Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Sadan prosentin patriootti
Author: Sinclair, Upton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sadan prosentin patriootti" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SADAN PROSENTIN PATRIOOTTI

Kirj.

Upton Sinclair



Duluth (Minn.),
Workers Socialist Publishing Company,
1920.



                          VAIMOLLENI

    joka on luonut tämän kertomuksen viehättävimmän henkilön.
    "Mrs. Godd" ja joka ehdottomasti kieltää kirjaa painamasta
    ennenkuin on selitetty että kysymyksessä oleva henkilö on
    kreikkalainen "Godd" [God -- Jumala] eikä juutalainen "Godd",
    jotta kukaan ei voisi syyttää pyhien pilkkaamisesta.



I.


Silloin tällöin tulee miettineeksi, kuinka mitä vähäpätöisin sattuma
voi johtaa elämän tärkeimpiin tapauksiin; ikäänkuin sattuisi
katsomaan taakseen hätkähtäen huomatessaan kuinka vähällä piti
ettei koko olemus vajonnut mitättömyyteen. Esimerkiksi. Nuori mies
käy pitkin katua, ilman päämäärää, ilman tarkotusta; hän tulee
kulmaukseen ja miettimättä, ilman syytä, kääntyy oikealle -- eikä
vasemmalle -- ja niin sattumalta kohtaa sinisilmä tytön, joka panee
hänen sydämmensä sykkimään. Hän tutustuu tyttöön, nai hänet -- ja
tytöstä tuli teidän äitinne. Mutta olettakaamme että tuo nuori mies
olisi kääntynyt kadunkulmauksessa vasemmalle eikä olisi nähnytkään
sinisilmä tyttöä; missäs olisitte te nyt, ja missä olisivat nuo
ominaisuutenne, jotka te pidätte niin tuiki tärkeinä koko maailman
hyvinvoinnille ja nuo vakavat liikeasiat, joihin aikanne kuluu?

Jotenkin näin kävi Petteri Gudgen; vähäinen sattuma muutti hänen
elämänsä kulun kokonaan aiheuttaen sen tapauksien sarjan, josta tämä
kirja kertoo. Petterin käydessä pitkin katua eräänä iltapäivänä
lähestyi muuan nainen häntä, ojensi lentolehden ja sanoi: "Lukekaa
tämä, olkaa hyvä."

Ja Petteri, jolla oli nälkä ja joka oli kyltynyt maailmaan, vastasi
jäykästi: "Ei ole rahaa." Hän luuli sitä ilmotuslipuksi ja sanoi: "En
voi ostaa mitään."

"Ei tässä kaupata mitään", vastasi nainen. "Se on kehotus-sanoma."

"Uskonnollinenko?" sanoi Petteri. "Vastikään potkittiin minut ulos
kirkosta."

"Ei se ole kirkollinen", sanoi nainen. "Se on muuta; pistäkää se
taskuunne." Hän oli vanhanpuoleinen, harmaahapsinen nainen ja
kulki Petterin perässä hymyillen ystävällisesti tälle laihalle
huonopukuiselle oudolle miehelle, mutta kehotellen: "Lukekaa
se joskus kun teillä ei ole muuta tekemistä." Ja niin Petteri
päästäkseen hänestä erilleen otti lentolehden, pisti sen taskuunsa
ja meni menojaan, ja parin minuutin kuluttua oli hän unohtanut koko
jutun.

Petteri mietti -- tai oikeammin, Petterin vatsa ajatteli hänen
puolestaan; sillä kun ei koko päivänä ole saanut syödä mitään
eikä edellisenäkään päivänä muuta kuin kupin kahvia ja vaivaisen
voileivän, niin muuttuvat ajatuskeskukset päästä vatsaan. Petteri
mietti että tämä elämä oli nyt koko helvetti. Kukapa olisi voinut
aavistaa että vain sen vuoksi, että varastaa yhden raukkaisen
rasvarinkelin, menettää helpon työpaikan ja mahdollisuutensa kohota
maailmassa. Petterin koko olemus oli keskitetty ponnistuksiin kohota
-- menestyä, joka merkitsee rahaa, joka taas merkitsee helppoa elämää
ja nautintoja, jotka taikanimet houkuttelevat kaikkia ihmisolentoja.

Mutta kuka nyt olisi voinut aavistaa, että Mrs. Smithers laski
rasvarinkelit joka kerta kun joku kulki ruokahuoneen läpi? Ja
ainoastaan tuo naurettava seikka oli syynä siihen, että Petteri oli
vajonnut nykyiseen kurjuuteensa. Jollei sitä olisi ollut, olisi
hän paraikaa voinut syödä päivällistä -- leipää, kuivattua silliä
ja heikkoa teetä -- suutarin vaimon kotona, ja hoitanut tointaan,
mihin sisältyi eripuraisuuksien nostattaminen ensimäisen apostolisen
kirkon jäsenissä, joita myös "holirollareiksi" kutsutaan, ja pastori
Gamaliel Lunkin erottaminen sekä suutari Smithersin pastoriksi
valitseminen -- Petterin ollessa hänen oikeana kätenään.

Ja näin oli käynyt aina -- koko kahdenkymmenen vuoden ajan Petterin
elämää. Kerran toisensa perään oli hänen otteensa hipaissut
hyvinvoinnin tikkaita, ja aina tapahtui jotakin, jollei muuta niin
raukkaisen rasvarinkelin varkaus, joka riuhtasi hänet irti ja viskasi
kurjuuden kuiluun.

Niin kulki Petteri edelleen, vyö lujilla ja rauhattomat siniset
silmät vilkuivat sinne tänne, etsien ruokaa. Työtä olisi kyllä
löytynyt, mutta se oli kovaa työtä, ja Petteri halusi helppoa.
Tässä maailmassa on ihmisiä, jotka elävät lihastensa työstä, ja
toisia, jotka elävät järjellään; Petteri kuului tähän jälkimmäiseen
luokkaan, ja hän oli mieluummin syömättä kuin laskeutui alas
yhteiskunnallisesta asemastaan.

Petteri katsoi jokaista vastaantulijaa kasvoihin valmiina kaikkien
mahdollisuuksien varalle. Jotkut vilkaisivat häneen, mutta eivät
kuin silmänräpäyksen ajan, sillä he näkivät mitättömän näköisen
miehen, pienikasvuisen, huonosti ruokitun, jolla toinen olkapää oli
korkeammalla kuin toinen, heikko leuka ja suu, epätasaiset hampaat ja
veltto, riippuva, ruskea huuliparta. Petterin olkihatusta oli monta
olkea poissa, hänen vanhoina ostetut vaatteensa olivat muuttuneet
räsyiksi ja hänen kenkänsä pyrkivät kääntymään nurin. Kaupungissa,
jossa jokainen "yritti", jokainen, niinkuin he sanoivat, "tekemässä
rahaa", ei kellään ollut aikaa eikä halua katsahtaa kahdesti Petteri
Gudgea. Mitä välitti kukaan Petterin rauhattomasta sielusta, tai
uneksi että Petteri omalla huomaamattomalla alallaan oli eräänlainen
nero? Ei kukaan välittänyt; ei kukaan uneksinutkaan.

Oli kello kahden seudussa heinäkuun iltapäivällä, ja aurinko paahtoi
American Cityn katuja. Kaduilla oli väkijoukkoja ja Petteri havaitsi
että kaikkialla oli lippuja ja koristeita. Kerran, pari hän kuuli
etäistä soittoa ja ihmetteli, mitä oli "käynnissä." Petteri ei
ollut lukenut sanomalehtiä; koko hänen huomionsa oli keskittynyt
smithersiläisten ja lunkilaisten välisiin riitoihin ensimäisen
apostolisen kirkon jäsenten keskuudessa, joita myös holirollareiksi
kutsutaan, ja maailman suurtapahtumat eivät kuuluneet hänelle.
Petteri tiesi hämärästi että maapallon toisella puolella puolisen
tusinaa suurta maata oli kietoutunut kuolinkamppailuun; taistelu
täryytti koko maailmaa, ja olipa Petterikin tuntenut silloin tällöin
tämän tärinän. Mutta Petteri ei tiennyt että hänen omalla maallaan
oli mitään tekemistä tämän europalaisen taistelun kanssa ja että
vissit suuredut läpi koko maan olivat päättäneet herättää yleisön
toimintaan.

Tämä liike oli levinnyt American City'in, ja näytteille
asetettu isänmaallisuus vallitsi kadut. Kaikkien kauppojen
ikkunoissa oli tauluja: "Herää, Amerika!" Main kadun poikki
hulmusi jättiläiskirjaimin: "Valmistau, Amerika!" Kadun päässä
olevalle torille kokoontui pieni armeija -- kansallissodan
vanhoja veteraaneja, Espanjan sodan keski-ikäisiä veteraaneja,
kansalliskaartin rykmenttejä, merisotilaita ja merimiehiä
sataman laivoista, salaseurojen jäseniä kultavöin ja valkoisin
töyhdöin koristeltuine, hevosten selässä ratsastavine holipompeli
suur-marshalleineen, kaikki kaupungin huomattavat henkilöt
ajopeleineen, parikymmentä soittokuntaa marssijain kantapäitä
kutkuttamaan ja kymmenen tuhatta lippua pään päällä liehumaan.
"Herää, Amerika!" Ja tässä oli sitten Petteri Gudge nälkäisine
vatsoineen, joka äkkiarvaamatta tuli Main kadun häärivään
ihmisjoukkoon eikä aavistanutkaan mitä oikeastaan oli tekeillä.

Petterin mielestä oli väkijoukolla vain yksi merkitys. Seitsemän
vuotta nuoresta elämästään oli hän avustanut Pericles Priamia ja
matkustanut ympäri Amerikaa myyden Priamin Parasta Pakotuksen
Parantajaa; he kuleksivat autolla ja missä vain oli joku näyttely,
konventioni, huviretki tai ulkoilmakokous, sinne he menivät, ja
Pericles Priam pysähtyi paikassa, missä väkijoukko oli sankin, soitti
ruokakelloa ja saarnasi ylitsevuotavan kaunopuheisesti pelastavan
sanansa ihmiskunnalle -- ikuisen elämän neste vihdoinkin löydetty,
kärsimykset pois maailmasta, kaikkien jokapäiväisten pikkuvastusten
loppu -- dollarin pullo, viidentoista prosentin opiumia! Petterin
työnä oli antaa pullo ja ottaa raha; ja kun hän näki väkijoukon,
tarkasti hän ympäristöään tarkemmin. Sattuisi ehkä olemaan joku
liikavarvasvoiteen tai mustepilkkujen hävittäjän kauppias tai kolmen
kortin monte-mies, jonka apuriksi sopisi ruveta vaikka vain yhden
voileivän hinnalla.

Petteri kiemurteli ihmisjoukon läpi pari kolme risteystä, mutta ei
huomannut lupaavampaa kuin kauppiaita, jotka möivät tikkujen nenissä
olevia Amerikan lippusia ja isänmaallisia nappeja, joissa oli:
"Herää, Amerika!" Mutta lopuksi hän näki muutaman risteyksen toisella
puolella miehen rahti-autolla pitämässä puhetta, ja Petteri tunkeutui
sinnepäin tuuppien, luikerrellen, anteeksipyytäen -- kunnes hän pääsi
ulos väkijoukosta tyhjälle keskikadulle, jota sinipukuiset poliisit
pitivät vapaana ihmisistä kulkuetta varten. Petteri lähti juoksemaan
tuon tyhjän paikan yli -- ja juuri silloin tuli maailman loppu.



II.


Kun yrittää sanoin kuvailla tapauksia, niin tapaa väliin vakavia
vaikeuksia. Mahtava ja suurimerkityksellinen seikka voi tapahtua
silmänräpäyksessä, mutta sanojen, jotka sitä kuvaavat, täytyy tulla
yksi erällään pitkässä jonossa. Tapaus voi sattua äkkiarvaamatta,
mutta kun sitä kuvailee sanoin, niin täytyy valmistua siihen,
herättää aavistavaa odotusta ja johtaa se kärkeensä. Jos kuvaisi
tapausta mikä sattui Petterille hänen mennessään poikki kadun parin
tuuman mittaisilla kirjaimilla kirjoitetulla sanalla "PAMAUS", niin
se ei selostaisi asiaa.

Maailman loppu se oli Petterin mielestä, kun hän toipui
säikähdyksestään sen verran, että pystyi ajattelemaan sitä. Mutta
aluksi hän ei kyennyt ajattelemaan lainkaan; tuntui ja kuului kauhea
jyräys, ikäänkuin koko maailma olisi äkkiä muuttunut ääneksi;
sokaiseva valo, kirkas kuin kaikki salamat yhteensä; isku, joka
heitti hänet kuin puuvillatukon poikki kadun erään rakennuksen
seinään. Petteri lysähti katukäytävälle kuurona, sokeana ja
tunnotonna; siinä hän makasi, herra ties kuinka kauvan, kunnes hänen
aistinsa vähitellen palasivat ja yleisestä hämmingistä varmat seikat
alkoivat kuultaa läpi; hieno savu, joka painui maata vasten, katkera
haju, joka pisteli nenää ja kurkkua, äänekästä huutoa, voihkinaa,
nyyhkytystä ja yleistä hälinää. Petterin rinnan päällä oli jotakin
raskasta, joka pyrki häntä tukehduttamaan. Hän yritti vaistomaisesti
lykätä sitä pois; hänen lykätessään tuntui käsissä jotakin kuumaa ja
märkää ja limaista, ja kauhistuen havaitsi Petteri että tuo paino oli
puoli raadeltua ihmisruumista.

Niin, tämä oli maailman loppu. Vain muutama päivä sitten Petteri
oli ollut ensimäisen apostolisen kirkon harras jäsen, joita myös
holirollareiksi kutsutaan, ja oli kuunnellut kokouksissa sielua
ravistelevia mielikuvia ilmestyskirjasta. Siksi Petteri tiesi
että tämä oli maailman loppu, ja koska hänellä oli useita syntejä
omalla tunnollaan ja koska hän ei ollut lainkaan halukas kohtaamaan
luojaansa, tirkisteli hän maassa makaavien ruumiiden ja vavahtelevien
loukkaantuneiden ylitse ja huomasi rivin tyhjiä laatikoita
rakennuksen vieruksella. Niitä olivat sinne kantaneet ihmiset, jotka
halusivat nähdä väkijoukon päiden ylitse. Petteri koetti kontata ja
huomattuaan että se kävi päinsä, laahasi hän itsensä erään laatikon
sisälle ja lymysi jumalaansa.

Hän oli verinen, mutta hän ei tiennyt oliko se omaa verta vaiko
muiden. Hän vapisi pelosta ja hänen epätasaiset hampaansa takoivat
kuin tikka. Mutta iskun seuraukset hälvenivät vähitellen ja
järkiriepu selveni, kunnes Petteri huomasi ettei hän kai ollut
koskaan oikein uskonut American Cityn ensimäisen apostolisen
kirkon aatteisiin. Hän kuunteli loukkaantuneiden valituksia ja
väkijoukon huutoja ja hälinää ja rupesi todella miettimään mitä
mahtoi oikeastaan tapahtuneen. Kerran oli American Cityssä ollut
maanjäristys -- olisikohan tämä toinen. Tai olisikohan Main kadulla
sattunut tulivuoren purkaus! Tai olisikohan kaasujohto räjähtänyt?
Ja mahtaakohan se nyt jo olla ohi, vai räjähtäneekö tuo vielä? Jos
tulivuori jatkaisi purkamistaan, niin työntäisi se luonnollisesti
Petterin laatikkoineen seinästä sisälle Guggenheimin osastokauppaan?

Petteri odotti, kuunnellen tuskissa vääntelehtelevien ihmisten
kamalia voihkeita ja rukouksia toisille lopettamaan heidät. Sitten
kuuli hän komentosanoja ja käsitti poliiseja olevan tulossa ja
tietysti myöskin pian sairasvaunuja. Ehkä hänkin oli jotenkin
loukkautunut ja olisi kai parasta kömpiä esille että saisi hoitoa.
Mutta äkkiä Petteri muisti vatsansa; ja hänen älynsä, joka
oli kärkeytynyt kaksikymmentä vuotta kestäneessä kamppailussa
vihamielistä maailmaa vastaan, äkkäsi käyttää hyväkseen tilaisuutta,
jossa oltiin. Hänen täytyy olla olevinaan loukkaantunut,
vaarallisesti; hänen täytyy olla tiedotonna, tyrmistyneenä, hermot
pilalla; sitten ne ehkä korjaavat hänet sairaalaan, pistävät
pehmoselle vuoteelle ja antavat ruokaa -- ehkä antavat olla siellä
viikkokausia, ja vieläpä voivat antaa rahaakin, kun hän on "parannut."

Tai ehkä antavat hänelle työpaikan sairaalassa, jotakin helppoa,
jossa ei tarvita muuta kuin terävää älyä. Ehkäpä sairaalan päälääkäri
tarvitsee jonkun pitämään silmällä toisia lääkäreitä, jotteivät nämä
olisi huolimattomia tai rakastelisi hoitajattaria -- se voisi olla
hyvinkin mahdollista. Näin oli ollut orpokodissa, jossa Petteri oli
osan lapsuusajastaan, kunnes karkasi. Näin oli myöskin suuressa
Jimjambon temppelissä, jota piti Pashtian el Kalandra, Eleuterilaisen
Exoticismin päänoita. Petteri oli työskennellyt tuon salaperäisen
laitoksen keittiörenkinä, ja oli menestynyt toimessaan niin,
että oli vähitellen kohonnut päänoidan neuvonantajan, Tushbarin,
neuvonantajaksi.

Missä tahansa oli ryhmä ihmisiä ja rahasto "hoidettavana", siellä
tiesi Petteri olevan yllin kyllin salapuremista, skandaaleja,
juoruja ja vakoilua -- selvästikin mainio tilaisuus miehelle,
joka osaa älyään käyttää. Voi kuulua ihmeelliseltä että Petteri
ajatteli tällaisia juuri kun maa oli auvennut, ilma muuttunut
hirmuiseksi jyrinäksi ja sokaisevaksi leimaukseksi, ja heittänyt
hänet rakennuksen seinään ja pudottanut puoli veristä naisen ruumista
hänen päälleen; mutta Petteri oli aikaisimmasta lapsuudestaan elänyt
"järjellään" eikä millään muulla, ja sellainen oppii käyttämään
älyään kaikkein sekasortoisimmassakin tilanteessa. Petterin harjotus
oli ollut perinpohjainen; hän oli joskus miettinyt muiden muassa
sitäkin, mitä hän tekisi, jos kaikesta huolimatta holirollarit
sattuisivat olemaan oikeassa ja äkkiä Gabriel töräyttäisi torveensa
ja Petterin tulisi seisoa kasvoista kasvoihin Jesuksen kanssa, jolla
pukunaan olisi vain pitkä yöpaita.



III.


Petterin miettimisen katkaisi se, että laatikko vedettiin rakennuksen
vierustalta. "Aha!" sanoi joku.

Petteri voihki, mutta ei avannut silmiään. Laatikko vedettiin etemmäs
ja pari silmiä tirkisti laatikkoon: "Mitäs sinä piilottelet?"

"Mi-mi-täh?" änkötti Petteri heikosti.

"Loukkaantunutko?" uteli ääni.

"En tiedä", mutisi Petteri.

Laatikkoa kallistettiin, ja Petteri luisti kadulle. Petteri avasi
silmänsä ja näki pari kolme poliisia kumarruksissa ympärillään; hän
voihki taas.

"Mitenkäs sinne olet päässyt?" kysyi muuan poliiseista.

"Konttasin."

"Miksi?"

"Päästäkseni pakoon sitä -- mikä se oli?"

"Pommi", sanoi eräs poliiseista, ja Petteri hämmästyi niin, ettei
hetkeen muistanut olla lainkaan tyrmistynyt.

"Pommi!" huudahti hän; ja samassa nosti eräs poliisi hänet pystyyn.

"Voitko seistä?" kysyi hän. Petteri koetti ja huomasi että voi, ja
unohti ettei hän voinut. Hän oli kauttaaltaan veren ja lian peitossa,
eikä lainkaan esiintymiskunnossa, mutta hän oli todella hyvillään
havaitessaan että kaikki jäsenet olivat paikoillaan.

"Mikä nimi?" uteli poliisi, ja kun Petteri vastasi, kysyi hän: "Missä
olet työssä?"

"Ei ole työpaikkaa", vastasi Petteri.

"Mikä oli viimeinen työpaikkasi?" Ja sitten kysyi toinen poliisi:
"Miksi sinä konttasit tuonne?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Halusin päästä pakoon."

Poliisit näyttivät pitävän epäluulonalaisena sitä, että hän niin
kauvan pysyi piilossa. He olivat itsekin kiihdyksissään; kamala rikos
oli tehty, ja he hakivat sen tekijää, tai jälkiä tekijästä. Muuan
siviilipukuinen mutta vaikutusvaltainen mies tuli lisäksi siihen
ja alkoi hyökkäillä Petterin kimppuun kyselyillä, kuka hän oli,
mistä hän oli tullut ja mitä tekemistä hänellä oli väkijoukossa?
Luonnollisestikaan ei Petteri voinut antaa tyydyttäviä vastauksia
näihin kyselyihin. Hänen toimensa oli ollut tavaton eikä suinkaan
luottamusta herättävä, eikä hän pystynyt sydämensä aivoituksia
tyydyttävästi selittämään tälle epäluuloiselle kyselijälle. Mies oli
iso ja uhkaavannäköinen, päätänsä pitempi kuin Petteri, ja kun hän
puhui, kumartui hän ja tuijotti Petterin silmiin, ikäänkuin etsisi
synkkiä salaisuuksia Petterin kallon sisältä. Petteri muisti että hän
oli olevinaan sairas, hänen silmänsä menivät kiinni ja hän horjahti,
joten poliisien oli tuettava häntä.

"Haluan puhutella tätä miestä", sanoi kyselijä. "Viekää hänet
sisälle." Yksi poliiseista tarttui Petteriä kainalosta, toinen
toisesta, ja niin he puoliksi taluttaen, puoliksi kantaen, laahasivat
hänet kadun poikki erääseen rakennukseen.



IV.


Rakennuksessa oli suuri kauppa, jonka poliisit olivat avanneet.
Sisällä oli lattialle asetettuina loukkaantuneita, joita lääkärit
ja muut hoitelivat. Petteri kuletettiin käytävää pitkin huoneeseen,
missä istui ja seisoi useita muita miehiä enemmän tai vähemmän
kurjassa tilassa, ne olivat miehiä, joiden vastauksiin poliisit eivät
olleet tyytyväisiä ja joita nyt pidettiin täällä vartioituina.

Petterin poliisit asettivat seinää vasten seisomaan ja alkoivat
tutkia hänen taskujaan, vetäen esille niiden hävettävän sisällön --
likasen räsyn, kaksi kadulta noukittua sauhukkeen pätkää, rikkinäisen
piipun ja kellon, joka joskus oli maksanut dollarin, mutta joka nyt
oli niin epäkunnossa, että se ei kelvannut edes panttilainaajalle.
Sen enempää heillä ei Petterin mielestä olisi ollut oikeutta löytää.
Mutta löytyipä vieläkin -- lentolehtinen, jonka Petteri oli pistänyt
taskuunsa. Poliisi joka sen löysi, vilkasi siihen ja huudahti:
"Jumalani!" Hän tuijotti Petteriä, tuijotti sitten toiseen poliisiin
ja antoi lentolehden hänelle.

Samalla hetkellä se siviilipukuinen mies tuli huoneeseen. "Mr.
Guffey!" huusi poliisi. "Katsokaa tätä!" Mies otti lehtisen, vilkasi
siihen, ja Petteri hämmästyneenä ja hämillään, huomasi erään
hirvittävän seikan. Oli aivan kuin mies olisi äkkiä kadottanut
järkensä. Hän tuijotti Petteriin ja näytti siltä kuin mustien kulmien
alla olevat pistävät silmät putoisivat pois päästä.

"Vai niin!" hän huusi, "vai saimme me sinut kiinni!" Lehtistä
pitelevä käsi vapisi ja toinen käsi ojentautui kuin petoeläimen
käpälä ja tarttui Petterin kaulukseen ja kiinnitti sitä kunnes
Petteri oli kuristua. "Sinä heitit sen pommin!" sähisi hän.

"Mi-mitä?" änkötti Petteri tuskin kuuluvin äänin. "P-p-pommin?"

"Tunnusta!" huusi mies ja toi naamansa melkein kiinni Petteriin,
irvellä ikenin kuin aikoisi purasta palan Petterin nenästä.
"Tunnusta! Pian! Kuka auttoi sinua?"

"Ju-jumalani!" sanoi Petteri. "En tiedä mitä te tarkotatte."

"Uskallatko valehdella minulle?" karjui mies ja puisti Petteriä kuin
aikoisi ravistaa hampaat hänen suustaan. "Älä kieräile! Kuka auttoi
sinua laittamaan pommin?"

Petterin ääni nousi kauhistuneeseen kiruntaan. "En ole nähnyt pommia.
En tiedä, mistä puhutte."

"Tule tänne", sanoi äkkiä mies ja lähti ovea kohti. Petterin olisi
ollut mukavampi, jos mies olisi kääntänyt hänet ympäri, pidellen
häntä niskasta; mutta kaippa hän piti Petterin ruumiillisen
hyvinvoinnin kerrassaan mitättömänä ottaa huomioonsa -- hän vain
piteli Petteriä rinnuksista ja puoleksi kantaen, puoleksi lykäten
raahasi hänet ulos ovesta ja käytävää pitkin rakennuksen takaosaan.
Ja koko matkan sähisi hän Petterille päin silmiä: "Kyllä minä sen
puristan sinusta irti! Älä luulekkaan että voit minulle valehdella!
Valmistau nyt, tulet varmasti tunnustamaan."

Mies avasi oven ja vei Petterin jonkunmoiseen varastohuoneeseen sekä
läimäytti oven kiinni. "Nyt, anna kuulua!" sanoi hän. Mies pani
taskuunsa sen lentolehden, tai mikä lie ollut -- Petteri ei koskaan
sitä enää nähnyt eikä ikinään tiennyt mitä siinä oli. Vapaalla
kädellään mies äkkiä tarttui Petterin käteen, tai oikeammin sormeen,
ja väänsi sitä taaksepäin vihlovan rajusti. "Oh!" kiljui Petteri.
"Lakatkaa!" Ja sitten villisti kirkuen: "Te katkasette sen!"

"Niin teenkin! Aijon katkaista jokaisen luun ruumiistasi! Revin
kynnet sormistasi; revinpä silmät päästäsikin, jos tarvitaan! Kerro,
kuka auttoi sinua valmistamaan tuon pommin!"

Petteri kirkui tuskaisia vastalauseita; hän ei ollut koskaan
kuullutkaan mistään pommista eikä tiennyt mitä mies tarkotti; hän
kiemurteli ja vääntelehti ja sujutti ruumistaan taapäin koettaen
lieventää väännyksissä olevan sormensa kamalaa tuskaa.

"Valehtelet!" väitti Guffey. "Tiedän että valehtelet. Kuulut siihen
roikkaan."

"Mihin roikkaan? Ai! En tiedä mitä tarkotatte!"

"Sinä olet niitä punikkeja, olethan?"

"Punikkeja? Mitä ne ovat?"

"Koetatko sinä selittää minulle ettet tiedä mitä punikit ovat?
Olethan levittänyt niitä lentolehtiä kaduilla?"

"En ole koskaan nähnyt lentolehtiä", intti Petteri. "En tiedä mitä
niissä on; en tiedä mitä ne ovat."

"Ja luuletko täyttäväsi minut tuollaisella!"

"Eräs nainen antoi minulle sen lehtisen kadulla. Ai-ai! Lakatkaa!
Jessus! Kuuletteko, en koskaan ole lukenut sitä lehtistä."

"Uskallatko vielä valehdella?" ärjyi mies, nostattaen vimmaansa
uudelleen. "Vaikka olen nähnyt sinut punikkien seurassa! Tiedän
teidän vehkeenne ja aijon puristaa sen ulos sinusta." Hän sieppasi
Petterin kalvosesta kiinni ja alkoi sitä väännellä, ja Petteri oli
mennä nurinniskoin koettaessaan pelastua, kirkuen lakkaamatta: "En
tiedä! En tiedä!"

"Mitä hyvää sinulle on siitä, että noita miehiä suojelet?" kyseli
mies. "Mitä hyvää on sinulle siitä, että hirtämme sinut ja he
pääsevät pakoon?"

Mutta Petteri kirkui ja volisi vain äänekkäämmin.

"Ne kerkiävät mennä pois kaupungista", jatkoi mies. "Jos sanot pian,
niin ehdimme saada heidät kiinni, ja sitten minä annan sinun mennä.
Käsitätkö? Emme tee sinulle mitään, jos tunnustat ja sanot kuka pani
sinut tekemään tämän. Tiedämme että sinä et ole tätä suunnitellut;
haluamme saada kiinni pääpukarit."

Hän alkoi houkuttelemaan ja imartelemaan Petteriä; mutta sitten kun
Petteri vastasi vain tuolla kiusallisella: "En tiedä", väännäytti
hän lisää Petterin kalvosta, ja Petteri ulisi melkein järjettömänä
pelosta ja tuskasta -- mutta aina vain kertoen että hän ei tiedä
mitään, ei sanaakaan mistään pommista.

Lopuksi Guffey väsyi tähän tuloksettomaan tutkintoon; tai ehkä
hänelle pisti päähän että tämä on liian julkinen paikka mitään
"kolmatta astetta" varten -- joku saattoi vaikka kuunnella oven
ulkopuolella. Hän päästi irti Petterin kalvosen, kallisti taapäin
hänen päätään, jotta Petterin pelästyneet silmät tuijottivat hänen
omiinsa.

"Nyt, nuori mies", sanoi hän, "kuuleppa. Juuri nyt ei minulla ole
enempää aikaa, mutta sinä menet vankilaan, olet minun vankini, ja
totuttele itseäsi siihen ajatukseen että ennemmin tai myöhemmin minä
puristan sinusta irti tämän. Voi kulua päivä, ehkä kuukausikin, mutta
lopuksi kuitenkin kerrot minulle tästä pommisalaliitosta ja sen,
kuka on painattanut noita valmistuneisuusvastaisia lentolehtisiä,
sekä myöskin noista punikeista, joiden joukkoon kuulut. Sanon tämän
siksi että voit miettiä sitä -- mutta pidä suusi kiinni, älä sano
kenellekään sanaakaan, tai kiskon kielen irti kurkustasi."

Sitten, ottamatta lainkaan huomioonsa Petterin ulinaa, tarttui Guffey
häntä niskasta ja marssitti pitkin käytävää takasin, ja luovutti
hänet eräälle poliisille. "Viekää tämä mies kaupungin vankilaan",
sanoi hän, "pankaa hänet rotkoon ja pitäkää siellä kunnes tulen,
älkääkä antako hänen puhutella ketään. Jos hän yrittää, niin iskekää
turpa mäsäksi." Poliisi otti nyyhkivää Petteriä käsivarresta ja
marssitti ulos rakennuksesta.



V.


Tähän mennessä olivat poliisit saaneet väkijoukon ulommaksi ja köysiä
oli asetettu poikki kadun pitämään heitä aisoissa, ja köysien välissä
oli muutamia sairasvaunuja ja pari poliisiautoa. Petteri työnnettiin
yhteen poliisiautoista, poliisi istui hänen viereensä, kello soi ja
auto lähti hiljalleen tunkeutumaan väkijoukon läpi. Puoli tuntia sen
jälkeen auto saapui suuren kivivankilan luo ja Petteri marssitettiin
sisälle. Ei mitään muodollisuuksia, Petterin nimeä ei kirjotettu
mihinkään kirjoihin, ei otettu sormijäljennöksiä; joku korkeampi
voima oli antanut äänensä kuulua, ja Petterin kohtalo oli valmis.
Hänet asetettiin hissiin, laskettiin kellarikerrokseen, sitten vielä
kivirappuja alas yhä syvempään kellariin. Siellä oli rautaovi ja
siinä ylhäällä tuuman levyinen ja kuusi tuumaa pitkä rako. Tämä oli
"rotko", ja sinne Petteri tuupattiin. Ovi paukahti, lukko ratisi;
sitten oli kaikki hiljaa ja pimeää. Petteri lysähti kylmälle
kivilattialle toivottomaan ja kauhistuttavan kurjaan läjään.

Nämä seikat olivat tapahtuneet niin hirveän nopeasti, että Petteri
tuskin oli voinut niitä seurata. Mutta nyt hänellä oli kylliksi
aikaa; hänellä ei ollutkaan muuta kuin aikaa. Hän voi miettiä tätä
juttua ja havaita kuinka kaamean metkun kohtalo oli hänelle tehnyt.
Hän makasi rotkon kivilattialla, ja aika kului; hän ei voinut
sitä mitata, ei aavistustakaan kuluiko tunteja vai päiviä. Tässä
kivikomerossa oli kylmä ja kostea; sitä kutsuttiin "jäähdyttäjäksi"
ja käytettiin rajujen ja vääjäämättömien lämpömäärän vähentämiseen.
Se oli työtäsäästävä laitos; yksinkertaisesti vain mies sinne
viskattiin -- ja unohdutettiin sinne -- hänen oma kidutettu mielensä
piti huolen lopusta.

Ja varmastikaan ei koskaan tuohon mustaan rotkoon oltu heitetty
kidutetumpaa mieltä kuin Petteri Gudgen. Vieläkin hirvittävämmäksi
teki tämän kaiken se, että se tapahtui niin täysin ilman syytä ja
niin arvaamatta. Että pitikin sellaista tapahtua Petterille, joka
aina oli pyrkinyt väistämään epämukavuutta, joka aina oli valmis
palvelemaan kaikkia, tekemään aina niinkuin käskettiin, jotta hänellä
olisi helppo työ, kyllin ruokaa ja lämmin nurkka nukkua. Mikähän oli
saanut kohtalon tekemään hänelle tämän kepposen -- hänhän oli nyt
asemassa ettei olisi voinut väistää kärsimyksiä, vaikka olisi tehnyt
mitä tahansa. Vaativat häntä kertomaan jotakin -- ja Petteri olisi
mielelläänkin kertonut mitä tahansa, mutta hän ei tiennyt.

Kuta enemmän hän mietti tätä, sitä enemmän hän suuttui. Se on
kamalaa! Hän nousi istualleen ja tuijotti mustaan pimeyteen. Hän
puhui itsekseen; hän puhui komeron ulkopuolella oleville; hän puhui
koko maailmalle, joka oli hänet unohtanut. Hän pauhasi ja itki. Hän
nousi seisaalleen ja heittelehtihe häkissään, joka oli kuutta jalkaa
kunnakin ja niin matala, että Petteri tuskin pystyi siinä seisomaan.
Hän takoi ovea sillä kädellään, jota Guffey ei ollut rusikoinut, hän
potki ja hän kirkui. Mutta kukaan ei vastannut, ja hänen tietääkseen
ei kukaan kuullut.

Kun hän oli uuvuttanut itsensä, lyyhistyi hän lattialle ja
vaipui kummituksia täynnä olevaan uneen; ja heräsi sitten taas
todellisuuteen, joka oli kamalampi kuin mikään painajainen. Se
kauhea mies tulee takasin hänen kimppuunsa! Ja kiduttaa häntä ja
koettaa saada hänet kertomaan sellaista, josta hän ei tiennyt. Kaikki
männingäiset ja paholaiset, joita on keksitty lasten mielikuvitusta
pelottamaan, eivät olleet mitään Petterin mielestä sen kuvan
rinnalla, joka hänellä oli Guffeystä.

Kun useita ijankaikkisuuksia oli kulunut Petterin koppiin
sulkemisesta, kuuli hän ääniä oven ulkopuolella ja ovi avattiin.
Petteri koetti etsiä suojaa nurkasta luullen Guffeyn tulevan. Jotakin
rapinaa kuului lattiaa vasten ja sitten taas lyötiin ovi kiinni, ja
oli yhtä hiljaista kuin ennenkin. Petteri kopeloi ja huomasi että
lattialle oli asetettu palanen leipää ja astiaan vettä.

Sitten kului lisää ijankaikkisuuksia ja Petterin raivoamiset
uudistuivat; sitten taas tuotiin vettä ja leipää, ja Petteri
ihmetteli, tuotiinko sitä kahdesti päivässä, vai oliko tämä toinen
päivä? Ja kauvankohan ne mahtavat pitää hänet siellä? Olikohan
niitten tarkotus tehdä hänet hulluksi? Hän kyseli näitä mieheltä,
joka toi leivät ja veden, mutta tämä ei vastannut, hän ei yleensä
puhunut sanaakaan koskaan. Petterillä ei ollut "rotkossaan" muuta
seuraa kuin jumalansa, ja Petteri ja hänen jumalansa eivät olleet
oikein hyvät tuttavat eikä Petteri halunnut olla kahden kesken hänen
kanssaan.

Enimmän kuitenkin kiusasi Petteriä kylmä; se tunki läpi luiden ja
hänen hampaansa lotisivat yhtenään. Vaikka hän koetti liikkuakin,
ei hän voinut pysyä lämpimänä. Kun ovi avattiin, rukoili Petteri
peittoa; joka kerralla hurjemmin kuin ennen. Hän kirkui että hän
oli kipeä, että hän oli loukkaantunut räjähdyksessä, että tarvitsi
lääkäriä, että hän kuolee! Mutta koskaan ei tullut minkäänlaista
vastausta. Petteri makasi kivilattialla väristen ja itkien,
väännellehden ja houraten, menettäen joskus tajuntansa, eikä koskaan
tiennyt, oliko hän hereillä vai unessa, eläväkö vai kuollut. Hänen
houraillessaan olivat nuo hänen kiduttajansa olevinaan hirviöitä,
jotka kulettivat häntä pitkiä matkoja ja heittelivät häntä tuskien ja
kauhujen kuilusta toiseen.

Mutta vaikka Petterin sairaan mielikuvituksen luomat kuvat
olivat monet ja oudot, ei niistä yksikään ollut niin kaamea kuin
todellisuus, joka juuri silloin vallitsi American Cityssä ja rakensi
kohtaloa pienelle miespoloiselle, jonka nimi oli Petteri Gudge.
American Cityssä asui ryhmä miehiä, jotka olivat ottaneet haltuunsa
kaupungin teollisuudet ja hallitsivat kaupunkilaisten elämää. Tämä
ryhmä, joka oli vallannut itselleen vallan kaupungin liike-elämässä
ja hallinnossa, oli nostanut vastaansa uuden ja nopeasti kasvavan
voiman, järjestyneen työväestön, joka oli päättänyt murtaa
kapitalistien harvainvallan ja ottaa vallan omiin käsiinsä. Taistelu
näiden kahden ryhmän välillä oli kärjistymäisillään huippuunsa.
Ne olivat kuin kaksi voimakasta painijaa, jotka olivat tarttuneet
toisiinsa kuolinottein; kuin kaksi tappelevaa jättiläistä, jotka
kiskovat puita juurineen ja taittavat kalliosta lohkareita lyödäkseen
mäsäksi vastustajansa pään. Ja Petteri parka -- mikä hän oli?
Muurahainen, joka sattui näiden taistelijoiden tielle. Maa tärisi
jättien jalkojen alla, sora lensi, ja onneton muurahainen kierieli
puoleksi hautaantuneena, kunnes -- läiskisi -- jättiläisjalka astui
siihen, missä hän ponnistelihe ja huohotti.



VI.


Petteri oli ollut "rotkossa" ehkä kolme päivää, ehkä viikon -- hän
ei tiennyt eikä kukaan koskaan sanonut. Ovi avattiin ja ensi kerran
kuuli hän taaskin äänen, "Tule tänne."

Petteri oli toivonut saada kuulla ihmisäänen, mutta nyt hän painui
kauhistuneena nurkkaan. Ääni oli Guffeyn ääni, ja Petteri tiesi, mikä
häntä odotti. Hänen hampaansa alkoivat taaskin lyödä loukkua ja hän
ulisi: "En tiedä mitään! En voi kertoa mitään!"

Käsi työnnettiin loukkoon ja se tarttui häntä kaulukseen, ja hän
havaitsi kulkevansa Guffeyn edessä pitkin käytävää. "Suu poikki!"
sanoi Guffey vastaukseksi hänen ukinaansa ja kuletti hänet erääseen
huoneeseen, heitti kun räsynipun tuolille, veti toisen tuolin
itselleen ja istui vastapäätä Petteriä.

"Kuule nyt", sanoi hän. "Otappa huomioon mitä sanon. Haluatko mennä
rotkoon takasin?"

"E-en", ulisi Petteri.

"No, tiedä sitten että tulet viettämään koko elämäsi tuossa
rotkossa, paitsi kun puhuttelet minua. Ja kun minua puhuttelet, niin
väännetään sinusta kädet irti, tikkuja lyödään kynsien alle, nahkasi
korvennetaan tulitikuilla -- kunnes kerrot mitä haluan tietää. Kukaan
ei sinua auta, ei kukaan sinusta edes tiedä. Tulet pysymään täällä,
kunnes tunnustat."

Petteri ei voinut muuta kuin ulista ja nyyhkyttää.

"Katso nyt." jatkoi Guffey. "Olen ottanut selvää sinusta, tunnen
koko elämäsi siitä saakka kun olet syntynyt, eikä sinun auta koettaa
salata mitään. Tunnen sinun osasi tähän pommijuttuun eikä ole
vaikeakaan saada sinut hirteen. Mutta on joitakin seikkoja, joita en
voi todistaa niistä toisista. Ne ovat tärkeämpiä kuin sinä, ne ovat
oikeita perkeleitä, ja ne minä haluan saada käsiini, joten annan
sinulle tilaisuuden pelastaa nahkasi, ja sinun tulisi olla siitä
kiitollinen."

Petteri yhä nyyhki ja ulisi.

"Pidä kitasi!" karjasi mies. Ja sitten, pakottaen Petterin
tuijottamaan häntä silmiin, hän jatkoi: "Käsitätkö? Voit pelastua.
Eikä tarvitse tehdä muuta kuin kertoa mitä tiedät. Sitten pääset pois
eikä sinua enää häiritä. Pidämme sinusta hyvän huolen; teemme sinulle
elämän helpoksi."

Petteri tuijotti kuin hypnotisoitu lintu. Suuri ikävä täytti hänen
sielunsa -- ikävä vapauteen, huolettomuuteen, hyville päiville! Jos
vain tietäisi mitään, niin kertoisi; jos vain keksisi jotakin, jonka
kertoisi!



VII.


Äkkiä mies tarttui Petteriä käteen ja väänteli taaskin kalvosta, se
oli se sama kipeä, ennen kidutettu kalvonen. "Kerrotko?"

"Kertoisin jos tietäisin!" kirkui Petteri. "Jumalani, enhän voi!"

"Älä valehtele", sähisi mies. "Minä tiedän nyt, et voikkaan
valehdella enää minulle. Tunnet Jim Gooberin."

"En vähääkään", voivotteli Petteri.

"Valehtelet!" selitti toinen ja väännäytti Petterin kalvosta.

"Joo, joo, kyllä, kyllä, tunnen hänet!" kiljui Petteri.

"Se on parempi. Tietysti tunnet hänet", sanoi Guffey. "Minkä näköinen
mies hän on?"

"E-n tiedä. Iso mies."

"Valehtelet! Tiedäthän että hän on keskikokoinen mies!"

"Keskikokoinen."

"Onko hän tummaverinen?"

"On. Tummaverinen."

"Ja tunnethan hänen vaimonsa, musiikki-opettajan?"

"Joo, joo, kyllä tunnen."

"Ja olet käynyt heillä kotona?"

"Kyllä. Olen käynyt heillä kylässä."

"Missä heidän kotinsa on?"

"E-n tiedä -- tuota --"

"Neljännellä kadullako?"

"Neljännellä kadulla."

"Ja Goober palkkasi sinut kantamaan matkalaukkua, missä pommit
olivat, eikö niin?"

"Kyllä hän palkkasi minut."

"Ja hän kertoi sinulle mitä niissä oli?"

"Hän -- hän -- tuota -- en tiedä."

"Etkö tiedä, kertoiko hän?"

"Ke-ke-kertoi."

"Sinähän tunsit salaliiton perinpohjin?"

"Ky-kyllä, tiesin."

"Tunnethan Isaacsin, sen juutalaisen?"

"Tu-tunnen."

"Hänhän oli se mies, joka ajoi autolla?"

"Ky-kyllä, hän ajoi autolla."

"Minne hän ajoi?"

"H-hä-hän ajoi joka paikkaan."

"Hän ajoi tänne ja toi sen matkalaukun, eikö niin?"

"Ky-yllä hän ajoi."

"Ja tunnethan Biddlen, ja tiedäthän mitä hän teki, eikö niin?"

"Ti-iedän."

"Ja haluat kertoa kaiken, minkä tiedät, haluatko?"

"Ky-ky-kyllä kerron. Kerron mitä vain haluat --"

"Kerrot kaiken, mitä tiedät, eikö niin?"

"Kyllä, herra."

"Ja pysytkö sen kannalla? Etkö jänistä? Vai haluatko mennä takasin
rotkoon?"

"En, herra."

Sitten Guffey veti taskustaan kokoonkäännetyn paperin. Siinä oli
useita konekirjotettuja sivuja. "Petteri Gudge", sanoi hän. "Olen
tarkoin tutkinut elämäsi ja olen saanut selville, mitä olet tehnyt
tässä jutussa. Kun luet tämän, niin huomaat kuinka perinpohjin
tiedän. Et löydä ainoatakaan erehdystä." Guffey oli sanovinaan
sukkeluuden, mutta Petteri oli niin pelon vallassa, ettei tiennyt
maailmassa olevankaan mitään sellaista, jota nauruksi sanotaan.

"Tämä on sinun kertomuksesi, näetkö?" jatkoi Guffey. "Lue se nyt."

Petteri otti paperin vapisevaan käteensä, siihen, jota ei oltu
rusikoitu. Hän koetti lukea, mutta hänen kätensä vapisi niin, että
hänen täytyi asettaa paperi polvilleen ja sitten hän huomasi etteivät
hänen silmänsä olleet tottuneet valoon. Hän ei nähnyt kirjotusta.
"E-en voi", ulisi hän.

Guffey otti paperin häneltä. "Minä luen sen sinulle", sanoi hän.
"Kuuntele nyt tarkkaavaisesti että tiedät onko kaikki niinkuin
pitääkin."

Ja niin Guffey alkoi lukea monimutkaista lakipaperia: "Minä, Petteri
Gudge, vannottuani sanon ja selitän --" j.n.e. Se oli laaja ja
yksityiskohtainen kertomus miehestä, jonka nimi oli Jim Goober ja
hänen vaimostaan ja kolmesta toisesta miehestä, miten he olivat
palkanneet Petterin ostamaan pommintekotarpeita, miten Petteri
oli avustanut heitä valmistamaan pommeja talossa, jonka osote
oli merkitty, miten he olivat asettaneet pommit matkalaukkuun ja
helvetinkoneen räjäyttämään ne määrättynä aikana, miten jitney-ajuri
Isaacs oli kulettanut heidät määrättyyn kulmaukseen Main kadulla
ja miten he olivat jättäneet matkalaukun pommineen kadulle
valmistuneisuuskulkueen eteen.

Se oli hyvin yksinkertaista ja selvää ja kuunnellessaan Petteri oli
miltei itkeä ilosta käsittäessään että häneltä vaadittiin vain tämä,
jotta hän pääsisi pälkähästään. Nyt hän tiesi, mitä hänen toivottiin
tietävän -- ja nyt hän sen myöskin tiesi. Miksei Guffey ollut
kertonut sitä hänelle jo aikoja sitten, niin hän olisi säästynyt
sormen ja kalvosen vääntelemisiltä.

"Ja nyt", sanoi Guffey, "tämä on sinun tunnustuksesi?"

"Ky-kyllä", sanoi Petteri.

"Ja seisot sen takana vääjäämättä?"

"Ky-kyllä."

"Nyt voimme luottaa sinuun? Ei mitään verukkeita enää?"

"Ky-kyllä."

"Vannotko että tämä on totta?"

"Vannon."

"Etkä anna kenenkään houkutella itseäsi kieltämään tätä -- vaikka
sinulle sanottaisiin mitä."

"E-en", sanoi Petteri.

"Hyvä", sanoi Guffey, ja äänessään kuului tyytyväisyys, jota
liikemies tuntee, kun on tehnyt hyvän kaupan. Hän puhutteli Petteriä
miltei inhimillisesti jatkaessaan: "Katso nyt, Petteri, sinä olet
meidän miehemme ja me luotamme sinuun. Ymmärrät tietysti että meidän
on pidettävä sinua täällä, mutta sinun ei tarvitse olla vankina ja
me kohtelemme sinua hyvin. Asetamme sinut vankilan sairaalaan, saat
hyvää ruokaa eikä tarvitse tehdä mitään. Noin viikon kuluttua tulee
sinun esiintyä todistajana suurvalamiehistön tutkinnossa. Mutta sillä
välin -- ei sanaakaan kenellekään! Voivat koettaa houkutella sinulta
joitakin tietoja tästä, mutta älä puhu tästä asiasta kenellekään
muulle kuin minulle. Minä olen sinun herrasi, ja minä sanon mitä saat
puhua ja pidän huolta sinusta kokonaan. Käsitätkö kaiken?"

"Ky-ky-yllä", sanoi Petteri.



VIII.


Taru kertoo, että oli kerran neekeri, joka sanoi, että hän mielellään
loukkasi varpaansa, koska tuntui niin hyvältä, kun se heitti
pakottamasta. Tämän saman periaatteen mukaan oli Petterin hyvä olla
American Cityn vankilan sairaalassa. Hänellä oli mukava vuode,
kylliksi ruokaa, eikä tarvinnut tehdä kerrassaan mitään. Hänen kipeät
jäsenensä paranivat, hän lihoi, ja hänen vilkas järkensä alkoi tutkia
olosuhteita ympärillään saadakseen selville, miten voisi saada tämän
tilanteen pysyväiseksi ja miten lisätä oloonsa pientä ylellisyyttä,
joka tekee elämän elämisen arvoiseksi.

Sairaalan isäntänä oli vanha mies, nimeltä Doobman. Hänet oli
nimitetty virkaansa sen takia, että hän oli erään valtuusmiehen
sukulainen. Hän oli ollut virassaan kuusi vuotta ja tällä ajalla
lihonut yhtä nopeasti kuin Petteri nyt. Hän oli saapunut asteeseen,
missä hän ei mitenkään halunnut lähteä nojatuolistaan, jos suinkin
voi sen välttää. Petteri havaitsi tämän ja niin kykeni tekemään
itsensä hyödylliseksi pikkuasioissa. Mr. Doobmanilla oli myöskin
muuan salainen synti; hän nuuskasi, eikä halunnut kurin takia, että
tämä kamala seikka tulisi tunnetuksi. Sen vuoksi hän piti tapanaan
odottaa, että jokaisen selkä oli käännetty häneen, jolloin hän
vetäsi nenäänsä hyppysellisen nuuskaa. Petteri huomasi tämän, ja
kohteliaasti käänsi selkänsä.

Jokaisella tässä sairaalassa oli joku salainen synti, ja Mr.
Doobmanin velvollisuus oli tukahduttaa kaikkien muiden synnit.
Sairaalan asujiin lukeutui useita vangeista, joilla oli rahaa,
jotta voivat maksaa mukavuuksista. He halusivat tupakkaa, viinaa,
cocainia ja muita huumausaineita, ja jotkut heistä halusivat
tilaisuuksia harjottaa ilettäviä ja nimettömiä irstailuja. Kaiken
rahan minkä he saivat salakuletetuksi vankilaan, kuluttivat he
mielellään, jos saivat halunsa tyydytetyiksi. Ja entäs sitten
sairaalan palveluskunta? Kaikki sen jäsenet olivat politiikkojen
nimittämiä, hylkyjä, jotka eivät olleet kyenneet täyttämään tointaan
liikemaailmassa ja olivat halunneet helpon työpaikan, niinkuin
Petterikin. He ottivat lahjoja ja olivat valmiit antamaan lahjoja
Petterille, jos tämä pettäisi Mr. Doobmania; Doobman taas oli valmis
antamaan Petterille yhtä ja toista etua, jos Petteri toisi hänelle
salaisia tietoja. Tällaisessa tilanteessa oli järkevän miehen helppo
koota rahaa.

Yleensä oli Petteri Doobmanin puolella, sillä hän oli katkerista
kokemuksista oppinut, että oli viisainta pysyä rehellisenä. Sairaalan
henkilökunta kutsui Doobmania "äijäksi" -- ja varhaisimmasta
lapsuudesta oli Petterin elämässä ollut aina joku "äijä", vallan
lähtökohta ja mukavuuksien luoja. Ensin oli ollut Drubbin
"äijä", jolla aamusta iltaan oli vihreät silmälasit päässä ja
rinnalla kirjotus: "Olen sokea", ja jota väsyneet pikkulapset
taluttivat pitkin katua. Mutta iltasin kun he saapuivat kotiinsa,
vinttikamariin, otti "äijä" vihreät lasit silmiltään ja ihan helposti
kykeni näkemään Petterin, ja jos Petteri oli tehnyt pienimmänkään
erehdyksen päivän kuluessa, sai hän selkäänsä.

Kun Drubb vangittiin, vietiin Petteri orpokotiin, ja siellä oli
toinen "äijä" ja sama kuuliaisuusläksy opittavana. Petteri karkasi
orpokodista, ja sitten tuli Pericles Priam pakotuksen parantajineen,
ja Petteri oli tutkinut hänen heikkouksiaan ja palvellut niitä. Kun
Pericles oli nainut rikkaan lesken ja tämä potkinut Petterin kadulle,
tuli Jimjambon temppeli, ja uusi "äijä", talonhaltija Tushbar
Akrobas -- kauhea vihassaan, mutta antelias, kun oli oppinut häntä
imartelemaan ja valmistamaan hänelle tilaisuuksia nautinnoihin. Koko
tämän pitkän ajan oli Petterin ollut pakko "notkistaa polveaan";
se oli tullut hänelle vaistomaiseksi -- vaistoksi, jonka alku
oli vanhempi kuni hänen kaksikymmentä vuottaan, vanhempi kuin
kaksikymmentä tuhatta vuotta ja ehkä kymmenen kertaa kaksikymmentä
tuhatta vuotta, jonka alku oli silloin kun Petteri hioi piikivestä
nuolenpäätä jollekin lauman "äijälle" ja näki kapinallisten nuorten
miesten joutuvan tiikerien saaliiksi.



IX.


Petteri havaitsi pian että hän on jotakuinkin tärkeä henkilö
sairaalassa. Hän oli päätodistaja huomattavassa Goober-jutussa,
josta koko kaupunki ja koko maakin puhui. Tiedettiin että hän tulisi
todistamaan valtion puolesta, mutta mitä hän tiesi ja mitä hän tulee
kertomaan, oli salaisuus, ja Petteri "piti suunsa" ja oli tärkeän
näköinen ja nautti herättämästään huomiosta.

Mutta eihän ollut mitään syytä, miksi hän ei voisi kuunnella toisten
puheita, ei mitään syytä, miksi hän ei ottaisi perinpohjin selvää
tästä jutusta, jotta hän tulevaisuudessa tietäisi mitä tehdä. Hän
kuunteli mitä "äijä" Doobman sanoi, mitä hänen ruotsalainen apurinsa,
Jan Christian sanoi, mitä cocainin nauttija, Gerald Leslie sanoi.
Kaikilla näillä, ja vielä muillakin, oli ystäviä "ulkopuolella",
jotka "tiesivät." Yksi kertoi yhtä, toinen aivan päinvastaista;
mutta Petteri punnitsi vehkeilyjen terottamalla älyllään kaiken,
minkä kuuli, eikä aikaakaan, niin oli hän varma että hän tiesi jutun
kokonaan.

Jim Goober oli huomattu työväen johtomies. Hän oli järjestänyt
raitiotietrustin työläiset ja johtanut suurta lakkoa. Hän oli
myöskin määrännyt rakennuslakkoja, ja jotkut sanoivat, että hän oli
räjäytellyt puolivalmiita rakennuksia ja tehnyt siitä pilaa. Joka
tapauksessa halusivat kaupungin liikemiehet laittaa hänet sellaiseen
paikkaan, että hän ei enää voisi heitä häiritä; ja kun joku
tuntematon mielipuoli oli heittänyt pommin valmistuneisuuskulkueen
eteen, olivat kaupungin suurmiehet päättäneet, että nyt tuli
tilaisuus jota he ovat etsineet. Guffey, joka oli "hoivannut"
Petteriä, oli raitiotietrustin salapoliisikunnan pää, ja hänet oli
asetettu tätä hommaa johtamaan. Pomot vaativat tuloksia eivätkä
luottaneet lahjoja ottavaan ja kykenemättömään poliisilaitokseen. He
olivat vanginneet Gooberin, hänen vaimonsa ja kolme hänen roikkansa
jäsentä, ja kaupungin sanomalehtien kautta levittivät he propagandaa
valmistaakseen yleisöä kaikkien näiden viiden henkilön hirttämiselle.

Ja tämä oli luonnollisestikin niin kuin sen pitikin olla; Jim
Goober oli Petterin mielestä vain pelkkä nimi eikä edes sen
arvoinen kuin yksi ainoa hänen aterioistaan. Petteri ymmärsi mitä
Guffey oli tehnyt, ja hänen mielestään ainoa seikka, missä Guffey
oli menetellyt epäviisaasti, oli se, ettei hän ollut heti alussa
kertonut asiaansa Petterille, ettei olisi tarvinnut rusikoida hänen
käsiään. Mutta, arveli Petteri, Guffey oli kai tarkottanut antaa
hänelle läksytyksen, voidakseen olla hänestä varma. Ja Petteri
oli oppinut läksynsä ja hänen tarkoituksensa oli nyt näyttää tämä
selvästi Guffeylle ja Doobmanille.

"Pidä suusi kiinni!" oli Guffey sanonut, eikä Petteri koskaan sanonut
sanaakaan Goober-jutusta. Mutta luonnollista oli, että hän puhui
muista asioista. Ei kukaan voinut pysyä mykkänä aamusta iltaan, ja
Petterin heikkoutena oli kertoa seikkailuistaan ja niistä viekkaista
metkuista, joilla oli pettänyt edellisen "äijänsä." Ja niin kertoi
Petteri cocainia nauttivalle Gerald Leslielle Pericles Priamista, ja
kuinka monta tuhatta dollaria he olivat petkuttaneet yleisöltä ja
kuinka he kaksi kertaa olivat joutuneet linnaan petoksesta. Myöskin
kertoi hän Jimjambon temppelistä ja niistä oudoista ja uskomattomista
seikoista, joita siellä tapahtui. Pashtian el Kalandra, päänoita,
kertoi seuraajilleen olevansa yli kahdeksankymmentä vuotta vanha,
mutta todellisuudessa oli alle neljänkymmenen. Hän sanoi olevansa
persialainen prinssi, mutta oli syntynyt muutamassa Indianan
pikkukaupungissa, alkaen uransa kauppiaan juoksupoikana. Hän oli
syövinään vain kourallisen hedelmiä päivässä, mutta Petterin
toimiin kuului muun muassa avustaa ison paistin tai paahdetun kanan
valmisteluja. Nämä valmistettiin "pyhää sakramentillista toimitusta"
varten, niin sanottiin rohveetan seuraajille; mutta Petterille
annettiin aina näiden pyhien sakramenttien jäännökset ja hän ahmi ne
nahkoihinsa sangen sakramentillisesti ruokahuoneen oven suojassa.
Tämä oli yksi Petterin erikoisetuja, jonka hän ansaitsi pitämällä
rohveetalta salassa Tushbar Akrobasin varkauksia.

Ihmeellinen paikka oli Jimjambon temppeli. Oli salaperäisiä
alttareita seitsemän verhon takana, ja näiden takaa esiintyi päänoita
puettuna pitkään kerman väriseen kullalla kirjailtuun vaippaan,
vaaleanpunaisiin tohveleihin ja pyhyyttä kuvaavaan päähineeseen.
Sadat kuuntelivat hänen saarnojaan ja seurasivat hänen pyhiä
temppujaan -- useat niistä rikkaita yhteiskunnan "kerman" naisia,
jotka tulivat komeissa autoissaan. Myöskin oli koulu, jossa lapsille
opetettiin lahkon salaperäisiä pomiloita. Rohveetalla oli tapana
viedä näitä lapsia yksityishuoneisiinsa, ja liikkeellä oli kamalia
huhuja -- jotka loppuivat siihen, että poliisit tekivät tarkastuksen,
rohveetta karkasi, samoin talonhaltija ja Petteri, talonhaltijan
renki ja kaveri.

Myöskin piti Petteri mukavana kertoa Gerald Leslielle seikkailuistaan
holirollareiden joukossa, jonne hän oli joutunut etsiessään
tointa. Petteri oli liittynyt tähän lahkoon, oli oppinut "puhumaan
kielillä" ja miten on meneteltävä, kun kaatuu selälleen tuolineen
päivineen ja saa taivaallisen kunnian suonenvetokohtauksia.
Petteri oli saavuttanut pastori Gamaliel Lunkin luottamuksen,
ja pastori oli salaa palkannut hänet tekemään kirkon jäsenten
keskuudessa kiillotustyötä, jotta nämä kohottaisivat palkkaa tuolle
huonopalkkaiselle suonenvetotaiturille. Mutta vissit asianhaarat
olivat saaneet Petterin menemään suutari Smithersin puolelle, joka
suutari jo jonkun aikaa oli koettanut saada seurakunnan uskomaan,
että hän pystyy kierimään lujemmin ja nopeammin kuin pastori
Gamaliel. Mutta Petterillä oli tämä toimi ollut vain muutaman päivän
ennen kuin hän sai potkun varastettuaan rasvarinkelin.



X.


Näitä ja muita Petteri kertoi, ajatellen olevansa turvassa nyt, kun
oli oikein valtamiesten hoivassa. Mutta kun hän oli ollut parisen
kuukautta sairaalassa, käskettiin hänet eräänä päivänä konttoriin,
ja siellä oli Guffey, joka katseli häntä raivosta mustana. "Saatanan
hullu!" olivat hänen ensimäiset sanansa.

Petterin polvet tuntuivat heikoilta ja hampaat alkoivat lotista.
"Mi-mi-mitä?" huudahti hän.

"Enkö käskenyt sinun pitää suusi kiinni?" Ja Guffey oli sen näköinen,
kun hän aikoisi taaskin väännellä Petterin kalvosta.

"Mr. Guffey, en ole sanonut kenellekään. En ole puhunut sanaakaan
Goober-jutusta yhdellekään sielulle."

Petteri jatkoi inttämistään, mutta Guffey lopetti sen lyhyeen.
"Pidä suusi, pöhlö! Ehkä et ole puhunut Goober-jutusta, mutta olet
puhunut itsestäsi. Etkö ole kertonut jollekin, että olet ollut työssä
miehellä, jonka nimi on Kalandra?"

"O-o-len."

"Ja tiesit, että poliisit olivat hänen kintereillään, ja sinun myös?"

"Ky-yllä."

"Ja että sinut on vangittu patenttilääkkeillä huijaamisesta?"

"Kaikkivaltias Kristus!" kiljui Guffey. "Minkälaisen todistajan sinä
luulet itsestäsi tulevan?"

"Mutta", kirkui Petteri epätoivoisesti, "en kertonut kenellekään,
joka olisi vaarallinen. Kerroin vain -- --"

"Mistäs sinä tiedät, kuka on vaarallinen?" karjui salapoliisi,
lisäten sarjan raivoisia kirouksia. "Gooberin roikalla on vakoojia
keskuudessamme, heillä on joku tässä vankilassakin. He ovat saaneet
selvän sinusta ja sinun elämästäsi. Olet menettänyt meiltä pelin
kielevyydelläsi!"

"Oi, luojani!" kuiskasi Petteri tukahtunein äänin.

"Ajatteleppa itseäsi todistajatuolilla! Ajatteleppa mihin valoon
joudut valamiehistön silmissä! Matkustaa ympäri maata peijaten
ihmisiä patenttilääkkeillä -- ja linnaan vielä! Avustaa tuota
helvetin leipomaa lurjusta, Kalandraa --" ja Guffey lisäsi hirveitä
sanoja, jotka selostivat niitä pöyristyttäviä paheita, joista
päänoitaa oli syytetty. "Ja sinä olet ollut avustamassa tuollaista!"

"En ole koskaan tehnyt sellaista!" volisi Petteri. "En edes tiennyt
varmasti niistä."

"Kerro tuo valamiehistölle!" irvisteli Guffey. "Ne ovat käyneet
puhuttelemassa suutari Smithersiäkin, ja tulevat asettamaan hänen
vaimonsa todistamaan, että olet näpistelijä ja varas ja että hän
potki sinut ulos holirollareiden joukosta. Ja vain siksi, ettet
voinut pitää suutasi kiinni, niinkuin käskin."

Petteri itki ja ulisi. Hän laski polvilleen ja rukoili. Sanoi ettei
hän ollut tarkottanut mitään pahaa; hän ei ollut tiennyt ettei saanut
puhua entisyydestään; ei ollut tiennyt mikä on todistaja tai mitä
häneltä vaadittiin. Häntä oli kielletty puhumasta Goober-jutusta,
eikä hän ollut puhunut. Petteri itki ja nyyhki ja rukoili -- mutta
turhaan. Guffey määräsi hänet takasin rotkoon, selittäen tulevansa
todistamaan ja todistuttamaan, että Petteri itse oli se mies, joka
oli heittänyt pommin ja että Petteri, eikä Jim Goober, oli koko
salaliiton pää. Olihan Petteri allekirjoittanut tunnustuksen, jossa
sanottiin, että hän oli ottanut osaa pommin valmistukseen.



XI.


Taaskaan ei Petteri tiennyt, kuinka kauvan hän värisi mustassa
komerossa. Sen hän tiesi, että hänelle tuotiin vettä ja leipää kolme
kertaa ennen kuin Guffey tuli jälleen ja komensi ulos. Nyt istui
Petteri tuolilla läjässä, väännellen käsiään, kun raitiotietrustin
salapoliisi selosti hänelle uutta ohjelmaa. Petteristä ei enää
ollut todistajaksi. Salaliittoutuneet työläiset olivat koonneet
suuren puolustusrahaston, heillä olivat koko kaupungin ja koko
maan kaikki uniot takanaan. Niillä oli vakoojia, jotka koettivat
ottaa selvää syyttäjien jokaisesta toimesta ja todisteista, joita
syytettyjä vastaan koottiin. Guffey ei sanonut, että hän olisi
potkinut Petterin ulos vankilasta, jollei olisi pelännyt, että hän
menee Gooberin roikan puolelle ja kertoo mitä tietää; mutta Petteri
arvasi tämän kuunnellessaan Guffeyn selityksiä, ja huomasi ilokseen,
että vihdoinkin hän oli saanut oikean otteen hyvinvoinnin tikkaista.
Sormen ja kalvosen rusikoiminen ei ollutkaan tapahtunut aivan turhan
takia!

"Katso", sanoi Guffey, "asia on näin: Todistajaksi sinusta ei ole,
mutta vakooja sinusta tulee. Ne tietävät, että olet kielitellyt
ja että olen pitänyt sinua rotkossa. Ja nyt minä teen sinusta
marttyyrin. Käsitätkö?"

Petteri nyökkäsi; kyllä hän käsitti. Hänen erikoisominaisuutensa oli
käsittää tällaiset.

"Sinä olet rehellinen todistaja, ymmärrätkö? Minä olen koettanut
saada sinun valehtelemaan, mutta sinä et ole suostunut; ja nyt sinä
menet Gooberin roikan puolelle, ja he ovat mielissään. Ota selvä
kaikesta, ja tuon tuostakin laitan niin, että kohtaat jonkun, jota
myöten voit lähettää tietoja minulle. Käsitätkö?"

"Käsitän", sanoi Petteri mielissään. Sanoin ei voi kuvata hänen
tuntemaansa helpotusta Hänellähän nyt oli oikea toimi! Hänestä tulee
salapoliisi -- aivan kuin Guffey!

"Nyt", sanoi Guffey, "ensimäiseksi haluan tietää, kuka kantaa kieliä
tästä vankilasta; emme voi tehdä mitään heidän tietämättään. Minulla
on todistajia, joita haluaisin pitää salassa, mutta en uskalla pitää
heitä täällä. Haluan tietää, kuka on petturi. Haluan tietää paljonkin
seikkoja, joista sanon sinulle tuonnempana. Haluan että laitat itsesi
näiden punikkien läheiseksi, otat selvää heidän aatteistaan, jotta
voit puhua samoin kuin hekin."

"Kyllä", sanoi Petteri. Häntä vähän nauratti. Häntähän jo pidettiin
"punikkina" -- yhtenä pääpukareista! Mutta Guffey oli jo luopunut
tuosta pelistä -- tai ehkä oli unohtanut sen jo!

Oli oikeastaan helppo toimi tämä, mikä Petterillä nyt oli. Hänen ei
tarvinnut esiintyä minään muuna kuin mitä oli. Hän kutsuu itseään
olosuhteiden uhriksi ja tulee olemaan vilpittömästi vihanen niille,
jotka ovat koettaneet käyttää häntä salaliitossa Jim Gooberia
vastaan. Loppu seuraisi itsestään. Hän saavuttaa työläisten
luottamuksen -- ja Guffey neuvoo häntä, miten menetellä.

"Asetamme sinut koppiin tässä vankilassa", sanoi pääsalapoliisi, "ja
olemme panevinamme sinut 'kolmannen asteen' läpi. Muista kirkua ja
pitää elämää ja huutaa ettet kerro mitään, niin me lopulta herkeämme
ja potkimme sinut ulos. Ja sitten vain odota. He etsivät sinut
käsiinsä, jollen ole kovin huono arvaamaan."

Näin tämä ilveily suunniteltiin ja näyteltiin. Guffey tarttui
Petteriä kaulukseen ja kuletti hänet vankilan pääosaan, jossa lukitsi
hänet erääseen avonaiseen koppiin joita oli useita rivissä. Hän otti
Petteriä kalvosesta ja oli vääntelevinään sitä, ja Petteri pani
vastalauseita. Hänen ei tarvinnut käyttää mielikuvitustaan, hän tiesi
miltä se tuntui, ja hän nyyhki ja kiljui ja vannoi, että hän on
puhunut totta, että hän ei tiennyt enempää kuin oli kertonut, eikä
voinut kertoa enempää vaikka mikä olisi. Guffey jätti hänet sinne
seuraavan päivän iltapäivään, tuli sitten taas, otti häntä niskasta,
kuletti vankilan rappusille ja antoi hänelle eropotkun.

Petteri oli vapaa! Mikä ihmeellinen tunne -- vapaus! Jumala! Ei
mitään voinut olla sen veroista! Hän olisi mielellään huutanut ja
melunnut ilosta. Hän ei kuitenkaan sitä tehnyt, vaan hoiperteli
pitkin katua ja solui istumaan kiviseinän ulkoumalle, nyyhkien, pää
käsien varassa, odottaen, mitä tapahtuisi. Ja tietysti tapahtui. Ehkä
tunti oli kulunut, kun joku kosketti häntä keveästi olalle. "Toveri",
sanoi pehmeä ääni, ja kun Petteri katsoi sormiensa lomitse, näki hän
hameen. Paperilappu painettiin hänen käteensä ja tytön pehmeä ääni
sanoi: "Tulkaa tämän osotteen mukaan." Tyttö poistui, ja Petterin
sydän löi rajusti. Vihdoinkin oli hän salapoliisi!



XII.


Petteri odotti pimeään saakka, antaakseen asialle seikkailun
värityksen; hän myöskin imarteli itsetietoisuuttaan, katsellen
varovaisesti ympärilleen, kulkiessaan pitkin katua.

Ei hän olettanut, että kukaan häntä seuraisi, vaan Petteri halusi
olla salapoliisimainen.

Mutta sen lisäksi hän oli hiukan peloissaan. Hän oli puhunut totta,
sanoessaan Guffeylle, ettei hän tiennyt mitä punikit olivat; mutta
sen jälkeen hän oli ottanut selvää, ja nyt hän tiesi. "Punikki" oli
sellainen, joka oli myötätuntoinen työväenunioille ja lakoille; joka
halusi murhata rikkaat ja jakaa heidän omaisuutensa, ja luulivat
että nopein keino tähän jakamiseen oli dynamiitin käyttö. Kaikki
"punikit" tekivät pommeja ja heillä oli salattuja aseita ja ehkä
salaisia myrkkyjäkin -- kuka tiesi? Ja nyt Petteri oli menossa
heidän joukkoonsa, tulemaan yhdeksi heistä! Se oli melkein liiaksi
mieltäjännittävää miehelle, joka ennen kaikkea halusi mukavuutta.
Mieleen juolahti: "Karkaa, lähde pois kaupungista ja heitä koko
juttu!" Mutta sitten hän ajatteli niitä palkkioita ja sitä kunniaa,
mitä Guffey oli hänelle luvannut. Ja sitten hän oli vielä vähäsen
uteliaskin; voisihan hän karata tuonnempana, mutta ensin halusi hän
olla vähän enemmän aikaa "etsivänä."

Hänelle annettu osote johti pieneen yksikerroksiseen taloon
köyhäinosassa kaupunkia, ja hän soitti ovikelloa. Oven avasi tyttö,
ja heti Petteri huomasi, että se oli sama tyttö, joka oli häntä
puhutellut. Ennenkuin Petteri ehti sanoa mitään, huudahti tyttö
innoissaan: "Mr. Gudge! Voi, kun olen iloinen että tulitte!" lisäten:
"Toveri!" -- aivan kuin Petteri olisi ollut vanha ystävä. Ja sitten:
"Mutta _olettehan_ te toveri?"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Petteri.

"Ette siis ole sosialisti? No, sitten teemme teistä sosialistin." Hän
kuletti Petterin sisälle, asetti hänelle tuolin ja sanoi: "Tiedän
mitä ne ovat tehneet teille; ja te kestitte lujana kaiken! Te olitte
ihmeteltävä, ihailtava!"

Petteri ei tiennyt mitä sanoa. Tämän tytön äänessä oli ystävällinen
ja ihaileva sävy; eikä Petterillä ollut kolkon elämänsä varrella
ollut kokemuksia sellaisista tunteista. Petteri oli katsellut
rakastelijoita pyydystelevien tyttöjen ryöppyävää kiimaa; mutta tämän
tytön olemus ei ollut sellaista. Hänen äänensä, vaikkakin pehmeä, oli
hiukkasen liian vakava ollakseen nuoren tytön; hänen syvät, kaihoovat
harmaat silmänsä katselivat Petteriä kuin hellän äidin, jonka lapsi
on juuri pelastunut vaarasta.

Hän huusi: "Sadie, täällä on Mr. Gudge." Ja huoneeseen astui
toinen tyttö, vanhempi ja pitempi, mutta laiha ja kalpea kuin
sisarensakin. Jenni ja Sadie Todd olivat heidän nimensä; vanhempi oli
pikakirjottaja ja ansaitsi perheen toimeentulon. Tytöt olivat kovin
huolissaan hänestä. He alkoivat kysellä hänen kokemuksiaan, mutta hän
ei ollut ehtinyt kuin alkaa, niin vanhempi meni puhelimen ääreen.
Oli useita ihmisiä, joille täytyi ilmoittaa heti kun Petteri oli
tullut. Hän oli jonkun aikaa puhelimen ääressä, ja ne ihmiset, joille
hän puhui soittivat kai toisille, koska parin tunnin kuluessa väkeä
virtasi huoneeseen yhtämittaa, ja Petterin täytyi kertoa seikkailunsa
useita kertoja.

Ensimäiseksi tuli jättiläiskasvuinen mies, jolla oli yhteenpuristetut
huulet ja niin voimakas ääni, että Petteriä pelotti. Häntä ei
hämmästyttänyt lainkaan, kun kuuli, että tämä mies oli kaupungin
yhden radikalisimmista unioista, merimiesten union, johtomies.
Niin, hän varmasti oli "punikki", hän mainiosti sopi yhteen
Petterin mielikuvien kanssa -- juro, vaarallinen mies, jonka voi
kuvitella tarttuvan Simsonin tavoin yhteiskunnan pilareihin ja
vetävän ne mukanaan kumoon. "Ne ovat saaneet sinut pelkonsa alle,
poikani", sanoi hän huomatessaan Petterin arkailevan vastata
hänen kyselyihinsä. "No, olen pelännyt heitä neljäkymmentä viisi
vuotta, mutta enpä ole antanut heille vihiäkään vielä." Ja sitten
lohduttaakseen Petteriä ja vahvistaakseen hänen hermojaan hän kertoi
miten häntä, karattuaan laivasta, oli verikoirin etsitty Floridan
aarnioista, saatu kiinni, sidottu puuhun ja piesty taidottomaksi.

Sitten tuli David Andrews, jonka Petteri oli kuullut olevan yhtenä
lakimiehenä Goober-jutussa, kookas huomiota herättävä mies, jolla
olivat terävät, valppaat piirteet. Mitäs sellainen mies teki näiden
hylkyjen joukossa? Petteri päätteli, että varmaankin hän on "viisas",
sellainen joka "tekee rahaa" kiihottamalla tyytymättömyyttä. Sitten
tuli nuori tyttö, tuntehikas ja hento, lievästi raajarikko. Kun tämä
kulki huoneen poikki puristaakseen häntä kädestä, juoksivat kyyneleet
pitkin hänen kasvojaan, ja Petteri oli hämillään, arvellen hänen
äskettäin kadottaneen jonkun läheisen sukulaisen, eikä tiennyt mitä
sanoa. Tytön ensimäisistä sanoista hän kuitenkin hämmästyksekseen
käsitti, että kyyneleet johtuivat vain siitä, mitä hän oli kuullut
Petterin saaneen kokea.

Ada Ruth oli runoilija, ja se oli aivan uutta Petterille; pitkän
aprikoimisen perästä hän luokitteli tytön herkkäuskoisuutensa
uhriksi -- pieni, tunteellinen tyttöparka, jolla ei ollut
aavistustakaan pahuudesta, joka häntä ympäröitsi. Hänen mukanaan tuli
kveekari-poika, jolla oli kalpeat itsensäkieltäjän kasvot ja mustat
suortuvat, jotka hänen oli puistettava kasvoiltaan tämän tästä;
hänellä oli liehuva kaulanauha ja musta huopahattu, ja vielä muitakin
löyhäpäisyyden merkkejä, ja hänen puheistaan pääsi Petteri siihen
käsitykseen, että hän oli valmis räjäyttämään ilmaan kaikki maailman
hallitukset rauhanaatteen takia. Samanlainen oli McCormick, I.W.W.
liiton johtomies, joka vastikään oli ollut kuusikymmentä päivää
linnassa, hiljainen nuori irlantilainen, jolla oli tiukat huulet ja
mustat rauhattomat silmät, ja hän pelotti Petteriä, sillä hän katsoi
häneen herkeämättä ja tuskin puhui sanaakaan.



XIII.


Niitä tuli yksitellen ja joukoissa; vanhoja naisia ja nuoria naisia,
vanhoja miehiä ja nuoria miehiä, fanatiikkoja ja haaveilijoita,
agitaattoreita, jotka tuskin voivat avata suutaan sanomatta jotakin
pistävää, korventavaa, joka toi esille heidän sisimmässään kytevän
hehkun. Petteriä pelotti yhä enemmän ja enemmän, kun hän huomasi,
että hän todellakin oli keskellä kaikkein vaarallisimpia "punikkeja"
koko American Cityssä. Nämä olivat niitä, joita tavalliset
lainkuuliaiset ihmiset kammosivat, ja joista oli poliisilaitokselle
enemmän vaivaa kuin kaikista rosvoista ja ryöväreistä yhteensä. Nyt
Petteri havaitsi syyn siihen -- ei hän olisi voinut aavistaakkaan,
että koko maailmassa voi olla noin ankaraa ja vihan vaivaamaa
väkeä. Sellaiset voivat tehdä vaikka mitä! Istuessaan vilkuili hän
silmillään yhdestä toiseen. Kukahan noista on ollut avustamassa
pommin räjäyttämistä? Ja mahtanevatkohan kerskua siitä hänelle tänä
iltana?

Petteri vähän vartoi sitä; mutta ei ollut varma. Nämä olivat
niin kummallisia rikoksellisia! Ne kutsuivat häntä "toveriksi",
ja puhuttelivat häntä samalla ystävyydellä, joka oli häntä
hämmästyttänyt, kun pikku Jenni häntä puhutteli. Olikohan se
teeskenneltyä, jotta he voittaisivat hänen luottamuksensa, vai
luulivatko nämä ihmiset todellakin rakastavansa häntä -- Petteri
Gudgea, joka oli vieras ja salainen vihollinen? Petteri oli nähnyt
vaivaa ja ollut huolellinen pettääkseen heidät, mutta he olivat
niin helpot pettää, että hänen vaivannäkönsä oli mennyt hukkaan.
Hän halveksi heitä tämän vuoksi, ja kuunnellessaan heitä, hän tuon
tuostakin toisti itsekseen: "Pöhlö-parat!"

He olivat tulleet kuulemaan hänen kertomustaan, ja he kyselivät
häneltä, ja hänen täytyi kertoa joka pikkuseikkakin moneen kertaan.
Petteriä oli luonnollisesti neuvottu hyvin ja huolellisesti;
hän ei saanut puhua sanaakaan tunnustuksesta, jonka hän oli
allekirjoittanut; se olisi antanut näille lain ja järjestyksen
vihollisille liian hyvän aseen. Häntä oli neuvottu kertomaan
niin lyhyesti kuin mahdollista miten hän oli sattunut olemaan
lähellä räjähdyspaikkaa ja miten poliisit olivat koettaneet saada
hänet myöntämään, että hän tietää jotakin tästä jutusta. Petteri
kertoi neuvojen mukaan, mutta hän ei ollut valmistautunut siihen
perinpohjaiseen kyselyyn, jonka lakimies Andrews merimiesten
johtajan, Durantin, avustuksella toimitti. He halusivat tietää kaikki
mitä hänelle oli tehty, kuka oli tehnyt, ja miten ja milloin ja missä
sekä miksi. Petterillä oli jonkunverran näyttelijälahjoja ja hän
oli mielellään huomion ja ihailun esineenä, vaikka sitä eivät olisi
osottaneetkaan muut kuin joukko rikoksellisia "punikkeja." Ja niin
hän kertoi seikkaperäisesti ja laajasti, miten Guffey väänteli hänen
sormiaan ja kalvostaan ja heitti hänet rotkoon; ja muisto tuosta
kaikesta oli hänellä vielä niin tuoreena, että hänen realistinen
kuvauksensa olisi saanut veriinsä kylmemmänkin joukon.

Ja pian alkoivatkin kaikki naiset nyyhkyttää ja raivota. Pikkunen
Ada Ruth sai vaikutelman ja rupesi lausumaan runoa -- vai lieneekö
sommitellut sen siinä hänen silmäinsä edessä? Hän oli kuin
suuttumuksen lumoomana. Runossa puhuttiin jotakin työläisten noususta
-- väkijoukon huuto:

    "Ei kärsitä enää raakaa vihamiestä --
    Pois selästämme, tai kannatte helvetin iestä!"

Petteri kuunteli ja ajatteli: "Pöhlö-parka!" Ja sitten se
kveekari-poika, Donald Gordon, otti puhujan paikan, heristi pitkiä
mustia hiuksiaan ja alkoi puhua. Petteri kuunteli ja ajatteli taas:
"Pöhlö-parka!" Sitten eräs toinen mies, joka oli työväenlehden
toimittaja, sanoi kirjoittavansa artikkelin; hän tunsi Guffeyn ja
aikoi julkaista hänen valokuvansa allekirjoituksella "Inkvisiittori."
Hän pyysi Petterin valokuvaa, ja Petteri suostui otattamaan
kuvan, joka myöskin julaistaan ja siihen pannaan allekirjoitus:
"Inkvisiittorin uhri." Petterillä ei ollut aavistustakaan, mitä tuo
pitkä sana merkitsi, mutta hän ajatteli: "Pöhlö-parka!" Kaikki nuo
olivat "pöhlöjä" -- ottivat toisten ihmisten vastukset noin vakavasti!

Mutta Petteriä pelottikin vähäsen; ei ollutkaan täydellisesti hauskaa
olla sankari tällä elävällä ja säikyttelevällä tavalla -- hänen
nimensä ja maineensa levitetään ympäri maata, jotta järjestynyt
työväestö saisi tietää, miten American Cityn raitiotrusti menettelee
saattaakseen tunnetun työväenjohtajan hirteen! Tämä asia näytti
yhtämittaa kasvavan pelottavasti Petterin silmissä. Petteri,
muurahainen, tunsi maan tärisevän jalkainsa alla, ja hänelle leimahti
kuva niistä vuorenkorkuisista jättiläisistä, jotka taistelussaan
uhkasivat tallata hänet. Petteri ihmetteli, oliko Guffey aavistanut,
millaisen hälinän hänen kertomuksensa herättää, ja kuinka hyvän
aseen hän oli antanut vastustajainsa käsiin? Mitä luuli Guffey
hyötyvänsä Petteristä sellaista, joka vastaisi tätä vauriota hänen
omalle asialleen? Ja Petteri, kuunnellessaan myrskyisiä puheita,
ihmisiä täynnä olevassa pienessä huoneessa, ajatteli yhä uudelleen
ja uudelleen pakoa. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään, joka olisi
muistuttanut näiden ihmisten raivoa, niitä kauheita asioita,
joita he sanoivat, he eivät tuominneet ainoastaan American Cityn
poliisilaitosta, vaan myöskin oikeuslaitokset, sanomalehdet,
kirkot, yliopistot ja kaikki mikä oli pyhää ja kunnioitettavaa
lainkuuliaisten ihmisten mielestä -- niinkuin esimerkiksi Petteri
Gudgen.

Petterin pelko alkoi näkyä. Mutta miksi ei hän saisi pelätä! Lakimies
Andrews lupasi viedä hänet piiloon, jotta vastustajat eivät voisi
laittaa häntä päiviltä. Petteri tulee olemaan erinomainen todistaja
Gooberin puolustajille, ja he tulevat pitämään hänestä hyvän huolen.
Mutta Petteri sai rohkeutensa takasin ja rupesi taas näyttelemään
jaloa osaansa. Ei, häntä ei tarvitse suojella enempää kuin heitä
muitakaan, eikä hän hyvinkään pahasti pelännyt.

Sadie Todd, pikakirjuri, palkitsi hänen sankaruutensa. Tytöillä oli
pienessä kodissaan tilaa, ja jos Petteri haluaisi asua heidän luonaan
jonkun aikaa, niin koettaisivat he tehdä hänelle olon mukavaksi. Ja
halusihan Petteri. Myöhään illalla menivät vieraat. "Punikkien" eri
ryhmät menivät omille teilleen nyrkit puristettuina ja kasvoilla
ilme, josta näki, että he tulevat tekemään Petterin jutusta
välineen, jolla kiihotetaan tyytymätön työväestö uusiin hurjiin
mielenilmauksiin. Miehet puristivat Petterin kättä ystävällisesti,
naiset katsoivat häneen sielukkailla silmillään ja lausuivat julki
ihailunsa hänen sankaruudestaan, toivonsa -- niin, varmuutensa --
siitä, että hän tulee pysymään totuuden puolella loppuun saakka ja
tutkittuaan heidän aatteitaan yhtyy "liikkeeseen." Petteri kuunteli
ja katseli, ja yhtämittaa sanoi itsekseen: "Pöhlöparat!"



XIV.


American Cityn arvossa pidetyt sanomalehdet eivät luonnollisestikaan
tuhlanneet palstojaan radikalien esittämiin uskomattomiin syytöksiin
poliisivirkailijoista, että nämä muka kiduttavat todistajia. Mutta
American Cityssä oli sosialistinen viikkolehti ja siinä oli pitkä
kirjoitus Petterin seikkailuista etusivulla, ja myöskin Petterin
kuva. Vielä oli kolme muuta työväenlehteä, joissa tämä kertomus
oli, ja Gooberin puolustuskomitea painatti siitä lentolehden, jota
lähetettiin tuhansin kappalein ympäri maata. Tämän lentolehden
kirjoitti Donald Gordon, kveekari. Hän toi Petterille korjausliuskan
siitä saadakseen kaikki yksityiskohdat oikein, ja Petteri luki
sen suurella nautinnolla huomatessaan kuinka suuri sankari hän
todella oli. Petteri ei ollut kertonut näille ihmisille aikaisempia
vaiheitaan, ja jos Gooberin puolustuskomitea oli saanut niistä
vihiä, olivat sen jäsenet niistä vaiti. Petteri hymyili miettiessään
tätä. Ne olivat viekkaita, ne peijakkaat! Ne pelasivat korttinsa
mainiosti -- ja Petteri kunnioitti heitä siitä. Donald Gordonin
kertomuksessa Petteri esiintyi köyhänä työmiehenä. Hän nauroi. Hän
tunsi sanan "työmies", mutta kun hän puhui "työväestä", tapahtui se
eri äänilajissa kuin nämä sosialistit.

Kun tämä kertomus oli ollut lehdissä, tuli kaikenlaisia
ihmisiä tapaamaan Petteriä Todd sisarusten kotiin. Ja Petteri
rupesi todenteolla hoitamaan tointaan, koettamaan saada selvää
mahdollisimman paljon näistä kävijöistä, heidän nimistään ja
toimistaan ja heidän suhteestaan radikaliseen liikkeeseen. Guffey
oli kieltänyt häntä tekemästä muistiinpanoja, jotta ei olisi
pelkoa kiinnijoutumisesta, mutta Petteri ei voinut pitää kaikkia
saamiaan tietoja päässään, ja sen vuoksi hän meni huoneeseensa ja
teki muistiinpanoja pienille paperilippusille, jotka hän sitten
huolellisesti neuloi takkinsa liepeisiin, sangen salaperäisesti.

Kun ei ota huomioon näitä muistiinpanoja, oli Petterin salapoliisin
toimi helppoa, sillä nämä ihmiset näyttivät olevan sangen halukkaita
puhumaan siitä, mitä he toimivat. Ja väliin pelotti Petteriä
sekin, että he olivat niin avomielisiä ja uhmaavia! He eivät
ainoastaan puhuneet aatteistaan toisilleen ja hänelle, he pitivät
julkisia puheita, kirjottelivat kirjasia ja lentolehtisiä -- ja
näitä he kutsuivat "kirjallisuudeksi." Petterillä ei ennen ollut
aavistustakaan siitä, että heidän liikkeensä oli niin laaja ja
voimakas. Hän oli toivonut keksivänsä salaliiton, ja ehkä pommijutun
tai pari; mutta sen sijaan hän nähtävästi oli keksimäisillään
tulivuoren!

Kuitenkin, kaikitenkin Petteri teki parhaansa. Hän pani muistiin noin
puolensadan kaikkiin luokkiin kuuluvien henkilöiden nimet ja yhtä ja
toista, minkä luuli olevan tärkeää. Ne olivat tavallisia työläisiä,
miehiä ja naisia, juutalaisia räätäleitä, venäläisiä ja italialaisia
sikarintekijöitä, Amerikassa syntyneitä konetyöläisiä ja kirjaltajia;
vielä kuului niihin "salonki-punikkeja" -- isoja, moitteettoman
ja loistavan näköisiä naisia, jotka tulivat tuohon pieneen taloon
isoissa, moitteettomissa ja loistavissa autoissa, ja jättivät
virkapukuiset ajurinsa odottamaan ulos tuntikausiksi kuunnellessaan
Petterin kertomuksia. Muuan hyväntahtoinen nainen, jolla oli hulmuava
huntu ja hieno tuoksu, aprikoi että Petteri kai on rahantarpeessa
ja pisti kahdenkymmenen dollarin setelin hänen käteensä. Petteri,
ihastuneena ja myöskin hämillään, sai uuden vaikutelman tästä
hommasta, jota kutsuttiin "liikkeeksi", ja hän päätti, että niin pian
kuin Guffey ei häntä enää tarvitse, rupeaa hän "punikiksi" oikein
todella.

Hän eli mukavuudessa Todd sisarten luona. Sadie meni työhönsä ennen
kahdeksaa aamulla, joka oli ennen kuin Petteri nousi ylös; mutta
Jenni pysyi kotona ja laittoi hänelle aamiaisen, avasi oven hänen
vierailleen ja yleensä piti huolen hänen mukavuudestaan. Hän ei ollut
terve; kahdesti viikossa kävi hän lääkärin luona, joka hoiteli hänen
selkärankaansa, ja lopun ajasta oli hänen määrä levätä, mutta Petteri
ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Hän aina oli työssä "liikkeen"
hyväksi -- kirjoitteli osotteita kiertokirjeisiin, kirjoitteli
kirjeitä, kulki kauppaamassa kirjallisuutta tai keräsi kolehteja
kokouksissa. Hänellä ei ollut rauhaa yöllä eikä päivällä, joka
seikka kiusasi Petteriä, joka halasi rauhaa ylitse kaiken. Europassa
oli miljonia miehiä armeijoissa tekemässä kaikkensa teurastaakseen
toisensa. Tuo oli luonnollisesti kauheaa, mutta mitäpä se parani
siitä, että sitä ajatteli? Sitä ei voitu lopettaa eikä se suinkaan
ollut Petterin syy. Mutta tämä tyttöraukka oli erehtynyt luulemaan
että tuo sota Europassa on hänen syynsä ja että oli hänen tehtävänsä
saada se loppumaan. Kyyneleet tulivat hänen syviin, harmaisiin
silmiinsä ja hänen leukansa vapisi tuskasta joka kerta kun hän
puhui siitä; Ja Petteristä tuntui siltä ettei hän muusta puhukkaan.
Jennillä näytti olevan ajatus että sota on lopetettava siten, että
Europan työväestö saadaan nousemaan kapinaan. Ja hän luuli vielä
että American Cityn työläisten on tehtävä kapina ensiksi, jotta
europalaisille tulisi esimerkki, jota voivat seurata!



XV.


Ei Jenni salannut tätä tuumaansa lainkaan; hän usein pani punasen
nauhan tukkaansa ja kiinnitti punasen merkin rintaansa ja meni
kokouksiin myymään pieniä kirjasia, joissa olivat punaset kannet.
Tietysti on Petterin velvollisuus antaa hänet ilmi raitiotietrustin
salapoliisilaitoksen päämiehelle. Petteri oli pahoillaan tästä,
ja häntä hävettikin; Jenni oli soma pikku tyttö, ja sieväkin
ja voisi pitää hauskaa hänen kanssaan, jollei hän olisi niin
kiintynyt asiaansa. Petteri katseli häntä, kun hän oli kumartuneena
kirjoituskoneensa ääressä. Hänellä oli hienot, haileat hiukset,
tasaiset valkoiset hampaat ja poskilla päilyili vieno puna, mennen
ja tullen -- niin, ei hän olisi pahannäköinen lainkaan jos hän vain
suoristaisi itsensä ja hiukan "edistäisi kauneuttaan", niin kuin muut
tytöt tekevät.

Mutta ei, hän oli aina jännityksessä, ja mikä pirullisinta, hän
koetti saattaa Petterinkin samaan tilaan. Hän oli ehdottomasti
päättänyt että Petterin täytyy suuttua työväenluokan kärsimien
vääryyksien takia. Hän oli varma siitä, että Petteri tekee näin,
kunhan häntä vain neuvotaan. Hän kertoi Petterille kamaloita juttuja,
ja Petterin velvollisuus oli kauhistua; hänen täytyi koko ajan
näytellä tunne-osaa. Hän antoi Petterille "kirjallisuutta" ja käski
lukea, ja sitten uteli ja kyseli nähdäkseen, onko Petteri todella
lukenut kirjan. Ja osasihan Petteri lukea -- kiitos Pericles Priamin,
joka oli opettanut Petterin pitämään huolta kiertokirjeistä ja
ilmoituksista pikkupaikkojen lehdissä. Niinpä Petterin täytyi nyt
istua nurkassa ja keskittää ajatuksensa sellaisiin kuin "Sosialismin
aakkoset", "Pääoma ja köyhälistö" tai "Tie valtaan."

Petteri tuumi itsekseen että olihan osa hänen työstään koettaa
saada selville juuri nämä seikat. Hänestähän tulee "punikki" ja
hänen täytyy oppia puhumaan samaa kieltä kuin hekin; mutta se oli
tavattoman väsyttävää ja täynnä pitkiä sanoja, joita hän ei ollut
koskaan kuullutkaan. Miksi eivät nämä ihmiset puhu Amerikan kieltä?
Hän oli ennen jo tiennyt että maailmassa on sosialisteja ja myöskin
"anarkisteja", ja hän oli luullut että ne ovat kaikki samallaisia.
Mutta nyt hän kuuli ei ainoastaan sosialisteista ja "anarkisteista",
vaan myöskin valtiososialisteista ja kommunistianarkisteista,
kommunisti-syndikalisteista ja syndikalistianarkisteista,
sosialisti-syndikalisteista ja revisionisteista ja
guild-sosialisteista, puhumattakaan single-taxareista, liberaleista
ja progressiveista ja monista muista lajeista, joita hänen oli
puhuteltava ja luokiteltava ja kuunneltava kohteliaasti. Jokainen
ryhmä painosti erikoisominaisuuttaan, joka erotti ne toisista, ja oli
varma siitä, että he saarnasivat ainoaa tosi-totuutta; ja Petteriä
kiukutti niin sanomattomasti heidän ijänikuinen puheensa -- kuinka
paljoa yksinkertaisempaa olikin lyödä ne kaikki yhteen läjään ja
kutsua heitä "punikeiksi", niinkuin Guffey!

Petterillä oli jo ennestään ollut päässään että se mitä nämä
"punikit" puuhasivat, oli rikasten omaisuuden jakaminen. Kaikki
olivat selittäneet hänelle näin. Mutta nyt hän huomasi ettei tämä
ollutkaan aivan oikein. Heidän tarkoituksensa oli että valtio ottaa
hoitoonsa teollisuudet, tai että uniot tekevät sen, tai että kansa
yleensä sen tekee. He huomauttivat postilaitoksesta, armeijasta ja
laivastosta esimerkkeinä siitä, että valtio voi hyvin hoitaa asioita.
Eikös se ollut hyvä? uteli Jenni. Petteri myönsi, mutta sisimmässään
hän ajatteli että pirujako se häneen kuuluu. Ihmiset ovat helposti
petettäviä ja herkkäuskoisia, ja vaikka asiat olisivat järjestetyt
miten tahansa, niin aina olisi sellaisia, jotka keksisivät keinon
elää toisten kustannuksella. Esimerkiksi tämä lapsi-parka, joka oli
valmis uhrautumaan minkä harhaluulon tai kurjuudessa olevan henkilön
hyväksi tahansa -- voisiko koskaan olla sellaista yhteiskuntaa, jossa
hän ei joutuisi jonkun mässääjän hyvän ruokahalun uhriksi?

Hän oli kahdenkesken Petterin kanssa kotona aamusta iltaan, ja
Petterin mielestä hän päivä päivältä näytti sievemmältä. Myöskin oli
silminnähtävää että hän piti Petteristä yhä enemmän, kuta kauvemmin
tämä näytteli osaansa. Olihan Petteri syvästi myötätuntoinen ja
helposti käännettävä aatteen puoltajaksi; hän käsitti kaiken, mitä
Jenni selitti, hän kauhistui kauheita kertomuksia, hän oli valmis
avustamaan Jenniä, kun tämä työskenteli nostattaakseen kapinaan
American Cityn työläiset jotta Europan sota loppuisi. Petteri myöskin
kertoi hänelle itsestään ja herätti hänessä myötätuntoa kovaa ja
kurjaa kahdenkymmenen vuoden ikäistä elämäänsä kohtaan; ja kun hän
itki Petterin kurjuutta, nautti Petteri siitä. Jostakin syystä tuntui
niin hyvältä, kun Jenni otti osaa hänen kohtaloonsa; se tavallaan
korvasi hänen kyllästymistään kuuntelemaan Jennin myötätunnon
ilmaisuja koko työväenluokkaa kohtaan.

Petteri ei tiennyt, oliko Jenni kuullut hänen huonosta maineestaan,
mutta hän oli varovainen -- hän kertoi Jennille kaiken, ja näin
poisti pahamaineisuutensa kärjen. Niin hänet oli petkutettu pahoille
teille mutta se ei ollut hänen syynsä, hän ei ollut tiennyt
paremmasta ja oli ollut olosuhteiden säälittävä uhri. Hän kertoi
laajasti, miten "äijä" Drubb oli pitänyt häntä nälässä piessyt ja
hakannut, kunnes kyyneleet kiilsivät Jennin silmissä ja valuivat
poskia alas. Hän kertoi yksinäisyydestään, kärsimyksistään ja
kurjuudestaan orpokodissa. Ja miten osasi hän, poikaparka, tietää
että oli väärin avustaa Perlicles Priamia myymään Parasta Pakotuksen
Parantajaa! Miten olisi hän voinut tietää, oliko tuo lääke hyvää tai
huonoa -- kun hän ei sitä vieläkään tiennyt! Mitä taas tuli Jimjambon
temppeliin, niin oli Petteri siellä vain pessyt astioita keittiössä,
aivan samoin kuin hotellien ja ravintoloiden astianpesijät tekevät.

Oli helppo tehdä tämä kertomus uskottavaksi, ja erikoisesti helppo
siksi, että sosialisti Jennin elämänymmärryksen ensimäinen pykälä oli
että taloudelliset olosuhteet ovat syynä inhimillisiin heikkouksiin.
Tämä seikka avasi tien kaikenlaisille petkuttajille, ja tämä
lapsiraukka oli niin helppo pettää, että Petteri olisi hävennyt tehdä
hänestä uhria, jollei hän olisi sattunut olemaan hänen korkeampien
tarkoitustensa tiellä -- ja myöskin hän sattui olemaan nuori, vain
seitsemäntoista hempeine silmineen ja viettelevine sulohuulineen, ja
kahdenkesken hänen kanssaan aamusta iltaan.



XVI.


Petterin rakkausseikkailut olivat tähän saakka olleet samaa maata
kuin hänen muutkin elämän kokemuksensa; oli ollut toivoa ja
ihmeellisiä haaveita, jotka hyvin harvoin toteutuivat. Petteri tiesi
koko joukon tällaisista asioista; orpokodissa ei ollut montakaan
pahetta, joita hän ei olisi nähnyt, hyvin harvoja riettaita
mielikuvia, joita hän ei tuntenut. Pericles Priam oli elänyt kuin
merimies -- morsian joka satamassa; ja näissä pikkukaupungeissa ja
maakylissä ei Petterillä yleensä ollut muuta paikkaa mihin mennä kuin
mihin Pericles meni, joten Petteri oli ollut todistajana monelle
herransa seikkailulle ja vieläpä tämän uskottukin. Mutta näistä
tytöistä ja naisista ei yksikään ollut tietävinäänkään Petteristä.
Petteri oli vain "kakara"; ja kun hän vanheni eikä ollut enää
kakara, vaan alhaisten viettien raatelema nuorukainen, niin eivät
he sittekään edes ottaneet häntä huomioonsa -- se ei kannattanut!
Petteri ei ollut mitään; hänellä ei ollut yhteiskunnallista asemaa,
ei rahaa, eikä minkäänlaista "vientiä"; pienikasvuinen kierohampainen
ja toinen olkapää korkeammalla kuin toinen. Mitä hän voi odottaa
naisilta muuta kuin ivanaurua ja tylyyttä?

Sitten Petteri tuli Jimjambon temppeliin, ja siellä tapahtui hänelle
kerrassaan ruhjovaa -- hän rakastui tuskaisesti silmiään ja korviaan
myöten. Tässä laitoksessa oli kamarineitsyt, hurmaava irlannitar,
jolla oli tukka kuin päivänpaiste, posket kuin omenat ja nauru, joka
sai astiat hyllyllä tanssimaan. Hän nauroi Petterille, hän nauroi
jokaiselle miehelle, joka koetti ottaa häntä vyötäisiltä. Hän antoi
tuon yrityksen onnistua kerran pari kuukaudessa, pitääkseen miehet
innostuneina ja pysyäkseen vireessä.

Ainoa mies, jota hän todella suosi, oli pesulaitoksien ajuri, ja
Petteri havaitsi pian syyn siihen. Tällä ajurilla oli käytettävinään
auto sunnuntaisin ja Nell pukeutui paraisiinsa ja lähti hänen
kanssaan huviajelulle. Ajuri tuhlasi viikkopalkkansa huvittaakseen
Nelliä näillä ajeluilla -- Petteri tiesi sen siitä, että Nell ei
pitänyt sitä salassa maanantai-aamuna. "Jessus, kun oli hauskaa!" oli
hänen tapansa sanoa, ja sitten hän luetteli jääkermat, karusellit,
onnenpyörät ja muut hassutukset. Hän kertoi tatueeratusta miehestä,
viisijalkaisesta vasikasta ja naisesta, joka oli puoliksi mies -- ja
kalisteli koko ajan astioitaan.

Niin, hän oli ihmeellinen olento, ja Petterille kävi selväksi
että hänen elämänsä lopullinen päämäärä oli saavuttaa moinen
"hieno naisystävä." Hän huomasi että oli vain yksi edellytys, jota
kaivattiin, ja se oli raha. Ei kukaan huomannutkaan, jos ei ollut
rahaa. Ainoastaan kerran oli Nell lähtenyt hänen mukaansa, ja
sillä kertaa menivät Petteriltä kuuden kuukauden säästöt, ja koska
Petteri ei ollut voinut salata katkeruuttaan, kun ne menivät kaikki,
sanottiin häntä "kitupiikiksi"', ja koko seurustelu loppui siihen.

Nell katosi samalla kertaa kuin muutkin poliisien hävitettyä
"temppelin." Petteri ei tiennyt miten hänen oli käynyt, mutta vanhat
haaveet häntä vieläkin seurasivat ja hän kuvitteli usein näin -- jos
poliisit olisivat saaneet hänet kiinni ja hän oli vankilassa, nyt kun
hänellä oli "vaikutusvaltaa", nyt voisi hän koettaa saada hänet ulos
vankilasta, viedä pois ja pitää piilossa pesulaitoksen ajurilta!

Nämä olivat unia; ja Petteri eli todellisuudessa, aivan uudessa
maailmassa. Hän oli asettautunut Todd sisarusten kotiin -- ja mikähän
mahtaa olla näiden sisarten mielipide näistä lemmen hirveistä
salaisuuksista?



XVII.


Guffeyn kanssa oli sovittu että viikon kuluttua tulee Petterin tavata
salaa erästä päämiehensä miehistä. Niinpä kertoikin Petteri sisarille
että hän oli väsynyt olemaan vankina talossa ja että hänen täytyy
saada raitista ilmaa.

"Eihän toki, Mr. Gudge" sanoi Sadie, "ette saa asettua sellaiseen
vaaraan." Ja hänen kalpeat kasvonsa tulivat vieläkin kalpeammiksi.
"Ettekö tiedä, että tätä taloa vahditaan? Ne vain toivovat saavansa
teidät kiinni ulkona. Ja se olisi teidän loppunne."

"En sentään liene noin tärkeä henkilö", sanoi Petteri, mutta Sadie
oli ehdottomasti toista mieltä, ja Petteri oli mielissään kun häntä
sanottiin tärkeäksi tekijäksi.

"Oh!" huudahti tyttö. "Ettekö tiedä, kuinka paljon teidän
todistuksestanne riippuu Gooberin puolustus? Tätä juttua seuraa
tarkasti miljonia ihmisiä ympäri maapallon. Tässä jutussa koetetaan,
Mr. Gudge -- voidaanko työväenluokan johtajia murhata ilman
taistelua? Ei, meidän täytyy näyttää että on olemassa suuri liike,
koko maailman käsittävä työläisten nousu, taistelu palkkatyöläisten
vapauttamiseksi --"

Petteri ei jaksanut kuunnella enempää tuollaista. "Hyvä", sanoi
hän äkkiä keskeyttäen Sadien agitatsionipuheen. "Luultavasti on
velvollisuuteni pysyä täällä, vaikka kuolisin keuhkotautiin raittiin
ilman puutteessa." Hän näytteli marttyyriä; eikähän se ollut vaikeaa,
sillä olihan hän marttyyri, ja näyttikin marttyyriltä toispuolisine
vartaloineen ja kuluneine vaatteineen. Sekä Sadie että Jenni
katselivat häntä ihaillen ja päästivät helpotuksen huokauksen.

Mutta myöhemmin pisti Petterin päähän keino. Hän sanoi Sadielle että
hän voisi mennä vasta pimeällä ja kulkea takaovesta, joten kukaan
ei häntä näkisi; hän ei menisi ihmisvilinään eikä kirkasvaloisille
kaduille, joten ei olisi mitään vaaraa sitä, että hänet
tunnettaisiin. Oli muuan mies, jota hänen on välttämättä tavattava ja
joka oli hänelle velkaa rahaa; hän asui kaupungin toisessa laidassa
-- siksi hän ei halunnut Jennin seuraavan häntä.

Ja niin kiipesi Petteri sinä iltana taka-aidan yli naapurin
kanapihaan ja siitä toiselle kadulle. Oli koko hauskaa kierrellä
ja kaarrella väkijoukossa puistaakseen jäliltään jokaisen, joka
yritti seurata -- hän ei halunnut jätillään ketään "punikkia", joka
sattumalta olisi tullut epäluuloiseksi "toveria" kohtaan. Määräpaikka
oli loistoton majatalo, jonka nimi oli "American House" ja jossa
Petteri nostettiin hissillä neljänteen kerrokseen, hän ei puhutellut
ketään ja noputti kolmesti oveen, jossa oli numero 427. Ovi avautui,
Petteri luiskahti sisälle, ja siellä hän tapasi Jerry McGivneyn,
jonka naama muistutti rottaa.

"No, mitä olet saanut tietoosi?" kysyi McGivney; ja Petteri
istuutui kertomaan. Innosta tutisevin käsin aukoi hän neuleita
takinliepeissään ja veti esille muistiinpanonsa niistä ihmisistä,
jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

McGivney katsoi ne läpi nopeasti. "Jesus!" hän huudahti. "Mitäs
hyvää näistä on?"

"No, ne ovat niitä punikkeja!" selitti Petteri.

"Tiedän sen", sanoi toinen, "mutta entäs sitten? Voimme mennä
kuuntelemaan heidän puheitaan joka ilta. Meillä on heidän
järjestöjensä jäsenluettelot. Mutta entäs Goober-juttu?"

"Tuota", sanoi Petteri, "ne agiteeraavat siitä kaiken aikaa. Ne ovat
julkaisseet kirjotuksia minusta."

"Kyllä me sen tiedämme", sanoi McGivney. "Ja pirun hyvän jutun heille
kerroitkin; varmaankin oli sinusta hauska kuulla itsesi puhuvan.
Mutta mitä hyvää siitä meille on?"

"Mutta mitä te sitte haluatte tietää?" huudahti Petteri harmistuneena.

"Me haluamme tietää niiden salaiset suunnitelmat", sanoi toinen. "Me
haluamme tietää, mitä ne tekevät ulottuakseen meidän todistajiimme;
me haluamme tietää, kuka meiltä vie tietoja niille ja kuka on se
vakooja, joka on vankilassa. Etkö tiedä?"

"E-en", sanoi Petteri. "Ei kukaan sanonut siitä mitään."

"Hyvä jumala!" sanoi salapoliisi. "Luuletko sinä että ne tuovat
asioita sinulle hopeatarjottimella?" Hän alkoi uudelleen selailemaan
Petterin muistiinpanoja ja lopuksi heitti ne tyytymättömänä
vuoteelle. Hän alkoi urkkia Petteriä, ja Petterin harmi muuttui
epätoivoksi. Hän ei tiennyt ainoatakaan asiaa, jota McGivney olisi
vaatinut. Hänen koko viikon kestänyt "salapoliisina" olo oli mennyt
hukkaan!

Salapoliisi ei valinnut sanojaan. "On aivan selvää, että olet pöhlö",
hän sanoi. "Mutta olitpa mikä tahansa, niin meidän on tehtävä
parhaamme. Nyt kiinnitä huomiosi ja keskitä ajatuksesi tähän: me
tiedämme ketä nämä punikit ovat ja tiedämme mitä he opettavat; emmekä
voi heittää heitä tyrmään sen takia. Me haluamme että saat tietoosi
heidän vakoojansa nimen, ja kutka tulevat olemaan heidän todistajansa
Goober-jutussa, ja mitä nämä tulevat todistamaan."

"Mutta miten voin minä saada tietooni tuollaisia asioita?" huudahti
Petteri.

"Sinun on käytettävä järkeäsi", sanoi McGivney. "Mutta annan sinulle
neuvon: hanki itsellesi morsian."

"Morsian!" toisti Petteri ihmeissään.

"Niinpä tietenkin", sanoi toinen. "Niin aina menettelemme.
Guffey sanoo, että on vain kolme tilaa, jossa ihmiset kertovat
salaisuutensa: ensimäinen on, kun he ovat päissään, toinen, kun ovat
rakastuneet --"

Sitten McGivney keskeytyi. Petteri, joka halusi täydentää
kasvatustaan, kysyi: "Ja kolmas?"

"On silloin, kun he ovat sekä rakastuneet että päissään", oli
vastaus. Ja Petteri oli vaiti, ihailun tyrmistyttämänä. Tämä
salapoliisi-juttu näkyikin muuttuvan yhä monimutkaisemmaksi ja
mielenkiintoisemmaksi kuta enemmän siihen tutustui.

"Etkö ole nähnyt tuossa joukossa tyttöä, josta pidät?" uteli toinen.

"Tuota -- ehkä --" sanoi Petteri ujona.

"Sen luulisi olevan helppoa", jatkoi salapoliisi. "Tiedäthän että
punikit ovat kaikki vapaarakastajia."

"Vapaarakastajia!" huudahti Petteri. "Mitä tarkotatte?"

"Etkös tiennyt sitä?" nauroi toinen.

Petteri tuijotti häneen. Kaikki naiset, jotka Petteri oli tuntenut
tai joista hän oli kuullut, olivat ottaneet rahaa lemmestään. He joko
ottivat rahaa suorastaan, tai he ottivat sitä auto-ajelujen, kukkien,
makeisten ja huvittelujen muodossa. Oliko sitten mahdollista, että
oli naisia, joille raha ei kelvannut kummassakaan muodossa, vaan
joiden rakkaus oli tykkänään vapaata?

Salapoliisi vakuutti hänelle, että niin oli. "Ne kerskuvat siitä",
sanoi hän. "Ne luulevat sen olevan oikein." Ja Petterin mielestä tämä
oli kaikkein pöyristyttävin juttu, mitä hän vielä punikeista oli
kuullut.

Niin, niin, kyllä, mutta kun hän asiaa tarkemmin mietti, oli sillä
kyllä hyvätkin puolensa; olihan se kovin mukavaa miehelle -- säästyi
rahaa. Jos naiset halusivat olla noin tyhmiä -- ja Petteri havaitsi
ajattelevansa pikku Jenni Toddia. Ky-yllä Jenni voi olla noin tyhmä,
sen voi helposti käsittää.

Hän auliisti jakoi kaikki mitä hänellä oli; ja olisihan luonnollista,
että hän oli "vapaarakastaja."

Petterin valtasi, jätettyään McGivneyn, uusi ja ihmeellinen
suunnitelma. Nyt hän ei olisi luopunut toimestaan millään hinnalla.
Oli se sentään eri hauskaa tämä salapoliisina olo!

Oli jo myöhä ennen kuin Petteri ehti kotiin, mutta molemmat tytöt
olivat ylhäällä odottaen häntä, ja selvästi näkyi helpotus, jota
he tunsivat, hänen palatessaan ehjin nahoin. Hän huomasi, että
Jennin kasvoissa näkyi syvempi osanotto kuin hänen sisarensa, ja
tämä seikka herätti äkkiä uuden tunteen Petterissä. Jennin hengitys
kävi kiivaammaksi, kun hän astui huoneeseen; ja tämä vaikutti samaa
Petterinkin hengitykseen. Hän lämpeni äkkiä Jenniä kohtaan, hänelle
tuli puhtaasti epäitsekäs halu lohduttaa ja rauhottaa häntä; mutta
vaistomainen, ennen tuntematon, käsitys sukupuolipelistä ehkäisi
tämän, ja hän sen sijaan kääntyi vanhemman sisaren puoleen ja
vakuutti tälle ettei kukaan ollut häntä seurannut. Hän kertoi kadulla
sepittämänsä laajan jutun, miten hän oli kymmenen päivää hakannut
eräälle miehelle puita -- kovaa työtä -- ja sitten mies oli koettanut
väistää maksua. Petteri oli tavannut hänet kotonaan tänä iltana
ja oli onnistunut saamaan häneltä viisi dollaria ja lupiin jonkun
dollarin viikossa, kunnes summa on maksettu. Tämä viimeinen siksi,
että voisi vastakin mennä tapaamaan McGivneytä.



XVIII.


Petteri valvoi suuren osan yöstä miettien tätä uutta työalaansa
-- morsiamen tavottelua. Hän huomasi, että jo jonkun aikaa hän
oli ollut hassahtanut Jenniin; mutta hän aikoi olla järkevä ja
käytännöllinen valitessaan morsiamen. Hän halusi tietoja, ennen
kaikkea. Keneltähän niitä mahtaisi enimmän saada? Hän ajatteli Miss
Nebbinsiä, joka oli lakimies Andrewsin sihteeri; hän luonnollisesti
tiesi salaisuuksia enemmän kuin kukaan muu; mutta hän oli vanhapiika,
jolla oli silmälasit ja tasakärkiset kengät, eikä hän siis voinut
tulla kysymykseenkään lemmen kohteena. Sitten hän ajatteli Miss
Standishia, joka oli pitkä ja vaaleatukkainen kaunotar ja työskenteli
eräässä vakuutusliikkeessä, mutta kuului sosialistipuolueeseen. Hän
pukeutui hienosti ja Petteri olisi ollut iloinen, jos olisi voinut
näyttää tuollaisen "mollan" McGivneylle ja muille Guffeyn apureille;
mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut nostattaa oman arvonsa
tuntemista, ei Petteri voinut saada itseänsäkään uskomaan, että siitä
mitään tulisi. Sitten oli Miss Yankovich, oikea ehta-punikki, joka
kuului I.W.W. liittoon, mutta hän oli teräväkatseinen, mustasilmäinen
ja helposti ärtyvä juutalainen, ja Petteri pelkäsi häntä. Sitten hän
aavisti vielä, että hän oli kiintynyt McCormickiin -- vaikkakaan
näistä "vapaarakastelijoista" ei luonnollisesti voinut tietää mitään
varmaan.

Mutta yhdestä tytöstä Petteri oli aivan varma, ja se oli pikku Jenni;
hän ei luullut että Jenni tiesi paljoakaan salaisuuksia, mutta
kaippa hän voi niitä ottaa tietoonsa. Kun hän kerran van saa Jennin
omakseen, niin käyttää hän tyttöä kyselemään toisilta. Ja Petteri
kuvitteli mielessään, millainen Jennin lempi tulee olemaan. Jenni ei
ollut aivan sellainen, jota kutsutaan "hienoksi", mutta hänessä oli
jotakin, joka pani Petterin luulemaan ettei häntä tarvitse hävetä.
Uudet vaatteet vain, niin hän on sievä, ja hänellä oli tosihieno
esiintymistapa -- hän ei ollut ollut lainkaan hämillään, kun rikkaita
naisia tuli autoissaan taloon; ja toiseksi, Jenni tiesi tavattoman
paljon ollakseen tyttö -- vaikkakaan hän ei tiennyt kaikkia asioita
oikein.

Petteri ei tuhlannut aikaa ennenkuin alkoi työhön uudella alallaan.
Seuraavan aamun sanomalehdissä oli tavalliset seikkaperäiset tiedot
Flandereista; tuhansia miehiä ammuttiin melkein jokaisena päivän
tuntina, miljonia miehiä kietoutuneena verileikkiin, jota oli jo
kestänyt viikkoja, voipa kestää kuukausiakin. Ja tunteellinen pikku
Jenni istui vesissä silmin ja kertoi näitä Petterille, kun tämä söi
kaurapuuroa ja laihaa maitoa. Petterikin puheli siitä -- kuinka paha
se oli, ja kuinka heidän, pikku Jennin ja hänen, on se lopetettava.
Hän oli nyt samaa mieltä Jennin kanssa; hän oli sosialisti ja kutsui
Jenniä "toveriksi" kertoen että tyttö oli hänet käännyttänyt. Tytön
silmät loistivat ilosta, ikäänkuin hän todella olisi tehnyt jotakin
lopettaakseen sodan.

He istuivat sohvalla lukiessaan lehteä, ja he olivat yksin talossa.
Petteri katsahti äkkiä ylös lehdestään ja hirveän hämillään sanoi:
"Mutta toveri Jenni --"

"Mitä?" sanoi tämä katsoen Petteriin rehellisillä harmailla
silmillään. Petteriä ujostutti ja pelotti pikkusen, tällainen
salapoliisin työ oli uutta.

"Toveri Jenni", sanoi hän. "En tiedä, kuinka sanoisin, mutta pelkään
että olen rakastumaisillani."

Jenni veti kätensä pois ja Petteri kuuli hänen vetävän äkkiä
henkeään. "Oh, Mr. Gudge!" hän huudahti.

"Tuota --" änkytti Petteri. "Toivon ettette suutu."

"Elkäämme tehkö niin!" huudahti tyttö.

"Miksi ei, toveri Jenni?" Ja Petteri lisäsi: "En tiedä voinko sille
mitään."

"Onhan meillä ollut niin hyvä olla, Mr. Gudge! Luulin että tulemme
työskentelemään aatteen hyväksi."

"Mutta eihän se estä --"

"Mutta se tekee; se tekee ihmiset niin onnettomiksi!"

"Siis --", Petterin ääni vapisi, "siis ette välitä minusta vähääkään,
toveri Jenni?"

Tyttö epäröi hetkisen. "En tiedä, en ole ajatellut --"

Ja Petterin sydän sykähti rajusti. Oli ensi kerta että kenenkään
tytön täytyi miettiä ennenkuin vastasi tuohon Petterin kysymykseen.
Ja epäröimättä -- ikäänkuin olisi tehnyt tällaista "salapoliisityötä"
ikänsä -- hän otti hellästi Jenniä kädestä. "Pidättehän kuitenkin
vähäsen minusta?" hän kuiskasi.

"Oh, toveri Gudge", vastasi tyttö, ja Petteri sanoi: "Kutsukaa minua
Petteriksi, olkaa, olkaa niin hyvä."

"Toveri Petteri", sanoi tyttö ja ääni värähti, ja silmät olivat
luodut lattiaa kohti.

"Tiedän ettei minussa ole mitään rakastettavaa", pyyteli Petteri.
"Olen köyhä ja mitätön -- en ole kaunis --"

"Oh, ei se ole syy!" huudahti Jenni. "Ei, ei. Miksi ajattelisin
sellaisia? Olettehan toveri!"

Petteri oli osunut oikeaan puhuessaan täten. Ja hän jatkoi: "Ei
kukaan ole koskaan minua rakastanut -- ei kukaan välitä vähääkään
köyhistä, joilla ei ole mitään tarjottavana --"

"Kuulettehan ettei se ole syy!" intti tyttö. "Älkää luulkokaan niin!
Olette sankari! Olette uhrautunut aatteen hyväksi ja teistä vielä
tulee aatteemme johtomies."

"Toivokaamme niin", sanoi Petteri vaatimattomasti. "Mutta, toveri
Jenni, miksi ette välitä minusta?"

Hän nosti silmänsä ja katsoi Petteriä silmiin, ja vapisevin huulin
hän sanoi: "En ole terve, toveri Petteri. Ei minusta ole; olisi
väärin, jos menisin naimisiin"...

Jossakin syvällä Petterin sisällä -- jossa hänen sisäinen minänsä
piilottelihe -- tuntui kuin jääkylmää vettä olisi valettu hänen
niskaansa. "Naimisiinko?" Kukas sellaisesta on puhunut? Petterin
tunteet olisivat kuvautuneet parhaiten pilajuttujen tekijäin
lauseella: "Tämä tuli niin äkkiä!"

Mutta Petteri oli liiaksi viekas näyttääkseen hämmästystään. Hän
rauhotteli Jenniä: "Eihän meidän tarvitse mennä naimisiin aivan
heti. Voin odottaa, jos vaan tiedän että pidätte minusta; ja joskus,
kun tulette terveeksi --"

Tyttö puisti päätään surullisesti. "Pelkään etten koskaan tule oikein
terveeksi. Ja toiseksi, kummallakaan meistä ei ole rahaa, toveri
Petteri."

Jaa, siinä se nyt oli. Rahaa ja aina vain rahaa! "Vapaarakkaus"
näkyikin olevan pelkkää unta.

"Voisinhan mennä työhön", sanoi Petteri -- aivan kuin kuka
jokapäiväinen ja kesy kosija tahansa.

"Mutta ette voi ansaita kylliksi meille kummallekin", vastusti Jenni,
ja äkkiä hän hyppäsi ylös. "Ei, toveri Petteri, älkäämme rakastuko
toisiimme. Älkäämme tehkö itseämme ja toisiamme onnettomiksi,
työskennelkäämme aatteemme hyväksi. Luvatkaa että teemme niin!"

Petteri lupasi, mutta tietenkään hänellä ei ollut pienintäkään
tarkotusta pitää lupaustaan. Hän ei ainoastaan ollut salapoliisi,
vaan myöskin mies -- ja molempina hän himoitsi toveri Jenniä.
Hänellä oli aikaa, ja pitkin päivää hänen auttaessaan Jenniä
kirjottelemaan osotteita kirjekuoriin, lähetteli hän silloin tällöin
lemmensilmäyksiä, muka huomaamattaan. Ja Jenni tiesi nyt mitä nämä
katseet merkitsivät ja hieno puna leikkieli hänen kasvoillaan ja
kaulallaan. Hän oli tosiaankin sievä rakastuessaan, ja Petterin
mielestä oli hänen uusi työalansa hauskin mitä hänellä elinikänään
oli ollut. Hän menetteli viisaasti, karttoi erehdyksiä; ja ennenkuin
Sadie tuli illalliselle olivat Petterin käsivarret pikku toveri
Jennin vyötäisillä, ja Petteri suuteli hänen valkoista kaulaansa.
Toveri Jenni itki hiljaa, ja hänen vastustuksensa oli heikennyt ja --
loppunut.



XIX.


Mutta oli vielä yksi pulma -- Sadie. Sadien huulilla oli muuan ankara
ilme, josta Petteri oli päätellyt että toveri Sadie ei varmaankaan
hyväksy "vapaarakkautta" -- eikä mitään muutakaan rakkautta kuin omaa
rakkauttaan Jenniin. Hän oli ollut äitinä "pikkusiskolleen" kauvan
aikaa; hän näki nälkää, jotta Jennillä olisi kylliksi ruokaa -- ja
Jenni antoi sen kenelle tahansa kulkevalle agitaattorille, joka
sattui olemaan läsnä ruoka-aikoina. Petteri ei halunnut että Sadie
tietäisi mitä hänen poissa ollessaan on tapahtunut, mutta pelkäsi
kuitenkin ehdottaa Jennille että tämä pettäisi sisartaan.

Hän menetteli sangen kierästi. Jenni pyysi taaskin: "Me emme saisi
tehdä tätä, toveri Petteri!" Ja Petteri myönteli -- ehkä se oli
väärin, ja paras olisi ehkä etteivät jatkaisi. Ja niin Jenni suki
tukkansa ja suoristi puseronsa, ja hänen ilmeestään arvasi Petteri
ettei Sadie tulisi tietämään mitään.

Seuraavana päivänä he suutelivat taaskin, mutta sitten taas päättivät
että he eivät saa tehdä sitä; ja taaskaan ei Jenni kertonut
sisarelleen. Ennen pitkää oli Petterin onnistunut kuiskutella että
heidän lempensä on yksistään heidän asiansa eikä siitä vielä tarvitse
kertoa kenellekään; he pitävät sen ihanana salaisuutenaan -- eikähän
siinä tapahdu kenellekään vääryyttä. Jenni oli joskus lukenut
muutamasta runoilijasta, jonka nimi oli Mrs. Browning, joka oli ollut
sairas syntymästään saakka, mutta jonka suuri ja ihana rakkaus oli
parantanut: Tällainen rakkaus oli nyt tullut hänen osakseen; mutta
ehkä Sadie ei ymmärtäisi sitä ja voisi ehkä sanoa että he eivät tunne
toisiaan kyllin hyvin ja että olisi paras odottaa jonkun aikaa. He
taas tiesivät että he tuntevat toisensa täydellisesti, joten ei ollut
minkäänlaista syytä epävarmuuteen tai pelkoon. Petterin onnistui
saada nämä seikat Jennin päähän hänen aavistamattaan etteivät ne
olleet hänen omia ajatuksiaan.

Ja pitkin päivää rakasteli Petteri tyttöstä avustaessaan tätä
kirjottamaan osotteita ja postittamaan kiertokirjeitä Gooberin
puolustuskomitean puolesta. Hän teki todenteolla työtä, eikä se ollut
vaikeaakaan, kun Jenni oli pöydän ääressä hänen vierellään ja hän
voi pitää tyttöä kädestä silloin tällöin ja sulkea hänet syliinsä
ja supatella lemmenmaireitaan. Ihana huumaus valtasi hänet: hänen
pyyteensä kohosivat kuin tulvavesi -- mutta pahuus! Sitten täytyi
niiden painua jälleen. Hän onnistui vissiin asteeseen saakka, mutta
siinä hän kohtasi vastarinnan niin jäykän kuin kivimuuri. Ei etemmäs!

Petter huomasi että McGivneyn puhe "vapaarakkaudesta" oli ollut julma
erehdys. Pikku Jenni oli samallainen kuin kaikki muutkin naiset --
hänen lempensä ei ollut "vapaa." Pikku Jenni halusi aviomiehen,
ja joka kerta kun häntä suuteli, alkoi hän puhua naimisista, eikä
Petteri uskaltanut antaa vihjaustakaan aivoituksistaan, sillä hän
pelkäsi että koko asia menee auttamattomasti pilalle. Ja Petterin
täytyi turvautua keinoihin, jotka olivat vanhemmat kuin mitkään
"punikkien" opit. Hän teki hyökkäyksiäpä, ei minkään "vapaan
rakkauden" tavalla, vaan niinkuin tekee mies, joka on kahdenkesken
talossa seitsemäntoista vuotiaan tytön kanssa, jonka aikoo
vietellä. Hän vannoi rakastavansa Jenniä suurella ja ikuisella
rakkaudella. Hän vannoi etsivänsä työpaikan ja pitävänsä huolen
hänestä. Ja sitten oli hän kärsivinään hirmuisia tuskia eikä
sanonut voivansa elää ilman tyttöä. Hän pelasi tytön osaaottavalla
luonteella ja hänen viattomuudellaan ja tuolla säälittävällä ja
heikolla tuntehikkuudella, joka oli vetänyt hänet rauhanaatteeseen,
altruismiin, sosialismiin ja kaikkiin muihin niihin "ismeihin",
joista hänen päänsä oli sotkuisesti ja sekasortoisesti täysi.

Ja niin parin viikon kuluttua onnistuivat Petterin hyökkäilyt. Ja
sitten hän oli hyvillään. Hänen ensimäinen morsiamensa! Kyllä se tämä
salapoliisin toimi on toimien toimi! Petteri tiesi nyt että hän on
oikea salapoliisi ja käyttää oikeita salakeinoja, ja että nyt hän on
saamaisillaan selville Goober-jutun sisimmät salaisuudet!

Ja niinhän kävikin. Jenni oli rakastunut -- voipipa sanoa,
"juovuksissa lemmestä", joten hän täytti molemmat Guffeyn asettamat
ehdot. Ja niin Jenni kertoi! Istuessaan Petterin sylissä käsikaulassa
ja puhuessaan lapsuudestaan, onnellisista ajoista, jotka olivat
olleet ennen kuin hänen isänsä ja äitinsä olivat surmautuneet
tehtaassa, pikku Jenni mainitsi erään nuoren miehen nimen, joka oli
Ibbetts.

"Ibbetts?" uteli Petteri. Se oli epätavallinen nimi ja kuulusti
tutulle.

"Serkkumme", sanoi Jenni.

"Olenko minä tavannut häntä?" kysyi Petteri koettaen muistella.

"Et, hän ei ole ollut täällä."

"Ibbetts?" toisti Petteri -- ja äkkiä hän muisti. "Eikö hänen nimensä
ole Jack?"

Jenni ei vastannut heti. Petteri katsoi häneen ja kun heidän
katseensa yhtyivät, huomasi hän että tyttöä pelotti. "Petteri!" hän
kuiskasi. "Minun ei olisi pitänyt kertoa -- ei kenellekään!"

Petterin sisällä oli iloa ja riemua. Kätkeäkseen ilonsa oli hänen
pakko kätkeä kasvonsa tytön valkoseen, pehmeään kaulaan. "Kultaseni!"
kuiskasi hän. "Lemmittyni!"

"Oh, Petteri!" huudahti Jenni. "Tiedäthän -- etkö?"

"Tietysti", nauroi Petteri. "Mutta en kerro. Älä epäile luottaa
minuun."

"Mutta Mr. Andrews kielsi niin kovin!" sanoi tyttö. "Hän vannotutti
meitä ettemme kerro kenellekään."

"No, ethän ole kertonutkaan", sanoi Petteri. "Itse arvasin sen
sattumalta. Sitä ei kenenkään tarvitse tietää. Ja jos tietäisivätkin,
niin ei kukaan voisi syyttää sinua; täytyyhän heidän ymmärtää että
tunnen Jack Ibbettsin -- olinhan kyllin kauvan vankilassa."

Ja Jenni unohti pian koko asian, ja Petteri syleili ja suuteli häntä
peittääkseen oman pulppuavan riemunsa. Hänhän oli täyttänyt tehtävän
minkä Guffey oli hänelle antanut! Hän oli ratkaissut ensimäisen
suuren ongelman Goober-jutussa! American Cityn vankilan vakooja, joka
kantoi tietoja Gooberin puolustuskomitealle, oli Jack Ibbetts, muuan
vartija ja Todd sisarusten serkku!



XX.


Oli onni että tämä oli Petterin ja McGivneyn kohtaamispäivä. Hän
tuskin olisi voinut pitää aisoissa tätä salaisuutta huomiseen. Hän
narrasi taas tyttöjä, hiipi jälleen kanapihan läpi ja meni American
hotelliin. Kun hän käveli olivat hänen aivonsa täydessä työssä. Nyt
hän oli saanut kyntensä hyvinvoinnin tikkaisiin, nyt olisi otetta
parannettava.

McGivney näki heti Petterin kasvoista että jotakin oli tapahtunut.
"No?" kysyi hän.

"Minä tiedän sen!" huudahti Petteri.

"Tiedät? Mitä?"

"Vankilan vakoojan nimen."

"Kristus! Onko totta?" huudahti toinen.

"Ei epäilystäkään", vastasi Petteri.

"Kuka se on?"

Petteri puristi nyrkkiin kätensä ja nostatti rohkeutensa. "Ensin",
sanoi hän, "täytyy meidän saada välimme selväksi. Mr. Guffey sanoi
että minulle maksetaan palkkio, mutta ei sanonut, kuinka paljon ja
milloin."

"Perkele!" sanoi McGivney. "Jos tiedät tosiaankin tuon vakoojan
nimen, niin ei sinun tarvitse epäillä palkkiotasi."

"Oli miten oli", sanoi Petteri, "mutta haluaisin tietää, kuinka
paljon saan ja miten sen saan."

"Paljonko haluat?" kysyi mies, jolla oli rotannaama. Ja kuin rotta,
peräytyi hän loukkoon, ja hänen terävät, mustat silmänsä tarkastivat
vastustajaansa. "Paljonko?" toisti hän.

Petteri oli tehnyt parhautensa valmistuakseen tätä hetkeä varten.
Eikö hän työskennellyt American Cityn suurimman ja rikkaimman ryhmän,
raitiotrustin, hyväksi? Sillä oli kymmeniä ja satoja miljonia
dollareita -- hän ei tiennyt kuinka paljon, mutta hän tiesi että
hänen salaisuudestaan kannattaa maksaa hyvin. "Ajattelen että siitä
pitäisi saada kaksisataa dollaria", sanoi hän.

"Varmasti", sanoi McGivney, "saat varmasti sen."

Ja heti Petterin mieli mustui. Mikä hupsu hän olikaan ollut! Miksei
hänellä ollut rohkeutta pyytää viisi sataa? Hän olisi voinut vaatia
vaikka tuhannen, ja sitten olisi hän ollut riippumaton koko ikänsä!

"No", sanoi McGivney, "kuka on vakooja?"

Petteri ponnistelihe kootakseen vieläkin enemmän rohkeutta. "Ensin
pitää minun saada tietää, milloin saan rahat?"

"Hyvä jumala!" sanoi McGivney. "Kun sanot vain nimen, niin saat
rahat. Mitä kitupiikkejä sinä luulet meidän olevan?"

"Saattaa olla", sanoi Petteri. "Mutta tiedättehän että Mr. Guffey
ei antanut minulle syytä luulla että hän minua rakastaa. Tuskin
vieläkään voin käyttää tätä kaivosta niinkuin ennen."

"Niin, hän koetti saada irti tietoja sinusta", sanoi McGivney. "Hän
luuli sinua yhdeksi noista dynamiittisankareista -- et voi moittia
häntä. Sano minulle tuon vakoojan nimi, niin minä pidän huolen että
saat rahat."

Mutta sittenkään ei Petteri myöntynyt. Hän pelkäsi rotannaamaista
McGivneytä ja hänen sydämensä löi pelosta, mutta sittenkään hän ei
vääjännyt. "Haluan nähdä ne rahat" intti hän itsepintaisesti.

"Kuule, mitä helvettiä sinä luulet minusta?" uteli salapoliisi.
"Luuletko että minä annan sinulle kaksisataa dollaria ja sinä annat
minulle jonkun olemattoman nimen ja karkaat?"

"Oh, en minä tee sitä!" sanoi Petteri.

"Mistäs sen tiedät?"

"Haluan olla vielä palveluksessanne."

"Hyvä. Mekin haluamme samaa. Tämä ei tule olemaan viimeinen
salaisuus, jonka selität meille, ja tulet huomaamaan että pelaamme
omiemme kanssa suoraa peliä -- emmehän mitenkään muuten voisi
menestyä. On koottu miljona dollaria Gooberin roikan hirttämistä
varten, ja jos sinä teet tehtäväsi, saat varmasti osasi, ja ajallaan."

Hän puhui vakuuttaen ja Petteri oli vähällä uskoa. Mutta melkein koko
elämänsä ajan oli hän nähnyt ihmisten hierovan kauppaa -- lurjuksien
koettavan vetää toisiaan nenästä -- ja kun oli kysymys rahasta oli
Petteri kuin tappelemaan opetettu koira, joka oli saanut hyvän otteen
toista koiraa nenästä; koira ei ota lukuun toisen koiran tunteita
eikä sitä, ihaileeko toinen koira sitä tai ei.

"Ajallaan?" sanoi Petteri. "Mitä merkitsee: 'ajallaan'?"

"Voi jumalani, jumalani!" sanoi McGivney harmissaan.

"Niin mutta minä tahdon tietää", sanoi Petteri. "Tarkotatteko että
saan rahat, kun olen sanonut nimen, vai tarkotatteko että saan ne
vasta sitten, kun olette saaneet selville onko se henkilö todella
vakooja vai ei."

Näin kinailivat ja rähisivät he kuin tappelevat koirat ja suuttuivat
yhä enemmän. Mutta Petteri oli se koira, jolla oli hyvä ote,
ja hän piti lujasti kiinni. Kerran McGivney jo viittaili että
raitiotrustilla oli ollut valtaa panna Petteri "rotkoon" kaksikin
kertaa, ja on sillä valtaa tehdä se kolmastikin. Petteri oli vähällä
pyörtyä pelosta, mutta ei kuitenkaan hellittänyt otettaan McGivneyn
nenästä.

"Samapa se", sanoi rotannaamainen mies lopuksi. Hän sanoi sen
väsyneen halveksivasti; mutta se ei huolestuttanut Petteriä lainkaan.
"Samapa se, luotan sinuun." Hän pisti kätensä taskuunsa ja veti
esille tukun seteleitä -- kahdenkymmenen dollarin seteleitä, ja hän
laski niitä kymmenen läjään. Petteri näki että tukkuun jäi vielä
paljon, paljon, ja hän aavisti että hän ei ollut vaatinut niin
paljoa kuin McGivney olisi ollut valmis hänelle antamaan -- ja hänen
sydämensä oli sairas. Mutta samalla kertaa hänen sydämensä sykki
ilosta -- sellainen ihmeellinen rustinki on ihmissydän!



XXI


McGivney asetti rahat vuoteelle. "Siinä ne ovat", hän sanoi, "ja jos
sanot sen vakoojan nimen, niin saat ottaa ne. Mutta sinun on paras
seurata neuvoani ettet niitä tuhlaa, sillä, jumalan kautta, jos
olet erehtynyt vakoojaasi nähden, niin luulen että Ed. Guffey repii
käsivarret ruumiistasi."

Petteriä ei pelottanut tämä. "Tiedän että mieheni on vakooja."

"No, kuka se on?"

"Jack Ibbetts."

"Eikä helvetissä!" huudahti McGivney epäuskoisesti.

"Jack Ibbetts, yksi vankilan yövartijoista."

"Tunnen hänet", sanoi toinen "Mutta mistäs olet saanut tuon luulon
päähäsi?"

"Hän" on Todd sisarusten serkku."

"Ketäs ne Todd sisarukset sitten ovat?"

"Jenni Todd on morsiameni", sanoi Petteri:

"Morsian!" toisti toinen; hän tuijotti Petteriin, ja sitten hän
nauroi. "Olet saanut morsiamen kahdessa viikossa? En olisi uskonut
sinusta sitä!"

Se oli kaksiteräinen maire, mutta Petterin hymy ei ollut sen takia
vähemmän leveä, ja kaikki hänen epätasaiset hampaansa näkyivät.
"Samapa se", sanoi hän, "sain hänet; ja hän laverteli sen heti --
että Ibbetts on hänen serkkunsa. Ja sitten hän säikähti, sillä
lakimies Andrews oli kieltänyt heitä mainitsemasta serkkunsa nimeä
kenellekään. Siitä voitte huomata että ne käyttävät häntä vakoojana
-- siitä ei ole epäilystäkään."

"Jumalani!" sanoi McGivney, ja hänen äänestään kuului että häntä
todella harmitti. "Kuka olisi voinut uskoa? Ibbetts on niin kunnon
mies kuin vain voi tavata -- ja hän on punikki, ja petturi vielä!
Sehän se onkin, joka tekee niin vaikeaksi pitää nämä punikit kurissa
-- ei koskaan voi olla varma siitä, kuka on heidän puolellaan, ei
koskaan voi tietää, keneen luottaa. Miten ihmeessä ne onnistuvat
siinä?"

"En tiedä", sanoi Petteri. "Ihmisiä on niin helppo pettää!"

"No niin, näen kuitenkin ettei sinua petetä helposti", sanoi
rotannaamainen mies katsellessaan kun Petteri otti rahatukon
vuoteelta ja pani sen huolellisesti sisätaskuunsa.



XXII.


Rotannaamainen mies varotti Petteriä että hänen tulee olla varovainen
siitä, miten kuluttaa tuota rahaa. Ei mikään olisi niin omiaan
herättämään hänestä epäluuloja kuin se, että kuiskittaisiin että hän
on "rahoissa." Hänen tulee osata todistaa saaneensa rehellisillä
keinoilla joka sentin, mikä hänellä oli. Ja Petteri myöntyi kätkemään
nämä rahat visusti siihen saakka, että oli päässyt eroon koko jutusta.

Sitten hän vuorostaan varotti McGivneytä. Jos Ibbetts ilman muuta
menettäisi paikkansa, herättäisi se huomiota ja ehkä kääntäisi
epäluuloja Petteriin. McGivney vastasi hymyillen ettei hän ollut
syntynyt eilen. Jack Ibbetts tullaan ylentämään virassa ja hänet
asetetaan johonkin sellaiseen toimeen, ettei hän kykene antamaan
minkäänlaisia tietoja Goober-jutusta; sitten, jonkun ajan kuluttua,
hänet saataisiin kiinni jostakin erehdyksestä tai saatettaisiin
muuten pulaan, ja silloin hänelle annetaan potkut.

Näissä neuvotteluissaan Petteri ja tuo rotannaamainen mies juttelivat
kaikista seikoista, jotka koskivat Goober-juttua, mikä tuli yhä
monimutkaisemmaksi muuttuessaan yleiseksi, laajamerkitykselliseksi
kysymykseksi. Uusia henkilöitä sekaantui yhtämittaa juttuun, ja yhä
uusia ongelmoita sukeutui esille toinen toisensa perään; se oli
mieltäkiinnittävämpää kuin sakkipeli. McGivney puhui totta sanoessaan
että American Cityn suurliikemiehet olivat koonneet miljonan
dollaria saattaakseen Gooberin joukkoineen hirteen. Aivan alussa oli
luvattu seitsemäntoista tuhatta dollaria palkkioksi ilmiannoista,
ja palkkioiden vaatijoita oli paljon. Pahinta oli että henkilöt,
jotka näitä palkkioita vaativat, olivat tavallisesti huonomaineisia,
joiden puheet eivät paljoakaan olisi merkinneet valamiehistön edessä;
naiset olivat melkein poikkeuksetta prostituerattuja ja miehet
entisiä kuritushuonevankeja, väärentäjiä, pelureita j.n.e. Joskus
nämä eivät kertoneet entisyydestään ennenkuin puolustajat toivat sen
päivänvaloon, ja silloin tuli kiire "korjailemaan" oikeuslaitosten
pöytäkirjoja ja käyttämään muitakin yhtä jaloja keinoja ympäri maata.

Tällaisia todistajia oli Goober-jutussa tusinan verran. Ne olivat
kertoneet juttunsa suurvalamiehistölle, mutta näissä jutuissa
oli havaittu olevan lukemattomia virheitä ja ristiriitaisuuksia,
joka seikka teki paljon työtä ja vastuksia Guffeylle ja hänen
apureilleen. Onnettoman tapauksen kautta oli sattunut että Jim
Goober oli vaimoineen katsellut kulkuetta erään talon katolta parin
mailin päässä räjähdyspaikalta juuri samalla kertaa kuin hänen
syytettiin asettaneen matkalaukun pommineen kulkueen eteen. Joku oli
ottanut valokuvan tältä samalta katolta, ja tässä valokuvassa näkyi
Jim Goober ja hänen vaimonsa -- ja myöskin muuan iso kello erään
jalokivikaupan ulkopuolella. Ja tässä kellossa näkyi selvästi tunti
ja minuutti. Onneksi syyttäjäpuoli sai käsiinsä tämän valokuvan
ensiksi; mutta nyt oli puolustuspuoli saanut vihiä siitä ja koetti
saada sitä käsiinsä. Syyttäjäpuoli ei uskaltanut hävittää sitä, sillä
sen olemassaolo voitiin todistaa; mutta tämä valokuva jäljennettiin
niin monta kertaa, että kellon taulu tuli niin epäselväksi, jotta
aikaa ei voinut enää nähdä. Nyt koetti puolustuspuoli saada
todistetuksi että näin oli tehty.

Sitten olivat vielä puolustuspuolen todistajat. Toinen onneton
sattuma oli että noin puoli tusinaa eri ihmistä oli nähnyt pommin
heitetyn Guggenheimin osastokaupan katolta, mikä seikka oli tykkänään
ristiriitainen syyttäjäpuolen matkalaukku-teorian kanssa, jolle koko
syytös nojautui. Ja niinpä tuli välttämättömäksi "ulottua" näihin
todistajiin. Yhdellä oli ehkä kiinnityslaina kotiinsa, se ostettiin
ja vaadittiin maksettavaksi; toisella oli ehkä vaimo, joka halusi
ottaa miehestään avioeron ja muuten saattaa hänet pulaan. Tai ehkä
jollakin oli lemmenseikkailu jonkun toisen miehen vaimon kanssa; tai
ehkä voitiin lähettää varta vasten joku nainen houkuttelemaan joku
todistajista päivänvaloa karttaviin hommiin.

Sitten tuli ilmi että hyvin pian räjähdyksen jälkeen jotkut Guffeyn
miehistä olivat moukareilla särkeneet katukäytävää ja rakennusta
räjähdyspaikan kohdalta. Tätä vaati matkalaukku-teoria, ja näistä
säretyistä paikoista oli otettu useita valokuvia. Mutta tuli myöskin
ilmi että joku oli ottanut valokuvan tästä samasta paikasta ennenkuin
tuo ylimääräinen särkeminen oli toimitettu, ja puolustuspuolella
oli hallussaan tämä valokuva. Kuka oli ottanut tämän valokuvan, ja
miten voitaisiin hänet saada "oivaltamaan asian oikean laidan"? Jos
Petteristä olisi apua tällaisissa, niin olisi hän jutun loppuessa
rikas mies.

Niiden neuvottelujen perästä oli Petterin pää täynnä haaveita, ja
hän koetti kaikkensa saadakseen tietoja. Hän ja Jenni ja Sadie
keskustelivat jutusta yhtämittaa, ja tytöt kertoivat vapaasti
kaiken mitä olivat kuulleet. Tuli muita -- nuori McCormick, Miriam
Yankovich, lakimies Andrewsin sihteeri Miss Nebbins -- ja he
kertoivat mitä olivat saaneet tietää tai mitä luulivat ja mitä
puolustuspuoli oli saanut ilmi. He olivat saaneet käsiinsä sen
miehen serkun, joka oli ottanut valokuvan katolta; ja he koettivat
saada hänet taivuttamaan valokuvaajaa puhumaan totta. Seuraavana
päivänä voi tapahtua että Donald Gordon tuli epätoivon valtaamana
ja kertoi tulleen ilmi että muuan puolustuspuolen tärkeimmistä
todistajista, sekatavarakauppias, oli kerran rangaistu pilaantuneen
juuston myymisestä! Ja niinpä joka ilta ennen maatamenoa Petteri teki
muistiinpanojaan ja neuloeli niitä takkinsa liepeisiin, ja kerran
viikossa hän meni tapaamaan McGivneytä, ja heille tuli aina intosta
ja riitaa noiden tietojen arvosta.



XXIII.


Se oli mieltäkiinnittävää peliä, eikä Petteri olisi kyllääntynyt
siihen koskaan, jollei hänen olisi ollut pakko olla päiväkaudet
kahden pikku Jennin kanssa. Kuherruskuukausi on paikallaan, jollei
sitä kestä enemmän kuin kuukauden, mutta ei kukaan voi kestää sitä
ijankaiken. Pikku Jenni ei nähtävästi koskaan väsynyt suuteloihin
eikä näkynyt koskaan pääsevän varmuuteen siitä, että Petteri häntä
rakasti. Miehen rakasteleminen laimenee jonkun ajan kuluttua, mutta
kaikesta päättäen ei nainen koskaan muuta sitä puheenaihetta;
Jenni alinomaa arveli sitä ja tätä, punnitsi seurauksia ja
vastuunalaisuutta, velvollisuuksia, mainetta ja muuta sellaista. Joka
luonnollisesti oli sangen väsyttävää.

Jennin oli paha olla sen takia että hän petti sisartaan; hänen teki
mieli kertoa Sadielle, mutta jostakin syystä oli helpompi jatkaa
salaamistaan kuin tunnustaa että oli salannut. Petteri ei käsittänyt
miksi lainkaan tarvitsisi kertoa Sadielle; hän ei käsittänyt
mikseivät asiat saisi jatkua samalla tavalla yhä edelleenkin, ja
miksei hän ja hänen morsiamensa voisi silloin tällöin pitää hauskaa,
sen sijaan että aina ovat allapäin, aina murehtivat luokkasotaa,
puhumattakaan maailmansodasta ja Amerikan edellytetystä osanotosta
siihen.

Tämä ei tarkottanut sitä, että Petteri oli kovasydäminen ja
tunteeton. Ei, kun Petteri sulki pikku Jennin syliinsä, oli hän
syvästi liikutettu; hän tunsi todella, kuinka hellä ja hyvä ja
sielukas tuo pikku tyttö oli. Petteri oli kahdenkymmenen vuotisen
ikänsä kestäessä tullut selvästi tietoiseksi sellaisista, joita
kutsuttiin "aatteiksi", "liikkeiksi" ja "uskonnoiksi." Eivät ne
olleet muuta kuin syöttejä pöhlöille; ja on ijankaikkinen kilpailu
pöhlöjen -- jotka eivät halua mennä ansaan -- ja "viisaiden"
välillä, joiden on alinomaa keksittävä uusia syöttejä saadakseen
nämä pöhlöt pauloihinsa. Petteri oli nyt jo niin paljon kuullut
"toverien" puheita, että käsitti heidän syöttinsä olevan harvinaisen
erinomaisen; ja niinpä oli tässä pikku Jenni täydellisesti heidän
pauloissaan -- ja minkäpä Petteri sille voi?

Mutta tämä kuitenkin kaikitenkin oli Petterin ensi lempi, ja kun hän
oli lemmen huumaamana, käsitti hän Guffeyn puhuneen totta sanoessaan
että kun on rakastunut, niin haluaa puhua totta. Petterin teki
mieli välistä sanoa: "Heitä tuo saarnaaminen ja levähdä hetkinen!
Nauttikaamme elämästä hiukan."

Väliin otti lujille olla sanomatta tuota -- vaikkakin hän tiesi että
se olisi koko lorun loppu. Kerran oli Jennillä uusi silkkipuku,
jonka yksi noista rikkaista naisista oli hänelle ostanut huomattuaan
hänen pukunsa kehnouden. Se oli pehmeää, harmaata silkkiä -- halpaa
silkkiä, mutta uusi, eikä Petteri ollut koskaan ennen halannut
mitään niin hienoa. Se oli Jennin harmaiden silmien värinen, ja
sen tuoreus sai hänen poskilleen vienon punan; tai lieneekö ollut
niin, että kun Petteri häntä ihaili ja rakasteli enemmän, niin se
toi veren hänen poskiinsa? Petterin teki mieli viedä hänet ulos ja
näytellä häntä, ja hän painoi kasvonsa puvun pehmeihin poimuihin ja
kuiskasi: "Kuuleppas, tytti, joskus me heitämme tämän ijankaikkisen
murjottamisen joksikin aikaa."

Hän tunsi pikku Jennin kangistuvan ja vetäytyvän pois; joten hänen
täytyi heti ruveta puuhiin korjatakseen vahingon. "Tahtoisin että
tulisit terveeksi", sanoi hän. "Olet liian hyvä kaikille -- kohtelet
kaikkia muita hyvin, paitsi itseäsi."

Se mikä tyttöä oli säikäyttänyt, oli enemmän hänen äänessään kuin
sanoissaan. "Petteri!" huudahti hän. "Mitä merkitsen minä tai kuka
muu yksilö hyvänsä, kun miljonia nuoria miehiä ammutaan kappaleiksi
ja miljonat naiset ja lapset kuolevat nälkään!"

Siinä sitä nyt taas oltiin, keskellä sotaa; Petterin täytyi
ottaa osa tästä kuormasta, olla sankari, marttyyri ja "punikki."
Samana iltapäivänä tuli kolme työtöntä "tuplajuulaista"; ja voi,
kuinka väsynyt Petteri oli näihin kuleksiviin agitaattoreihin --
kyllästyttäviin jurottajiin! Petterin teki mieli sanoa: "Lakatkaa
loruamasta! Teidän 'aatteenne' ei ole mitään muuta kuin metku, jonka
suojissa teette työtä kielellänne, sen sijaan että teidän täytyisi
tarttua lapioon ja kuokkaan." Ja Petteri kuvitteli mielessään
rähinää, minkä tuo lause synnyttäisi. Joku noista miehistä kysyisi:
"Kuinka paljon olet sinä tehnyt työtä lapiolla ja kuokalla?"
Toinen sanoisi: "Näyttää minusta kuin olisit löytänyt helpon työn
jokapaikassa mihin olet mennyt." Seikka että tämä oli totta, ei
suinkaan vähentänyt hänen hermostumistaan, ei tehnyt hänelle
helpommaksi tavata toveri Smithiä, veli Brownia ja työläis-toveri
Jonesia, joka oli juuri päässyt vankilasta, ja kuunnella heidän
kovanonnen kertomuksiaan ja nähdä heidän ottavan pöydältä ruokaa,
jota Petteri, erikoisesti halusi ja -- katkerinta kaikista -- antaa
heidän luulla että he pettivät hänet jutuillaan!

Tuli aika, jolloin Petteri ei sitä enää jaksanut kestää. Ollessaan
sulettuna tuohon taloon aamusta iltaan, alkoi hän tulla yhtä
hermostuneeksi kuin kahleissa oleva koira. Jollei hän pääsisi jälleen
ulos maailmaan, ei hän voisi estää tulemastaan ilmi. Hän selitti
että lääkärit olivat sanoneet että hänen terveytensä ei kestä olla
alinomaa sisällä, ja että hänen täytyy saada raitista ilmaa. Ja
hän pääsi näin kulkemaan ulkona yksinään, ja oli paljoa helpompi.
Hän voi tuhlata hiukan rahojaan; hän voi mennä johonkin hiljaiseen
ravintolan nurkkaan ja syödä lihapaistia niin paljon kuin halusi
ilman että kenenkään "toverin" silmät sitä seurasivat ja katsoivat
häneen moittien. Petteri oli elänyt vankilassa orpokodissa ja suutari
Smithersin luona, mutta missään ei elämä ollut niin laihaa kuin
Todd sisarusten kotona, sillä sisaret lahjottivat melkein kaiken
mitä heillä oli Gooberin puolustuskomitealle ja American Cityn
sosialistilehdelle, "Clarionille."



XXIV.


Petteri meni lakimies Andrewsin luo ja pyysi työpaikkaa: hän sanoi
haluavansa työskennellä jutun hyväksi, ja niin hänet pantiin työhön
puolustuskomitean konttoriin, jossa hän kuuli puhuttavan jutusta
aamusta iltaan ja sai tietoonsa paljon arvokasta. Hän oli kohtelias
ja sai ystäviä; ennen pitkää hän oli tutustunut puolustuspuolen
yhteen parhaimmista todistajista ja sai selville että kerran tämä
mies oli ollut sekaantunut erääseen avioerojuttuun. Petteri sai
ilmi kysymyksessä olevan naisen nimen, ja Guffey ryhtyi työhön
laittaakseen hänet American Cityyn. Tämä tehtäisiin viekkaasti, ilman
että naisella oli aavistustakaan mihin häntä tultaisiin käyttämään.
Hänelle laitettaisiin tilaisuus tavata entistä lemmittyään, ja
vanha rakkaus leimahtaisi uuteen liekkiin, ja Guffey asettaisi
puolen tusinaa miehistään laukaisemaan ansan -- ja siinä olisi
muuan Goober-jutun puolustus-todistajista mennyttä miestä! "On aina
jotakin, johon ne saa tahriintumaan", sanoi McGivney ja maksoi
mielihyvällä Petterille viisisataa dollaria tästä tiedosta.

Petteri olisi ollut hurjan onnellinen, mutta juuri tähän aikaan
hänelle sattui kamala onnettomuus. Jenni oli viime aikoina puhunut
naimisiin menosta yhä enemmän, ja nyt hän ilmaisi Petterille syyn,
joka teki naimisiin menon välttämättömäksi. Tyttö sanoi tämän
alasluoduin kasvoin ja punastuneena ja vavisten; ja Petteri oli niin
tyrmistyksissään, ettei hän voinutkaan näytellä osaa, jota häneltä
odotettiin. Tähänastisissa lemmenongelmissa hän oli ottanut tytön
syliinsä ja lohdutellut häntä, mutta nyt näkyivät hetkisen hänen
todelliset tunteensa.

Jenni raivostui heti. Mikä häntä vaivasi? Eikö hän aikonutkaan naida,
vaikka oli luvannut? Käsitti hän kai sen, ettei enää voi lykätä? Ja
Petteri joka ei tiennyt hysterisistä kohtauksista mitään, menetti
älynsä kerrassaan eikä keksinyt parempaa keinoa kuin juosta ulos
talosta läimäyttäen oven kiinni mennessään.

Kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä selvemmin hän käsitti että
hän oli nyt pirun merrassa. Raitiotietrustin palvelijana hän oli
arvellut olevansa turvassa vastuunalaisuudelta lakiin nähden; mutta
hän oivalsi että tässä oli pula, josta kaupungin mahtimiehet eivät
voisi häntä pelastaa. Voisivatkohan ne järjestää asioita niin, että
hän voisi naida tytön, ja sitten päästä vapaaksi hänestä, kun hänen
työnsä on tehty?

Petteriä pelotti niin, että hänen täytyi soittaa puhelimella Guffeyn
konttoriin ja saada käsiinsä McGivney. Tämä oli vaarallista, sillä
syyttäjäpuoli yhdisteli salaa puolustuspuoluelaisten johtolankoja
omiinsa, ja pelkäsi että puolustajat tekevät samallaista. Huolimatta
tästä vaarasta Petteri käski McGivneyn tulla tavalliseen paikkaan;
ja siellä he juttelivat tästä asiasta ja Petterin pelko osottautui
oikeaksi. Kun hän kertoi pulansa McGivneylle, nauroi tämä
rotannaamainen mies hänelle vasten kasvoja. Se oli hänen mielestään
niin hassua, ettei hän lopettanut nauramistaan ennenkuin huomasi että
hänen vakoojansa oli raivostua.

"Mitä nauramista siinä on?" uteli Petteri. "Jos minä olen mennyttä,
niin mistä saatte lisää tietoja?"

"Mutta jumalani!" sanoi McGivney. "Miksikä hankit itsellesi sellaisen
tytön?"

"Minun oli otettava sellaisen kuin sain", vastasi Petteri. "Ja
sitäpaitsi, ne ovat kaikki samanlaisia -- niille käy huonosti, eikä
sitä voi auttaa."

"Voipa tietenkin!" sanoi McGivney. "Mikset ennen sanonut? Mutta jos
sinulla nyt on vastuksinasi naimiskauppa, niin on se sinun asiasi; et
voi vyöryttää sitä minun niskoilleni."

He inttivät ja väittelivät. Rotannaamainen mies sanoi olevansa varma
siitä, ettei ollut mitään keinoa, jolla Petteri olisi muka naivinaan
tytön ja pääsisi siitä sitten irti. Hän joutuisi vain vielä pahempaan
pulaan -- ja luonnollisestikaan ei hänestä enää olisi vakoojaksi.
Ainoa minkä hän voi tehdä on antaa tytölle jonkun verran rahaa ja
lähettää hänet jonnekin, jossa vika korjataan. McGivney lupasi
hankkia tietoonsa lääkärin, joka tekisi työn.

"Niin, mutta mitäs minä hänelle sanon?" sanoi Petteri. "Tarkotan että
miksi en nai häntä!"

"Keksi joku juttu", sanoi McGivney. "Sopisihan sinun 'muistaa' että
sinulla on jo vaimo." Sitten kun hän huomasi Petterin epäilevän: "Sen
voi helposti tehdä. Laitan sinulle akan, jos vain haluat. Mutta sitä
ei tarvita -- kerro vain tytölle joku kovanonnen juttu. Sano että
sinulla on vaimo ja että olet toivonut pääseväsi hänestä eroon, mutta
nyt oletkin saanut tietää ettei se käykään päinsä. Sano että vaimosi
on saanut vihiä siitä, mitä sinä oikeastaan täällä hommaat ja nyt
tekee sinulle uhkavaatimuksia. Ja koeta tehdä asiat niin, ettei tyttö
voi tehdä mitään, jottei hän vahingoittaisi Gooberin puolustusta.
Ja jos hänellä Gooberin puolustus on sydämenasianaan, niin ei hän
häväise sinua; ehkä ei kerro edes sisarellensakaan."

Petterille ei ollut mieluista tehdä niin. Hän oli näkevinään pikku
Jennin hysteerisenä sohvalla, kuten hän oli ollut Petterin lähtiessä,
ja hän pelkäsi pitkää tunnekohtausta, joka nyt näytti olevan
välttämätön. Kuitenkin näytti siltä, että hänen on pakko siihen
alistua; hän ei voinut keksiä mitään parempaa. Ja sen pitää tapahtua
vielä nopeaankin, sillä parin tunnin kuluttua tulisi Sadie kotiin, ja
silloin se olisi ehkä myöhäistä.



XXV.


Petteri kiirehti takasin Todd sisarusten kotiin, ja siellä oli
kalpeakasvoinen pikku Jenni pitkällään vuoteella, yhä nyyhkien. Olisi
luullut että hän oli jo ehtinyt kuluttaa kaikki tunteensa loppuun;
mutta naisten tunteilla ja tunnepurkauksilla ei ole loppua koskaan.
Niin pian kuin Petteri oli alkanut nöyryyttävän tunnustuksensa että
hänellä jo on vaimo, hyppäsi pikku Jenni vuoteeltaan hirveästi
huudahtaen ja seisoi kääntyneenä Petteriin, kasvojen ilme kuin
houruinhuoneesta karanneen haamun. Petteri koetti selittää että se ei
ollut hänen syynsä, hän oli luullut pääsevänsä vapaaksi minä päivänä
tahansa. Mutta Jenni painoi kädet otsaansa ja huusi: "Olet pettänyt
minut! Olet pettänyt minut!" Ja Petterin sisällä kuiskasi kyllästynyt
pikku perkele, -- tämähän on ihan kuin liikkuvissa kuvissa!

Hän koetti ottaa tyttöä kädestä ja puhua hänelle järkeä, mutta tämä
karkasi hänen luotaan toiselle puolen huonetta ja seisoi siellä
katsoen häneen niinkuin hän olisi ollut joku villi elukka, jonka
Petteri oli saanut ansaansa ja koetti tappaa. Jenni piti niin pahaa
elämää, että Petteri pelkäsi naapurien tulevan hätään; ja hänen
täytyi osottaa hänelle, että jos tämä asia tulisi julkiseksi, olisi
hänen todistuksensa arvo mennyttä, ja näin ollen olisi Jennin syy,
kun Jim Goober joutuisi hirteen.

Silloin vaikeni Jenni, ja Petteri sai sananvuoron. Hän kertoi
salakavalista keinoista, joita häntä vastaan oli yritetty;
syyttäjäpuolelta oli tullut mies ja luvannut hänelle kymmenen tuhatta
dollaria jos hän pettäisi Gooberin puolustajat. Ja nyt, kun hän oli
kieltäytynyt, koettivat he uhkailla häntä hänen vaimollaan. He olivat
jotenkin saaneet vihiä että hän on rakastunut, ja he aikoivat käyttää
tätä seikkaa tehdäkseen hänet itselleen vaarattomaksi.

Jenni ei vieläkään antanut Petterin koskea itseensä, mutta hän
myöntyi istumaan rauhassa tuolilla, kun he miettivät mitä tehtämän
piti. Jenni sanoi että tapahtuipa mitä tahansa, Gooberin puolustusta
he eivät saa vahingoittaa. Petteri oli tehnyt hänelle hirvittävää
vääryyttä, mutta hän tulee yksin kärsimään rangaistuksen, olipa se
mikä tahansa; hän ei tulisi koskaan sekottamaan Petteriä siihen.

Petteri alkoi selittää. Ehkä se ei olekaan niin vaarallista kuin mitä
Jenni pelkäsi. Hän oli ajatellut tätä asiaa; hän tiesi missä hänen
entinen isäntänsä, Pericles Priam, asui, ja Pericles oli nyt rikas,
ja Petteri oli varma että hän saisi lainaan kaksi sataa dollaria ja
niitähän on sellaisia paikkoja, jonne Jenni voisi mennä -- olihan
keinoja, joilla pääsee tällaisesta --

Mutta pikku Jenni keskeytti hänet. Muutamissa suhteissa hän oli vain
lapsi, mutta toisissa kypsynyt nainen. Hänellä oli joitakin varmoja
mielipiteitä, ja kun sattui niitä vastaan, niin oli kuin olisi ollut
edessä kivimuuri. Hän ei halunnut kuullakaan Petterin esitystä; se
olisi murha.

"Eihän nyt", sanoi Petteri, matkien McGivneytä. "Se ei ole mitään;
kaikki tekevät sitä." Mutta kaikesta päättäen ei Jenni edes
kuunnellut mitä hän sanoi. Tyttö istui tuijottavin silmin ja nyppi
sormillaan pukuaan. Petteri katseli näitä sormia ja ne hermostuttivat
häntä. Ne olivat kuin hullun sormet; ne toivat ilmi kaikki ne
tunteet, mitkä Jennin muu ruumis tukehdutti ja esti.

"Kun sinä et ottaisi sitä niin vakavasti!" pyyteli Petteri. "Se on
surkea sattuma, mutta se on tapahtunut, ja meidän on pelastettava
mitä pelastettavissa on. Kyllä minä joskus vielä pääsen vapaaksi;
joskus vielä menemme naimisiin."

"Lakkaa, Petteri!" kuiskasi tyttö jännittyneestä "En halua puhutella
sinua, jollei sinulla ole mitään muuta sanomista. En tiedä, olisinko
halukas menemään naimisiin kanssasi -- nyt kun tiedän että olet
voinut pettää minut -- että olet voinut pettää minua päivästä toiseen
useita kuukausia."

Petteri luuli että hän taaskin tulee hysteriseksi, ja Petteriä
pelotti. Hän koetti rauhottaa tyttöä, mutta äkkiä tämä hypähti
pystyyn. "Mene pois!" hän huudahti. "Anna minun olla yksin. Mietin
tätä ja päätän itse mitä on tehtävä. Mitä tahansa teenkin, en tule
häväisemään sinua, niin jätä minut yksin, mene pian!"



XXVI.


Jenni ajoi hänet ulos talosta, ja Petteri meni, vaikkakin aavistaen
pahaa. Hän käveli pitkin katuja, tietämättä mitä tehdä, ja mietti
niitä tyhmyyksiä, joita hän oli tehnyt ja kiusasi itseään tuolla
kaikkein kiusaavimmalla ajatuksella: kuinka erilainen olisikaan
elämäni ollut, jollen olisi tehnyt niin -- tai jos olisin tehnyt
näin. Tuli illallisen aika ja hän osti itselleen hyvän aterian, mutta
ei sekään häntä lohduttanut tykkänään. Hän tiesi että Sadie nyt tulee
kotiin. Mahtaakohan Jenni kertoa hänelle, vai ei?

Sinä iltana oli Gooberin puolustuskomitean kutsuma suuri
joukkokokous, ja Petteri meni sinne, ja se tuntui huonoimmalta
työltä mitä hän olisi voinut tehdä. Hänen mielensä ei ollut
sellaisessa kunnossa, että hän olisi voinut pysyä tyynenä tämän
joukon rajun mielenkuohun keskellä. Petterin mielessä väikkyi kuva
hänestä itsestään, kun hänet paljastetaan ja tuomitaan; hän ei
ollut lainkaan varma ettei sellaista tapahtuisi. Ja tässä oli tämä
kokous -- tuhansia työläisiä, känsittyneitä seppiä, satamatyöläisiä
siankinkkuja muistuttavine harteineen ja ajureita muurinmurtajia
muistuttavine nyrkkeineen, pitkätukkaisia radikaleja, sataa eri
vaarallista lajia, naisia, jotka heiluttivat punasia nenäliinoja ja
kirkuivat, kunnes he Petterin mielestä muistuttivat hirviöitä, joilla
hiuksina oli kiemurtelevia käärmeitä.

Sellaista oli Goober-jutun synnyttämä hurjistuneisuus
kansanjoukoissa; ja luonnollisesti Petteri tiesi olevansa kaikkien
näiden ihmisten pettäjä, syöpä mato, myrkyllinen käärme. Jos ne
milloinkaan saisivat tietää, mitä hän teki -- jos esimerkiksi joku
nyt nousisi seisomaan ja paljastaisi hänet -- niin he ottaisivat
hänet kiinni ja repisivät hänet kappaleiksi. Ja ehkä nyt paraikaa
pikku Jenni kertoi Sadielle, Sadie kertoisi Andrewsille, ja Andrews
tulisi epäluuloiseksi, asettaen vakoojia Petterin jäljille. Ehkä
niillä nyt jo on vakoojia, ja he tietävät hänen ja McGivneyn
kohtauksista!

Tällaisten pelottavien aatosten valtaamana täytyi Petterin kuunnella
Donald Gordonin, John Durandin ja satamatyöläisten virkailijan,
Sorensonin puheita. Hänen täytyi kuunnella kun Guffeyn tekemiä
metkuja paljastettiin toinen toisensa perään; hänen täytyi kuunnella,
kun kauntin piirisyyttäjää kutsuttiin valapattoisten opetusisäksi ja
hänen apurejansa roistoiksi ja väärentäjiksi. Petteri ei käsittänyt
kuinka voitiin sallia sellaista -- miksi näitä puhujia ei pistetty
tyrmään. Sen sijaan oli hänen istuttava siellä ja kuunneltava; hänen
täytyi vielä olla muka hyväksyvinäänkin tuollainen ja taputtaa
käsiään! Ja kaikkien muidenkin raitiotrustin ja piirisyyttäjän
salapoliisien oli kuunneltava ja olla hyväksyvinään! Käytävässä oli
Petteri tavannut Miriam Yankovichin ja istui nyt hänen vieressään.
"Katsokaa", sanoi tämä, "tuolla on kaksi salapoliisia. Katsokaa
niiden naamaa!"

"Ketkä?" sanoi Petteri.

Ja tyttö vastasi: "Tuo mies, joka on tappelijan näköinen; ja hänen
vieressään on toinen, jolla on rotan naama." Petteri katsoi ja
huomasi sen olevan McGivneyn; ja McGivney katsahti Petteriä, mutta ei
näyttänyt merkkiäkään.

Kokous kesti miltei puoliyöhön saakka. Koottiin useita tuhansia
dollareita Gooberin puolustusrahastoon. Hyväksyttiin raivokkaita
päätöslauselmia, joita päätettiin lähettää jokaiselle union osastolle
koko maassa. Petteri lähti pois ennen kuin kokous loppui, sillä hän
ei enää voinut kestää pelkonsa jännitystä. Hän tunkeutui väkijoukon
läpi ja eteisessä kohtasi Pat McCormickin, I.W.W.-läisen.

Tämän kasvoista kuvastui enemmän kiihtymystä kuin Petteri oli koskaan
ennen huomannut. Petteri luuli sitä kokouksen aiheuttamaksi, mutta
McCormick hyökkäsi hänen luokseen, huudahtaen:

"Oletteko kuullut?"

"Mitä?"

"Pikku Jenni Todd on tappanut itsensä!"

"Jumalani!" huudahti Petteri säpsähtäen.

"Ada Ruth kertoi minulle juuri. Sadie löysi erään kirjelipun
tullessaan kotiin. Jennie oli mennyt -- hän aikoi hukuttaa itsensä."

"Mutta mitä -- miksi?" kysyi Petteri kauhistuneena.

"Hän kärsi niin kovin, hänen terveytensä oli niin pahoin pilalla --
hän pyytää Sadietä ettei tämä haettaisi hänen ruumistaan, sillä he
eivät tule koskaan sitä löytämään."

Ja vaikkakin Petteri oli melkein tyrmistyneenä kauhusta, oli hänen
sisässään joku paikka, joka tunsi helpotusta. Pikku Jenni oli pitänyt
sanansa! Petteri oli turvassa!



XXVII.


Niin Petteri oli turvassa, vaikkakin vaara oli ollut suuri, ja hänen
osassaan oli vielä joitakin ikäviä kohtauksia näyteltävänä. Hänen
täytyi mennä jälleen Todd sisarten kotiin, tavata surun murtama
Sadie, ja itkeä ja kauhistua noiden muiden kanssa. Olisi näyttänyt
epäilyttävältä, jollei hän olisi mennyt; "toverit" eivät olisi
koskaan antaneet sitä anteeksi. Sitten harmikseen huomasi hän että
Sadie oli jotenkin päässyt mielessään varmuuteen Jennin todellisesta
kohtalosta. Hän pakotti Petterin erääseen nurkkaan ja syytti häntä;
ja Petteri seisoi siellä kieltäen sen jyrkästi ja toivoen että lattia
avautuisi ja nielisi hänet.

Kesken hänen kieltelemisensä nerokas tuuma pisti hänen päähänsä.
Hän alensi äänensä häpeissään. Silloin tällöin oli muuan nuori mies
tullut tapaamaan Jenniä. "Jenni pyysi etten kertoisi." Petteri
epäröi hetkisen, ja sitten teki mestari-leikkauksen. "Jenni sanoi
minulle että hän on vapaarakkauden kannalla; ja hän selitti minulle
vapaarakkautta. Sanoin etten ollut sen kannalla, mutta tiedättehän,
Sadie, että kun Jenni oli päättänyt jotakin, pani hän sen täytäntöön.
Ja niin olin varma että minun olisi paras pysyä erilläni koko
asiasta."

Sadie miltei menetti järkensä tästä. Hän katsoi raivostuneena
Petteriä. "Häväisijä! Piru!" huudahti hän. "Kuka oli tämä mies?"

Petteri vastasi: "Hänen nimensä oli Ned. Siksi ainakin Jenni häntä
kutsui. Ei kuulunut minulle ottaa siitä lähemmin selvää."

"Teidän asianne ei ollut pitää huolta viattomasta lapsesta?"

"Jenni sanoi itse että hän ei ole viaton lapsi, hän desi
varmasti mitä teki -- kaikki sosialistit tekivät niin." Ja tähän
loppulaukaukseen lisäsi hän että hän ei ollut pitänyt sopivana
vakoilla ihmisten siveellisyyttä talossa, jossa hän oli vieraana. Kun
Sadie yhä sittenkin vielä epäili häntä ja haukkuikin häntä, valitsi
hän helpoimman tien pulmasta ulos -- oli raivostuvinaan ja riensi
ulos.

Petteri oli varma että Sadie ei tulisi levittämään juttua hyvinkään
laajalle; se olisi liian häväisevää sisarelleen ja hänelle
itselleen; ja ehkä, kun hän oli miettinyt sitä, hän uskoisi Petterin
kertoman jutun; ehkä hän itsekin oli "vapaarakastaja." McGivneyhän
sanoi varmaan että kaikki sosialistit olivat ja hän oli tutkinut
heitä paljon. Joka tapauksessa täytyi Sadienkin ajatella ensiksi
Goober-juttua, niinkuin pikku Jenni oli tehnyt. Tässä oli Petterin
valtti, ja hän mietti että hänen kannattaa antaa anteeksi, joten hän
meni puhelimeen, soitti Sadielle ja sanoi: "Haluan teidän tietävän
etten kerro tästä mitään kenellekään; se ei tule kenenkään tiedoksi
muiden kuin teidän itsenne kautta."

Oli kuitenkin puolisen tusinaa henkilöä, joille Sadie lienee
kertonut. Miss Nebbins oli jäätävän kylmä kun Petteri meni tapaamaan
Mr. Andrewsia; Miriam Yankovichin kohteliaisuus oli kadonnut ja
useat muut naiset kohtelivat häntä jäykästi. Mutta ainoa, joka puhui
tästä asiasta, oli Pat McCormick, I.W.W.-läinen poika, joka oli
kertonut Petterille pikku Jennin itsemurhasta. Ehkä Petteri ei ollut
osannut näytellä kyllin hyvin tuona hetkenä, tai ehkä McCormick oli
havainnut Jennin ja Petterin vaihtavan lemmenkatseita. Petteriä oli
aina vähän hermostuttanut tämä hiljainen irlantilainen, jonka tummat
silmät harhailivat henkilöstä toiseen ja jonka katse näytti tunkevan
sisimpiä ajatuksia tarkastamaan.

Nyt olivat Petterin pahimmat aavistukset toteutuneet. "Mac" ahdisti
hänet erääseen nurkkaan ja heristi nyrkkiään hänen nenänsä alla
ja sanoi hänelle että hän on "saastainen koira", ja että jollei
Goober-juttu estäisi, niin tappaisi "Mac" hänet empimättä.

Ja Petteri ei uskaltanut aukaista suutaan; irlantilaisen kasvojen
ilme oli niin hurja, että Petteri todella pelkäsi henkeään. Jumala,
kuinka vihattavia nämä punikit olivat! Ja tässä oli nyt Petterillä
kaikkein pahin niistä edessään? Tästä lähtien olisi hänen henkensä
aina vaarassa tämän villin irlantilaisen takia! Petteri vihasi
häntä -- niin sydämellisesti ja perinpohjin, että se auttoi häntä
poistamaan ajatuksensa Jennistä ja pitämään itseään säälittävänä.

Niin, kun keskiöin Jennin hempeät pienet kasvot kummittelivat
ja hänen omatuntonsa häntä soimasi, Petteri mietti tapahtumien
sekasotkuista verkkoa ja näki aivan selvästi, kuinka väistämätön tämä
murhenäytelmä oli ollut ja kuinka luonnollisesti se oli aiheutunut
olosuhteista, joita hän ei voinut hallita. American Cityn kaamea
työtaistelu ei suinkaan ollut Petterin syy; eikä sekään ollut hänen
syynsä, että hänet oli vedetty siihen ja pakotettu toimimaan,
ensin vastahakoisena todistajana ja sitten salapoliisina. Petteri
luki American City "Timesiä" joka aamu ja tiesi että Gooberin asia
oli anarkian ja metelin, jotavastoin piirilakimies ja Guffeyn
salapoliisilaitos olivat lain ja järjestyksen puolella. Petteri teki
parhaansa tässä suuressa asiassa, hän seurasi ylempiensä määräyksiä,
ja minkä nojalla voitiin häntä syyttää siitä, että joku heikko
tyttö-parka oli joutunut lain voittovaunujen pyörien alle?

Petteri tiesi ettei se ollut hänen syynsä; ja kuitenkin murhe ja
pelko ahdistivat häntä. Ensiksikin oli hänellä ikävä pikku Jenniä,
ikävä yöllä ja päivällä. Hän ikävöi Jennin vienoa ääntä, hänen
pehmeää tukkaansa ja hänen ruumistaan tyhjiin käsivarsiinsa. Hän oli
ollut hänen ensi lempensä, ja hän oli mennyt, ja on inhimillinen
heikkous pitää jotakin arvossa enimmän sitten vasta, kun on sen
menettänyt.

Petteri halusi olla väkevä mies, "uros-mies", niinkuin katukielellä
oli ruvettu sanomaan; ja hän nyt koetti elää tuon osan mukaan. Hän
ei halunnut murjottaa tämän onnettomuuden takia; kuitenkaan eivät
Jennin kasvot eronneet hänestä -- väliin villeinä, niinkuin hän ne
viimeksi oli nähnyt, joskus hellinä ja moittivina. Petteri muisteli,
kuinka hyvä hän oli ollut, kuinka hellä ja miten hän aina vastasi
heti Petterin hyväilyihin. Mistä hän ikänään tulee löytämään toisen
sellaisen tytön?

Toinenkin asia kiusasi häntä -- outo, selittämätön seikka, jonka
nimeä hän ei tiennyt ja jota hän usein mietti. Tämä heikko
pikku-tyttö oli empimättä uhrannut henkensä mielipiteittensä takia;
hän oli kuollut siksi, että Petteri säästyisi Gooberin todistajaksi!
Tietysti Petteri oli koko ajan tiennyt että pikku Jenni oli
tuomittu, ettei mikään voinut häntä pelastaa. Mutta voimakkaintakin
pelottaa oudosti, kun on niin fanatiikkoja ihmisiä, että he uhraavat
henkensä jonkun aatteen takia. Petteri katseli näiden punikkien
aatteita toisessa valossa; tähän saakka ne olivat olleet vain
joukko "pöhlöjä", mutta nyt he näyttivät hänen mielestään hirveiltä
epäsikiöiltä, jonkun perkeleen tai hulluksi tulleen jumalan luomilta.



XXVIII.


Oli vain yksi henkilö, jolle Petteri uskoi salaisuuksiaan, ja se
oli McGivney. Petteri ei voinut salata McGivneyltä sitä, että häntä
painosti morsiamensa kadottaminen; ja niinpä McGivney ottikin
asiakseen "pönkittää" Petterin mieltä. Tämä punikkien aisoissa
pitäminen oli vaarallista työtä, varsinkin siksi että niiden opit
olivat niin kavalia, ne olivat niin pirullisen viekkaita koettaessaan
vaikuttaa ihmisten järkeen. McGivney oli nähnyt useamman kuin yhden
miehen alkavan tekemällä pilkkaa heidän aatteistaan, mutta lopulta
oli tämä sama mies muuttunut yhdeksi heistä. Petterin on varottava
tuota vaaraa.

"Sitä se ei ole", selitti Petteri. "En pelkää heidän aatteitaan. Oli
yksinkertaisesti niin, että olin hassahtanut tuohon tyttöön."

"No, sehän on aivan samaa", sanoi McGivney. "Ensin tunnet myötätuntoa
heitä kohtaan ja ennenkuin voit aavistaakkaan, mietit jo heidän
aatteitaan. Katso nyt, Petteri, sinä olet paraita miehiä mitä minulla
on työssä tässä jutussa -- ja se on koko paljon sanottu, sillä minun
alaisenani on seitsemäntoista miestä." Rotannaamainen mies tarkasti
Petterin kasvoja ja huomasi hänen punastuvan mielihyvästä. Niin,
lisäsi hän, Petterillä tulee varmasti olemaan hyvä tulevaisuus ja hän
tulee "tekemään rahaa" oikein rutosti, ja hän tulee saamaan hyvän
vakinaisen paikan. Mutta hän voisi menettää kaiken tämän rupeamalla
ottamaan huomioon punikkien aatteet. Ja niin -- sitäpaitsi ei hänen
tarvitse luulla että hän voisi pettää McGivneytä, sillä McGivney oli
asettanut vakoojan seuraamaan häntä!

Ja Petteri puristi kätensä nyrkkiin ja pudisti masennuksen luotaan.
Hänhän oli oikea "uros-mies", eikä hän suinkaan tule haaskaamaan
itseään. "En kuitenkaan voi auttaa -- minulla on ikävä tyttöä",
selitti hän, johon McGivney vastasi: "Sehän on luonnollista! Mutta
selvintä sinun olisi hankkia itsellesi uusi."

Petteri jatkoi työskentelyään Gooberin puolustuskomitean konttorissa.
Juttu oli tullut esille oikeudessa, ja noiden kahden jättiläisen
taistelu oli kärkeytynyt huippuunsa. Piirilakimiestä, joka hoiteli
syyttämistä ja joka toivoi pääsevänsä valtion kuvernööriksi tuon
seikan takia, oli avustamassa puolisen tusinaa kaupungin etevintä
lakimiestä, joiden palkat ja menot tulivat suurliikemiesten
kokoomasta rahastosta. Pieni armeija salapoliiseja oli työssä
ja huone, missä oikeutta käytiin, oli täynnä vakoojia. Satoja
sellaisia henkilöitä, joiden arveltiin tulevan kysymykseen
lautakuntaa valitessa, oli tarkoin tutkittu, punnittu pienintäkin
heikkoutta ja ennakkoluuloa myöten; eikä tutkittu ainoastaan heidän
ominaisuuksiaan, vaan myöskin heidän, ystäviensä ja sukulaistensakin
taloudellinen asema. Petteri oli tavannut muitakin salapoliiseja kuin
McGivneyn, sen kautta että nämä tämän tästä tulivat häneltä utelemaan
yhtä ja toista; ja näiden salapoliisien keskusteluista sai hän
hämärän aavistuksen tämän jutun loppumattomasta ulottuvaisuudesta.
Hänen mielestään näytti siltä, että koko American City oli palkattu
avustamaan Jim Gooberin hirteen saattamista.

Petterille maksettiin nyt viisikymmentä dollaria viikossa ja
kustannukset, puhumattakaan erikoispalkkioista arvokkaista tiedoista.
Tuskin päivääkään kului ettei hän saanut vihiä jostakin tärkeästä
asianhaarasta, ja hänen täytyi joka ilta tavata McGivneytä.
Syyttäjäpuolella oli salainen konttori, jossa oli puhelimen hoitaja
ja lähettiläitä, jotka juoksentelivat piirisyyttäjän konttorissa ja
Guffeyn konttorissa -- näin oli tehty siksi, että oltaisiin turvassa
"puhelin-vuodoilta" puolustajille. Petterin oli tapana mennä Gooberin
puolustuskomitean konttorista johonkin yleiseen puhelimeen, antaa
keskusasemalle salainen numero ja oma numeronsa, joka oli 642. Kaikki
juttuun sekaantuneet henkilöt tunnettiin numeroilla; nimeä "Goober"
ei saanut koskaan puhelimessa lausua.

Heti kun oikeusistunnot olivat alkaneet, oli erittäin vaikeaa saada
ketään työskentelemään puolustuskomitean konttorissa -- kaikki
halusivat olla läsnä oikeustalolla. Ja tuon tuostakin pistäytyi
joku konttorissa kertomassa viimeisiä jutun käsittelyssä ilmenneitä
seikkoja. Syyttäjille oli onnistunut hävittää poliisioikeuden
pöytäkirjat, joista olisi tullut ilmi että paras syyttäjien todistaja
oli pitänyt huorataloa neekereitä varten. Sitten esitettiin
syyttäjien taholta oikeudelle todistuskappaleiksi useita eri
tavaroita, joita muka oli löydetty paikalta räjähdyksen jälkeen;
muuankin niistä oli vieteri, jonka selitettiin olleen pommin osana,
mutta jonka sitten huomattiinkin olevan osan puhelin-koneesta!
Myöskin olivat syyttäjät esittäneet palasia kellosta, mutta
innoissaan olivat he erehtyneet tuomaan palasia _kahdesta_ kellosta!
Jotakin tällaista kiihottavaa tapahtui joka päivä.



XXIX.


Tuli aika, jolloin syyttäjäpuoli lopetti, ja Petteri kutsuttiin
Andrewsin konttoriin, jotta voidaan ennakolta käydä läpi hänen
todistuksensa. Andrews sanoi että häntä tultaisiin tarvitsemaan parin
kolmen päivän kuluttua.

Petteri ei ollut koskaan aikonutkaan olla puolustus-todistajana; hän
oli vain heitä narrannut -- "vetänyt heitä nenästä", niinkuin hän sen
sanoi pysyäkseen heidän kanssaan hyvissä väleissä loppuun saakka.
Hänellä oli kuitenkin ollut paljon päänvaivaa siitä, miten hän voi
selviytyä pälkähästä. Petteri oli juuri syömässä, kun hänelle vilahti
mieleen keino, ja hän niin hätkähti itsekin että sai palan piirakkaa
"väärään kurkkuun" ja hänen täytyi hypätä istuimeltaan ja juosta
ulos ravintolasta. Se oli hänen ensimäinen neronleimauksensa; tähän
saakka oli McGivney suunnitellut kaikki asiat, mutta nyt oli Petteri
tulemaisillaan omaksi isännäkseen! Miksi hänen täytyisi alistua
toisten määrättäväksi, kun hänellä kerran on itselläkin aivot? Hän
kertoi suunnitelman McGivneylle ja tämä sanoi sen olevan "helkutin
hienon", ja Petteri oli niin ylpeä, että vaati palkankorotusta, jonka
myöskin sai.

Tällä suunnitelmalla oli kaksi hyvää puolta -- ei ainoastaan
Petterin maine ja asema pysynyt hyvänä punikkien joukossa, vaan
myöskin se saisi aikaan parantamattoman vaurion McCormickille,
joka oli puolustuspuolen väsymättömimpiä työskentelijöitä ja yksi
Amerikan Cityn vaarallisimmista punikeista, ja sitä paitsi Petterin
persoonallinen vihollinen. McGivney nykäsi parista näkymättömästä
langasta, ja kertoessaan jutun käsittelystä mainitsi American City
"Times" huhusta, jonka mukaan puolustuspuolella oli tarkotuksena
asettaa todistajaksi mies, joka väitti että häntä on kidutettu
kaupungin vankilassa ja koetettu saada todistamaan väärin Gooberia
vastaan; syyttäjäpuoli oli tutkinut tämän miehen entisyyttä ja
havainnut että hän aivan nykyään oli vietellyt muutaman nuoren
tytön, joka oli tehnyt itsemurhan, kun mies kieltäytyi menemästä
naimisiin hänen kanssaan. Petteri vei tämän sanomalehden mukanaan
lakimies Andrewsin konttoriin ja vaati nähdä tätä ennen kuin hän
meni oikeustupaan; hän osotti uutista lehdessä ja sanoi sen tekevän
lopun hänen todistaja-arvostaan. "Se on raukkamainen, saastainen
valhe!" selitti hän. "Ja se, joka on tätä valhetta levitellyt, on Pat
McCormick!"

Sellaisia ovat pulmat, joita tulee lakimiehille ratkaistaviksi
rikosasiain oikeudenkäynneissä! Andrews teki parhautensa
paikatakseen asiaa; hän rukoili Petteriä -- jos se on valhetta, niin
pitäisihän Petterin olla iloinen voidessaan vastata parjaajilleen.
Puolustuspuoli lupasi asettaa todistajia kieltämään sen. Itse Sadie
Todd tulisi kieltämään sen.

"Mutta Sadie sanoi että hän epäilee minua!"

"Kyllä", sanoi Andrews, "mutta hän kertoi minulle aivan äskettäin
ettei hän ole varma."

"Mitä hyvää siitä minulle on!" vastasi Petteri. "Jos ne kysyvät
minulta, onko kukaan minua tästä koskaan syyttänyt, niin minun
täytyy sanoa että McCormick on syyttänyt; ja jos he asettavat hänet
todistamaan, niin tuleeko hän kieltämään että on syyttänyt minua?"

Petteri raivosi McCormickia vastaan; on siinäkin radikaali -- on
muka "aatteen" mies, eikä kuitenkaan ole enempää mieltä kuin että
levittelee vääriä parjauksia toverista! Petteri oli tehnyt työtä
jutun hyväksi lähes kuusi kuukautta melkein ilmaiseksi, ja nyt
odotettiin että hän menisi todistajatuolille, vaikka tuollaisia
juttuja on levitetty hänestä ja syyttäjäpuoli ostelee todistajia
todistamaan hänet roistoksi! "Ei siitä mitään tule!" sanoi Petteri.
"Minulla ei ole mitään tekemistä koko jutun kanssa enää. Asettakaa
McCormick todistajaksi pelastamaan Gooberin henki! Minusta ette
enää hyödy!" Ja sulkien korvansa lakimiehen pyynnöille hyökkäsi
Petteri ulos hänen konttoristaan ja meni Gooberin puolustuskomitean
konttoriin jossa antoi saman näytännön.



XXX.


Näin Petteri erosi Goober-jutusta, ja mielissään hän oli, kun pääsi
erilleen. Hän oli väsynyt jännityksestä, hän halusi vähän lepoa ja
vähän nautintoa. Hänellä olivat taskut täynnä rahaa, hyvä pankkitili,
ja nyt päätti hän viettää helppoa elämää ensi kerran tylyssä ja
yksinäisessä elämässään.

Tilaisuutta kyllä oli, sillä hän oli ottanut varteen McGivneyn
neuvon ja hankkinut itselleen uuden morsiamen. Se oli tuommoinen
pikkunen seikkailu, arki-maailmallinen ja hauska. Käsittääksenne sitä
teidän tulee tietää että American Cityn oikeuskäynnissä käytettiin
valamiehistössä sekä miehiä että naisia; ja koska liikemiehillä
ja heidän työläisillään ei ollut aikaa tuhlata lautakunnissa
olemiseen, niin oli vähitellen muodostunut joukko miehiä ja
naisia, joilla jäsenenä olo valamiehistöissä oli elinkeinona. Ne
maleksivat oikeustuvan ympärillä ja heitä käytettiin tuon tuostakin
lautakunnissa, josta he saivat kuusi dollaria palkkaa päivältä, ja
jos olivat "viisaita", oli heillä lukemattomia tilaisuuksia "tehdä
rahaa" siinä sivussa.

Näiden ammattilautakunnan jäsenten kesken oli käynnissä ankara
kilpailu siitä, kuka saisi olla Gooberin jutun lautakunnassa. Siitä
tulisi pitkä ja kiivaasti käyty oikeustaistelu, se herätti tavatonta
huomiota, ja sitä paitsi oli rahaa liikkeellä erisuuruisissa
summissa. Kuka hyvänsä, joka pääsisi tuon lautakunnan jäseneksi,
voisi olla varma tulevaisuudestaan, ja voisi saada elinikäisen toimen
valamiehenä, jos vain haluaisi.

Petteri sattui olemaan oikeustuvassa, kun lautakuntaan valittiin
jäseniä. Muuan viehättävä ja pikkunen tumma naikkonen -- sellainen,
jota Petteri piti "hienosti puettuna" -- oli tutkittavana ja
nerokkaasti koetti tyydyttää molempia puolia. Hän ei tiennyt mitään
jutusta, ei ollut lukenut sanaakaan siitä, ei välittänyt vähääkään
yhteiskunnallisista kysymyksistä, joten syyttäjäpuoli hänet hyväksyi.
Sitten oli puolustuspuolen vuoro, ja tuli selville että joskus
hän oli ollut niin ajattelematon että oli selittänyt että kaikki
työväenjohtajat pitäisi asettaa seinää vasten seisomaan ja täyttää ne
lyijyllä; ja niin häntä puolustuspuoli ei hyväksynyt, ja hän sangen
harmistuneena tuli alas ja sattumalta istui Petterin viereen. Petteri
näki kyyneleen hänen silmässään ja sanoi jonkun lohduttavan sanan. He
tutustuivat ja menivät yhdessä syömään.

Mrs. James oli hänen nimensä, leski, heinäleski, niinkuin hän
kiemaillen sanoi. Hän oli herkkä ja elävä, hänen hampaansa olivat
hohtavan valkoset ja poskilla oli terveyden puna; ja puna oli
kotoisin pienestä pullosta, mutta Petteri ei sitä tiennyt. Petterillä
oli nyt hyvä puku päällään eikä hän kitsastellut tilatessaan aterian.
Ja he olivat samassa asemassa, molemmat erillään Goober-jutusta;
molemmat vähän väsyneet ja halusivat muutosta, ja Petteri ehdotti
punastuen ujosti, ehdotti retkeä merenrannikolle. Mrs. James myöntyi
heti ja niin tehtiin suunnitelma.

Petteri oli salapoliisina ollessaan oppinut, mitä voi huoletta tehdä
ja mikä on vaarallista. Hän ei matkustanut yhdessä heinäleskensä
kanssa, ei maksanut hänen matkakustannuksiaan eikä tehnyt mitään
muutakaan, joka olisi tehnyt naisesta "valkosen orjan." Hän vain
yksinkertaisesti meni merenrannikolle, vuokrasi mukavan huoneuston;
ja seuraavana päivänä käyskennellessään rannikolla hän sattui
tapaamaan lesken.

Pari kuukautta Petteri ja Mrs. James olivat "talosilla." Se oli
ihmeellinen kokemus Petterille, sillä Mrs James oli "ylhäinen",
hänellä oli rikkaita sukulaisia ja hän vaivautui saamaan Petterille
selväksi että hän oli elänyt ylellisyydessä ennenkuin hänen
miehensä oli karannut Pariisiin erään nuorallatanssijan kanssa. Hän
opetti Petterille kaikkia noita maailmassa tarvittavia taitoja,
joita ei opeteta orpokodissa ja joita ei myöskään opi myymällä
patenttilääkkeitä pitkin kyliä. Varovaisesti, loukkaamatta hänen
tunteitaan opetti leski Petterille, miten veistä ja kahvelia
käsitellään ja minkä värillisiä kaulaliinoja pidetään. Samalla kertaa
lesken onnistui juurruttaa Petteriin ajatussuunta, jonka mukaan
Petteri oli onnellisin mies maailmassa -- hänen tuli olla, ja olikin,
tavattoman kiitollinen jokaisesta suukkosesta, jonka leskeltä sai.
Luonnollisestikaan hän ei voinut odottaa saavansa nauttia sellaisesta
tavattomasta onnesta maksamatta siitä; hän oli jo oppinut ettei
olekkaan mitään "vapaarakkautta." Ja niin hän maksoi, rehdisti; hän
ei ainoastaan maksanut kaikkia tämän epävirallisen kuherruskuukauden
kustannuksia, vaan hän vielä osti useita kallisarvoisia lahjoja
-- tämän "ylhäisen" naikkosen suosituksesta. Heinäleski oli aina
niin tavattoman nokkela ja hellä jokaisen lahjansaannin perästä.
Petteristä tuntui kuin näkisi hän unta, mutta rahat vähenivät
taskusta, miltei niin, ettei hänen tarvinnut niihin koskeakkaan.

Tällävälin sattui suuria tapauksia, joista Petteri heinäleskineen
ei tiennyt mitään, sillä he eivät lukeneet sanomalehtiä. Yksi asia
oli että Jim Goober oli julistettu syylliseksi ja tuomittu hirteen,
ja hänen ystävänsä, Biddle oli tuomittu elinijäkseen vankilaan.
Myöskin, Amerika yhtyi sotaan, ja isänmaallinen kiihko kävi yli
maan kuin kulovalkea. Petteri oli kuullut tästä, ja hänen huomionsa
oli kiintynyt yhteen puoleen tästä kysymyksestä -- kongressissa oli
esillä asevelvollisuuslaki. Ja Petteri oli asevelvollisuusijässä, ja
hän melkein varmasti joutuu armeijaan!

Hän oli ennenkin pelännyt eläissään, mutta entiset pelot olivat
kuin kääpiöitä tämän rinnalla. Hän oli koettanut unohtaa ne
hirvittävät kuvat taisteluista ja teurastuksista, konetykeistä ja
käsikranaateista, torpeedoista ja myrkkykaasuista, joilla pikku Jenni
oli täyttänyt hänen mielikuvituksensa; mutta nyt nämä kuvat tulivat
kaikki takasin, nyt ne koskivat häneen läheisesti. Ja siitä lähtien
oli kuherruskuukausi pilalla. Petteri ja heinäleski olivat kuin
olisivat olleet kaukana ihmisasunnoista ja nähneet äkkiä ukkospilven
pimentävän taivaan!

Ja sitäpaitsi olivat Petterin rahat jo vähissä. Petterillä ei ollut
ollut aavistustakaan kuinka paljon rahaa voi kulua, kun pitää yllä
heinäleskeä, joka "pukeutui hyvin" ja tiesi mikä "sopii." Hän oli
hämillään eikä tiennyt mitä tehdä -- eikä kertonut leskelle ennenkuin
ei enää ollut aivan varma oliko pankissa rahaa kylliksi peittämään
viimeksi kirjoittamaansa maksuosotusta. Sitten vasta kun ei mikään
muu auttanut, hän kertoi.

Hän oli ihmeissään kun näki kuinka nätisti tuo "hyvän kasvatuksen
saanut" heinäleski otti vastaan huonon uutisen. Nähtävästi
ei ollut ensi kerta kun hän oli merenrannikolla. Hän hymyili
iloisesti ja sanoi että hänen kai täytyy taaskin turvautua
valamiehistö-aitioon. Hän antoi Petterille osotteensa ja sanoi
olevansa iloinen, jos Petteri käy häntä joskus tervehtämässä -- kun
on ensin saanut raha-asiansa kuntoon. Hän täytti matkalaukkunsa ja
uuden matkakirstunsa Petterin lahjoilla ja erosi Petteristä mitä
suloisimmin ja niinkuin "ylhäisen" naisen on soveliasta.



XXXI.


Ja taaskin oli Petteri pennitönnä. Mutta kohtalo oli hänelle
suosiollinen. Tuona samana päivänä saapui kirje, jossa
allekirjotuksensa oli "243", joka merkitsi McGivneytä. "243" sanoi
olevan jotakin hyvin tärkeää työtä Petterille, joten hänen olisi
tultava aivan heti. Petteri panttasi viimeisen helynsä, saaden siitä
matkarahan American Cityyn ja tapasi McGivneyn tavallisessa paikassa.

Kohtauksen tarkotus selitettiin pian. Amerika oli nyt sodassa, ja
oli tullut aika tukkia noiden punikkien suu ijäksi. Sodan aikana
voitiin tehdä paljon sellaista, joka muutoin ei olisi voinut tulla
kysymykseenkään, ja yksi tällainen seikka oli yksityisomaisuutta
vastaan käydyn agitatsionin lopettaminen. Petteri nuoli huuliaan,
kuvannollisesti puhuen. Sitä samaa hän oli monta kertaa McGivneylle
selittänyt. Erikoisesti tulisi McCormick tuhota. Nämä punikit
olivat vaarallista väkeä, ja Mac oli vaarallisin kaikista. Kaikkien
velvollisuus oli auttaa tällaista -- ja mitä Petterin tulisi tehdä?

McGivney selitti että viranomaiset kokosivat täydellistä listaa
kaikista radikalisista järjestöistä ja niiden jäsenistä sekä myöskin
todisteita vangitsemisia varten. Guffey hoiti tätä jahtia; ja samoin
kuin Goober-jutussakin, olivat suurliikemiehet täydessä toimessa,
kun hallitus sitä vastoin vasta hieroi silmiään. Ottaisiko Petteri
toimekseen vakoilla American Cityn punikeita.

"En voi", selitti Petteri. "Ne ovat kaikki vihasia minulle, kun en
todistanut Goober-jutussa."

"Sen voi helposti korjata", sanoi rotannaamainen mies. "Se kyllä
synnyttää sinulle jonkunverran epämukavuutta, sillä sinun täytyy
mennä linnaan joksikin päiväksi."

"Linnaan!" huudahti Petteri harmistuneesti.

"Niin", sanoi toinen "täytyy vangita sinut ja tehdä sinusta
marttyyri. Sitten, näetkö, kaikki tietävät että olet rehellinen ja
ottavat sinut takasin avosylin."

Petteri ei millään olisi halunnut mennä vankilaan, sillä hänen
muistonsa American Cityn vankilasta eivät olleet hauskat. Mutta
McGivney selitti että nykyhetkenä ei voinut ottaa huomioon
tunteitaan; maa oli vaarassa; yleistä turvallisuutta täytyi suojella,
ja jokaisen velvollisuus oli tehdä uhrauksia isänmaalle. Rikkaat
kaikki ostelivat vapauslainabondeja, köyhät menivät sotaan antaakseen
henkensä; mitäs tulee Petteri Gudge antamaan?

"Ehkä minä joudun armeijaan", huomautti Petteri.

"Et joudu -- jos otat tämän toimen", sanoi McGivney. "Se seikka
voidaan järjestää. Sellainen mies kuin sinä, jolla on erikoiskykyjä,
on liian kallisarvoinen tuhlata armeijaan." Petteri päätti heti että
hän hyväksyy tuuman. Olihan paljoa järkevämpää viettää muutamia
päiviä linnassa kuin muutamia vuosia juoksuhaudoissa, ja ehkä jälellä
olevan osan ijankaikkisuudessa turpeen alla Ranskassa.

Asiat järjestettiin pian. Petteri heitti pois hyvät vaatteensa ja
pukeutui työläisen pukuun sekä meni siihen ruokapaikkaan, missä
Donald Gordon tapasi syödä. Petteri arveli että Donald varmasti on
yksi vihaisimpia agitaattoreita asevelvollisuuslakia vastaan, ja
siinä hän ei erehtynytkään.

Donald oli huomattavan epäkohtelias tavatessaan Petterin, ja
sanomatta mitään hän sai Petterin käsittämään että hän on rappeutunut
raukka, joka oli jättänyt pulaan Gooberin puolustajat. Mutta Petteri
oli kärsivällinen ja menetteli viisaasti; hän ei koettanut puolustaa
itseään eikä hän kysynyt Donaldilta hänen hommiaan. Hän vain selitti
yksinkertaisesti että hän oli tutkinut militarismikysymystä ja tullut
siitä varmaan päätökseen. Hän oli kansainvälinen sosialisti; hän piti
Amerikan sotaan sekaantumista rikoksena ja oli valmis tekemään osansa
agitatsionissa sitä vastaan. Hän tulisi vastustamaan armeijaan ottoa
omantunnon syiden perusteella; voivat panna hänet vankilaan, jos
haluavat, tai asettaa hänet seinää vasten ja ampua hänet, mutta eivät
koskaan saa häntä pukemaan ylleen sotilaspukua.

Ei Donald Gordon pitkääkään aikaa voinut pysyä kylmänä miehelle, joka
puhui noin, miehelle, joka katsoi häntä suoraan silmiin ja lausui
mielipiteensä yksinkertaisesti ja rehellisesti. Ja tuona iltana meni
Petteri sosialistipuolueen American Cityn paikallisosaston kokoukseen
ja uudisti tuttavuutensa kaikkien toverien kanssa. Hän ei ottanut
puheenvuoroa eikä tehnyt mitään muutakaan huomiota herättävää, vaan
yksinkertaisesti seurasi toimintaa; ja sitten seuraavana päivänä
hän "sattumalta" tapasi osaston jäseniä taaskin, ja missä tahansa
ja milloin tahansa häneltä kysyttiin, selitti hän kieltäytyvänsä
sotapalveluksesta omantuntonsa perusteella. Ja kun viikko oli
kulunut, havaitsi Petteri että häntä siedettiin, ettei kukaan tulisi
puhumaan vanhoista tai potkimaan häntä ulos huoneesta.

Seuraavassa American Cityn osaston kokouksessa Petteri puhui
muutamia sanoja. Se oli tulikuuma kokous ja sota ja asevelvollisuus
olivat yksinomaisena puheenaiheena. Osastossa oli muutamia
saksalaisia, muutamia irlantilaisia ja pari hindua; nämä olivat
luonnollisesti innokkaita rauhanaatteen kannattajia. Myöskin oli
agitaattoreita, joita ruvettiin kutsumaan "vasempaan siipeen"
kuuluviksi, mikä oli puolueen sisällä oleva ryhmä, joka piti
puoluetta liian vanhoillisena ja vaati yhä radikalisempia julistuksia
"joukkotoiminnasta", yleislakoista ja heti tapahtuvasta köyhälistön
noususta katkomaan kahleitaan. Nämä olivat suurten tapausten päiviä;
Venäjän vallankumous oli antanut sähköiskun koko maailmalle, ja
"vasemmistolaiset" tunsivat kohoutuvansa toivon siivillä.

Petteri puhui niinkuin mies, joka on matkustellut ja tavannut
työväenluokan jäseniä; hän sanoi puhuvansa niiden puolesta, jotka
tekevät työtä. Mitä hyvää oli siitä, että asevelvollisuutta
vastustetaan täällä kokoushuoneessa, missä ei ollut muita kuin
puoluejäseniä? Mitä tarvittiin, oli että heidän on kohotettava
äänensä kaduilla ja herätettävä kansa ennen kuin se on liian
myöhäistä! Oliko koko tässä huoneessa niin rohkeaa joka uskaltaisi
järjestää katukokouksen?

Oli sellaisia jotka eivät voineet vastustaa tätä uhmavaatimusta,
ja muutamassa minuutissa oli Petteri saanut lupauksen kuudelta
kuumaverisimmistä, Donald Gordon niiden muassa. Ennenkuin kokous
loppui, oli päätetty että nämä marttyyrinkokelaat tulevat vuokraamaan
kuorma-auton ja tekemään yrityksen Main kadulla seuraavana iltana.
Vanhemmat sosialistit koettivat selittää heille ettei koko hommasta
olisi muuta hyvää kuin että nämä huimapäät saisivat päihinsä reikiä.
Mutta vastaus tuohon oli valmis -- samahan on kuka heille reikiä
päähän takoo, poliisitko vai saksalaiset.



XXXII.


Petteri kertoi McGivneylle mitä oli suunniteltu, ja McGivney lupasi
että poliisit tulevat olemaan saapuvilla. Petteri varotti häntä
laittamaan niin, että poliisit eivät olisi kovakouraisia; ja McGivney
irvisteli ja lupasi pitää siitä huolen.

Se oli hyvin yksinkertainen juttu, eikä siinä mennyt kuin kymmenen
minuuttia. Kuorma-auto pysähtyi Main kadulle ja eräs nuori puhuja
astui esille ilmottamaan kansalaisillensa että oli tullut aika
työläisten tehdä selväksi, mitä he ajattelevat asevelvollisuuslaista.
Vapaat amerikalaiset eivät koskaan tulisi sallimaan että heitä
paimennetaan armeijoissa ja lähetetään merten yli ja teurastetaan
kansainvälisten pankkiirien hyväksi. Puhuja oli päässyt siihen asti,
kun esiin astui poliisi ja käski hänen pitää suunsa. Kun puhuja
kieltäytyi, naputti poliisi katukäytävään kalikallaan, ja kahdeksan
tai kymmenen poliisia tuli nurkan takaa ja puhujalle selitettiin
että hän on vangittu. Toinen puhuja astui esille jatkamaan edellisen
puhetta ja kun hän oli vangittu, astui esille uusi, ja taaskin,
kunnes kaikki kuusi oli vangittu, Petteri niiden joukossa.

Väkijoukolla ei ollut ollut aikaa saada selville mistä oikeastaan
oli kysymys. Poliisi-auto odotti ja puhujat lastattiin siihen ja
vietiin poliisiasemalle, ja seuraavana aamuna heidät kuletettiin
poliisituomarin eteen ja tuomittiin viideksitoista päiväksi
vankilaan. Ja koska he olivat odottaneet saavansa kuusi kuukautta,
oli tämä "vasemmistolais"-joukko kokolailla iloinen.

Ja he olivat vieläkin iloisempia, kun huomasivat, miten heitä
vankilassa kohdellaan. Tavallisesti oli poliisien tapana kohdella
punikeita sangen nöyryyttävästi. Niitä asetettiin ympäri pyörivään
"astiaan" -- teräslaitokseen, jossa oli useita koppeja ja jota
pyöritettiin veivistä. Päästäkseen johonkin koppiin oli koko
"astiaa" käännettävä ympäri, kunnes kysymyksessä oleva koppi tuli
oven kohdalle, joka seikka merkitsi sitä, että kaikki kopeissa
olijat saivat vapaakyytiä ruosteisen koneiston räminän ja kitinän
säestyksellä; ja se myöskin merkitsi sitä, ettei kukaan voinut nukkua
pitkästi yhtämittaa. "Astia" oli niin pimeä, ettei siellä olisi
voinut lukea, vaikka olisi saanutkin kirjoja tai sanomalehtiä. Ei
voinut tehdä mitään muuta kuin polttaa savukkeita ja pelata noppaa,
tai kuunnella rikoksellisten riettaita juttuja, tai miettiä kostoa
yhteiskunnalle kun pääsee joskus ulos.

Mutta vankilarakennuksen uudessa siivessä oli muutamia koppeja,
jotka olivat puhtaita ja valoisia ja hyväilmaisia, sillä ne eivät
olleet kuin kolmen tai neljän jalan päässä ikkunarivistä. Näihin
koppeihin asetettiin tavallisesti "parempia" rikoksellisia -- naisia,
jotka olivat katkasseet kaulan rakastetultaan, rosvoja joiden oli
onnistunut ennen kiinnijoutumistaan kätkeä saaliinsa, ja pankkiireja,
jotka olivat rosvonneet kokonaisia kaupunkeja. Mutta nyt, suureksi
ihmeeksi viidelle näistä kuudesta sodan vastustajista, koko roikka
pantiin yhteen häistä suurista kopeista, ja heidän sallittiin hankkia
itselleen lukemista ja saivat ostaa ulkopuolelta ruokaa. Näiden
olosuhteiden vallitessa marttyyrinä olo tuntui pilkalta, ja roikka
alkoikin nauttia elämästään. Ei kenenkään päähän pälkähtänyt että
Petteri Gudge oli syynä heidän hyvinvointiinsa. He johtivat sen,
niinkuin ranskalaiset sanovat, "kauniista silmistään."

Siellä oli Donald Gordon, joka oli hyvissä varoissa olevan
liikemiehen poika ja oli ollut yliopistossa, mutta ajettu sieltä
tiehensä, koska hän oli ymmärtänyt kristinuskon periaatteet liian
kirjaimellisesti ja alkanut saarnaamaan niitä yliopiston alueella.
Siellä oli isokasvuinen, vahvarakenteinen tukkityöläinen pohjoisesta,
nimeltään Jim Henderson joka oli ajettu pois tukinhakkuupaikoista
samoista syistä, ja jolla oli kamalia kertomuksia tukkityöläisen
elämän julmuudesta ja kovuudesta. Siellä oli ruotsalainen merimies,
nimeltä Gus, joka oli käynyt joka satamassa koko maailmassa, ja nuori
juutalainen sikarityöläinen, joka ei koskaan ollut käynyt poissa
American Citystä, mutta mielikuvituksissaan matkustellut vieläkin
laajemmalti.

Kuudes mies oli Petterin mielestä oudoin luonne kaikista --
ujo, haaveileva mies, jonka silmät olivat niin täynnä tuskaa ja
kasvojen ilme niin murheellinen että teki kipeää, kun katsoi
häntä. Hänen nimensä oli Duggan, ja hänet tunnettiin liikkeessä
"hoopo-runoilijana." Hän kirjoitteli runoja, loppumattomia runoja,
joissa kuvaili yhteiskunnan hylkyjen elämää; hän haki itselleen
lyijykynän ja paperia ja istuutui yksikseen kopin nurkkaan
tuntikausiksi, ja toiset puhuivat kuiskaten kunnioituksesta hänen
työtään kohtaan ja jotteivät häntä häiritsisi. Petteristä näytti
että hän kirjottelee senkin ajan, jonka toiset nukkuivat. Hän
kirjotteli runoja vankitovereistaan, pian sen jälkeen hän kirjotteli
runoja vartijoista ja toisista vangeista, jotka olivat siinä osassa
rakennusta. Väliin hänellä oli vaikutelma-leimauksia ja hän kirjotti
runoja kuin tuskassa; väliin taas hän vajosi takasin epätoivoonsa
ja sanoi että elämä on helvettiä ja oli lapsellista kirjottaa siitä
loppusointuja.

Amerikassa ei ollut osaa, jossa hän ei ollut käynyt, eikä hylkyjen
elämässä murhenäytelmää, jota hän ei olisi nähnyt. Hän oli niin
täynnä näkemiään kärsimyksiä, ettei hän voinut muusta puhuakaan.
Hän kertoi miehistä, jotka olivat kuolleet janoon hiekka-aavikolla,
kaivosmiehistä, jotka olivat viikkokaupalla olleet sulettuina
räjähtäneeseen kaivokseen, tulitikkutehtaan työläisistä, joilta
myrkytyksen vaikutuksesta olivat pudonneet hampaat, kynnet ja vieläpä
silmätkin. Petteri ei voinut käsittää syytä tällaiseen ainaiseen
apeuteen -- sellaiseen loppumattomaan ruikutukseen elämän hirmuista.
Se pilasi hänen iloisen mielensä vankilassa -- se oli vieläkin
pahempaa kuin pikku Jennin puheet sodasta!



XXXIII.


Yksi Dugganin runoista kertoeli miesparasta, jonka nimi oli Slim
ja joka oli "lumensyöjä", se on, kokainin nauttija. Tämä Slim
kulki katuja New Yorkissa talvisaikaan ilman yösuojaa, ja hänen
tapanaan oli hiipiä iltasin konttorirakennusten pesuhuoneisiin
viettämään yönsä. Jos hän laskeutui makaamaan, niin hänet huomattiin
ja heitettiin kadulle, ja ainoa keino pysyä turvassa oli istua;
mutta kun hän nukahti, putosi hän istuimelta -- sen vuoksi piti hän
taskussaan nuoranpätkää ja sitoi itsensä istuvaan asemaan.

Mitäs hyvää oli tuollaisesta jutusta? Petteri ei halunnut kuulla
mitään sellaisista ihmisistä! Hän olisi mielellään lausunut julki
inhonsa, mutta hänen oli pakko peittää se. Hän nauroi huudahtaessaan:
"Kaikkivaltias Kristus, Duggan, etkö voisi lausua jotakin, jossa on
vähän naurua? Et kai luule että sosialistien tehtäviin kuuluu löytää
parannuskeino huumausaineiden käyttäjille? Se on varmasti seikka,
jota ei ole synnyttänyt voittojärjestelmä."

Duggan hymyili katkerinta hymyään. "Jos tämänpäiväisessä maailmassa
on mitään kurjuutta, jota voittojärjestelmä ei pidä yllä, niin
haluaisin nähdä sen. Luuletko että huumausaineet myyvät itse itsensä?
Jollei niiden kauppaamisessa olisi voittoa, niin luuletko että
niitä saisivat ostaa muut kuin lääkärit? Mistäs sinä olet saanut
sosialismisi?"

Ja Petteri perääntyi nopeasti. "Niin kyllä, kyllä tiedän tuon.
Mutta täällä sinä olet sulettuna vankilaan, koska haluaisit muuttaa
järjestelmää. Eikö sinulla ole oikeutta levätä sillä aikaa kuin olet
täällä?"

Runoilija katsoi häneen vakaana kuin huuhkain. Hän pudisti päätään.
"Ei", sanoi hän. "Koska meillä on hyvä ja mukava olo täällä
vankilassa, niin onko meillä oikeutta unohtaa niiden kurjuutta, jotka
ovat ulkopuolella?"

Toiset nauroivat, mutta Duggan ei ollut tarkottanut laskea leikkiä
lainkaan. Hän kohosi hitaasti seisaalleen ja ojennetuin käsin,
niinkuin olisi tarjonnut itsensä uhrieläimeksi, hän lausui:

    'Niin kauvan kun on alempi luokka, kuulun siihen.

    Niin kauvan kun on rikollisia, kuulun niihin.

    Niin kauvan kun yksikään on linnassa, en ole vapaa.'

Sitten hän istuutui ja peitti kasvonsa käsillään. Tämä joukko
"raakoja työmiehiä" oli vakavana vaiti. Vähän ajan kuluttua Gus, se
ruotsalainen merimies, arvellen ehkä että Petterin nuhteet olivat
liian ankarat, sanoi arasti: "Toveri Gudge on jo ollut kaksi kertaa
vankilassa."

Ja runoilija katsoi ylös, ojensi Petterille kätensä ja sanoi:
"Tiedänhän sen." Ja puristettuaan Petterin kättä toverillisesti hän
jatkoi: "Ja nyt kerron jutun, jossa on naurua."

Kerran, kertoi Duggan, oli hän työskennellyt eräässä liikkuvien
kuvien valmistuspaikassa, jossa tarvittiin kulkureita ja kaikellaisia
hylkyjä lisäväeksi. Valmisteltiin muuatta "valmistuneisuus"-kuvaa ja
siinä piti olla eräässä kohtauksessa joukko agitaattoreita ja muita
heittiöitä ryöstämässä erään pankkiirin palatsia. Haalittiin kokoon
pari sataa oikeaa kulkuria ja yhteiskunnan hylkyä ja nämä vietiin
kuorma-autoilla erään oikean pankkiirin palatsille, ja johtaja piti
esikartanossa puheen, selittäen tälle lisäväelle, mitä sen oli
tehtävä. "Kuulkaapas nyt" sanoi hän, "muistakaa että se 'jeppe',
joka omistaa tämän talon, on juuri se sama mies, jolla on kaikki ne
rikkaudet, mitä te olette tuottaneet. Te olette pennittömiä ja te
tiedätte että hän on ryöstänyt teitä ja te vihaatte häntä. Te olette
kokoontuneet hänen pihaansa ja tulette ryöstämään hänen kotinsa;
ja jos saatte hänet itsensä käsiinne, niin tulette repimään hänet
kappaleiksi sen takia, mitä hän teille on tehnyt." Ja johtaja jatkoi
tähän samaan suuntaan, kunnes lopulta Duggan keskeytti hänet, sanoen:
"Kuulkaapas, herra, ei meitä tarvitse neuvoa. Tämä on oikea palatsi,
ja me olemme oikeita heittiöitä."

Arvattavasti toiset havaitsivat tuon "naurun" tässä jutussa koskapa
he sille jonkun aikaa naureskelivat. Mutta se vaan lisäsi Petterin
vihaa näitä punikkeja kohtaan; se sai hänet yhä selvemmin huomaamaan
että he eivät olleet muuta kuin roikka "äkäpusseja", joitten veri
varmaankin oli vihreää sapesta ja kateudesta. He vihasivat kaikkia,
jotka olivat elämässä menestyneet -- vain siksi, että he olivat
menestyneet! No, _he_ eivät kuitenkaan koskaan tule menestymään;
samapa vaikka he ikänsä ulisisivat -- mutta suurin osa Amerikan
työläisistä omasi järjellisen kannan suurmiehiä kohtaan, jotka saivat
aikaan suuria asioita. He eivät halunneet ryöstää suurmiehen asuntoa;
he ihailivat häntä siksi, että hänellä oli palatsi ja seurasivat
hänen johtoaan mielellään.

Oli aivan kuin Henderson, tukkityöläinen, olisi lukenut Petterin
ajatukset. "Jumalani!" sanoi hän. "Kuinka ääretön työ on saada
työväenluokka hereille!" Hän istui vuoteensa laidalla, suuret
hartiat läjässä ja korkea otsa rypyssä miettiessään miten olisi
mahdollista lisätä tyytymättömyyttä maailmaan. Hän kertoi
muutamasta tukkimetsästä, missä hän oli ollut työssä -- niin kovaa
ja vaarallista oli työ ollut, että yhden talven kuluessa oli
seitsemän miestä menettänyt henkensä. Mies, joka omisti metsän ja
hakkautti tukit, oli saanut maan kynsiinsä mitä katalimpien kansan
varojen huijausten ja petosten kautta; ja työläisten asunnot olivat
saastaiset, syöpäläiset valloillaan, ruoka mätää, palkat huonot ja
kohtelu eläimellistä. Ja keväällä tuli työmaalla käymään omistajan
poika kuherrusretkensä yhteydessä nuorine vaimoineen. "Ja jessus",
sanoi Henderson, "jos olisitte nähneet noiden hölmöjen kerääntyvän
nuoren parin ympärille ja kirkuvan kurkkunsa käheiksi! Ja he eivät
tehneet tätä vahingossa; he todellakin pitivät noista kahdesta
nuoresta tyhjäntoimittajasta!"

Sitten otti sananvuoron merimies Gus, naama niin leveässä hymyssä
että hänen hampaansa paljastuivat ja näkyi aukko, josta kolme
hammasta oli isketty pois rautaisella köysipuikolla. Hän selitti
että olosuhteet merimiehillä olivat aivan samallaiset. He eivät
koskaan nähneetkään laivojen omistajia, eivät edes tienneet niiden
ihmisten nimiä, jotka nauttivat tulokset heidän työstään, mutta
kuitenkin olivat uskollisia kuin mielipuolet laivoille, joissa
olivat työssä. Voipa käydä niinkin, että joku vanha ja raihnainen
rahtilaiva lähetetään merelle tarkotuksella upottaa se, että
omistajat saisivat vakuutusrahat. Mutta nuo merimiesparat rakastavat
tuota risaista romuläjää niin, että menevät sen kanssa pohjaan --
tai ehkä yliluonnollisin ponnistuksin pelastavat sen, omistajien
sanomattomaksi mieliharmiksi!

Ja näin täytyi Petterin tuntikausia yhtämittaa kuunnella loruilua
köyhien kärsimistä vääryyksistä ja rikasten tekemistä rikoksista.
Hänet oli tuomittu viideksitoista päiväksi kuuntelemaan sosialistien
pötyä! Ja jokaisella näistä miehistä oli hieman eri käsitys siitä,
miten maailmaa olisi hallittava ja jokaisella oli eri käsitys
siitä, miten asiat on muutettava. Elämä oli yhtämittaista taistelua
omistavain ja omistamattomain välillä, ja kysymystä siitä,
miten omistamattomat tulisivat poistamaan omistajat kutsuttiin
"menettelytavaksi." Kun puhuttiin "menettelytavasta", niin käytettiin
pitkiä teknillisiä sanoja, joita tavalliset kuolevaiset eivät
ymmärtäneet. Petteristä tuntui että joka kerta kun hän vaipui
uneen, oli tuutilaulu täynnä sanoja sellaisia kuin köyhälistö ja
yliarvo ja ansaitsematon voitto, possibilismi ja impossibilismi,
poliittinen toiminta, suora toiminta, joukkotoiminta ja ijankaikkinen
rengas syndikalisti-anarkisteja, anarkisti-sosialisteja,
kommunisti-anarkisteja ja sosialistisyndikalisteja.



XXXIV.


Tällaisessa seurassa tuli Petterin salapoliisi-kasvatus ihan kuin
pakosta täydennetyksi. Hän kuunteli ja kuunteli, ja vaikka hän ei
uskaltanut tehdä muistiinpanoja, hän pani erikoisia seikkoja tarkasti
talteen muistiinsa, ja kun hän tuli ulos vankilasta, voi hän antaa
McGivneylle jotakuinkin tarkat tiedot American Cityn eri järjestöistä
ja niiden jokaisen suhteesta sotakysymykseen.

Petteri huomasi että McGivneyn juoni oli onnistunut mainiosti.
Petteri oli nyt marttyyri ja sankari; hänen asemansa
"vasemmistolaisena" oli varma, ja jokainen, joka uskalsi sanoa
sanankaan häntä vastaan, sai "kuulla kunniansa." Eikä kukaan
halunnutkaan sanoa paljoa. Petterin vihollinen, Pat McCormick, oli
poissa, hän oli järjestämässä öljykaivostyöläisiä.

Näköjään oli Duggan ruvennut pitämään Petteristä, koska hän otti
hänet mukaansa tapaamaan joitakin hänen ystävistään, jotka asuivat
vanhassa, hylyksi jääneessä makasiinissa, jossa sattui olemaan
ikkunoita katossa; tämä teki jokaisen huoneen "atelieriksi",
joita radikalit vuokrasivat ja elivät niissä jonkinlaista
"mustalaiselämää." Useimmat niistä olivat nuoria, mutta oli
pari vanhempaakin; niillä oli pehmeäkauluksiset paidat, pehmeät
kaulaliinat, tai ei liinoja lainkaan, ja sormet aina maalissa. Heidän
elämäntarpeensa olivat yksinkertaiset; kaikki heidän vaatimuksensa
sisältyivät määräämättömään määrään vaatetta ja maaleja, muutamiin
savukkeihin -- ja vielä oli välttämätöntä saada silloin tällöin
suolakurkku tai vähän hapankaalia ja pullo olutta. Ne istuivat kaiket
päivät telineittensä edessä maalaten mitä odottamattomimpia tauluja
-- vaaleanpunaisia pilviä, vihreäkasvoisia naisia, sinipunervaa
ruohoa ja käsittämättömiä töherryksiä, joita he kutsuivat "Nainen
ja sinappi-astia" ja "Alaston tulemassa rappusia alas." Ja oli
toisia, niinkuin esimerkiksi Duggan, jotka kirjottelivat runoja
aamusta iltaan, hakaten kirjotuskonetta, jos vaan olivat onnistuneet
vuokraamaan tai lainaamaan sen. Oli useita, jotka lauloivat, ja yksi,
joka soitti huilua ja pani kaikki toiset repimään tukkaansa. Siellä
oli muiden muassa muuan poika maaseudulta, joka sanoi karanneensa
kotoaan sen vuoksi, että koko perhe veisasi virsiä pitkät sunnuntait
-- eikä yhdelläkään ollut musiikkikorvaa ollenkaan.

Tällaiset ihmiset sanoivat mitä vallankumouksellisempia lauseita,
mutta Petteri huomasi pian, että nämä puheet eivät mitään
tarkottaneet. He helposti rauhottuivat, kuin olivat läimäyttäneet
jonkun maaliläjän kankaalle tai hetken hirveästi muokanneet
pianoa. Tosivaaralliset punikit eivät olleet täällä; ne olivat
piilossa konttoreissaan ja luolissaan, joissa ne tekivät työtä
synnyttääkseen lakkoja ja agiteerasivat työväestöä ja valmistelivat
palo-kirjallisuutta, jota sitten levittivät köyhien keskuuteen.

Sellaisia tapasi sosialistiosastossa ja I.W.W. liiton huoneustossa,
ja vielä useissa muissa klubeissa ja kiihotusyhdistyksissä, joita
Petteri tutki ja joihin hänet mielellään otettiin jäseneksi.
Sosialistiosastossa käytiin ankaraa kamppailua sotakysymyksestä.
Mikä tulee olemaan puolueen kanta? Oli ryhmä, kylläkin verrattain
pieni, joka ajatteli että sosialismin etujen mukaista olisi
avustaa liittolaisia nujertamaan kaiseri. Oli toinen ryhmä,
suurempi ja varmempi, joka ajatteli että sota oli yksinkertaisesti
liittolaismaiden kapitalistien salaliitto siepata maailmanvalta
käsiinsä, ja tämä ryhmä halusi että puolue asettaisi olemassaolonsa
vaaraan alkamalla taistelun Amerikan osanottoa vastaan. Nämä kaksi
ryhmää koettivat levittää mielipiteitään osaston jäsenistöön, joka
näytti olevan ymmällä kysymyksen laajakantoisuuden ja väitteiden
monimutkaisuuden takia. Petterille oli annettu määräys liittyä
äärimmäisiin sodan vastustajiin; ja ne olivat niitä, joiden
luottamukseen hän nyt tunkeutui, ja ne olivat myöskin liikkeen
rajupäisimmät, ja McGivneyn määräysten mukaan tuli hänen saada aikaan
niin paljon hälinää ja ääntä kuin mahdollista.

I.W.W. liiton huoneustossa oli toinen joukko, joka pohti
suhdettaan sotaan. Olisiko paras synnyttää lakkoja ja tehdä maan
pääasiallisimmat teollisuudet tehottomiksi? Vai olisiko viisainta
rauhallisesti jatkaa kiihotustyötään varmassa tiedossa, että lopulta
työläiset kuitenkin väsyvät sotaseikkailuun, johon heidät oli
peijattu? Jotkut näistä "tuplajuulaisista" olivat samalla kertaa
sosialistipuolueen jäseniä ja ottivat osaa toimintaan molemmissa
järjestöissä; kaksi niistä, Henderson ja Gus Lindström, oli ollut
Petterin kanssa vankilassa ja siitä lähtien hänen ystäviään.

Vielä tapasi Petteri rauhanaatteen ajajat, "kansanneuvoston",
niinkuin he itseään nimittivät. Useat näistä olivat uskonnollisia,
pari pappia, Donald Gordonkin kuului heihin, ja sekava kokoelma
naisia -- tunteellisia nuoria tyttöjä, jotka värisivät ajatellessaan
verenvuodatusta ja kyynelkasvoisia äitejä, jotka eivät halunneet
että heidän lemmikeitään olisi viety sotaan. Petteri havaitsi heti
että nämä äidit eivät olleet "omantunnon syiden" kannalla. Jokainen
ajatteli vain omaa poikaansa eikä mitään muuta. Petteriä hermostutti
tämä ja hän piti erikoisesti huolta siitä, että noiden äitien
lemmikit tekivät velvollisuutensa.

Hän oli eräässä rauhanaatteen kannattajien kokouksessa muutaman
koulunopettajan luona. Siellä pidettiin sydäntäsärkeviä puheita ja
lopuksi pikku Ada Ruth, se runoilijatar, nousi ylös ja halusi tietää,
onko tuo puhe kaikki mitä heiltä voi odottaa, vai uskaltavatko he
järjestyä todella toimimaan jotakin asevelvollisuutta vastaan?
Eivätkö he edes mene kadulle ja laita kulkuetta vastalausetauluineen
ja käy vankilaan, niinkuin toveri Petteri Gudge niin jalosti on
tehnyt?

Toveri Petteriä pyydettiin puhumaan "muutamia sanoja." Toveri Petteri
selitti ettei hän ole mikään puhuja; teot puhuvat voimakkaammin
kuin sanat, ja että hän oli koettanut osottaa selvästi, mitkä hänen
mielipiteensä ovat. Tämä pani toiset häpeemään ja he päättivät astua
rohkeasti esiin. "Asevelvollisuusvastaisen liiton" presidentiksi
valittiin Ada Ruth ja sihteeriksi Donald Gordon -- ja liiton
jäsenluettelon sai McGivney käsiinsä samana iltana.



XXXV.


Tällä aikaa oli maa valmistautunut sotaan. Suunnatonta sotakoneistoa
muodostettiin ja yleinen innostus kohosi. Kongressi oli hyväksynyt
tavattoman suuren lainan, koko maan käsittävä agitatsioni oli
järjestetty ja neljän minuutin miesten puheet kaikuivat Mainesta
Californiaan. Petteri luki American City "Timesiä" joka aamu
ja siinä oli valtiomiesten puheita, pappien saarnoja, kuvia ja
toimitusartikkeleita -- kaikki tulvillaan kuohuvaa isänmaallisuutta.
Petteri sulatti nämä ja hänen sielunsa muuntui. Tähän asti oli
Petteri elänyt itseään varten; mutta jokaisen järkeään käyttävän
miehen elämässä tulee hetki, jolloin hän huomaa ettei hän itse
ole ainoa tärkeä tekijä maailmassa, ainoa, jota tulee palvella.
Petterillä oli usein ollut omantunnon vaivoja, epäilystä siitä, elikö
hän oikein. Petterin, niinkuin kaikkien muidenkin, täytyi omata
elämässään uskonto, ihanne.

Punikeilla oli uskonto, jos niin haluaa sanoa; mutta Petteri ei
hyväksynyt tätä uskontoa. Ensiksikin se oli alhainen; siihen kuuluvat
olivat vailla elämän hyvyyksiä; vaikutusvaltaa ja sitä helppoa
elämää, joka johtuu vallasta. Ne elämöivät ja olivat äänekkäitä ja
yhtä vastenmielisiä Petterille kuin holirollarit. Ja sitten ne aina
muistuttivat elämän varjopuolista; ja kukapa viitsii ijankaiken
kuunnella itkua, kun tarjolla ovat kaikki maailman ihanat, loistavat
ja mukavat nautinnot?

Mutta tässä nyt oli uskonto, jota Petteri oli kauvan kaivannut.
Nämä papit, jotka puhtaihin, lumivalkoisiin vaippoihin puettuina
saarnasivat kirkoissa, joissa oli kultaiset alttarit ja värilliset
ikkunat; nämä valtiomiehet, joiden päätä ympäröi maineen sädekehä
ja joiden korvissa aina kaikuivat tuhansien hyvä-huudot; nämä
mahtavat teollisuuskapteenit, joiden nimet olivat tarumaisen
voimakkaita -- jos ne kirjotettiin paperille, niin ne saivat
kaupunkeja nousemaan erämaahan, ja taas tuhoutumaan myrkkykaasujen
ja tykinkuulasateen alla; nämä American City "Timesin" toimittajat
ja pilakuvien piirtäjät, joilla oli maailman kaikki viisaus ja
oppi -- kaikki tällaiset yhdessä muodostivat Petterille uskonnon
ja ihanteen ja valmiina ojensivat sen hänelle muodossa, jonka hän
ymmärsi. Petteri voi vain jatkaa yhä edelleen samaa mitä hän on
tehnyt tähänkin asti, mutta ei enää Petteri Gudgen, muurahaisen,
nimissä, vaan nimissä satamiljoonaisen kansan, jolla oli hinnattomat
muistot entisyydestä ja epämääräiset toiveet tulevaisuudesta; hän
tulee tekemään työnsä patriotismin pyhässä nimessä -- ja vieläkin
pyhemmän nimissä, kansanvallan. Ja -- mikä oli kaikkein mukavinta
-- American Cityn suurliikemiehet, jotka olivat perustaneet Guffeyn
salapoliisilaitoksen, tulevat yhä edelleenkin maksamaan kustannukset,
joten Petteri yhä edelleenkin tule saamaan viisikymmentä dollaria
viikossa ja kulut palvellessaan tuota pyhää asiaa!

Tähän aikaan oli muodissa että puhujat kilpailivat keskenään siitä,
kuka voi mennä etemmäs äärimmäisyyttä kohti isänmaallisuudessa,
ja Petteri luki näitä lausuntoja ja ihaili niitä; ne vähitellen
syöpyivät häneen ja hänestä tuntui kuin olisi hän itse keksinyt ne.
Hän alkoi ahnehtia yhä enemmän tällaista sielunruokaa; ja olihan sitä
aina uutta saatavissa -- kunnes Petterin sielu ajettui, ikäänkuin se
olisi pumpattu ilmaa täyteen. Petteristä tuli hirveän isänmaallinen,
yli-patriootti; Petteri oli punaverinen amerikalainen eikä mikään
ällänlättä; Petteri oli "uros-amerikalainen", sadan prosentin
amerikalainen -- ja jos olisi ollut mahdollista, olisi hänestä tullut
sadan yhden prosentin amerikalainen. Petteri oli niin amerikalainen,
että kun hän vain näki ulkomaalaisen, tuli hän täyteen tappeluintoa.
Niin ja ne punikit -- Petterin täytyi kauvan miettiä voimasanoja,
jotka kuvaisivat hänen tunteitaan. Mutta muuan kuuluisa pappi pelasti
hänet pulasta sanoen että jos hän saisi toiveensa täytetyksi, niin
kaikki punikit lastattaisiin kivilaivaan, jonka purjeet ovat lyijystä
ja heidät lähetettäisiin purjehtimaan kohti helvettiä.

Petteriä suututti yhä enemmän ja enemmän se, ettei jo alettu
toimiin. Kuinka paljon todisteita se oikeastaan tarvitseekaan, tuo
raitiotrusti? Kerran toisensa perästä teki Petteri tämän kysymyksen
McGivneylle, joka vastasi: "Älä hätäile. Saathan palkkasi joka
viikko. Mikäs sinua vaivaa?"

Petteri jo otti persoonalliseksi loukkaukseksi sen, että nämä punikit
tuomitsivat aatteen, jonka hän oli omaksunut. He kaikki pitivät
Petteriä toverinaan ja olivat hyvin ystävällisiä; mutta Petteri
tiesi mitä he ajattelisivat hänestä, kun tietäisivät totuuden, ja
tämä kuviteltu halveksiminen poltti häntä kuin happo. Jos kääntyi
puhe vakoojiin ja ilmiantajiin ja silloin nämä punikit tyhjensivät
solvaavan sanavarastonsa ja Petteri luonnollisesti kohdisti joka
sanan itseensä ja villiintyi raivosta. Häntä halutti antaa takasin
samalla mitalla; hän odotti päivää, jolloin hän saisi kostaa lyömällä
näitä punikkeja vasten kasvoja.



XXXVI.


"Nyt", sanoi McGivney eräänä päivänä, "on minulla hyvä uutinen
sinulle. Pääset kermakerroksen pariin joksikin ajaksi."

Ja rotannaamainen mies selitti että eräässä naapurikaupungissa asuu
mies, jonka sanotaan olevan monimiljoneeri, ja kirjottaneen kirjan
sotaa vastaan ja joka muutenkin avustaa rahallisesti rauhanaatetta
ja kapinallisuutta. "Tuo roikka käyttää paljon rahaa painotöihin",
sanoi McGivney, "ja olemme kuulleet että tämä Lackman on rahapussina.
Meille on ilmotettu että hän tulee olemaan kaupungissa huomenna, ja
sinun pitää ottaa selvää kaikista hänen asioistaan."

Petteri tulee kohtaamaan miljoneerin! Petteri ei ollut koskaan
tuntenut yhtään näistä onnellisista ihmisistä, mutta hän ihaili heitä
-- hän oli aina ihaillut heitä. Siitä saakka kun hän oli oppinut
lukemaan, oli hän etsinyt sanomalehdistä kertomuksia heistä ja
kuvia heistä ja heidän palatseistaan. Hän oli lukenut näitä juttuja
niinkuin lapsi lukee tonttutaruja. Ne olivat hänen aave-olentojaan,
jotka kuuluivat jokapäiväisyyttä olevaan maailmaan, yläpuolelle
tuskien ja epämukavuuksien.

Ja sitten kun Petteri oli palvellut Jimjambon temppelissä
eleuterialaisen exoticismin hartaana opetuslapsena, oli hän
nähnyt kokoushuoneen seinällä kuvan, jonka nimenä oli, "Olympian
vuori", jossa noin tusinan verran jumalia ja jumalattaria lepäili
silkkipatjoilla, ryyppien simaa kultapikareista ja katsellen
laiskasti kaukana olevan maan asujanten vastuksia. Petterillä oli
tapana kurkistella verhojen takaa, kun temppelin päänoita astui
seitsemän salaperäisen esiripun takaa korottaen kaikuvan äänensä ja
hyvällä saarnanuotilla selitti elämää ihaileville kermakerroksen
naisille. Hän tapasi osottaa kuvaa ja selittää noita kultaisia
olympialaisia aikoja, jolloin eleuterialainen oppi oli saanut
alkunsa. Maailma oli muuttunut paljon sen jälkeen, ja muutos oli
tapahtunut pahaan päin. Niiden, joilla valta oli, oli otettava
velvollisuudekseen palauttaa kauneus ja ihanuus maa ilmaan ja
kehittää elämän ja olemassaolon hienompia puolia.

Petteri ei luonnollisesti ollut uskonut mihinkään, mitä tapahtui
Jimjambon temppelissä; ja kuitenkin oli sen loisto ja opetuslasten
ylhäisyys vaikuttanut häneen; hänelle oli vakiintunut ajatus
päähänsä, että Olympia-vuori todella on ollut olemassa, ja kun hän
kuvitteli miljoneereja ja heidän elämäntapaansa, kuvitteli hän näitä
jumalia ja jumalattaria, jotka loikoilivat silkkipatjoilla ja joivat
simaa kultapikareista!

Ja nyt sen jälkeen kun Petteri oli oppinut tuntemaan punikkeja,
jotka halusivat räjähdyttää ilmaan miljoneerien palatsit, oli hän
sitä enemmän jumaliensa ja jumalattariensa puolella. Hänen ihailunsa
kasvoi joka kerta kun hän kuuli heitä loukattavan; hän halusi
tavata jonkun heistä, jotta voisi intohimoisesti, mutta kuitenkin
kunnioituksella, julistaa heille alammaisuutensa. Tyytyväisyyden
hehku täytti hänen mielensä, kun hän kuvitteli loikoilevansa
silkkipatjalla jonkun miljoneerin kodissa ja selittävänsä tälle
käsityksensä kauneuden ja loiston arvosta maailmassa.

Ja nyt hän tulee tapaamaan yhden; tulee olemaan osa hänen toimestaan
tutustua erääseen heistä! Totta oli että jotakin oli vinossa
tähän miljoneeriin nähden -- hän oli yksi noista epäsikiöistä,
jotka jostakin käsittämättömästä syystä olivat myötätuntoisia
dynamiittisankareille ja murhaajille. Petteri oli tavannut
"salonki-punikkeja" Todd sisarusten kodissa -- niitä isoja, loistavia
naisia, jotka tulivat isoissa, loistavissa autoissa kuuntelemaan
hänen vankilakokemuksiaan. Mutta hän ei ollut ollut aivan varma,
olivatko nämä miljoneereja vai eivät, ja Sadie oli hänen kysyttyään
vastannut asiaa selventämättömästi että sanomalehdet kutsuivat
miljoneeriksi jokaista radikalisen liikkeen jäsentä, jolla vain oli
auto.

Mutta McGivney vakuutti hänelle että Lackman oli todellakin
miljoneeri; joten Petterin kyllä sopii ihailla häntä sydämen
kyllyyteen saakka, välittämättä hänen hupsuista meiningeistään,
selitti rotannaamainen mies hirtehisesti huvitettuna. Lackmanilla
oli koulu poikia varten, ja kun joku näistä pojista teki pahuutta,
rankaisi opettaja itseään eikä poikaa! Petterin täytyy olla olevinaan
syventynyt tällaiseen "kasvatukseen", sanoi McGivney, ja sitäpaitsi
oli hänen opittava ainakin kaikkien Lackmanin kirjottamien kirjojen
nimet.

"Mutta mahtaneekohan hän ottaa minua lainkaan huomioonsa?" kysyi
Petteri.

"Luonnollisesti", sanoi McGivney. "Asia on näin -- olet ollut
linnassa, ollut ja todella tehnyt jotakin rauhanaatteen hyväksi.
Sinun tulee koettaa saada hänet innostumaan asevelvollisuusvastaiseen
liittoosi. Sano hänelle että haluat saada liittosi koko maan
käsittäväksi, haluat että tehdään jotakin muutakin kuin vain
puhutaan."

Nuoren Lackmanin osote oli Hotel de Soto, ja kun Petteri kuuli
tämän, sykähti hänen sydämensä. Hotel de Soto oli American Cityn
Olympian vuori! Petteri oli kävellyt tuon ison, valkean rakennuksen
sivu ja nähnyt vaskiovien aukenevan, kun maan onnenlapset astuivat
katukäytävän poikki ihmevaunuihinsa; mutta ei hänelle koskaan ollut
edes juolahtanut mieleenkään että hänkin menisi sisälle noista
vaskiovista tarkastamaan noita kätkettyjä salaisuuksia!

"Mutta päästävätkö ne minut sisälle?" kysyi hän McGivneyltä, ja tämä
nauroi. "Kävele sisälle vain niinkuin omistaisit koko paikan", sanoi
hän. "Pidä pääsi pystyssä ja ole niinkuin olisit asunut siellä ikäsi."

Se oli helppo McGivneyn sanoa, mutta sitä ei Petterin ollut helppo
kuvitella. Hän aikoi koettaa kuitenkin: McGivney varmaankin oli
oikeassa, sillä sitä samaa oli Mrs. James koettanut hänelle tyrkyttää
monet kerrat. Täytyy tarkastaa, miten muut ihmiset menettelevät ja
harjotella yksikseen, ja sitten mennä ja tehdä samoin, aivan kuin ei
olisi muuta tehnyt elinikänään. Koko elämä oli vain pelkkää ääretöntä
uskottelemista, ja omaa uskottelemistaan vahvensi sillä kun tiesi,
että kaikki muut uskottelevat yhtä kiinteästi.

Kello seitsemän sinä iltana Petteri asteli noiden salaperäisten
vaskiovien luo ja kosketti niitä, ja aivan oikein, sinipukuiset
vartijat avasivat ne sanaakaan puhumatta eivätkä pienet
messinkinappiset pojat katsahtaneetkaan Petteriin, kun hän käveli
kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania.

Ylhäinen kirjanpitäjä johdatti häntä edelleen puhelinlaitteen
hoitajalle, joka oli vieläkin ylhäisempi, mutta joka alentui puhumaan
torveensa ja sitten ilmotti Petterille että Mr. Lackman oli poissa ja
oli sanonut palaavansa kello kahdeksan. Petteri oli menemäisillään
ulos käyskentelemään kaduilla tunnin ajan, kun hän äkkiä muisti
että kaikki muutkinhan uskottelivat olevansa jotakin muuta kuin
olivat; ja niin hän marssi eteisen poikki erääseen suurista nahalla
päällystetyistä nojatuoleista, joihin olisi mahtunut kolmekin
Petteriä. Siinä hän istui ja jatkoikin istumistaan -- eikä kukaan
sanonut mitään!



XXXVII.


Niin, tämä oli Olympian vuori ja nämä olivat jumalia; naisjumalilla
oli jumalattoman vähän vaatteita yllään ja miesjumalilla enimmäkseen
musta takki, ja laskoksiset paidanedut röyhentivät rintaa. Joka kerta
kun yksi niistä puhutteli kirjanpitäjää, katseli Petteri ja ihmetteli
että olikohan se tuo se Mr. Lackman? Hän olisi ehkä voinut erottaa
miljoneerin tavallisesta ihmisjoukosta, mutta täällä oli jokainen
miespuolinen jumala pukeutunut erikoisella huolella näyttääkseen
miljoneeriltä, joten Petterin oli mahdoton varmuudella tietää.

Hänen kohdallaan eteisen toisella seinällä kohosi kymmenen jalkaa
vahva pilari korkealla olevaan kattoon. Pilari oli tehty vaaleasta,
viheriäjuovikkaasta marmorista, ja Petterin silmät seurasivat sitä
latvaan saakka, jossa se leveni lumivalkoiseksi pilviryhmäksi, joka
oli kerrassaan lumoova. Siinä oli neljä runsauden sarvea, yksi
joka kulmalla, ja jokaisesta runsaudensarvesta valui kierteleviä
ruusuköynnöksiä, ja ruusujen sisältä purki ulos toisia köynnöksiä,
joissa näkyi olevan omenia ja lehtiä ja lisää ruusuja, joista taaskin
lähti yhä uusia köynnöksiä kiemurrellen sinne tänne ja peittäen koko
katon. Siellä täällä keskellä kaikkea tätä loistoa hymyili suuri
poika-enkelin pää; neljä tällaista tyyneesti hymyilevää poika-enkelin
päätä kurkisteli pilviryhmän kaikilla neljällä laidalla, ja Petterin
silmät vaelsivat yhdestä toiseen ihmetellen tämän rakennustaiteen
matemaattista tarkkuutta. Näitä pilareita oli neljätoista rivissä
ja pilaririvejä oli neljä. Yhteensä viisikymmentäkuusi pilaria ja
kaksi sataa kaksikymmentä neljä poikaenkelin päätä. Oli mahdoton
laskea, kuinka monta runsaudensarvea ja kuinka monta ruusua ja omenaa
siellä oli. Poika-enkelien päät olivat kaikki samallaisia, kaikki
yhtä suuria ja hymy yhtäläinen; ja Petteri mietti -- kuinka monta
päivää pitää kuvanveistäjän naputella saadakseen aikaan kaksi sataa
kaksikymmentä neljä poika-enkelin hymyä?

Kaikkialla vallitsi sama runsas suuremmoisuus; ja se vaikutti
Petteriin samoin kuin sen oli tarkotuskin vaikuttaa häneen --
häikäisyn ja pelonsekaisen kunnioituksen tunteen, käsityksen että
ne, jotka asuivat tämän loiston keskellä, olivat väkeä, joille
raha ei ollut minkään arvoista ja jotka voivat antaa rikkauksien
virrata hyppysistään loppumattomana uomana, ja kaikki muukin täällä
oli samallaista, samaa vaikutelmaa varten -- vieläpä jumalat ja
jumalattaretkin! Joku niistä ehkä liukui ohitse komea jalokivikoriste
päässään; ja Petteri huvittelihe aprikoimalla, montako jalokiveä
koristeessa oli, aivan samoin kuin oli laskenut enkelien päät. Tai
arvosteli mustasta pitsistä valmistettua pukua, joka oli reunustettu
äärettömällä kärsivällisyydellä käsin kirjailluilla kultaisilla
perhosilla -- niin monta jaardia tarpeita ja niin monta perhosta joka
jaardilla! Voipa hän laskea kuinka monta välkkyvää kärkeä mustissa
kengissä, tai seurata monimutkaisia juovia miltei läpinäkyvissä
sukissa -- paitsi että oli noin tuuman verran sukanvartta
näkymättömissä!

Petteri katseli kun nämä ihanat jumalattaret astuivat ulos hissistä
ja liukuivat ruokailuhuoneeseen. Heidän pukimensa olisivat
kauhistuttaneet joitakin muita, mutta Petterin mielestä, joka oli
nähnyt Olympian vuoren kuvan, olivat ne aivan paikallaan. Se riippui
katsantokannasta; jos kuvitteli jumalattaren olevan täydelleen
puetun leuvasta varpaisiin saakka ja leikkeli saksilla vissin määrän
vaatetta pois, tai jos kuvitteli jumalatarta luonnontilassa ja asetti
hänen vyötäisilleen läpinäkyviä harsoja ja olkapäähän nauhan niitä
kannattamaan.

Kaksi kertaa meni Petteri kirjanpitäjältä kysymään, oliko Mr.
Lackman jo tullut, mutta ei häntä vielä ollut näkynyt; ja Petteri
-- tullen rohkeammaksi, kuten kettu, joka puhutteli leijonaa --
käyskenteli ympäri eteistä, tarkastellen jumala-ryhmiä lähempää. Hän
oli huomannut laajan parvekkeen joka ympäröi koko eteistä, ja sitä
kutsuttiin "välilattiaksi"; hän päätti katsoa, mitä siellä on, ja
kiipesi valkosia marmoriportaita ylös ja havaitsi siellä monta riviä
nojatuoleja ja sohvia, jotka olivat päällystetyt harmaalla sametilla.
Täällä nähtävästi oli naisjumalien olinpaikka, ja Petteri istuutui
syrjään ja ihmetteli.

Aivan hänen edessään istui jumalatar, loikoen samettisohvalla, jonka
selkänojaa pitkin hän oli ojentanut paljaan käsivartensa. Se oli
vankka ja paksu käsivarsi ja sen omistajakin oli vankka ja paksu ja
sillä oli vaaleankeltainen tukka ja paljon jalokiviä. Hänen katseensa
harhaili laiskasti paikasta paikkaan. Silmänräpäykseksi pysähtyi
se Petteriin, sitten kääntyi pois -- ja Petteri selvästi oivalsi
ajatukset omasta mitättömyydestään.

Kuitenkin hän silloin tällöin salaa tarkasteli jumalatarta,
ja pienen ajan kuluttua näki hän mielenkiintoisen näyn. Tällä
Juno-jumalattarella oli sylissään kullalla kirjailtu laukkunen,
ja hän avasi sen vetäen esille joukon salaperäisiä kojeita, joita
hän alkoi käyttää; ensin tuli pieni kultanen käsikuvastin, jonka
avulla hän tarkasti viehättävyyksiään; sitten pieni valkonen
kasvojauhe-tupsu, jolla hän nokkelasti taputteli nenäänsä ja
poskiaan; sitten jonkinlainen punanen tikku, jolla hän hioi
huuliaan; sitten vaaleankeltainen tikku, jolla hän keveästi kosketti
silmäkulmiaan. Sitten hän varmaankin huomasi pikkusen karvan, joka
oli kasvanut sen jälkeen kun hän lähti pukuhuoneestaan. Petteri ei
ollut varma tästä, mutta jumalattarella oli käsissään pienet pihdit,
joilla hän näytti kiskovan jotakin leuvastaan. Hän kävi läpi tämän
laajan, perinpohjaisen ja monimutkaisen "ruokkoamisen" välittämättä
vähääkään ihmisistä, jotka kävelivät ohitse.

Petteri katsahti ympärilleen ja havaitsi että aivan samoin kuin jos
yksi ihminen huoneessa haukottelee tai aivastelee, niin kaikilla
muilla tekee itsepintaisesti mieli tehdä samoin, kaikki nämäkin
parvekkeella olevat dianat ja junot ja hebet olivat äkkiä muistaneet
pienet, kultaset tai hopeiset kuvastimensa, kasvojauheet ja punaset
ja keltaset ja mustat tikkunsa. Toinen toisensa perästä tulivat
turhuus- tai "natinki"-pussit päivänvaloon, ja Petteri ajatteli
ihmeissään että Olympian vuori oli äkkiä muuttunut kauneustohtorin
vastaanottohuoneeksi.

Petteri nousi taaskin ylös kävelemään ja tarkasteli jumalattaria,
pieniä ja isoja, nuoria ja vanhoja, lihavia ja laihoja, sieviä ja
rumia -- ja hänestä näytti että kuta lihavampia ja vanhempia ja
rumempia ne olivat, sitä kiinteämmin ne tarkastelivat kuvastimiaan.
Hän katseli heitä vesissä suin, sillä hän tiesi että täällä hän
nyt oli keskellä korkeampaa elämää, sitä oikeaa olotilaa ja
korkeinta kunniaa, mihin mies koskaan voi toivoa pääsevänsä, ja hän
halusi nähdä kaiken, mikä näkyvää oli. Hän käyskenteli edelleen
viattomana ja ilman pahoja aavistuksia ja kaksisataa poika-enkeliä
hymyili hänelle muuttumatonta hymyään, eivätkä ne tienneet enempää
kuin Petterikään, millaisen sekavan vyyhdin kohtalo oli hänelle
valmistanut tuolla parvekkeella!

Eräässä suuressa sohvassa istui tyttö, hurmaava olento Irlannista, ja
hänen tukkansa oli kuin päivänkoitto ja posket kuin omenat. Petteri
katsahti häneen ja hänen sydämensä pysähtyi kolmen lyönnin ajaksi,
jonka perästä se, korvatakseen hukattua aikaa, alkoi laukata kuin
hullaantunut kilpa-ajohevonen. Hän tuskin voi uskoa, mitä hänen
silmänsä sanoivat; mutta hänen silmänsä olivat varmat asiastaan, ne
tiesivät; niin, hänen silmänsä olivat lukemattomat kerrat katselleet
tuota päivänkoittoa muistuttavaa tukkaa ja noita omenankaltaisia
poskia. Tyttö oli Nell, Jimjambon temppelin kamarineitsyt!

Hän katsoi poispäin Petteristä, joten hänellä oli aikaa vetäytyä
takasin ja piilottautua erään pilarin taa, jossa hän seisoi
kurkistellen ja katsellen tyttöä ja inttäen silmiensä kanssa. Se
ei voinut olla Nell, ja kuitenkin se oli! Muuttunut Nell, Olympian
vuorelle kohonnut Nell -- jumalatar, jolla oli vaaleanharmaa nauha
keskiruumiilla ja sitä kiinnipitämässä kapeampi nauha molemmilla
olkapäillä! Nell, joka loikoili mukavasti ja jutteli erään nuoren
miehen kanssa, jonka kasvot muistuttivat tappelukoiraa ja jonka
päivällispuku oli otettu räätälin ilmotuksesta kuukausilehdissä!

Petteri katsoi ja varttoi ja hänen sydämensä ei pysynyt alallaan.
Petteri huomasi noina muutamina hetkinä että todellinen lempi on
ruhjoova voima. Unohtunut oli pikku Jenni, unohtunut heinäleski, Mrs.
James, ja Petteri äkkäsi että hän oli todella rakastanut vain yhtä
naista eläissään, tuota Nelliä, Jimjambon temppelin irlantilaista
kamarineitsyttä. Runoilijat ovat nähneet hyväksi kuvailla rakkautta
pieneksi vallattomaksi jousimieheksi, ja nyt Petteri ymmärsi mitä he
olivat tarkottaneet; nuoli oli läpäissyt hänet ja hänen oli pideltävä
pilarista kiinni, jotta ei soluisi lattiaan.



XXXVIII.


Jonkun ajan kuluttua pari nousi ja käveli hissiin, Petterin
seurassa. Hän ei uskaltanut mennä sinne, sillä hän äkkiä muisti
että puku hänen yllään on köyhälistöläisen sotaavastustajan puku!
Mutta Petteri oli varma siitä että Nell seuralaisineen ei mennyt
rakennuksesta ulos, sillä heillä ei ollut päällysvaatteita; ja niin
hän meni alas rappusia ja etsi läpi eteisen ja ruokailuhuoneen ja
sitten meni kellarikerrokseen, josta kuului soittoa. Täällä oli
myöskin suuri huone, joka oli laitettu salaperäisen itämaiseksi,
jossa sähkövalotkin olivat kätketyt vale-kukkavihkoihin jokaisella
pöydällä. Tätä huonetta kutsuttiin "grilliksi", ja sen lattiasta oli
osa paljaana ja pienellä korokkeella oli soittokunta soittamassa.

Se oli oudointa musiikkia, mikä milloinkaan on tunkeutunut
ihmiskorvaan! Jos Petteri olisi kuullut sitä ennenkuin näki Nellin,
ei hän olisi sitä käsittänyt, mutta nyt sen tuskainen tahti sopi
mainiosti niihin tunneryöppyihin, jotka rääkkäsivät häntä. Tämä
musiikki voihki, ratisi ja vinkui; kuulusti kuin olisi repäisty
vaatetta tai kuin höyrypillillä olisi ollut kiire. Se kiipesi
vaivaloisesti taivaalle ja rysähti sieltä äkkiä alimpaan helvettiin.
Ja soittajat tekivät kummallisia tuska-eleitä, luikerrellen,
kiemurrellen, nytkähdellen, hypähdellen ja potkien. Petteri ei
olisi ymmärtänyt hölynpölyä koko tuollaisesta musiikista, jolleivät
puolialastomat jumalattaret ja mustatakkiset jumalat olisi sitä
tanssiessaan selvästi kuvanneet. Nämä taivaalliset olennot liikkuivat
lattiaa pitkin liukuen kuin luistelijat, kiemurrellen kuin käärmeet,
pöyhistellen kuin kalkkunat, hypellen kuin jänikset ja astellen
vakavasti kuin kameelit. Ne puristelivat toisiaan niinkuin karhut,
jotka koettavat painaa vastustajansa kylkiluut sisään; ne vääntelivät
ja hapuilivat kuin jättiläiskäärmeet, jotka koettavat niellä
toisensa. Ja Petteri katsellessaan heitä ja kuunnellessaan heidän
musiikkiaan, teki kummallisen huomion itsestään. Syvälle kätkettynä
Petterin sisälle oli kaikenlaisten eläinten haamuja; Petteri oli
joskus ollut jättiläiskäärme; Petteri oli joskus ollut karhu, Petteri
oli kerran ollut jänis ja kameeli, kalkkuna ja kettu; ja nyt tuon
oudon musiikin soidessa heräsivät nämä elukat hänen sielussaan. Ja
niin Petteri oppi tietämään, mitä on "jazz" kaikkine kummannimisine
ja uskomattomme muunnoksineen.

Myöskin Petteri huomasi että hän on joskus ollut luolaihminen ja
lyönyt vastustajaansa päähän kivikirveellä ja raahannut tukasta
tyttönsä pois. Kaiken tämän hän huomasi seisoessaan hotellin
"grillin" ovella ja katsellessaan Jimjambon temppelin entistä
kamarineitsyttä, kun tämä tanssi kalkkuna-laukkaa, ketunhölkkää,
karhua ja aimohalausta miehen kanssa, jolla oli tappelukoiran naama.

Petteri seisoi kauvan aivan tyrmistyneenä. Nell ja tuo nuori mies
istuivat erään pöydän ääreen syömään, mutta sittenkin Petteri
vielä seisoi katsellen ja ihmetellen, mitä hänen tulisi tehdä.
Hän tiesi ettei hänen sovi puhutella Nelliä tässä puvussa; hän ei
mitenkään saisi Nelliä uskomaan että hän vain näyttelee osaa --
että hän, joka näytti varsin "menneeltä", todella olikin varakas ja
tärkeätoiminen mies, sadan prosentin punaverinen patriootti, joka oli
köyhälistöläisen rauhan-aatteen kannattajan salapuvussa. Ei, hänen
täytyy odottaa, hänen täytyy pukeutua parhaimpiinsa ennenkuin hän voi
puhutella Nelliä. Mutta sillaikaa voisi Nell mennä eikä häntä olisi
helppo löytää tässä suuressa kaupungissa.

Tunnin parin päästä hänen onnistui keksiä keino ja hän kiiruhti
ylikertaan kirjoitushuoneeseen ja kirjoitti kirjelapun.

    'Nell: Tämän lähettää vanha ystäväsi, Petteri Gudge. Olen nyt
    rikas ja minulla on tärkeitä uutisia sinulle. Lähetä sana.
    Petteri.'

Hän sulki kirjelipun koteloon ja kirjotti päälle:

    'Miss Nell Doolin.'

Sitten hän meni eteiseen ja antoi merkin yhdelle messinkinappisista
pojista, jotka kulkivat sinne tänne hotellissa ja huusivat nimiä
kimeästi jankaten; poika tuli ja hän pisti dollarin rahan tämän
käteen ja selitti että "grillissä" oli nuori nainen, jonka pitää
saada tämä kirje aivan heti. Se oli sangen tärkeä asia. Olisiko poika
hyvä ja hommaisi kirjeen perille?

Poika: lupasi, ja Petteri seisoi ovella ja katseli, kun poika kulki
edestakaisin pitkin käytäviä ja kimeästi kirkui: "Miss Nell Doolin!
Miss Nell Doolin!" Hän meni aivan Nellin pöydän vieritse, lauloipa
nimen vasten kasvojaankin, mutta Nell ei hievahtanutkaan.

Petteri ei tiennyt mitä ajatella, mutta hänen oli saatava tuo kirje
Nellille. Ja kun poika palasi, osotti Petteri hänelle Nellin, ja
poika kävi antamassa kirjeen Nellille. Petteri näki hänen ottavan
sen -- ja kiiruhti pois, ja muisti äkkiä että hänhän onkin työssä.
Hän riensi kirjanpitäjän luo ja kysyi Mr. Lackmania Kauhukseen hän
kuuli että Mr. Lackman oli tullut, maksanut laskunsa ja lähtenyt
matkalaukkuineen ja oli nyt tietämättömissä!



XXXIX.


Petterin oli puoliyön aikana mentävä tapaamaan McGivneytä ja
tunnustamaan epäonnistumisensa. Hän selitti tehneensä parhaansa; hän
oli kysellyt kirjanpitäjältä ja varronnut ja varronnut, mutta hänelle
ei oltu sanottu kun Lackman saapui. Tämähän kyllä olikin totta, mutta
se ei rauhottanut McGivneytä joka oli mustana kiukusta. "Olisit
voinut ansaita tuhansia dollareita!" hän sanoi. "Hän on suurin kala,
minkä voimme toivoa saavamme onkeemme."

"Tullenee kai hän takasin?" kysyi murheen murtama Petteri.

"Ei", selitti toinen. "Ne vangitsevat hänet hänen kotikaupungissaan."

"Mutta eikö se ole sama?" kysyi Petteri viattomasti.

"Voi perkele, kun sinä olet tyhmä!" oli McGivneyn vastaus. "Me
halusimme saada hänet kiinni täällä, että olisimme voineet kyniä
hänet itse."

Rotannaamainen mies ei ollut tarkottanut sanoa Petterille niin
paljoa, mutta raivossaan se lipsahti häneltä. McGivney ja pari
hänen ystäväänsä olivat suunnitelleet saattaa tämä nuori miljoneeri
ansaan ja säikäyttää hänet puolikuolleeksi, jotta hän olisi halukas
pulittamaan muutamia tuhansia päästäkseen pois. Petteri olisi
voinut saada osansa näistä rahoista, mutta oli ollut kylliksi tyhmä
antaakseen linnun lentää tiehensä.

Petteri esitti että hän seuraisi tätä nuorta miestä tämän
kotikaupunkiin ja jotenkin houkuttelisi hänet takasin McGivneyn
ulottuville. McGivney raivosi vähän aikaa, mutta lopulta myönsi
että se ehkä voisi käydä päinsä. Hän aikoi puhua tästä niille
muille ja sanoa sitten Petterille, miten menetellä. Mutta pahuus!
-- kun Petteri luki iltalehteä seuraavana päivänä, näki hän siinä
uutisen, jonka mukaan nuori Lackman astuessaan junasta sinä aamuna
kotikaupungissaan oli vangittu; hänen koulunsa oli tarkastettu
ja puoli tusinaa sen opettajista asetettu vankilaan, tonni
punikkikirjallisuutta oli otettu takavarikkoon ja paljastettu parvi
mitä vaarallisimpia salajuonia maan turvallisuutta vastaan!

Petteri luki uutisen ja havaitsi että hänellä tulee olemaan taaskin
myrskyävä kohtaus isäntänsä kanssa. Mutta hän tuskin ajatteli sitä
lainkaan, sillä jotakin oli tapahtunut muutama minuutti sitten,
jotakin tavattoman paljon tärkeämpää. Asiapoika oli tuonut hänelle
kirjelipun ja sykkivin sydämin oli hän sen repinyt auki ja lukenut:

    'No, samapa se. Kohtaa minua Guggenheimin osastokaupan
    odotushuoneessa kello kaksi tänään iltapäivällä. Mutta jumalan
    tähden, unohda Nell Doolin.

                                     Sinun, Edythe Eustace.'

Ja niinpä Petteri oli pukeutunut paraimpiinsa -- niihin samoihin,
joissa vietti kuherruskuukautensa heinälesken kanssa -- ja oli
matkalla kohtaamispaikalle tuntia liiaksi aikaseen. Lopulta tuli
Nell, puettuna siten, että jokainen vaatekappale kirkui ja huusi että
omistaja liikkuili kaikkein korkeimmissa piireissä, joissa kallis
hinta ei merkitse mitään. Kun he puhuivat, pälyili Nell taakseen
tuon tuostakin ja selitti että Ted Crothers, se mies, jolla oli
tappelukoiran naama, oli sangen pelättävä ja että hänestä oli vaikea
päästä eroon, sillä hänellä ei ollut mitään tekemistä aamusta iltaan.

Suuren osastokaupan odotushuone ei ollut paikka, jonka Petteri
olisi valinnut vuodattaakseen sydämensä, mutta hänen oli tyydyttävä
siihen, joten hän kertoi Nellille että hän rakastaa häntä, että
hän ei tulisi koskaan rakastamaan ketään muuta, ja että hänellä
nyt oli läjittäin rahaa ja oli kavunnut jo korkealle hyvinvoinnin
tikkaita ylös. Nell ei nauranut hänelle enään niinkuin Jimjambon
temppelissä, sillä oli helppo nähdä ettei Petteri ollut enää
astioiden pesijä, vaan maailmanmies, jossa oli jotakin salaperäisen
kiinnittävää. Nell halusi heti tietää, mitä hän teki; mutta Petteri
ei kertonut, vaan sanoi sen olevan mitä synkimmän salaisuuden, ja
lisäsi että vala estää häntä kertomasta. Nämä olivat saksalaisten
urkkijain ja pommisalaliittojen aikoja, jolloin kuninkaat, kaiserit
ja tsaarit lähettelivät Amerikaan rahoja kaikellaisia mahdollisia
ja mahdottomia tarkotuksia varten, myöskin hallituksen kontrahtien
ja salaisten sopimusten aikoja, jolloin sellaisten hotellien kuin
de Soto eteisissä ja yksityishuoneissa omaisuuksia rakennettiin ja
hävitettiin joka tunti. Niinpä olikin Nellin helppo uskoa salaisuuden
olevan todellisen, ja -- naisten tavoin -- hän keskitti kaiken
tarmonsa arvatakseen mikä se oli.

Hän ei enää pyytänyt Petteriä kertomaan sitä, vaan hän antoi tämän
puhua ja kierästi johti puhetta, kunnes hän sai selville että
Petteri oli läheisissä suhteissa usean kaikkein vaarallisimman
punikin kanssa, ja myöskin että hän perinpohjin tunsi Goober-jutun
salaisuudet ja tiesi, miten suurliikemiehet olivat koonneet miljonan
dollarin rahaston saattaakseen Gooberin hirteen, ja vielä senkin,
millä tavoin tämä rahasto oli käytetty ja vedelty näkymättömistä
langoista, jotta mies saatiin tuomituksi. Nell laski yhteen kaksi ja
kaksi, ja sai tulokseksi neljä, ja hän äkkiä sanoi tämän tuloksen
Petterille vasten kasvoja, ja Petteri hämmästyi ja tunnusti
kaikki. Hän kertoi Nellille suunnitelmistaan ja metkuistaan ja
seikkailuistaan -- jättäen mainitsematta pikku Jennin ja heinälesken.

Hän kertoi rahasummista, joita oli "tehnyt" ja joita toivoi vieläkin
"tekevänsä"; hän kertoi Lackmanista ja näytti Nellille sanomalehden,
missä oli kuva hänestä ja hänen koulustaan. "Onpas komea mies!" sanoi
Nell. "Se on häpeä!"

"Mitä tarkotat?" kysyi Petteri vähän ihmeissään. Voisiko olla
mahdollista että Nell oli myötätuntoinen näille punikeille?

"Tarkoitan", sanoi Nell, "että sinulle hän olisi ollut enemmän
arvoinen kuin kaikki muut yhteensä."

Nell oli nainen ja hänen järkensä oli sangen käytännöllinen. "Kuule,
Petteri", sanoi hän, "olet antanut noiden salapoliisien vetää itseäsi
nenästä. He saavat saaliin ja antavat sinulle muruja. Sinä tarvitset
jonkun, joka pitää huolta sinusta."

Petterin sydän sykähti. "Tahdotko sinä tehdä sen?"

"Minulla on Ted käsissäni", sanoi tyttö. "Hän katkaisisi kaulani,
ja sinun kaulasi myös, jos hän tietäisi että olen täällä. Mutta
koetan päästä vapaaksi, ja sitten -- ehkä, en kuitenkaan lupaa,
mutta ajattelen asiaa, Petteri, ja koetan parhauteni mukaan auttaa
sinua, että McGivney ja Guffey ja nuo toiset eivät voisi enää pelata
kanssasi."

Hänen täytyi saada aikaa ajatellakseen asiaa ja tehdäkseen kyselyjä
noista salapoliiseista -- ja näytti kuin olisivat ne olleet tuttuja
hänelle. Hän tulisi tapaamaan Petteriä taaskin huomenna, mutta
jossakin vähemmän yleisessä paikassa kuin tämä on. Hän nimitti paikan
kaupungin puistosta, joka olisi helppo löytää ja kuitenkin kylliksi
syrjässä neuvottelua varten.



XL.


Nellin maireet olivat tehneet Petterin niin rohkeaksi, että hän ei
mennyt enää takasin saamaan toista nuhdesaarnaa McGivneyltä Lackman
jutun vuoksi. Hän alkoi väsyä McGivneyn nuhteisiin; jollei McGivney
pitänyt hänen työstään, niin menköön itse olemaan punikkina jonkun
aikaa. Petteri käveli pitkin katuja koko päivän ja osan yöstäkin,
ajatellen Nelliä ja innostuneena niistä puolilupauksista, joita tänä
oli tehnyt hänelle.

He kohtasivat toisensa seuraavana päivänä puistossa. Ei kukaan
seurannut heitä ja he löysivät mainion paikan, jossa Nell antoi
Petterin suudella useita kertoja, ja suuteloiden välillä kertoi
Nell Petterille pelottavan suunnitelmansa. Petteri oli luullut
olevansa hyvä punomaan salajuonia, mutta hänen oman arvon tunteensa
kuihtui olemattomiin sen loistavan suunnitelman edessä, mikä oli
kahdenkymmenen neljän tunnin kuluessa kypsynyt Nell Doolinin, toisin
sanoen, Edythe Eustacen, aivoissa.

Petteri oli tehnyt kovimman työn, ja nämä viisaammat miehet olivat
käyttäneet häntä, heittäen hänelle silloin tällöin murusen, haalimaan
heille rikkauksia niiden tietojen kautta, mitä Petteri heille toi.
McGivneyltä oli lipsahtanut totuus Lackmanin jutussa; ja oli varma
että ne olivat lyöneet mynttiä noista kaikista muistakin jutuista.
Petterin tulee nyt toimia jotakin omin päinsä, pitää itse ansionsa ja
tehdä itsestään yksi noista suurmiehistä. Petteri tiesi asiat, hän
tunsi "kuka kukin on", ja Goober-jutussa hän oli tullut näkemään,
miten asioita muokattiin; nyt hänen pitää tehdä itse tuollainen
tekopeli, ja sellainen, jossa on paljon rahaa. Maan pelastaminen
näistä punikeista oli velvollisuus; mutta miksi ei voisi ansaita
rahaa samalla kertaa?

Nell oli yöllä miettinyt tätä ja valinnut jo sopivan henkilönkin. Hän
oli valinnut vanhan "Nelse" Ackermanin, tunnetun pankkiirin. Ackerman
oli uskomattoman ja tavattoman rikas, häntä kutsuttiin American Cityn
rahakuninkaaksi. Hän oli vanha, ja Nell sattui tietämään että hän
oli pelkuri; hän oli paraikaa sairaana, ja kun mies on sairas, on
hän vielä enemmän pelkuri. Petterin tulee nyt keksiä jonkunlainen
pommijuttu vanhaa "Nelse" Ackermania vastaan. Petteri voisi puhua
tästä tuumasta joillekin punikeistaan ja saada heidät innostumaan
siihen, tai voisi hän tekaista joitakin kirjeitä, jotka löydettäisiin
heidän taskuistaan, ja kätkeä dynamiittia heidän huoneisiinsa. Kun
pommijuttu keksittäisiin, tulisi se herättämään suurta hälinää,
ja varmasti kuningas kuulisi että sen oli Petteri saanut ilmi ja
epäilemättä palkitsisi hänet. Voisipa käydä niinkin, että tämä
kuningas palkkaisi Petterin suojelemaan itseään näiltä punikeilta.
Ja näin tulisi Petteri tekemisiin rahojen kanssa, ja voisi ehkä
palkata Guffeyn ja McGivneyn palvelukseensa sen sijaan että nämä nyt
palkkasivat hänet palvelukseensa.

Jos Petteri olisi ollut yksinään, niin olisikohan hän uskaltanut
uneksiakaan tällaisesta? Vai oliko hän nahjus, pienisieluinen, joka
pelkäsi omia uniaan? Mutta Petteri ei ollut yksin; hänellä oli Nell,
ja oli välttämätöntä että hän esiintyi Nellin silmissä rohkeana ja
pelottomana ritarina. Aivan niinkuin entisinä Jimjambon temppelin
aikoina oli Petterillä pakko olla paljon rahaa saadakseen Nellin
pois toiselta mieheltä. Ja niinpä hän myöntyi ja alkoi Nellin kanssa
keskustella eri henkilöistä, joita voitaisiin käyttää.

Sopivin oli Pat McCormick. "Mac" synkkine ja liikkumattomine
kasvoineen, meluttomine ja salaperäisine elintapoineen, oli
Petterin mielestä täydellinen kuva dynamiittisankarista. Niin, ja
sitäpaitsi oli Mac Petterin vihollinen. Hän oli juuri saapunut
organiseerausmatkaltaan öljykentiltä ja oli puhunut pahaa Petteristä
eri radikaliryhmille. "Mac" oli kaikkein vaarallisin punikki koko
roikasta! Hänestä täytyy varmasti tehdä yksi dynamiittijuonen
päätekijöistä.

Toinen sopiva oli Joe Angell, jonka Petteri oli äskettäin tavannut
Ada Ruthin perustamassa asevelvollisuusvastaisen liiton kokouksessa.
Ihmiset tekivät pilaa hänen nimestään sen vuoksi että hän, paitsi
nimeä, oli vielä enkelin näkönenkin kirkkaine sinisine silmineen,
jotka näyttivät otetun sinitaivaalta, ja välkkyvän keltaisine
hiuksineen -- ja vieläpä hymykuoppineenkin suupielissä. Mutta kun
Joe aukasi suunsa, niin huomasi että tämä enkeli oli kotosin siitä
kaikkein alimmasta kuumasta paikasta. Hän oli rohkein ja uhmaavin
punikki, mitä Petteri oli vielä tavannut. Hän oli nauranut Ada
Ruthia ja tämän kirjailijan tunteellista kantaa asevelvollisuutta
vastaan. Runojen kirjottaminen ja päätöslauseitten hyväksyminen
eivät merkinneet mitään; eivät myöskään miehet, jotka kieltäytyivät
pukeutumasta sotilaspukuun, vaan miehet, jotka ottivat pyssyt, kun
heille niitä tarjottiin, ja harjottelivat ampumaan ja oikealla
hetkellä kääntyivät ympäri ja ampuivat toiseen suuntaan. Agitatsioni
ja järjestämistyö olivat ehkä hyvätkin paikallaan, mutta nyt, kun
hallitus on uskaltanut uhmailla työväkeä ja pakottaa se armeijaan,
nyt tarvittiin toimintaa radikalisessa liikkeessä.

Joe Angell oli ollut tukkityömailla ja tiesi kertoa, mitä mieltä
olivat todelliset työläiset, nuo tukkimetsien "juhdat." Nuo miehet
olivat heittäneet puhumisen pois; niillä olivat valmiina salaiset
komiteat pitämään asioista huolen heti, kun kapitalistit ja heidän
hallituksensa olivat tuhotut. Sillä välin, jos joku sheriffi tai
yleinen syyttäjä meinasi "ruveta rumaksi", niin he "antoivat sille
passin." Hän käytti tätä lausetta ainakin joka puolen tunnin kuluttua
kertoessaan seikkailuistaan. "Niin", oli hänen tapansa sanoa, "se
rupesi rumaksi, mutta annoimme sille passin."



XLI.


Nell ja Petteri rupesivat yksityisseikkoja myöten valmistelemaan
"ansaansa" Joe Angellia ja Pat McCormickia varten. Petterin täytyy
saada joukon niitä koolle ja puhumaan pommeista ja ihmisten
tappamisesta; ja sitten hänen täytyy kaikille niille, jotka osottivat
mielenkiintoa, pistää taskuun kirjelippu, missä kehotettiin saapumaan
vissiin paikkaan suunnittelemaan oikeaa salajuonta. Nell kirjottaa
kirjeet, jottei kukaan voi syyttää Petteriä. Hän otti käsilaukustaan
lyijykynän ja paperia ja alkoi: "Jos todella haluatte lyödä rohkean
iskun työläisten oikeuksien puolesta, niin kohdatkaa minut --" ja
sitten hän pysähtyi. "Missä?"

"Ateliereissä", sanoi Petteri.

Ja Nell kirjoitti, "Ateliereissä. Onko siinä kyllin?"

"Huone 17." Petteri tiesi että tämä oli venäläisen maalarin,
Nikitinin, huone ja Nikitin sanoi itseään anarkistiksi.

Ja Nell kirjotti, "Huone 17", ja vähän aikaa neuvoteltuaan Petterin
kanssa hän lisäsi: "Huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä
puhetta. Toimintaa!" Tämä aika merkittiin siksi, että Petteri muisti
sinä iltana olevan "tuplajuulaisten" kokouksen. Se oli työkokous,
mutta luonnollisestikaan eivät nämä "iikat" koskaan voineet kokoontua
puhumatta "menettelytavoista." Heidän joukossaan oli huomattava
joukko niitä, jotka olivat tyytymättömiä järjestön "saamattomuuteen"
ja vaativat toimintaa. Petteri oli varma että hän saisi jotkut näistä
kiintymään dynamiittijuoneen.

Ja niin kävikin, eikä Petterille ollut siitä minkäänlaista vaivaa;
kysymys tuli esille ilman että hänen tarvitsi sanoa sanaakaan.
Tulevatko työläiset menemään kuin lampaat teurastettaviksi, ja
eivätkö edes "tuplajuulaiset" tule tekemään mitään? Näin kysyi
pistävästi "Sinisilmäinen Enkeli", ja lisäsi että jos heillä on
aikomuksena yrittää jotakin, niin on American City yhtä hyvä paikka
kuin mikä muu hyvänsä. Hän oli puhutellut työväenluokan jäseniä
kylliksi paljon havaitakseen että ne ovat valmiit toimimaan; ainoa,
mitä he kaipasivat, oli taisteluhuuto ja järjestö heitä johtamaan.

Iso tukkityöläinen Henderson otti puheenvuoron. Siinähän se olikin
vaikeus; ei voitu rakentaa järjestöä sellaista työtä varten.
Viranomaiset laittaisivat urkkijoita ja kätyreitä järjestön
jäseniksi, ja ne saisivat ilmi mitä meinataan, ja silloin olisi
järjestön pakko muuttua maanalaiseksi.

"No", huudahti Joe, "menkäämme maanalle sitten!"

"Niin", vastasi toinen, "mutta silloin on koko järjestö pilalla.
Ei kukaan tiedä ketä uskoa, ja jokainen syyttää kaikkia muita
kätyreiksi."

"Perhana!" sanoi Joe Angell. "Olen ollut vankilassa aatteemme
hyväksi. Uskallan kyllä asettua siihen vaaraan, että joku
sanoisi minua urkkijaksi. Mutta en aijo istua alallani ja katsoa
rauhallisena, kun työläisiä ajetaan helvettiin, vain sen vuoksi, että
pidän järjestöäni niin pirun suuressa arvossa."

Kun muut panivat vastaan, tuli Angell yhä rajummaksi. No, oletetaan
nyt sitten että he tulevat epäonnistumaan joukkotoiminnassa, ja
oletetaan että heidät pakotetaan terrorismiin. Kuitenkin he olisivat
antaneet riistäjille opetuksen ja vähentäneet hiukan iloa heidän
elämästään.

Petteri arveli että hänen sopisi mainiosti esiintyä nyt
konservatiivina. "Luuletko todellakin että kapitalistit tulevat
antautumaan pelosta?" kysyi hän.

Ja toinen vastasi: "Varmasti! Sanon että jos olisimme julistaneet
että jokainen kongressimies, joka äänestää sodan puolesta, lähetetään
etumaisiin juoksuhautoihin, niin ei maamme olisi sodassa."

"Mutta", sanoi Petteri viekkaasti, "mitä kongressimiehistä! Niillä on
käskijänsä."

"Varmasti", sanoi ruotsalainen merimies Gus. "Varmasti! Minä nimitän
tusinan verran tämän maan suurmiehistä -- jos heille tehdään selväksi
että jollemme saa rauhaa, niin heidät kaikki tapetaan -- pian saamme
rauhan."

Asiat olivat niinkuin Petteri halusikin. "Ketä ne miehet ovat?" hän
kysyi, ja miehet väittelivät nimistä. He eivät väitelleet pitkää
aikaa ennenkuin joku mainitsi "Nelse" Ackermanin nimen; punikit
vihasivat häntä sydämensä pohjasta siksi, että hän oli lahjottanut
satatuhatta dollaria Gooberin hirttorahastoon. Petteri ei ollut
tietävinään mitään Nelsestä; ja Jerry Rudd, kulkuri, jonka pää
oli vieläkin halki äskeisen viljankorjaajain lakon jälkeen, sanoi
että kautta jessuksen, jos sellaisia miehiä pantaisiin etumaisiin
juoksuhautoihin, niin varmasti olisi Amerikassa rauhanaatteen
kannattajia.

Näytti siltä kuin Joe Angell olisi tullut sinne puhumaan Petterin
puolesta. "Meillä pitäisi olla", sanoi hän, "muutamia miehiä, jotka
taistelisivat yhtä lujasti omasta puolestaan kuin kapitalistienkin."

"Niin", myönsi Henderson katkerasti. "Me olemme kaikki niin hyviä --
me odotamme kunnes herramme sanovat meille että nyt saamme tappaa."

Tähän loppui keskustelu, mutta siinä sitä Petterin mielestä jo olikin
kylliksi. Hän menetteli salaa ja varovaisesti, ja yhden erällään
hänen onnistui panna noita kirjelippuja Joe Angellin, Jerry Ruddin,
Hendersonin ja Gusin taskuun. Ja sitten Petteri pötki tiehensä
vavisten innosta. Suuri dynamiittijuoni on tekeillä! "Niistä täytyy
päästä!" kuiskasi hän itsekseen. "Niistä täytyy päästä kaikilla
mokomin! Teen vain velvollisuuteni."



XLII.


Petterillä oli kohtaus Nellin kanssa eräässä kadunkulmauksessa kello
yhdentoista aikana sinä iltana, ja kun Nell astui alas katuvaunusta,
oli hänellä kädessään matkalaukku. "Saitko työsi tehdyksi?" kysyi
hän nopeasti, ja kun Petteri vastasi myöntäen, sanoi hän: "Tässä on
pommisi!"

Petterin leuka venähti. Hän oli niin säikähtyneen näkönen, että
Nellin täytyi häntä rohkaista. Ei se räjähdä; siinä ovat vain
tarpeet, kolme tikkua dynamiittia, vähän sytytyslankaa ja osia
kellosta. Dynamiitti oli hyvässä kääreessä, ei tarvitse pelätä sen
räjähtämistä -- jollei hän pudottaisi sitä maahan! Mutta se ei
paljoakaan rauhottanut Petteriä. Hän ei ollut luullut että Nell menee
niin pitkälle tai että hänen pitää todella käsitellä dynamiittia. Hän
ihmetteli mistä ja miten Nell oli sitä saanut ja rukoili jumalaansa
että pääsisi erilleen koko jutusta.

Mutta Nell sanoi että se luonnollisesti on jo liian myöhäistä. "Sinun
täytyy saada tämä matkalaukku heidän huoneustoonsa ja sinun täytyy
tehdä se ilman että sinua kukaan näkee. Ne sulkevat kai huoneustonsa
pian, eivätkö?"

"Lukitsimme oven, kun lähdimme", sanoi Petteri.

"Kenellä on avain?"

"Gradyllä, sihteerillä."

"Voitko saada sen avaimen käsiisi?"

"Voin päästä helposti sinne huoneustoon", sanoi Petteri. "Palotikkaat
ovat ikkunan kohdalla, joka ei ole aivan kiinni. Muutamat meistä ovat
kulkeneet sen kautta, kun huoneusto on ollut lukittu."

"Hyvä", sanoi Nell. "Odotamme hetkisen. Meidän tulee olla varmat
siitä, ettei kukaan palaa takasin."

He kävelivät pitkin katua ja Nell kantoi yhä matkalaukkua, ikäänkuin
olisi pelännyt Petterin hermojen pettävän. Samalla hän selitti:
"Minulla on kaksi paperipalaa, jotka meidän täytyy sovitella
huoneeseen. Yhden niistä sinun täytyy repiä palasiksi ja heittää
roskakoriin. Se on olevinaan osa kirjeestä, jossa puhutaan jostakin
suuresta salajuonesta ja sen alla on nimi, 'Mac'. Se tarkottaa
McCormickin luonnollisesti. Minun täytyi kirjottaa se koneella, kun
en tunne hänen käsialaansa. Toinen paperipala on piirustus; eikä
siinä ole merkkiäkään mistä se on, mutta kyllä sen poliisit saavat
tietoonsa. Se on pohjapiirros Ackermanin talosta ja siinä on risti
merkitsemässä avonaista makuuhuonetta. Nyt meidän täytyy saada paperi
jotenkin kuuluvaksi McCormickille. Onko tuossa huoneustossa mitään,
joka kuuluu hänelle?"

Petteri mietti, ja muisti lopulta että kirjahyllyllä on joitakin
kirjoja, jotka McCormick oli lahjottanut ja joissa oli hänen nimensä.
Se on hyvä! huudahti Nell. Paperi on kätkettävä johonkin noista
kirjoista, ja kun poliisit tekevät tarkastuksen, tulevat he sen
varmasti löytämään. Nell kysyi mitä kirjoja ne ovat, ja Petteri
muisti että yhdessä puhutaan sapoteesista. "Pane paperi siihen",
sanoi Nell. "Kun poliisit löytävät sen, niin tulevat sanomalehdet
julkaisemaan koko kirjan."

Petterin polvet tutisivat niin, ettei hän kunnolla pystynyt
kävelemään, mutta hän pakotti itsensä muistamaan sen, että hän
oli "uros"-mies, sadan prosentin amerikalainen, ja että näinä
sota-aikoina oli kaikkien patrioottien tehtävä velvollisuutensa.
Hänen velvollisuutensa oli pelastaa maa näistä punikeista, ja hän ei
saa jänistää. He tulivat vanhalle rakennukselle, jossa I.W.W. liiton
huoneusto oli, ja Petteri kiipesi aidalle ja siltä palotikkaille,
Nell ojensi hänelle varovaisesti matkalaukun, Petteri avasi
epäkunnossa olevan ikkunan ja ryömi sisälle.

Hän asetti matkalaukun erään suuren kaapin perimmäiseen nurkkaan,
asetti jotakin rojua sen eteen ja heitti jonkun vanhan vaateriekaleen
sen päälle. Oikeankäden taskusta veti hän esille koneella kirjotetun
kirjeen, repi sen kappaleiksi ja heitti roskakoriin. Toisen paperin
otti hän vasemmasta taskustaan, sen, jossa oli pohjapiirros
Ackermanin talosta. Hän meni kirjahyllylle ja vapisevin sormin veti
valkeaa, löysi pienen punakantisen kirjan, jonka nimi oli "Sabotage",
pisti paperin lehtien väliin ja asetti kirjan paikoilleen. Sitten hän
kömpi takasin palotikkaille, pudotti itsensä maahan, hyppäsi aidan
yli ja juoksi solaan, jossa Nell odotti häntä.

"Teen tämän maani puolesta!" kuiskaili hän itsekseen.



XLIII.


Työ oli nyt tehty, paitsi että täytyi saada vielä McCormick tulemaan
kohtaamispaikalle huomenaamulla. Nell oli kirjottanut ja aikoi
lähettää erikoispostissa kirjeen McCormickin kotiin. Sen hän saa
noin kello seitsemän aamulla, ja kirjeessä oli koneella kirjotettuna
seuraavaa:

"Mac: Tule huoneeseen 17 atelieri-talossa kello kahdeksan aamulla.
Tärkeää. Suunnitelmamme on valmis ja minun osani on jo tehty. Joe."

Nell arveli että McCormick luulee tämän kirjeen tulleen Angellilta.
Hän ei tiedä, mitä siinä tarkotetaan, mutta sen varmempaa on että
hän tulee ottamaan selvää. Tärkein seikka oli nyt, että salapoliisit
hyökkäisivät huoneustoon aivan heti, kun salaliittolaiset ovat
saapuneet, sillä niin pian kuin heillä olisi aikaa keskustella
asiasta vähän, tulisivat he epäluuloisiksi ja karkaisivat heti.
McGivneyn täytyy pitää miehensä valmiina; hänelle täytyy ilmottaa
hyvissä ajoin että hänellä on kylliksi aikaa ilmottaa miehilleen.

Mutta yksi seikka oli vielä vastuksena -- jos McGivney saisi
tilaisuuden, alkaisi hän kuulustella Petteriä, ja Nell oli varma
että silloin Petterille kävisi hullusti. Tarpeetonta on sanoa että
Petteri oli yhtä mieltä; hänen sydämensä uhkasi lakata sykkimästä,
kun hän ajattelikaan sitä. Oikeastaan halusi Petteri jättää koko
jutun sikseen, mutta hän ei uskaltanut sanoa niin, hän pelkäsi
kumppaninsa vihlovaa ivaa. Petteri puristi kätensä nyrkkiin
ja kiristi hampaansa yhteen, ja joka kerta kun he sivuuttivat
katulampun, käänsi hän kasvonsa poispäin, jotta Nell ei näkisi hänen
kasvoistaan nöyryyttävää pelkoa, joka häntä kalvoi. Mutta Nell
huomasi sen kumminkin. Hän havaitsi olevansa tekemisissä vapisevan,
harmaakasvoisen pelkurin raukan kanssa ja menetteli sen mukaan; hän
kehitti suunnitelman yksityisseikat ja antoi Petterille määräyksensä
-- ja katsoi että hän ne täytti.

Petteri tiesi McGivneyn kodin puhelinnumeron, mutta tarkotus oli
että hän käyttäisi sitä vain kaikkein epätoivoisimmissa tapauksissa.
Nell käski hänen käyttää sitä nyt ja kertoa McGivneylle että hän oli
keksinyt joidenkin I.W.W. liiton jäsenten McCormickin johdolla olevan
aikeissa räjäyttää ilmaan ihmisiä dynamiitilla. Niillä oli joitakin
pommeja matkalaukussa huoneustossaan ja olivat juuri lähdössä
jonnekin -- pommeja taskussa. Petterin täytyy seurata heitä, muutoin
voivat he päästä hänen näkemistään ja tehdä jonkun rikoksen ennenkuin
hän ehtii estää. McGivneyn täytyy tuota pikaa koota miehensä ja
pitää automobiilit valmiina lähtemään, kun Petteri antaa merkin.
Petteri tulee seuraamaan salaliittolaisten perässä ja soittaa taas
McGivneylle niin piin kuin mahdollista.

Nell erikoisesti painosti että kun Petteri puhuttelee McGivneytä,
tulee hänellä olla tavattoman kiire, eikä hänellä ole aikaa vastata
mihinkään kysymyksiin. Hänen tulee olla kiihkosta tärisevässä
tilassa; ja Petteri arveli että se on helppoa. Hän harjotteli Nellin
neuvojen mukaan jokaisen sanan, mitä hänen pitää sanoa ja miten hänen
täytyy keskeyttää keskustelu ja lyödä puhelin kiinni. Sitten hän meni
kulmauksessa olevaan, koko yön avoinna olevaan rohdoskauppaan ja
eräästä puhelinputkasta soitti McGivneyn kotiin.

Se oli suuressa vuokratalossa ja otti jonkun aikaa ennenkuin Petteri
kuuli herransa äänen, joka oli unelias ja vihanen. Mutta Petteri
herätti hänet pian. "Mr. McGivney, dynamiittisalajuoni!"

_"Mitäh!"_

"I.W.W. Niillä on pommeja matkalaukussa! Ne menevät räjäyttämään
jonkun ilmaan!"

"Jumalani! Mitä tarkotat? Kutka?"

"En tiedä vielä. En kuullut kaikkia, ja minun on pian mentävä. Ne jo
lähtevät. Minun täytyy seurata niitä. Voivat päästä pakoon ja silloin
on myöhäistä. Kuuletteko, minun on seurattava niitä!"

"Kuulen, kuulen. Mitä haluat minun tekevän?"

"Soitan niin pian kuin saan tilaisuuden. Pitäkää miehenne valmiina,
ainakin tusina! Hankkikaa autoja, että voitte tulla nopeasti.
Ymmärrättekö?"

"Kyllä, mutta --"

"Ei ole aikaa enää, voivat kadota minulta, pitää mennä! Olkaa lähellä
puhelinta ja pitäkää miehenne valmiina -- pitäkää kaikki valmiina.
Ymmärrättekö?"

"Niin, mutta kuule! Ethän vain ole erehtynyt?"

"En, en", huusi Petteri. "Olen varma. Niillä on dynamiittia! Johan
sanoin. Se on mies, jonka nimi on Nelse"

"Mikä Nelse?"

"Se, jonka ne aikovat tappaa. Minun pitää nyt mennä, laittakaa
kaikki valmiiksi. Hyvästi!" Ja Petteri löi puhelimen kiinni. Hän
oli niin kiihtynyt tästä näyttelemisestään, että hän hyppäsi ulos
putkasta ja juoksi ulos rohdoskaupasta, ikäänkuin hänen todella olisi
pitänyt koettaa saada kiinni dynamiittisankareita, jotka kantoivat
dynamiittipommeja!

Hän pysähtyi, kun näki Nellin ja he kulkivat taaskin pitkin katua.
He saapuivat pieneen puistoon ja istuutuivat eräälle penkille, koska
Petterin jalat eivät enää jaksaneet kantaa hänen painoaan. Nell
kierteli puiston ja katsoi ettei toisilla penkeillä ollut ketään;
sitten hän tuli takasin ja harjotteli seuraavan kohtauksen Petterin
kanssa. Se oli tarkkaa työtä, sillä aika läheni, jolloin Petterillä
ei enää olisi Nell turvanaan, vaan täytyisi hänen seistä omilla
jaloillaan. Petteri tiesi sen, ja hänen jalkansa tuntuivat sangen
heikoilta. Häntä jänisti, jänisti niin peijakkaasti ja hän halusi
sanoa ettei hän voi; hän halusi mennä McGivneyn luo ja tunnustaa
kaikki. Nell arvasi, mitä tapahtui hänen sielussaan ja koetti säästää
hänet siltä nöyryytykseltä, joka johtuisi siitä, että Petteri
huomaisi hänen tietävän. Nell istui lähelle Petteriä ja laski kätensä
hänen kädelleen puhuessaan, ja pian Petteri tunsi salaperäisen
nautinnon kulkevan läpi hänen ruumiinsa. Hän asetti kätensä Nellin
vyötäisille saadakseen yhä enemmän samaa nautintoa; ja Nell salli
tämän, vieläpä tapahtui nyt ensi kerran, että Nell ikäänkuin
kehottikin häntä siihen. Petteri oli sankari nyt, hän oli keskellä
rohkeaa ja vaarallista peliä; hän tulisi viemään sen läpi kuin mies
ja ansaitsemaan Nellin ihailun. "Maamme on sodassa!" huudahti Nell.
"Ja nämä perkeleet koettavat häiritä sitä!"

Ja pian oli Petteri valmis tappelemaan vaikka koko maailmaa vastaan;
Petteri oli valmis vaikka itse ottamaan pommin ja menemään ja
räjäyttämään ilmaan American Cityn rahakuninkaan! Tässä mielentilassa
oli hän aamuun asti, istuen puiston penkillä heila sylissä, toivoen
että se ottaisi hiukan enemmän huomioonsa hänen rakastelunsa eikä
niin kiinteästi luettaisi hänellä läksyään.



XLIV.


Ja niin alkoi viimein päivä nousta ja linnut laulaa. Aurinko nousi
ja tähysteli Petterin tuhkanharmaita kasvoja ja Nellin lakastuneita
omenoita. Mutta nyt oli tullut toiminnan aika, ja Petteri lähti
vahtimaan McCormickin kotia siksi, kunnes kello seitsemän tuotaisiin
se erikoislähettikirje.

Se tuli ajallaan, ja Petteri näki McCormickin tulevan ulos ja
lähtevän atelierien suuntaa kohti. Vielä oli liian varhainen mennä
kokoukseen, joten Petteri arveli hänen syövän aamiaisen jossakin
matkalla, ja niin kävikin. "Mac" meni erääseen pikkuravintolaan, ja
Petteri kiiruhti lähimpään puhelimeen ja soitti herralleen.

"Mr. McGivney", sanoi hän, "ne miehet katosivat minulta eilen
illalla, mutta nyt olen löytänyt ne taas. Ne päättivät etteivät he
teekkään mitään ennenkuin tänään. Ne pitävät kokouksen tänä aamuna ja
meillä on tilaisuus siepata kiinni jok'ainoa."

"Missä?" kysyi McGivney.

"Huoneessa numero seitsemäntoista atelieri-rakennuksessa, mutta
älkää antako yhdenkään miehistänne mennä lähellekään tuota paikkaa
ennenkuin olen ottanut selvää, ovatko kaikki jo siellä."

"Kuuleppas nyt, Petteri Gudge!" huudahti McGivney. "Onko tämä kaikki
totta?"

"Jumalani!" huudahti Petteri. "Miksi te minua luulette? Niillä on
paljon dynamiittia."

"Mitä ne ovat sillä tehneet?"

"Osa siitä on heidän huoneustossaan. Lopusta en tiedä. Ne veivät sen
mennessään ja katosivat minulta eilen illalla. Mutta sitten löysin
taskustani kirjelipun -- ne pyysivät minun tulemaan mukaan."

"Jumalani!" huusi rotannaamainen mies.

"Olen saanut selville koko jutun, kuuletteko! Ovatko miehenne
valmiina?"

"Ovat."

"No, käskekää niiden tulla seitsemännen ja Washington kadun
kulmaukseen ja tulkaa te itse kahdeksannen ja Washingtonin
kulmaukseen. Tulkaa niin pian kuin mahdollista!"

"Hyvä", oli vastaus, Ja Petteri ripusti kuulotorven ja kiirehti
määräpaikkaan. Hän oli niin hermostunut, että hänen täytyi istahtaa
erään rakennuksen rappusille. Kun aika kului eikä McGivneytä
kuulunut, alkoivat villit aavistukset kiusata häntä. Ehkä McGivney
ei ollut ymmärtänyt häntä oikein. Tai liekkö hänen autonsa matkalla
särkynyt! Tai ehkä hänen puhelimensa meni epäkuntoon juuri aivan
kaikkein tärkeimmällä hetkellä! Hän ja hänen miehensä tulevat
varmaankin liian myöhään -- kun he tulevat, on häkki tyhjä ja linnut
poissa.

Kymmenen minuuttia kului, viisitoista, kaksikymmentä. Vihdoinkin
porhalsi auto katua Pitkin, McGivney astui ulos ja auto jatkoi
matkaansa. Petteri antoi merkin McGivneylle ja sitten astui takasin
erään käytävän varjoon. McGivney seurasi perässä. "Ovatko ne jo
täällä?" huudahti hän.

"En t-t-t-iedä!" änkötti Petteri. "Ne s-s-sanoivat t-tut-tulevansa
kek-kello k-k-kahdeksan!"

"Anna tänne se kirjelippu!" komensi McGivney; ja Petteri veti esille
Nellin kirjelipuista yhden, jonka oli säästänyt itselleen.

"Jos todella haluatte lyödä rohkean iskun työläisten oikeuksien
puolesta, niin kohdatkaa minut atelierissä, huoneessa numero 17
huomenaamulla kello kahdeksan. Ei nimiä eikä puhetta! Toimintaa!"

"Löysitkö tämän taskustasi?" kysyi toinen.

"K-kyk-yllä."

"Etkä tiedä, kuka sen sinne asetti?"

"En tiedä, mutta luulen että Joe Angell --"

McGivney katsoi kelloaan. "Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia",
sanoi hän.

"Ovatko salapoliisit täällä?" kysyi Petteri.

"Tusina. Mitäs nyt arvelet olevan paras tehdä?"

Petteri änkötti ehdotuksensa. Aivan vastapäätä atelierirakennuksen
sisäänkäytävää oli pieni ruokakauppa. Petterin tarkotus oli mennä
sinne ja olla ostavinaan jotakin ruokaa, jota syödessään hän katsoisi
ikkunasta, ja samassa kun näkisi miesten menevän sisälle, antaisi hän
merkin McGivneylle joka aikoi olla lähimmässä kulmauksessa olevassa
rohdoskaupassa. McGivneyn olisi pysyttävä piilossa, sillä punikit
tiesivät hänen olevan salapoliisin.

McGivneylle ei tarvinnut selittää kahdesti. Hän oli innostunut
asiaan, ja Petteri kiiruhti ruokakauppaan kenenkään näkemättä. Hän
osti vähäsen kuivaa leipää ja juustoa ja istuutui eräälle laatikolle
ikkunan edessä ja oli syövinään. Mutta hänen kätensä vapisivat niin,
että hän tuskin löysi niillä suunsa, joka olikin kyllä yhdentekevää,
sillä hänen suunsa oli aivan kuiva pelosta, eivätkä kuiva leipä ja
juusto ole sopivaa ravintoa sellaisessa tilassa.

Hän piti silmänsä liimattuna vanhan atelieri-rakennuksen
ränsistyneeseen sisäänkäytävään, ja pian -- voi riemua! -- hän näki
McGormickin tulevan katua pitkin! Irlantilainen meni rakennukseen ja
parin minuutin kuluttua tuli merimies Gus ja viiden minuutin kuluttua
taaskin tulivat Joe Angell ja Henderson. He kävelivät joutuin
keskustellen kiinteästi ja Petteri kuvitteli että he nyt puhuvat
noista salaperäisistä kirjelipuista, ja kukahan mahtoi olla se, joka
ne on kirjottanut, ja mitä pirua ne merkinnevät?

Petteri oli nyt jo äärimmäisen hermostunut ja villi; hän pelkäsi että
joku tuossa ruokakaupassa hänet huomaisi, ja hän teki epätoivoisia
yrityksiä syödä kuivaa leipää ja juustoa ja onnistui vain saamaan
murenoita päälleen ja lattialle. Pitäisiköhän odottaa Jerry
Ruddia, vai nappaisiko nuo toiset? Hän nousi ylös ja lähti ovea
kohti, kun näki viimeisen uhreistaan tulevan pitkin katua. Jerry
käveli verkalleen, eikä Petteri voinut odottaa, kunnes hän pääsi
sisäpuolelle. Muuan auto oli menossa ohi, ja Petteri sen suojissa
livahti ulos ja riensi rohdoskauppaa kohti. Ennenkuin hän ehti edes
puoliväliinkään, huomasi McGivney hänet ja oli jo täydessä juoksussa
seuraavaan kadunkulmaukseen.

Petteri odotti kunnes näki pari autoa täynnä vankkoja salapoliiseja
hyrisevän pitkin katua. Sitten kääntyi hän kadunkulmauksesta ja
juoksi sivukatua pitkin. Hänen onnistui ponnistella pari risteystä
eteenpäin, mutta sitten hänen hermonsa pettivät täydellisesti ja hän
istui käytävän laidalle ja rupesi itkemään -- aivan samoin kuin pikku
Jenni itki, kun Petteri sanoi hänelle, ettei naimisiin menosta tule
mitään. Ihmiset pysähtyivät katsomaan häntä, ja muuan hyväntahtoinen
vanha herrasmies kosketti Petteriä olalle ja kysyi mikä häntä vaivaa.
Petteri vastasi kyynelten seasta: "Äitini kuk-k-kuoli!" Ja niin
antoivat he hänen olla rauhassa, ja jonkun ajan kuluttua hän nousi
ylös ja kiiruhti pois.



XLV.


Petteri oli nyt aivan sekasin. Hän tiesi että hänen nyt tulisi mennä
tapaamaan McGivneytä, mutta hän ei voinut. Hän halusi tavata Nelliä,
ja koska Nell oli edeltäpäin arvannut hänen mielentilansa oli hän
luvannut tavata Petteriä puistossa puoli yhdeksän aikana. Nell oli
kieltänyt häntä puhuttelemasta ketään ennenkuin oli tavannut Nellin.
Sillä välin tämä oli käynyt kotonaan ja uudistanut irlantilaiset
ruusunsa ranskalaisella poskimaalilla ja palauttanut tarmonsa
kahvilla ja sauhukkeilla, ja nyt hän oli jo odottamassa Petteriä,
hymyillen rauhallisesti, yhtä virkun näköisenä kuin puiston linnut
ja kukkaset. Hän kysyi tyynesti, miten asiat olivat menneet, ja kun
Petteri alkoi änköttää ettei hän voinut mennä tapaamaan McGivneytä,
rupesi Nell rohkasemaan häntä. Hän antoi Petterin ottaa häntä
vyötäisiltä, vaikka olikin kirkas päivä; hän kuiskaili Petterille ja
kehotti häntä rauhottumaan, olemaan hänen miehensä, josta voi olla
ylpeä.

Ja mitä hänellä sitten olisi Pelkäämistä? Ei ollut mitään todisteita
häntä vastaan, eikä saataisikaan. Hänen kätensä olivat puhtaat,
perinpohjin puhtaat, ja hänen tulisi vain pysyä lujana loppuun
asti; hänen tulee jo edeltäpäin päättää, että tapahtuipa mitä
tahansa, hän ei koskaan tule antautumaan, ei koskaan poikkea siitä
kertomuksesta, minkä Nell oli hänelle opettanut. Hänen täytyi
taaskin sanella Nellille, miten I.W.W. liiton huoneustossa pidetyssä
kokouksessa eilen illalla oli ollut puhetta Nelse Ackermanin
tappamisesta keinona, millä saadaan sota loppumaan. Ja sitten hän oli
kuullut Joe Angellin kuiskaavan Jerry Ruddille että hänellä jo on
pommintekotarpeet; hänellä oli tuossa kaapissa kätkettynä matkalaukku
täynnä dynamiittia ja hän oli Pat McCormickin kanssa suunnitellut
panna toimeen jotakin jo tänä iltana. Petteri oli mennyt ulos, mutta
oli pitänyt vahtia ja nähnyt Angellin, Hendersonin, Ruddin ja Gusin
tulevan ulos. Angellilla oli ollut taskuissa jotakin, ja Petteri oli
arvellut heidän nyt menevän jotakin räjäyttämään, ja niin hän oli
soittanut McGivneylle rohdoskaupasta. Mutta silläaikaa kun hän oli
puhelimessa, oli roikka kadonnut ja sitten hän oli ollut häpeissään
eikä ollut uskaltanut ilmottaa siitä McGivneylle ja oli viettänyt
yönsä käyskentelemällä puistossa. Mutta varhain aamulla hän oli
löytänyt kirjelipun taskustaan ja oli käsittänyt että se oli sinne
illalla pantu ja että salaliittolaiset olivat halunneet hänen yhtyä
puuhaan. Siinä kaikki, paitsi muutamia lauseita tai osia lauseista,
joita olivat kuiskailleet Joe Angell ja Jerry Rudd. Nell opetti nämä
lauseet hänelle ulkoa ja antoi hänelle ankaran määräyksen että hän
ei saa muistaa enempää -- eikä häntä voi saada houkutelluksikaan
muistamaan enempää.

Vihdoinkin luuli Nell että Petteri oli valmis menemään tähän
kuulusteluun, ja niinpä hän meni huoneeseen numero 427 American
hotellissa ja heittäytyi vuoteelle. Hän oli niin väsynyt, että hän
pari kertaa nukahti; mutta aina hänelle johtui mieleen joku uusi
kysymys, jonka McGivney ehkä tulee hänelle tekemään, ja tämä hänet
herätti taas. Lopuksi hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa ja nousi
ylös. Eräs Hammett-niminen salapoliisi astui sisälle ja sanoi:
"Päivää, Gudge. Mestari on määrännyt sinut vangittavaksi."

"Vangittavaksi!" huudahti Petteri. "Hyvä jumala!" Hänelle vilahti
mieleen ajatus suuresta vankikopista, jossa olisi hän ja paljon
punikeita, ja hän olisi pakotettu kuulemaan heidän "kovan-onnen
juttujaan."

"Niin", sanoi Hammett, "vangitsemme kaikki punikit ja jos
sivuuttaisimme sinut, niin herättäisi se epäluuloa. Sinun on parasta
mennä nyt heti johonkin sellaiseen paikkaan, jossa sinut sopii
vangita."

Petteri havaitsi tämän viisaaksi, ja hetken miettimisen perästä hän
valitsi Miriam Yankovichin kodin. Tämä oli oikea tosi-punikki eikä
pitänyt Petteristä; mutta jos Petteri vangittaisiin hänen kotoaan,
niin täytyisi hänen pitää Petteristä väkistenkin, ja sitä paitsi
tulisi tämä seikka lujentamaan hänen asemaansa "vasemmistolaisena."
Hän antoi osotteen Hammettille ja lisäsi: "On paras tulla niin pian
kuin mahdollista, sillä voi sattua että hän potkii minut ulos ovesta."

"Hyvähän se on", sanoi toinen nauraen. "Sano hänelle että poliisit
ovat kintereilläsi ja pyydä häntä kätkemään sinut."

Petteri kiiruhti juutalaiseen kaupunginosaan ja noputti eräälle
ovelle muutaman vuokrakasarmin ylimmässä kerroksessa. Oven avasi
vankka nainen, jonka käsivarret olivat paljaat ja saippuaiset.
Kyllä, Miriam on kotona. Hän on juuri nyt työttömänä, sanoi Mrs.
Yankovich. Hän oli menettänyt työpaikkansa, koska hän puhui liian
paljon sosialismista Miriam tuli huoneeseen luoden odottamattomaan
vieraaseensa katseen, joka selvästi sanoi: "Jenni Todd!"

Mutta tämä muuttui silmänräpäyksessä, kun Petteri sanoi että hän oli
yrittänyt mennä I.W.W. liiton huoneustoon, mutta se on poliisien
vallassa. Ne olivat tehneet tarkastuksen ja väittivät saaneensa ilmi
jonkunlaisen salajuonen; onneksi oli Petteri huomannut väkijoukon
huoneuston ulkopuolella ja päässyt pakoon. Miriam vei hänet erääseen
sisempään huoneeseen ja teki hänelle satoja kysymyksiä, joihin
Petteri ei voinut antaa vastausta. Hän ei tiennyt mitään, paitsi että
oli edellisenä iltana ollut huoneustossa kokouksessa ja yrittäessään
tänä aamuna mennä sinne noutamaan jotakin kirjaa oli nähnyt
ihmisjoukon ja juossut pakoon.

Puoli tuntia myöhemmin kolautettiin oveen ja Petteri sukelsi vuoteen
alle. Ovi murrettiin auki, ja Petteri kuuli vihasia komentoja,
Miriamin ja hänen äitinsä vastatessa rajusti. Päättäen äänistä
alkoivat miehet heitellä huonekaluja sinne tänne, ja äkkiä käsi
pistettiin vuoteen alle, Petteriä tartuttiin nilkasta ja hänet
vedettiin esille neljän virkapukuisen poliisin keskelle.

Tilanne oli kiusallinen, sillä nähtävästi ei noille poliiseille oltu
kerrottu että Petteri oli vakooja; nuo hölmöt luulivat saaneensa
kiinni todellisen dynamiittisankarin! Yksi niistä tarttui Peteriä
molempiin kalvosiin ja toinen uhkaili häntä ja Miriamia revolverilla
ja kolmas kävi läpi Petterin taskut etsien pommeja. Kun he eivät
löytäneet, näyttivät he suuttuvan ja puistelivat häntä ja tuuppivat
häntä, ja selvästi näkyi että he olisivat olleet mielissään, jos
olisivat saaneet jonkun tekosyyn iskeä häntä päähän. Petteri oli
erittäin varovainen, ettei sellaista tekosyytä tulisi; hän oli
peloissaan ja nöyrä, ja selitti yhä uudelleen ettei hän tiennyt
mitään, ettei hän ollut tehnyt mitään.

"No, saadaanpa nähdä, nuori mies!" sanoi muuan poliiseista ja
napsautti käsiraudat Petterin kalvosiin. Sitten, yhden seisoessa
vartijana revolveri kädessä, toiset kolme tutkivat tarkoin huoneet,
vedellen ulos laatikot ja potkien niiden sisällön hujan hajan,
siepaten jokaisen palasen paperia, missä oli kirjotusta ja tunkien
sen pariin matkalaukkuun. Oli kirjoja, joissa oli punaset kannet
ja pelottavat nimet, mutta ei pommeja, ei vaarallisempia aseita
kuin keittiöveitsi ja Miriamin kieli. Tyttö seisoi mustien silmien
salamoidessa ja kertoi poliiseille tarkkaan mitä hän heistä ajatteli.
Hän ei tiennyt mitä I.W.W. liiton huoneustossa oli tapahtunut,
mutta hän tiesi, että olipa se mitä tahansa, niin se oli tekopeliä,
poliisien suunnittelema ansa, ja hän uhitteli heitä vangitsemaan
hänetkin, ja melkein onnistui tässä raivokkaassa tarkotuksessaan.
Poliisit tyytyivät kuitenkin potkasemaan pyykkisaavin kumoon
sisältöineen päivineen ja jättivät Mrs. Yankovichin kirkumaan
keskelle vedenpaisumusta.



XLVI.


He raahasivat Petterin vuokrakasarmin asukasjoukon läpi, heittivät
hänet autoon ja ajoivat joutuin poliisiasemalle, jossa hänen nimensä
otettiin kirjoihin ja hänet asetettiin koppiin. Häntä hermostutti,
kun hän ei ollut tullut sopineeksi Hammettin kanssa, kuinka kauvan
hänen tules vankilassa viipyä. Mutta ei kulunut tuntiakaan ennenkuin
eräs vartija tuli ja vei hänet erääseen yksityishuoneeseen, jossa
olivat McGivney ja Hammett, poliisipäällikkö, yleisen syyttäjän
apulainen, ja viimeksi ja vaarallisin -- Guffey. Tämä raitiotrustin
pääsalapoliisi otti Petterin huostaansa.

"Sanoppa nyt, Gudge", sanoi hän, "mikä tämä juttu oikeastaan on,
jonka olet meille laittanut?"

Se oli kuin isku vasten Petterin naamaa. Sydän heitti lyömästä, leuka
valahti ja hän tuijotti kuin järjetön. Herra jumala!

Mutta hän muisti Nellin viimeiset vakavat sanat: "Pysy lujana,
Petteri, pysy lujana!" Ja niin hän huusi: "Mitä tarkotatte, Mr.
Guffey?"

"Istu tuolle tuolille", sanoi Guffey. "Ja kerro nyt mitä tiedät
tästä jutusta. Ala alusta ja kerro kaikki -- joka sana!" Ja Petteri
alkoi. Hän oli ollut I.W.W. liiton huoneustossa edellisenä iltana.
Siellä oli olut paljon puhetta järjestön saamattomuudesta ja siitä,
mitä tulisi tehdä asevelvollisuuden vastustamiseksi. Petteri toisti
väitteet yksityiskohdin, keskustelun väkivallasta, dynamiitista ja
tappamisesta, Nelse Ackermanin ja toisten kapitalistien nimistä. Hän
kertoi näistä laajasti ja lisäili paljon Nellin opetuksiin -- sillä
Nell oli sanonut että tästä hän voi kertoa vapaasti niin paljon kuin
vain haluttaa.

Sitten hän kertoi että kokouksen loputtua hän oli huomannut
useiden miehistä kuiskailevan keskenään. Ollen ottavinaan kirjan
kirjahyllyltä oli hän päässyt lähelle Joe Angellia ja Jerry Ruddia;
hän oli kuullut eri sanoja ja lauseiden osia, "dynamiitti",
"matkalaukku kaapissa", "Nelse", j.n.e. Ja kun miehet menivät ulos
huomasi että Angellin taskut olivat pullollaan ja luuli että hänellä
on pommeja ja että he ovat valmiit tekemään jotakin. Hän kiiruhti
rohdoskauppaan ja soitti McGivneylle. Viipyi kauvan ennen kuin
McGivney vastasi, ja kun hän oli sanonut sanottavansa ja juossut
ulos, ei miehiä missään näkynyt. Hän oli epätoivoinen, pelkäsi
tunnustaa McGivneylle, ja hän kulki pitkin katuja etsien miehiä.
Hän vietti lopun yötä puistossa. Mutta sitten aamulla hän huomasi
paperilapun taskustaan ja arveli että joku oli sen sinne asettanut
aikoen kutsua hänetkin salajuoneen osakkaaksi; ja niin hän oli
ilmottanut sen McGivneylle, ja se olikin kaikki mitä hän tiesi.

McGivney alkoi häntä ristikuulustella. Hän oli kuullut Joe Angellin
puhuttelevan Jerry Ruddia; oliko hän kuullut Angellin puhuttelevan
ketään toista? Oliko kukaan muu kuiskannut? Mitä hän oli kuullut Joe
Angellin sanovin? Petterin täytyi kerrata joka sana moneen kertaan.
Lopulta hän muistikin, niinkuin Nell oli käskenyt, vielä yhden
lauseen: "Mac pani sen 'saapas-kissaan'." Hän näki toisten vaihtavan
katseita. "Ne olivat juuri nuo sanat, jotka kuulin", sanoi Petteri.
"En tiennyt mitä ne merkitsevät."

"Saapas-kissa", sanoi poliisipäällikkö, pyöreäruumiinen mies, jolla
oli ruskea huuliparta ja purutupakkaa toisessa suunpielessä. "Sehän
merkitsee 'sapoteesia', eikö niin?"

"Kyllä", sanoi rotannaamainen mies.

"Tiedätkö huoneustossa olevan mitään, jolla on jotakin tekemistä
sapoteesin kanssa?" kysyi Guffey Petteriltä.

Petteri mietti. "En tiedä", sanoi hän.

Miehet puhuivat keskenään pari minuuttia. Poliisipäällikkö sanoi että
poliisit olivat ottaneet takavarikkoon kaikki McCormickin tavarat, ja
ehkä niistä löytyy jotakin asiaa selventävää. Guffey meni puhelimeen
ja sanoi numeron, jonka Petteri tunsi -- I.W.W. liiton huoneuston
numeron. "Onko se Al?" kysyi hän. "Me haluaisimme saada tietää, onko
siellä huoneustossa mitään, jolla on jotakin tekemistä sapoteesin
kanssa. Oletteko huomanneet mitään -- välinettä, kuvaa, kirjotusta --
tai sellaista?" Varmaankin oli vastaus kieltävä, koska Guffey sanoi:
"Etsikää tarkemmin, ja jos löydätte, niin ilmottakaa heti minulle
poliisipäällikön virastoon. Saisimme ehkä siitä johtolangan."

Sitten Guffey pani kuulotorven koukkuun ja kääntyi Petteriin.
"Gudge", sanoi hän, "tämä nyt on kaikki mitä tiedät; onko tämä kaikki
mitä voit meille kertoa?"

"On."

"No, sitten on paras ettet enää jatka tätä petkutusta hetkeäkään.
Tiedämme että koko tämä juttu on tekopeliä, etkä voi saada meitä
siihen yhtymään."

Petteri tuijotti Guffeytä sanattomana; ja Guffey taas otti pari
askelta Petteriä kohti, kädet nyrkissä ja otsa kamalasti rypyssä.
Petteriä yökötti kauhistuksesta, kun hän muisti valmistuneisuuspäivän
räjähdyksen jälkeiset hetket. Pitääkö hänen nyt taas käydä läpi tuon
saman myllyn?

"Nyt ratkaisemme tämän kysymyksen tässä, Gudge", jatkoi
pääsalapoliisi. "Kerrot kaikkea tätä Angellista -- muka hänen
puheistaan Jerry Ruddille ja että hänen taskunsa olivat täynnä
pommeja, ja kaikkea muuta -- ja hän itse kieltää tuon kaiken."

"Mutta su-su-sus-s-suuri luoja!" sähisi Petteri. "Onhan
_luonnollista_ että hän kieltää!" Petteri tuskin voi uskoa korviaan
-- ottavat todesta dynamiittisankarin kiellot, ja puhuvat siitä
sitten vielä hänelle!

"Niin, Gudge", vastasi Guffey, "mutta yhtähän on että saat tietää
totuuden nyt kuin ehkä joskus jälkeenpäin -- Angell on yksi
miehistämme; hän on toiminut meidän hyväksemme 'tuplajuulaisten'
joukossa koko viime vuoden."

Maa halkesi Petterin jalkojen alla, ja hän putosi nurinniskoin alas,
alas -- kauhistuksen ja epätoivon aivan kaikkein syvimpiin kuiluihin.
Joe Angell salapoliisi niinkuin hänkin! "Sinisilmäinen Enkeli", joka
puhui dynamiitista ja murhista sadoissa radikalien kokouksissa ja
säikytteli kaikkein rohkeimpiakin vallankumouksellisia yltiöpäisillä
lausunnoillaan -- Angell oli salapoliisi, ja Petteri oli rakentanut
ja laukaissut hänelle 'ansan'!



XLVII.


Kaikki oli nyt lopussa. Petterin vievät ne varmasti takasin
"rotkoon"! Ne kiduttavat häntä niinkauvan kuin hengähdyskään on
jälellä! Hänen korvissaan kaikui kymmenien tuhansien kadotettujen
sielujen tuskanhuudot ja kymmenien tuhansien tuomiopasuunain ääni:
ja kuitenkin, keskellä tätä hirveää sekasortoa ja melua, Petterin
onnistui jollakin ihmeellisellä tavalla kuulla Nellin äänen, joka
kuiskasi yhä ja yhä vain uudelleen: "Pysy lujana, Petteri, pysy
lujana!"

Hän nosti kätensä ilmaan ja otti askeleen Guffeytä kohti. "Mr.
Guffey, jumala on todistajani etten tiedä mitään muuta kuin minkä
olen kertonut. Tapahtui juuri näin, ja jos Joe Angell kertoo jotakin
toista, niin valehtelee hän."

"Mutta miksi hän sitten valehtelisi?"

"En tiedä miksi; en tiedä mitään koko jutusta."

Ja tässä Petteri korjasi sadon siitä, että oli koko elämänsä ijän
opetellut petkuttamaan. Vaikka hän oli tykkänään pelon ja epätoivon
vallassa, niin hänen järkensä vaistomaisesti oli kovassa työssä ja
etsi uusia metkuja. "Ehkä Angellilla oli tekeillä tekopeli teitä
vastaan, mutta minä sattumalta pilasin sen -- laukaisin ansan liian
aikaiseen. Mutta olen puhunut teille totta." Ja jo Petterin hätä
antoi hänelle voimia horjuttamaan Guffeyn varmuutta. Kun Petteri
puhui ja selitti, selitti ja puhui, huomasi hän vähitellen, ettei
Guffey ollutkaan niin varma asiastaan kuin hän sanoi.

"Näitkö sen matkalaukun?" kysyi hän.

"En, en nähnyt matkalaukkua!" vastasi Petteri. "En edes tiedä, oliko
koko matkalaukkua olemassakaan. Tiedän vain, että kuulin Joe Angellin
sanovan sanan, 'matkalaukku', ja myöskin 'dynamiitti'."

"Näitkö kenenkään kirjottavan mitään siellä?"

"En", sanoi Petteri. "Mutta näin Hendersonin istuvan pöydän ääressä
ja selailevan joitakin papereita, jotka oli ottanut taskustaan,
ja sitten näin hänen repivän palasiksi yhden ja heittävän sen
paperikoriin." Petteri näki toisten vilkasevan toisiinsa, ja hän
tiesi että hän on oikealla tolalla.

Hetki sen jälkeen tuli sattuma, joka auttoi häntä pelastumaan.
Puhelin soi ja poliisipäällikkö vastasi ja nyökkäsi Guffeylle, joka
meni puhumaan. "Kirja!" huudahti hän kiihkeisenä. "Mikä piirustus?
Käskekää jonkun miehistä ottamaan auto ja tuomaan sen kirjan ja
piirustuksen tänne poliisipäällikön virastoon niin pian kuin voi;
hetkeäkään ei saa hukata, sillä voi olla suuri merkitys."

Ja sitten Guffey kääntyi toisiin. "Hän sanoi että olivat löytäneet
sapoteesia käsittelevän kirjan kirjahyllyltä ja siinä oli
jonkunlainen talon piirustus. Kirjassa on McCormickin nimi."

Tämä synnytti hälinää, ja Petterillä oli aikaa ajatella ennenkuin
miehet taaskin kiinnittivät huomionsa häneen. Poliisipäällikkö
nyt kyseli häneltä, ja sitten yleisen syyttäjän apulainen kyseli
häneltä, mutta aina vain hän pysyi alkuperäisessä kertomuksessaan.
"Jumalani!" huusi hän. "Luuletteko että olisin niin hullu, että
suunnittelisin tällaisen tekopelin? Mistäs olisin saanut kaikki nuo
esineet? Mistä olisin saanut dynamiitin?" -- Petteri oli purasta
kielensä, kun huomasi, millaisen erehdyksen hän oli tehnyt. Ei kukaan
ollut sanonut sanaakaan siitä, että matkalaukussa oli dynamiittia!
Mistä hän tiesi että siinä sitä oli? Hän koetti epätoivosta hurjana
miettiä selitystä, miten hän siitä oli kuullut; mutta sattumalta ei
kukaan miehistä huomannut hänen erehdystään. Kaikki heistä tiesivät
että matkalaukussa oli dynamiittia; he tiesivät sen täydellisen
varmasti, eikä kukaan heistä huomannut että Petteri siitä ei vielä
tiennyt mitään. Niin lähelle perikatoa voi ihminen tulla ja kuitenkin
pelastua!

Petteri kiiruhti päästäkseen etäälle tuosta vaaranpaikasta.
"Kieltääkö Joe Angell että hän kuiskasi Jerry Ruddille?"

"Hän ei muista sitä", sanoi Guffey. "On mahdollista että hän on
puhutellut Ruddia kahdenkesken, mutta se ei ollut mitään erikoista,
ei heillä ollut mitään salajuonta."

"Mutta minä kuulin!" huudahti Petteri, jonka terottunut viekkaus
oli keksinyt pakotien. "Kuulin ihan varmaan! Oli juuri vähää ennen
kuin lähdettiin pois, ja joku valo oli jo sammutettu. Kun menin
kirjahyllylle, seisoi hän selin minuun."

Tässä yleisen syyttäjän apulainen sekaantui asiaan. Hän oli nuori,
ja häntä oli hieman helpompi pettää kuin noita toisia. "Oletko aivan
varma siitä, että se oli Joe Angell?"

"Herra Jumala! Tietysti se oli!" sanoi Petteri. "En voinut erehtyä."
Mutta hän antoi ääneensä tulla jotakin epäröivää.

"Sanot että hän kuiskasi?"

"Kyllä, hän kuiskasi."

"Mutta olisihan se voinut olla joku muu."

"En tiedä, mitä sanoisin", sanoi Petteri. "Minä olin varma siitä,
että se oli Joe Angell; mutta hän oli selkäni takana. Olin juuri
puhutellut sihteeri Gradya, ja lähdin siitä kirjahyllylle."

"Kuinka monta miestä siellä oli?"

"Noin kaksikymmentä."

"Oliko valoja sammutettu ennenkuin menit kirjahyllylle, vai jälkeen?"

"En muista sitä; ehkä jälkeen." Ja äkkiä hämmentynyt Petteri raukka
huusi: "Tämä tekee minut aivan pöhlöksi! Tietenkin olisi minun
pitänyt puhutella tuota miestä että olisin nähnyt varmaan että se oli
Joe Angell ennenkuin käännyin poispäin; mutta olin olevinani varma
siitä, että se oli hän. Ajatus että se olisi voinut olla jokin muu ei
edes pälkähtänyt päähänikään."

"Mutta siitä olet kuitenkin varma, että se oli Jerry Rudd, joka
puhutteli häntä?"

"Kyllä, se oli Jerry Rudd; hänen kasvonsa olivat minua kohti."

"Oliko se Rudd vai oliko se se toinen, joka puhui 'saapaskissasta'?"
Ja silloin hämmentyi Petteri taas ja puhui ristiin ja johti heidät
loppumattomaan ristikuulusteluun; ja kesken kaiken saapui mies,
tuoden sapoteesi-kirjan, jonka nimilehdellä oli McCormickin nimi, ja
lehtien välissä pohjapiirros.

Miehet kaikki keräytyivät katsomaan pohjapiirrosta, ja sama
ajatus juolahti useampien päähän: Olikohan tuo Nelse Ackermanin
talon pohjapiirros? Poliisipäällikkö kääntyi puhelimeen ja soitti
pankkiirin sihteerille. Olisiko, tämä hyvä ja kuvailisi Mr.
Ackermanin taloa; ja poliisipäällikkö kuunteli selitystä. "Tässä
pohjapiirroksessa on risti vähän länteenpäin keskuksesta. Mikähän
se mahtaa olla?" Sitten, "Jumalani!" Ja sitten. "Olisitteko hyvä ja
tulisitte virkahuoneeseeni aivan heti ja toisitte talon piirustukset,
jotta voimme verrata niitä?" Poliisipäällikkö kääntyi toisiin
ja sanoi: "Tuo risti piirroksessa on avoin makuuhuone toisessa
kerroksessa, jossa Mr. Ackerman nukkuu yönsä!"

Ja he unohtivat hetkeksi kaikki epäluulonsa Petteriin nähden. Oli
jännittävää tämä salajuonen yksityisseikkojen keksiminen ja niiden
yhteen sovittaminen -- aivan kuin kuva-arvotus. Heidän mielestään oli
aivan varma että tämä mitätön ja säikkynyt pikku mies, jota he olivat
tutkineet, ei olisi pystynyt rakentamaan näin kierää ja monimutkaista
suunnitelmaa. Ei, selvästi voi huomata että joku suurnero, joku pirun
kierä peluri, oli työssä levittääkseen punasta tuhoa American Cityssä!



XLVIII.


He antoivat toistaiseksi Petterin mennä, ja hänet vietiin takasin
koppiinsa. Hän oli siellä kaksi päivää ilman että kukaan sanoi
sanaakaan mikä hänen kohtalonsa tulee olemaan. Vankilassa ei sallittu
sanomalehtiä, mutta Petterille oli jätetty rahansa, ja niin toisena
päivänä hänen onnistui lahjoa erään vartijoista hankkimaan hänelle
numeron American City "Timesia", jossa etusivulla oli julkaistuna
kaikki tämän huomiota herättäneen jutun hämmästyttävät yksityisseikat.

Kolmekymmentä vuotta oli "Times" seisonut lujana lain ja järjestyksen
puolella punasen metelin ja vallankumouksen voimia vastaan;
kolmekymmentä vuotta oli "Times" selittänyt että työväenjohtajat
ja unioiden tarkastusmiehet ja sosialistit ja anarkistit olivat
kaikki samaa maata ja asettivat turvansa viime tingassa yhteen
välineeseen, dynamiittipommiin. Nyt oli vihdoin "Times" osottautunut
olevan oikeassa, tämä oli "Timesin" suurpäivä! Se oli käyttänyt
tilaisuutta ääriään myöten, ei ainoastaan etusivulla, vaan vielä
kahdella sisäsivulla oli kuvia kaikista salajuonen jäsenistä,
niiden muassa Petterin, kuvia I.W.W. liiton huoneustosta, ja
matkalaukusta, dynamiittipuikoista, sytytyslangasta, kellonpalasista,
"atelierista", jossa salaliittolaiset oli saatu kiinni, ja
venäläisestä anarkistista, Nikitinista, joka omisti tämän paikan.
Palstamäärin oli arveluita jutusta, johtavien pappien, pankkiirien,
kauppakamarin presidentin ja kiinteimistökauppiasten liiton sihteerin
lausuntoja ja haastatteluja. Myöskin oli kaksipalstainen, tummennettu
toimituskirjotus, jossa osotettiin, miten "Times" oli ennustanut
tätä kolmekymmentä vuotta, jättämättä vetämättä yhdyslankoja
Goober-juttuun ja Lackmanin juttuun ja niiden kolmen papin juttuun,
jotka oli vangittu joitakin päiviä sitten siitä, että yrittivät lukea
vuorisaarnaa eräässä julkisessa kokouksessa.

Ja Petteri tiesi että hän, Petteri Gudge, oli saanut kaiken
tämän aikaan! Lain ja järjestyksen voimat saivat kiittää tästä
muuatta tuntematonta pientä urkkijaa! Petterille ei tulla antamaan
minkäänlaista tunnustusta, luonnollisestikaan; poliisipäällikkö ja
yleinen syyttäjä jakelivat vakavia lausuntoja, joissa he omaksuivat
kaiken kunnian, mutta ei pienintä viittaustakaan siitä, että heidän
pitäisi kiittää mistään raitiotietrustin salapoliisilaitosta. Se
oli tietenkin välttämätöntä; näön vuoksi oli selitettävä että
virkailijat olivat saaneet juonen ilmi, käyttäen laillisia keinojaan
oikeassa tavallisessa järjestyksessä. Ei kelvannut vähääkään antaa
joukkojen saada vihiä siitä, että näitä toimi laitos, jota johtivat
ja jota rahastivat kaupungin suurliikemiehet. Mutta sittenkin se
pisteli Petteriä! Hän ja McGivney ja kaikki muutkin Guffeyn miehet
halveksivat yleisiä viranomaisia, joita he pitivät "kitupiikkeinä",
joilla oli sangen vähän rahaa ja yhtä vähän valtaa. Jos jotakin
todella halusi saada tehdyksi Amerikassa, niin oli turha mennä
yleisten viranomaisten puheille, vaan oli mentävä suurliikemiesten
puheille, joilla oli rahaa ja jotka olivat tottuneet pikaisiin ja
tehokkaisiin toimenpiteisiin. Samoin oli tämän urkkijattomienkin
laita kuin kaikkien muidenkin.

Silloin tällöin mietti Petteri sitäkin, kuinka hirvittävän lähellä
perikatoa hän oli kävässyt. Hänellä oli pelon ja vavistuksen
hetkiä, jolloin hän kuvitteli olevansa rotkossa ja Guffey alkaa
kiduttaa häntä, saadakseen hänestä ulos totuuden. Mutta hänen
onnistui tyynnyttää tämä pelkonsa. Hän oli varma siitä, että tämä
dynamiittisalajuoni oli voittamaton viettelys viranomaisille; se
vetäisi heidät mukaansa, vaikkeivät sitä haluaisikaan. Heidän oli
pakko toimia se loppuun saakka; heidän oli pakko kannattaa Petteriä.

Ja niinpä toisen päivän illalla vartija tuli ja sanoi: "Sinä pääset
pois." Ja Petteri johdettiin salvattujen ovien läpi ja ilman muuta
laskettiin menemään.



XLIX.


Petteri meni huoneeseen 427 American hotellissa, ja siellä oli
McGivney odottamassa häntä. McGivney ei sanonut sanaakaan mistään
epäluuloista Petteriin nähden, eikä Petterikään virkkanut niistä
mitään -- hän ymmärsi että vanhat on unohdettu. Viranomaiset olivat
ottaneet vastaan tämän lahjan, jonka kohtalo oli heille tarjonnut
hopeatarjottimella. Vuosikausia olivat he toivoneet saavansa nämä
punikit käsiinsä, ja nyt he -- kuin uskomattoman taikavoiman avulla
-- olivat saaneet toivomuksensa täytetyksi!

"Gudge", sanoi McGivney, "muista sanoa näin: Sinut on vangittu
epäluulonalaisena, sinua on ristikuulusteltu ja sinut on
pantu kolmannen asteen läpi, mutta sinun on onnistunut saada
poliisiviranomaiset uskomaan että sinä et tiedä mitään koko jutusta,
ja niin on sinut päästetty pois. Olemme vapauttaneet pari toistakin
samalla kertaa peittääksemme sinun jälkesi, ja nyt on sinun mentävä
punikkien joukkoon ja saatava tietoosi kaiken minkä voit, mitä ne
tekevät ja mitä ne suunnittelevat. Ne luonnollisesti huutavat ja
hoilottavat että tämä on tekopeli. Sinun täytyy saada selville,
tietävätkö ne siitä mitään. Sinun täytyy olla varovainen -- sillä ne
luonnollisesti ovat hiukan epäluuloisia sinua kohtaan. Olemme käyneet
huoneessasi ja panneet sen vähän niinkuin epäkuntoon, joten sekin
auttaa vähän korjaamaan sinun asemaasi."

Petteri meni, mutta hän ei mennyt etsimään punikkeja aivan heti. Hän
kulutti tunnin luikerrellen ympäri kaupunkia päästäkseen varmaksi
siitä, ettei kukaan häntä "varjosta"; sitten hän soitti Nellille,
ja tunti sen jälkeen he tapasivat puistossa, ja Nell lensi Petterin
syliin ja suuteli häntä iloisesti. Petterin täytyi kertoa hänelle
tietenkin kaiken; ja kun Nell kuuli että Joe Angell oli urkkija,
jähmettyi hän ensin kauhistuksesta, mutta nauroi sitten miltei
kyyneliin saakka. Ja kun Petteri kertoi miten hän oli selviytynyt
tuosta pulasta, näytti siltä kuin hän todella olisi saavuttanut
Nellin lemmen.

Kun he olivat tyyntyneet taas, sanoi Nell: "Kuule nyt, Petteri,
meidän on heti ryhdyttävä toimeen. Sanomalehdet ovat täynnä tätä
juttua, ja luonnollisesti on Nelse Ackerman puolikuollut pelosta.
Tässä on kirje, jonka tulen postittamaan tänä iltana -- ja niinkuin
näet, olen käyttänyt tällä kertaa toista kirjotuskonetta kuin
viimein. Menin muutamaan kirjotuskonekauppaan ja pyysin saada käyttää
yhtä konetta hetkisen, joten kukaan ei voi johtaa tätä kirjettä
minuun."

Kirje oli osotettu Nelse Ackermanin kotiin ja merkitty, "Yksityinen."
Petteri luki:

    'Tämä on sananen ystävältä. Punikeilla on ollut vakooja
    teidän kodissanne. Hän piirusti pohjapiirroksen talosta.
    Poliisiviranomaiset peittelevät asioita teiltä, koska ne eivät
    saa selville tätä juttua kokonaisuudessaan eivätkä halua todistaa
    teille että ovat kykenemättömiä. On olemassa mies, joka on
    saanut ilmi koko tämän jutun ja teidän olisi tavattava häntä.
    Poliisiviranomaiset eivät tule sallimaan teidän tavata tätä
    miestä, jos vain voivat sen välttää. Teidän tulisi vaatia saada
    nähdä tämä mies. Mutta älkää mainitko tätä kirjettä. Jos ette
    tapaa oikeaa miestä, niin kirjotan uudelleen. Jos pidätte tämän
    salassa, niin voitte luottaa että avustan teitä loppuun saakka.
    Jos hiiskutte kenellekään tästä, niin en voi teitä auttaa.'

"Nyt", sanoi Nell, "kun hän saa tämän kirjeen, ryhtyy hän toimeen
ja sinun tulee tietää mitä hänelle sanot ja mitä teet, sillä kaikki
riippuu siitä." Ja Nell alkoi heti neuvoa Petteriä, mitä hänen tulee
sanoa ja miten menetellä tavatessaan American Cityn kuninkaan.
Petteri kunnioitti jo Nellin järkeä siinä määrin, että oppi läksynsä
pian ja kärsivällisesti ja vakaasti lupasi että hän tulee tekemään
juuri niinkuin Nell käski, eikä mitenkään muuten. Hän sai palkkansa
suukkosissa, ja meni kotiaan nukkumaan vanhurskaan unta.

Seuraavana aamuna alkoi Petteri tehdä jotakin siitä työstä, minkä
McGivney oli hänelle määrännyt, jotta tällä ei olisi mitään
mukisemista. Hän meni tapaamaan Miriam Yankovichia, ja tällä kerralla
Miriam tarttui häntä molemmista käsistä ja puristi niitä, ja Petteri
tiesi että hän oli maksanut synnin, minkä oli tehnyt pikku Jenniä
vastaan. Petteri oli marttyyri taasen. Hän kertoi miten häntä oli
rääkätty; ja Miriam kertoi miten kaadettu pyykkivesi oli valunut
katon läpi seuraavaan kerrokseen ja pilannut jonkun työläisparan
aterian.

Myöskin kertoi hän Petterille punikkien katsantokannan tähän
tekopeliin nähden. Lakimies Andrews vaati saadakseen nähdä
vangittuja, mutta tämä kiellettiin eikä vankien takuulla vapaaksi
päästämisestä otettu kuuleviin korviin. Edellisenä iltana oli
Miriam ollut useiden muiden muassa Andrewsin kotona ja siellä oli
puhuttu tästä jutusta. Kaikki I.W.W.-läiset selittivät että se
oli mitä räikeintä tekopeliä; kirjeet olivat selvästi väärennetyt
ja dynamiitin olivat poliisit itse panneet matkalaukkuun ja sen
kaappiin. Ne olivat käyttäneet sitä tekosyynä sulkeakseen I.W.W.
liiton huoneuston ja vangitakseen parikymmentä radikalia. Pahinta
kaikista oli tietenkin agitatsioni -- ne kauheat kertomukset, joilla
sanomalehdet olivat täytetyt. Oliko Petteri nähnyt tämänaamuista
"Timesia"? Siinä julkeasti kiihotettiin roskajoukkoja tappamaan
punikit!



L.


Sieltä meni Petteri jälleen huoneeseen 427. Nell oli arvellut ettei
Nelse Ackerman tule menettämään minuuttiakaan seuraavana aamuna; ja
niin kävikin. Petteri löysi kirjeen pöydältä, jossa sanottiin: "Odota
minua, haluan tavata sinut."

Petteri odotti, eikä aikaakaan, niin McGivney saapui ja istuutui
Petteriä vastapäätä, alkaen hyvin vakavana: "Kuuleppa nyt, Petteri
Gudge, tiedäthän että olen ystäväsi."

"Tiedän -- luonnollisesti."

"Olen suojellut sinua", sanoi McGivney. "Ilman minua olisit rotkossa
paraikaa, ja Guffey koettaisi hiottaa sinusta tunnustuksen että olet
laittanut koko tuon dynamiittijutun. Haluan että tiedät tämän ja
senkin että edelleenkin aijon olla puolellasi, ja että toivon sinun
menettelevän suorasti myöskin minua kohtaan."

"Niinpä tietenkin!" sanoi Petteri. "Mitäs sitten?" Sitten McGivney
alkoi selittää: Vanha Nelse Ackerman oli saanut jostakin sen
ajatuksen, että poliisiviranomaiset peittävät häneltä jotakin. Hän
oli luonnollisesti puolikuollut pelästyksestä tämän jutun takia.
Hän suletuttaa itsensä muutamaan kaappiin joka yöksi ja kun hänen
vaimonsa lähtee auto-ajelulle, täytyy auton uutimien olla alhaalla.
Ja nyt hän vaatii että hänen täytyy saada tavata sitä miestä, joka on
saanut ilmi tämän salajuonen. McGivneylle oli sangen vastenmielistä
ilmaista Petterin salaisuus kenellekään, mutta Nelse Ackerman oli
mies, jonka sana on laki. Hän se oikeastaan oli Petterin työnantaja;
hän oli antanut suuria summia rahastoon, jolla kustannettiin Guffeyn
salapoliisilaitos eikä Guffey eivätkä viranomaisetkaan uskaltaneet
yrittää pettää häntä.

"No, samahan se on", sanoi Petteri, "eihän se haittaa, vaikka hän
tapaakin minut."

"Hän tulee kyselemään sinulta tätä juttua", sanoi McGivney. "Hän
koettaa saada selville kaiken, minkä voi. Ja sinun tulee suojella
meitä; sinun täytyy saada hänet käsittämään että olemme tehneet
kaiken, mikä on mahdollista. Sinun täytyy saada meidät hyvään valoon
hänen silmissään."

Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee niin tekemään; mutta
McGivney ei ollut tyytyväinen. Hän oli kiihtynyt ja koetti iskeä
Petterin päähän yhteistunteen tärkeyttä ja uskollisuutta tovereitansa
kohtaan. Se kuulusti aivan samalta kuin "tuplajuulaisten" agitatsioni!

"Voit ehkä luulla että tässä nyt on sinulla tilaisuus hypätä meidän
selkäämme ja kiivetä korkeammalle meitä, mutta älä unohda, Petteri
Gudge, että koneisto on meidän hallussamme, ja viime tingassa se
on aina koneisto, joka voittaa. Olemme lyöneet mäsäksi montakin
miestä, jotka ovat yrittäneet metkuilla kanssamme, ja niin teemme
sinullekin. Vanha Nelse tulee kiskomaan sinusta irti mitä tietoja
vain halunneekin; epäilemättä tulee hän tarjoomaan sinulle hyvän
hinnan -- mutta ennen pitkää olet pelisi pelannut hänen kanssaan ja
palaat tänne, mutta annan sinulle varotuksen: kautta luojan, jos
vain pelaat saastaista peliä kassamme, niin Guffey heittää sinut
rotkoon kuukauden tai parin perästä, ja sieltä sinut kannetaan ulos
paareilla!"

Ja Petteri lupasi ja vannoi taaskin; mutta saatuaan tilaisuuden, hän
sanoi: "Eikö sinunkin mielestäsi Guffeyn tulisi tehdä jotakin, kun
sain ilmi sen salaliiton?"

"Kyllä", sanoi McGivney, "se ei ole kuin kohtuus."

Ja he jatkoivat tinkimistään. Petteri osotti kaikkia niitä vaaroja,
joita hänellä oli, ja kaikkea sitä kunniaa, minkä ne toiset saivat.
Guffeylle ei sanomalehdissä oltu annettu kunniaa tästä, mutta oli
varma että hänen isäntänsä sen olivat tehneet, ja Guffey tulisi
saamaan vieläkin enemmän sitä, kun Petteri puolustaa häntä American
Cityn kuninkaalle. Petteri sanoi että tämä oli vähintäinkin tuhannen
dollarin arvoinen, ja lisäsi että hänen tulisi saada se aivan heti,
ennen kuin menee tapaamaan kuningasta. McGivney ärisi raivokkaasti:
"Kuule, Gudge! Onko sinulla otsaa vaatia niin suurta summaa siitä,
että me tuemme sinun tekopeliäsi?"

McGivney tavallisesti kohteli Petteriä kuin pelkuria raukkaa; mutta
hän oli oppinut että oli yksi tilanne, jolloin tämä pieni mies
tykkänään muuttui, ja tämä tilanne oli aina, Kun oli kysymys rahasta.
Nyt oli kysymys siitä; ja kun McGivney ärisi ja näytteli hampaitaan,
teki Petteri samoin. "Jollette pidä tekopelistäni", ärähti hän, "niin
menkää ja valittakaa siitä sanomalehdille!"

Petteri oli taaskin muuttunut tappelukoiraksi ja saanut hampaansa
toisen koiran nokkaan, eikä hellittänyt. Hän oli nähnyt
rotannaamaisen miehen vetävän rahaa taskustaan ennenkin, ja tiesi
että jos koskaan, niin nyt siellä sitä on. Ja hän intti -- tuhat
dollaria, tai ei mitään; ja samoin kuin ennenkin, tuli hänen
sydämensä raskaaksi, kun McGivney veti esille rahat ja niitä olikin
paljoa enemmän kuin Petteri oli ymmärtänyt vaatia!

Mutta Petteriä lohdutti se ajatus että tuhat dollaria on koko sievä
summa, ja hän lähti Nelse Ackermanin taloa kohden hyvällä tuulella.
Tässä yhteydessä mainittakoon että hän havaitsi hyväksi tuumaksi olla
sanomatta tästä tuhannesta Nellille mitään. Kun naiset saavat tietää
että miehellä on rahaa, eivät ne anna hetkeäkään rauhaa ennenkuin
ovat saaneet kynsiinsä joka sentin, tai ainakin ovat saaneet ne
menemään!



LI.


Nelse Ackermanin talo oli kaukana etukaupungissa pienellä mäellä,
jota ympäröi metsä. Se oli parin mailin päässä lähimmältä
raitiotieltä, joten Petterin täytyi kävellä pitkästi kuumassa
auringonpaahteessa. Nähtävästikään ei tälle suurelle pankkiirille
ollut talonpaikkaa etsiessään päähän pälkähtänytkään että kenelläkään
olisi hänen kotiinsa asiaa, eikä ole autoa. Petteri mietti että jos
hän jatkaa tätä ylemmissä piireissä liikuskelemista, niin täytynee
hänenkin hankkia itselleen auto.

Talon ja pihamaan ympärillä oli vankka pronssi-aita, kymmenen jalkaa
korkea ja siitä pisti ulospäin pitkiä teräviä, vihasen näköisiä
piikkejä. Petteri oli lukenut tästä aidasta kertomuksen American
City "Timesissa" pitkän aikaa sitten; se oli niin ja niin monta
tuhatta jalkaa pitkä, ja siinä oli niin ja niin monta piikkiä, ja
se oli maksanut niin ja niin monta kymmentä tuhatta dollaria. Siinä
oli useita suuria pronssi-portteja, jotka olivat visusti lukitut,
ja niissä tauluja: "Varokaa koiria!" Porttien sisäpuolella marssi
edestakasin kolme vartijaa pyssyt olalla; ne olivat seurauksena tästä
dynamiittijutusta, mutta Petteri ei tiennyt tätä, vaan hän luuli
niiden kuuluvan asunnon jokapäiväiseen elämään ja olevan osotuksen
sen miehen tärkeydestä, jota hän oli menossa tapaamaan.

Hän painoi portin vieressä olevaa nappia, ja portinvartija tuli ulos,
ja Petteri, määräysten mukaan, antoi nimen, "Arthur G. McGillicuddy."
Portinvartija meni sisäpuolelle ja puhui puhelimeen, tuli sitten ja
avasi ovea sen verran, että Petteri juuri mahtui sisälle. "Teidät
täytyy tarkastaa", sanoi portinvartija, ja Petteri, joka oli vangittu
useita kertoja, ei loukkaantunut tästä, vaan piti sitä vieläkin
yhtenä osotuksena Nelse Ackermanin tärkeydestä. Vartijat kävivät
läpi kaikki hänen taskunsa ja kopeloivat häntä jokapaikasta, sitten
yksi heistä marssitti hänet metsän läpi somerokäytävää pitkin ja
marmorirappusia kunnaalla olevan palatsin ovelle, jossa antoi hänet
kiinalaisen palvelijan haltuun, joka sipsutteli pehmeäpohjaisissa
lipposissa.

Jollei Petteri olisi tiennyt että tämä on yksityisasunto, olisi hän
luullut sitä taidekokoelmaksi. Oli suuria marmoripatsaita ja tauluja,
jotka olivat suurempia kuin Petteri, ja seinämaalauksia, joissa oli
luonnollisen kokoisia hevosia; oli keski-ajan ritarien panssareita
ja sotakirveitä ja japanilaisia tanssivia piruja ja useita muita
outoja näkyjä. Tavallisissa oloissa olisi Petterin mieltä suuresti
kiinnittänyt se, miten miljoneerien koti on sisustettu ja hän
olisi nauttinut täysin siemauksin siitä ilosta, että on päässyt
kaiken tämän loiston ja komeuden keskelle. Mutta nyt kaikki hänen
ajatuksensa olivat keskittyneet vaaralliseen asiaansa. Nell oli
neuvonut häntä pitämään silmänsä auki, ja hän piti. Kohotessaan
samettimattoisia rappusia näki hän verhon, jonka taakse mies helposti
voi kätkeytyä, ja aivan vastapäätä sitä taulun, johon oli kuvattu
espanjalainen ritari. Hän painoi mieleensä nämä kaksi seikkaa.

He kulkivat pitkin käytävää, joka oli samallainen kuin Hotel de
Sotossa, ja sen perällä palvelija noputti hiljaa oveen, ja Petteri
työnnettiin ovesta sisälle suureen hämärään huoneeseen. Palvelija
poistui hiljaa sulkien oven ja Petteri seisoi epäröiden ja katsellen
ympärilleen. Toisella puolen huonetta kuuli hän kolme heikkoa
rykäystä, sairaan miehen yskää. Siellä oli nelipylväinen vuode
tummaa puuta, ja siinä katos ja verhoja sivulla, ja vuoteessa mies,
istuen patjojen varassa. Lisää yskimistä, ja sitten kuului heikko
ääni kuiskaten, "Tänne päin." Ja Petteri meni lähemmä ja seisoi noin
kymmenen jalan päässä vuoteesta, hattu kädessä; hän ei voinut oikein
hyvin nähdä vuoteessa olijaa, eikä tiennyt varmasti, olisiko kunnian
loukkaus koettaa nähdä.

"Oletteko -- (yskäys) mikä nimi?"

"Gudge", sanoi Petteri.

"Tekö olette -- (yskäys) joka tietää noista punikeista?"

"Kyllä."

Vuoteessa olija yski aina parin minuutin kuluttua keskustelun
kestäessä ja Petteri huomasi että joka kerta hän asetti käden
suulleen, aivan kuin olisi hävennyt ääntä. Vähitellen Petteri tottui
puolipimeään ja huomasi että Nelse Ackerman oli vanha mies, jolla
oli paisuneet, veltot posket ja leuka ja puolikuun muotoiset tummat
paisumat silmien alla. Hän oli aivan kalju ja hänen päässään oli
musta yömyssy kirjailtua silkkiä ja yöpaidan päällä lyhyt, kirjailtu
mekko. Vuoteen vieressä oli pöytä, jolla oli pulloja ja laseja ja
lääkemarja-rasioita, ja myöskin puhelin. Vähän väliä tämä puhelin
soi, ja Petteri odotti kärsivällisesti sillä aikaa kuin Mr. Ackerman
hoiteli moninaisia liikeasioitaan. "Olen sanonut ehtoni", sanoi hän
hermostuneesti, ja ryki sitten; ja Petteri, joka tarkoin seurasi
kaikkia rikasten menettelyjä, huomasi että hän oli liiaksi kohtelias
rykiäkseen puhelimeen. "Jos ne maksavat satakaksikymmentä viisi
tuhatta nyt, niin odotan loppua, mutta en vähemmällä", sanoi Nelse
Ackerman. Ja Petteri, puolipökerönä kunnioituksesta, oivalsi että
hän nyt on saavuttanut Olympian vuoren huipun, hän oli nyt kaikkein
korkeammalla, mihin hän voi päästä, ennen kuin pääsee taivaaseen.

Vanha mies kiinnitti tummat silmät vieraaseensa. "Kuka kirjoitti tuon
kirjeen?" kuiskasi käheä ääni.

Petteri oli odottanut tätä. "Minkä kirjeen?"

"Kirjeen, jossa minua käskettiin tapaamaan teitä."

"En tiedä mitään siitä."

"Tarkotatteko -- (yskäys) että ettette itse ole kirjottanut minulle
nimetöntä kirjettä?"

"En ole kirjottanut."

"Sitten on joku ystävistänne kirjottanut sen."

"En tiedä sitä. Sen on voinut tehdä joku poliisien vihamies."

"No, mutta mitä se on, että tässä talossa on muka punikkien urkkija?"

"Sanottiinko kirjeessä niin?"

"Sanottiin."

"Se on liian jyrkästi sanottu. En ole varma, se oli vain epäluuloni.
Ja sitä varten pitäisi minun selostaa tätä juttua laajemmin."

"Olenko oikeassa, kun luulen, että te olette se mies, joka sai ilmi
tämän salaliiton?"

"Kyllä."

"Istuutukaa tuohon tuolille", sanoi pankkiiri. Vuoteen vieressä oli
tuoli, mutta se Petterin mielestä ei ollut kunnioitettavan välimatkan
päässä, joten hän veti sitä vähän etemmäs, istuutuen sen etureunalle,
pitäen hattuaan käsissään ja hermostuneesti kierrellen sitä. "Pankaa
pois se hattu", sanoi vanha mies hermostuneesti. Ja Petteri asetti
hattunsa tuolin alle, sanoen: "Pyydän anteeksi!"



LII.


Tämä vanha rahakuningas oli heikko ja sairas, mutta hänen järkensä
oli terve, ja hänen katseensa tuntui menevän Petterin pään läpi.
Petteri huomasi että hänen tulee olla sangen varovainen -- pieninkin
erehdys tuottaisi tuhon. "Gudge", sanoi vanha mies, "haluan että
kerrot minulle kaiken. Ensiksikin, miten tulitte joutumaan näiden
punikkien sekaan? Alkakaa alusta."

Ja Petteri kertoi miten hän oli tutustunut radikaliseen liikkeeseen
-- erikoisesti painostaen sitä, kuinka vaarallisia nämä punikit ovat,
ja lisäksi vieläkin erikoisemmin painostaen omaa uskollisuuttaan
sitä luokkaa kohtaan, joka edusti järjestystä ja kehitystä ja
sivistystä maassa. "Se olisi lopetettava, Mr. Ackerman!" huudahti
hän tuntehikkaasti, ja vanha pankkiiri nyökkäsi. Niin niin, se olisi
lopetettava!

"Niin", selitti Petteri, "sanoin itselleni, 'menen ja tarkastan
noita kavereita'. Menin heidän kokouksiinsa ja vähitellen olin
kääntyvinäni, ja Mr. Ackerman, poliisiviranomaiset nukkuvat; he eivät
tiedä, mitä nämä agitaattorit toimivat, mitä he saarnaavat. He eivät
tiedä, kuinka kiinteästi heillä on kynsissään tyytymättömien joukko!"

Petteri kertoi edelleen yhteiskunnallisen vallankumouksen
propagandasta ja salaliitoista lakia ja järjestystä vastaan, ja
omaisuutta ja vieläpä rikasten henkeäkin vastaan. Petteri huomasi
että kun vanha mies otti ryypyn vettä, vapisi hänen kätensä niin,
että hän oli vaarassa kaataa veden päälleen; ja vähän sen jälkeen,
kun puhelin soi, oli hänen äänensä kimeä ja ärtynyt: "Kuulin että
koettavat saada takuulla vapaaksi noita miehiä. Angus, kuule,
se on hävytöntä! Ei voi tulla kysymykseenkään! Mene puolestani
puhuttelemaan tuomaria heti paikalla ja laita asiat varmasti niin,
että nuo miehet pysyvät vankilassa."

Ja sitten vanha pankkiiri sai yskimiskohtauksen. "Gudge", sanoi hän,
"tiedän jotakuinkin kaiken tuon. Nyt haluaisin saada tietää tästä
salaliitosta minua vastaan. Kertokaa, miten satuitte saamaan sen
ilmi."

Petteri kertoi; mutta luonnollisesti hän koristeli kertomustaan,
ainakin sen suhdetta Mr. Ackermaniin -- nämä miehet olivat yhtämittaa
puhuneet Mr. Ackermanista, niillä oli jotakin erikoista häntä vastaan.

"Mutta miksi?" huusi tuo vanha mies. "Miksi?"

"Ne luulevat että te taistelette heitä vastaan, Mr. Ackerman."

"Mutta sitä en tee! Se ei ole totta!"

"Ne sanovat että annoitte rahaa, jotta Goober saataisiin hirteen. Ne
kutsuvat teitä -- suonette anteeksi?"

"Kyllä, kyllä, luonnollisesti."

"Ne kutsuvat teitä 'pää rahapiruksi'. Ne sanovat teitä American Cityn
rahakuninkaaksi."

"Kuninkaaksi!" huudahti pankkiiri. "Se on pötyä! Gudge, se on vain
sanomalehtien puhetta! Olen köyhä mies nyt. Tässä kaupungissa on
kaksi tusinaa rikkaampaa miestä kuin minä olen, ja niillä on enemmän
valtaa. Katsokaa --" Mutta tuo vanha mies alkoi taas rykiä ja meni
niin heikoksi, että hänen oli pantava makuulle, kunnes kohtaus meni
ohi. Petteri odotti kunnioituksella; mutta ei häntä niinkään petetty.
Petteri oli tinkinyt koko elämänsä ajan ja kuullut yhtä mittaa
ihmisten vaikeroivan köyhyyttään.

"Gudge", sanoi taas hetken kuluttua tuo vanha mies. "En halua kuolla;
en tahdo että minut tapetaan."

"Ettepä tietenkään", sanoi Petteri. Sen hän selvästi käsitti, ettei
Mr. Ackerman halunnut tulla tapetuksi. Mutta Mr. Ackerman näytti
olevan sitä mieltä, että tämä seikka täytyy saada aivan selväksi
Petterille; ja keskustelun kestäessä hän toisti tämän useita kertoja,
ja joka kerralla sanoi hän sen samalla hartaalla vakavuudella kuin
olisi se aivan uusi, hyvin outo ja ihmeellinen ajatus. "En halua
tulla tapetuksi, Gudge; kuuletteko, en halua että nuo miehet saavat
minut käsiinsä. Ei, ei; meidän täytyy tehdä heidän aikeensa tyhjäksi,
meidän täytyy ryhtyä varokeinoihin -- meidän täytyy ottaa kaikki
seikat huomioon, ryhtyä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin."

"Olen sitä varten täällä, Mr. Ackerman", sanoi Petteri vakavana.
"Tulen tekemään kaikkeni, ja olen varma että tulemme tekemään
kaikkemme."

"Mitäs se olikaan niistä poliiseista?" kysyi pankkiiri. Ja Guffeyn
laitoksesta? Sanotte että ne eivät ole tehokkaita?"

"Tuota noin, katsokaa nyt, Mr. Ackerman", sanoi Petteri. "On vähän
ilkeä sanoa. Tiedättehän, että olen niillä työssä --"

"Pötyä!" huusi toinen. "Olette minulla työssä! Minä olen pannut
rahoja tähän ja haluan saada tietooni tosiseikat -- kaikki
tosiseikat."

"Tuota", sanoi Petteri, "ne ovat olleet hyviä minulle --"

"Sanoinhan että kertokaa minulle kaikki!" huusi vanha mies. Hän oli
sangen hermostuttava vanha mies eikä voinut odottaa minuuttiakaan
sitä, mitä hän vaati. "Mikä niillä on vikana?"

Petteri vastasi nöyrästi: "Voisin kertoa teille koko paljon
sellaista, joka teitä hyödyttää, Mr. Ackerman, mutta teidän tulee
pitää se salaisuutenanne."

"No, sama se", sanoi toinen nopeasti. "Mitä se on?"

"Jos hiiskutte siitä sanaakaan", intti Petteri, "niin saan potkut."

"Et saa potkua, kyllä siitä pidän huolen. Jollei muu auta, niin
palkkaan teidät itse persoonallisesti."

"Mutta te ette ymmärrä, Mr. Ackerman. Se on koneisto, eikä sitä
voi vastustaa; se täytyy tuntea ja sitä täytyy käsitellä oikein.
Haluaisin auttaa teitä ja tiedän että voinkin auttaa teitä, mutta
teidän on sallittava minun selittää se, jotta käsittäisitte eräät
vissit seikat."

"Hyvä", sanoi tuo vanha mies. "Ala jo, mitä se on?"

"Se on näin", sanoi Petteri. "Nämä poliisit ja muut tarkottavat
hyvää, mutta ne eivät ymmärrä; se on liian monimutkainen juttu
eivätkä ne ole seuranneet tätä liikettä kyllin kauvan. Ne ovat
tottuneet olemaan tekemisissä rikoksellisten kanssa, mutta nämä
punikit ovat aate-hulluja. Rikokselliset eivät ole järjestyneet,
ainakaan ne eivät vedä yhtä köyttä, mutta nämä punikit tekevät niin,
ja jos niitä vastustetaan, niin taistelevat ne vastaan ja levittävät
mitä ne kutsuvat propagandaksi. Ja tämä propaganda on vaarallista --
jos niitä vastustaessaan tekee väärän liikkeen, niin pian huomaa että
ne ovat tulleet voimakkaammiksi kuin ennen olivat."

"Käsitän sen", sanoi vanha mies. "No?"

"Ja sitten eivät poliisiviranomaiset tiedä, kuinka vaarallisia ne
ovat. Ja jos niille koettaa selittää, niin eivät ne usko. Olen jo
pitemmän aikaa tiennyt että useat näistä punikeista ovat hommissa
ryhtyä tappamaan suurmiehiä, koko maamme suurmiehiä. Ne ovat
vakoilleet näitä suurmiehiä ja tehneet valmistuksia. Ne tietävät
uhreistaan enemmän kuin voi käsittää heidän tietävän. Ja siitä sain
minä ajatuksen, että niillä on joku teidän talossanne, Mr. Ackerman."

"Sanokaa, mitä tarkotatte. Sanokaa heti."

"Silloin tällöin olen kuullut osia keskusteluista. Eräänä päivänä
kuulin, miten Mac --"

"Kuka se on?"

"Se on McCormick, joka on nyt linnassa. Hän on I.W.W. liiton johtaja,
ja minun mielipiteeni mukaan kaikkein vaarallisin. Kuulin hänen
kuiskaavan eräälle toiselle miehelle, ja se pelotti minua, sillä se
tarkotti erään rikkaan miehen tappamista. Hän oli vakoillut tätä
rikasta miestä ja sanoi että hän tulee ampumaan miehen tämän omassa
kodissa! En kuullut miehen nimeä -- kävelin pois, sillä en halunnut
herättää epäluuloja. Ne ovat hirveän epäluuloisia, nämä miehet; jos
tarkastaa McCormickia, niin huomaa hänen vilkuilevan olkansa yli tuon
tuostakin. Niinpä kävelin pois, ja hetken kuluttua palasin, ja hän
nauroi jollekin ja kuulin hänen sanovan nämä sanat: 'Olin piilossa
verhon takana, ja vastapäätä oli seinälle maalattu joku espanjalainen
'iikka', ja joka kerta kun tirkistin ulos, katseli tuo peijakas minua
ja ihmettelin aikooko se ilmiantaa minut'."

Petteri pysähtyi. Hänen silmänsä olivat tottuneet hämärään nyt, ja
hän näki vanhan pankkiirin silmien pelosta jähmettyneenä tuijottavan.
"Jumalani!" kuiskasi Nelse Ackerman.

"Se oli ainoa minkä kuulin", sanoi Petteri. "En tiennyt mitä se
merkitsee. Mutta kun kuulin piirustuksesta, jonka Mac oli tehnyt
teidän talostanne, niin ajattelin: Jeesus, se varmaankin oli Mr.
Ackerman, jonka hän aikoi ampua!"

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" kuiskaili vanha mies; ja hänen
vapisevat kätensä repelivät peitteen koristeita. Puhelin soi ja
hän otti kuulotorven ja sanoi jollekin että hänellä nyt oli liian
kiire puhumiseen; tulisi soittaa vähän jälkeenpäin. Hänellä oli
toinen yskimiskohtaus, ja Petteri luuli hänen tukehtuvan ja hänen
täytyi auttaa vanhaa miestä saamaan jotakin lääkettä kurkustaan
alas. Petteriä vähän pisteli se, että yksi jumalista osottaa noin
huomattavaa ja perinpohjaista pelkuruutta. Kaikesta päättäen ne
olivat vain ihmisiä nämäkin olympialaiset, yhtä alttiita tuskalle ja
kuolemalle kuin Petteri Gudge itse!

Myöskin ihmetytti Petteriä se, miten "pehmeä" Mr. Ackerman oli. Hän
ei teeskennellyt ylevää välinpitämättömyyttä punikeita kohtaan. Hän
asetti itsensä Petterin armoille, lypsettäväksi milloin Petteriä
halutti. Ja Petteri aikoi käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen.

"Huomaattehan, Mr. Ackerman", alkoi Petteri, "ettei tällaisen
kertomisesta poliiseille olisi mitään hyötyä. Ne eivät tiedä, miten
menetellä tällaisessa tapauksessa; ja tosi on, etteivät ne ota
näitä punikeita vakavalta kannalta. Ne kuluttavat kymmenen kertaa
enemmän rahaa tavallisen rosvon kiinnisamiseen kuin tällaisen roikan
silmälläpitoon."

"Miten ne ovat päässeet minun talooni?" huusi vanha mies.

"Niillä on keinoja, joista teillä ei voi olla aavistustakaan, Mr.
Ackerman. On ihmisiä, jotka ovat myötätuntoisia heille. Te ette
tiedä, mutta on pappeja, jotka ovat punikeita, ja yliopistojen
opettajia ja vieläpä joitakin rikkaita miehiä, niinkuin te."

"Tiedän, tiedän", sanoi Ackerman. "Mutta varmaankin --"

"Mistä te voitte tietää, vaikka teillä olisi petturi omassa
perheessänne."

Ja Petteri jatkoi samalla tavalla, lisäten punikki-pelkoa tämän
vanhan miehen sieluun, joka ei halunnut tulla tapetuksi. Hän
sanoi taaskin ettei hän tahdo kuolla, ja selitti tätä seikkaa
vähän laajemmasti. Oli paljon ihmisiä, joiden toimeentulo riippui
hänestä, Petterillä ei voinut olla siitä aavistustakaan! American
Cityssä oli ehkä sata tuhatta perhettä, joiden toimeentulo
riippui Ackermanin suunnitelmista -- ja joita kukaan muu ei edes
pystynyt suunnittelemaankaan. Leskien ja orpojen rahat oli uskottu
hänen hoidettavikseen; ja laaja verkko vastuunalaisuuksia vaati
hänen jokapäiväistä, vieläpä jokatuntistakin valppauttaan. Ja
samalla soikin puhelin, ja Petteri kuuli Ackermanin sanovan että
Amalgamated Securities yhtiön oli lykättävä huomiseen päätöksen
teon voitto-osingoitten jaosta, koska hänellä ei ollut nyt aikaa
allekirjoittaa mitään papereita. Hän asetti kuulotorven koukkuun ja
sanoi: "Näettehän, näettehän! Hyvä Gudge, me emme saa antaa niiden
tappaa minua!"



LIII:


Vähitellen saapuivat he kysymykseen käytännöllisistä toimenpiteistä,
ja Petterillä oli valmiina esityksiä. Ensiksikin, Mr. Ackerman ei saa
antaa vihiä poliisilaitokselle eikä Guffeyn salapoliisilaitokselle
siitä, että hän on tyytymätön niiden toimintaan. Hänen tulee vain
silloin tällöin laittaa niin, että saa puhutella kahdenkesken
Petteriä, ja Petteri tulee persoonallisesti ryhtymään toimenpiteisiin
taatakseen Mr. Ackermanille sen turvallisuuden, minkä hänen
tärkeytensä koko kaupungin hyvinvoinnille vaati. Ensimäinen tehtävä
oli saada selville, oliko todellakin Ackermanin kotona petturi, ja
sitä varten tarvittaisiin vakooja, ensiluokan salapoliisi, jolla
olisi jonkunlainen toimi talossa. Ainoa pula oli se, että löytyi
niin harvoja salapoliiseja, joihin voi luottaa; ne olivat melkein
kaikki lurjuksia, ja jolleivät ne olleet lurjuksia, oli se siksi,
ettei niillä ollut kylliksi älliä lurjuksiksi -- ne olivat hölmöjä ja
punikit voivat nähdä ne läpi kuin lasin.

"Mutta kuulkaa", sanoi Petteri, "mitä olen ajatellut. Minulla on
vaimo, joka on ihmeen etevä, ja juuri nyt, kun puhelimme tästä,
pälkähti päähäni että jos vain voisin saada Edythen tänne muutamaksi
päiväksi, niin voisimme päästä selville kaikista ihmisistä tässä
talossa, sukulaisistanne niin hyvin kuin palvelijoistannekin."

"Onko hän ammatti-salapoliisi?" kysyi pankkiiri.

"Ei ole", sanoi Petteri. "Enkä tiedä olisiko hän halukas tekemään
tämän vai ei, sillä hän ei halua että minulla olisi mitään tekemistä
noiden punikkien kanssa, ja hän on pyydellyt minua jättämään koko
tämän homman, ja minä olen lupaillutkin jo vähän. Mutta jos kerron
hänelle teidän pulastanne, niin ehkä saisin hänet myöntymään --
hänellä on hyvä sydän."

Mutta miten voitaisiin Petterin vaimo esittää Ackermanin
huonekunnalle, jotta ei syntyisi epäluuloja? Petteri teki tämän
kysymyksen, huomauttaen että hänen vaimonsa on liiaksi korkealla
yhteiskunnan asteella ruvetakseen palvelijaksi. Mr. Ackerman sanoi
ettei hänellä ole palvelijainsa pestaamisen kanssa enempää tekemistä
kuin pankkivirkailijainkaan -- ei mitään. Synnyttäisi epäluuloa,
jos hän tekisi ehdotuksia tästä taloudenhoitajalle. Mutta lopuksi
hän huomautti että hänellä on veljentytär, joka joskus käy häntä
tervehtämässä, ja tulee nytkin heti, kun käsketään, ja Edythe Eustace
voisi tulla tämän kamarineitsyeenä. Petteri puolestaan oli varma
että Edythe oppisi osansa piankin, sillä hänhän oli ollut ennen
näyttelijätär ja "vienyt" tällaisia osia montakin. Mr. Ackerman
lupasi laittaa sanan veljensä tyttärelle ja käskeä tämän mennä
tapaamaan Edytheä Hotel de Sotoon vielä saman päivän illalla.

Sitten vanha pankkiiri sangen vakavana antoi kunniasanansa ettei hän
puhu kenellekään tästä asiasta, paitsi veljensä tyttärelle. Petteri
vaati tätä lujasti; hän sanoi ettei saa kertoa poliisiviranomaisille,
ei yhdellekään Mr. Ackermanin huonekuntaan tai perheeseen kuuluvalle,
ei edes hänen yksityissihteerilleen. Kun Petteri oli saanut tämän
isketyksi Mr. Ackermanin päähän, alkoi tämä iskeä Petterin päähän
ajatusta, mikä hänen mielestään oli kaikkein tärkein: "En tahdo
tulla tapetuksi, Gudge, sanon vieläkin etten halua kuolla!" Ja
Petteri lupasi juhlallisesti että hän tulee tekemään erikoisen
suuria ponnistuksia kuullakseen kaikki punikkien kuiskutukset, jotka
koskevat Mr. Ackermania.

Kun hän nousi istuiltaan lähteäkseen pois, pisti Mr. Ackerman
vapisevat kätensä mekkonsa taskuun ja veti ulos ratisevan ja
uuden, sileän setelin. Hän avasi sen, ja Petteri näki että se oli
viidensadan dollarin seteli, aivan vasta tuotu American Cityn
ensimäisestä kansallispankista, jonka johtokunnan puheenjohtaja Mr.
Ackerman oli. "Tässä olisi pieni lahja teille, Gudge", sanoi hän.
"Ja haluan että ymmärrätte, että jos suojelette minut punikkien
vehkeiltä, katson ettei teiltä tule mitään puuttumaan. Tästä hetkestä
haluan pitää teidät omana miehenäni."

"Kyllä", sanoi Petteri. "Olen teidän. Kiitoksia hyvin paljon." Ja
hän pisti setelin taskuunsa ja otti askeleen taaksepäin ja kumarsi,
toisen askeleen ja kumarsi, ja kulki näin ovea kohti. "Unohdatte
hattunne", sanoi pankkiiri.

"Kah", sanoi Petteri vavisten ja tuli uudelleen vuoteen luo, otti
hattunsa ja alkoi taaskin kulkea takaperin, pokkuroiden joka
askeleella.

"Ja muistakaa, Gudge", sanoi vanha mies. "En halua tulla tapetuksi!
En tahdo kuolla!"



LIV.


Petterin ensimäinen huolenpito päästyään jälleen kaupunkiin oli
mennä Mr. Ackermanin pankkiin vaihtamaan tuota viidensadan dollarin
seteliä. Pankkimies katseli häntä ankarasti ja tarkasti seteliä
perinpohjin, mutta sanaakaan sanomatta antoi Petterille viisi sadan
dollarin seteliä. Petteri asetti kolme niistä salaiseen piilopaikkaan
sisempiin vaatteisiinsa ja kaksi jälellä olevaa lompakkoonsa ja meni
tapaamaan Nelliä.

Hän kertoi Nellille kaiken mikä tapahtunut oli ja sanoi että hänen
on mentävä tapaamaan Mr. Ackermanin veljentytärtä. "Mitä hän sinulle
antoi?" uteli Nell heti, ja kun Petteri näytti noita kahta seteliä,
huudahti Nell: "Hyvä jumala! millainen vanha kitupiikki!"

"Hän sanoi että tulen saamaan enemmän", huomautti Petteri.

"Nuo sanat eivät maksaneet hänelle mitään", oli Nellin vastaus.
"Meidän täytyy kiinnittää ruuveja." Ja sitten hän lisäsi: "On paras
että minä pidän nämä rahat tallessa sinulle, Petteri."

"Mutta", sanoi Petteri, "pitäisihän minulla olla vähän rahaa omiakin
kulujani varten."

"Onhan sinulla palkkasi?"

"O-on kyllä, mutta --"

"Minä pidän sen tallella sinulle", sanoi Nell, "ja jonakin päivänä,
kun tarvitset, tulet olemaan iloinen että sinulla on mistä ottaa.
Sinä et ole koskaan säästänyt mitään itse; sitä eivät tee muut kuin
naiset."

Petteri koetti inttää, mutta se ei ollutkaan yhtä helppoa kuin
tinkiminen McGivneyn kanssa; Nell katsoi häntä niin hellästi, että
Petterin päätä huimasi, ja vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja antoi
hänelle setelit. Sitten hymyili Nell vieläkin hellemmin, ja Petterin
rohkeus kasvoi ja hän sanoi: "Tiedäthän, Nell, että olet minun
vaimoni nyt!"

"Kyllä, kyllä", vastasi tämä, "tietysti. Mutta meidän on jotenkin
päästävä erilleen Ted Crothersista. Hän vartioi minua kuin vankia
ja minulla on mahdottomasti vaivaa päästäkseni karkuun ja sitten
selittääkseni missä olen ollut."

"Mitenkäs sitten aijot päästä hänestä?" kysyi Petteri vesikielellä.

"Meidän täytyy paeta", vastasi Nell; "aivan heti kun olemme pelanneet
loppuun uuden tekopelimme --"

"Uusiko taas?" huudahti Petteri säikähtäen.

Tyttö nauroi. "Odotahan!" huudahti hän. "Tulen kiskomaan suuremman
summan Ackermanilta tällä kerralla! Kun olemme saaneet saaliimme,
niin lähdemme, ja meillä on kylliksi rahaa koko elinijäksemme. Odota
sinä -- mutta älä puhu nyt minulle rakkaudesta, sillä minun pääni on
nyt täynnä uutta suunnitelmaa. En voi ajatella mitään muuta."

Ja he erosivat ja Petteri meni American hotelliin tapaamaan
McGivneytä. "Älä vääjää!" oli Nell sanonut. Mutta se ei ollut
helppoa, sillä McGivney uteli ja muokkasi, käänteli ja leipoi,
kääntäen Petterin miltei nurin koettaessaan saada selville jokaisen
seikan, mikä oli tapahtunut Petterin puhutellessa Nelse Ackermania.
Herra jumala, kuinka nämä miehet itsepintaisesti pitivät kiinni
verirahojensa lähteestä! Petteri toisti yhä uudelleen että hän oli
pelannut suoraa peliä -- hän ei ollut sanonut Nelse Ackermanille
mitään muuta kuin saman totuuden, jonka hän oli kertonut McGivneylle
ja Guffeylle. Hän oli sanonut ettei poliisilaitoksessa ollut mitään
vikaa ja että Guffeyn toimisto astuu punikkeja hännälle ihan
yhtämittaa.

"Mitäs hän haluaa sinun tekevän?" kysyi rotannaamainen mies.

Petteri vastasi: "Hän vain halusi ottaa selvää siitä, että saako hän
tietoonsa kaiken mikä on tärkeää, ja hän vaati minua lupaamaan että
hän tulee saamaan tietoonsa joka seikan salaliitosta häntä vastaan,
mikä vain tulee esille; ja minä lupasin että ilmoitamme hänelle heti
kaiken."

"Vieläkö tulet tapaamaan häntä?" uteli McGivney.

"Ei hän siitä puhunut."

"Ottiko hän osotteesi?"

"Ei, ja luulen että jos hän haluaa puhutella minua, antaa hän teidän
tietää siitä, niinkuin ennenkin."

"Hyvä", sanoi McGivney. "Antoiko hän sinulle rahaa?"

"Kyllä", sanoi Petteri, "hän antoi minulle kaksi sataa dollaria ja
lisäsi että hänellä on vielä paljon, jotta tekisimme kovasti työtä
auttaaksemme häntä. Hän sanoi ettei hän halunnut tulla tapetuksi, hän
sanoi tuon pari tusinaa kertaa. Tuon sanomiseen ja toistamiseen kului
häneltä enemmän aikaa kuin kaikkeen muuhun yhteensä. Hän on sairas ja
puolikuollut pelosta."

Ja lopuksi McGivney alentui kiittämään Petteriä siitä, että tämä oli
ollut uskollinen -- ja senjälkeen antoi hänelle lisää määräyksiä.

Punikit olivat nostaneet hirveän ulinan. Lakimies Andrews oli
saanut tuomarilta määräyksen, jonka nojalla hän oli ollut
tapaamassa vangittuja, ja luonnollisesti olivat nämä selittäneet
että koko juttu oli mitä räikeintä tekopeliä. Nyt punikit tekivät
valmistuksia lähettääkseen kiertokirjeitä ympäri maata kaikille
punikki-tovereilleen, pyytäen rahallista avustusta taistelussa tätä
"tekopeliä" vastaan.

Ne pitivät toimenpiteitään salassa, ja McGivney halusi saada tietää,
mistä ne saavat rahat tähän. Hän halusi jäljennöksen kiertokirjeestä
ja tietoonsa sen, missä ja miten kiertokirje tullaan postittamaan.
Guffey oli käynyt puhuttelemassa postiviranomaisia, ja nämä tulisivat
ottamaan takavarikkoon kiertokirjeet ja hävittämään ne antamatta
punikkien tietää että näin oli tapahtunut.

Petteri hieroi käsiään mielihyvästä. Tämä oli oikeata toimintaa,
tämä! Tämä oli noiden punikkien kohtelemista aivan samoin kuin
Petteri oli aina kehottanut! Rotannaamainen mies vastasi ettei tämä
vielä ole mitään sen rinnalla, mitä he tulevat tekemään muutaman
päivän kuluttua. Pitäköön Petteri vain huolen työstään, niin tulee
hän näkemään! Nyt, kun yleisö oli suuttunut tämän dynamiittijutun
takia, oli aika toimia.



LV.


Petteri otti raitiovaunun Miriam Yankovichin kotiin, ja matkalla
luki hän American City "Timesin" iltapäivänumeron. Tämän lehden
toimittajat antoivat noille punikeille, jotta tuntui! He olivat
ottaneet McCormickin sapoteesi-kirjan ja julkaisivat kokonaisia
kappaleita siitä, aivan niinkuin Nell oli ennustanut, ja uhkaavimmat
lauseet olivat tummennetut, ja jotkut niistä olivat ladotut raamien
sisään, joita oli sirotettu sinne tänne lehdessä, joten kukaan ei
voinut niitä sivuuttaa. Siinä oli vankilassa otettu McCormickin kuva;
hänellä ei ollut ollut tilaisuutta ajaa partaansa moneen päivään eikä
hän ehkä ollut edes hyvillään kuvan ottamisesta -- joka tapauksessa
oli hän niin raivokkaan näkönen, että pelotti, ja Petteri tuli yhä
täydellisemmin vakuutetuksi siitä, että Mac on kaikkein vaarallisin
kaikista punikeista.

Palstan toisensa perään julkaisi tämä lehti "uutisia" jutusta, vetäen
sen yhteen kaikkien muiden räjähdysten ja murhien kanssa Amerikan
historiassa, ja osottaen selvän yhtymän saksalaisten vakoojien ja
pommijuonten kanssa. Lehti sanoi että näiden murhaajien järjestö
käsitti koko maan; niillä oli satoja sanomalehtiä, joilla oli
miljoonia lukijoita ja jotka julkaistiin saksalaisella kullalla.
Sitäpaitsi oli tummennettu toimituskirjotus, jossa kehotettiin
kansalaisia nousemaan ja pelastamaan tasavallan ja lopettamaan
punikkien vaaran kaikiksi ajoiksi. Petteri luki tämän, ja niinkuin
kaikki muutkin hyvät amerikalaiset, uskoi hän jokaisen sanan, minkä
lehti lausui, ja hänen kiukkunsa punikkeja kohtaan oli tukehduttaa
hänet.

Miriam Yankovich ei ollut kotona. Hänen äitinsä oli kiihtynyt, koska
Miriam oli saanut kuulla että vankeja rääkättiin "kolmannen asteen"
läpi, ja Miriam oli mennyt "kansanneuvoston" konttoriin koettaakseen
saada radikalit koolle ja ryhtymään heti toimenpiteisiin. Petteri
kiiruhti konttorihuoneeseen, jossa oli jo noin kaksikymmentä
viisi rauhanaatteen kannattajaa ja punikkia, kaikki saman kiihkon
valtaamana. Miriam käveli lattialla edestakasin väännellen
käsiään, ja hänen silmänsä olivat sen näköset, kuin olisi hän
itkenyt koko päivän. Petteri muisti epäluulonsa että Miriam ja
Mac olivat rakastuneet toisiinsa. Hän puhutteli Miriamia. Mac oli
pantu "rotkoon", ja tukkityöläinen Henderson oli sairaalassa sen
rääkkäämisen perästä, minkä hän oli läpikäynyt.

Tuo juutalainen tyttö kertoi yksityisseikkoja, ja Petteriä puistatti
-- hänellä oli niin hyvässä muistossa itsellään "kolmas aste"!
Hän ei estänytkään puistattamistaan, vaan alkoi kävellä huoneessa
edestakasin niinkuin Miriamkin, ja kertoi huoneessa olijoille, miltä
tuntuu, kun kalvosta väännetään ja sormet miltei kiskotaan irti, ja
kuinka kostea ja kauhea oli tuo "rotko." Ja näin hän auttoi heitä
kiihtymään miltei mielipuoliksi, toivoen että nämä tekisivät jotakin
harkitsematonta, niinkuin McGivney halusi. Hyökätään linnaan ja
vapautetaan vangit!

Pikku Ada Ruth sanoi että tuo on hulluutta; mutta parempi olisi
hankkia lippuja ja kulkea edestakasin vankilan edessä, vastalauseeksi
siitä, että rääkätään niin hirveästi miehiä, vaikka heitä ei ole
tuomittu edes syyllisiksi. Poliisit luonnollisesti olisivat heti
heidän niskassaan, väkijoukko hyökkäisi heidän kimppuunsa ja ehkä
repisi heidät kappaleiksi, mutta vähät siitä, jotakin on tehtävä.
Donald Gordon vastasi, että tästä ei olisi mitään muuta hyötyä kuin
että heidän olisi sitten enää mahdoton pitää yllä agitatsionia.
Heidän täytyy koettaa saada aikaan lakko. Heidän täytyy lähettää
sähkösanomia radikalisille sanomalehdille, koota rahaa ja kutsua
kokoon joukkokokous kolmen päivän päähän. Myöskin olisi koetettava
vaikuttaa kaikkiin työväenunioihin että nämä tekisivät yleislakon.

Petteriä harmitti, kun täytyi mennä kertomaan McGivneylle tämä
kokolailla "kesy" lopputulos. Mutta McGivney sanoi että se on
hyvä, että hän tietää keinon, millä päästään heidän kimppuunsa, ja
sitten hän ilmaisi Petterille tätä kokolailla säikyttävän uutisen.
Petteri oli lukenut lehdistä saksalaisista vakoojista, mutta hän oli
näitä juttuja uskonut vain puoliksi; sota oli kaukana eikä Petteri
ollut koskaan nähnyt tätä saksalaista kultaa, josta puhuttiin niin
paljon -- totuus, jonka hän omin silmin oli huomannut, oli että
nämä punikit elivät ainaisessa puutteessa, jokainen niistä kiristi
suolivyötään alituisesti koettaen lahjottaa osan pienistä ansioistaan
puolustusrahastoihin, kiertokirjeisiin ja postimaksuihin ja kaikkiin
muihin toimivan agitatsionijärjestön kuluihin. Mutta nyt selitti
McGivney että American Cityssä oli todellakin oikea kaiserin kätyri!
Hallitus oli juuri saamaisillaan hänet verkkoonsa, mutta ennenkuin
mies vangittiin halusi McGivney saada hänet lahjottamaan rahasumman
radikalisen liikkeen hyväksi.

Ei ollut tarpeellista osottaa Petterille tämän seikan tärkeyttä.
Jos viranomaiset voivat todistaa että McCormickin ja noiden muiden
hyväksi tehty agitatsioni oli tapahtunut saksalaisten rahoilla,
niin kansa hyväksyisi kaikki toimenpiteet, jotka tehtiin tämän
agitatsionin lopettamiseksi. Voisiko Petteri nimittää jonkun
saksalaisen sosialistin, joka voitaisiin houkutella menemään tämän
kaiserin vakoojan puheille ja koettamaan saada hänet lahjottamaan
rahaa sitä varten, että saataisiin aikaan yleislakko American
Cityssä? Useita kaupungin suuremmista tehtaista muutettiin paraikaa
sotateollisuuden palvelukseen, ja luonnollista oli, että vihollista
eivät suinkaan vahingoittaisi lakot ja työrettelöt. Guffeyn miehet
olivat koettaneet kaikkensa saadakseen saksalaisia tekemään
lahjotuksia Gooberin puolustusrahastoon, mutta tässä olisi vieläkin
mainiompi tilaisuus.

Petterin ajatukset kohdistuivat toveri Apfeliin, joka oli äärimmäisiä
vasemmistolaisia sosialisteja ja väliaikaisesti rauhanaatteen
kannattaja, niinkuin kaikki saksalaiset. Apfel teki työtä eräässä
leipomossa ja hänen kasvojensa väri oli sama kuin taikinallakin,
mutta hänen poskillaan väreili hieno puna, kun hän otti puheenvuoron
osaston kokouksissa ja haukkui "sosiali-patriootteja", noita
osaston jäseniä, jotka koettivat auttaa Englantia toteuttamaan
suunnitelmansa maailmanvallasta. McGivney sanoi että hän tulee
lähettämään jonkun puhuttelemaan Apfelia aivan heti ja huomauttamaan
hänelle tästä kaiserin miehestä, joka on halukas lahjottamaan rahaa
radikalien rahastoon. Luonnollisestikaan ei Apfelille sanottaisi
että mies on saksalainen vakooja; hän menisi pyytämään rahaa, ja
McGivney kavereineen pitäisi huolen lopusta. Petteri sanoi tämän
olevan mainiota ja tarjoutui menemään Apfelia tapaamaan heti; mutta
rotannaamainen mies selitti Petterille, että Petteri oli liian
kallisarvoinen panna sellaiseen asemaan, että voi ruveta herättämään
epäluuloja.



LVI.


Petteri oli saanut lyhyen kirjelipun Nelliltä, ja tämä sanoi että
kaikki oli käynyt hyvin ja hän on jo uudessa työpaikassaan ja
tulee pian saamaan aikaan jotakin. Ja Petteri hoiteli iloisena
tointaan ja täytti velvollisuutensa koettamalla tukehduttaa
radikalien vastalause-meininkejä. Tukkuja kiertokirjeitä ilmaantui
heidän kokouksiinsa kuin taikavoiman vaikutuksesta ja vietiin
taaskin pois ennenkuin viranomaiset ehtivät tehdä mitään, vaikka
kylläkin koettivat. Joka ilta oli työ-temppelissä, jonne työläiset
kokoontuivat, agitaattoreita, jotka kirkuivat äänensä käheiksi
agiteeratessaan McCormickin juttua. Vieläkin kiusallisemmaksi teki
asian se, että American Cityssä oli yhden sentin iltalehti, joka
koetti saada työläiset lukijoikseen, ja itsepintaisesti julkaisi
todistuskappaleita, jotka olivat omiaan osottamaan koko jutun
tekopeliksi. Punikit olivat huomanneet että heidän postiansa
peukaloitiin ja nostaneet kauhean melun tuosta -- teeskennellen
luonnollisesti että se oli "puhevapaus", josta he melusivat!

Joukkokokous oli määrätty täksi illaksi ja Petteri luki American
City "Timesistä" vihasen toimituskirjotuksen, jossa kehotettiin
viranomaisia estämään se. "Alas punalippu!" oli kirjotuksen
otsikkona; eikä Petteri voinut käsittää, miten yksikään punaverinen,
sadan prosentin amerikalainen, voi lukea sitä innostumatta tekemään
jotakin.

Petteri puhui tästä McGivneylle, joka sanoi: "Me tulemme
tekemään jotakin; varro vain sinä!" Ja niinpä tuona iltapäivänä
sanomalehdissä oli uutinen että American Cityn pormestari oli
ilmottanut kokoushuoneen omistajille, että heidät tultaisiin pitämään
vastuunalaisina kaikista yllyttävistä ja kapinallisista lausunnoista
tuossa kokouksessa; jolloin huoneuston omistajat olivat peruuttaneet
vuokrasopimuksen. Sitä paitsi selitti pormestari että joukkoja ei
saanut kokoontua kaduille, ja että poliisiviranomaiset tulisivat
pitämään siitä huolen ja suojelemaan lakia ja järjestystä. Petteri
kiiruhti "kansanneuvoston" huoneustoon, ja siellä oli radikaleilla
kiirettä koettaessaan löytää uutta huoneustoa kokousta varten; aina
vähän väliä kävi Petteri Puhelimessa ja ilmoitti McGivneylle, mitä
haalia punikit nyt yrittivät, ja McGivney ilmotti Guffeylle, Guffey
kauppakamarin sihteerille, ja huoneuston omistaja sai käskyn tulla
käymään pankissa, jossa hänelle annettiin varotus kiinnityslainan
voimalla -- tai käytettiin jotakin muuta tehokasta keinoa estämään
punikeilta kokoushuone.

Joten sinä iltana ei ollut punikkien joukkokokousta -- eikä moneen
pitkään aikaan sen jälkeen American Cityssä! Guffeyn toimisto
oli saanut saksalaisen vakooja-juttunsa valmiiksi, ja seuraavana
aamuna oli American City "Timesin" etusivulla koko sivun täyttävä
hämmästyttävä uutinen että Karl von Stroeme, Saksan hallituksen
asiamies ja jonka sanotaan olevan Saksan vara-kanslerin veljenpoika,
on vangittu American Cityssä, jossa hän on esiintynyt ruotsalaisena
neulomakonekauppiaana, mutta jonka todellisena toimena on ollut
palkata kätyreitä asettelemaan dynamiittipommeja Pioneer Foundry
Companyn rakennuksiin, joita paraikaa varustetaan konetykkien
valmistamista varten. Von Stroemen apureita oli saatu kiinni
kolme samalla kertaa ja löydetty suuri joukko papereita, jotka
olivat täynnä tärkeitä tietoja -- joista ei suinkaan pienin ollut
se tosiseikka, että vielä eilen oli von Stroemen havaittu olevan
suhteissa erään äärimmäisiin punikkeihin kuuluvan saksalaisen
sosialistin Ernst Apfelin kanssa, joka samalla on ollut leipurien
union no. 470 virkailija. Viranomaisilla oli hallussaan aivan
yksityisseikkoja myöten tiedot eräästä keskustelusta, jossa von
Stroeme oli lahjottanut sata dollaria vapauden puolustusliitolle,
jonka punikit olivat perustaneet tekemään agitatsionityötä niiden
I.W.W.-läisten vapauttamiseksi, jotka oli vangittu sekaantuneina
dynamiittijuoneen Nelse Ackermanin henkeä vastaan. Sitäpaitsi
oli todistettu että Apfel oli ottanut tämän rahan ja jakanut
sen useampien saksalaisten punikkien kesken, jotka taaskin
olivat lahjottaneet sen puolustusrahastoon tai maksaneet sillä
painokustannukset kiertokirjeistä, joissa kehotettiin yleislakkoon.

Petterin sydän hyppeli kiihkosta; ja se hyppeli vieläkin nopeammin,
kun hän aamiaisensa jälkeen kulki Main katua pitkin. Hän näki
väkijoukkoja ja Amerikan lippuja kaikissa rakennuksissa, aivan samoin
kuin valmistuneisuuskulkueen päivänäkin. Se pani Petterin tuntemaan
ilkeitä pelon väristyksiä; hänen mielessään pyöri pommeja, mutta hän
ei voinut vastustaa väkijoukkojen jännittyneitä kasvoja ja tarttuvaa
innostusta. Hetken kuluttua tuli soittokunta, joka soitti komeaa
sotamusiikkia, ja sitten tuli sotilaita marssien -- rivi rivin
perästä sotilaspukuisia poikia raskaat kantamukset selässä ja uudet,
välkkyvät kiväärit olalla. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon
heitä!

Siinä oli kolme rykmenttiä 223:sta divisioonista, jotka tulivat
Lincolnin harjotusleiriltä lähteäkseen sotaan. Parempi heidän
olisi ollut tietenkin astua junaan leirillä, mutta kaikki olivat
vaatineet saada edes vilaukseltakaan nähdä sotilaita, ja täällä ne
nyt olivat soittoineen ja lippuineen ja punastuneine, kiihtyneine
ihailijajoukkoineen -- kaksi loppumatonta jonoa ihmisiä, jotka olivat
villeinä isänmaallisesta hehkusta, huutaen, laulaen, heiluttaen
hattuja ja nenäliinoja, kunnes koko katu muuttui epäselväksi,
järjettömäksi pöhnäksi. Petteri näki nämä tiheät rivit, suorat kuin
kireälle vedetty lanka, ja jalat, jotka liikkuivat täsmällisesti
kuin kello, ja täristyttivät maata kuin ukkonen. Hän näki nuoret,
poikamaiset kasvot, joilla oli vakava ja ylpeä ilme, silmät suoraan
eteenpäin, kääntymättä silmänräpäykseksikään, vaikka tiesivät,
että tämä voi hyvinkin olla viimeinen kerta, kun he näkevät
kotikaupunkinsa -- voi helposti sattua, etteivät ikinä palaa
matkaltaan. Poikamme! Poikamme! Jumala siunatkoon heitä! Petterin
kurkkua kuristi ja hän tunsi suurta kiitollisuutta näitä poikia
kohtaan, jotka menivät suojelemaan häntä ja hänen maataan; hän
puristi kätensä nyrkkiin ja puri hampaansa yhteen uudelleen päättäen
juhlallisesti rangaista pahoja miehiä ja naisia -- asevelvollisuuden
väistäjiä, väittelijöitä, rauhanaatteen kannattajia ja kapinallisia
-- jotka eivät tehneet velvollisuuttaan tässä suuressa työssä.



LVII.


Petteri meni American hotelliin ja tapasi McGivneyn, joka
antoi hänelle työn, mikä mainiosti sopi hänen mielentilaansa.
Rotannaamainen mies sanoi että oli tullut toiminnan aika. I.W.W.
liiton paikallisosasto oli laatinut koko järjestölle kirjelmän,
jossa pyydettiin apua, ja osaston toimeenpanevan komitean kokous
pidetään tänä iltana; Petterin oli heti mentävä tapaamaan sihteeri
Gradya, saatava selville missä tämä kokous tullaan pitämään ja
tehtävä viittaus että tähän kokoukseen olisi saatava koko järjestö ja
muitakin punikkeja niin paljon kuin mahdollista. McGivney sanoi että
kaupungin liikemiehet aikoivat panna täytäntöön suuren suunnitelmansa
tänä iltana; kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton
nuoremmat jäsenet olivat pitäneet kokouksen ja tehneet salaisen
suunnitelman, eivätkä he nyt halunneet muuta, kuin että kaikki
punikit kokoontuisivat yhteen paikkaan.

Petteri lähti ja löysi Shawn Gradyn, tuon nuoren irlantilaisen
pojan, joka piti jäsenluettelon ja muut järjestön asiakirjat niin
salaisessa paikassa, ettei edes Petterin ollut onnistunut löytää
niitä. Petteri kertoi sihteerille viimeiset uutiset McCormickin
kärsimyksistä "rotkossa" ja että Gus oli viety samaan sairaalaan,
missä Hendersonkin oli. Hän oli niin kaunopuheinen vihassaan, että
pian Grady kertoi hänelle illaksi kutsutun kokouksen paikan ja ajan,
ja Petteri sanoi että heidän pitäisi saada kaikki ystävänsä koolle
ja keskustella tavasta, millä saisivat vastalausekirjallisuutensa
jaetuksi nopeasti, sillä olihan selvää etteivät he enää voi käyttää
postia. Mitä merkitsivät toimeenpanevien komiteojen päätöslauselmat,
kun ainoa, mistä oli mitään toivoa, oli koko järjestön jäsenten
yhteistoiminta? Grady sanoi että se on hyvä ja aikoi kutsua koolle
kaikki toimivat jäsenet ja liitolle myötätuntoiset henkilöt, ja
Petteri sai toimekseen puhelimitse ja jalkapatikassa antaa tieto noin
tusinalle henkilölle.

Kello kuuden aikana illalla ilmotti Petteri McGivneylle työnsä
tulokset, ja silloin sai hän iskun, josta hän miltei pyörtyi. "Sinun
täytyy mennä myös tuohon kokoukseen", sanoi rotannaamainen mies. "Et
voi asettua vaaraan että ne rupeavat epäilemään sinua."

"Mutta herra jumala", huusi Petteri. "Mitä siellä sitten tulee
tapahtumaan?"

"Älä pelkää", sanoi toinen. "Tulen pitämään huolen siitä, ettei
sinulle tapahdu mitään."

Kokous oli päätetty pitää runoilija Ada Ruthin kotona, ja McGivney
käski Petterin tehdä selkoa tuosta kodista. Arkihuoneen takana oli
käytävä ja tässä käytävässä suuri vaatekaappi. Heti ensi hälinän
kuultuaan on Petterin kiiruhdettava tähän kaappiin. Hänen täytyy
mennä kaappiin, ja sitten McGivney miehineen tulee suojelemaan häntä,
vaikka ovat pieksävinään häntä niinkuin muitakin huoneissa olijoita.
Petterin polvet alkoivat vavista ja hän suuttuneena moitti tuota
järjestelyä; mitäs hänelle sitten tapahtuu, jos McGivneylle tai hänen
autolleen sattuu tapahtumaan jotain, jotta hän ei voisi ollakaan
Petteriä suojelemassa? McGivney selitti ettei Petterin tarvitse
pelätä mitään, hän, Petteri, on heille niin kallisarvoinen mies,
etteivät he uskalla asettaa häntä mihinkään vaaraan. McGivney tulee
varmasti olemaan siellä, eikä Petterin tarvitse välittää muusta kuin
kirkua ja pitää pahaa elämää ja lopuksi olla pyörtyvinään, jolloin
McGivney, Hammet ja Gummings tulevat kantamaan hänet automobiiliinsa
ja vievät pois.

Petteriä pelotti niin, ettei hän pystynyt syömään illallista,
vaan hän käyskenteli pitkin katuja jupisten itsekseen ja koettaen
nostattaa rohkeuttaan. Hänen täytyi pysähtyä ja katsella Amerikan
lippuja ja lukea American City "Timesin" iltapäivänumeroa ennenkuin
hänen isänmaallinen innostuksensa palasi. Kun hän lopuksi lähti tuon
pienen raajarikon kotia kohti, joka kirjotteli sotavastaisia runoja,
tuntui hänestä todella aivan kuin hänkin olisi sotilaspoika, joka
marssi sotaan.

Ada Ruth oli siellä ja hänen äitinsä, vanha kuivettunut nainen,
joka ei käsittänyt lainkaan näitä kauheita, maailmaa mullistavia
liikkeitä, mutta jonka rukoilut eivät vaikuttaneet yhtään vähää
hänen innostuneeseen tyttäreensä; vielä oli siellä Adan serkku,
laiha koulunopettajatar, vanhapiika, kansanneuvoston sihteeri; ja
myöskin olivat siellä Miriam Yankovich, Sadie Todd ja Donald Gordon.
Matkalla oli Petteri tavannut Tom Dugganin, ja tämä synkkä runoilija
oli sanonut laatineensa uuden runon, jossa kuvailtiin McCormickia
"rotkossa." Heti sen jälkeen saapui sihteeri Grady, taskut
täynnä papereita. Grady, pitkä, tummasilmäinen ja herkkämielinen
irlantilainen poika, oli sellainen, joita sosialistit kutsuivat
"Jimmie Higginsiksi", tarkottaen niitä tovereita, jotka tekivät
raskaat ja väsyttävät työt toiminnassa, jotka aina olivat läsnä,
tapahtuipa mitä tahansa, aina valmiit ottaman yhä vain lisää kuormaa
kannettavakseen. Grady ei välittänyt vähääkään sosialisteista, mutta
"Jimmie Higgins"-nimitystä vastaan hänellä ei ollut mitään; ja hän
sanoi Petterin olevan samaa maata, ja Petteriä nauratti miettiessään
että "Jimmie Higgins" on viimeinen, miksi hän tässä maailmassa
rupeaa. Petteri oli kiipeämässä hyvinvoinnin tikkaita, eikä hänen
päähänsä pälkähtänytkään että hän voisi olla sittenkin "Jimmie
Higgins" -- ei punikeille, vaan "valkosille"!

Grady veti esille paperinsa ja keskusteli Gordonin kanssa illan
ohjelmasta. Hän oli saanut I.W.W. liiton kansallisvirastossa
sähkösanoman, jossa luvattiin avustusta, ja hänen laihat, nälkäisen
näköiset kasvonsa loistivat ylpeydestä, kun hän sitä näytti.
Sitten hän ilmoitti että kokoukseen saapuu "Bud" Connor, joka
oli tunnettu organiseeraaja ja joka oli McCormickin mukana ollut
järjestämistyössä öljykentillä ja oli tuonut sanan että työläiset
siellä olivat tekemäisillään suuren lakon. Sitten tuli Mrs. Jennings,
pieni kiusaantunut naisraukka, jonka mies oli vaatinut avioeroa sen
perusteella, että vaimo oli lahjoittanut rahaa I.W.W. liitolle. Hänen
mukanaan tuli muuan suurikasvuinen konetyöläinen, Andy Adams, joka
oli potkittu ulos salaseurastaan sen takia, että oli siellä jutellut
"suorasta toiminnasta." Hän veti taskustaan "Evening Telegraphin"
viimeisen numeron, jossa ankarasti tuomittiin "suoraa toimintaa"
ja sanottiin sen olevan dynamiitilla hosumista, joka tietysti oli
valhe, ja kysyttiin kuinka kauvan kuluu ennenkuin Amerikan Cityn lain
ja järjestyksen ystävät käyttävät vähän "suoraa toimintaa" omasta
puolestaankin.



LVIII.


Lisää saapui, kunnes noin kolmekymmentä oli läsnä, jolloin kokous
alettiin. Oli silminnähtävää että viranomaiset olivat tahallaan
suunnitelleet dynamiittijuonen, jotta saisivat tekosyyn tuhotakseen
I.W.W. liiton; ne olivat sulkeneet kokoushuoneen ja ottaneet
takavarikkoon kaiken, kirjotuskoneet, kaluston ja kirjat -- ja niistä
antaneet erään sapoteesia käsittelevän kirjan American City "Timesin"
toimittajille! Tätä tervehdittiin suuttumuksen ilmaisuilla. Myöskin
olivat viranomaiset ruvenneet peukaloimaan liiton postia, joten
järjestön kirjallisuutta oli nyt pakko lähettää pikarahtitavarana.
Järjestö taistelee nyt olemassaolonsa puolesta, ja oli keksittävä
keino, miten saadaan todellisia tietoja kansalle. Jos kellään on
esityksiä, niin nyt niitä sopii tehdä.

Yksi esitys tuotiin esille toisensa perästä; ja sillä aikaa istui
Petteri kuin neuloilla. Miksikä ne eivät jo tule -- nuo kauppakamarin
ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet -- ja tee
tehtäväänsä ilman enempää viivyttelemistä? Luulivatko ne että Petteri
tulee istumaan siellä koko illan, vavisten pelosta -- eikä hän ollut
syönyt edes illallistakaan!

Äkkiä Petteri hypähti. Ulkoa kuului huuto, ja Donald Gordon, joka
oli puhumassa, pysähtyi äkkiä, ja kokouksessa olijat tuijottivat
hetken toisiinsa ja muutamat niistä hyppäsivät pystyyn. Kuului
lisää huutoja, jotka muuttuivat kipeiksi älähdyksiksi, ja jotkut
huoneessa olijat riensivät oville, toiset ikkunoita ja rappusia
kohti. Petteri ei tuhlannut aikaa, vaan sukelsi kaappiin, ryömi sen
etäisimpään nurkkaan, vetäen siellä olevia vaatteita päälleen. Ja
sitten tunkeutui kaappiin lisää ihmisiä, suojellen Petteriä vieläkin
paremmin.

Piilopaikastaan hän kuunteli meteliä, mikä huoneissa vallitsi. Ilma
oli _täynnä_ naisten kiruntaa, tappelevien miesten kirouksia, sinne
tänne heiteltyjen huonekalujen kolinaa ja sitä ilkeää kalketta,
joka syntyy, kun kapula jysähtää ihmisten päihin. Kauppakamarin ja
tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olivat tulleet
niin suurena joukkona, että heidän suunnitelmansa varmasti tulee
täytetyksi. Heitä oli kyllin täyttämään huoneet ja ovireijät ja
pari kolme vartioimaan jokaista ikkunaa ja sitäpaitsi joukkioita
ulkopuolella pitämään huolen siitä, ettei kukaan voi päästä pakoon
käyttämällä kattoa ja pihamaan hedelmäpuita pakotienään.

Petteri veti takkinsa kauluksen korviinsa ja kuunteli melua, ja pian
hän kuuli niidenkin kirkuvan, jotka olivat hänen päällään kaapissa,
ja käsitti että nyt niitä vedetään ulos ja piestään; hän tunsi käsien
tarttuvan häneen ja hän ulisi ja vinkui pelosta; mutta mitään ei
tapahtunut hänelle ja hän sai sen verran rohkaistuksi luontoaan, että
vilkasi ylös ja näki miehen, jolla oli musta naamari kasvoillaan,
mutta jonka hän sittekin helposti tunsi McGivneyksi, Petteri ei
milloinkaan koko elämänsä aikana ollut ollut niin iloinen kuin
nyt nähdessään naamioidun rotan naaman! McGivneyllä oli kädessään
kapula ja hän iski oikealle ja vasemmalle Petterin ympärillä olevia
vaatteita. Hänen takanaan olivat Hammett ja Cummings peittämässä
tätä hommaa, ja hekin löivät iskun silloin tällöin, mutta sangen
varovaisesti ja huolellisesti.

Vähitellen taukosi tappelu huoneissa ja ulkona, sillä kaikki
huoneissa olleet oli lyöty tainnoksiin tai sidottu. Ja sitten
useat Guffyn urkkijoista jotka olivat tutkineet näitä punikeita
pari vuotta, tarkastivat heidät ja ottivat huostaansa ne, jotka he
erikoisesti halusivat saada käsiinsä, tarkastivat, oliko heillä
aseita ja sen jälkeen panivat heidät rautoihin. Muuan näistä miehistä
lähestyi Petteriä, joka silmänräpäyksessä pyörtyi ja ummisti
silmänsä; sitten Hammett otti häntä kainaloista ja Cummings jaloista,
ja McGivney käveli rinnalla kunniavahtina sanoen tuon tuostakin: "Me
haluamme tämän miehen, pidämme hänestä huolen."

He kantoivat Petterin ulos, ja täällä pimeässä avasi hän silmiään
sen verran, että näki kadun olevan täynnä autoja, joihin punikeita
laahattiin. Petterin ystävät kantoivat hänet erääseen autoon, joka
heti lähti liikkeelle, ja sitten Petteri tuli jälleen tajuntaansa ja
nämä neljä miestä nauroivat katketakseen taputtaen toisiaan olalle
ja huomauttaen niistä tyydytyksen tunnetta hivelevistä seikoista,
joita olivat nähneet. Oliko Hammett huomannut verikuhmua, jonka
Grady oli saanut otsaansa, ja miten veri siitä valui? Hänhän halusi
olla punikki -- he olivat vain auttaneet häntä tulemaan sellaiseksi
-- sisältä ja päältä! Oliko McGivney huomannut, miten eräs heidän
miehistään, "Buck" Ellis, oli lyönyt kulkuri-runoilijan nenän pois
sijoiltaan? Ja nuori Ogden, kauppakamarin presidentin poika, oli
epäämättä osottanut tunteensa tätä karjaa kohtaan, niinhyvin narttuja
kuin uroksiakin kohtaan; kun tuo Yankovich rääviö oli antanut häntä
korvalle, oli hän tarttunut tuota naaraspirua tisseistä kiinni ja
kiskonut ne miltei irti, kunnes hän kiljui kuin puolihullu ja lopuksi
pyörtyi.

Niin, he olivat tehneet puhdasta jälkeä. Mutta siinä ei ollut vielä
kaikki, he tulevat viemään asian päähän saakka tänä iltana, kautta
jumalan! He antavat näiden rauhanaatteen kannattajien maistaa sotaa,
he tulevat lopettamaan punasen terrorin American Citystä! Jos Petteri
haluaa, voi hän tulla mukaan näkemään tätä jaloa työtä; he menevät
maaseudulle ja siellä on aivan pimeä, ja jos hän pitää naamarin
kasvoillaan, on hän tykkänään turvassa, Petteri myöntyi; hänen
verensä kiehui ja hän oli täynnä metsästys? intoa, hän halusi olla
läsnä, kun saalis tapettiin, tapahtuipa mitä tahansa.



LIX.


Moottori hyrisi hiljaa ja auto huristi kuin siivillä American Cityn
etukaupunkien läpi maaseudulle. Oli toisia autoja edessä ja toisia
perässä -- pitkä rivi valkosia valoja kiitämässä maaseudulle. Ne
saapuivat petäjikköön, jonka puut kohosivat kaksi ja kolme jalkaa
vahvoina kuin kirkon pilarit, ja olivat peittäneet maan pehmeällä
ruskealla neulasmatolla. Se oli tunnettu huvittelupaikka ja autot
pysähtyivät sinne edeltäpäin annetun määräyksen mukaan. Kaikki oli
valmistettu tuon kehutun tehokkuuden mukaisesti, joka on kaikkien
sadan prosentin amerikalaisten ylpeys. Mustaan naamioon kätkeytynyt
mies seisoi keskellä suurta aukkoa ja huusi määräyksiä äänitorven
läpi, ja jokainen auto pysähtyi toinen toisensa viereen suureksi
renkaaksi, joka oli enemmän kuin sata jalkaa läpimitaten. Nämä
kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuorempien
jäsenten autot olivat hyvin opetettuja -- ne olivat tottuneet
liukumaan täsmällisesti paikoilleen äänitorveen huudettujen
määräysten mukaan suurissa juhlallisuuksissa, tai kun nämä nuoremmat
jäsenet vaimoineen ja morsiamineen, jotka olivat enemmän tai vähemmän
täydellisesti silkin ja sametin verhoomia, saapuivat pitoihinsa ja
tansseihinsa.

Autoja saapui ja saapui, kunnes viimeiselle oli tuskin tilaa mahtua
paikoilleen. Sitten kuului komento: "Numero yksi!", ja miesjoukko
astui eräästä autosta raahaten raudoissa olevaa vankia. Se oli nuori
juutalainen räätäli, Michael Dubin, joka oli ollut Petterin kanssa
viisitoista päivää linnassa. Michael oli hiljainen haaveilija, joka
ei ollut tottunut väkivaltaisuuksiin; ja hän myöskin kuului rotuun,
joka avomielisesti ilmaisee tunteensa, eikä siis ole mieluinen sadan
prosentin amerikalaisille. Hän kirkui ja valitti, kun naamioidut
miehet irrottivat hänen kahleensa, vetivät takin hänen yltään ja
repivät paidan hänen selästään. Hänet raahattiin erään pienemmän
puun luo, joka oli juuri niin vahva, että hänen kätensä ulottuivat
sen ympäri ja kalvosiin voitiin asettaa raudat. Siinä hän seisoi
kolmenkymmenen tai neljänkymmenen auton lyhtyjen huikaisevassa
valossa kiemurrellen ja valittaen, ja muuan mustanaamioinen
mies otti takin yltään ja valmistui toimeen. Hänellä oli musta,
käärmettä muistuttava ruoska, ja hän seisoi käsi ojennettuna, kunnes
äänitorveen puhuva mies sanoi: "Ala!" Ruoska vingahti ilmassa ja
läimähti Michaelin selkään, repien lihaa, jotta verta alkoi näkyä.
Uhri kiljui tuskasta, kiemurrellen, vääntelehtien ja potkien kuin
kuoleman kourissa. Taaskin vinkui ruoska ja kuului, kun se viilsi
lihaa ja toinen punanen juova kohosi entisen viereen.

Nämä kauppakamarin ja tehtailijain ja kauppiasten liiton nuoremmat
jäsenet olivat mainiossa kunnossa tämän illan työtä varten. He eivät
olleet kalpeita ja laihoja, huonosti ruokituita ja työn rasittamia,
niinkuin olivat heidän vankinsa; he olivat sileitä ja punakoita ja
terveitä kuin pukit. Oli aivan kuin jo kauvan aikaa sitten heidän
isänsä olisivat nähneet tämän punikki-vaaran ja ne toimenpiteet,
joka olivat välttämättömät sadan prosentin amerikalaisuuden
turvaamiseksi; isät olivat tuoneet maahan pelin, jossa pelaajat
löivät pieniä valkosia palloja erilaisilla kurikoilla. Heillä oli
loistavia klubihuoneustoja etukaupungeissa ja satoja eekkereitä maata
järjestettynä tätä peliä varten, ja he heittivät kaupankäyntinsä ja
tehtailijoimisensa varahin iltapäivällä matkatakseen näille kentille
pitämään lihaksensa kunnossa. Ja niinpä ruoskaa heiluttava mies
oli "vireessä", eikä hänen tarvinnut pysähtyä hengähtämään. Iskun
iskun perästä hän läimähytti mainiossa tahdissa; hän ei väsynyt, löi
vain ja löi. Oliko hän unohtanut? Luuliko hän että tämä oli pieni
valkonen pallo, jota hän takoo? Hän iski ja iski, kunnes ei enää
voinut laskea punasia naarmuja ja Michael Dubinin selkä oli yhtenä
revittynä ja vertavuotavana lihamöhkäleenä. Michael Dubinin kiljunta
oli tauvonnut, hänen suonenvedontapaiset nytkähtelemisensä loppuneet
ja hänen päänsä riippui velttona ruumiin valuessa yhä alemmas puun
juurelle.

Lopultakin juhlamenojen ohjaaja astui esille ja määräsi
lopettamaan, ja ruoskaa vinguttanut mies pyyhkein hikeä kasvoiltaan
paidanhihaansa, muiden miesten irrottaessa Michael Dubinin puusta
ja raahatessa hänet muutamia askeleita sivuun makaamaan suullaan
neulasten päällä.

"Numero kaksi!" huusi juhlamenojen ohjaaja selvällä käskevällä
äänellä, ikäänkuin hän olisi johtanut katrillia; ja toisesta autosta
tuli esille toinen joukko miehiä vetäen matkassaan toista vankia. Se
oli Bert Glikas, kulkuri, joka oli I.W.W. liiton paikallisosaston
toimeenpanevan komitean jäsen ja jolta oli äskettäin lyöty kaksi
hammasta eräässä elonkorjaajain lakossa. Kun häneltä vedettiin takki
yltään, onnistui hänen saada toinen kätensä irti ja heristi sitä
autojen valkosen valon takana oleville katselijoille. "Kirotut!"
huusi hän; hänet sidottiin kiinni puuhun ja veres mies astui esille,
ottaen ruoskan maasta, sylkäsi käsiinsä ja alkoi iskeä; joka iskulla
Glikas kirkasi uuden kirouksen, ensin englanninkielellä ja sitten
kuin houreissa jollakin vieraalla kielellä. Mutta viimein hänen
kirouksensa taukosivat ja hän meni tainnoksiin, otettiin irti ja
vedettiin suulleen makaamaan ensimäisen viereen. "Numero kolme!"
komensi juhlamenojen ohjaaja.



LX.


Petteri istui auton takaistuimella McGivneyn antama musta naamio
kasvoillaan, musta vaatekappale, jossa oli kaksi reikää silmiä ja
yksi suuta varten. Petteri vihasi näitä punikeita ja halusi että
heitä rangaistaisiin, mutta hän ei ollut tottunut verinäytelmiin, ja
tämä loppumaton ruoskan läiske ihmislihaan oli miltei enemmän kuin
hän jaksoi kestää. Miksi oli hän tullut? Tämä ei suinkaan ollut osa
hänen työstään pelastaessaan maataan punikki-vaarasta. Hän oli tehnyt
osansa osottaessaan sormellaan vaarallisia niistä; hän oli mies, joka
käytti järkeään eikä väkivaltaa. Petteri huomasi että seuraava uhri
oli Tom Duggan katkenneine ja verisine nenineen, ja tahtomattaankin
hän hätkähti. Hän havaitsi että hän aivan itsestään oli alkanut vähän
pitää Tom Dugganista. Kaikesta huolimatta oli Duggan uskollinen ja
hyvä toveri ja hänen kiukkuisen pintansa alla oli paljon hyvää. Hän
ei ollut tehnyt koskaan mitään muuta kuin nurissut ja laitellut
nurinastaan runoja; ne tekivät erehdyksen pieksäessään häntä, ja
hetken oli Petterillä pähkähullu ajatus mennä väliin ja sanoa niin.

Runoilija ei sanonut sanaakaan. Petteri näki vilaukselta hänen
kasvonsa huikaisevassa valossa, ja vaikka ne olivat veriset ja
mäsänä, näki niistä helposti päätöksen -- hän kuolee ennemmin kuin
päästää pienintäkään valitusta. Joka kerta kun ruoska putosi, vavahti
koko hänen ruumiinsa, mutta ei kuulunut pienintäkään ääntä ja hän
seisoi pidellen puuta suonenvedon tapaisesti. Häntä piestiin, kunnes
ruoskasta sinkoili verta kuin suihkusta, kunnes verta valui virtanaan
maahan. Pieksäjät olivat varovaisuuden vuoksi tuoneet lääkärin
mukanaan, ja tämä nyt lähestyi juhlamenojen ohjaajaa ja kuiskasi
hänelle jotakin. He irrottivat Dugganin, päästivät hänen kätensä
puusta ja heittivät hänet Glikasin viereen.

Seuraava oli Donald Gordon, tuo sosialistinen kveekari, ja nyt tuli
palanen tusina-draamaa. Donald otti uskontonsa vakavalta kannalta
ja julisti sotavastaisia mielipiteitään jesuksen nimeen, joka
teki hänet erittäin vastenmieliseksi. Nyt huomasi hän tilaisuuden
teaatteri-tempuillen ja kohotti kahleiset kätensä taivasta kohden,
ikäänkuin rukoillen, ja huusi vihlovalla äänellä: "Isä, anna heille
anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät!"

Kuului murinaa joukosta, joka kasvoi ulvonnaksi. "Jumalanpilkkaaja!"
huudettiin. "Sulkekaa hänen saastainen suunsa!" Se oli se sama suu,
joka oli kuulunut sadoilta puhujalavoilta, ja se oli ankarasti
arvostellut sotaa ja niitä, jotka hyötyivät rahallisesti sodasta.
He olivat nyt täällä, nuo miehet, joita hän oli arvostellut,
kauppakamarin ja tehtailijaan ja kauppiasten liiton nuoremmat
jäsenet, koko kaupungin paremmat ihmiset, jotka olivat kovassa
työssä maan pelastamiseksi -- eivätkä vaatineet enempää kuin
täyden arvon palveluksistaan. Ja niinpä he ulvoivat raivosta tälle
jumalaapilkkaavalle nulikalle. Mies, jonka naamio oli naurettava,
sillä hän oli niin vankkarakenteinen ja lihava, että jokainen tunsi
hänet, otti käteensä verisen ruoskan. Se oli Billy Nash, "Amerikan
kehitys-liiton" sihteeri, ja roskajoukko kiljui: "Anna mennä,
Billy! Hyvin osattu, hyvä poika!" Donald Gordon voi ehkä sanoa
jumalalle että Billy Nash ei tiedä mitä hän tekee, mutta Billy luuli
tietävänsä ja hän aikoi osottaa Donaldillekin että hän tietää. Se
ei kestänyt pitkää aikaa, sillä tällä nuorella kveekarilla ei ollut
paljon muuta kuin ääntä, ja jo neljännellä iskulla hän pyörtyi ja
kahdennenkymmenennen lyönnin perästä keskeytti lääkäri pieksännän.

Sitten tuli I.W.W. liiton sihteerin, Gradyn vuoro, ja silloin sattui
kamala tapaus. Grady, joka oli katsellut tätä näytelmää eräästä
autosta, oli hurjistunut, ja kun hänen kätensä irrotettiin ja takkia
yritettiin vetää hänen yltään, riuhtasi hän äkkiä itsensä irti ja löi
miehen toisensa perästä kumoon. Hän oli kasvanut tukkimetsässä ja
hänen ruumiinvoimansa olivat ihmeteltävät, ja ennenkuin miesjoukko
oikein tiesi, mitä oli tapahtunut, oli hän jo kahden auton välissä
menossa. Kymmeniä miehiä hyökkäsi silloin hänen päälleen kymmeniltä
eri suunnilta ja hän kaatui maahan keskellä villiintynyttä joukkoa.
Hänen kasvonsa painettiin lokaan, ja miesjoukko kiljui kuin
villipedot yöllä: "Vetäkää hänet hirteen!" Muuan mies juoksi paikalle
köysi käsissä, kirkuen: "Hirttäkää se!"

Juhlamenojen ohjaaja koetti estellä äänitorvensa lävitse, mutta torvi
lyötiin hänen käsistään ja hänet vietiin syrjään, ja eräs miehistä
kiipesi petäjään ja heitti köyden vahvan oksan ylitse. Ei voinut
nähdä Gradya tämän kuhisevan joukon keskellä, mutta äkkiä kuului
kiljaus ja hän tuli näkyviin -- kohoten korkealle ilmaan, silmukka
kaulassa ja potkien hurjasti. Hänen alapuolellaan miehet tanssivat ja
ulvoivat ja heittelivät hattujaan ilmaan, ja yksi miehistä hyppäsi
ilmaan ja tarttui yhteen potkivista jaloista riippuen siinä.

Sitten kaiken tämän melun läpi kuului ääni: "Laskekaa hänet vähän
alemmaksi! Laskekaa, että ulotun häneen!" Ja nuorasta pitelijät
hellittivät köyttä ja ruumis laskeutui maata kohti, potkien vieläkin,
ja eräs mies otti taskuveitsen taskustaan, leikkasi vaatetta pois
ruumiista ja leikkasi erään kappaleen ruumiista vielä. Joukko
ulvoi kahta uljaammin ja autoissa istuvat miehet löivät polviinsa
kämmenillään ja kirkuivat mielihyvästä. Petterin kanssa autossa
olijat kuiskasivat että tämä veitsimies oli Ogden, kauppakamarin
presidentin poika; ja seuraavana päivänä kaupungilla -- ja useita
viikkoja jälkeenkin päin -- miehet nyhjäsivät toisiaan ja kertoivat
kuiskaten, mitä Ogden oli tehnyt noitten "kirottujen tuplajuulaisten"
sihteerin, Shawn Gradyn ruumiille. Ja jokainen näistä nyhjääjistä
ja kuiskuttelijoista oli mielessään varma siitä että tällä tavalla
oli punikkivaara poistettu ikuisiksi ajoiksi ja sadan prosentin
amerikalaisuus nostettu kunniaan ja tehty eittämättömän varmaksi työn
ja pääoman suhteiden rauhallinen ratkaisu.

Miten ihmeelliseltä se kuuluneekin oli yksi I.W.W.-läisistä, joka
oli heidän kanssaan samaa mieltä. Yksi tuon yön uhreista oli oppinut
läksynsä! Kun Tom Duggan jälleen pystyi istumaan, joka oli kuusi
viikkoa tapahtuman jälkeen, kirjotti hän artikkelin kokemuksistaan
erääseen I.W.W. liiton sanomalehteen, ja kirjotusta levitettiin
sittemmin tuhansin kappalein kiertokirjeenä työläisten keskuuteen.
Siinä sanoi tämä runoilija:

"I.W.W. liiton periaatejulistus alkaa lausunnolla että
työtäteettävällä ja työtätekevällä luokalla ei ole mitään yhteistä;
mutta tässä tilaisuudessa opin että periaatejulistus on väärässä.
Tässä tilaisuudessa näin yhden seikan, joka oli yhtymäkohtana
työtäteettävän ja työtätekevän luokan välillä, ja se oli ruoska.
Ruoskan kädensija oli työtäteettävän luokan käsissä ja ruoskan
siima työtätekevän luokan selässä, ja näin tuli kaikiksi ajoiksi
päivänselvästi osotetuksi suhde näiden kahden eri luokan välillä."



LXI.


Petteri heräsi seuraavana aamuna elävästi tuntien elämän tuskaa ja
kauhua. Hän oli vaatinut rangaistusta punikeille; mutta hän oli
ajatellut tätä rangaistusta vain sivumennen ikäänkuin seikkana, josta
suoriutuu heilauttamalla kättään. Hän ei ollut aavistanutkaan sen
todellisuutta, miten verinen ja likanen työ se tulisi olemaan. Kaksi
tuntia ja enemmänkin hän oli kuunnellut ruoskan kirausta ihmislihaan,
ja jokainen isku oli sattunut suoraan hänen omiin hermoihinsa.
Petteri oli saanut yliannoksen kostoa, ja nyt kohmeloisena ollessaan
kalvoi omatunto häntä. Hän oli tuntenut jok'ainoan noista rääkätyistä
ja heidän kasvonsa kummittelivat hänelle. Mitä oli yksikään heistä
tehnyt ansaitakseen sellaista kohtelua? Voiko hän sanoa, että tiesi
yhdenkään heistä tehneen mitään sellaista väkivaltaa, jota he nyt
saivat kärsiä?

Mutta enemmän kuin mikään muu vaivasi Petteriä pelko. Petteri,
muurahainen, huomasi jättien taistelun käyvän yhä raivokkaammaksi,
ja käsitti vaarallisen asemansa jättien jaloissa. Molemmin puolin
alkoi kiihko kohota, ja kuta suuremmaksi heidän vihansa kasvoi, kuta
suuremmaksi vaara Petterin ilmitulemisesta, sitä kamalammaksi hänen
kohtalonsa, jos hänet saataisiin ilmi. McGivneyn oli helppo vakuuttaa
hänelle että ainoastaan neljä Guffeyn miehistä tiesi totuuden ja
että näihin miehiin voi luottaa kuolemaan saakka. Petteri muisti
mitä kerran Shawn Grady sanoi, ja se oli pilannut hänen ruokahalunsa
pitemmäksi ajaksi. "Meidän joukossamme on urkkijoita", oli tuo nuori
irlantilainen sanonut. "Sama se, ennemmin tai myöhemmin tulemme mekin
urkkimaan puolestamme!"

Ja nyt nämä sanat tulivat Petterin mieleen kuin ääni haudasta.
Mitähän jos joku punikki, jolla oli rahoja, palkkaisi jonkun työhön
Guffeyn toimistoon! Mitähän jos joku punikki-tyttö koettaisi Petterin
omaa keinoa ja viettelisi jonkun Guffeyn miehistä -- mikä ei suinkaan
olisi vaikeata! Mies ei tietäisikään ilmaisseensa että Petteri Gudge
on urkkija; se voisi häneltä lipsahtaa, aivan kuin pikku Jenniltä
lipsahti totuus Jack Ibbettsistä! Ja niin saisi Mac tietää, ketä
hänen on kiitettävä kärsimyksistään; ja mitä mahtaisi hän tehdä
Petterille, kun pääsisi takuulla vapaaksi? Kun Petteri ajatteli
tällaisia, käsitti hän, mitä merkitsee sota; hän huomasi ettei hän
ollut hyötynyt mitään siitä että sai jäädä kotiin olisi ollut sama
olla etumaisissa juoksuhaudoissa! Joka tapauksessa tämä oli sotaa,
luokkasotaa; ja kaikessa sodankäynnissä vakoojan rangaistus on
kuolema.

Petteriä myöskin kiusasi Nellin vaitiolo. Tämä oli ollut uudessa
työpaikassaan jo viikon eikä Petteri ollut kuullut hänestä mitään.
Nell oli kieltänyt häntä kirjottamasta, pelosta että Petteri
kirjottaa jotakin sopimatonta. Odottakoon rauhassa, kyllä Edythe
Eustace pystyy pitämään huolen itsestään. Ja hyvähän se oli,
Petterillä ei ollut vähääkään epäilystä siitä, etteikö Edythe Eustace
pysty pitämään itsestään huolen. Häntä kiusasi ajatus siitä, että
Edythe on taaskin suunnittelemassa uutta "tekopeliä" ja hän pelkäsi
tytön mielikuvituksen laajuutta. Viime kerralla oli tuo mielikuvitus
yllättänyt hänet, se oli asettanut hänen käsiinsä matkalaukun täynnä
dynamiittia. Mitä se tulee ensi kerralla saamaan aikaan, hän ei
tiennyt, ja häntä pelotti sitä ajatella. Nell voisi laittaa vaikka
niin että Guffey saisi hänen metkuistaan vihiä; ja tämä olisi melkein
yhtä kamalaa kuin että jos Mac saisi ilmi totuuden hänestä!

Petteri sai käsiinsä "Timesin" aamunumeron ja siinä oli kokonainen
sivu uutista punikkien pieksäjäisistä, ja työtä kuvailtiin uljaasti
toimitettuna isänmaallisena velvollisuutena; ja se luonnollisesti
sai Petterin paljoa paremmalle mielelle. Hän etsi toimitussivun ja
luki kaksipalstaisen "johtavan artikkelin", joka oli kauttaaltaan
yhtä ainoaa kerskuvan mielihyvän riemua. Se yhä vähensi Petterin
omantunnon pakotusta; ja kun hän luki edelleen ja löysi joukon
johtavimpien kansalaisten lausuntoja, joissa kohteliaasti
hyväksyttiin nämä "vigilantien" toimenpiteet, häpesi Petteri
heikkouttaan ja oli hyvillään ettei ollut sitä kenellekään näyttänyt.
Petteri koetti parhautensa mukaan muodostua oikeaksi "uros"-mieheksi,
sadan prosentin punaveriseksi amerikalaiseksi, ja hänellä oli "Times"
kaksi kertaa päivässä, aamuin ja illoin, johtamaan, kannattamaan ja
innostamaan häntä.

McGivney oli sanonut Petterille että hänen olisi vähän laiteltava
ulkonäköään ja esiinnyttävä yhtenä illan uhreista, ja tämä hiveli
hänen nauruhermojaan. Hän leikkasi pois osan tukastaan ja asetti
siihen paikkaan vähän puuvillaa, jonka kiinnitti kiinnelaastarilla.
Otsansa poikki asetti hän myöskin kiinnelaastaria ja teki ristin
samasta aineesta poskelleen, sekä pani siteen kalvoseensa, ikäänkuin
se olisi vääntynyt sijoiltaan. Tässä asussa hän meni American
hotelliin ja McGivney palkitsi häntä naurunpuuskalla, ja sitten
alkoi antaa määräyksiä, jotka palauttivat heti Petterin sieluntilan
täydellisesti entiselleen. Petteri lähetetään taaskin Olympian
vuorelle!

Rotannaamainen mies selitti seikkaperäisesti. Oli rikas nainen
-- sanottiin hänen olevan monimiljonäärin - joka oli avoimesti
punikki, kaikkein pahinta lajia rauhanaatteen kannattaja. Nuoren
Lackmanin vangitsemisen perästä oli tämä nainen rahastanut
"kansanneuvostoa", "asevelvollisuusvastaista liittoa" ja monia muita
hommia, joita mukavuuden vuoksi sanottiin "saksalaismielisiksi."
Ainoa vika oli että tämä nainen oli niin äärettömän rikas, että
hänelle ei voitu mitään. Hänen aviomiehensä oli parin Nelse
Ackermanin pankin johtokunnan jäsen, ja kuului hän moneen muuhunkin
mahtavaan yhtymään. Aviomies oli hurja sosialistien vastustaja ja
"liberty-bondien" ostaja; hän riiteli vaimonsa kanssa, mutta ei
kuitenkaan halunnut nähdä häntä vankilassa, ja tämä kaikki sai aikaan
ilkeän tilanteen poliisiviranomaisille, piirisyyttäjälle ja vieläpä
hallitusviranomaisillekin, jotka luonnollisestikaan eivät halunneet
saattaa pulaan yhtä American Cityn kuninkaan hoviherroista, "Mutta
jotakin on tehtävä", sanoi McGivney. "Tämä naamioitu saksalainen
propaganda ei saa jatkua." Ja niinpä jäi Petterin työksi houkutella
Mrs. Godd jonkunlaiseen julkiseen lainrikkomukseen.

"Mrs. Godd?" sanoi Petteri. Hänen mielestään oli merkitsevä sattuma
että yhdellä Olympian vuoren asujamista oli tuollainen nimi [God --
Jumala]. Tämä suuri nainen asui eräällä kukkulalla etukaupungissa,
ei kaukana siitä kukkulasta, jonka omisti Nelse Ackerman. Muuan
hätäänjoutuneiden punikkien ja rauhanaatteen kannattajien toivomista
seikkailuista oli retki tälle kukkulalle saamaan pitkiä vihreitä
laastareita haavojensa peitoksi. Nyt oli sopivin aika Petterin mennä,
sanoi McGivney. Petterillä oli paljon haavoja laastaroitavaksi, ja
Mrs. Godd tulee luonnollisesti olemaan suutuksissaan eilisillan
tapahtumista ja tulee varmaankin puhumaan suunsa puhtaaksi.



LXII.


Petteri ei ollut ollut näin kiihtynyt siitä saakka, kun oli odottanut
tavatakseen nuorta Lackmania. Hän ei oikeastaan ollut koskaan antanut
itselleen anteeksi kallista epäonnistumistaan, mutta nyt hänelle
annettiin uusi tilaisuus. Hän ajoi katuvaunulla etukaupunkiin, käveli
pari mailia ja saapui kukkulalla olevalle palatsille, joka oli
puistikon ja komean italialaisen puutarhan ympäröimänä. McGivneyn
neuvojen mukaan hän keräsi rohkeutensa hituset ja meni palatsin
pääovelle sekä soitti ovikelloa.

Petteri oli kuuma ja tomuinen pitkän kävelynsä jälkeen ja hiki oli
tehnyt juovia hänen kasvoilleen ryvettäen laastarilaput. Hän ei
ollut paraimmillaankaan mikään huomiota ansaitsevan näköinen mies,
ja nyt, pidellen resuista olkihattuaan käsissään, muistutti hän
paljon tavallista kulkuria. Kuitenkin näytti siltä, että ranskalainen
kamarineitsyt, joka tuli ovea avaamaan, oli tottunut oudonnäköisiin
vieraisiin. Hän ei neuvonut Petteriä keittiön ovelle eikä uhannut
usuttaa koirat hänen kimppuunsa, vaan sanoi yksinkertaisesti:
"Istuutukaa, olkaa hyvä. Sanon rouvalle."

Ja pian tulikin Mrs. Godd olympialaisen hyväntahtoisuuden pilvessä;
hän oli suuri ja tanakka nainen, ikäänkuin erikoisesti rustattu
jumalattaren osaa näyttelemään. Petteri oli äkkiä kunnioituksesta
haljeta. Miten hän oli uskaltanut tulla tänne? Ei Hotel de Soton
monien ja moninaisten jumalattarien keskellä, ei kuningas Nelse
Ackermanin palatsissa, ollut hän tuntenut niin täydellisesti omaa
alhaisuuttaan kuin nähdessään tämän tyyneen, hitaasti liikkuvan
suuren naisen. Hän oli ruumiillistunut hyvinvointi, hän oli "sitä
ehta oikeaa lajia." Vaikka hänen avoimista sinisistä silmistään
loistikin hyväntahtoisuus, tunsi Petteri kuitenkin selvästi
hänen tyrmistyttävän paremmuutensa. Hän ei tiennyt että hänen
velvollisuutensa "gentlemannina" oli nousta seisomaan, kun nainen
astuu huoneeseen, mutta vaisto pakotti hänet jaloilleen ja seisotti
häntä siinä silmiään räpyttäen, kun nainen lähestyi häntä suuren
huoneen toiselta puolelta.

"Miten voitte?" sanoi nainen alhaisella, selvällä äänellään, katsoen
häntä vakavasti hyväntahtoisilla, avoimilla sinisillä silmillään.

Petteri änkötti: "Miten v-v-ovv-oitte, M-Mrs. Godd?"

Tosi oli että Petteri oli niin hämillään, että oli miltei mykkä.
Voiko tosiaankin olla totta, että tämä kunnioitettava henkilö oli
punikki? Yksi niistä seikoista, jotka olivat Petteriä enimmän
radikaleissa kiukuttaneet, oli heidän melunsa ja hyökkääväisyytensä;
mutta tässä oli nyt suuremmoinen tyyneys ulkonäössä ja käytöksessä,
pehmeä, alhainen ääni -- ja kauneutta, keski-ijästä huolimatta
rypytön iho, joka hohti terveyttä ja hienoa puhtautta. Nell
Doolinilla oli hohtava iho, mutta hänellä oli aina aikalailla
kasvojauhetta, ja kun tutki tarkkaan, kuten Petteri oli tehnyt,
huomasi sameita paikkoja hiusrajassa ja kaulalla. Mutta Mrs. Goddin
iho hohti niinkuin voi otaksua jumalattaren ihon hohtavan, ja kaikki
hänessä todisti jumalallista: ja täydellistä hyvinvointia. Petteri ei
voinut selittää, mikä se oli, joka aiheutti tämän viimeksi mainitun
vaikutelman niin eittämättömästi. Ei se johtunut siitä, että hänellä
oli yllään jalokiviä, sillä Mrs. Jamesilla oli ollut enemmän ja
suurempia; ei se ollut hänen hajuvetensäkään, sillä Nell Doolin
levitti ympärilleen enemmän sulotuoksua; mutta jotenkin Petteri-parka
sen tunsi -- hänestä näytti ettei yhtään Mrs. Goddin kalliista
pukimista oltu koskaan ennen pidetty, ettei lattialla olevien
kalliiden mattojen päälle kenenkään jalka ollut koskaan astunut,
eikä edes tuolillakaan, millä hän istui, kukaan ollut koskaan ennen
istunut. Pikkunen Ada Ruth oli kutsunut Mrs. Goddia "koko maailman
äidiksi", ja nyt hän äkkiä rupesi Petteri Gudgen äidiksi. Hän oli
lukenut aamulehdet ja puhutellut puhelimitse muutamia kauhistuneita
ja suuttuneita punikkeja, joten Petterin ei tarvinnut sanoa kuin
muutama sana selitykseksi siteilleen ja laastareilleen. Hän tarttui
viileällä kädellään Petteriä kädestä ja äkkiä kyyneleet tulivat hänen
suuriin sinisiin silmiinsä.

"Oh, te olette yksi noita poikaparkoja! Kiitos jumalan etteivät ne
tappaneet teitä!" Ja hän johti Petterin pehmeälle leposohvalle ja
asetti hänet makaamaan silkkipatjoille. Petterin unelma Olympian
vuoresta oli toteutunut täydellisesti! Hän mietti että jos Mrs. Godd
olisi halukas pysyväisesti näyttelemään Petteri Gudgen äidin osaa,
olisi hän valmis luopumaan punikkivasaisesta urkkijatoimestaan ja
sen vaaroista ja hermojännityksestä; hän unohtaisi velvollisuutensa,
maailman riidat ja huolet; hän yhtyisi Olympian vuoren hunajan
syöjiin ja siman juojiin!

Mrs. Godd istui ja puhutteli Petteriä pehmeällä äänellään ja katseli
häntä hyväntahtoisilla sinisillä silmillään, ja Petterin mielestä
hän ei koskaan ollut tuntenut sellaisia tunteita kuin nyt. Tottahan
oli että kun hän oli mennyt tapaamaan Miriam Yankovichia, oli
vanha Mrs. Yankovich ollut aivan yhtä hyväntahtoinen, ja osanoton
kyyneleet olivat aivan samoin tulleet hänen silmiinsä. Mutta eihän
Mrs. Yankovich ollut muuta kuin lihava ja vanha juutalais-akka, joka
asui vuokrakasarmissa ja haisi pyykkisaippualta ja keskeneräiseltä
pyykiltä; hänen kätensä olivat olleet kuumat ja limaiset, eikä
Petteri ollut lainkaan kiitollinen hänen osanotostaan. Mutta tavata
osanottoa, äidillistä ja ystävällistä puhetta tässä taivaallisessa
ympäristössä -- se oli sentään toista!



LXIII.


Petteri ei halunnut asettaa ansoja tälle Olympian vuoren äidille,
hän ei halunnut houkutella minkäänlaisia salaisuuksia tältä. Mutta
hän huomasi pian ettei hänen tarvitsekaan, sillä Mrs. Godd kertoi
hänelle empimättä ja suoraan kaikki. Hän puhui aivan samoin kuin
"tuplajuulaiset" puhuivat huoneustossaan; ja Petteri, miettiessään
tätä, havaitsi että oli kahdenlaisia ihmisiä, jotka uskalsivat olla
suoria ja rehellisiä lausuessaan mielipiteitään -- sellaisia, joilla
ei ollut mitään menetettävää, ja sellaisia, joilla oli niin paljon
menetettävää, etteivät ne mitenkään voineet sitä menettää.

Mrs. Godd sanoi että se, mitä noille miehille oli tehty, oli rikos,
ja se olisi rangaistava jos koskaan rikosta pitäisi rangaista, ja
hänen tekisi mieli palkata salapoliiseja ottamaan selvää rikoksen
tehneistä ja hankkimaan todisteita näitä vastaan. Hän lisäsi vielä
että hän kuului kaikkein punasimpun punikkeihin, ja että jos olisi
olemassa joku muu väri, joka on punastakin punasempi, niin olisi
hän sen värinen. Hän sanoi tämän kaiken tyyneesti ja rauhallisesti.
Kyyneleitä ilmaantui tuon tuostakin hänen silmiinsä, mutta ne
olivat hyvinkasvatettuja kyyneleitä, ne katosivat itsestään eivätkä
pilanneet Mrs. Goddin kasvojen väriä, eivätkä edes väräyttäneet hänen
tyyneyttäänkään.

Mrs. Godd sanoi ettei hän käsitä miten kukaan, joka on ajatellut
tämän nykyisen yhteiskunnan vääryyksiä, voi elää olematta punikki.
Vain muutama päivä sitten oli hän käynyt tapaamassa piirisyyttäjää ja
koettanut tehdä punikin hänestä! Sitten hän kertoi Petterille, miten
häntä kerran oli tullut tapaamaan mies, joka oli olevinaan radikali,
mutta hän oli huomannut miehen ei tietävän mitään radikalisista
aatteista ja hän oli sanonut miehelle olevansa varma siitä, että tämä
on hallituksen salapoliisi. Mies oli lopulta myöntänyt ja näyttänyt
kultaisen merkkinsä -- ja sitten oli Mrs. Godd yrittänyt käännyttää
häntä! Hän oli väitellyt miehen kanssa pari tuntia ja sitten
kutsunut hänen kanssaan teatteriin. "Mutta tiedättekö", sanoi Mrs.
Godd vääryyttä kärsineen äänellä, "hän ei lähtenyt! He eivät halua
kääntyä, nuo miehet; he eivät halua kuulla totuutta. Luulen että mies
todellakin pelkäsi että käännytän hänet."

"En ihmettele", sanoi Petteri osanottavasti; sillä hän pelkäsi hieman
itsekin.

"Sanoin hänelle: 'Täällä minä asun tässä palatsissa, ja tuolla
kaupungin teollisuusosassa on useita tuhansia miehiä ja naisia, jotka
raatavat koneiden ääressä hyväkseni kaiket päivät, ja nyt sodan
alettua, kaiket yötkin. Minä saan voiton näiden ihmisten työstä
-- ja mitä olen tehnyt ansaitakseni sen? En kerrassaan mitään! En
eläessäni ole tehnyt hituistakaan hyödyllistä työtä.' Ja hän sanoi
minulle: 'Mutta entäs jos voitto-osingot loppuisivat, mitä sitten
tekisitte?' 'En tiedä, mitä tekisin,' vastasin, 'kurjaa se olisi
luonnollisesti sillä vihaan köyhyyttä. En voisi kestää sitä, se
on kamalaa ajatellakin -- ei olisi mukavuuksia, ei puhtautta, ei
varmuutta. En voi käsittää, miten työväenluokka kestää sitä -- ja
siksipä olenkin punikki, tiedän että on väärin olla lainkaan köyhiä,
siihen ei ole mitään syytä. Ja niinpä koetan avustaa kapitalistisen
järjestelmän kukistamista, vaikka siitä johtuisikin että minun täytyy
pestä pyykkiä!'"

Petteri istui ja katseli häntä ja hänen pukimiensa sileää tuoreutta.
Hänen sanansa toivat kauhean kuvan hänen mieleensä; oli kuin olisi
hän äkkiä nähnyt vuokrakasarmin huoneuston keittiön, missä Mrs.
Yankovich teki työtä kyynärpäitään myöten saippuavaahdossa. Hän oli
vähällä sanoa: "Jos olisitte eläessänne päivänkään pesseet pyykkiä,
niin ette puhuisi noin!"

Mutta hän muisti että hänellä oli osa näyteltävänä ja hän sanoi:
"Ne ovat kauheita, nuo hallituksen salapoliisit. Niitä ne olivat,
jotka eilen illalla kävivät kimppuuni", ja sitten hän koetti näyttää
heikolta ja säälittävältä, ja Mrs. Godd muuttui osaaottavaksi jälleen
ja jatkoi hurjia lausunnoitaan.

"Ja tämä pöyristyttävä sota on tähän kaikkeen syynä!" selitti hän.
"Olemme lähteneet sotaan saattaaksemme maailman turvalliseksi
kansanvallalle, ja samalla kertaa meidän on täällä kotona uhrattava
viimeinenkin hitunen kansanvaltaa. Sanovat että meidän on oltava
vaiti, kun he murhaavat toisiaan, mutta koettakoot mitä tahansa,
minua he eivät koskaan vaijenna! Tiedän että liittolaisissa on yhtä
paljon syytä kuin Saksassakin, tiedän että tämä on pankkiirien ja
voittoilijain sota; he voivat ottaa minulta pojat ja pakottaa ne
armeijan, mutta he eivät voi ottaa minulta mielipiteitäni ja pakottaa
ne armeijaansa. Kannatan rauhanaatetta ja kansainvälisyysaatetta;
haluaisin nähdä työläisten nousevan ja panevan viralta kapitalistiset
hallitukset ja lopettavan tämän hirvittävän ihmisteurastuksen. Ja
näin aijon puhua niin kauvan kuin elän." Mrs. Godd istui, kauniit,
valkoset, lujat kädet ristissä kuin rukoillen. Vasemman käden
nimettömässä sormessa säteili timanttisormus kuin uhmaten, hänen
kasvoillaan oli vakaa lapsellinen varmuuden ilme, ja mielessään
hän kuvitteli puhuvansa näitä puheitaan koko sivistyneen maailman
salapoliiseille, piirisyyttäjille, kapitalistien tuomareille,
valtiomiehille, kenraaleille ja nahkapoikia komentaville
aliupseereille.

Hän kertoi edelleen että hän oli seurannut kolmen rauhanaatteen
kannalla olevan pappismiehen oikeusjuttua pari viikkoa sitten. Eikö
ollut hävytöntä että kristittyjä lähetetään vankilaan kristityssä
maassa sen vuoksi, että he toistavat Kristuksen sanoja! "Suutuin niin
kovin", selitti Mrs. Godd, "että kirjotin tuomarille kirjeen. Mieheni
sanoi että kirjottaessani tuomarille oikeusjutun käynnissä ollessa
tein itseni syypääksi oikeuden halveksimiseen, mutta vastasin että
halveksimiseni tuota oikeutta vastaan on niin ääretön, että sitä ei
voi kirjottamalla kuvailla. Odottakaahan --"

Mrs. Godd nousi vakaana tuoliltaan ja meni seinän vieressä olevan
kirjotuspöydän ääreen ja otti sieltä jäljennöksen kirjeestä.
"Luen sen teille", sanoi hän, ja Petteri kuunteli olympialaista
bolshevikien julistusta --

    'Teidän kunnianarvoisuutenne:

    Kun astuin oikeuden pyhättöön, kohotin silmäni värjättyyn
    lasikattoon, johon oli kirjotettu neljä sanaa: Rauha -- Oikeus
    -- Totuus -- Laki -- ja tuntui niin toivorikkaalta. Edessäni oli
    miehiä, jotka eivät olleet rikkoneet yhtäkään perustuslaillisista
    oikeuksista, joilla ei ollut mitään edellytyksiä
    rikoksellisuuteen, jotka vastustivat kaikenlaista väkivaltaa.

    Jutun käsittely jatkui. Kohotin taaskin silmäni kauniiseen,
    värjättyyn lasikattoon ja kuiskailin itsekseni noita neljää
    majesteetillista sanaa: "Rauha -- Oikeus -- Totuus -- Laki."
    Kuuntelin syyttäjiä; ja laki heidän käsissään oli terävä, julma
    miekka, joka yhtämittaa, säälimättä etsi varusteista heikkoa
    kohtaa. Kuuntelin heidän totuuttaan ja se oli valhe. Heidän
    rauhansa oli julma ja verinen sota. Heidän oikeutensa oli verkko,
    johon uhrit olivat saatavat hinnalla millä hyvään -- mikään ei
    ollut liian kallis syyttäjän maineeksi ja kunniaksi!

    Tulin sairaaksi sielultani. Voin ainoastaan kysyä itseltäni
    tuon vanhan, vanhan kysymyksen: Mitä me, kansa, voimme tehdä?
    Miten voimme me saada rauhaa, oikeutta, totuutta ja lakia
    mailmaan? Täytyykö meidän ryömiä polvillamme ja pyytää yleisiä
    palvelijoitamme pitämään huolen siitä, että turvattomille tehdään
    oikeutta, eikä ijankaiken vainota näitä maailman jaloimpia!
    Te tulette tuomitsemaan nämä miehet syyllisiksi ja sulkemaan
    heidät rautaristikkojen taa -- jota ei pitäisi koskaan tehdä
    ihmisolennoille, vaikka heidän rikoksensa olisi kuinka suuri
    tahansa, jollette halua tehdä heistä petoja. Onko tämä teidän
    tarkotuksenne, herra? Se näyttää siltä; ja senpä vuoksi sanonkin,
    että meidän on kukistettava järjestelmä, joka raaistuttaa
    ihmiskuntaa sen sijaan kun sen pitäisi avustaa ja kohottaa.

    Teidän,

    Rauhan -- Oikeuden -- Totuuden -- Lain -- hyväksi,

                                              Mary Angela Godd.'

Mitä sellaiselle naiselle voisi tehdä? Petteri voi hyvin käsittää
hämmingin, jonka vallassa olivat tuomarit, yleiset syyttäjät,
raitiotietrustin salapoliisilaitos -- ja myöskin Mrs. Goddin
aviomies! Petteri oli hämmentynyt itsekin; mitäs hyvää hänen
tänne tulostaan oli, kun Mrs. Godd oli jo kirjotetussa muodossa
halveksinut oikeutta ja antanut kaikki tarvittavat tiedot hallituksen
salapoliisille? Hän oli kertonut tälle että oli lahjottanut
"kansanneuvostolle" useita tuhansia dollareita ja uhannut lahjottaa
vastakin. Hän oli taannut vankilasta punikkeja laumottain ja hän
aikoi taata vankilasta McCormickin ja hänen ystävänsä niin pian kuin
mädännäiset kapitalistiset oikeusistuimet oli saatu pakotetuksi
päästämään miehet takuulla irti. "Tunnen McCormickin hyvin, ja hän
on rakastettava poika", sanoi hän. "En usko hänen olleen lähemmissä
tekemisissä dynamiittipommien kanssa kuin olen itsekään ollut."

Koko tämän ajan tähän saakka oli Petteri istunut tuolla Mrs.
Goddin hyvinvoinnin lumoomana. Hän oli simanjuojien joukossa ja
oli unohtanut koko maailman riitoineen ja huolineen; hän loikoili
silkkipatjoilla ja seurusteli Olympian vuoren loistotähtien
kanssa. Mutta nyt äkkiä Petteri muisti velvollisuutensa, aivan
kuin herätyskello olisi valveuttanut hänet unesta. Mrs. Godd oli
McCormickin ystävä ja aikoi saada hänet takuulla vapaaksi --
McCormickin, joka oli punikeista vaarallisin! Petteri huomasi että
hänen on saatava tämä nainen ansaan aivan heti!



LXIV.


Äkkiä Petteri kohottausihe silkkipatjoillaan ja alkoi kertoa Mrs.
Goddille asevelvollisuusvastaisen liiton uusinta suunnitelmaa --
laatia ohjeita omantunnon syiden perusteella sotaa vastustaville.
Petteri selitti näissä ohjeissa neuvottavan nuoria miehiä
perustuslaillisiin oikeuksiinsa nähden. Mutta McGivney oli ollut
sitä mieltä, että Petterin olisi sisällytettävä näihin ohjeisiin
jonkunmoinen lause, jossa kehotetaan kieltäytymään sotapalveluksesta;
jos tämä painettaisiin ja sitä levitettäisiin, niin odottaisi
jokaista asevelvollisuusvastaisen liiton jäsentä kymmenen tai
kahdenkymmenen vuoden vankeusrangaistus. McGivney oli kehottanut
Petteriä olemaan sangen varovainen toimiessaan tämän, mutta taaskin
huomasi Petteri ettei ollut minkäänlaista tarvetta olla varovainen.
Mrs. Godd oli täysin halukas kehottaman nuoria miehiä kieltäytymään
sotapalveluksesta. Hän oli neuvonut näin useille, sanoi hän, muun
muassa omille pojilleenkin, jotka onnettomuudeksi olivat yhtä mieltä
isänsä kanssa, joka oli verenhimoinen.

Tuli päivällisen aika, ja Mrs. Godd pyysi Petteriä päivälliselle --
ja Petterin uteliaisuus voitti hänen varovaisuutensa. Hän halusi
nähdä Goddin perheen ryyppivän simaa kultakupeista. Hän ihmetteli,
tulisivatko tyytymätön aviomies ja verenhimoiset pojat olemaan läsnä?

Läsnä ei ollut muita kuin muuan elähtänyt nainen, eikä Petteri nähnyt
kultakuppeja. Mutta hän näki niin ohutta kiinalaista posliinia,
että hän pelkäsi siihen koskea, ja hän näki joukon niin raskaita
hopea-aseita, että hän hämmästyi joka kerta kun hän niitä nosti.
Myöskin näki hän ruokaa, joka oli niin oudosti ja monimutkaisesti
valmistettu, niin hakattua ja leikeltyä ja kastikkeiden peittämää,
ettei hän olisi voinut sanoa lainkaan mitä on syönyt, jollei ota
lukuun voileipää.

Hämminki lainehti hänen sisässään aterian kestäessä, mutta hän
pelasti itsensä Mrs. Jamesin neuvolla -- katso, miten muut tekevät,
ja tee itse samoin. Joka kerralla kun tuotiin uusi ruokalaji,
odotti Petteri ja katsoi, minkä haarukan tai lusikan Mrs. Godd
otti käteensä, ja sitten tarttui hän samanlaiseen, tai jokseenkin
samanlaiseen, välistä hän ei ollut varma, oliko hän oikeassa.
Hän keskitti koko järkensä tähän, sillä hänen ei tarvinnut puhua
sanaakaan; Mrs. Godd talutteli yhtämittaa kapinallisuutta ja
maanpetturuutta, eikä Petterin tarvinnut muuta kuin kuunnella ja
nyökäyttää päätään.

Päivällisen jälkeen menivät he leveälle verannalle, josta oli kaunis
näköala. Talon emäntä asetti Petterin istumaan monen patjan keskelle
nojatuoliin, sitten heilautti kättään mustan paksun savupilven
varjostamaa kaupunkia kohti.

"Tuolla raatavat palkkaorjani ansaitakseen minulle voitto-osingoita",
sanoi hän. "Heidän on pysyttävä siellä -- paikallaan, niinkuin
sanotaan ja minä pysyn täällä paikassani. Jos he haluavat vaihtaa
paikkoja, kutsutaan sitä vallankumoukseksi, ja se on 'väkivaltaa'.
Ja minä ihmettelen sitä, että he niin vähän käyttävät väkivaltaa, ja
ajattelevat sitä niin vähän. Ajatelkaa noita miehiä, joita kidutetaan
vankilassa! Voisiko kukaan moittia heitä, jos he käyttäisivät
väkivaltaa? Tai yrittäisivät päästä pakoon?"

Tämä herätti Petterissä nopean, pistävän ajatuksen. Jaa, mutta jos
saisikin Mrs. Goddin houkutelluksi avustamaan karkaamisyritystä!

"Voisi ehkä olla mahdollista auttaa heitä karkuun", viittasi hän.

"Luuletteko niin?" kysyi Mrs. Godd innostuen ensi kerran koko
vierailun aikana.

"Kyllä se voisi olla mahdollista", sanoi Petteri. "Vanginvartijat
eivät ole yläpuolella lahjusten ottoa, niinkuin tiedätte. Tapasin
melkein kaikki heistä, kun olin vankilassa ja luulen voivani löytää
yhden tai pari, jotka ottavat rahaa. Haluatteko että yritän?"

"En oikein tiedä --" alkoi nainen epäröiden. "Luuletteko todellakin
--"

"Tiedättehän ettei heitä olisi koskaan pitänyt pannakkaan putkaan?"
ehätti Petteri.

"Se on kyllä totta!" selitti Mrs. Godd.

"Ja jos he pääsisivät pakoon loukkaamatta ketään, jollei heidän
tarvitsisi tapella vartijainsa kanssa, ei siinä olisi mitään
todellisesti pahaa --"

Tähän saakka pääsi Petteri äkkipikaa keksimässään salajuonessa. Äkkiä
kuuli hän takanaan äänen: "Mitäs tämä merkitsee?" Se oli miehen
ääni, raivokas ja suuttumuksesta värähtelevä; ja Petteri kohottautui
silkkipatjoiltaan ja katsoi taakseen, kohottaen käsivartensa
suojaamaan kasvojaan, niinkuin tekee se, jota varhaisimmasta
lapsuudestaan saakka alinomaa on piesty.

Häntä lähestyi uhkaavana mies; ehkä hän ei ollut tavattoman suuri,
mutta siltä hän ainakin Petteristä näytti. Hänen sileiksi ajellut
kasvonsa olivat punertavat vihasta, hänen kulmakarvansa kauheasti
rypyssä, ja hänen kätensä pelottavan merkitsevästi nyrkissä. "Pieni
saastainen hajunäätä!" sähisi hän. "Helvetin luikki!"

"John!" huudahti Mrs. Godd käskevästi; mutta olisi ollut sama huutaa
raivoavalle ukkosilmalle. Mies hyökkäsi Petteriin, ja Petteri, joka
eläissään oli väistänyt satoja iskuja, vyörähti patjoiltaan lattialle
ja hypähti pystyyn, kiiruhtaen rappusia kohti. Mies oli hänen
perässään, ja kun Petteri ehti ylimmälle portaalle, laukesi miehen
jalka ja osui keskelle Petterin nousun takapuolta, ja ylimmäinen oli
ainoa noista kymmenestä tai kahdestatoista rappusesta, johon Petteri
alas mennessään kosketti.

Petteri mätkähti maahan, mutta hän ei pysähtynyt, ei edes sen vertaa,
että olisi silmännyt taakseen; hän kuuli Mr. Goddin huohotuksen, ja
hänestä tuntui että se on juuri hänen korvansa takana, ja Petteri
juoksi käytävää pitkin kovemmin kuin oli koskaan ennen eläissään
juossut. Vähän väliä tähtäsi Mr. Godd uuden potkun Petterin housujen
takapuoleen, mutta tehdessään tämän, oli hänen pakko hetkiseksi
pysähtyä eikä potku ulottunut. Ja niinpä vihdoin takaa-ajaja lopetti,
ja Petteri kiidätti Goddin portista ulos kadulle.

Sitten hän katsahti olkansa ylitse ja huomatessaan että Mr. Godd
oli turvallisen välimatkan päässä pysähtyi hän ja kääntyi ympäri
heristäen nyrkkiään yhtä uhkaavasti kuin katurotta, ja kirkui:
"Kirous! Kirous!" Saamaton raivo ryöppysi hänessä. Hän kirkui
kirouksia ja uhkauksia, ja niiden joukossa oli outoja, miltei
uskomattomia sanoja. "Niin, olen punikki, kirottu olkoon sielusi ja
pysyn punikkina!"

Niin kyllä, Petteri Gudge, lain ja järjestyksen ystävä, Petteri
Gudge, rikasten pikku veli, ulvoi: "Olen punikki ja joskus vielä
räjäytämme sinut ilmaan. -- Mac ja minä panemme pommin allesi!" Mr.
Godd kääntyi ja marssi halveksivan arvokkaasti omaa yksityistä,
kotoista erimielisyyttä kohti.

Petteri käveli katua pitkin hieroen kipeitä housujaan ja nyyhkien
itsekseen. Nyt Petteri käsitti selvästi, miltä punikeista tuntui.
Tässä olivat nyt nämä rikkaat loiset riistäen työläisten työstä ja
eläen palatseissa -- ja mitä olivat he tehneet ansaitakseen sen? Mitä
tulevat he koskaan tekemään köyhälle miehelle muuta kuin halveksivat
häntä ja potkivat häntä housun takapuoleen? Ne ovat roikka
julmureita! Petteri näki äkkiä eilisillan tapaukset aivan toisessa
valossa, ja hän toivoi että kaikki kauppakamarin ja tehtailijain ja
kauppiasten liiton nuoremmat jäsenet olisivat samassa paikassa, jotta
hän voisi lähettää heidät helvettiin yhdellä kertaa.

Eikä tämä mielentila ollut aivan ohimenevää laatua. Petterin housujen
takapuoli oli niin kipeä että hän vaivoin voi kestää katuvaunukyytiä
kotiinsa, ja koko matkan Petteri suunnitteli, miten hän kostaa
Mr. Goddille. Hän muisti sitten että Mr. Godd on Nelse Ackermanin
liiketoveri; ja Petterillä oli nyt urkkija Nelse Ackermanin
kotona ja valmisteli jonkinlaista "tekopeliä"! Petterin tulee
tarkoin ottaa selvää, eikö hän voisi alkaa ja suunnitella jotakin
dynamiittisalaliittoa Mr. Goddia vastaan! Hän tulee alkamaan heti
agitatsionin Mr. Goddia vastaan radikalisissa piireissä, ja ehkä hän
voisi saada joitakin "tuplajuulaisia" sieppaamaan kiinni hänet ja
sitomaan puuhun ja ruoskimaan niin että jumalauta!



LXV.


Näitä miettien meni Petteri American hotelliin, jossa McGivney oli
luvannut tavata häntä sinä iltana. Petteri meni huoneeseen 427,
ja kun hän oli väsynyt edellisen yön seikkailuista, asettui hän
vuoteelle ja nukkui. Ja kun hän sen jälkeen avasi silmänsä, ei hän
ollut varma vaivasiko häntä painajainen, vai oliko hän kuollut
nukkuessaan ja mennyt helvettiin Mr. Goddin kanssa. Joku ravisteli
häntä ja sanoi vihasella äänellä: "Nouse ylös!" Petteri avasi
silmänsä ja näki että se oli McGivney; ja sehän oli hyvä, olihan
aivan luonnollista että McGivney hänet herättää. Mutta mitä tämä on?
McGivneyn ääni oli vihainen, McGivneyn kasvojen ilme oli synkkä ja
uhkaava ja -- kaikkein hämmästyttävintä -- McGivneyllä oli revolveri
kourassa ja tähtäsi Petteriä keskelle naamaa!

Se kokolailla vaikeutti Petterin heräämistä, sillä hän ei voinut
uskoa olevansa hereillä; se myöskin vaikeutti McGivneyn yrityksiä
saada häneltä tietoja, sillä Petterin leuka oli venähtänyt lonkolleen
ja hän katsoi kauhistunein silmin revolverin piipunreijästä suoraan
sisälle.

"J-jumalani-ju-jumalani, Mr. McGivney, mi-mi-m-mitä! tämä on?"

"Nouse ylös!" sähisi rotannaamainen mies, lisäten inhottavan
haukkumasanan. Hän sieppasi Petteriä takinkauluksesta ja nykäsi hänet
seisaalleen, pitäen yhä revolveria miltei kiinni Petterin naamassa.
Ja Petteri parka, koettaen epätoivoisesti keräillä älynsä sirpaleita,
mietti viittä tai kuutta hurjaa selitystä tähän arvotukseen.
Olisikohan mahdollista että McGivney oli saanut kuulla että hän oli
julistanut Mr. Goddille olevansa punikki? Olisivatkohan punikit
paljastaneet hänet? Vai oliko McGivney yksinkertaisesti tullut
hulluksi ja että Petteri oli nyt kahdenkesken huoneessa raivohullun
kanssa?

"Mihin olet pannut rahat, jotka annoin sinulle muutama päivä sitten?"
kysyi McGivney ja lateli yhä lisää pöyristyttäviä haukkumasanoja.

Petteri alkoi luonnollisesti heti puolustautumaan. Olipa hän kuinka
säikähtänyt tahansa, ei Petteri aikonut niinkään ilman muuta luopua
rahoistaan.

"Olen ne k-kuk-ku-kuluttanut, Mr. McGivney."

"Valehtelet!"

"En, en."

"Kerro, minne olet pannut nuo rahat!" intti toinen, kasvot kamalasti
vihan vääristäminä ja revolverin piippukin näytti vapisevan vihasta.
Petteri alkoi väittää että hän oli kuluttanut joka sentin. "Pane se
oksentamaan rahat, Hammett!" sanoi McGivney; ja nyt vasta Petteri
huomasi että huoneessa oli toinenkin mies. Revolverin piipunreikä oli
niin kiinnittänyt hänen huomionsa, ettei hän ollut huomannut mitään
muuta.

Hammett oli suurikasvuinen mies ja hän astui Petterin taa ja tarttui
yhteen Petterin käsivarsista ja väänsi sitä taaksepäin ja sitten ylös
harteiden väliin. Kun Petteri aikoi kirkua, painoi hän toisen kätensä
Petterin suulle, jolloin tämä huomasi, että kaikki on mennyttä. Hän
ei voinut puolustaa rahojaan tuolla hinnalla. Kun McGivney kysyi:
"Kerrotko missä rahat ovat?" nyökkäsi Petteri ja koetti vastata
nenänsä kautta.

Hammett otti kätensä hänen suultaan. "Missä ne ovat?" Ja Petteri
vastasi: "Oikeassa kengässäni."

Hammett avasi kengännauhan ja otti kengän jalasta, veti sitten pois
sisäpohjan ja sen alla oli ohut silkkipaperiin kääritty kääre, ja
siinä oli McGivneyn antamat tuhat dollaria, kolmesataa dollaria,
jotka Petteri oli säästänyt Nelse Ackermanilta saamistaan rahoista ja
sitä paitsi kaksisataa dollaria, jotka hän oli säästänyt palkastaan.
Hammett laski rahat ja McGivney pisti ne taskuunsa, jonka jälkeen hän
komensi Petteriä panemaan kenkä jalkaansa. Petteri totteli vapisevin
sormin, sillävälin koettaen pitää toisen silmänsä revolverin
piipunreijässä ja toisen McGivneyn rotannaamassa.

"M-i-mikä vaivaa, Mr. McGivney?"

"Kyllä saat tietää" oli vastaus. "Marssi nyt alakertaan, ja muista,
että tämä revolveri ja minä tulemme perässä, ja tässä revolverissa on
kahdeksan kuulaa, ja jos liikautat sormeasikaan, lähetän ne kaikki
sinuun."

Ja niin menivät Petteri ja McGivney ja Hammett ulos hotellista ja
astuivat automobiiliin. Hammett ajoi ja Petteri ja McGivney istuivat
takaistuimella ja McGivneyn käsi oli taskussa ja siinä revolveri,
sormi liipasimessa ja piipunsuu kohdistettuna Petterin keskiruumista
kohti. Petteri totteli kaikki määräykset heti ja heitti pois
kyselemisensä, kun huomasi, ettei saa vastausta.

Sillävälin koetti hän käyttää kaikki piloille säikytetyt järkensä
sirpaleet tämän ongelman ratkaisuun. Hän koetti arvailla, mutta paras
tulos siitä oli, että Guffey oli äkkiä päättänyt uskoa Joe Angellin
kertomusta eikä Petterin. Mutta miksi tämä pyssyseikkailu ja nämä
muut liikkuvakuvatemput? Petteri ei käsittänyt ja jätti arvailun
sikseen; ja paras olikin, sillä se, mitä todella oli tapahtunut, oli
niin vaikea arvata, ettei Petteri eikä kukaan muukaan olisi sitä
voinut arvata milloinkaan.



LXVI.


Petteri vietiin raitiotrustin salapoliisilaitoksen konttoriin, jonne
Petteri ei ollut saanut koskaan ennen mennä. Se oli Merchants' Trust
rakennuksen neljännessätoista kerroksessa, ja oveen oli maalattu:
"American City Maa & Kiinteimistöyhtiö. Käykää sisälle." Ja kun kävi
sisälle, niin huomasi tavallisen kiinteimistökonttorin, ja vasta kun
oli kulkenut usean oven läpi, tuli niihin huoneisiin, joissa Guffey
kumppaneineen johti kaupungin suurliikemiesten urkkimisjärjestelmää.

Petteri vietiin yhteen näistä huoneista ja siellä oli Guffey; ja
heti kun Guffey näki Petterin kävi hän uhkaavana nyrkkiään heristäen
kohti: "Sinä saastainen penikka!" huusi hän. "Sinä kurja ja vaivainen
pentu! Haiseva, luihu koira!" Hän puhkui vielä lisää verrannollisia,
koiramaailmaa ja Petteriä selittäviä lauseitaan.

Petterin polvet tutisivat, hänen hampaansa kalisivat ja hän tarkkaan
seurasi Guffeyn sormien liikkeitä ja jokaista vihasta väännähdystä
hänen kasvoillaan. Petteri oli valmistautunut vastaanottamaan
kaikkein kamalinta rääkkäystä, mikä hänen osalleen oli vielä
tullut; mutta vähitellen hänelle selveni, että häntä ei tullakkaan
kiduttamaan, hänelle vain raivotaan ja häntä haukutaan -- eikä
sanoja löydy kuvaamaan helpotusta hänen sielussaan. Viettämänsä
katurotan elämän kuluessa oli Petteriä haukuttu useammalla tavalla
ja nimityksillä kuin Guffey voi keksiä, vaikka kuluttaisi siihen
kuukauden. Jollei Guffey aijo tehdä muuta kuin kävellä rajusti
edestakaisin huoneessa ja aina sivumennen heristää nyrkkiään Petterin
leuvan alla, ja verrata häntä kaikellaisiin kotieläimiin, niin
Petterin on helppo kestää se ilman valituksia.

Hän herkesi koettamasta saada selville, mitä oli tapahtunut,
koska hän huomasi, että se raivostutti Guffeyn äärimmäisyyksiin
saakka. Guffey ei halunnut puhutella Petteriä, hän ei halunnut
kuulla Petterin katuoja-pennun ääntä. Hän halusi vain keventää
raivolastiaan ja hän halusi, että Petteri kuuntelee tyytyväisenä, ja
Petteri teki niin. Mutta sillävälin Petterin aivot tekivät ankaraa
työtä, hän koetti kuulla viittauksia siitä, mitä pirua tämä oikein
merkitsi. Yksi asia oli vallan selvä -- olipa se mitä tahansa,
niin oli se jo tapahtunut; kaikki oli valmista, eikä puuttunut
muuta kuin hautajaiset. Ne olivat ottaneet Petterin rahat, kaippa
hautajaiskustannuksiksi, eivätkä ne näkyneet toivovankaan saavansa
hänestä irti mitään muuta.

Vähitellen tuli lisää oireita. "Vai luulit sinä alkavasi oman
liikkeen?" rähisi Guffey, ja hänen nyrkkinsä, joka oli Petterin nenän
alla, läsähti nenään niin ankarasti, että Petterin kaulassa niksahti
kuin aikoisi se mennä sijoiltaan.

"Ahaa!" ajatteli Petteri. "Nelse Ackerman on kertonut!"

"Luulit kerääväsi omaisuuden ja heittäväsi pois kaikellaisen työn ja
eläväsi tuloillasi!"

Niin se oli varmastikin! Mutta mitähän Nelse Ackerman on kertonut,
koska se on vaikuttanut noin pahaa?

"Aijot pitää omaa urkkijaasi, rakentaa ehkä oman salapoliisilaitoksen
ja potkia minut virasta!"

"Jumala!" mietti Petteri. "Kuka on sanonut noin?"

Sitten äkkiä Guffey pysähtyi hänen eteensä: "Näinkö sinä ajattelit?"
kysyi hän. Hän toisti kysymyksensä ja näytti siltä, että hän todella
halusi vastausta. "E-e-en", änkötti Petteri. Mutta nähtävästi ei tämä
vastaus ollut Guffeyn mieleen, koska hän sieppasi Petteriä nenästä ja
kiersi sitä niin, että Petterin silmiin tuli kyyneleitä.

"Mitäs sitten?" Pirullinen hymy leikki hetken tämän
urkkijajärjestelmän pään kasvoilla, sitten hohotti hän vasten
Petterin kasvoja myrkyllisen halveksivaa pilkkanaurua. "Ehkä luulit,
että hän tosiaankin rakasti sinua! Oliko niin? Luulitko, että hän
todella rakasti sinua?" Ja McGivney, Hammett ja Guffey hohottivat
yhteen ääneen, ja Petterin mielestä tämä oli kuin kaikkein alimman
helvetin pääjehujen ivaa. Nämä sanat iskivät silmänräpäyksessä
Petterin ilmalinnan pirstaleiksi. Guffey oli saanut tietää jotakin
Nellistä!

Matkalla Guffeyn konttoriin oli Petteri muistellut Nellin neuvoa:
"Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!" Hän oli aikonut pysyä lujana
kaikesta huolimatta, mutta nyt hänelle selveni silmänräpäyksessä,
että kaikki on menetetty. Miten hänelle oli enää mahdollista pysyä
lujana, kun Nell itsekään ei ollut pysynyt lujana?

Guffey huomasi näiden ajatusten liikehtelemisen Petterin silmistä,
ja hänen pilkkansa muuttui ärjynnäksi. "Vai aijot sinä nyt kertoa
minulle totuuden, häh? No, sattuu nyt niin, ettei sinun tarvitse
kertoa mitään!"

Sitten hän taaskin alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Hänen
raivonsa oli niin suuri, että hänen täytyi kävellä kauvan ennenkuin
tyyntyi. Mutta viimein hän meni työpöytänsä ääreen, ja istuutui,
vetäen auki erään laatikon ja ottaen sieltä paperin. "Näen, että
koetat miettiä jotain uutta valetta kertoaksesi sen minulle", sanoi
hän. Eikä Petteri yrittänytkään sitä kieltää, sillä joka sana, minkä
hän oli sanonut, oli vain lisännyt Guffeyn raivoa. "Samapa se", sanoi
Guffey, "luen sinulle tämän jotta kuulet miten asiat ovat -- ja
myöskin sen, kuinka monenlainen hölmö sinä olet."

Ja hän alkoi lukea kirjettä. Ennenkuin Petteri oli kuullut ensimäisen
lauseen loppuun, tiesi hän jo, että kirje oli Nelliltä, ja samalla
hän myöskin tiesi, että hänen ilmalinnansa on ikuisiksi ajoiksi
hävitetty. Niniveen rauniot eivät olleet niin synkeän toivottomat!

    'Rakas Mr. Guffey', kuului kirje.

    'Olen suruissani, että minun täytyy teidät jättää, mutta
    viisikymmentä tuhatta dollaria on suuri summa rahaa, ja kaikkihan
    joskus kyllästymme työhön ja haluamme lepoa. Tämä kertokoon
    teille, että Ted Crothers on juuri murtautunut Nelse Ackermanin
    kassakaappiin hänen kotonaan, ja meillä on nyt liberty-bondeja
    ja jalokiviä, jotka arvostelemme viideksikymmeneksi tuhanneksi
    dollariksi, ja tiedättehän, että Ted on mainio jalokivien tuntija.

    'Nyt luonnollisestikin keksitte, että olen ollut työssä Mr.
    Ackermanin kotona ja aijotte koettaa saada minut kynsiinne,
    joten lienee parasta kertoa teille miten asiat ovat ja että te
    ette hyödy siitä paljoakaan, että saatte meidät kiinni, sillä
    me satumme tietämään totuuden Goober-jutusta ja kaiken muunkin,
    mitä teidän toimistonne on työskennellyt viime vuoden kuluessa
    American Cityssä. Kysykää Petteri Gudgelta, niin hän ehkä kertoo
    tästä tarkemmin. Me yhdessä Petterin kanssa suunnittelimme
    dynamiittijuonen, mutta ette voi syyttää Petteriä, sillä hän
    teki vain niinkuin minä käskin. Hänellä ei ole kylliksi järkeä
    ollakseen vaarallinen, ja hän on tavallisen hyvä urkkija, jos
    häntä kohtelee hyvin, mutta pitäkää hänet erillään naisista.
    Ja se on helppoa, jollette anna hänelle rahaa, sillä niinkuin
    tiedätte, ei hän ulkonäöltään ole mikään, eivätkä naiset
    välittäisi hänestä vähääkään, jollette maksaisi hänelle liian
    suurta palkkaa.

    'Petteri kertoo teille miten suunnittelimme tuon
    dynamiittijuonen, ja luonnollisestikaan te ette haluaisi
    punikkien tästä tietävän mitään, ja voitte olla varma siitä,
    että jos Ted ja minä vangitaan, niin kyllä keksimme jonkun
    keinon, jolla saamme koko jutun punikkien tiedoksi. Jos pysytte
    alallanne, niin emme sano siitä koskaan sanaakaan, ja teillä
    on mainio dynamiittisalajuoni todistuksineen päivineen, joilla
    voitte tuhota kaikki punikit, jonka voitte laskea tulleen
    maksamaan viisikymmentä tuhatta dollaria -- helppo hinta, kun
    ottaa huomioon, että Nelse Ackerman on maksanut paljoa enemmänkin
    teidän hommistanne eikä teillä ole ollut näyttää puoleksikaan
    näin hyviä tuloksia. Tiedän että suututte kauheasti lukiessanne
    tämän, mutta miettikää asiaa ja pitäkää paita housuissa. Lähetän
    tämän kirjeen lähetin kautta, jotta voitte saada heti käsiinne
    Nelse Ackermanin ja kehottaa häntä olemaan sanomatta sanaakaan
    tästä poliisille, sillä tiedättehän mitä siitä seuraisi -- jos
    nuo lapset saavat tästä vihiä, niin joutuu se heti sanomalehtiin
    ja punikkien tiedoksi, ja siitä olisi paljon haittaa teidän
    salajuonellenne. Ja sitäpaitsi, nyt kun noita punikkeja on
    rääkätty ja Shawn Brady lynkattu, ei olisi teidän mieleistänne,
    että tulisi tiedoksi, että teidän toimistoonne kuuluvat urkkijat
    ovat syypäitä koko dynamiittijuttuun. Ted ja minä tulemme
    pysymään hieman syrjässä, emmekä aijo myydä jalokiviä aivan heti,
    joten kaikki on hyvin.

    Kunnioituksella,

                                                     Edythe.'

    'P.S. Luonnollisestikaan ei ole Petterin syy, että on niin kovin
    'naisten perään', ja hän olisi varmasti uskollisesti palvellut
    teitä, mutta väliin tuli minun kauneuteni!'



LXVII.


Siinä se oli. Kun Petteri oli kuullut tämän kirjeen, käsitti hän,
ettei hänellä ollut enää mitään lisättävää, ja hän sanoi niin.
Hänen painonsa oli äkkiä tullut niin raskaaksi, ettei hän sitä enää
jaksanut kantaa, vaan valui istumaan vieressä olevalle tuolille,
josta lähetteli kurjan rukoilevia silmäyksiä McGivneyhin, Hammettiin
ja Guffeyhin.

Huolimatta suuttumuksestaan oli pääsalapoliisi käytännöllinen mies;
hän ei ilman sitä olisi voinut hoitaa niin tärkeää ja salaista
raitiotrustin haaraa. Ja niinpä hän rupesi puhumaan asiasta. Olisiko
Petteri hyvä ja kertoisi hänelle koko dynamiittisalajuonen alusta
loppuun saakka. Ja Petteri -- myöskin käytännöllinen mies -- oivalsi,
että paras on kertoa pelkkä totuus, eikä salata mitään. Hän kertoi
jutun alusta loppuun ja painosti erikoisesti sitä, että hän ja Nell
olivat ainoat, joilla oli totuudesta aavistustakaan -- paitsi että
luultavasti Nell oli kertonut sen rakastajalleen, Ted Crothersille.
Luultavasti oli Crothers se, joka oli hankkinut dynamiitin. Tästä
seuraavasta keskustelusta ilmeni Petterille, että tämä Ted Crothers
oli kaikkein taitavimpia kassakaapin räjäyttäjiä koko maassa, ja
epäilemättä oli se hän, joka oli keksinyt tämän salaliiton; hän oli
neuvonut Nelliä ja tämä Petteriä askel askeleelta. Äkkiä Petteri
muisti kaikki ne suukkoset, joita Nell oli jaellut hänelle puistossa,
ja hän tunsi häpeän punan kohoutuvan poskilleen. Niin, ei ollut
epäilystäkään siitä, että hän oli hölmö, kun tulivat kysymykseen
naiset!

Petteri alkoi puolustella. Ei se oikeastaan ollut hänen syynsä,
sillä hän oli ollut Nellin pauloissa jo ennen. Kun hän pikkupoikana
oli ollut Jimjambon temppelissä, oli hän ollut silmittömästi
pihkaantunut Nelliin. Nell ei ollut ainoastaan kaunis, hän oli
vielä lisäksi sukkelan nerokas, nerokkain nainen, mitä Petteri oli
koskaan tavannut. McGivney sanoi, että Nell jo silloin pelaili
Petterillä kuin kissa hiirellä, sillä hän oli jo silloin ollut
Guffeyn palveluksessa keräämässä todisteita Kalandran vangitsemiseksi
ja eleuterialaisen exoticismin lopettamiseksi. Hän oli toiminut
paljon muutakin raitiotrustin salapoliisilaitoksen hyväksi jo
silloin, kun Petteri kulki Pericles Priamin kanssa ympäri maata
myyden patenttilääkkeitä. Guffey oli muun muassa käyttänyt Nelliä
viettelemään erään tunnetun työväenjohtajan American Cityssä; hänet
oli "saavutettu" eräässä hotellin yksityishuoneessa Nellin kanssa
kahdenkesken, ja näin oli selkäranka katkaistu yhdeltä suurimmista
lakoista kaupungin historiassa.

Petteri havaitsi, että hänellähän on tässä mainio puolustusperuste.
Luonnollisesti oli tuollainen nainen erittäin vaarallinen hänelle!
Oli Guffeyn oma syy, että hän palkkasi tuollaista väkeä, eikä pitänyt
heitä aisoissa! Yht'äkkiä Petteri äkkäsi, että tietysti oli Nell
saanut vihiä siitä, että hän menee Hotel de Sotoon tapaamaan nuorta
Lackmania, ja hän oli mennyt sinne pelkästään sen vuoksi, että saisi
Petterin pauloihinsa taaskin. Kun McGivney sanoi, että se voi olla
hyvinkin mahdollista, alkoi Petteri puolustaida vieläkin kiihkeämmin.
Hän oli ollut hölmö, luonnollisesti, suurin hölmö, mitä ajatella
voi, eikä hänellä ollut sanomista sen puolustukseksi mitään; mutta
nyt hän oli oppinut läksynsä ja oppinut sen perinpohjin. Hän ei tule
enää katsahtamaankaan naisiin, ja jos Mr. Guffey antaisi tämän kerran
anteeksi --.

Guffey tietysti haukkui häntä. Hän ei aijo pitää tuollaista
puuropäätä kymmentä mailia lähempänä konttoriaan! Mutta Petteri
rukoili vain vieläkin nöyremmin. Hän tunsi punikit tarkoin, ja
mistä löytäisi Mr. Guffey toisen hänen veroisensa siinä suhteessa?
Kaikki punikit luottivat häneen -- katsokaa vain näitäkin siteitä.
Ja hän oli juuri saanut yhden punasen laakeriseppeleen lisää -- hän
oli käynyt tapaamassa Mrs. Goddia, ja Mr. Godd oli potkinut häntä
housujen takapuoleen, ja hän tulee kertomaan tämän punikeille ja
luonnollisesti he yhtyvät hänen kanssaan salaliittoon Mr. Goddia
vastaan. Ja eikö Mr. Guffey ollut tyytyväinen juttuun ja todisteihin
McCormickia ja muita I.W.W.-läisiä vastaan? Ja kun asiat olivat jo
näin pitkällä, niin eivät suinkaan viranomaiset voi jättää tuota
juttua sikseen! Ei tarvitse muuta kuin vain selittää asia perinpohjin
Mr. Ackermanille --.

Petteri huomasi liian myöhään, että tuo oli onneton lause. Guffey
oli heti jaloillaan, raivoten edestakaisin huoneessa ja kutsuen
Petteriä kaikkien karjapihan elukkain nimillä, ja samalla ilmottaen,
että hän on jo käynyt puhuttelemassa Mr. Ackermania, ja että Mr.
Ackerman ei ollut halukas ottamaan tyyneesti vastaan tiedon siitä,
että salapoliisilaitos, jonka hän rahastaa ja jonka tarkotuksena
on suojella häntä, oli ollut välineenä hankkimaan sisäänpääsyn
hänen kotiinsa kahdelle roistolle, jotka olivat räjäyttäneet hänen
kassakaappinsa ja menneet menojaan, mukanaan jalokiviä, jotka he
arvostelivat viidenkymmenen tuhannen dollarin arvoisiksi, mutta
joiden Mr. Ackerman sanoo maksaneen kahdeksankymmentä viisi
tuhatta. Guffey suvaitsi vielä ilmottaa Petterille, että hän saa
kiittää onneaan siitä, ettei Guffey heitä häntä "rotkoon" elämänsä
loppuajaksi tai revi häntä kappaleiksi tuuma tuumalta. Mutta
sen sijaan oli hänen nyt heti lähdettävä Guffeyn konttorista ja
laitettava itsensä helvettiin suorinta tietä, minkä löytää. "Mene!"
sanoi Guffey. "Kuuletko, ala laputella!"

Ja Petteri nousi seisaalleen ja lähti epäröiden ovea kohti. Hän
mietti mielessään: "Uhkaisinkohan niitä? Sanonko, että menen
punikkien luo ja kerron kaiken, mitä tiedän?" Ei, ei hän uskalla;
pieninkin viittaus tuosta laittaisi hänet varmasti rotkoon! Mutta
miten oli mahdollista, että Guffey uskalsi antaa hänen mennä --
eikö hän uskonut Petterin menevän kielimään? Jaa, mutta ehkä Guffey
paraikaa miettiikin, että Petteri voi mennä vihassaan suoraan
punikkien luo ja kertoa totuuden, ja silloin olisi kaikki mennyttä.
Ei, ei varmaankaan Guffey anna näin käydä! Petteri käveli hyvin
hitaasti ovelle, avasi sen vastahakoisesti ja seisoi ovella pidellen
kiinni ovesta niinkuin hän olisi ollut liian heikko pysymään
pystyssä; hän odotti -- odotti --.

Ja niinpä tietenkin! "Älä mene, senkin hölmö!" sanoi Guffey. Ja
Petteri kääntyi takaisin ovelta, mennen pääsalapoliisia kohti kädet
ojennettuina alamaisen tavoin; jos Petteri olisi ollut jossakin
itämailla, olisi hän laskeutunut polvilleen ja lyönyt otsansa kolme
kertaa tomuun. "Hyvä Mr. Guffey", makeili hän. "Antakaa minulle
anteeksi -- tämä kerta!"

"Jos annan sinulle toimesi jälleen, tuletko tekemään niinkuin minä
tahdon, etkä niinkuin itse tahdot?" räyhäsi Guffey.

"Kyllä, kyllä, Mr. Guffey.

"Etkö enää tee muita tekopelejä kuin minun suunnittelemiani?"

"En, en, Mr. Guffey."

"Hyvä, annan sitten sinulle anteeksi, vielä. Mutta, jumalauta, jos
huomaan, että edes isket silmää kenellekään naiselle, revin hampaat
suustasi!"

Petterin sydän sykähti helpotuksesta? "Oi, kiitos, kiitos, Mr.
Guffey!"

"Saat kaksikymmentä dollaria viikossa, että senttiäkään enempää",
sanoi Guffey. "Olet kyllä enemmän arvoinen, mutta sinuun ei voi
luottaa, kun sinulla on rahaa, ja minulle on yhdentekevää, myönnytkö
näihin ehtoihin vai et."

"Se on kaikinpuolin hyvä, Mr. Guffey", sanoi Petteri.



LXVIII.


Siinä oli Petteri Gudgen "korkeamman elämän" loppu. Hän ei enää
liikuskellut Olympian vuoren taivaallisissa piireissä. Hän ei
enää koskaan nähnyt Mr. Ackermanin kiinalaisia palvelijoita tai
Mrs. Goddin ranskalaista kamarineitsyttä. Hänelle eivät enää
koskaan hymyilleet nuo Hotel de Soton kaksisataa kaksikymmentä
neljä poika-enkelin päätä. Petteri söi ateriansa istuen jakkaralla
voileipä-ravintoloissa, hän oli todellakin köyhälistöläinen, "Jimmie
Higgins" osansa mukaisesti. Hän luopui haaveistaan loistavasta
ja työttömästä tulevaisuudestaan ja ryhtyi kovaan jokapäiväiseen
työhönsä -- tunkeutui agitaatorien tuttavuuteen, kulki heidän
kodeissaan ja piti silmällä heidän toimiaan, pimittäen kappaleita
heidän levittämästään kirjallisuudesta, varastellen heidän kirjeitään
ja osoteluetteloitaan ja muistikirjojaan ja vieden kaikki nämä
American hotelliin huoneeseen 427.

Nämä olivat toiminnan aikoja. Huolimatta pieksäjäisistä, murhista ja
vangitsemisista -- tai ehkä juuri näistä johtuen -- oli radikaalinen
liike kiehumapisteessä. I.W.W.-läiset olivat järjestyneet salaa ja
kokoilivat puolustusrahastoa vangituille tovereilleen; myöskin
kaikenkarvaiset sosialistit, punaset, vaaleanpunaset ja "keltaset",
olivat täydessä työssä eivätkä työläiset yleensä olleet vielä
heittäneet agiteeraustaan Goober-juttuun nähden. Nyt he paraikaa
toimivat kahta hurjemmin, sillä Mrs. Gooberin elämä oli kysymyksessä
oikeustuvassa. Kaukana Venäjällä oli joukko anarkisteja pannut
toimeen mielenosotuksia Amerikan lähetystötalon edessä sen takia,
että Amerikassa oli väärinkäytetty oikeutta erästä miestä vastaan,
jonka nimi oli "Guba". Näin ainakin seisoi niissä sähkösanomissa,
joita sieltä tuli, ja koko maan uutistoimistot olivat onnistuneet
pitämään Goober-jutun niin salassa, että New Yorkin sanomalehtien
toimittajat erehtyivät julkasemaan nimen tuollaisena josta radikaalit
yli koko maan kohottivat viiltävän ivanaurun ja sanoivat, että siitä
nyt näette, paljonko kapitalistilehdet välittävät työläisistä!

Kaikkein äärimmäisillä punikeilla näyttivät asiat olevan hallussaan
Venäjällä. Myöhään syksyllä he kumosivat Venäjän hallituksen, ottivat
vallan käsiinsä ja alkoivat hieroa rauhaa Saksan kanssa; joka seikka
pani liittolaismaat pelottavaan pulaan ja sai yleiseen käytäntöön
aivan uuden sanan, tuon kauhistuttavan "bolshevikin." Tämän jälkeen,
jos mies esitti jäätä kulettavien autojen kunnallisomaisuudeksi
hankkimista, niin hän vaikeni äkkiä, jos hänelle karjasi:
"Bolsheviki!"

Mutta tämän maan äärimmäiset punikit vastasivat tähän yllättävällä
tavalla -- ne ottivat itse käytäntöön tuon nimityksen ja kantoivat
sitä kunniamerkkinä. American Cityn sosialistiosasto hyväksyi
kiihkeän innostusmyrskyn vallitessa päätöslauselman, jossa osaston
nimi muutettiin "bolshevikiosastoksi", ja "vasemmistolaiset" olivat
määräävinä jonkun aikaa. Tämän siiven johtajana oli puolueen
äänenkannattajan, "Clarionin", toimittaja Herbert Ashton, joka oli
laiha ja kalpea sanomalehtimies ja uskomattoman katkera puheissaan ja
kirjotuksissaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt koko elämänsä tutkimaan
kansainvälisen kapitalin metkuja, eikä hänelle näistä kysymyksistä
voinut tehdä väitettä, ettei hänellä olisi ollut kerrassaan musertava
vastaus valmiina. Hän käsitteli sotaa Suur-Britannian vanhan ja
vakiintuneen kommersialismin ja Saksan uudemman ja hyökkäilevän
kommersialismin välillä.

Ashton käsitteli sotakiihkoilijain väitettä aivan samoin kuin
rottakoira käsittelee rottaa. Vai oli tämä sota kansanvallan hyväksi!
Pariisin pankkiirit olivat viimeiset kaksikymmentä vuotta rahastaneet
Venäjän tsaareja, ja nämä olivat lähettäneet tuhansia maanpakolaisia
Siperiaan, tehdäksensä maailman turvalliseksi kansanvallalle!
Suur-Britannia oli myöskin ennenkin käynyt sotaa kansanvallan
hyväksi -- ensin Irlannissa, sitten Intiassa ja Egyptissä ja lopuksi
Whitechapelin köyhäinkorttelissa! Ei, sanoi Ashton, työläisille ei
enää voida syöttää tuollaista pötyä. Wall-kadun pankkiirit olivat
lainanneet muutamia biljoonia liittolaismaiden pankkiireille, ja nyt
usutettiin Amerikan kansaa tekemään maailma turvalliseksi noille
lainoille!

Petteri oli kehottanut McGivneytä tekemään lopun tällaisesta
agitatsionista, ja nyt kertoi tuo rotannaamainen mies, että
toiminnan hetki oli tullut. Oli aijottu pitää suuri joukkokokous
bolshevikien vallankumouksen juhlimiseksi, ja McGivney neuvoi
Petteriä pysymään syrjässä tuossa kokouksessa, sillä siellä voivat
kapulat heilua. Petteri otti takinkauluksestaan punanappinsa ja
meni parvekkeelle siellä olevien sekaan. Hän huomasi, että useita
"kapula-jusseja" oli siroteltu sinne tänne väkijoukkoon ja hän
myöskin näki poliisipäällikön ja kaupungin salapoliisilaitoksen
päämiehen. Kun Herbert Ashton oli päässyt saarnansa puoliväliin, meni
poliisipäällikkö puhujalavalle ja vangitsi hänet, ja parikymmentä
poliisimiestä asettui vangin ja kirkuvan väkijoukon väliin.

Yhteensä vangittiin seitsemän henkilöä; ja kun huomattiin kuinka
suurta mieltymystä sanomalehdistö osotti tälle toimenpiteelle,
päätettiin mennä vieläkin pitemmälle. Kymmenkunnan Guffeyn miestä
ja samanverran piirisyyttäjän kätyreitä hyökkäsi Ashtonin lehden,
"Clarionin", painoon -- toimittajat potkittiin alas rappusia tai
heitettiin ikkunoista ulos, kirjotuskoneet ja painokoneet särettiin,
tilaajaluettelo vietiin pois ja pari tonnia "kirjallisuutta"
poltettiin takapihalla. Myöskin "tarkastettiin bolsheviki-osasto" ja
sen toimeenpanevan komitean seitsemän jäsentä vangittiin. Tuomari
määräsi jokaiselle takaussummaksi kaksikymmentä viisi tuhatta
dollaria, ja viikon kuluessa sen jälkeen tuli Guffeyn konttoriin joka
päivä American City "Timesin" toimituksesta mies, jolle Guffey antoi
tukun aiheita, jotka Petteri oli valmistellut ja joissa osotettiin
selvästi, että sosialistien ohjelma merkitsee terrorismia ja murhia.

Melkein joka päivä teki Petteri nykyään tuollaisia palveluksia
maalleen. Hän sai tietoonsa, missä I.W.W.-läisillä oli kätkettynä
painokone, jolla he painoivat lentolehtisiä ja kiertokirjeitä.
Tämä paikka "tarkastettiin" ja puhumattakaan painokoneen
takavarikoimisesta, saatiin puolisen tusinaa agitaattoria taaskin
linnaan. Nämä miehet tekivät nälkälakon, koettaen tappaa itseään
nälkään vastalauseeksi kärsimiään pieksämisiä vastaan; ja jotkut
hysteeriset naiset kokoontuivat Ada Ruthin kotona, laativat
kiertokirjeen vastalauseineen, ja Petteri piti silmällä tämän
kiertokirjeen postittamista, joten se otettiin takavarikkoon
postissa, ja niin taaskin tehtiin tyhjäksi salaliitto. Nyt olikin
useita miehiä työssä postikonttorissa, ja heidän yksinomaisena
työnään oli agitaattorien postin avaaminen salaa; ja silloin tällöin
annettiin määräys, että sellaisille henkilöille, joiden mielipiteet
eivät olleet "terveet", ei saanut välittää postia.

Postihallitus myöskin peruutti "Clarionin" toisen luokan
postioikeuden ja myöhemmin estettiin sen lähetys postitse kokonaan.
Silloin pari "toveria", joilla oli auto, ottivat levittääkseen lehteä
lähikaupunkeihin; ja Petteri lähetettiin hieromaan näiden miesten
tuttavuutta, joka onnistuikin niin, että pari Guffeyn miestä yöllä
salaa "korjasi" toisen näistä autoista niin hyvään kuntoon, että
ohjauslaite meni epäkuntoon ja ajuri oli vähällä menettää henkensä.
Ja taaskin oli yksi salaliitto tehty tyhjäksi!



LXIX.


Petteri oli nyt hyvällä tuulella, sillä viranomaiset olivat
heränneet toimimaan, ja kun hän toi heille uusia tietoja, näki hän
mielihyväkseen, että niiden mukaan toimittiin. Se nähtävästi oli
hallituksen miesten ja piirisyyttäjän viraston toimintaa, mutta
Petteri tiesi, että hän ja muut Guffeyn miehet olivat todella ne,
jotka kulissien takaa ohjasivat tätä toimintaa. Guffeyllä oli rahaa,
hän teki työtä niille, jotka todella hallitsivat American Cityä;
Guffey oli määrääjä. Ja samoin oli laita ympäri maan; punikkeja
hävittivät kauppakamarien, tehtailijain ja kauppiasten liittojen
ja sellaisilla salanimillä kuin "Amerikan kehitysliitto" käypien
järjestöjen salaiset asiamiehet.

He menettelivät täydelleen mielivaltaisesti, sillä maa oli sodassa
ja sotakiihko riehui kuin kulovalkea kaikkialla. Ei tarvinnut muuta
kuin nimittää miestä saksalaismieliseksi tai bolshevikiksi -- jos
oli kylliksi kiihtynyt tehdessään tämän -- niin pian sai kokoon
roskajoukon, joka meni miehen kotiin ja ruoski hänet, tai tervasi ja
höyhensi, tai tappoi. Vuosikausia olivat suurliikemiehet vihanneet
agitaattoreita, ja nyt vihdoinkin oli heidän aikansa tullut;
jokaisessa kaupungissa, jokaisessa tehtaassa, myllyssä ja kaivoksessa
oli joku Petteri Gudge työssä, joku "valkosten" "Jimmie Higgins"
urkkimassa ja "sokaroimassa" punikkien "Jimmie Higginsiä." Kaikkialla
oli Guffeytä ja McGivneytä johtamassa näitä töitä, nuija-junkkareita
ja pyssymiehiä, joilla oli apulais-sheriffin merkkejä takin
sisäpuolessa ja paljon muitakin merkkejä, jotka antoivat heille
rajattoman vallan puolustaa maata pettureita vastaan.

Harjotusleireillä oli kolme tai neljä miljoonaa miestä, ja joka
viikko lähti itärannikon satamista suuria laivastoja viemään
sotilaita "siellä kaukana" oleville taistelukentille. "Siellä
kaukana" oli paikka, johon meni biljoonien dollareiden arvot
ammukkeita ja sotatarpeita, ynnä myöskin koko maan isänmaalliset ja
muut tunneryöpyt. Petteri luki lisää toimituskirjotuksia ja saarnoja
ja puheita, ja hän oli ylpeä ja iloinen, tietäen tekevänsä osansa
tästä suuresta seikkailusta. Kun hän luki, että maan suurimmat
teollisuuskapteenit vaativat palveluksestaan hallitukselta vain
yhden dollarin vuodessa, niin mitä valittamista on hänellä, joka
saa kaksikymmentä dollaria jok'ainoa viikko! Kun jotkut punikit
puheissaan ja tuossa "kirjallisuudessa" sanoivat, että nämä
teollisuuskapteenit olivat semmoisten yhtiöiden johtajia, jotka
häikäilemättä nylkivät hallitusta ja tekivät kolmesta kymmeneen
kertaan enemmän voittoa kuin koskaan ennen -- silloin Petteri heti
tiesi, että hän nyt kuuntelee kaikkein vaarallisinta bolshevikia;
hän antoi miehen nimen McGivneylle ja McGivney nykäsi jostakin
näkymättömästä nuorasta, ja mies sai äkkiä potkun työpaikastaan --
tai ehkä häntä vastaan nosti kaupungin terveyslautakunta syytöksen
siitä, että oli jättänyt solkkuastian hetkeksi kannetta!

Itsepintaisen agitatsionin perästä olivat punikit onnistuneet saada
tuomarin päästämään McCormickin ja muut salaliittolaiset vapaaksi
viidenkymmenen tuhannen dollarin takuulla päätä kohti. Se harmitti
Petteriä tavattomasti, sillä olihan aivan selvää että kun joku
punikki vangittiin, pitivät muut punikit häntä marttyyrinä ja hän
kohoutui huomattuun asemaan, mutta jos hänet sitten päästettiin
vapaaksi, oli hänen agitatsioninsa ja puheensa kymmenen kertaa
tehokkaampaa. Agitaattorit pitäisi joko pitää vankilassa koko ikänsä,
tai sitten antaa niiden tykkänään olla rauhassa. Mutta tuomarit
eivät käsittäneet tätä -- niiden päät olivat täynnä kaikellaista
lakitöskää, ja ne olivat antaneet Andrewsin ja muiden punikkien
lakimiesten vetää itseään nenästä. Herbert Ashton ja hänen toverinsa
myöskin pääsivät vapaiksi takuulla, ja "Clarionia" julkaistiin yhä ja
myytiin kaduilla aivan avoimesti. Vaikka se ei enää uskaltanutkaan
vastustaa sotaa avoimesti, julkaisi se kaikki tietoonsa saamat
epäkohteliaat seikat tuosta "jättiläis-kauppahuoneesta", jota
kutsuttiin Suurbritannian hallitukseksi, ja myöskin "ranskalaisista
pankkiireista" ja "italialaisista imperialisteista". Se vaati
kansanvaltaa Irlannille, Egyptille ja Intialle, ja häpeemättä
puolusti bolshevikeja, noita saksalaismielisiä juonittelijoita ja
naisten yhteiskunnallistuttajia.

Petteri keräili lisää todisteita "Clarionin" joukkoa ja I.W.W.-läisiä
vastaan. Pian sitten hän luki sen hyvän uutisen, että hallitusmiehet
olivat vanginneet pari sataa I.W.W. liiton johtajaa ympäri maata
ja myöskin sosialistipuolueen toimeenpanevan komitean jäsenet ja
nämä tullaan asettamaan syytteeseen salaliittoutumisesta. Sitten
tuli McCormickin ja Hendersonin ja noiden toisten oikeusjuttu, ja
Petteri luki eräänä aamuna "Timesistä" etusivulta uutisen, joka sai
hänet hämmästymään. Joe Angell, yksi dynamiittijuonen johtajista,
oli tunnustanut ja todisti syyttäjien puolesta! Hän oli kertonut
piirisyyttäjälle, ei ainoastaan oman osansa juonesta räjäyttää
ilmaan Nelse Ackermanin talo, vaan myöskin minkä osan tuosta
salaliitosta jokainen toinen syytetyistä oli tehnyt -- hän selitti
tarkkaan, miten dynamiitti oli hankittu, ja nimitti kaikkien niiden
johtavimpien kansalaisten nimet, jotka olisivat tulleet saamaan
saman kohtalon kun Nelse Ackerman! Petteri luki edelleen henkeään
pidättäen ihmetyksestä, ja kun hän oli päässyt loppuun, kierieli hän
vuoteellaan ja nauroi ääneensä. Peijakas, miten kierää! Petteri oli
laatinut tekopelin Guffeyn kätyrille, eikä Guffey tietenkään voinut
antaa miehensä mennä vankilaan, joten asia oli järjestetty niin,
että hän "tunnustaa" ja todistaa syyttäjien puolesta sekä palkaksi
toveriensa pettämisestä pääsee vapaaksi!

Oikeusistuinten ohjelmistot olivat täynnä "vakooja"-juttuja; pappeja
vastaan, jotka olivat koettaneet saarnoissaan puhua rauhanaatteen
hyväksi; työväenmiehiä vastaan, jotka elivät koettaneet tehdä
lakkoja; asevelvollisuusvastaisen liiton jäseniä ja heidän
opetuslapsiaan, asevelvollisuuden karkkojia ja väistelijöitä
vastaan; anarkisteja ja sosialisteja ja kveekareita, I.W.W.-läisiä,
kommunisteja ja "russelilaisia" vastaan. Useita juttuja oli esillä
samalla kertaa, ja melkein jokaisessa olivat Petterin sormet
mukana. Petterin oli väliin saatava joku todistuskappale, väliin
otettava selvä jostakin valamiesehdokkaasta, väliin suunniteltava ja
toimeenpantava joku sievä tekopeli puolustajien todistajia vastaan.
Petteri piti jokaista eri juttua persoonakohtaisena asianaan, ja
jokaista syylliseksi julistamista persoonallisena voittonaan. Ja
kun syytetyt aina julistettiin syyllisiksi, alkoivat Petterin
isänmaalliset tunteet uudelleen riehua, ja muisto Nell Doolinista ja
Ted Crothersista häipyi unohduksiin. Kun McCormick ja hänen mukanaan
muut salaliittolaiset tuomittiin, jokainen kahdeksikymmeneksi
vuodeksi vankilaan, ajatteli Petteri että hän oli sovittanut
kaikki syntinsä, ja hän rohkeni ujosti huomauttaa McGivneylle että
elinkustannukset kohosivat yhtämittaa ja että hän oli jo kuusi
kuukautta pitänyt lupauksensa ettei edes iske silmää kenellekään
naiselle. McGivney sanoi että sama kai se on, voihan Petterin palkan
korottaa kolmeenkymmeneen dollariin viikossa.

LXX.

Luonnollisestikaan ei Petterin lause McGivneylle ollut kirjaimelleen
totta. Hän oli iskenyt silmää useammallekin naiselle, mutta pahaksi
onneksi ei kukaan ollut iskenyt takasin. Ensin oli hän lähestynyt
Miriam Yankovichia, joka oli pulleahko eikä pahannäkönen; mutta
Miriamin ajatukset olivat tykkänään McCormickin luona vankilassa;
ja sitten, jälkeen käsikähmänsä Ogdenin kanssa, oli hänen mentävä
sairaalaan, eikä Petteri halunnut olla tekemisissä vaivaisen naisen
kanssa. Hän koetti lähennellä yhtä ja toista punikki-tyttöä ja nämä
näyttivät pitävän hänestä; he kohtelivat häntä hyvänä toverina,
mutta syystä tai toisesta eivät he olleet tietävinäänkään McGivneyn
kertomasta "vapaarakkaudesta." Ja Petteri päätti hakea itselleen
heilan, joka ei ole punikki. Se antaisi hänelle vaihtelua silloin
tällöin, ja olisihan se hiton hauskaa. Punikeilla oli harvoin hauskaa
-- heidän käsityksensä seikkailusta oli sulkeutua johonkin huoneeseen
ja laulaa Kansainvälinen tai Punalippu kuiskaamalla, etteivät
poliisit kuulisi heitä.

Oli lauvantai-iltapäivä, ja Petteri meni erään sosialistin
omistamaan vaatekauppaan ja osti uuden puvun ja hatun velaksi.
Sitten hän meni kadulle ja näki sievän pikkusen tytön menevän
liikkuvakuva-teatteriin, hän seurasi perässä, tutustui tyttöön
ja he söivät illallista yhdessä. Hän oli Petterin mielestä
"hienosti puettu" ja Petteri kuuli että hän tekee työtä eräässä
kynsienpuhdistuspajassa. Hänen käsityksensä hauskan pidosta oli
samaa maata kuin Petterinkin, ja Petteriltä menivät kaikki rahansa
tuona lauvantai-iltana ja hän päätti että heti kun hän saa tietoonsa
jotakin erikoista punikeista, vaatii hän McGivneyltä neljäkymmentä
dollaria viikossa.

Seuraava päivä oli pääsiäissunnuntai ja he kohtasivat toisensa
tilauksen mukaan. He kävelivät Park Avenueta pitkin, joka oli
American Cityn ylimystön katu ja "pääsiäisparaatin" paikka. Oli
sota-aika ja useissa taloissa oli lippuja ja useat miehistä
sotilaspuvussa ja useat saarnoista käsittelivät sotaa. Kristus, näin
saarnattiin, oli noussut taaskin tekemään maailman turvalliseksi
kansanvallalle ja antamaan itsemääräämisoikeuden kaikelle kansalle.
Petterillä ja Miss Frisbiellä oli päällään parhaat vaatteensa ja
he katselivat "pääsiäisparaattia", ja Miss Frisbie tarkasteli
naisten pukimia ja maalaustaidetta sekä kuunteli palasia heidän
keskusteluistaan, joita sitten kuiskutteli Petterille korvaan, josta
Petteri oivalsi olevansa jälleen ainakin hyvin lähellä Olympian
vuorta.

He menivät erääseen Park Avenuen hienoista kirkoista; sitä kutsuttiin
Jumalallisen Sääliväisyyden Kirkoksi; ja se oli sangen "ylhäinen"
kynttelineen ja pyhine savuineen -- vaikkakaan ei selvästi voinut
erottaa pyhän savun hajua tällä kerralla kukkien ja naisten lemusta.
Petteri ystävineen kuletettiin yhteen nahkapäällystetyistä penkeistä,
ja he kuuntelivat kuuluisan saarnamiehen, pastori de Willoughby
Stotterbridgen esittävän yhden noista kuuluisista isänmaallisista
saarnoistaan, joita julkaistiin melkein joka maanantaiaamu
"Timesissä." Pastori de Willoughby Stotterbridge oli ottanut
saarnansa tekstin vanhasta testamentista, ja siinä puhuttiin herran
vihollisten hävittämisestä, ja hän ylisti amerikalaisten aseiden
voittoja ja amerikalaisten ammukkeiden verratonta etevämmyyttä. Hän
tuomitsi bolshevikit ja muut petturit ja hän kehotti tukahduttamaan
heidät aivan heti. Hän ei sanonut että hän itse oli ollut mukana,
kun I.W.W.-läisiä ruoskittiin ja kun sosialistien painokoneet
lyötiin rikki, mutta hän antoi selvästi ymmärtää että hän olisi
halunnut olla, ja Petterin rintaa röyhisti juhlallinen ylpeys. Olihan
jotakin erikoista tietää palvelevansa maataan ja auttavansa vanhaa
lippua liehumaan; mutta kuinka paljon enemmän oli tietää että oli
pestautunut kaikkivaltiaan palvelukseen, että taivas ja sen asukkaat
olivat samalla puolella, ja että kaikki, mitä hän teki, sai herran
voidellun siunauksen, joka voideltu nimittäin, puhui kaikkivaltijaan
pyhässä temppelissä keskellä värillisiä ikkunoita, kirkkaasti palavia
kynttilöitä, herpaannuttavan hyvässä hajussa, joka lähti pyhästä
savusta, kukista ja Olympian vuoren ohkasesti puettujen ja hienojen
naisten moninaisista tuoksuista. Tämähän kyllä on jumaltarustojen
sekottamista, mutta Petterin kasvatus oli tullut laiminlyödyksi
hänen nuoruudessaan, eikä Petteriä voi moittia siitä, että hän piti
maailman mahtavia sinä, mitä he olivat ja uskoi, mitä he opettivat.

Valkopukuinen kuoro marssi ulos ja soitto, "Eteenpäin kristityt
sotilaat", heikkeni olemattomiin ja Petteri heiloineen kävi ulos
jumalallisen säälin kirkosta ja käveli vielä kadulla hetkisen, ja kun
he olivat täyttäneet sieramensa herras-narrimaisuuden sulotuoksuilla,
menivät he puistoon, jossa oli oikein mukavia paikkoja nuorille
pareille, joilla on tai aikoo olla "välejä." Mutta surkeus!
Kohtalo, joka oli aina Petteriä peitonnut rakkausseikkailuissa,
oli valmistanut täksi aamupäiväksi erittäin julman metkun. Puiston
portilla sattui niin luonnottoman hullusti, että Petteri tapasi
toveri Schnitzelmanin, pienen lihavan teurastajan, joka kuului
American Cityn "bolsheviki-osastoon." Petteri koetti katsoa muualle
ja kiiruhtaa ohitse, mutta toveri Schnitzelman ei ollut samaa mieltä.
Hän kiiruhti kohti pullea käsi ojennettuna ja korviin asti ulottuva
hymy punakalla naamallaan. "Ah, toveri Gudge!" huusi hän hirveästi
murtaen englanninkieltä. "Miten jaksatte tänä aamuna?"

"Kiitos, hyvin", sanoi Petteri kylmästi ja koetti rientää eteenpäin.

Mutta toveri Schnitzelman ei päästänyt Petterin kättä. "Jahah! Olette
katsellut tuota pääsiäisparaattia!" sanoi hän. "Mitä te sanotte, häh,
jos kokoisimme kaikki palkkaorjat katsomaan tuota paraattia, niin
tekisimme niistä bolshevikeja pian, häh, toveri Gudge?"

"Eiköhän", sanoi Petteri jäätävän kylmästi.

"Me osottaisimme heille, minne ne rahat menevät -- häh, toveri
Gudge?" Ja toveri Schnitzelmania nauratti, ja Petteri sanoi nopeasti:
"No, hyvästi", ja esittämättä lemmittyään hän sieppasi tätä
käsivarresta ja riensi pois.

Mutta vahinko oli jo tapahtunut! He kävelivät minuutin tai
kaksi merkitsevän hiljaisuuden vallitessa. Sitten äkkiä tuo
kynsienpuhdistaja pysähtyi ja kääntyi Petteriä päin. "Mr. Gudge",
kysyi hän, "mitä tämä merkitsee?"

Ja Petteri ei tietystikään voinut vastata. Hän ei uskaltanut katsoa
äskeisen heilansa leimahteleviin silmiin, vaan seisoi kaivaen
kenkänsä kärkeä hiekkaan. "Haluan tietää, mitä se merkitsee", intti
tyttö. "Oletteko te noita punikkeja?"

Mitä voi Petteri-parka sanoa? Miten voisi hän selittää tuttavuutensa
tuon saksalaisen ulkonäön ja saksalaisen murteen kanssa?

Tyttö polki jalkaansa kärsimättömän vihasesti. "Vai olette te
punikki! Saksalainen petturi! Kavaltaja, vakooja!"

Petteri oli avuton ja hämillään ja häntä harmitti. "Miss Frisbie",
yritti hän, "en voi kertoa --"

"Miksi ette voi kertoa. Miksi ei kuka tahansa rehellinen mies voisi
kertoa?"

"Mut-mutta -- en ole mitä luulette -- se ei ole totta! Mi-minä--" Oli
jo Petterin kielellä sanoa: "Olen patriootti! Olen sadan prosentin
amerikalainen ja suojelen maatani noita pettureita vastaan!" Mutta
ammatti-ylpeys esti, ja pikkunen kynsienpuhdistaja polki jalkaa ja
silmät salamoivat.

"Ja uskallatte tunkeutua tuttavuuteeni! Uskallatte viedä minut
kirkkoon! Jos näkisin poliisin, niin joutuisitte linnaan!" Ja
hän koetti katsellakin poliisia! Mutta onhan yleisesti tunnettua
että kun etsii poliisia, niin sitä ei koskaan löydä ja niin Miss
Frisbie poikasi jalkaansa taaskin ja sähähti Petterille vasten
naamaa: "Hyvästi, toveri Gudge!" Paino, jonka hän asetti sanalle
"toveri", olisi jäätänyt kaikkein tulisimmankin punikin sielun, ja
hän heilautti hameitaan kääntyessään menemään, ja Petteri seisoi
katsellen surullisena hänen pikkusia ranskalaisia kengänkantojaan,
jotka tärskähtelivät maahan, jotta sora pirisi. Kun kengänkantoja
ei enää näkynyt, etsi Petteri lähimmän penkin ja istuutui, peittäen
kasvonsa käsiinsä. Oliko missään maailmassa toista miestä, jolla oli
noin hirveän huono naisonni?



LXXI.


Nämä olivat koko maailmaa tärisyttäviä päiviä, jolloin ihmiset
ostivat monta sanomalehteä päivässä ja ihmisjoukkoja kerääntyi
suurien kaduilla olevien karttojen ääreen katsellen niillä olevia
pikku lippusia ja miettien, pääsevätkö saksalaiset Pariisiin,
pääsevätkö he Englannin kanaalille ja lopettavat Ranskan
mahdollisuudet käydä sotaa? Ja sitten äkkiä amerikalaiset antoivat
ensimäisen iskunsa ja heittivät saksalaiset takasin Chateau
Thierryssä, ja koko Amerika kohosi varpailleen ja voitonvarmana
kiljui.

Olisi luullut tämän olevan huonon ajan tehdä rauhanaate-agitatsionia;
mutta asevelvollisuusvastaisen liiton jäsenillä oli niin vähän
harkitsemiskykyä, että he juuri tällöin julkaisivat lentolehtisen,
jossa selostettiin omantunnon syistä sotapalveluksesta
kieltäytyneiden rääkkäystä sotilasvankiloissa ja harjoitusleireillä!
Petteri oli toiminut tässä järjestössä alusta alkaen ja hänen oli
onnistunut sisällyttää lentolehtiseen erään lauseen, jonka McGivney
oli ehdottanut. Liittohallitus otti lentolehtisen takavarikkoon
ja liiton jäsenet vangittiin, niiden muassa pikku Ada Ruth, Sadie
Todd ja Donald Gordon. Sadie Todd säälitti Petteriä, huolimatta
siitä, että tämä oli haukkunut häntä. Ada Ruth ei paljoakaan
häntä säälittänyt, sillä olihan silminnähtävää että Ada oli sokea
kiihkoilija, joka ehdoin tahdoin haki rettelöitä. Ja jollei Donald
Gordon ollut oppinut läksyään tuosta pieksämisestä, niin ei hän
voinut syyttää ketään muuta kuin itseään.

Koska Petteri oli tämän asevelvollisuusvastaisen liiton jäsen, niin
oli hän pysyvinään piilossa ja piti yllä pientä ilveilyä Ada Ruthin
serkun kanssa; hän oli englantilainen nainen ja piilotteli Petteriä
kotonaan maalla. Petterillä oli sangen epämukava neljännestunti,
kun Donald Gordon päästettiin vapaaksi takuuta vastaan, sillä tuo
kveekari-poika intti että tuo samainen lause, joka heidät kaikki
oli pulaan saattanut, oli ollut poispyyhittynä, kun hän antoi
käsikirjoituksen Petterille painoon vietäväksi. Petteri intti että
Donald on väärässä, ja nähtävästi onnistui hänen uskotella toiset
jäsenet, ja kun kaikki olivat päässeet vapaiksi takuulla, tuli
hänkin esille piilopaikastaan ja otti osaa pariin yksityisasunnoissa
pidettyyn vastalausekokoukseen.

Sitten alkoi uusi seikkailu, joka oli ehkä kaikkein hämmästyttävin.
Sen toisena osanottajana oli ihan uusi tyttö, ja sen alku tapahtui
Ada Ruthin kotona, jonne muutamia kaikkein huomatuimpia rauhanaatteen
kannattajia oli kokoontunut keskustelemaan rahojen hankkimisesta
heidän oikeudenkäyntiään varten. Tähän kokoukseen saapui Miriam
Yankovich, kalpeana rintoihin tehdyn leikkauksen perästä, mutta sydän
ja aivot yhtä punikkina kuin koskaan. Miriam oli tuonut mukanaan
ystävättären auttamaan häntä kävelemään, sillä yksin liikkumaan oli
hän vielä liian heikko; ja se oli tämä ystävätär, joka oli syynä
Petterin uuteen seikkailuun.

Rosie Stern oli hänen nimensä ja hän oli pieni pyylevä juutalainen
työläistyttö, jolla olivat rohkeat mustat silmät, välkkyvä musta
tukka, punaposket, kauniit valkoset hampaat, jotka säteilivät
hänen hymyillessään. Hän oli pukeutunut aivan kuin olisi tiennyt
kauneutensa ja täydelleen hyväksynyt sen; ja niinpä ei Petteri
hämmästynyt lainkaan, kun Miriam sanoi esittäessään hänet, että
Rosie ei ollut punikki eikä pitänyt punikeista, vaan oli tullut
kokoukseen auttaakseen Miriamia ja nähdäkseen millainen rauhanaatteen
kannattajien kokous oli. Ehkä Petteri olisi niin hyvä ja koettaisi
tehdä hänestä punikin! Ja Petteri oli niin hyvä, mielelläänkin,
sillä hän ei ollut koskaan ollut niin kyllästynyt rauhanaatteen
kannattajien valituksiin kuin nyt, kun poikamme olivat ajaneet
saksalaiset pois Marnelta ja paraikaa kirjottelivat nimiään historian
kaikkein tärkeimmille lehdille.

Rosie oli Petterille yllätys -- erilainen kuin kukaan hänen
ennen tapaamansa tyttö -- ja Petteri ryhtyi heti alustaviin
toimenpiteisiin, ja pian hän huomasikin että tyttö oli hänelle
erittäin suosiollinen. Petteri tiesi luonnollisesti että hän oli
yläpuolella tämän roikan, mutta hän ei ollut tottunut siihen,
että muut sen seikan huomasivat, ja kävi nyt taas niinkuin
tavallisesti kävi, kun joku nainen hymyili hänelle -- hänen omanarvon
tuntemisensa paine kohosi vaaran-pisteen yläpuolelle. Rosie kuului
niihin ihmisiin, jotka ottavat maailman siltä kannalta kuin se
todellisuudessa on ja koettavat nauttia siitä sen kuin voivat, ja
sillä aikaa kuin rauhanaatteen kannattajat pitivät kokoustaan,
istui Petteri tytön kanssa nurkassa ja kertoi hänelle kuiskaten
seikkailujaan Pericles Priamin mukana ja Jimjambon temppelissä. Rosie
voi töin tuskin pidättää nauruaan, hänen mustat silmänsä loistivat,
ja ennen kuin ilta oli kulunut, olivat heidän kätensä joutuneet
kosketuksiin useamman kerran. Sitten Petteri lähti saattamaan
tyttöjä, ja sanomattakin on selvää, että Miriam vietiin ensin
kotiinsa. Vuokrakasarmit olivat pimeitä tähän aikaan illasta ja kadut
tyhjinä, joten heidän onnistui halailla äkkipikaa ennenkuin erosivat,
ja Petteri meni kotiinsa kuin siivillä -- jalat tuskin ulottuivat
maahan.

Rosie teki työtä paperilaatikko-tehtaassa ja seuraavana iltana
vei Petteri hänet illalliselle, ja teerenpeli kehittyi nopeasti.
Mutta Rosieta vaivasi perääntymishalu, ja kun Petteri uteli syytä
siihen, selitti tyttö. Hän ei välittänyt punikeista; hän oli väsynyt
punikkien laverteluihin eikä hän koskaan tule rakastamaan punikkia.
Katsokaa Miriam Yankovichia -- mitä oli hän tehnyt elämästään! Hän
oli ollut kaunis tyttö ja olisi voinut saada rikkaan miehen, ja nyt
pitää häntä leikellä kappaleiksi! Ja katsokaa Sadie Toddia, joka
raataa itsensä kuoliaaksi, ja Ada Ruthia, jonka runot tekevät ihmisen
sairaaksi! Rosie pilkkasi heitä kaikkia ja antoi heistä nerokkaan
pistelijäitä lausuntoja, ja luonnollisesti oli Petteri sisimmässään
aivan samaa mieltä; mutta Petterin oli oltava toista mieltä, ja tämä
sai Rosien vihaiseksi ja pilasi heidän hauskanpitonsa ja pani heidät
miltei riitelemään.

Näin ollen oli erittäin vaikea olla ilmaisematta oikeita tunteitaan.
Kun Petteri oli kuluttanut kaikki rahansa ja paljon aikaa eikä ollut
päässyt sen pitemmälle, päätti hän tehdä myönnytyksiä tytölle --
hän sanoi ettei hän enää yritäkkään tehdä hänestä punikkia. Rosie
irvisteli: "Te olette erittäin ystävällinen, Mr. Gudge, mutta
sopisiko minun tehdä teistä 'valkonen'?" Ja hän lisäsi että hän
haluaa sellaisen miehen, joka tekee paljon rahaa ja pystyy pitämään
tytöstään huolen. Petteri vastasi että hän kylläkin "tekee rahaa"
oikein rutosti. Millä ihmeen tavalla, kysyi Rosie. Petteri ei
sanonut, mutta lupasi todistaa sen hänelle viemällä hänet teaatteriin
joka ilta.

Ja näin kävi kamppailu illasta iltaan. Petteri hullaantui yhä enemmän
tähän mustasilmäiseen kaunottareen, ja tämä kävi yhä viettelevämmäksi
ja ärsyttävämmäksi puhuen paljon Petterin radikalisuudesta. Rosien
isä oli tuonut hänet pikkutyttönä Kishinewista, mutta hän sanoi
olevansa sadan prosentin amerikalainen yhtäkaikki; nuo pojat,
jotka peittosivat paraikaa hunneja, olivat hänen mielestään vasta
poikia, ja hän sanoi varttovansa yhtä niistä takasin. Missä on vika,
miksei Petteri täytä velvollisuuksiaan? Oliko hän asevelvollisuuden
karkkoja? Rosie ei ollut koskaan kärsinyt karkkojia, eikä hän
paljoakaan välittänyt miehestä, joka ei pysty tekemään selvää
itsestään. Viimeksi juuri sinä päivänä oli hän lukenut noiden
hunnien julmuuksista. Miten voi kukaan täysiverinen mies olla
myötätuntoinen rauhanaatteen kannattajille ja pettureille? Ja miksi
Petteri sitten seurusteli heidän kanssaan ja kannatti heitä, jollei
hän ollut myötämielinen heille? Kun Petteri koetti heikosti vastata
rauhanaatteen tavallisilla väitteillä, sanoi Rosie: "Hitto vie,
teillä luulisi olevan enemmän järkeä kuin että puhuisitte noin!" Ja
Petteri tiesi luonnollisesti että hänellä oli liian paljon järkeä, ja
oli vaikea pitää sitä salassa. Hän oli juuri menettänyt yhden tytön
punikkisuutensa vuoksi. Pitikö hänen nyt menettää toinen?

Pari viikkoa he hyökkäilivät ja väistelivät. Rosie antoi joskus
Petterin suudella, ja viettelys pani usein Petterin pään ihan
sekasin. Hän päätteli että tämä oli kaikkein ihmeellisin tyttö,
minkä hän eläissään on tavannut; Nell Doolinkin jäi auttamattomasti
varjoon. Mutta sitten taas tyttö rupesi puhumaan Petterin
punikkisuudesta ja halveksi häntä ja kieltäytyi tapaamasta häntä.
Lopuksi Petteri myönsi että hänen myötätuntonsa punikkeja kohtaan
on hälvennyt, Rosie on käännyttänyt hänet ja nyt hän halveksii
punikkeja. Ja Rosie vastasi että hän on sangen mielissään, ja
että nyt heidän on heti lähdettävä tapaamaan Miriam Yankovichia
ja kerrottava tämä hänelle -- ehkä hänkin saataisiin tekemään
parannuksen. Petteri oli nyt pulassa; hänen täytyi ottaa lupaus että
Rosie pitää tämän salassa. Mutta Rosie suuttui silmittömästi ja sanoi
että parannus, joka on pakko pitää salassa, ei ole mikään parannus,
vaan alhaista teeskentelyä, ja Petteri Gudge on raukka ja menköön
tiehensä Rosien silmistä! Ja Petteri parka meni, sydän murheen
murtamana ja pää sekaisin.



LXXII.


Oli vain yksi tie ulos tästä pulmasta, ja se oli että Petteri
tunnustaa tytölle totuuden. Ja miksi ei se sopisi tehdä? Hän oli ihan
järjettömästi pihkaantunut tyttöön ja tyttö häneen, ja vain yksi
seikka -- hänen salaisuutensa -- oli täydellisen autuuden tiellä. Jos
hän kertoisi tuon salaisuutensa, niin tulisi hän sankarien sankariksi
tytön silmissä; hän olisi vieläkin ihailtavampi kuin nuo pojat,
jotka hätyyttivät hunneja Marnella ja kirjoittivat nimensä historian
kaikkein tärkeimmille lehdille! Miksi pitäisi hänen olla kertomatta?

Petteri oli tytön huoneessa eräänä iltana, tyttö oli hänen
käsivarsissaan ja antaantui jo melkein, mutta ei varsin. "Petteri
hyvä", pyysi hän, "lopeta tuo hirvittävä punikkina olo!" Ja Petteri
ei voinut enää kestää. Hän kertoi ettei hän ollut punikki, vaan
salapoliisi, jonka American Cityn kaikkein suurimmat liikemiehet
olivat palkanneet pitämään silmällä punikkeja ja tekemään tyhjäksi
heidän aikeensa. Ja kun hän sanoi tämän, tuijotti tyttö häneen
hämmästyneenä. Hän ei uskonut, ja kun Petteri intti, nauroi tyttö
hänelle ja lopulta suuttui. Se oli typerä valhe, ja luuliko mies että
häntä voidaan pettää noin helposti;

Petteriä harmitti ja hän alkoi selittää. Hän kertoi Guffeyn
konttorista ja American City maa- ja kiinteimistö-yhtiöstä; hän
kertoi McGivneystä ja huoneesta 427 American hotellissa. Hän
kertoi kolmestakymmenestä dollaristaan viikossa ja että se pian
kohotetaan neljäänkymmeneen ja että hän tulee kuluttamaan joka
sentin tytön hauskuudeksi. Ja ehkä Rosie voisi teeskennellä että
muka Petteri on hänet käännyttänyt ja hänestäkin on tullut punikki,
ja jos hän voisi saada McGivneyn uskomaan että hän on rehellinen,
niin palkkaisi McGivney hänetkin, ja se olisi paljoa parempi kuin
tehdä työtä kymmenen ja puoli tuntia päivässä Isaac & Goldsteinin
paperilaatikko-tehtaassa.

Lopuksi Petterin onnistui saada tyttö uskomaan. Se vaijensi tytön
ja pelotti häntä; hän sanoi ettei hän osannut aavistaakkaan mitään
tuollaista ja vaati aikaa miettimiseen. Tämä taas huolestutti
Petteriä. Hän toivoi ettei tyttö panisi pahakseen, ja sitten
hän alkoi selittää, kuinka tärkeätä hänen työnsä oli ja kuinka
kaikki paremmat ihmiset sen hyväksyivät -- eivät ainoastaan suuret
pankkiirit ja suurliikemiehet, vaan myöskin pormestarit ja muut
viranomaiset, sanomalehtien toimittajat ja yliopistojen opettajat, ja
vielä suuret kirkkomiehet, niinkuin esimerkiksi jumalallisen säälin
kirkon pastori de Willoughby Stotterbridge. Ja Rosie sanoi ettei
siinä kai mitään pahaa ole, mutta häntä vähän pelottaa nyt ja hänen
täytyy saada miettiä. Hän lopetti keskustelun siihen, ja Petteri meni
kotiinsa harmistuneena.

Ehkä tunti sen jälkeen kuului ovelta äkänen koputus, ja kun hän meni
ovelle, oli siellä lakimies Andrews, Donald Gordon ja merimiesten
union presidentti, jättiläisruumiinen John Durant. Sanaakaan
sanomatta miehet tunkeutuivat huoneeseen, ja Durant sulki oven
asettuen sitä vasten seisomaan, risti käsivartensa rinnalleen ja
seisoi tuijottaen Petteriä kuin puujumala. Ja ennenkuin he olivat
ehtineet sanoa sanaakaan, ymmärsi Petteri mitä oli tapahtunut. Hän
tiesi että tämä oli kaiken loppu; hänen hyödyllisyytensä maansa
pelastajana oli mennyttä. Ja taasenkin oli syypää nainen -- hänen
olisi pitänyt totella Guffeyn neuvoa eikä iskeä silmää!

Mutta yksi tunne ajoi kaikki muut mietteet Petterin päästä, ja
tämä tunne oli pelko. Hänen hampaansa kalisivat ja hänen polvensa
kieltäytyivät kannattamasta hänen painoaan; hän istahti vuoteensa
laidalle katsoen vuorotellen kutakin näistä kiveen hakatuista
kasvoista. "Vai niin, Gudge", sanoi Andrews lopulta, "vai olet sinä
se urkkija, jota olemme kauvan etsineet?"

Petteri muisti Nellin neuvon: "Pysy lujana, Petteri, pysy lujana!"

"Mi-mi-mitä tarkotatte, Mr. Andrews?"

"Älä löpise, Gudge", sanoi Andrews. "Olemme vastikään puhutelleet
Rosietä, ja hän oli _meidän_ urkkijamme."

"Hän on valehdellut!" huudahti Petteri.

Mutta Andrews sanoi: "Loruja! Älä luule meitä järjettömiksi! Miriam
Yankovich kuunteli oven takana ja kuuli puheesi."

Petteri oivalsi että hänen asemansa oli toivotan, eikä muuta ollut
enää jälellä kuin koettaa saada selville, mitä hänelle tapahtuu.
Olivatko nuo miehet tulleet vain haukkumaan häntä ja vetoamaan hänen
omaantuntoonsa? Vai aikoivatko he viedä hänet mukanaan ja kuristaa
ja kiduttaa hänet kuoliaaksi? Tämä viimeinen oli pelottanut Petteriä
"uransa" alusta saakka, ja kun hän vähitellen pääsi selville siitä,
että nämä jylhän päättäväisen näköiset miehet eivät aikoneetkaan
mitään väkivaltaa, vaan yksinkertaisesti koettivat saada selville,
mitä kaikkea hän oli kertonut herroilleen -- silloin oli Petterin
sisässä riemua, hän tunnusti ja itki häpeän kyyneleitä ja sanoi
että tämä kaikki oli tapahtunut vain siksi, että McCormick oli
levittänyt tuota julmaa valetta hänestä ja pikku Jenni Toddista. Hän
oli taistellut viettelystä vastaan kokonaisen vuoden, mutta sitten
oli hän ollut työtönnä eikä Gooberin puolustuskomitea ollut antanut
hänelle työtä; hän oli ollut vähällä kuolla nälkään, mutta lopuksi
myöntynyt McGivneyn ehdotuksiin, että hän rupeaa antamaan tietoja
äärimmäisten punikkien toiminnasta. Mutta hän ei ollut ilmiantanut
ketään, joka ei ollut rikkonut mitään lakeja eikä hän ollut kertonut
McGivneylle mitään muuta kuin totta.

Sitten Andrews alkoi tutkia häntä. Petteri kielsi ilmottaneensa
mitään koskaan Goober-jutusta. Hän intti kovasti ettei hänellä ole
ollut mitään tekemistä McCormickille asetettuun ansaan nähden.
Kun he koettivat puristaa hänestä ulos totuuden, hän äkkiä rupesi
sangen arvokkaaksi ja selitti ettei Andrewsilla ollut mitään
oikeutta ristikuulustella häntä, hän oli sadan prosentin punaverinen
amerikalainen patriootti, ja hän oli pelastanut maansa ja jumalansa
saksalaisten asiamiehistä ja bolsheviki-pettureista.

Donald Gordon tuli villiksi tästä. "Sinä et ole tehnyt muuta kuin
väärentänyt lentolehtisemme omantunnon syistä sotapalveluksesta
kieltäytyneille saadaksesi meidät kaikki satimeen!"

"Se on valhe!" huusi Petteri. "En ole tehnyt mitään sellaista."

"Sinä tiedät ja minä tiedän että pyyhit pois lyijykynän jälen, jolla
olin poistanut tuon lauseen lentolehtisestä."

"En ole tehnyt sitä!" huusi Petteri kerran toisensa perästä.

Ja äkkiä John Durant puristi kätensä nyrkkiin ja hänen kasvonsa
olivat pelottavat pidätetystä raivosta. "Sinä kelmeä luikki!" sähisi
hän. "Meidän tulisi repiä tuo valehteleva kielesi kidastasi!" Hän
otti askeleen eteenpäin ikäänkuin aikoisi todella tehdä sen.

Mutta David Andrews astui väliin. Hän oli lakimies ja tiesi, mitä
hän voi tehdä ja mitä Guffeyn miehet voivat tehdä. "Ei, John",
sanoi hän. "Emme tee sellaista. Luulen ettemme hyödy enempää tästä
miehestä. Jättäkäämme hänet omantuntonsa ja sotaisan jumalansa
haltuun. Tule, Donald." Ja hän otti kalpeakasvoista kveekari-poikaa
toisella kädellään ja suurta työläis-jättiläistä toisella kädellään
ja marssitti heidät ulos ovesta, ja Petteri kuuli heidän menevän
portaita alas, jolloin hän heittäytyi vuoteelleen sangen surkeana,
sillä taaskin oli häntä vedetty nenästä, ja niinkuin aina, oli nytkin
tämä nenästä vetäjä nainen.



LXXIII.


Kun Petteri mietti tätä asiaa huomasi hän, millainen aasi oli ollut.
Hänen olisi pitänyt tietää että nyt jos koskaan tulee hänen olla
varovainen, kun häntä epäiltiin Donald Gordonin lyijykynän jälkien
poistajaksi. He olivat valinneet tähän toimeen tytön, jota Petteri
ei koskaan ollut nähnyt, ja tämä oli heti tarttunut häntä nokkaan
ja taluttanut jyrkänteen partaalle ja tipauttanut hänet kuiluun.
Ja nyt hän tietystikin nauraa Petteriä ja kertoo kaikille hänen
kolmestakymmenestä dollaristaan, joita Petteri ei enää koskaan tule
saamaan.

Petteri kulutti suuren osan yöstä sommittelemaan juttua, jonka
kertoisi McGivneylle seuraavana aamuna. Hän ei tule mainitsemaan
lainkaan Rosie Sterniä, eipä tietenkään; hän sanoo että punikit
ovat seuranneet häntä huoneeseen 427, ja että luultavasti heillä on
urkkija Guffeyn konttorissa. Petteri kertoi tämän jutun McGivneylle
sangen vakavana, ja sitten taas, kun jo oli liian myöhäistä, havaitsi
hän tehneensä yhden tyhmyyden lisää. Ei kulunut kahtakymmentä neljää
tuntia ennenkuin jokainen American Cityn punikki tiesi totuuden
Petteri Gudgen urkkijatoimesta raitiotietrustin hyväksi ja siitä,
miten hänet oli paljastettu. "Clarion" käsitteli juttua kahdella
sivulla seuraavassa numerossaan ja julkaisi Petterin kuvan sekä
luettelon Petterin rötöksistä ja minkä osan hän oli suorittanut eri
"tekopeleistä." Melkein joka sana oli totta, eikä se parantanut
yhtään Petterin asemaa, että Donald Gordon oli nämä yksityiskohdat
pannut arvaamalla. Luonnollisesti Guffey, McGivney ja muut lukivat
tämän kertomuksen ja tulivat tietämään, millainen aasi Petteri on
-- he tiesivät sen nyt yhtä hyvin kuin Petteri itse. "Mene ja etsi
itsellesi jotain lapiotyötä", sanoi McGivney, ja Petteri murhemiellä
lähti. Hänellä oli vain muutama dollari rahaa, ja nämä eivät
riittäneet pitkäksi aikaa. Hänellä oli enää jälellä yksi nikkeli, kun
McGivney tuli hänen huoneeseensa ja teki hänelle uuden ehdotuksen.
Petterille olisi vielä yksi toimi, ja Petteri voi saada sen, jos
luulee siinä kestävänsä.

Toimi oli todistajan toimi. Petteri tunsi perinpohjin punikkien
liikkeen, ja hän tunsi hyvin jokaisen rauhanaatteen kannattajan
ja sosialistin ja syndikalistin ja "tuplajuulaisen", joka oli
vankilassa. Muutamin paikoin olivat syyttäjien todisteet kokolailla
hatarat; ja Petterille annettaisiin entinen palkka takasin, jos
hän haluaisi todistajatuolilta kertoa, mitä hänen käskettiin
kertoa, ja jos hän voi istua oikeustuvassa pihkaantumatta johonkin
lautakunnan naisjäseneen tai puolustajien naisurkkijaan. Petteri
ei tuntenut lainkaan näitä pilkan nuolia, sillä hän säikähti niin
kovin tuota ehdotusta, jonka McGivney teki. Tulla esille punikkien
vihan huikaisevaan hohteeseen! Hän, muurahainen, asettaa itsensä
taistelevien jättien murskaavien nyrkkien väliin!

Kyllähän se voi näyttää vaaralliselta, myönteli McGivney, sellaisesta
pikkusesta raukasta kuin Petteri oli; mutta olihan montakin miestä
uskaltanut tehdä tuollaista eikä kukaan heistä ollut vielä kuollut.
McGivney ei sanonut paljoakaan välittävänsä, ottipa Petteri toimen
vastaan tai ei, hän vain tekee tämän ehdotuksen niinkuin Guffey oli
käskenyt. Toimesta maksettaisiin neljäkymmentä dollaria viikossa, ja
päättäköön Petteri itse, mitä tekee.

Ja siinä istui Petteri vain muutama penni taskussa ja huoneenvuokra
jo kaksi viikkoa maksamatta, ja emäntä eteisessä varttomassa
häntä kuin intiaani sotatapparoineen. Petteri vastusteli -- mutta
entäs nuo huonot seikkailut hänen entisyydestään, Pericles Priam
ja Jimjambon temppeli, nehän olivat estäneet hänet todistamasta
Goober-jutussa. McGivney vastasi kuivasti, että tuo tekosyy ei kelpaa
tässä asiassa; tarkotushan on tehdä Petteristä "parannuksen" tehnyt
"tuplajuulainen", ja kuta enemmän hänen entisyydessään on rikoksia ja
lurjusteluja, sitä varmemmaksi tulee lautakunta siitä, että hän on
ollut oikea "tuplajuulainen."

Petteri kysyi, milloin hänen tulee esiintyä. Tulevalla viikolla,
ilmotti McGivney. Oikeutta käytiin paraikaa seitsemäätoista
"tuplajuulaista" vastaan, ja Petterin tulee todistaa kuulleensa
heidän kehottavan väkivaltaisuuksiin, hänen tulee sanoa kuulleensa
heidän kerskuneen sytytelleensä latoja ja viljapeltoja, asettaneensa
sytytyspommeja heinäsuoviin vaskinauloja hedelmäpuihin, rautanauloja
sahatukkeihin ja hiekkaa koneisiin. Sitä paitsi ei Petterin tarvitse
vaivata päätään sillä, mitä hän tulee kertomaan, sillä Guffey tulee
pitämään huolen siitä, että Petteri osaa läksynsä ulkoa ennen
todistajapaikalle menoa; ja sanomalehdet tulevat varmasti tekemään
Petteristä sankarin ja tekemään epäämättömän selväksi että hän on
tehnyt kaiken sadan prosentin amerikalaisuuden korkeimpien ihanteiden
kannustamana, eikä yksikään sotilas sodassa ole tehnyt maalleen
suurempia tai vaarallisempia palveluksia.

Petteri mietti että tuon niiden kyllä sopii sanoa hyvällä
omallatunnolla. Mutta McGivney ehätti selittämään ettei Petterin
tarvitse pelätä ollenkaan; ei Guffey aijo antaa punikeille
tilaisuutta vahingoittaa hänen parasta todistajaansa. Petteriä
tullaan pitämään turvallisessa paikassa ja hänellä tulee aina olemaan
turvanaan vartija. Niin kauvan kuin hänen todistajatoimensa kestää
kaupungissa tullaan hänet majoittamaan Hotel de Sotoon.

Tämä naula veti. Petteri parka, jolla taskussaan oli vain vaivainen
lantti, äkkiä äkkäsi edessään tuliset vaunut ja taivaalliset
taikavaljakot, eikä tarvinnut muuta kuin astua vaunuihin, niin hänet
heilautetaan Olympian vuorelle Petteri astui!



LXXIV.


McGivney vei hänet Guffeyn konttoriin. Guffey ei tuhlannut aikaa
turhiin valmisteluihin, vaan otti pöydältään pitkän konekirjoitetun
asiakirjan, johon oli täydellisesti merkitty, mitä aijottiin todistaa
noiden seitsemäntoista I.W.W.-läisen tehneen. Ensin kertoi Petteri
mitä hän oli nähnyt ja kuullut -- se tosin ei merkinnyt paljoa,
mutta saatiinhan siitä alku, totta siteeksi. I.W.W. liiton huoneusto
oli koko maan kuleksivien ja kodittomien työläisten kokouspaikka,
tyyssija noille "juhdille", jotka saivat osakseen kovimmat maailman
kovista iskuista, ja joskus iskivät takasin. Ei yleensä ollut
vääryyttä, jota nämä miehet eivät olisi saaneet kokea, ja silloin
tällöin he olivat maksaneet takasin samalla mitalla. Heidän
joukossaan oli myöskin suupaltteja, jotka kevensivät tunteitaan
hirmuisilla uhkauksilla vihollisiaan kohtaan. Silloin tällöin oli
joukossa todellinen rikoksellinen, silloin tällöin palkattu kätyri,
kuin esimerkiksi Petteri Gudge ja Joe Angell, Petteri kertoi pahimman
siitä, mitä oli kuullut, sekä kaiken, minkä tiesi vangituista
miehistä; Guffey kirjoitti sen paperille ja alkoi sitten rakentaa
Petterin todistusta. Yksi vangituista, Alf. Guinness, oli kerran
joutunut riitaan erään Wheatland kauntin maanviljelijän kanssa, ja
lähiseudulla oli poltettu lato; Guffey sanoi lähettävänsä Petterin
parin muun salapoliisin seurassa autolla sinne, jotta Petteri voi
tutustua paikkaan, ja sitten tulee Petteri todistamaan että hän
on ollut Guinnessin matkassa, kun tämä ja puolisen tusinaa muita
syytetyitä sytyttivät ladon palamaan.

Tämä oli Petterille yllätys. Hän ei ollut aavistanutkaan noin
vakavanluontoisia toimenpiteitä tarvittavan, mutta Guffey käsitteli
toimenpidettä niin jokapäiväisenä ja asiaan kuuluvana, että Petteri
ei uskaltanut näyttää jäniksen käpälää. Niin, ja olihan nyt
sota-aika; satoja miehiä kaatui joka päivä Argonnen metsässä --
ja miksi ei Petteri ottaisi niskoilleen noin vähäpätöistä vaaraa
tuhotakseen maansa kaikkein vaarallisimmat viholliset?

Ja niinpä tekivät Petteri ja hänen kaksi urkkijatoveriaan huviretken
maaseudulle. Ja sitten Petteri tuotiin takasin ja asetettiin asumaan
Hotel de Soton kahdenteentoista kerrokseen, jossa hän ahkerasti
tutki McGivneyn hänelle tuomia konekirjoitusliuskoja ja opetteli
ulkoa todistuksensa. Oven edessä oli aina yksi Guffeyn miehistä
vahtina revolveri taskussa, ja Petterille tuotiin ruokaa kolme kertaa
päivässä, pullo olutta ja laatikko sauhukkeita. Kaksi kertaa päivässä
luki Petteri sanomalehdistä meidän sankari-poikaimme tekemistä
urotöistä, viimeisistä pommijuonista, joita oli saatu ilmi ympäri
maata, ja vakoilulain alaisista oikeusjutuista.

Sitten oli Petterillä vielä yksi nautinto. Hän sai lukea itsestään
aivan oikeasta sanomalehdestä. Tähän saakka olivat hänestä
puhuneet vain työväenlehdet, niinkuin esimerkiksi "Clarion", jotka
luonnollisestikaan eivät merkinneet mitään; mutta nyt American
City "Times" julkaisi pitkän kirjotuksen, jossa selitettiin että
piirisyyttäjä oli asettanut salapoliisin I.W.W.-läisten joukkoon
ja että tämä mies, jonka nimi oli Petteri Gudge, oli käynyt
"tuplajuulaisesta" kaksi vuotta ja tulee nyt todistajapaikalta
paljastamaan koko I.W.W. liiton rikollisuuden.

Kaksi päivää ennen jutun käsittelyä oikeudessa veivät McGivney
ja eräs toinen salapoliisi Petterin piirilakimiehen virastoon,
ja Petteri neuvotteli melkein koko päivän Mr. Burchardin ja
hänen apulaisensa, Mr. Stannardin, kanssa. McGivney oli kertonut
Petterille, että piirilakimies ei tiennyt totuutta, vaan luuli
asioiden tapahtuneen niinkuin Petteri kertoi, mutta Petteri epäili
että tämäkin oli "tekopeli", että piirilakimies olisi turvassa, jos
Petteri äkkiä muuttaisi mielensä eikä todistaisikaan niinkuin oli
opetettu. Petteri huomasi että joka kerta kun häneltä jäi aukko
kertomukseensa, käski piirisyyttäjä hänen täyttää se, ja hänen
onnistui ilman apua se täyttää.

Henry Clay Burchard oli kotoisin kaukaisesta etelästä ja käytti
puhetaito-temppuja, jotka jo aikoja sitten ovat jääneet syrjään.
Hän piti mustaa tuuheaa tukkaansa kokolailla pitkänä ja kun hän
astui puhujalavalle, ojensi hän kätensä ja sanoi tunteesta väräjävin
äänin: "Naiset, a-ah, jumala heitä siunatkoon!" Taikka: "Minä olen
tavallisten ihmisten ystävä. Sydämeni sykkii osanotosta niille,
jotka muodostavat Amerikan todellisen selkärangan, työmiehille
ja maanmuokkaajille." Ja sitten kauppakamarin ja kauppiasten ja
tehtailijain liiton mässääjät taputtivat käsiään ja lähettivät rahaa
tämän tavallisten ihmisten ystävän vaalirahastoon. Mr. Burchardin
apulainen, Mr. Sannard, oli laki-kettu, joka kertoi päämiehelleen
mitä tehdä ja miten; kuivettunut pikku mies, kirjatoukan näköinen,
joka lakkaamatta tuijotti syytetty-parkoja pistävin katsein etsien
heikkoa kohtaa, jonka hän voisi läväistä laki-miekallaan. Hän teki
tämän kaikessa ystävyydessä -- oikeusistunnon väliajalla laski hän
siitä leikkiä, olettaen että syytetyt käsittivät että hän teki näin
vain virkansa puolesta eikä tarkottanut mitään pahaa.



LXXV.


Nämä kaksi miestä kuuntelivat Petterin kertomusta, muuttivat
sitä hieman ja kuuntelivat uudestaan, jonka jälkeen he hyväksyivät
sen ja Petteri vietiin takasin huoneeseensa hotellissa odottamaan
väristen aikaa, jolloin hänen tulee astua julkisuuteen. Kun hänet
vietiin oikeustupaan, vapisivat hänen polvensa, mutta samalla hän
oli sanomattoman ylpeä tärkeydestään, sillä hänelle oli annettu
vartioiksi neljä vankkaa salapoliisia; sitäpaitsi näki hän kaksi
"kapulajussia" oikeustuvan oven edessä sekä useita muita siellä
täällä oikeustuvassa. Tupa oli täynnä punikkien suosijoita, mutta
nämä oli tarkastettu ennenkuin heidät oli päästetty sisään, ja
jokaista heidän liikettään seurattiin tarkkuudella oikeusistunnon
kestäessä.

Kun Petteri astui todistajapaikalle tunsi hän samaa kuin Tom
Duggan ja Donald Gordon olivat tunteneet, kun kolmenkymmenen tai
neljänkymmenen auton valot oli kohdistettu heihin silloin eräänä
punikkien pieksäjäisyönä. Petteri tunsi selvästi nahassaan noiden
parin kolmen sadan punikin keskitetyn vihan, ja silloin tällöin
heidän pidätetty raivonsa kuohahti ilmoille; väliin kävi läpi
huoneen äkkiä vastalause-humahdus, väliin pilkkanaurun remahdus, ja
oikeuspalvelua takoi pöytää puuvasarallaan ja tuomari nousi puoliksi
seisaalleen ja ankarana selitti että jos tämä tapahtuu vielä kerran,
niin hän ajaa kaikki asiaan kuulumattomat ulos.

Vähän matkan päässä Petteristä istuivat nuo seitsemäntoista syytettyä
kuin rotat loukussa, ja kolmekymmentä neljä rotansilmää tuijotti
herkeämättä Petteriä kasvoihin. Petteri katsahti vain kerran sinne,
ja heti paljastivat nämä hampaansa, aivan kuin rotat, ja Petteri
käänsi päänsä äkkiä pois. Mutta siitä ei ollut mitään hyvää, sillä
hän huomasi Mrs. Goddin moitteettomine valkosine pukimineen, joka
katseli avoimilla sinisillä silmillään Petteriä murheisena ja
moittien. Oli kuin hän olisi sanonut: "Voi, Mr. Gudge! Miten voitte
te tehdä näin? Onko tämä Rauha -- Oikeus -- Totuus -- Laki?" Ja
Petteriä vihlaisi ajatus että hän nyt ei enää voi koskaan päästä
Olympian vuorelle eikä loikoilla silkkipatjoilla! Hän käänsi
katseensa lautakunnan kahteentoista mieheen ja naiseen. Muuan
vanhahko nainen hymyili hänelle hyväntahtoisesti ja eräs nuori
maanviljelijä iski hänelle merkitsevästi silmää, josta Petteri
huomasi että täällä ovat hänen ystävänsä -- ja nämähän olivatkin
niitä, jotka mitään merkitsivät. Mrs. Godd oli yhtä avuton kuin mikä
"tuplajuulainen" tahansa tässä korkeassa oikeudessa.

Petteri saneli todistuksensa, ja sitten tuli ristikuulustelu, ja
kukas siihen ryhtyi muu kuin David Andrews, tyynenä, leikillisenä
ja myrkyllisenä. Petteri oli aina pelännyt Andrewsia, ja nyt hän
hätkähti. Kukaan ei ollut sanonut että hänen tulee kokea tällaista!
Ei kukaan ollut sanonut hänelle että Andrews saa kysellä häneltä
yksityisseikkoja näistä rikoksista, joita hän sanoi nähneensä, ja
keskusteluista, joita hän oli sanonut kuulleensa, ja kuka muu oli
läsnä, ja mitä muuta puhuttiin, miten hän oli sattunut olemaan
siellä, mitä hän oli tehnyt jälkeenpäin ja mitä hän oli syönyt
aamiaiseksi tuona aamuna. Oli kuitenkin kaksi seikkaa, jotka
pelastivat Petterin, ensiksi vastaväitteet, joita Stannard teki
joka kysymykseen, jotta Petteri sai aikaa miettiä, ja toiseksi,
sisimmäinen varustus, jonka Stannard oli Petterille valmistanut ja
jonne hän oli Petterin käskenyt vetäytyä, kun ei muutoin selvinnyt
asiasta. "Voit olla muistamatta", oli tämä laki-kettu sanonut, "ei
kukaan voi rangaista sinua siitä, että olet unohtanut jotakin." Ja
niinpä Petteri tiesi kertoa yksityisseikkojaan myöten keskustelun,
jossa Alf. Guinness oli kertonut ladon polttamisesta, mutta hän ei
muistanut mitään muuta, mitä silloin sanottiin, eikä myöskään sitä,
kuka muu oli ollut läsnä eikä edes tuon keskustelun päivämäärää.

Sitten tuli tervetullut päivällisaika, jolloin Petteri korjailtiin
parempaan kuntoon iltapäiväistuntoa varten. Stannard paikkaili
hänen todistustaan, ja sitten Petteri taaskaan ei muistanut
mitään, väistäen näin ansat, joita Andrews hänelle asetti. Hänelle
sanottiin että hän oli onnistunut mainiosti ja hänet saatettiin
voittokulkueessa takasin Hotel de Sotoon, jossa hän vietti viikon,
jolla aikaa puolustuspuoli teki heikkoja yrityksiä vastatakseen hänen
todistuksiinsa. Petteri luki sanomalehdistä ne pitkät puheet, joissa
piirilakimies ja hänen apulaisensa julistivat hänet patriootiksi,
joka suojelee isänmaataan "sisäisiä vihollisia" vastaan; myöskin luki
hän sangen lyhyen selostuksen Andrewsin "lavertelusta", jossa häntä
oli nimitetty "rotaksi" ja "Judas-luikiksi." Petteri ei välittänyt
tuosta vähääkään -- sehän kuului asiaan, ja nimitteleminenhän oli
merkki voimattomuudesta.

Vähemmän helppoa oli tyynesti ottaa vastaan eräs toinen kirjotus,
jonka Petteri sai käsiinsä samana päivänä -- kirje Mrs. Goddilta! Se
ei ollut kirjotettu hänelle, mutta Petteri näki Hammettin ja erään
"kapulajussin" naureskelevan keskenään, ja kun hän kysyi, mille he
nauroivat, kertoivat he että Mrs. Godd oli jotenkin saanut tietoonsa
Guffeyn ja kirjottanut hänelle kirjeen täynnä solvauksia, ja Guffey
oli hirveän vihanen. Petteri kysyi, mitä siinä oli, ja he sanoivat,
ja kun hän oli pyytänyt ja vaatinut, toivat he hänelle kirjeen,
ja hänkin raivostui. Kallishintaiselle kirjotuspaperille oli tuo
Olympian vuoren äiti kirjottanut suuripiirteisellä, tyttömäisellä
käsialalla mielipiteensä "urkkijoista" ja niistä, jotka heitä
palkkasivat:

"Olette kuin iso hämähäkki, joka kutoo verkkoja pyydystelläkseen
miehiä ja tuhotakseen ne. Te tuhootte sekä uhrinne että kätyrinne.
Sekin miespoloinen, Petteri Gudge jonka lähetitte minun luokseni --
sydämeni vuotaa verta ajatellessani häntä ja sitä, mihin te olette
hänet johtanut! Surkea, vähämielinen ahneuden turmelema raukka,
joka pitäisi lähettää epämuodostuneiden sielujen parantolaan,
hänet te olette ottanut hoivaanne ja opettanut hänelle ulkoa luvun
roistomaisuutta, jotta hän voisi lähettää joukon tosi-ihanteisia
miehiä vankilaan."

Siinä oli kyllin! Petteri heitti lukemisen kesken -- hän ei halua
antaa tuollaiselle roskalle sitä tunnustusta, että lukisi sen.
Hän huomasi että hänen täytyy taaskin kääntää huomionsa Mrs. Godd
juttuun. Yksi tuollainen nainen on vaarallisempi kuin kaikki nuo
seitsemäntoista "tuplajuulaista" yhteensä. Petteri kyseli ja
kuuli että Guffey oli jo käynyt puhuttelemassa Nelse Ackermania
tästä, Mr. Ackerman oli jo käynyt puhuttelemassa Mr. Goddia ja Mr.
Godd oli puhutellut Mrs. Goddia. Myöskin "Times" puhui eräässä
toimituskirjotuksessaan "bolshevismi-pesästä" Olympian vuorella, ja
kaikki Mrs. Goddin ystävät olivat tulematta hänen päivällisilleen --
ja näin hänelle rangaistiin solvaus, jonka hän oli tehnyt Petteri
Gudgelle!

Vai "epämuodostuneiden sielujen parantolaan"! Petteri oli niin
vihanen, ettei häntä ilahduttanut edes se sanoma, että lautakunta
oli julistanut syytetyt syyllisiksi jo ensi äänestyksessä. Hän sanoi
McGivneylle että tämä oikeusjuttu oli häntä niin hermostuttanut,
että jotakin täytyy tehdä hänen hyväkseen; ja niin vietiin Petteri
autolla salaiseen piilopaikkaan maaseudulla tointumaan ankarien
ponnistustensa jälkeen.

Hammett lähti hänen mukaansa ja Hammett oli ensiluokan pyssymies,
ja Petteri ei loitonnut hänestä koskaan; iltasin pysyi hän visusti
rakennuksen toisessa kerroksessa peläten että "tuplajuulaiset"
seuraavat kirjaimellisesti hänen "todistustaan", jossa hän oli
sanonut että he ammuskelevat vihollisiaan pimeässä. Petteri tiesi,
että he vihaavat häntä; hän luki lehdistä että tuomari oli asettanut
syytetyt riviin eteensä ja antoi heille tuomion pakottaen heidät
kuuntelemaan ankaraa nuhdesaarnaa, joka oli kokonaisuudessaan
julaistuna "Timesissa." Laki määräsi rangaistukseksi vankilaa yhdestä
neljääntoista vuoteen, ja tuomari tuomitsi kuusitoista vankeuteen
neljäksitoista vuodeksi ja yhden kymmeneksi, näin lieventäen oikeutta
armolla.

Sitten eräänä päivänä McGivney lähetti auton Petteriä noutamaan
ja hänet vietiin Guffeyn konttoriin, jossa uusi suunnitelma
selitettiin hänelle. Naapurikaupungissa Eldoradossa oli vangittu
joukko "tuplajuulaisia", ja sinne haluttiin Petteriä todistajaksi.
Petteri tunsi sattumalta yhden syytetyistä, ja tämän katsottiin
olevan kylliksi suuren syyn hänen "todistukselleen" -- latojen ja
heinäsuovien polttamisesta! Eldorado kauntin piirilakimiehen virasto
tulee pitämään hänestä erinomaisen huolen -- tai mikä vieläkin
parempi, Guffey kirjottaa hänestä ystävälleen Steve Ellmanille,
joka piti huolen tuon kaupungin suurliikemiesten järjestön,
Kotiliesi-yhdistyksen, urkkijatoimesta.

Petteri verukehti. Tämä oli liian kovaa ja vaarallista työtä, se
saattoi miehen koko hermoston piloille, kun täytyi istua hotellissa
pitkät päivät poltellen sauhukkeita ja peläten että "tuplajuulaiset"
heittävät pommilla. Eikä sitä voi pitkää aikaa kestääkkään, siitä
tulisi saada parempi palkka. Guffey sanoi ettei Petterin tarvinnut
pelätä että työ loppuu; jos hän haluaa, voi hän kulkea vaikka koko
maan halki todistamassa yhdessä ainoassa pitkässä huviretkessä, ja
joka paikassa tulisi hän elämään mitä parhaiten ja sanomalehdet
ylistäisivät häntä sankarina.

Mutta sittenkin Petteri verukehti. Hän oli nähnyt American City
"Timesistä", kuinka arvokas todistaja hän oli ja hän uskalsi vaatia
hintaansa itseltään pelottavalta Guffeyltä; eikä hän vääjännyt,
vaikka Guffey olisi kuinkakin mulkoillut, ja lopuksi Guffey myöntyi.
Petteri saa seitsemänkymmentä viisi dollaria viikossa ja kulut, ja
sitäpaitsi takasi Guffey että tätä tointa kestää vähintäin kuusi
kuukautta.



LXXVI.


Ja Petteri meni Eldoradoon ja avusti lähettämään yksitoista miestä
vankilaan vaihdellen kolmesta neljääntoista vuoteen. Sitten
hän meni Flaglandiin ja todisti kolmessa eri jutussa ja lisäsi
seitsemän päänahkaa vyöhönsä. Tällöin hänelle selvisi myöskin että
punikit eivät voineet tehdä hänelle muuta kuin näytellä hampaitaan
kuin rotat loukussa. Hän tottui toimeensa, kävipä joskus iltasin
lystäilemässäkin ilman vartijoita. Kun hän piilotteli maaseudulla,
teki hän väliin pitkiä kävelyretkiä huolimatta tuhansista
verenhimoisista punikeista, jotka olivat hänen kintereillään.

Kun Petteri oli todistamassa Flaglandissa, lennätettiin Europasta
taikasana ja koko kaupunki tuli hulluksi ilosta. Jokainen,
sylilapsista harmaahapsiin saakka, tuli kadulle, liehutti lippuja ja
takoi tinakannuja sekä kirkui ja ulvoi voittoisata rauhaa. Kun tuli
tiedoksi että sanomalehdet olivat vetäneet ihmisiä nenästä, odottivat
nämä kolme päivää ja tulivat taaskin kadulle ja antoivat saman
näytännön. Petteriä pelotti alussa että rauhantulo tekee lopun hänen
"ammatistaan", joka oli maan pelastaminen; mutta pian hän huomasi
ettei ollut syytä lainkaan sellaiseen pelkoon, sillä punikkijahti
yltyi yhä.

Kun Petteri oli Flaglandissa, tehtiin sosialistien huoneustossa
"tarkastus" ja salapoliisit kehoittivat Petteriä tulemaan mukaan ja
pitämään hauskaa. Ja Petteri otti patukan ja revolverin ja avusti
hyökkäystä sosialistien huoneustoon. Sota oli ohi, mutta Petteri oli
sotaisa kuin ennenkin; hän sai pienikasvuisen juutalaisen järjestäjän
tuupatuksi erääseen nurkkaan ja alkoi takoa häntä päähän, ja hänestä
tuntui aivan samalta kuin meidän pojistamme Argonnen taistelussa.
Ja kun hän oli oppinut, miltä tuntui kirjoituskoneen näppäimillä
tanssiminen, niin hän tiesi, mitä hunnilaisuus oli.

Salapoliisien seurassa oli joukko opistolaisia, jotka ilolla
ottivat osaa tällaiseen menoon. Kun heidän verensä oli lämmennyt,
päättivät he kerralla tehdä lopun koko punikkiliikkeestä ja
hyökkäsivät erääseen kauppaan, jonka nimenä oli "Kansainvälinen
kirjakauppa", ja jota piti muuan hawaijilainen. Kaupan omistaja
livisti vieressä olevan kiinalaisen ravintolan keittiöön ja sitoi
esiliinan vyötäisilleen, mutta koska mustaviiksinen kiinalainen oli
liian outo ilmiö, niin särettiin muutamia kiinalaisen patoja hänen
päähänsä. "Kansainvälisen kirjakaupan" varasto vietiin takapihalle ja
sytytettiin palamaan, jonka jälkeen nämä huvittelevat salapoliisit
ja opistolaiset hyppelivät nuotion ympärillä matkien hawaijilaista
"hula-hula hutsi-kutsia."

Ja näin eli Petteri iloista elämää useita kuukausia. Pari
kertaa raukesi hänen reissunsa tyhjiin, kun sattui olemaan niin
äkäpäinen tuomari, ettei hän hyväksynyt todistukseksi jotakin
erikoista syytettyä I.W.W.-läistä vastaan kaikkea, mitä joku
toinen I.W.W.-läinen oli tehnyt tai sanonut jossakin muualla
viimeisen kymmenen vuoden kuluessa. Mutta useimmat tuomarit olivat
halukkaat yhteistyöhön suurliikemiesten kanssa pelastaakseen maan
punikki-vaarasta, ja Petterin päänahka-luku kohosi yli sadan, kun
Guffey lähetti hänelle viimeisen maksuosotuksen ja ilmoitti että
hänen työnsä on nyt loppunut.

Tämä tapahtui kaupungissa, jonka nimi oli Richport, ja koska
Petterillä oli sisätaskussaan yli tuhannen dollaria säästössä, niin
päätti hän pitää hieman hauskaa. Hän lähti kävelemään kaupungin
huvittelu-osaan ja erään liikkuvien kuvien teatterin edessä muuan
kultakutrinen tyttö hymyili hänelle. Olutta tarjoiltiin vielä
silloin, ja Petteri kutsui tytön erääseen kapakkaan juomaan lasin
olutta -- ja kun hän taas avasi silmänsä, oli pimeä ja päätä kivisti,
ja kun haparoi hetken, huomasi hän olevansa jonkun pimeän solan
nurkassa. Hän hätkähti ja kaappasi sisätaskuaan, jossa rahat olivat
olleet, mutta siellä ei ollut muuta kuin kaamea tyhjyys. Taaskin oli
kaikki mennyttä, ja kuten tavallista, oli sen saanut aikaan nainen!

Petteri meni poliisiasemalle, mutta naista ei koskaan löytynyt, tai
jos löytyi, niin jakoivat poliisit saaliin hänen kanssaan, eivätkä
Petterin. Hän heittäytyi erään poliisikersantin armoille ja sai tämän
uskomaan että hän, Petteri, oli tärkeä osa maan puolustuskoneistosta,
ja kersantti suostui lainaamaan rahaa sähkösanoman lähettämiseksi
Guffeylle. Ja Petteri otti kynän ja paperia ja hetken työskentelyn
perästä sai koko jutun mahtumaan kymmeneen sanaan: "Nainen taaskin
poikki antakaa työtä palkasta ei riitaa sähköttäkää matkaraha." Ja
näytti siltä kuin Guffeykin olisi ottanut kynän ja paperia sekä
tehnyt työtä, sillä vastaus oli myöskin kymmensanainen ja kuului:
"Pöhlö olen sähköttänyt kauppakamarin sihteerille hae hän antaa
sinulle matkalipun."

Ja Petteri lähti heti kauppakamarin komeaan konttoriin ja siellä
nuori ja riuskaliikkeinen sihteeri lähetti konttoristin ostamaan
Petterille piletin ja laittamaan hänet junaan. Petteri mietti
ihastuneena kuinka tavattoman hauskaa oli tällaisen hädän hetkenä
että hänen takanaan oli voimakas järjestö komeine konttoreineen ja
rahoineen kaikkia tarpeita varten -- sähkösanoma vain, ja mies pääsi
pulasta. Hän uudisti taaskin jo usein ennen tekemänsä päätöksen
heittää pois juopottelun ja ruokottomat reissut, jotta lain ja
järjestyksen voimat pysyisivät hänen puolellaan.



LXXVII.


Petteri "haukuttiin" perinpohjin, ja sitten hän asetettiin työhön
konttoriin entisellä kahdenkymmenen dollarin palkalla. Hänen
toimenaan oli nyt neuvoa Guffeyn laitoksen urkkijoita, kertoa heille
kaiken minkä tiesi yksityisistä punikeista ja heidän järjestöistään.
Hänen tietojaan persoonista, aatteista ja liikkeistä käytettiin
nyt tekasemaan todisteita ja asettelemaan ansoja innokkaille
agitaattoreille. Hän ei enää pystynyt käymään punikista itse,
mutta oli sittenkin vielä urkkimista, jota hän voi toimittaa, kun
esimerkiksi joku lautakunnan jäsen oli "voideltavana" tai heidän
entisyytensä tutkittavana.

I.W.W. liiton toiminta oli lakkautettu American Cityssä, mutta
sosialistit yhä vain toimivat, huolimatta oikeusjutuista ja
tuomioista. Ja sitten oli jo havaittavissa uusi vaara; sotilaita
tuotiin takasin ja päästettiin armeijasta ja osa näistä oli sangen
tyytymättömiä kohteluunsa armeijassa, tyytymättömyyttä lisäsi se,
ettei heille ollut hyviä työpaikkoja eikä presidentin Pariisissa
muokkaama rauhansopimuskaan ollut heidän mieleisensä. He olivat
tapelleet tehdäkseen maailman turvalliseksi kansanvallalle, ja
nyt sanoivat he maailman tulleen sangen turvalliseksi paikaksi
sotavoittoilijoille. Tämähän oli kaikkein vaarallisinta bolshevismia
mitä ajatella taitaa, sillä nämä miehet olivat opetetut käyttämään
aseita eikä voinut olla toivoa että he äkkiä muuttuvat rauhaa
rakastaviksi.

Sodan kuluessa oli ollut puute työvoimasta ja voimakkaammat uniot
olivat elinkustannuksien kohotessa korottaneet jäsentensä palkkoja.
Tämä oli saattanut kauppakamarien ja kauppiasten ja tehtailijaan
liittojen jäsenet vimmaan, ja nyt he havaitsivat tilaisuuden
käyttää palanneita sotilaita lakonrikkureina ja työväenjärjestöjen
murskaajina. He alkoivat heti järjestää sotilaita tätä varten;
American Cityssä kauppakamari luovutti kaksikymmentäviisi tuhatta
dollaria heidän klubihuoneustoaan varten, ja kun raitiotietyöläiset
tekivät lakon, ottivat univormupukuiset sotilaat työläisten paikat.

Eräs Sydney niminen palannut sotilas pani vastalauseen tätä vastaan.
Hän julkaisi lehteä, "Veteraanin ystävä", ja vastusti lehdessään
ankarasti sitä, että hänen tovereistaan tehtiin "skääppejä."
Kauppiasten ja tehtailijain liiton sihteeri kutsutti hänet luokseen
ja uhkaili häntä, mutta hän vain jatkoi työtään, jolloin Guffeyn
toimistolle annettiin tehtäväksi tukkia hänen suunsa. Vaikka Petteri
ei voinut julkisesti toimia tässä, oli se kuitenkin hän, joka koko
toimintaa johti. Sydneyn konttoriin asetettiin urkkijoita, ja niitä
laitettiin sinne niin paljon, että ne olivat toistensa tiellä. Sydney
oli köyhä eikä hänellä ollut kylliksi rahaa lehtensä julkaisemiseen,
joten hän oli kiitollinen, kun sai työntekijöitä ilmaiseksi. Ja
Guffey lähetti hänelle kylliksi "apua" -- seitsemän urkkijaa ja
kätyriä yhteensä -- yksi piti Sydneyn kirjanpitoa, toinen postitti
lehden, kaksi keräsi rahallista avustusta unioilta, ja loput olivat
neuvonantajia ja ystäviä. Kuitenkin Sydney jatkoi kauppiasten ja
tehtailijain liiton haukuskelemista ja hallituksen moittimista siitä,
että se ei hankkinut maata takasin palaneille sotilaille.

Muuan Guffeyn "peitteen alla työskentelijöistä" -- tämä oli Petteri
Gudgen ja Joe Angellsin tapaisten "tieteellinen" nimitys -- oli
mies, jonka nimi oli Jonas. Tämä Jonas sanoi olevansa "filosofinen
anarkisti" ja kävi punaisimmasta punikista koko American Cityssä;
hänen tapanaan oli kokouksissa tehdä kysymyksiä puhujille ja
saada heidät myöntämään oikeutetuksi väkivaltaisuuden, kapinan ja
"joukkotoiminnan." Jollei hän hyväksynyt näitä menettelytapoja,
haukkui Jonas häntä "jänishousuksi", "keltaseksi" ja "työväen
petturiksi." Jotkut kuulijoista aina taputtivat käsiään tälle, josta
Guffeyn urkkijat saivat tietää, kutka olivat oikeita punikkeja.

Petterillä oli ollut jo kauvan epäluuloja Jonaksesta, ja nyt hänet
lähetettiin huoneeseen 427 tapaamaan Jonasta ja suunnittelemaan
hänen kanssaan ansan Sydneylle. Jonas kirjotti kirjeen, jonka muka
oli kirjoittanut joku saksalainen "toveri" ja jossa nimitettiin
muutamia sanomalehtiä Europassa ja kehotettiin lähettämään
näytenumero Sydneyn julkaisua. Tämä kirje postitettiin Sydneylle,
ja kun Jonas seuraavana aamuna meni hänen luokseen, näytti Sydney
kirjettä, jolloin Jonas selitti että nämä olivat työväenlehtiä ja
että niiden toimittajat luonnollisesti olisivat kiitollisia, jos
saisivat tietää, mitä takasin palanneet amerikalaiset sotilaat
oikeastaan ajattelevat asioista. Sydney alkoi kirjottaa kirjettä ja
Jonas seisoi vieressä sanellen: "Entisille vihollisilleni lähetän
täten veljellisen tervehdykseni ja toivotan teidät tervetulleiksi
uuteen ko-operativiseen yhteiskuntaan, joka pian luodaan" --
ja niin edespäin, tavallista kansainvälistä kieltä, jota nämä
agitaattorit pulppusivat yötä ja päivää, ja joka juoksi heidän
kynänsä nenästä aivan itsestään. Sydney postitti nämä kirjeet ja
näytenumerot, ja Guffeyn konttorista huomautettiin postikonttoria,
jossa kirjeet pidätettiin. Kirjanpitäjänä ollut Guffeyn urkkija meni
hallituksen piirilakimiehen virastoon ja vannoi että Sydney oli
ollut salaliitossa vihollisen kanssa sodan aikana, tarkastusmääräys
annettiin, julkaisun konttoriin hyökättiin, tilauslistat otettiin
takavarikkoon ja kaikki, mitä huoneessa oli, heitettiin lattialle.

Ja näin oli Petteri tehnyt nätin työn; mutta tuo lurjus, Jonas,
rupesi väittämään että se olikin hän, joka sen oli aikaansaanut,
ja koetti riistää Petteriltä yksin hänelle kuuluvan kunnian! Mutta
ennenkuin tämä tärkeä seikka oli ratkaistu, tuli Petteri hyvilleen,
kun kuuli että hallitusviranomaiset, jotka juttua olivat tutkineet,
sanoivat että se oli ruokottoman huonosti järjestetty eivätkä
ruvenneet millekään koko asiassa. Mutta kauntin piirilakimies
Burchard ei ollut niin turhan tarkka, hänen apurinsa hyökkäsivät
uudelleen julkaisun konttoriin, särkivät paikat ja raastoivat tuon
sotilaan vankilaan. Tuomari asetti takaussummaksi viisitoista
tuhatta dollaria ja American City "Times" julkaisi uutisen hirveillä
otsikoilla -- miten "Veteraanin ystävän" toimittaja oli saatu kiinni
juuri kun hän oli salaliitossa vihollisen kanssa, ja tässä on nyt
valokuva-jäljennös hänen maansa myyntikirjeestä; myöskin julkaistiin
jäljennös siitä kirjeestä, jonka Sydney oli saanut salaperäiseltä
saksalaiselta salajuonittelijalta, jonka kanssa hän oli samassa
pelissä! Kulutettiin enemmän kuin vuosi oikeudenkäyntiin tätä
toimittajaa vastaan, ja vaikka hän oli vapaana takuuta vastaan,
piti Guffey huolen siitä, ettei hän saanut minkäänlaista työtä
American Cityssä; hänen sanomalehtensä oli tuhottu ja hänen perheensä
nälkäkuoleman uhkaamana.



LXXVIII.


Petteri oli nyt työskennellyt uskollisesti kuusi tai kahdeksan
kuukautta ja vilpittömästi pitänyt Guffeylle antamansa lupauksen,
ettei iske silmää kenellekään naiselle. Mutta tuollainen on miehelle
luonnotonta, ja Petterin aika kävi pitkäksi, ja hän näki unia Nell
Doolinista, Rosie Sternistä ja vieläpä pikku Jenni Toddistakin.
Eräänä päivänä hän äkkiä muisti yhden tytön vielä, Miss Frisbien,
sen pienen kynsitaiturin, joka oli ylönkatsonut hänet, koska hän oli
punikki. Ja nythän Petteri ei enää ollutkaan punikki! Kaukana siitä,
hän oli sankari, jonka kuva oli julaistu American City "Timesissa",
ja epäilemättä oli Miss Frisbie nähnyt sen. Miss Frisbie oli hyvä
tyttö eikä suinkaan kenelläkään pitäisi olla mitään sitä vastaan,
että Petteri tapaa hänet.

Petteri meni kynsien puhdistuspajaan, ja olihan se kultakutrinen
tyttö siellä; ja olihan hän lukenut sanomalehdistä Petteristä ja
oli uneksinut että vielä saisi joskus tavata hänet -- joten Petteri
pyysi häntä kanssaan kuvateatteriin. Mennessään kotiin illalla tuli
heistä hyvät ystävät, ja ennenkuin viikko oli kulunut olivat he kuin
elinikuiset ystävät. Petteri kysyi Miss Frisbieltä, kävisikö päinsä
että hän suutelee häntä, johon Miss Frisbie vastasi kiemaillen että
saapa tuon nähdä, kun koettaa, ja kun Petteri oli suudellut häntä
joitakin kertoja, selitti tyttö hänelle että hän on yksinäinen ja
turvaton itsensä elättävä tyttö, eikä kukaan pidä hänen puoliaan,
jollei hän sitä tee itse; hän halusi että ennenkuin Petteri suutelee
häntä enemmän ottaa Petteri huomioonsa että hän on aina ollut
kunniallinen nainen. Ja Petteri aprikoi asiaa ja päätteli että hänen
on jo aika tasaantua elämässään, ja kun hän seuraavan kerran näki
Miss Frisbien, sanoi hän näin, ja ennenkuin ilta oli kulunut, olivat
he päättäneet mennä naimisiin.

Sitten Petteri meni tapaamaan Guffeytä, istuutui tuolin laidalle ja
rutisteli hattuaan käsissään ja punastui korviaan myöten ja alkoi
änköttää tunnustustaan. Hän odotti pilkkanaurua, mutta sen sijaan
Guffey sanoi että jos Petteri todella oli löytänyt hyvän tytön ja
aikoi mennä hänen kanssaan naimisiin, niin ei Guffeyllä ollut mitään
sitä vastaan. Päinvastoin. Guffey sanoi ettei ole mitään tässä
maailmassa, joka vastaa hyvän naisen vaikutusvaltaa mieheen, ja hänen
mielestään oli parempi että urkkijat yleensä olivat naimisissa, eläen
tasaista ja kunniallista elämää. Silloin voi heihin luottaa, ja
jos tarvittiin naiskätyri johonkin toimeen, niin oli niitä "omasta
takaa." Jos Petteri olisi mennyt naimisiin aikoja sitten, olisi
hänellä nyt jo aikamoinen summa pankissa.

Petteri rohkaisi mielensä ja osotti että kaksikymmentä dollaria
viikossa oli liian pieni naimisiin menevälle miehelle, varsinkin kun
ottaa huomioon alati kohonevat elinkustannukset. Guffey myönsi ja
lupasi korottaa Petterin palkan kolmeenkymmeneen heti -- mutta ensin
halusi hän tilaisuuden puhutella Petterin morsianta, jotta voisi
nähdä, oliko tämä Petterin arvoinen. Petteri oli mielissään, ja Miss
Frisbie puhutteli kahdenkesken Petterin isäntää. Mutta jälkeenpäin
ei Petteri ollutkaan niin mielissään, sillä hän huomasi Guffeyn
kertoneen tytölle Petterin menneisyyden ja Petterin heikkoudet ja
toivoneen että Petterin tuleva vaimo tulee pitämään huolen siitä,
että Petteri tulevaisuudessa pysyy kaidalla tiellä. Ja niinpä noin
viikko sen jälkeen kuin Petteri oli mennyt pyhään avioliittoon
ja kun hänellä ja Mrs. Gudgella oli tuommoinen pikkunen joutava
perheriita, havaitsi hän äkkiä, kuka siinä perheessä tulee olemaan
"itse kukko tunkiolla." Hänelle tehtiin asema selväksi, perinjuurin
selväksi, ja hän alistui -- aivan samoin kuin sekin aviomies, joka
selostaessaan perhesuhteitaan sanoi, että hän tulee mainiosti toimeen
vaimonsa kanssa, he kun olivat sopineet asiat siten, että hänellä
on määräysvalta kaikissa suuremmissa asioissa ja vaimolla kaikissa
pienemmissä asioissa, ja että tähän saakka ei ollut ilmaantunut
mitään suurempia asioita.

Mutta se oli todellakin hyvä juttu; Gladys Frisbie Gudge oli
erinomainen hommaaja ja alkoi laitella itselleen pesää yhtä ahkerasti
kuin naarasmajava. Hän kulki yhä työssä kynsien puhdistuspajassa,
sillä hän arveli että punikki-liike kai on pian tuhottu tykkänään
ja sitten loppuu Petteriltä työ. Iltasin hän haki huoneustoa ja
päivällisaikoina hän, kysymättä Petterin mielipidettä lainkaan,
valitsi huonekalut ja seinäpaperit, ja tyhjensi viiden- ja
kymmenensentin kaupan melkein koko varaston "höyhentääkseen pesänsä."

Gladys Frisbie Gudge luki ahkeraan muotijulkaisuja ja piti itsensä
muotien eturintamassa; hän myöskin osti kirjan, jossa käsiteltiin
seurustelutapoja, opetteli sen ulkoa kannesta kanteen ja muokkasi
näitä tärkeitä asioita Petteriinkin. Miksi pitäisi Petterin olla
aina vain "valkosten" "Jimmie Higgins"? Miksi ei hän voisi hankkia
itselleen oppineen miehen sanavaraston ja hyvinvoipain taidot
ja nokkeluuden? Gladys tiesi että nämä ovat seikkoja, joista
ennemmin tai myöhemmin riippuu miehen palkka; joten Petterin täytyi
joka sunnuntai-aamu pukeutua ruskeaan patahattuun ja ruskeihin
hansikkaihin ja mennä vaimonsa kanssa jumalaisen säälin kirkkoon
kuuntelemaan pastori de Willoughby Stotterbridgen isänmaallisia
saarnoja; ja Gladys kumarsi päänsä rukoukseen ja silmiensä kulmista
katseli seuraavassa penkissä istuvan naisen pukua ja otti siitä
oppia. Jälkeenpäin ottivat he osaa sunnuntaiparaatiin ja Gladys
huomautteli Petteriä niistä seikoista, jotka todistivat "hienoutta."
Iltasin kävelivät he kaduilla ja pysähtyivät suurten kauppojen
ikkunoiden eteen, tai vei Gladys Petterin hotellien eteisiin, joissa
rikkaita sai katsella ilmaiseksi. Petterin oli nälkä ja hän olisi
halunnut mennä johonkin halpaan ravintolaan ja täyttää itsensä
rehellisellä ruualla, mutta Gladys, jolla oli pikkulinnun ruokahalu,
marssitti hänet Hotel de Soton ruokasaliin syömään lautasellisen
soppaa, palan leipää ja hitusen voita -- jotta he voisivat katsella
komeutta ja seurata, miten "hienot" ihmiset syövät ruokaansa.



LXXIX.


Ja yhtä hartaasti kuin Gladys Frisbie Gudge ihaili rikkaita, yhtä
hartaasti hän halveksi köyhiä. Jos hänet pani tiukalle, niin myönsi
hän että täytyi olla köyhiäkin; hienostoa ei voinut olla, jollei
ollut laajaa kerrosta epähienostoa. Köyhät olivat paikallaan; mutta
Gladys ei hyväksynyt sitä, että köyhät pyrkivät pois paikaltaan
tai arvostelivat parempia ihmisiä. Hänellä oli sana, millä hän
nimitti kaikkea, jota hän halveksi, ja tuo sana oli "alhainen";
hän käytti sitä sanaa ihmisistä, joita ei halunnut tavata, ja hän
käytti sitä korjatessaan Petterin tapoja tai tuomitessaan hänen
ostamansa hatun. Olla "alhainen" oli samaa kuin olla kirottu, ja
kun Gladys näki ihmisiä, jotka olivat epäilemättä "alhaisia" ja
uskalsivat olettaa olevansa yhtä hyviä kuin muutkin, niin piti
Gladys tätä persoonallisena solvauksena ja hän tuli kostonhimoiseksi
ja armottomaksi heitä kohtaan. Jokainen tällainen sai hänen
persoonallisen vihansa, ja paljoa korkeamman ja jalomman olennon
vihan kuin hänen persoonansa olikaan, sen olennon vihan, miksi hän
pyrki, hänen aatteensa vihan.

Petteri oli ollut kerran samanlainen, mutta nyt hänen oli niin mukava
olla, että hän pakkasi laiskumaan ja tulemaan välinpitämättömäksi.
Sen vuoksi olikin hyvä että hänellä oli Gladys kannuksena ja
pitämässä hänet vireessä. Alussa ei Gladys tavannut ketään punikkeja,
hän tunsi niitä vain niistä kertomuksista, joita Petteri kertoi
tultuaan kotiin iltasin. Mutta jokainen eri ryhmä, joita Petteri
vainosi, muuttui hänen vaimonsa mielessä joukoksi ihmispiruja, ja
sillä aikaa kun hän kiillotti uneliaiden hienoston naisten kynsiä,
oli hänen mielensä täynnä suunnitelmia näiden pirujen voittamiseksi.

Joskus hänen suunnitelmansa oli odottamattoman ihmeteltäviä.
Hänellä oli naisen vaistomainen tieto inhimillisistä heikkouksista
ja tunne-elämän monimutkaisista poluista; hän voi esimerkiksi
tehdä Petterille suunnitelman jonkun nuoren radikalin turmioon
saattamisesta niin täydellisesti kuin jos hän olisi tuntenut
henkilön perin pohjin. Petteri vei näitä suunnitelmia McGivneylle
ja Guffeylle, josta seurasi että hänen vaimonsa kyvyt otettiin
huomioon ja hänet kiskottiin irti kynsien puhdistuspajasta
hyvän palkan avulla. Guffey lähetti hänet tekemään tuttavuutta
erään rikkaan miehen palvelijoiden kanssa, koska tämä rikas
mies oli lahjottanut rahasummia "primaryvaali-yhdistykselle" ja
muillekin punikkimaisuuteen vivahtaville järjestöille, ja jonka
yksityiselämässä arveltiin olevan jotakin salattavaa. Gladys onnistui
tässä niin hyvin, että hänet pian pantiin vieläkin arkaluontoisempaan
työhön -- hänet lähetettiin rikasten naisten luo selittämään
punikkivaaran suuruutta ja pyytämään rahaa Guffeyn konttorin yhä
kasvaviin kustannuksiin.

Nyt olikin paljon työtä punikkivastaisessa toiminnassa. Noin kahden
vuoden kuluessa, aina Venäjän bolshevikien vallankumouksesta
saakka, oli vähitellen sosialistiliikkeessä tapahtunut hajaannus,
ja raitiotrustin urkkijat, samoin kuin piirilakimiesvirastojen
kätyrit ja hallituksen salapoliisit, olivat tehneet ahkerasti työtä
lisätäkseen hajaannusta ja saadakseen aikaan vakavaa erimielisyyttä
järjestössä. Oli sellaisia sosialisteja, jotka luottivat
politilliseen toimintaan ja halusivat käyttää elämänsä puolueen
hitaaseen ja vaivaloiseen rakentamiseen. Oli toisia, jotka olivat
kärsimättömiä ja etsivät lyhempää tietä, yleislakkoa tai työläisten
joukkokapinaa, joka tekisi lopun kapitalismin orjuudesta. Nämä
sanoivat että koko politiikkapeli on mädännäinen; politikoitsijat
löysivät minuutissa enemmän keinoja työläisten pettämiseksi kuin
työläiset voivat vuodessa estää. He käskivät katsoa saksalaisia
sosialisteja, noita kansainvälisyyden pettureita. He sanoivat
että täällä American Cityssäkin oli ihmisiä, jotka nimittivät
itseään sosialisteiksi ja halusivat vetää työväestön samanlaiseen
rotanloukkuun!

Tätä väittelyä ei käyty vain itsensä väittelyn vuoksi; liikkeen
kaksi siipeä hyökkäilivät toistensa kimppuun katkerasti. "Politikot"
kutsuivat vastustajiaan "impossibilisteiksi" ja "anarkisteiksi"; ja
toinen puoli syytti vastustajiaan hallituksen palkkalaisiksi. Petteri
saneli McGivneylle jonkun skandaalin, jonka kätyrit levittivät
"vasemmistolaisten" keskuuteen, ja pitkien väittelyjen kestäessä
osaston kokouksissa nämä tulivat esille syytöksinä. Herbert Ashton
lausui niistä pistävän ivallisesti, tai "Pätkä" Gunton jyrisi niitä
hurjissa puheenvuoroissaan -- "heittäen ne vastustajilleen vasten
kasvoja", kuten hänen tapansa oli sanoa.

"Pätkä" Gunton oli kuljeksiva latoja, agitaattori, joka aina kehotti
suoraan toimintaan eikä välittänyt kuka sen kuuli. "Väkivaltaako?"
sanoi hän. "Kuinka monta tuhatta vuotta täytyy meidän kärsiä
kapitalististen hallitusten väkivaltaa ilman oikeutta vastata
siihen?" Taikka: "Väkivaltaa? Tietysti meidän on vastustettava
väkivaltaa -- siihen saakka, että olemme saaneet kärsiä siitä
kyllin!" Petteri oli kuunnellut "Pätkän" kiihkoiluja "sovittelevia
tinkijöitä" ja "konikauppiaita" vastaan ja oli pitänyt häntä yhtenä
American Cityn vaarallisimmista punikeista. Mutta sitten kun Joe
Angellin juttu oli avannut hänen silmänsä oli Petteri käsittänyt että
"Pätkä" oli kätyri, niinkuin hänkin.

Petterille ei kukaan kertonut, mutta hän piti silmänsä auki, eikä
aikaakaan, niin tapausten kulku osotti hänen olleen oikeassa.
"Vasemmistososialistit" erosivat puolueesta, pitivät oman
puoluekokouksensa, ja tässä kokouksessa jakautuivat taaskin kahtia,
muodostaen kommunistipuolueen ja kommunistisen työväenpuolueen.
Kun nämä kaksi konventionia olivat koolla, tuli McGivney Petterin
luo ja sanoi että hallituksella oli mies kommunistipuolueen
ohjelmakomiteassa, ja nyt vaadittaisiin sellainen lause, joka
tekisi yksistään tuon puolueen jäsenyyden rikolliseksi, joten
jokainen kommunistipuolueen jäsen voitaisiin asettaa vankilaan ilman
muita todisteita. Tämän lauseen täytyi luonnollisesti olla oikeaa
kommunistien kieltä, ja tässä tarvittiin Petterin erikoistietoja.

Petteri kirjoitti lauseen ja pari päivää sen jälkeen hän
näki sanomalehdissä, miten oli käynyt. Ohjelmakomitea oli
laatinut ohjelma-ehdotuksen, mutta "Pätkä" Gunton oli esittänyt
vähemmistöehdotuksensa ja pitänyt konventionissa leimuavan puheen,
ja seurauksena oli että hänen ehdotuksensa hyväksyttiin vähäisellä
enemmistöllä. Tässä ehdotuksessa oli Petterin kirjottama lause. Pari
kuuta sen jälkeen, kun hallituksen juttu kommunisteja vastaan oli
valmis ja kun kommunisteja vangittiin tukuttain, vangittiin myöskin
"Pätkä" Gunton, mutta muutamaa päivää myöhemmin pääsi hän pakoon
huomiota herättävällä tavalla -- sahasi itselleen tien vankilan katon
lävitse!



LXXX.


I.W.W. liitto oli taaskin alkanut toimia American Cityssä, ja
olivatpa jo uskaltaneet avata huoneustonsakin. Petteri ei uskaltanut
itse mennä sinne, mutta hän opetti kahta McGivneyn hänelle tuomaa
nuorta miestä puhumaan ja ajattelemaan niinkuin I.W.W.-läiset
puhuvat, ja hän myöskin neuvoi, miten näiden luottamuksen voi
saavuttaa. Ei kulunut pitkää aikaa ennenkuin toinen näistä oli
liiton osaston sihteeri; ja Petteri, joka johti heidän toimintaansa,
sai kaksi kertaa viikossa raportin siitä, mitä "tuplajuulaiset"
suunnittelivat ja toimivat. Petteri ja Gladys paraikaa olivat
suunnittelemassa uutta pommijuttua, joka kohdistaisi yleisen huomion
näihin vaarallisiin miehiin, kun Petteri eräänä aamuna otti käsiinsä
sanomalehden ja havaitsi että suotuisa kohtalo oli antanut hänen
vihollisensa hänen käsiinsä.

Kaukaisen pohjoislännen tukkityömailla, pienessä Centralian
kaupungissa, oli "tuplajuulaisten" huoneusto hävitetty aivan niinkuin
American Cityssäkin. He laittoivat itselleen toisen kokoushuoneen,
ja taaskin kauppakamarin ja kauppiasten ja tehtailijain liiton
jäsenet pitivät salaisen kokouksen, jossa päätettiin tuhota
kaikki "tuplajuulaiset." Nämä vetosivat viranomaisiin ja pyysivät
suojelusta, ja kun heiltä kiellettiin lakien turva, laativat he
lentolehden ja vetosivat yleisöön. Mutta liikemiehet panivat
suunnitelmansa käytäntöön. He laittoivat aselevon vuosipäiväksi
takasin palanneiden sotilaiden paraatin, ja he johtivat tämän
paraatin syrjään oikealta tieltään, jotta se kulkisi I.W.W. liiton
huoneuston ohitse. Muutamat innokkaimmista kantoivat käsissään köysiä
osotukseksi, mikä oli tarkotuksena; kulkue pysäytettiin huoneuston
kohdalle, kiljastiin ja alettiin hyökätä huoneustoon. Ovi lyötiin
mäsäksi ja alettiin tunkea sisälle, jolloin "tuplajuulaiset" alkoivat
ampua sisäpuolelta tappaen useita kulkueen osanottajista.

Silloin roskajoukko luonnollisesti tuli raivoisaksi. Huoneustossa
olijat piestiin, jotkut tunnottomiksi; heidät heitettiin vankilaan,
piestiin ja kidutettiin, ja eräs heistä otettiin vankilasta,
vietiin pois automobiililla, ja sen jälkeen kuin hänelle tehtiin
sama raaka ruokottomuus kuin Shawn Bradylle tehtiin, hirtettiin
hänet erääseen siltaan. Luonnollisesti pidettiin huoli siitä, että
sanomalehdille tuona iltana lähetettiin oikeat uutiset tapahtumasta;
ja seuraavana aamuna koko Amerika luki, miten joukko "tuplajuulisia"
oli asestautunut pyssyillä, piilottautunut I.W.W. liiton huoneuston
katolle ja kylmäverisesti ammuskellut aseettomien, takasin
palanneiden sotilasten rauhalliseen kulkueeseen.

Koko maa tuli villiksi, ja Guffeyt ja McGivneyt ja Gudget ympäri
Yhdysvaltoja käsittivät että heidän hetkensä oli lyönyt. Petteri
neuvoi American Cityn I.W.W. liiton osaston sihteeriä kutsumaan
siksi illaksi kokouksen hyväksymään päätöslauselman, jossa sanottiin
Centraliasta saapuneet uutiset valheiksi. Samalla kertaa muuan
toinen Guffeyn miehistä, entinen armeijan upseeri, joka vieläkin oli
sotilaspuvussa, sai aikaan että American Legionan kokous määrättiin
pidettäväksi; hän piti hurjan puheen entisille sotilaille, ja noin
yhdeksän tienoissa illalla nelisenkymmentä heistä lähti liikkeelle
ja asestettuina autoista otetuilla raskailla rauta-aseilla hyökkäsi
I.W.W. liiton huoneustoon, huitoen siellä olijoita päihin aseillaan
ja pakottaen toiset hyppäämään ulos ikkunasta, josta johtui että
useat taittoivat jalkansa. Seuraavana aamuna selosti American City
"Times" tapausta riemun huudahduksilla, ja piirilakimies Burchard
antoi julistuksen, jossa sanottiin että ei tultaisi tekemään
yritystäkään rangaista sotilaspoikia; "tuplajuulaisethan" olivat
vaatineet "suoraa toimintaa", ja nyt he olivat saaneet sitä, ja
arvella voi että he nyt ovat tyytyväisiä.

Sitten American Legionan jäsenet, tämän hyväksymisen kannustamina ja
Guffeyn entisen upseerin yllyttäminä, alkoivat järjestelmällisesti
tuhota jokaisen radikalien kokouspaikan kaupungissa. "Clarionin"
konttori hävitettiin taas ja sosialistiosaston huoneusto, ja
tonnittain otettiin kirjallisuutta takavarikkoon. Pari kirjakauppaa
tuhottiin, jonka jälkeen nämä entiset sotilaat jakautuivat pienempiin
ryhmiin ja tarkastivat jokaisen lehtimyymälän kaupungissa, ja
missä tahansa löydettiin punikki-julkaisuja, niinkuin "Nation" tai
"New Republic", revittiin ne ja myyjiä uhkailtiin vankeudella. He
hyökkäsivät kirjallisuusseuraan, jonka nimi oli "Ruskin Club" ja
jossa tavallisesti ei ollut muita kuin ystävällisiä vanhahkoja
naisia, jotka säikäyksestä tulivat miltei mielipuoliksi. He löysivät
"Venäjän kansanklubin", joka tähän saakka oli säästynyt, sillä
se oli kasvatuksellista laatua, pelkästään sivistyspyrinnöitä
varten. Mutta luonnollisestikaan ei nykyään voitu luottaa kehenkään
venäläiseen -- kaikkihan ne olivat bolshevikeja, tai jolleivät ole,
niin niistä kuitenkin tulee, joka oli sama asia; ja niinpä Guffey
järjesti hyökkäyksen tähän rakennukseen, ja pari sataa venäläistä
piestiin, heitettiin alas portaista tai ikkunoista ulos, ja eräältä
vanhanpuoleiselta matematiikan opettajalta lyötiin pääkallo halki ja
muutamalta soitannon opettajalta hampaat suusta.

Oli useita miljoonia nuoria amerikalaisia, joille oli annettu
sotilaspuku ja kivääri, opetettu ampumaan ja käyttämään pistintä,
eivätkä he kuitenkaan olleet saaneet tapella. Nämä miehet olivat
luonnollisesti tappeluhaluisia, ja tässä oli heillä nyt hyvä
tilaisuus. Se oli ainakin yhtä hauskaa kuin juoksuhaudoissa oli, eikä
hetikään niin vaarallista. Kun punikkien huoneustoihin hyökkääjät
tulivat takasin retkiltään, ei ollut ketään kateissa, ei tarvinnut
sähköttää kenenkään vanhemmille että poika on kaatunut. Jotkut
nöyräpäiset naiset haalivat kokoon kulkueen pannakseen vastalauseen
Venäjän saartoa vastaan; nuo isänmaan puolustajat kävivät näiden
naisten kimppuun, tuhosivat heidän lippunsa ja repivät vaatteet
kappaleiksi heidän yltään, jonka jälkeen poliisit korjasivat
vankilaan sen, mitä heistä jälellä oli. Sattui että eräs tunnettu
"sportti" -- se on, kilpa-ajopeluri -- tuli paikalle ja hänellä
oli punanen kaulaliina, ja kulkueeseen hyökkääjät, luullen häntä
bolshevikiksi, takoivat hänet puolikuolleeksi. Tällainen herätti
vastenmielisyyttä ihmisissä, joiden mielestä oli epäviisasta rikkoa
liian monta lakia lain ja järjestyksen nimessä, joten piirilakimiehen
virasto vannotti nuoret sotilaspojat apulaissheriffeiksi ja antoi
heille virkamerkin, joten kaikki oli taas laillista ja aivan
paikallaan.



LXXXI.


Petteri Gudge oli usein mukana näillä metsästysreissuilla. Ihme
kyllä, Petterin mieli oli samanlainen kuin noiden sotilaspoikien,
jotka eivät olleet nähneetkään sotaa. Petteri oli lukenut sotauutisia
viisi vuotta, mutta ei ollut saanut tapella; ja nyt hän havaitsi että
hän halusi tapella. Ennen hän ei lainkaan halunnut tapella, sillä
hän olisi joutunut vaaraan tulla haavotetuksi tai tapetuksi; mutta
nyt ei ollut enää mitään sellaista vaaraa, ja nyt voi tappelemisesta
nauttia. Entisinä aikoina olivat ihmiset sanoneet häntä
pelkuriraukaksi ja hän oli itsekin uskonut sen; mutta nyt hän huomasi
ettei se ollutkaan totta; hän oli yhtä urhoollinen kuin yksikään koko
joukosta.

Oikea asianlaita oli se, että Petterillä ei ollut ollut hauskaa
nuoruudessaan, hän ei ollut oppinut, niinkuin kauppakamarin ja
kauppiasten ja tehtailijain liiton nuoremmat jäsenet, lyömään pientä
valkosta palloa erilaisilla nuijilla ympäri kenttää. Petteri oli
kuin liikemies, jolla ei oikeastaan ollut ollut mitään lapsuusaikaa,
ja vanhempana lääkärin määräyksestä alkaa harjottaa jotakin
urheilua. Petterin urheiluksi tuli pistää revolveri takataskuunsa
ja ottaa patukka käteensä sekä hyökätä johonkin huoneeseen, jossa
kolmekymmentä tai neljäkymmentä venäläistä partoineen päivineen
koetti ottaa selvää englanninkielen ongelmoista. Petteri kiljasi ja
näki niiden hädissään juoksevan sinne tänne, jolloin hän seurasi
kintereillä ja iski patukallaan jokaista päätä, minkä ulottuville
tuli, ja jollei päitä ollut näkösällä, iski hän ympärilleen niin
kauvan, että taaskin löysi jonkun pään. Erikoista nautintoa tuotti
hänelle, jos hän sai heitä heitetyksi portaita alas mullin mallin;
ja jos hän sai heitä viskotuksi ikkunoista, oli se vieläkin
virkistävämpää ja hän huusi ja kirkui riemusta. Hän oppi joitakin
heidän huudahduksistaan -- ulkomaalaista pötyä, mitä lie ollut -- ja
hän kirosi heitä heidän omalla kielellään. Hänen luonteessaan oli
koko joukon apinaa, ja kun hän oppi tuntemaan näitä ihmisiä paremmin,
alkoi hän matkia heidän kädenliikkeitään ja kauhistuksen ilmeitä
ja sai koko huoneentäyden "kapulajusseja" nauraa hohottamaan aivan
katketakseen. Oli eräs kuuluisa liikkuvien kuvien komeljanttari,
jolla oli suuret juhlat, ja Petteri matki tämän käyntiä, laahustellen
jonkun hikipajatyöläis-paran luo potkasten häntä takapuoleen tai
astuen hänen varpailleen ja samalla sylkästen häntä vasten kasvoja.
Joten "kapulajussit" rupesivat pitämään hänestä tavattomasti, ja
pakottivat tulemaan kanssaan joka retkelle.

Myöhemmin, kun hallitus rupesi murskaamaan kommunistipuoluetta ja
kommunistista työväenpuoluetta, kasvoi Petterin maine ja suosio.
Sillä nyt, hyökkäysten ja pieksäjäisten lisäksi, salapoliisit ja
urkkijat ja "kapulajussit" paimensivat noiden järjestöjen jäseniä
sadottain vankilaan ja "tutkivat" heitä. Ja aina tarvittiin Petteriä
näissä; hänen tietonsa punikeista teki hänet välttämättömäksi ja
hänestä tuli koko toiminnan pää. Oli järjestetty "Pätkä" Guntonin
ja muiden kätyrien kautta että kommunistipuolue ja kommunistinen
työväenpuolue pitivät kokouksiaan samana iltana yli koko maan; ja
seuraavana aamuna ilmotettiin suurella riemulla sanomalehdissä koko
maailmalle että kaikkiin kokouksiin oli hyökätty jokapaikassa samalla
hetkellä ja tuhansia kommunisteja pantu vankilaan. American Cityssä
oli Yhdysvaltain hallitus vuokrannut suuren huoneuston, joka oli
Guffeyn konttorin yhteydessä, ja pitkin yötä ja vielä seuraavana
aamunakin tuotiin joukottain vangituita punikkeja, kunnes niitä oli
enemmän kuin neljäsataa. Heidät sullottiin näihin huoneisiin, joissa
ei ollut kylliksi tilaa heidän edes istua lattialle; ja tietysti
siellä vallitsi kamala hälinä, kirouksia ja rusikoitujen ihmisten
valituksia, sekä löyhkä, joka veti vertoja eläintarhan apinahäkin
löyhkälle.

Vankeja pidettiin näissä huoneissa useita viikkoja ja yhä vain
tuotiin lisää; heitä oli niin paljon, että naiset oli pakko
eristää -- heidät asetettiin käymälöihin. Useat vangeista tulivat
sairaiksi, tai olivat olevinaan sairaita, useat heistä tulivat
hulluiksi, tai olivat tulevinaan hulluiksi, useat heistä kuolivat,
tai olivat kuolevinaan. Ja tietenkin salonki-punikit ja muut
radikaalit ulkopuolella nostivat hirveän elämän. Heillä ei ollut
enää sanomalehtiä eivätkä he enää voineet pitää kokouksia, ja kun
he yrittivät levittää lentolehtisiä, ottivat postiviranomaiset ne
takavarikkoon; mutta kaikesta huolimatta he onnistuivat herättämään
huomiota, ja Petterin urkkijat ilmottivat, ketä ne ovat, ja Petteri
suunnitteli uusia hyökkäyksiä, ja taaskin tuotiin lisää vankeja.
Muutaman "pommijutun" yhteydessä, joka oli saatu ilmi idässä,
oli löydetty hitunen vaaleanpunasta paperia, jota oli käytetty
lentolehtisten painamiseen tai räjähdysaineiden käärepaperina,
ei oltu aivan varmoja tästä. Kuitenkin nuo salaiset toimistot,
joista Guffeyn oli yksi, jakoivat tätä samaa paperia ympäri maan,
ja joka kerta kun haluttiin tuhota joku punikki, löydettiin tätä
"vaaleanpunasta paperia" hänen hoteistaan, ja sanomalehdet haukkuivat
häntä katalaksi salaliittolaiseksi, joka lähettelee helvetinkoneita
postin kautta.



LXXXII.


Petteri oli niin ahkerassa työssä näinä aikoina, että hänellä oli
unettomia öitäkin, ja harvoin oli hänellä aikaa syödä. Hänellä
oli yksityishuone, jonne punikit tuotiin hänen tutkittavakseen
ja hänellä oli komennossaan puoli tusinaa miehiä tekemään sen
kidutustyön, mikä tutkinnoissa tarvittiin. Hänen työnään oli
puristaa ulos näistä punikeista tunnustuksia, jotka oikeuttivat
asettamaan heidät vankilaan, jos olivat kansalaisia, ja karkottamaan
maasta, jos olivat ulkomaalaisia. Harvoin oli kansalaisilla ja
ulkomaalaisilla mitään eroa; eikä sillä suurta väliä pidettykään,
sillä olivathan ne kaikki vaarallisia. Kauvan sitten, kun Petteri
oli työssä Pericles Priamilla, olivat nämä kerran asuneet useita
kuukausia muutamassa ruokatalossa, ja he tiesivät aina edeltäpäin,
milloin oli lihapaistia päivälliseksi siitä, että kuulivat kokin
mätkivän lihaa perunanuijalla "pehmittääkseen" sitä. Petteri muisti
tämän sanan ja käytti tätä menettelytapaa punikkeihin nähden. Kun
heidät tuotiin huoneeseen, hyökkäsivät Petterin käskyläiset heidän
kimppuunsa piesten ja tuuppien heitä nyrkistä nyrkkiin. Jos he olivat
itsepintaisia eivätkä "tunnustaneet", ryhtyi Petteri itse heihin,
muistaen miten hyvin Guffeyn onnistui puristaa asioita Petteristä
kalvosen vääntelemisellä ja sormien taittamisella.

Oli hämmästyttävää, kuinka viisaita ja valppaita nämä punikit olivat.
Ne olivat pelkkiä ulkomaalaisia työläisroistoja, mutta ne käyttivät
kaiken aikansa kirjojen lukemiseen; heidän kodeistaan ja huoneistaan
löytyi aina suuria pinkkoja kirjoja, ja ne tiesivät mitä heistä
tahdottiin saada ulos ja väistelivät vastauksissaan. Kun Petteri
sanoi: "Sinä olet anarkisti, olethan?", sai hän vastauksen: "En
ole anarkisti siinä merkityksessä kuin te tarkotatte" -- ikäänkuin
sanalla "anarkisti" voisi olla kaksi merkitystä! Petteri sanoi,
"Sinä luotat väkivaltaan, luotathan?" Ja silloin rupesivat nämä
hävyttömiksi: "Tehän se olette, joka luottaa väkivaltaan, katsokaa
kasvojani, joita olette kolhineet." Tai jos Petteri kysyi: "Sinä
et pidä tästä hallituksesta, ethän?", sai hän vastaukseksi: "Pidin
siitä siihen saakka, kun se rupesi kohtelemaan minua huonosti"
-- vain tuollaisia väisteleviä vastauksia. Pikakirjuri kirjotti
paperille kaikki kyselyt ja vastaukset, ja jos Petteri ei saanut
heistä ulos mitään, joka voitiin katsoa tunnustukseksi, niin ei
maastakarkoittamisesta tullut mitään. Ja lopuksi Petteri alkoi
punikkia "pehmittämään" ja jatkoi sitä, kunnes punikki vastasi
niinkuin käskettiin; taikka laati Petteri paperille sellaisen
"tunnustuksen" kuin tahtoi, salapoliisit tarttuivat miehen käteen
ja allekirjotuttivat sen; taikka jollei tästä tullut mitään, niin
allekirjoitti Petteri sen itse.

Nämä olivat raakoja keinoja, mutta sitä ei voitu auttaa, sillä nämä
punikit olivat niin viekkaita. Ne salaa koettivat tuhota hallituksen,
ja pitäisikö hallituksen tunnustaa avuttomuutensa? Sadan prosentin
amerikalaisuus kaijutti vastauksensa maan jokaiselta mäeltä ja
jokaisesta temppelistä ja jokaisesta sanomalehtitoimituksesta.
Vastaus oli "Ei!" Sadan prosentin amerikalaisuus tulee löytämään
keinon säilyttääkseen itsensä huolimatta europalaisen bolshevismin
viisasteluista; sadan prosentin amerikalaisuus oli laatinut itselleen
sananparren: "Jolleivät ne pidä tästä maasta, niin menkööt sinne,
mistä ovat tulleetkin!" Mutta tietenkin tiesivät punikit sisimmässään
että Amerika on paras maa maailmassa eivätkä halunneet lähteä, joten
täytyi pakottaa heidät siihen.

Petteri eli sitä varten, ja hänen rinnallaan oli hänen vaimonsa,
kannustamassa häntä naisellisuutensa julmuudella. Gladys oli tottunut
nimittämään näitä ihmisiä "elukoiksi", ja kun hän tunsi sen hajun,
joka lähti heidän joukostaan, kun he olivat olleet sullottuina
ahtaisiin huoneisiin viikkokausia, tiesi hän olevansa oikeassa ja
ettei mikään kohtalo ollut heille kylliksi kova. Hetken kuluttua
hän Petterin kanssa sai ilmi uuden pommijuonen, tällä kertaa maan
prokuraattoria vastaan, joka näitä punikkijahteja johti. American
Cityssä vangittiin neljä italialaista anarkistia, heitä pidettiin
eristettyinä yksi kussakin huoneessa, ja Petteri teki työtä pari
kuuta saadakseen heistä kiskotuksi tunnustuksia, joita halusi. Aivan
viime tingassa, kun Petteri jo luuli onnistuneensa, meni koko homma
myttyyn, kun yksi heistä hyppäsi ulos akkunasta. Ja koska huone
oli neljännessätoista kerroksessa, ei tämä italialainen anarkisti
enää kelvannut todistajaksi itseään vastaan. Tapaus sai koko maan
salonki-bolshevikit raivoon, ja David Andrewsin onnistui saada
jonkunlainen oikeuden määräys, joka teki paljon haittaa Guffeylle ja
Petterille.

Työtä kuitenkin jatkettiin; punikit lajiteltiin ja ne, joiden oli
havaittu olevan ei-punikkeja, saivat mennä, ja toiset pantiin
erikoisiin punikkijuniin ja vietiin satamakaupunkeihin. Toiset heistä
menivät äänettöminä, toiset synkeästi kiroten, toiset valittaen
ja kirkuen; sillä useilla heistä oli perheitä ja he vaativat että
hallituksen täytyy karkottaa heidän perheensä myös tai muutoin
pitää niistä huolta! Luonnollisesti kieltäytyi hallitus tällaisesta
vastuunalaisuudesta. Punikeilla oli yllin kyllin rahaa painattaa
kapinallista kirjallisuutta, käyttäkööt nyt rahansa pitämään huolen
omistaan!

Näissä punikkijahdeissa ja tutkinnoissa Petteri tietenkin kohtasi
useita punikkeja, joita oli ennen tuntenut. Oli aika, jolloin
Petteri pelkäsi tavata heitä; mutta nyt oli päinvastoin, hän nautti
siitä. Hän oli tykkänään vapautunut tuosta entisestä pelostaan,
joka oli pilannut hänen ruokahalunsa ja häirinnyt hänen untaan.
Hän oli havainnut että punikit olivat raukkoja, jotka eivät
lyöneet takasin, kun heitä lyötiin; heillä ei ollut aseita eikä
useilla heistä ollut edes lihaksiakaan; ei tarvinnut pelätä muuta
kuin heidän puhettaan. Ja Petteri tiesi että hänellä oli koko
järjestyneen yhteiskunnan voima takanaan, poliisit, oikeuslaitokset
ja vankilat ja jos tarvittiin, armeijat konetykkeineen, ilmatasoineen
ja myrkkykaasuineen. Turvallista ei ollut ainoastaan pieksää
näitä, astua heidän varpailleen ja sylkeä silmille; oli aivan
yhtä turvallista tehdä heille millainen tekopeli tahansa, sillä
sanomalehdet olivat aina heitä vastaan, ja yleisö luonnollisesti
uskoi, mitä sanomalehdet sanoivat.

Ei, Petteri ei enää pelännyt punikkeja! Hän päätteli ettei hän enää
pelkää edes McCormickiakaan, kaikkein vaarallisinta punikeista.
McCormick oli turvallisesti vankilassa, tuomittuna kahdeksikymmeneksi
vuodeksi, ja vaikka hänen juttuunsa oli vedottu, ei tuomari ollut
suostunut päästämään häntä vapaaksi takuulla. Sattumalta näki Petteri
vilahduksen McCormickin sieluntilasta vankilassa, ja näytti että
tuokin ylpeä, järkähtämätön luonne oli masentumaisillaan. McCormick
oli vankilasta lähettänyt kirjeen eräälle punikkitoverilleen American
Cityssä, ja postiviranomaiset olivat ottaneet kirjeen takavarikkoon
ja Guffey oli näyttänyt sen Petterille. "Kirjottakaa meille!" pyysi
Mac. "Jumalan tähden, kirjottakaa meille. Kauheinta vankilassa olosta
on se, että on tullut unohdetuksi. Antakaa meidän edes tietää, että
jokukaan meitä muistelee!"

Tästä Petteri tiesi että hän oli voittaja. Ja kun hän tapasi
punikkeja, joita ennen oli pelännyt, nautti hän siitä, että antoi
heidän tuntea valtaansa, ja joskus nyrkkiänsäkin. Häntä naurattivat
ne eri tavat, millä nuo punikit suhtautuivat häneen. Jotkut koettivat
pyydellä ja rukoilla häntä entisten aikojen tähden; jotkut valittivat
ja ulisivat; jotkut koettivat puhua hänelle järkeä ja kolkuttaa
hänen omaatuntoaan. Mutta enimmäkseen he olivat ylpeitä ja heidän
silmistään loisti viha ja heidän huulillaan pistävän pilkallinen
hymy. Ja Petteri pani "kapulajussinsa" työhön opettamaan heille
parempia tapoja, ja tavallisesti olikin kaivosten väännöistä ja
sormien katkomisista apua.



LXXXIII.


Ensimäisten vangittujen joukossa oli Miriam Yankovich. Miriam oli
yhtynyt kommunistipuolueeseen, ja koska hän oli syntynyt Venäjällä,
ei muita todisteita tarvittukaan. Petteri tiesi luonnollisesti
että se oli Miriam, joka usutti Rosie Sternin hänen kimppuunsa ja
oli syynä hänen paljastamiseensa. Mutta kuitenkin liikutti häntä
Miriamin ulkomuoto. Hän oli vanhan ja raihnaisen näköinen, hänellä
oli paha yskä ja hänen silmänsä olivat villit ja hurjat. Petteri
muisti hänet ylpeänä ja kuumaverisenä, mutta nyt oli hänen ylpeytensä
mennyt -- hän heittäytyi polvilleen Petterin jalkojen eteen, otti
häntä takinliepeestä ja itki katkerasti. Hänellä oli äiti ja viisi
pientä veljeä ja sisarta, joiden ainoana turvana hän oli; kaikki
hänen säästönsä oli sairaus vienyt, ja nyt hänet aijotaan karkottaa
Venäjälle eikä hän tiennyt, miten hänen rakkaimmilleen käy.

Petteri vastasi ettei hän voinut sille mitään. Miriam oli rikkonut
lakia, viranomaisilla oli hänen kommunistipuolueen jäsenkorttinsa,
ja itse hän myöntää syntyneensä ulkomailla. Petteri koetti vetäytyä
pois, mutta Miriam piteli kiinni takinliepeestä ja itki ja rukoili.
Ainakin hänen pitäisi saada puhutella vanhaa äitiään kertoakseen
tälle, mistä etsiä apua, ja miten hän tulevaisuudessa voi saada
tietoja Miriamista. Hänet aijottiin karkottaa antamatta hänelle
tilaisuutta sanoa jäähyväiset rakkaimmilleen tai ottaa mukaansa edes
vaatteitakaan.

Niinkuin tiedämme, oli Petteri aina ollut hellä naisia kohtaan, ja
nyt oli hän hämillään. Näitä elukoita jahdatessaan hän vain pani
täytäntöön ylemmiltään saamansa käskyt; hänellä ei ollut oikeutta
eikä valtaa osottaa suosiota kenellekään, ja hän sanoi näin
Miriamille kerran toisensa perään. Mutta Miriam ei kuunnellut häntä.
"Hyvä Petteri, olkaa niin hyvä! Jumalan tähden, Petteri! Kerranhan
vähän rakastittekin minua -- niin ainakin sanoitte --"

Tottahan se oli, mutta eihän siitä ollut Petterille ollut mitään
hyvää. Miriam oli silloin ollut kiintynyt McCormickiin -- tuohon
kaikkein vaarallisimpaan perkeleeseen, joka oli saanut aikaan
Petterille niin monta pelon hetkeä! Miriam oli ylönkatsonut Petterin,
hän ei ollut edes kuunnellutkaan hänen lemmenselityksiään; ja nyt
koetti hän käyttää hyväkseen rakkautta, jota oli halveksinut!

Miriam oli saanut kiinni Petterin kädestä eikä Petteri saanut sitä
pois kiskotuksi. "Jos koskaan olette tuntenut vähääkään rakkautta
ketään naista kohtaan", huusi Miriam, "niin ette voi kieltää noin
pientä suosiota -- noin pientä suosiota! Petteri hyvä, olkaa niin
hyvä, entisaikojen vuoksi!"

Äkkiä Petteri säikähti, ja samoin Miriam. Ovelta kuului ääni. "Vai
niin, vai on tämä yksi naisystävistäsi?" Ja siellä seisoi Gladys,
suorana kuin kynttilä ja vihasta vavisten, kädet nyrkissä. "Vai on
tässä yksi sinun punikki-lemmityistäsi, yksi yhteiskunnallisista
naisistasi?" Ja Gladys polki jalkaa. "Nouse ylös, narttu! Nouse
ylös, lutka!" Ja kun Miriam oli yhä vain polvillaan, hämmästyksen
tyrmistyttämänä, hyökkäsi Gladys häneen, sieppasi kätensä täyteen
mustaa tukkaa ja veti, jotta Miriam kaatui pitkin pituuttaan
lattialle. "Minä opetan sinut, sinä vapaarakastaja!" kirkui Gladys,
"opetan sinut rakastelemaan miestäni!" Ja veti Miriamia tukasta
pitkin lattiaa potkien ja kynsien häntä, kunnes useiden kapulajussien
oli pakko mennä väliin, jottei tyttö menettäisi henkeään.

Tiesihän Gladys Petterin häpeällisen menneisyyden jo ennen heidän
naimisiin menoaan; Guffey oli kertonut hänelle, ja hän oli kertonut
Petterille että Guffey on kertonut, ja hän oli muistuttanut
Petterille siitä monta, monta kertaa. Mutta tämän "yhteiskunnallisen
naisen" näkeminen oli saattanut hänet suunniltaan, ja kului viikko
ennenkuin rauha palasi Gudgen perheeseen. Ja sillä aikaa oli Petteri
keskellä raivoisata tunnemyrskyä sekä kotonaan että konttorissaan.
Valmistauduttiin lähettämään ensimäistä junallista punikkeja, ja
näytti siltä että jokainen ulkomaalainen punikki, jonka Petteri
oli koskaan tuntenut, piiritti Petteriä nyt ja kolkutti hänen
omaatuntoaan ja venytteli hänen sieluaan. Tässä ensimäisessä junassa
lähetettiin Sadie Toddin serkku, joka oli syntynyt Englannissa, muuan
suomalainen tukkityöläinen, jonka kanssa Petteri oli toiminut I.W.W.
liitossa, puolalainen sikarintekijä, jonka kotona Petteri oli syönyt
useita kertoja, ja viimeksi Mikael Dubin, se nuori juutalainen poika,
jonka seurassa Petteri oli ollut viisitoista päivää linnassa ja joka
oli ollut yksi kuuluisien "tuplajuulaisten" pieksäjäisten uhri.

Mikael valitteli kovin, koska hänellä oli vaimo ja kolme pientä
lasta, ja sitä paitsi teki hän syytöksen, että kun "kapulajussit"
olivat hänen kotiaan "tarkastamassa" veivät he kaikki hänen
säästönsä, pari kolme sataa dollaria. Petteri intti luonnollisesti
ettei hän voi mitään; Dubin oli punikki ja ulkomaalainen ja hänen
oli mentävä. Kun näitä punikkeja lastattiin junaan, saapui asemalle
Dubinin vaimo ja puoli sataa muuta naista, jotka kirkuen ja käsiään
väännellen koettivat tunkeutua poliisiketjun läpi rakkaimpiensa luo.
Poliisien täytyi takoa heitä vatsaan kapuloillaan estääkseen heitä
pääsemästä, mutta kaikesta huolimatta onnistui Mrs. Dubinin päästä
vartijain läpi ja hän heittäytyi junan pyörien alle ja töin tuskin
saatiin pois ennenkuin menetti henkensä. Tällainen olisi tietysti
vaikuttanut sangen pahaa yleisössä, jonka vuoksi Guffey kutsui
kaikkien sanomalehtien toimittajat koolle ja sai heiltä lupauksen,
ettei tästä sanomalehdissä hiiskuta sanaakaan.



LXXXIV.


Kaikkialla maassa oli junia kulussa itää kohti, täynnä
"tuplajuulaisia", kommunisteja, rauhanaatteen kannattajia ja
anarkisteja ja satoja muunlaisia bolshevikeja. Heidät pantiin
laivaan ja lähetettiin Venäjää kohti -- laivaa kutsuttiin "punaseksi
arkiksi", ja punikki-puhujat nostivat kauhean elämän, ja muuan
punikki-pappi vertasi "punasta arkkia" Mayfloweriin! Washingtonissa
oli joku punikki virkamiehenä, ja tämä sai aikaan paljon harmia
ja peruutti koko joukon karkottamismääräyksiä, näiden joukossa
sellaisia, joita Petteri kovalla työllä oli saanut karkotetuksi. Tämä
tietystikin harmitti suuresti Petteriä ja hänen vaimoaan; ja tämän
lisäksi tuli toinenkin jupakka, joka oli vieläkin nöyryyttävämpi.

American Cityssä kutsuttiin koolle "vaaleanpunanen" joukkokokous
panemaan vastalauseita näitä karkotuksia vastaan. Guffey sanoi että
hyvin luultavaa oli että viranomaiset sekautuvat kokouksen menoon ja
että Petterin on mentävä mukaan osottamaan salapoliiseille oikeat
punikit, joita kokoukseen tulisi. Tämän toimeenpano oli annettu
poliisilaitoksen salapoliisille, jonka nimi oli Garrity ja joka
oli "pommi-joukkion" päämies; mutta tämä mies ei tiennyt näistä
asioista paljoa ja hänen tapanansa oli tuon tuostakin tulla Petterin
luo saamaan neuvoja. Nyt kun hänen hallussaan ja vastuunalaisenaan
oli koko tämä kokous, pyysi hän Petteriä tulemaan puhujalavalle
istumaan hänen kanssaan, ja Petteri meni. Siellä oli suuri joukko
läsnä -- monta kuukautta tukahduksissa ollut punikkiraivo näytti nyt
ryöppyävän villinä ja vapaana. Siellä oli puhujia, hyvinpuettuja
ja nähtävästi kunniallisia miehiä, joita ei voinut erottaa maan
hallitsijoista, mutta jotka tulivat puhujalavalle ja lausuivat
mitä kapinallisimpia lauseita, tuomitsivat hallitusta, tuomitsivat
ankarasti Venäjän saartoa, ylistivät Venäjän bolshevikihallitusta,
ja selittivät että henkilöt, jotka menivät "punasessa arkissa",
olivat onnellisia, sillä he pelastuivat sorron ja tyranniuden maasta
vapauden maahan. Ja joka lauseen perästä täytyi puhujan lopettaa
hetkeksi kuulijakunnan mielihyvän ilmaisujen takia.

Ja mitä voi irlantilais-katoolinen salapoliisi-parka ajatella
tuollaisesta! Nytkin juuri sanoi eräs puhuja; "Milloin tahansa mikään
hallituksen muoto muuttuu vahingolliseksi näille tarkotuksille, on
kansalla oikeus muuttaa taikka poistaa se ja perustaa uusi hallitus,
perustaen sen sellaisille periaatteille ja järjestäen sen vallan
sellaiseen muotoon, jotka sen mielestä näyttävät parhaimmilta
takaamaan heille turvallisuuden ja onnellisuuden." Garrity
kääntyi Petteriin: "Mitäs tuosta mietit?" sanoi hän, hyvänsuovat
irlantilaiset kasvot suuttumuksen halventamina.

Petteri mietti että tuo jo menee yli laitojen. Petteri tiesi että
tuhansia miehiä ympäri Amerikan oli lähetetty vankilaan lausuttuaan
paljon viattomampaa. Petteri oli lukenut useita eri määräyksiä, joita
oli tullut Yhdysvaltain prokuraattorin virastosta, ja tiesi oikein
virallisesti että tuollaista ei saanut missään tapauksessa antaa
kenenkään sanoa, kirjottaa eikä edes ajatella. Ja niin sanoi Petteri
Garritylle: "Tuo mies on jo mennyt liian pitkälle. Paras on että
vangitset hänet." Garrity antoi merkin miehilleen, jotka hyppäsivät
puhujalavalle ja vangitsivat puhujan ja kaikki muutkin puhujat sekä
komensivat väkijoukon ulos kokoussalista.

Kokouksessa oli läsnä pari sataa salapoliisia ja kapulajussia
täyttämässä Garrityn määräyksiä, ja he ajoivat kapuloillaan
väkijoukon ulos ja veivät puhujat vankilaan poliisiautoilla. Sitten
Petteri meni Guffeyn konttoriin ja kertoi mitä hän oli tehnyt --
ja sai sellaisen vastaanoton, joka elävästi muistutti sitä kertaa,
kun Guffey luki hänelle Nell Doolinin kirjeen! "Kenenkäs luulet
vanginneesi?" huusi Guffey. "Hän on erään Yhdysvaltain senaattorin
veli! Ja mitä sinä luulet hänen sanoneen? Hän luki muutaman lauseen
itsenäisyysjulistuksesta!"

Tämä ei Petterille "mennyt päähän"; hän oli aivan sekasin. Voiko
rikkoa lakeja vain sen vuoksi, että sattui olemaan Yhdysvaltain
senaattorin veli? Ja mitä vaikutti se, että jokin lause oli
itsenäisyysjulistuksessa, kun se kerran oli sangen kapinallinen ja
vaarallinen? Tästä tapahtumasta saivat Guffeyt ja poliisilaitokset
niin kovin paljon pilkkaa osakseen, että he kutsuttivat kaikki
miehensä eteensä ja pitivät heille esitelmän selostaen, mitä ei saa
ja mitä saa tehdä punikkeja jahdatessa, ketä ei saa vangita missään
tapauksessa ja mitä ei voida estää ihmisiä sanomasta. Esimerkiksi
eihän suinkaan voitu vangita ketään siitä, että siteerasi raamattua.

"Mutta herra jumala, Guffey," huusi muuan miehistä, "pitääkö meidän
jokaisen osata raamattu ulkoa?"

Nauraa hohotettiin. "Ei", myönsi Guffey, "mutta olkaa kuitenkin
varovaisia älkääkä vangitko ketään sellaista, jonka puhe tuntuu
lainatun raamatusta."

"Mutta perkele vieköön", sanoi eräs miehistä, joka sattui olemaan
entinen pappi. "Tuo panee meidät tiukemmalle kuin vankila!
Tiedättekö, mitä kaikkea raamatussa on!"

Ja hän alkoi sanelemaan raamatunlauseita, ja Petteri kuuli ja
mietti ettei hän ole koskaan kuullut yhdenkään bolshevikin puhuvan
sopimattomampia kuin tuo. Se sotki yhä enemmän tätä punikki-ongelmaa,
sillä Guffey sanoi että missään tapauksessa ei saa raamatun sanoja
rangaista. "Winnipegissä, Canadassa", sanoi hän, "vangittiin
pappi, joka lainasi kaksi lausetta profeetta Esaiasta, mutta
lopulta oli viranomaisten annettava papin mennä rauhassa." Samoin
oli itsenäisyysjulistuksen laita, ei ketään voitu vangita sen
lukemisesta, vaikka se kuuluisi kuinka kapinalliselta tahansa. Ja
samoin oli perustuslainkin laita, senkin osan, jossa puhuttiin
ihmisten oikeuksista, jossa sanottiin että jokainen Amerikassa saa
tehdä juuri niitä, joiden tekemisestä Guffeyn virasto lähetti ihmisiä
vankilaan!

Tämä tuntui kovin nurinkuriselta; mutta Guffey selitti näin
tehtävän politillisten seikkain vuoksi. Jos viranomaiset menisivät
näissä hommissa liian pitkälle, niin punikit saisivat vaaleissa
paljon ääniä ja ehkä valtaisivat hallituksenkin käsiinsä, ja missä
silloin oltaisiin? Petteri ei ollut tähän saakka koskaan lainannut
minkäänlaista huomiota politiikalle, mutta sekä hän että Gladys
havaitsivat tämän esitelmän perästä että heidän on laajennettava
näkökantaansa. Yksistään siinä ei ollut kyllin, että punikkeja
heitettiin tyrmään ja halottiin heidän pääkallojaan, vaan piti
lisäksi pitää yleisö myötätuntoisena näille toimille, piti saada
yleisö käsittämään että se oli aivan välttämätöntä, piti yhäti ja
aina pitää yllä niinsanottua "propagandaa", jotta yleisö olisi täysin
selvillä näiden elukkain ruokottomuudesta ja heidän tarkotustensa
vaarallisuudesta.

Mies, joka käsitti tämän kaikkein selvemmin, oli maan prokuraattori,
ja Guffey esitelmässään huomautti että hänen toiminnassaan on
kaksi eri puolta. Hän ei ainoastaan työskennellyt tuhotakseen
kommunistipuolueen ja kommunistisen työväenpuolueen ja lähettääkseen
niiden jäsenet vankilaan, vaan hän käytti suuren osan virastonsa
varoista täyttämään koko maan loppumattomalla propaganda-tulvalla,
jotta ihmiset pysyisivät peloissaan punikkisalaliittojen takia.
Nytkin oli prokuraattorin miehiä American Cityssä työskentelemässä
niiden tietojen nojalla, joita heille Guffeyn virasto antoi,
ja joka viikko piti prokuraattori jossain puheen tai julkaisi
lausunnon sanomalehdissä, kertoen uusista pommijuonista ja uusista
salaliitoista hallituksen tuhoamiseksi. Ja miten kierä hän osasikaan
olla! Hän otatti valokuvia kaikkein pahimman näköisistä punikeista,
kun nämä olivat olleet vankilaan sulettuina parisen viikkoa eivätkä
olleet voineet ajella partaansa ja sitä paitsi olivat suutuksissaan
"kolmannen asteen" kidutusten perästä. Näitä valokuvia asetettiin
paperille ja varustettiin allekirjoituksella: "Tällaiset miehet
haluaisivat hallita teitä." Kymmenelle tuhannelle sanomalehdelle
lähetettiin näitä ja yhdeksän tuhatta yhdeksän sataa julkaisi ne,
ja seuraavana aamuna halusi yhdeksänkymmentä yhdeksän miljoonaa
amerikalaista murhata kaikki punikit. Niin hyvin oli tämä suunnitelma
onnistunut, että prokuraattori luuli että hänet nimitetään
presidentin ehdokkaaksi sen takia, ja hänen virastonsa kaikki osat
työskentelivät siihen suuntaan.

Yli koko maan tekivät suurliikemiesten toimistot samaa. Amerikan
Cityn "Amerikan kehitysliitto" julkaisi kokosivun ilmotuksia
"Timesissa", Eldoradon "kotiliesi-yhdistys" julkaisi kokosivun
ilmotuksia Eldorado "Timesissa" ja "patrioottien puolustus-legioona"
teki samoin Flagland "Bannerissa." Kaikkien politillisten
ehdokkaiden entisyys tutkittiin tarkoin ja jos löydettiin jotakin
vaalenpunaiseenkaan vivahtavaa, ryhtyi Guffeyn toimisto puuhiin
asettelemalla ehdokkaan tielle ansoja, ja liikemiehet kokosivat
suuria vaalirahastoja, joiden avulla saatiin näistä ehdokkaista
vaaleissa voitto. Näin tehtiin, ja Guffey terotti miestensä mieliin
tämän toiminnan tärkeyttä ja varotti tekemästä mitään, joka olisi
omiaan vahingoittamaan tällaista politiikkaa ja propagandaa lain ja
järjestyksen hyväksi.



LXXXV.


Petteri lähti pois Guffeyn toimistosta vakavana, havaiten ensi
kerran elämässään Vastuunalaisuutensa äänestäjänä, niin, ja toisten
äänestäjien paimenena. Petteri myönsi vaimonsa olevan oikeassa, kun
tämä sanoi Petterin näkökannan näihin saakka olleen liian ahtaan;
hänen käsityksensä kätyrin toiminnasta oli vanhanaikainen, ennen
sotaa vallinneisiin olosuhteisiin sopiva. Nyt hänen on käsitettävä
että maailma on muuttunut; tässä uudessa maailmassa, joka on tehty
turvalliseksi kansanvallalle, oli se kätyri ja urkkija, joka oli
yhteiskunnan oikea herra ja hallitsija, sivistyksen kunniavahti.
Petterin ja hänen vaimonsa täytyy nyt ottaa tämä uusi osa ja
valmistaa itsensä siihen sopiviksi. Luonnollisestikaan eivät
persoonalliset edut tulleet kysymykseenkään, mutta tuli kuitenkin
ottaa huomioon sekin seikka että tästä korkeammasta osasta on heille
suuri etu; he voivat nyt kohota maailmassa ja tavata parempia
ihmisiä. Viisi tai kuusi vuotta nuorta elämätään oli Gladys viettänyt
hienoston kynsien puhdistamiseen ja heidän valkosten, pehmeiden
käsiensä pitelemiseen; ja aina oli hänen rinnassaan kytenyt sen
päätöksen hehku, että vielä jonakin päivänä hänen tulee kuulua tähän
hienostoon, ei enää palvelijana, vaan vertaisena, jolloin sen sijaan,
että hän piteli heidän käsiään, hekin pitelisivät hänen.

Nyt oli tullut tämä tilaisuus. Gladys jutteli suunnitelmastaan
Guffeylle, joka hyväksyi sen ja lupasi puhutella "Amerikan
kehitysliiton" sihteeriä, Billy Nashia; niin hän tekikin, ja
seuraavalla viikolla ilmotti American City "Times" että Bethlehem
kirkon miesten raamatun luku-seuralla tulee ensi sunnuntaina olemaan
sangen mielenkiintoinen kokous. Siellä tulee pitämään puheen
eräs hallituksen "peitteen alla työskentelijä", entinen punikki,
joka useita vuosia oli ollut mitä vaarallisin agitaattori, mutta
oli havainnut olevansa väärässä ja tehnyt parannuksen, tekemällä
palveluksia hallitukselle äskeisissä I.W.W.-läisiä vastaan käydyissä
jutuissa.

Bethlehem kirkko ei nyt kyllä ollut paljon pirukaan, olihan vain
tuommoinen vähemmän huomattu lahko kuin holirollaritkin; mutta Gladys
oli päätellyt viisaasti että vuoren huipulle ei saa koettaa kiivetä
yhdellä harppauksella. Petterin tulee ensin "koettaa lääkettään
koiralle", ja jos hän epäonnistuu, niin ei siitä johdu suurtakaan
vauriota.

Mutta Gladys teki työtä tämän luennon hyväksi aivan yhtä kovasti
kuin jos kysymyksessä olisi ollut hienompikin seura. Hän kulutti
monta päivää pukunsa ja Petterin puvun laittelemiseen, ja hän kulutti
kokonaisen päivän "kehittämään kauneuttaan", ja viimeinen tunti kului
peilin edessä viimeistelyihin ja Petterin "kauneuden kehittämiseen."
Kun Mr. Nash aivan omassa persoonassaan esitti hänet pastori Zebediah
Mugginsille, ja kun tämä toisen tulemisen apostoli tuli puhujalavalle
ja esitti Petterin puhumaan tuolle suurelle työläis-kuulijakunnalle,
oli Gadys niin täynnä riemua, että sen pakkokeinoin tukahduttaminen
teki kipeää.

Petteri luonnollisestikaan ei onnistunut moitteettomasti.
Hän takertui pari kolme kertaa ja änkötti ja kompasteli eikä
kuolemakseenkaan muistanut mitä pitikään sanoa, mutta hän muisti
aina vaimonsa neuvon -- kun takerrut, niin hymyile ja selitä ettet
vielä koskaan ennen ole pitänyt puhetta. Ja niin kävi kaikki hyvin,
ja miesten raamatun lukuseura oli kauhuissaan tämän entisen punikin
ja nykyisen lain ja järjestyksen vartijan uskomattomien paljastusten
takia. Ja seuraavalla viikolla pyydettiin Petteriä taaskin puhumaan
-- tällä kertaa "nuorten pyhimysten liitolle" -- ja kun hän oli
onnistunut jo paremmin siellä, esitelmöi hän ilmotusten kirjottajien
yhdistykselle ja sitten "korppu- ja juusto-klubille." Tällöin hän
jo oli tottunut toimeensa, hänen maineensa levisi nopeasti, ja
lopulta tuli voiton hetki -- häntä pyydettiin pitämään esitelmä
"ystävyysseuran" kokouksessa, joka seura oli jumalallisen säälin
kirkon kannatus-yhdistys!

Tämä oli päämäärä, mihin Petterin vaimon silmät olivat tähdänneet.
Tämä oli kerta, josta kaikki riippui, ja Petteriä valmistettiin ja
harjotettiin ihan väsyksiin saakka. Heidän kotinsa oli vain muutaman
kadunristeyksen päässä kirkosta, mutta Gladys selitti että heidän on
välttämättä mentävä autolla, ja kun he saapuivat kirkon alakerrassa
olevaan kokoushuoneeseen ja tuo melkein englantilainen herrasmies,
pastori de Willoughby Stotterbridge, kätteli heitä, tiesi ja tunsi
Gladys että hän nyt oli saapunut unelmiensa perille. Pappi itse
omassa korkeassa persoonassaan saatteli hänet puhujalavalle, ja kun
hän oli esittänyt Petterin puhumaan, istuutui hän Gladysin viereen,
näin leimaten hänet yhteiskunnalliseksi vertaisekseen.

Ja koska Petteri oli jo oppinut esitelmänsä ulkoa, oli päässyt
selville siitä, mille nauretaan, mille itketään ja mikä saa
aikaan isänmaallisen käsien taputuksen, onnistui hän mainiosti.
Esitelmänsä perästä hän vastaili kysymyksiin, ja kaksi Billy Nashin
konttorityöläistä möi "Amerikan kehitysliiton" jäsenkortteja,
jäsenmaksut viisi dollaria vuosi, elinikäinen jäsenyys kaksi sataa
dollaria. American Cityn ylimmän kermakerroksen jäsenet puristivat
Petteriä kädestä ja kehottivat häntä jatkamaan alkamaansa suuntaan --
hänen maansa tarvitsee häntä. Seuraavana aamuna oli pitkä kertomus
hänen puheestaan "Timesissa", ja sitä seuraavassa numerossa oli
toimitusartikkeli hänen tekemistään paljastuksista, ja punaisena
lankana siinä: "Liittykää Amerikan kehitysliittoon."



LXXXVI.


Kun Petteri eräänä aamuna saapui konttoriinsa, oli siellä hänelle
kirje, joka oli kirjotettu komealle ja kalliille kirjotuspaperille
naisen koukeroisella ja teräväkulmaisella käsialalla. Kun hän avasi
sen, hätkähti hän, sillä kirjepaperin yläpäässä oli jonkunmoinen
kilpi ja latinalainen kirjotus sekä sanat: "Amerikan vallankumouksen
tytärten yhdistys." Kirjeessä ilmotettiin hänelle jonkun sihteerin
kautta että Mrs. Warring Sammye toivoo Mr. Petteri Gudgen olevan niin
hyvän ja saapuvan hänen luonaan käymään sinä iltapäivänä kello kolme.
Petteri tutki kirjettä ja koetti miettiä, millainen punikki tuo
mahtoi olla. Kirjotuspaperin komeus ja ylhäinen sävy herätti hänessä
kunnioitusta, mutta sana "vallankumous" -- sehän oli kielletty
sana. Kaippa Mrs. Warring Sammye oli "salonki-punikki", niinkuin
esimerkiksi Mrs. Godd.

Petteri lähti McGivneyn luo ja sanoi epäluuloisena: "Mikäs punikki
juoni tämä on?"

McGivney luki kirjeen ja sanoi: "Punikki-juoni? Mitä tarkotat?"

"No", selitti Petteri, "siinähän seisoo: 'Amerikan vallankumouksen
tyttäret'."

McGivney tuijotti Petteriin; ensin luuli hän Petterin laskevan
leikkiä, mutta kun hän huomasi Petterin tarkottavan totta, nauroi hän
täyttä kurkkua. "Voi sinuas yksinkertainen!" sanoi hän. "Etkö ole
koskaan kuullut puhuttavan Amerikan vallankumouksesta? Etkö tiedä
mitään heinäkuun neljännestä päivästä?"

Puhelin soi ja keskeytti keskustelun, ja McGivney työnsi kirjeen
Petterille, sanoen: "Kysy vaimoltasi." Kun sitten Gladys saapui,
antoi Petteri hänelle kirjeen, ja Gladys innostui kovin. Hän selitti
että Mrs. Warring Sammye oli American Cityn paksuinta kermaa, ja tämä
Amerikan vallankumous, jonka tytär hän oli, oli aivan kunniallinen ja
jalo vallankumous, joka oli tapahtunut kauvan aikaa sitten; kaikkein
parhaimmat ihmiset kuuluivat siihen ja oli aivan kunniallista ja
sopivaa siitä puhua ja kirjoittaa. Petterin täytyy nyt heti mennä
kotiin ja panna parhaat vaatteet yllensä ja puhelimitse ilmottaa
sihteerille että hän hyvin mielellään tulee tapaamaan Mrs. Warring
Sammyetä määrättynä aikana. Ennen sinne menoa oli Petterillä
uusi läksy opittavana. Hänen tuli hankkia itselleen kirja, "Kuka
kukin on American Cityssä", hänen tuli hankkia maansa historia ja
tutkia itsenäisyysjulistusta ja ottaa tarkka selvä siitä, mikä ero
oli vallankumouksella, joka on tapahtunut jo aikoja sitten, ja
vallankumouksella, joka tapahtuu paraikaa.

Petteri meni tuon kuuluisan hienoston naisen luo suureen
kivitaloon, ja hän huomasi tämän hienoston naisen olevan ainakin
yhtä hyvinvoivan kuin oli Mrs. Godd, sillä erotuksella, että tämä
hienoston nainen kunnioitti omaa yhteiskunnallista asemaansa. Tämä
nainen ei erehtynyt kohtelemaan Petteriä vertaisenaan, josta johtui
ettei Petterin mieleen juolahtanutkaan viivähtää hänen kodissaan
pitemmän aikaa. Hänen tarkotuksensa oli kertoa Petterille että hän
oli kuullut Petterin esitelmästä punikki-vaarasta ja koska hän oli
raajarikkoisten sotavanhusten kodin nais-johtokunnan puheenjohtaja,
niin hän halusi sopia Petterin kanssa ehdoista tuon esitelmän
pitämisestä noille sotavanhuksille. Ja Petteri, jota Gladys oli
jo edeltäpäin neuvonut, vastasi että hän sangen mielellään tulee
pitämään esitelmänsä ilman maksua -- noin ikäänkuin isänmaallisena
uhrauksena. Mrs. Warring Sammye kiitti häntä vakavasti ja
juhlallisesti koko maan nimessä ja ilmotti että päivämäärä annetaan
Petterin tietää myöhemmin.

Petteri meni kotiin, ja Gladys veti naamansa kieroon, kun kuuli että
esitelmä tullaan pitämään jonninjoutaville entisille sotilaille
jossakin kokoushuoneessa sen sijaan kuin hän oli toivonut että
esitelmä tullaan pitämään noille "tyttärille" itselleen Mrs.
Warring Sammyen kotona. Mutta kuitenkin, olihan jo sekin jotakin,
että he olivat herättäneet Mrs. Warring Sammyen huomiota. Ja niin
tuli Gladys pian hyvälle tuulelle jälleen ja alkoi kertoella
Petterille palasia Mrs. Warring Sammyen elämää; näytti siltä, että
kynsienpuhdistuspajoissa tiedettiin kaiken maailman juorut ja
salaisuudet.

Ja koska Gladys sattui nyt olemaan hyvällä tuulella, puhui hän
Petteristä itsestään. Nyt he olivat päässeet asteeseen, jossa voivat
heittää silmäyksen taakseen entiseen elämäänsä kokonaisuudessaan
ja kotinsa ja elinkumppanuutensa rehellisessä tuttavallisuudessa
avomielisesti ottaa opikseen erehdykset ja suunnitella
tulevaisuutensa viisaammasti. Petteri oli tehnyt paljon erehdyksiä
-- myönsi hän kai sen? Myönsikö? Joo, myönsihän Petteri. Mutta,
jatkoi Gladys, hän oli tehnyt parhautensa, ja hänellä oli ollut se
erinomainen onni, että oli saavuttanut suurimman siunauksen, mitä
elämällä antaa on, nimittäin hyvän ja kykenevän naisen auttavan
käden. Gladys ei vääjännyt vähääkään tästä ajatuskannasta, joten
Petterin oli pakko lopulta myöntää sekin. Petteri myönsi vielä
senkin, että hyvän ja kykenevän naisen velvollisuus on suojella
aviomiestään elämän loppuun saakka, jotta hän voi väistää niitä
ansoja, joita hänen vihollisensa hänelle asettavat. Ja oli kai
Petteri oppinut katkerista kokemuksistaan senkin, ettei lähde takaa
ajamaan kauniita silmiä tai punasia poskia, herätäkseen seuraavana
aamuna taskut tyhjinä? Petteri myönsi. Ja kun keskustelua jatkui,
havaitsi Petteri että tuo voittokulku, joksi hänen elämänsä oli
muuttunut, oli täydellisesti hänen vaimonsa luoma; tai oikeastaan hän
havaitsi sen, ettei ollut vähintäkään toivoa saada muutetuiksi hänen
vaimonsa mielipiteitä siitä. Vielä myönsi hän oikeaksi suunnitelman
tulevaisuudesta: hän tulee tuomaan kotiin koskemattomana palkkansa
joka viikko, ja hänen vaimonsa tulee käyttämään sen ja oman palkkansa
parantamaan heidän elin- ja esiintymistapojaan ja avustaakseen heidän
kiipeämistään yhä ylemmä hyvinvoinnin tikkailla.

Ja jäljet tästä jo näkyivätkin Petterin olemuksessa; hän on
tullut arvokkaammaksi puhetavassaan ja vakavaksi, juhlalliseksi
liikunnossaan. Gladys sanoo hänelle että koko yhteiskunnan
tulevaisuus riippuu hänen tiedostaan ja taidostaan, ja Petteri
myöntää tämänkin. Hän on oppinut, mitä voi tehdä ja mikä on paras
jättää tekemättä; hän ei enää koskaan tule astumaan lakien rajojen
ulkopuolelle. Hän ei enää koskaan tule yrittämään mitään omin päinsä
sellaisten alhaisten olentojen viekotuksesta kuin esimerkiksi Nell
Doolin, vaan hän tulee pitämään "koneiston" puolta, pitäen mielessään
että rehellisyys maan perii. Ja hän tulee alati kulkemaan eteenpäin;
hän tulee tapaamaan maan suurmiehiä, ei enää peläten ja hattuaan
kierrellen käsissään, vaan tyynesti ja arvokkaasti. Hän tulee
tapaamaan presidentiksi pyrkivän prokuraattorin kätyreitä ja antamaan
heille ainehistoa jokaviikkoisia punikkipelotuksia varten. Hän
tulee tapaamaan lainlaatijakuntien jäseniä, jotka haluavat erottaa
lainlaatijakuntiin valitut sosialistit, ja hän tulee tapaamaan
kuvernöörejä, jotka haluavat panna vankilaan "laittomien" lakkojen
johtajat. Hän tulee tapaamaan kirjailijoita, jotka kirjottelevat
artikkeleita kuukausijulkaisukin, ja novellisteja, jotka haluavat
todellisia tietoja novelleissaan esiintyvistä "punikkiroistoista".

Mutta Petterin suurin menestys tulee olemaan esitelmänpitäjänä.
Hän tulee kulkemaan halki maan ja herättämään tavatonta huomiota.
Tietääkö Petteri, miksi? Ei, Petteri ei tiennyt varmaan. No, voihan
Gladys sen sanoa: siksi, että hän on romantillinen. Petteri ei
tiennyt, mitä tämä sana merkitsee, mutta se määritteli häntä, ja
hän hymyili itserakkaasti, näyttäen epätasaiset hampaansa, ja kysyi
mistä Gladys on huomannut että hän on romantillinen. Vastaukseksi
sai Petteri kiivaan määräyksen nousta seisaalleen ja kääntyä ympäri
hitaasti.

Ei Petteri halunnut nousta ylös mukavasta nojatuolistaan, mutta
kuten tavallista, teki hän niinkuin hänen vaimonsa käski. Tämä tutki
häntä kaikilta puolilta ja huudahti: "Petteri, sinun täytyy muuttaa
ruokajärjestelmääsi; sinullahan on 'ombongpoing'!" Gladys sanoi tähän
kauhistuneella äänellä, ja Petteriä pelotti, sillä se kuulusti jonkun
taudin nimeltä. Gladys jatkoi: "Sinä et voi olla mikään romantillinen
näky puhujalavalta, jos sinulla on ihravatsa!"

Petterin mielestä oli tavattoman hauskaa, kun hänestä puhuttiin,
jonka vuoksi hän kysyi uudelleen, miksi Gladys piti häntä
romantillisena. Hänen vaimonsa sanoi että siihen on montakin
syytä, mutta pääasiallinen oli se, että hän oli ollut vaarallinen
rikoksellinen ja oli tehnyt parannuksen, joka seikka miellytti
uskonnollisia ihmisiä; mutta kaikki oli päättynyt onnellisesti
naimisiin menolla, joka miellytti sellaisia, jotka lukivat novelleja.

"Vai niin?" sanoi Petteri yksinkertaisesti, ja Gladys vieläkin
vakuutti niin olevan. "Entäs sitten?" kysyi Petteri, johon Gladys
vastasi että Petteri oli tuntenut läheisesti noita kauheita ja
vaarallisia ihmisiä, bolshevikeja, joista tavalliset ihmiset tiesivät
vain sanomalehtien kautta. Ja sitäpaitsi, Petteri ei ainoastaan
pitänyt mainiota esitelmää, vaan hän vielä lisäksi lopetti sen
kysymyksellä rahasta. Tämä rahakysymys oli: "Lahjoittakaa rahaa
Amerikan edistysliitolle. Antakaa rahaa kotiliesi-yhdistykselle!
Koko teidän maanne olemassaolo riippuu siitä, että kannatatte
patrioottien puolustus-legioonaa!" Ja Petterin esitelmän maine tulee
yhä suuremmaksi ja laajemmaksi ja Amerikan kaikkien kaupunkien Billy
Nashit ja Guffeyt tulevat kilvan koettamaan saada hänet kaupunkiinsa,
ja kun sinne saapuu, julkaisevat sanomalehdet hänen kuvansa, ja
kaikki paremmat ihmiset ottavat hänet ja hänen vaimonsa avosylin
vastaan. Heistä tulee yhteiskunnan leijonia, he tulevat näkemään
rikasten koteja, ja vähitellen tulee heistä itsestäänkin rikkaita.

Gladys tutki aviomiestään vieläkin tarkemmin heidän mennessä levolle.
Niin, epäilemättä oli Petterillä kasvamassa möhömaha; jaa, Petterin
täytyy urheilla. Petterillä oli kellonperissään pikkunen Amerikan
lippu, mutta Gladys meinaili että eiköhän tuo mahtane olla kokolailla
alhainen koriste. Hänellä itsellään oli oikea timanttisormus ja hän
oli oppinut puhumaan englanninkieltä erittäin hienosti ja ylhäisesti.
Hän haukotteli näppärästi ottaessaan yltään hienon tilatun pukunsa,
huomauttaen että tuollaisia tavaroita saa kun on osannut järjestää
elämänsä mukavaksi ja turvalliseksi.

Sekä hän että Petteri saivat nyt nauttia täysin siemauksin näistä.
Heitä ei enää pelottanut se, että Petteri menettäisi työpaikkansa. He
olivat saaneet selville että punikki-vaara ei tule katoamaan; se on
tauti, joka kalvaa yhteiskunnan ruumista, purkautuen silloin tällöin
esille raivoisana. Gladys oli punikkien kanssa samaa mieltä siinä,
että niin kauvan kuin tulee olemaan rikasten ja hyvinvoipien luokka,
niin kauvan tulee olemaan tyytymättömyyttä ja niin kauan tulee
olemaan sellaisia, jotka saavat elämänsä agiteeraamalla muutosta.
Yhteiskunta on kuin kasvitarha; kun kasvitarha kylvetään keväällä,
kasvaa myöskin rikkaruohoja, ja täytyy tehdä työtä tappaakseen
rikkaruohot. Petteri on taitava kasvitarhan hoitaja, hän tietää miten
rikkaruohot kuolevat, ja tietää myöskin sen, ettei tämä yhteiskunta
voi lainkaan menestyä ilman hänen palveluksiaan. Niin kauvan kuin
kasvitarhaa hoidetaan, tulee Petteri olemaan rikkaruohojen tappajien
päämies ja nuorten rikkaruohojen tappajien opettaja.

Gladys mietti että oli ihana olla naimisissa sellaisen miehen
kanssa! Se oli hänelle palkkio siitä, että hän oli hyvä nainen ja
että hän oli auttanut miestään kehittymään hyväksi kansalaiseksi,
patriootiksi ja lain ja järjestyksen suojelijaksi. Sillä selväähän
on, että ne, jotka kasvitarhan omistavat, tulevat katsomaan että
heidän rikkaruohojen tappajastaan pidetään huoli ja että hänelle
annetaan parasta mitä kasvitarha tuottaa. Gladys seisoi peilin
edessä sukien tukkaansa yökuntoon ja miettien niitä, mitä hän tulee
vaatimaan kasvitarhasta. Hän ja Petteri olivat ansainneet, ja he
tulevat vaatimaankin, kaikkein kauniimmat kukat, kaikkein parhaimmat
hedelmät. Äkkiä levitti Gladys käsivartensa ylitsevuotavasta
riemusta. "Petteri, me olemme onnistuneet! Me olemme perillä! Meillä
tulee olemaan rahaa ja voimme ostaa, mitä tahdomme! Käsitätkö, kuinka
hyvin sinä olet onnistunut?"

Petteri näki hänen riemusta loistavat kasvonsa, mutta häntä pelotti
pikkusen, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen kunnian jakoon.
Gladys huomasi tämän, ja hän hyväili Petteriä säälinsekaisin tuntein.
Ojennetuin käsivarsin sanoi hän Petterille: "Petteri parka! Rakkaalla
Petterillä on ollut niin kova kohtalo! On hirveän julmaa ettei
hänellä ollut minua jo paljoa aikaisemmin!"

Sitten Gladys mietti hetkisen ja innostui taaskin. "Ajattele,
Petteri, kuinka ihanaa on olla amerikalainen! Amerikassa voi aina
kohota, jos vain tekee velvollisuutensa! Amerika on vapauden maa!
Sinun esimerkkisi köyhän pojan menestymisestä pitäisi saada, nuo
tyhmät punikitkin uskomaan että he ovat väärässä -- että kaikki
köyhät pojat voivat kohota, jos tekevät työtä ahkerasti! Petteri!
Olen kuullut sanottavan että Amerikassa köyhinkin poika voi kohota
presidentiksi! Mitä pitäisit presidenttinä olosta, Petteri?"

Petteri epäröi. Hän ei ollut varma, pystyisikö hän tuollaiseen, mutta
hän tiesi että Gladys on mielissään, jos hän vastaa myöntävästi. Hän
mutisi: "Tuota -- ehkä sitten joskus --"

"Joka tapauksessa, Petteri", sanoi hänen vaimonsa, "minä pidän tästä
maasta! Minä olen amerikalainen!"

Tällä kertaa ei Petterin tarvinnut epäröidä. "Niinpä tietenkin!"
sanoi hän, lisäten tavallisen luokituksensa: -- "Sadan prosentin!"



LISÄKE.


Pieni kokeileminen "Sadan prosentin" käsikirjoituksella on osottanut
kirjoittajalle että kaikilla ihmisillä on joukko kysymyksiä, joita he
heti tekevät. Kuinka paljon tuosta on totta? Kuinka suuressa määrässä
ovat Amerikan liikemiehet olleet pakotettuja ottamaan haltuunsa
radikalismin urkkimisen ja estämisen. Ja ovatko he, tuhotessaan
punikkeja, olleet pakotettuja ottamaan käytäntöön niin räikeitä
menettelyjä, joita tässä kirjassa esiintyy?

Jotkut "Sadan prosentin" tapahtumista ovat mielikuvituksen tuotteita,
niinkuin esimerkiksi Nell Doolinin ja Nelse Ackermanin seikkailu,
mutta kaikki, mikä on yhteiskunnallista laatua, on totta ja sovitettu
kulkemaan tosiseikkojen mukaan, jotka ovat tulleet joko kirjoittajan
itsensä tai hänen ystäviensä huomioon. Melkein kaikki "Sadan
prosentin" henkilöt ovat todellisia henkilöitä. Petteri Gudge on
todellinen henkilö, ja hän on käynyt usein tapaamassa kirkottajaa
ammattinsa asioilla; Guffey ja McGivney ovat todellisia henkilöitä,
samoin Billy Nash ja Gladys Frisbie.

Alkakaamme alusta: "Goober-juttu" seuraa pääpiirteissään Tom Mooneyn
juttua. Jos haluatte saada lähempiä tietoja tästä jutusta, lähettäkää
viisitoista senttiä osotteella: Mooney Defense Committee, Post
Office Box 894, San Francisco, Cal., Robert Minorin kirjoittamasta
lentolehdestä, "Shall Mooney Hang." San Franciscon liikemiehet
kokosivat miljoonan dollarin rahaston pelastaakseen kaupunkinsa
työväenunioista ja tämä tapahtui Mooney-jutun kautta. Sattui
kuitenkin niin, että tuomari, joka tuomitsi Mooneyn, ei kestänytkään
vahvana loppuun saakka, vaan kirjotti valtion ylisyyttäjälle
tulleensa vakuutetuksi että Mooney tuomittiin valapattoisten
todistusten nojalla. Mutta Mooney on siltikin vieläkin vankilassa.
San Francisco "Callin" toimittaja Fremont Older, joka on koettanut
ottaa oikean selvän tämän jutun kulusta, kirjotti äskettäin tämän
kirjan kirjottajalle: "Kaiken kaikkiaan on se hämmästyttävin juttu,
minkä olen koskaan tavannut. Kun tulee ilmi kaikki, minkä luulen
vielä joskus tulevan ilmi, niin havaitaan että valtio hereillään
olevassa yhteiskunnassa on kyennyt murhaamaan miehen niillä
välineillä, joita kansa on laitellut oikeuden jakamiseksi. Ei Mooneyn
eikä Billingsin jutuissa ollut hitustakaan sellaista todistusta,
joka ei ollut valapattoinen, paitsi miestä, joka piirsi Market kadun
pohjapiirroksen."

"Kuinka suuressa määrässä on punikkien jahti ja tuhoaminen siirtynyt
viranomaisten käsistä suurliikemiesten käsiin?" Kaikki liikemiehet
myöntävät että kun "suurliikkeellä" on etuja puolustettavana, niin
se puolustaa niitä. Niin pitkälle kuin on mahdollista käytetään
tässä viranomaisia, mutta jos nämä, mädännäisyyden tai politillisten
seurausten pelon takia, eivät toimi, toimii "suurliike" itse.
Coloradon kivihiililakon aikana kokosivat kivihiiliyhtiöt rahat,
millä maksettiin miliisin palkka, ja muodostivat uusia komppanioja
omista yksityisistä salapoliiseistaan. Punikit kutsuivat tätä
"pyssyhurttien hallitukseksi" ja tämän kirjoittaja -- "lokaa
haravoidessaan" -- kirjoitti siitä kirjassaan "King Coal." Mies,
joka johti miliisiä tässä lakossa, oli A. C. Felts, Baldwin-Felts
salapoliisilaitoksen johtaja, joka tapettiin joku aika sitten
hallitessaan useita kivihiiltä tuottavia kaunteja Länsi-Virginiassa.

Tällaiset olosuhteet vallitsevat Washingtonin ja Oregonin
tukkimetsissä, Oklahoman ja Kansasin öljykentillä, Michiganin,
Montanan ja Arizonan kuparikaivannoilla ja kaikilla suurilla
kivihiili-alueilla. Läntisen Pennsylvanian terästeollisuus-alueella
ovat kaikki paikalliset viranomaiset teräsyhtiöiden virkailijoita.
Jos menette Bristoliin, R.I., niin havaitsette, että National
Rubber Company on suostunut maksamaan kaksi kolmatta osaa kaupungin
poliisilaitoksen kuluista.

Amerikan jokaisessa suuressa kaupungissa ovat työnteettäjäin liitot
koonneet suuria summia unioiden vastustamiseksi ja punikkien
tuhoomiseksi, ja näitä summia käytetään niinkuin "Sata prosenttia"
osottaa. Los Angelesissa työnteettäjäin liitto kokosi miljoonan
dollaria, ja seurauksena oli "Sydneyn" juttu, joka tässä kirjassa
on pääpiirteissään kerrottu. Lukija, joka haluaa seikkaperäisempiä
tietoja tästä jutusta, voi niitä saada luvusta LXVI kirjaa "The
Brass Check." Hänen oikea nimensä on Sydney R. Flowers, ja hänen
juttunsa on jo ollut kaksi kertaa esillä, ja piirilakimiehemme
on kuulemani mukaan sanonut että häntä vastaan tullaan käymään
oikeutta siihen saakka, että onnistutaan saamaan hänet tuomituksi.
Kun juttu häntä vastaan oli esillä viimeksi, esitettiin todistajia
yhteensä kaksikymmentä viisi, joista yhdeksäntoista oli sellaisia
kuin Petteri Gudge ja McGivney tai muita salapoliiseja tai
paikallisten politillisten koneistojen kätyreitä. Muuan Yhdysvaltain
piirilakimiehen apulainen sanoi puhuessaan kanssani tästä jutusta
että hän oli kieltäytynyt ajamasta tuota syytöstä, koska hän oli
aivan varma, että tuo "Paulin kirje", johon koko syytös perustuu,
on tekaistu, ja hän vielä lisäsi että hän on varma vielä siitäkin,
kuka sen on kirjottanut. Hän myöskin selitti että Los Angelesin
viisikymmentä kaikkein toimeliainta rikasta miestä on muodostanut
salaisen komitean, jonka toiminnasta hän ei tiedä mitään, mutta he
tulivat hänen virastoonsa ja vaativat nähdäkseen hallituksen salaisia
asiakirjoja; ja kun hän kieltäytyi ajamasta juttua Flowersia vastaan,
oli näillä kyllin vaikutusvaltaa saadakseen valtion kuvernöörin
sähköttämään Washingtoniin vastalauseen. Kun olin todistajatuolilla,
toistin tämän, mitä hän oli sanonut, ja kun tämä Yhdysvaltain
piirisyyttäjän apulainen kutsuttiin myöskin todistajaksi, sanoi hän
näiden juttujen olevan "kirjailijan mielikuvitusta."

Vanhalla Venäjällä ja vanhassa Itävallassa oli agitaattorien
pyydystelyn tekniikka kovin kehittynyt, ja urkkijain ja kätyrien
käyttäminen punikkien viekottelemiseen rikoksiin oli saavuttanut
huippunsa. Meillä ei ole englanninkielessä -- eikä suomenkielessäkään
-- "provokaattorin" vastinetta, mutta viimeisen neljän vuoden
kuluessa on niitä käytetty Amerikassa tuhansittain. Flowersia vastaan
haalittiin todistajiksi kolme miestä, jotka olivat toimineet I.W.W.
liitossa, kiihottaen jäsenistöä rikoksiin, ja jotka saivat maksun
siitä, että todistivat hallituksen puolesta. Yksi näistä miehistä
tunnusti polttaneensa noin neljäkymmentä latoa, ja tunnusti myöskin
että hänelle nyt maksetaan kolmesataa dollaria kuukaudessa ja kulut.
Kun Chicagossa oli esillä juttu William Bross Lloydia vastaan, jota
syytettiin kommunistipuolueen jäsenyydestä, esitettiin samanlainen
mies todistajaksi. Joulukuun 27 päivänä, 1919, Washingtonissa
sijaitsevan hallituksen oikeusdepartmentin "tutkimis-viraston"
päämies sähkötti Bostonissa olevalle paikallisvirastolle seuraavaa:
"Kätyrienne kautta tulisi teidän toimittaa että kommunistipuolueen ja
kommunistisen työväenpuolueen osastot pitävät kokouksen määrättynä
iltana. Minulle ovat ilmottaneet tämän viraston virkailijat että näin
tullaan tekemään kaikkialla." Yhdysvaltain hallituksen tuomarille G.
W. Andersonille esitettiin provokaattorien toiminnasta niin paljon
todisteita, että hän sanoi: "Näyttää olevan epäämättömän varmaa, että
hallitus omistaa ja hoitaa jotakin osaa kommunistipuolueesta."

Näyttää myöskin siltä, että tuomari Andersonilla ei ole kätyreistä
sama korkea käsitys kuin on "Sadan prosentin" kirjottajalla.
Hän sanoo: "En voi käsittää että hallituksen urkkijat olisivat
luotettavampia tai vähemmän taipuvaisia laittelemaan häiriöitä,
kun he niistä kerran hyötyvät, kuin yksityisetkään urkkijat ovat.
Paitsi sodassa, jolloin joku Nathan Hale voi olla vakooja, on aivan
selvää että urkkijat saadaan sellaisista kansankerroksista, jotka
ovat epäluotettavia ja saastaisia. Oikein ajatteleva mies ei rupea
urkkijaksi. Urkkijajärjestelmän aikaansaama vahinko teollisuudessa
on kymmenien vuosien kuluessa kasvanut aavistamattomaksi. Ennenkuin
se on poistettu, ei inhimillisiä suhteita voi olla työnteettäjien
ja työläisten välillä, eikä edes työläistenkään kesken. Se tappaa
luottavaisuuden ja varmuuden; se tappaa inhimillisen hyvän tahdon; se
synnyttää vihaa."

Kuinka suuressa määrässä ovat Amerikan hallitusviranomaiset olleet
pakotettuja kieltämään punikeilta ne kansalaisoikeudet, joita lait
ja perustuslaki takaavat vielä hyville amerikalaisille? Lukija, joka
haluaa saada tästä seikasta tietoja, voi lähettää kaksikymmentä
viisi senttiä osotteella: American Civil Liberties Union, 138 West
13th St., New York, lentolehtisestä, "Report upon the Illegal
Practices of the United States Department of Justice", jonka on
allekirjottanut kaksitoista maan kuuluisinta lakimiestä, niiden
joukossa Harvardin yliopiston lakiosaston johtaja sekä muuan entinen
Yhdysvaltain piirilakimies, joka otti eron virastaan vanhanaikaisten
mielipiteittensä takia lain pyhyydestä. Tässä lentolehtisessä
on kuusikymmentä seitsemän sivua, useita todistuskappaleita ja
valokuvia. Se on jaettu kuuteen osaan: Julmat ja tavattomat
rangaistukset, laittomat vangitsemiset, epäjohdonmukaiset
tarkastukset ja takavarikkoon otot, provokaattorit, henkilöiden
pakottaminen todistamaan itseään vastaan, oikeusdepartementin
propaganda. Voi myöskin pyytää lentolehtistä: "Memorandum Regarding
the Persecution of the Radical Labor Movement in the United States",
taikka "War time Prosecution and Mob Violence", joka on päivätty
maaliskuulla, 1919, ja jossa on neljäkymmentä sivua pienillä
kirjaimilla painettuna luetteloa eri oikeusjutuista ja tapauksista.

Kuinka suuressa määrässä on ollut välttämätöntä kiduttaa punikkeja
Amerikan vankiloissa? Ne, jotka haluavat saada tästä tietoja, voivat
kirjottaa osotteella: "Harry Weinberger, 32 Union Square, New York",
ja pyytää lentolehtistä, "Twenty Years in Prison", joka käsittelee
Mollie Steimerin ja kolmen muun juttua, jotka tuomittiin siitä, että
levittivät lentolehtistä, missä vastustettiin sotaa Venäjää vastaan;
taikka American Civil Liberties Unionille, pyytäen lentolehtistä,
"Political Prisoners in Federal Military Prisons", ja myöskin
lentolehtistä, "Uncle Sam: Jailer", jonka on kirjoittanut Winthrop
D. Lane, ja myöskin lentolehtistä, "The Soviet of Deer Island,
Boston Harbor", jonka on julkaissut American Civil Liberties Unionin
Bostonin osasto; myöskin voi pyytää lentolehtisiä American Industrial
Companyltä ja American Freedom Foundationilta, osote: 106 West
Washington St., Chicago.

Voi olla joku lukija, jonka nauruhermoja kutkuttaa juttu Yhdysvaltain
senaattorin veljestä ja haluaa tietää, kuka oli se, joka vangittiin,
kun hän luki palasen itsenäisyysjulistuksesta. Tämä herrasmies
oli Marylandia edustavan senaattori Francen veli, ja sattuvasti
kylläkin, vangitseminen tapahtui Philadelphian kaupungissa, jossa
itsenäisyysjulistus laadittiin. Voi olla lukija, joka haluaa
tietää papista, joka vangittiin Winnipegissä siitä, että lainasi
profeetta Esaiaa. Syytöskirjelmästä kuuluu osa: 'Että J.S. Woolworth
kesäkuussa herran vuonna tuhat yhdeksän sataa yhdeksäntoista
Winnipegin kaupungissa, Manitoban maakunnassa, laittomasti ja
kapinallisesti julkaisi kapinallista solvausta seuraavin sanoin:
'Voi kirjanoppineita, jotka väärän lain tekevät, ja väärän tuomion
kirjottavat.'

'Että he vääntelisivät köyhän asian, ja tekisivät väkivaltaa
raadolliselle oikeudessa, minun kansassani; niin että lesket ovat
heidän saaliinsa, ja orpoja he raatelevat.

-- -- --

'He rakentavat huoneita ja niissä asuvat; he istuttavat viinapuita ja
niiden hedelmistä syövät.

'Ei heidän pidä muiden asuttavaksi rakentaman, eikä istuttaman
muiden syötäväksi; sillä minun kansani päivät pitää oleman niinkuin
puun päivät, ja heidän käsialansa pitää vanheneman minun valittuini
tykönä.'

Tässä kirjassa on viitattu Centralian juttuun. Ei kukaan voi sanoa
käsittävänsä punikkien aisoissa pitämisen tekniikkaa ennenkuin hän
on tutkinut tätä juttua, ja jokaisen "suurliikkeen" ystävän olisi
lähetettävä viisikymmentä senttiä osotteella: I.W.W. Headquarters,
1001 West Madison St., Chicago, kirjasesta, "The Centralia
Conspiracy", jonka on kirjottanut Ralph Chaplin, joka oli läsnä tämän
jutun oikeuskäsittelyssä ja joka on kerännyt kaikki yksityisseikat ja
esittää ne valokuvin ja asiakirjoin.

Useita muita seikkoja I.W.W.-läisistä on kerrottu "Sadan prosentin
patriootissa." Lukija luonnollisesti haluaa tietää, ovatko punikit
tosiaankin noin vaarallisia ja ovatko American liikemiehet olleet
pakotettuja kohtelemaan heitä niinkuin tässä kirjassa on kerrottu.
Lukija voi taaskin kirjottaa I.W.W. liiton keskusvirastoon ja pyytää
nelisivuisen lentolehden, jolla on sattuva nimi: "With Drops of Blood
the History of the Industrial Workers of the World Has Been Written."
Vaikkakin tämä lentolehtinen ei sisällä muuta kuin luettelon eri
jutuista, on paraikaa Yhdysvaltain vankiloissa paljon miehiä siitä
syystä, että heillä on ollut hallussaan tämä kirjanen. Mutta "Sadan
prosentin" lukijat, jotka kaikki ovat sadan prosentin amerikalaisia,
jotka tutkivat punikkien tuhoomisen tekniikkaa, saavat varmastikin
olla rauhassa liikemiehiltä. Myöskin toivon etteivät liikemiehet pane
pahakseen, vaikka lainaan muutamia kappaleita tästä lentolehdestä
osottaakseni yleisölle, miten vaarallisesti nämä punikit osaavat
kirjottaa. Luonnollisestikaan en tule seuraamaan heidän yllyttävää ja
kiihottavaa tapaansa -- veripilkkujen painattamista näille sivuille.
Lainaan lentolehdestä:

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on murhattu ja
mainitsemme tässä muutamia niistä, jotka ovat menettäneet henkensä:

"Joseph Michalis ammuttiin kuoliaaksi, ja teon teki niinsanottujen
kansalaisten roskajoukko. Michael Hoey piestiin kuoliaaksi San
Diegossa. Samuel Chinn piestiin niin raa'asti Spokanen, Wash.,
kauntin vankilassa, että hän kuoli sen johdosta. Joseph Hillstrom
joutui oikeusmurhan uhriksi kuritushuoneessa Salt Lake Cityssä,
Utahissa. Kutomotyöläinen Anna Lopeza ja kaksi muuta työläistoveria
ammuttiin kuoliaaksi ja murhattiin Lawrencen, Mass., lakon
aikana. Raajarikkoisen Frank Littlen murhasivat kuparitrustin
palkatut roistot Buttessa, Mont. Everettissä, Wash., tappoi roikka
puutavaratrustin pyssymiehiä höyrylaiva Veronalla John Looneyn,
A. Robinowitzhin, Hugo Gerlotin, Gustav Johnsonin, Felix Baronin
ja muita. J.A. Kelly vangittiin Seattlessa, Wash., ja sitten taas
vangittiin uudelleen, ja lopuksi hän kuoli kärsimänsä kauhean
kohtelun seurauksista. I.W.W. liiton neljä jäsentä tapettiin
Grabow'ssa, La., jossa sitä paitsi vaarallisesti haavotettiin
kolmeakymmentä. Ketchiganissa, Alaskassa, venytettiin autojen perässä
kuoliaaksi kaksi liiton jäsentä.

"Nämä ovat vain muutamia niistä monista, jotka ovat antaneet henkensä
ahneuden alttarille, uhrautuneet ikuisessa taistelussa teollisen
vapauden puolesta.

"Me teemme syytöksen että useita tuhansia tämän järjestön jäseniä
on vangittu, useimmiten ilman laillista vangitsemismääräystä, ja
pidetty vangittuna ilman syytöstä. Todisteeksi tälle väitteelle
tarvitsee vain lukea teollisuussuhteita tutkineen komissionin
raportin, jossa on todistettu näin käyneen Lawrencessa, Mass., jossa
lähelle 900 miestä ja naista heitettiin vankilaan kutomotyöläisten
lakon aikana. Tämä sama raportti kertoo että silkkityöläisten lakon
aikana Patersonissa, N.J., lähelle 1,900 miestä ja naista asetettiin
vankilaan laittomasti ja ilman syytä. Kautta koko pohjoislännen on
taiteista tapahtunut yhtämittaa I.W.W. liiton jäsenille. Melkein
jokaisen valtion kauntien ja kaupunkien vankiloissa viruu tämän
järjestön jäseniä.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on tervattu ja
höyhenöity. North Yakimassa, Wash., tervasi ja höyhenöi eräs
roikka prominentteja Frank H. Meyersin. Sedro Woolleyssa, Wash.,
tervasi ja höyhenöi D.S. Dietzin eräs roskajoukko, jota johtivat
puutavaratrustin kätyrit. I.W.W. liiton lakimiehen, John L. Metzenin,
tervasi ja höyhenöi joukko kansalaisia Stauntonissa, 111. Tulsassa,
Okia., roikka pankkiireja ja muita liikemiehiä kokosi yhteen
seitsemäntoista I.W.W. liiton jäsentä, lastasi heidät autoihin,
kuletti pois kaupungista erääseen metsikköön, tervasi ja höyhenöi
heidät ja pieksi heitä köydellä.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on karkotettu, ja
viittaamme juttuun Bisbeessä, Ariz., jossa 1,164 kaivostyöläistä,
useat heistä I.W.W. liiton jäseniä ja heidän ystäviään, raastettiin
kodeistaan, lastattiin tavaravaunuihin ja lähetettiin pois kylästä.
Heitä pidettiin piiritystilassa useita kuukausia Columbuksessa, N.M.
Suuri joukko liiton jäseniä karkotettiin Jeromesta, Ariz. Seitsemän
liiton jäsentä karkotettiin Florencesta, Ore., ja he olivat metsässä
kadoksissa useita päiviä. Sokea sanomalehtien myyjä, Tom Lassiter,
vietiin ulos Centralian kaupungista keskiyöllä ja piestiin panoin
siitä syystä, että hän möi radikalisia julkaisuja.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on raa'asti ja
epäinhimillisesti piesty. Sadat liiton jäsenistä voivat näyttää
revityissä ruumiissaan arpia, joita ovat saaneet pakotettuina
kujajuoksuun. Joe Marko ja useat toiset saivat osakseen tällaisen
kohtelun San Diegossa, Cal. James Rowan piestiin melkein kuoliaaksi
Everettissä, Wash. Lawrencessa, Mass., pieksivät kutomotrustin
hurtat miehiä ja naisia, jotka olivat pakotetut turvautumaan lakkoon
saadakseen hitusenkaan lisää elämän hyvyyksiä osakseen. Säikähdys ja
raaka pieksäminen, jota eräs pieni italialainen nainen sai kärsiä,
aiheutti liian aikaisen synnytyksen. Red Lodgessa, Mont., hyökättiin
erään jäsenen kotiin ja hänet hirtettiin itkevän vaimonsa ja
valittavien lastensa silmien edessä. Franklinissa, N.J., elokuun 29
päivänä, 1917, sieppasivat kaupungin poliisipäällikkö ja autollinen
liikemiehiä I.W.W. liiton jäsenen John Avilan, ja veivät metsään
lähelle kaupunkia sekä hirttivät puuhun keskellä päivää. Hänet
otettiin alas ennenkuin hän oli tykkänään kuollut ja piestiin. Viisi
tuntia sen jälkeen tuli Avila tuntoihinsa, jolloin 'tuomari' tuomitsi
hänet kolmeksi kuukaudeksi pakkotyöhön.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä pidetään nälässä.
Tämän voi todistaa tutkimalla olosuhteita missä vankilassa tahansa,
jossa pidetään liiton jäseniä. Tuore tapaus on Topeka, Kan., missä
liiton jäsenten oli pakko turvautua nälkälakkoon saadakseen ruokaa,
jolla voi pysyä hengissä. Useissa paikoissa on sattunut niin, että
jäsenten on ollut pakko turvautua nälkälakkoon. Pyydämme teitä
lukemaan Winthrop D. Lanen kirjoittaman kertomuksen syyskuun 6
päivän, 1919, numerosta julkaisua 'The Survey'. Siinä on kaamea
kuvaus olosuhteista Kansasin kauntivankiloista.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniltä on kielletty
kansalaisoikeudet, ja jokaisessa tapauksessa tuomari sanoi
suoraan että kansalaisoikeuksien kieltäminen johtuu I.W.W. liiton
jäsenyydestä, lisäten tähän vielä solvaavia huomautuksia; Seattlessa,
Wash., tuomari Hanford ja Scrantonissa, Pa., tuomari Paul O'Boyle
kielsivät liiton jäseniltä kansalaispaperit.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniltä on riistetty
oikeus puolustautua. Koska tämä liitto on työläisten liitto joilla
ei ole omia varoja, oli pakko kääntyä työväenluokan jäsenten puoleen
yleensä, jotta saataisiin varoja kunnollisen puolustuksen varustelua
varten. Ylipostimestarilta Washingtonista, D.C, saamiensa määräysten
mukaan ovat postiviranomaiset estäneet meidän pyyntökirjelmiemme ja
sanomalehtiemme levittämisen. Näitä on kasattu postikonttoreihin,
emmekä ole saaneet edes takasin postimerkkejä, joita niihin olimme
asettaneet.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on pidetty vankilassa
mahdottomien takaussummien nojalla. Esimerkkinä on Pietro Pierre,
Topekan, Kan., kauntinvankilassa. Hänen takuusummakseen asetettiin
$5,000, ja kun sitä tarjottiin, kohotettiin takuusumma heti kymmeneen
tuhanteen. Tämä on vain yksi useista tapauksista, joita voitaisiin
mainita.

"Me teemme syytöksen että I.W.W. liiton jäseniä on pakotettu
alistumaan pakolliseen orjuuteen. Tämä ei tarkota niitä jäseniä,
jotka ovat kuritushuoneissa, vaan haluamme kiinnittää lukijan
huomiota erääseen I.W.W. liiton jäseneen, joka oli vangittu
Birminghamissa, Ala., ja otettiin vankilasta sekä asetettiin
näytteille maanviljelysnäyttelyssä kahdenkymmenen viiden sentin
ovirahalla."

Lopuksi sellaisen lukijan valaisemiseksi, joka ihmettelee, miksi ei
yleisö tällaisista enempää tiedä, lainaan seuraavan kirjasta "The
Brass Check", sivuilta 382--383, jossa käsitellään "New York Timesia"
ja sen suhdetta tämän kirjottajan novelliin, "Jimmie Higgins":

Tämän kertomuksen viimeisissä luvuissa kerrotaan miten erästä
amerikalaista sotilasta kidutettiin eräässä amerikaiaisessa
sotilasvankilassa. 'Times' sanoo:

'Mr. Sinclairin olisi esitettävä ne todisteet, joihin nämä hänen
hämmästyttävät syytöksensä nojaavat, jos hänellä niitä on. Jos hän
on kirjottanut kulkupuheiden perusteella, tai vielä pahemmin, jos
hän on antanut huomiota herättämisen halunsa itseänsä johtaa, on hän
asettanut itsensä asemaan, jossa voi odottaa ei ainoastaan moitteita,
vaan myöskin rangaistuksen.'

"Vastaukseksi tähän lähetin 'Timesille' sangen kohteliaan kirjeen,
jossa viittasin useihin eri tapauksiin ja sanoin, mistä 'Times' voi
saada tietoonsa satoja muita tapauksia. Pari kuukautta kului, ja
radikalien väsymättömän agitatsioonin vaikutuksesta tutki kongressi
asiaa, ja todisteita raaoista julmuuksista tunkeutui sanomalehtiin.
'Times' julkaisi toimituskirjotuksen otsikolla, 'Vankileirien
julmuudet', jonka ensimäinen lause kuuluu: 'Seikka että amerikalaisia
sotilaita on vankileireillä kohdeltu äärimäisellä julmuudella,
voidaan nyt pitää todistettuna.' Ja taaskin kirjotin kohteliaan
kirjeen 'Timesille' huomauttaen että heidän olisi pyydettävä minulta
anteeksi. Ja mitä teki 'Times'? Se teki ilman lupaa muutoksia
kirjeeseeni. Se poisti siitä huomautukseni anteeksipyynnöstä sekä
lainaamani sen omat sanat, joissa vaadittiin minulle rangaistusta!
'Times', jouduttuaan omaan ansaansa, ei salli minun muistuttaa
lukijoilleen että se halusi saada minulle 'rangaistuksen' siitä, että
puhuin totta! 'Kaikki uutiset, jotka ovat soveliaat painaa!'"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sadan prosentin patriootti" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home