksi joutuisi, siitä hän oli
varma.

Vihdoin levoton apinamies saavutti iäisyydeltä tuntuvan retken
päästä autiota laaksoa sulkevain rajakallioiden huiput, ja hänen
alapuolellaan olivat nyttemmin niin kamalaksi muuttuneen Oparin
kaupungin synkät ja kaameat rauniot. Hän alkoi nopeasti ravata
kuivan, pölyisen ja mukulakivisen laakson poikki toivomustensa
päämäärää kohti.

Ehtisikö hän ajoissa pelastamaan? Hän toivoi toivotontakin.
Kostaa hän kumminkin voisi, ja raivoissaan hän tunsi kykenevänsä
pyyhkäisemään tuon kauhean kaupungin koko asujamiston maan pinnalta.
Oli melkein puolipäivä, kun hän saapui ison kiven luo, jonka huipulle
päättyi kaupungin alla oleviin komeroihin vievä salainen käytävä.
Kissan tavoin hän kiipesi tylyn graniittikukkulan sivuja. Hetkistä
myöhemmin hän juoksi pitkän, suoran-, aarreholviin vievän tunnelin
pimeydessä. Sen läpi hän kiiti ja sitten yhä eteenpäin, kunnes
vihdoin tuli kaivomaiseen onkaloon, jonka vastakkaisella sivulla oli
vankiluola valeseinineen.

Pysähtyessään hetkiseksi kaivon äyräälle hän kuuli ääntä ylhäältä
aukosta. Hänen terävät korvansa eroittivat ja tajusivat sen -- se oli
kuolemantanssi uhritoimituksen edellä ja ylipapittaren loilotusta.
Hän saattoi tuntea naisen äänenkin.

Tiesiköhän tuo juhlameno juuri sitä, mitä hän niin oli rientänyt
ehkäisemään? Kauhun väristys puistatti häntä. Saapuisiko hän
sittenkin juuri silmänräpäystä liian myöhään? Kuin säikähtynyt kauris
hän hyppäsi kapean kuilun yli sen takana jatkuvalle käytävälle.
Kuin paholaisen riivaamana hän repi valeseinää hävittääkseen esteen
tieltään -- jättiläislihaksilla hän raivasi aukon, työnsi päänsä ja
hartiansa sisään heti kun oli tehnyt pienen reiän ja tempasi lopun
muuria mukanaan, niin että kivet pudota kumahtelivat vankiluolan
sementtilattialle.

Yhdellä ainoalla harppauksella hän oli lattian toisella puolella
ja työntäytyi vanhaa ovea vasten. Mutta siihen hänen täytyi
pysähtyä. Vankat teljet tekivät sen toisella puolella tenän
hänenkin jännevoimilleen. Hetkisen ponnistus riitti varmistamaan
hänet, että oli turha yrittää murtaa noin voittamatonta estettä.
Oli vain yksi vaihtoehto, oli palattava pitkien tunnelien kautta
kalliomöhkäleelle runsaan kilometrin päähän kaupungin muureista ja
sitten tultava takaisin aukeaman yli, kuten oli menetelty, kun hän
ensi kertaa saapui kaupunkiin waziriensa kanssa. Hän käsitti, että
sinne palaaminen ja kaupunkiin saapuminen maanpinnan yläpuolelta
tietäisi, että hän tulisi liian myöhään pelastaakseen tytön, jos
tämä todellakin lepäsi uhrialttarilla hänen yläpuolellaan. Mutta ei
näkynyt olevan mitään muuta keinoa, ja niin hän kääntyi juoksemaan
nopeasti käytävään särjetyn muurin taakse. Kaivolla hän taas kuuli
ylipapittaren yksitoikkoisen äänen ja vilkaistessaan ylöspäin
kahdenkymmenen jalan korkeudessa olevaan aukkoon hän tunsi olevansa
niin lähellä, että hänen teki mieli yrittää hypätä sitä kohti
hurjalla ponnistuksella, päästäkseen sisäpihalle.

Kunpa hän voisi saada ruohoköytensä toisen pään kiinnitetyksi
johonkin ulkonemaan tuon viekoittelevan aukon päällä! Hänen
pysähtyessään hetkiseksi miettimään juolahti hänen mieleensä tuuma.
Hän yrittäisi sitä. Kääntyen sortunutta seinää kohti hän otti yhden
sen isoista litteistä kivistä. Nopeasti kiinnittäen köytensä pään
graniitinkappaleeseen hän palasi onkaloon ja kiertäen lopun köyttä
lattialle viereensä tarttui raskaaseen kivilaattaan molemmin käsin.
Heilutettuaan sitä useita kertoja saadakseen etäisyyden ja suunnan
määrätyksi hän lennätti painon hiukan vinoon, niin että se ei
pudonnut suoraan takaisin, vaan hipaisten äärimmäistä reunaa vierähti
takana olevaan pihaan.

Tarzan kiskoi hetkisen irtopäästä, kunnes tunsi, että köysi oli
varsin lujasti tarttunut aukon huippuun, ja sitten hän heilautti
itsensä sen varaan alhaalla ammottavan mustan kuilun yläpuolelle.
Heti kun hänen täysi painonsa vaikutti köyteen, tunsi hän sen soluvan
ylhäältä päin. Hän odotti sitten kauheassa jännityksessä, kun se
pienin nytkähdyksin myötäsi. Kivi kiskoutui ylöspäin onkalonhuippua
ympäröivän muurauksen ulkopintaa pitkin. Tarttuisiko se kiinni itse
reunaan vai vetäisikö hänen painonsa sen siitäkin yli, putoamaan
hänen niskaansa, samalla kun hän suistuisi jalkojensa alla avautuvaan
tuntemattomaan syvyyteen?



VIIDESKOLMATTA LUKU

Aarniometsän läpi


Lyhyen, karmivan hetken Tarzan tunsi riippuköytensä solumista ja
kuuli ylhäältä kivilaatan kahnausta muurausta vastaan.

Sitten köysi äkkiä asettui, -- kivi oli tarttunut ihan aukon syrjään.
Varovaisesti kiipesi apinamies heikkoa nuoraa pitkin. Tuossa
tuokiossa oli hänen päänsä onkalon syrjän yläpuolella. Piha oli
tyhjä. Oparin asukkaat olivat uhritoimitusta katselemassa. Tarzan
eroitti Lan äänen läheisestä uhripihasta. Tanssi oli loppunut. Veitsi
oli varmaankin jo miltei putoamaisillaan; mutta samalla, kun hän
näitä mietti, hän juoksi nopeasti ylipapittaren ääntä kohti.

Sallimus opasti hänet ihan tuon ison, katottoman kammion
ovikäytävään. Hänen ja alttarin välillä oli pappien ja papitarten
pitkä rivi, kultakupit kädessä odottamassa uhrinsa lämpimän veren
vuodattamista.

Lan käsi vaipui verkalleen kovalle kivelle ojennetun hennon,
liikahtamattoman olennon rintaa kohti. Tarzan huohotti, ikäänkuin
olisi nyyhkinyt, tuntiessaan rakastamansa tytön piirteet. Ja sitten
arpi hänen otsallaan muuttui leimuavaksi, tulipunaiseksi juovaksi,
punaista usvaa ui hänen silmiensä edessä, ja raivostuneen urosapinan
tavoin päästäen kauhean karjahduksen hän hyökkäsi ison leijonan
lailla tulenpalvojain keskelle. Siepaten palikan ensimmäiseltä
papilta hän huitoi ympärilleen kuin ilmetty paholainen nopeasti
tunkiessaan alttaria kohti. Lan käsi oli pysähtynyt, kun hän kuuli
ensimmäisen häiritsevän äänen. Ja kun hän näki, kuka sen oli
aiheuttanut, kävi hän liidun valkeaksi. Hän ei ollut koskaan kyennyt
käsittämään valko-ihoisen muukalaisen pakoa vankiluolasta, johon
oli hänet sulkenut. Hän ei ollut aikonut häntä milloinkaan päästää
Oparista, sillä hän oli katsahtanut hänen jättiläisvartaloonsa ja
kauniisiin kasvoihinsa naisen eikä papittaren silmillä.

Ovelassa mielessään hän oli keksinyt tarinan ihmeellisestä
ilmoituksesta itse leimuavan jumalan huulilta, jolloin häntä
oli käsketty vastaanottamaan tämä valkoinen muukalainen jumalan
kansalleen maan päälle lähettämänä sanansaattajana. Hän tiesi, että
se tyydyttäisi Oparin asukkaita, ja siitäkin hän tunsi itsensä
varmaksi, että mies ennemmin suostuisi jäämään hänen puolisokseen
kuin palaamaan uhrialttarille.

Mutta kun tyttö oli mennyt selittämään miehelle suunnitelmaansa, oli
tämä hävinnyt, vaikka ovi oli ollut tiukasti lukittuna, kuten hän
oli sen jättänyt. Ja nyt tuo mies oli palannut kuin ohuesta ilmasta
hahmottunut henki -- ja tappoi hänen pappejaan kuin ne olisivat
olleet lampaita. Siksi hetkeksi hän unohti uhrinsa, ja ennenkuin
hän ehti malttaa mieltään seisoi iso valkoinen mies hänen edessään,
alttarilla levännyt nainen sylissä.

"Sivulle, La!" huusi hän. "Sinä pelastit minut kerran, ja sen vuoksi
en tahtoisi tehdä sinulle pahaa; mutta älä tule väliin tai yritä
seurata, muutoin minun täytyy surmata sinutkin."

Puhuessaan hän astui papittaren ohi maanalaisten holvien ovea kohti.

"Kuka hän on?" kysyi papitar osoittaen tajutonta naista.

"Hän on minun", vastasi apinain Tarzan.

Hetkisen seisoi Oparin neito silmät ammollaan tuijottaen. Sitten tuli
hänen silmiinsä toivottoman tuskan ilme -- niihin kumpusi kyyneliä,
ja heikosti parahtaen hän vaipui kylmälle lattialle, juuri kun joukko
hirveitä miehiä ryntäsi hänen ohitseen apinamiehen kimppuun.

Mutta Apinain Tarzan ei ollut siellä, kun he ehtivät ulos häntä
tavoittaakseen. Keveällä harppauksella hän oli hävinnyt alhaalla
oleviin luoliin vievään käytävään, jonne hänen takaa-ajajansa tulivat
varovaisemmin sittenkun olivat huomanneet huoneen tyhjäksi. Mutta he
nauroivat ja supattivat toisilleen, sillä he tiesivät, että luolista
ei ollut muuta ulospääsyä kuin se, josta mies oli astunut sisään.
Jos hän laisinkaan tuli ulos, täytyi hänen tulla sitä tietä, ja he
odottaisivat ja vaanisivat häntä siellä ylhäällä.

Näin Apinain Tarzan, kantaen tajutonta Jane Porteria, pääsi Oparin
luolien läpi, jotka olivat liekehtivän jumalan temppelin alla,
kenenkään häntä ahdistamatta. Mutta kun Oparin miehet pohtivat
asiaa tarkemmin, muistivat he, että tämä sama mies oli kerran
ennenkin paennut noihin luoliin eikä tullut sieltä esille, vaikka
he olivat sisäänkäytävää vartioineet. Ja kuitenkin hän tänään
oli hyökännyt heidän kimppuunsa ulkopuolelta. He lähettäisivät
jälleen viisikymmentä miestä laaksoon tavoittaakseen tämän
temppelinhäpäisijän.

Sittenkun Tarzan oli saapunut onkalon särkyneen seinän taakse, tunsi
hän itsensä niin varmaksi pakonsa onnistumisesta, että pysähtyi
sijoittamaan paikalleen pois vierähtäneet kivet, sillä hän ei
halunnut, että kukaan asukkaista keksisi tämän unohdetun käytävän ja
sen kautta löytäisi tien aarreaittaan. Hänen aikomuksensa oli palata
Opariin kuljettaakseen sieltä pois suuremman omaisuuden kuin mitä jo
oli kätkenyt apinain amfiteatteriin.

Hän riensi eteenpäin käytävää pitkin ensimmäisen oven ohi ja
aarreholvin läpi, toisen oven ohi ja sitten pitkään, supisuoraan
tunneliin, joka johti korkealle, kätketylle pääsyaukolle
kaupungin tuolle puolelle. Jane Porter oli vielä tainnoksissa.
Ison kivimöhkäleen harjalla hän pysähtyi vilkaistakseen taakseen
kaupunkiin. Tasangon yli hän näki tulevan joukon Oparin hirveitä
miehiä. Hetkisen hän epäröi. Laskeutuisiko hän alas ja kiitäisi
kilvassa etäisiä kallioita kohti vai lymyisikö tänne yöhön asti?
Mutta vilkaisu tytön kalpeihin kasvoihin sai hänet tekemään
päätöksensä. Hän ei voinut pitää häntä täällä ja sallia vihollisten
katkaista heiltä tietä vapauteen. Oli hyvinkin mahdollista, että
heitä oli seurattu tunnelienkin kautta, ja kun vihollisia olisi
edessä ja takana, olisi vangitseminen melkein varma, koska hän
tajuttomalla tytöllä kuormitettuna ei voinut raivata tietä vihollisen
läpi.

Laskeutua jyrkkää kallionsivua pitkin Jane Porterin kanssa ei
ollut mikään helppo tehtävä, mutta sidottuaan hänet hartioilleen
ruohoköydellä hänen onnistui päästä turvallisesti maahan, ennenkuin
oparilaiset saapuivat ison graniittimöhkäleen luo. Kun hän laskeutui
kaupungista poispäin käännettyä sivua pitkin, ei etsijä joukko nähnyt
mitään eikä aavistanut saaliinsa olevan niin lähellä.

Pitämällä kalliota itsensä ja vainoojain välillä ehti Apinain
Tarzan noin kilometrin päähän, ennenkuin Oparin miehet kaarrettuaan
graniittivartijan näkivät pakolaiset edessään. Äänekkäin ja hurjin
riemuhuudoin ne ryhtyivät vimmatusti juoksemaan, kaiketikin arvellen,
että pian tavoittaisivat kuormitetun pakolaisen; mutta he eivät
ainoastaan arvioineet apinamiehen voimia liian vähäisiksi, vaan myös
omien käyrien sääriensä liikuntamahdollisuuden liian suureksi.

Pysytellen keveässä hölkässä piti Tarzan välimatkaa aina samana.
Silloin tällöin hän vilkaisi kasvoihin, jotka olivat niin lähellä
hänen omiansa. Jollei hänen omaa rintaansa vasten painettu sydän
olisi heikosti sykkinyt, ei hän olisi tiennyt tytön elävänkään,
sillä niin kalpeat ja vääntyneet olivat poloisen väsyneet kasvot.
Ja niin he saapuivat laakealakiselle vuorelle ja rajakallioille.
Viime taipaleella Tarzan oli pannut parastaan juosten kuin kauris,
jotta hänellä olisi kylliksi aikaa laskeutua kallion kuvetta
pitkin ennenkuin oparilaiset pääsisivät huipulle ja vierittäisivät
kivimöhkäleitä heidän päälleen. Ja niinpä hän oli vajaan kilometrin
päässä vuoresta, ennenkuin hurjat pikkumiehet läähättäen saapuivat
sen harjalle.

Raivon ja pettymyksen huudoin nämä kiersivät kukkulalla heiluttaen
palikoitaan ja hyppien hurjassa vihan vimmassa. Mutta tällä kertaa
he eivät jatkaneet takaa-ajoansa oman maansa rajoja ulommaksi.
Senkö vuoksi, että muistivat edellisen pitkän ja työlään etsintänsä
hyödyttömyyden, vai siksikö, että nähtyään apinamiehen keveän,
keinuvan juoksun ja viime vauhdinponnistuksen, on vaikeata sanoa;
mutta Tarzanin päästessä rajakallioita reunustavien matalain
kukkulain juurella alkavaan metsään, kääntyivät he jälleen Opariin
päin.

Aivan metsän reunassa, missä vielä saattoi pitää silmällä
kallionhuippuja, laski Tarzan taakkansa ruohikkoon ja mennen
läheiselle purolle toi vettä, jolla huuhteli tytön kasvoja ja käsiä.
Mutta tämäkään ei neitosta elvyttänyt, ja kovin huolissaan Tarzan
otti hänet jälleen vahvoille käsivarsilleen ja riensi itää kohti.

Myöhään iltapäivällä Jane Porter tuli tajuihinsa. Hän ei heti avannut
silmiään, vaan koetti muistella äsken näkemiään tapauksia. Ah, nyt
hän muisti -- muisti alttarin, peloittavan papittaren, laskeutuvan
veitsen. Häntä puistatti hiukan, sillä hän luuli, että tämä oli joko
kuolema tai että veitsi oli tunkeutunut hänen rintaansa ja hän nyt
oli kuolonhoureissa.

Ja kun hän vihdoin rohkeni avata silmänsä, varmisti se, mitä hän
näki, hänen pelkonsa, sillä hän havaitsi itseänsä kannettavan
kuolleen rakastajansa käsivarsilla lehväisessä paratiisissa. "Jos
tämä on kuolema", jupisi hän, "niin kiitos Jumalalle, että olen
kuollut".

"Sinä puhuit, Jane!" huudahti Tarzan. "Palaat tajuihisi!"

"Niin, Apinain Tarzan", vastasi tyttö, ja ensi kertaa kuukauden
aikaan valaisi rauhan ja onnen hymy hänen kasvojansa.

"Jumalan kiitos!" huudahti apinamies soluen puusta maahan pienelle
ruohoiselle aukeamalle puron partaalle. "Ehdin sittenkin ajoissa."

"Ajoissa? Mitä tarkoitat?" kysyi tyttö.

"Ajoissa pelastaakseni sinut alttarilla kuolemasta, rakkaani",
vastasi toinen. "Etkö muista?"

"Pelastaaksesi minut kuolemasta?" kysyi tyttö hämillään. "Emmekö
molemmat ole kuolleita, rakas Tarzan?"

Apinamies oli nyt laskenut hänet ruoholle tukien hänen selkänsä
ison puun runkoa vasten. Tämän kysymyksen kuullessaan hän astahti
taaksepäin voidakseen paremmin nähdä tytön kasvot.

"Kuolleita!" toisti hän ja nauroi. "Sinä et ole kuollut, Jane, ja jos
palaisit Oparin kaupunkiin ja kysyisit siellä asuvilta, kertoisivat
he sinulle, etten minä myöskään ollut kuollut vielä jokunen tunti
sitten. Ei, rakkaani, me olemme molemmat hyvin eläviä."

"Sekä Hazel että herra Thuran kertoivat minulle sinun pudonneen
mereen monen penikulman päässä maasta", intti tyttö ikäänkuin
vakuuttaakseen hänelle, että hänen tosiaan täytyi olla kuollut.
"Sanoivat, että siitä ei ollut epäilystäkään ja että vieläkin
vähemmin oli toivoa sinun eloonjäämisestäsi tai pelastumisestasi."

"Kuinka voin saada sinut uskomaan, että minä en ole aave?" kysyi
Tarzan naurahtaen. "Minut juuri se herttainen herra Thuran tyrkkäsi
mereen, mutta minä en hukkunut -- kerron sen kaikki sinulle vähän
myöhemmin -- ja tässä minä nyt olen jotakuinkin samana villinä kuin
minuun ensi kertaa tutustuessasi, Jane Porter."

Tyttö nousi verkalleen seisaallensa ja astui häntä kohti.

"En voi sitä vieläkään uskoa", mutisi hän. "Sellainen onni ei voi
olla todellista kaikkien niiden kamalien asiain jälkeen, joita olen
kokenut näinä kauheina kuukausina, sittenkun _Lady Alice_ upposi."

Hän astui Tarzanin luo ja laski pehmeän ja vapisevan kätensä hänen
käsivarrelleen.

"Minä näen varmaankin unta ja hetkisen perästä minun on herättävä ja
saan nähdä kauhean veitsen laskeutuvan rintaani kohti, -- suutele
minua, rakkaani, edes kerran, ennenkuin unennäköni katoaa ainiaaksi."

Apinain Tarzan ei tarvinnut toista kehoitusta. Hän otti rakastamansa
tytön vahvoille käsivarsilleen eikä suudellut häntä ainoastaan
kerran, vaan sata kertaa, kunnes tyttö läähätti hengästyneenä. Mutta
kun Tarzan lopetti, kietoi neitonen käsivartensa hänen kaulaansa ja
veti hänen huulensa vieläkin omiansa vasten.

"Olenko minä todellakin elossa vai olenko minä vain uni?" kysyi
apinamies.

"Jollet sinä ole elossa, oma armaani", vastasi tyttö, "niin rukoilen,
että saan tässä kuolla ennenkuin herään viimeisten valveellisten
hetkieni kauheaan todellisuuteen".

Hetkisen olivat molemmat ääneti, katsellen toisiaan silmiin
ikäänkuin kumpikin vielä olisi epäillyt saavuttamansa ihmeellisen
onnen todellisuutta. Menneisyys kaikkine kamaline pettymyksineen
ja kauhuineen oli unohdettu, tulevaisuus ei kuulunut heille, mutta
nykyisyys -- ah, se oli heidän, eikä kukaan voinut sitä heiltä
riistää! Tyttö katkaisi ensimmäisenä tämän suloisen äänettömyyden.

"Mihin olemme matkalla, rakkaani?" kysyi hän. "Mitä me nyt teemme?"

"Mihin sinä mieluimmin haluaisit mennä?" kysyi Tarzan. "Mitä sinä
mieluimmin tahtoisit tehtävän?"

"Mennä sinne, mihin sinä menet, oma armaani; tehdä, mitä sinä
parhaaksi näet", vastasi tyttö.

"Entä Clayton?" kysyi Tarzan. Hetkiseksi hän oli unohtanut, että
maan päällä oli muitakin kuin he kaksi. "Me olemme unohtaneet sinun
puolisosi."

"Minä en ole naimisissa, Apinain Tarzan!" huudahti Jane, "enkä ole
enää kihloissakaan. Päivää ennen kuin ne kauheat olennot kaappasivat
minut, puhuin Claytonille rakkaudestani sinuun, ja silloin hän
käsitti, että minä en voinut pitää hänelle antamaani kelvotonta
lupausta. Se tapahtui senjälkeen, kun meidät oli ihmeellisesti
pelastettu hyökkäävän leijonan kynsistä." Hän pysähtyi äkkiä ja
vilkaisi Tarzaniin kysyvä välkähdys silmissä. "Apinain Tarzan",
huudahti hän, "sinä kai sen teitkin? Se ei voinut olla kukaan muu."

Tarzan loi silmänsä hetkiseksi alas, sillä hän oli häpeissään.

"Kuinka sinä saatoit mennä pois ja jättää minut?" kysyi tyttö
moittien.

"Älähän, Jane!" rukoili toinen. "Älähän huoli! Et tiedä, kuinka
paljon sitten olen kärsinyt tuon julman teon vuoksi ja kuinka minä
sain kärsiä silloin, ensiksi mustasukkaisesta raivosta ja sitten
katkerasti nuristen kohtaloa vastaan, jota en ollut ansainnut. Sen
jälkeen minä palasin apinain luo, Jane, enkä aikonut milloinkaan enää
nähdä ihmisolentoa."

Hän kertoi nyt tytölle elämästään senjälkeen, kun oli palannut
viidakkoon, -- kuinka oli sivistyneestä pariisilaisesta pohjaluodin
lailla vaipunut villiksi wazirilaissoturiksi ja siitä edelleen
takaisin siksi luontokappaleeksi, joksi hänet oli kasvatettu.

Jane teki hänelle monta kysymystä ja tiedusti vihdoin arasti sitä,
mitä herra Thuran oli hänelle kertonut -- pariisilaisesta naisesta.
Tarzan selosti yksityiskohdittain koko sivistyneen elämänsä
jättämättä pois mitään, sillä hän ei tuntenut häpeää, koska hänen
sydämensä aina oli pysynyt Janelle uskollisena. Lopetettuaan hän
istui ja katseli tyttöä ikäänkuin odottaen tämän päätöstä ja omaa
tuomiotansa.

"Minä tiesin, että hän ei puhunut totta", sanoi tyttö. "Voi, mikä
kauhea ihminen hän on!"

"Et siis ole minulle vihainen?" kysyi Tarzan.

Ja tytön vastaus, vaikka näennäisesti asiaan kuulumaton, oli
laadultaan tosinaisellinen.

"Onko Olga de Coude hyvin kaunis?" tiedusti hän. Tarzan nauroi ja
suuteli häntä jälleen. "Ei kymmenettä osaakaan niin kaunis kuin sinä,
rakkaani", sanoi hän.

Neitonen huoahti helpotuksesta ja antoi päänsä vaipua hänen olkaansa
vasten. Apinamies tiesi saaneensa anteeksi. Sinä iltana Tarzan
rakensi sievän pienen lehtimajan jättiläispuun huojuville oksille, ja
siinä nukkui tyttö, kun taas apinamies asettautui oksan tyveen hänen
alapuolelleen, valmiina unessakin häntä suojelemaan.

Heidän matkansa rannikolle kesti monta päivää. Missä tie oli
helppo, he kävelivät käsi kädessä mahtavan metsän kaartuvain
oksain alla, kuten etäisessä muinaisuudessa lienevät kävelleet
heidän historiantakaiset esivanhempansa. Milloin pohjapensaikko
oli sotkuista, otti Tarzan tytön väkevään syliinsä, kantaen häntä
keveästi puiden lomitse. Ja päivät tuntuivat aivan liian lyhyiltä,
sillä he olivat hyvin onnelliset. Jolleivät he niin levottomina
olisi tahtoneet rientää Claytonin avuksi, olisivat he rajattomasti
pitentäneet tämän ihmeellisen matkan ihanaa iloa.

Viimeisenä päivänä ennen heidän rannikolle saapumistaan Tarzan
vainusi edeltään ihmisiä -- neekereitä. Hän ilmoitti sen tytölle ja
varoitti häntä pysymään ääneti. "Viidakossa on harvoja ystäviä",
huomautti hän kuivasti. Puolessa tunnissa he saapuivat hiipien
pienen mustan soturijoukon pateille, joka marssi jonossa länteen
päin. Kun Tarzan näki heidät, huudahti hän ilosta, -- ne olivat
hänen omia wazirejansa. Busuli oli siellä ja muita, jotka olivat
seuranneet häntä Opariin. Hänet nähdessään he tanssivat ja kaiuttivat
riemuhuudon. Sanoivat viikkokausia häntä etsineensä.

Mustat ilmaisivat melkoista kummastusta nähdessään valkoisen tytön
hänen seurassaan, ja kun kuulivat, että siitä oli tuleva hänen
naisensa, koettivat he kilvassa osoittaa tytölle kunnioitusta.
Onnellisten wazirien nauraessa ja tanssiessa ympärillään he saapuivat
rannikon karkeatekoiselle majalle.

Ei näkynyt mitään merkkiä elämästä, eikä kuulunut vastausta
heidän kutsuihinsa. Tarzan kiipesi nopeasti pieneen lehvämajaan
ilmestyäkseen sieltä silmänräpäystä myöhemmin tyhjä tinatuoppi
kädessä. Heittäen sen alas Busulille hän käski tämän noutaa vettä, ja
sitten hän viittasi Jane Porteria tulemaan puuhun.

Yhdessä he kumartuivat kuihtuneen hahmon yli, joka ennen oli ollut
englantilainen aatelismies. Kyyneleet kumpusivat tytön silmiin hänen
nähdessään poloisen painuneet posket, ontot silmät ja kärsimyksen
piirtämät juovat ennen niin nuorekkailla ja kauniilla kasvoilla.

"Hän elää vielä", sanoi Tarzan. "Teemme hänen hyväkseen voitavamme,
mutta pelkään tulleemme liian myöhään."

Kun Busuli oli tuonut vettä, pakotti Tarzan muutamia tippoja
halkeilleiden ja paisuneiden huulien välitse. Hän kostutti kuumaa
otsaa ja hautoi kuihtuneita jäseniä.

Nyt avasi Clayton silmänsä. Heikko varjomainen hymy välähti hänen
kasvoillaan, kun hän näki tytön kumartuneena ylitseen Tarzanin
näkeminen muutti hänen ilmeensä ihmettelyksi.

"Kaikki on hyvin, vanha veikko", sanoi apinamies. "Pääsimme ajoissa
luoksenne. Kaikki muuttuu nyt hyväksi, ja me toimitamme teidät
jalkeille ennenkuin aavistattekaan."

Englantilainen pudisti heikosti päätänsä. "On liian myöhäistä",
kuiskasi hän. "Mutta sama se. Mieluummin kuolenkin."

"Missä on herra Thuran?" kysyi tyttö.

"Hän jätti minut, kun kuume paheni. Hän on piru. Kun pyysin häneltä
vettä, jota olin liian heikko noutamaan, joi hän minun nähteni,
heitti loput maahan ja nauroi minulle vasten kasvoja."

Tuota miestä muistellessa elvytti elonkipuna potilasta. Hän
ponnistautui toisen kyynärpäänsä varaan. "Niin", virkkoi hän melkein
huutaen, "minä tahdon elää. Tahdon elää siihen asti, että löydän ja
surmaan sen pedon!" Mutta lyhyen ponnistuksen jälkeen hän oli entistä
heikompi ja vaipui jälleen mätäneville ruohoille, jotka vanhan
päällystakin kera olivat olleet Jane Porterin vuoteena.

"Älkää välittäkö Thuranista", sanoi Apinain Tarzan laskien
rauhoittavasti kätensä Claytonin otsalle. "Hän kuuluu minulle, ja
minä kyllä hänet lopuksi tavoitan -- olkaa huoleti."

Jonkun aikaa Clayton lepäsi hyvin hiljaa. Monta kertaa täytyi
Tarzanin kallistaa korvansa lähelle tuota vajonnutta rintaa
eroittaakseen riutuneen sydämen heikon tykytyksen. Illan tullen
potilas elostui jälleen lyhyeksi hetkiseksi.

"Jane", kuiskasi hän. Tyttö kumarsi päänsä lähemmäksi voidakseen
eroittaa heikot sanat. "Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle --
ja hänelle." Sairas nyökkäsi heikosti apinamiestä kohti. "Minä
rakastin sinua niin hellästi -- kehno puolustus sinulle tekemälleni
vääryydelle; mutta minä en voinut sietää ajatusta, että sinusta
luopuisin. En rukoile anteeksiantoa. Haluan nyt tehdä vain sen, mitä
minun olisi pitänyt tehdä vuosi sitten."

Hän hapuili allaan olevan villanutun taskusta jotakin, mitä oli siinä
levätessään kuumekohtausten väliajoilla keksinyt. Nyt hän sen löysi
-- rutistuneen keltaisen paperinpalan. Hän ojensi sen tytölle, ja kun
tämä sen otti, vaipui Claytonin käsivarsi hervottomasti rinnalle,
hänen päänsä painui taaksepäin, hän haukkasi hiukan ilmaa, jäykistyi
ja oli hiljaa. Sitten Apinain Tarzan veti vaatteenpoimun hänen
ylöspäin käännetyille kasvoilleen.

Hetkisen he olivat polvillaan, tytön huulet liikkuivat äänettömässä
rukouksessa, ja heidän seisoessaan kumpikin puolellaan tätä nyt
rauhallista olentoa, kumpusivat kyyneleet apinamiehen silmiin, sillä
hänen oman sydämensä kokemat tuskat olivat opettaneet hänet säälimään
muiden kärsimyksiä.

Kyyneliensä lävitse luki tyttö sähkösanoman kauhtuneelta keltaiselta
paperilta, ja hänen lukiessaan avartuivat hänen silmänsä. Kahdesti
hän luki nuo hämmästyttävät sanat ennenkuin saattoi täysin käsittää
niiden tarkoituksen.

    'Sormenjäljet todistavat teidät Greystokeksi. Onnittelen.

                                               _D'Arnot_.'

Hän ojensi paperin Tarzanille. "Ja hän on tietänyt sen kaiken aikaa",
virkkoi tyttö. "Eikä ilmoittanut sinulle?"

"Minä tiesin sen ensiksi, Jane", vastasi Tarzan. "En aavistanutkaan
hänen sitä tietävän. Varmaankin minä pudotin sähkösanoman sinä iltana
odotushuoneessa. Siellä minä sen sain."

"Ja sitten kerroit minulle, että äitisi oli apinaemo ja että sinä et
ollut koskaan tuntenut isääsi?" kysyi neitonen epäuskoisesti.

"Arvonimi ja tilukset eivät minulle mitään merkinneet ilman sinua,
rakkaani", vastasi toinen. "Ja jos olisin riistänyt ne häneltä,
olisin ryöstänyt naiselta, jota rakastan, -- etkö käsitä, Jane?"
Näytti siltä kuin hän olisi yrittänyt puolustaa rikosta.

Tyttö ojensi käsivartensa häntä kohti vainajan ruumiin yli ja tarttui
hänen käsiinsä. "Ja sellaisen rakkauden minä olisin hyljännyt!" sanoi
hän.



KUUDESKOLMATTA LUKU

Apinamiehen lähtö


Seuraavana aamuna he läksivät lyhyelle matkalle Tarzanin hökkeliin.
Neljä waziria kantoi kuolleen englantilaisen ruumista. Apinamies oli
ehdottanut, että Clayton haudattaisiin edellisen loordi Greystoken
viereen viidakon syrjään sen hökkelin seinustalle, jonka loordi oli
rakentanut.

Jane Porter oli tästä iloissaan, ja sisimmässä sydämessään hän
ihmetteli tämän merkillisen miehen tavatonta luonteenhienoutta:
vaikka hän oli eläinten kasvattama ja eläinten joukossa kasvanut,
oli hänessä vain korkeimman sivistyksen hienostuksessa kehittyvää
todellista ritarillisuutta ja hellyyttä.

He olivat taivaltaneet noin viisi kilometriä niistä kahdeksasta,
jotka eroittivat heidät Tarzanin omasta rannasta, kun etumaisina
astuvat wazirit äkkiä pysähtyivät osoittaen kummastuneina outoa
olentoa, joka rannikkoa pitkin käveli heitä kohti. He näkivät miehen
kävelemässä hitaasti, katse maahan luotuna, kiiltävä silkkihattu
päässä ja kädet ristissä pitkän, mustan nutun liepeiden alla.

Hänet nähdessään Jane Porter äännähti hämmästyksestä ja ilosta ja
juoksi nopeasti häntä vastaan. Hänen äänensä kuullessaan vanhus
vilkaisi ylös ja huomatessaan, kuka hänen edessään oli, huudahti
hänkin helpoituksen tunteesta ja onnesta. Kun professori Archimedes
Q. Porter oli kaapannut tyttärensä syliinsä, valuivat kyyneleet hänen
ryppyisille vanhoille kasvoilleen, ja vasta muutaman minuutin perästä
hän kykeni kyllin hallitsemaan itseään puhuakseen.

Kun hän hetkistä myöhemmin tunsi Tarzanin, oli heidän vaikea saada
hänet uskomaan, että murhe ei ollut järkyttänyt hänen järkeänsä,
sillä samoin kuin muutkin seurueen jäsenet hän oli ollut niin täysin
varma apinamiehen kuolemasta, että oli varsin pulmallista sovittaa se
varmuus yhteen Janen "metsänjumalan" ilmielävyyden kanssa. Uutinen
Claytonin kuolemasta liikutti vanhusta syvästi.

"En voi sitä käsittää", sanoi hän. "Herra Thuran vakuutti meille,
että hän kuoli jo monta päivää sitten."

"Thuran on siis luonanne?" kysyi Tarzan.

"Niin on. Vasta äskettäin hän löysi meidät ja opasti meidät teidän
hökkeliinne. Leiripaikkamme oli vain lyhyen matkaa pohjoiseen päin.
Kylläpä hän riemastuu teidät molemmat nähdessään!"

"Ja kummastuu", lisäsi Tarzan.

Vähäistä myöhemmin saapui tämä omituinen seurue aukeamalle, jolla
apinamiehen hökkeli sijaitsi. Se oli täynnä ihmisiä, jotka tulivat ja
menivät, ja melkein ensimmäinen, jonka Tarzan näki, oli D'Arnot.

"Paul!" huudahti hän. "Mitä Herran nimessä te täällä teette? Vai
olemmeko kaikki järjiltämme?"

Se oli kuitenkin pian selvitetty, kuten moni muukin näennäisesti
omituinen asia. D'Arnotin laiva oli risteillyt rannikolla
vartiopalveluksessa, ja he olivat silloin luutnantin ehdotuksesta
ankkuroineet maan saartaman sataman edustalle käydäkseen vielä
kerran katselemassa hökkeliä ja viidakkoa, missä monet upseereista
ja miehistöstä olivat ottaneet osaa järkyttäviin seikkailuihin
kaksi vuotta sitten. Maihin noustessaan he olivat tavanneet
loordi Tenningtonin seurueen, ja paraillaan valmisteltiin heidän
ottamistansa laivaan seuraavana aamuna, jotta heidät saatettaisiin
takaisin sivistyneeseen maailmaan.

Hazel Strong äitineen, Esmeralda ja herra Samuel T. Philander olivat
melkein suunniltaan onnesta Jane Porterin turvallisen paluun vuoksi.
Hänen pelastuksensa tuntui heistä miltei ihmeelliseltä, ja yleinen
mielipide oli, että sellaisen teon saattoi suorittaa vain Apinain
Tarzan. He syytivät häpeilevälle apinamiehelle ylistyksiään ja
osoittivat hänelle sellaista huomaavaisuutta, että hän toivoi jälleen
olevansa apinain amfiteatterissa.

Kaikista olivat hänen mustat wazirinsa mielenkiintoisia, ja monta
lahjaa saivat neekerit näiltä kuninkaansa ystäviltä, mutta kun
he kuulivat, että hän ehkä purjehtisi pois heidän luotaan tuolla
muutaman kivenheiton päässä rannasta ankkuroivalla isolla kanootilla,
tulivat he hyvin murheellisiksi.

Vielä eivät tulokkaat olleet nähneet loordi Tenningtonia ja herra
Thurania. Nämä olivat menneet aikaisin aamupuolella etsimään tuoretta
ruokaa eivätkä olleet vielä palanneet. "Kuinka tuo mies, jonka nimen
sanot olevan Rokoff kummastuneekaan sinut nähdessään", sanoi Jane
Porter Tarzanille.

"Hänen kummastuksensa jää lyhytaikaiseksi", vastasi Tarzan synkästi,
ja hänen äänensävyssään oli jotakin, mikä sai tytön säikähtyneenä
vilkaisemaan hänen kasvoihinsa. Se, mitä hän niistä luki, kaiketikin
vahvisti hänen pelkonsa, sillä hän laski kätensä Tarzanin
käsivarrelle ja rukoili häntä jättämään venäläisen Ranskan lakien
rangaistavaksi.

"Viidakon sydämessä, rakkaani", sanoi hän, "jossa et voi vedota
minkäänlaiseen muuhun oikeuteen tai tuomioistuimeen kuin
omiin mahtaviin lihaksiisi, sinua ei syytettäisi, jos panisit
täytäntöön tuomion, jonka tämä mies ansaitsee; mutta kun sinulla
on käytettävissä sivistyneen hallituksen väkevä käsivarsi, olisi
hänen tappamisensa nyt murha. Ystäviesikin täytyisi suostua sinun
vangitsemiseesi, tai jos tekisit vastarintaa, syöksisit meidät kaikki
jälleen kurjuuteen ja onnettomuuteen. Minun on mahdotonta jälleen
menettää sinut, rakas Tarzan. Lupaa minulle, että vain jätät hänet
kapteeni Dufrannen haltuun ja sallit lain tehdä tehtävänsä. Se elukka
ei ole sen arvoinen, että panisimme onnemme alttiiksi."

Tarzan käsitti tämän vetoamisen järkevyyden ja lupasi. Puolta tuntia
myöhemmin tulivat Rokoff ja Tennington ulos viidakosta. He kävelivät
vieretysten. Tennington huomasi ensimmäisenä leiriin saapuneet
muukalaiset. Hän näki mustien soturien puhua molottavan risteilijän
merimiesten kanssa ja sitten notkean, ruskean jättiläisen luutnantti
D'Arnotin ja kapteeni Dufrannen seurassa.

"Kukahan tuo on?" ihmetteli Tennington puhuen Rokoffille, ja kun
venäläinen kohotti silmänsä ja kohtasi apinamiehen suoraan häneen
tähdätyn katseen, horjui hän ja kalpeni.

"_Sapristi_!" huusi hän ja ennenkuin Tarzan käsitti hänen aikeensa,
oli hän nostanut pyssyn olkapäätänsä vasten ja tähdäten Tarzaniin
vetäisi liipaisinta. Mutta englantilainen oli lähellä häntä --
niin lähellä, että kädellään ehti koskettaa kohotettuun putkeen
murtosekuntia ennen kuin sytytin kosketti patruunaa, ja Tarzanin
sydämeen aiottu luoti suhahti vaarattomasti hänen päänsä yli.

Ennenkuin venäläinen ehti uudestaan laukaista oli apinamies hänen
niskassaan ja riuhtaisi häneltä tuliaseen. Kapteeni Dufranne,
luutnantti D'Arnot ja tusinan verta matruuseja olivat laukauksen
kuullessaan hyökänneet esiin, ja nyt jätti Tarzan venäläisen heille
sanaa sanomatta. Jo ennen Thuranin saapumista hän oli selittänyt
asian ranskalaiselle komentajalle, ja upseeri käski heti panna
venäläisen rautoihin ja viedä hänet risteilijään vangiksi.

Juuri ennenkuin vartijat saattoivat vangin pieneen veneeseen, jolla
hänet oli kuljetettava tilapäiseen vankilaansa, pyysi Tarzan lupaa
tutkia hänen taskujansa ja vaatteitansa ja ilokseen löysikin häneltä
varastetut paperit ruumista vasten kätkettyinä.

Laukaus oli hälyttänyt Jane Porterin ja muut hökkelistä, ja tuskin
oli kiihtymys asettunut, kun tyttö tervehti hämmästynyttä loordi
Tenningtonia. Tarzan tuli heidän luokseen otettuaan paperit
Rokoffilta, ja hänen lähestyessään Jane Porter esitteli hänet
Tenningtonille.

"John Clayton, loordi Greystoke, mylord", sanoi hän.

Englantilainen näytti hämmästyneeltä, vaikka kaikin mokomin yrittikin
olla kohtelias, ja Tarzanin itsensä, Jane Porterin ja luutnantti
D'Arnotin täytyi toistella ihmeellinen tarina moneen kertaan
ennenkuin saivat Tenningtonin uskomaan, että eivät kaikki olleet
pähkähulluja.

Päivänlaskussa he hautasivat William Cecil Claytonin hänen setänsä
ja tätinsä, entisten loordi ja lady Greystoken, viidakkohautojen
viereen. Ja Tarzanin kehoituksesta ammuttiin kolme laukausta
"kuolemansa urheasti kohdanneen urhoollisen, miehen" viimeisellä
lepopaikalla.

Professori Porter, joka nuoremmalla iällään oli vihitty papiksi,
toimitti vaatimattoman ruumiinsiunauksen. Haudalla seisoi avopäin
merkillisin surijajoukko, mitä milloinkaan lienee nähty auringon
alla. Siinä oli ranskalaisia upseereja ja merimiehiä, kaksi
englantilaista loordia, amerikkalaisia ja parikymmentä villiä
Afrikan urhoa.

Hautajaisten jälkeen Tarzan pyysi kapteeni Dufrannea, siirtämään
risteilijän lähdön paria päivää tuonnemmaksi, kunnes hän ehtisi käydä
muutaman kilometrin päästä sisämaasta noutamassa "omaisuutensa", ja
upseeri suostui siihen ilomielin.

Myöhään iltapäivällä Tarzan palasi wazireineen tuoden ensimmäiset
kantamukset "omaisuutta", ja kun seurue näki vankat harkot
täysipitoista kultaa, kerääntyivät kaikki apinamiehen ympärille
tehden tuhansia kysymyksiä; mutta hän hymyili vain ja torjui jyrkästi
heidän tiedustelunsa, kieltäytyen antamasta heille pienintäkään
johtolankaa äärettömäin aarteittensa saantipaikkaan. "Siellä on vielä
tuhannen jokaista ottamaani kohti", selitti hän, "ja kun nämä on
käytetty, saattaa minussa herätä halu noutaa lisää".

Seuraavana päivänä hän palasi leiriin tuoden loput harkkojansa, ja
kun ne oli sijoitettu laivaan, sanoi risteilijän kapteeni Dufranne,
että hän tunsi olevansa kuin ison, vanhanaikaisen espanjalaisen,
azteekien aarrekaupungeista palaavan laivan komentaja. "En tiedä,
millä hetkellä miehistöni saattaa leikata kurkkuni poikki ja anastaa
laivan", lisäsi hän.

Seuraavana aamuna, heidän valmistellessaan lähtöä laivaan, rohkeni
Tarzan tehdä erään ehdotuksen Jane Porterille.

"Villeiltä eläimiltä arvellaan puuttuvan tunteita", sanoi hän, "mutta
sittenkin haluaisin viettää häämme tässä hökkelissä, jossa synnyin,
äitini ja isäni hautojen vieressä ja sen villin viidakon keskellä,
joka aina on ollut kotini".

"Olisiko se oikein virallista, rakkaani?" kysyi tyttö. "Sillä jos
niin on, niin en tiedä mitään muuta paikkaa, jossa mieluummin
tahtoisin mennä vihille metsänjumalani kanssa kuin hänen
aarniometsänsä siimeksessä."

Ja kun he siitä mainitsivat toisille, vakuuttivat nämä, että se
kävisi hyvinkin päinsä ja olisi mitä loistavin loppu merkilliseen
romaaniin. Niinpä koko seurue kerääntyi pieneen hökkeliin ja sen
ovelle olemaan mukana toisessa toimituksessa, jonka professori Porter
näiden kolmen päivän kuluessa suoritti.

D'Arnot oli määrätty sulhaspojaksi ja Hazel Strong kaasoksi,
kunnes Tennington kumosi kaikki järjestelyt uudella merkillisellä
"tuumallaan".

"Jos rouva Strong suostuu", sanoi hän, ottaen kaason käden omaansa,
"olisi Hazelin ja minun mielestäni somaa viettää kaksoishäät".

Seuraavana päivänä he lähtivät matkalle, ja risteilijän höyrytessä
verkalleen ulos merelle nojasi pitkä, tahrattoman valkoiseen
flanelliin puettu mies ja viehättävä tyttö laivan kaidepuuta vasten
katsellen loittonevaa rantakaistaletta, jolla tanssi kaksikymmentä
melkein alastonta mustaa wazirisoturia heiluttaen sotakeihäitänsä
villien päittensä yläpuolella ja huudellen hyvästiä luotansa
matkustavalle kuninkaalleen.

"Minua pahoittaisi ajatella, että katselen viidakkoa viimeistä
kertaa", sanoi Apinain Tarzan, "jollen tietäisi, että olen matkalla
uuteen, ikuiseen onnenmaahan sinun kanssasi", ja kumartuen hän
suuteli Janen huulia.

       *       *       *       *       *

_Tarzanin myöhempiä seikkailuja kerrotaan teoksessa_

          TARZANIN PEDOT,

_joka on jälleenkin suuri viidakkojännityksen kirja. Tarzanin
vihamiehet ryöstävät pois hänen vaimonsa ja poikansa. Hän
seuraa heidän jälkiänsä Afrikan uumeniin, ja niinpä hän taaskin
on aarniometsän petojen parissa, syöksyen niin huimiin ja
hämmästyttäviin tapausjaksoihin, että lukija joutuu aivan lumouksen
valtaan_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tarzanin paluu - Seikkailukirja Afrikan aarniometsistä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.