Title: Väärällä uralla
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Väärällä uralla" ***


VÄÄRÄLLÄ URALLA

Kirj.

Ilmari Calamnius [Kianto]



Porvoossa,
Werner Söderström,
1896.



      Vaihtelevain tunteiden ihmislapsille
      omistaa nämät muistot

                             _Tekijä_.



I.


Kolkosti loiskivat syrjäisen K:järven laineet rannan kiviä vastaan
ja huuhtelivat niille kertynyttä ensimmäistä lunta. Yöllä olivat
lahdelmat menneet hienoon jääriittaan, vaan päivempänä herännyt
tuuli oli särkenyt sen tuhansiin pieniin siruihin niin että
syntyi valkoista jääsohjua. Aallot ahtoivat sitä nyt rannoille ja
ahtautuessaan piti se omituista särähtelevää, helisevää ääntä, joka
selvään kuului autioiden, kylmän kangistamien rämeiden ja jylhien
korpimetsien taa. Näytti tulleen aikuinen talvi, poikatalvi, --
niinkuin sellaista sanotaan -- ja syksyn oli arveltu siihen paikkaan
tyrehtyneen.

Tuolta metsän sisästä ilmaannuin minä, kesällinen nuori ylioppilas,
astuskelemaan järven rantoja. Olallani lepäsi luodikkopyssy,
jonkun matkaa edelläni juoksenteli Soma, kotini pitkäkarvainen,
pystykorvainen metsästyskoira.

Näytti siltä kuin molemmat olisimme vaipuneet omiin mietteisiimme
-- niin minä kuin koirakin. Emme toisistamme ainakaan paljoa
välittäneet. Syy oli kentiesi siinä etten minä ollut mikään innokas
metsämies ja että Soma, jo ennastaan tietäen minun laimeuteni, näki
parhaaksi tällä kertaa pysyä erillään kaikista etsimispuuhista
varsinkin koska se, jonka kanssa alkusyksystä aina yksissä olivat
metsällä käyneet, oli jo joku aika takaperin hänet ikäänkuin
hyljännyt ja matkustanut -- minne -- sitä ei Soma voinut tietää.

Huvin vuoksi olin siis pyssyn olalleni heittänyt ja lähtenyt
liikkeelle kotoani. Niin liikkeelle -- ja viimeistä kertaa! Siltä se
minusta tuntui. Sillä pitihän minun kohta lähteä, piti kohta erota
tästä rakkaaksi käyneestä sydänmaan luonnosta. -- Ja minä tahdoin
sentähden heittää hyvästit noille tutuille kotisaloilleni, noille
jylhänkauneille korpikuusilleni, noille minun notkojeni ja minun
norojeni solakoille koivuille, pihlajille ja vanhoille, humiseville
aarniopetäjille.

Tahdoin "vielä kerran" kotoisilla rannoilla vapaana vaeltaa ja
nauttia puhtoisen Jumalan luonnon tarjoamaa suloa ja viehätystä.
-- Pienestä pitäen onkin se ollut minun mielityötäni: tuo
metsissä kuljeskeleminen ilman erityistä päämäärää tai vaarojen
ja kallioiden huipuilla kapuaminen autiossa seudussa, tai järven
aalloilla keinuminen -- joko sitten vetten tyyninä lepäillessä
tahikka rajutuulten raivotessa ja vaahtopäisten aaltojen vihaisesti
venhettäni ahdistaessa. Luonto on aina minun paras lemmittyni ollut
ja sen kanssa olen ikäänkuin salakihloissa. Se se on minua ymmärtänyt
aina parahiten ja silleppä olen usein salaisuuteni uskonut, uskonut
suruni ja iloni, silleppä monesti vienoimmat lemmenlauluni laulellut.
Kuin ystävä ikään on se minulle ollut monena hädän hetkenä, kuin
lohduttaja monena murheen pilvisenä päivänä. --

Luonnon sylistä olin nytkin lähtenyt etsimään lohtua sielulleni,
viihdytystä riehahtelevalle sydämmelleni -- -- ja vahvistusta sille
päätökselle, jonka nyt -- koko kesän mietittyäni -- olin tehnyt.
Minä olin näet miettinyt _elämän urani_, miettinyt tarkoin -- ja
päättänyt. Niin ainakin luulin tehneeni.

Olin valinnut _sotilasuran_.

Miksi juuri sen olin valinnut, sitä en enää tarkoin osaa sanoa:
veljeni oli upseeri ja kentiesi esimerkki siis siihen oli jotain
vaikuttanut, kentiesi myös tämän uran valitseminen oli minuun
nähden jonkunlainen oljenkorsi, johon hukkuvain sanotaan hädissään
tarttuvan, kun ei ole mihin muuhun tarttua ja kun siis oljenkorsi
on ainoa, johon vielä panee toivoa. Tunsinpa minäkin ettei minusta
muuksikaan ollut, ettei minulla mihinkään muuhunkaan ollut
erityistä vetoa, ei taipumusta eikä lahjoja. Tiedemiehen ura se
hajahti minusta omituisen äitelältä -- koulunpenkillä olin siitä
saanut ikävän käsityksen -- kovin kaukana näytti tohtorihattu
kiiltelevän... Lakitiedettä en rohjennut ajatellakkaan ja papin uraan
en siitä syystä uskaltanut kajota, etten tuntenut mitään "henkistä
kutsumusta". Käytännölliselle alalle olin taas tottumaton. -- Mutta
salaperäisen viehättävänä loisti sitävastoin edessäni tulevaisuuteni
hämäristä upseerin urhea haamu, upseerin kiiltävä univormu, upseerin
jalo toimi... Siinähän ala, jota koettaa sopii... siinähän ura,
joka perille vienee, joka samalla takaa tuon _leipätulevaisuuden_
ja samalla _tuottaa mainetta_ ja kunniaa! Etteikö sitten tuottaisi!
Etteikö sitten tuossa toimessa olisi jotain ihmeen viehättävää ja
ihailtavaa! -- -- Suottakohan Runeberg vain olisi laulanut:

    Maa kaunis tuo, se hymyllään
    Sai urhon lemmen syttymään --
    Ken tuot' ei armastaisi?! --

Ei suinkaan syyttä suotta! Kaiketi oli tuossa nyt jotain ylevää,
ihailtavaa, suurta... Jos kohtakin eletään keskellä kultaista rauhaa,
jos kohtakin miekka ja säilä saa käyttämättä piileksiä huotrassaan,
-- sittenkin on tuossa sotilasurassa jotain arkipäiväisyyttä ylempää,
jotain vallan isänmaallista ja jaloa. Ei se ole yksistään univormu,
joka siinä on loistavaa, se on koko toimi loistava!

Näin ajattelin noita kotijärveni louhikkorantoja astuessani ja vähän
hajamielisenä kuunnellen jääsohjun sihinää jalkojeni juuressa.
Kiveltä kivelle hypellessäni luiskahti hiukan jalkani ja minä
tulin miettineeksi: vähän vastoinkäymisiä siinä kumminkin lienee
sotilasurallakin, -- vaan niitä nyt ei saa säikähtää. Alkuhan on aina
hankala! -- Ja ensinhän on konttaaminen ennenkuin voipi kävellä. --
Uljaasti vaan eteenpäin huolimatta vastuksista, -- suoraan päämaalia
kohti, vaikka mikä tulkoonkin! --

Vaikka mikä tulkoonkin! kertasin minä ääneeni ja tuulen puuska
tempasi sanani kiidättäen ne kohti metsänpuita, jotka rajussa
tuulessa puistelivat päitään aivan kuin eivät olisi sanoilleni arvoa
panneet. -- Eikä mitään epäilemistä enää eikä turhaa aprikoimista!

Niin -- tulevaisuuteni on taattu, elämänurani on päätetty...

Ja minäkö sitten en muka kelpaisi sotilaaksi! -- ajattelin taasen,
ponnahtaen voimakkaana eräälle korkealle rantapaaterelle, -- minä,
joka olen niin terve kuin veden kala ja -- minä silmäsin itseäni, --
solakka kuin noron pihlaja! -- Turhia se puhuu, joka arvelee minun
olevan liian nuoren! -- Ettenkö kestäisi?...

Vakuutettuna siitä että ruumiini puolesta kestäisin, koetin uskottaa
itseäni että olin _sotilaaksi luotu_ ja aijottu. -- Ja olinhan minä
jo entuudessa ollut huomaavinani itsessäni pieniä taipumuksia,
-- jotka kaiketi viittasivat sinne päin. -- Sanoivathan ne näet
minun lapsuudessani olleen ihmeteltävän rohkean lumi-kinoksissa
kahlailemaan, -- ja poika-ijässäni muistin olleeni hyvin uuras
rakentelemaan sotarintaa puukeiloista ja sitten niitä pommittamaan
niin että laattiat jyrisi... Ja voi sitä urheuden ja uljuuden
tunnetta, kun puukenraali tai puukuningas pommituksessa kaatui ja
kolisten lenti loukkoon! --

Enkä minä myöhemmässäkään poikaijässäni tuntenut vähempää viehätystä,
kun milloin lävistin kannon puukeihäällä, milloin kiihkeänä ryntäsin
lahoa puuta vastaan ja sain sen suurella ryskeellä kumoon.

Kaiketi olin siis sotilaaksi luotu! -- -- Mutta vaikka koetin tyysten
ja tyynellä mielellä katsella tätä niin kirkkaasti kajastavaa
tulevaisuuttani, en kuitenkaan tuntenut sielussani sitä varmaa
tyyneyttä, jota kaipasin, ja himmeä epäilyksen tunne hiipi tuon
tuostakin poveeni. Mutta sitä koetin nyt jos milloinkaan karkoittaa,
masentaa väkistenkin. -- Sillä tietysti oli se vain tuommoinen
omituinen, selittämätön tunne, joka aina valtaa sen, jonka elämässä
joku ratkaiseva käännekohta on tapahtumaisillaan. -- Ja olinhan minä
sen nyt kerran niin päättänyt ja minä tahdoin osoittaa lujuutta
päätöksessäni.

Seisoin kauvan sillä rantakivellä, jolle olin noussut, ja katseeni
harhaili järven selempänä vyöryvillä laineilla. Monesti olin kyllä
ennenkin aaltojen leikkiä katsellut ja niiden levotonta säveltä
kuunnellut. Mutta eipä ennen niiden pauhu ja loiske minusta ollut
niin omituiselta kuulunut kuin nyt, -- niin synkältä, niin perin
rauhattomalta. Miksikä se noin nyt pauhaakin ja ärjyy tuo järvi,
-- nyt, kun enin toivoisin sen näkeväni hiljaisena, levollisena,
viihdyttävänä!

    "Nuku, nuku aaltonen.
    Nuku jo!
    Tuolla laulaa humisten
    Kuusisto!
    Kehtolaulusi se on --
    Nuku aalto rauhaton.
    Nuku jo!"

Näitä säkeitä, jotka eräs aikaa haudan lepoon päässyt runoilijaneito
oli sepittänyt kentiesi tätä _samaa_ järveä katsellessaan, hyräilin
minäkin mielessäni suurta raivoisaa aaltoa seuratessani silmilläni --

... Mutta ei se nyt nuku, ei se nyt halua levätä... Ja tuuli ulvoo
ja suhisee niin surkeasti rantapetäjän kyljessä ja auringoton taivas
hulmuilee niin mustissa pilvissä...

Voi --!

Ei se näyttänyt nyt minua lainkaan ymmärtävän tuo raskaasti huokuva
ja ikäänkuin läähättävä syysluonto, mutta surullisin, ärtynein äänin
kuulesti se vaan kertoilevan niitä huolia, joita sille itselleen
olivat saattaneet vinhat syysmyrskyt ja aikuinen talven tulo. Eikä se
suonut minulle mitään lohdutusta tällä kertaa, niinkuin olin ollut
lapsellisen herkkä toivomaan.

Vaan päinvastoin. Nuot luonnon sylistä leviävät, vaikeroivat äänet,
ne saivat nyt minunkin rintani yhä levottomammin huokumaan. --
Minusta tuntui kuin jokin myrsky sitäkin uhkaileisi, vaikka sen
lähestyvää tohinaa en ollut kuulevinanikaan. Ja lienenkö hämärästi
aavistanut että minun kumminkin joskus olisi antautuminen sen
valtaan. -- Sentähden vieno surumielisyys kokonaan valtasi poveni.
Minä tunsin olevani kuin mikähän _marttyyri_, jonka korkein
velvollisuus on horjumatta taistella jalon asiansa puolesta, vaikka
miten käyköönkin. --

Sillä välin oli taivas yhä sakeutunut ja lumihiutaleita alkoi tuulen
mukana lennellä. Ne sivelivät niin kylmästi kasvojani ja suojattomia
käsiäni.

Vihelsin pois koiraani, joka etempänä hietikon liepeellä näkyi
nuuskiskelevan jotakin pensasta; kentiesi siellä vasta oli
peherrellyt joku metsikana-parvi.

Mutta olkoon vaan, -- tällä kertaa... Minulla on muuta miettimistä.
-- Soma seh, seseh; seseh, seeh! huusin minä voittaakseni tuulen
ja aaltojen pauhaavia ääniä, -- tule pois! -- lähdetään jo tästä
kotia... et sinä kumminkaan mitään nyt löydä...

Heiluttaen takkuista häntäänsä lähti Soma minua kohti tulemaan
nähtävästi hyvillään siitä että "jahti" siihen jo loppui.

Me painuimme metsän peittoon, jolloin särkyneen jään sorina ja
aaltojen kuohunta vähitellen hiljeni korvissa, ja kuljimme huonoa
polun haiskua myöten varsinaiselle rantatielle, joka mutkien kohosi
korkealla metsäisellä vaaralla sijaitsevaan kotipihaani. -- Minä
ryhdyin poislähtöpuuhiin, sillä huomenna jo oli minun lähteminen
aijotulle matkalle. -- --



II.


Olin sen nyt kerran niin päättänyt. Luopua aikeestani, jota niin
jaloksi uskottelin, -- sitä en nyt enää voinut tehdä. -- En, sillä
minä tahdoin olla mies!

Minun tuli siis lähteä yksin, omin päin maailmalle -- ensi kertaa
maailmalle, tuntui minusta. Minun tuli heittää kallis kotini, vanhat
vanhempani -- ja tämä kultainen vapaus.

Mutta sitähän halusinkin levottomuudessani, tahdoin päästä pois
toimettomuudesta -- ja erilleen turhista haaveiluista ja utuisista
unelmista. -- Halasin etsiä jotain taistelua, vastuksia, kohdata
elämän murrokoita -- -- ja niissä toivoin sekä henkisesti että
ruumiillisesti karaistuvani. Minun henkeni janosi jotain ylevää,
se himoitsi jaloa ponnistelua, jossa koko olemukseni uudeksi
muovautuisi, -- miehekkääksi ja tarmokkaaksi... -- Ja tämän kaiken
luulin minä itselleni tapahtuvan ainoastaan sotilasalalla! --

Oli jo iso päivä, kun vanhempaini saattamana astelin alas järven
rantaan, mistä aluksi oli parin neljänneksen venematka ennenkuin
maantie alkoi.

Isäni, hiljainen ja sävyisä pappismies, oli huolimatta hopealle
vivahtavista hapsistaan vielä terve ja ripeä voimiltaan ja tahtoi
nytkin -- kuten niin usein ennenkin kouluaikoinani -- tulla
saattamaan yli järven Koskelaan, siihen kestikievariin, josta
valtatie lähti. Tavallista hiljaisempana astui hän tällä kertaa
tuossa rinnallani. Eikä sanallakaan koskettanut hän sotilasuraani.
Mitäpä hänestä koko asiasta enää puhuisikaan, kun se kerran niin oli
sovittu ja valmiiksi tuumittu! Apeaksi se kumminkin teki isänkin
mielen, kun hän oikein ajatteli ja mielessään punnitsi. Hän oli
toivonut pojastaan jotain toista. Mutta ei hän nyt mitään sanonut,
vaan äänetönnä asteli sivullani. --

Olinhan sitä minäkin punninnut ja harkinnut, -- ainakin luulin niin
tehneeni. Tottakait itse jo parhaiten tiesin, mihin mieleni pyrki! --
Olihan hartioillani jo 18 ikävuotta! --

Äitini suri sydämmensä pohjasta minun haluani sotilasuralle. Minä
näin että hän sielussaan kärsi, -- paljon, paljon. Äänikin, jolla hän
minua puhutteli tuona lähdön hetkenä oli niin säälivää, tuskaisaa --
ja hänen sanansa soivat lempeännuhtelevaisina, hellästi soimaavaisina.

Mutta ei minulla ollut hänen lohdutuksekseen muuta sanottavaa kuin
että "kyllähän sitä nyt... ei pidä äidin nyt tyhjiä surra... eihän
ole niin varmaa vielä, jäänkökään myötyriksi -- koetan ensin...
ja jos ei tunnu miellyttävän, niin mitäpäs tuosta! -- suoritan
asevelvollisuuteni loppuun ja olen taas -- kuin ennenkin..."

_Koetan_ -- sanoin minä -- vaikka olinhan sen _päättänyt!_ Minä
puhuin vasten omia aikeitani. Ja tuollaisesta puolustuksesta ei
äitini sydän kumminkaan viihtynyt. Hän pelkäsi poikansa nuoruuden ja
kokemattomuuden tähden. Hän sanoi tuntevansa poikansa mielenlaadun
paremmin kentiesi kuin minä itse sen tunsin. Minä en tulisi niissä
oloissa viihtymään, sitä hän hellästi vakuutti minulle. Mutta jos
kumminkin... voi! -- niin... mitäpä hän enää voi tehdä! -- -- Ja hän
neuvoi olemaan aina kuuliainen ja nöyrä, välttämään pahoja tovereita
ja maailman kiusauksia...

Tultiin rantaan. Renki-Junnu oli jo laittanut veneen tarpeelliseen
kuntoon. Se lykättiin jo vesille eikä siis ollut muuta kuin lähteä.

Mutta omituisen katkeralta se tuntui sanoa nyt hyvästiä äidille, kun
tiesi mikä hänen mieltänsä painoi. Äidistä oli se luonnollisesti
vielä katkerampaa. Pelkkää surua ja sieluntuskaa olikin se syleily,
jolla hän minulle heitti hyvästit. Kuumia, raskaita kyyneliä tulvi
hänen siniharmaista silmistään.

Mutta minä pidätin kyyneleeni ja jäykistin mieleni salatakseni
todellisia tunteitani; -- senhän olin jo usein ennenkin tehnyt.

-- Hyvästi nyt äiti! lausuin minä koneellisesti, jokapäiväisellä
äänellä, jonka muka piti ilmaista minun miehevää jäntevyyttäni.

Eikä kyyneltä tullut minun silmääni -- --

Vene keikkui jo laineilla -- ja ypöyksin jäi äitini rannalle. Näin
hänen hetkisen huiskuttavan valkoista liinaa, sitten äkkiä, --
luultavasti tunteiden pakosta -- herkeävän ja -- vihdoin kääntyvän
kotia kohti.

Tuuli oli tuima ja lisäksi vastainen. -- Aina se onkin tavallisesti
vastainen, kun kotoani milloin poistua pitää. -- Aallot kohosivat
korkealle ja kylmää vettä roiskahteli tuontuostakin veneeseen.
Isäni istui perässä, toisella huoparimella ohjaten venettä,
toisella rivakasti huovaten; hän oli taitava venemies. Renki-Junnu
souti keulateljoilla ja minä olin tällä kertaa saanut paikkani
peränpuolella, jossa soudin takahangassa.

Ilma oli viileä, sää vähän hämärä. Ikäänkuin ivallaan kurkisteli
toisinaan aurinkokin paksujen pilvien lomitse ja valoi hetkeksi
kirkkaan hohteen noille vitilumen peittämille rantakallioille,
joita eilen olin astuskellut, rantahietikoille ja niemien kivisille
kielekkeille. Ei nyt näkynyt muita veneitä järven selällä soutamassa.
Talottomat rannat ja tuo mustavetinen, synkästi aaltoileva
järven selkä, ne tekivät seudun kolkoksi, melkeinpä kuolleen
näköiseksi. Kotini vanhanaikuinen päärakennus se vain häämöitti
vaaleanpunertavana metsän sisästä, tuolta Karhuvaaran huipulta...

Sinne se nyt jääpi ja milloinkahan sen taas ensi kerran nähnee? --

Koskelaan tultua käskettiin heti panna kyytihevonen valjaisiin.
Se oli minun tahtoni. Minä tahdoin pian päästä erilleni näistä
kotoisista oloista, tahdoin niin pian kuin mahdollista katkaista
ne siteet, jotka niin lujasti tuntuivat minua tänne kiinnittävän.
Tahdoin olla mies.

Sydämmellinen kädenlyönti isältäni, tuttavallinen kädenpuristus
rengille -- sillä tavoin olin eroitettu kotiväestäni. Suuret
supiturkit päälläni heittäysin rekeen, huusin reippaalla äänellä
vielä kerran hyvästi ja kulkusten helistessä lähdin solumaan alas
maantielle päin.

Kas näin, ajattelin, nyt sitä siis mennään. Hei vaan! Helise
kulkunen, juokse hevonen! -- Mutta taas kävi sieluni läpi oudot
väreet ja minä tunsin taas epävarmuutta sen suhteen mitä aijoin
tehdä. Mitähän, -- mietin siinä jo parin kolmen minuutin matkan
kulettuani -- mitähän, jos vielä luopuisi päätöksestään? Antaisi
kyytimiehen pyöräyttää takaisin -- vaikkapa tuosta sillan korvasta
-- ja palaisi kotiin! Mutta ei, -- ei sitä nyt enää kehtaisi vaikka
mikä... kovin se olisi naurettavaakin... enhän minä ole mikään
"mamman lellipoika", jolle heti tulee koti-ikävä -- en olekkaan! Vaan
mies olen ja mieheksi tahdon tulla. Antaa mennä vaan!

Ämmän putouksen kumea pauhu ja emäjoen kohisevat kosket tohisivat
vielä pitkän aikaa korvissani. Sitten nekin vähitellen herkesivät
kuulumasta sitä myöten kuin reki liukkaasti vieri halki autioiden
salojen, yli korkeiden vaarojen kohti länttä.



III.


Olin otettu vastaan pataljoonaan vapaehtoisena. Siitä ei ollut
nyt enää mitään epäilemistä, sillä selvät paperit olin jättänyt
pataljoonan kansliaan: otteen ylioppilaskirjastani, vanhempain
lupakirjan -- johonka äitini puolittain leikillä ei ollut sanonut
antavansa suostumustaan -- sitten papinkirjan ja lääkärintodistuksen.
Kaikki oli mennyt niinkuin olin toivonutkin -- tahi niinkuin olin
peljännyt, sillä minä muistan myös matkalla salaisesti toivoneeni
ettei lääkäri syystä tai toisesta minua hyväksyisi. Mutta hän oli
hyväksynyt ja minä olin lisäksi määrätty ensimmäiseen komppaniiaan.
Tuohan jotain -- olla vapaehtoinen siinä komppaniiassa! Kelpaisi
sanoa, kun joku kysyisi, monenteenko komppaniiaan kuuluin, että
"ensimmäiseenpä tietenkin!" -- Sillä olivathan siinä isoimmat miehet
ja minun käsitykseni mukaan uljaimmatkin...

Pitihän minun siis olla tyytyväinen. Mutta miksikä nousi rintaani
sittenkin niin pian sellainen kaihontunne ja epäilys, -- epäilys että
jokohan sittenkin tein tuhmasti?...

Mitäs vielä! Kaiketi olivat ne taas noita "lapsellisia" tunteita.
Eihän nyt enää sopisi kauppojaan katua, kun paperit kerran olivat
pataljoonan adjutantin kourissa! Myöhäistä se olisi...

Että jo olin sidottu, sitä en kumminkaan vielä niin todeksi osannut
uskoa. Kentiesipä siitä syystä että ensi alussa sain kulkea
sivilimiehenä, kun eivät sotilasvaatteeni vielä olleet valmiit. Vaan
kohta kai nekin joutuisivat. Sillä olinhan aivan kuin tosissani
puhutellut pataljoonan vanhaa räätäliä eli valmiiksileikkaajaa
-- "herra mestariksi" -- ja sen, kuulin minä, luultiin paljon
vaatteitani jouduttavan. -- --

Ensi päivä oli nyt päättymäisillään, kun kuljin kaupungista kasarmia
kohti. Minä ajoin nelirattaisissa ajurikärryissä, sillä talvi oli
heti kaupunkiin saavuttuani rauvennut ja maa oli jälleen paljas.
Lätäköt tiellä olivat hienossa riitassa, ja vieressä juokseva joki
vyöryi tahmean, raskaan ja mustan näköisenä merta kohden. Tuuli
suhisi tuollaista yksitoikkoista syysillan suhinaansa lehdettömissä,
tien varrelle istutetuissa koivuissa. Kelmeä kuu pistäytyi toisinaan
esiin sakeiden, tummahkojen pilvien raoista.

Oli samalla niin surunvoittoinen ja samalla niin juhlallinen tunne
minun nuoressa povessani, kun nyt tutuista oloista ajoin aivan
ventovieraisiin. Mutta juuri sentähden että nuot olot olivat minulle
oudot, tuntuivat ne minua jotenkin viehättävän.

Tunsinko minä nyt todella itseni tuossa rientäessäni ottamaan
tulevaisuuteni ensi askeleita? Minäkö se todella olin se nuorukainen,
joka siinä kuutamossa ajelin, aikoen ehdottomasti antautua
sotilasalalle? --

Minä heräsin mietiskelyistäni, kun likellä kasarmia iloinen joukko
miesväkeä näkyi ajavan vastaani. Ne olivat "sotapoikia", niitä oli
ahtautunut pari issikkakärryä täyteen ja viinapulloja näkyi niillä
olevan eväänään. Kaikki ne kuulestivat hoilottavan jotain, mutta yksi
joukosta lauloi muita äänekkäämmin näin:

    Keisari ei voi armahtaa,
    Oli herra eli talonpoika --
    Kaikkein täytyy kolme vuotta
    Kivääriä hoitaa!

Haikeina kertasivat muutkin nuot viimeiset säkeet, -- nehän niin
hyvin toivat ilmi mitä sydämmessä liikkui. Kun he jo alkoivat olla
ohi minusta, kuulin saman laulajapojan samaan haikeaan nuottiin
jatkavan:

    Tule sinä pappa nyt viimeisen kerran
    Sun varsaasi valjastamaan! --
    Poikasi viedään kolmeksi vuodeksi
    Päätänsä paljastamaan...

Ennenkuin he taas yhdessä olivat ehtineet kerrata viimeisiä säkeitä,
olin minä jo kerennyt kasarmin portille.

Samapa se minulle -- ajattelin -- mitä ne laulavat, -- nuot, joiden
ulkonaisesta pakosta tänne on saapuminen, -- minun on laitani toisin:
minä tulen sisällisestä pakosta -- ... minua ne eivät ymmärrä! --

Hevonen pysähtyi korkeain päätypuolisten porrasten eteen. Minä
hyppäsin vikkelästi alas, maksoin ja kannoin tavarani porrasten
päällyställe. Ja riensin juoksujalkaa pimeään etehiseen. Kopeloin
tovin aikaa minulle jo edellisenä päivänä määrätyn kamarin avainta;
en ollut löytää, vaan löysin kumminkin. Oven avattuani näin edessäni
typötyhjän huoneen, jonka laattialle kuun valo heikosti viistoon
virtasi, -- ei mitään siis oltu laitettu vielä! Tämä näytti niin
kaamealta kaikki. Surkea tunne vihlaisi ohimennen sydäntäni. Kannoin
tavarani sisään, lukitsin jälleen oven ja pistin avaimen taskuuni.
Lähdin ensi komppaniian puolelle, sillä sinnehän oikeastaan
kuuluinkin, vaikka "vapaehtoisten" huone oli toisen komppaniian
puolella, toisella puolen komppaniian pihaa. Vähän pelolla avasin
erään oven ja tiedustelin siellä olijoilta huoneeni johdosta. Suuri,
verevä mies tulikin heti tervehtimään ja esitti itsensä kohteliaasti.
Se oli tuleva vääpelini, ja minä tunsin jonkunlaista kunnioitusta
niin arvokasta miestä kohtaan, mutta aivan hämärästi vielä aavistin,
mikä suuri määräämisvalta hänellä tulisi minun suhteeni olemaan. Hän
vei minut omaan huoneeseensa, jonka asu todisti hänestä että hän oli
tavallista sivistyneempi, ja puhutteli minua niinkuin vertaistaan.
Yhdessä menimme sitten minun tyhjää kammiotani katsomaan, vaikka
eihän se katsomalla siitä parannut. Vääpeli lupasi kumminkin
toimittaa huonekaluja seuraavaksi päiväksi. -- --

Ja seuraavana päivänä olikin kamariini jo kannettu matala,
keltaiseksi maalattu ruununkaappi, pitkä ristikkojalkainen pöytä,
rautasänky makkaran muotoisine matrassineen ja olkipieluksineen,
kivääriteline ja matala istuinjakkara.

Tällaiseksi olin huomannut tulevan asuntoni mennessäni tapaamaan
ainoata tuttavaani koko kasarmilla, reservivänrikki Sarkkasta, joka
tässä pataljoonassa toimitti luutnantin virkaa.

Minä tapasin hänet parhaallaan uloslähtemässä. Vänrikki oli suuresti
hämmästyksissään, kun kuuli _minun_ sotilaspuuhistani eikä näyttänyt
oikein tietävän, mitä sanoa ja minkälaiseksi tekeytyä. Kun hän kuuli
että huoneenikin alkoi jo olla asuttavassa kunnossa, oli hän hyvin
halukas sitä näkemään ja niin palasimme yhdessä sinne.

-- Jo sinä nyt olet joutunut johonkin! -- sai vänrikki
sisääntultuamme sanotuksi äänellä, joka minusta nyt tuntui niin
kumman halveksivalta ja samalla säälivältä, ikäänkuin hän olisi
tahtonut minun antaa aavistaa jotain miltei kamalaa... Mutta se
tunne haihtui seuraavassa tuokiossa, kun eräs sotamies tuli sisään,
ja vänrikki, joka juuri oli katsellut sänkyäni, muutti yht'äkkiä
äänensä, koko käytöksensä ja kysyi kylmän virallisena:

-- Eikö teillä ole puhtaampaa lakanaa antaa? -- johon sotamies käsi
korvalla vastasi:

-- Joo, herra luutnantti! -- ja vähän päästä oli hän jo -- minä
en tiennyt mistä kummasta -- tuonut sekä puhtaamman lakanan että
siistimmän peitonkin, mikä seikka saattoi minut varsin levolliseksi.

Vänrikki poistui pian, ja minä jäin ihmetellen miettimään sitä, millä
kunnioituksella sotamies äsken oli kohdellut vänrikkiä. -- Luulenpa
silloin salaisesti ajatelleeni että noinhan -- ja komeammastikkin
kentiesi -- sitä _minuakin_ vielä kerran puhuteltanee... Ja
tulevaisuuteni tähti se vilahti sinä hetkenä silmäini edessä taas
niin kauniina, niin kirkkaana...

       *       *       *       *       *

"Herra mestari" oli saanut vaatteeni valmiiksi. Minä kiiruhdin
kamariini, otin avaimen pois oven suulta ettei kenkään minua
häiritseisi. Nyt se siis vasta oli oikein tapahtuva tuo sotilaaksi
muuttuminen.

Riuhtasin takin päältäni, riisuin liivini, irroitin kaulukseni ja
kravattini. Siinä tuli mieleeni että jokohan nyt ainiaaksi luovuin
sivilivaatteistani -- ja ennen tuntematon tunne värähytti kylmästi
mutta vaivihkaa minun herkkää mieltäni.

Minäkö se tässä nyt sotamieheksi hankkiusin, minäkö --?

Istahdin sängylleni, vedin matalat kengät jaloistani. -- Olivat
ne niin keveät ja luontevat tuollaiset jalkineet. Sotilassaappaat
taas näyttivät sellaisilta kantturoilta, mutta uutuudellaan ne
viehättivät. Ja kenpä ei lasna ollessaan liene tuntenut omituista
tunnetta saadessaan uudet vaatteet! Se on omituista mielihyvän
tunnetta -- siinä on lisäksi jotain muutakin: posket hehkuvat, silmät
saavat omituisen kirkkauden... Samantapaisen -- jollei samallaisen
mielialan luulen minussakin syntyneen tuona uudistuksen tärkeänä
hetkenä.

Vedettyäni laveat "sotahousut" sääriini kävelin muutamia kertoja
juhlallisena yli kamarin laattian. Yks... kaks... yks... kaks...
kahisivat ne varmaan. Saappaat jalkaan saatuani tunsin sotilasarvoni
jo vähän niinkuin kohonneen -- ainakin kengän korkoa ylemmä.
Käveleminen raskaissa anturoissa johdatti mieleeni Kaarlo XII:nnen
saappaita... Seurasi sitten järjestyksessä kaulaliina. Soveltuihan
se, mutta niin kummasti muistutti se koiran kaulapantaa; ja väriltään
oli se täydellisesti entisen vastakohta. Sitten tuli vormun vuoro.
Kuinka korkealta sen kaulus tuntui ja kuinka se oli kankea! Sehän
estää oudoksesta päänliikuntoja, ajattelin, saatuani hakaset
vaivoin kiinni. Nyt olin kumminkin jo pari astetta ylempänä kuin
äskettäin. Tunsin veret nousevan poskipäilleni ja kuulin sydämmeni
lyövän kiihkeämmin. Yks... kaks... yks... kaks... tykytti sekin.
Nousin varpailleni nähdäkseni itseni paremmin kuvastimessa, jonka
olin seinälle hankkinut. Minäkö se siis nyt olin, jonka hartioilta
näkyivät molemmin puolin siniset olkalaput keltaisine numeroineen,
vapaehtoisen nauhoineen ja kirkkaine nappeineen? -- Minä, kukapas muu!

Asetellessani sitten kairalakkia päähäni tulin taas ajatelleeksi
luopumista valkolakistani, tuosta vapauden, valon merkistä,
utuisten unelmaini vaivalla ansaitusta kukasta. Ja tuntien syvää
kaihoa tartuin tummanharmaaseen, pitkäliepeiseen sinelliini. Sekin
oli uutuuttaan niin jäykkä ja kankea kuin mikähän häränvuota,
ja hiki nousi päähäni ennenkuin sain sen kaikki hakaset kiinni
pinnistetyiksi. Mutta sitten ei ollutkaan mitään muuta jäljellä
kuin kieraista nahkavyö tuppineen, pistimineen vyötäryksille, -- ja
sotilas oli näin valmis.

Jää hyvästi sa vapauteni viime päivä! koetin juhlallisena itsekseni
lausua, kun torvi samalla kajahti iltahuutoon kutsuen.

Ja terve, sinä uljas tulevaisuus! -- -- Yks... kaks... yks... kaks...
Pystynä, mutta melkein tuntematta omaa itseäni, astelin komppaniiaan,
jossa jo kaikki seisoivat rivissä ja lakit kourassa rukoukseen
komennettuina. Plutoonanpäällikköni tervehti minua ystävällisesti
sanoen sinellin sopivan päälleni peijakkaan hyvin. Ja minä tunsin
kummaa tyytyväisyyttä että hän niin sanoi. -- --



IV.


Aliupseeri Sotka! -- huusi vääpeli seuraavana päivänä, kun pyysin
lupaa mennä kaupunkiin, -- ottakaapas te ja opettakaa vapaehtoiselle
kunniantekoa, sen kun pitää päästä kaupunkiin syömään!

-- Ymmärrän, herra vääpeli...

-- Lähdetään tänne ulos, sanoi aliupseeri minulle mennen ulos
komppaniiasta. Minä kävelin jäljessä. -- Siinä oli kappale nuutunutta
nurmikkotannerta. Sille me asetuimme.

Kunnianteko -- aloitti aliupseeri -- se nyt on niin helppoa etteipä
siitä nyt paljon viitsi puhua semmoiselle kuin tekin olette, joka
olette muutenkin oppia käynyt ja...

-- Ei, kyllä minua saapi opettaa niinkuin muitakin! ehätin minä
sanomaan itsekkin ihmetellen mukautumishaluani.

Aliupseeri naurahti.

-- No tuota, eihän se nyt ole mitään tämä... Niinkuin tekin
jo tietenkin tiedätte, tehdään kunniaa kahdella tavalla: joko
kättä päähineeseen nostamalla, tahi rintamaan asettumalla sille,
kelle tarvitsee. Kunniaa tehdään noin neljän -- kuuden askeleen
päästä vastaantultaessa. Nostetaan keveästi ja luontevasti oikeaa
kyynäspäätä ylöspäin hartian kohdalle. Tällä tavalla (hän näytti).
Kämmen se sitten viedään lakin reunaan niin että sormet ovat suorina
ja peukalo yhdessä muiden sormien kanssa. Tällä tavalla.

Ja kalvosesta annetaan käden hiukan taipua ylöspäin. Sitten sormet
asetetaan niin että etusormi vastaa lakin alareunaan ja keskisormi
koskettaa ylireunaan. -- Minä aloin jo mennä pyörälle tästä opista,
niin kummalta se minusta tuntui --

-- Eikä liioin huolita näyttää kämmentä, se on niin rumaa ja tökeröä,
ja annetaan käden aina jäädä samalle paikalle, vaikka päätäkin
käännetään. Näin. -- Hän näytti, kuinka lakin alareuna luistaa etu- ja
keskisormen välitse päätä käännettäessä -- Jos nyt koetettaisiin,
ensinnä paikaltaan, seisten...

Minä nostaa livahutin käteni korvalliselle. En koskaan ollut luullut
kunniantekoa niin outomaiseksi kuin se nyt tuntui.

-- No niin, sanoi aliupseeri lauhkeasti, parannellen käteni asentoa.

-- Jos nyt koetettaisiin kävelystä pitäen. -- Minä kävelen täältä
teitä vastaan, ja te teette minulle kunniaa.

Hän erkani minusta muutaman sylen päähän. -- Lähdetään nyt tulemaan
toisiaan vastaan, selitti aliupseeri.

Minä lähdin, koetin astua vapaasti, mutta havaitsin etten nyt ollut
oikeassa olossani. Jalat tuntuivat kankeilta ja tottelemattomilta,
silmät tuijottivat jäykästi, en tiedä minne. -- Kun luulin olevani
kuutisen askeleen päässä, nostin käteni lakkiin ja kuljin kunniaa
tehden opettajani sivu. Aliupseeri nosti myös kätensä juhlallisesti
vastineeksi ja luoden minuun terävän, arvokkaan katseen meni sivuitse.

-- No, kyllähän se rupeaa luistamaan, tuli hän minulle selittämään.
-- Kunhan vaan vähän enemmän käännätte päätänne ja seuraatte
silmillänne. -- Ne olinkin kokonaan unhoittanut. -- -- Ja astuu vaan
vapaasti ja antaa kätten heilua siihen saakka kuin oikean käden
nostaa päähineeseen, -- antaa silloin vasemman käden olla liikkumatta
sivulla, ja kun sivu pääsee yhden askeleen, niin laskee oikean käden
alas ja astuu taas niinkuin ennenkin. Ei se mitä vaikeata ole!
Koetetaan vielä kerta. -- Lähdimme siitä taas astumaan vastakkain,
aliupseeri mielestäni reimana, sulavasti, -- minä pystynä, totisena,
koneellisena... ja kiusallinen tunne sydänalassa.

Tulihan se jo vähän paremmasti tehdyksi, mutta vikoja siihen vielä
jäi. Mieli toisinaan hävettämäänkin että jos ne tuolta komppaniian
ikkunoista hyvinkin katselevat ja nauraa virnistelevät muut minun
tempuilleni.

Taisi aliupseerikin samaa ajatella, koskapahan tuumasi, että kun
olisi olla joku rauhallisempi paikka. Esitin että mentäisiin minun
omaan huoneeseeni, siellähän kyllä sen verran sopinee. Aliupseeri
sanoi jotain että "mitähän se vääpeli siitä?" -- mutta kun kysyin
kummastuneena että "vääpelikö?" niin hän suostui, ja me menimme minun
huoneeseeni.

Ja siellä me ryhdyimme rintaman-teon harjoitukseen.

Piti astua reimasti, piti heiluttaa käsiä ja sitten äkkiä kääntyä
rintamaan, ja samalla kuin siirsi toisen jalan toisen viereen, piti
nostaa käsi päähineeseen, piti kääntää päätä ja silmillään seurata
vastaantulijaa sitä myöten kuin tämä astui, kunnes oli yhden askeleen
takanapäin, jolloin taas piti pyörähtää astumaan ja ensi askeleella
laskea kätensä alas. --

Sellainen se oli ensimmäinen harjoitukseni. Loistava sotilasurani oli
näin alkanut.



V.


Ne nahkajussit! Ne uuden uutukaiset, nuoret isänmaan palvelijat! Ne,
jotka tulevat sieltä kaukaa sydänmaiden korvista, jossa ovat ikänsä
eläneet nokisen kurkihirren alla näkemättä koskaan juuri muuta kuin
kotoisen kylänsä ja kuulematta koskaan muuta opetusta kuin pappinsa
nuotinomaiset saarnat kylmässä kirkossa tai kyläkinkereillä.

Kuinka minä heidän tilaansa säälien muistelen! Heitä kun niin paljon
alussa pilkataan ja nauretaan kasarmilla, he kun aina ovat vanhempien
sotilasten silmätikkuna.

Sillä mitäs he osaavat tullessaan, kun eivät ole moiseen komentoon ja
moisiin komplimangeihin ensinkään tottuneet! He katsoa töllistelevät
suu auki kaikkia kuin lehmä uutta konttia, he kävellä rehmivät
väärin säärin, kädet syvällä housujensa taskuissa tahi kömpelöinä,
ryhdittöminä sivulla, ja kämärä piipun nysä hampaissa he syljeksivät
pitkin laattioita. He ovat kaikin puolin tottumattomia ja nahkajussin
nimellä heitä sentähden usein puhutellaankin. Se pistää kyllä
ylpeämmille vihaksi, mutta minkä he sille voivat. Heidän täytyy
nöyrinä tottua "vanhain ryssäin" pilantekoon ja odottaa kunnes hekin
pääsevät siihen asemaan että voivat vuorostaan naurahdella uusille
tulokkaille, -- nahkapojille.

Heitä seisotetaan rivissä, heitä tutkistellaan, tarkastellaan ja
heille annetaan ensimmäiset ohjeet.

-- Nenät pystyyn pojat! komentaa kapteenimme, kun hän ensi kertaa
saapuu nuoria miehiä katsomaan.

-- Seisokaa suorina!

-- Vatsa sisään... sisään, sisään!

Ja katsokaa reippaasti silmiin! -- Kuuletteko? -- reippaammasti!

Sotamies ei saa olla ujo! -- nooh! Kas noin!

Sotamies ei saa olla nolo! -- Sotamies ei saa olla arka!

Hän kulkee pitkin riviä korjaten asentoja. Keltä hän vääntää nenän
pystympään, ketä ottaa leuvan alta, ketä päähän taputtaa, sanoen
jotain mielestään hyvin sattuvaa, mutta jolle harva uskaltaa nauraa.

Kankeat ovat nuot autioiden seutujen pirteissä patvineet vartalot,
pää ei ota hevillä taipuakseen, niska ei hevillä sujuakseen eikä
käsivarret ojentuakseen tässä oudossa ja merkillisessä leikissä.
Siinä he seisovat alakuloisina, muutamat aivan säikähtyneen
näköisinä, kuunnellen kummissaan kapteenin opetustapaa. Ja kaukana on
leikki heidän synkenneestä mielestään, ja aatos se harhailee, kuka
sen tietää missä, -- kentiesi kaikkialla muualla, vaan ei kasarmin
piirissä. -- Mutta vanhat miehet ne vetävät suutansa säälimättömään
hymyyn eikä monikaan muista, miltä se hänestä silloin tuntui, kun hän
itsekkin oli nahkapoika.

Vaan huomattuaan että nuoret miehet ovat kovin totisina,
pistää kapteenin päähän lopettaa harjoitus tanssilla. -- Kuka
on soittoniekka? Hah? Noo! Ahaa... no menkää joutuin! -- Yksi
nahkajusseista käypi kapteenin käskystä noutamassa viulunsa, ja kohta
raikuvat tanssin sävelet tuossa äsken niin ikävälle tuntuneessa
huoneessa.

-- Sepäs vasta kapteenia! suhahtaa joku keikarimaisempi rekryyti
toisen korvaan.

-- Tanssimaan, tanssimaan! -- toimittaa päällikkö aivan kiihkoissaan
niskasta työntäen nuoria sotilaita keskemmä laattiaa. Syntyy aika,
melu ja hälinä, kun miesjoukko tanssia jyskyttelee ympäri käytävää
niin että jymähtelee tervattu laattia.

Hän taitaakin olla hyvä mies tuo päällikkömme, miettii jo moni.
Ainakin on hän nyt hyvin armollisella tuulella! Väheksyen musiikkia
toimittaa hän lisäksi vielä yhden viuluniekan, yhden hanurinsoittajan
ja triangelin kilkuttajan. Itse tarttuu hän kahteen rautaiseen
voimistelusauvaan kolistellen niitä rajusti yhteen. -- Se on
sotilasmusiikkia ja siinä on jyryä ja tahtia. -- Kyllä se äijä osaa,
tuumitaan sitten miesjoukossa, kun kapteeni on poistunut.

Ja nuot tuonoin niin nolot nuoret miehetkin jo vetävät suutansa
vapaampaan hymyyn. Ja iltahuudon jälkeen menevät he melkein ilomielin
levolle ja näkevät parempaa untakin.



VI.


-- Fstait! -- smirnaa!

Se oli luutnanttimme, joka niin huudahti, kun yhtenä noista ensi
illoista istuimme osastohuoneessa aliupseerimme opetusta kuunnellen,
kun ulkona oli synkkä pimeä ja syyssade ikävästi räiskäsi ränneissä,
vaan siellä sisällä, huoneessa oli niin valoisaa ja lämmintä.

Kaikki hypähtivät tuon huudon kuultuaan koppina pystyyn
jakkaroiltaan, sillä kapteeni se oli ovesta äkkiä ilmaantunut
luokkahuoneeseen. Ja kukin koetti asettua paraan kykynsä mukaan
hänelle rintamaan -- niinkuin jo oli opetettu.

-- Hyvää iltaa! mutisi hän partansa sisästä.

-- Jumala antakoon, herra kapteeni! kirkasimme yhteen ääneen
tahdissa, koneellisesti -- niinkuin oli opetettu.

-- Pää pystyyn, pää pystyyn!

Kääntykää tännepäin! Katsokaa _minuun!_ -- Katsokaa reippaasti
silmiin!

Hän istahti aliupseerin paikalle lakki päässä ja palava paperossi
hampaissa sekä käski meidänkin istuutua. Luutnantti istahti myös
entiselle paikalleen.

-- Mistäs täällä nyt on opetettu? kysyi kapteeni kiivaasti kääntyen
aliupseerin puoleen, joka valmiina ottamaan käskyjä vastaan
"reilassa" seisoi hänen takanaan. -- Puhtaudesta -- herra kapteeni --
ja siitä, missä kunnossa sotamiehen tulee pitää sänkynsä -- vastasi
reippaasti nuori aliupseeri.

Kapteeni hymähti.

-- Noh, Konkelo, minkälaisen pitää sotamiehen sängyn olla? kysyi hän
sitten alkaaksensa jonkinlaisen kertausopetuksen.

Puhuteltu nousi verkalleen seisaalle, mutta ei vastannut mitään.
Kapteeni murahti partaansa jotain että "kiivaammin siinä!" ja jatkoi
sitten puoleksi leikillä:

-- Hah? Mitä? Noh... pitääkö sen olla hyvin pehmeä, hah?

-- Joo, herra katteini, pehemeä se parein...

-- Hah? Mitä!... Ja likanen?... että kirput oikein pääsisivät
kasvamaan, -- niinkö? tiuskasi kapteeni.

Tämän kysymyksen kuultua nytkähti siellä täällä joku ruumis; toiset
tuijottivat synkän totisina päällikköönsä.

-- Ei, herra katteini -- koetti puhuteltu oikaista, -- kyllä sen
pittää puhas olla...

-- Ja pehmeä kai, -- hah? tinkaili kapteeni.

-- Joo, herra katteini...

Puoleksi suuttumaisillaan, puoleksi naurusuin kääntyi kapteeni toisen
puoleen:

-- Piekola! -- onko se niin, hah?

-- Jaa, herra kapteeni! --

-- Jaa, herra Piekola! -- _Mikä_ on niin? kysyi kapteeni ilkkuillen.

Puhuteltu ei tiedä, mikä on _niin_.

-- Missäs Piekola on maannut kotonaan?... Hah? -- laattialla varmaan?

-- Jaa, laattialla, herra kapteeni! myöntyy totisena Piekola.

Kapteeni murahti taas partansa sisään harmistuneen näköisenä ja kysyi
kuin puoleksi itsekseen:

-- Ja siinä sillä sitten oli likainen turkkiresu alla, -- haah? --

Ei vastausta. Puhuteltu on syvissä mietteissä.

-- Ja kirput purivat --? tokasi päällikkö vähän vihaisemmin.

-- Jaa, herra kapteeni, niin ne tekivät, vastasi Piekola ikäänkuin
joihinkin mieluisiin muistoihin havahtuneena.

-- Aika veitikoita! naurahti kapteeni kääntyen kolmannen puoleen,
jolta vihdoinkin oikea vastaus lähti. --

Tuolla tapaa kävi kapteenimme opetus. Aina oli hän äänessä ja
porisi kuin kiehuva pata. Paperossin piti aina olla hampaiden
välissä -- puhuessakin, ja tuli sammui siitä ehtimiseen. Silloin
sai varuillaan oleva aliupseeri kunnian raapaista tulta omasta
tulitikkulaatikostaan, sillä kapteeni sytytti harvoin omastaan.

Tällä kertaa oli hän nyt mielestään tarpeeksi opettanut, ja hän
nousi sentähden ylös ja meni ovea kohti sanaakaan puhumatta. Silloin
taas huudettiin "fstait!" ja joku lähinnä ovea istuva ryntäsi
sitä aukaisemaan kapteenille, -- sillä niin oli opetettu. Kun ovi
sulkeutui, oli mielestäni kuin joku pieni ukkoispilvi olisi mennyt
onnellisesti ohi, ja mieliala tuli jälleen entiselleen.

Aliupseeri istahti taas opettajatuolilleen, ja luutnantti, joka
kaapin nurkalla oli koko ajan istunut pitkillä säärillään leikkien
koiransa kanssa, hyrähteli tuttavallisesti ikäänkuin hänestäkin olisi
ollut mieleen että kapteeni poistui... Opetus kävi siten paljon
paremmin.

Tunti alkoi nyt olla lopussa ja luutnanttikin jo lähti koirineen
pois. Hänelle ei tarvinnutkaan komentaa "fstait!", ainakaan ei hän
tällä kertaa sitä tahtonut.

Heti kun ovi luutnantin jälkeen sulkeutui, lyödä paukautti aliupseeri
_käsikirjansa_ kiinni pöytään, ja virkkoi toverillisesti:

-- Hehhei, heitetäänpä pois, poijat! ja kaikki nousivat itseänsä
venyttelemään. Toiset pistivät tupakaksi haastellen päivän
tapahtumista, sen verran kuin niistä saattoi haastella. Mutta toiset
jäivät totisiksi eivätkä puhuneet halaistua sanaa.

Kun kello löi viisi, olivat harjoitukset loppuneet. Monella olisi nyt
tehnyt mieli iltalomalle kaupunkiin, mutta eipä ollut kysymystäkään
pääsystä vielä. Sillä tuhmasti saattaisi nuorimies vielä käyttäytyä
siellä kulkiessaan, ei osaisi kentiesi tehdä kunniaa upseereille,
ottaisi liikoja ryyppyjä... Ei häntä vielä päästetty, ei läheskään,
vaan kasarmin seinien sisällä sai hän pysyä kiltisti viikkoja, jopa
kuukausiakin. Jouluun asti näet kesti kunnianteonharjotuksia.

Mutta minä, joka olin vapaehtoinen, minä sain lähteä iltalomalle ja
epäilemättä tunsin minä arvoni hiukan syvemmästi kuin nuot toiset. --



VII.


Eräänä päivänä -- siitä oli vain toista viikkoa kuin olin
pataljoonaan tullut -- oli minulle kaupungissa käydessäni
sattunut niin hullusti etten tehnyt rintamata omalle pataljoonan
päälliköllemme, joka osui tiellä ajamaan vastaani. Syy oli se etten
everstiämme ennen ollut nähnyt enkä tuossa, kun hän kiireesti
ajoi, ehtinyt tarkata, oliko hänellä nyt yksi tai kaksi _raitaa_
olkalapuissaan ja montako _tähteä_ tai ei ollenkaan tähtiä. Luullen
häntä sentähden joksikin tavalliseksi upseeriksi, tein hänelle vain
tavallista kunniaa, johon hän heti vastasikin.

Niin oli nyt käynyt -- ja minä surulla ja pelolla huomasin
erehdykseni vasta kun ajaja oli ohi. Tyynnyin kumminkin kun kasarmiin
palatessani kuulin plutoonanpäälliköltäni ettei sellaisesta mitään
"tule", koska hän, herra eversti, ei itse ollut suvainnut minua
erehdyksestä huomauttaa. Olin senvuoksi hyvilläni ja ajattelin
kiitollisuudella hyvää everstiäni, joka ei vähistä piittaa.

Seuraavana päivänä saapui kapteenini komppaniiaan tiedustellen heti
ensimmäisenä vapaehtoista. Minä säpsähdin ja astuin herrani eteen.

-- Minkätähden -- aloitti hän kiukkuisella äänellä, jota en ennen
niin ollut huomannutkaan -- minkätähden ei vapaehtoinen eilen tehnyt
kunniaa everstille, -- pataljoonanpäällikölleen, hah?

-- En tuntenut häntä, herra kapteeni, vastasin minä mahdollisen
levollisesti, mutta tunsin veret kumminkin nousevan poskiini.

-- Ette tuntenut, hah?... noh, tunnetteko hänet sitten nyt?

-- Kyllä, herra kapteeni...

-- Jos vielä tämmöistä tapahtuu, niin minä en laske teitä kaupunkiin,
sanoi hän sattuvan ankarasti ja jatkoi samalla:

Tunnetteko sitten everstiluutnanttia, jolle myös pitää rintama tehdä?

-- En tunne häntä vielä, herra kapteeni, vaan ovat ne minulle
kertoneet hänestä...

-- Hmyh, -- entäs piiriesiupseeria, hah?

-- Olen nähnyt hänet joskus ennen kadulla, herra kapteeni...

-- Niille, tiedättehän, pitää tehdä rintama -- ja minulle! huomautti
hän hiukan itserakkaasti, mutta vähän lauhtuneempana.

-- Ymmärrän, herra kapteeni. -- --

Kovin hävetti minua että kapteeni kaikkien kuullen oli tuosta
viitsinyt puhua ja että nyt everstikin... Koetin kumminkin olla kuin
ei mitään olisi tapahtunut ja vahingosta otin viisastuakseni siten
että kaupungissa käydessäni kartoin kulkemasta valtatietä, jolla
upseerit liikkuivat ja valitsin erään toisen tien, joka kulki pitkin
rautatievartta. Sillä tiellä eivät näet upseerit juuri kulkeneet ja
sentähden siitä tulikin minulle myöhemmin aivan tuttu ja mieluisa
paluutie kaupungista kasarmille.

Mutta mieltäni alkoi kumminkin karvastella tuo sotakurin ulkonainen
tunnusmerkki, joka minusta nyt yhtäkkiä tuntui niin ankaralta,
niin orjallisen tarkalta -- -- ja nyt kuulin minä myrskyn tohinaa
sisälläni, sen myrskyn, josta en ollut mitään tahtonut tietää.

Sanomaton ikävyyden tunne valtasi minut jo saman päivän
iltaharjoituksissa, joita eräs jefreitteri Mustonen minulle piti.
Minä näet olin tullut pyytäneeksi yksityistä opetusta antautuakseni
heti joululta aliupseeritutkinto-lukuihin.

Niin, ei jefreitteri Mustosella ollut kykyä minua huvittaa, kun
nuot tunteenpuuskat nyt päälleni tulivat. Hän tuntui minusta
kokonaan vastenmieliseltä -- ja typerältä kaikessa opissaan. -- Ah,
tämmöistäkö tämä on? Tämmöistäkö on nykyajan sotilastoimi?... Ja minä
aloin aavistaa kuinka henkisesti tyhjää moinen elämä mahtoi olla, kun
ihminen ikäänkuin tehdään koneeksi -- itsetiedottomaksi koneeksi.
Noin aavistaen, kun synkässä syyspimeässä harjoitusten loputtua
astuin huoneeseeni toiselle puolen pihaa, tunsin minä todellakin
niin epäilyttävää yksinäisyyttä ja ikävää että tuskin voin pidättää
kyyneleitäni ajatellessani, mihin olinkin joutunut ja mitä kaikkea
minun mahdollisesti vielä tulisi kärsiä. Sillä kärsimistähän minä
tällä hetkellä tunsin.

Suuri kaipuu heräsi minussa nyt päästä pois, -- pois täältä
kuolettavasta ilmakehästä, vapauteen jälleen.

Naurakoot minulle ketkä tahtovat! -- minä lähden pois, jos suinkin
pääsen! -- Ja enköhän pääsekkin, kun tämä vielä on näin alussa! --

Minä en ollut tullut ajatelleeksi edeltäpäin tällaisia seikkoja.
Minusta tuntui luonnolliselta että vielä voisin päästä pois. Ja nämät
toiveet nousivat niin voimakkaina rintaani että todellakin uskoin
toivojeni toteutuvan.

Tahdoin ainakin koettaa.

Jo seuraavana päivänä seisoin kapteenini edessä esittäen hänelle
asiani rehellisellä tavalla. Mutta hänpä, kapteeni, aivan ällistyi
tällaisille tuumilleni. Hän alkoi murahdella ja selittää ettei hänen
aikanaan ikipäivinä tällaista ollut tapahtunut.

-- Vastahan te olette tullut! sanoi hän, -- miksi te nyt pois
haluatte?

Minä silmäsin surkeasti ympärilleni, rykäsin heikon sairaan tapaan ja
sanoin: -- Herra kapteeni, mi... minä... olen... tullut huomaamaan...
että... olen... väärällä uralla...!

Siihen murahti kapteeni ivallisen "hmhyh" ja sanoi että mahdotontahan
se enää oli, kun paperit kerran olivat jätetyt sisään ja nimi -- ja
kaikki muu merkitty pataljoonan luetteloihin.

Se toivontie siis katkesi siihen. Mutta minulla oli nyt niin valtava
kaipuu että tahdoin koettaa toisellakin tavalla. Käännyin kohta
lääkärin puoleen ja selitin hänelle että... mitä? Totta vain, mutta
lääkäri suuttui niin että melkein ajoi minut ulos -- -- -- Eikä hänen
käytöksensä minusta niin kummalta tuntunutkaan, kun perästäpäin
asiata ajattelin...

Mutta monta päivää ja yötä säilyi sielussani tuo vapauteen kaikertava
ääni. Kävin synkäksi mieleltäni ja olin ääneti silloinkin kun oli
lupa puhua. Annoin pääni tahallaan vaipua alas rinnoille ja milloin
tilaisuus salli seisoin noloksi tekeytyneenä syrjässä katsellen
välinpitämättömästi, halveksivasti toisten harjoituksia.

Täälläkö minun täytyy olla? Täälläkö siis koko pitkä, edessä oleva
talvi -- ja kevät! -- ja koko kesä aina myöhäiseen syksyyn saakka? --
Ja ainako on elämä tuntuva yhtä yksitoikkoiselta täällä, kuin nyt, --
yhtä kuolleelta, viheliäiseltä?...

Ei ne minua ymmärrä, eivät käsitä -- kukaan! -- Ja kokonaan surun
sortamana menin minä iltahuudon perästä levolle. Koko kasarmi oli
minusta nyt ruvennut tuntumaan orjalaitokselta, oma huoneeni tuntui
kammottavalta vankilalta. Siinä mielentilassa minä nukahdin.

       *       *       *       *       *

Aamupuoleen yöstä minä sitten uneksuin: Olin kiipeävinäni äkkijyrkkää
kalliota ylös. Kallion alla lepäsi syvä, ammottava kuilu, jonka
keskustassa pauhasi valtava koski. Välistä oli kuin kallio olisi
muuntunut huojuvaksi torniksi, -- torniksi, jonka latvaan minun
poloisen oli kapuaminen. Silloin kun torni enin huojui, silloin
kuohahteli koskikin siellä syvyydessä, ja minä olin joka silmänräpäys
vaarassa horjahtaa alas sen pauhaaviin kuohuihin. Siinä näyttäytyi
silloin eräs venhe kosken nielussa alas lähdössä. Venheessä istui
neljä henkeä; ne näyttivät tutuilta ja kumminkaan en heitä nyt
tuntenut... Minä seurasin sitä silmilläni, katsoin ja katsoin... ja
juuri kun se oli allani, minun kohdallani ja kovimmassa aallokossa,
-- kaatui se kumoon ja siinä olleet syöksyivät suinpäin vaahtoihin --
enkä minä heitä enää nähnyt... Kauhistuksen tunne kävi läpi kaikkien
jäsenieni, minä vilkaisin hätäisesti alas kallion juurelle, ikäänkuin
pelastusta huutaakseni heille ja itselleni, ja näin siellä jotain
omaisiani seisomassa. Mutta torni tai kallio se yhä huojui, huojui --
eikä pelastusta vainen kuulunut...

Vihdoin heräsin. Se oli ollut hirveää unta. Minä vavahtelin vieläkin
tuosta alasputoamisen ja hukkumisen vaikuttamasta sisällisestä
kauhusta ja jännityksestä, ja koko ruumiini oli märkänä kylmästä
hiestä.

Sellaisia unia!

Mutta näkeehän niitä ihminen jos jonkinlaisia... Eikähän ne
tavallisesti merkitse mitään... Hyi sentään, -- koen unhoittaa!...

Kun tuo aamu, jolloin tuollaisesta unesta heräsin, olikin
sunnuntai-aamu, lähdin kohta kaupunkiin ja viivyin siellä lomalla
aina iltamyöhäiseen asti. Siellä saattoi ystävällisten ihmisten
seurassa hetkeksi unohtaa olevansa kiinni ja olettaa itsensä
täydellisesti vapaaksi. Mutta äitelältä tuntui sitten yön selkään
lähteä yksin syyspimeässä kasarmia kohti astelemaan.



VIII.


Sitä seuraava maanantaipäivä, jolloin harjoitukset taas alkoivat,
oli mielestäni tukalan pitkä. Minun ikäväni oli noussut ylimmilleen.
Ei tuntunut olevan halua sotamieheksi oppimiseen, -- ei vähintäkään,
ei minkäänlaista innostusta taikka uteliaisuutta tuntemaan esim.
kiväärin kymmenien osien eri nimityksiä, tarkoitusta j.n.e. Kolkolta
näytti kohtaloni, tulevaisuuteni oli mennyt paksujen pilvien verhoon.
Ei yhtään toivon kirkasta tähteä nyt näkynyt sen taivaalla. Sielu
kärsi, tahto ja tarmo laimeni, koko olemus ikäänkuin tyrmistyi.
Ruumiskaan ei tuntunut kaipaavan mitään ravintoa, -- ja minä olin
syömättä koko sen päivää.

Kun iltaharjoitukset olivat loppuneet, olisi taas sopinut lähteä
kaupunkiin. Mutta ei nyt sinnekkään mieli tehnyt, sillä kolkolta
olisi tuntunut taas kasarmiin palata. Pimeäkin oli ja kovin synkkä
oli syysillan sää, -- tuuli puhalteli, vettä vihmoi ja rännit niin
ilkeästi romisivat... Mutta eihän tästä nyt tule mitään tällälailla.
Eihän asia nureksimalla parane! -- Mitä, jos lähtisi vänrikin luo, --
ainoan tuttavansa tykö?

Tämä keksintöni miellytti minua. Tempasin vyöni naulasta, irroitin
pistimen kivääristäni ja heitettyäni sinellin hartioilleni kiiruhdin
nopein askelin vänrikin asuntoon.

-- Kah, _sinäkö_ se olit? -- iltaa! Mitenkä se "hurisee?" tervehti
vänrikki minut nähtyään.

-- Jumala "armahtakoon" herra luutnanttia! -- sanoin puoleksi
pilalla, puoleksi syvällä katkeruudella ja istahdettuani hänen
kehoituksestaan, jatkoin totisella mielikarvaudella:

-- Niin että, mitenkäkö hurisee?... Voi tuhannen tulimmaista, kun
täällä on ikävä, -- täällä teidän kasarmissanne...! lausuin synkällä
äänellä ja pannen painon sanalle _teidän_ siten antaakseni huomata
että olin eri hengen lapsia.

-- Ikäväkö! tarttui lauseeseeni vänrikki, -- täällähän se vasta
hauska onkin. Niin lystiä päiviä kuin minulla esimerkiksi oli
vapaehtoisena ollessani, ei minulla sitten koskaan ole ollut!

-- Mitenkä niin? kysyin minä epäilevästi.

-- No kuulehan vähän! Meitä oli silloin kolme vapaehtoista:
Porosen Santtu, Frilundin Lekku ja minä. Me asuimme kaikki samassa
huoneessa täällä kasarmilla, -- ja sen saat uskoa, sinä Ilmari, että
silloin sitä lystiäkin pidettiin. Yksissä me aina kolusimme lomalla
kaupungissa, yksissä juosta kahnistettiin takaisin iltahuutoon --
pyryssä ja pakkasessa... Oli meillä monellaisia seikkailultakin --
hiton hauskoja!... Kerrankin karkasimme iltahuudon perästä aidan
ylitse kaupunkiin, mutta emmepä koskaan joutuneet satimeen.

-- Mitäs te, -- teitä kun oli kolme velikultaa ja yhdessä asuitte, --
vaan minäpä asunkin ihan yksinäni! selitin minä huokaisten.

-- Noh, oleskele loma-ajat komppaniiassa! huomautti vänrikki
iloisesti ja jatkoi:

-- Minä ollessani kasarmissa aina koetin pysytellä miesten
parissa; painiskelin ja kinasin tahi juttelin heidän kanssaan
usein aamusta iltaan... Siten opin ainakin tuntemaan jok'ikisen
miehen komppaniiassa... -- Älä sinä tyhjiä hätäile, kyllä täällä
toimeentulee kuin tottuu...

-- Kyllä kai, kun antaa itsensä kovettua, kylmetä... Ei välitä
mistään, mitä näkee tai kuulee, kokee tai kärsii..., puree vain
hammasta ja syljeksii kattoon, niinkuin muistelen kerran itsesikin
sanoneen?

-- Vaikkapa niinkin! myönsi vänrikki.

Minä kiihdyin ja melkein huusin:

-- Mutta niin ei saa olla! Jos minä kerran tunnen että tällainen
ammatti sotii ihmisluontoa vastaan, onko se sitten oikein että
koetan tuota parempaa luontoani väkistenkin tappaa? -- Minä tunnen
etten voi viihtyä täällä! Täällähän ihminen tehdään koneeksi, häntä
kohdellaan melkein kuin luontokappaletta, jolla ei ole todellista
itsetajuntaa... Ja mikä on tämän kaiken tarkoitus? puskuin minä aivan
tunteideni kuohussa. -- Mikä? -- Ei mikään! -- Tyhjää kaikki ja --
tyhjäntoimittajia kaikki... kulutetaan turhaan valtion varoja --
ennestäänkin köyhässä maassamme!... Ja henkielämä -- hmhyh sentään!
henkielämä on takapajulla! -- Sanos, mitä suurta täältä voisi syntyä?
Sanos, mitä hengen jalompaa viljelystä täällä harrastettaisiin?...
-- Haa! -- lopetin minä juhlallisesti -- milloinkahan valistuneemman
ajan käsi on tämänkin kasarmin hajoittava, pirstaava niin ettei
jää kiveä kiven päälle?! Toivokaamme sen pian tulevan, -- sen,
sivistyksen ja valon kirkkaan päivän! -- --

Minä olin kiihkoissani, tunteitteni ärsyttämänä purkanut nyt kaiken
sappeni, sanonut kaiken sen, mitä sydämmelleni oli kasautunut noina
muutamina surun päivinä. Ja nyt tuntui helpommalta, tuntui niin
hyvältä, kun oli kerrankin ollut tilaisuus puhua suunsa puhtaaksi.

Mutta vänrikki oli tuon raivokohtauksen kestäessä hymähtänyt minulle
ikäänkuin lapselle ja otti nyt sanan vuoron:

-- Puhuipa, poika parka, kuin leikatusta lampaan päästä! -- Onhan
sotalaitos jo siksi kauvan ollut olemassa tässä maailmassa että
se kyllä puhtinsa ja mahtinsa pitää. Sen täytyy kumminkin olla
olemassa!... Ja mikä sen tarkoitus on, sen tietää yksin korkea
hallitus, joka sen kustantaakin. -- -- Mitä kirjallisuuteen tulee,
niin täällähän sitä vasta oikein saatatkin harrastaa, jos tahdot! --
ja hän viittasi upseeriklubin ja sotilaitten kirjastoihin, joista
minunkin olisi vapaus lainata.

-- Sitäpaitsi -- jatkoi vänrikki -- on näistä kasarmeista paljonkin
hyötyä, itse kansaankin nähden. Ne ovat ikäänkuin _kansanopistoja_,
joissa kansan miehet saavat oppia kaikellaista, esim. lukua ja
kirjoitusta, jota eivät kaikki taida tänne tullessaan. Ja saavat he
oppia muutakin sivistystä, esim. alistumaan toisen tahdon alle, --
tottelemaan! Kyllä se ei kellekkään pahaa tee, jos kerrankaan oppii
toisenkin pillin mukaan tanssimaan, -- vai mitä?

Minä myönsin ja sanoin:

-- Saatatpa olla oikeassakin! -- -- Äskeinen tunteiden purkaus
oli minusta nyt tehnyt mitä myöntyväisimmän, mitä suopeimman
olennon. Minä olisin nyt voinut taipua melkein mihin hyvänsä. Eikä
sydämmessäni enää piillyt mitään katkeruutta olevia oloja vastaan.

Me olimme tovin aikaa molemmat ääneti; sitten kääntyi puhe
arkipäiväisemmälle tolalle.

-- Missä sinä syöt? kysyi vänrikki.

Hän sai tietää että söin puoliseni kaupungissa, jos sinne kaikisti
tuli mennyksi ja että itselläni oli kuivaaruokaa eineen ja illallisen
varalta.

-- Niin se meilläkin oli -- puuttui puheeseen vänrikki --
kuivaruoka itsellään. Me haalasimme kamariimme kaikellaista; mikä
toi leipäkasan, mikä voipytyn, mikä kokonaisen lehmänlavan, mikä
makkaraa... ja sitten me syödä naskutettiin kuin minkähän porsaat...

Vänrikki selitti tätä tavalla niin hauskalla että minulla oli aivan
elävänä mielessä, mitenkä _he_ olivat tehneet.

-- Muistanpa kerran -- jatkoi kumppanini, muistoissaan vilkastuen,
-- kun syystä tai toisesta olimme riisuutuneet melkein alastomiksi
ja tanssia jytyytimme kamarin laattialla niin että seinät tärisi...
Porosen Santtu teki mukamasten kivääritemppuja siellä ovensuussa
-- ja me Frilundin kanssa -- tanssasimme jenkkaa muistaakseni...
Silloin astui yhtäkkiä ovesta sisään eversti -- ja meillekkös
hätä ja hämmästys tuli! Vaan kun siinä kollon näköisinä koetimme
asettua reilaan vähissä vaatteissamme ja eversti näki pöydällä
lihankimpaleita yhdessä nurkassa, leivänkänttyröitä toisessa,
makkaraa, silakan päitä ja sen semmoista kolmannessa -- ja Santun
siinä ovensuussa paitasillaan juhlallisessa napletsoossa -- niin
purskahti hän ääneensä nauruun ja meni matkoihinsa. -- Hahhah! nauroi
vänrikki, -- voi sentään niitäkin aikoja!... Olimme me silloin
aika velikultia... -- Mutta maistetaanpas toki! havahti hän, ja me
kallistimme ääneti pohjaan viimeiset punssipikarit.

Minä kuuntelin jo suorastaan ihastuksella näitä tällaisia muisteloita
ja niitä kuunnellessa suli pois kaikki viimeinenkin sappi. En
voinut itsekkään enää ymmärtää, miten tuonoin olin niin onnettomana
esiintynyt. Ja kun sitten vänrikin luota erosin, oli mieleni
paljon virkeämpi, askeleeni paljoa keveämmät kuin sinne mennessä.
Olihan vänrikki puhunut omasta kokemuksestaan ja vakaumuksestaan,
ja täytyihän minun joinkin määrin hänen mielipiteisiinsä luottaa.
Kentiesipä sotilasura urkeneekin yhtä viehättävänä todellisuudessa
kuin ennen ajatuksissani?... Kentiesi olenkin ollut sokea --? Niissä
ajatuksissa minä paneusin hyvin levollisena maata. --



IX.


Tuttavani vänrikin vakuutukset olivat minussa vaikuttaneet sen että
koetin tarkastella ympäröiviä olojani hauskemmalta, valoisemmalta
kannalta. Mutta mitenkään syvemmälti eivät nuot vänrikin kokemuksen
kautta saadut ajatukset minun silloin tuntehikkaaseen mieleeni
sittenkään tehonneet. Minä olin yhä sama kuin taannoinkin, vaikk'en
mielialaani enää halunnut kelle tahansa purkaa, sitä mielialaa, joka
koko olemukseeni tahtoi leimansa painaa. Päätin koettaa olla kylmä,
vakava, karaistu kaiken suhteen, mitä tapahtuisi, ja koetin mikäli
mahdollista lohduttaa itseäni sillä tunnetulla kokemus-periaatteella
että ihmisen pitää kaikkeen tottua. Tottumushan on toinen luonto!
Miks'en minäkin voisi tottua? Miks'ei minuakin voisi tällainen elämä
miellyttää?

Nämät kysymykset nousivat valtavina poveeni. Olivathan niin monet
ennen minua olleet samallaisessa epäilyksen tilassa -- sitäkin
oli vänrikki kertonut -- ja nekin, ne muut olivat sotilasuransa
alussa tunteneet tavatonta tyhjyyden tunnetta rinnassaan, kamalaa
ikävää ja epäilyttävää tuskaa. -- Mutta olivat ne siitä kumminkin
kohentautuneet, karaistuneet, ja tottumus oli heidät pysyttänyt
aljetulla uralla. Ja kunnon upseereja oli heistä kuulinma tullut!

Miks'en siis minäkin kehityksessä voisi olla heidän laisensa?

Tätä minä mietin ja sitä miettiessä välähti sieluni sisimmästä
toisinaan joku valonsäde, salaperäisesti, vienosti -- -- -- Ne olivat
taas nuot tulevaisuuden lempeät utukuvat, mielteiden tuoksuvat
kukkaistarhat, joita minun henkeni silmä jäi tähystelemään! Mutta
kesken näitä kaikkia ihanteellisia mielikuviani säpsähdin taas ja
todellisuuteen heräten huudahdin itsekseni: mikä on aate tässä,
mitä kaikki tämä sittenkin tarkoittaa? Olisiko tässä nyt tarjolla,
mitä ihmishenki kaipaa, -- mitä minä kaipajan? Voisiko ihmisolemus
tällaisesta ravinnosta kitumatonna elää? Ja onko hengellä se vapaus,
joka sillä täytyy olla? -- Tuohon kysymykseen minun mietiskelyni
tavallisesti päättyivät -- ainakin oli se ajatusteni korkeimpana
huippuna. --

Minusta siis tuntui kuin olisi minun antaminen sitoa henkeni orjuuden
kahleisiin -- ja sitä minä pelkäsin, sillä se oli mielestäni vallan
luonnotonta.

Ei! -- Olla Apollon lapsi ja olla Mars'in lapsi -- siinähän oli
ilmeinen ristiriitaisuus! Vai eikö ollut, -- olinko minä sitten sokea
-- _itse_ ahdasmielinen?

Minussa syntyi halu omasta olemuksestani saada tietää, mikä se
oikeastaan oli minut ajanutkin juuri tälle uralle ja tällaiseen
valintaan. Kunnianhimoko se oli? kysyin itseltäni. Vai oliko se tuo
leipätulevaisuus? -- Ei se se ollut; niin alhaiset eivät vaikuttimet
olleet. Vaan ne olivat kentiesi ne ihanteelliset kuvasarjat, jotka
olivat kuin syöpyneet mielikuvitukseeni ja sieluuni lukiessani
kuvauksia romantilliselta ritariajalta. Tällainen, menneisyyden
hämyssä harhaava aatos, se oli minulle luonut tulevaisuuteni
mahdottomat toiveet. Se se kentiesi oli minut ajanut sotilasuralle...

Mutta sehän oli paennut, tuo vanha, hyvä ritariaika, se oli painunut
ajan "kaikki nielevään hautaan!"

Kunpa olisi se aika vielä ollut käsissä, sittenhän olisi kelvannut
sotilasalalla olla! Olisi kelvannut pelastaa joku ruusumainen olento
-- keijukainen, prinsessa... häijyn louhikäärmeen vallasta... --
vienon kesäyön helmassa kavuta muurin yli puutarhaan ja siitä sitten
-- -- -- oi, se olisi ollut vallan ihanaa, suurta, runollista! Mutta
se oli nyt kerran paennut tuo sankari-aika. -- --



X.


Eräänä päivänä tein minä sitten sotilasvalani, tein niinkuin kaikki
muutkin. Kohotin käteni arttelisalin pihkanväristä lakea kohti ja
pidin kahta sormea pystyssä niinkuin näin toistenkin tekevän. Ja
vannoin juhlallisen, pyhän valan sotilastuomarin johdolla.

Pataljoonan saarnaaja, joka tilaisuudessa oli läsnä, oli puheessaan
arvellut tätä valaa sangen keveäksi kantaa. Ja totta se olikin
ainakin minuun nähden... Valalta päästyä ei tuo taakka kovinkaan
tuntunut raskaalta kantaa. Jotain hyvin juhlallista, mahtipontista
liikkui vain povessani. Minä näet luulin alkavani jo tajuta
ympäröiviä olojani.

"Sotilaan virka on kunniallisista kunniallisin" -- niinhän
sanottiinkin ohjesäännöissä! Ja sanottiin niissä paljon muutakin
kaunista, puhuttiin niin ihanasti isänmaanrakkaudesta että mieli
aivan taivaallisiin ylentyi, kun niitä rauhassa yksikseen lueskeli.

Niin, sotilasvalani olin siis tehnyt ja juhlallisin mielin astelin
rivien etupäässä takaisin komppaniiaan, josta sitten saisin lähteä
"vapauteeni", koska ei mitään harjoituksia sinä päivänä pidetty.

Mikä mieluinen sattuma: -- minulle annettiin kirje! Heti ensi
katsauksella tajusin, mistä se oli: -- kaukaa, Venäjällä olevalta
sotilasveljeltäni... Hauskapa on nyt nähdä, mitä hän kirjoittaa
-- mietin siinä pitkin askelin harpatessani pihan poikki omaan
huoneeseeni, -- nähtävästi tietää hän jo minunkin olevan
sotilasuralla.

Mieleni oli niin kiintynyt kirjeen saantiin etten ollenkaan muistanut
antaa päivystäjälle sitä paperossia, joka muuten kuuluu taksaan, kun
joku komppaniiassa saapi kirjeen.

Kuoren avattuani luin kirjeestäni seuraavaa:

    'Arvoisa asetoverini!

    Nyt olen minä päättänyt tarttua kynään ripittääkseni sinua
    isällisesti, oikealla sotilasripillä. Mutta ensinnäkin kätesi
    otsalle ja kantapäät yhteen, sillä minä olen sinun päällikkösi
    ja herrasi, jota sinun tulee kuulla ja totella niin silmien
    edessä kuin silmien takanakin! -- S:lta kuulin näet että olet
    jo nahkapoika. Luultavasti oli se oma päätöksesi että olet
    pukeutunut nykyisiin säkkihousuihisi? Ja miltä se nyt tuntuu
    elämä, joka on entiseen nähden ihan outoa ja uutta? Eikö totta
    että on mielessä tunne, joka hiukan vivahtaa kaipaukselle,
    ikävälle, kentiesi pelollekkin, jonka syytä oikeastaan et
    voi löytää? Luulen että näin on sinunkin laitasi, sillä niin
    oli ainakin minun. Ja olethan saanut samallaisen tai ainakin
    samankaltaisen kasvatuksen kuin minäkin. No niin, se on
    juuri tämä kasvatus, ne olot, joissa tähän asti olet elänyt
    ja joihin jo olet tottunut niinkuin jokapäiväiseen leipään,
    jotka vaikuttavat mielessäsi nuot sanotut tunteet. Sinä
    olet kasvanut juuri siinä piirissä, jossa yleensä puhutaan
    sotalaitosta vastaan, jossa sitä katsotaan ihan tarpeettomaksi
    ja hyödyttömäksi, vieläpä kaikenlaisten paheidenkin pesäksi
    moititaan. Ja tosi onkin että siinä on paljon paheita, mutta
    se ei ole sotalaitoksen syy, sillä paheita on kaikkialla
    ilmankin, vaan sotalaitoksessa ne pikemmin huomataan ja varsinkin
    ankarimmin arvostellaan syyttämällä koko laitosta muutaman
    henkilön tekemästä paheesta, -- sentähden että ne onnettomat ovat
    kaikki yhdenkarvaisia, kantavat kaikki samanmoista pukua!

    Mitä taas laitoksen ja seuraavaisesti siis myös sen palvelijain
    hyödyllisyyteen tai hyödyttömyyteen tulee ihmiskunnassa, niin
    siitä vastaa hallitus, joka sen asian paraiten ymmärtää. Jos
    siis juolahtaa mieleeni ajatus että olen hyödytön olento
    ihmiskunnassa ollessani tällä uralla, niin minun täytyy tunnustaa
    se vääräksi, muistaessani että hallitus koko yhteiskunnan hyväksi
    ei katso yksityisten hyvää. -- Ja voinhan minä tälläkin uralla
    vaikuttaa paljon hyvää! Otanhan osaa koko miespuolisen nuorison
    kasvattamiseen, jossa hyvällä tahdolla ja esimerkillä voin
    kentiesi monellekkin olla hyödyksi.

    Keskustelen näin sinun kanssasi, sillä varmaankin olet itse näitä
    asioita miettinyt. -- Jos esim. sinä ja minä olisimme perheen
    jäseniä, jonka isä olisi sotilas, ja meillä olisi veljiä ja
    sukulaisia, jotka myös olisivat sotilaita, joille siis sotilasura
    olisi käynyt tavalliseksi, ja mekin siis olisimme pienestä pitäen
    tulleet pitämään sitä tavallisena, niin sotamieheksi tulo ei
    luullakseni tunnustaisi meistä ensinkään haikealta, sillä meillä
    olisi kannatusta noiden edeltäjäimme menettelyssä. Mutta kun
    meillä ei tällaisia edeltäjiä ole ollut, niin täytyy meidän
    asiata itse tarkkaan punnita. Ja olemmehan sitä nyt punninneetkin
    ja tulleet siihen vakaumukseen että olemme oikeassa. Ja jos
    sinä kerran olet päättänyt ruveta sotilaaksi, niin _pysy_
    päätöksessäsi, jospa kohta väliin tuntuisikin kaihoa, jota,
    totta kyllä, useinkin ensimmältä tuntee, kun esim. aliupseeri on
    muka olevinaan ja käskee ja komentaa kuin suurikin herra. Mutta
    kun hänellä kerran on oikeus käskeä, niin on häntä nurkumatta
    kuultava, ja hänellekkin kunnia annettava; ja hänestä voi tulla
    sinulle hyväkin ystävä. Eikä pidä neuvoista milloinkaan pahastua.
    Ei kuitenkaan kannata kovin likeisiin tuttavuuksiin ruveta
    kaikkien kanssa. Sotamiesten pakinoita on väliin aika hauska
    kuunnella. -- Ylipäänsä täytyy pyrkiä kaikkien, niin upseerien
    kuin miehistönkin suosioon. Upseerit siellä ------:ssa ovat yleensä
    jotenkin hyviä, kun heidän kanssaan käyttäytyy niinkuin tulee.
    Mikko se siellä on vähän pahakielinen, mutta ei se merkitse
    mitään. "Antaa haukan soittaa suuta!" Et sinä sanoista pahene.
    Mitä palvelukseen tulee, niin ole täsmällinen; äläkä ujostele
    ketään. (Jos sinua puhuttelevat ruotsiksi, niin vastaa ruotsiksi,
    sillä muuten voivat upseerit luulla sinua itsepäiseksi.)
    Tammikuussa menet luultavasti aliupseerikouluun, niin pääset läpi
    mutkittelematta. Ja on parasta että alustapitäin heti alat lukea
    kaikkia ohjesääntöjä...

    Seurasi sitten koko joukko ystävällisiä neuvoja kadettikouluun
    valmistumisen varalta y.m. Sitten jatkui kirje näin: "Vääpeli
    Haukan kanssa olimme hyvissä väleissä, voit sanoa hänelle
    terveisiä minulta; hän on kunnon mies".

    Kirjoita nyt pian, miten viihdyt oloissasi ja miten kulutat
    aikaasi kasarmilla, millaisia ovat: päällikkösi j.n.e., niin
    tarkkaan kuin mahdollista. Jos jokin sinua huolestuttaa, niin
    selitä asiasi mulle; koetan sinua opastaa ja neuvoa sekä vastata
    kysymyksiisi. -- Vaikka mikäpä sinulla juuri voisi olla hätänä!
    Kaikki käy kyllä hyvin, kun on vaan tahtoa. Ja minullekkin olisi
    hauskaa, kun näkisin edes yhden veljen samaa latua hiihtävän
    kuin minäkin. Kentiesi vastaisuudessa vielä tulemme yhdessä
    palvelemaan ja yhdessä toimimaan. -- -- -- Voi hyvin ja vastaa
    pian!

                                             Veljesi -- -- --.'

Minä olin lukenut tämän kirjeen kasvavalla innostuksella, sana
sanalta, lause lauseelta olin sen sisältöä ahminut. Niinkuin
virkistävä sade lankesivat siinä lausutut aatteet minun epäilevään
sieluuni.

Olihan se oma veljeni, joka noin kirjoitti, hän oli taistellut samaa
tunteiden taistelua kuin minäkin ja osasi sentähden asettua minun
kannalleni enemmän kuin kenkään muu. Miks'en minä siis kallistaisi
korvaani hänen veljellisille neuvoilleen, jotka kaiketikkin minun
parastani tarkoittivat!

Minä luin vielä kerran kirjeen lävitse, luin sen mieleen painolla
ja entisellä innolla. Siinä oli todellakin -- kuin elämännestettä
nykyisyydelleni, tulevaisuudelleni!

Lähdin kaupunkiin. -- Mitäpä minä yksin siellä kasarmikamarissani,
kun oli valanteon kunniaksi vapaa päivä! Tunsin tulleeni äkkiä niin
liikuntahaluiseksi ja vilkkaaksi, varmaksi.

Ja minä astuskelin pitkin kaupungin katuja niin reippaana kuin
konsanaan nuori isänmaanpuolustaja voipi astua. Olin saanut tulta
suoniini, tarmoa jäseniini. Tuntui niin sanomattoman uljaalta siinä
astella pistintä vasemmalla kädellään heiluttaen -- ja tietää
olevansa mies, joka on oikealla uralla. Kaikellainen pelko oli
rinnasta paennut ja sydän sykki rohkeana, toivehikkaana...

Sattui siinä tulemaan vastaani entinen kouluflammani. Minun
flammakseni ne muut sen olivat ristineet siitä syystä että meidät
joskus oli nähty yksissä talvella kelkkamäessä, yhdessä laskemassa,
tai toisinaan kahden kesken jonakin -- luonnollisesti kuutamoisena
iltana kävelemässä. Emme olleet toisiamme tavanneetkaan sitten kuin
keväällä, tuona ikimuistettavana hetkenä, jolloin minäkin olin
Apollon lyyryä lähtenyt hakemaan. Oli se hänkin silloin lähettänyt
pienen, vaaleanpunaisilla nauhoilla solmitun kukkaiskimpun, jota
olin kantanut vasemmalla puolen rintaani -- likinnä sydäntä -- aina
Helsinkiin saakka. Mutta nauha oli sitten jonnekkin hävinnyt...

Hän se sattui nyt tulemaan vastaani, yksiksensä, ja vaikka suhteeni
häneen jo tuntui kokonaan väljähtyneen, teki mieleni kumminkin näin
hyvän tilaisuuden sattuessa tyttöä vähän puhutella. Sillä minä
tunsin nyt olevani erinomaisen rohkealla tuulella enkä enää mikään
koulupoika, joka sain kovasti taistella ujouttani vastaan tohtiakseni
pyörähtää tytön rinnalle, kun tämä tuli vastaan. Mutta nyt minä
uskaliaasti heti pyörähdin ympäri, tulin sivulle kävelemään ja tein
paraan kykyni mukaan sotilaallisen tervehdyksen.

-- Vieläkö Helmi minua tuntee? kysyin iloisesti.

-- Minäkö?... miksikäs minä en tuntisi...

-- Onpa se sentään ihmeellistä että Helmi minut tuntee, vaikka
olen pukeutunut sinelliin! -- minä lausuin tämän sanan mahtavasti,
äänenpainolla.

Mutta ei Helmi sitä pitänyt minään ihmeellisenä. Olihan hän
kuullut!...

-- Keneltä sitten?

-- Tytöt sanoivat koulussa...

-- Vai niin...

Minun teki mieleni kysyä Helmin mielipidettä nykyisestä urastani,
mutta kysymättä se sentään jäi. Sen sijaan aloin tiedustella hänen
kesänvietostaan, minkälainen se oli ollut, oliko ollut hauskakin,
-- olihan se ollut! -- miten se taas hurisi, kun oli naiskoulun
ylimmällä luokalla, tuntuiko vaikealta, oliko tullut uusia opettajia
j.n.e. --

-- Eihän sitä enää saisi kävelläkkään kenenkään kanssa kadulla, sai
Helmi sanoakseen sopivan väliajan perästä.

-- Kävelläkkö!... miksikä ei?

-- Johtajatar on ankarasti meitä kieltänyt...

-- No voi tuota otusta!... -- mutta kyllä kai silti sotilasten
kanssa? kysyin ylpeänä tästä nimityksestä, jonka nyt niin pyhästi
tahdoin omistaa.

-- Ei kenenkään! vakuutti Helmi puoleksi ilon, puoleksi surun
valtaamana, mutta nähtävästi ei hänelle ollut mitään sitä vastaan
että häntä saatoin sinne, jonne hän oli menossakin. Ja minä erosin
hänestä yhtä vilpasmielisenä kuin olin ollut hänet kohdatessanikin. --

Kun kasarmiin iltapimeällä, tähtien tuikkiessa, palasin, olin vielä
hilpeä koko olemukseltani ja veljeni kirjeen tuottama innostus eli
vielä pirteänä virvoittuneessa sielussani.



XI.


Se kirje elähytti ja innostutti minua kuitenkin ainoastaan hetkeksi,
sekin. Vaikka siinä tulevaisuuttani oli niin tärkeiltä näkökohdilta
punnittu, jäi siihen sittenkin mielestäni joku hämärä kohta, jonka
olisin toivonut tulevan minulle kirkkaammaksi. Minä en sittenkään
voinut kokonaan vapautua siitä alakuloisuuden vaikutuksesta, jonka
muutama-viikkoinen kasarmielämä minuun oli tehnyt.

Jos olisi ollut jotain ympäristössäni, joka olisi minussa tuota
tuonoin syttynyttä innostusta vireillä pitänyt ja kannustanut,
antanut minulle korkeampia aatteita ympäristöstäni, niin olisin
luonnollisesti tuntenut päätöksessäni varmuutta. Mutta sitähän ei
ollut, -- minä en sitä voinut löytää. Kaikki, mikä minua ympäröitsi,
näytti minusta joko lapsellisen joutavalta taikka muutoin ontelolta,
vähäpätöiseltä.

Seuraavana aamupäivänä -- tarkoitan mainitun innostuttavan kirjeen
tulon jälkeen -- seisoi kapteenimme Gräsberg komppaniian käytävässä
pitäen esitelmää kiväärin ampuma-, tähtäys- ja kuulanlentolinjoista.
Kuulijoina olimme pääasiallisesti me, nahkapojat, jotka siinä hänen
edessään hurstisissa puseroissamme seisoimme rivissä, kädet kupeita
vasten painettuina. Opetusaine oli sattunut mitä vaikeinta laatua,
käsittelihän se aivan abstraktisiakin asioita, joita ei rekryytin
pääkoppa hevillä ota vastaan. Sen älysi kokenut kapteenimme vallan
hyvin ja sentähden tahtoi hän tehdä esitelmänsä niin kansantajuiseksi
kuin mahdollista. Mutta vaikeaa se oli sittenkin.

Tuo kuulanlento-linjan kaarevuus se kyllä meni mukiin ja
ampumalinjankin saattoi suuremmitta aivoponnistuksitta käsittää --
sen älysi tuhmempikin -- vaan se tähtäyslinja -- vie sun seitsemän
sutia! Sen ajateltavaisuutta näytti kapteenistakin mahdottomalta ajaa
rekryyttien järkiin. Vihdoin alkoi hän puhella vertauksilla, mihin
hänellä lienee ollutkin synnyinnäinen taipumus.

-- Kun minä olin nuori -- selitti kapteeni -- ja minulla oli morsian
-- joka nyt on minun rouvani -- niin... -- helvetti, Kivikangas! --
nukkuuko se siellä? Silmät auki! ärjäsi kapteeni kesken opetustaan ja
jatkoi sitten tyynesti:

-- Niin, kun minä olin nuori ja minulla oli morsian, -- se, joka
nyt on minun rouvani -- niin illoin, maatapannessani... aina
muistelin häntä (tämä alkoi kuulua runolliselta!) -- ja ajattelin
hänen päällensä (kapteeni oli puheessaan ruotsivoittoinen) -- ja
vaikka en häntä sillä hetkellä nähnytkään, niin olin kumminkin hänet
näkevinäni... ymmärrättekö, mitä, hah? --

Kukaan ei vastannut; kaikki näyttivät pinnistelevän järkeänsä
saadakseen itselleen selväksi, mitä kapteenin entisellä morsiammella
oli tekemistä näiden ihmeellisten linjojen kanssa.

-- Se -- jatkoi kapteeni kumminkaan suuttumatta -- oli nyt
ajattelemista... minä näin hänet ajatuksissani. -- _Samalla tapaa_
teidän nyt täytyy ajatella tätä tähtäyslinjaa, vaikka ette sitä
näekkään!

-- Noh, Korkala, mitä _se_ nyt ymmärtää tästä? kääntyi hän lähinnä
seisovan puoleen ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti; kentiesi
oli tämä nuoruudenmuisto hänelle kalliskin. -- Kentiesi entinen aika
pikimmältään vilahti hänen sielussaan, herättäen kaipuunsekaisen
tunteen, joka heti taas haipui, koska sen _täytyi_ haipua.

Korkala seisoi siinä mykkänä. Luulin hänen vieläkin epäilevän näitä
ihmeellisiä asioita, mutta nähtävästi sentään erehdyin.

-- Hah, oletko _sinä_ koskaan ajatellut morsiammen päälle, mitä, hah?
uteli häneltä kapteeni houkuttelevasti.

-- Joo, herra kap... kuiskasi puhuteltu ujosti.

-- Ahaa, ahaa! -- sillä miehellä on morsian jah! riemuitsi kapteeni
aliupseereille silmää iskien, ja kaikilla vetäysi suu nauruun.

Ja nyt alkoi kapteeni tiedustella Korkalalta tämän morsiammesta,
kyseli, oliko kauniskin, oliko rikas ja rakas j.n.e. ja johtui siten
puhumaan kaikkea muuta paitsi opetusainettaan. Kun hän taas tuli
virkatuntoisuuteensa, ryhtyi hän toisellaiseen aineeseen.

-- Mikä on patruuna, Piekola? kysyi hän.

-- Se on pyssyn luoti, herra kapteeni, vastasi nähtävästi iloissaan
näin helposta kysymyksestä puhuteltu.

-- Pyssynkö? Rapapyssynkö?

-- Hah? -- ja luotiko? -- Kyll' maar' se on semmoinen luoti kuin
Piekola itsekkin! Mutta mikä se on? Hah? -- Ei tiedä? Mikä patruuna
se lienee -- onko se Ravanterin patruuna, mitä, hah?

-- Ei, herra kapteeni, se on kiväärin patruuna, jolla ammutaan...

-- Vai kiväärin! --

Ahaa, vai niin, no... minkälainen se sitten on, hah? -- Pyöreäkö
niinkuin Piekolakin?

-- Soikulainen se on ja messingistä, herra kap...

-- Joo; -- tällä patruunalla on ensinnäkin komea turkki ettei
paleltuisi... sitä kutsutaan hylsyksi. Tämän hylsyn takapuolessa
-- hännässä on sillä nalli... ja vatsassaan on hänellä, tällä
patruunilla sakeaa puuroa, ruutia... ja kun se nalli napsahtaa, niin
tämä patruuni alkaa oksentaa... puuro tulee ulos kurkusta sellaisella
voimalla että viepi pään mennessään: -- "hänelle tulee vatta kipeä
ja pää lentä pois!" Tämä patruunin pää, se kutsutaan kuulaksi... --
Mitä, hah, eikö se ole niin?

-- Jaa, herra kapteeni, niin on...

Kaikkien täytyi tunnustaa että kapteenin selitys ihan piti paikkansa.
Epäilemättä oli kapteeni lukenut kemiaa ja ymmärsi tärkeät kaasulait.

Mutta jos tällainen kansantajuinen opetus lieneekin muita jonkun
verran viehättänyt, _minua_ ei se kumminkaan viehättänyt. Vaan minä
otin sen nytkin hyvin raskauttavalta kannalta, olin surullinen -- ja
irvistelin mielessäni kaikille näille harjoituksille.

       *       *       *       *       *

Ne lähtivät verkalleen kulumaan nuot tuollaiset päivät. Luntakin
alkoi jo ulkona pyryillä ja pitkän syksyn ryvettynyt verho näytti
viimeinkin hautautuvan talven valkoisen viitan alle. Mutta jonkun
päivän perästä jo saattoi taas ilma lauhtua ja tulla märkä vesisade.
Luonto leikitsi narripeliä ja oli niin levoton -- kuin minäkin!

Harjoitukset luistivat yksitoikkoista rataansa. Aamuisin oli
voimistelua, päivin tavallisesti kunnianteko-harjoituksia ulkosella
sateessa ja saviliejussa, taikka kivääriliikkeiden alkeita
komppaniian käytävässä, illoin joko luokalla oloa tahi hullunkurisia
vastaamis-harjoituksia venäjänkielellä.

Minun ei kumminkaan aina tarvinnut olla mukana, vaan sain opettajani
kanssa usein oleskella kahden kesken missä milloinkin oli tilaa
harjoitustani varten. Noissa kahdenkeskisissä harjoituksissa valtasi
minut pian semmoinen koti-ikävänkin tunne, etten koskaan -- edes
nuorempana ollessani -- ollut moista tuntenut. Ja aika, ja elämä
tunnusti täällä menevän aivan hukkaan, ihan tyhjään. Olihan tämä
nyt niin kauhean joutavaa, lapsellista... Seisoa siinä ja kuunnella
tuon irvinaamaisen jefreitterin opetuksia, jotka olivat minusta niin
kuivia, niin ummehtuneita, etten voinut niitä mitenkään seurata!
Ainoa, mikä minua harjoituksissani toisinaan huvitti, oli vain
oikaista opettajani kovin hullunkurisia komentosanoja. Mutta tehdä,
mitä niillä sanoilla tahdottiin, oli alussa vaikeampaakin. -- Etenkin
kivääritemput. Se kivääri se tuntui alussa niin surkean raskaalta
että epäilytti, miten jaksamisen kanssa kävisi. Ja niin kömpelöä oli
sen käyttö ensimmältä. Oikein peloitti napletsootakin tehdessä että
luiskahtaa käsistä ja rämähtää laattiaan -- ruununkapine, jota joka
päivä teroitetaan hoitamaan kuin silmäteräänsä. Ja mahdottomalta
näytti oppia sitä niin nopeasti ja ketterästi liikuttelemaan
kuin opettajani, jefreitteri, joka kuin huvikseen ja kertaakaan
hairahtumatta otti peräkkäin knoogit ja napletsoot, napletsoot ja
nakraullit, taikka muita sellaisia enemmän tai vähemmän uljaita
temppuja.

Ei se lupaavalta juuri näyttänyt tuo minun temppuilemiseni,
vaan vähitellen siihen jo kuitenkin totuin. Ja eräänkin kerran,
kun napletsoo sattui menemään paremmasti, virkkoi opettajani
armollisesti: -- No osaattehan te, vapaehtoinen, vaikk'ette sanonut
oppivanne! Hyvin menee... Levähdetään nyt vähän -- tahi mennään
tuonne kapperoon lukemaan "käsikirjasta".

Ja me menimme yhteen osaston aliupseeria varten eroitettuun komeroon,
jossa oli rauhaisa sotilastieteitä harjoittaa. Jefreitteri rupesi
lukemaan minulle ohjesääntöjä ja minä muka häntä kuuntelin, muka! --
sillä mielikuvitukseni liiteli kokonaan ulkopuolella näitä piirejä ja
tuskaisa tunne painosti sydäntäni.

Jefreitterikin taisi huomata etten ollut erittäin huvitettu näistä
ohjesäännöistä, koska hän pian herkesi luvustaan ja kävi noutamassa
päivän sanomalehden, -- ja se kyllä minua paremmin miellytti. Mutta
silloin en ruvennutkaan enää oppilaaksi, vaan aloin itse sitä
lueskella, -- hänellekkin. Kun noin istuimme lautakopperossamme
tutkien sanomalehteä, sattui äkkiä kapteeni tulemaan samaan
huoneeseen ja nähtyään opettajani raollaan olevan oven takaa huusi
murahtaen, mitä jefreitterillä siellä kopissa oli tekemistä.

-- Minä opetan vapaehtoiselle linnapalvelusta, herra kapteeni! huusi
jefreitteri viattoman rohkeana vastaan.

-- Opetatte? -- Helvetti! -- ette te siellä saa opettaa! -- Ulos
sieltä heti!

Ja silloin tuli meille kopistamme kiireinen lähtö, mutta jefreitteri
hän nauraa virnisteli mielissään ettei toki pahemmin ollut
käynyt. -- -- --



XII.


On ilta ja minä istun yksin kylmän kolakassa kasarmikamarissani.
Lampun ääressä selailen minä siinä sotilaskirjoja. Tuli räiskää
rautaisessa uunissa, johon lumisia kuusihalkoja on kantanut
majavahtini.

Selaillessani kirjoja pysähdyn minä välisti jollekkin sivulle,
luen rivin toisensa perästä, väliin innostuneena, väliin ivalla ja
katkeruudella.

Niin, kyllähän se niin on... niin kai sen täytyy olla... sotamies
on isänmaanpalvelija... hmhyh!... hänen tulee uskollisesti ja
vilpittömästi palvella keisaria ja valtaistuinta... ja isänmaata...
olla nöyrä -- koiran nöyryyttä! -- ja kuuliainen päälliköilleen
-- orjan kuuliaisuutta! -- ... kärsiä kaikkia puutteita... usein
kohtaavia vastoinkäymisiä... vilua ja nälkää... ymmärrettävästi
viimeiseen veripisaraan saakka...

Mitä! -- viimeiseenkö veripisaraan saakka? Niinhän runoissa
muistaakseni lauletaan... Hmhyh! Kyllähän se niin on ja kai sen niin
on täytymys olla... Mutta kumminkin, kuinka voi...

Kylmän väreet kävivät läpi jäsenteni; -- tuleehan se helposti kylmä,
kun ikkunan edessä istuu -- ja minä siirryin uunin eteen jakkaralle
istumaan ja kohentelin valkeata rautaisella kohentimella. Pian
olivat puut humisten palaneet loppuun. Minä jäin tuijottamaan
hiilokseen, joka siinä hiljalleen ritisi, punaisena hehkuili, kunnes
vähitellen mustui ja tummeni. Ja minä vaivuin omiin, äänettömiin
mietteisiini -- -- --

Taattaattaattaat... tuu raa taattaat tam... -- alkoi torventoitotus
kuulua. Se oli valmistussoitto, joka kutsui iltahuutoon. Monesti oli
se jo mielestäni soinut siitä kuin tulin kasarmiin ja minä tunsin sen
sävelen jo hyvästi ulkoa.

Se se herätti minut mietteistäni.

Kaappasin sinellini vaarnasta, väänsin lampun liekkiä vähän
pienemmäksi ja juoksujalassa harppasin pihan poikki komppaniiaan.
Siellä jo olivat kaikki asettuneet riveihin ja seisoivat
plutoonittain rintamassa, kuluneet sinellit vyöttöminä ja höllinä
hurstisten puseroiden päällä ja kairalakit päälaella. Plutoonain
aliupseerit parhaallaan "huusivat" miestensä nimiä ja kukin omaa
nimeään huudettaessa vastasi kovalla äänellä "minä!" Vanhat
sotamiehet eroitti helposti tuosta "minä"-huudostaan, sillä ne
karjasivat sen koko olentonsa voimalla -- tuon subjektiivisen
"minänsä", jota he jo kolmatta vuotta olivat saaneet huutaa. He eivät
oikeastaan huutaneetkaan "minä!" vaan he huusivat "_mi_nä!" taikka
"mi_nä_!"

Minusta kuulesti siltä kuin useankin äänessä olisi ollut juuri
sellaista katkeruutta ja hillittyä kapinallisuuden tunnetta, joka
väkisten pyrki asumaan minunkin rinnassani. Kun sitten "vapaehtoista"
huudettiin, koetin minäkin ilmaista persoonallisuuttani samalla
äänellä kuin vanhatkin sotamiehet. Sillä jonkunlainen kapinallisuuden
tunne asui todellakin povessani...

Mutta kun siinä samassa vääpeli, sininen vyö vyötäreillään ja
pitkä miekka kupeilla juhlallisena astui komppaniiaan ja hänelle
komennettiin plutoonittain "smirnaa!" ja kohta sen jälkeen
"na-malitvussa" seisten lakittomin päin ruvettiin veisaamaan "Ah
mik' onpi elon tääll'...", niin ikäänkuin sulivat kaikki pienet
kiukunnystyrät sapekkaasta mielestä. Ja joku juhlallinen pyhyyden
ja sovinnollisuuden tunnelma virisi itsestään sydämmessä... Silloin
unhoittuivat kaikki kalvavat huolet ja ikävät havainnot, katkerat
luulot ja ilkeät epäilykset, ja hartaina kohosivat veisuun sävelet
yli ajan ja äärellisyyden. Ja koko komppaniia tuntui niin kodikkaalta
ja veljelliseltä.

Mutta kun iltarukous kohta loppui, lakit komennettiin taas tylyllä
äänellä päähän ja vääpeli virallisella kylmyydellä alkoi lukea
huomispäivän päiväkäskyä, oli kuin kaikki sopusoinnun hengettäret
kiireimmän kautta olisivat sydämmestä poistuneet ja kuin koko
äskeinen harras veisuu olisikin ollut vain pelkkää itse-petosta.
Kuinka koneellisilta ja hengettömiltä ne kuuluivatkaan tuon
päiväkäskyn määräykset, ja kuinka kammottavilta sellaiset pykälät
kuin: "se ja se rangaistaan siitä ja siitä niin ja niin monen
vuorokauden arestilla..."! Ja: "miehistöä kielletään ankarasti siitä
ja siitä..."! Ja: "koska päällikkö-kunta on huomannut että... niin
varoitetaan rangaistuksen uhalla..." j.m.s.

Kun sitten virallinen puoli iltahuutoa oli päättynyt, piti vääpeli --
niinkuin ne aina pitävät -- vielä opettavaisen, kasvatusopillisen
nuhdesaarnan muutamille nuorille sotamiehille höystäen esitelmäänsä,
kuten kapteenimmekin, raa'asta luonnosta otetuilla vertauksilla --
ja niitä kuullessa laskeusi yhä rasittavampi mieliala sydämmeeni. --
Viimeisenä kuului ohjelmaan vääpelin komento:

-- Huoneisiin, mars! ja komppaniia hajausi osastoihinsa. Mutta
minä sain lähteä kamariini pihan yli astelemaan. Siellä, ulkona,
kumotti nyt kelmeä kuu, ja tähdet tuikkivat hiljaisina, kirkkaina
tummansinisen taivaan korkeudessa...

Minä pysähdyin hetkeksi tätä näkyä ihailemaan ja niin oudot kaihot
nousivat rintaani; -- aina ne muutoinkin nousevat milloin tahansa
yksinäni kuutamossa kuljen.

Ollappa nytkin vapaudessaan!

Ja ollappa kotijärvensä rannoilla! -- --

Mutta minä en saa täällä haaveilla! Tämä ei ole mikään
haaveilupaikka... Minun täytyy tukahduttaa mielestäni kaikki
lempeämmät tunteet ja jäykistää liian herkkä mieleni -- kylmettyä ja
kovettua. Niin, kovettua kai minun täytyy! --

Ja minä kiiruhdan kamariini, väännän lamppuni liekin entiselleen ja
istahdun pöytäni ääreen.

Tänään olen minä taas vieras maailmalle, vieras elämälle -- ja
itselleni.

Vaistomaisesti riisuudun paitahihasilleni ja lampun puhallettuani
sammuksiin istun vielä kauvan ikkunan ääressä.

Sillä siellä on niin ihmeen kirkas kuutamo... Ja minä olen niin
nuori...

Vahtikellon lyönti havahduttaa minut taas, ja minä paneudun kiireesti
levolle jaksaakseni oikeaan aikaan ylös. -- --

       *       *       *       *       *

Aloin vähitellen tottua olooni. En enää aina yhtä synkkänä
muurottanut harjoitusten aikana. Saatoin jo olla aivan reipaskin
ja laskea pientä pilaa muiden sotamiesten kanssa. Kuuntelin
tarkkaavaisemmin selityksiä, miten sitä sotamieheksi tässä pitää
oppia ja koetin nauraa kuten muutkin kapteenimme hullunkurisille
esitelmille.

Kunnianteon säntillistä noudattamista tahdoin myös muistaa;
saamani ankarat nuhteet kehoittivat minua pitämään silmäni auki ja
huomaavaisuuteni vireillä.

Ainoastaan pimeinä syysiltoina, kun kaupungissa satuin olemaan
lomalla, saattoi kunnianteossa tulla erehdyksiä. -- Mikäpä se
pimeässä saattoi nähdä, kelle oli pysähdyttävä rintamaan, kelle
tehtävä tavallinen kunnia! Ja ei niiden olisi luullut viitsivän siitä
välittää, jos joku pimeässä liikkuva olento nosti kättä päähineeseen
tahi oli nostamatta.

Ei olisi luullut viitsivän! -- Kuitenkaan ei ollut kunnianteon kanssa
leikitteleminen. Sillä varoittavia esimerkkejä oli paljon ja monesti
kerrottiin kuinka oli sille tai sille käynyt, kun ei tullut tehneeksi
kunniaa, -- kuinka sitä tai sitä kerran luutnanttikin oli pimeässä
ajanut takaa aina kasarminportille asti, jossa se onneton pakenija
sattui tuuskahtamaan nenälleen ja siinä samalla joutui kovin tarkan
päällikön kynsiin.

Mutta rajansa kai piti mielestäni niilläkin säännöillä olla. --
Olinko minä mikään kissa, joka pimeässäkin näkee!... Ja onko mitään
sääntöä poikkeuksetta!...

       *       *       *       *       *

Kun ilmat olivat käyneet kylmemmiksi ja pysyväinen talvi
vihoviimeinkin oli tullut, tuntuivat päivät luistavan entistä
nopeammin ja entistä hauskemmin, huolimatta yksitoikkoisista
kivääriharjoituksista. Siihen lienee vaikuttanut sekin seikka että
nyt olin tilaisuudessa pikemmin pääsemään kaupungille. Talven tulo
oli näet herättänyt minussa urheiluhalun ja kun potkuria siihen
aikaan vielä pidettiin uutena, käytännöllisempänä kulkuneuvona kuin
kentiesi nykyään, ryhdyin innostuksella sellaiseen urheiluun. Väliin
taas valtasi minut tavaton hiihtointo.

Ja mikä onkaan sen varmempi keino hetkeksi vapautua raskauttavista
mielihauteistaan kuin urheilu raikkaassa talviluonnossa! Silloin
se suloinen hyvän tunne, joka jäsenten norjistuessa viriää
koko ruumiiseen, saapi raikkaan vastakaijun mielessäkin. Nurja
katsantokanta ja synkät ajatukset hälvenevät kuin höyry ilmaan
ja olevat olot väikkyvät mielessä niin eheinä ja hyvinä että
jonkunlainen kiitollisuuden tunne niitä kohtaan itsestään syttyy
poveen.

Niin oli ainakin minun laitani silloin. Urheillessani saattoi kasarmi
tuntua minusta mieluisimmalta paikalta maailmassa ja sotilaselämä
onnellisimmalta elämältä, mitä koskaan voidaan ajatella. Ja
sellaisina hetkinä en kylliksi voinut itseäni ihmetellä että koskaan
olin siitä muuta ajatellutkaan.



XIII.


Minulla oli tapana toisinaan kasarmiin palatessa iltaisin pistäytyä
asemahuoneella. Olin siellä eräänkin kerran, kun matkustavaisia
tuli tavallista enemmän. Se oli joulukuun alkupuolella, jolloin jo
ylioppilaitakin palaili Helsingistä. Niitä tuli tähän aikaan melkein
joka ilta joku; väliin oli ainoastaan yksi, väliin kaksi ja kolme
samassa matkueessa.

Tuona iltana, jolloin minä satuin asemalle, osui myös tulemaan pari,
kolme. Ja yksi niistä oli minun tovereitani.

-- Terve, Eemeli! lausuin hänet matkustavain joukosta havaittuani.

-- Kah... totta vieköön... sinäkö se olet! -- ja sotamiehenä! -- no
terve mieheen, vähälläpä en ollut tutakkaan!

Me paiskasimme tuttavallisesti kättä.

-- Mutta peijakas vieköön, sinähän taidat olla puls...

-- No älähän nyt viitsi tässä... eikö sieltä muita tullut -- tuttuja?

-- Kyllä niitä huomenna tulee..., vai niin että _sinä_ olet
sotamies!... Että _sinä_, joka...

-- Jopa... niinhän tässä muka oltaisiin! keskeytin minä ja puristin
lujemmasti jo rakkaaksi käynyttä pistintäni.

Siinä tunkeili eräs pataljoonan luutnantteja väkijoukon läpi.

-- Kuules ta! -- pitääkö sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä
fronttia? kysäsi toverini omituinen hymy huulillaan.

-- Tietysti, mutta ei "fronttia" kumminkaan, vaan kunniaa!...

(Minua harmitti ettei toverini tuntenut tavallisimpia sotilastermejä).

Ja minä nostin miehevästi käteni lakin reunaan luutnantin kulkiessa
sivuitse; ja tämä armollisesti vastasi tervehdykseeni.

Siinä oli samalla tavarahuoneen luukku vedetty auki, ja toverini
kiiruhti matkakompeitaan perimään. Minä vetäysin syrjään
seinänvierustalle tungoksen tieltä ja olin sieltä hyvässä
tilaisuudessa tarkastelemaan häntä, joka kokonaan jo näytti minut
unohtaneen ja tavaroitaan odotellessa puheli veljensä, lehtorin
kanssa, joka rouvineen oli tullut häntä, nuorempaa veljeään vastaan
ottamaan.

Kuinka hän näytti oppineelta ja hienosti sivistyneeltä tuo Eemeli
mustassa samettilakissaan, jonka ponnassa kiilui kultainen lyyry!
Kuinka hänen käytöksensä oli minusta nyt vapaata ja miellyttävää, kun
hän tuossa kädet seljän takana selitti jotain kälyllensä, -- jotain
sukkelaa, joka pani hienon rouvan posket vetäytymään hymykuopille!
Ja kuinka hän kohteliaasti nosti lakkiaan nähdessään asema-huoneen
toisella puolen entisen "kouluflammansa" ja meni pikimältään häntäkin
tervehtimään sanoen terveisiä tälle joltakin, jonka oli matkalla
tavannut!...

Melkein kademielin katselin tätä nuorta, toivorikasta toveriani, joka
nyt pääkaupungin opinahjoista aivan virkeänä ja punaposkisena palasi
kotiseuduilleen.

Ja kaiho ja alakuloisuus valtasi minut kokonaan kun tulin
ajatelleeksi omaa tointani ja omia harrastuksiani. -- Olinko minä nyt
likimainkaan yhtä innokas urallani kuin tuo toinen omallaan?

En! -- Niillä oli jotain äärettömän halpamaista noilla minun
tulevaisuuspuuhillani! Lieneekö se ollut tuo "ehta nappiherran
aate", joka ne siksi teki? -- Vai oliko kaikki sittenkin petollista
luulottelua vain ja seurausta siitä että olin ollut huomaavinani
jotain ivallista hymyä toverini huulilla, kun hän äsken minua
puhutteli? -- Mitä se lieneekin taas ollut, -- en minä sitä nyt
tahtonut loppuun ajatella... Sillä surua oli minulla kyllin jo
ennestäänkin.

Välittämättä minäkään puolestani enää toveristani, pujahdin siis
asemahuoneesta ulos ja lähdin kiiruusti kasarmia kohti. Minä
kuljin tuota jo ennen puheena ollutta oikotietä, vieläpä itse
rautatietä, sillä tähän aikaan vuorokautta ei siellä ollut mitään
pelkoa vahdeistakaan. Se tie kulki suorassa suunnassa kaupungin
hautuumaan ohi, ensin pitkin keinotekoista harjannetta, sitten pitkin
nurmikkorinteistä notkoa ja viimein kasarmin kohdalla se vähitellen
tasaantui muun maanpinnan kanssa.

Taivas oli pilvien peitossa; ainoastaan pari tähteä välähti toisinaan
niiden lomasta. Vallitsi talvi-iltainen pimeys ja aamuksi näytti
tulevan tuisku.

Joku olento siinä näkyi tulevan vastaani. Minä paransin kulkuani,
otin paremman ryhdin ja rykäsin. Tulija teki sivuuttaessaan komeasti
kunniaa -- minulle. Juuri kun hän astui ohitseni huomasin hänen
hihassaan kolme nauhaa...

Siis vanhempi aliupseeri! -- -- Minusta oli niin hauskaa joskus
vetää nenästä heitäkin. Ne olivat toisinaan niin mahtavia
olevinaan. Varsinkin muuan pieni vääräsäärinen aliupseeri. Oli
kerran muistuttanut vastaantullessa että tein hänelle kunniaa
sormikas-kädessä... Entäpäs nyt suurikin herra! -- --

Lähestyin kasarminporttia. Siellä täytyi pitää silmänsä auki. Ei
tiennyt, mistä milloinkin joku upseeri sattui pujahtamaan. Niitä oli
aina liikkeellä siellä klubinsa luona.

Portinvartija tarkasteli minua, siinä kun lähestyin. Hän katsoi
oikein turkkinsa hihan alta että pitääkö tuolle tulijalle tehdä
kunniaa vai eikö pidä. Silmälasieni kiilto se monesti oli jo
portinvartijoita iltasilla pettänyt, mutta nyt ei pettänyt. Se
sattuikin olemaan saman komppaniian miehiä, vieläpä samasta
plutoonastakin.

-- Mistäpäs nyt vapaehtoinen? kysyi hän rauhallisesti, tukkien pitkiä
turkinhihojaan vastatusten ja asettuen mukavaan asentoon.

-- Tuolta kaupungilta, sanoin kuivasti, tuntien tällä kertaa
haluttomuutta puheluun.

-- No siellähän lysti oli --?

-- Mikäpähän lie juuri lystikään ollut...

-- Ka miksikä ei? -- Siellähän ne on tytötkin --?

-- Olkoot vain! Rauhassa minulta saavat olla!

-- "Tepä taiattai olla erillainen mies kun se entinen Vänteliinin
vapaehtonen...?"

-- Jos lienen... hyvästi!

Portinvartija jäi hiukan kummastuneena katsomaan minun jälkeeni
toviksi aikaa. Sitten alkoi hän taas edestakaisin kävellä määrätyllä
alueellaan.

Tällä kertaa ei ketään upseeria näkynyt liikkuvaksi, hiljaista oli
muutenkin kaikki kasarmipiirissä ja ainoastaan upseeriklubista kuului
väliin jotain ääntä; siellä taisivat pitää tanssiaisia kaupungin
neitosille, ja kirkas valo loisti sen ikkunoista lumeen. Komppaniian
ulkoseinältä näkyi valoa vain yhdestä ikkunasta; nähtävästi siellä
joku nahkapoika kotipuoleensa kirjoitteli muiden jo maatessa, --
kirjoitti että "nyt lähestyn teitä muutamilla rateilla -- -- ja
sytämmen rakkaita tervehtyksiä..." -- Pihan puolella rakennusta
paloivat himmeät yölamput, joiden ääressä päivystäjä ja lähetit
valvoivat.

Huolimatta poiketa komppaniiaan takaisintuloani ilmoittamaan --
vaikka muistinkin veljeni neuvot täsmällisyydestä -- nousin portaita
ylös kamariini ja menin pian levolle. Ja unissani näin eilisiltaisen
toverini, joka ivallinen hymy huulillaan kysyi minulta: "pitääkö
sinun tuollekkin herrasmiehelle tehdä fronttia?" Ja minä olin
kuulevinani hänen ääneensä nauravan. --



XIV.


Kun seuraavana päivänä aamu- ja iltaharjoitusten väliajalla
seljälläni lepäsin loikoen sänkyni päällä, kuului kiivasta juoksua
rappusilta ja kohta syöksyi ovesta sisään vapaehtoinen Jussi
Kellolainen, hengästyksissään huutaen:

-- Hei, pyhä veli! Tiedätkö mitä?... Nyt _on_ tänne pataljoonaan
tullut muuan ryssäläinen räätäli, jolta saapi tilata niitä uusia
lakkeja -- lättälakkeja. Lähdetään nyt heti niitä tilaamaan!... mitä,
eikö lähdetä? -- Lähden kai minä ainakin! sanoi hän ennenkuin ehdin
sanaakaan virkkaa.

-- Tuota, tuota... älähän nyt hätäile... niitä lakkejako, joista
kerran oli kirjoitus sanomissa. Jokos niitä sitten saisi pitää?

-- Jo; varusmestari sanoi kysyneensä pataljoonan taloudenhoitajalta
ja hän kuului sanoneen että saapi, jolla lienee.

-- Älä hiidessä! huudahdin minä kohoten koppina sängyltäni; minuunkin
näet tarttui toverini innostus. -- Vai on tullut ryssä...

-- On, on... lähde nyt heti pataljoonan kansliaan, siellä se kuuluu
olevan... shaagom mars! huusi Jussi Kellolainen, joka suuresti
rakasti venäläisiä komentosanoja.

-- Odotahan, odotahan... eihän tässä nyt hengen hätää..., pannaan
sitten vaikka pikommia! --

Minulla oli täysi työ pidättää kumppaniani, kunnes olin saanut
silmälasit nenälleni ja lakin päähäni.

-- Vai uudet lakit! -- -- --

Me riensimme juoksujalkaa pataljoonan kansliaan, tapasimme siellä
mustapartaisen miehen, joka solkkasi huonoa ruotsia, ja annoimme
hänen ottaa päistämme mittaa. Hän lupasi lähettää lakit uudeksi
vuodeksi.

Vapaehtoinen Jussi Kellolainen oli läpi läpeensä innostunut asiasta
ja kun olimme palanneet takaisin minun huoneeseeni, lausui hän vielä
mielihyvänsä tuosta verrattomasta tapahtumasta.

Sillä lättälakkeja ei ollut vielä kellään, ja me siis tulisimme
ensimmäisinä niitä käyttämään.

-- Ajatteleppas, kuinka se tulee näyttämään pulskalta päässä, tuo
lättälakki! saneli hän hykerrellen käsiään ja silmät melkein kosteina
liikutuksesta.

-- Minkälainen se sitten oikeastaan on? kysyin minä, jonka innostus
jo alkoi laimeta.

-- Etkö sinä tiedä! huudahti Jussi Kellolainen melkein säälivällä
äänellä -- se on samaan tyyliin kuin rakuunoilla... ajatteles!
-- sininen nauha ylt'ympäriinsä reunoissa, metallinen kokaardi
yläkulmassa ja sen alapuolella ponnassa keltainen pataljoonan
numero... niin hiton uljas! Ja kiihkeällä äänellä lisäsi hän kuin
itsekseen: -- Voi kun olisivat jo jouluksi joutuneet että siellä
maalla olisin loma aikana vähän saanut herrastella!

Kun minä en enää ollut halukas jatkamaan keskustelua tuosta uudesta
pyrstötähdestä, joka lupasi ilmaantua sotilaallisen taivaan reunalle,
kysyi hän kummeksivasti:

-- Mitä? -- eikö sinusta ole mukava, kun saadaan nuot lakit? --
Sitten kun kävellään tuolla kaupungilla kolmikannassa me vapaehtoiset
ja...

-- Kyllä, kyllä... ymmärrän, herra Jussi Kellolainen! Sittenpähän
nähdään... -- Aijotko muuten silloin panna sen uuden tupenkin
vyöllesi?

-- Minkä tupen? kysyi hän hämmästyen ja arasti hypähtäen seisalleen
tuolilta, jolle oli istahtanut.

-- Sinähän kuulut laitattaneen itsellesi erityisen pistimentupen,
jossa on vaskea muutaman tuuman verran kärenpuolella ja muistaakseni
suupuolikin leveästi kiiltävällä metallilla silattu!

-- Kuka sen on sanonut? naurahti hän, mutta kalpeni heti eikä vähään
aikaan tiennyt mitä sanoisi.

Hän ei kumminkaan huolinut kieltää että niin oli tehnyt, vaan kaiketi
loukkasi tämä ilmituotu turhamaisuus niin hänen kunniantuntoansa,
että hän hetken päästä, saaden tekosyitä, lähti pois luotani.

Minä, jääden entiselle sijalleni seljälleni makaamaan, aloin
pyöritellä päässäni kysymyksiä, mitenkä oikeastaan hän, tuo minun
innokas asetoverini, oli kutsumuksensa käsittänyt. Ja katselimmeko
eri kannalta kaikkea sitä, mikä meitä ympäröi? -- -- --

Että niin teimme, sen tulemme vielä kentiesi näkemään.

       *       *       *       *       *

Iltaharjoituksissa oli minut pantu yhteen "vanhojen miesten" kanssa
kivääritemppuja tekemään. Mielestäni ne menivät paremmin kuin olin
toivonutkaan, ja minä tunsin arvoni ja koko sotilaallisen persoonani
ikäänkuin kohoavan sekä omissa että muidenkin silmissä. Kun harjoitus
sitten oli päätetty reippaalla, oudoksesta tosin ruostuttavalla
juoksulla, ja minä siinäkin olin hyvästi kestänyt, olin mitä
paraimmalla tuulella, kun komppaniiasta astelin huoneeseeni.

Tuo hyvä tuuli pani minut nyt omituisesti toimimaan siihen saakka
saavutettuja "_mielipiteitäni_" vastaan, se sai minut unohtamaan
eilis-iltaiset alakuloiset tunteeni asemahuoneella seistessäni. Minä
näet tartuin kynään ja kirjoitin innokkaan, sotilaselämää ylistävän
kasarmikirjeen, jonka toimitin erääseen kaupungin sanomalehteen.
Siinä kirjeessä minä m.m. koetin selittää, kuinka sotamieskin on yhtä
vapaa kuin joku muukin kansalainen, niin -- hän se vasta vapaa sanan
ylevimmässä merkityksessä onkin! niin luulen siinä pienessä kirjeessä
innostuksissani huudahtaneeni. -- --

Parin päivän perästä tuli kapteeni hyvin syvämietteisen näköisenä
komppaniiaan ja tiedusteli päivystäjältä sen päivän sanomalehteä;
sen saatuaan palasi hän huolestuneen näköisenä komppaniian kansliaan
luultavasti sitä lukemaan. Minua aavistutti hämärästi. Saman päivän
iltahuudossa puhui vääpeli kapteenin puolesta hyvin tärkeitä asioita.
Kaupungin sen päiväisessä lehdessä oli kasarmilta kirje, jonka alla
oli nimimerkki "Jukka". Sen kirjeen oli luultavasti joku nuorista
miehistä kirjoittanut, sanoi hän, sillä sellaista tekoa eivät vanhat
miehet koskaan olisi tehneet.

-- Sillä se on luvatonta, selitti vääpeli. -- Ainoastaan komppaniian
päällikön välityksellä saapi sanomiin kirjoittaa...

Hän rupesi nyt utelemaan, kukahan nuorista miehistä tuo rohkea
kirjoittaja mahtoi olla. Mutta selkoa ei tullut. Plutoonain päälliköt
tulivat minultakin tiedustelemaan, tiesinkö minä ehkä, kuka sen
kirjeen oli kirjoittanut. Ajattelin silloin sanoa että minähän se
juuri olen, mutta peljäten ilmiannostani jotain tulevan, lausuin
-- niin vaikealta kuin se tuntuikin -- etten mitään koko asiasta
tietänyt.

Eikä minua sitten enää epäiltykään, ja kohta unohtuikin koko asia...

Mutta minuun se kuitenkin vaikutti oudosti tuo uusi ilmiö
ympäristössäni. Se vaikutti minuun masentavasti -- ja tuona iltana,
jona vääpeli oli asiasta koettanut ottaa selkoa, olin minä mieleltäni
taas tavallista alakuloisempi.

Haa, -- orjuuttahan tämä sittenkin on! huudahdin haavoitetussa
sielussani, kun apeamielisenä paneusin levolle. Ja nukahdettuani näin
minä unta jostakin kiiltävänappisesta, joka veteli paksuja, mustia
viivoja kirjoitetulle paperille. -- --



XV.


Mutta kun näinä päivinä päiväntyön päätyttyä ja kaupungissa jonkun
tunnin ystävällisten ihmisten seurassa oleskeltuani istahdin lamppuni
ääreen, ensin ikkunaverhon alas laskettuani, ja paitahihasillani
ollen siinä aloin lukea jotain miellyttävää, historiallista romaania,
niin tuntui minusta kuin minunkin elämälläni täällä sentään olisi
omat viehätyksensä ja omat hauskat käänteensä. Ja tunnit ne silloin
usein vierähtivät puoliyöhön saakka, jolloin vahtikellon soinnista
aina havahduin ja menin levolle; toisinaan kumminkin tartuin vielä
kivääriini, joka siinä telineellään seisoi, tein sillä äänettömän
komennon jälkeen jonkun reippaan tempun tai tähtäilin pari kertaa
seinään päin ja panin sen taas entiselle paikalleen. Se tuntui niin
turvalliselta ja uljaalta, kun oli omassa huoneessaan tuommoinen
ase... Tullappa tuolta yön pimeydestä joku vihollinen! -- paikalla
sieppaisin kiväärini ja ryntäisin urheana sen päälle... ja pistäisin,
-- pistäisin armotta! Mutta eihän niitä voi tulla, niitä kun ei
ole... syttyäppä sota... nyt heti... tänä yönä... niitä hiipisi
tuolta... karkaisi päälle... -- Minkähänlaista se oikeastaan
olisi?... minusta tuntuu kuin minä ne nyt karkoittaisin... jollakin
uhkarohkealla ryntäyksellä... tunnen olevani niin varma ja voimakas...

Vaan aamuisin 6:den tienoissa, kun vielä oli pilkkoisen pimeä,
heräsin minä hälinään, jonka merkitystä jonkun sekunnin ajan en
voinut tajuta. Se oli toinen komppaniia, joka ikkunani kohdalla
kokousi marssiakseen varhaiselle eineelleen arttelisaliin. Silloin
kuului sieltä ulkoa pimeästä päivystäjän komennot:

-- Praavoje pletsoo fperiot... roota-a stói!... naljee -- vó...
ravnjais naprava... pervii ftaroi po rootje!

Kotvasen sain minä miettiä, mitä ääniä ne nuot olivat, oliko se
inhimillistä kieltä tuo -- ja mitä sillä tahdottiin.

Ja sitten kuului kuinka miehet, hampaat kalisten aamukylmässä, vuoron
perään karjuivat "pervii -- taroi".

Ja minä kuulin kuinka ne vähän päästä lähtivät liikkeelle ja kuinka
miesten saappaat omituisesti narskahtelivat pakkaslumessa...

Silloin tuntui minusta, niin surkealta tietää että minäkin olin
jäsen tuossa samassa yhteiskunnassa ja että minunkin tässä pitäisi
nousta ylös kivääriäni puhdistamaan. -- Ja niin oli jäähtynyt ilma
huoneessani että oikein hirvitti astua paljain jaloin tuolle kylmälle
laattialle... Mutta ei auttanut arasteleminen, vaikka leukapielet
vähän löivätkin loukkua vaatteita päälle pukiessa. Eikä auttanut
surkeileminen, kun saippuapalanen ja pyyheliina kourassa piti työntyä
ulkoseen ja juosta pihan ylitse komppaniian pesuruuhelle silmiään
pesemään... Sekin pesukamari se oli pakkasten tullen surkean kylmä;
ikkunat olivat paksussa kidejäässä ja ovesta tuulahti, aina kun sitä
avattiin, kolea ja kasvoja leikkaava viima.



XVI.


Tuollaisena kylmänä joulukuun aamupäivänä, kun komppaniiassa
jo reippaasti voimisteltiin, tuli taas kapteeni tapansa mukaan
komppaniiaansa katsomaan.

-- Reilaan! kuului silloin plutoonani päällikköjen varoittava huuto.

-- Hyvää huomenta! tokasi kapteeni entiseen tapaansa, mutta vähän
vihaisemmasti.

-- Jumala antakoon, herra kapteeni! vastattiin kovalla äänellä.

-- _Kelle_ "antakoon"? murisi tervehditty, joka ei näyttänyt olevan
paraimmalla päällä tänään. --

-- Jumala antakoon herra kapteenille!... miksi ette _niin_ vastaa?
kimpasteli hän äkäisen näköisenä.

Aliupseerit yrittivät selittämään syyn tähän lausumistapaan, vaan
luutnantti jo siihen kerkesi selittäen että suomalainen sillä tavoin
sanoo ja että niin on heille opetettu.

-- Vai on opetettu! -- no olkoon, vaan minä sitten _teille annan!_
-- -- Missä on Piekola? karjasi kapteeni ja hänen tuikeat silmäyksensä
lensivät miehestä mieheen riveissä.

-- Tässä se on... ennätti aliupseeri sanomaan.

-- Voi sitä raukkaa! -- alkoi kapteeni, hillityllä harmilla,
tultuaan etsimänsä eteen, joka oli poskiltaan karahtanut entistään
punaisemmaksi. -- Voi sitä raukkaa! uudisti hän ja kohotti miestä
leuvan alta samalla luoden häneen säälin ja inhon sekaisen katseen.

-- Mitä se taas on tehnyt? Mitä helvettiä se on tehnyt? Niinkuin
pikkulapset se taas on vuoteensa...

-- Päivystäjä! ärjäsi kapteeni tullen täyteensä pyhää kiukkua.

-- Minä, herra kapteeni! riensi päivystäjä vähän hätääntyneenä
sanomaan.

-- Miks'ei päivystäjä ole katsonut perään yön aikana..., ei ole
viitsinyt herättää... on itse nukkunut kuin porsas, -- hah?

-- Ei, herra kapteeni, kyllä minä valvonut olen...

-- Vai valvonut... miksei ole sitten häntä herättänyt?... ei ole
tiennyt?... helvetti...!

Ja Piekolaan kääntyen jatkoi hän taas:

-- Se on lurjus! -- suuri lurjus tuo mies... rottinkia se sietäisi
niin että paikat paukkuu, niin että veri...

-- Sillä kuuluu jo ennestään olleen semmoinen tauti, herra kapteeni,
tuli eräs vanhempi aliupseeri vakavana selittämään.

-- Tauti! matki kapteeni äristen -- minä näytän, mikä tauti
sillä on... minä sidon nuoralla sen... ei sitten vuodettansa...,
helvetti!... viekää pois se! -- minä en ilkeä nähdä koko miestä...
viekää pois!

Ja kun Piekola oli viety pois julmistuneen herransa silmien edestä,
murahteli tämä yhä:

-- Ne on semmoisia hunsvotteja, rakkareita... kyllä minä ne tunnen...

Kun kapteeni oli poistunut, jatkettiin voimistelua edelleen. Nojapuut
rusahtelivat ja kalskahtelivat taas rautaiset tangot miesten kourissa.

Mutta punaisena ja häpeissään seisoi Piekola yksinään osastonsa
huoneen nurkassa, jonne olivat hänet äskettäin vieneet. Jos
kyyneleitä olisi näkynyt hänen silmistään, niin mitä kyyneleitä ne
olisivatkaan olleet? Kentiesi sapenkarvaita kyynel-pisaroita! Vaan
niitä ei näkynyt vieriväksi hänen leveillä poskipäillään.

Hän oli lihava, kookas, turpea ja hyvinvoivan näköinen mies, tuo
onneton nahkapoika, ja komppaniian päällikköä oli hän alussa
erityisesti miellyttänyt; sillä niistä ominaisuuksistahan, mitkä
miehistössä tavataan, se suuressa määrin riippuu päällikönkin arvo
ja kunnia sotaväessä. Ei siis ollut oikeastaan kummeksittavaa että
kapteeniamme kovasti sapetti, kun huomasi ettei hänen suosikkinsa
vastannutkaan tarkoitustaan, -- hänessä kun näytti olevan omituinen
vika. Ja tietysti se häntä suututtikin, kun hän aavisti että
tuollainen mies kentiesi on päästettävä pois koko palveluksesta. --
Niin iso, niin verevä ja vankka mies! -- --

Ja vapaaksi hän muutaman viikon päästä pääsikin, vaikka se kävi monen
mutkan kautta ja vaikka asianomainen vapautusta odottaessaan sai
korvansa täydeltä kuulla vähemmän kauniita sanoja.

Kun voimistelu oli loppunut, otettiin vastaamisharjoituksia nuorille
miehille. Venäjäksihän se kävi -- aivan puhtaaksi venäjäksi.
Luutnantti puhui venättä, ja miehet _luulivat_ puhuvansa venättä.

-- Raavi selai vaasse plahorootie! vastasivat he yhteen ääneen
huutaen.

Luutnantti sanoi sen menevän jo _kutakuinkin_. Sanoi sen vain
noin pilanpäiten saadaksensa miehiä yhä paremmin lausumaan. Ja
yhä paremmin he lausuivatkin omasta mielestään, -- kiljasivat
innostuneina että:

-- Raavi solaai vase lahorootie! -- Ei se siitään ruvennut
somenemaan. Täytyi siihen tyytyä.

-- Vastatkaa nyt niinkuin vastaisitte täyskapteenille:

-- Sdaroova molotsii! --

-- Ráavi selái váse viso kóplako rótie!

Se oli niin järeä vastaus tuo, juuri kuin olisi kärryillä ajaa
rymistetty jotain kivistä tietä...

-- Ei se mene vielä oikein -- sai sanoakseen siivoluontoinen
luutnantti, -- vaan koetetaan uudestaan.

Ja uudestaan sitä koettivat monta kertaa, mutta aina siihen jäi tuo
itsepäinen "koplako" sana.

Kun oli kyllin koeteltu yhtä ja samaa vastausta, sanoi luutnantti
kiitokset venäjäksi, sanoi senkin vain pilan vuoksi, sillä eipä ne
kiitosta tällaiset harjoitukset ansainneet.

-- Raatis taratsa! kajahti vastaus. Se oli niitä kaikista tutuimpia
ja helpoimpia vastauksia, mutta jos tarkoin sitä kuunteli, niin
olisipa voinut luulla että kysymys oli jostain "rautaisista
rattaista" eikä mistään sotilaallisesta "ilosta".

-- Rautaset rattaat, 'herra luutnantti!' vastasikin joku koiransilmä
joukosta puoliääneensä. Ja toinen säesti totisena:

-- Raitista vatsaa --! sillä hänellä alkoi jo olla mielessä
puolispuuro. Mutta näitä tällaisia "kansanjohdannaisia" ei luutnantti
havainnut, vaan kaikki kävi puhtaasta venäjästä.



XVII.


    "Niin on mieli miekkosien
    Kuin on vellova vetonen
    Tahi aalto altahassa."

Joulu oli jo ohitse...

Pian olivat kuluneet ne pari viikkoa, joksi ajaksi kapteenini
minulle hyväntahtoisesti oli antanut vapautusta harjoituksista,
niinkuin hän sitä nimitti, vaikka se oikeastaan oli kuin lomaa. Minä
olin saanut asua sukulaisteni luona kaupungissa ja olin viettänyt
täydellistä sivilimiehen elämää joulutorttujen ja joulukirjallisuuden
ääressä. Olinpa kapteenini luvalla tehnyt kolmen päivän retkenkin
ulos kaupungista erääseen maalaispappilaan, jossa minulla oli hyvä
ylioppilastoveri.

Noina parina viikkona olivat minun häilyvät ajatukseni elämäni
urasta vähän virkistyneet, Minä olin saanut nauttia hyvää kohtelua
kahdelta minulle tärkeältä taholta. Yhdeltä taholta oli kapteenini
ollut minulle todellakin suopea lomanmyöntämisessään. Toiselta
taholta taas olin siviliväen piireissä saanut ystävällistä kohtelua
osakseni. En omien toverienikaan, joita joitakuita oli kaupungissa,
tällä aikaa ollut huomannut minua halveksivan tai mitenkään ivaavan
-- sotilasurani tähden. Päinvastoin olivat he minua siihen ikäänkuin
yhä kehoittaneet. "Sinähän taisit tehdä viisaasti siinä, kun rupesit
sille alalle", saattoi joku sanoa. Ja siinä katseessa, millä he minun
sotilaallista persoonaani silmäilivät, olin minä useinkin ollut
havaitsevinani milt'ei kunnioitusta ja todellista arvonantoa. Ja
tuo, että minä heidän silmissään kentiesi näytin suurempiarvoiselta
kuin olin voinut toivoakkaan, se pani minut taas iloisemmin
tulevaisuuttani ajattelemaan ja antoi aikeilleni enempää varmuutta.
Sanoin: enempää -- sillä täyttä en uskalla sanoa saaneeni muulloin
kuin hetkellisesti.

Vai lieneekö tämä tällainen arvonantavaisuus ja kunnioitus minua
kohtaan ollutkin vain sitä rauhan ja sopusoinnun henkeä, jota
joulunaikaan ikäänkuin on kaikkialla, -- ilmassa ja ihmisissä,
ja joka hetkiksi hellyttää jäykätkin sydämmet? Tai lieneekö se
tapahtunut jonkunlaisesta säälistä minua kohtaan ja osanotosta minun
mahdollisiin ikävyyksiini, joista kasarmielämä arvatenkin yleensä oli
tunnettu?

En tiedä, minuun tämä väliaika kumminkin, niinkuin sanottu, vaikutti
virkistävästi.

Ja kun nyt, sen loputtua, taas ajoin takaisin kasarmin porttia
kohti, liikkuivat minun povessani varmaankin ylevät, sankarimaiset
ajatukset sotilaselämästä, tulevaisuudesta ja -- omasta itsestäni.
Päiväkirjaani olen näet kirjoittanut silloin varsin juhlallisilta,
nyt milt'ei lapsellisilta kuuluvat säkeet:

    "Ja torvien ääni se taasen soi,
    Pois kutsuvi vapaudesta,
    Se rintahan aatokset raikkahat toi --
    Sydän sykkivi uljuudesta.

    Pois murheemme nyt, saa pystyhyn pää!
    Ikävyyksiä ei ole meillä --
    Kivääriä tahdomme tervehtää,
    Se on ystävä elomme teillä!

    Niin armashan meillä on syntymämaa,
    Jonk' eistä on helppoa kuolla! --
    Isänmaansa ken kurjana vain kavaltaa,
    Sitä konsana emme _me_ puolla!"

Ei ne sen kummemmat olleet, mutta niissä on kumminkin hitunen sitä
romantillista katsantokantaa, jota koetin säilyttää ja joka kentiesi
on värittänyt koko kasarmielämäni. -- --

Se oli pimeä, raskastuntuinen talvi-ilta, jolloin noin runoillen
istuin taas yksinäisessä kasarmikammarissani, mieli ylentyneenä
todellisuuden ja arkielämän ylitse, ja univormutulevaisuuttani
haaveillen.



XVIII.


Talvi osui olemaan tavattoman ankara ja kylmä. Etenkin minä sain
silloin yksinäisen asuinhuoneeni tähden kovaakin kokea. Huolimatta
tiheästä lämmittämisestä osoitti lämpömittari useinkin 8°--10° Cels.,
alenipa elohopea kerran 4:äänkin asteeseen ja jos laski lämpömittarin
laattian rajaan, tiesi se usein pakkaspykälistä.

Sellaiseen hallanpesään olisin hyvinkin yön aikaan paleltunut, ellen
useana iltana iltalomalta palatessani olisi myötäni tuonut aina uusia
ja uusia peittoja, niin että minulla niitä lopulta taisi olla melkein
puolen tusinan verran sängyssäni.

"Sotamiehen pitää uskollisesti ja vilpittömästi palvella isänmaata...
kärsiä vilua ja nälkää..." sitä sääntöä siis en tarkalleen voinut
noudattaa, vaikka voin kyllä kehua kumpaakin suuressa määrin
kokeneeni.

Niin, -- nälkääkin, sillä minä totuttelin itseni niin niukkaan
ja yksipuoliseen ravintoon, että monesti olen jälestäpäin
silloista elantoani itsekkin ihmetellen muistellut ja sen suloista
vaatimattomuutta toisinaan kaivannutkin.

Se, että sain kylmää kestää, ei suinkaan minun mieltäni lannistanut
eikä _se_ suinkaan saanut minua ikävällä ajattelemaan sotilaselämän
kurjuuksia. Sillä minkäpä korkea ruunukaan sille teki että pakkanen
hellittämättä paukkui kamarini nurkissa!

Ja olihan toisekseen todellakin terveellistä oppia puutteita ja
epämukavuuksia kärsimään ja kieltäytymään monesta asiasta.

Mutta kärsimään orjuutta elinajakseen, olikohan se terveellistä
oppia? --

Siinä se oli taas tuo ikävä havainto edessäni. Päivän selväähän
oli että vapauden käsitettä ei mitenkään voitaisi sotilaselämälle
omistaa. Siihen huomioonhan minä väkistenkin aloin tulla.

-- Sotamiehellä ei saa olla luontoa! oli kerran eräs upseeri
opetuskomennuskunnassa huudahtanut. Ja minä olin sen ollut
ymmärtävinäni siten ettei sotamiehellä saa olla tahtoa, ei omaa
mieltä eikä yleensä itsensä määräämistä enempi kuin jollakin
koiralla...

Jos upseeri häntä lyöpi, ei hän saa itseänsä puolustaa, jos päällikkö
häntä kutsuu roistoksi, ei hän saa häntä oikaista, ei saa sanoa ettei
hän ole mikään roisto...

Todellakinko siis oli ahdasmielistä, kuollutta, hengetöntä minun
tulevaisuuteni piiri? Tällaistako siis se ihannoittu isänmaallisuus
oli? -- --

Niin kentiesipä sentään _muutamat_ tällekkin alalle olivat _aijotut_,
ja se oli _heille_ parasta; eivätkä he tällä alalla ollessaan mitään
olemuksestaan kadottaneetkaan niinkuin minä itselleni pelkäsin
käyvän! Ovathan ne kaikki alat tässä maailmassa luonteita myöten. Ja
maassa maan tavalla, tahi maasta pois. Mutta minäkö pois? -- minä,
joka olen päättänyt tulla sotilaaksi! Minäkö pois? -- --

Minulla oli kannel luonani. Sillä soittelin yksinäisyyteni
alakuloisina hetkinä, sen vienolla helkynnällä loitsin esiin
lapsuuteni pian kuluneet, huolettomat päivät. Sen sointuihin upotin
kalvavat kaihoni ja tulevaisuuteni mustat mietteet. Ja minä olin
hetken onnellinen kanteleeni ääressä, hetken levollinen, tyyni ja
vapaa...

Mutta kun näin joko kanteleella tai muuten olin onnistunut
sisällisesti rauhoittumaan, oli mieleni tämän jälkeen niin herkkä
että pieninkin ilmiö ympäristössäni, jossa vainusin jotain äitelää
tahi orjallista, saattoi minut yhä suurempaan epäilykseen urastani.
Ja silloin minä jo paljon mietin sitä että heittäisin sikseen tämän
"nappiherran" uran ja asevelvollisuuteni suoritettuani painaisin
taas päähäni vapauden valkolakin ja antautuisin tieteiden valtavaa
jumalatarta palvelemaan, -- kentiesi minä kuitenkin siellä jotain!...
jos oikein koetan...

Nuot olivat kumminkin hämäriä, hetkellisiä mietteitä. Yhtähyvin minä
saatoin ajatella näinkin: Jos neljän vuoden perästä olen upseeri,
niin sitten koetan...

       *       *       *       *       *

Veljeni neuvon mukaan olin antanut komentaa itseni n.k.
opetuskomennuskuntaan, jossa minun oli aikomus valmistua
aliupseeriksi, joka arvo vaadittiin siinä tapauksessa että aijoin
uraani jatkaa. Ja minä tunnustan ujostelematta että useinkin
salatulla ihastuksella ajattelin niitä kahta nauhaa ja niitä
kultakaluunia, jotka ovat aliupseerin tuntomerkkeinä -- sekä sitä
että minullekkin silloin on pakko tehdä kunniaa.

Se oli niin elävänä mielessäni tuo minulle kohta kuuluva kunnianteko,
että ehdin jo tehdä itselleni siitä pienen järjestelmän: joka
huomaamattomuudesta tai tahallaankin jättää kunnian minulle
tekemättä, häntä en nuhtele enkä muistuta. Tehköön joka hyväksi
näkee ja jossa persoonani todella herättää sellaisen kunnioituksen!
-- mitään pakkoa en siis omasta puolestani vaadi. Sille, joka
kunniaa minulle tekee, vastaan hyvin lauhkeasti, katseessa sellainen
kainonsekainen ilme, joka ikäänkuin sanoo: minäkin olen tavallinen
ihminen, vaikka näitä kahta nauhaa olkapäilläni kannankin! --
Noin!... Ja sitten se, jonka kunniaan tällaisella katseella vastasin,
menee ohitseni kiitollisuuden tunne sydämmessään. Ja aina on
hän sitten pitävä minua miehenä, joka ei liikoja arvostaan
ylpeile -- -- --

Olen maininnut yksinäisistä hetkistäni. Sellaisia oli minulla
paljon. Sillä kun asuin erityisessä vapaehtoisten huoneessa,
jonne eivät toiset vapaehtoiset, joita oli kaksi, halunneet
asettua -- he kun mieluimmin asuivat kaupungissa, _-_-- niin tulin
harjoituksista vapaina aikoina oleskelemaan enimmäkseen yksinäni.
-- Yksin epäilyksineni ja kummallisine kaihoineni! Elin sentähden
jonkunlaista erakkoelämää lomahetkinäni, sillä asiatta en juuri
viihtynyt komppaniiassa. Minä en voinut mennä kisailemaan ja
juttelemaan komppaniiaan, niinkuin vänrikki Sarkkanen oli kehunut
itse vapaehtoisena ollessaan tehneensä. Minkätähden en? -- Sentähden
että minua eivät voineet viehättää sotamiesten useimmiten siveettömät
puheet ja rivoluontoiset jutut, joita kertoessa talvi-illat
kasarmissa kylläkin hauskasti saadaan kulumaan. Eikä minulla myöskään
ollut kylliksi tahtoa eikä tarmoa heidän keskuudessaan esiintyä
jonakin, niin sanoakseni, ylevyyden apostolina! Ei! -- sillä
heilläkin alkoi jo olla kokemusta minun epäröivästä mielestäni,
heiveröisistä päätöksistäni, jotka eivät suinkaan heidänkään
silmissään miehentapaisilta näyttäneet.

Mutta eiväthän he minua ymmärtäneet! -- Ja sentähden pysyttelin
mieluummin omassa kamarissani.

Älköön kuitenkaan luultako että aina olin yksin. Paitsi vänrikki
Sarkkasta, jonka harjoituksista tultuani monesti tapasin sänkyni
päällä "vähän levähtämässä", kunnioittivat minua toisinaan
läsnäolollaan ainoat "virkaveljeni" pataljoonassa: ennen mainittu
vapaehtoinen Jussi Kellolainen sekä eräs toinen, Oskari Hongén.

Edellinen oli luokkakumppaneitani koulussa, jälkimmäinen oli myös
samanaikuinen, vaikka toiskielisestä oppilaitoksesta. Edellinen
aikoi varmasti sotilasuralle, -- hänen korkein ihanteensa oli kuin
olikin loistava univormu, kilisevät kannukset, sekä -- Bacchus ja
naiset. Jälkimmäinen oli heti pataljoonaan tultuaan koreasti luopunut
miekkatulevaisuuspuuhistaan. Hän oli näet liian hienotunteinen
viihtyäkseen tällaisissa piireissä.

Jussi Kellolaisen oli onnistunut päästä sellaiseen komppaniiaan,
jonka päällikkönä oli eräs uskonnollismielinen, hyvänsuopa
kapteenivanhus. Hänen oli sentähden varsin hyvä olla eikä
hankaluuksia paljon hänen tielleen sattunut. Vääpelistä oli hänellä
tosin jonkun verran ristiä, tämä kun luuli olevansa suurikin herra,
joka todellakin näytti pyhästi herra-arvonsa tuntevan.

Tällaisen vääpelin kanssa olisi meillä toisilla vapaehtoisilla väli
luultavasti monestikkin rikkoutunut. Mutta niin ei käynyt Jussi
Kellolaisen. Hän oli mestari mukautumaan toisen tahdon alle, kun
oma etu oli kysymyksessä, ja verraton silmienpalvelija. Nöyränä ja
lakeana kuin lammas seisoi hän aina vääpelinsä edessä sotilaallisessa
pingotuksessa, käsi korvalla tai -- lakitta ollessaan -- kädet
lujasti kupeita vasten painettuina. Ja tavattomalla alamaisuudella
osasi hän sanoa _"herra_ vääpeli", "ymmärrän _herra_ vääpeli",
"Jumala antakoon, _herra_ vääpeli", "ahkeruus on iloni, _herra_
vääpeli" j.n.e.

"Hyvissä kirjoissa" hän tahtoi olla ja hyvissä hän olikin. Se näkyi
jo siitä yksinauhasesta, joka hänellä oli olkalapuissaan ja jonka hän
oli saanut pari kuukautta sotaväessä oltuaan. Hän oli jefreitteri
ja siis virka-arvossa meitä toisia ylempi. Tätä ylemmyyttään ei
hän kumminkaan suvainnut meille näyttää, sillä hän pelkäsi meidän
sille nauravan. -- Häntä kirveli vain se ajatus että jos ei hänen
aliupseeri tutkintonsa jonkun nurjan sattuman kautta onnistuisikaan
-- ja meidän onnistuisi, jotka nyt olimme häntä alemmat.

Parasta oli siis koettaa saada itseään yhä parempiin ja parempiin
kirjoihin ja pitää itseänsä edellä meistä. Ja sitä hän kyllä
koettikin, Jussi Kellolainen. Erinomaisen tarkasti noudatti hän
etenkin kunniantekosääntöjä tullakseen huomatuksi tunnollisuudestaan.
Hän teki kunniaa kaikille kasarmin ikkunoille ja oville, kaupungin
katupeileille, upseereille ja upseerein seljille, likeltä ja kaukaa,
pimeällä ja paisteella. Luulenpa että, jos hänen oma kapteeninsa
ripusti takkinsa portaille tuulettumaan, Jussi Kellolainen oli valmis
sillekkin tekemään kunniaa!... Siellä, missä ei meidän toisten silmä
mitään havainnut, keksi hän useinkin jotain upseerintapaista ja
nosti kätensä uljaasti päähineeseen. Eikä hän koskaan tehnyt niin
kauheita sotilasrikoksia kuin minä. Sattui kumminkin kerran niin
että hän upseerille, joka hitaasti astuen hänen edellään kehoitti
häntä kohteliaasti käymään ohitsensa, vastasi "Jumala antakoon, herra
luutnantti" sen sijaan kuin olisi pitänyt sanoa "ymmärrän herra
luutnantti" tai "saan kunnian kiittää herra luutnanttia", ja tuosta
hairahduksesta oli hänen sotilaallinen omatuntonsa hyvin, hyvin
paha. Mitähän siitä tulee? arveli hän minulle silloin pelosta vallan
vapisevalla äänellä ja oli koko sen päivää tavattoman levoton. Mutta
niinkuin sanoin, Jussi Kellolainen oli tulevaisuuden mies, hänen
sotilasihanteensa oli hirmuisen korkealla.



XIX.


Pitkä, valju talvi oli päättymäisillään. Päiviä näkyi jo siellä
täällä lumen seasta ja räystäät tippuivat iloisesti vettä, joka
liristen juoksi kaivamiansa uria.

Tutkinnot opetuskomennuskunnassa olivat päättyneet, ja minä olin
niissä -- yhdessä Hongénin kanssa -- saanut komeat repposet.

Eivät olleet minun päähäni uponneet kaikki ne syvät tiedot
ja viehättävät salaisuudet, joita sellaiset sotilastieteet
kuin sisäpalvelus, linnapalvelus, kenttä- ja leiripalvelus,
rintamapalvelus, sotavoimain järjestys, rangaistuslaki, ampumatiede
ja kiväärioppi niin runsaasti tarjoavat. Pintapuolisesti minun
niitä huomattiin osaavan ja käytännöllistä taitoani niissä suuresti
epäiltiin...

Eikä se kumma ollutkaan, -- minulta oli puuttunut tosi harrastus.

Siinä seisoin minä nyt alakuloisena, häpeissäni ja suutuksissa sekä
itseeni että ympäristööni. Hukkaanhan näet olivat nyt menneet hyvät
humalat, haihtuneethan olivat ne ihanat nauha- ja kaluunaunelmani,
joissa koko talven olin salaisesti elellyt! Ne kultakaluunani,
ne valkonauhaiseni!... -- -- Isäni tämän vastoinkäymiseni tietää
saatuaan kirjoitti: kenties on tämä tapaus sinulle sallittu, kenties
on tässä Jumalan sormi, joka sinulle tahtoo jotain viitata ja
huomauttaa!

       *       *       *       *       *

-- Mutta minä en tiennyt, mitä tehdä: yrittääkkö uudestaan, vai
heittää kaikki jatkamispuuhat "helperin haltuun". Ja uskoakko siis
että minuun soveltui tuo roomalainen sananlasku: "natura repugnante
labor irritus est" (s.o.: luonteen tehdessä vastarintaa on työ
turhaa)?

Ei, -- ei se niin voinut olla... minun täytyi vielä koettaa...
Onnettomuuteni olikin kentiesi sattuma! -- sattuuhan sellaista
usein...

Ja minä päätin pikaisesti että jonkun viikon perästä uudistan tuon
tutkinnon. Tottakai nyt ylioppilasmies!... jos vähääkään viitsii...

Varmentuneena uuden tutkintoni onnistumisesta lähdin kaupunkiin.
Sillä oli lauvantaipäivä, jolloin ei viitsinyt kasarmissa olla, koska
siellä sunnuntaiksi siivottiin.

Ilma oli kaunis, toukokuun aurinko paistoi täydeltä terältään.

Siihen taloon, jonne kaupungissa menin, tuli hetken päästä pari
tuttavaa pyytämään minua kävelyyn.

-- Enpä minä nyt viitsisi, kovin on ruostuttavaa sinelli päällä
astella.

-- Tule pois, me vain käväisemme tuolla silloilla.

-- Sinne kyllä saatan tästä lähteä.

Sillat olivat likellä; ilma, niinkuin sanottu, tukalan kuuma. Minä
tiesin ettei tähän aikaan päivästä ollut juuri pelkoa upseereista,
jospa varin vuoksi vähän vapaamminkin pukeutui. Päästin sentähden
sinellini laskut valloilleen ja viskasin sen hartioilleni. Ja kun
minulla oli lintutakki päälläni jätin vyönkin pois.

-- Mennään sitten!

Me astelimme silloille ja ihailimme niiden alla kohisevia koskia,
joiden pyörteissä uiskenteli suuria jäämöhkäleitä; joki ei vielä
ollut laskenut jäitään.

-- Katsoppa tuotakin jäälohkaretta!

-- No, mitäs siitä?

-- Se pyörii paikallaan...

-- Eikä pääse erilleen pyörteestä.

-- Siihen se viimein sulaakin.

-- Niin -- ellei joku toinen jäälohkare sitä pois sysää!

-- Tai koko pyörre kerrassaan häviä!

-- Niin, vaan sitä ei tiedä milloin se tapahtuu. Kentiesi jo tänään,
kentiesi huomenna tai sitten, kun jäät ovat laskeneet. -- --
Sellainen pyörre se on muuten ihmiselämäkin!

-- Mitäs tyhjää, älä taas haaveksi!

-- En minä haaveksi. Sellainen pyörre se on ihmiselämäkin, -- on
ainakin minun elämäni -- suuri pyörre ja suuressa virrassa, -- elämän
laveassa virrassa.

-- Elämän virrassa! Onko tuo nyt olevinaan runollisuutta vai mitä --?

-- Miten tahdot. -- Koko elämän voi ottaa runolliselta kannalta, jos
tahtoo.

-- Voiko kasarmielämänkin, -- nykyisen?

-- Hmh... miksikä sinä juuri sitä kysyt? -- Kentiesi... en minä vielä
tiedä... en ole vielä selvillä...

Kasarmielämäkö runollista? -- vielä mitä! ajattelin kumminkin
itsekseni. Ja hetkellinen alakuloisuus valtasi taas minut.

Kylliksemme katseltuamme lähdimme takaisin. Ja käännyimme
ensimmäiselle kadulle.

-- Huh, kylläpä nyt tarkenee sittenkin! -- Vaan mitä! -- -- eikös
totta vieköön olekkin tuolla luutnantti Tschornikoff?...

Hän se oli, kulki lähes ristinvälin edellämme ja päätänsä
luonnottomasti taaksepäin väännellen näytti heittävän minuun
kumppaneineni ikäänkuin vainuavia katseita.

-- Mitä hän noin katsoo? kysyivät kumppanit minulta.

-- En minä tiedä...

Juuri kun luutnantti oli kääntymäisillään eräästä kadunkulmasta
sivullepäin, kuulin hänen huutavan itseäni nimeltä. Minä säpsähdin --
ja kiiruhdin siis hänen luokseen jättäen kumppanini jälellepäin.

-- Käsi päähineeseen! komensi hän kiukkuisella äänellä, ennenkuin
oikein ehdin hänen eteensäkkään.

Minä kohotin käteni lakin reunaan ja seisoin "reilassa".

-- Miksi ette tehnyt kunniaa minulle äsken? tiuskasi hän, ja hänen
sysimustissa silmissään paloi sellainen pirullinen leimu etten sitä
koskaan voi unohtaa.

-- Enhän tiennyt, herra luutnantti, tällaisessa tapauksessa tehdä...
vastasin minä luonnollisesti.

Pikimmältään mittasi hän katseellaan minua kiireestä kantapäähän,
jolla aikaa minä tunsin että jo taisi tuhoni tulla -- ja että tuo
naula se kyllä vetäsee. -- Sillä minähän en ollut säännön mukaisessa
asussa.

-- Te olette luvattomassa puvussa! sai hän sitten sanotuksi
hillityllä äänellä, mutta jonkinlainen raateleva ilme katseessaan.

Mitä piti minun tähän vastata? -- Pitikö minun ruveta selittämään
että olin vaan lähtenyt aivan pienelle kävelyretkelle enkä ollut
arvannut että upseereja kohtaisin ja että sentähden olin näin
kuumuuden takia hiukan vapaammin pukeunut? -- Minä en vastannut
mitään, sillä eiväthän tuollaiset puolustukset tietenkään kelvanneet.

-- Menkää heti paikalla kasarmiin ja ilmoittakaa vääpelillenne että
minä olen teitä muistuttanut siitä, ett'ette tehnyt kunniaa ja että
olitte luvattomassa puvussa. -- Heti paikalla!

-- Ymmärrän, herra luutnantti...

Me teimme molemmat kokokäänteen ja lähdimme eri tahoille, -- minulla
häpeän punat poskilla, hänellä vahingon ilon ilme silmissään, koska
täten tiesi turmelleensa minulta koko lauvantai-iltapäivän ilon ja
levon.

-- Mihin sinä nyt semmoista kyytiä? huusivat kumppanini, jotka olivat
minut jo melkein tavoittaneet. -- Mitä hän sinulle sanoi -- tuo?

-- Eipä niin kummia... Kasarmiin käski kiiruhtaa...

-- Etkö siis jouda puolista syömään? -- ethän ole syönyt koko päivänä!

Minä mutisin jotain että nyt olivat puoliset sivuasioita, ja käytyäni
smellini oikein päälleni panemassa riensin ankarasti hikoillen
pölyistä tietä aika kyytiä kasarmiin. Ja tein niinkuin oli käsketty.
Mieltäni karvasteli, sydäntäni poltti ja minä tunsin olevani
asemassa, jota ei luullakseni monikaan kadehtinut.

Ei se ollut mitään tavatonta luutnantti Tsehornikoffin työksi
tämä tämmöinen, -- se oli niitä hänen pienimpiään. Hän oli
tunnettu kiinniottamistaidostaan ja tuo hänen mustain silmäinsä
pirullinen säihky oli jo ennenkin ollut vapaehtoisten kammona.
Opetuskomennuskunnassa olin jo häneen tutustunut. Hän oli
aivan merkillinen ilmiö. Saattoi tapahtua että hän erinomaisen
ystävällisesti ja veljellisesti tuli puhuttelemaan ja hyviä neuvoja
antamaan -- saattoipa jonkun kutsua luoksensakkin ja kohdella kuin
vertaistaan -- ja näytti näin olevan kuin paras ystävä maailmassa.
Seuraavassa tuokiossa oli hän kumminkin kuin käärme, myrkkykäärme,
joka pensaan sisästä väijyy pistääksensä. Ja etsimällä etsi hän
silloin edes pienintäkään aihetta saadaksensa rangaista. Sotamiehiä
hän tavallisesti puhutteli tarhapöllöiksi, nuoria miehiä nimitti hän
virnistellen nahkajusseiksi. Niin, "oletko nahkajussi?" saattoi hän
vasten naamaa kysäistä ja jos puhuteltu todellakin siihen lajiin
kuului, täytyi hänen nöyränä vastata: "olen, herra luutnantti!"
-- Hän oli epäluuloisin ja salakavalin mies, mitä tähän asti olen
tuntenut.

Koko lauvantain iltapäivän ja koko sunnuntain sain minä sitten
olla pelon ja toivon vaiheilla, mitä ne tuosta asiasta minulle
tekevät. -- Tokkohan ne nyt sitä niin vaarallisena pitivät? Olihan
se oikeastaan ollut hyvin viatonta, -- pikkuisen kävelemään vain
sinelli hartioilla... tosin vähän huolettomuutta minulta... mutta se
kunnianteko-asia -- sepäs nyt oli oikullista! -- --

Maanantai-aamuna saapui kapteeni komppaniiaamme, joka 2:sen
komppaniian kanssa oli riviharjoituksissa ulkona pihalla.

-- Vapaehtoinen! -- Vapaehtoinen! kuulin hänen kiljasevan
ulkoportailta, joille hän vihaisesti riensi ensin murahdettuaan
komppaniialleen "hyvänpäivän".

Minä sukelsin esiin riveistä, otin kiväärini napletsoohon ja seisoin
kohta herrani edessä kasvoista kasvoihin. -- Ja silloin se alkoi
sellainen sotilasrippi että koko tuokin puolen pataljoonan suuruinen
miesjoukko, joka ympärillä seisoi, sitä ihmetyksellä kuunteli, ja
luutnantit jotain kuiskailivat keskenään.

-- Helvetti, vapaehtoinen -- hoki kapteeni sähisten kuin sylkevä
kissa -- taas (!) _te_ olette tehnyt tuhmuuksia!... ette ole tehnyt
luutnantille kunniaa!... olette kaupungilla luvattomassa puvussa
kävellyt... te... te olette helvetin huono...! Teillä on sotilaspuku
päällänne, vaan te ette ole sotilas ettekä mikään!... Mutta minä
en laske teitä kaupunkiin, -- en ikinä... teette siellä vain
tuhmuuksia... helvetti!

-- Herra kapteeni -- uskalsin minä keskeyttää vähän värähtelevällä
äänellä, -- minä syön nykyään yhden aterian kaupungissa ja
sentähden...

-- Syötte, helvetissä! mitä se minua koskee!... olkaa syömättä!...
minä en laske teitä sinne tuhmuuksia tekemään -- en ikinä...!

Hän puhui kaikki yhteen hengenvetoon, kiihkeällä, ulvovalla
kurkkuäänellä. Minä seisoin hänen edessään kuin jähmeäksi patsaaksi
muuttuneena. Noin törkeää nuhdetta en kuitenkaan ollut aavistanut. --
Ja vielä parin sadan miehen kuullen!

"Ei haukku haavaa tee, jos ei puulla päähän lyödä" on suomalainen
sananparsi. Ei minuunkaan tämä haukku isompaa haavaa tehnyt.

Ja jo parin päivän perästä uskalsin kapteenini puheille tuosta
kaupungissakäynti-oikeudestani -- ja sain armon.

-- Olkoon viimeinen kerta! sanoi hän, -- mutta jos vielä jotain
tällaista tapahtuu, niin -- -- --

-- Ymmärrän, herra kapteeni, sanoin minä ja kiiruhdin iloisena
kaupunkiin, josta vasta yöpuoleen -- yö kun oli niin ihana
-- kotiuduin vähän pelokkaana tähystellen sivukuljettavan
kapteenin-asunnon ikkunoihin, etteihän se vain sieltä satu
näkemään..., sillä ilman lomalippua oli minulla lupa viipyä poissa
ainoastaan iltakymmeneen saakka.



XX.


    "Pois, pois epäilys
    Erhetyksen yöstä!
    Pois, pois pimeys
    Tunnosta ja työstä!"

                (Juteini).

Kevät oli kauneimmillaan, lumet olivat sulaneet, jäät joesta
laskeneet, ja koivut vihertivät jo hiirenkorvilla. Kuumana paahtoi
usein päivät pääksyttäin aurinko pilvettömältä, sinertävältä
taivaalta. Pohjolan herttainen kesä oli muussa maailmassa alkanut,
koulut olivat päättymäisillään ja hilpeinä alkoivat kaupunkilaiset
laittautua pois maaseudun rauhassa kesäänsä viettämään.

Mutta pataljoonalla ja komppaniialla alkoi tavaton liike ja
harjoitus. Se kiihtyi kiihtymistään, päivä päivältä. Varhaisesta
aamusta vienosti hämärtävään iltaan saakka kaikuivat nyt huudot ja
komennot sekä kasarmipiirissä että sen ulkopuolellakin, kujissa
ja läheisissä metsiköissä. Niitä oli monellaisia harjoituksia:
riviharjoituksia, rintamaharjoituksia, komppaniian harjoituksia,
pataljoonan harjoituksia, kaunomarssia... Ja niiden lomassa oli
"välimatkojen arvaamista" ja etuvartiopalvelusta, ryntäystä ja
kenttävoimistelua, taistelua ja "itsevallitusta". Mutta enin kaikista
oli kumminkin ampumaharjoituksia, joita taas oli monen nimisiä:
kurssiammuntaa, ketjuammuntaa, yhteislaukauksia y.m.

Se oli rasittavaa aikaa, jolloin paljon kysyttiin miehen valppautta
ja ruumiin voimia.

Minulle se lisäksi oli henkisestikin yhtä levotonta, ristiriitaista
aikaa. Luonani kulki näet useana päivänä pääkaupungista taasen
kesäksi kotiutuneita entisiä tovereitani. Ne kertoivat akateemisen
elämän pyrinnöistä, ne kehuivat akateemisen vapauden suloisuutta,
-- ylioppilaan oikeuksia ja ylioppilaan arvoa! -- ja tuntuivat niin
vilkkailta ja toivorikkailta. -- Helsingissä on civis academicus
paljon suurempi herra kuin upseeri, saattoi joku pilallaan
huomauttaa. Ja niiden päissä heloittivat nuot puhtaat, vielä uudet
valkolakit...

Heidän puheitaan kuullessa ja heidän vähän hienostunutta käytöstään
tarkastellessa, oli minusta kuin joku entistään lauhkeampi ja
vireämpi tuulahdus vapauden ilmoista olisi henkäissyt minunkin
päälleni ja tahtonut minut kokonaan valtoihinsa. Ja tuntui kuin olisi
se korvaani kuiskannut: sinä olet väärällä uralla, -- palaja pois
siltä tieltä!

En voinut olla kokonaan viehättymättä tuommoista outoa kuisketta
kuullessa. Yhä enemmän minä aloin epäillä sotilaallisia taipumuksiani
ja sotilaallista elämän tarkoitustani. Yhä enemmän minä kallistin
korvaani äänelle tuolle: sinä olet väärällä uralla!

Se ääni soi yhä heleämpänä sielussani, ollessani milloin
komppaniian lähettinä tai päivystäjänä, milloin vartiomiehenä
lääninrahaston ovella, jolloin ei ollut lupa vastata sivukulkijain
kysymyksiin, milloin tyhjäntoimittavana muutonviejänä pataljoonan
vahdissa, milloin vahtipäällikkönä syrjäisellä, alastoman autiolla
ruutikellarilla.

Kun silloin -- esimerkiksi pataljoonan vahdissa -- rangaistuksen
uhalla valvomaan velvoitettuna, katselin kaunista, kuutamoista
kevät-yötä, jonka helmasta kuuluivat yö-rastaan rikaskieliset sävelet
ja loitompaa kosken viihdyttävä kohina -- ja kaikki ympärilläni
muutoin oli niin hiljaista, -- niin melkeinpä kyyneleet puhkesivat
silmiini tuota vienoa yönhämärää rautaristikkoisten ikkunain
takaa katsellessa, ja minä tunsin hyljätyn, yksinäisen olennon
selittämätöntä kaipuuta. Ja kun koillinen taivaanranta sitten alkoi
ruskoittaa, ja aurinko sieltä lempeänä ja lämpymänä kohoutui, ja
linnutkin heräsivät livertämään kasarmin puistikoissa ja lauha
etelätuuli nuorta nurmea nuojuttamaan -- ja koko luonto siinä
levesi edessäni vapaana ja ihanana, eloa ja voimaa uhkuilevana, --
silloin tunsin minä, vahdin ankariin sääntöihin sidottuna, olevani
luonnottoman yhteiskunnan palveluksessa ja yhä eheämpänä soi minulle
tuo samainen ääni: sinä olet väärällä uralla! --

Mutta olenhan jo sanonut että olen hetken lapsi. Vielä oli side,
joka kummallisesti piti minua kiinni sotilastulevaisuudessani. Nuot
pari nauhaa, joista olen puhunut, kutkuttivat vielä kunnianhimoani
herkeämättä... Ja sentähden minä loma-aikoina koetin lukea
talvisaikana laiminlyömiäni sotilastietoja, koetin syventyä
"Ohjesääntöjen" suuriin salaisuuksiin...

Turhaa oli kumminkin työni. Tuo mainitsemani rikos, jonka olin
tehnyt, oli minut saattanut kapteenini epäsuosioon suuremmassa
määrässä kuin olin voinut arvatakkaan.

-- Mitä? -- helvetti! -- Tekö aliupseeriksi? -- Kaikki ne
mukamasten..., lausui hän pistävän ivallisesti kuultuaan aikeeni. --
Te, joka ette älyä kunniaakaan tehdä. Kuinka semmoista miestä voi
aliupseeriksi päästää? Ei helkkuna... -- Ei minulla nyt ole aikaa
teidän kanssanne! --

Minä älysin että tuumani olivat hänelle vastenmieliset, käsitin että
minun oli luopuminen sen arvon saavuttamisesta, joka lopullisesti
olisi ratkaissut elämäni uran.

Ja siihen ne raukesivat minun sotilasunelmani, tähän se katkesi
viimeinen kiinnittävä side.

Oliko minussa itsessäni syy sen katkeamiseen vai jossain muussa? --
En varmaan tiedä. Mieleeni tahtoi vain tulla ajatus että olikohan
sallimuksella sittenkin jotain tekemistä tämän asian kanssa. Minä
melkein sitä uskoin. -- Ja se hiukan lohdutti minua ja lievitti
sisällisen taisteluni tuskaa. Tyynemmin ja huolettomammasti voin
nyt ottaa vastaan niitä vaikutuksia, joita ympäristöni olot minulle
mahdollisesti tarjosivat. -- -- --



XXI.


Parraksi kutsuivat sotamiehet komppaniaamme päällikköä, kapteeni
Gräsberg'iä. Tätä nimitystä älköön nyt ensinnäkään sekoitettako
Bonaparten eikä yleensä punapartain kanssa, sillä silloin tulisi
kaksinkertainen erehdys.

No niin. Kun Parta oli pahalla päällä -- ja usein hän Jumala
paratkoon olikin! -- silloin -- minä sanon sen kunniasanallani -- oli
leikki kaukana. Joko piti seista liikkumatonna kuin seinä taikka piti
harpata "kuin seitsemän ryssää". Ja auta armias sitä, joka silloin
tuumankaan poikkesi oikeasta suunnasta tai ei ehtinyt jotain liikettä
samaan aikaan kuin muut, taikka muuten hairahtui! Sitä onnetonta
tuli Parta joko korvasta nipistämään tai nenästä vääntämään tai löi
hän siltä lakin maahan ja täräytti kiväärin perällä. Ja sai silloin
nimensä ja arvonsa kuulla se viheliäinen syntipukki, sai kuulla
että hän oli ääretön raukka, lurjus ja konna, jolta ansaitsi vaikka
niskasuonet lyödä poikki.

Pienikin virhe oli silloin suuri rikos. Jos joku sylkäsi rivissä,
käski Parta vääpelin sille miehelle antaa ylimääräisiä työvuoroja,
tai jos joku kivääriänsä piti hieman vinossa, saattoi hän siitä saada
palvelusvuoroja.

Taikka jos Nautaniemellä ampumaharjoituksissa oltaessa tuulenpuuska
kaatoi maahan jonkun kiväärin, joka oli asetettu aitaa vasten tai
löyhästi koplaansa kytketty, käski kapteeni sille, jonka tuo kivääri
oli, antaa palvelusvuoroja tai, jos ei käskenyt, piti kumminkin
tuosta kaatumisesta hirveää meteliä.

Olisipa silloin joku rohjennut huomauttaa että "tuulihan se, herra
kapteeni, tässä tällä kertaa...", niin varmaan olisi hän tälle
huomauttajalle näyttänyt, mikä se "tuuli" oikeastaan on. Taikka olisi
hän ehkä kironnut ja huutanut kostoa kaikille taivaan tuulille!

Sain minäkin, joka olin tahtomattani asetettu erään osaston
komentavaksi päälliköksi, sain minäkin tuhkatiheään kuulla, mihin
minä kelpasin, taikka paremmin -- mihin en kelvannut.

-- Helvetti! -- sähisi hän useinkin, jos toisinaan yritinkään väärin
komentamaan -- vapaehtoinen ei osaa ikänäs mitään! -- Mitä helvettiä
te tulitte tänne palvelukseen?

Ja hän loi minuun silloin aivan murhaavan katseen.

-- Kyllä te olette aika möröjä -- puheli hän taas toisella
kertaa, kun kesäisen iltapäivän helteessä seistiin ikävissä
kivääriharjoituksissa pölyisellä kentällä.

-- Kuka helvetti siellä taas laskee pistintä? -- Mikä se on se mies?
karjui hän, lennähtäen kuin saalista vaaniva haukka minun osastoani
kohti, josta oli virheen keksinyt.

-- Lukkarila! -- tiuskasi hän kohdalle tultuaan ja nipisti miestä
korvasta. -- Kuin helkkuna (tämä oli muunnos hänen jokapäiväisestä
"helvetti" sanastaan) se pitää kivääriänsä?... eikö se tiedä, miten
rivissä pitää seisoa?... aika mörö!... -- Kaksi palvelusvuoroa sille
miehelle! lopetti hän ikäänkuin lohtuneempana ja jatkoi sitten käyden
komentopaikalleen:

-- Aika veitikoita te olette... helvetti! -- Herra jumala tuota
miestä! kiljasi hän taas yhteen menoon keksien virheen, -- miten se
seisoo?... Kuin lehmä, joka...

Ja kapteeni vääristi naamansa kieroon ja käyristi polvensa meidän
edessämme ja koetti matkia. Hän oli samalla kauhean ja samalla
hullunkurisen näköinen, kun hän siinä kyykyllään istui ja rääkkyi
kuin nälkäinen varis:

-- Ihan vinossa!... onko se nyt kaunista!...

Mutta minä opetan!... minä väännän siltä niskat poikki!... aivan
mäsäksi minä sen muserran... sitten tietää, miten pitää rivissä
seisoa!

Ja luoden kiukusta verestävät silmänsä koko komppaniian ylitse,
jatkoi hän edelleen:

-- Aliupseerein pitää katsoa perään, miten ne tekevät!... Mutta te
nukutte... niin, helvetti!... ei ne koskaan mitään huomaa!... ne
nukkuvat kuin porsaat!... komppaniian päällikkö se on, jonka pitää
huomata kaikki!... eivät aliupseerit näe eivätkä kuule mitään... ne
ovat ihan kuuroja... ihan kuuroja ja sokeita!... -- Ravnjais!...
helvetti!... ei ole minkäänlaista ojennusta... ei minkäänlaista!...
Taakse siellä, kolmas plutoona!... taakse, taakse!... Kuin helvetti
teidän pitää aina rynnätä eteen!... no nyt... aika möröjä te vain
olette!

Kapteeni rauhoittui hetkeksi, käveli komppaniian päähän ja tähtäili
sieltä kuin mikähän maanmittari pitkin rintamaa. Kukaan ei enää, kun
oli ojennusaika jo ohi, uskaltanut liikahtaa.

-- Tuo mies tuolla -- ravnjais! Eikö helvetti se tiedä mistä ojennus
pitää ottaa? kuului taas Parran ääni ja hän syöksähti miehen nenän
eteen pauhaamaan ja porisemaan.

-- Kyllä minä tunnen sen miehen... se on suuri lurjus... antakaa
sille komppaniiassa rottinkia niin että veri tirskuu!... se tekee
hyvää... sitten tietää, mistä ojennus on otettava!...

Ja taas käyden komentopaikalleen virkkoi hän entiseen tapaan:

-- Aika möröjä te vain olette kaikki tyyni!... -- Ja semmoisia
veitikoita! -- naurahti hän katkerasti.

Levähtämättä jatkettiin yhä näitä kiusallisia harjoituksia, -- näitä
harjoituksia, jotka kävivät yhä hullummasti, kuta enemmän päällikkö
hätäili ja raivosi.

-- Rusheinie prijoomii, na plee -- -- tsho!... Astaavit --
helvetti!... mitä ne vetää niitä käsiään!... eihän ne mitä
aidanseipäitä ole... yhtaikaa!... herra jumala... helvetti!...

Ääni oli väliin melkein itkuista, vaikeroivaa, väliin kiljuvaa,
kiukkuista, hirveää...

Tuo kaikki se oli meille kuitenkin jo tuttua puhetta ja tutummaksi
se yhä kävi, kuta kesemmäksi ajassa jouduttiin. Se oli sellaista
jokapäiväistä leipää, jota ei taivaasta tarvinnut rukoilla ja jota
silti kukin yllin kyllin sai nauttia.

"Nyt oli Parta pahalla päällä" tai "nyt ei Rääsperi ollut ottanutkaan
aamunaukkujaan" olivat lauseita, joita usein maatapanon aikaan
saattoi kuulla väsyneiden sotamiesten huulilta. Mutta sen enempää
ei siitä useinkaan puheltu. Vaan monikin ajatteli kai hiljaa
itsekseen: jokohan huomenna kotka minuunkin kyntensä iskee!... Ja
salattu pelko rinnassa he nukahtivat, ja kohta kuului vain heidän
raskas kuorsauksensa suviyön vienosti hämärtämissä huoneissa ja
päivystäjän yksitoikkoiset askeleet, kun hän kulki osastosta osastoon
tullaksensa varmaksi siitä että kaikki jo nukkuivat ja että kaikki
oli "tarpeellisessa kunnossa."



XXII.


Eräänä kesäkuun iltapäivänä, kun ilma oli käynyt koleammaksi
ja länsipohjainen tuuli tuontuostakin lähetti kylmiä, vihaisia
henkäyksiään meren puolelta ja oltiin n.k. kerronta-ammunnassa
Nautaniemen ampumaradalla, oli kapteenimme Gräsberg taasen pahalla
päällä. Sillä epätasaisen tuulen vuoksi onnistui ammunta yleensä
huonosti, ja kuulat ne viistivät milloin maata, milloin lentivät ne
kuulumattomiin patterin takaa siintävälle meren selälle. Minusta
oli kyllä yhdentekevää, mihin ne milloinkin lensivät, kunhan ne
vain jonnekkin lensivät, ja omituisesti minua viehätti kuunnella
kuulan surkeata viuhuntaa, kun se kentästä turvetta reväistyään
suurena kaarena singahti yli patterin, ellei se kumminkin onnen
kaupalta osunut patterin puisiin maalitauluihin. Mutta Parrasta ei
tämä tämmöinen leikki tietenkään ollut mieleen, hän kun komppaniian
päällikkönä suuressa määrin oli edesvastuun alainen miestensä
tarkkaan ampumisesta -- ja samalla siis myös omasta arvostaan ja
kunniastaan.

-- Helvetti, vapaehtoinen, mitä te kynnätte! karjui hän minullekkin,
kun kivääriin laukaistuani kenttä iloisesti pölähti, ja tuttu kuulan
suhina alkoi kuulua: vuiiiiiiih... pani se.

-- Mitä helvettiä te tulittekaan palvelukseen? kiukuitsi hän entiseen
tapaansa tullen minun luokseni ja luoden minuun tuikean katseen.
Mutta kun en tiennyt mitään hänelle vastata, jatkoi hän yhteen
nuottiin:

-- Olisitte jäänyt sinne kotianne peltoja kyntämään ja pölyyttämään!

Sen sanottuaan hän vinhasti käänti selkänsä ja antoi signalistinsa
soittaa "lakkausta."

Kun "vinkkarit" olivat juosseet suojistansa näytettiin minun tauluni
kohdalla punaista. Kuulani oli siis kumminkin sattunut...

Mutta kaiketi sen ei olisi pitänyt sattua, sillä punaista
näytettäessä julmistuivat taas kapteenini kasvot ja hänellä näytti
tekevän uudestaan mieli tulla minulle pauhaamaan. Hän oli pahalla
päällä tänään, ja yhä pahemmalle hän tuli, kun seuraavan muuton
kahdeksasta ampujasta ainoastaan yhdelle näytettiin punaista, kun he
olivat ensimmäisen laukauksensa ampuneet.

-- Menkää aliupseerit tarkastamaan! Katsokaa perään, mitä ne tekevät!
huusi hän, kun uusi ampumamerkki jo oli annettu, ja miehet juuri
kohdistivat kiväärejänsä.

Hän, tuo yksi, jonka kuula äsken oli sattunut, laski tämän määräyksen
kuultuaan kiväärinsä valmistusasentoon. Hän oli arvoltaan nuorempi
aliupseeri ja tunnettu hyvästä ampumisestaan. Sentähden kävi se
hiukan hänen kunnialleen, kun eräs vanhempi aliupseeri tuli hänenkin
ampuma-asentoaan tutkimaan, ja hän kuiskasi tälle hiljaa:

-- Minullahan sattui jo ensimmäinen keskelle taulua ja luulisin tämän
toisenkin tarkastamatta sattuvan...

Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt sanoa, sillä kohta oli Parta hänen
edessään ja tiuskasi:

-- Mitä?... mitä?... mitä se Kaamanen porisee?

-- Minunhan sattui, herra kapteeni! kertasi puhuteltu raittiilla
äänellä.

Tuskin oli hän ne sanat saanut suustaan, kun hän tunsi kapteenin
nyrkin tärähtelevän niskaansa ja takaraivoonsa niin armottoman
kovasti että hän oli menettää tasapainonsa ja saada vähällä aikaan
tapaturmalaukauksen jo veteissä olevalla kiväärillään. Vaikka hän
olikin hämmästynyt tästä odottamattomasta tapauksesta, älysi hän
kumminkin sivulla seisovain olevan hengen vaarassa ja laski sentähden
lukkoputkensa puoliveteisiin. Se varukeino ei ollutkaan turhaa, sillä
leikki ei vielä ollut lopussa.

Kapteeni kiersi nyt hänen eteensä nyrkit piristettyinä ja niitä hän
molempia pudisteli hänen nenänsä edessä ja teki kysymyksen:

-- Miksi te vastustatte minua ja vastaatte niin kovalla äänellä?

Aliupseeri ei tiennyt, vastaisiko tähän kysymykseen vai ei, mutta kun
hän muisti että päällikön kysymyksiin _pitää_ vastata, yritti hän
selittämään:

-- Herra kapteeni... en ole vastustanut...

Hän aikoi juuri lisätä nämät sanat: "ja vastaamaan on opetettu
raittiisti", kun samalla kapteenin nyrkki uudestaan paukahti vasten
hänen suutansa niin pahoin, että huulet menivät rikki hampaita vasten
ja punainen veri ruiskahti esiin.

Hän ei enää koettanutkaan vastata mitään, seisoi vain ääneti, vaikka
kapteeni kyllä teki kysymyksiä, mutta samalla uhkasi lyödä hampaat
kurkkuperään, jos hän vielä sanankaan virkkaisi.

-- Päällikköä ei saa vastustaa! huusi kapteeni kamalan juhlallisesti,
ja hänen kasvonsa, jotka äsken vielä olivat olleet tulipunaiset,
sävähtivät nyt niin hirvittävän mustiksi etten eläissäni luule niin
kauheata naamaa nähneeni.

-- Minulla -- tietääkö Kaamanen sen? -- on valta menetellä teidän
kanssanne kuinka ikänäni haluan!... Helvetti! Jos minä leikkaan
kielen teidän suustanne... tahi katkaisen kaulanne... tahi laitan
teidät kuritushuoneeseen elinkaudeksenne -- niin minulle ei siitä
tule mitään ikävyyksiä!... Päinvastoin, -- siitä keisari minua
kiittää (tämä kuulesti samalla hullunkuriselta)... antaapa vielä
mitallin...

-- Minua -- karjui hän -- uskovat kaikki päälliköt!... Jos minä
kirjoitan ainoastaan kaksi sanaa Suomen sotaväen päällikölle... niin
heti on teiltä aliupseerin arvo poissa!...

-- Eikö Kaamanen tiedä että minä olen hullu, kun minä suutun?
tiuskasi hän lopuksi tullen taas tuntoihinsa ja antoi soittaa
"ampumaan."

Kun muutto oli ampunut toiset laukauksensa ja taas oli näytetty
punaista samalle miehelle, huusi tämä kuin ei mitään olisi
tapahtunut: Kaamasen sattui! -- molemmat yhteen reikään!

Tästä, kentiesi tarpeettoman tarkasta ilmoituksesta, oli se seuraus
että kapteeni alkoi selittää vääpelille:

-- Antakaa hänelle palvelusvuoro!... antakaa kaksi!... antakaa sille
kolme!

-- Ymmärrän, herra kapteeni! sanoi vääpeli nöyrästi, iso kämmen
rumasti ulospäin lakin ponnassa.

-- Ja antakaa sille selkään!... ottakaa se sinne kansliaan ja
pieksäkää!

Kun vääpeli vähän vastahakoisesti ja pahoillaan oli tähänkin
määräykseen vastannut "ymmärtävänsä", rauhoittui kapteeni vihdoinkin
ja ammuntaa jatkettiin nyt vähän paremmalla onnella. --

Tämä muisto, jonka tässä olen tuonut esiin, on yksi niitä, joka
aina on säilyvä mielessäni. Se on kuva, joka aina, kun ajatus
siihen johtuu, nousee sieluni silmien eteen mustana, surullisena,
hirvittävänä.

Silloin, kun sydän oli herkempi tunteille, teki se minuun omituisen
vaikutuksen nyt, kun jo niin kauvan olen tätäkin muistoa märehtinyt,
en ole voinut sitä enää lukijallekkaan yhtä vaikuttavasti kuvata...

Se iltapäivä, jona tuo näytelmä tapahtui, muistuu tässä yhä vielä
mieleeni. Ilmassakin oli silloin jotain niin raskasta, jotain niin
painostavaa ja murheellista. Tuo pilveilevä taivas, tuo vesiperäinen,
kuollut ampumakenttä, jolla ei kasvanut kunnon pensasta, ei puuta, ne
tekivät itsestään sotamiehenkin mielen alakuloiseksi ja uupuneeksi.
Ja kun sitten illempana ammunta loppui ja alipäällikkökunnan johdolla
marssittiin takaisin kasarmiin, tuntui se laulu, jota marsittaessa
laulettiin, hyvin sopivan yhteen sen illan mielialaan. Se alkoi näet
näin:

    Liiaksi ankara nuoria poikia
    Kohtaan on sotaherra ja -- herra:
    Kun arvan lippua ei hän antanut
    Nostaa kuin yhden kerran.
    -- -- --
    Kun arvan lippua ei hän antanut
    Nostaa kuin yhden kerran.

Olen vakuutettu siitä, ettei ollut yhtään ainoata miestä meidän
komppaniiassamme, joka ei sinä iltana täydestä sydämmestään uskonut
tämän koristelemattoman sotamieslaulun sanoja.



XXIII.


    "Sateen jälkeen se aurinkokin paistaa."

Enpä minä silloin, kun kesäkuun viimeisen päivän varhaisena aamuna
pesemättömin silmin ja syömättömin vatsoin kiiruhdin kivääri olalla
toisten jälkeen Nautaniemelle päin, enpä minä silloin puoliunissani
vielä ollen ollut aavistanutkaan että olin iltapäivällä takaisin
palaava urhona ja sankarityön tekijänä. En, sillä mitenpä minä
sellaista olin saattanut uneksiakkaan, kun kultainen rauha vallitsi
koko Euroopassa eikä edes Kiinan ja Japaanin sodastakaan silloin
vielä ollut tietoa. En ollut voinut käsittää että ampumalla rikki
kymmenittäin paperille maalattuja vihollisten kuvia myöskin voidaan
olla voittajia ja sankarityön tekijöitä! Ja vielä vähemmin olin
minä aavistanut että tuo Nautaniemen nuutunut, yksitotinen nurmikko
sellaiseksi voittotantereeksi oli tuleva. Mutta en minä sitä olisi
uskonutkaan, enkä vieläkään uskoisi, ellei eräs kaikkien sotamiesten
suuresti pitämä korkea-arvoinen päällikkö, joka oli pääkaupungista
saapunut, -- ellei juuri hän sitä itse olisi vakuuttanut.

-- Te ------:n pataljoonan miehet, te Pohjolan miehet -- siihen
tapaan puhui hän näet onnellisesti päättyneen ampumatarkastuksen
jälkeen, -- te olette tänään tehneet _urotyön_, niin kerrassaan
sankariteon, jonka vertaista... te olette nimittäin tänään ampuneet
x prosenttia... -- en muista enää montako. -- Se on verratonta, se
on loistavaa! Pelotta voin minä nyt laskea teidät meidän korkean
Suurruhtinaamme ja itsevaltiaan Keisarimme silmien eteen... ja
minä olen varma siitä että sielläkin kaukana olette kunnostavat
itsenne yhtä mainiosti, yhtä loistavasti kuin tänään minun silmäini
edessä... Minä lausun vieläkin kiitoksia teille kaikille: ylemmille
ja alemmille, kaikille yhteensä ja kullekkin erikseen... Teille,
herra eversti, ett'ette ole vähentäneet sitä kunniaa, joka teillä
tämän mainehikkaan joukon päällikkönä on... teille, herrat kapteenit,
joiden väsymätön into rasittavassa toimessa tänään niin selvästi on
osottautunut... teille, herrat upseerit kaikki... teille vääpelit,
joiden hartioille raskaat velvollisuudet ovat pannut, -- kiitoksia
vääpelit!...

-- Ahker... on ilom... herr... par...! kuului yhteiskaiku neljästä
eri suusta ja neljän, kunniaa tekevän käden alta.

-- Ja etenkin teille vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit,
plutoonanpäälliköt, osastonpäälliköt, jotka saatte kantaa työn
raskaimman taakan... ja kaikille sotamiehille on minun iloinen
velvollisuuteni tänään lausua mielihyväni että te olette semmoisia
urhoja...

-- Paljo, kiitoksia pojat!

Se oli jyrisevä vastaus, kun koko pataljoona yhteen ääneen karjasi:

-- Ahkeruus on ilomme, herra parooni! -- --

Sankarityön siis kuulumme tehneen, mietin siinä itsekseni ja minunkin
synkkä sydämmeni yritti voiton innosta pamppailemaan. Voiton --?
Niin, kaiketi olimme jotain voittaneet, kaiketi oli ollut hirveä
taistelu?... Minä silmäsin ympärilleni nähdäkseni, oliko paljonkin
haavoittuneita tai kuolleita siinä kentällä makaamassa, mutta enhän
minä mitään nähnyt... Olisivatko jo pois korjanneet? -- näin kuuman
aikana... Annas katson, onko paljonkin verilätäköitä tanterella! --
Ei niitäkään näkynyt... sepä nyt kumma... mielikuvitustako tämä nyt
olikin!... Mutta sanoihan hän!...

-- Ja että nyt muukin maailma -- jatkoi puhuja, ja hänen sieraimensa
yhä laajenivat innostuksesta -- tietäisi että te tänään olette koko
Suomen sotaväen kunniaa kartuttaneet, niin antakaa laulujen kaikua ja
torvien soida, kun nyt kaupungin läpi palaatte kasarmiinne! Saakoon
kaupunki laulun ja soiton sävelistä tietää, mitä tänään meidän
kaikkien sydämmillämme liikkuu... Vieläkin kiitoksia pojat!

-- Ahkeruus on ilomme, herra parooni! rääkäsimme taas kiitoksista ja
saamastamme kaljasta milt'ei puolipäihtyneinä.

Puhuja astui nyt seuralaisineen kahden hevosen vetämiin vaunuihin
ja eteni tuulena kentältä. Mutta heti hänen jälkeensä kiiruhti
marssimaan onnellinen pataljoona. Liput liehuivat, kiväärien pistimet
välkähtelivät aurinkopaisteessa. Pöly kohosi pilvenä ilmaan, torvet
räikyivät kunniamarssia, ja avatuista ikkunoistaan ihmettelevien
kaupunkilaisten kuullen lauloimme sydämmemme hartaudella:

    Astele poika nyt iloisesti,
    Ja huolesi kauvas jätä,
    Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
    Onpa iloista elämätä!
    -- -- -- -- -- -- --
    Kun kiväärit välkkyy ja torvetkin soi,
    Onpa iloista elämätä!...

Se oli noita tavallisia lauluja pataljoonassa, joita oli laulettu
aina kun kesäiltoina palattiin Nautaniemeltä. Mutta ei koskaan ennen
sitä niin oltu innokkaasti laulettu kuin nyt. Eikä sen sisältö
koskaan ennen ollut niin tunkenut sydämmeen kuin nyt tunki, -- ei
varmaankaan!

Minäkin olin melkein huumauksissani tästä verrattomasta tapahtumasta.
Mieleeni muistuivat ehdottomasti roomalaisten muinaiset triumfit ja
Napoleonin kuuluisat voittoretket.

Minä olisin tahtonut: syleillä pölyistä maata, koko maailmaa -- tai
viskata lakkini -- vieläpä silmälasinikin korkealle ilmaan ja huutaa
"eläköön isänmaa!" "eläköön Nautaniemi!"... Minä olisin tahtonut
juosta, -- juosta hirmuista kyytiä jonnekkin ja huutaa "minäkin olen
sankari, minäkin olen urhoollinen sotamies! Sillä minä olen tänään
ampunut... prosenttia..."

Mutta en tohtinut; hillitsin itseäni täydellisesti ja tyydyin muiden
mukana yhtymään seuraavaan riemulauluun:

    Sitten kun mennään Rasnoiselon rantaan,
    Niin keisari se ensimmäisen tervehdyksen antaa,
    Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
    Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:
    -- -- --
    Ja sitten kun tullaan keisarin pihaan,
    Niin siellä saadaan syödä vaikka piirakaista, lihaa,
    Sumffati rati rallaa, sumffati rati rallaa,
    Sumffati rati riti rati rallalla leei :,:

Ja yksin kapteeni Gräsbergkin kiroillessaan että hänen miehensä eivät
astuneet yhtä jalkaa, hyrähteli kumminkin sekaan että

    "sumffati rati rallaa -- leei!" -- --

Sinne "Rasnoi Selon rantaanhan" se nyt tulikin kuumeentapainen kiire,
sinne "piirakoiden ja lihojen" luvattuun maahan. Tämä kaikki oli jo
esimakua siitä.



XXIV.


Halki Suomenniemen oli ajaa hyristetty yötä ja päivää ylimääräisellä
sotilasjunalla ja saavuttu Pietariin kolmantena päivänä. Valtakunnan
komean pääkaupungin läpi oli sitten hiostuttavassa auringonhelteessä
marssittu yhtämittaa 7-8 virstaa ja tultu Baltinskojen suurelle
asemalle. Ja nyt sitä lähestyttiin "Rasnoi-Selon rantaa" sitä myöten
kuin Pietarin kullalta hohtavat kirkontornit jäivät taaksepäin ja sen
lukemattomista tehtaista tupruava sauhu vähitellen näytti sulavan
yhteen kelmenneen taivaanrannan kanssa.

Meidät oli sullottu ahtaisiin, synkännäköisiin härkävaunuihin ja
niiden luukuista koetimme kurkistella ulos, meille vieraaseen
maailmaan. Koko matkan kestäessä oman maan halki oli iloista puhetta
pidetty, oli hurraata huudettu ja lakkeja huiskutettu jokaiselle
naiselle, joka rautatien vierustalla vain oli nähty; pysäkkipaikoissa
oli pistetty tanssiksi seudun neitojen kanssa ja yleensä esiinnytty
reippaina pohjolaisina, -- mutta nyt, kun juna vihellellen syöksi
Venäjän lakeita aroja, nyt katosi tykkänään rattoisa mieliala,
unehtuivat kaikki hauskat jutut ja äänettöminä istuttiin ja
odotettiin. Kellään ei ollut toiselle sanottavaa, kellään ei
toveriltaan kysyttävää. Joku harva vain uskalsi tupakan pistää ja
pyysi vieruskumppaliltaan tulitikkuja, mutta hiljaisella äänellä.

-- Voi äiti, sun poikaasi! huokasi viimein ääneensä eräs rekryyti,
kun taajoja telttarivejä jo alkoi edestäpäin häämöittää. Hän oli
lausunut sen puoleksi pilalla, mutta kumminkin tulkitsi se lyhyesti
ne tunteet, mitkä niin oudosti kiehtovat sydänalaa aina, kun tutuista
oloista tullaan uppo-outoihin.

Tämmöistäkö tämä nyt on! Mielikuvitus oli sen toisellaiseksi
kuvaillut, -- iloisemman ja hauskemman näköiseksi...

Mutta kentiesi se sitä onkin... Nyt vain muuten niin surkealta ja
painostavalta tuntuu... kun on kaikki niin uutta ympärillä... vieras
kansa, vieras kieli...

Jos tietäisivät nyt siellä kotipuolessa, missä poijat reissailevat,
mitä ne näkevät ja mitä ne ajattelevat, -- vaan eiväthän ne suinkaan
tiedä, eivät osaa sitä näin ajatella...

Taas oli tultu asemalle ja taas sitä lähdettiin marssimaan...
kunhan ei vaan ikuteilleen, -- päässeekö tuota palaamaankaan enää
syntymämailleen!... kukapa sen tietää... jos sattuisi jotain!...
kuolisi koleraan tai muuten murtuisi... nuo ne nyt on niitä telttoja.

... Hyvä hytönen sentään! Kuinka on paljon... kaikissako noissa
nyt ihmisiä asuu!... elikkä ei ihmisiä, vaan sotamiehiä...
silmänkantamaan asti!...

-- Bataljo--o--o--n -- -- -- stoi! kuului everstin kimeä komento.

Nyt sitä siis oli viimeinkin perille tultu. Tämä se siis nyt oli se
Krasnoje Seloon leiri...

Siinä syntyi vähän hälinää ja liikettä, kun pataljoona hajausi
komppaniioihinsa, komppaniiat plutooniinsa, plutoonat osastoihinsa.
Upseerit poistuivat heti teltoilta, -- niillä kuului olevan erityiset
puurakennuksensa tuolla ylempänä.

-- Po palatkam, shaakom marssh!

Ne olivat vääpelit, jotka taas ensi kertaa pitkästä ajasta saivat
osoittaa kielitaitoansa.

Minusta olisi tuntunut paljon somemmalta komentaa näin:

-- Hei pojat teltteihin, niinkuin silakat tynnyriin, ja pitäkää
hyvänänne nämät erinomaiset mukavuudet!

-- Täällähän se on meidän vapaehtoisten teltta! huusi Jussi
Kellolainen tavallista matalammalla, aralla äänellä minulle, joka jo
epätoivoissani olin katsellut että mihinkä tässä minä joudun.

-- Vai tässä se nyt on, sanoin minä hyvilläni että minäkin sain
turvapaikan. -- Mutta tyhjähän tämä on!

-- Tyhjä, toisti toverini, nähtävästi vähän pettyneenä luuloissaan;
hän oli aina minulle kehunut teltta-elämää leirillä.

Alkoi jo olla auringon laskun aika, kun leirille oli saavuttu. Kaikki
olivat pitkästä matkasta uupuneet.

-- Missäs täällä nyt maataan ja miten?

-- Haetaan olkia, jos saadaan.

Siihen tulevat jo toisetkin vapaehtoiset, ennen mainittu Oskari
Hongén ja eräs neljäs, joka oli matkan varrelta liittynyt
pataljoonaan. Hän oli 6:nnesta pataljoonasta ja oli tullut
leiripalvelustaan suorittamaan tullakseen ylennetyksi vänrikiksi.

Me kytkemme kiväärimme jo melkein pimeän teltan nurkkaan, yksi käypi
muonavajojen puolelta olkikupoa tiedustamaan; se saadaankin ja olkia
levitetään teltan laattialle.

Me aukaisemme sinellirullamme, joiden toisessa päässä ovat
kupariset leirikattilamme, pujotamme kantohihnoistaan täysinäiset
kapinelaukkumme, pienet vesileilimme, ja vyöt innoitettuamme
heittäydymme neljän vieretysten kosteain olkipehkujen päälle.
Päänaluksena on muutamalla laukkunsa, muutamalla vormunsa, peitteenä
on meillä jokaisella kääreiltään otetut sinellit. Me vaihdamme tuskin
sanaakaan enää keskenämme, -- kentiesipä se huomenna katoaa tuo outo
mieliala, huomenna, kun virkistynein voimin herätään! Nyt nukutaan
pois kaikki sielun ja ruumiin uupumus...

Mutta aamulla heräämme me vilun väreisiin, yöllä on romautellut vettä
aikalailla ja laattiankin yli on sitä juossut virtanaan. Teltassa on
kovin kosteaa ja hämärää, ja vaatekatto päällämme yhä rapisee niin
ikävästi jatkuvan vesisateen alla:

"Voi, äiti, sun poikaasi!"

Me kömmimme kumminkin ylös, ravistelemme kylmän ja uneliaisuuden
oireet päältämme ja sinellit hartioilla työnnymme ulos ja astelemme
liejuista tietä pataljoonan ruokapaikalle. Parvi pitkäpiikkisiä,
kähärä-tukkaisia kasakoita nelistää sivulla päin ohitsemme.

Ne ovat yltä yleensä ravassa ja harmajassa savessa, miehet ja
hevoset, ja likaa ja lokaa yhä pärskyy niiden ympärillä... Miksikään
se nyt kaikki tämä niin tuntuu kurjalta ja surkealta! Taivaskin niin
likaisen kirjavana muurottaa...

Mutta tämähän onkin alku. Ja alkuhan se on aina hankala... Työhön ja
toimeen vaan.

Sadekkin jo herkeää, ja taivas vähitellen menee sekeeseen, kirkkaana
valaisee lämmin pouta valkeita telttojamme ja kuivaa nopeasti
kastuneet vaatekatot ja seinät. Iloisena leviää ympärillämme
Inkerinmaan kesäinen luonto.

Virkistyneempinä alamme telttaa kuntoon laittaa, meille luovutetaan
lisäksi toinenkin samallainen. Me rakennamme niihin rimoista sängyn
tapaiset, saamme varushuoneelta patjat ja täytämme ne itse oljilla,
sitten kiinnitämme telttojemme katonrajaan kaikellaisia nauloja ja
kuivausnuoria... Laatikkokaupustelijalta ostamme saijukannun, laseja,
lusikoita, teetä, sokuria ja vehnäisleipää. Ennen pitkää olemme jo
tottuneet uuteen oloomme, kotiinnumme päivä päivältä ja miellymme
tähän kasarmijärjestystä hiukan vapaampaan elämään.

_Meidän_ asemamme käy vähitellen miltei kadehdittavaksi. _Meidän_
teltoissamme kilisevät jo lasit, ja paukahtelevat koreain votka- ja
piivaputelien korkit, ja raikuu iloinen vapaehtoisten nimikko-laulu:
Vänner jag eger, det kan jag bedyra j.n.e.

... Ja siellä ulkopuolella telttojamme helähtelevät kenraalien
kannukset, raikuvat balalaikan sävelet, soivat sotahuilut ja
kajahtelevat aron-poikien syvä-ääniset laulut. Ja milloin etäältä,
milloin ihan läheltä kuuluu rumpujen pärinä ja räminä, ja toisinaan
pauhaa ankara leikkisota ihan telttojemme välissä, ja räiskää
yhtämittainen kiväärituli. Ja silloin tällöin jymähtää maa, ja
lasit ja putelit pöydällä tärähtävät, -- ne laukovat siellä tykkejä
jossain...

Usein katselemme valtavalla hämmästyksellä yhdeksi sotajoukoksi
koottujen rykmenttien marssia ohitsemme. Niitä näyttää olevan
loppumaton jono, silmänkantamaan saakka -- niinkuin metsänpuita
sydänmailla...

Emme me siellä Pohjolassa ole tottuneet moisen kirjavan
sotilasloiston näkyyn, ja sentähden se meitä uutuudeltaan viehättää
ja tenhoo. Ylpeät me olemmekin että tiedämme edessämme näkevämme
milloin keisarillisia husaareja tulipunaisine vormuineen, sinisine
ihomyötäisine nousuineen ja lumivalkoisine ratsuilleen, milloin
kaartin rakuunoita, Donin ja Uraalin kasakoita, krenatöörejä,
tsherkessisotilaita, ulaaneja ja mitä kaikkia ne lienevät olleetkin
-- kaikkine eri pukuineen, aseineen, sotamerkkeineen...

Ja kun sitten saamme nähdä itse itsevaltiaan Suuriruhtinaamme, H.
M. Keisarin Aleksanterin korkea-arvoisine perheineen, loistavine
hoviseurueineen, ruhtinaallisine joukkoineen..., niin vähälläpä emme
tahdo uskoa silmiämme, -- luulemme näkevämme unta.

Me tomun lapset, me _alhaisarvoiset_, me saamme katsella kaikkea tätä
mahtia omilla, typerillä silmillämme! --



XXV.


Minä en vieläkään _aina_ tuntenut olevani väärällä uralla. Minulla
oli hetkiä, joina maailman kaikki viisaus ja etenkin sivilielämän
rauha tuntuivat hyvin mitättömiltä sotilasmaailmaan verraten. Ja
"sotilas" oli minulle silloin kaikki kaikessa, minä oikein säälin
mielessäni niitä, jotka eivät olleet sotilaita, Ja kumminkin, --
kuinka vähäpätöiset olivat oikeastaan ne vaikuttimet, jotka minut
noin saattoivat ajattelemaan!

Kun sotatorven ääni kajahduksellaan täytti ilman kiivaasti kutsuen
rynnäkköön, täytti se äkkiä minunkin sieluni. Rintani paisui
jumalaisesta innostuksesta, sydänvereni sykähtivät selittämättömästä
ylpeydestä, ja minä tunsin olevani niin äärettömän uljas, niin
äärettömän ylevä ja korkeatarkoituksellinen!

Taikka: kun lähettien huuto "päivystäjät linjalla"! kuultiin, ja
minä, komppaniianpäivystäjänä ollen, riensin leirin etulinjalle
kunniaa tekemään milloin korkealle sotilashenkilölle, milloin ohi
kulkeutuvalle kasakka-standaarille, jonka tiesin olevan isänmaallisen
muistomerkin joltain mainehikkaalta sotaretkeltä, niin silloinkin
minä toisinaan tunsin povessani tuota samaa ylevää, puhdasta uljuuden
tunnetta.

Mikä se on tuo tunne, sen tietää parhaiten se, joka sitä on kokenut...

Varmaa on kumminkin ettei se ole mikään pysyväinen tunne. Seuraavassa
tuokiossa saattoi se minulta haihtua, kadota jäljettömiin ja muuttua
päinvastaiseksi... Taikka toisin sanoen: se, mitä tuonoin olin
pitänyt niin ylevänä, niin pyhänä, melkeinpä jumalaisena, se saattoi
jonakin seuraavana hetkenä näyttäytyä mitä ilkeimpänä petoksena
sielussani.

Jos jonakin helteisenä kesäpäivänä, kun koko pataljoona oli uuvuksiin
juoksutettu, ajettu kuin karjalauma ahtaita solia ja veteliä soita
edes ja takaisin, jos silloin pataljoonan päällikkö kapteeneinsa
puoleen tyytymättömänä kääntyen tiuskasi: "sietäisivät ne saada
enemmän kuritusta nuot! -- ne ovat lurjuksia kaikki tyyni!", niin tuo
tuollainen teki ainakin minuun niin äitelän vaikutuksen etten sitä
osaa sanoin selittääkkään.

Taikka: kun kapteeni rynnätessämme jotain varustusta tai jossain
kylässä majailevaa vihollista vastaan sotaisessa innossaan kiljuen
kuin jalopeura karkasi sotilastensa rinnalla hutkien ja hosuen
lähinnä juoksevia paljastetulla miekallaan selkään -- että pikemmin
joutuisivat! -- niin silloinkin muuttui se, mikä äsken oli voinut
näyttää isänmaalliselta uljaalta, -- muuttui surkeaksi valheeksi...

Mutta kummakos hänen siinä oli rynnätä, kapteenin, jolla ei ollut
päällään muuta varustusta kuin miekkansa ja revolverinsa, -- meillä,
sotamiehillä sitävastoin oli niskoillamme monen leiviskän painavat
taakat!

Helppoa se hänelle oli noitua ja teuhata, tyrväistä ja lyödä sokeassa
innossaan, kun ryntäyssoitto levottomasti kutsui ja mennä piti,
vaikka henki olisi lähtenyt!

Mutta muistanpa että meitä kerran moitittiin liiastakin kiireestä.
Eräänä iltana rynnättäessä jotain kylän rähjää vastaan oli näet
mentävä hyllyvän suon poikki. Parasta vauhtia mentäessä kuului surkea
vongahdus, aivan niinkuin koiran ulvahdus, kun sitä on kalikalla
jalkaan satutettu. Emme kuitenkaan sitä siinä melskeessä miksikään
älynneet ennenkuin takaapäin kuului käheää karjuntaa:

-- Stoi, stoi! -- Mihin helvettiin teillä on kiire?

Ja kun vilkasimme taaksepäin että "oletkos ainoa muukalainen, joka et
tiedä...", niin huomasimme kapteenimme siellä teutaroivan rimmessä ja
koettavan kiskoa irti toista jalkaansa...

Monella olisi silloin tehnyt mieli remahtaa kovaan ja mehevään
nauruun, mutta kun jokainen silmänräpäys nyt oli niin tärkeää, ei
joudettu -- eikä hennottukaan. Sillä sääliksihän se toki kävi...

Omin neuvoinsa hän sieltä kumminkin irtautui ja kahta kauheampana
ja partansa sisästä käristen nähtiin hänet pian taas johtamassa. Ja
kyytiä ne silloin saivat viholliset kylästä.



XXVI.


Hän oli siivoimpia ja hiljaisimpia miehiä eikä kenenkään oltu kuultu
hänestä pahaa sanaa lausuvan. Sotamiehen velvollisuudet täytti hän
nöyrästi ja nuhteettomasti eikä hänessä oltu havaittu mitään merkkiä
silmäin palvelemiseen niinkuin monessa muussa. Hän puhui vähän, mutta
mietti kentiesi enemmän. Olipa kuin jokin mielihaude aina olisi
asunut hänen korkean otsansa takana ja noissa harmaissa, melkein
syvällisissä silmissä. Hänen olentonsa oli milt'ei kunnioitusta
herättävä.

Ja sellainen mies oli nyt heti leiriajan alussa tehnyt rötökset!
Yhdessä parin, myöskin mieluiseksi tunnetun toverinsa kanssa oli
hän eräänä iltamyöhäisenä hiipinyt pois teltastaan ja pujahtanut
venäläisen upseeriklubin puolelle ja sen keittiössä vähän
ryypiskellyt "votkaa" ja "piivaa". Juomia maksaessa oli häneltä
pudonnut rahoja laattialle ja kun hän niitä rupesi poimimaan,
joutui hän riitaan -- omistusoikeudesta. Kerrotaan näet venäläisen
kokin kaikessa ystävällisyydessään tahtoneen häntä auttaa rahojen
kokoamisessa ja -- perin pohjin sen tehdäkseen -- koettaneen työntää
häntä ulos ovesta. Tästä syntyvän rähinän aikana pötkivät kumppanit
tiehensä koeteltuaan turhaan auttaa päihtynyttä toveriaankin
pakenemaan. Mutta se oli jo myöhäistä, sillä rykmentin päivystäjä
patrulleineen oli jo tulossa. Eikä hän, joka ei voinut kärsiä
omistusoikeuden loukkausta, tuskin halunnutkaan paeta. Hän hurjistui,
hän näytteli pohjalaista puukkoaan ja tahtoi kaiketi koettaa voimiaan
vieraan maan miehen kanssa. Siitä nousi melu ja räiske, joka yhä
kasvoi. Ovet lensivät säpäleiksi, ja ikkunaruudut rämisten menivät
rikki. Raivoten kuin mielipuoli löi hän jo ympärilleen kuin entinen
Sven Tuuva. Eikä hän peljännyt sotilaspatrullien piikkejä, ryntäsi
vaan eteenpäin huutaen: "pois tieltä! -- täss' on poika Pohjanmaalta,
jok'ei ketään pelkää!" Ja totta se lienee ollutkin, sillä sanotaanpa
hänen tässä ihmeteltävällä urhoollisuudella aseetoinna taistelleen
useampaa kiväärillä asestettua sotamiestä vastaan, jotka häntä olivat
kerrassaan pitäneet itse paholaisena. Vieraan maan upseeriakin
kerrotaan hänen tässä vastustaneen.

Ylivoima oli kumminkin liian suuri, niin että tästä leikistä täytyi
tulla loppu. Sidottuna ja vartioittuna tuotiin hän yön pimeässä
meidän Suomalaisten puolelle ja salvattiin putkaan. Vielä sielläkin
kuohahtelivat hänen pohjalaiset verensä, ja ovet ja ikkunakalterit
tärähtelivät kumeasti hänen iskuistaan. Hän oli kuin ärsytetty härkä,
joka mieletönnä möyryää puskien sarvillansa kantoja ja mättäitä,
juuria ja syyttömiä pensaita...

Mutta viimeinkin hän asettui, silmien kalvo sammentui, kädet kävivät
hervottomiksi, ja huokaisten rinnastaan syvän huokauksen, retkahti
hän seljälleen pilkkopimeän arestihuoneen paljaalle laverille. Ja hän
nukahti paikalla.

Nukuttuaan, kun aamulla mentiin katsomaan, oli hän taas sama
mies kuin ennenkin, hiljainen ja sävyisä, olennossa entinen
kunnioitusta herättävä ilme. Mutta hänen katseestaan välähteli jotain
kummastelevaa ja kysyväisenä näytti hän katselevan ympärilleen tyhjiä
seiniä, kolkkoa ikkunaa... Miten hän tällaiseen paikkaan oli joutunut
-- tätä hän ei voi käsittää... mitä on tapahtunut?

Hänelle selitettiin että hän viinapäässään on yöllä tehnyt niin ja
niin, raivonnut kuin villipeto, vastustanut päivys-upseeria j.n.e. ja
että hän siis nyt täällä odottaa tuomiotansa.

Mutta hän kuunteli tätä kaikkea kuin kummaa uutista taikka kuin
peloittavaa unta. Hän ei itse muistanut mitään aikaansaamastaan
häiriöstä.

Kotimainen sota-oikeus tuomitsi hänet puoleksi vuodeksi
linnavankeuteen. Tuon korvaamattoman väliajan perästä saisi hän vasta
ruveta asevelvollisuuttaan jatkamaan.

Monelle kävi sääliksi tämän miehen kohtaloa.

-- Voi helvetti! puheli kapteenimme tämän tapauksen perästä
päivittäin komppaniiassa, -- voi helvetti sentään, kuinka te olette
tuhmia! Mitä te luulette olevanne!... Haa! -- lurjuksia te olette...
suurimpia lurjuksia maailmassa!... Eikö oltu varoitettu kylliksi!...
eikö... hah?... Semmoisia tomppeleita!

Hän naurahti katkerasti ja jatkoi:

-- Kun te saatte jonkun ryypyn nahkaanne, niin te olette kuin
villisikoja, kuin puhvelihärkiä te olette... "Hei, pois edestä
vaan, täss' on urhoollinen pohjanpoika, me emme pelkää!" -- niin
te huudatte mukamas, kun jonkun putelin olutta juotte. -- "Me emme
pelkää piruakaan!" "Me olemme urhoollisia suomalaisia!" Juu helvetti
-- urhoollisia! Vaan raukkoja te olette, aika möröjä te olette ja
akkamaisia... ettekä osaa käyttäytyä kuin sotamies... --

Kuinka vaarallisena jokaista meistä pidettiin, ymmärrettänee jo siitä
että heti seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen tuli käsky ottaa
kaikki puukot miehistöltä pois ja jättää ne plutoonain päällikköjen
haltuun. Ja ankara määräys laadittiin ettei siitä päivästä alkaen
kukaan saisi poistua askeltakaan omasta leiripiiristään eikä viinaa
ja olutta enää saisi ollenkaan viljellä. "Koska he juovat itsensä
päihinsä ja tappelevat puukoillaan, niin kadottakoot leirivapautensa!"

Se ei ollut meille hauska uutinen tuo leirivapauden kadottaminen!
-- varsinkaan ei meille vapaehtoisille, joilla oli omat teltat.
Emme siis saaneet joutilaina iltoina etsiä pikku seikkailuja
naapuristossamme, emme saaneet maljojemme ääressä laulella aikamme
kuluksi myöhäiseen yöhön saakka, kun kynttilä hauskasti valaisee
valkoisen teltan ja ulkona vallitsee synkeä pimeys, jonka helmasta
kuuluu junkkarien hurraa-huutoja ja rakettien kaukaista sähinää,
tai jonka tummalla taivaalla loistaa leppoisa kuu, loistaa yhtä
haaveellisena kuin siellä Suomessakin -- tuolla kaukana, jonne
aatteet niin usein harhailevat. Voi, kaiken tämänkö nyt kadotimme?
Emme, -- onneksi emme sitä tykkänään kadottaneet! Monta hauskaa iltaa
muistan senkin jälkeen vietetyn vapaehtoisten teltoissa. Tavalla
tai toisella hankittiin sinne aina "ainetta" ja tyhjien putelien
kätkemisessä oli jommoinenkin päivätyö. Ja kaikki tuo tuntui - ja
tuntuu vieläkin -- sellaiselta salaiselta työltä, josta ei omatunto
koskaan voisi soimata...

Olen puhunut hänestä, jonka kautta leirivapauttamme syystäkin
supistettiin. Kuvauksen täydentämiseksi olisi minun puhuttava joku
sana yhdestä niistä tovereista, jotka hänellä olivat kumppaleina
tuolla yöllisellä retkellä.

Hänkin, tämä toinen, oli siivo hiljainen mies. Ja siivosti hän
nytkin, Sakarila, oli käyttäytynyt. Tosin oli hän ollut hiukan
humalassa hänkin, mutta ei kenenkään rauhaa ollut häirinnyt. Eli
väärin on niin sanoa, -- kyllä hän oli tämän viattoman osanottonsa
kautta tähän juomaretkeen kuitenkin häirinnyt yhdeltä rauhan, --
kapteeniltamme nimittäin. Tämä hänelle nyt monta viikkoa puskuili
ärtymystään, pauhasi ja porisi päivät pääksyttäin. Rangaista ei hän
häntä voinut, koska hän ei mitään varsinaista rikosta ollut tehnyt,
mutta vuodattaa hänen niskoilleen kaiken sappensa, kaiken harminsa
ja kiukkunsa, sitä hän kyllä voi, voi ja uskalsi. Ja sen osaston
miesten, johon tämä sorrettu kuului, määräsi hän omin päinsä antamaan
tälle "lurjukselle", tälle Sakarila-nahjukselle aimo selkäsaunan,
ettei toista kertaa moisiin juominkeihin puuttuisi. "Kun te raukat
osaisitte juoda, niin saisittehan te... mutta kun te olette niin
helvetin tuhmia..." arveli hän kaiketi.

Saiko Sakarila todellakin tällaisen toverillisen löylytyksen, sitä
en luule, sillä hänkin oli, niinkuin sanottu, osastonsa mieluisimpia
miehiä. Mutta ainakin kapteenille, joka kerran komppaniian
harjoituksissa oltaessa eräällä Krasnoje Seloon kankaalla tapansa
mukaan tiedusteli että

-- Annoitteko te sille Sakarilalle selkään? vastasi joku toistenkin
puolesta:

-- Joo, herra kapteeni! Ja kun kapteeni tullaksensa aivan varmaksi
siitä vielä tinki että

-- Oikeinko lujasti, mitä, hah? ja siihenkin sama mies antoi
myöntävän vastauksen, niin näytti hän vihdoinkin leppyvän ja huudahti:

-- No, sepä hyvä! ja kohottaen silmänsä sinistä taivasta kohti jatkoi
pirullisena näin:

-- Minä luulen että enkelitkin taivaassa riemuitsivat, kun te sille
Sakarilalle annoitte selkään!...

Tälle pilapuheelle ei kukaan riveissä naurahtanut, vaikka volnassa
seistiinkin -- -- --



XXVII.


    "On verrattu rautahan,
    Sydän kiveä kovempi on..."

Näiden sotilaslaulun sanojen merkitystä tulin miettineeksi silloin
kun pataljoonamme täydessä leiriasussa seisoi päällikköjensä edessä
valmiina pitkälle manööverille, joka sanottiin tehtävän Narvaa kohti.
Tulin sitä miettineeksi sen johdosta että ne pikku puheet, joita
päällikkömme muka rohkaistukseksi ja kehoitukseksi lähdön hetkenä
pitivät, todellakin ilmaisivat jonkunlaista "rautaista ja kiveäkin
kovempaa sydäntä". Joka väsyy, se on raukka! se tehtiin nyt yleiseksi
mielipiteeksi.

-- Eikä se ole oikea pohjolainen, joka ei tätä retkeä kestä! sanoi
everstimme kimakalla äänellään, koettaen satulassaan näyttää niin
miehekkäältä ja uljaalta kuin hänen pieni ja hintelä vartalonsa
suinkin salli.

-- Ja tietäkää -- rähisi kapteenimme -- että joka vain uupuu ja
pyrkii sairasvaunuihin, varokoon!... Joka vain väsyy, se on lurjus
ja heittiö, ja sille minä annan rottinkia niin että... siltä minä,
helvetti...

Ja hän aivan raivostui jo ajatellessakin sitä mahdollisuutta että
joku ei kestäisi retken vaivoja.

-- Sellaisia raukkoja ei saa olla minun komppaniiassani!

-- Vai oletteko te akkoja, -- mitä, hah? tiuskasi hän heittäen
ylenkatseellisen silmäyksen komppaniiaansa.

Siellä täällä riveissä värähti tuskin huomattavasti jonkun
herkempitunteisen rekryytin leuka.

-- Muistakaa siis että joka tulee kipeäksi, se on helvetin huono mies!

Me seisoimme hievahtamatta ja koetimme sulattaa, mitä oli sanottu.
Raskas kenttävarustus, joka oli sälytetty hartioillemme -- ja
jota kantaessa minä en koskaan voinut olla vertaamatta itseäni
ikeenalaiseen vetohärkään -- sai aavistamaan että kovaa ponnistusta
ja itsensä rääkkäämistä todellakin nyt kysytään.

Ja jokainen päätti kestää, vaikka suolet revetköön... Kukapa se
sairasvaunuihin semmoisten uhkausten perästä!

"... Joka väsyy, se on raukka... se on akka... ja huono mies."

Ja kukaan ei tahtonut olla raukka, ei akka eikä huono mies!

Niine päätöksineen sitä lähdettiin.

Komppaniia komppaniian perästä, pataljoona pataljoonan perästä,
rykmentti rykmentin perästä, -- kunnes siitä muodostui mahtava
miesjoukko, joka päästä katsottuna näytti loppumattomalta.

Kuvitelkaa mieleenne lakeata kenttää, sellaista, jossa ei kasva
tuskin vaivaiskoivuakaan, ja joka on niin aava ettei metsän reunaa
voi silmällä eroittaa! Kuvailkaa itsellenne yhä edelleen mätäkuun
auringon paahdetta tuollaiselle autiolle lakeudelle! -- ja olette
saaneet himmeän kuvan siitä vedettömästä merenulapasta, jonka halki
tämä rauhanaikuinen sotaretkemme alkoi. -- --

       *       *       *       *       *

-- Mahtaa olla 40 astetta auringonpaisteessa? saan minä sanoakseni
vierustoverilleni, jonka hurstisen puseron selkäpuoli on märkänä
läpikotaisin ja jo höyryää hiestä.

-- Häh? Mitä se vapaehtonen sanoo?

-- Niin vain että ollaanpa täällä kuin tulisessa pätsissä!...

Hän ei vastaa mitään, puhaltelee vain yhä tulisemmasti ja kouristaa
kovemmin kiväärinsä perää.

Kukaan ei henno kysyä toveriltaan, onko vaikeata, tai joko väsyttää?
ja jos joku kysyisikin -- pilan vuoksi, ei osanotosta, -- niin ei
kukaan huolisi vastata, -- vaikka vähän väsyttäisikin.

Sillä se nyt on niinkuin yhteinen sopimus ettei kukaan väsy, ei
_saa_...

Aavikkoa on vielä hyvä matka. Pienet vesileilit ovat jo useimmilla
tyhjät -- vaikka on kehoitettu säästäen pitämään, -- ainoastaan
muutamalla on vielä kipene leilinsä pohjalla lämmennyttä, puulle
ja ummehtuneelle maistuvaa vettä. Kurkkua kuivaa ja silmänurkkia
karvastelee otsalta juossut hiki. Eteenpäin vaan!

Vihdoin loppuu tämä kiusallinen lakeus, ja me kuljemme nyt
leveätä valtatietä metsäisissä seuduissa, joita joku tietää sanoa
ruhtinaallisiksi jahtimaiksi.

-- Näissäköön ne oraviaan ampunevat? kysyä tokaisee joku. -- Ja
jos lienee hyvinkin täälläkin metsonsa ja teirensä, tuumii toinen
muistellen niitä ihania soitimessakäyntejä kotonaan.

Tuuheat ovatkin metsät ja niiden siimeksessä saamme joitakin
minuuteja levähdyttää raajojamme ja, kun onni hyvin vetelee, täyttää
leilimme raikkaammalla vedellä.

Sitten taas noustaan ja painetaan samaan suuntaan. Leilit ovat pian
taas tyhjinä ja kurkkuja kuivaa. Jollakin hieroo saapas jalkaa, ja
puolispaikassa -- eräällä pellolla -- koettaa hän hieroutumaa korjata
muuttelemalla jalkariepujaan, mutta tämän hän tekee vähän niinkuin
salaa muilta:

"Sillä se on helvetin huono mies, joka ei kestä" soipi yhä hänen
korvissaan.

Näin kuluu ensimmäinen päivä, ja iltapuoleen saavumme me muutaman
kylän piiriin, jonne yövymme. Teltat, joihin kuuluvat tarpeet --
pienen olkimatonkin -- olemme tasanjaettuina seljässämme kantaneet,
pystytetään säännöllisiin riveihin ja heti niihin ryömiikin pahimmin
väsyneitä.

Olin minäkin väsynyt ja helpoituksen huokaus pääsi rinnastani
tuntiessani itseni vapaaksi leirivarustuksesta, -- noista kirotuista
"längistä"... Mutta minä olin iloinen että olin edes tämän päivän
elävänä kestänyt, vaikka alussa oli siltä tuntunutkin kuin henki
lähtisi, -- ja kaikki päivän rasitukset olivat unohdetut, kun Jussi
Kellolainen, (minun uskollinen toverini tämänkin sotaretken iloissa
ja suruissa) siinä samassa tuli ehdoittamaan että:

-- Eikö lähdetä kylää katselemaan!

Ja me lähdimme, kuljimme salakähmää jotain aitoviertä ja
kylänraitille päästyämme astelimme rohkeina -- kapakkaan, joka jo oli
täynnä venäläisiä aliupseereja ja sinistä tupakinsavua.

-- On se sentään mainio asia että näissä kylissä on kussakin
kapakkansa! tiesi toverini sanoa, kun taas vähän päästä varovaisina
hiivimme takaisin. Sillä kauvoa ei Jussi Kellolainen hirvennyt viipyä
vääpelinsä tähden. Se kun yhä edelleen piti hänestä aivan isällistä
huolta huolimatta siitä että Jussi Kellolaisella oli kaksi nauhaa
olkapäillään ja luja aikomus muutaman viikon perästä jo komennuttaa
itsensä kadettikouluun. Ja yhä edelleen Jussi Kellolainen nöyrästi,
mutta arasti lausui "herra vääpelinsä", lausui sen monta kertaa
päivässä ja siinä sotilaallisessa pingoitustilassa, joka syrjästä
katsojasta usein näyttää niin hullunkuriselta.

Mutta antakaamme jo sekä Jussi Kellolaisen että toistenkin,
uupuneiden sotamiesten -- niiden joukossa minunkin -- ryömiä mataliin
kenttäteltteihinsä kokoomaan uusia voimia uusiin ponnistuksiin ja
antakaamme pimeän, pilvisen elokuun yön kietoa helmoihinsa kaiken
sen surkeuden, mikä näiden satojen, tuhansien telttojen piiriin
mahdollisesti oli yhdistetty. -- --

       *       *       *       *       *

Viidettä vuorokautta oli jo oltu poissa pääleiriltä. Oli samottu yhä
eteenpäin pitkin Inkerinmaata, levähdetty, taas lähdetty liikkeelle,
taas pysähdytty -- kunnes suunta oli kääntynyt jo melkein taaksepäin,
-- Suomea kohti, niin oli eräs päälliköistämme vakuuttanut, ja se
tiedonanto oli herättänyt hetkeksi suurta riemastusta meikäläisissä
riveissä.

Taisi olla sunnuntain iltapäivä, ja me olimme jo vuorokauden olleet
leiriytyneinä erään kylän pientareille. Iloisesti valaisi aurinko
telttojen harjoja ja kirkkaina heijastivat sen säteet kytkettyjen
kiväärien pistimistä.

Minä lojuin avojaloin sinellini päällä, jonka olin levittänyt
nurmikolle, ja koetin herkutella itseäni jo vähän laimenneesta
päiväpaisteesta. Mietteeni kulkivat tähän suuntaan: On se sentään
ihanaa, kun saa nauttia täysin ansaittua lepoa... mikä ääretön
tyydytys siitä on koko olemukselle... mikä suloinen tunne voi
hetkeksi täyttää sotamiehenkin sydämmen!...

Mutta silti ei ole todistettu ettei tämä olisi orjuutta... Voihan
rääkätyimmänkin orjan poveen toisinaan joku suloisempi tunne
puikahtaa. Ja voihan...

Kylästä kuului kimeätä laulua. Seikkailuhaluinen kun olen, lähdin
heti utelemaan.

Mutta eipä siitä mitään seikkailua voinut tulla. Kylän tyttäret
siellä olivat panneet toimeen jonkunlaisen illanvieton kentällä.
Parittain kulki heitä ympäri piirissä, ja he laulaa piipittivät
imelästi jotain laulua, jonka sanoja ja kieltä oli mahdoton eroittaa.
Kauniita kasvoja ei näkynyt, mutta sen sijaan koreita, heleävärisiä
pukuja, joita ympärillä seisovat sotilaat tiesivät sanoa neitojen
tuontuostakin käyvän muuttelemassa. Kuului olevan sen maan tapoja...
Minä palasin takaisin. --

Jo painui päivä länteen, ja illan varjot tummenivat. Me luulimme
saavamme viettää tämänkin yön teltoissamme, mutta petyimme
surkeasti. Iltahämärissä alettiin telttojamme kiireesti hajoittaa,
vormut ja sinellit puettiin päälle ja meidät, ensi komppaniian
miehet, kuljetettiin muutamain satojen askelten päähän jollekin
sänkipellolle, jolle kiväärit kytkettiin ja pienet olkimaton rääsyt
levitettiin, -- ja asetuttiin niin yötä viettämään ja vihollista
silmällä pitämään, -- sen kun arveltiin jo olevan lähitienoissa.

Muut komppaniiat, muut pataljoonat ja rykmentit saivat viettää
yönsä miten tahtoivat siellä teltoillaan, -- meidän, suomalaisen
komppaniian osaksi oli tullut tämä ikävä, mutta kunniallinen yövartio.

Pimeä oli tämä yö. Ei yhtään tähteä näkynyt yhtenä ainoana pilvenä
kaareutuvalta taivaalta. Kylmä tuuli puhalteli ja vongahti
silloin tällöin kiväärikytkyeiden lomitse, vongahti surkeasti,
alakuloisesti...

Meillä oli lupa nukkua kivääreimme luona, mutta tulta oli nimenomaan
kielletty virittämästä... ei tulitikullakaan saanut raapaista
etteivät vihollisen vakoojat -- jos niitä nyt olikaan -- saisi
pienintäkään vihiä. Siellä takanamme, josta olimme tulleet, ne kyllä
näkyivät saavan tehdä mitä tahtoivat. Sieltä kuului puoliyöhön
saakka kemuilevien ja ryypiskelevien upseerien hurraahuutoja, ja
väliin pemahti sieltä sakea säkene-parvi ylös ilmaan ja loi hetkeksi
punertavan hohteen raskaalle yötaivaalle, samalla kun kuului outoa
rätinää, joka tuli siitä että sotamiehet huvikseen viskoivat ruudilla
puoleksi täytettyjä patroonia nuotioihin.

Mutta meillä oli niin pimeä ja kylmä siinä taivasalla vartoessamme.
Me koetimme, asettua niin liki toisiamme kuin mahdollista, muutamat
lepäsivät maassa päälletysten tai limitysten pysyäksensä lämpiminä ja
siten voidakseen nukkua.

Minä en voinut nukahtaa, vaan nousin ylös ja aloin edestakaisin
astella, kädet työnnettyinä syvälle sinellin taskuihin. Ainoa
mietteeni oli käsite "joutava" ja ainoa toivoni: kunpa aurinko
nousisi!...

Vihdoin aamu hämärtää. Vihollisesta ei ole näkynyt eikä kuulunut
koko yönä mitään merkkejä, ja meidät marssittaa takaisin
everstiluutnantti, joka jonkun pensaan suojassa, syrjempänä meistä,
on nukkunut kääriytyneenä paksuihin turkkeihin ja on vallan äreänä
siitä, että joku on hänet kesken untaan turhanpäiten herättänyt.

Aurinko nousee juuri kun saavumme takaisin. Se kohoaa veripunaisena
metsän reunan takaa ja näyttää ruusumaisessa hohteessa kaikki teltat,
joissa toiset vielä sikeästi nukkuvat... Tuo armas aurinko, kuinka
sen laimeat säteet tuntuvat hyväilevän kylmän kangistamaa ihoa! --
Kuinka sentään Jumala on hyvä, joka antaa aurinkonsa paistaa niin
hyville kuin pah...!

Kuudes vuorokausi on näin koittanut emmekä vielä ole saaneet tapella,
emmekä "haistaa verta."

Sanoisinko että miehet hehkuivat taisteluhalusta? -- En, sillä sitä
eivät he tehneet, vaikka kummia huhuja tänään liikkui vihollisesta.
Vaan kuumuudesta he hehkuivat -- ja harmista. Ja kiroilivat tiheään
toisiaan ja ajatuksissaan päälliköitäänkin.

Oli näet kuljettava ahtaanpuoleista maantietä myöten. Kaikilla oli
kiire ja juoksujalkaa tai pikamarssia piti rientää virstottain.
Tykkiväen ja jalkaväen, siihen lisäksi ratsuväkeä, -- kaikkien piti
sopia kulkemaan samaa tietä. Mutta ne eivät sopineet. Siinä syntyi
tavaton tungos, siinä tyrväistiin, siinä töytäiltiin. Tykkikärryt
jyrisivät alati rinnalla, sai varoa ettei alle joutunut... Väliin
täytyi jalkaväen kaapaista yli ojan ja siellä puiden lomitse ja
pensaiden läpitse painaltaa eteenpäin oksien ja risujen raapiessa
kasvoja ja tehdessä naarmuja kivääreihin.

Koko tie oli yhtenä pölypilvenä, -- jokainen mies oli kasvoiltaan
kuin riihimies. Jokaisella kävivät keuhkot kuin pajanpalkeet...
Yksi mies on muita kalpeampi: hän on jo eilen oksentanut verta, hän
on koettanut sitä salata ja nytkin hän salaa kärsimyksiään. "Se on
helvetin huono mies, joka väsyy", kaikuu yhä hänenkin korvissaan.

Mutta me riennämme, riennämme, kuulemme edestäpäin ensimmäiset
yhteislaukaukset, lisäämme yhä vauhtia, sydän kurkussa ja kovasti
läähättäen... Metsäinen seutu on loppunut, ja edessämme leviää
taas tuo suunnaton aavikko, nyt eri paikasta katsottuna. Meidät
komennetaan vasempaan ja me alamme kaartaa pitkin metsän reunaa
päin viholliseen. Siinä yli peltojen karatessamme ratsastaa
Suuriruhtinaamme, H. M. Keisari korkeine puolisoineen ja pienemmän
hoviseurueen kera taas meitä vastaan. Hän hymyilee tunnetulla
miellyttävällä tavallaan ja tervehtii meitä sanoilla "päivää
Suomalaiset!" ja me rääkäsemme, pysähtymättä kulussamme, "Jumala
antakoon, Teidän Keisarillinen Majesteettinne!" -- ja pyyhkäsemme
ohi raskaassa hölkässä, Meidät hajoitetaan nyt komppaniioihin,
ja kapteenimme Gräsbergin johdolla riennän minäkin "taistelun
helteeseen"...

Koko avara lakeus on yhtenä pauhuna vaan. Minä en voi eroittaa missä
päätaistelu riehuu. Kuulen ainoastaan tykkien kumeat laukaukset,
jolloin maa oikein jymähtelee ja ilma väräjää, kuulen kivääritulen
räiskinän, joka on niin tiheä että se soi kuin katkeamaton sävel,
näen sankat savupilvet ja niiden läpi toisinaan välähtävän kirkkaan
kanuunalieskan. Näen myöskin, kuinka siellä aavikon toisella puolella
leijuu verkalleen outo ilmiö -- suuri ilmapallo ylhäällä maasta,
ja siitä arvaan että siellä se on vihollinen... ne ovat jotain
taistelunmenon seuraajia, nuot ilmassapurjehtijat, -- tekevät sieltä
yleiskatsauksen...

Meidät on nähtävästi heitetty oman onnemme nojaan, minusta
tuntuu kuin me tässä sodassa olisimme vain kuin rikka rokassa...
Päällikötkään eivät näy olevan oikein selvillä keskenään, mikä tässä
on meidän pienen, eroitetun joukkomme tehtävänä. Everstimme ratsastaa
siihen hätääntyneen näköisenä ja pyytää siivosti kapteeni Gräsbergiä
tekemään niin ja niin, mutta kapteenimme ei nähtävästi hänen
neuvoansa hyväksy, äyhkäsee ylpeänä jotain esimiehelleen vastaan
ja -- tekee oman päänsä mukaan. Hän on vanhin, kokenein kapteeni
pataljoonassa ja hän kyllä tietää...

Hän karkuuttaa meitä välisti eteenpäin, me sukellamme peltoihin ja
tallaamme jalkaimme alle kaunista, jo melkein kypsää viljaa, välisti
heittäydymme hänen komennostaan pitkällemme kuiviin ojiin ja taas
karkaamme... ja katkeamattomana pauhuna soi yhä korvissamme jyske
ja pauke, me olemme siitä ikäänkuin juovuksissamme ja kaikki tuntuu
käyvän kuin unessa...

Loitompana oikealla näkyy jotain. Päällikkömme eivät näy varmaan
tietävän, kuuluuko se vihollisiin vai ystäviin, mutta me lähetämme
kumminkin muutamia pamahtavia yhteislaukauksia sitä kohden.

Vihollisia ovatkin ruojat! Kapteeni yrittää komentamaan uutta
yhteislaukausta, mutta se on jo myöhäistä. Komentosanat katkeavat
hänen huulilleen, hän kalpenee, tyrmistyy... Tuulen nopeudella on
vihollinen ratsuväki lennähtänyt meitä kohti ja saartanut meidät
umpeen joka taholta.

Me olemme antautuneet. Kapteenimme -- lieneekö kunniassaan
loukkautunut vai lieneekö sydäntynyt, mutta häpeissään hän vähän
näyttää olevan eikä toviin aikaan saa luotuista sanaa suustansa:

    "Silloin, niinpä tiedetään,
    Enää ei hän lyönytkään,
    Hatun painoi alemmaksi,
    Muuttui muita lauhemmaksi..."

       *       *       *       *       *

Vielä seuraavana päivänä jatkui taistelua; sitä ammuttiin
armottomasti, sitä rynnättiin yli kuoppien ja kavuttiin vallituksille
hurraata huutaen ja melkein käsirysyssä vihollisen kanssa...

Eikä kumminkaan ketään tainnut kuolla. Ainoastaan parin tykkihevosen
huhuttiin katkaisseen jalkansa; kanuunan puhti oli ne murskaksi
lyönyt.

Illan suussa vasta saavuttiin takaisin pääleirille, saavuttiin
uuvuksissa, mutta reippaalla, pirteällä mielellä, soitellen ja
laulaen kuin ainakin onnellisesti päättyneestä sodasta. Ja vaikka
olikin yhden kerran jouduttu vangiksi, niin ei sitä nyt muistettu.
Kapteeni oli lauhkeammalla päällä, ei kironnut pahoin vaikkei niin
yhtä jalkaa astuttukaan, ja sankarillinen mieliala puhkesi esiin
seuraavissa sanoissa:

    Ja Turkin keisari kaakelimuurista
    Katseli kiikarilla,
    Kun Suomen poikia marssitettiin
    Ylitse Tonavan sillan!

    Ja Turkin keisari Tonavan rannalla
    Kiroili ja itki,
    Kun Suomen poijat ampuivat
    Sen panssarilaivat rikki! -- -- --

Näin sitä laulettiin ja tyytyväisyys ja leppymys kuvastui kaikkien,
pahimmin vaivaatuneidenkin kasvoilla. Sillä jokainen tiesi että
tähän ne nyt päättyivät tämän sotilasvuoden varsinaiset harjoitukset,
tämä seitsemän vuorokauden manööveri se oli kaikkien vaivain ja
ponnistusten huippuna, jäljellä oli enää vain keisariparaati tosin
kiusallista harjoitusta vaativine kaunomarsseineen.

       *       *       *       *       *

Minusta tuntui kuin olisin ollut mikäkin veteraani, kun kohta
kotiuduttuamme Jussi Kellolaisen ja Oskari Hongén'in seurassa --
viimemainittu oli muka sairauden takia ollut kokonaan osaton tähän
retkeen -- astelin Krasnoje Seloon uhkeaan sotilassaunaan. Lieneekö
Jussi Kellolaisesta samoin tuntunut, en tiedä tarkalleen sanoa.
Mutta ei se ainakaan meistä toisista siltä näyttänyt. Ensinnäkin hän
pelkäsi mennä n.k. "25:n kopeikan saunaan", sillä se, ties hän, oli
ainoastaan upseereja varten.

-- Mutta rahanhan sitä mekin maksamme!

Me menimme siis 25:n kopeikan saunaan ja Jussi Kellolainen seurasi
mukana.

Riisumahuoneessa ei ollut monta henkeä, mutta Jussi Kellolaista ne
peloittivat.

-- Voi... ei täällä saa olla! kuiskasi hän hiljaa meille, mutta me
emme olleet kuulevinamme, riisuuduimme vaan.

Jussi Kellolainen vilkaisi pelokkaasti ympärilleen kuvastimiin ja
tyynypäällisiin sohviin ja alkoi sitten riisuutua hänkin.

-- Joudu nyt!

Jussi Kellolaisen kädet vapisivat, kun hän veti paitaa päältänsä. Me
astuimme kolmikannassa isoon pesuhuoneeseen.

Varjele ja valaise! -- Siellähän oli pari oman pataljoonan upseeria,
samallaisessa alastomassa asussa kuin mekin. Vaikk'eivät ne meistä
näyttäneet vähääkään piittaavan, oli Jussi Kellolainen kumminkin
kuin tulisilla hiilillä. Juuri kun hän oli kumartuneena vääntämään
vettä ranasta, ja alaston everstiluutnantti sattui kävelemään ohitse
takaapäin, kimmahti hän kuin sähköiskun saanut toisapäin, pullisti
rintansa, painoi kätensä tiiviisti paljaita kupeitaan vasten ja loi
upseeriin aran, vain aina nöyräilmeisen katseen. Huulet supussa,
posket kuopalla ja paljahko pää kekallaan seisoi hän siinä ja teki --
"kunniaa".

Everstiluutnantti murahti naurusuin jotain isoon partaansa ja
viittasi ehkäisevästi kädellään.

Vaan Jussi Kellolainen seisoi siinä vielä hetken pinnistyksissä,
alastomana, ja suu oli yhä supussa ja valmis sanomaan "herra
eversti". Ei saunan löylyssäkään hänen sotilaallinen sydämmensä
myötenantanut unohtaa kunniata ja rintaman tekoa, vaikka toinen
toverini kivenkovaa väitti että _poletille_ sitä kunniaa tehdään eikä
koskaan itselleen miehelle. Ja joka hetki oli hän valmis kuulemaan
näiden läsnäolevien päällikköjen sanovan: ei teidän ole lupa täällä
olla, menkää pois!

Mutta ne eivät mitään sanoneet, ainoastaan toinen heistä, luutnantti,
virkkoi: "onko kuuma?" ja siihen Jussi Kellolainen, -- joka oli
luullut luutnantin rupeavan sanomaan jotain että: onko lupa? --
aivan ihmetyksissään tästä tavattomasta suvaitsevaisuudesta, vastasi
lakeasti:

-- On, herra luutnantti, -- kuuma... Ja hän vähän uskalsi
naurahtaakkin.

Kun oltiin pukemassa, ja me luulimme että nyt hän ainakin alkaa
rauhoittua, niin silloin ovi avautuu, ja vanha kenraali astuu sisään.

En piruakaan minä luulisi Jussi Kellolaisen niin säikähtävän kuin hän
säikähti tätä vanhaa, vaatimattoman näköistä kenraalia.

Ensin hän kalpeni -- vaikka olikin saunan löylyssä tullut punaiseksi,
-- loi sitten tavattoman aran ja tavattoman rukoilevan katseen tähän
punakauluksiseen soturiin ja veti horjuen mutta kiireesti housut
jalkaansa.

-- Kenraali... näettekö? soperteli hän värisevällä äänellä ja lisäsi
katsoen nurkkasilmällä meitä:

Voi joutukaa! -- Ei täällä varmaankaan olisi saanut olla...

Me nauroimme hiljaa hänen arkuudelleen.

-- Eihän tuo nyt meitä syö sentään! sanoi Hongén pilkallisesti
hymyillen.

-- Ja ihmisiähän sitä ollaan mekin ja tarvitaan puhdistaa ruumista
niinkuin tuokin -- huomautin minä, joka -- niinkuin sanottu -- tänään
tunsin itseni karaistuneeksi veteraaniksi.

Vaatteet päälle saatuamme olimme valmiit lähtemään. Jussi Kellolainen
astui etummaisena ottaen päällensä paraimman ryhtinsä ja teki kunniaa
kenraalille, joka sinne oven luo oli kyyristynyt sohvan kulmaan
riisuutumaan eikä näyttänyt mitään huomaavan. Me seurasimme Hongén'in
kanssa jäljessä ja teimme samoin kunniaa.

Vielä ulkona, tiellä lausui Jussi Kellolainen että

-- Ei sinne varmaankaan olisi saanut mennä.



XXVIII.


Eräänä joutopäivänä tämän jälkeen, kun taivas pitkästä ajasta
taas oli likaisenharmaja, vettä kylmästi vihmoi leirillemme, ja
minä istuen kosteassa teltassani yhdessä toverini kanssa nautin
jokapäiväistä teetäni, kohosi äkkiä telttavaate ja sisään astui
sotilaslähetti sanoen:

-- Vapaehtoista käsketään upseeriklubiin.

-- Minuako? kysyin vähän hämmästyen. -- Kuka se kutsui?

-- Everstiluutnantti ja ensi komppaniian kapteeni...

Mitähän nyt on tekeillä, arvelin itsekseni vyötä kiristäessäni
hoikenneelle miehustalle ja vähän siistien jo kulunutta pukuani.
En kuolemaksenikaan aavistanut, mitä näillä korkeilla herroilla
mahtoi minulle olla asiaa. Miettien jotain sentapaista kuin "integer
vitae scelerisque purus..." kiiruhdin sinelli hartioilla määrättyyn
paikkaan.

Upseeriklubin leveillä portailla seisoi, nähtävästi vastassa,
kapteenini. Havaittuaan minut, joka kunniaa tehden häntä lähestyin,
sanoi hän, mielestäni hillityllä arvokkaisuudella (sillä muita
upseereja oli lähellä)

-- Tulkaas tänne vapaehtoinen!

Hän kääntyi kiireesti erääseen sivuhuoneeseen, jonka
havaitsin huonekaluista typötyhjäksi. Siellä oli jo ennestään
everstiluutnanttikin, joka pitäen jotain paperiliuskaa käsissään,
seisoi odottavaisena keskellä laattiaa.

Minua värähdytti... mitähän ne nyt minusta!...

-- Oletteko te -- aloitti everstiluutnantti, luoden minuun tutkivan,
syvämielisen katseen -- kirjoitellut täältä leiriltä mitään
sanomalehtikirjeitä Suomeen?

-- Olen, herra eversti, vastasin minä käyden melkein iloiseksi että
arvasin kirjeiden, joiden olin luullut postissa jotenkin hävinneen,
tulleenkin varmasti perille.

Mutta everstiluutnantin kasvot kävivät synkemmiksi, ja hän jatkoi
pannen painoa joka sanalleen:

-- Menittekös te kirjoittamaan Helsingin -- nimiseen lehteen n:o
187:ään että, kun oli tultu Valkeasaaren aseman ohi ja lähestyttiin
Pietaria, kohtasi meitä _ilkeä venäläinen haju_, -- mitä?

-- Kyllä, herra eversti, sopersin minä ajattelematta ensinkään, miten
olin vastannut, -- kuinka väärin olin vastannut!

Viha leimahti hänen jäykästä katseestaan, kun hän peräytyen pari
askelta karjasi:

-- _Te_ kirjoittanut -- --!... satans...! (hän suvaitsi kirota
ruotsiksi).

-- _Venäläinen_ haju! kertailin minä -- ja säpsähdin älyten hyvin,
mitä tuollainen sanayhdistys saattaisi tietää.

-- Ei, herra eversti, lausuin varmistuneena, -- ei se ole
mahdollista... en _minä_ ole noin kirjoittanut!...

-- Ette!... ettekö? Ja everstiluutnantin synkät piirteet hiukan
lauhtuivat -- --

Mitä sotkua tämä siis mahtoi olla? Miksikä he juuri tuollaisesta
minua saattoivat syyttää ja epäillä?... Mikä oli tuo paperiliuska
everstiluutnantin kädessä?

Kapteeni, joka neuvottomana oli kuunnellut tätä alkututkintoa,
murahti nyt tapansa mukaan jotain partaansa, otti everstiluutnantin
kädestä sanomalehtipalstan -- sillä sellainen se olikin tuo
paperiliuska -- ja viittasi minua lähemmäksi.

-- Tässä -- sanoi hän miettiväisen näköisenä -- on venäläisestä
lehdestä Novoje Wreemjasta leikattu pätkä, joka näkyy lainatun
Moskovan lehdestä... -- Katsokaapas, mitä ne nyt kirjoittavat...
ymmärrättehän vähän venättä?

Kapteeni alkoi puoliääneen lukea kirjoitusta, ja lause lauseelta
me sitä yhdessä suomensimme. Siinä puhuttiin mielikarvaudella
erään Suomalaisen leirikirjeestä ---- nimiselle sanomalehdelle
Suomenmaassa. Siitä kirjeestä huokui muka separatistinen henki ja sen
todistimina olivat muka sanat "ilkeä venäläinen haju." -- Sillä ne
sanathan ne siinä selvästi seisoivat sekä venäjäksi, että suomeksikin
sulkumerkkien sisällä.

Ihmetellen minä niitä sanoja katselin, katselin kuin puoli-unissani
älyämättä, miten ne tuollaisiksi olivat saadut. Juuri tuohon muotoon!

Voi! Tässä oli varmaankin tapahtunut joku hävytön petos! -- se ajatus
iski äkkiä päähäni. Minäkö muka olisin jonkunlainen separatisti,
jolla oli mielessä tiesi mitä? Minäkö muka olin jotenkin loukannut
toisen kansan kansallistuntoa!

-- Herra eversti -- vakuutin minä uudelleen everstiluutnantille, joka
taas tutkivan tuimana oli asettunut eteeni, -- en muista vähääkään
kirjoittaneeni "ilkeä _venäläinen_ haju"...

-- No oletteko sitten kirjoittanut mitään tuosta "hajusta"? kysäsi
hän keskeyttäen, katseessaan tavaton epäluulon ilme.

-- Tulinhan minä _sivumennen_ maininneeksi siitä meille oudosta
hajusta, joka selvään tuntui Pietaria lähestyttäessä... mutta eihän
siinä mitään pah...

-- Mitä saatanaa teidän piti mennä kirjoittamaan koko seikasta!
kiljaisi hän taas minut keskeyttäen, täynnänsä kiukkua.

"Mitä saatanaa!" -- Nuot sanat kaikuvat vieläkin kamalina korvissani,
aina kun muistoni tähän seikkaan johtuvat.

-- Missä teidän leirikirjeistänne tuo kysymyksen alainen kohta on
ollut? alkoi nyt vuorostaan kapteeni udella, uhkaavan näköisenä kuin
musta ukkoispilvi, jonka sisästä salama millä hetkellä hyvänsä voi
leimahtaa.

-- Kyllä se on ollut siinä ensimmäisessä kirjeessä, herra kapteeni!
sanoin minä saaden malttini takaisin.

-- Ensimmäisessä --! matki hän karahtaen tulipunaiseksi. -- Olenko
siis _minä_ sen lukenut?

-- Olette, herra kapteeni! -- --

Hän oli todellakin ollut "sensuurinani" ja itse olin hänelle tuon
kirjeen näyttänyt ennenkuin sen lähetin painettavaksi.

Harmistuneena, pidätellen kumminkin kiukkuansa, selitti hän kääntyen
everstiluutnantin puoleen (ruotsiksi) ettei hän, kapteeni, _muista_
lukeneensa mitään koko tuosta "haju-asiasta" -- tahi jos on lukenut,
ei ole sitä _miksikään_ huomannut, hänellä kun silloin oli muka kiire
ja "helvetin vapaehtoinen" lisäksi kiirehti kirjettänsä postiin. --
Kapteeni parka! -- hän oli pahemmassa kuin pulassa nyt!

-- Oletteko ylioppilas? kysyi nyt -- sen hyvin jo ennestään tietäen
-- everstiluutnantti, mahtavan näköisenä kääntyen puoleeni.

-- Olen, herra eversti, äänsin minä, syvästi tuntien "arvo-asteeni"
alhaisuuden hänen persoonansa edessä. Ja paikallaan se mahtoi
hänestäkin olla, sillä halveksivia sanoja satoi taas tuiskuna
vastaani.

Kun everstiluutnantti oli poistunut, puhkesi kapteenin hillitty
puhehalu heti ilmi.

-- Helvetti, vapaehtoinen! alkoi hän, kiertäen aivan nenäni eteen
ja tehden liikkeitä ikäänkuin aikoisi minut elävältä nielaista. --
Enkö minä jo alussa sanonut teille, että varokaa --? -- varokaa
kirjoittamasta mitään sellaista, mikä voisi loukata venäläistä
kansallistuntoa?... muistatteko te, hah?

-- Kyllä, herra kapteeni... mutta enhän _minä_ olekkaan lou...

-- Niin, enkö minä varoittanut... enkö?... helvetti... mutta te
olette semmoinen... (yhä kasvavalla innolla:) helvetti! -- Teidät
pitäisi musertaa ihan mäsäksi! Te... te olette niin äärettömän
huono... niin hirveän kehno te olette!...

Sitä tuli niin sakeaan, että luulin olevani jossain maanalaisessa
ilmakehässä, helvetissä tai jossain sellaisessa... -- ainakaan minä
en tämän oman maapallomme päällä seissyt!

Hän herkesi viimeinkin, ja minä tunsin taas tämän viheliäisen
maan jalkaini alla. Lausuen lievempiä kiroussanoja ylitseni, --
ikäänkuin siunaukseksi, avasi hän oven edelläni ulos. Minä, tehden
kunniaa avonaisella verannalla istuskeleville upseereille, jotka nyt
tuntuivat minua jonkunlaisella uteliaisuudella silmäilevän, poistuin
kiirein askelin alas teltoillemme, jossa jo teelasini oli kokonaan
ehtinyt jäähtyä.

Mikähän selkkaus tästä nyt syntynee? oli ensimmäinen ajatukseni.
Minua puistatti, sydän löi kiihkeämmin ja pyrki ikäänkuin
kuohahtelemaan. Minä tunsin kuin sieluuni tämän perästä juurtuisi
joku tunne, joka ei koskaan sieltä tykkänään häviäisi... Sinne se
jäisi ainiaaksi jäytämään ja pakottamaan... Ja nyt vasta luulin
tuntevani että todellakin olin väärällä uralla!



XXIX.


Oli palattu jälleen kotimaahan. --

Pataljoonalla ei ollut enää mitään harjoituksia eikä
komppaniioillakaan muuta kuin vuorottaista, ikävää vahtipalvelusta.
Nyt sai maata ja levätä kaikista vuoden vaivoista. Miehiä
laskettiin lomalle, kolmatta vuotta palvelevia, jotka olivat
siivosti käyttäytyneet, päästettiin samalla kokonaan vapaiksi,
omissa sivilivaatteissaan. Muutamat heistä näyttivät iloisilta,
muutamat totisilta, miettiväisiltä, taisipa jonkun naama ilmaista
surullisuuttakin, jonka syytä minä en tajunnut. Ne iloisimmat olivat
lähtiessään hienossa ryypyssä, ne koettivat tarjota minullekkin, joka
satuin olemaan päivystäjänä.

-- Hyvästi nyt, vapaehtoinen! -- Milloinka te pääsette? sanoivat he
minulle.

-- Kissa tiesi... vielä on aikaa!

Vääpeli näytti liikutetulta jättäessään poispääseville hyvästiä. Hän
piti pienen puheenkin, ja minä olin näkevinäni hänen silmänurkissaan
jotain kosteaa. Hän pyysi anteeksikin -- jos oli jotain rikkonut...
ja viittasi sotamiehen ja omiin velvollisuuksiinsa...

Mutta minulla, syrjästäkatsojalla, oli sydäntä epäillä tätä
harvinaista mielentilaa hänessä. Sillä olihan hän koko
harjoituskauden yleensä näyttäytynyt ihan toisellaiseksi... olivat
kapteeni Gräsbergin kanssa aina vetäneet yhtä köyttä...

Vääpeli -- kapteenin puhetorvi, olihan se tunnettu! -- Vääpeli, joka
kun suuttui, oli kamala...

Minä en ottanut huomioon, kuinka kiusallinen asema se vääpelinvirka
oikeastaan on, minua vain karvastelivat hänen minullekkin joskus
lausumat sanat: "helvetin herra tuo vapaehtoinen!" ja "mikä helvetin
herra te luulette olevanne!"

Vaan nyt oli hän liikutettu sotamiehiä hyvästellessään. Puhui niin
isällisesti... silmät kosteina. Hmyh... Kentiesi sentään hänelläkin
oli sydän, yhtä hyvä kuin kellä tahansa? -- enhän minä tuota tiennyt.

       *       *       *       *       *

Minuun oli tehnyt niin ikävän vaikutuksen, kun miehiä oli pois
laskettu.

Milloinka minä?! Milloinka minä?! uskalsin hämärästi ajatella. Tuo
tuskaisa leirikirje-asia... ah sitä Moskovan lehteä, joka väärensi
viattomat sanat, -- joka teki kissasta karhun! -- Voi inhimillistä
epäluuloa!

Pataljoonan päiväkäskyssä oli minut julkisesti kielletty enää
mihinkään maan sanomalehteen kirjoittamasta. Kapteeni oli minun
tähteni helisemässä ja syyti minuun alituisesti sappeansa. Minä näin
että oleskelu hänen läheisyydessään kävisi minulle kovin tukalaksi
ja sietämättömäksi, ja minä halusin päästä etäämmäksi hänestä täksi
loppuajaksi.

Mutta hänelle itselleen en tätä haluani uskaltanut esittää, -- en,
sillä minä pelkäsin että hän repisi silmät päästäni, jos pyytäisin
tulla siirretyksi toiseen pataljoonaan, -- tahi: ei ainakaan ottaisi
pyyntöäni toimittaakseen! Tämä arveluni oli minusta päivän selvää,
koska välimme kerran oli käynyt sellaiseksi.

Ja sentähden minä kirjoitin yksityisen kirjeen pääkaupunkiin eräälle
pataljoonan adjutantille ja pyysin siinä kohteliaasti "lukujen
tähden" tulla siirretyksi, jos mahdollista siihen pataljoonaan.

Kirjeeni olin laatinut siihen muotoon että saisin myös yksityisen
vastauksen, käypikö se laatuun, -- ja aikomukseni oli sitten vasta
ajaa asia läpitse kapteenini kautta.

Mutta minä en saanutkaan mitään yksityistä vastausta, vaan asia tuli
virkatietä takaisin, ja päällikköni saivat uutta ihmettelemistä. --
Te olette helvetin kirjoittaja! sanoi kapteeni.

-- Mitä tämä on? Miks'ette ole ensin ilmoittanut kapteenillenne?
kysyi minulta pieni, hyvänsuopa everstini saranan kitinää
muistuttavalla äänellä.

Minä en vastannut mitään, vaikka vastaus kyllä oli valmis ja piili
sydämmessäni.

-- Te pääsette heti siirtymään haluamaanne paikkaan... ja
komennuslippunne on valmis, -- mutta sitä ennen täytyy minun teitä
rangaista... olen päättänyt -- ainoastaan kahden vuorokauden
yksinkertaisella arestilla.

-- Ymmärrän, herra eversti.

-- Se on kaikista pienin ja lievin rangaistus tällaisesta rikoksesta.
-- Jaa, saatte mennä!

Vaikka minusta äkiksestä oli tuntunut kovin surkealta mielessä tämä
odottamaton keikaus, rauhoituin kumminkin pian ja ajattelin melkein
ylpeydellä tätä arestissa-olon kunniaa. Oli kuin olisin kohonnut
omissa silmissäni.

-- Mielelläänhän tuota menee tuollaisesta syystä, arveli arestiin
kuljettajani. -- Kun ei ole sen häpeällisempi...

-- Eikä se toki ole oikea sotamieskään, joka ei lie joskus arestissa
käynyt! -- vakuutti leikillinen varusmestari, -- niin ainakin entinen
eversti selitti, että se on s----n huono poika, joka ei putkassa ole
ollut...

Näin lohdutettuna astelin minä iltahämärässä arestihuoneelle
arestilaispuvussa, ja minut suljettiin pienenpuoliseen koppiin. -- --

       *       *       *       *       *

Minä olen nukahtanut laverilleni, mutta herään keskellä yötä siitä
että peittona oleva sinelli on lipunut pois päältäni, ja minä tunnen
vilun väreitä ruumiissani. Nousen istualleni enkä vähään aikaan voi
käsittää, kuka minä olen ja missä minä olen. Sillä ympärilläni on
pilkkoisen pimeä eikä risahdustakaan kuulu. Mutta jostain, ikäänkuin
ylempää kuuluu samassa kuin vienoa tuulen tohinaa, ja kun minä luon
silmäni sinnepäin, on kuin sieltä häämöittäisi jotain vaalakampaa:
-- -- ah, sehän on pieni ikkuna katon rajassa, ja tämä on
arestihuone... ja minä olen siis arestissa...

Minä kauhistun hetkeksi itseäni ja olopaikkaani: kuinka minä olen
tänne joutunut, mitä olenkaan tehnyt, poika parka? -- olenko
murhannut?... olenko varastanut? -- ja nyt istun vankeudessa...?
-- -- Haa! Mitä houkkio hourailenkin! -- minähän olen, minähän
olen...

Ja minulle selvenee kaikki.

Minä hypähdän seisaalleni laattialle ja tunnen että olen sukkasillani
ja housut jalassa. Minä teen muutamia voimakkaita liikkeitä
käsivarsillani poistaakseni kylmän puistallukset ruumiistani ja alan
sitten astella edestakaisin käsilläni haparoiden etten käveleisi
pahki kopin päätyseiniin.

Mutta tämähän on sentään vähän niinkuin romantillista: -- minä
suljettuna yksikseni tänne... ulkona synkkä syysyö ja tuulen suhinaa
kaltereissa... ja jos tuolla ikkunan alla odottaisi joku... voi
sentään! -- hiljaa sydän, hiljaa! -- Tämä ei ole leikin asia...

Mitähän, jos karkaisin! Kapuaisin tuonne ikkunaan, kiskaisisin
ylenluonnollisella voimalla irti nuot jäykät rautakalterit,
pujottautuisin lävitse, pudottaisin itseni alas maahan ja livistäisin
tieheni! -- Kiipeäisin yli kasarmin aidan ja juoksisin, juoksisin
metsiä... kauvas... ja levähtämättä!

Mutta mitäpä minä karkaisin!... minua huvittaa vain näin itsekseni
kuvailla.

Kuitenkin kiipeän kuin kiipeänkin ikkuna-aukolle ja koetan
tirkistellä ulos, miltä siellä näyttää... Mutta minä en näe sieltä
muuta kuin kappaleen sysimustaa taivasta ja kuulen vain tuota
yötuulen huminaa, joka täältä likempää nyt huokuu niin raskaana
ja raihnaisena... Ja minä tunnen samassa itseni niin uupuneeksi,
surulliseksi ja alas laskeutuessa uinailee mielialani Oksasen
säkeissä:

    Syksyn synkkä, kolkko ilta
    Kattaa kaupungin ja maan,
    Raskahasti rannan aalto...

Ja minä painaudun taas laverilleni, vedän sinellin korviini saakka ja
nukun -- -- --

Aamulla herään minä siitä, että eteeni kannetaan murkina-annos: paksu
leivänkimpale, jonka päälle hyväntahtoinen ruuanlaittaja on pannut
kaksi pyörän muotoista voinokaretta, höyryävää vettä posliinisessa
tuopissa, kaksi sokuripalasta ja hyvä joukko suolaisia sillejä.

Syöntini käypi kohtalaisesti, ruuantuoja sotamies hymyilee minulle
merkitsevästi, ja minä hymyilen takaisin.

-- Miltä se tuntuu?

-- No siinähän tuo menee.

Ovi sulkeutuu taas, ja minä heittäydyn seljälleni maatakseni koko
rupeaman.

Mitäpä tässä muutakaan osannee kuin maata ja katsella kattolautoja!
Pitkä on päivä edessä... ja yö... ja vielä huominenkin päivä iltaan
saakka. On aikaa loikoa ja ajatella kaiken maailman asioita, puhki ja
pahki, yli ja ympäri... On aikaa nauttia "otium sapientis"...

Ja minä makailen silmät puoliummessa aina puolenpäivän rintaan saakka
ja mietin -- -- --

Mutta mitä kummaa tämä on? kapteenini ääni oven takaa!

Niin, sieltä hän tulee, astuu laverini eteen ja tervehtii tavallista
sävyisemmin "hyvää päivää!"

-- Jumala antakoon, herra kapteeni!

Hän alkaa puhella taas noista kiusallisista leirikirjeistä ja vetää
povestaan pari sanomalehteä, -- juuri ne, joissa sepustukseni
löytyvät.

-- Merkitkää lyijykynällä ne paikat, joita toimitus on muutellut tai
jotka ovat erilailla kuin konsepteissanne!

Hän antoi minulle lyijykynänsä.

-- Ja saatte pitää nämät lehdet täällä luonanne... minä lähetän niitä
sitten huomenna noutamaan.

Hän puheli aivan isällisellä äänellä niin että minusta tuntui kuin ei
meidän välillämme ikipäivinä olisi ollut mitään katkeraa suhdetta ja
kuin hän olisi ollut itse jalous ja hyvyys.

Ja sitä hän olikin tällä hetkellä.

-- Miksi te olette panneet vapaehtoisen _tähän_ huoneeseen! lausui
hän ankarasti ovella seisovalle vahtipäällikölle. -- Muuttakaa hänet
aliupseerein arestihuoneeseen! --

Kapteeni poistui, ja minä sain siirtyä sanomalehtineni tilavampaan
ja kaikinpuolin iloisempaan kamariin, jossa jotakuinkin sain
aikani kulumaan lukemalla nuot -- tosin vanhenneet -- sanomat aina
viimeiseen ilmoitukseen saakka ja piirtämällä muutamia muistosanoja
kapteenini antamalla kynällä seinään. Ja kun aika kävi pitkäksi,
koetin minä nukkua ja kun siihen taas väsyin aloin astella. Mutta
pitkäksi kävi se sittenkin ja kauhistuksella ajattelin minä niiden
tilaa, joiden täytyy olla vankeudessa kuukausia ja vuosia...

Seuraavan päivän iltana, vähää ennen kuin arestiaikani päättyi, tuli
pataljoonan päällikkö luokseni. Tehtyään kohteliaita kysymyksiä, onko
ollut kylmä j.m.s., kysyi hän:

-- Onko mitään valituksia? --

-- Ei, herra eversti... --

Mitäpä minulla olisi ollut valittamista!

Eversti ei tämän johdosta mitään virkkanut, mutta hänen kasvoistaan
olin minä lukevinani, että hän piti sen luonnollisimpana asiana
maailmassa ettei minulla -- eikä muillakaan -- voinut eikä _saanut_
olla mitään "valittamista".

Hän lausui minulle ystävälliset jäähyväiset, sillä huomenaamulla minä
jo aijoin lähteä "siirtomatkalleni." --

Heti everstin mentyä päästettiin minut pois, ja minä sain
komennuslippuni. Mutta ennenkuin poistuin tämän kasarmin seinien
sisältä tahdoin vielä käydä puhuttelemassa kapteeniani. Minä toivoin
hänet tapaavani eilisessä mielentilassaan, lauhkeana, sävyisenä,
mutta erehdyin suuresti. -- Hän oli taas paljasta tulta ja tulikiveä,
ei rahtuakaan ystävällisyyttä ollut hänessä jäljellä.

-- ... Te... te helvetin... te olette minusta kaupungilla puhunut
että minä muka olen ollut teille häijy... helvetti... vaan te
sitä olette häijy ollut... te olette niin helvetin huono... ja
muistakaa että jos te minusta siviliksi tultuanne jotain puhutte tai
kirjoitatte -- niin minä haastan teidät käräjiin!...

Parjattuaan minut pataluhaksi ei hän edes lausunut minulle hyvästiä,
kun lähdin, ja hänen melkein viimeiset sanansa olivat vain nuot
tutut: "helvetin vapaehtoinen".

Ja niin kiiruhdin minä kohti kaupunkia matkakamssujani kokoon
panemaan.

Sen illan muistan hyvästi. Pimeä se oli, tuulinen ja sateinen.
Tie, jota kuljin, oli täynnä likalammikoita ja vettä roiskahteli
aina silmilleni asti. Vihurit vinkuivat ympärilläni ja lennättivät
silloin tällöin kasvoilleni märkiä lehtiä, joita olivat repineet
tien varrelle istutetuista pienehköistä koivuista; ja nuo koivut
ne näyttivät värisevän alkavaa alastomuuttaan. Joen kalvo häämötti
mustana, vaan sen toiselta puolelta, metsän reunasta tuikahtivat
pienten mökkien ikkunoista kirkkaat tulet, -- tuikahtivat
kolkon syyssateenkin läpi... Minä muistin sen illan, jolloin
tuonne kasarmiin tätä samaa tietä olin ajellut... kuutamassa ja
juhlallisissa sotilasmietteissä, -- nyt ne olivat kaikki pirstaleina
silloiset mielikuvat, nyt en enää ollut tulevaisuuden sankarillinen
miekkamies! Ja minä pysähdyin hetkeksi, käännyin ympäri ja loin
surullisen katseen kohti kasarmia, josta nyt ikuisesti olin eroava.
-- Ristiriitaisessa mielentilassa saavuin minä kaupunkiin.

Ja seuraavana aamuna matkustin minä Helsinkiin enkä sen koommin enää
kuulunut siihen pataljoonaan.



XXX.


Kuinka äärettömästi tuo tunne, että tyhjän tähden olin joutunut niin
julkisen epäilyksen alaiseksi, minua kiusasi ja ahdisti, sitä en enää
oikealla tavalla voi kuvata, koska ne nyt ovat ohitse nuot surkeat,
surulliset ajat. Minä muistan vain ettei se antanut minulle toisinaan
yönkään rauhaa sellaisen päivän perästä, jolloin taas olin tullut
muistutetuksi noista loukkaaviksi tehdyistä sanoista. Se pelko,
että asiastani, jota leiriltä tultua yhä ankarammin tarkastettiin,
todellakin koituisi minulle jotain vielä pahempaa, vaivasi välisti
sydäntäni siinä määrässä että tunsin olevani aivan musertumaisillani
ja kaikkein onnettomin olento maailmassa. Lisäksi sai oma epäluuloni
sellaiset siivet, että minusta tuntui kuin ne eivät koskaan minua
päästäisi pois sotapalveluksestani tahi ettei minun ainakaan
määrä-aikana sieltä sallittaisi erota. Tuollainen -- tosin väärä
ja kunniaton -- aavistus ahdisti minua kuin paha painajainen, mitä
enemmän minä kuulin asiaani tutkittavan ja kuta lähemmäksi se aika
joutui, jolloin lain mukaan taas olisin vapaa.

Voi, että täältä viimeinkin pääsisin! Voi, että vapauden aurinko
vielä kerran loisi lämpöiset säteensä minunkin päälleni! huokasin
useinkin sielussani, kun vähävirkaisena lähettinä valvoin kolkossa,
kivestä rakennetussa pääkaupunkilaisessa komppaniiassa, ja yölamppu
himmeästi valaisi kappaleen pitkää, äänetöntä käytävää, jolla
vain minun askeleeni kuuluivat, samalla, kun toinen lähetti minun
silmälläpitoni alla hiukan oli ummistanut unisia silmiään. Voi, että
tästä elämäni yöstä vielä koittaisi vilpas-ilmainen, valoisa aamu!
saatoin minä huudahtaa epäilysteni onnettomassa mielikuvituksessa,
kun yksinäisenä portinvartijana, vihellyspilli rinnalla, pimeänä
syysyönä käyskentelin määrätyitä askeleitani oudon kasarmin
edustalla. -- Ei yhtään tähteä, ei yhtään tähteä! vaikeroin minä
lapsellisissa ajatuksissani katsellessani siinä sysimustaa yötaivasta
samalla kun vihainen tuuli, joka milloin kolkosti pyyhkäisi autiota
katua, milloin ilkeästi repäisi pilvistä kylmää vihmaa vasten
silmiäni, muistutti minua siitä valjusta vallasta, jonka alainen nyt
tunsin olevani...

       *       *       *       *       *

Mutta kaikella on aikansa, kaikella rajansa. Pisimmänkin päivän
täytyy päättyä, synkimmänkin yön täytyy valjeta. Mutta vaikkei
ihmiselämän yö aina valkene, vaan käy toisinaan yhä mustemmaksi, niin
valkeni kuitenkin tämä minun pitkä yöni -- ja valkeni onnellisesti ja
luonnollisella tavalla.

Ja sinä aamuna, kun vihdoinkin heräsin sivilimiehenä ja sain vapaasti
pukeutua sivilivaatteisiini, oli minusta kuin koko sotapalvelukseni
olisi ollut ainoastaan tavallista raskaampaa unta, josta nyt olin
herännyt. Minä koetin johdattaa muistooni sitä unta ja muistinkin
siitä nyt yhtä ja toista. Minä muistin siinä nähneeni paljon
jaloa ja kaunista, ylevää ja isänmaallista, -- muistin nähneeni
uljaita joukkoja marssimassa innostuttavasti kaikuvien sotatorvien
jäljessä... upeita ratsuja... järeitä tykkejä kiitämässä pölyistä
tannerta... ryhdikkäitä olentoja kimaltelevine pukuineen...
välkkyvine miekkoineen, helisevine kannuksilleen... Muistin kuulleeni
juhlallisia komennushuutoja... sydämmeen tunkevia ryntäyssäveliä...
vähän väkinäisiä hurraa-huutoja, -- sitten kiväärien tulisadetta
ja kanuunain jymähdyksiä... -- kaikkea tällaista muistelin nyt
kirjavassa sekamelskassa. Mutta yli kaikkien näiden kohosi synkeänä,
maksankarvaisena jokin hirviö, jota minä surulla ja kauhulla
muistelin. -- --

Tuollaisen unen perästä tunsin minä sekä valtavaa kaipuuta, että
tyyntä iloa. -- Kaipuuta sentähden että se, mitä unessani olin
todelliseksi uskonut, nyt herättyä ilmaantuikin pettymyksenä,
valhekuvana vaan -- ja iloa sen tähden että nyt tiesin olevani
valveilla ja tiesin sen, mikä minua niin oli peloittanut ja
ahdistanut, olleenkin ainoastaan levotonta, ilkeää unta...

Mutta ohi se nyt oli tuo uni eikä minun siis enää tarvinnut peljätä
mitään tuollaisia hirviöitä, -- senkin hirviö, kun oli vaivannut
minua kuin paha painajainen! Kaikkea sitä oli uneksinutkin!

Sivilihän minä olinkin, vaikka olin ollut olevinani sotaväessä ja
kulkenut kadulla, mukamasten vilhuen ympärilleni ja alituisesti
varuillani...

Vai olinko minä sittenkin ollut todellisuudessakin sotilaana? Minäkö
olin kantanut päälläni tuota pitkää sinelliä, tuota latuskaista
lakkia, tuota takkia, noita housuja ja kaikkea tuota, mikä läjään
viskattuna tuolla kamarini loukossa makasi?... Minäkö se olin
ollut, joka eilen vielä pystynä ja tottuneen sotamiehen ryhdillä
astelin katuja ja tein reiman rintaman ystävällisen näköiselle
vanhalle kenraalille, joka aivan kohteliaasti näytti kunniantekooni
vastaavan? Ja minäkö se olin, jonka jo nuorena sanottiin suorittaneen
asevelvollisuutensa pois ettei siitä sittemmin ristiä olisi? -- --

Pääkaupungissa olevat toverini vakuuttivat niin olevan, heitä tuli
miehissä minun vapautusjuhlaani, ja he onnittelivat minua ikäänkuin
jotain, joka aikoo tehdä jonkun kiitettävän yrityksen.

-- Hei vaan! -- Mutta oletpa, peijakas vieköön, taas muuttunut
poikosen näköiseksi! sanoi yksi minua tarkastellen.

-- Vielä mitä! vastusti toinen. -- Onnea vaan! -- Ja tervetuloa!
lisäsi kolmas iloisesti ja vakuutuksella. Mutta minä seisoin siinä
vähän niinkuin häveten, sillä minusta yhä vain tuntui kuin olisin
nähnyt pelkkää unta olleeni sotaväessä kokonaista kolmesataa
kuusikymmentä ja viisi pitkää päivää -- --



XXXI.


On täysi talvi taas, -- vähän sivu joulukuun puolivälin, ja on ilta.

Minä palaan nyt kotiini, kauvas Pohjolan sydänmaahan. Kolme
vuorokautta olen istunut reessä, ja nyt on vihdoinkin viimeinen
taival katkeamassa.

Minä olen silmät puoli-ummessa uinunut hievahtamatta syvällä kotoisen
reslan pohjalla, ja ajatukseni ovat harhailleet hämärinä, raukeina,
ja takeltumatta mihinkään pysyväiseen mielikuvaan. Minä en ole
huolinut tehdä itselleni selkoa siitä, missä minä nyt olen ja mihinkä
kohta tulen.

Olen kentiesi hankalan matkan uuvuttama ja sentähden ikäänkuin
välinpitämätön ympäristölleni. Ja vaikka minä vaistomaisesti
olemuksessani tunnen, mitä mäkeä reki milloinkin nousee ja laskee ja
mitä kangasta kulloinkin liukuu, niin minä yhä tahallani tekeyn tälle
tunteelle vieraaksi... en laske sitä sydämmelleni.

Mutta silloin tunnen minä ruumiissani, kuinka reki äkkiä tekee kiukan
mutkan ja käännähtää valtatiestä syrjään, -- ja minä samalla kuin
säpsähdän ja herään täyteen tajuntaan.

Tämä tiehän se on, joka viepi kauniiseen Koskelaan, tätähän olen
kesillä onkivapoineni astunut. Jo kuulen mahtavan kosken kohinan,
jo laskeutaan suvannon sillalle. Tämän sillan korvastahan minä --
vuosi toista sitten -- ajattelin antaa pyöräyttää takaisin sotaväkeen
mennessäni... mutta en antanut, -- ja tässä minä nyt taas olen...

Minä heittäyn jälleen tuollaiseen puolitajuiseen tilaan -- sillä
vielä on matkaa -- enkä siitä henno havahtua ennenkuin järven jäällä,
kun jo ollaan likempänä kotirantaa.

Kuinka somalta tämä nyt tuntuu!... Minäkö se olen tässä kotiutumassa
-- vai joku muu? Niin, niin, minä se olen -- tunnenhan itseni -- ja
tunnenhan tämän seudun!

Kuinka kaunis on tämä kotiranta talvisenkin kuutamon vienossa
valossa! Kuinka kulkusen helkyntä ja aisakellon kalkatus omituisesti
kajahtelee vastaan kallioisesta rantatörmästä... ja kuinka korkeat,
lumiset korpikuuset salamyhkäisesti rasahtelevat pakkasen kynsissä!

Silloin, kun täältä viimeksi poistuin, oli järvi vielä sulana, ja
korkeina, myrskyisinä lainehtivat sen mustat aallot ja rutistelivat
venhettä, jossa me soudimme..., ja silloin oli pilvinen, pimeä
päivä..., -- vaan nyt on lumoava kuutamo ja nyt on järvi vahvassa
jäässä ja viileä viiman henki raitistaen hyväilee kasvoja...

Hei vaan! -- nyt se loppuukin järveni viittatie, ja rusahdellen
kohoaa pitkä resla ylös metsäistä rinnettä. So! -- vanha Musta,
-- ei tässä nyt enää viitsitä pysäytellä huokaisemaan, vaikka
onkin melkein ummessa rantatie ja lunta paksulti... Hei kotini
kohdalla! -- tuossahan se vilahti jo linjan takaa se vanhanaikuinen,
vaaleanpunaiseksi maalattu päärakennus... ja maitokamari ja sen
ikkunan edessä oleva vanha humalikko...

Helise kulkunen kotoisen kuusikon keskessä! -- jospa sun helkyntäsi
aina näin viehkeältä tuntuisi!

Ja nyt viimeinen törmä; -- ja nyt viimeinen nikama -- sinä vanha,
vanttera, uskollinen Musta! -- Tuolta töytää jo vastaan Somakin
häntäänsä kieputtaen ja haukkuen -- niin, Soma se on, tunnenhan minä
sen äänestäkin, nyt ne sieltä kuulevat sisältäkin ja arvaavat...,
jo rientävät avopäin kyökinportailta kilpaa juosten iloisesti
tervehtivät sisaret, -- ja nyt tulee oma äitini -- -- ja harmaapäinen
isävanhukseni -- -- --

Niin, -- minä olen jälleen kotona! Kodin hellyys ikäänkuin lehahtaa
vastaani joka paikassa, ja minä ymmärrän että nyt vasta sen arvoa
alan käsittää. Ja minä tunnen nyt että minä olen vain omituinen
ihmislapsi, jota viihdyttää oleskelu vapaassa, avarassa sydänmaan
luonnossa. Minä istahdan kotini ikkunan ääreen ja katselen ulos
yhä kirkastuvaan kuutamoon: siellähän ne nyt ovat jylhät metsäni,
tunturini, järveni, ja ne ikäänkuin hymyilevät minulle ja minusta
on kuin ne kuiskaisivat: Sinä aijoit pettää meidät ja pakenit pois,
mutta sinä olet tullut taas takaisin, sillä sinä et voi elää ilman
meitä, sinä rakastat meitä!...

Rakastan -- vastaan minä ajatuksillani -- rakastanhan liiaksikin! Ja
äänetön surumielisyys valtaa minun mieleni, sillä nythän en enää ole
millään uralla...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Väärällä uralla" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.