Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Runeberg Suomen kansan runoilijana
Author: Vasenius, Valfrid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Runeberg Suomen kansan runoilijana" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

RUNOILIJANA***


RUNEBERG SUOMEN KANSAN RUNOILIJANA

Kuvaillut

VALFRID VASENIUS



Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.



Harva jos mikään runoilija maailmassa on kansalleen antanut niin
paljon ja kansaltaan saanut semmoista tunnustusta kuin Runeberg. Emme
liiottele, jos sanomme että hänen tapansa nähdä sekä ihmiselämää
että isänmaata on horjumattomimpia kulmakiviä kansamme koko
aaterakenteessa.

Mutta mikä on syynä siihen että Runeberg on saavuttanut semmoisen
aseman henkisessä kehityksessämme? Kuinka yksityinen ihminen saattaa
kohota niin paljon kaikkia muita korkeammalle, että häntä melkein
sopisi sanoa kansansa omaksitunnoksi?

Hän oli suuri nero, vastataan kai, ja ehkä lisätään että suuren neron
syntysanoja ei kukaan tunne eikä voi tuntea.

Vastaus on tavallansa oikea. Mistä tulee se kipinä, joka ilmaantuu
nerokkaassa ihmisessä, vaan ei tavallisissa, siitä emme tiedä mitään.
Mutta synnynnäisten lahjojen kehittämiseksi vaaditaan myöskin
edullisia oloja, muuten kipinä ehkä sammuu. Jos sitävastoin siitä
todellakin on syttynyt liekki, joka valaisee ja lämmittää tuhansia
ihmissydämiä, niin on kysyttävä: mitkä edulliset olot ovat olleet
siinä vaikuttamassa?

Ja tällä kysymyksellä ei ole ainoastaan tietopuolinen merkitys.
Jos suuri runoilija antaa kansalleen ja ihmiskunnalle paljon, niin
hän varmaan on niiltä paljon saanutkin. Jos siis oikein ymmärrämme
täten saatujen ja annettujen antimien vuorovaikutuksen, niin
runoilija esiintyy kansansa ja aikansa edustajana; me opimme hänessä
tuntemaan kansamme ja ihmiskunnan korkeimpia aatteellisia tarpeita ja
pyrintöjä. Ja silloin me samalla entistä selvemmin oivallamme oman
asemamme näihin pyrintöihin katsoen.

Tästä näkökohdasta lähtien yritetään seuraavilla lehdillä kuvailla
miten Runeberg on kehittynyt Suomen kansan runoilijaksi.



1.


Jos kohta emme tunne varsinaisten taidelahjojen syntysanoja, niin
huomaamme helposti että jo muut taiteilijan luonteenominaisuudet
paljon vaikuttavat näitten lahjojen muodostumiseen. Mutta kokemus
osottaa että luonteenominaisuudet usein ovat perittyjä, ja ensimäinen
kysymys on siis miten edelliset sukupolvet lienevät Runebergiin
vaikuttaneet.

Isänpuolisen sukupuun tarkastaminen antaa siinä kohden varsin
omituisia tuloksia.

Runoilijan isoisän isoisä oli _talonpojan_ poika Ruotsin Jämtlannin
Runneby'stä -- siitä nimi, joka aikaisemmin kirjotettiin ja kauan
äännettiinkin _Runneberg_ -- ja hän hukkui _vänrikkinä_ Norjan
tuntureilla, minne 1718 vuoden onneton sotaretki oli hänet saattanut.
Hänen avioliitostaan _luutnantin_ tyttären kanssa syntyi poika,
josta tuli _pappi_ Upsalan hiippakuntaan ja joka nai _vahtimestarin_
tyttären. Yksi näiden pojista tuli _maamittariksi_ ja muutti
noin neljäkymmenvuotiaana Suomeen, missä hän, elettyään useilla
paikkakunnilla, kuoli Vesilahdella 1803. Hänen vaimonsa oli _papin_
tytär, Ulrika Tengström, ja tästä avioliitosta syntyi runoilijan isä,
joka oli _laivuri_, muutti Pietarsaareen ja siellä nai _kauppiaan_
tyttären.

Niinkuin näemme vaihtaa suku joka polvessa ammattia ja asuinpaikkaa,
ja miltei säännöllisesti mies ja vaimo edustavat eri elämänpiirejä.
Jos tästä seikasta oletammekin vain kieltoperäistä vaikutusta
Runebergiin, niin tulos on sittenkin merkillinen. Arvattavasti hän
ei ollut perinnöksi saanut mitään semmoista lujasti juurtunutta
luonteenpiirrettä, mikä helposti syntyy suvussa, jonka jäsenet, asuen
polvesta polveen samalla paikkakunnalla, harjottavat samaa ammattia.
Mutta tästä taas seuraa, että yleisinhimillisyyteen tähtääville
taipumuksille suodaan luonteessa vapaa kehittymisen sija.

Äidinpuolisen sukupuun tarkastaminen taas näyttää ensi katsannolta
viittaavan vastakkaiseen suuntaan. Runoilijan isä, Lorens Ulrik
Runeberg, syntynyt 17 päivänä tammikuuta 1772, oli 1803 vuoden
alussa nainut Anna Maria Malmin, joka niinkuin sanottu oli kauppiaan
tytär. Ja sekä Malmit että Anna Marian äidin suku, Stenit, olivat
puhtaita kauppias- ja Pietarsaaren-sukuja, siis tavallansa suoria
vastakohtia Runebergeille. Kerrotaankin että rouva Runebergin
isoäiti, hänkin kauppiaan tytär, oli hallinnut sukuansa "niinkuin
keisarinna", josta saatamme päättää että suvussa oli vallitsemassa
lujia sukuperiaatteita.

Mutta toiselta puolen on huomioon otettava ensiksi että neuvosmies
Johannes Malm, rouva Runebergin isä, oli -- yksinäisenä poikkeuksena
koko suvustaan -- ollut ylioppilas, vieläpä harjottanut opintoja sekä
Upsalassa että Turussa, seikka mikä arvattavasti oli vaikuttanut
vapauttavasti hänen mielipiteisiinsä. Toiseksi on merkillistä että
hänen tyttärensä oli suvussaan tavallansa huonossa huudossa: hän
muka ei pitänyt taloudestaan niin tarkkaa huolta kuin oikealle
Malmittarelle olisi sopinut, vaan hänen sanottiin enemmän harrastavan
romaanien lukemista. Ja lopuksi on mainittava että neuvosmies vuonna
1792 oli mennyt toisen kerran naimisiin, ja ehkä sekin oli omiansa
irrottamaan Anna Marian suvustaan. -- Niin ei Runebergin äidinkään
suvun puolelta liene otaksuttavissa mitään yleisinhimillisyyttä
ehkäisevää vaikutusta.

Pikemmin voitaisiin määrääväksi perinnöksi sanoa kansallisuutta,
sillä Runebergin suonissa juoksi parhaasta päästä ruotsalaista
verta. Mutta ei kuitenkaan aivan sekaantumatonta: isoisän äiti,
tuo vahtimestarin tytär, oli ranskalaista sukuperää; hänen sekä
isänsä että äitinsä isät olivat Ranskasta karkotettuja ja Ruotsiin
muuttaneita hugenotteja. Mutta sen ohessa on muistettava että
Pohjanmaan ruotsia puhuvat asukkaat eivät ole luonteeltaan puhtaita
ruotsalaisia. Ainakin Topelius väittää maakunnan suomalaisen
kansanaineksen niihin tuntuvasti vaikuttaneen: ruotsalaisten
vilkkauteen, rohkeuteen ja yritteliäisyyteen on, sanoo hän, yhtynyt
suomalaisten vakavuutta, tyyntä kestävyyttä ja syvää jumalanpelkoa.
Ja se mitä Runebergin luonteesta tunnemme näyttää täydellisesti
vahvistavan tätä väitettä.

Jos meillä ei siis ole syytä runoilijan luonteessa olettaa mitään
perittyä jyrkkää ammatillista tahi kansallista piirrettä, niin
vanhemmatkaan eivät perinnäisesti eivätkä kasvatuksen kautta näytä
häneen millään tavalla tehneen yksipuolisuuteen suuntaavaa vaikutusta.

Laivuri Runeberg ei suinkaan ollut mikään "merikarhun" perikuva. Hän
oli kaunis ja uljas mies, tukka ruskea ja aaltoileva, ryhti reipas ja
sotainen. Hänkin oli ollut ylioppilaana Turussa ja aikonut papiksi,
mutta harjotettuaan viisi vuotta (1791--1796) opintoja, hän jätti ne
ja rupesi 1800 laivuriksi. Mutta koko elämänsä läpi hän harrasti
kirjallisuutta, oli lukenut paljon ja rakasti etenkin runoutta.

Äiti, syntynyt 7 p:nä helmikuuta 1782, oli kookas, solakka ja vähän
hintelä vartaloltaan, valkoverinen, kasvojen piirteet sangen kauniit,
silmät suuret, siniset. Että hän rakasti romaaneja on jo mainittu, ja
sitäpaitsi oli hänellä niin hyvä lauluääni, että oli hommattu hänen
lähettämistään Tukholmaan, jotta hän siellä saisi opetusta laulussa.
Mutta isän vähävaraisuuden takia ei aikeesta tullut mitään. --
Lisättävä on vielä että hänellä oli erinomainen kertomistaito.

Runoilija yleni siis kodissa jossa aatteelliset harrastukset
kohottivat mieltä jokapäiväisten askareitten ja leipähuolien
yläpuolelle. Mutta näitä askareita ja huolia ei silti saatu kokonaan
unhottaa. Päinvastoin täytyi tehdä ahkerasti työtä, ja siihen
poikakin sittemmin tottui.

Mutta luonnollista oli että vanhempien aatteelliset taipumukset
vaikuttivat kasvatustapaankin.

Johan Ludvig, syntyneenä 5 päivänä helmikuuta 1804, oli perheen
vanhin lapsi. Elämänsä alkuvuosina hän oli kivulloinen ja ruumiiltaan
heikko. Äiti silloin hellästi vaali häntä, isä taas oli poissa
pitkällä ulkomaan matkalla. Kummako että poikaa näin ollen vähän
hemmoteltiin. Niin hän esimerkiksi oli mielistynyt sokerin syömiseen
-- ehkä oli hänelle sitä annettu lohdutukseksi kun hänen oli pitänyt
niellä karvaita rohtoja. Kun hän sitten parani, niin äiti tahtoi
vierottaa häntä tuosta tavasta ja lupasi sentähden kerran että hän
saisi syödä vaikka koko topan sokeria, jos vain jaksaisi. Mutta
tuuma ei onnistunut. Poika ei, niinkuin äiti oli toivonut, pian
kyllästynyt, vaan jatkoi syöntiään niin urhokkaasti että äiti rupesi
pelkäämään hänen siitä sairastuvan. Hädissään hän ei keksinyt muuta
neuvoa kuin kurkistaa ikkunasta ja sanoa erään ankaran tädin, jota
poika kovin pelkäsi, olevan tulossa. Poika silloin hätimiten läksi
tätiä pakoon, ja äiti yhtä nopeasti korjasi sokerit pois. Eikä
yritystä uudistettu, ja Runebergilla oli koko elämänsä läpi sama
mieltymys sokeriin.

Paremmin onnistui isä samantapaisessa yrityksessä. Palattuaan
pitkältä matkaltaan hän huomasi hämmästykseksensä että kolmivuotias
poikanulikka -- poltti tupakkaa. Joku oli antanut hänelle pienen
piipun, ja uljaasti hän sitä käyttikin.

-- Vai niin, sanoi silloin isä, sinusta näyttää tulleen aika mies,
koska jo tupakkaakin poltat. Mutta aika miehelle ei sovi niin pieni
piippu, tästä saat minulta muhkeamman.

Ja niin hän pani isoimpaan piippuunsa ja antoi pojan tupakoida --
millä seurauksella on helppo arvata. Ja siitä hetkestä asti poika ei
koskaan enää tupakoinut.

Huomaamme näistä kahdesta samanlaisesta tapauksesta kuinka sekä isä
että äiti noudatti uudenaikaista menettelyä kasvatuksessa. Pojan
piti omasta kokemuksestaan, eikä vain vanhempain jyrkästä kiellosta,
oppia ymmärtämään minkätähden hänen oli välttäminen sitä tahi tätä.
Vanhempien tuli siis esiintyä lapsen hyväntahtoisina ohjaajina,
eikä sen ankarina hallitsijoina. Kummako siis että poika hellällä
rakkaudella liittyi vanhempiinsa, varsinkin äitiin.

Mutta samalla osottaa tupakoimisjuttu että isän luonteessa oli
koko joukko veitikkamaisuutta. Ja kun myöhemmin huomataan aivan
sama piirre pojassa, niin voimme päättää että hän oli perinyt sen
isältään; ja todennäköistä on myöskin että tämä luonteenominaisuus
oli jo kodissa kehittynyt isän esimerkin johdosta, sekä että isä oli
monasti nauranut hyväsestään, kun poikakin rupesi keksimään pieniä
kepposiaan isän malliin.

Äidiltään taas poika näyttää perineen toisen luonteenpiirteen:
hyväntahtoisuuden. Äiti oli tunnettu ilomieliseksi naiseksi, ja
ajattelematta omaa etuaan, säästämättä vaivojansa, oli hän aina altis
auttamaan puutteenalaisia missä vain voi. Mutta juuri sama mieliala
ilmenee jo varhain pojassa, vaikka se hänessä samalla esiintyy lujana
oikeudentuntona.

Kerran esimerkiksi hän pienenä poikana näki kuinka äiti ostaessaan
puolukoita mittasi niitä kukkuramitalla. Tämä oli pojan mielestä
vääryyttä köyhää myyjää kohtaan, hän pani pontevan protestinsa sitä
vastaan eikä hellittänyt ennenkuin äiti noudatti hänen tahtoaan. Että
äiti tämän teki, kuvaa sekin hänen ja pojan väliä.

Tämä varhain ilmenevä ihmisystävällisyys sopi varsin hyvin yhteen
veitikkamaisuuden kanssa, mutta se vaikutti että pojan keksimät
kepposet eivät koskaan olleet ilkeitä, vaan aina saivat alkunsa
suopeasta mielialasta. Ja samallaisena ystävällisten kujeitten
harrastajana esiintyy Runeberg sitten läpi elämänsä.



2.


Mutta nyt mainittujen luonteenominaisuuksien kehittämiseen ei
vaikuttanut yksistään koti, vaan se yhteiskuntakin, jossa runoilijan
lapsuudenpäivät kuluivat.

Runeberg on itse erittäin havainnollisesti kuvaillut
syntymäkaupunkinsa oloja, kertoessaan millaiseksi elämä syksyn tullen
muodostuu pienessä rantakaupungissa (Odottava, 1: 431-432).

"Silloin nähdään pyöreän raatimiehen, jolla on puoli tusinaa laivoja
merillä purjehtimassa, ja joka yritteliäissä aivoissaan hautoo tuumia
yhtä monen uuden rakentamisesta, juhlallisesti pistävän päänsä
ulos kaupungin pääkadun varrella olevan rihkamapuotinsa ovesta
tarkastaakseen naapurin tuuliviiriä ja milloin kiroavan itsepintaista
pohjatuulta, milloin riemuitsevan suotuisasta lounaasta, milloin
heittävän ilon tai suuttumuksen sanoja ohikulkevalle ystävälleen.
Silloin voi myöskin tapahtua, että merimiehen vaimoparka
pyhävaatteisiinsa puettuna tulee silmät täynnä kyyneleitä rikkaan
patruunansa luota ja valittaa, ett'ei vielä ole tullut mitään tietoja
siitä laivasta, jolla hänen miehensä purjehtii, tai rientää hän
kirkkain silmin ja kevein askelin kotiinsa kertomaan uteliaille
lapsilleen, että jo on tullut kirje Helsingöristä, ja että isä kohta
tulee kotiin tuoden tullessaan Englannin nukkeja ja rusinoita.
Miehillä on laivoja, tavaroita ja ystäviä merellä, naisilla miehensä,
sukulaisensa ja poikansa. Rakkaudella, ystävyydellä, voitonhimolla on
aina jotain ajateltavaa, pelättävää tai toivottavaa; ja kun niissä
omituisissa patriarkaalisissa oloissa, jotka ihmisten kesken vielä
ovat vallalla pikkukaupungeissamme, ei kukaan voi pitää asioitaan
kokonaan erillään toisten asioista, vielä vähemmin pysyä niistä
tietämätönnä tai välinpitämätönnä, niin voi helposti ymmärtää, että
yhteisiä tuumia yhtä mittaa tuumitaan, että osanoton, surun ja ilon
tunteita vähä väliä vaihdetaan, että lyhyesti sanoen näissä pienissä
yhteiskunnissa alinomaa ilmaantuu aihetta juttuihin, nauruihin ja
itkuihin tänä vuodenaikana, jolloin muilla seuduin ja suuremmissa
kaupungeissa ihmiset sulkeutuvat omain seinäinsä sisälle ja
vetäytyvät omaan kuoreensa."

Silminnähtävää on että luonteella, jolla on synnynnäinen taipumus
ihmisystävällisyyteen, tämmöisissä oloissa on hyvä tilaisuus kehittää
tätä ominaisuuttaan, ja jos tämä luonne samassa on hilpeämielinen,
niin kasvaa ikäänkuin itsestään myöskin tunne toisten ihmisten
ystävällisyydestä. Veljellisyyden, yhteenkuuluvaisuuden tunteen
taimelle on näissä oloissa mitä suotuisin maaperä, ja koko Runebergin
elämä ja runoilijatoimi osottaakin kuinka tämä taimi on hänessä
versonut ja tullut reheväksi puuksi.

Mutta näitten pikkukaupungin olojen lävitse ja takana huomaamme
helposti yleisempiä syitä siihen että olot ja mielipiteet ovat juuri
tämmöisiksi muodostuneet. Koko yhteiskunnan olemassaolo perustuu,
niinkuin Runeberg huomauttaakin, yhteen elinkeinoon, merenkulkuun.
Ihmisillä on siis yhteiset pyrinnöt, ja nämä pyrinnöt vaativat
ahkerata, usein kovaa työtä. Säätyerotusta ei näin ollen voi
esiintyä juuri ensinkään: ainoa mahdollinen erotus on rikkaampien
ja köyhempien välillä; mutta kun rikkaammat välttämättä tarvitsevat
köyhempien työtä, niin tasa-arvoisuuden tunne helposti säilyy
valppaana ja voimakkaana -- ainakin enemmistössä, köyhemmissä. --
Ollaanhan sitäpaitsi Pohjanmaalla, jonka väestö on läpi vuosisatojen
ollut tunnettu kansanvaltaisista mielipiteistään, ja jossa aateli on
yhtä vähän viihtynyt kuin kravut. Mutta eletään lisäksi maassa
jonka valtiomuoto on ammoisista ajoista saakka tunnustanut
personallisen vapauden periaatteita, ja jossa eivät mitkään ulkonaiset
säätyaitaukset ole estäneet kyvykästä kansanlasta kohoamasta melkein
mihin yhteiskunnalliseen asemaan hyvänsä.

Niin voimme sanoa että poika, kehittyessään luonteensa mukaisesti
ja sopusoinnussa ympäröivien olojen kanssa, samalla kasvatettiin
edustamaan kansansa korkeimpia yhteiskunnallisia periaatteita. Ja
kun keskinäinen rakkaus, sopu ja auttavaisuus myöskin ovat tämän
kansan tunnustaman uskonnon päävaatimuksia, niin tässäkin kohden
kehitys mainittuun suuntaan samassa oli kasvatusta kansan pyhimpien
yleisinhimillisten periaatteiden edustamiseen.

Mutta kaikki nämä taipumukset eivät pojassa kehity järkiperäisen
mietiskelyn kautta, vaan reippaassa, luontevassa elämässä
vertaistensa kanssa. Oltuaan, niinkuin äsken kerrottiin, ensimäisinä
elinvuosinaan heikko ja kivulloinen, hän pian vahvistui ja varttui,
ja hän saattoi siis innokkaasti olla mukana kaupungin lapsilauman
leikeissä ja huvituksissa. Mieluisimpia niistä olivat ne, joihin
meri kesänaikana kutsuu nuorisoa: soutaminen, purjehtiminen,
kalastus, vesilintujen ampuminen. Talvella taas tietysti mäenlasku,
luistelu, hiihtäminen; sopivissa tilaisuuksissa pallonlyönti ja muut
juoksuleikit; luultavasti oltiin myöskin sotasilla, riehuihan sota
kun Runeberg oli neljän vuoden vanha ja hän muisti elävästi nähneensä
Döbelnin rintamansa edessä valmiina peräytymismatkaan kaupungista.
Taivihuveihin kuului myöskin joulutähden näytteleminen siihen
liittyvine lauluineen, josta, Runebergin oman kertomuksen mukaan,
kertyi hänelle rahoja runsaasti.

Aivan varmana voimme pitää että nämä leikit ja huvitukset, samalla
kun ne karaisivat ruumista, myöskin monella tapaa vaikuttivat
kehittävästi luonteeseen. Toiselta puolen yhdessäolo muitten
lasten kanssa kasvatti yhteis- ja oikeudentuntoa, toiselta puolen
oleskeleminen luonnon helmassa avasi tulevan runoilijan silmät
näkemään sen ihanuutta.

Tottuneena tämmöiseen elämään poika ei alussa juuri ollut mielissään
kun hänet vietiin pikkulastenkouluun, jossa hänen tuli oppia lukemaan
ja tuntemaan mitä silloin katsottiin tärkeimmäksi pikkulastenkin
tuntea: uskonnon tietoperäiset alkuperusteet. Koulua pidettiin
ahtaassa ullakkokamarissa, jossa hallitsi ja vallitsi ankarannäköinen
vanha mummo "Westmannin muori". Nurkasta, missä muori istui, hän
pelotti lapsia, kun eivät läksyjänsä osanneet, kopauttamalla pitkää
vapaa seinään heidän päittensä kohdalla, mutta itse lapsiin hän ei
koskenut. Tämmöisiin oloihin siirrettynä Janne-poika -- tällä nimellä
häntä lapsuudessaan nimitettiin -- ikävystyi aikojansa, ouoksui
elämätänsä ja -- lähti pois koulusta. Mutta ei auttanut, täytyi
palata ja perehtyä uusiin oloihin. Pian hän rupesi edistymäänkin ja
tottui säntilliseen huolenpitoon läksyistänsä. Kahdeksanvuotiaana
hän siten oli tutustunut sekä aapiskirjaan että raamatun historiaan,
mutta etenkin katkismukseen, jonka hän osasi ulkoa kannesta kanteen
raamatunlauseineen ja virsineen. Mitä hän kaikesta tästä todella
käsitti, siitä ei välitetty.

Koulunkäynti ei kuitenkaan ollut lapsuudeniloa hävittänyt, sillä
kirjailija Saara Wacklin kuvailee häntä kahdeksanvuotiaana
seuraavasti:

"Rohkeutta ja hillitsemätöntä vilkkautta loisti hänen suurista
sinisilmistään, ja ne välkkyivät lapsellisen veitikkamaisesti, kun
hänen pienet kepposensa ja aikeensa onnistuivat. Terveyden ruusut
hymyilivät avonaisilla kasvoilla, joita kähärä tukka ympäröitsi,

    "kahvinruskea, kun vaan
    oon kermaa hiukan siihen pannut.

"Sanalla sanoen hän oli mitä kauneimpia, reippaimpia ja vallattomimpia
poikia ja kaikkein suosikki."

Syystä siis Runeberg myöhemmin ylisti sitä ikää, jolloin "ajan
helmasta kukkina lapsutpäivänsä poimii".



3.


Mutta koitti aika jolloin poika oppi tuntemaan myöskin sitä mikä
erottaa ihmisiä toisistaan.

Hänellä oli setä tullinhoitajana Oulussa. Tämä oli mieltynyt
vilkkaaseen veljenpoikaansa ja tarjoutui, lapseton kuin oli, pitämään
huolta pojan kouluttamisesta. Vanhemmat suostuivatkin mielihyvällä
siihen, koska pojan joka tapauksessa täytyi lähteä toiseen
kaupunkiin, jos mieli jatkaa koulunkäyntiään, sillä Pietarsaaressa
ei ollut mitään korkeampaa koulua. Sitäpaitsi oli perhe lisääntynyt,
Jannelle oli syntynyt kolme sisarusta; mutta varoja oli vähänlaisesti.

Näin poika syksyllä vuonna 1812 tuli Ouluun ja pääsi sikäläisen
triviaalikoulun toiselle luokalle.

Mutta samalla hän oli myös siirtynyt aivan toisellaisiin oloihin.
Hänen setänsä oli joulunaattona 1809 mennyt toisen kerran naimisiin,
ja hänen rouvansa oli Oulun maaherran Carl Henrik Ehrenstolpen tytär.
Tämä maaherra, ensimäinen uuden hallituksen Ouluun määräämä, oli
kovin ylpeä asemastaan; juttu kertoo hänestä että kun hän käveli
Oulun kaduilla, niin piti kaikkien vastaantulijoiden paljastaa
päänsä, ja sitä varten kävi maaherran edellä lakeija, joka muistutti
kansaa tästä velvollisuudesta, ja sillä joka ei heti totellut
oli korvapuusti tiedossa. Tähän maaherran ylpeään käytökseen
oululaiset suuttuivat, niin että kun perustettiin seurusteluklubi,
maaherraa ei siihen kutsuttu. Vastaukseksi Ehrenstolpe kielsi
klubin kokoontumasta, ja siitä seurasi pitkät rettelöt, niin että
ainakin 1810 maaherran perhe ei seurustellut muitten kanssa kuin
lääninkamreerin ja tullinhoitajan.

Tosin emme tiedä eikö tullinhoitaja Runeberg sentään asettunut
toiselle kannalle tavallisiin ihmisiin nähden. Mutta varmaa on
että hänen rouvansa monella tavalla osottautui kuuluvansa kaikkein
hienoimpaan piiriin ja että hän antoi Jannenkin sitä kokea. Rouva,
hänen äitinsä maaherratar ja hänen sisarensa -- niitä oli kolme --
koettivat kaikki parastansa täyttääkseen niitä hirveitä aukkoja,
jotka he pian huomasivat Jannen sivistyksessä. Hän ei edes osannut
kumartaa hienon maailman vaatimusten mukaisesti, ja sentähden hänet
lähetettiin tanssikouluun. Mutta käytyänsä sitä kuusi viikkoa hän
kumarsi vielä hullummin ja sai lopettaa koulunsa. Samaten hänen
nimensä Janne oli hienoista naisista liian jokapäinen, ja hänestä
tuli siis nyt Ludvig, minkä nimen hän sittemmin sai pitää --
arvattavasti ainoa pysyvä tulos korkeasukuisten suosijattarien
ponnistuksista.

On hauska nähdä kuinka poika ikäänkuin vaistomaisesti tajusi
että täällä vaara uhkasi hänen omaa itseään, hänen suoraa
teeskentelemätöntä luontoaan. Mutta vielä hauskempaa on nähdä miten
hän ei ainoastaan "mahdottomuudellaan" puolustautunut, vaan teki
hyökkäyksiäkin vihollisen leiriin. Jos hän oli liian "sivistymätön"
kelvatakseen jalosukuisille tädeille, niin tädit sitävastoin olivat
hänestä liiaksi hienostuneita. Hän huomasi esimerkiksi että he
olivat hyvin herkkiä menemään tainnoksiin vähimmästäkin syystä --
tämä todisti siihen aikaan muka että nainen oli tuntehikas. No hyvä,
Ludvig kiipesi tuolille tahi pöydälle ja oli romahtavinaan sieltä
suinpäin lattialle. Aivan oikein: tädit pyörtyivät toinen toisensa
jälkeen, kuitenkin vaarinottaen että oli pehmeä tuoli, jonka syliin
kukin saattoi vaipua, ja että oli saapuvilla joku joka hajuvedellä
vähitellen herättäisi heidät. Tämäpä vasta oli pojasta hauskaa
katsella!

Mutta kumma kyllä: samaan aikaan kun sukulaiset pitivät häntä
aliluokkaan kuuluvana, katsottiin häntä toisella taholla ylhäisön
jäseneksi. Itse hän mielellään myöhemmin kertoi kuinka hän kerran
Oulussa oli kunnostanut itseään, jouduttuaan pahaan pulaan. Eräänä
päivänä -- hän oli silloin yhdeksän vuoden vanha -- käveli hän pitkin
Oulujoen rantaa, missä toisella puolella oli korkea aitaus. Hän
kohtasi silloin katupojan, joka oli häntä paljoa vanhempi ja joka
nuorasta talutti vihaista koiraa "koko kaupungin suurinta", jopa se
oli "suttakin pahempi". Sivuutettuaan Runebergin ja ehdittyään
kappaleen matkaa etemmäksi poika irrotti koiran ja usutti sen
herraspojan kimppuun. Mitä tehdä, kun pakeneminen oli mahdoton joen
ja aitauksen takia? Ei muuta neuvoa kuin katsoa vaaraa silmiin. Siis
Runeberg sieppasi tienpuolesta nyrkinkokoisen kiven, ja kun hirviö
tuli aivan lähelle häntä, sai se kiven semmoisella vauhdilla otsaansa,
että pyöri pökerryksissä muutamia kertoja ympäri ja sitten nolona
palasi taluttajansa luo. Sanaa ei kummaltakaan puolelta lausuttu,
mutta kuohuipa Ludvigin viha tuota roikaletta vastaan, joka käyttäytyi
niin kurjasti pienempäänsä kohtaan. Ja vielä vanhoilla päivillään
Runeberg tätä kertoessaan harmistui pojan käytöksestä. Sitävastoin
voimme olla varmat siitä ettei poikakaan, yhtä vähän kuin vanhus,
katsonut tätä tapahtumaa minkään säätyluokkien ristiriitaisuuden
merkiksi.

Sielunsa pohjasta Runeberg siis varmaan yhä edelleen oli vähäväkisten
puolella sortajia vastaan, kuuluivatpa sortajat sitten mihinkä
luokkaan hyvänsä. Mutta kuka tietää eikö hänen nuori sielunsa
olisi voinut taipua toiseen katsantotapaan, jos hän olisi jäänyt
kauemmaksi aikaa ylimyksellisten vaikutteiden alaiseksi. Vastaiselle
kansanmieliselle runoilijalle siis varmaan oli eduksi se, mikä
silloin pikemmin näytti suurelta onnettomuudelta: setä, jonka
"silmäteränä" hän oli ollut, kuoli 2 päivänä huhtikuuta 1815, ja
poika palasi kohta sen jälkeen kotiin. Ja epäiltävältä näytti saisiko
hän ensinkään jatkaa koulunkäyntiään; olihan hänen Oulussa ollessaan
perhe lisääntynyt vielä yhdellä lapsella.

Aluksi Ludvig siis jäi kuin jäikin kotiin, vaan alkupuolella vuotta
1815 hänet kumminkin saatiin Vaasan triviaalikouluun; mutta hän ei
päässytkään korkeammalle luokalle kuin toiselle, samalle jolla hän
Oulussa oli ollut. Siihen aikaan oltiin aina kaksi vuotta samalla
luokalla, ja poika olisikin päässyt kolmannelle, jos hän olisi
Oulussa suorittanut toisen luokan koko kurssin. Ihmetellä täytyykin
että hän lähetettiin kotiin kohta sedän kuoleman jälkeen, vaikka
tämä tapahtui vasta huhtikuussa. Oli miten oli, Vaasan koulua hän
täten tuli käymään kahdeksatta vuotta. Ja tämä aika oli hänen
kehitykselleen hyvinkin tärkeä.

Muutamat opettajat olivat sangen ankaria, jopa julmiakin;
pienimmästäkin väärästä vastauksesta saatiin kämmenille. Mutta
semmoisessa oppilaassa kuin Runebergissa, joka jo aikaisemmin
oli tottunut kouluvelvollisuuksiensa tarkkaan täyttämiseen,
tämmöinen ankaruus vaikutti vain että tarkkuus yhä enemmän juurtui.
Runeberg kirjottaa itse neljäkymmentä vuotta myöhemmin, ollessaan
virsikomitean jäsenenä, että jos hän ulkonaisessa täsmällisyydessä
voittaa komitean muut jäsenet, niin on hänen siitä kiittäminen
erästä entistä opettajaansa (toisella luokalla) "nykyistä provasti
Sadelinia, joka sen ajan tapojen mukaisesti sydämen innosta patukalla
opetti minua olemaan virka-asioissa minuuttia laiminlyömättä.
Kauhu on jäänyt minuun, vaikk'en juuri tarvitse pelätä samanlaisia
kouraantuntuvia nuhteita nyt, kun ensi maaliskuussa tapaan hänet
Turussa... Varmaa on, että jos minulla ei ole silloin työni
valmiina, hän ainakin sydämessään ajattelee niitä sanoja, jotka
hän ennen muinoin sadat kerrat ääneen minulle lausui: mitä sinulla
nyt taas on ollut tehtävää, poika, kun olet täällä hutiloimassa?
Sanat itsessään eivät olleet niin vaaralliset, mutta sitä enemmän
niiden tahti, sillä se merkittiin aina pontevalla täsmällisyydellä
kämmenparkaani."

Jos opettajia kohtaan täytyi alistua ja olla ahkera, niin ei
toverienkaan parissa toimeentuleminen alussa näyttänyt helpolta.
Vanhemmat niistä ja varsinkin ylimmän luokan oppilaat, "rehtoristit",
harjottivat pienempiä kohtaan paljon mielivaltaisuutta ja sortoa,
n.s. pennalismia. Mutta tässä kohden Runeberg ei tahtonut alistua,
sillä tuo sorto loukkasi syvästi hänen tasa-arvoisuuden tuntoaan.
Olihan hän vapaa pohjalainen niinkuin kuka muu tahansa! Kun siis
kerran eräs pitkä rehtoristi aikoi kurittaa häntä jostakin muka
laiminlyödystä velvollisuudesta yläluokkalaisia kohtaan, niin
Runeberg hädässään otti koulun ovenavaimen, joka oli suuri kuin
kirkonavain, ja linkosi sen tuon pitkän hyökkääjän otsaan, sillä
seurauksella että tämä pyörtyi. Siis, niinkuin näemme, jotakin
samantapaista kuin se, mitä hän jo Oulussa oli tehnyt. Vieläpä hän
uhkasi iskeä puukollaan sitä joka ei jättäisi häntä rauhaan.

Samallaista mielenpikaisuutta Runeberg myöhemminkin useat kerrat
osotti. Se näyttää ensi katsannolta kummalliselta, kun perussävy
hänen luonteessaan kumminkin oli tyyni hyväntahtoisuus toisia
kohtaan. Mutta jos ottaa huomioon että tuohon pikaisuuteen yhtyy
pikaneuvoisuuskin, niin olisi taipuvainen otaksumaan että tämä
ominaisuus on perinnäistä. Olihan hänen isänsä merimies, ja
merielämä vaatii tyyntä kestävyyttä, mutta myöskin välistä pikaista
tointa. Ja Runeberg onkin kertomuksessa Salakuljettaja suurella
myötätuntoisuudella kuvaillut vanhan merikarhun pikaneuvoisuutta.

Mutta kaikissa niissä tilaisuuksissa, joissa Runebergin kerrotaan
pikaisesti suuttuneen, huomaamme että suuttumuksen syynä on joku
hänen mielestään kehno teko ja varsinkin väkevämmän osottama
vääryys tahi sorto heikompaansa kohtaan. Niin oli laita äsken
kerrotussa tapauksessakin, ja samaten tiedetään että Runebergin
mieli joutui kuohuksiin kun hän vain kuuli jonkun opettajan liian
kovasti rankaisevan pientä oppilasta -- ja sitä hänen täytyi joka
päivä kuulla, sillä koulun kaikki luokat lukivat samassa isossa
salissa, niinkuin kuvataan Tulipalossakin. -- Samoin Runeberg,
ehdittyänsä itse ylimmille luokille, koetti yksissä neuvoin muutamien
samanmielisten toverien kanssa lieventää pennalismia.

Tätä asiaa hän sitä paremmin saattoi harrastaa, kun hänellä oli
tavallansa johtava asema. Ahkeruudellaan ja tarkkuudellaan hän jo
toisella luokalla pääsi ensimäiseksi, "primukseksi", ja sama asema
oli hänellä muillakin luokilla ollessaan. Hän siis kauan aikaa oli
luokkansa, ja ylimmällä luokalla ollessaan koko koulun edustajana
niissä tapauksissa, jolloin toverikunnan ja opettajien mielipiteet
joutuivat vastakkain, mikä siihen aikaan varmaan usein tapahtui. Ja
luultavaa on että hänen silloin useammankin kerran täytyi panna oma
personansa alttiiksi, niinkuin kenraali Tulipalossa tekee, vaikka
toivottavasti paremmalla menestyksellä. Sillä ainakin ylimmällä
luokalla hän oli päässyt rehtorin erityiseen suosioon, vaikka hän
uskalsi tehdä kaikenlaisia kepposia itse herra rehtorillekin; niin
hän esim. kesytti hiiren ja antoi sen juoksennella opettajan eteen
j.m.s. Mutta rehtorilla olikin paljoa leppeämpi luonne kuin muilla
opettajilla.

Miten Runeberg taas tiesi pitää toverikunnan puolta opettajia
vastaan, kun nämä poikkesivat siitä mikä hänestä oli oikein, se näkyy
seuraavasta tapahtumasta.

Kun Runeberg oli koko koulun primuksena, niin neljännen luokan
opettaja, konrehtori, kerran kahden kesken kehotti häntä pitämään
silmällä toverien käytöstä sekä koulussa että muualla, ja jos jotakin
merkillisempää tapahtuisi, niin pitäisi hänen siitä antaa tieto
konrehtorille. Pojalla oli heti vastaus valmiina:

-- Voidakseni noudattaa herra konrehtorin kehotusta täytyy minun
ensin antaa tovereilleni siitä tieto.

-- Saat mennä, vastasi konrehtori, eikä tuosta vakoilemisesta
tietysti tullut mitään.

Mutta vaikka Runebergilla täten oli edustava asema, niin ei siitä
syntynyt mitään paremmuuden tunnetta muita tovereita kohtaan. Sillä
hän oli koko ajan vaarassa menettää tämän asemansa, kun hänen
vierustoverinsa Ahlstubbe oli teräväpäinen ja oppi läksynsä paljoa
helpommin kuin hän. Mutta Runeberg päätti itsekseen ettei hän
pääsisi astumaan tuota yhtä askelta hänen ohitsensa, ja sitkeällä
ahkeruudellaan hän puolusti asemaansa. Eikä Runebergillä muutenkaan
ollut epäämätöntä päällikkyyttä toverikunnassa. Kerrotaan että
mielipiteet nuorison keskuudessa olivat jakaantuneet kahtia: siinä
oli vanhoillisia ja vapaamielisiä -- mihin kysymyksiin nähden, sitä
ei tiedetä. Jälkimmäisen ryhmän luonnollinen johtaja Runeberg kyllä
oli, mutta vastustustakin hän sentään sai kokea.

Näemme siis kuinka Runeberg nuoruudessaan yhä selvemmin kehittyi
edustamaan sitä pientä yhteiskuntaa, jossa hän eli, sen siveellisiä
käsitteitä, ja ennen kaikkea sen yhteis- ja yhdenvertaisuuden tuntoa.
Mutta tämä edustaminen tapahtui siten ettei hän tuntuvasti
eronnut vertaisistansa eikä kohonnut heidän yläpuolelleen. Ja
edustaessaan tätä pientä yhteiskuntaa hän samalla edusti ja puolusti
yleisinhimillisiä pyrintöjä, etenkin heikon oikeuksia väkevämpäänsä
kohtaan.

Mutta tätä tehdessään hän samalla kehittää yksilöllistä luonnettaan,
hänellä on omat selvästi esiintyvät luonteenpiirteensä, hän on
Runeberg, eikä mikä koulupoika hyvänsä.



4.


Samallaiseen tulokseen johti häntä elämä koulun ulkopuolella.

Tavoiltaan hän ei millään muotoa eroa kumppaneistaan. Hän asuu
yhdessä muutamien muitten koululaisten kanssa, eläen suureksi osaksi
niistä ruokavaroista, joita kukin oli kodistansa tuonut mukanaan:
palvattua lihaa, perunoita ja suolakalaa. Herkkuna pidetään sitä
ohraryynipuuroa, jota heidän talouttaan hoitava eukko, "Dahlströmin
musteri" kaksi kertaa viikossa pojille keittää, ja välitunneilla
Runeberg, kun asutaan likellä koulua, pistäytyy kotiin ja pyytää
musteria kellarista noutamaan panemaansa oivallista kaljaa. Kun
sitten musteri palaa kellarista, täysi kaljakauha kädessä, niin poika
ottaa pientä solakkaa eukkoa vyötäisistä ja lykkää hänet koulun
portaille asti, jossa kauha sitten riemuiten tyhjennetään. Ja silloin
poika ehkä vielä kerran, niinkuin usein ennen, saa kuulla eukon
mielilauseen hänestä: "onpa hänellä kyllä älyä, mutta hän ei tahdo
sitä käyttää".

Muitakin kujeita eukkoa kohtaan syntyy ehtimiseen poikien
kekseliäissä aivoissa; mutta rakas oli musteri sentään kaikille. Ja
kun pojat lähtivät Vaasasta pois, niin annettiin hänelle muistoksi
ja kiitollisuuden osotteeksi kultasormus. Mutta oliko se oikeata
kultaa? Tuskin luultavaa, kun pojat niin usein muuten olivat häntä
petkuttaneet. Täytyi kysyä kaupungin kaikilta kultasepiltä, mutta
kun ne todistivat että sormus todellakin oli kullasta tehty, niin
musterin ilo tuli sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän oli poikia
epäillyt.

Muissakin kohdin Runeberg on toveri toverien joukossa. Yleinen
mielipide vaatii että kelpo koululaisen tulee pureskella mälliä,
vaikka se on kuin onkin koulussa kielletty. Runeberg niinkuin muut
oppii sen, ja opetusta varten on kehittynyt varsin perusteellinen
menettelykin: alotetaan pitämällä veskunaa suussa, kastetaan sitten
mälli veskunaliemeen j.n.e., kunnes vihdoin on totuttu oikeaan
mälliin. Samaten, kun pilkkaan sylkeminen on mieliurheiluna koulussa,
niin Runebergkin sitä oppii, vieläpä saavuttaa siinä mestaruudenkin
ja harjottaa tätä jaloa urheilua toisinaan tunneilla.

Mutta toiselta puolen hän koulun ulkopuolellakin on valmis
puolustamaan heikomman oikeutta. Asuen varakkaan porvarin talossa
hän kerran näkee talonisännän palvelijoitten pihalla lajittelevan
perunoita, erottaen mädänneet tuoreista.

-- Mihin niitä käytetään? kysyy hän, osottaen mädänneitä.

-- Ne myydään köyhille, on vastaus.

Vai köyhille! Miksei niitä voi käyttää toisellakin tapaa? Tuleehan
siellä juuri talonisäntä juhlavaatteissaan mennäksensä hautajaisiin.
Silmänräpäyksessä poika on siepannut muutamia mädänneitä perunoita
ja pommittelee niillä itse herra mestaria. Tarkka silmä, tarkka käsi
juhlapuku on pilattu, hautajaisiin menosta ei tule mitään. Mutta
jälestäpäin poika pelästyy ja pakenee kaupungille, palataksensa vasta
pimeän tultua.

Samalla tapaa hän kerran uskalsi lumipalloilla ahdistaa kaupunkiin
sijotetun venäläisen rykmentin rumpumajuria -- muuten Runebergin
mielestä kelpo mies, mutta liian ylpeä komeasta vartalostaan.
Hyökkäys häntä vastaan oli vähällä päättyä turmiollisesti pojalle,
kun rumpumajuri rupesi ajamaan häntä takaa; mutta poika pääsi pakoon
ahtaasta solasta kahden rakennuksen väliin, mistä paksu vihollinen ei
mahtunut pujahtamaan niinkuin hän.

Jo nuorena siis Runeberg ahdistaa ei ainoastaan itsekkäisyyttä vaan
itserakkauttakin.

Vihamielisyys ihmisiä kohtaan ei kuitenkaan saanut pysyväisempää
jalansijaa hänen sielussaan. Pikemmin hän yhä edelleen nautti niitä
vaatimattomia iloja joita elämä hänelle tarjosi.

Varsinkin hän nyt niinkuin ennen viihtyi luonnossa. Lukukausinakin
sinne pyrittiin milloin vain voitiin, ja tavallisten juoksuleikkien
ja sotaharjotusten ohessa harrastettiin ahkerasti linnunpyyntiä.
Tässäkin urheilussa Runeberg vähitellen kehittyi mestariksi. Mutta
pääasia ei hänelle ollut mitä saatiin, vaan kuinka saalis saatiin.
Kun osasi lintuun luodilla tahi hauleilla, niin koetti osata siihen
kivenheitännällä, ja kun oli tottunut pyytämään jotakin lintulajia
paulalla, niin koetti yllättää sitä paljaalla kädellä. Välistä kun
oli vihdoin onnistunut hyvin vaikeassa tämänlaatuisessa tehtävässä,
hän iloisena siitä kohta antoi saadulle linnulle vapauden takaisin.
Vaan ei siinä kyllin. Usein hän otti huostaansa orvoksi jääneitä
linnunpoikia, hoidellen niitä mitä hellimmin; välistä hän nousi
keskellä yötä antaaksensa suojateilleen ruokaa. Toisiakin eläimiä hän
kesytti ja piteli niitä aina hellästi.

Näemme siis että hän osotti samaa hyväntahtoisuutta eläimiä kuin
ihmisiä kohtaan, ja turvan hankkiminen heikoille oli hänelle tässäkin
kohden pyhänä velvollisuutena. Siten heräsi ja kehittyi hänessä
vähitellen tunne koko luomakunnan yhteenkuuluvaisuudesta; kaikki
luodut ansaitsevat osakseen samaa rakkautta.

Ja kun hän välistä seisoo tuntikausia liikkumatonna, kärsivällisesti
odottaen sitä silmänräpäystä jolloin saattaa äkkiä heittää ansan
linnun kaulaan, niin ilmenee tässä vielä selvemmin se piirre jota
olemme otaksuneet perinnäiseksi. Mutta väijyen tällä tapaa lintuja
tai muita otuksia on hänellä samalla oivallinen tilaisuus ottaa
tarkasti vaarin pienimmätkin vivahdukset luonnon elämässä.

Ihmiselämäänkin katsoen voimme huomata samallaista halua tarkkaan
tutkimiseen. Useat hänen kujeensa tarkottavat saattaa ihmisen
semmoiseen tilaan, jossa hän osottaa jotakin omituista luonteen
puolta. Seuraava juttu on siinä kohden hyvin kuvaava.

Käydessään muutamien koulutoveriensa luona Runeberg usein tapasi
erään nahkurin, nimeltään Grönstrand, joka jo oli vanhanpuoleinen,
ja joka ei koskaan väsynyt kertomasta kuinka hän ennen muinoin
kisällivaelluksillaan oli Potsdamissa nähnyt Fredrik Suuren
katsastelevan neljääkymmentätuhatta miestä yhtaikaa. Sama mies
oli hyvin halukas koettelemaan voimiansa painiskelussa ja kävi
Runeberginkin kimppuun sekä voitti hänet alussa. Mutta kun
Runeberg oli vahvemmaksi varttunut, niin hän yhä useammin sai ukon
kumoon. Korvataksensa tappiotaan ukko silloin aina maassa maaten
ärjäsi: oletko nähnyt Fredrik Suurta, sinä tuhannen pentele? Poika
puolestansa, kun oli saanut vastustajansa tähän, piti voittoansa
täydellisenä ja auttoi ukkoa pääsemään taas jaloilleen.

Tämä Runebergin halu tutkia ihmisten omituisuuksia oli nähtävästi
syynä siihen että hän kerran kun näyteltiin seuranäytelmää Vaasassa
onnistui erittäin hyvin räätälin osassa, jonka esittämisessä hän
herätti katsojain makeata naurua lisäämällä osaan omia keksimiään
hullunkurisia kohtia. Tämä hänen onnistumisensa oli katsojille
varmaan sitä odottamattomampaa, kun hän muuten suuremmissa seuroissa
oli ujo ja vierastava. Varsinkin kaikki sievisteleminen oli hänelle
yhä edelleen vastenmielistä, ja hän joutuikin välistä pahaan pulaan,
kun vaadittiin "hienoa" esiintymistä.

Seitsemäntoistavuotiaana hän oleskeli kesällä kotona, ja eräänä
päivänä oli hän kalastusmatkalta palannut kovin nälkäisenä.
Ruokasalissa hän paraikaa valmisti itsellensä aimo voileipää, kun
tuli sanoma että vieraita oli saapunut, vieläpä niin kaukaa kuin
Turusta: isän serkun, kamreeri Tengströmin rouva ja hänen tyttärensä
Fredrika, joka oli oleskellut vuoden päivät Pietarsaaren tienoilla.
Nuorukainen tahtoi paeta, sillä hän oli paljain jaloin eikä hänen
kalastuspukunsa ollut juuri hienointa laatua. Mutta päästäkseen
vierashuoneeseen täytyi tulijoiden mennä ruokasalin kautta, eikä
siitä ollut pääsöä toiseen huoneeseen. Runeberg meni oven taakse
piiloon, mutta unhotti että hänen paljaat jalkansa siten tulivat
näkyviin oven alta. Täytyi siis tulla sievästi tervehtimään, mutta
luultavasti hän sitten niin pian kuin mahdollista vetäytyi pois hänen
mielestään liian hienosta seurasta. Tuosta silloin neljäntoista
vuotiaasta tytöstä tuli sittemmin hänen vaimonsa.

Mutta siihen aikaan hallitsi hänen sydämessään toinen Fredrika,
Vaasan kappalaisen ja sittemmin Kruunupyyn kirkkoherran Juveliusen
tytär, häntä neljä kuukautta vanhempi. Hän oli solakka, pitkä ja
sinisilmä tyttö, hyvin tuntehikas ja runollinenkin, ja hänelle omisti
Runeberg muutamia varhaisimpia runojaan.

Mutta ennenkuin niistä lähemmin puhumme tulee meidän kääntää
huomiomme niihin vaikutteihin, joista Runebergin runollisten
taipumusten aikaisin kehitys on riippunut.



5.


On jo mainittu että isä ja äiti molemmat harrastivat kirjallisuutta.
Isä lauloi pojalle Franzénin lauluja, joita Runeberg siis oppi
tuntemaan jo ennenkuin hän tiesikään Franzénin olevan niiden tekijän.
Äiti taas oli nuorena tyttönä tutustunut runoilija Choræuseen, joka
jonkun ajan oli kotiopettajana Pietarsaaressa. Ja kun Choræusen
kootut runoelmat ilmestyivät 1815, niin hän ahkerasti niitä luki ja
lauloi.

Vaasassa Runeberg samaten kohtasi runollisia harrastuksia niissä
perheissä missä hän enimmiten liikkui, isänsä serkun, kirkkoherra
Tengströmin ja erään kauppias Granbergin. Ja todellakin kummalliselta
kuuluu tieto siitä että samat koulupojat, joiden mieliurheiluna
oli mällien pureskeleminen ja pilkkaan sylkeminen, säännöllisesti
kokoontuivat laulaaksensa Bellmanin lauluja ja lukeaksensa Leopoldin,
Kellgrenin ja Lidnerin teoksia. Mutta asia on helppo selittää: olihan
koko aikakausi samallaista runollista harrastusta täynnä.

Kustaa III:nnen aika oli Ruotsin valtakunnalle ollut runouden
kukoistusaika. Kuningas oli osottanut kirjallisuudelle mitä
lämpimintä suosiota, ja yleisö oli laajoissa piireissä alkanut
innostua runouteen. "Nerokuninkaan" kuoltua olot tosin monessa
kohden tulivat runoudelle paljoa epäsuotuisemmiksi, ja mainioimmat
runoilijat, Bellman, Kellgren, Lidner, seurasivat jo ennen pitkää
kuningastaan hautaan. Mutta olihan jäljellä ainakin kaksi suurta
neroa, rouva Lenngren ja Franzén, ja nämä edustivat runouden laatua,
joka oli omiansa leviämään mitä laajimpiin piireihin. Puhdas
siveellinen henki vallitsi heidän runoissaan, aiheet olivat usein
otetut semmoisista elämänpiireistä, joita jokainen tunsi, esitystapa
oli luontevaa ja korutonta, mutta nerokasta ja tunteellista. Saatamme
sanoa että tämä runous oli etupäässä keskisäädyn runoutta, ja
Choræuskin edusti aivan samallaista suuntaa.

Tähän tuli lisäksi, että ajan yleinen luonne ikäänkuin ajoi ihmiset
runouden helmaan. Kustaa IV Adolfin hallitus oli ahdasmielinen,
ja yhä enemmän supistettiin julkisen keskustelun vapautta. Ulkona
Europassa oli tapahtunut Ranskan vallankumous kauhutöineen ja
suurine mullistuksineen. Mielet pelästyivät; ne toiveet, joilla
moni valistunut oli alussa tervehtinyt vallankumousta, näyttivät
pettäneen, ja tämä pettymyksen tunne vaikutti runouteenkin, varsinkin
niin että ylistettiin hetken nautintoa, jossa voitiin unhottaa ajan
kauhut ja ilkityöt. Niin syntyi joukko seuralauluja, joita laulettiin
varsinkin päivällispöydässä. Mutta samaan suuntaan vaikuttivat
nekin runoelmat, joissa rauhallista, sopusointuista kotielämää
ylistettiin. Ja tämän lajisia runoelmia sepitettiin ja sävellettiin
hyvin ahkerasti: ilmestyipä muun muassa laajoja mutta helppohintaisia
kokoelmia sävellettyjä lauluja, jotka täten musiikin siivillä
levisivät ympäri valtakuntaa.

Nämä runolliset harrastukset pysyivät elinvoimaisina vielä senjälkeen
kun Suomi oli eronnut Ruotsista. Ajan tapahtumat olivat usein niin
odottamattomia, ettei alussa edes voitu varmuudella tietää, tuliko
ero olemaan pysyväinen. Ensimäisenä vuosikymmenenä eron jälkeen
oli sentähden henkinen elämä maassamme ikäänkuin horroksissa; ei
ilmestynyt yhtään kirjaa joka olisi näyttänyt yleisiä harrastuksia
olevan olemassa, ja maan ainoa sanomalehti oli virallinen.

Napoleonin kukistumisen jälkeen taas vallitsi koko Europassa ankara
taantumus; valtiaat käsittelivät kansojansa kuin holhonalaisia
lapsia -- kuinka olisi sitten Suomessa voinut syntyä vilkkaampaa
yhteiskunnallista harrastusta?

Niin jäi kuin jäikin runouden ala ainoaksi, jolla aatteelliset
pyrinnöt saattoivat pysyä vireillä. Mutta merkillistä kyllä tälläkin
alalla elettiin yhä edelleen vanhoilla säästöillä. Franzén julkaisi
1810 runokokoelman, ennenkuin hän muutti Ruotsiin, ja näyttää
siltä kuin olisivat useimmat pitäneet tätä kokoelmaa runouden alan
rajapyykkinä. Ruotsissa alkoi kyllä 1809 vuoden jälkeen versoa
uusi runous, joka monessa kohden suuresti erosi vanhasta, mutta
siitä näyttää Suomen ruotsia puhuva sivistynyt sääty hyvin vähän
välittäneen. Runeberg kertoo itse että hän vasta yliopistoon
tultuaan oppi tuntemaan tätä uutta suuntaa, eikä ole olemassa mitään
merkkiä siitä että hänen muistinsa olisi tässä kohden pettänyt.
Päinvastoin: vielä samana vuonna jolloin hän tuli ylioppilaaksi,
1822, hän itse sepitti runon Kaitselmuksesta, joka runo käy aivan
siihen vanhaan suuntaan, jota uudistajat Ruotsissa olivat jo enemmän
kuin vuosikymmenen aikaa tarmonsa takaa alentaneet ja pilkanneet.
Runomittakin on aleksandriinisäe, josta Runeberg itse kymmenen vuotta
myöhemmin lausui ehdottomasti hylkäävän tuomion.

Kun siis on selvää että Runeberg on käynyt tuon vanhan suunnan
koulua, niin kysykäämme mitä hän on saattanut siitä oppia.

Ensiksi, mitä muotoon tuli, tarkkuutta ja selvyyttä lausumistavassa.
Runeberg itse kehuu myöhemmin kirjotuksessa rouva Lenngrenista
vanhaa suuntaa juuri tästä ja huomauttaa kuinka tämän suunnan ja
vanhan klassillisen ajan hengen välillä on tässä kohden olemassa
suuri yhtäläisyys. Ja varmana voimme pitää että hänen isänsä asettui
juuri tälle kannalle, kun hän, niinkuin kerrotaan, tarkasti pojan
ensimäisiä runokokeita ja muistutti niissä esiintyvistä virheistä.

Mutta vielä tärkeämpää oli että Runeberg noissa vanhan suunnan
teoksissa kohtasi aaterakenteen, joka soveltui hyvin yhteen hänen
omien taipumustensa kanssa.

Kahdeksannentoista vuosisadan runoilijat ja aatteenmiehet yleensä
jakaantuivat kahteen suureen ryhmään, joilla kuitenkin oli paljon
yhteistä keskenänsä. Toinen ryhmä oli niin sanotun valistusfilosofian
miehet. Nämä harrastivat etupäässä järkiperäistä mietiskelyä:
"terveen järjen" kannalta he arvostelivat ympäröiviä oloja ja
edellisiltä sukupolvilta saatuja periaatteita, ja sitä mitä terve
järki ei hyväksynyt, katsoivat he ennakkoluulojen tahi ilkeyden
ja vallanhimon synnyttämäksi epäkohdaksi. Ranskalainen kirjottaja
Voltaire oli tämän aatesuunnan lipunkantaja, ja hänen oppilaitaan ja
hartaita ihailijoitaan olivat Ruotsissa Kellgren ja Leopold.

Toisen ryhmän profeetta oli taas ranskalainen Rousseau, joka
etupäässä ylisti tunnetta ja luontoa. Mitä likempänä luontoa ihminen
oli, sitä paremmaksi häntä katsottiin; sivistys taas oli monessa
kohden vienyt ihmisiä harhaan. Tätä suuntaa edustaa Ruotsissa muitten
muassa Lidner.

Mutta vaikka lähtökohdat olivat erilaisia, niin tultiin muutamissa
kohden samallaisiin tuloksiin. Järki kiinnittää yleensä huomionsa
esineitten yhtäläisyyksiin; kun ajattelemme, niin muodostamme
käsitteitä, ja käsitteen muodostamisessa jätetään lukuunottamatta
joukko eroavaisuuksia esineitten välillä. Jos nyt järki siis esim.
käyttää käsitettä _ihminen_, niin tämä merkitsee ettei oteta lukuun
eri ihmisten eroavaisuuksia säätyyn, kansallisuuteen, uskontoon
y.m.s. katsoen. Täten on selitettävissä, että valistusfilosofia yhä
enemmän ja enemmän rupesi halveksimaan semmoisia eroavaisuuksia, piti
niitä vain haitallisina terveen järjen valtaan pääsemiselle.

Mutta luontoa ihaellen voidaan helposti tulla aivan samaan
päätökseen. Nuo eroavaisuudet ovat sivistyksen synnyttämiä, luontoa
lähemmin elävillä niitä ei ole. Tältäkin kannalta siis voitiin vetää
se johtopäätös, ettei semmoisia eroavaisuuksia pitäisi oleman. Ja
tunne julisti yhteydessä tämän käsityksen kanssa kaikki ihmiset
veljiksi, samoinkuin järki katsoi kaikki tasa-arvoisiksi. Molemmista
lähtökohdista oli siis luonnollista vaatia kaikille ihmisille
vapautta.

Täten oli näitten mahtavien aatevirtausten tuloksena suuren
vallankumouksen ohjelma: vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.



6.


Siitä mitä ennen on sanottu Runebergin luonteenlaadusta ja
kokemuksista johtuu luonnollisesti että hän oli valmis kannattamaan
tätä ohjelmaa, milloin se kohtasi häntä runoudessa. Mutta yhtä
luonnollista on, ettei tämä ohjelma hänelle esiintynyt valtiollisena
vaatimuksena, ensiksi koska silloin ei ollut valtiollisia
harrastuksia Suomessa, toiseksi koska ne yhteiskunnalliset olot,
joissa hän eli, eivät aiheuttaneet mitään vapauden vaatimuksia;
olihan Franzénkin 1795 Parisissa ollessaan laulanut, että
ranskalaisten etsimä vapaus oli Pohjoismaiden asukkaille vanha
tuttu: hän tarkotti tietysti personallista vapautta. -- Sen sijaan
Runeberg, niinkuin olemme nähneet, harrasti tasa-arvoisuutta ja
veljeyttä, varsinkin jälkimmäistä, ja veljeyttä etenkin Lidner
ylisti. "Spastaran kuolemassa" hän sanoo varsinkin jokaista
onnetonta, "viheliäistä", veljekseen, eläköön tuo veli sitten
Novaja Semljan tuntureilla tai Ceylonin kuumissa laaksoissa. Ja
kuullessaan onnettoman kohtalosta hän "kyyneleillä suorittaa sen
velan, joka tulee maksaa kaikkien äidille, luonnolle". -- Mutta
tiedetään että Runeberg vielä nuorena ylioppilaana suuresti ihaili
Lidneriä ja etenkin Spastaran kuolemaa, jota hän mielellään ja
innokkaasti lausui, kun vain sai kuulijoita. Ja samasta runosta on
Kaitselmuksessa niin selviä jälkiä, että vertailu ikäänkuin itsestään
tarjoutuu.

Lidner oli kuvaillut kuinka viaton Spastara oli kuollut, kun hän
maanjäristyksessä koetti pelastaa lapsensa. Sen johdosta runoilija
nostaa kysymyksen, oliko oikeudellista että Jumala siten antoi
viattoman kuolla, kun niin moni "tiranni", niin moni "tiikerisydän"
saa rankaisematta rehennellä ja tehdä lähimmäisiänsä onnettomiksi.

Runeberg ottaa runonsa lähtökohdaksi samallaisen kysymyksen. Hän
tunnustaa että Jumalan olennon jälkiä näkyy kaikkialla luonnossa,
mutta mitä on Jumala meille? "Oletko sinä se tiranni, joka
tiikerisydämisenä käsket ihmisen repiä sydämen veljensä rinnasta,
jollei tämä tunne sinua?" Silloin "murjo tämä rinta, sillä se kiroo
sinut, siinä asuu tunne, joka vastustaa semmoista käskyä".

Ei, semmoinen ei Jumala ole, hän on oikeudellinen isä kaikille. Hän
kurittaa, kun sitä tarvitaan, mutta ei pyydä parempaa kuin heittää
vitsan pois ja jälleen suudella lastaan. Totta on: "olen joskus
nähnyt myrskyn, raesateen tuhoavan viljaa, jota peltomiehen hiki oli
kastellut ja jota hänen käsiensä olisi pitänyt saada korjata. Mutta
tunteeko se olevansa onnellinen, joka näkee paljasta onnea? Ja eikö
kahdenkertaisesti lumoava ole vainio, jolle, talvisen lumen sulettua,
kevään kauneus antaa värinsä?"

Jumala on siis aina hyvä ja viisas, ja se kuolevainen on harhaan
joutunut, joka tästä armaasta isästä tekee tirannin, ja joka sanoo
pakana-veljelleen: sinä joudut ikuiseen onnettomuuteen, sillä sinä et
usko niinkuin minä uskon. Seis! muista Titusen sielua ja Deciusten
lujuutta; heissä oli avuja, joita Luojankin täytyy ihaella. He
eivät tunteneet häntä, eivätkä toivoneet palkkaa; kuinka puhdas
oli heidän hyveensä, kuinka kaunis heidän toimintansa! Jos heidät
olisikin tuomittu ikuiseen piinaan, niin olisi heidän lohdutuksenaan
heidän sydämensä: hornan kuilussa heillä olisi taivas rinnassaan.
Mutta Jumala... voisiko hän, kaikkein hyveiden lähde, kaiken hyvän
alkuperä, antaa heidän kärsiä; mitä hän voi mieluisemmin nähdä kuin
kaikkein lastensa onnea?

"Niin, veljet, kuulkaamme siis järjen ääntä ja tuntekaamme sitä
isällistä Jumalaa, joka taivaan suojassa avaa sylinsä yhtä lempeänä
pakanalliselle kuin kristitylle hyveenystävälle!"

Semmoinen on tämän merkillisen nuoruuden runon pääsisällys. Helppo
on huomata että tällöin jo itää aatteita, joita Runeberg sittemmin,
osaksi paljoa myöhemmin, runollisina kuvina esittää. Runo viittaa
näetten jo sekä Saarijärven Paavoon että Krysantoseen. Mutta samalla
näemme yhtä helposti että runoilija tarkasti astuu sekä Lidnerin
että valistuksenharrastajain jälkiä, perien heiltä suvaitsevaisuuden
suuren aatteen ja koristaen runonsa, niinkuin he olivat tehneet,
roomalaisten hyveenesimerkkien nimillä. Eikä hän vetoa yksistään
järkeen, eikä yksistään tunteeseen, molemmat ne hänelle julistavat
samaa oppia hyvästä isästä.

Tässä kohden hän taas lähenee Franzénia. Franzén oli hänkin ollut
samojen opettajain oppilaana, ja hänkin oli nuoruutensa runoudessa
astunut Lidnerin jälkiä. Mutta hän oli ollut muidenkin vaikutteiden
alaisena ja jo varhain löytänyt oman alansa. Ja siten oli hän
osannut luoda runollisia kuvia, jotka eivät olleet ainoastaan
aatteellisia, vaan ihanteellisiakin. Se on: nämä kuvat osottivat
lukijalle todellisuutta semmoisena kuin se oli, mutta niin että
ylevä aatteellinen katsantotapa kuultaa näitten kuvien läpi. Ja
tässä katsantotavassa voidaan huomata ihmeteltävä järjen ja tunteen
sopusuhtainen yhdyntä.

Suoranaisimmin tämä Franzénin katsantotapa ilmenee semmoisissa
runoissa kuin "Ihmisen kasvot". "Ajan kuudes päivä" koitti,
luomistyö oli muuten täytetty,

    korkein kauneus vain puuttui
    luonnossa, kun vielä puuttui
    kruunu luomisen,
    kunnes kasvot kauniit hohti,
    silmä kirkas päivää kohti
    aukes ihmisen.

Ihmisen kasvoissa heijastuu ikuinen kauneus, ne jotka huutavat ettei
luomisessa ole mitään sielua, ne astukoot vain lähteen reunalle,
katselkoot kuvaansa vedestä. Muuta ei tarvita: aatteellisuutta
nähdään, eikä todisteta.

Että Runeberg on itselleen omistanut saman ihanteellisen
katsantotavan, näkee selvästi hänen runoelmastaan Naisen luominen,
jonka hän luultavasti kirjoitti vähän jälkeen Kaitselmusta.

Tämä runo on ikäänkuin jatkoa Ihmisen kasvoihin. Tässäkin puhutaan
"ajan kuudennesta päivästä", mutta se on jo kulunut, ihminen on
luotu. Vaan hän on vieras luontokappalten joukossa, sillä ei ole
ketään joka hänen kanssaan katsoisi taivaaseen ja Jumalaan. Silloin
hän lähettää rukoilevan huokauksen Luojalle. Antaen sille elonkipinän
ja ihmismuodon, Herra loi naisen, näki tekonsa ja näki että kaikki
oli sangen hyvää.

Tämä nuoren runoilijan ajatus on sekin merkillinen. Ihminen ei
Jumalaa palvellenkaan voi olla onnellinen, jos hän on yksin. Ja
toiselta puolen: se tunne, joka yhdistää miehen ja naisen, se on jo
tässä ylevämpää laatua: rakkaus on alusta pitäen yhteistä Jumalan
palvelemista. Nämäkin aatteet esiintyvät myöhemmin, niinkuin vastedes
saamme nähdä, Runebergin runoudessa, mutta silloin syventyneinä ja
kirkastuneina.

Näemme siis kuinka jo Runebergin ihan ensimäisissä runoelmissa
taipumus yleisinhimilliseen katsantotapaan selvästi ilmaantuu.
Mutta samassa voimme huomata että hänen lausumansa aatteet ovat
lähteneet personallisesta tarpeesta. Runossa Kaitselmuksesta hän
kääntyy "veljiensä" puoleen, kehottaen heitä yhtymään hänen
katsantotapaansa. On hyvinkin luultavaa että äsken mainittu
erimielisyys Vaasan koululaisten välillä koski juuri kysymyksiä
semmoisia kuin pakanain autuutta, ja että siis Runeberg tässä
esiintyy "vapaamielisten" äänenkannattajana.

Naisen luomisen taas hän lopettaa seuraavasti:

"Taivaan ihme, nainen, sinä teet koko maan kukkatarhaksi
surumieliselle miehelle. Sinun katseessasi kirkastuu toivon taivas,
kun hän kärsii, kohtalon salamat eivät osaa hänen sydämeensä, kun se
sykkii sinun sydäntäsi vasten.

"Hyvä henki, pelkkien tunteiden luoma, sinä saat miehen innostumaan
hyveeseen ja totuuteen, kun hän villiytyneenä kuulee vain intohimon
kuumaa tulikieltä. Ja alituisesti koettaen löytää lääkkeitä toisen
haavoille, näet hellän elämäsi kuluvan ainoana kyyneleenä."

Näissä viimeksi mainituissa ajatuksissa ei ole enää paljo mitään
Franzénilaista. Nainen esiintyy kyllä Franzénillekin puhtauden
vartiana intohimoja vastaan, mutta luonteensa mukaisesti Franzén
esim. ylioppilaslaulussaan laulaa siitä kuinka vastaisen viattoman
puolison uneksittu kuva voi varjella nuorukaisen tulista tunnetta,
niin ettei hän menetä nuoruuden ruusuja poskiltaan. Runebergille
taas esiintyy nuorukainen jo intohimon vallottamana. Ja että hän
tässäkin nähtävästi puhuu omasta kokemuksestaan, selvenee Fredrika
Juveliuselle omistetuista runoista, joista myöhemmin tulee puhetta.

Mutta näissä runoissa edustettujen virtauksien rinnalla esiintyy
vielä yksi ja näennäisesti niille vastakkainen, mutta sekin nojautuen
vanhempien runoilijain antamiin esikuviin.

Choræus oli Pietarsaaressa oleskellessaan sepittänyt joukon
pilarunoja, jotka kaupungissa tietysti olivat jääneet muistiin.
Niiden malliin rupesi Runeberg, kilpaillen erään tuttavansa Berghin
kanssa, runoilemaan kunnon vaasalaisista ja heidän omituisuuksistaan;
valitettavasti ei kuitenkaan ole näistä runoista mitään säilynyt.
Mutta niiden sanotaan olleen Runebergin ensimäisiä kokeita
runouden alalla, ja Choræusen otti Runeberg esikuvakseen koska
hänen runonsa näyttivät helpommilta jäljitellä kuin kenenkään
muun. Samaten kerrotaan että kun koululaisten sotaharjotuksissa
eräs poika oli osottautunut aivan mahdottomaksi ja sen johdosta
saanut eron "pataljoonasta", niin hän oli antanut Berghin kirjottaa
häväistysrunon noista harjotuksista. Koululaiset närkästyivät siitä
pahasti ja tahtoivat antaa toverillensa selkään, mutta Runeberg
ehdotti että vastattaisiin samalla tapaa, ja niin hän puolestansa
kuvaili toverin äkseerausta runossa, joka kuitenkin on sekin
kateeseen joutunut.

Sensijaan on meille jäänyt runo jonka aiheena on kouluelämä, vaikka
mahdollista on että säilynyt muodostus on ylioppilasvuosilta. Ja tämä
Koulu-runo on selvä todistus niistä vaikutteista, joita Runeberg
on saanut Bellmanilta, jonka lauluja koululaiset, niinkuin jo on
kerrottu, keskuudessaan ahkerasti lauloivat -- tietysti ajan tavan
mukaan yksiäänisesti ja tarkasti alusta loppuun, eikä vain yksi tahi
pari värssyä, niinkuin niitä nykyään on tapa laulaa. Ja varmana
voidaan pitää että kaikki näitten runojen törkeydetkin täydellisesti
oivallettiin. Niin Runebergin koululaulukin, joka on kirjotettu
aivan Bellmanin tapaan ja laulettava eräällä hänen käyttämällään
nuotilla, antaa muutamissa kohden hyvinkin räikeän kuvan silloisten
koulupoikien tavoista. Mutta samalla esiintyy runossa se mikä
on Bellmaninkin runouden eittämättömänä ansiona: todellisuuden
luonnollinen ja elävä kuvaileminen.

Ja lopuksi on mainittava että Runeberg, kerran kun hänen toverineen
täytyi majatalossa kauan odottaa hevosia, rupesi, koulussa luetun
Vergiliusen mukaan, sepittämään kuusimittaista leikillistä runoa
sudenajosta, josta hän oli kuullut kerrottavan.

Nyt kuvailtu runoilemisen alku osottaa jo selvästi muutamia
Runebergille omituisia piirteitä.

Lähtökohtana on hänellä se mitä hän itse on nähnyt ja kokenut --
aivan luonnollista, kun hän elää tasaista ja sopusointuista elämää,
jossa hyvin viihtyy, eikä hänen siis ole tarvis etsiä erityistä
pilventakaista mielikuvituksen maailmaa. Eikä Suomessa tähän aikaan
ole olemassa vilkkaampaa runollista tuotteliaisuutta, josta hän olisi
voinut saada yllykettä muodolliseen kilpailuun ilman vastaavata
sisällistä tarvetta -- Ruotsin uudemmasta tuotannosta taas hän ei
tiedä mitään. Sentähden muodon valintakin jää hänelle toisarvoiseksi;
hän ottaa muotonsa valmiina mistä vain löytää jotakin joka vastaa
hänen tarpeitaan. Ja hän alkaa siitä tehtävästä, joka näyttää
helpoimmalta.

Samoin hänen runonsa ovat suureksi osaksi kirjotettuja muitakin
varten, eivätkä yksistään hänelle itselleen; muistakaamme siinä
kohden Kaitselmus-runoakin. Mutta noille muille hän kuvailee
etupäässä elämän iloisia puolia, ja siihen hän hyvin pystyy,
nojautuen omaan iloiseen luonteeseensa ja haluunsa hankkia muille
iloa. Ja tämä tehtävä vahvistaa taipumuksen kuvailla todellisuutta
semmoisena kuin se on, mutta katsottuna iloisilla silmillä.

Vaan samalla on hänellä omat syvät vaikuttimensa runoilemiseen.
Kaksi tärkeätä runollista kysymystä on hänelle esiintynyt: kysymys
Jumalasta ja kysymys rakkaudesta. Luonto vielä jää syrjään, mutta
varmaan hän jo Lidnerin kanssa tunnusti sitä kaikkien äidiksi,
samoinkuin Jumala hänelle oli kaikkien isä.

Siis hänellekin niinkuin Laulajalle "suurta piili pieneen maailmaan".
Ja hänen omintakeiseen runolliseen keskukseensa liittyivät mitä
monipuolisimmat vaikutteet edellisestä runoudesta. Ne edistivät
nuoressa runoilijassa tarkkaa todellisuuden kuvailemista,
järkiperäistä mietiskelyä, tulista tunteen ilmaisemista, ylevän
sopusointuisen katsantotavan harrastamista. Ne edustavat edellisen
vuosisadan merkillisimpiä aatevirtauksia ja runouden suuntia, mutta
niiden ohessa myöskin vanhan ajan runoutta. Ja Franzénin kautta
olivat nämä näennäisesti niin erilaiset ja vieraat virtaukset
jo yhtyneet kansalliseen pohjasävyyn, säilyttäen kuitenkin
yleisinhimilliset tarkotuksensa.

Niin Runeberg epäilemättä jo koululaisena oli runoilijaksi määrätty.
Ei ollut mitään joka olisi voinut vietellä häntä toiselle uralle:
ei yhteiskunnallisia harrastuksia, eikä tietopuolisiakaan. Sillä
kouluopetus antoi hänelle suureksi osaksi vain kuivia muistitietoja
tahi muodollista harjotusta. Ainoa oppiaine, joka saattoi häneen
syvemmin vaikuttaa, oli latina, tämänaikaisen kouluopetuksen
keskus ja kaikki kaikessa. Mutta tämäkin johti häntä suoraa tietä
runouteen, ei ainoastaan Vergiliusen kautta, mutta sitenkin, että
Roomassa olivat eläneet nuo Deciuset ja muut hyveen esikuvat, joista
kustaviaanit niin mielellään lauloivat, ja jotka olivat yleisen
runollisen harrastuksen esineinä.

Lopuksi on muistaminen että Runebergin vanhemmatkin edistivät hänen
runollisia taipumuksiaan ja odottivat hänestä paljon. Isä, jota 1821
kohtasi halvaus, vastasi kerran, kun häneltä kysyttiin eikö hän
tahtoisi päästä elämän vaivoista ja kivuista: kyllä, mutta tahtoisin
sentään mielelläni nähdä mitä Ludvigista tulee. Äidistä taas
kerrotaan että hän, taikauskoinen Pohjanmaan tytär kuin oli, vahvasti
luotti vanhan eukon hänelle jo varhain kertomaan uneen. Pietarsaaren
kaupunginportin päällä oli ollut kultainen kruunu, ja kaikki Malmin
suvun pojat sitä tavottelivat; mutta ainoastaan Janne Runeberg oli
sen saavuttanut. Mutta millä muulla alalla kuin runouden olisi köyhä
nuorukainen voinut siihen aikaan kunnian kruunun saavuttaa?



7.


"Kahdeksantoistavuotiaana jätin minä koulun ja kirjotettiin
ylioppilaaksi Turun yliopistoon, jonne saavuin vieraana,
saatuani viimeisen apurahan joka oli odotettavissa vanhemmiltani
ja sukulaisiltani, tuon melkoisen summan noin kuusikymmentä
paperiruplaa. Näine rikkauksineni alotin hilpeästi urani ja jatkoin
sitä, kunnes liian pian kassaani tarkatessani huomasin itselläni
olevan jäljellä vain viidenkymmenen kopeekan setelin. Erinomainen
onnen sattuma oli että juuri samana päivänä, jona tämän huomasin,
sain vastaanottaa opettajantoimen eräässä yksityisessä perheessä,
josta sain viisitoista ruplaa kuukaudessa. Tämä palkka ei ollut
suuri, mutta elin sillä kuitenkin yliopistokaupungissa yli
vuoden, jonka jälkeen minun oli pakko vetäytyä Hirvenhiihtäjieni
kotiseudulle, päästäkseni siellä, niinikään kotiopettajana, vähän
paremmille tuloille."

Näillä sanoilla Runeberg itse kuvailee kolmea ensimäistä lukukautta
yliopistossa (kirjeessä Grotille vuodelta 1839), eikä meillä ole
paljon siihen lisättävää hänen ulkonaisesta elämästään. On jo
mainittu että halvaus vuonna 1821 kohtasi hänen isäänsä, ja perheen
varat, jotka jo ennen olivat niukat, hupenivat nyt niin pieniksi että
ainoastaan sukulaisten ja ystävien avulla saatiin kokoon mainittu
apuraha, nykyisessä rahassa noin seitsemänkymmentä markkaa. Lokakuun
3 päivänä 1822 hän tuli ylioppilaaksi ja pohjalaisen osakunnan
jäseneksi. Kotiopettajan toimi, josta hän mainitsee, oli filosofian
(sittemmin teologian) professorin A.J. Lagusen perheessä, ja samaan
aikaan pääsi hän myöskin tuntiopettajaksi erääseen yksityiseen
tyttökouluun. Kesän 1823 oleskeli hän Liedon pitäjän pappilassa
Lagusen luona, jonka palkkapitäjä Lieto oli.

Seuraavan syyslukukauden kuluessa Runeberg sitävastoin joutui
ahtaalle: kuuteen, seitsemään viikkoon hänellä ei ollut edes leipää,
vaan hänen täytyi tyytyä takkavalkean tuhkassa paistettuihin
perunoihin, suolakalaan ja voihiukkaseen; vain joskus hän saattoi
hankkia itselleen maitoa. Sen ohessa hänen kotoa tuodut vaatteensa
kuluivat pahanpäiväisiksi. Ei siis muuta neuvoa ollut kuin ottaa
vastaan tarjottu kotiopettajanpaikka Saarijärvellä. Hänen isänsä
oli kyllä huolissaan siitä että tämä viivyttäisi hänen lukujaan, ja
hyväntahtoinen Lagus sanoi hänelle: olette laiska, herraseni; jos nyt
lähdette Saarijärvelle, niin tulette niin tyhmäksi kuin sikäläiset
tukit. Mutta ei auttanut, Runeberg lähti kuin lähtikin Saarijärvelle.

Siellä hän asui vuorotellen kruununvouti Danielssonin ja kapteeni
af Enehjelmin perheissä. Kumpaiseenkin kuului kaksi poikaa, joita
Runebergin piti opettaa, ja jotka aina seurasivat häntä siihen
perheeseen, jonka luona hän kulloinkin oli. Vuonna 1825 Danielssonin
pojat tulivat Vaasan kouluun, jonne Runeberg heitä saattoi, ja
samalla matkalla hän kävi kotonaan, missä nyt viimeisen kerran näki
vanhempansa. Senjälkeen hän muutti Enehjelmien kanssa Ruovedelle,
josta kapteeni oli ostanut pienenlaisen mutta kauniin maatilan,
Ritoniemi nimeltään, lähellä pitäjän kirkkoa. Täällä hän vielä
yhden lukukauden ajan jatkoi opettajantointaan, mutta palasi vuoden
1826 alussa Turkuun. Lähteissään oli hän jäänyt velkaan, varsinkin
tarvittavista uusista vaatteista, ja Saarijärveltä hän oli lähettänyt
kotiin rahaa -- joka oli hyvin tervetullut, kun "kukkaro oli typö
tyhjä", niinkuin äiti kirjottaa. Sittenkin hän oli ollut niin
säästävä, että, vaikka vuosipalkka oli vain 250 riksiä, hänellä
kuitenkin Turkuun palatessaan, oman kertomuksensa mukaan, oli rahaa
"kuin roskaa".

Nyt ryhtyi Runeberg tarmokkaasti lukemaan tutkintoa varten,
jättäen ennen pitkää sen opettajantoimen, joka hänellä alussa oli
arkkipiispa Tengströmin perheessä. Kevätlukukauden lopussa hän
suoritti stipendiaattitutkinnon ja vuotta myöhemmin filosofian
kandidaattitutkinnon, jonka jälkeen hän 10 päivänä heinäkuuta 1827
seppelöitiin filosofian maisteriksi. Kesän vuonna 1826 oli hän
ollut Paimiossa, taas Lagusen luona, joka nyt oli saanut Paimion
palkkapitäjäkseen; ja kesän 1827 hän oleskeli arkkipiispan luona,
jolla oli Parainen palkkapitäjänä.

Syksyksi 1827 hän oli saanut edullisen kotiopettajanpaikan
kauppaneuvos Julinin perheessä Turussa. Mutta samana päivänä jona
hän tuli sinne, 4 päivänä syyskuuta, alkoi tuo hirveä tulipalo,
joka hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, eikä asiain näin
ollen koko aiotusta toimesta tullut mitään. Sensijaan hän taas
muutti Paraisiin arkkipiispan luo, joka palon tähden jäi sinne
asumaan, ja jonka vierasvaraisessa pappilassa suuri joukko hänen
sukulaisiaan sai turvapaikan. Runeberg opetti siellä talven aikana
muutamia arkkipiispan lastenlapsia, ja jäi vielä seuraavaksi kesäksi
asumaan Paraisiin toiseen paikkaan. Syksyllä 1828 hän sitten muutti
Helsinkiin, jossa yliopisto silloin jälleen avattiin.

Niinkuin nähdään ei Runebergin ulkonainen elämä näinä vuosina juuri
millään muotoa eronnut siitä elämästä jota moni muu ylioppilas ja
maisteri siihen aikaan sai kokea. Että ylioppilas oli köyhä, vieläpä
joskus sai tyytyä hyvin yksinkertaiseen ruokaan, ja että hänen täytyi
hankkia elatustaan kotiopettajana, tämä oli peräti tavallista:
olihan itse arkkipiispakin alkanut uransa samalla tapaa. Eikä edes
Runebergin menestys opinteillä alussa ollut juuri loistava.

Päinvastoin: jo ensimäistä askelta ottaessaan hän sai kokea ettei hän
enää, niinkuin koulussa, ollut "ensimäinen vertaistensa joukossa".
Ylioppilaskokelaiden tutkimisen toimitti siihen aikaan yksi ainoa
mies, filosofisen tiedekunnan dekanus. Tässä toimessa oli silloin
itämaisten kielten professori Fattenborg, ja tämä ei viitsinyt
vaivata itseänsä tarkemmin tutkimalla kokelaita, vaan antoi heille
kaikille saman, korkeinta lähimmän arvosanan ("juvenis bonae spei",
hyviä toiveita herättävä nuorukainen; paras oli "optimae spei",
parhaita toiveita herättävä). Tästäpä Runeberg, oikeuden harrastaja
kun oli, hirveästi suuttui, ei kuitenkaan vain omasta puolestaan;
mutta tutkittavien joukossa oli muitakin eteviä nuorukaisia, muun
muassa Oulusta tullut Johan Vilhelm Snellman.

Kun sitten tuli stipendiaattitutkinto, niin sama professori oli
tutkijana niissä tieteissä joita Runeberg parhaasta päästä oli
lukenut, ja silloinkin hän antoi Runebergille alhaisen äänimäärän.
Nyt Runeberg rupesi tuumimaan, eikö hänen pitäisi jättää koko
kandidaattitutkinto sikseen, sillä Fattenborg oli myöskin kreikan
kielen professorin sijaisena -- vakinainen professori Bonsdorff
oli valtiollisten ja uskonnollisten mielipiteidensä vuoksi saanut
alituisen virkavapauden! -- ja kreikan kieli ja kirjallisuus oli
Runebergin pääaineena. Mutta odottamatta kutsuttiin Fattenborg
jäseneksi erääseen komiteaan, joka kokoontui Pietariin, toinen
sijainen määrättiin, ja Runebergin toverit kehottivat häntä
koettamaan valmistua seuraavan vuoden maisterin vihkiäisiin.
Varsinkin nuorukainen Johan Jakob Nervander, johon Runeberg oli
likeisesti tutustunut, ajoi innokkaasti tätä asiaa, ja kun heidän
tuli suorittaa tutkintoja yhdessä, niin Nervander lupasi "ladata"
Runebergin luonnontieteillä, joissa hän oli heikko, mutta jotka taas
olivat Nervanderin pääaineita. Siihen aikaan näetten suoritettiin
filosofian kandidaattitutkinto kaikissa tiedekuntaan kuuluvissa
aineissa, luvultaan yksitoista.

Mutta Nervanderin toveruus ei aina voinut auttaa Runebergia. Kemiassa
esimerkiksi annettiin hänelle joukko kysymyksiä, joihin hänen tuli
kirjallisesti vastata. Istuessaan yksin professorin kamarissa hän ei
alussa tiennyt miten suoriutua noista kemian ongelmista. Mutta pian
hän keksi keinon: annetaan professorillekin ongelmia. Hän kirjotti
siis vastaukset jotka muodoltaan olivat kaksipäisiä. Professori
palasi, luki ja joutui vastauksista aivan ymmälle. Täytyi kysyä mitä
tutkittava oikeastaan oli tarkottanut, ja kysymyksistä Runeberg
sitten ymmärsi mihin päin hänen oli selitettävä vastauksensa.
Professori tyytyi kuin tyytyikin selityksiin, mutta lausui lopuksi:
"Teille näyttää olevan hyvin vaikeata lausua ajatuksenne".

Filosofiassa taas oli Nervander hänelle suorastaan haitaksi. Runeberg
oli tarkasti lukenut saksalaisen Gerlachin kirjottaman kurssikirjan,
josta tavallisesti saatiin kaksi ääntä. Mutta Nervander, joka oli
kuin kotonaan missä tieteessä hyvänsä, ilmotti lukeneensa muun muassa
erästä Hegelin teosta, joka oli ihka uusi, ja johon hän oli vain
vilaissut. Mutta tutkijakin, professori Avellan, oli vastikään saanut
sen käsiinsä, eikä ollut ehtinyt siihen oikein perehtyä, varsinkin
kun hän oli oikeastaan historioitsija, eikä Hegel ole mikään helppo
ymmärtää. Eihän kuitenkaan käynyt päinsä osottaa tietämättömyyttään,
ja sitäpaitsi Avellan todellakin harrasti filosofiaa, vaikkei
oikein pystynyt sen syvyyksiä tajuamaan. Siitä seurasi kummallinen
kaksintaistelu hänen ja Nervanderin välillä: kumpikin koetti
ylenpalttisen tieteellisyyden hämärään verhota tietämättömyyttään,
mutta professori ihastui tuosta syvämietteisestä keskustelusta, ja
Nervander sai korkeimman arvosanan -- jonka hän jo muutenkin olisi
hyvin ansainnut. Runeberg taas joutui siitä kärsimään, sillä kun joku
kohta oli käsitelty Hegelin kannalta, niin Avellan kysyi häneltä:
mitä Gerlach tästä asiasta sanoo? Ja vaikka Runeberg aina vastasi
oikein, niin professori puolestansa aina vastauksille naureskeli
alentavasti: mitäpä tuollainen vanhanaikainen viisaus oli Hegeliin
verrattuna! Ja seuraus oli ettei Runeberg saanut kuin yhden äänen.

Ei siis hänen kandidaattitutkintonsa ollut ensinkään loistava:
hänellä oli kolme ääntä kreikassa, kaksi latinassa, historiassa ja
fysiikassa, mutta muissa seitsemässä vain yksi. Yhteensä hän siis
kolmestakymmenestä kolmesta äänestä sai vain kuusitoista, Nervander
taas sai kolmekymmentä -- loistavin kandidaattitutkinto mikä Turun
yliopistossa koskaan oli suoritettu. Ja heidän yhteinen julkinen
kandidaattitutkintonsa oli samalla viimeinen Turussa. Yhdessä kohden
kuitenkin Runebergkin oli kunniaa niittänyt: hänen latinaisesta
kirjotuskokeestaan annettiin korkein arvosana, mikä muuten harvoin
tapahtui siihen aikaan.

Runeberg ei alussa aikonut ottaa osaa juhlallisiin
maisterinvihkiäisiin, sillä yleensä hän ei prameilemista rakastanut,
ja sitäpaitsi juhla tuli kalliiksi, kun tarvittiin siihen erityinen
juhlapuku. Mutta toverit kehottivat häntä innokkaasti tulemaan mukaan
ja hankkivat hänelle mikä minkin tarvittavan vaatekappaleen lainaksi.
Maisterinsormuskin oli lainattu ja niin pieni että se mahtui menemään
vain ensimäisestä sorminivelestä. Viime tingassa hän sittenkin
valmistui lainattuihin höyheniinsä: kun hän saapui yliopistoon,
marssivat muut kandidaatit jo juhlakulkueessa saliin, ja hätimiten
hän etehisessä sieppasi laakeriseppeleen tynnyristä, missä ei enää
ollut jäljellä kuin kaksi jotensakin huonoa seppelettä, ja niin hän
seurasi muita "Parnasson kukkuloille". Seuraavana päivänä "jatkuivat
-- hänen oman muistiinpanonsa mukaan -- pidot kello yhteentoista
illalla"; ja kolmantena päivänä "nukuin laakerieni päällä".

Kaikki tämä näyttää meidän aikamme katsojasta jotensakin
koulumaiselta. Ja yliopistonuorison elämäntavoista voi sanoa aivan
samaa. Noustiin kello neljä aamulla, luettiin joskus oikein urakalla.
Kun Runeberg luki ranskaa stipendiaattitutkintoa varten, niin tämä
aine ei häntä ensinkään huvittanut. Mutta oli sekin luettava, ja
silloin hän muutamaksi päiväksi sulkeutui huoneeseensa ja luki vain
sitä. "Mutta niin tiukuinkin minä, kun taas tulin ulos, pelkkää
ranskaa", kertoi hän itse myöhemmin.

Iltasin taas tapahtui välistä että joku toveri tuli kehottamaan
häntä ulos "tappelemaan". Silloin kuljeskeltiin ympäri kaupunkia
tahi mentiin semmoisiin paikkoihin joissa ennakolta tiedettiin
mellakkaa olevan odotettavissa. Jos silloin ottelu jo oli syntynyt,
sekaannuttiin siihen kysymättä edes mistä se oli aiheutunut.
"Toisinaan saatiin selkään, toisinaan annettiin, pääasia oli että
tappelu syntyi."

Eikä asiain näin ollen voi tulla kysymykseenkään että olisi herännyt
syvempää tieteellistä harrastusta, varsinkaan kun Turussa tähän
aikaan ei ollut yhtään semmoista opettajaa, joka olisi kohonnut
keskinkertaisuuden yläpuolelle. Ainoa filosofisen tiedekunnan
silloisista professoreista, joka on saavuttanut suuremman
tieteellisen maineen, oli Hällström, mutta hän opetti fysiikkaa, siis
ainetta joka oli kaukana Runebergin harrastuksista. Sitävastoin on
omituista että opetus historiallis-kielitieteellisissä aineissa oli
juuri silloin suureksi osaksi väliaikaisella kannalla: seitsemässä
semmoisessa aineessa oli Runebergia tutkimassa ainoastaan yksi omaa
tiedettään edustava professori (Pipping oppineisuuden historiassa),
mutta kuusi sijaista!

Luonnollista siis oli että Runebergin opinnot keskittyivät niihin
aineihin, joita hän jo koululaisena oli enimmän harrastanut --
silloin siitä syystä että ne olivat koko kouluopetuksen keskustana.
Latinan lukemista jatkettiin, mutta enimmän kiintyi hänen
harrastuksensa kreikan kieleen ja kirjallisuuteen. Koulussa oli
luettu vain uutta testamenttia kreikaksi, nyt avaantui Runebergille
se ihanuuksien maailma, joka ilmenee Homeron runoissa ja Sofokleen
ja muiden tragedioissa. Täten hänen runollinen näköpiirinsä laajeni,
hänen käsityksensä runouden tehtävistä syventyi, ja nähtävästi hän
sittemmin pääasiassa tutki vanhojen kansojen kirjallisuutta enemmän
runoudelliselta kuin kielitieteelliseltä kannalta. Eikä hän siinä
kohden ensinkään jyrkästi poikennut ajan yleisestä tieteellisestä
suunnasta. Päinvastoin: hänen molemmat tutkijansa Kreikan ja Rooman
kirjallisuudessa, Sjöström ja Linsén, harrastivat lukuisissa
akatemiallisissa väitöskirjoissaan pääasiallisesti vanhojen
runoilijain teosten ruotsintamista, eivätkä juuri sanottavasti
tieteidensä kielellistä puolta.

Mutta vaikka Runeberg muista tieteistä nähtävästi sai vain
alkeellisia tietoja -- muuhan ei ollut mahdollistakaan, kun aineita
oli niin monta -- niin epäilemättä oli hänelle hyödyksi ettei
hän jäänyt vieraaksi yhdellekään yleissivistykseen kuuluvalle
tieteelle. Tämä seikka varmaan helpotti yleisen maailmankatsomuksen
muodostamista, ja että hänellä siinä kohden oli apua tuosta
vanhanaikaisesta Gerlachin kirjastakin, saamme vastedes nähdä.



8.


Jos siis järkiperäiset tieteelliset tutkimukset jäivät Runebergin
harrastusten ulkopuolelle, niin hän sensijaan näinä vuosina ahkerasti
tutkiskeli luonnon ja ihmiselämän suurta kirjaa.

Topelius on lyhyin mutta sattuvin piirtein kuvaillut niitä
vaikutteita, jotka Runeberg on maamme eri luonnonmuodoista
vastaanottanut.

Luonnon vaikutukset esiintyvät runoilijan itsensä kuvaamina runossa
Laulaja: taivaan, meren ja jylhien metsien hiljainen suuruus,
joukkonsa syvyyteen hautaavien vuorten sisäänpäin kääntynyt voima,
pimenemättömän yön lempeä ihanuus, nopeasti katoovan kevään tyven
kieltäymys, silmänkantamattomien erämaiden suljettu mietiskelevä
luonne. Tämä on kaikki pohjoismaista. Liitä tähän maa semmoinen
kuin meidän, jonka syleily on niin kova, joka niin ankarasti vaatii
poikiensa koko tarmoa, niin usein koettelee heidän rohkeutensa
voimaa, heidän taistelunsa kestävyyttä, ja meillä on edessämme
suomalaisen kotiseudun suuri kasvatuslaitos niille hengille, jotka
se kutsuu esiin. Yhtä mahdotonta kuin olisi että Skandinavian Edda
olisi voinut syntyä maassa jossa ei ole tuntureita, tahi että Tasso
olisi voinut laulaa ilman Italian hehkua, yhtä vaikea olisi Kalevalan
tahi Runebergin esiintyminen muualla kuin tässä, tahi ainakin
pääpiirteiltään tämän kaltaisessa maassa.

Runebergin synnyinseutu Pohjanmaan rannikolla on kallioiden ja
karien seppelöimää alankomaata. Pietarsaaren ympäristössä näkee
peltomaita, niittyjä ja vierinkiviä, vuoret ovat vaipuneet maan
sisään, pieni puropahanen siivilöi vettänsä hiekkaisen maaperän
läpi. Voi ymmärtää miten nämät aavat tasangot saattoivat luoda
katseen kauasnäkeväksi, mutta täytyy kysyä miten oli mahdollista
että suuret, rohkeat, myrskyiset aatteet saattoivat siellä
kehittyä. Meri vastaa kysymykseen: suuruus ei ollut kaukana eikä
kätkettynä. Tämä välkkyvä, voimakas, myrskyinen Pohjanlahti, missä
merimiehen poika aikaisin oppii hoitamaan purjeitaan kuohukoissa,
oli Runebergin runouden ensimäinen kehto. Sitten hän tuli nuorena
Ouluun, jossa mahtavat kosket häneen vaikuttivat. Sieltä Vaasaan,
lainehtivien viljavainioiden luo, mutta tie sinne kulki vielä
veristen taistelutannerten halki. Näitä vaikutteita seurasi Turku
luonnonihanine, rikkaine saaristoineen, sen jälkeen pohjoinen Häme,
jossa erämaa loisti siinä suuressa yksinäisessä rauhassa, joka on
suomalaiselle kangasmaalle ominaista.

Ja niinkuin Runeberg täten jo nuoruudessaan oli oppinut tuntemaan
isänmaamme luonnon kaikki päämuodot, samaten on hänen kokemuksensa
ihmiselämän eri muodoista ihmeellisen monipuolinen.

Ensimäisen lapsuuden aika kuluu ihmisten parissa, jotka
ahkerasti työskentelevät hankkiakseen elatustansa: merimiehiä,
kalastajia, kauppiaita. Oulussa hän joutuu piiriin joka on niin
ylimyksellinen ja virkavaltainen kuin maassamme suinkin saattaa
olla; mutta ihanteellisuutta siinä on niin vähän, että Franzénin
syntymäkaupungissa hän kyllä kuulee puhuttavan sen nimisistä
rikkaista kauppiaista, mutta ei runoilijasta. Sitten Vaasaan, jossa
ilma on täynnä oppia ja latinaa, mutta jossa koulupoikien kesken
eletään vapaasti, vaikka ruokalista onkin niukka. Sen jälkeen
ylioppilaan kamarielämä, ja pian taas tutustuminen professori- ja
pappisperheisiin, jopa maan korkeimpaan henkiseen pylvääseen,
arkkipiispaan. Siitä jälleen yksinäiseen elämään varsinaisissa
maalaisperheissä, joista toinen on hallinnollisen virkamiehen, toinen
soturin. Ja Saarijärvellä retkeilyssään hän saa tilaisuuden tutkia
maalaiskansan oloja, jopa nähdä aivan toista kansallisuutta kuin se
mihin hän itse kuuluu. Lopuksi hän Ruovedellä tutustuu alempaankin
soturiin; tunnettua on että hän siellä tapasi vastaisen "Vänrikin"
esikuvan.

Mutta samoinkuin luonto kaikissa eri muodoissaan kuitenkin on Suomen
luontoa, samoin esiintyvät kansan eri ainekset yhtenä kansana.
Kaikkialla hän saa osakseen hyväntahtoisuutta, ja siinä kohden
kuvastavat hänen elämänkokemuksensa taas merkillisellä tavalla
silloisia yleisiä oloja.

"On maamme köyhä", ja tämä köyhyys vaikuttaa että hyvin monet ovat
avun tarpeessa. Luonnollisesti silloin annetaan apua etupäässä
sukulaisille. Niin näemme kuinka Runeberg koko nuoruudenaikansa
oli sukulaistensa suojattina. Huolimatta ylhäisestä vaimostaan
tullinhoitaja ottaa veljenpoikansa luokseen. Vaasassa on isän serkku
Tengström kirkkoherrana ja tarjoaa köyhälle sukulaiselleen joka
sunnuntai päivällistä. Turussa on arkkipiispa samoin isän serkku, ja
luonnollista on että hänkin pitää nuorukaista silmällä ja koettaa
auttaa häntä.

Toisena ihmisiä yhdistävänä siteenä ovat yliopistolliset
harrastukset. Ylioppilaat ovat köyhiä, mikä on siis luonnollisempaa
kuin että yliopiston opettajat koettavat heitä auttaa? Kerrotaankin
että Lagus välistä antoi useain ylioppilaiden yht'aikaa opettaa hänen
lapsiaan, voidaksensa jokaiselle antaa vähän palkkaa. Ja varsinkin
kesäaikana on pappilassa ruokaa yllin kyllin, eikä juuri paljon
tilaisuutta sitä myydä. Luonnollista on siis että talvisaikainen
kotiopettaja seuraa perhettä maalle suveksi.

Saarijärvellä taas sattuu niin että molemmat emännät ovat Vaasan
tienoilta kotoisin. "Maisteri" on siis heidän "maanmiehensä",
sillä onhan Pohjanmaa asukkaittensa mielestä erikoisisänmaa, ja he
ovat likempänä toisiaan kuin muita Suomen lapsia. Sentähden rouva
Danielsson pitääkin äidillistä huolta opettajasta. Talvivaatteita
tämä kyllä on itselleen hankkinut ennen Turusta lähtöään, mutta
kesän tullen tarvitaan ohuempia. Mitäs muuta; kun Danielssonin
pojat saavat uudet kesävaatteet, niin teetetään opettajallekin puku
samasta kankaasta. Eräänä päivänä ei maisteri kuitenkaan enää sitä
käytä. Miksi? -- sitä ei kukaan saa tietää, eikä kysytäkään. Mutta
syksympänä löytää joku silloin jo poislähteneen opettajan kesätakin
mädänneenä metsästä. Hän oli joskus metsäretkillään riisunut ja
unohtanut sen sinne, ja turhaan sitä etsittyään hän ei ollut
kehdannut kertoa asiata emännälle.

Rouva Enehjelm taas kertoo eräänä päivänä, että taloon oli tullut
ennustaja-akka, joka oli hyvin omituinen ja oli ennustanut hänelle
merkillisiä asioita. Eikö maisteri tahtoisi antaa povata itselleen;
akka ei vaadi siitä muuta palkkaa kuin viinaryypyn, jonka emäntä
kyllä toimittaa. Miksei -- akka tulee saliin, missä maisteri
viinapulloineen häntä odottaa, ja ryypättyänsä hän ryhtyy povaamaan.
Mutta sen kestäessä maisteri saapi ihmeekseen kuulla paljon aivan
yksityisiä seikkoja omasta entisestä elämästään. Kummastellen sitä
hän tarjoaa vielä viinaryyppyä, joka menee yhtä helposti kuin
edellinenkin akan kurkkuun. Vasta kun Runeberg päivällispöydässä
kertoo akan kummallisista tiedoista, hän huomaa että veitikka piilee
emännän suupielissä, ja silloin hän ymmärtää että itse kapteenin
rouvahan se oli pukeutunut akaksi ja ryypiskellyt -- vettä.

Mutta on toinenkin syy minkätähden kotiopettaja mielellään otetaan
vastaan maalaisperheeseen. Onhan säätyhenkilöiden luku semmoisella
paikkakunnalla kuin Saarijärvellä hyvin rajotettu, siis myöskin
sivistynyt lisä siihen sangen tervetullut, varsinkin kun maisteri
on hyvä oppilailleen eikä ainoastaan pidä huolta heidän luvuistaan,
vaan hankkii heille huvitustakin. Ja kun pojat salaa kertovat että
maisterilla on ullakkokamarinsa pöytälaatikossa sinikantinen vihko,
jonka hän on heiltä ostanut, ja johon hän on kirjottanut runoja, niin
silloinpa vasta naisten kiintymys häneen kasvaa yhä suuremmaksi.

Mutta tähän yleiseen ihmisystävällisyyteen ovat historialliset
syytkin olleet vaikuttamassa, varsinkin siihen suuntaan ettei
säätyerotusta paljon tunnu. Kotimaista hallitsijaa ei ole,
korkeimmat hallinnolliset piirit ovat kaukana Helsingissä, aateli
on köyhä. Virkaylimystöä hän nuoruudenaikanaan näkee yhtä vähän
kuin pohattamaisuutta. Kaikki sivistyneet kuuluvat tavallansa
yhteen luokkaan: kirjamiesten, ja tässä luokassa on kyky ainoana
arvon määrääjänä. Teollisuutta ei tähän aikaan ole olemassa juuri
nimeksikään, eikä siitä johtuvaa jyrkkää erotusta työnantajain
ja työntekijäin välillä. Päinvastoin: yhteinen taistelu hallaa
vastaan on maalaisväestössä kehittänyt sitä auttavaisuutta, jota
Runeberg niin ihaili, ja virkamiehetkin ovat hyvin suureksi osaksi
(papit, soturit, useat yliopiston ja koulujen opettajat) samalla
maanviljelijöitä, heillä on siis yhteisiä taloudellisia harrastuksia
talonpoikien kanssa. Olivathan pääasiallisesti kirjamiehet olleet
perustamassa "Suomen huoneenhallituxen seuraa" ja Runebergin
isä pyytää häneltä samassa kirjeessä runoja, -- "jotka ovat minun
nautintonani" ja -- Siperian omenapuun siemeniä, joita arkkipiispa
kai voi hankkia, koska hän on talousseuran "pää".

Siis Runeberg, samalla kun hän tutustuu isänmaan luonnon ja kansan
eri muotoihin, saapi niistä yhteisvaikutuksen joka, samoinkuin
kotiseudusta saadut kokemukset, vain vahvistaa ja laajentaa hänen
synnynnäistä ihmisystävällisyyttään. Vähät siitä että hänen täytyy
alistua muitten palvelijaksi saadakseen elatuksensa, näkeepä hän
kaikkien muidenkin, tavalla tai toisella, palvelevan lähimmäisiään.
Ja niin hän saattoi myöhemmin (1832), kirjottaessaan sanomalehteensä
kotiopettajantoimesta, lausua nämät sanat:

"En voi lopettaa tätä kirjotusta muistamatta ilon ja kiitollisuuden
tunteella sitä aikaa, jolloin minäkin olin yksityisopettajana ja sain
kokea kuinka hyvää tekee saada osanottoa ja ystävällisyyttä niiltä,
joista jossakin kohden luulee olevansa riippuvainen. Ja minun tulee
totuudenmukaisesti lausua, että suurin osa niitä nuorukaisia, jotka
lähtiessään yliopistosta ruvetaksensa kotiopettajiksi mielipahalla
ajattelevat että heidän täytyy aineellisen toimeentulonsa tähden
syrjäyttää sisäinen tieteellinen kehityksensä, palatessaan voivat
asettaa saavuttamansa edut menettämiensä rinnalle. Moni jolla
jättäessään yliopiston oli vain kuolleita kirjatietoja ja joka
maailmaan tottumatonna arasti katseli sen oloja, tuo palatessansa
mukanaan yhteiselämään soveltuvaa sivistystä, luottamusta ihmisiin,
iloista tulevaisuuden toivoa ja muistoja joita hän koko elämänsä ajan
voipi pitää kalliina ja rakkaina."

Sentähden hän äskenmainitussa kirjeessä Grotille sanookin
mielialastaan näinä vuosina:

"Älkää paheksuko että viivähdän näissä vähäpätöisissä seikoissa.
Ne saattavat minua aina ajattelemaan nuorukaisiän onnellisuutta,
jolloin näkee tulevaisuuden aamuruskon-värisenä ja jolloin toivo
nostaa mielen korkealle hetken pienten huolien yli. Minussa ei siihen
aikaan koskaan herännyt epätoivon ajatus, ja olen sittemmin, kun
kokeneempana olen katsellut taaksepäin silloista tilaani, monesti
suuttunut huolettomuuteeni, mutta sitävastoin monesti ilolla tullut
siihen päätökseen, että ihminen elää todellisimmasti, kun hän
vähimmin antautuu huolien valtaan."



9.


Tämmöisellä mielellä Runeberg tietysti saattoi katsoa luontoa
ja ihmiselämää yhtä lempein silmin kuin ennenkin. Varmana sopii
pitää että luonto yhä enemmän hänelle, kuten hän myöhemmin sanoo,
"avasi ihanuutensa", ja että hän jo Saarijärvellä syvästi tajusi
niiden luonnon erilaisuuksien merkityksen, joita hän sittemmin niin
nerokkaasti kuvaili kirjotuksessaan "Muutamia sanoja luonnosta,
kansanluonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä". Mitä
ihmisiin taas tulee, osottavat muutamat jutut miten hän yhä edelleen
ikäänkuin teki kokeita, saadakseen eri henkilöitä paljastamaan
omituisia luonteenpuolia.

Lagusen luona esimerkiksi hänen täytyi usein mennä kävelemään
professorin kanssa, ja silloin hän oli pakotettu kuuntelemaan
pitkäpiimäisiä filosofisia luentoja mitä jokapäiväisimmistä asioista.
Kolmantena noilla kävelyretkillä oli pieni porsas, josta Lagus oli
pitänyt hellää huolta, ja joka sentähden aina seurasi isäntäänsä.
Runebergia taas ei tuo kumppani liioin huvittanut, ja kerran, kun
mentiin joen yli kapeata porrasta myöten, professori ensin, Runeberg
sitten ja porsas viimeisenä, hän antoi seuraajalleen salaisen potkun,
niin että porsas putosi veteen ja oli pakotettu uimaan rannalle.
Runeberg oli ehkä toivonut täten voivansa johtaa professorin
ajatusjuoksun pois entisestä, mutta siinä hän pahasti pettyi:
palkinnoksi kujeestaan hän taas sai kuulla pitkän luennon
elukkaraukasta, jolla ei ollut sen vertaa älyä, että se olisi
ihmisen tavoin tietänyt mihin astua.

Arkkipiispakaan ei säästynyt hänen kepposiltaan. Ukko oli harras
kalastaja ja koki kesäaikana itse joka päivä koukkujaan. Runeberg
oli myöskin eräänä aamuna ollut kalastamassa ja saanut suuren hauen,
ja sen hän kiinnitti arkkipiispan koukkuun, mutta -- pyrstöstä. Ja
siitäkös hauska tuli, kun hän kuuli ukon koettavan selittää syytä
tuohon omituiseen sattumaan.

Mutta osottihan Runeberg ihmisille luontaista hyväntahtoisuuttakin.
Saarijärvellä tapahtui että saatiin kiinni suurvaras, josta jo kauan
oli kerrottu merkillisiä juttuja. Sanottiin että hän otti rikkailta
ja antoi köyhille, ja kerrankin hän oli tuntematonna yhtynyt rouva
Enehjelmiin maantiellä, mutta oli käyttäytynyt hyvin ritarillisesti
häntä kohtaan. Runeberg, joka jo kouluaikanaan oli innokkaasti
lukenut romaaneja jaloista rosvoista, halusi nyt nähdä tuon
merkillisen miehen, jolle oikeus jo oli ehtinyt tuomita neljäkymmentä
paria raippoja. Käytyään hänen luonaan vankilassa Runeberg
arvattavasti huomasi hänet yhtä "älykkääksi mieheksi" kuin varkaat
Hirvenhiihtäjissä ovat Aaron mielestä, ja siksi hän päätti koettaa
lievittää sankarin tuskia ja hankki hänelle, samana aamuna jolloin
rangaistus oli toimeenpantava, salaa pullollisen viinaa. Mutta
tämä ei ollut onneksi raippojen saajalle: hänen rohkeutensa kasvoi
viinasta niin, että hän viimeisen lyönnin saatuaan antoi piiskurille
pari korvapuustia, väittäen että tämä oli "lyönyt kehnosti". Seuraus
siitä oli taas että jonkun aikaa myöhemmin piiskuri sai uudestaan
koettaa voimiansa varkaan selkään, ja silloin tämä arvattavasti
tyytyi saamaansa osaan.

Tämmöinen tapaus näyttää kuinka Runeberg osasi muissa nähdä ennen
kaikkea ihmisen, katsomatta säätyä tai mainettakaan.

Mutta kun hän täten, missä vain tilaisuus siihen tarjoutui, koetti
tutkia ihmisluonteita, niin hän Saarijärvellä joutui huomaamaan
jotain tavallista ylevämpääkin. Kirjeessään Grotille hän puhuu niistä
"lämpimistä muistoista", jotka hänen mielessään olivat säilyneet
niin hyvin jylhän kauniista seuduista kuin yksinkertaisista, mutta
vakavista ja sydämellisistä ihmisistä. "Ruotsalaisten siirtolaisten
jälkeläisenä" hän aina siihen asti oli luullut suomalaisia
sisällisestikin semmoisiksi miltä he päältäpäin näyttivät, kun he
joskus tulivat tavaroineen Pietarsaareen. Nyt he läheltä katsottuina
ja kodeissaan näyttivät aivan toisellaisilta. "Patriarkaalinen
yksinkertaisuus, syvä miehuullinen kärsivällisyys, synnynnäinen selvä
katse elämän sisäisimpiin oloihin" -- siinä ne ominaisuudet, jotka
hän sanoo huomanneensa suomalaisissa.

Tämä kokemus on varmaan yleisemminkin vaikuttanut häneen. Kun hän
huomasi erehtyneensä arvostellessaan ihmisiä vain heidän ulkonaisen
esiintymisensä mukaan, niin hän vastedes -- niinkuin hänen runoistaan
näkyy -- yhä innokkaammin etsi yleviä tahi ainakin miellyttäviä
puolia niistäkin ihmisistä, jotka päältäpäin näyttivät naurettavilta,
jopa vastenmielisiltäkin. Ja samaten häneen vaikuttivat syvästi
ne "tosi hädän" kuvat, jotka hän Saarijärvellä näki. Olipa hän
itsekin saanut kärsiä puutetta ja ehkä sen johdosta tuntenut
kuuluvansa "aliluokkaan". Mutta kuinka rikas hän kuitenkin oli niihin
verrattuna, joiden eväskonteissa hän rasittavan heinänteon aikana
näki pettuleipää ja muutamia suolan rakeita! Ja kun hän kerran tulee
pirttiin ja näkee siinä lähellä uunia tankojen päälle asetettuja
kaistaleita, karkeita kuin nahka, niin hän uteliaana kysyy:

-- Mitäs tuo on?

-- Hyvä herra, siitä tulee leipää.

Sen enempää ei vastattu, mutta Runeberg itse tunsi että vastaajan
äänessä soi yhtaikaa "etkö sitä tiedä?" ja "sinä et sitä tiedä".
Tuo ääni ei unohtunut: lähes kymmenen vuotta myöhemmin hän vielä
kertoo että se oli "sydäntä särkevä". Miksi hän siis koskaan itse
valittaisi, kun ei tarvinnut semmoista kokea?

Samaan suuntaan vaikuttivat varmaan ne sotakertomukset joita hän
Ruovedellä sai kuulla. Kestävyyttä ja kärsivällisyyttä olivat Suomen
soturitkin osottaneet, taistellessaan yhdessä ylivoimaa vastaan. Ja
molemmissa, sotureissa yhtä hyvin kuin maanviljelijöissä, herättää ja
kasvattaa yhteinen hätä lujaa yhteistuntoa.

Sitä kipeämmin siis Runebergiin koski, kun hän näki jonkun
kansalaisen tavalla tahi toisella asettuvan muiden ulko- tahi
yläpuolelle. Leikillä tahi todella hän silloin aina oli valmis
muistuttamaan syylliselle hänen velvollisuuksiaan.

Kerran hän Turussa tuli postiin, lähettääksensä kirjeen, josta oli
maksettava neljäkymmentä kopeekkaa. Hän pisti luukkuun kirjeen ja
viidenkymmenen kopeekan setelin. Mutta postimestari viskasi molemmat
ulos luukusta ärjäisten:

-- Menkää särkemään! En minä voi antaa takaisin.

-- Enhän ole pyytänytkään mitään takaisin, vastasi ylioppilas,
singahutti kirjeen ja setelin vielä kerran luukkuun ja meni
matkoihinsa.

Toisen kerran hän talvisaikaan käveli kadulla, kun eräs lääkäri, joka
kopeudellaan oli suututtanut ylioppilaita, ajoi ohitse kauniissa
reessä ja komeasti puettuna. Runeberg teki heti lumipallon ja heitti
sen kohti lääkäriä -- osaten maaliin niinkuin aina. Lääkäri seisautti
hevosensa, astui reestä ja tuli Runebergin luo.

-- Heitittekö sen tahallanne?

-- Heitin.

-- Miksi?

-- Koska olette niin kopea.

Tämä suora vastaus vaikutti että lääkäri katsoi paraaksi jättää koko
asian sikseen.

Vielä yksi tapaus.

Ruovedellä tuli Enehjelmille vieraiksi Vaasan kuvernööri Wärnhjelm.
Vierasvarainen isäntäväki kestitsi yhtä hyvin häntä kuin hänen
ajuriansa. Mutta rouva Enehjelm ei uskaltanut antaa kuskille paljon
väkeviä, peläten ettei tämä sitten matkalla voisi kunnollisesti
suorittaa tehtäviään. Siitä ajuri rupesi soimaamaan taloa, ja
Runebergille, joka astui etehiseen juuri kun kuvernööri teki lähtöä,
emäntä valitti ettei tietänyt miten menetellä. Runeberg meni silloin
kuskin luo ja kehotti häntä herkeämään herjaamasta. Mutta kun mies
talonväen kuullen yhä vain jatkoi, niin "maisteri" antoi hänelle
kunnon korvapuustin, niin että ajuri kellahti melkein hevostensa
jalkoihin ja Runebergin täytyi taas auttaa häntä pystyyn.

Siitäpä hämmästys syntyi: maisteri on lyönyt kuvernöörin kuskia!
Rouvakin huolestui, kun kuvernööri samassa tuli ulos ja kuski alkoi
katkerasti valittaa maisterin väkivaltaa. Mutta saatuaan kuulla
seikkailun syyn kuvernööri puristi Runebergin kättä ja virkkoi että
kuritus oli hyvin ansaittu.

Me näemme: Runeberg ei tee muistutuksiaan yhteiskunnallisen aseman
mukaan; ne tarkottavat aina ettei kukaan saisi millään muotoa
ylpeillä toisen kustannuksella eikä loukata toisen ihmisarvoa.

Niin kypsyi Runebergin sielussa yhä enemmän elämänkatsomus, joka
perustui ihmisrakkauteen ja ihmisarvon tunnustamiseen. Mutta runoilija
kun oli, hän ei pukenut kokemuksiaan ja katsantotapaansa järkiperäisiin
päätelmiin, ja yhtä vähän hänellä oli tilaisuutta osottaa mielialaansa
ulospäin suunnatussa toiminnassa yhteiskunnallisella alalla. Aluksi
siis kehitys tapahtui hänen tunne-elämässään, jossa saadut kokemukset
toistaiseksi säilyivät kuvina, esiintyäkseen vastedes hänen
runoudessaan kirkastettuina ja ihanteellisina.

Mutta lähinnä tarvittiin että hänen tunnemaailmansa kypsyi
selkeyteen ja sopusointuun myöskin mikäli se koski hänen sisäisimpiä
sielunliikkeitään. Semmoisista liikkeistä hänen runoutensa oli saanut
alkunsa, ja samaa uraa hän nähtävästi koko ylioppilasaikansa jatkoi
sisällistä kehitystaisteluaan.

Sentähden hän sulkeutuikin paljon itseensä. Ensi aikoina Turussa
hän nähtävästi eleli paljon itsekseen ja samaten hän sisämaassa
mieluimmin käyskenteli yksinään metsissä. Vasta viimeisenä Turun
vuotenaan hän näyttää avautuneen enemmän muille, hän tutustui
muutamiin muihin eteviin nuorukaisiin ja tuli tunnetuksi
runoilijanakin. Panttileikissä arkkipiispan luona hän näetten
vuonna 1826 tuomittiin sepittämään runo auringolle, ja pyydettyään
lykkäystä hän muutamia päiviä myöhemmin julkaisi semmoisen runon Åbo
Tidningar'issa. Kerrotaan että kun tämä runo luettiin arkkipiispan
luona, oli Fredrika Tengström sanonut: eihän hänestä tule mikään
Tegnér -- mutta ehkä enemmän. Tegnérkin oli näetten runoillut
auringolle.

Sittenkin kerrotaan etteivät naiset oikein uskaltaneet lähestyä tuota
pitkää, laihaa, vähän arkaa ylioppilasta, jonka kasvot olivat niin
totiset ja puku tavallisesti vanhentunutta kuosia ja liian ahdas,
niin että kädet ja jalat pistivät siitä liian paljon ulos. Ja silloin
ehkä ei voitu etäältä niin tarkoin huomata hienoja, jaloja kasvoja,
joita varjostivat tumman ruskeat, pystyyn kammatut ja kutriset
hiukset, ja vielä vähemmin nähdä kuinka kasvot kaunistuivat, kun
niitä jonkun lähetessä elähyttivät suuret, siniset, kirkkaat ja
erittäin kauniit silmät, joilla oli niin ihmeellinen voima voittaa ja
sytyttää sydämiä.

Mutta varsinkin Paraisissa tuli Runeberg vielä avomielisemmäksi
ja yhtyi toisiin ihmisiin. Ensiksi hän kiintyi lapsiin ja keksi
kaikenlaisia huvittavia leikkejä. Niin hän eräänä syysiltana kehotti
heitä kokoilemaan lastuja halkovajasta, ja niillä sitten leikittiin
salissa Navarinon taistelua, siten että yhtä monta kristittyä ja
turkkilaista pommitteli toisiaan lastuilla. Mutta salin vieressä oli
arkkipiispan huone, ja kun lastut alkoivat paukkua vasten seinää,
aukaisi hän oven ja kysyi kummastellen:

-- Mitä tämä tietää?

-- Me leikimme Navarinon tappelua, isoisä, vastasivat lapset
ihastuksissaan.

-- Ja sinäkin, vanha junkkari, lausui ukko, kun näki että Runeberg
oli mukana. Silloin täytyi lopettaa leikki, mutta Runeberg kertoi
myöhemmin että tämä oli ankarin moite, minkä hän koskaan oli ukon
suusta saanut kuulla.

Kun ei siis aina saatu meluta, niin Runeberg iltasilla kokoili lapset
ympärillensä koulusaliin ja kertoi heille mitä eriskummallisimpia
satuja. Ja kun tultiin jännittävimpään kohtaan, niin aina käytettiin
lausetta: "ja kuu oli verisen punainen". Mutta silloin tiesivätkin
lapset että sadusta kohta tulisi loppu.

Talvielämää taas hän itse kuvailee sisarelleen seuraavalla tavalla:

"Toivoisin että äiti ja sinä saisitte pistäytyä tänne muutamaksi
tunniksi näkemään minua mielityössäni, kun minä koko lapsiliuta
perässäni lasken mäkeä pitkin Paraisten törmiä ja sitten lasten
kanssa veljellisesti ja'an arkkipiispan rouvan nuhteet, kun joko
olemme huutaneet ja räyhänneet liian paljon, tai tulemme takaisin
vaatteet repaleisina ja märkinä. 'Että hän jaksaa ja viitsii lennellä
noin lasten kanssa' on eukolla tapana silloin sanoa ja minä vastaan
ettei hän voi uskoa, kuinka hupaista se on".

Aikaihmistenkin kanssa Runeberg Paraisissa joutui vilkkaampaan
seurusteluun, varsinkin Turun palon jälkeen, jolloin pitäjään muutti
paljon turkulaisia, etenkin yliopistoon kuuluvia perheitä. Yhteinen
onnettomuus lähensi ihmiset toisiinsa, mutta nuorison joustavat
mielet työnsivät huolet luotaan: kokoonnuttiin milloin mihinkin
perheeseen leikkimään ja huvittelemaan, ja runoudella oli näissä
seurusteluissa tärkeä sija. Kun vielä muistamme että arkkipiispa
itse oli nuoruudessaan tullut runoilijana tunnetuksi, että näissä
piireissä vilkkaasti keskusteltiin Ruotsin uudemmasta runoudesta,
että Paraisissa lyhyemmän tahi pitemmän ajan oleskelivat myöskin
Nervander, Fredrik Cygnaeus ja Snellman, joilla kaikilla oli
runollisia harrastuksia -- Snellmankin kirjotti nuoruudessaan runoja
-- niin on helppo ymmärtää että Runeberg jo ulkoapäin sai paljon
yllykettä runoilemiseen.

Vain hyvin vähän voidaan kuitenkin varmuudella sanoa noista ulkoapäin
tulleista vaikutteista, varsinkin siitä syystä että harva hänen näinä
vuosina sepittämänsä runo on päivätty tahi nyt jälkeenpäin enää
päivättävissä. Arveluja on sensijaan runsaasti tehty etenkin Ruotsin
uuden runouden vaikutuksesta häneen, mutta viisainta lienee siinä
kohden tyytyä välttämättömimpään. Olemme jo nähneet että Runebergin
runollinen kehitys alkoi sisältäpäin ja että hän ainoastaan muotoon
katsoen nojautui valmiisiin esikuviin. Ja samaa osottaa selvästi
hänen jatkettu runoilijatoimensakin. Päätehtävänämme on siis saada
mahdollisimman selväksi juuri tuo hänen sisällinen kehityksensä.

Mutta siinäkin on monta hämärää kohtaa, ja pyydän siis lukijaa
muistamaan että alempana annettu kuvaus sekin perustuu osaksi
arveluihin, joita ehkä vastedes saadut tarkemmat tiedot voivat
jossain määrin oikaista.



10.


Muistamme kuinka Runeberg runossaan Naisen luominen lausuu että
nainen, kun mies kuuntelee intohimon tulikieltä, palauttaa hänet
hyveen ja totuuden teille. Nähtävästi hän tällä tarkottaa Fredrika
Juveliusta, sillä samansuuntaisia ajatuksia esitetään kahdessa
muussa, nimenomaan hänelle omistetussa runossa: toinen niistä
(Jäähyväiset Friggalle) on luultavasti kirjotettu Runebergin
lähtiessä yliopistoon, toinen (Friggalle) arvattavasti myöhemmin.
Edellisessä Frigga on runoilijalle esimerkkinä, joka voi vahvistaa
hyveen tunnetta hänen rinnassaan, jälkimäisessä taas kerrotaan että
"itävät himot" erottavat hänet Friggasta. Molemmissa epäillään tokko
heidän yhtymisensä tulee mahdolliseksi ennenkuin vasta taivaassa,
vaikka kuitenkin puhutaan siitäkin, että runoilija voisi jo elämässä
saavuttaa mielentilan jossa hän voisi jälleen yhtyä Friggaansa.

Silminnähtävää on siis että Runeberg ensimäisinä ylioppilasvuosinaan
on joskus tuntunut olevansa himojen vallassa, vaikka hän jo alusta
pitäen on niitä vastaan taistellut. Ja hyvin luultavalta näyttää että
näitä himoja on synnyttänyt joku uusi valtaava rakkaus, jonka tieltä
vienomman tunteen Friggaa kohtaan on täytynyt väistyä. Runeberg on
itse kertonut kiintyneensä Friggaan noin viisitoistavuotiaana ja
tytön hallinneen hänen sydäntään seitsemän vuotta, siis noin vuoteen
1826 asti. Mutta mistä syystä heidän välinsä höltyivät, siitä ei
tiedetä mitään.

Sensijaan Runeberg myöhemmin, niinkuin tiedetään, vähitellen
oppi enemmän tuntemaan ja rakastamaan toista "Friggaa",
Fredrika Tengströmiä. Mutta he lähenivät toisiaan tiettävästi
vasta Paraisissa, ja vuonna 1826 Fredrika kirjottaa eräälle
ystävättärelleen: "minulla ei ole pienintäkään aavistusta siitä, kuka
saattaa olla (pikku)serkkuni, herra Runebergin, morsian". Tämä näyttää
vahvistavan sitä tarua, joka kertoo että Runeberg Saarijärvellä
oleskellessaan on ollut kihloissa jonkun Rautalammilla asuvan tytön
kanssa. Ja tämä tyttö se siis arvattavasti herätti nuorukaisen
sielussa intohimon myrskyn.

Samaan päätökseen voipi tulla parista Runebergin runostakin.
Runo Rakastava kuvailee tyttöä, joka täynnä intohimoa odottaa
rakastajaansa, ja semmoisen tytön perikuvaksi ei tahtoisi otaksua
kumpaakaan Friggaa. Mutta tälle tytölle hän antaa nimen Selma,
ja hänen painamattomien runojensa joukossa on eräs, jossa kaksi
rakastajaa kilvan kiittävät lemmittyjänsä, toinen Selmaansa, toinen
Minnaansa. Kun siinä Selma kuvataan Rakastavan Selman kaltaiseksi,
ja Minna taas muistuttaa Mustasukkaisuuden öiden samannimistä
sankaritarta -- jonka esikuvaksi ensimäinen Frigga on otaksuttava --
niin tämäkin seikka viittaa samaan suuntaan.

Voimme siis mielessämme kuvitella asian niin että Runebergin ja
ensimäisen Friggan välit höltyivät toisen valtaavan rakkauden
vaikutuksesta; mutta tuo uusi rakkaus ei häntä ajan pitkään
tyydyttänyt, ja sitten hän toisessa Friggassa taas ikäänkuin näki
ensimäisen palaavan ja vievän hänet takaisin ihanteellisemmille
aloille.

Oli miten oli, kaikesta päättäen on Runebergin tunne-elämää näinä
vuosina tärisyttänyt joku hyvin voimakas vaikute. Sen huomaa muun
muassa eräästä Rukous nimisestä runosta, jossa hän pyytää Jumalaa
"pelastamaan katuvaista, valamaan hänen hehkuvaan mieleensä tyyntä,
lohduttavaa henkeänsä ja antamaan sovituksensa kahlehtia mielen
myrskyisiä tunteita".

Verrattuna molempiin Friggalle omistettuihin runoihin tämä rukous
selvästi näyttää että Runebergille yhä edelleen kysymys rakkaudesta
ja kysymys Jumalasta likeisesti liittyvät toisiinsa. Mutta hän on
nyt tullut huomaamaan ettei nainen, olkoon hän kuinka helläsydäminen
hyvänsä, voi yksin kahlehtia nuorukaissydämen myrskyisiä tunteita;
Jumalan henki sitävastoin voi sen tehdä, sillä se on korkeampaa
rakkautta. Ja kun Jumala pitää huolen ilman linnuista, maan
ruohoista, kuinka hän olisi hylännyt ihmisen? Ei, "lohdu, vapiseva
henkeni, sillä rakkaus valvoo korkeudessa. Hän kokee, mutta ei hän
jätä avutta soturiaan, joka nääntyy taistelussa."

"Vaikka kokee eipä hylkää Herra" -- tämä ajatus, joka jo
Kaitselmuksessa siintää, se esiintyy nyt personallisena kokemuksena.
Mutta se esiintyy puhtaasti uskonnollisena, ja päälle päätteeksi
muodossa joka silminnähtävästi on lainattu Prudentiusen kuolinvirrestä
"Jam moesta quiesce querela", joka latinaisenakin oli vanhassa
ruotsalaisessa virsikirjassa; lähimmäksi esikuvaksi luulisin
kuitenkin Wallinin uutta ruotsinnosta 1819 vuoden virsikirjassa. Sitä
merkillisempää on siis, ettei Runebergin rukouksessa enää puhutakaan
kuolemasta, niinkuin Friggalauluissa tehdään. Rakkaus korkeudessa on
voittanut kuolemankin.

Ja vielä yksi tärkeä seikka: luonto, joka Friggalauluissa ei
ensinkään esiinny, se todistaa nyt sekin taivaallisen rakkauden
voimaa.

Täten on Runebergin alkuperäinen uskonnollinen tunne syventynyt
ja kehittynyt, mutta samalla hän on ratkaisevasti astunut
järkiperäisyyden alalta personallisen tunteen alalle.

Ja tämä osottaa että hän kuuluu uuteen vuosisataan, jolloin valtaava
vastavirta alkoi esiintyä edellisen vuosisadan ylenpalttista
järkiperäisyyttä vastaan. Samaa vastavirtaa edustivat Ruotsin uudet
runoilijatkin, ja luonnollista siis on että Runeberg, mitä muotoon
tulee, aluksi liittyi heihin, sillä uudet tunteet vaativat uutta
kieltä.

Runeberg on itse myöhemmin (1832) sanonut että noiden uusien
runoilijain joukossa Vitalis (Sjöberg) ja Stagnelius hänestä ovat
"mieltä kiinnittävimmät". Vitalis ei kuitenkaan näy jättäneen paljon
jälkiä hänen tämänaikaiseen runouteensa; mahdollista on sentään että
myöhemmän Friggarunon esikuvana on ollut hänen runonsa Sairastaessa,
Lauralle -- Jäähyväiset Friggalle sitävastoin vielä muistuttaa
Franzénia (Kotona oleville).

Sitä enemmän yhtymäkohtia on Runebergin ja Stagneliusen välillä.

Vuoden 1827 almanakkaansa on Runeberg pannut muistiin, että hän
27 päivänä tammikuuta -- siis keskellä tutkintokiireitään -- osti
Stagneliusen koottujen teosten kolmannen osan, maksaen siitä neljä
riksiä -- varmaan melkoinen summa hänen rahoissaan. Mainittu osa oli
ilmestynyt 1826 ja sisälsi Stagneliusen lyyrillisiä runoelmia.
Mahdollista, jopa luultavaa on että Runeberg jo ennen tunsi kirjan,
ainakin on runossa Auringolle paikka joka muistuttaa Stagneliusta.
Mutta yleensä ei vaikutus vielä esiinny selvästi: Lapsuuden
muistoja, kirjotettu 2 päivänä kesäkuuta 1827, soi vielä Franzénin
tapaan (Ainoa suutelo), ja kesällä 1827 hän kirjottelee pitkää
kuusimittarunoa (Kihlaus tahi Juhannusjuhla), jossa hän hilpeästi
kuvailee elämää maalaispappilassa. Vielä Paimenpoika, päivätty 19
päivänä syyskuuta 1827, henkii rauhallista luonnonihailua.

Mutta kohta sen jälkeen tulee näkyviin että Runeberg on Stagneliusen
runoudesta löytänyt jotakin mikä herättää vastakaikua hänen
sielussaan.

Sitä todistaa ensiksi Syysilta, kirjotettu syksyllä 1827, jolloin
Runeberg pelkäsi rintansa olevan heikon ja sen johdosta ajatteli
kuolemaa. Samaten on jo mainitulla runolla Rakastava selvät
esikuvat Stagneliusessa, ja tavalla tai toisella nojautuvat häneen
useat runot, joiden arvellaan syntyneen vuoden 1828 alkupuolella:
Tuutulaulu sydämelleni, Ystävän kuoltua ja Kevätaamu. Vielä
Vanhukselle ja Mustasukkaisuuden yöt osottavat Stagneliusen
vaikutuksen jälkiä.

Nämäkin tosiasiat vahvistavat arveluamme Runebergin sisällisestä
taistelusta. Sillä ruotsalaisenkin runoilijan rinnassa on riehunut
samallainen taistelu himojen ja aatteellisempien pyrkimysten välillä,
ja sen johdosta hänellekin esiintyvät kysymykset rakkaudesta,
Jumalasta ja kuolemasta.

Mutta Stagneliuselle oli ominaista että hän antautui kokonaan hetken
tunnelman valtaan. Niin hän välistä kuvasi mitä hehkuvimmilla
väreillä himojen luomia nautintoja, välistä taas ylisti kieltäymystä
niin että sekin esiintyy melkein nautintona.

Että Runeberg ajaksi seurasi häntä edelliselle alalle on sitä
vähemmän kummeksittavaa, koska sama suunta ilmeni muuallakin ajan
runoudessa: järjen kahleista vapautunut tunne täten ikäänkuin
koetteli voimiansa. Ylistäähän Runebergkin runossa Nuoruus
tunnetta ajatuksen kustannuksella, ja tämmöisestä mielialasta ovat
arvattavasti syntyneet sekä Rakastava että samaan suuntaan käyvät
Odottava ja Levottomuudelle.

Mutta yhtä vähän kuin Runeberg tässä kohden meni niin pitkälle
kuin Stagnelius, yhtä vähän hän seurasi häntä äärimmäisyyksiin
silloinkaan, kun oli kysymys ihmiskohtalosta ja kieltäymyksestä.

Tunnetuimpia Stagneliusen lauluja on Elämän ehto. Luonnossa huomataan
kaikkialla taistelua, joka osottaa että "mitä korkeampi elämä
on, sitä suurempi on tuska". Suurin tuska on siis ihmisellä; hän
on harhaan joutunut, ja taivas ja maa vaativat häntä vastaamaan
synneistään. Pakenemisen mahdollisuutta ei ole, älköön siis
taistelkokaan kohtaloansa vastaan; "pienin kukkakin luotiin
kärsimään, ja kuoleman tuska on elämän ehto. Avaruus on ääretön
temppeli, missä kaikki Jumalan lapset kaatuvat uhrikaritsoina ajan
alttarin juureen."

Päätös on siis: "älä vapise, kun rangaistus tulee, pukeudu riemuiten
kidutuspukuun; siemen, joka on kuollut maan poveen, on taas nouseva
taivaallisena kultaviljana".

Runebergilla esiintyy surumielinen tunne ihmisen kohtalosta jo
runoissa Auringolle ja Lapsuuden muistoja, mutta vielä selvemmin
Syysillassa. Siinäkin luonto kuvastaa ihmiskohtaloa, ja luontoa
edustavat, juuri niinkuin Elämän ehdossa, tammi, kukka ja satakieli.
Varsinkin viimeksi mainittu viittaa mielestäni Stagneliusen runoon,
sillä mistä satakieli muuten olisi tullut, kun Runeberg myöhemmin
runossa Franzénille nimenomaan sanoo sitä Ruotsiin kuuluvaksi? -- Ja
niinkuin lähtökohta on yhteinen, niin on loppukin sama: kuolema ja
parempi, puhtaampi elämä haudan toisella puolella.

Mutta yhteisestä lähtökohdasta Runeberg sittenkin tulee aivan toiseen
johtopäätökseen kuin Stagnelius.

Luonto opettaa hänelle että "kukkia ja kuolla" on "tomun _lempeä_
laki". Turha on siis koettaa välttää kuoleman nuolia, ihminen on
maallisessa elämässään matkalainen, hetken riemua on nautittava,
se on erämaan mannaa; mutta ei saa pysähtyä täällä, täytyy ehtiä
Kaanaan korkeuksiin. Siellä, tähtien toisella puolella, on sielun
oikea satama; mitä katoavaisuus tarjoaa on vain unelma, joka liitelee
iäisyyden sylissä nukkuvan ympärillä. Ei ole pelkääminen enkeliä,
jonka kalpa särkee vain kahleen eikä orjaa: kirkastuneena olet kerran
valon isänmaasta katseleva hautaa.

Tämmöinen päätös osottaa selvästi runoilijassa varmuutta siitä että
"rakkaus valvoo korkeudessa": mutta samalla se edellyttää himojenkin
voittamista, jonka kautta henki "kirkastuu".

Samaan aineeseen Runeberg sittemmin useasti palaa. Runo Kaipaukselle
on tavallansa synkempi kuin Syysilta, mutta siinä taas kuolema
hiljaa hellittää kahleen. Myöskin runossa Lohdutus esiintyvät elämän
ristiriidat kylläkin ankaroina; runoilija ei sano olevansa ainoastaan
ulkonaisesti orjana, vaan sielukaan ei kykene yhtymään Jumalaan: se
voi hänen valtaansa ihailla, mutta ei tajua. Ruusun kuolema opettaa
runoilijalle kuitenkin että hän on tänne pantu "pakoss' orastamaan".
Mutta pakko on autuain pakko, sillä se on kerran kuoleva, "ja ma
uskoa voin, tuen toivoni suo". Toisessa käsikirjotuksessa, jonka
Runeberg lähetti Snellmanille, yhtyy uskoon ja toivoon vielä rakkaus.

Toisena jatkona Syysiltaan on Elo ja kuolo. Ihmiset pelkäävät elon
valoisaa enkeliä ja sanovat sitä kuoloksi. Mutta se vain erottaa
ihmisten sieluihin kätketyn "jalon" maan soran saastasta ja vie sen
sovitettuna Jumalan luo, kotiinsa.

Mutta vielä on astuttava yksi askel.

Vuonna 1828 oli Tegnér julaissut kokoelman pienempiä runoelmiaan.
Jo ennenkin oli Suomessa, kirjallisuutta harrastavissa piireissä,
vilkkaasti keskusteltu hänen runoudestaan; ja varmaan uusi
runokokoelma taas elähytti keskustelua. Ja jos tahdottiin verrata
Tegnériä Stagneliuseen, niin molempien runoilijain muuttolinnuista
sepitetyt runot olivat vertailulle hyvänä perustana. Hyvin
luultavaa siis on että Runeberg tämmöisestä keskustelusta on
saanut yllykettä runoilemaan hänkin samasta aiheesta. Ainakin on
hänen Muuttolintujensa runomitta muodostettu sekä Tegnérin että
Stagneliusen mukaan -- mutta niin että tämä muodostus vastaa juuri
sitä sisältöä, jonka hän on runolleen antanut.

Ja taas huomataan kuinka sisältökin on omintakeinen.

Tegnér oli antanut lintujen itse kertoa alituisesta
muuttamishalustaan. Stagnelius kertoo niiden lähdöstä, antaa
sen jälkeen lintujen kuvailla tunteitaan ja lopettaa puhumalla
"sielulle". Runeberg ensin puhuu linnuille, kuvailee sitten niiden
tuloa ja puhuttelee lopuksi "rientävää henkeä". Täten hänen runonsa
on yhtenäisempi kuin Stagneliusen ja aatteellisempi kuin Tegnérin.
Ja molemmat edeltäkävijänsä hän voittaa lausetavan koruttomassa
kauneudessa.

Tärkein on kuitenkin se erotus että Stagnelius -- johon Runeberg
lähimmin liittyy -- lintujen pakenemisessa näkee kuvan siitä kuinka
ihminen kadottaa maallisen onnensa ja vasta haudan toisella puolella
löytää oikean isänmaansa; Runeberg taas ei puhu mitään kadotetusta
onnesta, vaan ainoastaan etsitystä ja löydetystä. Linnut löytävät
keväällä kotimaansa, vaikkei kukaan ole niitä opastamassa; ja
kotimaassa vallitsee luonnon rauha, huolettomuus ja rakkaus, joka
unhottaa että tie oli pitkä. Sama onni on rientävälle hengelle suotu,
eikä sen kotimaa siis ole haudan toisella puolella, vaan iloisessa
pyrkimyksessä rakkauteen, luonnollisuuteen ja sopusointuun.

Täten on Runeberg, huolimatta siitä että hän ajaksi on nojautunut
toisten runoilijain esikuviin, osottautunut olevansa kylliksi
omintakeinen voidaksensa elämän ristiriidoista kehittyä sopusointuun.
Mutta nähtävästi hän tässä sisällisessä kehitystaistelussaan on
saanut apuakin kahdelta taholta. Ensiksi rakkaus yleväluontoiseen
naiseen, toiseen Friggaan, on vahvistanut hänen alkuperäistä uskoaan
rakkauden jalostavaan voimaan. Ja toiseksi hän varmaan on paljon
nojautunut Franzéniinkin.

Vuonna 1824 alkoi Franzén julaista koottuja runoelmiaan ja
ensimäisessä osassa oli muun muassa runojakso Selma ja Fanny.
Selmalaulut Runeberg ennaltaan tunsi, mutta Fannylaulut olivat
uusia. Ja mikä oli Syysillan runoilijaa lähempänä kuin kertomus
ihmislapsesta, jolla oli heikko rinta ja joka yhäti ajatteli kuolemaa?

Näissäkin lauluissa huomaamme alituista luonnon ja ihmiselämän
vertailemista. Fanny kasvaa kukkana ja tyytyy kohtaloonsa, mutta
kauniimpia ovat taivaan kukat. Pääskynen elää iloisena kesäaikansa,
vasta "kun kaikk' on täällä tehty", on aika ikävöidä toista maailmaa.
Kaunis on yleensä maa, jos kohta taivas on kauniimpi. Ja se uusi
Eden, joka meitä odottaa, se avautuu kun ihmisen tahdon puhdas lähde
voipi heijastaa Jumalaa.

Niinkuin näemme on Franzénin elämänkatsomus pääpiirteissään sama
kuin Runebergin. Mutta Franzén oli kolmekymmentä vuotta vanhempi,
hän esittää Fannyssaan voittoa, mutta ei taistelua. Runeberg ei
voinut tyytyä vain omistamaan itselleen toisen voittoja, hänen
täytyi runollisesti ilmaista ja kirkastaa omaa sieluelämäänsä. Ja
sen hän lopullisesti teki ensimäisessä suuremmassa runoelmassaan,
Mustasukkaisuuden öissä.



11.


Kesällä 1828 oli Runeberg toiselle Friggalle jo selittänyt tunteensa
ja päässyt selville hänen tunteistaan. Kun nyt Mustasukkaisuuden yöt
tiettävästi ovat suurimmaksi osaksi, ehkä kokonaankin, myöhemmin
kirjotetut, niin ne nähtävästi, kuvaillessaan lemmen ailueita, eivät
enää, niinkuin äsken mainitut runot, ilmaise samanaikaisia tunteita.
Eikä edes ole varmaa että Runeberg koskaan itse olisi kärsinyt juuri
mustasukkaisuuden tuskia. Sitävastoin runossa kuvatut tunnelmat
ovat likeistä sukua niille joista äsken on puhuttu, mutta niiden
kehittyminen ja lopputulos nähdään tässä vielä selvemmin.

Runon sankari, mustasukkainen, joka melkein läpi koko runon
esiintyy puhuvana, pyytää aluksi yötä kuulemaan "valitusta kurjan,
onnen-orvon epätoivoa". Parempana hetkenä hän kerran oli toivonut
että järki puhuisi rauhaa kapinoiville intohimoille. Järki olikin
niitä puhutellut sydänlinnan portilla. Mutta itse linnassa uinuu
mustasukkaisuus, lemmen ja vihan tytär; se herää puheesta, ja sen
mukana siskosjoukko, kalvas kipu, tuska kamala, kaipaus, kateus ja
kiukku, ja nämä syöksyvät taisteluun järkeä vastaan.

    Ja nyt, sä vieno säen, luojan laina,
    valoisa enkeli, sa päivänpaiste
    eloni kevään, järki, mik' on osas?
    Kitua orjuudessa öisten peikkoin,
    rotkoissa sydämeni tuskan syömän,
    nukahtaa pyövelies räyhätessä,
    ja havahtaa taas kahlees kalinaan.

Eikö tämä selvästi viittaa siihen kantaan, jolla Runeberg vielä
Kaitselmuksessa oli, hän kun kehotti siinä veljiänsä järjen
ääntä kuuntelemaan? Mutta kun intohimot ovat heränneet (niinkuin
Friggarunoissa), niin järki on voimaton, ja mustasukkaisen täytyy
muilla keinoin etsiä rauhaa.

Ensin hän tahtoo "päivän virvotettavaksi uskoa sydämensä erämaan". Se
Jumala joka luontoon luo elonsa, auvonsa, "se vaalija mun lapsuuteni
taimen mua hylkää ei". Mutta kun päivä nousee ja koko luonto
riemuitsee, niin hänen sydämensä on tyhjempi kuin kuolo, hänellä ei
ole edes huokaustakaan liittääksensä luonnon iloon. -- Aivan samalla
tapaa runossa Odottava intohimo tekee rakastajan kuuroksi luonnolle:

    Ma tässä varron -- vaiti te metsän latvain
    livertäjättäret; teit' en kuulla kaihoo.

Lohduttomana siis mustasukkainen muistaa mitä hän on kadottanut ja
kuinka hänen Minnansa on tullut toisen omaksi. Hän etsii lepoa, mutta
turhaan, ja hän pakenee erämaahan, samoinkuin ihmiset häntä pakenevat.

Toisessa yössä kuvaillaan tälle vastakohdaksi unta, jossa hän vielä
kerran nauttii kadonnutta onneaan. Hän herää.

    Vaan valhe autuuden, ah iät kaiket
    mun olla suo sun sulokahlees vanki!
    Todellisuuden armolta en kerjää
    ma riemua, mi saajan käsiin lahoo.
    Haaveilun varjokuviin tyydyn, kunhan
    miss' iät hetki vain se näkyy, hetki
    mun autuuteni, vaikka petetyn.

Silloin hän saapi aina nähdä Minnan nuorena, autuaana sylissään ja
kuolemankin jälkeen,

    kun tähtivalkamoill' on vapaa henki,
    silloinpa ikivalon, luojan luota
    ja enkeleiden, taivaan tarhoist' ennän
    viel' unen siivin Minnan huulten hurmaan.

Samalla kun siis intohimoinen rakkaus yhä edelleen pitää häntä
vankinaan, alkaa mustasukkaisuus, pelkästi itsekäs tunne, väistyä
siten että hänen rakkautensa tyytyy mielikuvituksen luomiin kuviin.

Kolmantena yönä hän näkee päivän muuttuvan yöksi ja päättää siitä
että sama ikuinen laki vallitsee luonnossa ja ihmisrinnassa.

    Sen kirjain muuttumus, elo sen henki.

Rauha on muuttunut kolkoksi aavistukseksi: hän kuulee laulua ja näkee
ihmisolennon, joka on Minnan näköinen. Niin, se on Minna, mutta --
mielipuolena.

Hän etsii armastaan, mutta ei tunne häntä enää, vaan tahtoo lähettää
hänelle tervehdyksen. Itse hän on lohduton. Ihmiset olivat sanoneet
ettei lempi ole luotu maata varten, että on väärin valittaa, kun
lemmen taimi täällä kuihtuu. Uskomatta tätä hän oli lähtenyt
onnellisen lemmen etsintään, mutta ei sitä löytänyt. Kyyhkysparista
vei haukka toisen, mutta kun haukka oli jakanut saaliinsa naaraksensa
kanssa, pamahti laukaus, ja toinen kaatui. Itse oli Minna tallannut
perhosen, joka kuollessaankin oli kiinni kukassa, jota eläessään oli
lempinyt.

Tähän vastaa mies, että perhosen kuolo oli lemmen voittoriemu,
perhonen kun kuoli kanssa armaansa. Niin käy enkelikin elon erämaita,
temmaten armaan armaalta, mutta ei saaliinhimoisesti, vaan hellästi.

Hän miettii:

    viel' itkettyäs kotvan korjaan Sunkin,
    sa kaihoon jäänyt, kyynel-laaksostas,
    kuss' yksin kuljet.

Tuo enkeli on Kuolo. Minna luulee häntä itseään kuoloksi ja pyytää
häntä viemään "valjun liljan" luojan luo.

              MIES.

    Iäti kukkimaan ja lempimään.

              MINNA.

    Iäisen jalkain juuress' itkemään,
    Hän kunnes, kyyneliini heltyin, käskee
    sua noutamaan sen, joka nyt mua karttaa.

              MIES.

    Oi, sataman kun saat sa, saa hän myös!
    Kai itse hyvää enkeliäs etsii
    hän tuota luokses-tuojaa. -- Unohda
    min rikkoi maa, min täällä kärsit, siksi.

Nuku, sanoo hän, ja uneksi onnea ja rauhaa. Niin, vastaa Minna,
kuinka kuolo viepi onnen jälleen takaisin kautta maailman. Ja koska
rakastaja itse on kuolon enkeli, niin kai hänen on aarteita tarvis,
voittaaksensa maan lasten lemmen. Niitä tahtoo Minna hänelle antaa:
kyynelensä, huokauksensa, jotka kiiluvat timantteina ja helminä. Ja
missä

    valittaa leski turvaton, ja turhaan
    hält' itkee leipää valjut pienoiset,
    ja paarten ääress' asuu karvas hätä,
    ne sinne sirota, ja siunaten
    saleista taivahan ma näen sen.
    Vaan lempi lohduton miss' autuuttansa
    mennyttä vaatii maalta, taivahalta,
    siell' älä kylvä kultaa, helmiä,
    vaan nosta viikatteesi, niitä!

Muistamme että mustasukkainen, joka alussa turhaan on turvautunut
järkeen, myöhemmin on kehittynyt tyytymään entisen onnensa muistoon
ja mielikuvituksen luomiin kuviin. Nyt Minnankin järki on soaistu,
ja hänkin elää mielikuvituksen maailmassa. Mutta kun molemmista
nyt kuolo on rakastavien vapauttaja, niin he ajattelevat etupäässä
jälkeenjäänyttä. Armaan kadottaminen on lyhyt koetusaika, jonka
jälkeen kuolo vapahtaa toisenkin, "iäti kukkimaan ja lempimään".
Minnasta taas ensin lähteneen huokaukset ja kyyneleet ovat aarre,
jolla voidaan lohduttaa onnensa menettäneitä, mutta jos lohduton
rakkaus _vaatii_ maalta ja taivaalta mennyttä autuuttansa, silloin
tulee kuolon niittää jälkeenjäänyt.

Minkätähden? Sitä Runeberg ei sano, mutta hän näyttää tarkottavan
että vaatiminen on itsekästä, ja että kuolon tulee puhdistaa ihmiset
kaikesta maallisesta tahrasta -- aivan niinkuin runossa Elo ja kuolo.

Lausuttuaan äsken mainitut sanat Minna nukkuu ja hänen rakastajansa
sanoo häntä sen johdosta onnelliseksi: hänen ajatustaan vainoavat
vielä murheen laumat, mielipuolisuuskaan ei suo lepoa, vain uni on
hylättyjen ystävä.

Mutta nyt ovat runon sankarin silmät, samoinkuin äsken Minnankin,
auenneet näkemään ihmisten yleistä kohtaloa. Kaikkialla "itku kohtaa,
kurjuus vallitsee". Ihmiselle on annettu kaksinainen osa, maallista
pimeyttä ja taivaallista valoa; ja sentähden ihmiselämä on "yö synkkä
tähden ympär' ainokaisen". Ja tämän tähden "valju tuike turhaan puhki
pilvein ja usmain hunnun pyrkii".

    Vaan silmä toisinaan tok' unhottaa
    yön hämärän ja kauhut, taistot, tähteen
    vain lapsen ihastuksin tähyää;
    ja hetket nuo, ne nimee heikkous
    kirkkaiksi hetkikseen ja niitä lempii
    keveinä elon riemutuokioina;
    vaan voima, sydän väkevä, se kiroo
    ne kiusaajina hornankitaisina,
    poloisen toivon turmaan kiehtojina,
    vain näyttääkseen kuin siltä siipi herpoo,
    valon ja rauhan valhe-airuina
    tiell' aatoksen, mi harhan korpiin käy.

Taas esiintyy siis vastakohta aatoksen ja tunteen välillä. Valoisempi
käsitys elämästä on tunteen luoma, "lapsen ihastuksin" sydän katsoo
henkistä maailmaa; mutta aatos, voima, sydän väkevä, näkee siinä vain
valon ja rauhan valhe-airueita. Sentähden ainoa lohdutus on uni ja
unho, kun vain voidaan unhottaa.

    Leponi vaivuntaa vain kärsimyksen
    on taakkahan, mi kantaakseni karttuu.

Mutta sentään hän ei enää ajattele vain itseään, hän katselee Minnan
unta "iloin vienon-haikein".

    kun murhe haudall' istuu rakkaan vainaan
    ja kukast' iloitsee, mi sille kohoo.

Vieläpä hän neljännessä yössä kertoo kuinka hän on koko yön valvonut
Minnan vieressä, muistellen lapsuutensa rauhaa,

    kun aatos viel' ei tiennyt itsestänsä
    viel' entänyt ei turhaan etsimään
    kuin Noan kyyhky rantaa viherjöivää,
    vaan arkiss' unten turvaisessa tuuti
    yl' elon aavan pohjattoman aallon.

Siis taas vastakohta aatoksen ja välittömän tunteen välillä. -- Mutta
myöskin lemmen aikoja hän nyt oli muistanut "täynn' iloa ja haikeutta
vuoroin".

Siten on hän valmistunut vastaanottamaan niitä jäähyväissanoja, jotka
Minna lausuu herättyään täysin tajuisena ja "taivaan tyynnä":

    Nyt vaivan tutkain taittui, verho vaipui
    mun silmiltäni; olen löytänyt
    mit' etsinkin, ei muuta sydän vaadi.
    Mit' omistavi maa, sen riemut, tuskat,
    ne maljoin kukkuraisin join, eik' ole
    sen ahtaass' aartehistoss' enempää.
    Nyt menen minne seurata et saa;
    vaan kohta lähden kauemmas, ja silloin
    perästä tervetullut!
    Saat laillani ehk' uneksua kauan,
    tääll' että turhaan etsit onneas.
    mun laillani myös olet kerran, sydän
    tyventyneenä, valoisana sielu,
    sen helmaan ihmetellen heräävä;
    hyvästi siksi jää!

Nämä sanat ovat runon käsittämiselle hyvinkin tärkeät, koska runon
sankari sittemmin toistaa ne. Minnalla on nyt elämästä se käsitys,
että tyytymättömyys siihen on unelma; kun herätään, niin huomataan
että ollaan onnen helmassa.

Niin oli Minna lähtenyt ja uhkaavasti varottanut häntä seuraamasta.
Hän oli lähtenyt -- minne? Tietysti puolisonsa luo.

    Miel' ylevä näät pakkons' aina kantaa,
    ja velvotuksen vaskikahleet takoo
    se lujiksi.

Mutta ajatellessaan tätä ja Minnan puolison onnea runon sankari taas
tuntee mustasukkaisuuden heräävän, hän tahtoo nähdä kilpailijansa
veren veitseen hyytyvän. Mutta, sanoo hän, pois hornan aatos, joka
viettelet sieluni ainoata aarretta, Minnan vastalemmen toivoa.

Vaan hän ei voi edes itselleen etsiä vapautusta kuolemasta. Tosin
nurmen alla nukkujan povessa ei enää tuska herää. Mutta henki, onko
se kuolemassa vapaa? Ei:

    Saleissa taivaan viel' on orja se;
    se kantaa kahleen itsessänsä, kunis
    se lempens' ajallisen muiston kantaa.
    Ja lempi se ei niin vain varisekaan,
    kuin kätkee tomun hauraat kahlehet.

Puhdistumatonna tästä maan tomusta saavuttaisi henki kuoleman kautta
ainoastaan elämän, "syvemmin tuskansa vain tajuavan".

Mutta ei mikään taivas olisi kylliksi ihana houkutellaksensa henkeä
luokseen, niin kauan kun Minna vielä hengittää maan laaksoissa.
Aistillisuus yhä vetäisi häntä Minnan luokse, se veisi voiton
henkisyydeltä. Ei olo siis muuta neuvoa kuin koettaa yhä enemmän
kiihdyttää tuskaansa; "niin polon ponnettuuteen polo kuolkoon".
Sentähden hän koettaa itselleen kuvailla Minnan puolison onnea
kiduttaakseen sillä itseään, mutta lopuksi nämä kuvatkin vaikuttavat
niin voimakkaasti häneen, että hän aatokselleen sanoo:

                        Saata
    yön tähteä kaks yhteen törmäämään
    ja pirstoin radoiltansa suistumaan, ja
    maailman vankka perus pettäköön, ja
    maa, taivas huokaukseen hukkukoon.

Jyrkkänä vastakohtana tälle neljännen yön lopulle alkaa viides yö
huudahduksella:

    Sees ehtoo, rauhaa! Rauhaa, taivas, maa!
    Kuin elinkautis-vanki armaan saanut...
    kuin hän vaan autuaampana ma seison
    jaloissa intohimon kahlepirstat...
    Räpyttää aatos siipiään ja empii
    eik' uskois vapauttaan, vaikka vie
    jo päälle pilvein joka siiven-isku.

Kaikki on autuasta, hän seisoo Minnan haudalla.

Mutta Minna ei nuku, hänen henkensä valvoo, hänen hahmonsa katsoo
joka kukasta, äänensä soi linnunlauluna, tuulet ja pilvet lähettävät
hänestä viestejä. Murhe, vaivat, huolet, tuskat, kauhut,

    mit' on ne? -- Varjo-aavehia parvi,
    todellisia silmiss' ajatuksen,
    se kunis vanki pimeän on mailla,
    vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,
    päin valoa se konsa kohouu.
    Ylemmäs multaa kohtalon ei mahti;
    ja inehmo, mi maassa maata on,
    on heti taivasta tuoll' ylähällä.

Kaikki hänen entiset huolensa näyttävät hänestä nyt pieniltä,
vähäpätöisiltä. Mitä hän olikaan kadottanut? Maallisen puolen
Minnaa, mutta ei hänen sieluansa, "silmist' iäisnä mi siinsi", ei
kauneuttaan, "mi syttyi ajassa, mut iäisyyteen".

Nyt hän siis ymmärtää Minnan jäähyväissanojen tarkotuksen.

    Ol' unta vaivani -- mi todellista
    ei kera hetkein synny, vaihdu ei.
    Yks oli totta toki: lempeni;
    sen helmass' uneksin -- nyt valveill' olen.
    Näin uniss' aaveita, yön hirmuja;
    nyt Minnan nään ja taivaat, Jumalan.

Ja noita sanoja seuraa tuo merkillinen kuvaus rakkaudesta:

    Oi rakkaus, kuink' ihanuutes voittaa
    tuon myrkkynuoli-Amorin, tuon, jota
    ihannoi runo, intohimo uskoo!
    Nyt kirkastettuna sun hahmos nään:
    nään joutses tähtäävän, mut sylis on
    se avara, mi aukee maailmalle;
    ja nuoles tunnen -- taotut ne on
    valosta, viattuudest', autuudesta.

Tässä hahmossa rakkaus kerran ennenkin oli esiintynyt hänelle,

                      kun ensi kerran
    näin Minnan katseessa sun ilmestykses
    ja hänen kanssaan syliini sun suljin;
    mutt' hetken vain sun näin, en sitten enää.
    Valoni sammui, varjot sielun täytti,
    ja himojen soi viekas kehtovirsi
    unissa kävijälle elon yön.

Ja sitten seuraa tuo ihana vertauskuva: ihminen lepää iäisyyden
helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa; vain kaksi tuokioista hän on
valveilla mullan horrosta ja voi luoda katseen henkimaailman riemuun;
ja nämä tuokiot ovat ensi lempi ja ihmisen viimeinen hetki. Kaikki
muu on vain unia, kavaloita, ahdistavia, julmia; mutta joskus myös
unia joiden utupiirteissä ystävällinen vilahdus "hohtaa taivast',
iäisyyttä" -- puhtaan lemmen tuokioita.

Näissä tunteissa eläen rakastaja voi riemumielin muistella
lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Haudan vierellä on paikka uinua
viattomuuden unia. Ja kun hän tuntee hetken lähestyvän, jona hän saa
seurata Minnaa, niin hän lausuu:

    Hellin sovitetuin katsein heitän
    mä hyvästi mist' iäks' eroon nyt.
    Oi, helppo vääryydet on unohtaa,
    kun taaksi jäi jo kärsimys ja murhe!
    Eik' aatos katkera saa tulla myötä
    valoisiin juhliin rakkauden ja rauhan.

Yksin luontokin nyt esiintyy hänelle toisessa valossa kuin ennen.
Intohimon hetkenä oli hänestä tuntunut mahdottomalta yhtyä siihen
riemuun, minkä päivännousu kaikkialla luonnossa herättää. Nyt hän
sensijaan kiittää aurinkoa

    jok' ilosta, mi versoi suojassas,
    ja tunteesta, min kypsytti sun liekkis,
    valon ja elon parhaist' antimista.

Mutta ei siinä kyllin. Hän, joka tähän asti on paennut muita
ihmisiä, hän pyytää nyt kotilaaksoansa ottamaan hänen sijaansa
helmalapseksensa toisen, joka on

    kuin minä eksyksissä tomun maassa.
    Ain' uusin keväin hälle kirjaellos
    sa kukkakirjas maista paremmista.

Ja vihdoin hän jättää hellät jäähyväiset niille miljoonille
sydämille, jotka jäävät tänne iloon ja tuskaan. Jos elämä ei anna
heille sitä mitä he ovat toivoneet, jos hyiset myrskyt riistävät
heidän viimeisenkin onnensa, niin älkööt he silloinkaan nurkuko,
sillä "auvoineen ja vaivoineen vain unelma on elo".

Olen jotensakin laajasti esittänyt tämän merkillisen runoelman
rakennetta, syystä että Mustasukkaisuuden öitä usein pidetään
hämäränä, epäselvänä jopa epärunebergilaisenakin. Ja tosiaan
eroavatkin teoksen sekä sisällys että esitystapa tuntuvasti siitä
mitä Runebergin runoelmissa myöhemmin tavataan. Mutta juuri sentähden
tämä teos on sitä merkillisempi. Siitä näet mielestäni selvästi
huomataan miten tosirunebergilainen katsantotapa muodostuu.

Lähtökohta on siinä ettei järki, johon runoilija ennen on
turvautunut, pystykään hillitsemään niitä intohimoja jotka ovat
vallanneet mustasukkaisen mielen. Ja läpi koko runoelman näemme
kuinka järkiperäinen "aatos" osottaa samaa kykenemättömyyttä, vieläpä
estää tunnetta antautumasta ylevämpiin iloihin.

Mutta intohimot, aistillisuuden maailma, ovat nekin voimia jotka
estävät ihmisen onnea. Näitä esteitä on mahdoton voittaa muilla
keinoin kuin siten että tunne jalostuu, vapautuu itsekkäisyydestä ja
kohoaa korkeampaan maailmaan kuin aistillisuuden. Tämä taas tapahtuu
ensiksi kun tunteet siirretään mielikuvituksen maailmaan, ja sitten
kun ihminen johtuu ajattelemaan toistenkin suruja ja tuskia. Mitä
enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän tunne saapi kokea että sielun
oikea elämä on elämää semmoisessa rakkaudessa, joka avaa sylinsä
maailmalle, se on kaikille ihmisille, ja joka jakaa niille valoa,
viattomuutta, autuutta.

Ja samalla muuttuu luonnonkin merkitys ihmiselle. Niin kauan kuin
hän elää itsekkäissä himoissa, hän pakenee luontoa eikä voi yhtyä
sen riemuun. Mutta kun sielu on kohonnut maille paremmille, silloin
luontokin niistä "kirjottaa kukkakirjansa".

Lopputulos on siis sama kuin jo Syysillassakin: katoavaisuus,
aistillisuus, ja niiden mukana elämän vaivat ja tuskat, ne ovat vain
iäisyyden helmassa nukkuvan unelmia.

Tämä suuremman ja pienempien runojen täydellinen yhtäpitäväisyys
osottaa selvästi että runoilija tässäkin, niinkuin noissa runoissa,
on lähtenyt personallisista tarpeistaan ja kokemuksistaan. Oman
itsensä vuoksi, saavuttaaksensa itse selvitystä elämän tarkotuksesta
ja ihmisen asemasta maailman kokonaisuudessa, runoilija on esittänyt
ihmissydämen sisällisiä taisteluita. Ja päätöskin on hänen luonteensa
mukainen: tuo kirkastettu rakkaus, joka avaa sylinsä maailmalle, se
on hänen luontainen ihmisystävällisyytensä, ainoastaan vahvistuneena
ja selvinneenä sisällisessä taistelussa; ja siihen on yhtynyt rakkaus
toiseen Friggaan ja luontoon. Samaten tiekin, jota hän on kulkenut,
on hänen oman luonteensa määräämä; se on runoilijan tie, se viepi
tunteen ja mielikuvituksen, eikä järkiperäisen mietiskelyn maitten
halki.

Mutta niinkuin jo mainittiin on tämä tie yhteinen uuden vuosisadan
koko runoudelle. Ja kaikkialla pyrittiin tähän aikaan, samoinkuin
Runeberg teki, käsittämään maailmaa siten että sen henkisempiä puolia
katsottiin ainoiksi korkeammassa merkityksessä todellisiksi, jota
vastoin aineellisuutta pidettiin niiden rinnalla ala-arvoisena, jopa
olemattomanakin. Tässäkin kohden käypi virta edellisen vuosisadan
ajatustapaa vastaan, tämä kun uudistajain mielestä oli vienyt ihmisiä
harrastamaan etupäässä vain aineellisia pyrintöjä.

Mutta kysymykseen mikä sitten oikea korkeampi todellisuus on,
vastattiin eri lailla. Luokaamme lyhyt silmäys näihin vastauksiin,
siten parhaiten selviää Runebergin asema ajan henkisessä kehityksessä.



12.


Ajan virtaukset tulivat yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella
Suomeen pääasiallisesti kahdelta taholta: Ruotsista ja Saksasta.
Ruotsi vaikutti runoudellaan, Saksa filosofiallaan. Ruotsin
runoudessa esiintyi taas kaksi pääsuuntaa: varsinainen romanttinen
ja gööttiläinen. Saksan uusi filosofia vaikutti meillä syvemmin vasta
Hegelin kautta.

Romantikot sanoivat: aineellisuus painostaa ajan mieltä,
jokapäiväiset huolet tekevät ihmisistä hyödyn orjia. Korkealle
pyrkivä henki ei viihdy siinä maailmassa, tunne kohottaa hänet
toiseen maailmaan, missä mielikuvitus vapaasti luopi ihanteitaan.
Vähät siitä pitävätkö poroporvarit niitä ihanteita vain unelmina,
meille niiden maailma on korkeammassa merkityksessä ainoa todellinen.

Göötit sanoivat: velttous painostaa ajan mieltä; jokapäiväiset huolet
tekevät ihmiset heikoiksi. Korkealle pyrkivä henki ei viihdy siinä
maailmassa; tahto kohottaa hänet toiseen maailmaan, missä tarmo
liikkuu vapaasti. Vähät siitä jos suuri tarmokas henki aikaansaa
mullistuksia, joista poroporvarit joutuvat kärsimään; meille tuo
suuri henki edustaa sitä mikä korkeammassa merkityksessä on, tahi
ansaitsee olla, todellista.

Kumpaiseenkaan näistä ohjelmista ei Runeberg voinut yhtyä. Hän kyllä
tunnusti toiselta puolen tunteen ja mielikuvituksen, toiselta puolen
puhdistuneen tahdon merkityksen. Mutta niinkuin jo on huomautettu
oli hänen elämänsä ollut semmoista ettei hän tarvinnut henkisesti
siitä paeta mielikuvituksen maailmaan; ja tarmon perikuvana oli
hänelle esiintynyt suomalaisen talonpojan hiljainen kärsivällisyys.
Ja lopuksi, kun molemmat mainitut suunnat halveksivat jokapäiväisiä
ihmisiä, niin niiden edustajat helposti joutuivat ylpeilemään
ja prameilemaan. Mutta mitään ei Runeberg vihannut niin paljon
kuin juuri ylpeilemistä. Näistä syistä häneen enimmin vaikuttikin
Stagnelius, joka asettui noitten kahden suunnan ulko- tahi
yläpuolelle. Ja muistettava on myöskin että varsinkin gööttiläisen,
mutta muutamissa kohden romanttisenkin suunnan esiintyminen
ja ohjelma riippui Ruotsissa vuoden 1809 jälkeen heränneistä
valtiollisista ja yhteiskunnallisista harrastuksista, joille Runeberg
oli vieras -- niinkuin suuressa määrin Stagneliuskin.

Jos siis nuo kaksi vastausta aikakauden suureen kysymykseen eivät
voineet tyydyttää Runebergia, niin tulee meidän tarkastaa hänen
suhdettansa Hegelin filosofiaan.

Tässä kohden eivät kansalliset eroavaisuudet olisi estäneet
Runebergia yhtymästä ulkoapäin tulleeseen ohjelmaan. Nojautuihan
Snellmankin juuri Hegeliin, kun hän ryhtyi taisteluun kansallisuuden
hyväksi. Vieläpä Hegelin filosofia tavallansa oli vastakohta sekä
romantikkojen että gööttien ohjelmalle. Mielikuvitus ei Hegelin mukaan
ollut korkein sielunkyky eikä tarmokaan. Ainoan todellisen loi hänen
mielestään järki, ei tosin tuo valistusfilosofian "terve järki", vaan
korkeampi sielunkyky, joka käsitteistä muodostaa järjestelmän, missä
vallitsee ehdoton yhtenäisyys ja lainmukaisuus.

Mutta olemme jo nähneet että Runeberg nimenomaan julistaa järjen
kykenemättömäksi auttamaan ihmistä siinä taistelussa, josta hänen
sisällinen onnensa riippuu. Tähän päätökseen oli jo hänen oma
elämänkokemuksensa vienyt, mutta omituista on nähdä kuinka hän tälle
kokemukselleen on saanut tukea tuosta ennen mainitusta Gerlachin
kirjasta, jota professori Avellan peräti halveksi, pitäen sitä kovin
vanhanaikaisena.

Koska Gerlachin kirjaa ei ole tähän asti käytetty Runebergin
kehitystä esitettäessä, katson tarpeelliseksi antaa mahdollisimman
lyhyen ja yleistajuisen selonteon sen sisällöstä; sitä seuraa lyhyt
yleiskatsaus järjestelmän pääpykäliin, johon ne lukijat tyytykööt,
joita filosofiset yksityiskohdat eivät huvita.

Niin pian kuin ihminen on jossain määrin kehittynyt henkiseen
itsenäisyyteen, hän koettaa saavuttaa yhtäpitäväisyyttä omansa ja
muiden ihmisten mielipiteiden välillä; ja varsinkin tunnetaan tämä
tarpeelliseksi kun on kysymys yhteisen tarkotusperän saavuttamisesta
taikka asioista jotka hänen silmissään ovat tärkeitä ja pyhiä. Mutta
kultuurin monimuotoisuus on vaikuttanut että semmoinen yhtäpitäväisyys
kaikkialla puuttuu, ja välttämättömästi edistyvä kehitys saa aikaan
ettei ihminen omasta itsestäänkään sitä löydä. -- Omantunnon ääni
ruumiillisen vietin vaatimusten rinnalla, tahdon vapauden aate
verrattuna ihmisen riippuvaisuuteen olosuhteista, mielteiden
häilyväisyys pyrittäessä käsittämään maailmaa kokonaisuudessaan,
jumalallisen kaitselmuksen aate pelkän sattuman rinnalla -- kaikki
tämä synnyttää sisällistä taistelua ja epävarmuutta, josta vakavammat
luonteet elävästi tuntevat tarvista päästä. Sentähden jokainen siihen
tilaan joutunut ihminen pyrkii muodostamaan itselleen semmoisen
elämän- ja maailmankatsomuksen, joka voi häntä rauhottaa, ja siinä on
filosofoimisen historiallinen peruste. Filosofian tarkotus on siis se
että ihminen, tehdessään arvostelmiansa maailmasta ja ihmiselämästä
olisi sopusoinnussa itsensä kanssa.

Tämän tarkotuksen saavuttamiseksi täytyy ihmisen tarkastaa
sisäistä maailmaansa ja sitä tutkimalla pyrkiä sellaiseen
maailmankatsomukseen, jonka avulla selvästi tajuamme vakaumuksemme
sisäisen perustuksen ja henkisen välttämättömyyden. Mutta kun
samallainen vakaumus on tärkeä myöskin ihmisten yhteiselämälle, niin
pyrkii totuuden ystävä, saavutettuansa vakaumuksen, levittämään
sitä muidenkin yhteisomaksi. Mutta silloin tulee vakaumuksen olla
yleispätevä, se on niin muodostettu, että jokaisen, joka kykenee
asiaa selvästi tajuamaan, täytyy tunnustaa se oikeaksi. Ja kun
ihmisten mielipiteiden eroavaisuudet johtuvat heidän erilaisista
elämänkokemuksistaan, on sitävastoin _puhtaan_ ihmisluonnon
lainmukaisuus (joka ilmenee esim. matemaatisissa totuuksissa)
yleispätevyyden perusta ja tunnusmerkki. Filosofian voimme siis
määritellä niin että se tieteellisesti esittää sellaista maailman- ja
elämänkatsomusta, joka perustuu inhimillisen hengen puhtaaseen
luontoon. Mutta kun tuohon puhtaaseen luontoon todellisuudessa
aina sekaantuu jotakin yksilöllistä, niin on mainitun tarkotuksen
täydellinen saavuttaminen luettava inhimillisten ihanteiden joukkoon,
pidettävä tutkivan hengen loppumattomana tehtävänä, jolla kuitenkin
on arvonsa yhtä hyvin kuin hyveeseen pyrkimisellä, vaikka täydellinen
hyve ei olekaan saavutettavissa.

Kun siis filosofia tilapäisestä, kokemusperäisestä sivistyksestä
pyrkii elämänkatsomukseen, jossa puhdas henkisyys täydellisesti
kuvastuu, niin sen täytyy muodostaa järjestelmä, jossa ne käsitteet
ja aatteet, jotka ovat korkeamman ja puhtaasti järjellisen
maailmankatsomuksen perustana, asetetaan selvään yhteyteen sekä
keskenänsä että sisäisen perustuksensa kanssa. Tätä tehdessään
filosofia tosin ei voi sitoutua olemaan opettamatta muuta kuin vain
semmoista, jota n.s. terve ihmisjärki tietää ja käsittää, sillä jos
tämä ihmisjärki on tarpeeksi valveilla, se pian huomaa kietoutuvansa
ristiriitoihin, jotka juuri tekevät filosofisen selvittämisen
tarpeelliseksi. Mutta toiselta puolen filosofia ei voi joutua
ehdottomaan ja täydelliseen ristiriitaisuuteen luonnollisen elämän
kanssa, koska sen tehtävänä juuri on tämän elämän selvittäminen.
Filosofian ei siis pidä luulotella että se vasta on kaiken totuuden
luoja, ja että ihmishenki vasta tätä keinotekoista tietä voisi
yleensä ajatella järjellisesti.

Se sisällinen maailma, jota filosofian tulee tarkastaa, esiintyy ensi
sijassa tajuna (Bewusstsein). Tajuummehan me vetoamme, kun olemme
vakuutetut jostakin, joko vakaumuksemme sitten koskee totta, hyvää
tai kaunista. Taju on siis toista kuin tunteemme, pyrkimyksemme,
käsitteemme ja aatteemme, koska se niille juuri antaa todellisuuden
ja välttämättömyyden leiman. Taju vaikuttaa että jokin esiintyy
_meille_ olevana; niitä tiloja ja toiminnan ilmauksia, jotka ovat
tajuttomia, emme käsitä oleviksi. Taju on siis tajuavan osanottoa
toimintaansa ja sen sisältöön.

Alkuperäisin tajun muoto on _välitön_ taju. Se ei erota tajuavaa
tajutusta ja on siis himmeää. Tuon eron toimittaa ajattelu
(Reflexion), joka muodostaa käsitteitä, erottaen erilaisen
ja yhdistäen yhtäläisen. Tästä syntyy _välillinen_ taju. Kun
alkuperäinen ja välitön taju täten ajattelun välityksellä on saanut
sisällölleen käsitteen varmuuden ja lujuuden, silloin esiintyy taju
_tietona_.

Mutta käsitteetkin kaipaavat tajun vahvistusta esiintyäkseen meille
olevina. Lähinnä on meillä siis aina välitön taju itsestämme. Vasta
se vakuuttaa meitä kaiken sieluntoiminnan välttämättömyydestä, ja
välitön itsetajumme on siis hengen elämän varsinaisena keskuksena
ja tyyssijana sekä sinä sydämenä, joka tosin tarvitsee kehittyä
kasvaaksensa tiedon puuksi, ja joka senvuoksi vaatii tai herättää
ajattelua, jonka kautta tämä kehitys tapahtuu, mutta joka kuitenkin
antaa kaikille kehittyneen tajun aineksille sen merkityksen tajuavaan
nähden, joka on _totuudelle_ ominaista.

Välitön taju esiintyy _tuntemisena_. Mutta elävänä yksilönä ihminen
huomaa omistavansa eri voimia, joiden kautta hän joutuu riippumaan
vieraastakin toiminnasta. Siten ihmisen elonjännitys voi muuttua
tavallista, normaaliastetta suuremmaksi tai pienemmäksi, ja tästä
syntyy mielihyvän tai mielipahan tunteita, jotka siis eivät ole
minkään erityisen peruskyvyn ilmauksia. Ja kun koetamme säilyttää
mielihyvän ja poistaa mielipahan syitä, syntyy _viettejä_. Jos
nyt ajattelu kohdistuu tunteihin ja vietteihin, vertaamalla niitä
keskenään ja huomioon ottamalla vietin tyydyttämisen etäisemmätkin
seuraukset, niin tapahtuu valinta eri nautintojen tai tekemisen
ja tekemättä jättämisen välillä, eikä siis tahtokaan, joka tämän
valinnan toimittaa, ole mikään erityinen sielunkyky.

Lopuksi on sanottava samaa _mielikuvituksestakin_ (Phantasie). Sitä
ei voi erottaa muista sieluntoiminnan muodoista, se liittyy kaikkiin
niihin, ja sen tarkotuksena on korvata niitä puutteellisuuksia,
joiden huomataan olevan olemassa todellisuudessa.

Se sopusointuinen elämän- ja maailmankatsomus, johon valistunut
ihminen pyrkii, se muodostuu siis niin että sieluelämän kaikki
toimintamuodot kehittyvät keskinäisessä yhteydessä. Ajattelu
muodostaa käsitteitä, hankkien siten tajuavalle puhtaasti henkistä
omaisuutta. Käsitteet ryhmittyvät niin että niistä syntyy yhä
yleisempiä käsitteitä, kunnes kaikki mikä voi olla tietämisen
esineenä muodostaa yhtenäisen järjestelmän. Samaten ymmärrys
erottaa eri pyrkimykset, samalla arvostellen niitä, ja niin eri
pyrkimyksetkin liittyvät yhteen, kuten eri käsitteet, kunnes syntyy
ihmiselämän koko alan käsittävä sopusointuinen yleispyrkimys, jota,
kun se pukeutuu ymmärryksen ja kehittyneen itsensätuntemisen muotoon,
sanotaan _tahdoksi_ (häikäilemättömän himon vastakohtana).

Tietämisellä ja pyrkimisellä on siis yhteinen päämäärä: nähdä
lainmukaisuutta kokonaisessa ja sopusointua kaikissa sen osissa.
Mutta tämän muodollisen yhteyden ohessa on olemassa yhteys
sisältöönkin nähden, sillä oikea tietopuolinen käsitys on
inhimillisten kykyjen oikean ja täysin luonnonmukaisen käyttämisen
ehtona. Jos taas pyrkimystä, harrastusta puuttuu, niin kaikki
ymmärryksen ohjeet eivät voi aikaansaada tahtoa.

Samaten mielikuvituksenkin toiminta riippuu muista sielun
toimintamuodoista ja niiden hankkiman sivistyksen sisällöstä ja
muodosta, sanalla sanoen mielikuvituksen tuotteiden laatu riippuu
ihmisen kehityskannasta. Ja kun mielikuvitus liittyy toisiin
toimintamuotoihin, täydentäen niiden tuloksia, niin täytyy sen
tuotteiden myöskin mukautua noiden toiston toimintamuotojen lakeihin.

Mutta toiselta puolen pyrkii mielikuvitus täten kohoamaan semmoiseen
toimintaan, jossa henkisen elämän puhdas lainmukaisuus eli
alkuperäinen luonto mitä laajimmin ja innokkaimmin on vaikuttamassa.
Ja kun mielihyvän tunne syntyy semmoisessa tilassa jossa elontoiminta
on kohonnut tavallista astetta ylemmäksi, niin on luonnollista että
mielikuvituksenkin toiminta synnyttää mielihyvää, siinä tunnetaan
henkisten voimain leikin helppoutta, sopusointua ja elävyyttä. Mutta
kun mielikuvitus samalla yhtyy muihin toimintamuotoihin, niin on yhtä
luonnollista että se toiselta puolelta yhdistystensä lennokkuudella
edistää käsittämistä ja helpottaa järjen yleiskatsetta, toiselta
puolen luopi kuvan siveellisestä täydellisyydestä, jonka kautta hyvän
aate tulee eläväksi ja vaikuttavaksi. Mitä likeisemmin pyrkimys
mielihyvään, kauneuteen, liittyy toden ja hyvän esittämiseen, sitä
enemmän täyttyy sija joka mielikuvituksella luonnonmukaisesti on
sielullisten toimintamuotojen sarjassa.

Mutta myöskin ajatuksen ja tahdon tietä kohoaa ihminen korkeammalle
alalle. Ihmisyys semmoisenaan on jo korkeampaa kuin pelkät luonnon
esineet. Samoin henki voi kehittyä hallitsemaan aistillisuutta ja
himoja, jotka määräävät eläinten toimintaa. Se arvon määrääminen,
mikä tässä tapahtuu, ei kohdistu yksilöllisiin tarkotuksiin, ja
siten herää _ihmisarvon_ tunne, tunne siitä että ihminen ei ole
luotu palvelemaan itsekkäitä pyrintöjä, eikä olemaan pelkkänä
välikappaleena. Tämä ihmisarvon tunne taistelee itsekkäästä
arvostelusta johtuvia pyyteitä vastaan, jos kohta se ei voi koskaan
tukahuttaa aistillisia haluja. Alussa se tosin on heikko, mutta
vähitellen se aikaansaa tajussa tosiasioita jotka yhä enemmän tulevat
käytännöllisen ymmärryksemme ohjeiksi ja muodostavat omantunnon
ensimäiset värähdykset, siveellisen itsetajun ensimäisen muodon.
Ajattelun avulla tämä itsetaju kuitenkin voi kehittyä niin että
toiselta puolen tunnemme oikeutemme, se on vaadimme riippumattomuutta
muiden mielivallasta, toiselta puolen tunnemme itsemme velvotetuiksi
säästämään ihmistä ja kohtelemaan häntä olentona jolla on oma
tarkotuksensa, mutta samalla ottamaan myös osaa inhimillisen
olevaisuuden kehittämiseen ja edistämiseen.

Jos täten toisella puolella käsitteiden, toisella puolella
pyrkimysten järjestämisellä on saavutettu sopusointua ja huomattu
lainmukaisuutta, niin puuttuu kumminkin äärimmäinen peruste,
ehdoton perussyy kaikkeen. On ikäänkuin kuuntelisi eri soittimien
sopusointuista säveltä olettamatta syytä, joka on sen kaiken
tuottanut ja joka siinä kaikessa on määräävänä. Mutta samaten kuin
tutkiskellessamme sitä henkeä, joka on luonut sopusoinnun, jätämme
syrjään tämän sopusoinnun, samaten muodostaessamme ehdottoman
perussyyn aatteen kohoamme ymmärryksen toiminnan yläpuolelle ja
tulemme uskon piiriin. Uskonnollinen aate johtuu siis erityisestä
henkisen elämän toiminnasta, jossa tämä elämä näyttäytyy korkeimmassa
puhtaudessaan.

Uskonnollinen aate on pyrkimyksiinkin nähden tärkeä. Sillä
jos inhimillisiä olosuhteita arvostellessamme lähdemme vain
kokemusperäiseltä näkökannalta, niin on vaara tarjona, että
siveellisen arvonmääräämisen täytyy väistyä itsekkään tieltä.
Onhan ihmisen olemassa-olo, mainitulta kannalta katsottuna, vain
lyhyt päivä, joka auttamattomasti häipyy takaisin ikuiseen yöhön,
ja ainoa viisauden sääntö olisi kai silloin nauttia siitä niin
kauan ja niin mieluisasti kuin mahdollista; ja samalla esiintyy
ihminen kietoutuneena ulkonaisen maailman välttämättömyyteen. Mutta
kun ihminen kohoaa tajuamaan ehdottoman perussyyn aatteen, joka
on kaikki tehnyt ja hallitsee kaikki, niin henki samalla tajuaa
oman toimintansa siinä toteutuvan ja sopivan yhteen sen kanssa.
Henkisenä voimana tuo ehdoton perussyy esiintyy korkeampana kuin
kokemusperäinen välttämättömyys, ja kohoten tuon voiman yhteyteen
ihmishenki huomaa olevansa sukua jumalalliselle perussyylle, ja
ihmisyyden kohtalo esiintyy samalla ehdottoman hengen johdon alaisena.

Mitä enemmän tämä ehdottoman perussyyn aate ihmiselle selviää,
sitä enemmän hän omassa hengessään ja ihmishengessä yleensä huomaa
korkeimman hengen heijastusta ja kuvaa. Johdumme siis siihen että
koko ihmisyyden ja ihmiskunnan olemassaolo ja kehitys esiintyy yhtä
paljon korkeampana itsekkäitä pyyteitä kuin kokonaisuus esiintyy
tiedollemme osia suurempana.

Täten kehittyy ihmisen tajusta käsitteitä jotka tulevat inhimillisen
elämän ja toiminnan johtaviksi periaatteiksi. Mutta kun ehdoton
perussyy hallitsee myöskin luonnon valtakuntaa, niin avautuu
henkemme katseelle täten näköala, jonka ulottuvaisuus ja kantavuus
on mitä suurin, sillä se käsittää sekä koko maailman että sen
perussyyn, ja sitä on siis pidettävä filosofian etsimänä korkeampana,
sopusointuisena maailman- ja elämänkatsomuksena.

Gerlachin järjestelmän merkillisimmät kohdat ovat siis lyhyesti
seuraavat:

Ihmisen tarkotus on pyrkiä sopusointuun itsensä ja muiden ihmisten
kanssa.

Tämä tapahtuu yhtämittaisessa kehityksessä, jossa kaikki sielunkyvyt
vaikuttavat yhdessä.

Ei mikään sielunkyky vie ihmistä pois todellisuudesta, jos kohta
eri kyvyt kohottavat häntä aatteellisemmalle alalle kuin se minkä
jokapäiväinen elämä tarjoo.

Sieluelämän keskuksena on välitön itsetaju, joka ilmenee tuntemisena.
Eri sielunkyvyt ovat vain tämän itsetajun palvelijoita sen sisältöä
selvitettäessä, järjestettäessä ja täydennettäessä.

Sentähden kaikkien sielunkykyjen kehitys riippuu yksilön
personallisesta kehityksestä. Ja tämä osottautuu paraiten ihmisarvon
tajuamisessa sekä himojen ja itsekkäiden pyyteitten voittamisessa.

Korkeimman sopusoinnun saavuttaa ihminen kohoamalla mielikuvituksen
ja uskonnon aloille. Silloin hänelle esiintyy luontokin samoinkuin
ihminen ikuisuuden heijastuksena.

Jos joku olisi kysynyt Runebergin mielipidettä tästä ohjelmasta, niin
hän varmaan olisi vastannut yhtyvänsä siihen pykälä pykälältä, niin
ihmeellisen hyvin se soveltuu hänen personallisiin taipumuksiinsa.
Gerlachin kirjan lukeminen on siis selvittänyt ja vahvistanut hänen
käsitystänsä, houkuttelematta häntä millään muotoa alalle joka ei
olisi sopinut yhteen hänen runollisten taipumustensa ja tarkotustensa
kanssa. Päinvastoin hänen myöhemmin runoudesta lausumansa periaatteet
monessa kohden myös osottavat yhtäläisyyttä Gerlachin kanssa. Jopa
eräs tärkeä kohta Mustasukkaisuuden öissä vasta Gerlachin kannalta
katsottuna oikein selvenee.

Gerlach sanoo näetten että mielihyvän tai mielipahan tunteet syntyvät
siitä että elonjännitys on tavallista suurempi tahi pienempi. Siitä
johtuu että mitä enemmän ihminen kohoaa ihanteellisille aloille, se
on, mitä suurempi hänen elonjännityksensä on, sitä vähemmän hän voi
tuntea mielipahaa. Ja juuri tätä Runeberg nähtävästi tarkottaa, kun
hän sanoo että vaivat, huolet, tuskat, kauhut ovat varjo-aaveita,

    todellisia silmiss' ajatuksen,
    se kunis vanki pimeän on mailla,
    vaan tyhjiä, vaill' olemusta, voimaa,
    päin valoa se konsa kohouu.

Ja jos ihminen on kohonnut niin korkealle, että hän lepää ikuisuuden
helmassa, silloin ovat vaivat ja tuskat täysin olemattomia, ne ovat
vain unelmia.

Mutta kun tuo ikuisuuteen kohoaminen tapahtuu (runoelmassa,
samoinkuin Gerlachin mukaan) mielikuvituksen, puhdistuneen rakkauden
ja uskonnon siivillä, niin mainitun käsityskannan saavuttaminen on
runoilijalle ollut ylen tärkeä.

Ja seuraukset siitä tulevat pian näkyviin hänen runoudessaan.

Varsinkin rakkaus esiintyy nyt puhdistuneena, ihanteellisena. Runossa
Tytölle kuvataan sen varsinaiseksi kodiksi taivasta; rakastavalla
on korkeassa tähtikodissa ollut armas puoliso, ja tästä on mainen
tyttö heijastus. Sentähden yhdistää nyt molempia "rakkaus suureen
kaikkeuteen"; tyttö on rakastavalle maa ja taivas yhtaikaa. Ja
voitonriemua täynnä on myöskin se uusi laulu Friggalle, joka nyt
kirjotetaan; siinäkin on (toinen) Frigga korkeamman rakkauden
maallinen kuva.

Ja kun semmoinen voitto on saavutettu, tuntee Runeberg olevansa
runoilijaksi luotu. Hänellä on, sanotaan runossa Mua onnellista!
"sydämeen osuva kieli, jos villi verhoton mua kuulkohon" ja tämä
kieli on raikas rauha hänen seesteisellä otsallaan ja rakkaus hänen
vapaan silmänsä katseessa. Sentähden on koko maailma hänelle avoinna,
"kaunis tuhatmuoto ihanne" karkeloi hänen tiellään ja

    aurinko kuolettuuden tyynnä kultaan
    mun intoni luo maalin ihanan,
    eik' epäilykset kehnot murra multa
    poveni uhmaa nuoren, uljahan.

Lienee nyt selvä minkä tähden Runeberg jäi vieraaksi Hegelille yhtä
hyvin kuin ruotsalaiselle runoudelle. Kaikilla mainituilla kolmella
suunnalla oli se vika että eristettiin yksi sielunkyky, tunne, tahto
tahi järki, ja kohotettiin se hallitsevaksi, sensijaan että Runeberg
pyrki kaikkien sopusointuun. Mutta täten nuo suunnat näyttivät hänen
silmissään yksipuolisilta, vieläpä itsekkäisyyttä ja itserakkautta
edistäviltäkin. Niiden tarkotuksena oli luoda maailma joka tyydytti
vain muutamia valituita sieluja, ja niiden edustajat luulivat että
ihmiselle oli mahdollista luoda "ainoa todellinen", sensijaan että
hänen Runebergin mielestä tulee sitä etsiä, puhdistamalla omaa
sieluaan.

Mutta sopii kysyä: mistä sai Runeberg voimaa puolustaa
omintakeisuuttaan noita ajan valtaavia virtauksia vastaan? Eihän
tietysti Gerlachin kirja yksistään olisi siinä kohden mitään
aikaansaanut.

Tietysti ei. Mutta minkä vuoksi oli aikoinaan Gerlach määrätty
tutkintokirjaksi? Epäilemättä sentähden että se vastasi sitä
käsitystapaa, joka Turun yliopistossa vielä silloin katsottiin
oikeaksi. Ja itse asiassa oli tässä yliopistossa ollut siveysopin
opettaja joka olisi voinut hänkin pykälä pykälältä yhtyä Gerlachin
ohjelmaan. Tämä opettaja oli Franzén. Jopa huomataan saman
käsitystavan juuret aina Porthanin opeissa.

Mainitulla ohjelmalla oli siis Suomessa vankka kansallinen pohja.
Sillä toiselta puolen sen sisällys liittyi kansamme korkeimpaan
henkiseen elämään, kristilliseen katsantotapaan, toiselta puolen taas
olivat sen muodostamiseen vaikuttaneet ne yleiseuroppalaiset henkiset
virtaukset, joihin yliopistomme etevimmät miehet puolen vuosisadan
kuluessa olivat tutustuttaneet oppinutta säätyämme.

Ohjelma oli valistunutta kristillisyyttä -- siinä sen voima.

Ja merkillinen on edellisen ajan kehitys siinäkin kohden että
ohjelman kolmesta kannattajasta Porthan oli melkein yksinomaan
ajattelija, vaikka kirjotti runojakin; Franzén oli yhtä paljon
runoilija kuin ajattelija; Runeberg taas melkein yksistään runoilija,
mutta sen ohessa ajattelijakin.

Syvällä tammen juuret.



13.


Yleisaatteellisella alalla Runeberg täten Turun ja Paraisten aikanaan
kehittyi Suomen kansan runoilijaksi. Mutta toistaiseksi varsinainen
isänmaa ei esiinny hänen runoissaan muussa muodossa kuin luonnon
kuvailemisessa. Mikä oli syynä siihen?

Vastaukseen on jo ylempänä viitattu. Ensiksi hän ennen kaikkea
tarvitsi kehittää personallista tunne-elämäänsä sopusointuun, toiseksi
eivät yleiset olot alussa herättäneet virkeämpää kansallista
harrastusta.

Mutta koittihan jo siinäkin kohden uusi aika. Ero Ruotsista, jonka
pysyväisyyttä ei alussa pidetty varmana, osottautui Napoleonin
kukistumisen jälkeen lopulliseksi, ja nyt ruvettiin kysymään mitä
uusi asema vaati.

Ensimäinen julkinen vastaus tähän kysymykseen on kirjotus siinä
kirjassa, joka sekin oli uudestaan heräävän isänmaallisen
harrastuksen esikoinen: kalenteri Aura, joka kahdessa vihossa
ilmestyi Turussa 1817 ja 1818.

Auraa toimittivat muutamat nuorenpuoliset yliopistomiehet, ja varmana
sopii pitää että kaikki toimittajat olivat hyväksyneet senkin
kirjotuksen jota tarkotamme ja jonka otsakkeena oli "Muutamista
Suomen kirjallisuutta ja kultuuria kohtaavista esteistä". Se on
siis senaikaisten elinvoimaisien yliopistollisten ainesten ohjelma,
ja koko sisällys onkin semmoinen että historia on osottanut tekijän
selvänäköisyyttä. Eikä seuraavaan kymmeneen vuoteen olot sanottavasti
muuttuneet, niin että kirjotus varmaan edustaa Runebergin
ylioppilasajankin yleistä mielipidettä.

Kirjotuksen tekijä oli silloinen kirjastonhoitajan sijainen,
myöhemmin filosofian professori Johan Jakob Tengström. Hänen isänsä
oli tuo Vaasan kirkkoherra, jonka luona Runeberg kouluaikanaan joka
sunnuntai söi päivällistä, ja hyvin luultavaa siis on että Runeberg
jo silloin tutustui tähän kirjotukseen; mutta jollei, niin ainakin
tämä varmaan tapahtui hänen ylioppilasaikanaan: toimihan Tengström
vuodesta 1823 alkaen pohjalaisen osakunnan kuraattorina. Ja kun
sitäpaitsi Aura sisälsi runojakin, niin on aivan mahdotonta että se
olisi jäänyt Runebergille tuntemattomaksi.

Katsokaamme siis mitä Tengströmillä on sanottavaa.

Kuvaavasti kyllä alkaa tekijä puolustamalla sitä että kansalaiset
lausuisivat mielipiteensä yleisistä asioista, vaikka semmoista oli
siihen asti vain harvoin tapahtunut Suomessa. Mutta yhtä kuvaavaa
on että keskusteltavien kysymysten piiristä kohta suljetaan pois
ne jotka koskevat valtion ulkonaisia suhteita. Niitä ei suuri
yleisö osaa oikein arvostella, ja syystä on siis "valtiollista
kannunvalamista" katsottu "kunnottomien ja tietämättömien"
tehtäväksi. Sitävastoin "valistunut, järkevä ja oikeamielinen
kansalainen, kehittynyt ja sivistynyt ihminen" kyllä sisäisen
kultuurielämän alalta löytää tärkeitä yhteiskuntaa tahi koko
ihmiskuntaa koskevia kysymyksiä miettiäkseen ja varteen ottaakseen.
Sentähden tekijä nyt esittää mietteitään, arvellen että pienestä
kipinästä usein voi syttyä isokin tuli.

Tämän johdannon jälkeen tekijä kohta ryhtyy asiaan.

Asumme kauniissa maassa, joka on täynnä virtoja ja järviä, vuoria,
harjuja ja metsiä. Se on siksi ihana, etteivät sen asukkaat voi
olla sitä sydämestään ja ihastuksella rakastamatta. Tämmöisessäpä
maassa mielipiteiden rehellisyys ja itsenäisyys, mielen vakavuus
ja luotettavuus syntyvät ja viihtyvät. Sveitsin, Norjan ja Suomen
tuntureilla, niiden notkoissa ja laaksoissa ovat nämä avut, jos
missään, kuin kotonaan, siellä ne aina (älköön tämä toivo koskaan
pettäkö!) tulevat olemaan turvatut, jos ne karkotettaisiinkin
Europan muista osista. Semmoisessa ympäristössä eivät kotiseudun
rakkaus ja isänmaantunne, tuo ylevinten hyveiden kantaäiti, koskaan
kuole. Sillä kansakunnan samoinkuin jokaisen elimellisen tuotteen
luonnetta määräämässä on toiselta puolen sitä ympäröivä ulkonainen
luonto, toiselta puolen alkuperäiset, synnynnäiset, niin sanoaksemme
idussa tahi juuressa piilevät taipumukset, ja ihminen, samoinkuin
kasvi, saapi eri ilmanalojen ja eri asemien vaikutuksesta omituisen
luonteensa. Semmoisessa maassa, semmoisten kansallisten avujen
helmassa, rehottaa ja kukoistaa (edellyttäen muutkin olosuhteet
edullisiksi) todellinen kultuuri. Semmoinen ympäröivä luonto pidentää
sitä villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä
tilaa, joka, samoinkuin nuoruudenaika yksityiselle ihmiselle,
on ylen tärkeä kansakunnan kehitykselle. Melkein samallaisessa
ympäristössä kreikkalaiset -- samalla verrattomasti lauhkeamman ja
iloisemman ilmanalan ja maan rikkaamman hedelmällisyyden suosimina --
kohosivat kauneuden ja puhtaan inhimillisyyden harrastuksensa kautta
sivistykseen, joka on ollut ja aina on oleva ihailun ja tulevien
vuosisatojen huomion esineenä.

Sitävastoin on kylmä ilma vaikuttanut että ensimäisten ruumiillisten
tarpeiden tyydyttäminen on meikäläisiltä vaatinut raskasta ja
uutteraa työtä, eikä näin ollen korkeamman kultuurin siemen ole
voinut niin helposti itää ja luoda niin komeata kasvua kuin etelässä.
Tosin voimme empimättä väittää kultuurin olevan meillä yhtä raittiin
ja eloisan kuin monessa viljavammassa ja lauhkeammassa maassa,
mutta paljon on kuitenkin tekemättä, ja pahimmat esteet ovat
kokonaisuudessaan voittamattomia, jos kohta niitä saattanee jossakin
määrin vähentää.

Ensiksi me, vaikka olemme kieleltämme ja luonteeltamme erityinen
kansallisuus, emme kuitenkaan ole muodostaneet, emmekä koskaan
voi muodostaa omaa itsenäistä valtiota. Siitä johtuu että meiltä
puuttuu se sisäisen tilamme itsetieto, jota on pidettävä kaiken
valtiotiedon ja kaiken filosofian, kokonaisen kansan yhtä
hyvin kuin yksityisen ihmisen, korkeimpana ratkaisua vaativana
kysymyksenä. Sillä samoinkuin yksityinen ainoastaan sikäli kuin
hän saa tilaisuuden kehittää monipuolisesti taipumuksiaan, pääsee
sopusointuun itsensä kanssa ja oppii ymmärtämään maailmaa, samoin
voi kansa ainoastaan mikäli se kansallisessa runoudessa ja esi-isien
urotöissä saattaa kuvastaa itseänsä, taikka mikäli sillä on luontoon
likeisesti liittynyt muinaisuus ja historia, saavuttaa selvän
havainnon elämästään ja toiminnastaan. Niinkuin nero ja filosofi
vasta kohottuaan ihmiskunnan korkeimmille sijoille voivat saada
yleiskatsauksen ja oikean käsityksen maallisista oloista, niin
kansakin vain suurimman kunniansa ja historiansa loistavimman
ajanjakson jalustalta katsoen voipi tuntea itsensä, tehtävänsä ja
olosuhteensa. Mutta tuo korkein näkökanta, ja vaikutus maailman
kohtaloon ja aikakausien vaihdoksiin, eivät voi tulla jokaisen
kansallisuuden, yhtä vähän kuin jokaisen henkilönkään osaksi. Toinen
niinkuin toinenkin voipi sentään ahtaammissakin vaikutuspiireissä
kehittää luonnettaan, jos sillä sitä on; ja ennen kaikkea juuri
ihmisen määrätty luonne herättää mielenkiintoamme.

Yhdistymisemme vieraisiin kansakuntiin on lisäksi vaikuttanut että
meillä käytetään ja täytyy käyttää eri kieliä, ja että meiltä puuttuu
oma itsenäinen kirjallisuus. -- Kun ruotsalaiset kolmannellatoista
vuosisadalla vallottivat tämän maan, perustivat he sinne tänne
rannikolle siirtokuntia, jotka sitä helpommin säilyttivät emämaansa
kielen, luonteen ja tavat, kun ne kaupan ja merenkulun kautta olivat
yhä edelleen likeisessä yhteydessä sen kanssa. Näistä siirtolaisista
taikka heidän kansalaisistaan, jotka sivistyksen ja tiedon puolesta
olivat maan alkuperäisiä asukkaita paljon etevämmät, täytyi valita
ne sotapäälliköt, virkamiehet ja voudit, jotka Ruotsin kruunu tänne
asetti. Siten ruotsinkieli tuli vallitsevaksi kaikissa julkisissa
asiakirjoissa sekä vähitellen syntyneessä sivistyneessä säädyssä;
senohessa suomenkieli ja kansallinen individisyys (omintakeisuus)
kuitenkin säilyivät itse kansassa. Sivistyneet ja sivistymättömät
säädyt vieraantuivat sen vuoksi toisistaan; edellisiltä puuttui se
voima ja ryhti, joka tavataan niin sanoaksemme yhdestä kappaleesta
valetussa kansassa, jälkimäisissäkin oli erilaisia aineksia, niiden
sivistyttäminen hidastui ja kävi vaikeaksi. Tämä rikkoutunut väli
vaikutti myöskin että maan kieli laiminlyötiin ja sen runous
jätettiin oman onnensa nojaan kuihtumaan ja lopuksi häviämään, vaikka
se, ollen kansallisena eli kansakunnan katsantotavan havainnollisena
ilmauksena, olisi ansainnut maan hallitsijain huomiota. Täten
kyllä vähitellen kansan järkiperäinen valistus karttui, mutta sen
mielikuvituksen vaikutus supistui. Kieli on kumminkin säilyttänyt
kuvaannollisen ja havainnollisen rikkautensa ja voimakkuutensa,
mutta ainoastaan alempien kansanluokkien käyttämänä siltä aina tulee
puuttumaan sellaisten käsitteiden ilmaisukeinot, jotka syntyvät
ymmärryksen harjottamisesta ja kehittämisestä.

Kumminkin on kansan uskonnolliselle, siveelliselle ja
yhteiskunnalliselle, sanalla sanoen koko sen korkeammalle
sivistykselle yhtä tärkeätä että sen mielikuvitus säilytetään
virkeänä, kuin että sen käsitteet laajentuvat. Sentähden olisi
suotavaa että sivistyneet luokat rupeisivat harrastamaan
kansanrunouden kokoilemista, jottei se pian muutu vain
muinaistarinaksi että kansallista suomalaista runoutta kerran
on ollut olemassa. Senohessa olisi suomenkielen viljelemistä
harrastettava, täydellisempi sanakirja ja kielioppi hankittava;
ja aivan luonnollista on että ne virkamiehet, joilla on tekemistä
suomalaisten kanssa, osaisivat heidän kieltään.

Kirjotuksen lopussa sanotaan taas:

Että suomalaista kansallisuutta, joka, päättäen ulkomaalaisten
luonteemme omituisuuksia koskevista arvosteluista, ainakin osaksi
on sivistyneissäkin säädyissä säilynyt, ylläpidetään ja jalostetaan
kotimaisen kirjallisuuden avulla, se on kohtuullinen vaatimus.
Tämä tapahtuu parhaiten tutkimalla maamme historiaa ja maantietoa,
unhottumattoman Porthanin jäljissä. Kuitenkin muistettakoon, että
se rakkaus ja mieltymys kansallisiin ominaisuuksiimme ja etenkin
historiaamme, jonka Porthan osasi herättää eloon ja jonka ahtaiden
olojemme vuoksi ja arvokkaampien esineiden puutteesta usein
täytyy kiintyä pikkuseikkoihin, pian saattaa käydä yksipuoliseksi
ja takertua vähäpätöisyyksiin -- onhan arvatenkin tästä saatu
aihetta ruotsalaisten puolelta kuultuun lauselmaan, että meillä
olisi ollut jonkunlainen _fennomania_ vaikuttamassa muutaman aikaa
yliopistollisiin opintoihinkin.

Suomalaista jumalaistarustoakin voitaisiin ajatella käytetyksi
runoudessa suomalaisen kansallisuuden vireillä pitämiseksi
sivistyneissä säädyissä, mutta mikäli sitä on tunnettu, näyttää siitä
puuttuvan tarkkoja kansallisia piirteitä; onhan suomalaisten "Jumala"
aivan sama kuin kristittyjen.

Näistä otteista nykyajan lukija jo huomaa, että Tengströmillä oli
selvillä koko se kansallinen ohjelma, jonka toteuttamiseksi seuraava
aika sitten on työskennellyt, mutta että tämä ohjelma herätti hänessä
jotensakin vähäisiä toiveita.

Sitä vähemmin on meillä siis syytä kummeksia ettei Runebergkaan
antautunut toteuttamaan ohjelman supisuomalaisia pykäliä. Ruotsia
puhuva kun oli, ei hänellä ollut tilaisuutta tehdä työtä suomenkielen
ja kansanrunouden hyväksi; historia vähäpätöisyyksineen ei häntä
houkutellut, varsinkin kun hänestä ei ollut tiedemieheksi. Mutta
täyden myötätuntoisuutensa hän siltä saattoi näille harrastuksille
antaa -- niinkuin itse asiassa tekikin -- sillä olivathan ne
periaatteellisessa yhteydessä muiden ohjelman osien kanssa, jotka
hänelle paremmin soveltuivat.

Saarijärvellä hän oli tutustunut Suomen luontoon ja sen yhteydessä
suomalaiseen kansanluonteeseen. Ja kun hän kirjotuksessaan
Saarijärven oloista sanoo ihmistä ympäristöjensä kuvastimeksi ja
sisämaan luontoa tarkasti yksilöistyneeksi, niin voimme siitä
päättää että hän jo aikaisemmin oli saanut selville kansallisen
individisyydenkin.

Tässä kohden Runeberg on selvästi kansallinen, mutta tavalla joka on
yhteydessä suuren ajanvirtauksen kanssa. Muissakin maissa oli --
vastakohtana edellisen vuosisadan yleismaailmallisuudelle -- herännyt
kansallisuusaate, ja Suomessa on sen ensimäinen itu etsittävä
Porthanin ja Franzénin ajoista. Yleinen oli sekin käsitys että
kansanluonne riippuu ympäröivästä luonnosta: Ruotsissa esitti tätä
aatetta hyvin nerokkaasti Geijer, ja Tegnérin runoissa se samaten
esiintyy.

Mutta mitenkä saada tämä kansallinen individisyys ilmaistuksi?
Ruotsissa tämä luonnollisesti tapahtui ensiksi valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa harrastuksissa, toiseksi ylistämällä suurten
esi-isien muistoa, kolmanneksi elvyttämällä muinaisskandinavialaisten
sankarirunojen henkeä. Mutta kaikki nämä kolme tietä olivat
meillä siihen aikaan suljetut, niin sanoo Tengström nimenomaan ja
luultavasti juuri verrattuaan mielessään Suomen oloja ruotsalaisiin.

Mitä meiltä silloin puuttui, sen olemme myöhemmin saaneet: 1835
Kalevalan, 1848 Vänrikki Stoolin tarinat, 1863 valtiopäivät. Mutta
mitä oli silloin mahdollista tehdä?

Siihen kysymykseen Tengström antaa toisenkin vastauksen, joka sekin
sopi juuri Runebergille.

Puhuttuaan koko kansan sivistyksestä Tengström kääntyy tarkastamaan
niitä esteitä, jotka kohtaavat korkeamman kultuurin leviämistä
erittäinkin niin sanottuihin sivistyneihin säätyihin.

Silloin hän ensiksi huomauttaa että näissä säädyissä vallitsee
pintapuolisuus ja haluttomuus vakavaan työhön. Näiden puutteiden
juurena taas on edellisen vuosisadan ranskalainen sivistys, jonka
leviämistä Ruotsiin ja Suomeen Kustaa III suuressa määrin edisti.
Tosin tämä sivistys oli poistanut monta ennakkoluuloa, mutta samalla
vähentyi perusteellisuuden, innokkaisuuden ja luontevuuden harrastus,
usko pyhään ja yliaistilliseen rupesi horjumaan, löyhä itserakkauteen
ja itsekkäisyyteen perustuva siveysoppi levisi. Kirjallisuudessa
suosittiin keveyttä, sukkeluutta, loistoa, ja ihmiset luulivat ajan
saavuttaneen ehdottoman etevämmyyden entisiin aikoihin verraten. Tuon
uuden kultuurin tunnusmerkiksi sopii siis sanoa "itsekkäisyyttä,
taikka omanhyödyn harrastamista, ja itserakkautta, näiden käsitteiden
laajimmassa merkityksessä".

Kun siten ainoa päämäärä oli käytännöllinen hyöty, niin ihminen
vaipui maan tomuun ja päätyi elämään vain katoavaisia ja eläimellisiä
tarkotuksia varten; isänmaanrakkaus, uskonto ja hyve jäivät
merkityksettömiksi sanoiksi. Ja kumminkin aikakausi epäjumaloi
itseänsä, halveksi muilta kansoilta ja ajoilta oppimista, ja siitä
seurasi että ylenkatsottiin ikuisia aatteitakin, joista ihmisen
jalostuminen kuitenkin on lähtenyt ja aina lähtee.

Tästä katsantotavasta johtuu nautinnonhimo, joka on erittäin
turmiollinen pohjolassa, sillä täällä jos missään tarvitaan, ihmisen
sekä ruumiillista että siveellistä olemassaoloa varten, uutteruutta
ja kärsivällisyyttä, uhrautuvaisuutta, neuvokkuutta ja kestävyyttä.
Kirjalliseen sivistykseenkin katsoen on mainittu katsantotapa ollut
Suomelle enemmän haitaksi kuin isommille maille. Uskoen ruotsalaisten
kirjailijoiden etevämmyyteen oli yleisö laiminlyönyt tutustua
vieraaseen, vanhojen ja uusien kansojen kirjallisuuteen. Mutta siten
saavutettu sivistys ja valistus on nyt jo vanhentunut ja kulunut,
eikä kukaan, jolla on sielu ja sydän, niiden sanojen korkeammassa
merkityksessä, siihen enää voi tyytyä, koska se itsessään on
pintapuolinen ja väärä.

Ruotsissakin on korkeampien säätyjen sivistyksessä ja koko
kotimaisessa kirjallisuudessa alkanut uusi mullistus, joka tosin
näyttää sekavalta ja meluiselta tahi malttamattomalta, mutta joka
varmaan on lopullisesti herättävä uutta henkeä. Mutta siitä tulee
luultavasti koitumaan meille hyvin vähän hyötyä, koska tuo uusi
luoma osaksi perustuu Ruotsin kansan individisyyteen, joka on meille
vieras, osaksi taas ulkomaalaiseen, meillä tuntemattomaan filosofiaan
ja taiteeseen, jota paitsi se aikaa myöten, kun yhteys Ruotsin kanssa
vähenee, on yhä enemmän katoava näköpiiristämme.

Kaikkiin Tengströmin ohjelman nyt kerrottuihin kohtiin saattoi
Runeberg täydestä sydämestä yhtyä. Jo lapsuudestaan saakka hän
oli vastustanut itsekkäisyyttä ja itserakkautta kaikissa sen
eri muodoissa. Ikuisia aatteita, joita edellinen aikakausi oli
halveksinut, tahtoi hän palvella ja puolustaa. Ja lopuksi on osotettu
minkä tähden häntäkään ei tyydyttänyt Ruotsissa ilmennyt uuden
katsantotavan muoto.

Mutta millä keinoilla oli uudistus Suomessa aikaansaatava?

Yksi kohta on jo mainittu. Yksistään järkiperäinen sivistys ei ole
kansalle kylliksi, kansan mielikuvituksen vireillä pitäminen ja
kehittäminen on yhtä tärkeä. Mutta Runeberg oli runoilija, siis tämä
tehtävä oli hänelle kuin luotu, ja me tiedämme jo mikä merkitys
mielikuvituksella oli hänen koko maailmankatsomuksessaan.

Mutta Tengström suosittaa vielä yhtä keinoa uuden sivistyksen
edistämiseksi, ja se on kasvatus. Että täysi-ikäinen sukupolvi
luopuisi niistä taipumuksista ja mielipiteistä, jotka ovat sille
vereen juurtuneet, ja omistaisi uusia, se ei ole toivottavissa.
Mutta jos se ymmärtää kultuurinsa puutteet, jos sillä on rohkeutta
tunnustaa ne ja voimaa koettaa korjata niitä jälkeläisissään, niin
se voi kasvattaa uuden jalostuneen sukupolven. -- Ja Runebergin
elämäntyö oli juuri kasvattajan.

Mutta kannattaa seurata Tengströmiä vielä kappaleen matkaa.

Kasvatuksen tarkotuksena, sanoo hän, ei ole vain käytännöllisen
hyödyn saavuttaminen, eikä ulkonainen hienostuminen, eikä
järkiperäisten muistitietojen kokoileminenkaan. Mutta yhtä
vähän sopii sanoa että tiedot, niinkuin Rousseau väitti, ovat
yhteiskunnalle haitaksi. Tosin aikakausista, jolloin katsotaan
pimeyden ja raakuuden vallinneen, voi löytää ylevimpienkin hyveiden
esimerkkejä; mutta se tietää vain että silloin itse asiassa on ollut
sivistys korkeampi kuin mitä jälkimaailma on tahtonut tunnustaa. Jos
kohta ne siis muutamissa kohden näyttävät meitä paremmilta, niin
ihmiskunta ei voi pysähtyä niiden kannalle; se pyrkii aina eteenpäin.

Ja tätä kehitystä tarkottaa se kasvatus, jonka yhteiskunta antaa.
Yhteiskunnan tehtävä ei siis ole vain yksityisen kansalaisen
suojeleminen ja hyöty. Siitä ei koskaan voi johtua todellinen
isänmaanrakkaus.

Jollei kansalaista yhteiskuntaan liittäisi synnynnäinen rakkaus
maahan, jossa hän on syntynyt ja kasvanut, kansaan, jonka
elämän- ja toiminnantapa on hänelle luontaiseksi tullut, ja
yhteiskuntalaitokseen, joka on suojellut ja kasvattanut häntä, jollei
hän tuntisi kiitollisuutta niitä kohtaan siitä jalostumisesta, josta
hän on ihmisenä päässyt osalliseksi, ja jollei hän siis semmoisesta
korkeammasta syystä katsoisi tätä ympäristöä itselleen kalliiksi,
niin hän jäisi kylmäkiskoiseksi isänmaata kohtaan ja ajattelisi
ainoastaan omaa yksityistä viihtymistään ja turvallisuuttaan. Jos
isänmaanrakkauden synnyttäjänä olisi vain eläimissäkin huomattava
vietti säilyttää ja puolustaa ruumiillista elämää, torjua ulkonaista
väkivaltaa ja sortoa, ja jollei sen lähteenä olisi tunne siitä että
oma yhteiskunnallinen järjestys ja kansallinen individisyys ovat
ehtoja sielumme välttämättömien vaatimusten täyttämiselle, niin ei
isänmaantunne varmaankaan voisi innostuttaa kansalaisia yhteisen
hyvän puolesta uhraamaan omaisuuttaan ja henkeään, eikä se ilmenisi
niin ihmeteltävissä urotöissä kuin ne, jotka nykyaika asettaa
katseltaviksi ja noudatettaviksi.

Mutta juuri semmoisena kuin Tengström vaatii ilmaantuu
isänmaanrakkaus myöhemmin Runebergin teoksissa.

Jos siis yhteinen päämäärä on kultuurin ja ihmiskunnan yhä enenevä
jalostuminen, niin kirjallisuus ja tiede itsessään myöskin ovat
valtiolle tärkeitä. Ja kun niiden harrastaminen on korkeampien
säätyjen asia, niin näiden säätyjen tulee olla muiden esimerkkinä
näyttämällä mitä tosi sivistys vaikuttaa ja hankkimalla siten, eikä
arvonimillä ja sukuperällään, itsellensä muilta säädyiltä sitä
kunnioitusta, jonka yhteiskunnan onnikin tekee tarpeelliseksi.

Mutta miten saavutetaan tosi sivistys?

Se syntyy ainoastaan todellisesta, raittiista ja elävästä maailman
ja ihmisten havaitsemisesta. Se on siis yhtä vähän kuivettunutta,
hengetöntä oppineisuutta kuin pintapuolista "maailmantuntemista",
joka kyllä saattaa tehdä ihmisen älykkäämmäksi ja viekkaammaksi,
mutta ei koskaan jalommaksi ja viisaammaksi. Tosi sivistys on
vapaata, sopusointuista, filosofista. Kauniin ja jaloin luonnon
tuote on ihminen, ja sen tunteminen on sivistyksen tärkein tehtävä.
Mutta emme missään huomaa ihmistä niin monipuolisesti kehittyneenä
taiteen ja tieteen yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisen toiminnan
kautta, eivätkä kansallisuus ja ihmisyys ole missään niin likeisesti
yhtyneet, kuin vanhassa maailmassa, kreikkalaisten ja roomalaisten
keskuudessa. Etevimmät kirjailijat eivät siihen aikaan kuuluneet
eri säätyyn, eivätkä oppineitten ammattikuntaan, jossa koneelliset
sielunharjotukset useinkin takerruttavat ihmisen abstraktisten ja
teoreettisten käsitteiden määrättyihin kaavoihin, vaan he olivat
vapaasti kehittyneitä ihmisiä, jotka sisällisestä kutsumuksesta
jakoivat aikalaisilleen mitä he julkiselle toiminnalle omistetussa
elämässään olivat sodan ja rauhan aikana kokeneet, taikka mitä he
joutilaina ulkonaisista tehtävistä ja niistä häiriytymättä olivat
luoneet sielun ja mielikuvituksen vapaan toiminnan avulla.

Eikö tämä tosi sivistyksen ja etevän kirjailijatoimen kuva taas
samalla ole Runebergin sivistyksen ja kirjailijatoimen kuva?

Mutta vanhan maailman tunteminen on vihdoin, jatkaa Tengström,
hyödyllinen siitäkin syystä että se kelpaa mittakaavaksi, jonka
mukaan sopii arvostella niitä usein pintapuolisia mietteitä, jotka
nykyaikana syntyvät. Siten voidaan parhaiten toteuttaa ajan tehtävä,
joka on klassillisen muodon yhdistäminen uuden ajan rikkaampaan
sisälliseen olentoon; voidaan, riippumatta muotifilosofiasta,
itsenäisesti erottaa ikuinen totuus ja kauneus väärästä, tyhjästä,
loistavasta ulkokuoresta ja sillä tavoin sulattaa kaikki se mitä
tunnemme ja tiedämme _yhdeksi_ kaikkine osineen sopusointuiseksi
_kokonaisuudeksi_.

Ja juuri tätä samaa päämäärää kohti Runeberg pyrki.

En voi lopuksi olla mainitsematta kuinka Tengström puolustaa
julkisia kouluja. On ikäänkuin hän siinä kuvailisi Runebergia Vaasan
koululaisena.

Julkisissa oppilaitoksissa kehittyy nuorukainen helpoimmin ja
voimakkaimmin kunnioittamaan vertaistensa oikeuksia, olemaan
inhimilliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuliainen,
ottamaan tarkasti huomioonsa velvollisuudet ja yhteiskunnan
olemassaololle tarpeelliset, vaikka välistä satunnaiset ulkonaiset
muodot. Yhteiskuntahenki kehittyy hänessä, ja hän oppii pitämään
arvossa ansioita, taitavuutta ja kykyä. Samoin hän seurustellessaan
joka päivä luonteeltaan, tavoiltaan ja kasvatukseltaan erilaisten
toverien kanssa helpoimmin saavuttaa sen elämänkokemuksen, ja tottuu
siihen itsetoimintaan, neuvokkuuteen ja kärsivällisyyteen, jotka
elämän moninaisissa vaiheissa ovat välttämättömiä.

Vieläpä Tengström moittii liian kuivia oppikirjoja esim.
luonnontieteellisiä, sillä nämä eivät voi palauttaa eivätkä
herättää sitä ihmiselämän raitista havaitsemista tahi sitä likeistä
tuttavuutta ulkonaisen ympäristön kanssa, minkä itsekseen jätetty
luonnonihminen omistaa. Ja kun hän sen johdosta suosittelee
voimistelua kouluihin, niin joudumme ajattelemaan että Runebergin
urheiluelämä vaikutti aivan samaan suuntaan.

Mitä kaikki nämä yhtäläisyydet merkitsevät?

Tietysti ei sitä että Runeberg olisi järjestänyt elämäntoimintansa
Tengströmin vaatimusten mukaan. Mutta ne merkitsevät että hänen
personalliset tarpeensa ja pyrintönsä olivat sopusoinnussa ylevän
isänmaallisen sivistysohjelman kanssa ja että hän siis tässäkin
kohden, kehittyen luonteensa mukaisesti, samalla yhä täydellisemmin
edusti ja toteutti kansansakin ylevimpiä tarpeita ja pyrintöjä.

Samaan tulokseen olemme ennenkin ehtineet, tarkastaessamme Runebergia
ympäröivää elämää ja aikakauden yleisinhimillisiä pyrintöjä. Voimme
siis nyt sanoa että Runeberg koko sivistykseltään ja kehitykseltään
oli kansallinen: hän oli itsellensä omistanut sen omintakeisen
sivistysmuodon, joka oli Suomessa kehittynyt aina Porthanin ja
Franzénin ajoista lukien, ja joka nyt esiintyi muuttuneiden olojen
vaatimassa uudessa muodostuksessa.

Tämän kansallisen sivistysmuodon edellytykset olivat seuraavat.

Koska Suomi ei ole riippumaton valtio, niin sen asukkaat eivät pyri
millään muotoa vaikuttamaan muiden kansojen kohtaloon.

Sitävastoin, koska yliopisto on sivistystyön keskustana, pyritään
henkisessä kehityksessä pysymään muiden kansojen tasalla, omistamaan
parasta mitä ihmiskunta on henkisellä alalla luonut ja löytänyt.

Mutta kun maa on köyhä ja sen asukkaat ovat suuressa keskinäisen
avun tarpeessa, niin henkinen sivistys ei irtaudu tarmokkaasta
käytännöllisestä työstä.

Kaikista näistä edellytyksistä seuraa että pääpykälänä kansallisen
sivistystyön ohjelmassa on itsekkäisyyden voittaminen ja kansalaisten
keskinäinen hyväntahtoisuus. Muita kansoja kohtaan ei aseteta
mitään vaatimuksia; ikuisten aatteiden maailma on kaikille avoinna,
luokkaetuja ei harrasteta, puolueita ei ole.

Mutta mitä enemmän itsekkäisyys voitetaan, mitä enemmän liitytään
toisiin uhrautuvassa rakkaudessa, sitä enemmän henkinen ja
siveellinen elämä esiintyy ainoana korkeammassa merkityksessä
todellisena.

Tälle henkiselle elämälle on kuitenkin hankittava kansallinen pohja
siten että kansallinen individisyys säilytetään ja kehitetään. Mutta
tämä individisyys ei sekään voi olla muuta kuin henkistä laatua.
Ja kun sen määrääjänä on ympäröivä luonto ja kun se ilmenee kansan
mielikuvituksen luomissa tuotteissa, niin tosikansallinen on se joka,
samalla kun hän voittaa itsekkäisyytensä, kuuntelee ja ymmärtää
ikuisten aatteiden, ikuisen rakkauden, luonnon ja runon kieltä.

Että Runeberg jo oli kehittynyt tätä kansallista ohjelmaa edustamaan
ja toteuttamaan, sitä todistavat muutamat hänen tämänaikaiset
runonsakin.

Ensiksi Matka Turusta. Luonnon ylistäminen on runon pääsävynä,
mutta luonnon helmasta ikäänkuin kehittyvät esiin rakkaus, laulu --
luonnonlapsen ja Choræusen -- ja uhrautuva kuolema isänmaan puolesta.

Ikuisten aatteiden alalle runoilija taas siirtyy runossa Jalouden
voitto.

Hänen "pyhä laulunsa" soi "kansoille maan", mutta "veljillekin" --
niinkuin jo runossa Kaitselmus. Hän näkee vääryyden, väkivallan ja
sorron hirmutöitä, mutta niiden johdosta "_luonnon_ templi huokaa
saastutustaan". Sentähden "jalo", tuo jumallapsi, suoriutuessaan
sotaan noita hirmuvaltiaita vastaan, juo vapautta ja valoa, mutta
vannoo viettävänsä "valon voittoa vapautuneen _luonnon_ kanssa".
Luonto on siis kaiken vapaudenkin lähde ja kaiken vääryyden
vastakohta.

Ja kun taistelu on alkanut, kun jumallapsi on lyönyt kilpeensä ja
tähdännyt nuolensa tirannia vastaan, niin "jalo" yhtäkkiä -- "kaartuu
rauhan taivahaksi", ja vapaana "siunaava maa syliss' asuvi sen".

Minkätähden runoilija ei pysykään ensin omaksumassaan kuvassa?
Nähtävästi siitä syystä että "jalo" on hänestä kuitenkin kaikitenkin
puhtaasti henkinen voima, joka ei taistele ihmisen tavoin, vaan
joka syleilee koko maailmaa. Mutta mitä muuta siis "jalo" on kuin
se kirkastunut rakkaus, joka Mustasukkaisuuden öiden lopussa avaa
sylinsä koko maailmalle?

Semmoisen henkisen voiman voitot ovat siis oikeastaan sisäisiä;
ne saavutetaan ihmisten sydämissä. Ja niitä voittoja ylistää runo
Laulaja.

Tässäkin on luonto lähtökohtana; laulaja on luonnon kasvatti, luonto
on tutustuttanut häntä ihmisten tunteisiin. Ja koko maailmalle hänkin
laulaa. Mutta vaikutus on sisällinen, henkinen: hänen laulaessaan
orjat unhottavat kahleensa, kuninkaitten otsat seestyvät. Ja
kuollessaan laulaja antaa henkensä "hengen isänmaalle".

Niin esiintyy kaikkialla tuo Runebergille ominainen yleisinhimillinen
aatteellisuus ja sen yhteydessä luonnon ylistäminen. Tarkotukseltaan
on kuitenkin hänen runoutensa jo kansallinen, ja pian hän Joutsen
laulussaan nimenomaan ylistää _Pohjolaa_ luonnonihanuuden, rakkauden,
uskollisuuden ja runon kotimaaksi. Ja sitä ennen hän jo oli siirtynyt
luonnosta kansaan runoillen Saarijärven Paavosta.

Mutta kun tämä tapahtui, oli jo alkanut uusi ajanjakso Runebergin
elämässä, josta ensin on kerrottava.



14.


Lopulla syyskuuta vuonna 1828 suoriutuivat Paraisiin
kokoontuneen akatemillisen siirtokunnan jäsenet matkalle uuteen
yliopistokaupunkiin, Helsinkiin, missä yliopisto taas oli avattava
1 päivänä lokakuuta. Matkustavien joukossa oli myöskin kamreerin rouva
Tengström, joka ritarikseen matkalla oli saanut maisteri Runebergin.
Molemmat ajoivat samoissa kääseissä, Fredrika mamsseli ja vanha
palvelijatar Lisette toisissa, joissa kyytimies oli ajurina. Maisteri
ei kuitenkaan jättänyt jäljestä tulijoita silmällä pitämättä, ja niin
hän eräällä taipaleella huomasi että toiset kääsit välistä jäivät
paljon jäljelle, välistä taas hurjaa vauhtia lähenivät. Pian hän sai
selville että kyytimies siten juonitteli pelottaakseen vallassaan
olevia heikkoja naisia. Maisterin veri rupesi kuohumaan, mutta hän
odotti aikaansa. Vihdoin, kun vastamäessä molemmat ajopelit olivat
tulleet lähekkäin, hän hyppäsi maahan ja meni toisten luo, ja
suuttumuksesta "valkoisena kuin liinavaate", hän säihkyvin silmin
ja vapisevin ylähuulin tarttui kyytimiehen kaulukseen, aikoen
kourintuntuvasti kurittaa häntä. Mies kuitenkin jo tästä säikähtyi
ja lupasi vastedes ajaa kunnollisesti. Mutta Fredrika oppi täten
tuntemaan muuten sävyisää Runebergia uudelta, eikä hänelle suinkaan
epäedulliselta puolelta; näkyihän selvästi että suuttumuksen syynä
oli huolenpito heikommista ja kaiken väkivallan vihaaminen.

Helsinkiin tultuaan matkue hajosi. Tengströmeillä oli asunto
Kruunuhaassa, jossa perheen poika, ylioppilas, myöhemmin yhtyi
heihin; Runeberg taas oli silloisen kaupungin toisesta päästä,
Iso-Robertinkadun varrelta, vuokrannut, yhdessä Fredrik Cygnaeusen
kanssa, salin ja kaksi kamaria.

Sisustus tässä ylioppilaskortteerissa oli mahdollisimman
yksinkertainen. Saliin olisi sopimuksen mukaan Cygnaeusen pitänyt
hankkia huonekaluja, mutta ei siinä muuta ollutkaan kuin iso
pöytä keskellä lattiaa. Nurkkaan oli Cygnaeus sensijaan jättänyt
kapsäkkinsä ja siinä olevan vaatevarastonsa; seinää vasten
ladottuina olivat hänen kirjansa runollisessa epäjärjestyksessä.
Ei edes omaan kamariinsa Cygnaeus hankkinut huonekaluja, vaan se
oli aivan tyhjä, ja isäntä makasi yöt Runebergin sängyssä. Muutamia
viikkoja samana syksynä Snellmankin vieraili Runebergin luona ja
nukkui hänkin Runebergin kamarissa, johon vuode tehtiin tuoleille
tahi lattialle. Mutta jo ennen kello kahdeksaa aamulla piti hänen
ja Cygnaeusen poistua kamarista, sillä silloin tulivat Runebergin
yksityisoppilaat. Snellman sentähden hankki itsellensä tuolin, jonka
hän asetti Cygnaeusen kamariin, jotta saattaisi oleskella siellä
kunnes oppilaat kello kymmenen lähtivät. Sillä välin oli tuotu
ja salin pöydälle asetettu tuoppi tilattua maitoa, ja myöhemmin
tuli leivänkaupustelija, jolta ostettiin kaksi Ranskan leipää.
Siinä oli sitten suurus; muut ateriat syötiin kaupungilla jossakin
ruokapaikassa.

Joulunaikana Snellman lähti kotiopettajaksi Vihtiin, mutta Cygnaeus
jäi vielä muutamaksi kuukaudeksi, vaikka hän oli jo itselleen
vuokrannut toisen mukavan ja hyvin sisustetun asunnon. Hän
viihtyi hyvin Runebergin kanssa, vaikka tämä ei voinut tukahuttaa
synnynnäistä kujeilun haluaan. Niin hän esimerkiksi huomasi että
Cygnaeus iltasin, kun Runeberg jo oli pannut maata, ensin istui
salin pöydän ääressä ja sitten rupesi kävelemään edes takaisin,
koettaen pukea runolliseen muotoon niitä suuremmoisia aatteita, jotka
hänen aivoissaan kuohuivat. Saadaksensa nähdä tätä hauskaa peliä
Runeberg oli nukkuvinaan; mutta kerran kävi näytelmä hänelle liiankin
hauskaksi ja hän purskahti nauruun. Silmänräpäyksessä Cygnaeus
sammutti kynttilän -- ja ennen pitkää hän painautui veljellisesti
Runebergin viereen nukkumaan.

Toiselta puolen oli tovereilla lupa mielin määrin käyttää Cygnaeusen
kirjoja sekä vaatevarastoakin, joka oli paljon runsaampi ja hienompi
kuin heidän. Eikä oltukaan niin tarkkoja erottamaan mikä oli minun,
mikä sinun; ja kerrotaan sentähden että, kun Cygnaeus tuli kotiinsa
Pietariin, niin hänen äitinsä, piispan rouva, kauhistui nähdessään
mitä kummallisia muutoksia, vaatekappalten sekä kokoon että laatuun
nähden, oli Helsingissä tapahtunut.

Tätä ylioppilaselämää Runeberg jatkoi vuoden 1829 loppuun. Sillä
välin olivat hän ja Fredrika 19 päivänä joulukuuta 1828 vaihtaneet
sormuksia, vaikka kihlaus aluksi oli pidettävä salassa. Millä
tunteilla vanha Lisette otti tämän uutisen vastaan näkyy siitä että,
kun se hänelle kerrottiin ehdolla ettei hän sitä muille ilmottaisi,
hän vastasi: "minulla ei ole tapana puhua pahaa herrasväestäni".
-- Kun sitten vuoden 1830 alusta rouva Tengströmillä oli huone
käytettävänä -- johon oli käytävä keittiön kautta! -- niin Runeberg
muutti siihen ja lausui silloin toivovansa että ennenkuin vuosi
menisi umpeen hän voisi perustaa oman kodin.

Sitä varten oli kuitenkin varma tulolähde tarpeen, ja semmoisen
Runeberg saikin, kun hän 24 päivänä helmikuuta 1830 nimitettiin
yliopiston konsistorin amanuensiksi. Tässä toimessa hänen kuitenkin
tuli istua puhtaaksikirjottamassa neljä tuntia joka arkipäivä vuoden
umpeensa, eikä sentään saanut palkkaa sen enempää kuin, nykyisessä
rahassa laskettuna, 570 markkaa vuodessa. Hän hakikin sentähden jo
1832 virkavapautta, jota sittemmin nautti melkein yhtä mittaa, kunnes
hän 1834 pyysi ja sai eron koko virasta.

Mutta toisellakin tapaa Runeberg koetti saada jalansijaa
yliopistossa. Hän julkaisi ja puolusti 16 päivänä kesäkuuta 1830
latinankielisen väitöskirjan ja nimitettiin sen johdosta 25 päivänä
elokuuta "kaunopuheliaisuuden" (Rooman kirjallisuuden) dosentiksi.
Väitöskirjassaan hän oli vertaillut kahta Euripideen ja Senecan
murhenäytelmää, jotka molemmat kuvailivat Medeaa. -- Dosenttina
Runeberg tosin ei nauttinut muuta vakinaista palkkaa kuin "oikeuden
saada kutsun rehtorin kemuihin", mutta ylioppilaille antamastaan
yksityisopetuksesta hän saattoi vähän ansaita, ja dosentintoimi oli
ensimäinen askel akatemisella opettajauralla, jota hän aikoi edelleen
jatkaa.

Niin hän myöskin uskalsi toteuttaa äsken mainitun toivomuksensa
oman kodin perustamisesta. Häät olivat 23 päivänä tammikuuta 1831
ja vietettiin ilman minkäänlaista prameutta. Fredrika oli omalla
työllään ansainnut neljäsataa riksiä, ja ne hän nyt käytti yhteiseen
talouteen. Kaksi pientä huonetta vuokrattiin samasta talosta, mutta
Runeberg käytti yhä edelleen työhuoneekseen entistä keittiöntakaista
kamariaan. Uusi "huoneusto" oli ennen ollut puusepän työhuoneena
ja oli kauhean näköinen, lattia oli kulunut, liima-, lakka- ja
nokitahroja kaikkialla. Mutta niitä koetettiin peittää matoilla
ja huutokaupasta ostetuilla huonekaluilla, joita morsian ja hänen
veljensä korjailivat. Seinät ja katot Fredrika itse paperoitsi ja
maalasi. Niin saatettiin "huomenpäivää" viettää iloisesti nuoren
pariskunnan luona. Useimmat häävieraat -- niitä oli ollut
yhdeksäntoista -- ja muutamat muut Runebergin ystävät "tulivat
aamulla, ja koko päivä siellä pidettiin surinata, naurettiin,
laulettiin ja niin edespäin", niinkuin nuori rouva itse kertoo
ystävättärellensä.

Pian sen jälkeen, 15 päivänä maaliskuuta 1831, avattiin Helsingissä
uusi yksityiskoulu, "Helsingin lyseo", ja siinä oli Runebergkin
opettajana; alussa hän opetti raamatunhistoriaa, maantietoa ja
historiaa, myöhemmin latinaa ja kreikkaa. Vuodesta 1832 alkaen
hän senohessa otti vielä yhden toimen lisää, ryhtyen toimittamaan
uutta, kaksi kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä, Helsingfors
Morgonbladia. Samaan aikaan hän haki yliopistollista "apurahaa nuoria
kirjailijoita varten", 250 hopearuplaa (= 1,000 markkaa), mutta
konsistori antoi sen toiselle; tosin oli Runeberg saanut puolet
äänistä, mutta puheenjohtaja oli häntä vastaan, ja se ratkaisi asian.

Seuraavana syksynä tehtiin uusi yritys tulojen kartuttamiseksi.
Vuokrattiin tilavampi huoneusto -- se saatiin halvalla, siinä
kun vuotta ennen oli ollut kolerasairaala, jonka tähden ihmiset
sitä kammoivat -- ja siihen otettiin 1 päivänä lokakuuta 1832
kuusi täysihoitolaista, jotka samalla saivat yksityisopetusta
kouluaineissa, ja kaksi vuokralaista, joille annettiin vain lämpö
ja passaus. Edelliset, joiden joukossa oli nuori Zakarias Topelius,
maksoivat 500 riksiä mieheen; mutta yritys ei näyttänyt kannattavan,
jonka tähden seuraavana syksynä taas vuokrattiin pienempi huoneusto.

Syksyllä vuonna 1833 Runeberg julkaisi ja puolusti toisen
latinankielisen väitöskirjan, joka koski antiikkisen murhenäytelmän
kuoroa. Tällä hän osotti hakukelpoisuuttansa avoinna olevaan
Kreikan ja Rooman kirjallisuuden apulaisen virkaan, ja molemmat
asiantuntijat, mainittujen aineiden professorit, asettivatkin
hänet ensimäiselle sijalle. Mutta heihin yhtyi vain kaksi muuta
konsistorin jäsentä, jota vastoin kymmenen antoi toiselle hakijalle
etusijan. Seuraavana vuonna Runeberg sentään sai tuon ennen
hakemansa apurahan, ja senohessa hän jonkun aikaa oli jäsenenä
ylioppilastutkinto-valiokunnassa, saaden siitäkin lisätuloja.

Viimeksi mainittu toimi loppui kumminkin kevätlukukaudella 1836, ja
toiselta puolen oli perhe lisääntynyt kolmella lapsella: 1832 syntyi
tytär, joka kuitenkin kuoli puolentoista vuotiaana, 1835 ja 1836 taas
kaksi poikaa. Sitäpaitsi oli hänen jo vuodesta 1828 saakka, jolloin
hänen isänsä 12 päivänä joulukuuta kuoli, täytynyt pitää huolta
äidistään ja sisaristaan; äiti tosin kuoli 1834.

Asiain näin ollen Runeberg piti arveluttavana elää yhä edelleen ilman
vakinaista tulolähdettä, ja sentähden hän heinäkuulla 1836 haki ja
seuraavana keväänä sai latinankielen lehtorin viran Porvoon lukiossa.
Toukokuulla 1837 hän perheineen muutti Porvooseen.

Runebergin lähes yhdeksän vuotta kestänyt olo Helsingissä
oli, niinkuin nähdään, täynnä tasaista, uutteraa työtä leivän
hankkimiseksi. Ja samalla tämä aika oli rikas pettyneistä
toiveista; tyhjiin raukesivat hänen aikeensa saada turvattu
toimeentulo pääkaupungissa ja yliopistossa. Ja kun hän senohessa
useat kerrat sairasti kovaa vilutautia, niin ulkonainen kuva hänen
elämänehdoistaan ei ole valoisa.

Aivan toisenlaiselta taas näyttää tämä aika hänen sisäiseen
elämäänsä katsoen. Nythän Runeberg yhtyy sydämensä valittuun; nyt
hän liikkuu ystäväpiirissä, jonka jäsenillä on yleviä harrastuksia:
nyt hän julkaisee kaksi vihkoa lyyrillisiä runoja ja kaksi suurta
eepillistä teosta, Hirvenhiihtäjät ja Hannan; nyt hän suurta huomiota
herättävissä arvosteluissa lausuu mielipiteensä runoudesta ja sen
tehtävistä.

Katselkaamme erikseen näitä hänen sisäisen elämänsä eri puolia.

Fredrika Tengströmin nuoruuden kehitys ei ollut niin sopusointuinen
kuin hänen miehensä. Hän syntyi 2 päivänä syyskuuta 1807 perheen
nuorimpana lapsena. Ja kun iältään lähin sisar oli häntä kolme vuotta
vanhempi, niin häneltä puuttui leikkitovereita; ja kivulloinen
kun senohessa ensimäisinä elämänvuosinaan oli, hän kehittyi
umpimieliseksi ja itseensä sulkeutuvaksi. Isä, joka 1809 nimitettiin
hallituskonseljin valtionvarain toimituskunnan kamreeriksi, erosi
virastaan kun virasto 1817 siirrettiin Turusta Helsinkiin, ja hän
eleli sen jälkeen omassa talossaan Turussa. Tämä talo oli ennen
muinoin kuulunut dominikaniluostariin, ja vanhanaikuinen rakennus
maanalaisine salaperäisine kellareineen vaikutti syvästi nuorimman
tyttären vilkkaaseen mielikuvitukseen.

Neljän vuoden vanhana Fredrika sai leikikseen oppia lukemaan,
ja kaksi vuotta myöhemmin hän osasi pitkän katkismuksen ulkoa.
Senjälkeen hän rupesi lukemaan vanhimman veljensä johdolla, mutta
noudattaen hyvin omituista menettelyä. Saksankielessä hän esimerkiksi
ensin sai lukea paljasta kielioppia, ja sittemmin hänen piti, aivan
omin neuvoin, kääntää tekstiä ja kirjottaa "mitä hän tahtoi".
Varsinkin jälkimäinen tehtävä rasitti häntä. Muutamia tuntia
mietittyään hän ei saanut kokoon muuta kuin "Ich sterbe im Gram"
(kuolen huoliini). Ranskassa taas häntä ikävystytti runojen ulkoa
lukeminen.

Kolmentoista vanhana hän sairastui vilutautiin ja lähetettiin
senvuoksi asuntopaikan vaihteeksi Raahessa asuvan enonsa luo. Siellä
hän oleskeli vuoden päivät samanikäisten serkkujensa parissa ja
opiskeli yhä edelleen ranskaa ja saksaa, mutta nyt järkevämmällä
tavalla; opettajana oli eräs perheen tyttäristä. Kotimatkalla hän,
niinkuin ennen on kerrottu, ensi kerran näki Runebergin.

Palattuaan Turkuun hän sai opetusta vielä englanninkin kielessä; ja
sitäpaitsi hän oli oppinut piirustamaan ja maalaamaan vesiväreillä
sekä sametille. Keinotekoisten kukkienkin valmistamisessa hän
oli taitava. Näitä taitojaan hän käytti hankkiaksensa rahaakin,
mutta tuotteensa hänen täytyi lähettää myytäviksi sanomatta kuka
ne oli tehnyt -- eihän siihen aikaan rahanansaitsemista katsottu
"paremmalle" naiselle sopivaksi.

Perheen nuorin jäsen kun oli, häntä usein käytettiin ääneenlukijana
muiden naisten tehdessä työtä. Jos silloin luettiin vieraskielisiä
kirjoja, ja jos seurassa oli joku jolle kirjan kieli oli outoa, niin
Fredrika valmistaumatta käänsi kirjan ruotsiksi melkein yhtä nopeaan
kuin joku muu olisi lukenut alkuteosta. Ruotsia hän tottui lukemaan
ääneensä sekä hyvin että nopeaan, ja ajan romaanikirjallisuuteen hän
täten tutustui.

Itsekseen hän olisi tahtonut lukea vielä enemmän, mutta siihen oli
vain vähän tilaisuutta, koska aika kului kodin askareissa aina kello
seitsemään illalla. Ja kello yhdeksän piti kaikkien olla hiljaa
talossa, koska isän oli vaikea saada unta. Hänen kuolemansa jälkeen
1824 suotiin kuitenkin tässä kohden enemmän vapautta.

Umpimielinen oli Fredrika yhä edelleen, ja omasta mielestään hän
oli "ruma, kömpelö ja kykenemätön kaikkeen", varsinkin hänen oli
vaikea ujostelematta liikkua seuroissa, ja hän pysyi siis enimmäkseen
kotona. "Lemmiskelemistä" hän vihasi; Runeberg oli hänen ensimäinen
rakastettunsa.

Jo kouluaikana hän salaa sepitti runoja, ja viisitoistavuotiaana
hän hämmästytti sukulaisiansa lukemalla heille arkkipiispan luona
Paraisissa kertomuksen, jonka hän itse oli kirjottanut. Mutta kun
tätä katsottiin liian "rohkeaksi" naiselle, niin hän taas sulkeutui
itseensä. Vaan kun sitten Runeberg tuli, tunsivat nämä molemmat
suurta seuraa ujostelevat sielut keskinäistä vetoa toisiinsa.

Liittyminen semmoiseen lahjakkaaseen, hienosti sivistyneeseen ja
jalomieliseen naiseen oli tietysti omiansa vaikuttamaan paljon
Runebergiin. Ja vasta tutustuttuansa Fredrikaan hän saavuttuakin
sopusointua maailmankatsomuksessaan.

Työssäänkin Runebergilla oli paljon apua Fredrikasta. Kirjottaessaan
ensimäistä väitöskirjaansa hän mielellään olisi noussut aikaiseen
aamulla, jos vain olisi silloin saanut kahviakin, mutta vanha Lisette
ei tahtonut vaivautua sitä keittämään. Silloin morsian rupesi
nousemaan kello neljältä, keitti kahvia ja herätti sitten Lisetten,
joka vei sen maisterille ja senjälkeen taas pani maata.

Naimisen jälkeen Fredrika vielä tehokkaammin auttoi miestänsä; hän
käänsi kirjotuksia Morgonbladiin, jopa kirjotti välistä siihen
alkuperäistäkin. Usein hän silloin ja myöhemmin luki miehensä
edestä kirjoja, joiden sisällyksestä hän sitten teki tälle selkoa.
Uskollisesti hän senohessa hoiti emännän velvollisuuksiaankin,
vaikka ne välistä saattoivat olla kylläkin painavia, esimerkiksi
sinä talvena jolloin hänellä oli täysihoitolaisia ja samalla kaksi
kälyäkin perheessä asumassa.

Mutta olihan hän sensijaan mukana siinä seuraelämässäkin, jonka
alusta, häitten jälkeisenä päivänä, äsken kerroimme Fredrikan omilla
sanoilla. Hän jatkaa: "Olipa hauska alkaa uutta elämäänsä sillä
tavoin likeisten sukulaisten ja tuttavien piirissä. Tuntui aivan
siltä kuin jos, vieraalle paikkakunnalle muuttaessa, sattuu olemaan
jo ensi päivänä hyvä sää."

Samaan suuntaan jatkettiin seuraelämää lähimpien tuttavien kanssa.
Nimi-, syntymä- j.m.s. päivinä kokoonnuttiin aamupuolella, mutta kun
tämä päivän osa kävi ilolle liian lyhyeksi, menivät emännät kukin
kotiinsa ja toivat yhtymäpaikkaan mitä oli päivälliseksi aiottu, ja
sitten pitkitettiin seurustelua myöhään iltaan. Kesäaikana lähdettiin
joukolla tilapäisille huviretkille jonkun saaristossa asuvan piirin
jäsenen luo, ja sinne jäätiin kalastajamökkiin yöksi huolimatta siitä
oliko vuoteena melkein paljas lattia.

Muutamat kesät Runebergkin asui perheineen saaristossa, ja siellä
hän tietysti antautui entisiin mielitoimiinsa, kalastamiseen ja
linnustamiseen. Vuonna 1834 oleskeltiin jonkun aikaa Hämeessä.
Mutta Helsingissäkin hän välistä irtaantui määrätunneistaan, jos
nuo mielitoimet houkuttelivat häntä. Topelius on pari kertaa
muistikirjaansa merkinnyt: "meillä oli lupa, koska maisteri oli
lintuja viekoittelemassa" -- oppitunti siirrettiin silloin toiseen
aikaan. Kerran Runeberg koetti kasvitieteellisessä puutarhassa
pyydystää tilhiä ansalla, mikä ei sitä ennen ollut onnistunut
kenellekään, nämä linnut kun ovat kovin arkoja. Hän seisoi sitä
varten liikkumatonna vähintäin kolme tuntia, kunnes vihdoin sai kuin
saikin ansan linnun kaulaan -- ja iloisena onnistumisestaan hän
kohta antoi linnulle vapauden takaisin. Mutta samassa tuli paikalle
luonnontieteiden professori, joka asui tarhassa, ja Runeberg kertoi
hänelle mainion ennätyksensä. Professori taas ei tuntenut lintujen
elämäntapoja senkään vertaa, että olisi edes tiennyt ihmetellä
Runebergin taitoa. Silloin hänen tieteellinen maineensa Runebergin
silmissä oli kerrassaan mennyttä.

Sama vapauden henki elähytti kuuluisaa "Lauantaiseuraakin."

Vuonna 1830 oli joukko nuoria miehiä päättänyt kokoontua kerran
viikossa, alussa lauantaisin, vaihtaaksensa mielipiteitä
kaikenlaisista aineista, varsinkin kirjallisuutta koskevista.
Jokainen suoritti pienen jäsenmaksun, ja rahoilla ostettiin uusinta
kirjallisuutta, joka kierreltyään jäsenten keskuudessa lopuksi
jaettiin arvalla. Kokoonnuttiin vuoroin kunkin jäsenen luo, ja
aineellinen kestitys oli mitä yksinkertaisinta laatua, samoin
tarjoilu. Jos oltiin poikamiehen luona, saattoi tapahtua että
pärekori täynnä voileipiä tuotiin sisään ja pantiin pöydälle; siitä
sai sitten jokainen ottaa mitä tahtoi; siinä koko illallinen.

Sitä runsaammin saatiin tässä seurassa henkistä ravintoa. Sillä
siihen liittyivät vähitellen melkein kaikki ne sen ajan miehet, jotka
sittemmin ovat saavuttaneet mainetta maamme henkisen viljelyksen
historiassa. Fredrik Cygnaeus kuvaileekin tätä seuraa myöhemmin
seuraavasti:

"Harvoin lienee semmoisissakaan maissa, jotka ovat meidän maatamme
rikkaammat kaikesta muusta sekä varsinkin suuriin pyrintöihin
johtavista herätyksistä, ja vielä harvemmin meillä, muodostunut
seurapiiriä jota enemmän kuin tätä olisi elähyttänyt lämmin harrastus
kaikkeen jaloon ja kauniiseen, jonka edestä on suloista elää ja
kuolla... Usein pysyi piiri koolla vielä kauan senjälkeen kun
sydänyön kello oli kehottanut jäseniä eroamaan. Ja aamuaurinko,
jonka ensi säteet pilkistivät avatuista ikkunoista tutkivina sisään,
tapasi vielä kaikki yhtä virkeinä, jopa virkeämpinäkin, kuin
illalla, jolloin oli heitetty jäähyväiset päivän työn vaivoille.
Ei mikään kirja, vaikkapa olisi suurimmankin neron kirjottama,
ole sisältänyt sellaista tulvaa välistä kyllä mitättömiä, mutta
useimmiten kuitenkin jalosti ajateltuja ja suurisuuntaisia aatteita,
niin monta innostuneen ja innostuttavan tunteen purkausta, niin
monta tulista, katkeraa tahi ystävällisen leikillistä sukkeluutta,
kuin olisi mahtunut niihin pöytäkirjoihin, joihin olisi merkitty
kaikki paras mitä näinä 'attikalaisina öinä' tuhlattiin menemään
hukkaan jälkimaailmalta, mutta katoamattomaksi iloksi niille
jotka kukin asemansa ja varojensa mukaan edistivät tätä yhteistä
henkistä mässäämistä. Melkein kaikki he olivat köyhiä tämän
maailman tavarasta. Mutta rikkaita he olivat vielä silloin, jos
oli kysymyksessä luottamus itseensä ja muihin, vielä pettämättömät
toiveet, suunnitelmat joiden toteutumiseen he lujasti uskoivat,
rohkeus, elämänhalu, tulevaisuus."

Kaikki muut lausunnot Lauantaiseurasta käyvät samaan suuntaan.
Eikä kumma että seura oli aivan harvinainen, sillä monipuolisempaa
tuttavapiiriä kuin tämä tuskin saattaa ajatella. Kuuluivathan siihen
runoilijat Runeberg ja Cygnaeus, molemmat samalla estetikkoja,
Cygnaeus sitäpaitsi historioitsija; Nervander, runoilija ja fyysikko;
Snellman, filosofi; välistä Lönnrot, kansanrunouden kerääjä;
myöhemmin Castrén, kielen ja mytologian tutkija; Nordström, lakimies.
Ja heidän ympärilleen kokoontui joukko filosofian, jumaluusopin,
lääke-, vuori-, kieli- ja luonnontieteen edustajia. Päälle päätteeksi
rouvia ja "mamsseleja", osanottajien vaimoja tahi sisaria,
niidenkin joukossa kirjailijoita, niinkuin rouva Runeberg ja hänen
ystävättärensä Augusta Lundahl.

Elämä tässä piirissä oli niin toisellaista kuin sen ulkopuolella
että, rouva Runebergin sanojen mukaan, se joka ensi kertaa joutui
siihen oli alussa aivan ymmällä pelkästä hämmästyksestä ja
ihmettelystä. -- Mutta ei seuran tarkotuksena ollut pelkkä huvittelu.
Keskusteltiin myöskin siitä mitä voitaisiin tehdä isänmaan hyväksi.
Ja samoinkuin Tengström ohjelmassaan kiinnitti seura huomionsa
etupäässä kasvatukseen: päätettiin perustaa oppilaitos, jossa
noudatettaisiin uudenaikaisempia kasvatusopillisia periaatteita --
tämä koulu oli äsken mainittu Helsingin lyseo. Samaten piirin
alotteesta perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tämä Lauantaiseuran toiminta oli sitä tärkeämpi koska
yliopistoelämä muuten oli lamassa: oudoksuttiin alussa uusia
oloja, niin ettei nuorisossa syntynyt mitään eloisaa yhteishenkeä.
Pohjalais-osakunnassa kuitenkin oli elämä virkeämpää ja
Runebergiakin siinä yhä enemmän ihailtiin. Pyydettiinpä häntä kerran
kuraattoriksikin, mutta hän kieltäytyi.

Helsingin aikanaan Runeberg siis taas, niinkuin ennen koulussa,
oli liittyneenä toverijoukkoon, jolla oli samat pyrkimykset kuin
hänellä. Mutta toiminta oli nyt vapaata itsenäisen miehen toimintaa
itsenäisten miesten parissa.

Toiselta puolen hänellä nytkin, niinkuin kouluaikanaan, oli määrätyt
työtuntinsa, ja velvollisuuksien tarkka täyttäminen oli nyt sitä
tarpeellisempi, kun perheen toimeentulo oli siitä riippuvainen.

Kouluvelvollisuudet tuntuivat kuitenkin yhä keveämmiltä, mitä
enemmän opettaja ja oppilaat liittyivät toisiinsa. Varsinkin latinaa
opettaessaan Runeberg innostutti oppilaitaan. Joskus hän tosin oli
heidän mielestään liian ivallinen, kun oli saanut väärän vastauksen;
mutta kerran eräs oppilas hänen ivaansa vastasi:

-- Maisteri voi rangaista minua väärästä vastauksestani, mutta teillä
ei ole oikeutta yhäti saattaa minua toverieni naurun esineeksi.

Silloin Runeberg kohta oli valmis tunnustamaan tehneensä väärin.

Että hän itse oli hyvin kiintynyt oppilaisiinsa näkyy siitä tavasta
jolla hän heistä erosi. Lyseon johtaja oli kutsunut oppilaat kokoon
ja ilmotti että Runeberg nyt sanoisi heille jäähyväiset. Mutta
Runeberg itse ei voinutkaan muuta kuin kostein silmin ja syvästi
liikutetuin äänin sanoa: "hyvästi, hyvästi". Ja sen jälkeen hän
nopeasti poistui salista.

Pääpiirteiltään Runebergin elämä Helsingissä siis oli sama kuin
ennenkin. Hänen elämänehtonsa eivät sanottavasti poikenneet
monen hänen vertaisensa kohtalosta; mutta sisällisesti hän eli
omaa elämäänsä. Ja sanomalehden toimittajana oli hänellä nyt jo
edustavampi asema.

Lähinnä hänen voi sanoa edustaneen Lauantaiseuran katsantotapaa
ja pyrintöjä. Mutta tämä piiri edisti monipuolisuudellaan
yleisinhimillisyyttä, ja sen jäsenenä Runeberg siis oli ja
pysyi senaikuisen henkisen sivistyksen huipulla. Ei mikään ajan
merkillisimmistä virtauksista jäänyt hänelle tuntemattomaksi;
olihan milloin mikin seuran jäsen ulkomaillakin ja toi sieltä aina
uusimpia aatteita mukanaan. Eikä hän ollut yksinomaan passiivinen
jäsen. Hän kuuntelee -- niin kerrotaan vuosista 1830 ja 1831 --
muiden keskustelua, kävellen edes takaisin lattialla, mutta kun hän
joskus sekaantuu sanataisteluun, niin hän tekee sen ratkaisevalla
voimalla. Samaten hänen sanotaan rakastavan filosofista mietiskelyä.
Mutta vuonna 1838 kirjottaa yksi piirin innokkaimpia jäseniä,
Lindfors, Runebergin olevan ainoan "joka saattaa käsittää semmoisen
maailmankatsomuksen syvyyttä, joka ei tyydy pikaisesti pukeutumaan
valloilla olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".
Se on: hän on kuin onkin ennen kaikkea runoilija, hän näkee enemmän
kuin määrittelee.

Näiden aatteellisten harrastusten rinnalla esiintyvät vähitellen ajan
valtiolliset ja yhteiskunnalliset riennot. Innokkaasti seuraavat
varmaan Lauantaiseuran jäsenet 1830 vuoden vapaudenliikkeitä Europassa
ja varsinkin niistä johtuvaa vapaamielisyyden herätystä Ruotsissa.
Mutta Suomessa ei keisari Nikolai I:n hallitessa ole mitään sijaa
uudistuksille; päinvastoin täytyy jokaisen ottaa tarkasti vaari jo
puheestansakin.

Tapahtui vuoden 1830 lopussa, että ylioppilaskekkereissä, joissa
Runebergkin oli läsnä, joku nousi ehdottamaan maljaa kapinallisten
puolalaisten kunniaksi. Runeberg silloin keskeytti puhujan sanoen:

-- Jos tahdot uhrata elämäsi ja veresi Puolan hyväksi, niin
mene julistamaan sitä kaupungin toreilla ja kaduilla, mutta älä
saata täällä yksityisen seuran jäseniä onnettomuuteen noilla
kannunvalamisillasi.

Luultiin asian siihen päättyneen; mutta eräs mukana ollut dosentti
antoi sen ilmi ja mainitsi Runeberginkin osalliseksi kapinalliseen
yritykseen. Tämän katalan teon syyksi arvellaan sitä että Runeberg
-- poikamainen kun vieläkin välistä oli -- äskettäin oli kadulla
heittänyt häntä lumipallolla. Asia päättyi kuitenkin onnellisesti,
kun todistettiin dosentin olleen niin juovuksissa, ettei hän voinut
mitään selvästi tajuta; ja malja selitettiin niin että oli vain
kehotettu läsnäolevia "juomaan pohjaan".

Tämmöisissä oloissa luonnollisesti harrastukset yhä edelleen
kohdistuvat vain henkiselle alalle. Isänmaan hyväksi tahdotaan kyllä
työskennellä, mutta taistelu Suomen tulevaisuuden puolesta on nyt
niinkuin ennen puhdasta kultuuritaistelua. Eikä se siis vieläkään
synnytä mitään puolue-jakoa; ainakin kaikki nuoremmat kannattavat
edistystä, jos kohta monen vanhemman pinttynyt virkavaltaisuus vielä
edistystä hidastuttaa.

Näiden olojen vaikutus näkyy selvästi Runebergin kirjailijatoimessa.
Ensiksi hän nyt ratkaisevasti kääntyy kotimaisiin kansallisiin
aineisiin; toiseksi hän julkisuudessa puolustaa sitä katsantotapaa
jonka hän on saavuttanut, varsinkin mikäli se koskee runoutta ja sen
tehtävää; kolmanneksi hän Porvooseen muuttonsa tienoilla lausuu yhä
syventyneemmän käsityksen elämästä, mutta "pukematta sitä valloilla
olevaan uskonnolliseen tahi filosofiseen terminologiaan".



16.


Jo vuonna 1828 oli Runeberg aikonut julkaista runokokoelman. Mutta
ennenkuin tämä valmistui, oli hän joutunut vielä yhden vaikutuksen
alaiseksi, nimittäin kansanrunouden.

Tunnettua on että kahdeksannentoista vuosisadan miehet, ihaillen
omaa etevyyttään, yleensä syvästi halveksivat edellisten aikojen
runollisia tuotteita, siis kansanrunouttakin. Kuitenkin oli jo
silloin luontevuuden ihailu herättänyt harrastuksen kansanrunouden
tuntemiseen ja kokoilemiseen. Mutta usein tämä harrastua tarkotti
etupäässä tieteellisiä tuloksia; tahdottiin kansanrunoudesta saada
tietoja kansan muinaisista elämäntavoista j.m.s. Tämä harrastus
synnytti esim. Porthanin selonteon suomalaisesta kansanrunoudesta;
mutta runollisessakin katsannossa jo Franzén ihaili tätä runoutta
Homerosen ja Ossianin rinnalla.

Kun sitten yhdeksännentoista vuosisadan alussa ruvettiin harrastamaan
"kansallisen individisyyden" asiaa, niin luonnollisesti kiinnitettiin
huomio kansanrunouteenkin. Ruotsissakin uuden suunnan miehet
innokkaasti kokoilivat kansanlauluja, joita Afzelius ja Geijer
julkaisivat.

Mutta mitä Runebergiin tulee, on merkillistä etteivät ruotsalaiset
kansanlaulut juuri ensinkään häneen vaikuttaneet, eikä toiselta
puolen suomalainenkaan kansanrunous aiheuttanut mitään yritystä
runoilla suoranaisesti sen tapaan.

Molemmat seikat ovat kuitenkin helposti selitettävissä.

Ruotsalaiset "kansanlaulut" ovat etupäässä balladeja, joiden aiheet
ovat ritarielämästä saatuja. Niissä annetaan esiintyville henkilöille
usein kultaisia kruunuja ja muita samallaisia koristuksia, ja
luontokin on niissä vain koristeena tahi symbolina. Ruusut ja liljat
eivät ole todellisia ruusuja ja liljoja, vaan ainoastaan runollisia
merkkejä: ruusu tietää rakkautta tahi iloa, lilja viattomuutta tahi
surua. Yhtä vähän kuin tämä soveltui Runebergin runoilijaluonteeseen,
yhtä vähän häntä miellytti tuo näissä lauluissa useimmiten
käytetty aihe: kahden rakastavan kova kohtalo, kun heidät erottaa
kovasydäminen isä, syystä että kuuluvat eri säätyyn. Sillä mitään
vastinetta tähän hän ei todellisuudessa nähnyt.

Suomalaista kansanrunoutta taas oli vielä tähän aikaan hyvin vähin
kokoiltu ja vielä vähemmin käännetty, eikä Runeberg ollut niin
perehtynyt suomenkieleen että olisi voinut vaivatta lukea alkuteoksia
ja niistä saada vaikutteita. Perinpohjaisempaan suomalaisen runouden
tutkimiseen hän ei vielä ollut saanut herätystä, ja hänen sisäinen
kehityksensä oli tarjonnut hänelle kylläksi runollisia tehtäviä,
joihin kansanrunouden sävy ei soveltunut.

Mutta syksyllä 1828 hän kerran, tutkiessaan ystävänsä Cygnaeusen
kirjavarastoa tuolla salin lattialla, sai käsiinsä pienen vihon
saksaksi käännettyjä serbialaisia kansanlauluja. Kääntäjä, joka
asui Pietarissa, oli antanut vihon piispa Cygnaeuselle ja tämä taas
antoi sen Fredrikilleen, joka toi sen Helsinkiin. Nämä kansanlaulut
miellyttivät Runebergia suuresti. Enin osa niistä koski rakkautta
-- ja mikä olisi tähän aikaan ollut Runebergia lähempänä? Mutta
rakkautta esitetään näissä lauluissa enimmiten luonnosta otettujen
kuvien ja vertausten kautta, taikka niin että samanlaatuiset
lauseparret tahi kysymykset toistetaan (useimmiten kolme kertaa),
jolloin runon päätarkotus esiintyy vasta viimeisellä kerralla. Ja
tämä suora, luonteva muoto sekin miellytti Runebergia. Hän rupesi
kääntämään noita lauluja ja kirjotti itsekin "runoja kansanlaulun
tapaan", niinkuin hän niitä nimitti. Ja lähettäessään muutamia niistä
Snellmanille hän nimenomaan sanoo niitä kirjotetuiksi serbialaisten
kansanlaulujen tapaan. Myöhemmin nämä runot saivat nimen "Idyllejä
ja epigrammeja"; niiden vaihtelevat runomitatkin tavataan kaikki
serbialaisessa kokoelmassa. Niiden sävy taas on niin kansanomainen,
että niiden laulajaksi varsin hyvin voisi ajatella sisämaan poikaa
tahi tyttöä.

Mutta serbialaisten runojen joukossa oli muutamia eepillisiäkin,
joille Serbian historia oli antanut aiheet. Ja tämä historia on
muutamissa kohden hyvin Suomen historian kaltainen. Neljännellätoista
vuosisadalla oli kansa menettänyt itsenäisyytensä, ja kääntäjä sanoo
sen johdosta esipuheessaan:

"Tiettävästi eivät siis tämän kansan rikkaat synnynnäiset
taipumukset saattaneet kehittyä täydelliseksi sivistykseksi. Mutta
onnettomuuksien ja sorron alta tämän kansakunnan on kuitenkin
onnistunut pelastaa laulunsa ja niiden ehtymätön lähde. Ja juuri
se seikka, ettei Serbialla ole muuta kirjallisuutta kuin laulunsa,
tekee nämä laulut erittäin tärkeiksi historioitsijan ja ihmistutkijan
silmissä."

Mutta juuri samaa oli Tengström sanonut suomalaisesta
kansanrunoudesta.

Noista eepillisistä runoista löysi Runeberg muodon joka soveltui
ilmaisemaan niitäkin vaikutteita, jotka hän oli vastaanottanut
sisämaan kansasta. Tämä muoto oli hänen niin usein käyttämänsä
viisitahtinen laskevapoljentoinen säe -- siis Kalevalan runomitta
laajennettuna yhdellä tahdilla. Tähän koruttomaan muotoon pukeutuivat
nyt muiden muassa n:o 22 (Sotavanhus talonpojan pirttiin tuli) ja n:o
25 (Saarijärven Paavo).

Nyt niinkuin ennenkin on runojen sisällys omintakeinen: vieläpä
jokainen tietää että näistä runoista Runebergin tosikansallinen
runous alkaa. Mutta samalla runot taas kuvastavat hänen
elämänkatsomustaankin.

Kun talonpoika kysyy vanhalta sotamieheltä miltä tuntui,

    konsa vihollinen päälle täytti,
    pyssyt paukkuivat ja luodit lensi,

niin näyttää vastaus ikäänkuin tarjoutuvan itsestään: muistin
taistelevani isänmaan ja maineen puolesta. Siltä kannalta oli
Runeberg itse runossa Matka Turusta katsellut Ramsayn taistelua.
Mutta sotamies ei siitä mainitse sanaakaan; hän asettuu talonpojan
kannalle eikä sano kokeneensa sodassa muuta kuin mitä talonpoikakin
on kokenut,

             kun joskus syksyin
    alla salamain ja rakeen rankan
    kotoisilles vilja-kultaa korjaat.

Niin ei puhu muu kuin suomalainen soturi. Sillä ainoastaan Ruotsissa
ja Suomessa ovat soturit samalla olleet talonpoikia ja siis voineet
asettua talonpojan kannalle. Mutta Ruotsin soturit ovat sentään
lähteneet kotimaastaan hankkiakseen sille etuja ja mainetta, Suomessa
taas on sota tietänyt kodin ja omaisten puolustamista. Mutta
samalla kun ei ole kysymyksessä maine, vaan omaisten puolustaminen,
siirrytään valtiolliselta alalta perheen alalle, jossa itsekkäisyys
katoaa ja ainoastaan uhrautuva rakkaus vallitsee.

Mutta rakkaus omaisiin voipi sekin olla itsekäs, jos se viettelee
ihmisen unhottamaan muut lähimmäisensä. Silloin _hätä_ saattaa
ihmisen oikealle tielle, niinkuin näemme Saarijärven Paavosta.

Usein kyllä, kun puhutaan tästä runosta, esitetään Paavo vain
suomalaisen kestävyyden ja Jumalaan-luottamuksen esikuvaksi. Ja
semmoinen hän tosin onkin; hän taistelee hallaa vastaan samalla
urhoollisuudella kuin soturi vihollisiansa vastaan. Ja kun ei kukaan
häntä auta, niin hän voi tuntea itsensä yksinäiseksi vihollisten
saartamaksi soturiksi. Mutta runon pääajatus on sentään varmaan sen
loppusanoissa: "sit' ei kuri kaada", ainoastaan se kestää koetuksen,
tahi ansaitsee koettelemusta (ruotsalaista sanaa _tål_ voidaan
ymmärtää molemmin tavoin) "veljeään ken hädässä ei hylkää".

Mutta tätä oppia ei esitetä oppina, vaan kuvana. Tosin Runeberg
itse, niinkuin jo olemme nähneet, oli omasta kokemuksestaan oppinut
ymmärtämään että "vaikka koettaa, eipä hylkää Herra". Ja samaten
on jo osotettu miten hänen sisäiset kokemuksensa johtivat häntä
ajattelemaan toistenkin ihmisten sisäistä hätää. Mutta kuitenkaan hän
ei enää puhu omassa nimessään, sillä hän on nähnyt miten suomalainen
talonpoika kestää vielä suurempaakin hätää ja miten hänkin on siitä
oppinut samaa. Ja silloin runoilija itse väistyy ja antaa talonpojan
puhua.

Tässä esiintyy siis ensi kerran yhdistettynä ensiksi Runebergin
personallinen elämänkatsomus, toiseksi kuva kansan elämästä ja
luonteesta ja kolmanneksi suuri yleisinhimillinen periaate. Sillä
Paavo on yhtä hyvin oikean kristityn kuin oikean suomalaisen perikuva.

Ja nyt ymmärrämme minkä tähden serbialaiset laulut vaikuttivat niin
syvästi häneen ja ikäänkuin aukaisivat sulun, josta hänen kansallinen
runoutensa alkaa virtailla. Hän löysi siinä muodon, jossa saattoi
antaa kansan itsensä puhua. Ja se seikka että hän itse väistyi
eikä enää puhunut omassa nimessään, se varmaankin tuntui hänestä
vapautukselta. Hän kohosi siten oman individisyytensä piiristä
kansansa individisyyteen, säilyttäen kuitenkin yleisinhimillisen
pohjan. Luodessaan tämmöistä kuvaa hän arvatenkin tunsi että hänen
elämänkatsomuksensa oli "yleispätevä", käyttääksemme Gerlachin sanoja.

Mutta tie jota hän astuu on yhäti runoilijan tie. Se viepi
mielikuvituksen maahan, mutta samalla uskonnon maahan.

Ja kun hän näin antaa kansansa puhua, niin kansa esiintyy semmoisena
miksi ympäröivä luonto on sen muodostanut. Mutta samalla kansan
edustajat puhuvat luontevaa, korutonta kieltä. Ja siten on Runebergin
luonnonihailu ja pyrkimys luontevuuteen esiintynyt alalla jolla se
saattaa yhtyä ihmiselämään ja sen korkeimpiin pyrkimyksiin.

Voimme sanoa että Runebergin kansallis-runollinen ohjelma on nyt
valmis.



17.


Äsken mainittuun kahteen runoon liittyy samassa kokoelmassa vielä
kolme muuta; kaksi niistä, nro 24 (Leikki poika rannan kuusten
alla) ja nro 27 (Suur' ol' Ojan Paavo, Hämeen poika), on nimenomaan
sijotettu Suomeen, kolmannesta, nro 26 (Tytöll' oli äidiltänsä
muisto), saattaa esteettömästi ajatella samaa.

Yhteistä näille viidelle runolle on että ne kuvaavat rakkautta:
kerran nuoren tytön raittiin rakkauden voimaa, joka masentaa väkevän
Ojan Paavon korskeuden, mutta muuten uhrautuvaa rakkautta: äiti,
jonka poika on joutunut Vetehisen saaliiksi, seuraa häntä; rakastava
tyttö uhraa solkensa, kysyen:

    mitä suuruus rinnall' elon onnen,
    kulta, rikkaus rakkautta vastaan;

ja soturi taistelee omaistensa puolesta, Saarijärven Paavo muistaa
lähimmäisiään.

Mutta kaikissa esitetään rakkauden voittoa kuvina, eikä vaatimuksina;
vieläpä siitä kerrotaan niin luontevasti ja koruttomasti kuin
jos uhrautuminen olisi mitä luonnollisinta. Ei edes henkilöiden
kuvaamiseen käytetä runollisia koristeita, vaan aivan tavallisia
laatusanoja: vilkas poika; ihanainen poika, äiti; jalo tyttö.
Poikkeuksena on vain Ojan Paavo: hänen voimaansa esitetään miltei
ylenpalttisilla vertauskuvilla. Mutta sitä enemmän ihailemme lemmen
voittoa, kun tytöstä ei sanota muuta kuin että hän oli "ihanaisin
seudun impyeistä" ja "armas kuin aamu katsella".

Tähän asti mainittujen ja muiden runojen kautta oli Runebergin
runovarasto lisääntynyt niin että hän alkoi tarmokkaammin hommata
runovihon julkaisemista. Mutta kustantajasta ei silloin voinut olla
toivoakaan; oltiin Suomessa vielä samalla kannalla kuin 1817, jolloin
Tengström valitti että kirjottajain täytyi julaista pienimmätkin
kirjaset omalla kustannuksellaan ja hankkia tilauksia ennakolta.
Niin Runebergkin nyt teki; ja itsensä hänen siis täytyi pitää huolta
paperista, joka otettiin Pietarista, j.m.s. Kuvallinen nimilehtikin
hankittiin; siinä oli joutsen uivana Pohjolan virrassa ja sen alla
Joutsen runon loppusäkeet. Nähtävästi olivat Franzénin kootut teokset
tässä kohden olleet hänen esikuvanansa, niissä kun joka osassa on
samallainen kuvallinen nimilehti värssyineen. Tuo nimilehtikin
painettiin Pietarissa, sillä Suomessa ei silloin voitu semmoista
saada aikaan. Itse kirjan painatti G.O. Wasenius Helsingissä.

Miten suuri yleisö kohteli tätä yritystä nähdään siitä että kun
Runeberg kerran oli eräässä Helsingin kirjakaupassa, niin hänelle
tuntematon herra, osottaen esillä olevaa tilausilmotusta, sanoi
hänelle: Olisi hauska tietää millä varoilla tuo herra aikoo julaista
runojansa. Paljon melua ei kirja ilmestyttyäänkään (huhtikuulla
1830) nostanut; sitä levittivät parhaasta päästä tekijän ystävät.
jotka olivat tilauksiakin hankkineet. Maan harvalukuisessa
sanomalehdistössä sitä mainitaan vasta vuoden kuluttua; aikaisemmin
sitä arvosteltiin Ruotsissa, missä kirjalliset harrastukset olivat
vireämmät kuin Suomessa. Arvostelijat enimmiten kiinnittivät
huomiotaan Mustasukkaisuuden öihin; Idyllien ja epigrammien
luultiin Ruotsissa olevan vain käännöksiä ja mukaelmia, ja tämä
käsitys vahvistui kun Runeberg saman vuoden jouluksi julkaisi vihon
käännöksiä serbialaisista kansanlauluista.

Mutta tärkein oli kuitenkin Runebergille itselleen se arvostelu,
jonka hän sai Franzénilta. Tälle hän oli omistanut runovihkonsa
innokkaalla alkurunolla, ja Franzén vastasi kirjeellä, jossa hän
lausuu vakaumuksekseen että hänen entisessä isänmaassaan nyt oli
nousemassa todellinen ja suuri runoilija. Ja hänkin mainitsi
etupäässä "Mustasukkaisuuden öitä", mutta senohessa hän sanoi että
runo Saarijärven Paavosta oli liikuttanut häntä kyyneliin.

Nojautuen tämmöiseen arvosteluun Runeberg suuremmalla varmuudella
saattoi jatkaa alottamaansa kansallista runoilijauraa. Vuonna 1831
hän taas oli sairastanut vilutautia, ja toipuessaan siitä hän
vaimolleen saneli runon Hauta Perhossa, jonka hän sitten lähetti
Ruotsin akatemian palkintokilpailuun. Palkinto annettiinkin, mutta
vain toisarvoinen. Ja Runeberg itse jäljestäpäin katsoi erehtyneensä
vedotessaan arvosteluun, josta jo ennakolta olisi voinut tietää että
se perustui aivan toisiin mielipiteisiin runouden tehtävästä, kuin
mikä hänellä oli. Mutta arvattavasti hän juuri tämän tapahtuman
kautta johtui tarkemmin miettimään erotusta omansa ja ruotsalaisten
kannan välillä.

Hauta Perhossa onkin läpiläpeensä suomalainen; mutta samoinkuin
viimeksi mainitut runoelmat, tämäkin samalla selvästi ilmaisee
Runebergin elämänkatsomuksen.

Tosin saattaisi sanoa että Runeberg on runoelmaansa saanut muutamia
piirteitä kääntämästään serbialaisesta runosta "Verikosto". Eräs
Serbian mies on joutunut turkin vangiksi, ja säälimättä hänet
surmataan, vaikka hän tarjookin lunnaita pelastuakseen. Surmatun isä
valittaa ettei kukaan hänen pojistaan aio kostaa veljensä surmaa,
mutta yksi poika pyytää isää tyyntymään. Tovereineen hän sitten
lähtee turkkilaista vainoomaan, vangitsee hänet ja silppoo häneltä
pään poikki, samoinkuin ennen oli tehty hänen veljelleen. Tuon pään
hän lopuksi viskaa isänsä jalkain eteen, ja isä kuolee iloonsa koston
täyttämisestä.

Mutta juuri vertailu tähän runoon osottaa selvimmin Runebergin
käsityskannan ominaisuuksia ja runon suomalaisuutta.

Ainoa piirre, joka semmoisenaan on serbialaisesta runosta siirtynyt
Runebergin teokseen, on tuo pään silpominen. Ja arvatenkin monesta
lukijasta, joka ei tunne tämän piirteen alkuperää, juuri se on
näyttänyt niin sanoakseni epärunebergilaiselta; sillä myöhemmin emme
hänen runoudessaan tapaa semmoista julmuuden kuvaa. Mutta muissa
kohden Runeberg asettuu aivan toiselle kannalle kuin serbialainen
runo.

Ensiksi kosto, joka siinä on pääasia, on Runebergilla aivan
syrjäytetty. Toiseksi serbialaisen isän pojista vain yksi noudattaa
isän kehotusta, ottaen mukaansa tovereita. Haanen pojat taas toimivat
kaikki yhdessä, ja juuri heidän osottamansa yhteistunto on pääaineena
Runebergin runoelmassa. Ja kun ei ole mitään tovereita, vaan veljet
yksinään taistelevat isänmaan ja kodin puolesta, niin pääpaino
tässäkin on perhesuhteilla, mutta nämä taas edustavat korkeampaa
tarkotusperää.

Vaan samalla on kuva suomalaisen talonpojan pyrinnöistä nyt
laajentunut. Paavo taisteli yksin ja sai yksin oppia että "vaikka
koettaa, eipä hylkää Herra". Haanen pojat kärsivät yhdessä
isän kovuutta; mutta maallisella isällä on sama tarkotus kuin
taivaallisella: että yhteinen hätä vaikuttaisi jalostuttavasti
hänen lapsiinsa. Ja tässä kohden vanhus edustaa samalla Suomea,
sillä Suomi-äitimmekin on kasvattanut lapsiansa yhteistuntoon juuri
yhteisen hädän kautta. Mutta kun koko kuvaus koskee samaa perhettä,
niin tuo veljesten yhteistunto näyttää niin luonnolliselta, että
monelta lukijalta varmaan on jäänyt huomaamatta kuinka ylevä siinä
esitetty ihanne on. Kun isä on määrännyt kovan rangaistuksen sille
pojalle, joka on laiminlyönyt osansa yhteisestä tehtävästä, niin
jokainen veljistä väittää olevansa syyllinen. Mutta se joka ottaa
toisen syyn kantaaksensa, hän astuu Kristuksen jälkiä.

Ja kun kaikki sen tekevät, niin ei kukaan ole toisia parempi, eikä
siis ole kysymystäkään siitä, että teosta niitettäisiin erityistä
mainetta. Isäkään, vaikka iloitseekin poikiensa käytöksestä, ei heitä
kiitä, he ovat vain täyttäneet velvollisuutensa.

Tästä veljesrakkaudesta kehittyy sitten isänmaanrakkaus yhtä
luontevasti. "Hymyellen" sanoo poika Tuomas isälleen:

    Vanhalle ei sovi sota-aseet
    enemmän kuin pelko nuorten poviin.

Veljet ovat valmiit menemään, niinkuin isä vaatii, _ilolla kuolemaan_
"eestä kotinsa ja isänmaansa". Ja he ovat samalla, niinkuin
suomalaiset talonpojat ainakin, valmiita sotureita, harjaantuneita
käyttämään pyssyä ja karhunkeihästä. Eikä taistelussakaan ole kysymys
maineesta, vaan ainoastaan siitä ettei kukaan toisia pettäisi.

Täydellä syyllä Runeberg runoelmansa alussa sanoo runotartansa
_Suomen_ tyttäreksi.

Ennen pitkää seurasi tätä teosta kaksi pienempää samaan suuntaan
kirjotettua runoelmaa. Maaliskuun 23 päivänä 1832 julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa Jouluaatto (Kuu kalvas kankaan hopeoi) ja
14 päivänä toukokuuta Mökin poika. Edellisistä ne eroavat siten että
runomitta on lyyrillinen. Jouluaatto on ikäänkuin jatkoa Saarijärven
Paavoon: köyhä jakaa leipänsä köyhempänsä kanssa. Ja uskonnollinen
tausta tässäkin esiintyy, vieläpä kertomus siirtyy ihmeen alalle,
mikä ei Runebergille juuri muulloin tapahdu. Mahdollista on että
sen on vaikuttanut Franzénin esimerkki, hän kun runossa Siunaus on
käsitellyt samallaista aihetta, hänkin antaen kertomuksensa päättyä
ihmeeseen.

Mökin poikaa piti Runeberg itse parhaimpana lyyrillisenä
runoelmanaan, samoinkuin eepillisten joukossa antoi etusijan
Hirvenhiihtäjille. Runomitta on sama kuin Joutsenen, ja sisällyskin
muistuttaa paljon sitä. Isänmaan luonto on molemmissa tunnelman
pohjana, ja molemmissa liittyy luontoon tunne siitä

    siell' ystäväinen kellä on,
    kuink' iki-ihanaa;
    kuink' ompi unhottumaton
    se uskollisten maa.

Vielä kolmas piirre on molemmille runoille yhteinen: rakkauden
ilmaisijana on laulu.

Mutta samalla kuinka erilaisia ne ovat! Joutsen ylistää luonnon,
lemmen ja laulun suloutta; mökin poika muistaa että "talven pettua
hän söi ja vettä päälle joi". Mutta kärsimys tekee kotiseudun, armaan
ja laulun vielä kalliimmaksi; niitä hän ei tahdo vaihtaa pois, sillä
ilman kotoa ja synnyinseutua "mit' ihmis-elo on?"

Siis luonnontunne, joka ei edellisissä runoissa ole voinut
suoranaisesti ilmaantua, syystä että toimintakykyinen luonnonlapsi
ei siitä puhu, se esiintyy nyt, kun yleensä siirrytään tunteiden
alalle. Mutta siten on nyt lausuttu ilmi että isänmaanrakkaudenkin
perustuksena on rakkaus luontoon, lähimmäisiin ja -- Jumalaan. Sillä
tässäkin turvaudutaan Herraan, ja nyt koko kansan puolesta. Herra
ehkä "kuulee ääntä _maan_" ja lieventää _kansan_ hätää.

Niin on isänmaa ja kansa askel askeleelta selvinnyt runoilijalle,
tosin erilaisissa kuvissa, mutta niin että kaikissa yhteensä
ilmaantuu hänen käsitystapansa kokonaisuudessaan. On siis ehditty
siihen kehityskohtaan, että runoilija voi yhdistää nämä erikoiskuvat
kokonaiskuvaksi, jossa näemme koko kansamme ympäröivän luonnon
yhteydessä, mutta ikuisten johtavien aatteiden elähyttämänä.

Tämä kokonaiskuva oli Hirvenhiihtäjät.



18.


Ennen mainitussa kirjeessään Grotille Runeberg sanoo jo 1826
alkaneensa Hirvenhiihtäjiään. Runoelman nimi oli silloin Hirvenajo,
ja pääasiallisesti se kuvailikin hirvenammuntaa varustuksineen ja
vaiheineen; kerrotaanpa että Runeberg itse oli Ruovedellä ollut
mukana semmoisessa yrityksessä. Teos tuli melkein valmiiksi, mutta
kun ei saatu kustantajaa, niin se jäi sikseen. Ystävät saivat
kuitenkin sitä lukea, ja Cygnaeus kirjottaa 1827 isälleen että tämä
teos on ehkä etevin mikä koskaan on Suomessa syntynyt. Ja Runeberg,
sanoo hän samassa kirjeessään, on epäilemättä mies joka on hankkiva
erinomaista kunniaa maallemme, joka kirjallisuuteen katsoen on
melkein yhtä köyhä ja kurja kuin kaikissa muissa suhteissa. Snellman
taas teki sen muistutuksen, ettei Hirvenajossa puhuttu ensinkään
rakkaudesta, ja sentähden hän pelkäsi ettei teos huvittaisi yleisöä.

Niinkuin olemme nähneet tunkeutui sitten muita runollisia aiheita
väliin. Vasta julaistuaan serbialaisten laulujen ruotsinnoksen
Runeberg ryhtyi tuon laveamman runoelman uudestaan muodostelemiseen,
ja nyt hän pani kuin panikin siihen rakkaus-aiheen. On varsin
kuvaavaa että tämä aihe, kahden rakastavan yhtyminen perhe-elämään,
tuli runoon vasta sitten kun Runeberg itse oli elämässä kokenut
samaa, aivan niinkuin alkuperäinen sisällys, hirvenajo, vastasi
hänen silloista kokemustaan. Ja kun täten runoelmassa annettu kuva
laajeni niin että se tuli kokonaiskuvaksi kansan elämästä, niin tämä
tapahtui vasta sitten kun hänellä jo oli runollista kokemusta siitä
miten eri kohdat olivat yksitellen käsiteltävät.

Mutta saatuaan runonsa miltei valmiiksi Runeberg piti huolta siitä
että se niin tarkasti kuin mahdollista kuvailisi kansan elämää
ja luonnetta. Sitä varten hän vuonna 1831 julkaisi Helsingfors
Tidningarissa muutamia osia siitä, toivoen sen johdosta saavansa
mahdollisesti muistutuksia, jotka aiheuttaisivat oikaisuja. Ja
ennen painattamista runoelmaa muutamissa kohden huolellisesti
viimeisteltiin, ja Lönnrot sai lukea sen läpi. Ainoa hänen tekemänsä
muistutus oli se että Matilla, tullessaan Pietarin luo, pitäisi olla
mukanaan tuliaisia lapsille; ja Runeberg muodostikin sen johdosta
muutamia säkeitä uudestaan.

Kuinka tunnollisesti Runeberg suoritti viimeistelytyönsä näkyy
siitä että kokonaista kaksi alkuperäiseen muodostukseen kuuluvaa,
aivan valmista laulua jätettiin teokseen ottamatta. Kun joku
kysyi Runebergiltä niitä, niin hän sanoi että ne "kyllä olivat
yhtä hyviä kuin muutkin". Mutta kun suunnitelma muuttui, niin ne
Runebergin mielestä tulivat tarpeettomiksi, ne koskivat näetten
itse metsästystä, joka ei nyt enää ollut pääasiana. Nämä laulut
ovat sitten hävinneet. -- Syyskuulla 1832 teos ilmestyi painosta ja
julaistiin niinkuin runovihkokin tekijän omalla kustannuksella.

Niinkuin tunnettua kuuluvat useimmat Hirvenhiihtäjissä kuvaillut
henkilöt varsinaiseen kansaan, vieläpä he edustavat kaikkia sen
eri asteita: esiintyyhän siinä itsenäinen talonomistaja Matti,
torppareita, renkejä ja piikoja, loismies, ruotulainen ja kerjuri.
Mutta kartanonomistaja, komisarjus, on myöskin toiminnalle tärkeä,
ja hänen rouvastansakin näemme vilahduksen. Torpparintytär Helvi on
ikäänkuin väliasteella, puoleksi piika, puoleksi herrasväen kasvatti.

Vaan ei siinä kyllin. Maalaisolojen rinnalla kuvaillaan kaupungin
elämää (Aaron kertomuksessa) ja rauhallisten tointen rinnalla samaten
sotaa (kertomuksessa vanhasta pyssystä). Päälle päätteeksi ovat
vilkkaammat ryssät vastakohtana hitaammille suomalaisille; samalla he
edustavat kauppiaselämää maanviljelijäin rinnalla. Maalaiskansaa taas
kuvataan onnessa ja onnettomuudessa, ilossa ja surussa, ulkotyössä,
kodinaskareissa, metsästyksessä ja tanssissa.

Kaikki nämä vaihtelevat kuvat on runoilija ihmeteltävällä taidolla
tietänyt ulkonaisesti liittää päätoimintaan, joka koskee

    hirvestystä ja lempivien käden-antoa nopsaa.

Mutta vielä tärkeämpi on kaikkien henkilöiden sisäinen
yhteenkuuluvaisuus.

Tämä johtuu ensiksi yhteisestä elatustyöstä. Kato uhkaa komisarjusta
yhtä hyvin kuin talonpoikia, metsästyksessäkään hän ei yksin voi
tulla toimeen, vaan hän tarvitsee siihen useampia pyssymiehiä.
Tunne siitä että kaikki tarvitsevat toisiansa, synnyttää sen
hyväntahtoisuuden, joka yhdistää ylhäiset alhaisiin. Mattia
komisarjus kohtelee vertaisenaan, mutta ruotueukkokin ja kerjäläinen
saavat osakseen kohtelua joka osottaa heidän ihmisarvonsa korkeinta
kunnioittamista. Armolahjoja heille ei anneta, ei, komisarjus
selittää tarvitsevansa heitä molempia.

Samaa ystävällisyyttä ja ihmisarvon kunnioittamista muutkin osottavat
toisilleen. Ainoana poikkeuksena on loismies Paavo, joka pitää
itseänsä kerjuria "etevämpänä"; mutta Pietari tästä vain naurahtaa ja
muistuttaa Paavolle:

    Paavali veikko, mi oikeus on, sitä muilt' älä kiellä;
    köyhäkin uunin päällä on Luojan suojelemaisna.

Pietari itse taas sanoo että "häpy mulle se ois pitäjässä" jos
antaisi Aaron jalkaisin kulkea pimeässä kartanoon, "kun vielä on
sälköjä mulla".

Annassakin voisi huomata hiukan tyytymättömyyttä ihmisten välisiin
suhteihin. Kun Pietari oli "hirvet kaatanut useimmat", niin hänen
täytyi tyytyä,

                                jos taljasen yhden
    sait yli sen min muut, kun herrasi vei enäpuolen.

Mutta kun Pekka vastaa siihen "hymysuin", niin näemme ettei asia ole
niinkään kamala. Tyytyyhän muuten Annakin tähän:

    Mutta se sikseen jää; mies köyhä on renkinä rikkaan.

Tämä on hänestä luonnollinen asianlaita. Eikä hänen köyhyytensä
olekaan kovin vaarallinen; kohta senjälkeen hän valmistelee
illallista veljelleen

    hänt' ilahuttaaksensa ja _näyttääkseen tavaroitaan_.

Ja joka tapauksessa runoelma loppuu siihen että

    mielissään oli köyhäki kuin väki vauras.

Vielä merkillisempää on että kun Aaro kertoo talossaan pidetystä
ryöstöstä, hän ei ilmaise mitään katkeruutta niitä kohtaan, jotka
ryöstävät häneltä tarpeellisimmankin. On ikäänkuin tapahtuma
hänestä olisi yhtä välttämätön onnettomuus kuin halla. Mutta tässä
niinkuin muuallakin runoelmassa on tärkeätä muistaa että henkilöt
käsitetään _luonnonlapsiksi_.

Tahi oikeammin: he edustavat tuota Tengströmin sattuvasti mainitsemaa
"villin vapauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen välistä tilaa".

Yhteiskuntajärjestys on olematon heidän tietoisuudelleen. Hymysuin
vain Pietari puhuu hirvenampumiskiellosta, ja Anna vastaa että asia
riippuu vain siitä ollaanko voudin kanssa hyvissä väleissä. Aarokin
pyytää ryöstömiehiä herkeämään toimestaan, ikäänkuin se olisi heidän
vallassaan. Ja mikä merkillisintä: hän on hyvässä sovussa varkaitten
kanssa ja sanoo heitä "älykkäiksi miehiksi", jopa hän heille jättää
"herttaiset jäähyväiset" ja eroaa heistä "kyynelsilmin". Mutta syynä
siihen on että hän on joutunut syyttömästi vankeuteen, ja sentähden
hän katsoo voivansa heidän kanssaan paeta, kun siihen tarjoutuu
tilaisuus. Mutta kun nuo älykkäät miehet lähtevät tutkimaan "aittoja
porvarien", niin hän tahtoo moitteetonna mennä tiehensä. Eikä
kansakaan, vaikkapa Aaroa tarkoin kuulutetaan saarnastuolista, henno
ukkoa "vaivata"; tuottaahan Aaro iloa muille tekemättä kenellekään
mitään pahaa.

Tätä luontoperäistä oikeudentuntoa, jolle ulkonainen
oikeudenjärjestys on tarpeeton, valaisee oivallisesti vastakohta,
Aaron kuvailema kaupunkilaisten kanta. Kukaan ei huoli hänen
tervehdyksestään, kadunlakaisija ja katupojat ovat hänelle ilkeitä,
syyttömästi hänet vangitaan, yksin vanginvartiakin häntä pilkkaa.

Toiseksi tulee luonnonihmisten kanta näkyviin heidän
teeskentelemättömässä ja vapaassa seurustelutavassaan. Tosin on
heilläkin siinä kohden sääntöjä: kun Pietari ja Matti tulevat
kartanoon, niin kaikki tuvassa olijat ensin hetkeksi aikaa istuvat
ääneti, kunnes vaitiolon katkaisee Sakariias, sillä hän on "arvosa
vanhus harmajapää". Ja kun hän runoelman lopussa ryhtyy pitämään
puhetta ja lähestyy Mattia ja Helviä, niin

    joutuin kumpikin nous', heti nähdessään tulevaisen
    vanhuksen, sekä kuuntelivat, mitä käskisi ehkä.

Samaten Pietari kunnioittaa Aaroa sentähden että tämä on vanha.

Mutta toiselta puolen, kun Matti palajaa metsästä, niin Helvi
aivan ujostelematta alkaa kysellä häneltä miten metsästys on
luonnistanut. Vaan silloin Rebekka ottaa nuhdellaksensa Helviä, sillä
laamanninkäräjissä piikana ollessaan hän on oppinut käyttäytymään
kuten siivon impyen tulee. Mutta kun hän sitten kertoo että

    kyll' isosempiki mies, joka vaan liki tunkihe liiaks,
    vasten silmiä rääsyn sai tahi vettäkin kousan.

niin koko hänen siivoutensa joutuu auttamattomasti naurunalaiseksi.
Ja tässä, samoinkuin kertomuksessa kaupunkilaiselämästä, koko
kieroon joutunut kultuurielämä samalla alenee arvossa verrattuna
luonnonihmisten vapauteen.

Sitävastoin, kun Matti nuhtelee Pietaria siitä että

                                suutasi tahraat
    liehien aattelematta, ja kiusaat siivoa neittä,

niin on nuhteilla siveellinen syynsä, jonka me hyväksymme -- niinkuin
Helvikin tekee.

Samoinkuin seurustelutapa, niin tunteitten ilmaisutapakin on
kauttaaltaan luontoperäinen. Muistettakoon vain kuinka Anna Aaron
ensimäisen kertomuksen jälkeen

    puisteli päätään, nyyhki ja niistihe, rientäen aittaan,
    lihaa, muikkuja, voita ja kaljaa toi, sekä pöydän
    täytteli ruo'illaan; mut niskast' Aaroa vanhaa,
    vaikk' oli kyllänen ennestään, taas työnteli syömään.

Matti puolestaan samaten suoraan tunnustaa tahtovansa, jos menee
toisiin naimisiin, saada

    riemua rakkauden, punaposkia, jotk' ovat immen
    parhaat myötäiset, mitä voimasa mies haluaapi.

Kuulee välistä uudenaikaisten naisten väittävän tätä naiselle
alentavaksi: pitäisihän miehen muka etsiä naisessa muuta ja parempaa.
Mutta jos ottaa huomioon Matin sanat "voimasa mies", ja muistaa
miten hän on runossa kuvailtu, niin näkyy että hän on aivan samalla
kannalla kuin Kyllikki, joka lausuu (Kal. 11: 181-186):

    Mie tahon tasaisen varren
    tasaiselle varrelleni,
    tahon muo'on muhkeamman
    muhkeille muo'oilleni,
    sekä kasvon kaunihimman
    kaunihille kasvoilleni.

Ja sitäpaitsi on muistettava että Matti, selitettyään mitä hän itse
haluaa, kohta lisää:

    Taas varon, että jos yksistään oman onneni vuoksi
    nuoren nain, niin huimana hän lyö lapsia laimin.

Tässäkin siis luontoperäisyyden rinnalla siveellistä vakavuutta.
Kaikilla näillä ihmisillä on sydämen pohjalla elävinä
siveelliset periaatteet. Ja siitä seuraa arvokkuus ulkonaisessa
esiintymisessäkin, joka pistää sitä enemmän silmiin, jos suomalaisia
verrataan ryssiin, jotka hyppelevät ja välistä "päissään kaatuvat
maahan".

Mutta koko elämänkatsomuksessakin huomaamme suomalaisten ja ryssien
välillä samallaisen eron. Hyvänä esimerkkinä siitä ovat molempien
puhemiesten, Ontron ja Pietarin, tarjoukset Helville.

Ontro ensiksi kehuu Topiaksen kauneutta, etenkin hänen partaansa,
sitten hänen tanssiaan. Senjälkeen hän selittää minkä tähden
ryssät välistä juovat liian paljon, ja lopuksi hän, kauppias,
tarjoo Helville "sulkkua vaatteeksi sekä ruplia ruoaks". Pietari
taas ensiksi hänkin kertoo Matin "kiinteät, irtaimet, mitä kaikkea
häll' on"; mutta tärkeämpi hänelle on jo ennakolta sopia siitä
kuinka onnellinen avioliitto on solmittava, nimittäin niin että
molemmat aviopuolisot ovat toistensa vertaisia ja kummallakin
on oma toimintapiirinsä, jonka asioissa toinen myöntyy hänen
mielipiteeseensä. Samoin Anna esiintyy miehensä vertaisena,
ja samalle pohjalle Sakariiaskin rakentaa kehotuksensa
äskenkihlatuille.

Sentähden runoelmassa ylistetäänkin kotia ja sopusointuista
kotielämää ihmisen korkeimmaksi maalliseksi hyväksi.

    Siksipä neitosen on sulosimpana toivona päästä
    perheen äitinä toimeamaan sekä säysyä miestään
    palvelemaan, pakotettuna ei, vaan rakkaudesta.

Niin Helvi sanoo, ja Ontronkin mielestä Pietari on kolmasti autuas,
koska

    silmäsi rauhasan eess' on vilpitön eukko ja lapset
    sievät katsoa niin kuin virran kukkiva penger.

Ja Pietari tämän onnen oivaltaakin,

    muistaen myös, kuin heill' elo rauhasa on, sopurunsas.
    suojana Metsola kuin pesä linnun poikuehella.

Ja että ryssätkin täten osottavat ymmärtävänsä kodin merkitystä,
se herättää myötätuntoisuuttamme heitäkin kohtaan. Samoin Aarokin
lopuksi sanoo:

    Nytpä mä onnekas oon, koti mull' eläessäni on nyt,
    on koti kuoltuakin.

Mutta tämä kodin onni saavutetaan ahkeralla työllä ja kokemalla
elämän kovempiakin puolia. Siksipä Helvistä sanotaan että hän on

    säysy ja hiljainen, näet laps-ajan ankeudess' on
    oppinut arvaamaan hyvän arvon kiitteliäsnä.

Vielä kovempaa elämän koulua Aaro on käynyt, mutta

    aikapa murheen liens, ja jo vierahien taloloissa
    armaat lapseni hyöstyy taas, tytyväisnäpä itse
    harppua soittain mieroa käyn, kuten istuvi sirkka
    päivänä pilvisenäi kulokorren päässä ja laulaa.

Kerrotaan että kun Helsingin lyseon opettajat kerran (1835) olivat
koolla, syntyi kysymys siitä missä paikassa Hirvenhiihtäjiä Runeberg
oli parhaiten kuvaillut suomalaista luonnetta. Muut viittasivat
mikä mihinkin paikkaan, kunnes lopuksi A.G. Borg muistutti
äsken mainittuja säkeitä. Siitä Runeberg ilostui niin että nousi
seisoalleen ja syleili Borgia.

Mitä tämä merkitsee? Varmaankin sitä että Runebergin mielestä
suomalaisen -- niinkuin yleensä ihmisen -- paras ominaisuus on tyytyä
kohtaloonsa, jos voi olla muiden iloksi. Sentähden puhutaan miltei
aina kun Aaro esiintyy myöskin hänen harpustaan, ja kihlajaisissa
juuri hän, joka kaikista läsnäolevista on enimmän kärsinyt, hän saapi
ilon yltymään ylimmilleen

    polskallaan, joka soi kun pohjan tuul' petäjässä.
    Vahvana heiluu käs' nopeaisina notkuvi sormet,
    silmä on tyyni ja sees, kuin taivaan tuikkiva tähti.

Jos siis Runeberginkin mielestä "soitto on suruista tehty", niin
toiselta puolen soitto on ilon tuottaja.

Mutta Aaron tyyneyteen ja tyytymättömyyteen on toinenkin syy: hänen
alistumisensa Jumalan tahtoon. Ja samoin Sakariias puheensa lopussa
sanoo:

    Hurskas turvasa on kuin kankaan vänkeä honka:
    ei sitä milloinkaan voi turjuttaa rajutuuli.

Herran pelko se se on "etupäässä mik' onnistaa tääll' inehmolapsen",
siinä tulee ihmisen elää ja liikkua. Mutta tätä jumalanpelkoa
Runeberg kuvailee hyvinkin merkillisellä tavalla: se "ei koskaan saa
kyllikseen hyvää ja oikeaa". Se on: totinen jumalanpelko on alituista
kehitystä siveelliseen jalostumiseen, halu tehdä hyvää ja oikeaa,
saattaa lähimmäisiäkin onnellisiksi.

Muutamin sanoin muistutettakoon vielä sitä kuvaa, jonka kertomus
vanhasta pyssystä esittää.

Aihe näyttää tosin vähäpätöisemmältä kuin Perhon hauta, koska
pääasiana voidaan pitää vain Jussi kapralin oivallista laukausta.
Mutta toiselta puolen esiintyy nyt sotilaita ja talonpoikia yhdessä
taistelemassa vihollisia vastaan; ja soturi tuntee, päällikkö
tunnustaa, että taistellaan "maan ja valtiaan edestä". Vaan omituista
on nähdä kuinka taas kapralin tunteita pyssyänsä kohtaan verrataan
isän tunteisiin poikaansa kohtaan. -- Lopuksi tässä mainitaan myöskin
nuoremman sukupolven halua kuulla kerrottavan

    urotöist' isiemme ja maineikkaast' elämästä.

Semmoiset tunteet edellyttävät että tuntee omistavansa isänmaan ja
kansan, ja juuri tämä tunne ilmaantuu Hirvenhiihtäjissä siten että
Runeberg niin lämpimällä rakkaudella kuvailee kansaa. Sentähden
Runeberg saattoikin sanoa runoelmaansa "jäljennökseksi" siitä
mitä hän oli nähnyt. Nimitys on oikeutettu siinä kohden, että
Runeberg, lahjomattoman rehellinen kuin runoilijatoimessaan on,
ei ole runoelmassa tehnyt kansaansa paremmaksi kuin miksi oli sen
todellisuudessa havainnut. Mutta toiselta puolen oli runoelma enemmän
kuin pelkkä jäljennös todellisuudesta, se oli kirkastettu kuva siitä,
ja kirkastuksen oli aikaansaanut Runebergin elämän taisteluissa
saavutettu ja runoelman läpi kuultava elämänkatsomus.



19.


Hirvenhiihtäjissä käytetty runomittakin nojautuu samoinkuin
sen sisällys pitkään runoilijakokemukseen. Jo koulupoikana oli
Runeberg samalla runomitalla kuvaillut sudenajoa, käyttäen välistä
Vergiliusesta lainattuja lauseparsia parodisessa tarkotuksessa.
Myöhemmin hän muovaili samaa runoa uudestaan, jolloin nuo parodiset
kohdat katosivat. Kun hän sitten rupesi kuvailemaan hirvenammuntaa
sudenajon sijasta, niin hän jo oli harjaantunut tuon muodon
käyttämiseen. Mainita sopii myöskin että hän ylioppilasvuosinaan
kirjotti lyhyen leikillisen runon kreikkalaisella kuusimitalla, ja
samaa runomittaa käytettiin ennen mainitussa Kihlaus runoelmassa.

Kuusimitta onkin oivallinen muoto. Se antaa esitykselle ikäänkuin
juhlallisuuden leiman, mutta suopi samalla mitä suurimman
vaihteluvapauden, niin että eri tunnelmat voivat saada erilaisia
ilmaisumuotojakin. Olihan sitäpaitsi tämä sama runomitta jo
ennen koteutunut Suomen runouteen, vieläpä samallaista ainetta
esitettäessä. Franzén oli näetten jo 1799 runossa Hymni maalle
laulanut Suomen talonpojan taistelusta hallaa vastaan:

    Jääkööt pois kesät, murheiset, kun maamies kammoin
    selviävän yöks saa koko pohjaistaivahan nähdä,
    kun olo tähkäin kukkivien juur' on arimmillaan;
    viljan nähdäksensä hän vartoo valvovin tuskin,
    huomaa kuin jääpuikoin murheisesti se välkkyy;
    vuoden vaivat ja toivehet menneet on minutissa. --
    Kauan hän seisoo mykkänä, tylsänä, liikkumatonna.
    Vaan majastansa kun hän parun kuulevi, kirvehen kaappaa.
    rientävi metsään leikkuuseen petun kurjan, ja lapset,
    kuin kukat kuihtuvat niitoksessa, he hellästi riippuu
    ympäri kelmeän äidin ja, raukat, huutavat leipää.

Niinkuin nähdään on tässä jo luonnos Aaron historiaan; mutta tämä
seikka tietysti ei vähennä Runebergin ansiota. Itsekin hän oli nähnyt
Suomen talonpojan elämää ja siis voinut omasta kokemuksestaankin
sitä kuvailla; mutta jos hän senohessa nojautui Franzéniinkin, niin
saatamme sanoa että hänen kuvallansa on sitä vankempi kansallinen
pohja.

Mutta Franzénin Hymni maalle oli alkujaan mukaelma eräästä niin
sanotusta homerilaisesta hymnistä, ja samaten tietysti tutustuminen
Homerosen lauluihin on Hirvenhiihtäjiin jättänyt selviä jälkiä.
Ja kun sekä Franzén että Runeberg suuresti ihailivat Homerosta ja
katsoivat häntä runomestarikseen, niin huomaamme että tässäkin kohden
esiintyy suomalais-kansallinen suunta, sillä Ruotsin runoilijoilla
oli Franzénin aikana aivan toiset esikuvat. Mutta molemmat Suomen
runoilijat varmaan ihailivat Homerosta yhteydessä sen seikan kanssa
että olivat Suomessa nähneet jotakin Homeron aikojen kaltaista. Olemme
jo kuulleet mitenkä Tengström sen määrittelee: Suomessa oli, niinkuin
ennen Kreikassa, vallitsemassa semmoinen villin vapauden ja
yhteiskunnallisen järjestyksen välinen tila, joka, niinkuin nuoruuden
aika yksilölle, on kansakunnan kehitykselle ylen tärkeä.

Että asia on tältä kannalta katsottava, ja ettei siis Hirvenhiihtäjät
ole mikään pelkkä mukaelma kreikkalaisesta runoelmasta, se selviää
riittävästi jos silmäilemme Runebergin kirjotusta Saarijärvestä,
sekin vuodelta 1832.

Hänen siinä antamansa kuva suomalaisesta kansanluonteesta on
kauttaaltaan yhtäpitävä Hirvenhiihtäjissä esitettyjen kuvaelmien
kanssa. Mutta Runebergista -- samoinkuin ennen Tengströmistä -- ihminen
on ympäristöjensä kuvastin, ja kansan luonne riippuu siis sisämaan
luonnosta. Mitään tämän luonnon kaltaista taas ei vieras liene
missään muualla nähnyt. Siis Hirvenhiihtäjissä kuvaillulla kansalla,
ympäröivän luonnon kuvastimena, myöskin on omintakeinen luonteensa.

Tosin on merkillistä huomata kuinka Runeberg, kuvaillessaan kansaa
ja luontoa, käyttää lauseparsia jotka selvästi muistuttavat vanhaa
maailmaa. Kerjuri on "jumalan seuraama niinkuin Homeron kerjuri".
Mutta Hirvenhiihtäjissä esiintyy sama ajatus Pietarin muistutuksessa
Paavolle, että "Jumala on kerjurinkin kanssa"; ja siinä tietysti
ei ole enää ajateltava mitään Homerosen jumalaa, vaan kristittyjen
Jumalaa.

Samaten Runeberg sanoo luonnosta: Silloin tällöin tapaa silmä
metsälammen "niinkuin käytävän manalaan". Tämä muistuttaa aivan
selvästi kreikkalaisten ja roomalaisten uskoa että muutamat järvet
olivat käytäviä manalaan. Mutta kohta senjälkeen sanotaan: "niinkuin
iäisyyden ovella luulee siellä olevansa jumalien ja henkien seurassa,
joiden haamuja silmä etsii ja joiden kuiskeita korva joka hetki
odottaa kuulevansa". Näissä sanoissa ilmaistu tunnelma on taas
Runebergin oma eikä antiikista saatu -- mutta vielä merkillisempää on
että se on täysin yhtäpitävä sen tunnelman kanssa, jonka sama luonto
on herättänyt muinaisissa suomalaisissa erämiehissä, ja josta koko
Tapiolan väki on syntynyt.

Samaan päätökseen tullaan siitä mitä Runeberg sanoo sisämaan
luonnosta yleensä. "On vaikea kuvitella kirkkaampaa, ihanampaa ja
ylentävämpää jumalallisuuden ilmestysmuotoa kuin se, jonka meille
näyttävät sisämaan seutujen suuremmoiset ulkopiirteet, niiden
yksinäisyys ja syvä, läpitunkematon rauha". Ja verrattuaan tätä
luontoa rannikko- ja tasankomaisemaan hän väittää että "jokainen,
jolla on ollut tilaisuus elää pitemmän aikaa näiden eri seutujen
vaikutuksen alaisena, on syvimmässä sydämessään säilyttävä niistä
toisen eikä molempia, olkoonpa niistä sitten kumpi hyvänsä hänen
synnyinseutunsa ja muuten hänelle kallis". Mutta kun hän kohta
jatkaa: "rauhalliseen runollis-uskonnolliseen mietiskelyyn
taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisämaahan", niin tämä
tietysti ilmaisee hänenkin mielipiteensä; ja kun kansa on tämän
luonnon kuvastin, niin se on myös hänen kansansa.

Vielä enemmän: se on niidenkin kansa, joita varten hän kirjottaa. Se
nähdään mainitun kirjotuksen loppulauseesta, jonka on aiheuttanut
kato, joka silloin uhkasi maan pohjoisosia:

"Sikäläistä väestöä voi pitää isänmaan asutuksen etuvartiona,
asetettuna taistelemaan sen toimeentulon ja vaurauden vihollisia
vastaan. Totta on että sodassa uhkaa suurin vaara etuvartioita;
mutta jos joskus käy, niinkuin nyt näyttää käyvän, että nämä ovat
joutumassa tappiolle ja joukottain hukkaan, niin tulee niiden, joiden
etua siellä valvotaan, muistaa heitä heidän hädässään eikä jättää
heitä oman onnensa nojaan epätasaisessa taistelussa."

Talonpoika on etuvartio Suomen kansan yhteisessä viljelyssodassa --
siinä isänmaanystävän johtopäätös siitä mitä runoilija on nähnyt ja
kuvaillut.

Täten heränneen ja selvinneen kansallistunteen johtamana Runeberg
seuraavina vuosina vielä jatkoi suomalaisen kansanluonteen
kuvailemista.

Vuonna 1833 ilmestyneessä toisessa runovihossa oli runo Mustalainen,
jonka sankari tosin ei ole Suomesta kotoisin, mutta juuri sentähden
voi sanoin ihailla Suomen kauneutta -- mitä luonnollisesti maan omat
lapset eivät yleensä tee, he kun eivät ole muuta nähneet; ja ryssien
mielestä taas

    Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.

Mustalaisen esikuvana saatamme varsin hyvin pitää tuota
romantillista suurvarasta, jonka Runeberg oli tavannut Saarijärvellä.
Mutta hänen vastakohtanaan esiintyy vanginkuljettaja, Antto,
kavaluuden ja kiittämättömyyden esikuva. Ja ankarana kaikuu runon
lopussa mustalaisen tuomio hänestä, muistuttaen vanhan Haanen sanoja
kun hän luulee Tuomaan pettäneen.

Seuraavan vuoden lopulla Runeberg alotti Pilven veikkonsa, yhä
entisellä viisimitallaan. Se valmistui keväällä 1835 ja painettiin
elokuussa Helsingfors Morgonbladiin.

Vielä kerran Runeberg, niinkuin Perhon haudassa, ottaa
lähtökohdakseen kuvauksen perhe-elämästä johtuakseen siitä taisteluun
isänmaan puolesta. Mutta Pilven veikolla ei ole omaa perhettä; ei
kukaan tiedä mistä hän tulee, ja vasta rakkaus tyttöön kiinnittää
hänet siihen taloon missä hän on ottopoikana. Muuten hänen elämänsä
on ollut täynnä työtä sekä taistelua metsän petoja vastaan.

Sentähden ei ukko vaadikaan häntä taisteluun isänmaan puolesta, hän
ainoastaan tahtoo tietoja sodasta. Mutta kun nuorukainen lähtee
niitä hankkimaan, niin hän ikäänkuin itsestään joutuu taisteluun.
Hän on ennen tappanut "karhun, karjan surman", täten hän on kasvanut
"avuks kurjain, turvaks turvatonten". Ja semmoisena hän nytkin
ensinnä esiintyy; vasta täytettyään kaksi ihmisyydentunteen käskemää
urotyötä, hän tulee "maan pelastajaksi", vaan semmoisenakin hän
samalla on heikkojen turvana. Soturit ilman häntä olivat "karja
kaitsijatta, toivotonna, kuoloon tuomittuna". Mutta kerjäläispojalla
on "kuninkaan otsa", hän on johtajaksi luotu ei vain ulkonaisen
voimansa kautta, vaan sisäisen jaloutensa määräämänä.

Tässä siis jo Saarijärven Paavossa kuvattu auttavaisuus esiintyy
uudessa muodossa, joka ei kuitenkaan ole Runebergille uusi. Heikon
suojeleminen sortoa ja vääryyttä vastaan oli hänelle luonteenomaista,
ja siitä hän oli laulanutkin jo runossa "Jalouden voitto". Mutta
kun siinä sortoa vastaan taisteli "jumallapsi" ja tämän voittoa
seurasi "riemukisa", niin sensijaan taistelijana nyt on suomalainen
kerjäläispoika, ja riemukisasta on tullut hautausmaan itku ja
vaikerrus. Mutta kuitenkin, tahi oikeastaan sitä enemmän, "jalo, sa
elät ja voiton sa saat".

Ja sentähden jalo tyttö ei niinkuin hänen isänsä vaikeroi sitä mitä
hän on menettänyt. Hänessäkin asuu uhrautuva rakkaus, sentähden hän
voi sanoa:

    Kallein kaikesta mit' ompi maassa
    olit sylihini suljettuna,
    kahta vertaa kalliimpi nyt vielä
    olet mulle mullan sulhosena.
    Enempi kuin elämä on lempi,
    enempi kuin lempi moinen kuolo.

Ja siis hän jättää sulhonsa isänmaalle, joka on sankaria itkevä,
mutta ei murheella, vaan "tyynnä, loistavana, laulullisna".

Ja isänmaa esiintyykin tässä eri edustajien kautta. Talonpojat,
pappi, entinen soturi, nuoret isänmaan puolustajat ryhmittyvät
kerjäläispojan ympäri osottaaksensa että johtajakseen tämä kansa
tunnustaa vain sen, joka uhraavalla rakkaudella puolustaa heikkoja ja
sorrettuja.

Selvänä jatkona Pilven veikkoon on seuraavana vuonna (1836)
kirjotettu ja julaistu runo Kuoleva soturi.

Molemmissa esiintyy kahden nuoren rakkaus isänmaan puolesta kestetyn
taistelun rinnalla ja tavallaan sen vastakohtana, ja kuolo isänmaan
puolesta on molemmissa ristiriidan sovittajana. Mutta edellisissä
runoissa on samassa jotakin joka yleisinhimilliseltä näkökannalta
katsoen vielä kaikuu soraäänenä: vihollisia on kuvailtu julmiksi
sortajiksi. Nyt kuolo sovittaa tämänkin ristiriitaisuuden: haudan
ääressä ei kukaan enää vihaa, mutta itkeä täytyy _ihmisen_ kovaa
kohtaloa, kun hän "vaivaa vain ja vaivataan".

Tässäkin ilmenee Runebergin luonteen syvälle juurtunut piirre:
sovinnollisuus, suvaitsevaisuus, joka jo on Kaitselmus runon aiheena.
Mutta aatteelliseen kansalliseen ohjelmaankin kuuluu ettei Suomen
kansa vihaa toista kansaa, yhtä vähän kuin kansan lapset toisiansa
vihaavat.



20.


Kun Runeberg vuonna 1832 muistutti ylhäisemmille säädyille heidän
velvollisuuksiaan kovempiosaisia veljiänsä kohtaan, niin hän ei itse
puolestansa jättänyt velvollisuuttaan täyttämättä. Kehotettuaan
myöhemmin samana vuonna lehdessään yleisöä auttamaan hädänalaisia,
hän itse 1833 saman tarkotuksen hyväksi painatti toisen osan
lyyrillisiä runojaan. Kun tulot siitä nousivat nykyisessä rahassamme
laskettuina yli kolmen tuhannen markan, niin lahja, verrattuna hänen
omiin samanaikaisiin tuloihinsa, oli todellakin suuremmoinen.

Mainitussa vihossa oli ensiksi Hauta Perhossa, sitten Mustalainen,
Jouluilta ja Mökin poika, joista jo on ollut puhetta, ja
niiden ohessa joukko lyyrillisiä runoja sekä jatkoa idylli- ja
epigrammisarjaan; lopuksi kymmenen käännöstä. Enimmät näistä runoista
olivat ennen olleet julaistuina Helsingfors Morgonbladissa.

Melkein kaikki lyyrilliset runot koskevat rakkautta ja luontoa ja
melkein kaikissa nämä aiheet asetetaan keskinäiseen yhteyteen, joko
vertauksen kautta taikka niin että annetaan tunnelmakuva, joka johtaa
toiselta alalta toiselle. Rakkaus esiintyy milloin kaipaavana,
milloin leikillisenä, milloin tuokion iloa nauttivana, milloin
selittämättömänä, mutta aina vallitsee näissä rakkaudenkuvissa suopea
tyyneys, joka kuvastaa mielen puhtautta. Ainoa runo joka muistuttaa
entisiä myrskyjä on Ruusulle, mutta se onkin ehkä muita vanhempi.

Näistä runoista on vielä, osaksi poikkeuksena, osaksi lisäyksenä,
mainittava seuraavaa.

Nuoruuden kaipausta, joka ei ole selvillä tarkotuksestaan, kuvataan
kahdessa runossa, jotka ovat selviä vastineita toisillensa; Tyttö ja
Nuorukainen nimellisinä ne painettiinkin kohta perätysten erääseen
sanomalehteen jo 1831. Edellisen nimi on nyt Seitsentoistavuotias
tyttö. Samansuuntaista aihetta käsittelee Varro, vaanii jumalainen.
-- Omituinen vastakohta näille kuvaelmille on Kuoleva, täynnä rauhaa
ja sopusointua, joka tässäkin on ikäänkuin heijastusta luonnon
sopusoinnusta.

Etteivät kuitenkaan elämän rauhattomuus ja vaiheet ole runoilijalle
vieraita osottaa Lähde, josta sittemmin niin moni on löytänyt oman
sielunsa kuvastimen. Mutta tämäkin runo on vihon vanhimpia, se
painettiin sanomalehteen jo joulukuulla 1830, ja kenties se on --
ainakin aiheeltaan -- vieläkin vanhempi. Kerrotaan näetten että
Runeberg ja Nervander jo 1826 kilpaa runoilivat lähteen reunalla, ja
että Runebergin laulua katsottiin huonommaksi, jonka tähden hänen
täytyi tanssia lähteen ympäri tuohinen päässä.

Lopuksi muistettakoon Laulurastas, koska se on vihon ainoa -- ja
Runebergin viimeinen -- runo jossa runoilija puhuu laulustaan. Syystä
näetten Runebergista itsestäänkin sopisi sanoa:

    Laps onnen, luonnon parmahilta ken
    saa lemmen, saapi sanat, soinnut sen,
    eik' äidinkieltään vaihda vaiheissaan,
    hän uneksii vain, virkkaa uniaan,
    ei harkitse, ei kaavoin kammitsoi,
    mut virttä virkkaa, viisautt' unelmoi.

Viisaus, ylevä elämänkatsomus, ei ilmene järkiperäisyyden neuvoissa
ja säännöissä, vaan hellän tunteen ja mielikuvituksen unelmissa. Ja
rakkaus on laulajalle ensi sijassa tarpeen; sitä seuraavat sanat ja
soinnut.

Kohta tämän runovihon ilmestyttyä näyttää puhtaasti lyyrillinen
runolähde Runebergiltä miltei kokonaan ehtyvän, ja niissä harvoissa
runoissa, jotka hän lähinnä seuraavina vuosina kirjottaa, huomataan
uudet tunnelmatkin. Mutta jos täten uusi ajanjakso näyttää olevan
tulossa, niin edellinen suunta sitä ennen ikäänkuin päättyy
kokonaiskuvaan. Elokuussa 1836 painettiin Morgonbladiin Hannan
ensimäinen laulu, ja joulukuussa runoelma ilmestyi täydellisenä
kirjakauppaan.

On vaikea sanoa mistä alkaa, mihin lopettaa, kun otetaan puheeksi
ne lyyrillisten runojen aiheet ja tilat joita tavataan Hannassakin.
Luonnon elämä eri muotoineen ja vivahduksineen esiintyy tässäkin,
ja se on usein samalla tapaa ihmiselämään sovellettu. Koko
luonnontunnelma muistuttaa runoja Matka Turusta ja Joutsen, paimenen
soitto Paimenpoikaa ja Mökinpoikaa. Hanna puhuu lapsuudestaan
samaan tapaan kuin runo Lapsuuden muistoja, hän on veljineen
soutanut saaresta saareen niinkuin Kesäyössä tehdään, hän muistaa
muuttolintuja ja kuvailee mielessään kuinka hän on esiintyvä kirkolla
-- niinkuin Palvelustyttö. Hänkin tahtoo pelastaa lintuja niinkuin
tyttö runossa Herkästi taipuva, vertaus sylin ja ansan välillä
tehdään jo runossa Linnun pyydystäjä-poika, Maria muistuttaa
Kaunotarta, vanha kalastaja kuolee niinkuin Kuoleva, Hannan isälle
voisi runo Vanhukselle olla omistettu. Itse Hannan mielentilaa, joka
vaihtelee surun ja ilon välillä, ennustetaan runossa Varro, vaanii
jumalainen ja kuvaillaan runoissa Neidon valitus, Suru ja ilo,
Kaipaus ja Seitsentoistavuotias tyttö. Nuorukaisen kohtaaminen ja
lemmen äkillinen syttyminen esiintyy runoissa Ken tänne tiesi toi?
(jonka eri osia käytetäänkin eri laulujen mottoina), Ainoa hetki ja
(jos vaihtaa "pojan" tytöksi) Idylli-epigrammi 4. Vanhan ja nuoren
kosijan vastakohta esiintyy saman sarjan numeroissa 5, 11 ja etenkin
26. Lopuksi alkuruno Ensi lemmelle muistuttaa sekä Idylli-epigrammia 2
että Mustasukkaisuuden öitä.

Mutta tämä tietysti ei merkitse sitä ettei Hannassa olisi muuta kuin
ennen käytetyt lyyrilliset aiheet yhteenpoimittuina. Ei, vaan runo
on katsottava kokonaiskuvaksi niistä runoilijan elämänkatsomuksen
kohdista jotka eivät Hirvenhiihtäjissä esiinny, ja nuo yhtäläisyydet
osottavat vain samaa mitä jo ennen olemme nähneet, nimittäin että
Runeberg astui runollisia päämääriänsä kohti askel askelelta,
koettaen voimiansa pienemmissä tehtävissä ennenkuin ryhtyi suurempiin.

On jo viitattu siihen ettei kansa puhele luonnosta eikä liioin
lemmestäkään. Mutta papintyttärelle ja ylioppilaille juuri nämä
ovat luonnollisimpia miettimisen ja puhelun aineita. Mitä ensin
luontoon tulee, niin nähdään helposti että se vallitsee nuorten koko
sieluelämän. Hanna tuntee liittyvänsä lujilla siteillä kotiseutuunsa,
mutta hän ei ymmärrä luonnon ääntä, sentähden ettei ymmärrä omaa
sydäntään; lempi, kun se tulee, selvittää kaikki. Ja hänen veljensä
silmissä luonto on vielä paljoa enemmän, vaikk'ei hän kotonaan siitä
puhu. Vasta kaupungissa, missä kaikki on toisin, hän kertoo siitä.

    Milloin pilkottaa kevät kerronnasta ja milloin
    näet syys-illan ja lehdet harvenneet, sumut raskaat,
    ilmassa tähdet valjut ja kummulla kuun veriruskeen.

Ja nyt hän ystävällensä näyttelee sisämaan kauneutta, huomauttaen:

                            Toista se on kuin
    meri, joka huoaten sun kotis kalliorantoja pieksee.

Ihmeen kaunis onkin tämä maisema:

                             Silmään
    loppumaton ala metsiä, järviä, peltoja aukee,
    illan kimmoiseen ruso-hohteeseen puettuina.
    Tyyntä on, henkäyst' ei edes. Karjojen kelloja, hellää
    lemmen laulelmaa, johon vastaus soi salotieltä,
    kuuluu laaksosta vain, katovaisiin äänihin joskus
    paimen helkyttää säveleen, min kertovi kaiku.

Silloin ystävä ihmeissään sanoo:

    August, nyt tutump' oot sinä mulle kuin olit koskaan,
    nyt sinut ymmärrän ma ja tunnen sun periluontees.
    Tuossa sen kirjan näen, min kirkkailta lehdiltä varmaan
    kaiken luit, mitä kerroit, kun hämärässä sa istuit
    mun sekä siskoni kanssa, ja haaveiltiin läpi illat.
    Ihmis-onnen sa tääll' opit, rakkauden, ilon, rauhan,
    tääll' unelmissasi näit nuo kirkkahat lempeät henget,
    suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.
    Kuuntelehan, sävel laulujen, vaipunut huokaus kaiun,
    lintujen äänet ilmassa, metsissä, eikö se kaikki
    enkelien ole laps'iän tuttujen vienoa kieltä?
    Oi, ne nyt selvään näen! Runopilvillä leijuvat illan,
    säihkyvät auringon sätehessäkin, tuikkivat joskus
    silmistä kukkain, järvellä päilyvät, ilmassa soivat;
    näitähän tarkoitit sa ja nää teit rakkahiks meille!

Ja tämä käsitys luonnosta, se se on vaikuttanut korskaan Mariaankin
ja saanut hänet muuttumaan; hänessä on lempi selvinnyt luonnon kuvien
kautta.

Mutta luonto ei vaikuta yksistään nuoriin; vanha kalastajakin
tahtoo kuollessaan nähdä salon ja aallot, hengittää illan ilmaa, ja
hän kuolee riemunsäde kasvoillaan. Eikä hän Hannalle ole "kammona
koommin";

    vaan kuin muisto, mi mieleen jää, kesäiltasin kauan
    järveä katseltuain, yön puoleen, tuuli kun tyyntyy,
    aurinko sammuvi, aallot, riehuntaan väsyneinä,
    hiljeten laskeuvat sekä viihtyvät peiliksi vihdoin.

Eikö ole merkillistä että Hanna tässä kertoo kuolonhetkestä
juuri ennenkuin ensi lemmen hetki hänelle lyö? Muistamme että jo
Mustasukkaisuuden öissä nuo hetket pantiin rinnakkain semmoisina,
jolloin ihminen on valveilla mullan horrosta ja saapi luoda katseen
henkimaailman riemuun. Mutta nyt ei enää kaiu "aistillisuuden viekas
kehtovirsi"; rakkaus on puhdas, ja niin on kuolevan mielikin,
sentähden kaikki on rauhaa ja sopusointua. Niin, iäisyys on maan
päällä, luonto on puhdassydämiselle täynnä lempeitä henkiä,

    suodut luomahan täällä jo maassakin taivahan meille.

Täten Runeberg nyt on astunut uuden tärkeän askeleen tiellä
yhtenäisen maailmankatsomuksen muodostamiseen ja esittämiseen.
Puhdas tunne-elämä käsittää ja soinnuttaa nyt koko olemuksen,
luonnon yhtä hyvin kuin ihmiselämän. Ja taas huomaamme miten tämä
tulos on saavutettu personallisen kehityksen kautta, mutta niin
että samalla ajan ihanteellinen katsantotapa siinä kuvastuu.
Ja vielä merkillisempää on että tuo nyt esitetty koko luonnon
sielullistaminen on -- puhtaasti suomalaista, se kohtaa meitä
ehtimiseen kansanrunoudessamme. Mutta Runebergin luonnottaret ovat
hymyileviä enkeleitä, ne eivät edusta pelkkiä luonnonvoimia, vaan
kaikkeudessa elävää rakkauttakin.

Tietysti Hannaa ei siltä ole katsottava miksikään elämän
korkeimpien kysymysten filosofiseksi selvitykseksi. Runebergin
maailmankatsomuksesta sopisi sanoa mitä hän itse sanoo hyveestä
Franzénin lauluissa: se elää hänen runoissaan alkuaineissaan, jotka
ovat viattomuus, rakkaus ja ilo. Ja tämä elämäkin on Hannassa
suomalaista elämää, runoelma kuvailee maamme sivistynyttä säätyä
samoinkuin Hirvenhiihtäjät kuvailevat kansaa.

Mutta näillä kahdella piirillä on kuitenkin paljon yhteistä.
Molemmissa runoelmissa ylistetään luontevaa maalaiselämää siten että
kaupunkilaiselämää kuvaillaan sen vastakohdaksi, sievistelemisen
kotipaikaksi. Ja Hannassakin huomaamme ettei säätyerotus estä
ihmisiä lähestymästä toisiansa; yhteinen hyväntahtoisuus on tässäkin
yhdyssiteenä. Äiditön Hanna turvautuu vanhaan palvelijattareen kuin
uskottuunsa ainakin, ja kauniin Johannan asema on sama kuin Helvin.
Samaten työ yhdistää eri luokat. Hanna kutoo kangasta niinkuin Helvi
ja tarjoilee teetä herroille, August on vanhan kalastajan parissa
usein unhottanut leikit ja luvut.

Poikkeuksena on nimismies, jonka Hanna on nähnyt "äissään moukillen
välist' ärjyvän, keppiä nostain", koska muka "muust' ei piittaa nuo,
ei tottele löylyttämättä". Mutta nimismiehen asia onkin ylläpitää
ulkonaista järjestystä, josta Runeberg puolestansa "ei piittaa".
Nimismies muistuttaa paljon Hirvenhiihtäjäin voutia ja hänen
kosimisensa samalla tuopi mieleen Ontron tarjoukset: rikkautta, mutta
ei rakkautta. Vieläpä ärjymisen puolustaminenkin muistuttaa Ontron
puhetta humalasta -- jälkimäinen puolustus on vain pätevämpi.

Nimismiehestä on vähän tarttunut itse pastoriinkin: onhan hänelläkin
maallisia huolia, ja hänen Hannalle antamansa neuvot muistuttavat
vähän Idylli-epigrammien äitien neuvoja. Johanna sitävastoin on kohta
selvillä moisen tarjouksen arvosta -- samoinkuin Helvi. Hannalle
taas kotiseutu on kalliimpi kuin kaikki muut rikkaudet maailmassa.
Mutta myötätuntoisuus yksinäistä vanhusta kohtaan on todellisen
rakkauden edelläkävijä. Kun hän itse on ollut valmis antautumaan
toiselle tehdäksensä tämän onnelliseksi, mutta vaatimatta rakkautta
itselleen, niin on luonnollista että hän on valmis antaumaan sille,
jolla on niin paljon hänelle antamista, varsinkin kun nuorukainen
osaa selittää sen mitä hän vain aavistaa. Rakkaus semmoinen kuin
hänen alkaa ylevimmistä tunteista ja kohdistuu näiden tunteiden
selittäjään. Ihaillessaan korkeinta ihminen tarvitsee toista joka
tuntee samaa -- sen Runeberg lausui jo runossa Naisen luominen.

Sentähden Runeberg antaakin ensi lemmen sanoa:

    Ma oman rintaa olen huokaus,
    mi rauhan toivoss' etsi taivastaan;
    ma oman sielus päivänpaiste oon,
    sa helläss' elät hohtehessani.

Mutta semmoinen lemmen selitys edellyttää koko olemuksen
ihanteellista käsittämistä, jonka ainoastaan korkeampi sivistys voi
antaa. Ja tämmöinen ihanteellinen sivistys onkin tässä runoelmassa
ikäänkuin koko tunnelmaelämän pohjana. Kuvaavaa on siis sekin että
nuorten yhtymisen taustana on isien ystävyys. Ensin koulussa

    rinnan istuttiin, tasan pantihin kaikki
    kiitos ja nuhde ja läksyjen työ sekä leikkien riemu.

Kuka ei tässä huomaa Runebergin omaa kokemusta koulutoveruudesta? --
Vaan sitten jatkettiin, kunnes

                        tieteitten esikartano kerran
    templihin vaihdettiin, ja kun valkeuden pyhist' aarteist'
    etsittiin muru auvoks itsellemme ja muille.

Eiköhän tässä taas kuvastu se käsitys yliopistollisen sivistyksen
merkityksestä, joka on ollut valloillaan runoudessamme ja yleisessä
mielipiteessä meidän päiviimme saakka?

Mutta tuo valkeus, jota viisauden temppelissä etsitään, se on
suomalaisessa muodostuksessaan samaa kuin Jumalan temppelissä jaettu
valkeus, ja tämä voi elää oppimattomimmankin povessa. Rakkaudesta
puhuvat luonnon hymyilevät enkelitkin, uhrautuvasta rakkaudesta, joka
"ei koskaan saa kyllikseen hyvää ja oikeaa".

Yhteensä Hirvenhiihtäjät ja Hanna osottavat kuinka Suomen kansa
saattaa tuon rakkauden "hellässä hohteessa" elää, elää korkeiden
aatteiden elämää, muodostukoot ulkonaiset elämänehdot millaisiksi
tahansa.



21.


On jo mainittu että Runeberg vuoden 1832 alusta alkaen toimitti kaksi
kertaa viikossa ilmestyvää sanomalehteä Helsingfors Morgonblad. Tämä
lehti oli kooltaan hyvin pieni, eikä ensinkään, niinkuin nykyiset
sanomalehdet, tarkottanut tuoreiden uutisten antamista. Sopimuksen
mukaan oli käsikirjotus yleensä jätettävä kirjapainoon kolme
päivää ennen sen numeron ilmestymistä, johon kirjotukset olivat
aiotut. Pikemmin sopii siis verrata lehteä meidän aikamme jotakin
erityistarkotusta harrastaviin aikakauslehtiin. Tosin ei lehden
ohjelma ollut periaatteessa rajotettu, mutta itse asiassa oli
valtiollisten ja yhteiskunnallisten kysymyksien ala melkein kokonaan
suljettu pois tästä ohjelmasta, osaksi siitä syystä ettei semmoisia
kysymyksiä saatu ottaa julkisen keskustelun alaisiksi, osaksi
syystä että yleisöltä puuttui harrastusta niihin. Tämän johdosta
sisällys pääasiallisesti supistui kirjallisuutta ja muutamia muita
kultuurialoja koskevaksi.

Kustantaja, kirjanpainaja Frenckell, takasi Runebergille palkaksi
800 paperiruplaa vuodessa, mutta jos tilaajia karttuisi enemmän
kuin 400, niin toimittaja jokaisesta tilaajasta saisi kolmanneksen
tilaushinnasta eli kaksi paperiruplaa. Enemmän kuin pohjapalkan sai
Runeberg kuitenkin vain ensimäisenä vuonna, jolloin oli 472 tilaajaa;
vuonna 1833 niitä oli vain 330 -- mahdollisesti oli katovuosi syynä
vähenemiseen -- ja vuosien 1834--1837 tilaajamäärät olivat 371, 377,
349 ja 329.

Nervander oli luvannut olla avullisena lehden toimittamisessa,
ja hän kirjottikin jo ensimäiseen numeroon uudenvuodenrunon.
Mutta ennen pitkää syntyi jostakin kysymyksestä erimielisyyttä
hänen ja Runebergin välillä ja hän erosi. Runeberg jäi siis yksin
toimitustyöhön, mutta vähitellen karttui kuitenkin kirjotuksia
muualtakin, ja niinkuin jo on kerrottu avusti hänen vaimonsa häntä
tehokkaasti.

Ensimäisenä vuonna on sentään Runeberg itsekin hyvin tuottelias.
Runokappaleita (alkuperäisiä ja käännettyjä) on lehdessä hänen
kädestään lähteneitä lähes kahdeksankymmentä, ja suorasanaisia
kirjotuksia parisenkymmentä.

Viimeksi mainitut koskivat etupäässä Ruotsin samanaikaista
kirjallisuutta, jota Runeberg välistä kovin ankarasti arvosteli. Nämä
arvostelut herättivät suurta huomiota, ja paljon on -- silloin ja
jälestäpäin meidän aikoihimme saakka -- kiistelty ja kirjotettu siitä
olivatko Runebergin mielipiteet oikeutettuja. Hyödyllisempää lienee
kuitenkin etupäässä kysyä miten Runebergin arvostelut valaisevat
hänen omaa käskystänsä runouden tehtävistä. Onhan omintakeisella
runoilijalla tämä käsitys tietysti lähtökohtana muita arvosteltaessa.
Ja jos huomaamme että runoilijalla teoria ja käytäntö ovat
täydellisessä sopusoinnussa, niin voimme pitää aivan luonnollisena,
että tämä teoria ei kaikissa kohdin sovellu toiseen kerrassaan
eriluontoiseen runoilijatoimintaan.

Ne periaatteet, jotka ovat Runebergin arvostelujen lähtökohtana,
löydämme ehkä paraiten erään painamatta jääneen kirjotuksen
katkelmasta, joka käsikirjotuksena on säilynyt. Se on nähtävästi
aiottu vasta-arvosteluksi serbialaisten laulujen johdosta, ja
todennäköistä on että se on kirjotettu jo vuoden 1831 loppupuolella,
siis ennenkuin hän alkoi varsinaisen sotaretkensä ruotsalaisia
runoilijoita vastaan. Ainakin on siinä lause jonka hän sittemmin otti
elokuussa 1882 julaistuun arvosteluunsa Euphrosynen runoelmista.
Mutta toiselta puolen puhutaan tässä katkelmassa runouden tehtävästä
tavalla joka on täysin yhtäpitävä niiden määritelmien kanssa, jotka
annetaan hänen 1833 julaistussa, antiikkisen tragedian kuoroa
koskevassa väitöskirjassaan. Runebergilla olivat siis periaatteet
aivan selvillä jo ennenkuin hän ryhtyi arvostelutoimeensa.

Todellinen runous, sanoo hän mainitussa katkelmassa, osottaa meille
äärettömyyttä aistinalaisessa muodossa, mutta samalla sopusointua,
sillä sopusointu on oleellisesti äärettömyyttä aistinalaisessa. Mutta
kaikki aistillisesti esiintyvä äärettömyys on syvyys, jota mitatessa
ihminen voi ikäänkuin kadota ja päästä yksilöllisyytensä rajotuksen
kahleista. Siis ainoastaan halu vapautua omaa olemustaan yleistämällä
se on se vaikutin joka pakottaa ihmistä rakastamaan kaunista:
runoutta, luontoa, sanalla sanoen kaikkea missä on aistillisesti
havaittavan äärettömyyden leima.

Äärettömyyden sijasta Runeberg väitöskirjassaan käyttää sanaa
kaikkiyleisyys (universalitas). Ja siinä hän sanoo, että runoudella
on sama lähtökohta kuin uskonnollakin: halu vapautua yksilöllisyyden
kahleista yhtymällä kaikkiyleisyyteen.

Helppo on nähdä että tämä näkökanta on tulos Runebergin koko
tähänastisesta personallisesta kehityksestä; mutta samalla
huomataan että Franzén, Gerlach ja Tengström kukin kohdaltansa ovat
vahvistaneet hänen mielipiteitään. Itsekkäisyyden voittaminen on
ihmisen päätarkotus, mutta sen hän saavuttaa siten että kohoaa ja
yhtyy johonkin korkeampaan, yleisempään, äärettömään. Ja kun tuohon
korkeampaan pyritään sekä runon että uskon siivillä, niin se itse
asiassa ei voi olla muuta kuin ikuinen rakkaus. Sillä ainoastaan
rakkaudessa me yhdymme johonkin yleisempään, korkeampaan kuin oma
itsemme on.

Luonnonkin mainitsee Runeberg äärettömyyden edustajaksi. Ja sen
suhdetta runouteen ja uskontoon hän väitöskirjassansa määrittelee
niin, että runous luonnon tavoin uskollisesti ja sopusointuisesti
ylistää ikuisesti olevaa. Sillä niinkuin luonto elää Jumalassa, niin
elää runous, luonnon kuva, uskonnossa, Jumalan kuvassa. -- Huomattava
on että _luonto_ sana Runebergin kirjotuksissa yleensä merkitsee
koko todellisuutta, mutta että sitä usein käytetään tavallisessa
merkityksessään, välistä se taas muistuttaa sitä mitä Gerlach sanoi
"puhtaaksi luonnoksi", todellisuuden yhteistä perussisällystä.

Jos näihin määritelmiin vertaamme mitä jo ennen olemme huomanneet
toiselta puolen Mustasukkaisuuden öistä, toiselta puolen Hannasta,
niin näemme että Runebergin teoria on sopusoinnussa myöskin hänen
runollisen tuotantonsa kanssa. Ja toisessakin kohden huomaamme samaa,
mitä ensin mainittuun runoelmaan tulee.

Jos runous vapauttaa yksilöllisyyden rajotuksesta, niin sitävastoin
-- sanoo Runeberg mainitussa katkelmassa -- ehdoton itsekkäisyys
välttämättömästi viepi luonnon ja kauneuden ylenkatsomiseen ja
välinpitämättömyyteen siitä. Sillä itsekäs katsoo itseänsä kaiken
keskipisteeksi, ja silloin kaikki muu tulee hänen vastakohdakseen;
hän kieltää siis kaiken yhtäpitäväisyyden (identitet) ja täten
hän pysyy korkeimmassa määrässä epävapaana. -- Eikö tämä juuri
ole Mustasukkaisuuden öitten sankarin sieluntila ennenkuin hän
mielikuvituksen ja uskon avulla vapautuu?

Mutta muistamme senkin että sama sankari alussa turhaan oli
turvautunut järjen apuun. Ja tämäkin seikka esiintyy Runebergin
teoriassa.

Äärettömyyden voimme, sanotaan katkelmassa, tajuta ja siihen kajota
ainoastaan jos se esiintyy aistinalaisena. Sillä tätä pukua vailla se
ajatellaan, asetetaan ulkopuolelle meitä, meistä erotetuksi, ja siitä
tulee pelkkä lauseke. Sentähden käsitteistä ei voi syntyä kauneutta.
"Turhaan pukeutuu käsite loppusoinnun ja runomitan sulhasvaatteisiin
-- morsian ei tule sinä ilmoisna ikänä."

Tämmöinen lausuma on taas yhtäpitävä Gerlachin katsantotavan
kanssa. Mutta sen alkulähteenä ei ole Gerlach. Omassa runoudessaan
oli Runeberg, niinkuin jo on osotettu, ratkaisevasti yhtynyt
uuden vuosisadan runouden tunnussanaan: runous on tunnetta ja
mielikuvitusta, eikä järkeä, ajattelua.

Ja merkillinen on toinenkin johtopäätös hänen ylimmästä
periaatteestaan.

Koska runollinen mieli, sanoo hän, on kaikista vähimmän itsekäs tahi
itsensä määräävä, niin on selvää että se esiintyy sitä kauniimmissa
luomissa, mitä avonaisempi mieli on luonnon äärettömyyden
vaikutelmille. Sentähden luonnonihmisten tuotteet ne vasta henkivät
ihaninta runoutta.

Tämä tarkottaa nimenomaan serbialaisia lauluja. Mutta samalla kun
Runeberg ihaili luonnonihmisten runollisia tuotteita, hän tietysti
joutui ihailemaan luonnonihmisiäkin -- niinkuin hän Hirvenhiihtäjissä
tekee.

Jos nyt näistä periaatteista lähtien tarkastamme Runebergin lausumia
mielipiteitä ruotsalaisista runoilijoista, niin huomaamme helposti
että nämäkin johdonmukaisesti seuraavat samoista periaatteista;
vieläpä usein käytetään samoja lauseparsiakin.

Pääsyytökset Ruotsin runoutta vastaan ovat että siinä vallitsee
ajattelu, refleksioni, ja itsekkäisyys.

Edellinen näistä syytöksistä koskee etupäässä niin sanottua "vanhaa
suuntaa", kahdeksannentoista vuosisadan runoilijoita. Siinä kohden
oli tietysti "uusi suunta" Runebergin puolella, ja hän sanookin itse
yhtyvänsä romantikkoihin, "fosforisteihin", siinä ettei järkiperäinen
runous ole varsinaista runoutta.

Mutta tämän johdosta hän kysyy: ovatko yhdeksännentoista vuosisadan
runoilijat edeltäjiänsä paljoa paremmat?

Hyvin kuvaava on siinä kohden jo tämä hänen vertailunsa:

"Samoinkuin voima, vapaus ja isänmaantunne nyt ovat kirjailijaimme
kuluneita aineita, niin osattiin vanhan suunnan aikana puhua
hyveestä, mielenlujuudesta ja rehellisyydestä. On surkuteltavaa nähdä
nämä pyhät elämänvoimat riippumassa kyltteinä kylmän runoilun päällä,
joka tyhjillä käsitekaavoilla uskaltaa koettaa loihtia esiin niiden
olentoja."

Tämä selitetään likemmin äsken mainitussa katkelmassa, jossa sanotaan
että "hyve, kunnia, isänmaa runollisina näkemyksinä, aatteina, ovat
ikuisia kauneuksia ja sattuvat sydämeen kaikkina aikoina; mutta
rehentelevinä pelkkinä käsitteinä, vaikka olisivat kuinka komeasti
puetut, niitä ihaillaan tänään ja unhotetaan huomenna".

Ja mitä hän oikeastaan tarkotti, osottaa se lause, joka molemmissa
paikoissa seurasi äsken mainittuja väitteitä:

"Oli yksi runoilija tänä kunnon hyvekautena Ruotsin kirjallisuudessa,
Franzén, joka lauloi hyveestä yhtä ahkerasti kuin kukaan muu,
mutta ero oli suuri sikäli että sitä ei näkynyt otsakkeena hänen
lauluissaan, vaan se oli siellä alkuaineissaan: viattomuudessa,
rakkaudessa ja ilossa."

Samaten hän sanoo:

"Fosforistit näkivät vanhempain kirjailijain teoksissa käytännöllistä
didaktiikkaa, joka uudemman filosofian soihdun valossa välttämättä
näytti heistä usein valheelliselta, vielä useammin tylsältä ja
pintapuoliselta. Sen sijalle he panivat myöhemmän tutkimuksen
teoreettisia tuloksia, joiden, kun ne oli mielikuvituksen
haaveellisten retkeilyjen kautta nostettu salaperäiseen
puolihämärään, luultiin olevan runouden oikea olemus. Näkyi
unohdetun, että pelkät runomittaan puetut filosofiset väitelmät
eivät koskaan voi olla runoutta, vaikkakin jokainen runoteos on
ehtymätön lähde, josta sellaisia voidaan ammentaa. Mutta lähimmässä
yhteydessä tämän kanssa on se, että kun vanhat panivat kaiken
painon ilmaisutavan ja käsitteen peittämättömälle selvyydelle
ja seikkaperäiselle määrittelylle, turvautuivat uudemmat, kun
katsoivat tämän johtaneen velttouteen ja venyttämiseen, uhkarohkean
johtopäätöksen nojalla useinkin vain hämäriin viittauksiin ajatusten
asemasta; ja nämä viittauksetkin olivat usein täynnä onttoja
loistosanoja ja itsensä kumoovia sanainsalvaimia. Tästä johtui, että
kun vanhat sanoivat selvästi paljon vähäpätöisiä asioita, sanoivat
nuoret paljon vähäpätöisiä asioita samalla epäselvästi, niin että
lukija, joka edellisten runoissa heti löytää sen mitä saa pitää
hyvänään, jälkimäisten runoissa ensin saa kokea suuria sekä toiveita
että vaivoja, voittaakseen lopulta yhtä vähän. On selvää että tässä
on puhe kumpaisenkin suunnan omaksuman maneerin liiallisuuksista,
eikä kirjailijoista joilla saattaa olla monta ja tärkeätä
onnistunutta teosta, ja joiden epäonnistuneiden teosten yksistään
katsotaan kuvaavan toista tai toista suuntaa."

Eikö tässä lausunnossa (joka on otettu Euphrosynen runoelmien
arvostelusta) selvästi esiinny, että Runebergin väitteiden alkulähde
oli hänen luja oikeudentuntonsa? Jos edellisen aikakauden runoutta
halveksittiin, niin oli katsottava oliko uudempi runous todellakin
etevämpi. Aivan samaan tapaan, mutta paljoa ankarammin, oli
Tegnérkin, puhuessaan 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi, arvostellut
uutta suuntaa yhtä hyvin kuin vanhaa.

Saman vuoden 1832 lopussa palaa Runeberg vielä kerran samallaiseen
vertailuun. Kirjotukseensa "Silmäys Ruotsin nykyiseen vallalla
olevaan kirjallisuuteen" hän ensin painattaa uudestaan erään
fosforistiselta taholta lähteneen arvostelun "vanhasta suunnasta"
osottaaksensa kuinka häikäilemättä uuden suunnan miehet olivat
paljastaneet vanhan puutteita. Ja yleinen mielipide oli tunnustanut
tämän hyökkäyksen oikeutetuksi, "ja siitä on seurannut ääretön ja
melkein yleinen kaiken sen hylkääminen, jota ennen oli ihailtu ja
ylistetty." Mitäpä jos nyt Ruotsissa tapahtuisi edellisen kaltainen
uusi vallankumous, "jolloin kaikki mitä tätä nykyä pidetään suuressa
arvossa heitetään alemmaksi kuin mitä se itsessään on, ja jolloin
uusia mahdollisesti yhtä vääriä säveleitä kunnioitetaan ja pidetään
verrattomina".

Runeberg itse uskoo semmoisen vallankumouksen olevan tulossa, ja
syy siihen on hänestä se että "ei kukaan uusista kirjailijoista
ole osottanut olevansa todellinen ja luova runollinen luonne.
Heidän ansionsa ovat enemmän tai vähemmän pinnalla ja vaihtelevat
sen mukaan. Ei kukaan heistä kaikista ole avannut meille uutta
yleistä käsitystä luonnosta, uutta maailmaa; mieltä kiinnittävimmät
heistä, Stagnelius ja Vitalis, ovat vain kyenneet antamaan meille
hajanaisia viittauksia omasta tavastaan katsoa elämää, samoinkuin
Lidner ennen heitä teki. Mutta heidän tapaisensa runous suhtautuu
todelliseen runouteen niinkuin yksilöllinen käsitys uskonnosta
suhtautuu uskonnolliseen elinalaan, niinkuin taistelu ihanteen
kanssa sen saavuttamisesta suhtautuu ihanteen omistamiseen tyynessä
ja iloisessa voitossa. Sentähden he voivat antaa meille ainoastaan
uskonnollisuutta, mutta eivät koskaan uskontoa, ainoastaan taistelua
ja ikävöimistä, eivät koskaan ihannetta. Voi myöskin totuuden
mukaisesti sanoa että heidän runoutensa on täynnä itsekkäisyyttä ja
siis tässä kohden vastakohta todelliselle runoudelle, joka on täynnä
vapautta."

Tämä tietää toisin sanoen että nuo runoilijat tosin ovat runon ja
uskon siivillä pyrkineet vapautumaan yksilöllisyytensä rajotuksesta,
mutta tämä ei ole heille onnistunut yleispätevällä tavalla. Runeberg
tiesi itse omasta kokemuksestaan, että Lidner ja Stagnelius ovat
ilmaisseet tunnelmia, joihin hänkin on voinut ainakin hetkeksi yhtyä.
Mutta Lidnerin uhka kaitselmusta vastaan ja Stagneliusen nautintoon
kallistuva kärsimyksen ihaileminen eivät olleet tyydyttäneet häntä.
Olemme nähneet että hän on molemmat kannat voittanut samassa kun hän
voitti itsekkäisyytensä. Hänen arvostelunsakin on siis vain tulos
hänen omasta personallisesta ja runollisesta kehityksestään, ja
semmoisena se on oikeutettu.

Vielä paljon kylmäkiskoisempi Runeberg on Tegnériä kohtaan.

"Tegnérin runous on vieläkin pintapuolisempaa. Hänen teoksissaan
näkee tuskin vilahdustakaan ihanteesta, ei edes taistelua, joka
ilmaisisi hänellä olevan aavistustakaan siitä. Se rauha ja
hilpeys, jota hänen runoutensa tulkitsee, ei ole seuraus iloisesta
katsauksesta luontoon, joka olisi paljastanut hänelle kauneutensa,
vaan pikemmin tulos refleksionikyvystä, joka on ylpeä voimastaan,
ja ulkonaisen muodon hallitsemisesta, jolle ei mikään vaikeus
ole voittamaton. Tegnérissä on sentähden paljon Leopoldia, niin
suunnattoman erilaisilta kuin nämä kirjailijat ensi katsannossa
meistä näyttävätkin, ja sangen varmaa on että he vaihtaen aikaa ja
paikkaa melkein olisivat muodostuneet toinen toisekseen. Ei voi
sanoin kuvata kuinka vähän heidän laisensa runous vaikuttaa sen
mieleen, jolle luonto on selvemmin ihanuutensa avannut."

Jos asettautuu Runebergin kannalle ja ottaa huomioon mitä hänen
käyttämänsä sanat hänen suussaan merkitsevät, niin tämäkin arvostelu
näyttää täysin oikeutetulta. Sillä semmoista "ihannetta", jota
Runeberg etsi ja jonka hän oli löytänyt, sopusointuista maailman- ja
elämänkatsomusta, sitä tosiaan ei Tegnérin runoudesta löydy, eikä
hän näy sitä tavotelleenkaan. Sitävastoin juuri se sielunkyky, jota
Runeberg nimittää refleksioniksi, ja jonka tehtävä on rajottaa,
erottaa, tarkasti esittää vastakohtia, juuri se vallitsee kaikkialla
Tegnérin runoudessa. Ja aivan johdonmukaisesti siis Runeberg sanoo,
että Tegnér on suuri lajissa joka on ulkopuolella varsinaista
runoutta.

Täytyy näetten muistaa että Runeberg useammin kuin kerran erottaa
toisistaan kaksi runouden lajia: varsinaisen tahi suuren runouden,
ja toisen, jota hän sanoo dilettanttirunoudeksi. Tälläkin voi
hänestä olla paljon ansioita, mutta väärää olisi katsoa siihen
kuuluvia teoksia varsinaiseksi runoudeksi, vielä enemmän väärää
kiittää semmoisia teoksia verrattomiksi. Sillä jos sitten ilmestyisi
joku uusi todellakin suuri runoilija, niin hän ei saisi ansaittua
tunnustusta.

Eikä Runeberg ensinkään vaadi että runoilija, ansaitaksensa suuren
runoilijan nimen, käsittäisi tehtävänsä aivan samalla tavalla kuin
hän itse. Bellmanin, rouva Lenngrenin ja Franzénin rinnalla hän
ihailee Almqvistiakin, joka monessa kohden on suora vastakohta
hänelle itselleen. Ja kun hän ennustaa uutta vallankumousta
runoudessa tapahtuvaksi, niin hän toivoo ettei mikään maneeri saisi
ylivaltaa, vaan että jokainen runoilija nojautuisi "itseensä ja
luontoon".

Vaikka siis Runeberg, omalta kannaltaan katsoen, oli aivan
oikeassa arvostellessaan Ruotsin runoilijoita, niin voitaisiin
väittää vääräksi koko tuo hänen jakonsa. Voitaisiin väittää että
refleksionirunous voi sekin olla suurta runoutta, ja että siis
esimerkiksi Tegnériäkin voidaan katsoa suureksi runoilijaksi.

On näetten nykyaikana vähitellen tultu siihen ettei mitata eri
runoilijoita vertaamalla heitä toisiinsa, vaan koetetaan ymmärtää
syitä heidän erilaisuuksiinsa. Täten meneteltäessä voidaan tulla
siihen päätökseen -- mihin jo ennenkin on viitattu -- että
Tegnér sekä luonteeltaan että ympäröivien olojen vaikutuksesta
oli luotu aivan toisellaiseen runoilijatoimeen kuin Runeberg. Ja
hänen suuruutensa on siinä että hän ilmaisi aikansa ja kansansa
luonnetta yhtä selvästi kuin Runeberg teki. Molempien runoilijain
erilaisuuksien syvimpänä syynä on siis se että toinen on
ruotsalainen, toinen suomalainen.

Tästä erotuksesta Runebergilla varmaan oli elävä tunto, mutta hän ei
näy, ei ainakaan tähän aikaan, selvittäneen itsellensä, eikä muille,
mihin erilaisuus oikeastaan perustui. Mutta syy tähän on sekin sangen
kuvaava.

Runebergkin tunnustaa että "ihminen on ympäristöjensä kuvastin",
ja tiedämme että hän piti suomalaista kansanluonnetta erämaan
kuvastimena. Sitävastoin hän ei näy tunnustaneen erilaisten
yhteiskunnallisten ja kultuuriolojen vaikutusta, ei ainakaan
runouteen. Tämä onkin luonnollista. Itse hän ei saanut paljon
oppia tajuamaan semmoisia vaikutuksia, hän kun eli sopusoinnussa
ympäristönsä kanssa; ja ajan katsantotavan mukaan nuo
"kokemusperäiset" erotukset etupäässä vain himmensivät "puhtaan
luonnon" esiintymistä. Ympäristöjensä kuvastimena ihminen siis oli
vain sikäli kuin häneen vaikutti luonto, mutta tämä vaikutus heikkeni
kultuurin edistyessä.

Kaikista näistä edellytyksistä selviää helposti kuinka Runeberg
saattoi Ruotsista sanoa:

"Aina siitä saakka kun Pohjan niemimaan sankariaika
viikinkiretkineen, taisteluineen ja omine suuremmoisine uskontoineen
oli lakannut, näyttää Ruotsilta puuttuneen itsenäistä asujanten ja
luontonsa sisimmästä olemuksesta pulppuavaa runoutta."

Ruotsissa oli näetten hänen mielestään sen jälkeen vallinnut
ajattelu, joka kai on himmentänyt luonnon vaikutuksia. Mutta itse
asiassa on se luonne, joka ilmenee viikinkiajan sekä urotöissä että
uskonnossa ja runoudessa, säilynyt vuosikausien läpi, ja juuri
Tegnérissä se kirkkaasti esiintyy. Saattaa sanoa että tämän luonteen
pääominaisuus on yhtä suuri halu taisteluun kuin suomalaisessa
luonteessa on halu sopusointuun. Ja merkillistä kyllä Runeberg
näyttää johonkin määrin huomanneen tämänkin erilaisuuden. Hän
sanoo näetten että erämaa ja rannikkoseutu ovat toistensa jyrkkiä
vastakohtia, ja että viimeksi mainittu seutu Suomessa on Ruotsin
rannikkoseutujen kaltainen. Tästä seuraisi siis helposti, että
meri olisi määrännyt ruotsalaisen luonteen samaten kuin erämaa
suomalaisen. Ja Runeberg on huomannut senkin että meri tietää
taistelua, erämaa rauhaa.

Mutta miksei hän siis tästä vetänyt sitä johtopäätöstä että meri,
viikinkien elementti, oli ruotsalaisen luonteen määrääjänä?

Arvattavasti siksi että tämä hänestä olisi ollut ruotsalaisen
luonteen alentamista. Sillä meri, sanoo hän, on ainoastaan tyynenä
jumalallisuuden kuva; myrskyssä se muuttuu jumalasta jättiläiseksi,
"eikä ihminen silloin enää polvistu, vaan suoriutuu taisteluun".

Tässäkin näemme siis kuinka Runebergin mielipiteet johtuvat hänen
yleisistä perusaatteistaan. Mutta samalla näemme vielä kerran kuinka
nämä perusaatteet ovat muodostuneet suomalaisella pohjalla ja
kuvastavat suomalaista luonnetta.



22.


Yksityiskohdissaanko Runebergin mielipiteet runoudesta samaten
pitävät yhtä hänen koko elämänkatsomuksensa ja yhtä paljon hänen
runollisen käytäntönsä kanssa. On siis valaisevaa katsella muutamia
näitä mielipiteitä.

Äsken mainitussa katkelmassa sanotaan että jokainen todellisesti
runollinen luonne, niinkuin kaikki elollinen, lausuu vain _yhden_
aatteen, joka ilmenee semmoisessa sopusoinnussa, ettei mikään sävel
esiinny toista voimakkaampana. Vaikea on sentähden sanoa, missä
kauniin teoksen kauneus oikeastaan on. Sillä samassa kun ollaan
taipuvaisia esittämään jokin osa toista paremmaksi ilmotetaan siten
että on huomattu, jos kohta ei tajuttu, epäsointuakin.

Luudaksensa tämmöisiä eheitä taideteoksia täytyy taiteilijan itse
olla eheä ihminen, sillä "taiteilija ilmenee teoksissaan". Väärin
on siis luulla että nero, keksivä kyky, toisin sanoen tunne ja
mielikuvitus, toimii tositaiteellisessa tuotannossa erillään
aistikkuudesta, järjestä. Päinvastoin yksin näiden kykyjen
käsittämätön yhteys kykenee loihtimaan näkyviin esineitä, joiden
olemuksen käsittämiseen jokainen muu ihminen tarvitsee samallaista
luonteen kaikkien yksityisten puolien sopusointuista yhtymistä; se
on: yksin tuommoinen yhteys kykenee luomaan taideteoksia.

"Taidetunne on tässä kohden täydellisesti uskonnollisen tunteen
kaltainen. Ei ole kaoottinen, sekasortoinen haaveilu, ilman sitä
rajottavaa järkeä, uskonnollista; ei myöskään ole järjen kuollut
dogmien ajattelu ja niiden järkiperäisyyden tunnustaminen uskontoa.
Ei edes tunne se ihminen uskonnollista antaumusta, joka järjen
avulla erittäin tahtoo tarkastaa tahi on pakotettu tarkastamaan
uskonnollisten mielikuviensa totuutta ja kauneutta." Ei, kaikkien
sielunkykyjen tulee yhtyä, ja silloin syntyy n.s. inspiratsioni,
jossa tunne -- taiteessa niinkuin uskonnossa -- vaistomaisesti hylkää
kaikki mikä oikeasta poikkeaa.

Tämmöinen inspiratsioni tunkee koko aineensa läpi, ja ollen itse
sopusointua se luopi sopusoinnun. Ei niin että taiteilija kaunistaisi
todellisuutta, hän vaan sitä kirkastaa, antaa puhtaasti (s.o.
korkeammassa merkityksessä) todellisen esiintyä vapautettuna siitä
mikä ei ole oleellista ja tarpeellista, taikka antaa tämän esiintyä
niin että sen ehdonalaisuus tulee näkyviin eikä häiritse.

Todellisuuden kirkastaminen tahi selittäminen (_förklaring_
sanaa voidaan ymmärtää molemmin tavoin) on samaa kuin sen osien
yhtenäisyyden ja sopusoinnun näkeminen. Jokainen tapahtuma
runoteoksessa on esitettävä "vaikuttavien voimien luonnosta
lähteneeksi välttämättömyydeksi". Ei mikään saa esiintyä sattumana;
"runoudessa tulee kaiken olla järjestystä, kaiken yhtenäisyyttä,
kaiken historiallista siinä korkeassa merkityksessä, että kaiken
tulee saada selvityksensä siitä kokonaisuudesta, jossa se esiintyy,
ja että sen tunnustamiseksi ei tarvita muuta kuin silmiä.
Semmoista tulee runouden olla, kuva jumalallisesta järjestyksestä,
kuva historiallisesta järjestyksestä, niinkuin se on avautunut
ihmissilmänkin nähtäväksi muutamissa suuremmoisissa tehokkaissa
ryhmissä."

Tässä yhtenäisyydessä jokainen erikoisosa saapi oikean paikkansa.
"Kirjailijan huomioon otettavia tärkeimpiä sääntöjä on ettei hän
syrjäseikalle anna rahtuakaan enemmän tärkeyttä kuin se tarkalleen
tarvitsee kuuluakseen elimellisenä osana kokonaisuuteen ja
täyttääkseen siinä paikkansa."

Sama koskee luonteiden kuvailemista. Tosi runous ei piirrä pelkkää
valoa tahi täydellisyyttä. Jos voitaisiin erottaa toisistaan kaikki
ne ainekset, jotka sisältyvät esimerkiksi omenaan, niin saataisiin
muutamia makeita, muutamia karvaita, ja jos ei olisi ennen tunnettu
sitä makua, jonka ne yhtyneinä synnyttävät, ja tulisi kysymys laatia
jotakin maulle mieluista, kuka ei silloin luulisi että karvas olisi
hylättävä; ja kuitenkin näemme kuinka yhtyväiset nuo molemmat
näennäiset ristiriitaisuudet ovat, ja minkä täydellisyyden ne,
sulautuneina toisiinsa omenan luonnossa, omistavat ja ilmaisevat.
Tämä laki vallitsee kaikkialla luonnossa ja sovittaa tunteemme sen
ajatuksen kanssa, että on olemassa vastakohta sille joka hyvää on.

Kun Runeberg nyt jatkaa: "On olemassa jokaisessa jotakin, joka
ajateltuna erikseen ja itsessään olisi pahaa, mutta joka yhtyneenä
johonkin muuhun, johonkin itsessään hyväksi ajateltuun, lakkaa
olemasta pahaa ja on pikemmin _todellisen_ hyvän ehto ja siinä
niin välttämätön ettei sitä voida toivoa poistettavaksi" -- niin
huomaamme helposti ettei ole kysymyksessä yksistään taiteellinen
periaate, vaan että tässä puhuu ihminenkin, joka elämässä on tottunut
katselemaan muita ihmisiä rakkaudella. Ja aivan johdonmukaista
on siis että Runeberg vertaa taiteilijan luomaa kuvaa rakkauden
luomaan. Rakkauskin näkee esineensä inspiratsionin eikä ajattelun
silmillä, "olennon sopusointu on sille ilmestynyt, ja samalla
jokainen, kaikkein pieninkin ja muiden silmissä epäonnistunein osa on
merkityksellinen ja miksikään sen paremmaksi muuttumaton".

Järki sitävastoin ei yksistään kykene taideteoksia luomaan; se näkee
vain ristiriitaisuuksia ja ajattelee mutta ei näe niiden sisäistä
sovitusta, josta on seurauksena että se voipi esittää ne vain
yhteen asetettuina, mutta ei yhtyneinä. -- "Ainoastaan taiteilija
sanan korkeimmassa merkityksessä voipi, verrataksemme pientä
suureen, Korkeimman Mestarin tavoin luoda kauneutta sen todellisessa
ilmestyksessä, ja hän luopi sen pelkistä vastakohdista -- käsitteen
kannalta katsoen -- ja hänen luomansa ovat, niinkuin luonnon, voiman
ja heikkouden, pahan ja hyvän eläviä ilmauksia. Niiden näkyväinen
kauneus on seurauksena siitä että hän inspiratsionin korkeudesta
on nähnyt vain vastakohtien sovinnollisen yhdynnän ja heittänyt
valonsa niihin, niin että ne esiintyvät muillekin, niinkuin hänelle
itselleen, ei vastakkaisina ja erotettavina, vaan yhdistyneinä ja
välttämättöminä elementteinä."

Jos siis taiteilija Suuren Mestarin tavoin voi sovittaa kaikki
ihmissielun vastakohdat, niin ei sentään elämä esiinny hänelle
kaikkia ristiriitaisuuksia vailla. Runouden samoinkuin uskonnon
tarkotus on vapauttaa ihminen itsekkäisyyden kahleista, mutta tämä
vapauttaminen ei aina tapahdu ilman taistelua. Olihan Runeberg itse
Mustasukkaisuuden Öissä kuvaillut semmoista taistelua, ja sentähden
hän nytkin, kuoroa käsittelevässä väitöskirjassaan, sanoo että
runouden tarkotuksena on "ikuisesti olevan ylistäminen", osottamalla
miten yksilöllisyys suhtautuu kaikkiyleisyyteen. Ja tästä syntyvät
runouden eri lajit: eepillinen runous osottaa ihmisen lepäävänä
kaikkiyleisyyden kuvan, luonnon, helmassa, lyyrillinen esittää
taistelua ihmisen sielussa yksilöllisyyden ja kaikkiyleisyyden
välillä ja niiden sovitusta, draamallinen runous näyttää yksilön
kapinaa kaikkiyleisyyttä vastaan ja hänen sortumistansa.

Kaikissa näissä lausunnoissa huomaamme täydellisen yhtäpitäväisyyden
Runebergin teorian ja hänen tuotantonsa välillä, mutta samalla
katsantotavan joka ei ole vain taiteilijan. Jokainen voi elämässään
olla taiteilija siinä kohden että hän koettaa nähdä elämän
ristiriidat sovituksen valossa; mutta siihen tarvitaan että
omassa itsessään on sovittanut suurimman ristiriidan, yksilön ja
kaikkiyleisyyden välillä; se on: että on voittanut itsekkäisyytensä.

Mutta Runebergin teoria riitti selittämään muutakin ja näennäisesti
aivan toista kuin "ikuisesti olevan ylistämistä".

Vuonna 1834 hän kirjottaa parodiasta, ja silloin hän johtaa senkin
yleisistä periaatteistaan.

Jokainen puhdas yksilöllisyys on yksi Korkeimman ilmestymismuotoja
ja sellaisenaan puhdasta kauneutta, se on yhteyden ja moninaisuuden
puhdasta yhtymistä. Mutta puhtaan yksilöllisyyden vastakohtana on
puhdas maneeri, joka syntyy kun yksilö _itse tahtoo_ vaikuttaa
jumalan kaltaisesti. Kaikella maneerilla on perustuksensa yksilön
oikeassa ja todellisessa luontaisen ilmausmuodon kauneuden
tajuamisessa ja saman yksilön väärässä ja pettävässä halussa saada
itse aikaan sellainen ilmausmuoto, vaikka hänen luontonsa ei kykene
täyttämään sitä hengellä ja voimalla. Samaten voi tapahtua että
ihminen _tahtoo_ luoda mielikuvia tavalla johon hän luonnostaan ei
kykene. Molemmissa tapauksissa, varsinkin jälkimäisessä, parodia on
paikallaan osottamassa maneerin epätodellisuutta.

Tämmöisen selityksen antamiseen Runebergillä oli personallista
syytäkin. Sillä taistellessaan sitä vastaan, mikä hänestä Ruotsin
kirjallisuudessa oli kieroa, hän oli käyttänyt parodiankin aseita.
Siinä kohden hän oli jo ylioppilasaikanaan harjotellut, kirjottaen
parodioja muutamista Frithiofin sadun lauluista, joita hän ei
kuitenkaan julaissut. Mutta 1832 hän Morgonbladissa ensiksi kehotti
"miehiä, naisia ja lapsia" muodostamaan suuren runoilijayhdistyksen,
jonka tarkotuksena olisi saada kokoon suuri sankariruno "Pohjolan
voimasta". Kohta senjälkeen ilmestyi lehdessä muutamia muka
"lähetettyjä" lisiä tuohon runoelmaan; ja yhdessä niistä Pohjolan
voima lausuu mainion voittolaulun senjohdosta että hän Tor-jumalan
vasaran avulla on tappanut -- kärpäsen.

Toisen kerran Runeberg esittää "luonnonhistoriallisen kuvauksen
runollisesta kotkasta", ivaten runoilijain käyttämiä mahtipontisia
mutta luonnosta poikkeavia vertauskuvia. Tämä kirjotus sattui
Cygnaeuseenkin, joka ruotsalaiseen runolliseen kalenteriin oli hänkin
runoillut kotkasta; ja samaten molemmissa kirjotuksissa hyökättiin
Arwidssoniin hänen voima-runojensa johdosta.

Vielä varsinaisempia parodioja löytyy arvostelussa eräästä C.F.
Dahlgrenin toimittamasta runollisesta kalenterista. Siihen Runeberg
on pannut runoja ja kertomuksia Dahlgrenin tapaan, mutta liiotellen
esimerkiksi hänen taipumustaan käyttää luonnonääniä matkivia sanoja
runoudessa. Kerrotaan että kun tämä kirjotus tuli Franzénin käsiin,
hän alkoi lukea sitä maata pantuansa, mutta hänestä se oli niin
mainion hauska, että hän nousi ja herätti kappalaisensa saadakseen
naurutoverin. Dahlgren puolestansa ei näy siitä suuttuneen, koska hän
senjälkeen "kunnioittaen" lähetti useita teoksiaan Runebergille.

Murhaavin kaikista Runebergin parodioista oli kuitenkin se, joka
koski von Beskowin runoelmaa Sveriges anor (Ruotsin jalot esi-isät).
Arvostellessaan tätä teosta Runeberg väitti ettei ollut ensinkään
vaikeata sepittää moista runoutta: voisihan kuka hyvänsä runoilla
esimerkiksi Rooman jaloista esi-isistä -- ja sen hän tekikin,
päälle päätteeksi niin että hän omista säkeistään sai aihetta tehdä
samallaisia muistutuksia kuin Beskowin teoksesta.

Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. Tässäkin
Runebergilla oli vakava tarkotus: Beskowin runoelma oli saanut
Ruotsin akatemian suuren palkinnon, se oli siis leimattu
mestariteokseksi, vaikkei sillä Runebergin mielestä ollut
aatteellista yhteyttä eikä siis kauneuttakaan. Ja pontevasti hän
semmoista äpärärunoutta vastaan ylistää todellista runoutta, jolla on
sama välttämättömyys ja yhtenäisyys kuin tieteelläkin.

Mutta Runebergin mielipiteet parodiasta valaisevat hänen omintakeista
kirjailijatointansakin.

Muistamme että Runeberg jo lapsuudestansa saakka osotti
veitikkamaisuutta. Ja se eli hänessä vielä tähänkin aikaan; niin
esimerkiksi eräs hänen ystävänsä, maisteri Backman, oleskellessaan
Venäjällä sai suureksi hämmästyksekseen Morgonbladista lukea että
huhu kertoi hänen kuolleen; vieläpä lehti sen johdosta sisälsi
naurettavan surullisen runonkin. Vasta myöhemmin Backman sai tietää
että lehdestä oli erikseen häntä varten painettu toisinto, johon runo
oli pantu.

Mutta tässä runossa Runeberg juuri koskettelee erästä Backmanin
"maneeria": hän luuli olevansa taitava mekaniikassa ja hommasi
kaikenlaisia merkillisiä koneita sillä alalla. Ja me olemme nähneet
että Runebergin edellisetkin kujeet usein tarkottivat saada ihmisiä
ilmaisemaan samallaista maneeria. Aivan samalla tapaa hän nyt
tähän aikaan syntyneissä ja Morgonbladissa julaistuissa pienissä
kertomuksissaan usein kuvailee ihmisiä, joilla on semmoisia
naurettavia puolia.

Ensimäinen kertomus, Jouluilta luotsimajassa (1832), on tosin läpi
läpeensä vakava, toinen, Salakuljettaja (1833), traagillinenkin.
Mutta 1834 tulee Tulipalo, 1836 Odottava ja Riitapukari. Ja niiden
ohessa on mainittava 1834 käännös Heibergin komediasta "Katsokaa
kuvaanne peilistä!", edelleen samana vuonna alkuperäinen huvinäytelmä
Maalaiskosija sekä 1836 ja 1837 katkelmia romaanista, jonka aihe on
otettu 1808 vuoden sodasta.

Kaikissa näissä esiintyy henkilöitä joilla on juuri semmoinen
maneeri, josta Runeberg puhuu. Se on: niissä on jotain joka itsessään
ei ole väärää eikä naurettavaa, mutta joka muuttuu semmoiseksi sen
tavan kautta, jolla henkilöt ikäänkuin pitävät sitä näkösällä.
Niin esimerkiksi Maalaiskosijassa on vanha herra, joka haluaa
maalaiselämän rauhaan ja yksinkertaisuuteen, mutta liiotellulla
tavalla; samoin herra Flygerman Odottavassa on auttavainen, mutta
puhuu liian paljon vaivannäöistään, j.n.e. Mutta se tapa, jolla
Runeberg käsittelee näitä henkilöitä, nojautuu myöskin siihen
mitä hän parodiasta sanoo: yksilöä, jolla on maneeri, ei koskaan
voida täydellisesti hajottaa ristiriitoihin tai olemattomiin,
koska hänessä, korkeimman luoma kuin on, täytyy olla jotakin
tosiluonnollista. Sentähden tapahtuu että henkilössä, joka alussa
on tehty naurunalaiseksi, niinkuin herra Gyllendeg Tulipalossa,
lopulta ilmenee liikuttava luonteenpiirre: kiitollisuus, kun
luulee että "kenraali" on hänet pelastanut. Samoin on Riitapukari
pohjaltaan hyväsydäminen, j.n.e. Näin Runeberg kehittää, alkaen
niinkuin tavallista pienistä tehtävistä, sitä kuvailemistapaa,
joka sittemmin esiintyy monessa Vänrikki Stoolin tarinassa, missä
esitetään henkilöitä, joita nauramme ja rakastamme yht'aikaa. Ja
kuvaavaa on että hän, kääntyessään 1808 vuoden sodan alalle, aluksi
suorasanaisesti tekee ikäänkuin luonnoksia niihin kuviin, joihin
sittemmin vuodatti runollisen kirkastuksen.

Mutta tämä Runebergin menettely ei perustu yksistään
kaunotieteelliseen teoriaan, vaan tämän teorian alkulähteenä on
vuorostansa syvä piirre hänen luonteessaan: ihmisarvon tunnustaminen,
johtuen ylevästä ihmisrakkaudesta.



23.


Jos Runeberg siis näinä vuosina koetti voimiansa useilla eri aloilla,
niin oli sensijaan, niinkuin jo on mainittu, hänen puhtaasti
lyyrillinen tuotantonsa toisen runovihon ilmestyttyä kovin vähäinen.
Vuonna 1833 julaistiin Morgonbladissa ainoastaan kolme runoa:
Odotettu, Aatos ja Syyslaulu, 1834 vain Eloni, 1835 ei mitään. Vuonna
1836 on lehdessä taas useampia: Kukka ja Epäilevä vuoden alussa ja
syksyllä Sydämen aamu, Onnelle, Pyhäleikkuu, Vanhus ja Morsian.

Tietysti ei ole varmaa, vaikka on luultavaa, että nämä runot
sepitettiin samassa järjestyksessä missä ne painettiinkin, eikä
siis tästä järjestyksestä sovi vetää seikkaperäisiä johtopäätöksiä
runoilijan kehitykseen katsoen. Mutta yleensä huomaa useimmissa
näissä runoissa tunnelmia jotka selvästi eroavat toisessa runovihossa
ilmenevistä. Tarkotan etupäässä runoja Aatos, Syyslaulu, Elämäni,
Sydämen aamu, Onnelle ja Vanhus.

Niissä kaikissa on mietiskelyä ihmisen yleisestä kohtalosta, jota
runoilijan oma sielunelämä kuvastaa. Ja tämä kohtalo ei ole yleensä
valoisa. Aatoksen sitoo tomun ies, ihmiskukan kesän lento on yhtä
kiiru kuin ruusun, joka kukkii tuokion aikaa (Syyslaulu), elämä on
"taisto haudan äärellä, meno myrsky-merellä, pyrittävä pysty tie."
Kukan johdosta kysytään:

    Noin kun suvikukan lailla
    sulohon
    nousee taistotta, mi mailla
    armast' on,
    miksi murhe, vaara maata
    vainoaa,
    miksi maa ei olla saata
    rauhan maa?

Ja muissa mainituissa runoissa sävy on samankaltainen. Muistakaamme
senohessa, että 1835 julaistiin Pilven veikko ja 1836 Kuoleva soturi,
jotka nekin puhuvat ihmisen synkästä kohtalosta, kun hän "vaivaa vain
ja vaivataan".

Vaan ei siinä kyllin. Vuonna 1834 Runeberg lehdessään julkaisee
muutamia suorasanaisia mietelmiä, jotka miltei kaikki koskevat elämän
vastakohtia. Kaikesta tästä ei voi tulla muuhun päätökseen, kuin että
nämä vastakohdat ovat runoilijalle esiintyneet jyrkempinä kuin ennen.
Ja huomattava on että ristiriita ei nyt enää ole vain sisäinen, vaan
se esiintyy eri ihmistenkin välillä.

Tarpeetonta on sanoa että Runeberg nytkin miehuullisesti taistelee
sopusoinnun puolesta ja että hän sen saavuttaakin. Mutta on syytä
kysyä mikä on voinut aiheuttaa semmoiset tunnelmat.

Muistamme että Runebergia yliopistouralla kohtasi kaksi
vastoinkäymistä peräkkäin vuosina 1832 ja 1833. Molemmissa
tapauksissa hän joutui alakynteen senvuoksi, että hänen
kilpatoverillansa katsottiin olevan enemmän "virka-ansioita"
kuin hänellä, jota vastoin hänen aatteellista etevyyttään ei
otettu lukuun. Runeberg ei siitä valittanut; mutta kerrotaan että
kun hän tuli kotiin saatuansa tiedon konsistorin äänestyksestä
apulaisenvirka-asiassa, hän lausui, tarkottaen kilpahakijansa
väitöskirjaa: "semmoista roskaa olisi kai helppo pudistaa hiasta
milloin hyvänsä". Ja seuraavana vuonna (1834) hän kirjottaessaan
mietelmän "rikkaudesta ja oppineisuudesta" sanoo ettei joukko
kuolleita tietoja tee ketään todellisesti oppineeksi, jollei hän
niille tiedoilleen voi antaa elävää henkeä.

Luultavaa on siis että Runeberg yleensä tunsi edustavansa
aatteellisia pyrintöjä, joille ei yliopistossa annettu
tunnustusta; ja nuorisokin siitä oli pahoillaan. Vuoden 1834
lopussa hommasivat muutamat pohjalaiset vastalausetta teologian
apulaista Gadolinia vastaan, joka 1832 oli ollut Runebergin
kilpatoveri ja nyt oli hylännyt A.A. Laurellin -- Helsingin lyseon
johtajan -- professorinvirkaa varten julkaiseman väitöskirjan.
Vaikkei mielenosotuksesta mitään tullut, katsottiin yritystäkin
rikokselliseksi, ja seitsemän etevää pohjalaista tuomittiin
erotettavaksi yliopistosta puoleksi vuodeksi. Mutta osakunta antoi
kaikille rangaistuille arvolauseen "erinomainen ahkeruus ja _kaikissa
suhteissa_ vakava ja hyvä käytös". Tuomittujen joukossa olivat E.A.
Ingman, M.A. Castrén ja Lars Stenbäck.

Toisessakin kohden Helsinginaika näyttää avanneen Runebergin
silmät näkemään elämän vastakohtia. Topelius sanoo että yliopisto
oli Turussa ollut kirkon tyttärenä, mutta että kun se Helsingissä
oli joutunut tekemisiin hallinnollisen virkavallan kanssa, sitä
katsottiin kotiopettajattareksi ylhäisessä perheessä. Kirkon ylivalta
tietysti ei voinut tuntua painavalta ainakaan Runebergista, kun
sitä edusti lempeä arkkipiispa. Toista oli Helsingissä. Siellä
oli muodostunut ainakin jonkunlainen virka- ja sukuylimystö, ja
varsinkin Lauantaiseuran jäsenet varmaan monessa kohden tunsivat
että heitä ylenkatsottiin, ehkä vainottiinkin, he kun muka olivat
"haaveilijoita".

Tämäkin vastakohta esiintyy 1834 vuoden mietelmissä. Mainitaan, että
moni halveksii toista ulkonaisen hienouden puutteen takia, toinen
taas luulee että sievistelevän ryhdin ja tähtirinnan takana ei ole
muuta kuin turhamaisuutta, tyhjyyttä ja ylpeyttä. Ja kuvaavaa on se
keino, jolla Runeberg luulee tämän ristiriidan voitavan sovittaa. Se
tapahtuu kun molemmille selvenee korkeampia tarkotusperiä; silloin
ulkonaiset eroavaisuudet esiintyvät vain savuna ja varjoina, jotka
eivät mitään merkitse. Sillä "korkein on meitä kaikkia lähellä, ja
herätykset jaloon löytävät tiensä yhtähyvin hienon kuin karkeankin
puvun lävitse".

Mutta varmaan on vielä syvemmin Runebergiin vaikuttanut kolmas
vastakohta. Hän oli parhaasta vakaumuksestaan lausunut mielipiteensä
runouden tehtävästä ja senohessa Ruotsin kirjallisuudesta. Mutta
hänen tarkotustansa ymmärrettiin väärin, ei ainoastaan Ruotsissa,
vaan Suomessakin. Kun hän oli sanonut vallitsevain mielipiteiden
saattavan vaikuttaa haitallisesti, jos uusi omintakeinen nero
syntyisi, niin viitattiin Ruotsin puolelta siihen että hän muka
piti itseänsä semmoisena nerona, ja että hän tahtoi alentaa Ruotsin
runoilijoita kohotaksensa itse sitä ylemmäksi. Samoin oli Tegnérillä
monta ihailijaa Suomessakin, ja hyökkäys häntä vastaan loukkasi
heitä. Pohjalais-osakunnassakin keskusteltiin 1834 siitä oliko
Tegnériä Morgonbladissa oikein arvosteltu, ja enemmistö kallistui
Runebergin vastustajain puolelle. Yksin hänen likeisimmässä
tuttavapiirissään syntyi asiasta eri mieliä. Cygnaeus, arvostellessaan
1837 Hirvenhiihtäjiä ja Hannaa, puhui vielä tästä seikasta ja moitti
Runebergia noista arvosteluista; ja Ahlstubbekin sanoi silloin että
Runeberg "ansaitsi kuritusta" niistä. Sitä kiihkeämpi oli siis
varmaan taistelu kohta kirjotusten ilmestymisen jälkeen.

Hyvin valaisevaa on mitä rouva Runeberg syksyllä 1836 kirjottaa,
saatuansa tiedon eräästä Ruotsissa ilmestyneestä hyvin kiivaasta
vasta-arvostelusta, jossa muun muassa monta Runebergin lausetta
oli vääristelty. Kirjotus on, sanoo hän, "täynnä haukkumisia, ja
luultavasti useimmat katsovat sitä hyvin ansaituksi. Mutta se ei
ensinkään Runebergia huolestuta." Ja seuraavana vuonna hän samaten
kertoo että Runeberg vain nauraa, kun hän itse suuttuu siitä että
"torutaan häntä".

Varmaan ei siis Runeberg omasta puolestaan paljon välittänyt noista
hyökkäyksistä; mutta tuntuihan luultavasti kuitenkin katkeralta
etteivät ystävätkään häntä ymmärtäneet. Ja kuvaavaa on siis että
hän tässäkin kohden 1834 vuoden mietelmissä lausuu ajatuksensa,
puhuessaan ihmisten "mielinnästä" tahi "mausta". Jos joku sanoo:
"minun mielestäni" on asia niin tahi näin, niin se ei merkitse muuta
kuin: niin vaillinainen on tässä asiassa sävelkorvani, etten siitä
tiedä juuri mitään. Mielintä katoaa tietämisen tieltä, niinkuin
hämärä auringon tieltä, eikä tuhansien yksilölliset mielinnät
yhden yksilön tietoon verrattuina merkitse enempää kuin tuhannen
silmätautisen arvelut esineen ulkomuodosta merkitsevät verrattuina
yhden selvästi näkevän silmän päätökseen siitä.

Tämmöinen lause on sitä merkillisempi, koska Runeberg 1832 oli
lausunut vakaumuksenaan että kaikki näkevät mitä runoilija näkee.
"Ettei ihminen ole kaikkea, eikä näe kaikkea, se tulee siitä että
monet tahi kaikki aatteet piilevät hänen tietoisuudessaan niinkuin
koskemattomat säveleet soittokoneessa. Jos siis jollakulla on puhdas
ja selvä käsitys aatteesta, luonnon ilmestysmuodosta, ja jos hän
voipi inhimillisen välityksen avulla esittää sen kauneuden, niin
vastaavat tuhannen tuhannet sydämet hänen antamaansa säveleeseen,
ja hänestä tulee heille henkinen Kolumbus, ja ihmiskunta on hänen
kauttansa löytänyt uuden maailman, joka kyllä oli ennenkin olemassa
sen piirin sisällä, mutta yöhön verhottuna."

Nyt hän nähtävästi on huomannut etteivät ihmiset niinkään helposti
ymmärrä todellista kauneutta; ja hänen arvostelunsakin tulevat nyt
paljoa harvalukuisemmiksi sekä koskevat parhaasta päästä runoilijoita
joita hän ihailee. Merkillisiä ovat etenkin, toisiinsa verrattuina,
hänen lausuntonsa Franzénista.

Vuonna 1832 hänestä Franzén on jäljittelemätön nero, kaikkien
tunnustama. Vuonna 1833 asetetaan Vanha soturi vastakohdaksi Beskowin
runoelmalle Ruotsin esi-isät eikä yleisön sanota aavistavankaan
kuinka paljoa etevämpi edellinen on. Vuonna 1835 Runeberg eräässä
mietelmässään koettaa _selittää_ Franzénin runoelmien viehätystä,
jonka hän sanoo olevan voiman ja tunteen sopusointuisessa yhdynnässä.
Mutta 1836, kun hän kirjottaa Franzénin teosten viidennestä osasta,
hän aluksi antaa "lukuisan perheen isän" lähettää Morgonbladille
kirjeen, jossa kirjottaja kertoo rakastavansa kirjallisuutta ja ennen
muita Franzénia. Jo nuoruudessaan hän on tätä runoilijaa ihaillut.

"On kuitenkin monta kertaa vielä vanhoilla päivillänikin tapahtunut,
että minä lukiessani tai kuullessani jotain näistä lauluista, olen
luullut niihin vasta ensi kertaa todellisesti tutustuvani. Olen
tämän johdosta usein itsekseni tehnyt väitteen, joka monen mielestä
epäilemättä on oleva omituinen, mutta joka aina on näyttänyt minusta
selvältä ja todelliselta, sen nimittäin, että kaikista ruotsalaisista
runoilijoista Franzén on se, josta on vaikein päästä oikein selville,
jota on vaikein oppia oikein tuntemaan." Lapsikin ymmärtää häntä
tavallaan; "mutta oikein tajutaksensa sitä taivaallista viattomuutta
ja puhtautta, joka on hänen laulujensa sekä pinnalla että syvyydessä,
siihen vaaditaan, paitsi lapsen turmeltumatonta sielua, myöskin
pitkän elämän koottua viisautta, kokemusta joka on tutkinut elämän
häikäiseväisyyttäkin, tunnetta joka liiottelusta ja teeskentelystä on
yhä suuremmalla rakkaudella palannut iäti tyyneen, raikkaaseen ja
iloiseen luontoon."

Sentähden hän on useasti lukenut Franzénin runoja uudestaan ja
"joka kerta ymmärtänyt ne paremmin, ja kuta selvemmäksi oma
olentoni on kehittynyt, kuta lohdullisemmaksi ja tyynemmäksi oma
sieluni on käynyt, sitä syvempiä rauhan ja kauneuden vastineita
olen niistä löytänyt." Ei ole siis mitään lastenleikkiä ymmärtää
Franzénia; päinvastoin "vain se voipi häntä oikein ymmärtää ja
arvioida, joka koettuansa vaiherikkaassa elämässä harhatulia ja
virvatulia, erehdyksiä, intohimoja, taisteluja ja rikoksia, saattaa
voitonriemuisin sydämin luoda katseensa siihen enkelien asumaan
maailmaan, minkä hän meille avaa."

Eikö kaikista näistä lausunnoista sovi päättää että Runeberg juuri
näinä vuosina on itse tuntenut elämänkokemuksensa rikastuneen ja
syventyneen?

Ja kun hän puhuu palaamisesta liiottelusta ja teeskentelystä iäti
tyyneen, raikkaaseen ja iloiseen luontoon, niin eikö tämä selvästi
viittaa hänen samanaikaiseen tuotantoonsa? Toiselta puolen hän
kertomuksissaan palasi lapsuutensa maailmaan, toiselta puolen hän
Hannassa -- joka ilmestyi painosta kuukautta myöhemmin kuin viimeksi
mainittu kirjotus Franzénista -- todellakin "avasi meille enkelien
asuman maailman". Vieläpä pastorikin toisen laulun alussa viittaa
erääseen runoon, jonka "rakas laulaja" Franzén on sepittänyt.

Varmaan Runeberg siis myöskin itse on tuntenut että hän
"voitonriemuisin sydämin" saattoi katsella tuohon kirkastetun
luonnon maailmaan. Elämän ristiriidoista hän on Hannassaan, niinkuin
alkurunossa sanotaan, "etsinyt rauhan toivossa parempaa maailmaa". Ja
tätä arvelua vahvistavat samana syksynä julaistut runot, varsinkin
Pyhäleikkuu, missä peltomiehestä sanotaan:

    Vaan kas, jo käy hän majastaan.
    Mi rauha, riemu kasvoillaan!
    Pois maiset murheet, murtelut
    kuin arkivaatteet riisutut.

Samoin runossa Onnelle:

    Taiat taivon, riemun tarhain,
    valo, rauha, rakkaus,
    kaikki oli, kaikk' on parhain
    mulla elon rikkaus.

Ja runoilijasta on luonnollista ettei onni voi kaikkia muistaa; vain
ikäänkuin leikillä hän lopettaa:

    Tomun vieno, heikko tytti,
    mullekin jo hymys suo!

Lopuksi runo Vanhus esittää sekin elämän taisteluissa saavutettua
rauhaa.

Mutta kun nämä runot julaistiin, oli Runeberg jo päättänyt hakea
lehtorin virkaa Porvoossa. Ettei hän keveällä mielellä tätä päätöstä
tehnyt on helppo ymmärtää. Mutta jos olemme oikein selittäneet
hänen mielentilansa, niin on sentään luultavaa ettei hän katsonut
vain aineellista toimeentuloa, vaan että hän ei enää viihtynyt
Helsingissä. Hän oli nähnyt ettei se ollut "rauhan maa"; ja on
hyvin mahdollista että yliopiston opettajan toimikaan ei enää häntä
viehättänyt niin paljon kuin ennen. Kun hänen likimmät ystävänsä
eivät häntä ymmärtäneet, mitä sitten muut?

Mutta katkeralla mielellä hänen ei tarvinnut erota yliopistosta.
Konsistorissa ehdotti professori Gabriel Rein vuoden 1836 viimeisenä
päivänä, että Runebergille hankittaisiin ylimääräinen apuraha
nautittavaksi niin kauan kuin hän jäisi yliopistoon eikä olisi saanut
muuta samanpalkkaista virkaa. Kaikki konsistorin jäsenet paitsi kolme
yhtyivät ehdotukseen, mutta Runeberg, joka jo oli ehtinyt tulla
lehtoriksi nimitetyksi, pyysi itse että asia saisi raueta. Sillä hän
sanoi olevansa epävarma siitä mitä vaatimuksia hänelle semmoisen
apurahan johdosta asetettaisiin, eikä hän siis voisi tietää sitäkään,
täyttäisikö hän niitä vaatimuksia. Vastoinkäymisiinsä yliopistossa
hän ei sanonut yliopistollisia viranomaisia syypäiksi, ja hän lausui
ilonsa siitä että tuo ehdotus kaikille osottaisi yliopiston tehneen
hänen hyväkseen kaikki mikä suinkin oli voitu tehdä.

Nuorisokin osotti kaipaustansa senjohdosta että Runeberg sen jätti.
Toukokuun 8 päivänä 1837 oli jäähyväisjuhla, johon Stenbäck oli
kirjottanut runon, ja jossa innostuneita puheita pidettiin. Runeberg
sanoi aina säilyttävänsä rakkaassa ja kiitollisessa muistossa
yliopiston, "johon hän oli kuulunut viisitoista vuotta, ja jossa hän
oli oppinut katselemaan elämää valoisasti eikä synkästi". Kun lopuksi
laulettiin Lähde ja tultiin paikkaan "Ja peilin toki pilvet nuo
valaisee, tummentaa", niin Runeberg keskeytti laulajia sanoen:

-- Ei, ei, katsokaa vain peiliin. Jos se on puhdas, niin ei mikään
pilvi sitä tummenna, onhan siinä valo itsessään.



24.


Porvooseen Runeberg pian koteutui. Hänellä oli nyt ainakin varma,
jos kohta niukka tulolähde, ja hän oli itse sanonut että "lintukin
tarvitsee viheriän oksan laulaaksensa". Säntilliseen koulutyöhön
hän oli jo ennen tottunut, eikä tuo työ häntä kovin rasittanut:
lehtorina hänellä oli vain kymmenkunta viikkotuntia. Pelkkää iloa
tosin ei opettajantoimi hänelle tarjonnut. Kurinpito oli lukiossa
huono, oppilaat katsoivat pyhäksi oikeudekseen olla poissa tunneilta
niin usein kuin vain tahdottiin, ja jos joku liian vähän käytti
tätä oikeutta, pidettiin häntä huonona toverina; hän muka hieroi
opettajain suosiota. Muissakin kohden nuorison tavoissa oli moitteen
sijaa. Runeberg, parin muun opettajan kanssa, koetti parastansa
saadakseen aikaan muutosta, mutta tämä onnistui vain vähitellen, ja
koviakin selkkauksia välistä syntyi. Pääasiallisesti välit kuitenkin
olivat ystävälliset, ja Runeberg saavutti useimpien oppilaittensa
rakkauden ja ihailun.

Kotiolotkaan eivät olleet suruja ja huolia vailla. Kivulloisuus
vaivasi vähä väliä runoilijaa ja hänen vaimoansa, ja vähitellen
lisääntyvän perheen tarpeet vaativat tarmokasta työtä. Eikä
Runeberg, tottunut kun oli täyttämään nurkumatta velvollisuutensa,
vieronut lisätyötä: muutamia vuosia hän toisen lehtorin kanssa
ylläpiti lukioon valmistavaa koulua. Huolet kuitenkin melkoisesti
huojentuivat kun vuonna 1839 hänelle suotiin yleisistä varoista
tuhannen paperiruplan vuotuinen apuraha. Kuka oli siitä nostanut
kysymyksen, sitä ei tiedetä; Runeberg itse ei asiasta tietänyt
mitään ennenkuin se oli korkeimmassa paikassa päätetty, eikä silloin
enää käynyt kieltäytyminen sitä vastaanottamasta, niinkuin hänen
itsenäisyydentuntonsa muuten ehkä olisi käskenyt hänen tehdä.

Vuonna 1838 kuoli rouva Runebergin äiti ja jätti tyttärelleen
perinnöksi pienen summan. Se oli avuksi, kun Runeberg samana vuonna
osti pienen talon, joka maksoi, nykyisessä rahassamme laskettuna,
2,400 markkaa. Pysyvä kesäasuntokin, vaikka vuokrattu, saatiin
samasta vuodesta alkaen Kroksnäsin tilalla, jonne oli Porvoosta noin
seitsemän kilometrin matka eteläänpäin.

Näin elettiin hiljaisesti ja vaatimattomasti. Kroksnäsissä Runeberg
melkein kokonaan antautui metsämiehen ja kalastajan toimiin eikä ensi
aikoina mitään kesällä kirjottanut. Lukukausinakin hänen oli helppo
päästä ulos luontoon, mielitöihinsä, ja kuinka ahkera metsämies hän
oli näkyy siitä että hän hankki vaimollensa ketunnahkaturkin
tappamalla 28 kettua. Mutta niin innostunut kuin hän tämmöisiin
toimiin olikin, hän aina piti huolta siitä ettei hän riistalle
tuottaisi tarpeettomia kärsimyksiä. Jos hän esimerkiksi oli ampunut
vesilintua ja tämä piiloutui ruovikkoon, niin hän ei jättänyt sitä
sinne puolikuolleena, vaan etsi sitä usein suurella vaivalla,
voidaksensa lyhentää sen kärsimykset. Samoin hän aina tappoi kalat
kohta kun oli ne pyydystänyt.

Hänen vaimollensa oli sekä kalastus että metsästys ja varsinkin
koirat vastenmielisiä. Runeberg sentähden ei pitänyt koiria muuten
paitsi milloin hän oli saanut niitä lahjaksi. Ja kun kerran
semmoinen lahjakoira oli säikähyttänyt rouva Runebergia, niin että
hän sairastui, niin runoilija hänen tietämättään ampui uskollisen
Skarpinsa kuoliaaksi.

Porvoolaisiin Runeberg pian tutustui. Tosin kirjottaa hänen vaimonsa
vielä syyskuussa 1837: "Viihtyykö Runeberg täällä vai ei, sitä on
minun vaikea sanoa. Tiettävästi hän paljon kaipaa, sillä olihan hän
sydämensä pohjasta kiintynyt tuohon tosiaan tavattoman elähyttävään
eli sivistävään ja sivistyneeseen henkeen, joka eli niissä nuorissa
miehissä, joiden kanssa hän siellä seurusteli." Mutta hän lisää heti:
"mutta toiselta puolen hän on siinä kohden onnellinen, että voi
kiintyä kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin harrastuksiin".

Runeberg itse sitävastoin kertoi myöhemmin että hänellä, ensimäisinä
Porvoon aikoinaan oli tapana sanoa helsinkiläisille, kun he tulivat
Porvooseen:

-- Tulette tänne pääkaupungista senaatin linna hännystakkina ja
yliopistorakennus housuina, ja olette olevinanne aika mahtajoita,
mutta minä sanon teille, että on täällä vuorien takanakin ihmisiä.

Hänen vaimonsakin, joka kuitenkin näyttää kaivanneen Helsinkiä
enennän koin hän, valittaa vähän myöhemmin että entiset
Helsingin-ystävät olivat "sielultaan vanhentunet".

Tämmöisistä lauseista ei voida tulla muuhun päätökseen kuin että
Porvooseen muuttaminen oli Runebergille onneksi. Helsingissä,
varsinkin jos hän olisi jatkanut sanomalehtitointaan, hän varmaankaan
ei olisi saanut samaa rauhaa kuin täällä, eikä olisi voinut säilyttää
sitä tosi- ja yleisinhimillisyyden harrastusta, joka oli hänelle niin
ominainen ja niin tärkeä. Hän olisi sensijaan helposti kiintynyt
liian paljon johonkin erikoisharrastukseen tahi yhtynyt johonkin
niistä erisuuntaisista ryhmistä, joita nyt vähitellen muodostuu.

Porvoossa hän sitävastoin ei seurustellut vain yhteen luokkaan tahi
suuntaan kuuluvien henkilöiden kanssa, vaan hänellä oli tilaisuus
tutustua mitä erilaisimpiin ihmisiin, tutkia heidän omituisuuksiaan
ja tehdä heille tapansa mukaan ystävällisiä kujeitaan. Erittäinkin
hän kiintyi tullinhoitaja Dreilickiin ja tilanomistaja Dunckeriin.
Edellisestä hän myöhemmin sanoi:

-- Tulin tänne korkeasti oppineena maisterina, luullen olevani
jotakin; mutta vasta hän, syntinen ja publikaani, opetti minut
ihmiseksi.

Tietysti eivät Runebergin ja hänen Helsingin-ystäviensä välit sentään
rikkouneet. Helsingissä käydessään Runeberg saattoi olla varma
siitä että hänet otettiin ihastuksella vastaan, varsinkin nuorison
piirissä; ja yhä useammin ja useammin tulivat ensiksi samanikäiset,
vähitellen nuoremmatkin yliopistomiehet Porvooseen nauttiaksensa
Runebergin seurasta. Usein seurustelua silloin, samoinkuin ennen
Lauantaiseurassa, jatkettiin illasta aamuun asti, ja nyt oli
Runeberg sen keskustana, lausuen syvämietteisiä sanoja ei ainoastaan
taiteestaan, vaan kaikista elämän kysymyksistä. Ei hän kuitenkaan
tahtonut keskustelua hallita: päinvastoin hänellä oli, niinkuin hänen
rouvansa sanoo, ihmeteltävä taito "saada ihmiset tulistumaan",
avaamaan sydämensä ja lausumaan mitä ehkä muuten eivät olisi
uskaltaneet tuoda ilmi.

Näin oli Runeberg tosin ulkonaisesti luopunut kaikesta
johtajantoimesta: hän ei enää julkisesti lausunut mielipiteitään
muuten kuin runoelmissaan, eikä pyrkinyt vaikuttamaan muihin kuin
niihin jotka itse hakivat hänen seuraansa. Mutta näille hän oli
henkinen johtaja, ja täten hän pysyi isänmaallisen kultuurikehityksen
huipulla. Ja juuri tämä asema oli hänelle sopiva: häiritsemättä
hän saattoi runollisesti selvitellä kysymyksiä jotka olivat ajan
pyrkimysten perusteena, mutta joihin muut, päivän hyörinässä toimien,
eivät ehtineet kyllin syventyä. Saatuansa Helsingissä elävän tunnon
elämän ristiriidoista hän nyt saattoi antautua niiden runolliseen
sovittamiseen.

Yksi semmoinen ristiriita ikäänkuin tunkeutui häneen: se oli
uskonnollista laatua, herännäisyyden aikaansaama.

Sill'aikaa kun sivistyneihin vaikuttivat yhdeksännentoista
vuosisadan suuret henkiset liikkeet, oli kansa nukkunut. Mutta se
suuri vastavirta, joka kohtasi edellisen vuosisadan järkiperäisyyttä,
se esiintyi vihdoin kansassakin ja sai varsin oikean nimen:
_herännäisyys_. Sillä herätys, mahtava sielunvoimien herätys, tämä
liike todellakin oli.

Mutta luonnollista oli että liike pian esiintyi hyökkäävänä.

Papit olivat vielä useissa paikoin vanhalla kannalla: kristinoppi
oli heistä pääasiallisesti järkiperäistä siveysoppia, mutta syvempää
tunne-elämää he pelkäsivät, sen helmassa muka "fanatismi" voisi
rehottaa. Kun nyt tuo tunne-elämä vaati tyydytystä, ja kun kansa
rupesi kokoontumaan yksityisiä hartaushetkiä viettämään, niin
tätä katsottiin ulkonaiselle järjestykselle vaaralliseksi, jopa
vallanpitäjät välistä vainusivat noissa liikkeissä valtiollista
kapinallisuuttakin. Ja kun sitten heränneitä vastaan ryhdyttiin
käräjöimiseen ja rankaisemiseen, niin liike tietysti siitä vain yhä
enemmän kiihtyi.

Tästä syystä ja itse liikkeen luonteesta johtui jyrkkä ristiriita
"uskovien" ja "uskottomien" välillä. Valtaava tunne, joka tietää
harrastavansa suurta, ylevää tarkotusta, se ei tingi: kaikki tahi
ei mitään on sen tunnussana. Varsinkin on niin laita silloin kun
harrastus täyttää ihmisen koko henkisen toimialan. Ja siihen aikaan,
niinkuin usein on mainittu, ei ollut mitään yhteiskunnallisia
harrastuksia: ihmisillä ei, niin sanoaksemme, ollut maallista
kotimaata, tahi se oli heillä vain aineellisten harrastusten
esineenä; sentähden taivaallinen kotimaa oli heille kaikki kaikessa.

Tavallansa sopii sanoa että Runebergkin oli jo ennen kokenut
aivan samaa: hänellekin oli taivaallinen kotimaa kerran ollut
kaikki kaikessa. Mutta hänen kehityksensä oli johtanut siihen, että
taivas oli hänelle esiintynyt maan päälläkin. Siihen oli hänet
vienyt ensiksi hänen sovinnollinen ja ihmisystävällinen mielensä,
toiseksi hänen valpas todellisuudentuntonsa ja kolmanneksi hänen
ankara velvollisuudentuntonsa. Tehdä työtä itse jalostuaksensa ja
tuottaaksensa lähimmäisillensä onnea -- se oli hänestä Jumalan
valtakunnan levittämistä.

Olemme nähneet että kysymys Jumalasta on esiintynyt hänelle hänen
runoilunsa alusta aina Hannaan asti. Hannassa ja Pyhäleikkuussa
näemme sen voiton, minkä hän on taisteluissaan saavuttanut. Nyt alkoi
herännäisyys juuri tähän aikaan vaikuttaa valtaavasti sivistyneeseen
säätyynkin, ja hän kuuli saarnattavan, että maallisella elämällä ei
ole mitään arvoa, ihmisen tulee elää vain taivasta varten.

Tämä oppi aiheutti "Vanhan puutarhurin kirjeet", jotka julaistiin
Helsingfors Morgonbladissa 1837 vuoden lopussa.

Merkillistä on nähdä kuinka kirjeissä esitetyn keskustelun lähtökohta
on todellisuudesta otettu.

Niiden arkkipiispan lapsenlapsien joukossa, joita Runeberg Paraisissa
oli opettanut, oli lahjakas tyttö, Maria Prytz, johon Runeberg oli
hyvin kiintynyt, ja joka näyttää olleen "korskan Marian" esikuva.
Eräänä kauniina kesäiltana vuonna 1836 hän oli Runebergiltä kysynyt:

-- Kumpiko on kauniimpi, taivas vai maa?

Mahdollista on että hän oli saanut tuon ajatuksen Atterbomin
runoelmasta Onnellisuuden saari, missä se myöskin esiintyy. Runeberg
oli silloin vastannut:

-- Toinen tarvitsee toista.

Mutta juuri saman kysymyksen sanotaan "puutarhurin" Roosan kerran
tehneen. Hän kuitenkin nyt, kun isä siitä muistuttaa, sanoo:

-- Ne sanat lausuin unessa, isä, unohtakaa ne nyt kun olen herännyt.

Tästä Runeberg saa tilaisuuden antaa isän lausua mielipiteensä. Isä
tempaa kauniin liljan maasta ja ripustaa sen puunoksaan, asettaen
hennon terän suojatonna kohti auringon säteitä. Kun se hetken perästä
jo on alkanut kellastua, hän sanoo:

-- Katso, äsken kasvoi tämä kukka alhaalla ja tunki juurensa alas
maahan, ja varjo ympäröi sen elämää ja tomu kosketti sen tomua;
mutta eikö sen olemuksessa ollut silloin enempi taivaallista kuin
siinä nyt on?... Jos se nyt olisi omin voimin irrottautunut siitä
paikasta, johon minun rakkauteni oli sen asettanut, ja heti kohta
puhdistuakseen pelkäksi ihanuudeksi eronnut maan tomusta ja noussut
auringon tuleen, pitäisikö minun sentähden rakastaa sitä?

Vastakohdaksi tämmöiselle maallisen elämän kuolettamiselle asetetaan
kuva siitä kuinka lilja eilen oli "kuollut umppuelämästään,
avatakseen tänään hopeavalkoisen teränsä". Se oli "pimeässä
kodissaan raikkaasti ja uskollisesti hoitanut lehtiänsä, kunnes
luonto huomasi ne kypsyneiksi päivää sietämään. Niin kuolee se, joka
kuolee elääksensä. Se ei ennen aikaansa tunkeudu ulos umpustansa,
vaan täyttää sen kauneudella ja elämällä, eikä se sitten heitä pois
lehtiänsä, vaan levittää ne ilossa ja valkeudessa."

Tämmöistä voi täydellä vakaumuksella puhua ainoastaan se joka itse
on ihmiskukkana kehittynyt samalla tapaa, täyttynyt kauneudella ja
elämällä ja levittänyt lehtensä ilossa ja valkeudessa. Ja kun kuulee
tämän uskontunnustuksen, niin ymmärtää vielä paremmin miksi Runeberg
niin ihaili Franzénia. Sillä tässäkin kohden on Franzén hänen
edelläkävijänsä: runoissa ja tieteellisissä kirjotuksissa hän edustaa
aivan samaa kantaa, viimemainituissa nimenomaan niitä vastaan, jotka
"fanaattisesti arvelevat" ettei maallisella elämällä muka ole mitään
arvoa.

Mutta vaikka Runeberg täten vastustaa heränneitten
maailman-ylenkatsomista, hän kuitenkin oivaltaa mitä siinä saattaa
olla suurta, ylevää. Jos ihminen pyrkii korkeampaan elämään, niin
hänelle avautuu "uusi maailma, rauhallinen ja hartautta täynnä",
niinkuin jos astutaan illalla ulos matalasta majasta katselemaan
tähtistä taivasta. Mutta silloin ihminen helposti joutuu kysymään
"tokko tuhannesta olennosta, jotka hänen ympärillänsä elävät, yksi
ainoakaan kohotaikse jokapäiväisyydestään elääksensä niinkuin hän".
-- Tätä samaa yksinäisyydentuntoa Runeberg varmaan on itse tuntenut
pyrkiessään sitä ihannetta kohti, jonka niin harvat oivalsivat.
Hyvin kuvaava onkin tuon kuvauksen jatko: "silloin pimenee hänen
sielunsa silmissä maa, ja ihmiskunta on hänestä vain aaltoileva
sieluton valtameri". Tämä viittaa aivan selvästi takaisin runoelmaan
Elämäni ja eteenpäin runoelmaan Turha toivomus -- molemmat mitä
personallisimpia Runebergin runoelmia.

Mutta jos kohta Runeberg täysin ymmärtää tämmöisen tunnelman, hän
ei kuitenkaan hyväksy siihen jäämistä. Se on hänestä kiusaus,
sillä "kaikki mitä on jalointa, tosinta ja pyhintä kelpaa keinoksi
kiusaajan kädessä. Ei sydäntä kiedota pahalla, vaan parhaimmalla."
Olisi sentähden pitänyt sanoa: "niin, se maailma, joka avautuu
minulle, on pyhä ja kallis, mutta oma majanikin on pyhä maailma,
sisaruksienikin silmät ovat kirkkaita, suloisia tähtiä, ja
vanhempieni sylissä on elämäni rikasta niinkuin täällä; opeta minua
rakastamaan, äläkä halveksimaan!"

Täten ratkaisee Runeberg suuren uskonnollisen kysymyksen täysin
luonteensa mukaisesti, mutta samalla niin että hän "sulaa yhteen
äärettömyyden kanssa" eikä pidä omaa yksilöllisyyttään pyrkimyksiensä
päämääränä. Ja jos vertaa tätä kuvausta Hannaan, niin huomaa selvästi
kuinka elämän ristiriidat nyt ovat hänelle astuneet paljoa jyrkempinä
näkyviin.

Muistamme että luonto Hannalle esiintyy mykkänä, täynnä kaihoa,
kunnes rakkaus selvittää sen arvotuksen; rakkauden valossa
katsottuna taas luonto on täynnä hymyileviä enkeleitä. Täällä luonto
esiintyy tosin ylevänä, mutta kolkkona ihmiselle joka eristyy
muista ihmisistä; ja sekin, luonnon äärettömyys, joka varmaan
Runebergin mielestä on "jalointa, tosinta ja pyhintä", sekin voi
olla kiusauksena, jos se eristyy siitä maailmasta, jossa elävä
rakkaus vallitsee, ihmiselämästä -- jota taas edustaa ennen kaikkea
perheellinen rakkaus.

Meidän aikaistemme lukijain kannalta katsoen odotettaisiin että
tämä Runebergin ylevä, sopusointuinen käsitystapa olisi hänen
aikalaistensa puolelta saanut osakseen täyttä tunnustusta. Mutta
kaukana siitä; ei sitä aina edes ymmärretty. Stenbäck kirjotti
"Vastauksen vanhalle puutarhurille", jossa hän muka kirjeiden saajana
sanoi että "puutarhurilla" ei ollut rahtuakaan tietoa siitä mitä
kristillisyys on, ja että hän vain tahtoi "nauttia maailmasta ilman
mitään korkeampaa huolenpitoa ja pyrkimystä". Sillä Stenbäckin
mielestä kristinusko vaatii syvää, oleellista ja perinpohjaista
mielen uudistusta, eikä Jumalalle ole olemassa kuin kaksi lajia
ihmisiä: kääntyneitä ja kääntymättömiä. Samalla hän valittaa sitä
että todellisen kristillisyyden osaksi aina tulee vihaa, katkeruutta
ja häväistystä.

Tähän Stenbäckin hyökkäykseen Runeberg vastasi kirjotuksella,
jota muodoltaan sopii sanoa riitakirjotuksen malliksi ja joka
sisällykseltäänkö on erittäin merkillinen.

Kun Stenbäck oli sanonut olevansa kirjeiden saaja ja julkaisija, niin
olisi kai moni lukija voinut luulla että hänen kirjotuksensa ilmaisi
alkuperäisen julkaisijan, siis Runebergin, mielipiteitä. Toiselta
puolen taas, jos katsottiin puutarhurin edustavan Runebergia, niin
Stenbäckin ankara tuomio puutarhurista oli Runebergille kovin
loukkaava. Molemmissa tapauksissa Runebergilla olisi ollut syytä
paheksua Stenbäckin hyökkäystä. Mutta lausumatta tästä suoranaisesti
mitään Runeberg pysyy omalla alallaan, jatkaen vastauksessaan omaa
kirjeissä esittämäänsä kertomusta. Oli, sanoi hän, aivan selvää
ettei se, joka oli kirjottanut "puutarhurille", koskaan ollut häntä
tuntenut, kirjottaja kun ei edes tietänyt ensiksi tuon puutarhurin
jo jonkun aikaa sitten kuolleen, ja toiseksi ettei hän ollutkaan
tavallinen puutarhuri, vaan eron saanut virkamies, joka oli
elämässään paljon kokenut. Ja tähän vastalauseeseensa sanoo Runeberg
tahtoneensa purkaa ja todella purkaneensakin "kaiken sen vähäisen
vihastuksen", jonka vastaus oli hänessä herättänyt.

Tyynesti ja maltillisesti Runeberg tosiaan sitten jatkaa, kertoen
tavanneensa puutarhurin vanhan palvelijan ja keskustelleensa
hänen kanssaan. Hän oli muka lukenut palvelijalle Stenbäckin
kirjotuksenkin, ja tämä oli vastannut vain:

-- Olkoon se kirjotettu. Kukin hakee parastaan omalla tiellään, mutta
hyvin tekee se joka ei tuomitse.

Tapaamme siis tässäkin kirjotuksessa sitä suvaitsevaisuutta, joka on
niin ominaista Runebergille. Mutta senohessa selitetään nyt tarkemmin
hänen käsityksensä "maailmasta ja Jumalan sanasta", luonnosta ja
uskonnosta. Molemmat ovat toisistaan erotettuina yksipuolisia, mutta
yhdistettyinä ne selittävät toisiansa. Eikä maailmaa ole katsottava
kadotetuksi ja Jumalaa vastaan sotivaksi. "On uskottava ja elävällä
vakaumuksella tunnustettava, että Sovittaja on poistanut särkymyksen,
että langenneen voima olla langenneena on murrettu... että Kristus on
pahan maailman voittanut."

Eikö tästä selvästi huomaa kuinka likeisesti runous ja uskonto ovat
toisiinsa liittyneet Runebergin elämänkatsomuksessa? Kristitty, joka
näkee maailman sovituksen valossa, mitä hän muuta on kuin runoilija,
joka tekee samoin?

Ja samaten Runebergin mielipiteet siitä kuinka saa tuomita
vertaistansa elävästi muistuttavat hänen kirjotustaan parodiasta.
Voimme arvostella ovatko toisen teot ja ajatukset sopusoinnussa
oikean kanssa. "Mutta kun tuo ajatus, tuo teko ei muodosta
ajattelevan tahi toimivan henkilön koko oleellisuutta, vaan on
siitä ainoastaan yksi ilmaus, niin oli selvää että se tuomio, joka
langetetaan tästä ilmauksesta, ei voi ulottua koko olemukseen. Ja kun
tämän olemuksen alalta iankaikkisesti on uutta löydettävissä, niin
ihminen ei kai myöskään voi riistää itselleen oikeutta tuomita muuta
kuin sitä mitä hän siitä on löytänyt, se on: hän voi tuomita henkilön
teot y.m., mutta henkilön itsensä tuomitseminen hänen tulee jättää
Jumalalle."

Ja lopuksi Runeberg nyt uskontoon katsoen terottaa mieleemme saman
perusaatteen joka hänen runoudessaankin miltei kaikkialla ilmenee:
uskonnossakaan ihminen ei saa olla itsekäs, ajatella vain omaa
autuuttaan. Sensijaan hän sanoo:

"Kristitty elää todellista elämäänsä uskossaan, rakkaudessaan,
ajatuksissaan ja teoissaan. Uskoa valoisasti, rakastaa runsaasti,
ajatella totta ja toimia oikein, se on se ikuinen autuus, johon
kristityn on pyrittävä; ja elävästi ihastuessaan ajatuksensa,
toimintansa sopusoinnusta oikean kanssa hän unohtaa helposti ja
suloisesti, että se on hän joka ajattelee ja toimii. Ja tämä oman
itsensä unohtaminen on se lempeä uhri, jonka oppimme käskee laskemaan
Korkeimman alttarille."

Niin on Runeberg, nimenomaan uskontoa koskevassa kirjotuksessa,
lausunut ilmi elämänkatsomuksen, joka osottaa kuinka hän tälläkin
alalla on saavuttanut saman sopusoinnun kuin runoudessa. Ei ole siis
kummaa että hänen vaimonsa juuri tähän aikaan (1838) kirjottaa:

"Nyt vasta olen oikein ja täydellisesti oppinut näkemään mitä minulla
miehessäni on. Mikä valoisa, itseään ja maailmaa käsittävä henki
hänessä asuu! On ihanaa nähdä kuinka hän hajottaa jokaisen usvan,
jokaisen epäilyksen, kuinka kaikki hänen sanansa kautta selkenee ja
kirkastuu jokaiselle joka vain tahtoo avata korvansa kuullaksensa."

Mutta samalla on, niinkuin näemme, suuri ihmisten välillä vallitseva
ristiriita hänelle esiintynyt, vaatien ratkaisua ja saaden sen.
Luonnollista on siis että Runeberg tästä lähtien runoudessaankin
tuntee tehtäväkseen osottaa miten muutkin elämän ristiriidat
selvitetään sovituksen valossa.



25.


Vuoden 1838 alusta alkaen oli Porvoossa kahdesti viikossa ilmestynyt
uusi sanomalehti, Borgå Tidning. Sitä toimitti lukion lehtori Öhman,
ja Runeberg lupautui avustajaksi. Kesällä 1838 Öhman kuukauden
ajaksi matkusti pois, ja Runebergin täytyi ruveta toimittajaksi,
mikä ei hänelle suinkaan ollut mieluista, se kun häiritsi hänen
kesärauhaansa. Muiden avulla hän kuitenkin suoriutui toimestaan
jotenkin helposti, mutta olipa hän itsekin enemmän kuin nimeksi
toimittajana. Etenkin on mainittava että elokuussa lehteen painettiin
Jouluillan ensimäisen ja kolmannen runon alkupuolet, jotka siis
varmaan juuri silloin olivat sepitetyt.

Runoelma ei kuitenkaan heti valmistunut. Lukuvuonna 1838--1839 oli
Runeberg lukion rehtorina, ja tämä toimi antoi hänelle kaikenlaisia
huolia; sitäpaitsi hän vuoden lopussa taas sairastui vilutautiin.
Syksyllä 1839 julaistiin kuitenkin ensimäisen runon loppu Borgå
Tidningissä. Mutta ennenkuin ehdittiin saada muut osat valmiiksi,
tapahtui että Runebergin ystävän Ahlstubben sisar tuli Porvooseen
jouluksi. Hän oli ollut muutamia vuosia kotiopettajattarena
Venäjällä, ja nyt hän kertoi Runebergille vanhan tarinan venäläisestä
orjattaresta. Tähän Runeberg mielistyi ja alkoi heti kirjottaa siitä
runoelmaa, Nadeshdaa. Sitä hän jatkoi koko kevään 1840, toivoen
saavansa teoksen valmiiksi yliopiston riemujuhlaan. Tämä toivo ei
kuitenkaan toteutunut: Nadeshda valmistui vasta 12 päivänä tammikuuta
1841 ja ilmestyi toukokuussa kirjana. Senjälkeen Runeberg taas ryhtyi
viimeistelemään Jouluiltaa; sen painattaminen alkoi syyskuulla ja
päättyi joulukuussa 1841.

Koska siis Jouluilta synnyltään on Nadeshdaa vanhempi, tulee meidän
ensin puhua siitä.

Etsiessämme runoelman juuria on ensiksi huomioon otettava että
synnyltään suomalainen kirjailija G.H. Mellin oli vähän aikaisemmin
julaissut novellin Paavo Nissinen, jonka aihe on saatu 1808 vuoden
sodasta. Sen johdosta Runeberg Borgå Tidningissä kesällä 1838
julkaisi leikillisen kirjeen, jonka muka joku ruotsalainen oli
kirjottanut eräälle suomalaiselle ystävälleen. Hänestä on ollut
rohkeata kuvailla kansanmiehen rakkautta upseerin tyttäreen, joka
luultavasti ei olisi tahtonut seurata häntä nokiseen pirttiin. Mutta
samassa kirjeessä sanotaan Suomen sodan tarjoavan monta omituista
puolta kuvailijalle, jos tämä vain ne oikein ymmärtää ja piirtää
niitä luonnon mukaan.

Etenkin huomautetaan kirjeessä päällikköjen ja sotamiesten
"patriarkaalisesta" välistä sodassa. Runeberg siis tässä katselee
sodan oloja aivan samalta kannalta kuin aikaisemmin kotikaupunkinsa
ja Saarijärven oloja. -- Mutta juuri semmoista patriarkaalista väliä
kuvaillaan Jouluillassa, ja runoelman päähenkilöt ovat kuin ovatkin
kansanmies ja upseerin tytär.

Näitä päähenkilöitä ei kuitenkaan yhdistä rakkaus, vaan
ihmisystävällisyys ja -- Augustan puolelta -- kiitollisuus. Ja tämä
johtaa mieleemme että samankaltaista aihetta käsitellään jo Franzénin
runoelmassa Julie de S:t Julien.

Tämän teoksen sankarittarella, Juliella, on ollut kasvattisisar,
köyhän talonpojan tytär. Ranskan vallankumouksen aikana tämä uhraa
elämänsä Julien hyväksi, ja senjohdosta Julie, kreivin tytär, katsoo
velvollisuudekseen korvata talonpojalle tämän kuolleen tyttären. Hän
siis muuttaa talonpojan kotiin, eläen siinä hänen tyttärenään ja
toimitellen maalaistytön tehtäviä.

Siitä mitä Runeberg on lausunut Paavo Nissisestä voimme otaksua että
hän piti kovin vaikeana runoelmassa kuvailla semmoista uhrausta
uskottavaksi. Mutta itse aihe taas, kiitollisuuden vaikutus
säätyerotukseen, häntä varmaan viehätti. Olihan tässäkin kohden
ristiriita sovitettava; ja yleisen näkökohdan, jolta ainetta
katsottaisiin, hän oli ennakolta määrännyt mietelmässä, joka
painettiin Borgå Tidningiin kesäkuussa 1838.

"Pudistamme surullisina päätämme sanoen: tuo on rikas, tuo köyhä,
tuo on saanut paljon, tuo vähän; miks'ei kaikki ole tasaisemmin
jaettu maailmassa? Oi mikä lyhytnäköisyys! Emmekö kaikki ole jo
syntymälahjaksi saaneet auringon valoa, maan kauneutta ja äärettömän
maailman ihanuutta; emmekö kaikki ole perillisiä, kun perimme
vuosituhansien parhaat aarteet, uskonnon totuudet, esi-isien teot ja
tapojen suloisuuden? Mitä semmoisessa rikkauden meressä tuo pieni
erotuksen pisara, muutamia tuhansia kullassa, voi merkitä?"

Ottaessaan tämän ristiriidan runollisesti sovittaaksensa, Runeberg
helposti saattoi menetellä niinkuin usein ennenkin. Olemme nähneet
että hän edellisissä suuremmissa runoelmissaan aina yhdistää
kokonaiskuvaan aiheita joita hän ennen on erikseen käsitellyt. Nyt
hän samaten Jouluillassa yhdistää ne kaksi osaa kansastamme, joita
hän oli erikseen kuvaillut Hirvenhiihtäjissä ja Hannassa. Molempien
edustajat runoelmassa, Augusta neiti ja Pistool, ovat kokonaisuudelle
yhtä välttämättömiä, kiinnittävät yhtä paljon, vaikka eri tavalla,
mieltämme, ja epäilemättä on runoilija heissä tahtonut kuvailla
sitä yhteistä sielun rikkautta, jonka rinnalla ulkonaiset erotukset
kadottavat merkityksensä.

Mutta molemmat kansamme osat esiintyvät samalla toisenlaisina, sopisi
sanoa runollisesti kehittyneempinä, kuin edellisissä runoelmissa.

Sanottiin että päähenkilöt Hannassa edustavat yliopistollista
sivistystä. Mutta Augusta ja hänen sisarensa ovat toki Hannaa
etevämpiä; tekisi mieli sanoa heidän edustavan Lauantaiseuraa: he
ovat lukeneet Mooren ja Irvingin teoksia ja molemmat sepittävät
runoja -- niinkuin rouva Runeberg ja Augusta Lundahl. Varsinkin
Augustan mielikuvitus on yhäti liikkeellä: jo heti alussa hän antaa
meille kuvan siitä kuinka

    siell' lumen, kuusien keskellä, hylkeellään kopissansa
    on kana vanha ja hoimeissaan viis poikoa pientä.

Ja yhtä elävästi kuvaava on kertomus langon lähdöstä:

    Häntä kun matkahan säälittiin, tuhanneltakin kohden
    kapineet kun piti kiirehen koota ja korjata rekeen,
    niin, kera muun, ilo äitini, siskoni onni ja taaton
    katse lempeä myös ulos kannettiin unohdukseen.
    Vihdoin, kun hyvästeltyä läksi hän pois ijäks ehkä,
    ääneti hauskuus vantille nous sekä läks hänen kanssaan.

Mutta samalla Augusta on muissakin kohden Hannaa etevämpi. Hanna on
kyllä hyväsydäminen, esimerkiksi vanhaa kalastajaa kohtaan; mutta hän
ajattelee myöskin itseään ja koreata pukuaan. Augusta taas

    ei ketäkään jätä unhoon, muiden vain ilost' elää.

Samaa itsekkäisyyden voittamista osottaa vanhempi sisar, kun hän
"tukahuttaen tuskansa" lähettää palvelijattarensa -- joka taas
ajattelee vain itseään -- tupaan riemuamaan, jääden itse yksikseen
suruinensa.

Ja majuri kuinka paljoa ylevämpi hän on kuin Hannan isä, saatikka
kuin komisarjus! Hänkin on oppinut uhraamaan itsensä "isänmaalle ja
kunnialle".

Toiselta puolelta kansan edustaja, Pistool, monessa kohden muistuttaa
Aaroa; mutta erotus on samalla tuntuva.

Niinkuin Aaro elää Pistool yksikseen; hänen poikansa on poissa
samoinkuin Aaron lapset. Sittenkin hän kartanon tuvan väelle hankkii
iloa samoinkuin ennen Aaro -- ei kuitenkaan enää harpulla, vaan "kun
sotaretkiä, taistoja kertoo". Mutta kun majuri tekee hänelle saman
tarjouksen kuin komisarjus Aarolle, niin Pistool ei siihen suostu;
hän ei tahdo että kukaan

                                      almujen saajaan
    vois sanan singauttaa, joka raskaammalta kuin puute
    tuntuis.

Mistä on Runeberg nyt saanut tämän miehekkään itsenäisyyden kuvan?
Kaukaa hänen ei tarvinnut sitä etsiä: olihan hän itse ollut samassa
asemassa, kun hänelle yliopiston puolelta tehtiin tarjous, joka olisi
voinut aiheuttaa juuri samallaisia pistosanoja, joita Pistool pelkäsi.

Mutta Pistoolin miehekkyyden selittää runollisesti se seikka että
hänkin samoinkuin majuri on ollut soturi ja oppinut uhrautumaan
korkeampien tarkotuksien hyväksi.

Sota on siis koko kuvaelman taustana; mutta sitä esitetään
runoelmassa eri tavalla vaikuttavaksi. Samanaikainen, Turkin sota
ei suomalaisissa herätä mitään kansallisin tunteita; sen vaiheet
edustavat vain sitä yleisinhimillistä kohtaloa, joka jakaa onnen
arvat epätasaisesti, niin että rikkaat saavat omaisensa takaisin
sodasta, köyhän taas täytyy ainaiseksi jäädä kaipaamaan ainoatansa.

Sentähden tämä sota saakin ihmisten kesken aikaan enemmän eroa kuin
yhtymistä. Majurin puhe "isänmaasta ja kunniasta" ei voi lohduttaa
hänen vaimoansa ja vanhempaa tytärtään, ja Pistoolkin ajattelee
alussa rikkaan ja köyhän erilaista kohtaloa.

Mutta on ennen aikaan käyty toista sotaa, sotaa isänmaan puolesta.
Se on yhdistänyt eikä erottanut ihmisiä, ja sen muistoissa elämällä
saavutetaan nytkin sopusointua. Eivätkä noissa muistoissa elä
ainoastaan majuri ja Pistool: Augustakin on perinyt samojen muistojen
synnyttämiä tunteita. Ja jo ensimäisessä laulussa hän soinnuttaa
ensin Pistoolin ja sitten majurin mieltä, asettuen heidän kannalleen.
Pistoolille hän kuvailee kuinka tulevaisuudessa pojanpoika saa
häneltä oppia "sauvoin kunniamarssin" ja kuulla

                                   kehotustanne, kerran
    kuin tekin kunniall' uhraamaan veren syntymämaalleen.

Isälle taas Augusta laulaa ja soittaa sotaisen laulun hänen nuoruuden
ajastaan, siis sekin varmaan "isänmaasta ja kunniasta".

Vaan ei siinä kyllin. Kun Augusta laulaa romansinsa sisarelleen, niin
siinäkin asetetaan vastakkain nykyinen sota, joka vain synnyttää
julmia tunteita, ja toinen, jota pieni kansa, Serbian kansa, on
käynyt ylivoimaa vastaan. Ja ne hellemmät tunteet, jotka tämä sota on
synnyttänyt, saavat voiton nykyisen sodan julmuudesta.

Aivan sama vastakohta ilmenee kolmannessa laulussa. Pistool ensin
kertoo mitä kaikkea julmuutta voidaan odottaa turkeilta; mutta
kun Augusta toruu häntä siitä, niin hän entisestä sodasta kertoo
muistelman osottaakseen että

    Turkillakin sydän on, vaikk' ois ruma hirviö muuten.

Ja tuossa entisessä sodassa, siinä ilmeni ihmisystävällisyyttä ja
kiitollisuutta. Puolikuolleen kalmukin vieressä Pistool

    heltyy nähdessään hänet kaikkien hylkynä aivan
    kuolemanhetkellään, _vaikk' ihmislapseks hän syntyi_.

Ja kalmukki puolestansa osaa olla kiitollinen:

                                     Vihan voitti
    tuonkin rinnassa rakkauden sydämellinen käsky.

Nuo inhimilliset tunteet taistelevien rinnassa, ne muistuttavat sitä
tunnelmaa, joka esiintyi jo Kuolevassa soturissa. Mutta tässäkin
on edistys huomattavissa: haudan ääressä ei ainoastaan lakata
vihaamasta, vaan rakastetaankin.

Täten ovat yleisinhimilliset, yhdistävät tunteet se perusta,
jolla erikohtaloiset henkilöt voivat yhtyä ja ristiriidat voivat
sulautua sopusoinnuksi. Mutta niissä henkilöissä, jotka aikaansaavat
ristiriidan varsinaisen sovituksen, Augustassa ja Pistoolissa,
ilmenee selvästi myöskin Runebergin omintakeinen elämänkatsomus.

Yhtä hyvin kuin Augusta elää vain muiden ilosta, yhtä vähän on
Pistoolkaan itsekäs; kun hän saa tiedon poikansa kuolosta, hän lausuu
vain:

    Autuas hän joka pääs'; mun päiväni joutuvi illaks
    hiljalleen, kuten ennen, jo mulle on kärsimys tuttu.

Matta tämä itsekkäisyyden voittaminen on Runebergin mielestä vain
sovituksen edellytyksenä; varsinaisesti ristiriita sovitetaan siten
että Augusta ja Pistool "yhtyvät äärettömyyteen".

Augustalle runous edustaa äärettömyyttä; sen helmassa hän "sulaa
rakkauteen" omaisiinsa, ja sen avulla hänestä tulee "lohdun enkeli",
joka sisarelleenkin voi keksiä tyynnyttävän sanan, kun sitävastoin
majuri sanoo:

                                Minä en sitä löydä,
    järkeä vaikk' äre'issäni haastaisin koko liian.

Eikö tässä taas ilmene Runebergin vakaumus siitä että runous voi saada
aikaan sovituksen jota ei järki kykene luomaan?

Ja mitä runous on Augustalle, sitä on luonto Pistoolille. Mökissään
hän tosin elää yksikseen, mutta samalla yhteydessä luonnon
äärettömyyden kanssa.

                             Takan luona hän yksin
    istuu, korjaa hillostaan, on vaiti ja miettii.
    Ei ketäkään, ken kanssaan nauttisi antia köyhää:
    ei ketäkään, ken vuotehen siivois, atrian laittais;
    kolkkoa kaikk' on, kuuluvin main ei ihmisen ääntä.
    Jos hän kuulostaa, lumimyrskyssä huokuvi hongat;
    jos eläväisen luoman joskus mielisi nähdä,
    yksikseen, kuni hän, mökin luo susi kulkeva pyrkii.
    Ikkunastaan jos silmäilee, milt' ulkona näyttää,
    huomaa vain ett' taivaaseen maa yhtyvi vihdoin
    tietäen silloin ett' avaruudess' äärettömänä
    ihmist' ei ole, ken sydämessään aattelis häntä,
    ken ilomielin muistais, ett' eloss' on sotavanhus.
    Sentään töllissään hän piippuahan yhä polttaa,
    päivän alkavi hiljalleen ja sen loppua vartoo.

Mistä tulee tuo hänen tyytymisensä kohtaloonsa? Se tulee siitä että
tuossa äärettömässä luonnossa asuu ääretön rakkauskin, johon Pistool
voi yhtyä. Kun siis majuri pyytää:

    Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmentukaamme,
    niinkuin rinnakkain monet taisteltiin sodat muinoin.
    Lyhyt elo on, pois lähtevi toinen ja toinen, ja vanhus
    saa yhä harvempaan kyvyn päivilt' ystävän nähdä,

niin Pistool vastaa:

            Ei, erämaassa ma torpassain elän parhain
    itseksein, iankaikkisen nauttien Antajan lahjaa.
    Metsän vehreäks verhoo Hän, Hän eksyvän linnun
    suo jyvän löytää; Hän mua vastakin auttavi aina.

Saatamme sanoa että täten Augusta ja Pistool molemmat ovat
vastakohtia puutarhurin Roosalle, tämä kun Jumalaa etsiessään
erottautuu omaisistaan yhtä hyvin kuin luonnosta. Ja omaistensa
hyväksi uhrautuva rakkaus ja rakkaus luontoon, ne eivät Runebergin
mielestä ole muuta kuin ikuisen rakkauden aistinalaisia
ilmenemismuotoja.

Mutta tuo ikuisen rakkauden palveleminen tapahtuu nyt isänmaallisten
muistojen pohjalla: majuri ja Pistool ovat "aseveikkoja".
Yleisinhimilliset ja isänmaalliset tarkotukset yhtyvät, ja vasta
täten isänmaa täydessä merkityksessään astuu runoilijan silmien
eteen, samoinkuin se esiintyy majurille, kun

                             suurenevan sydän tuntui.
    Suomen hän hengessään näki, syrjäisen, karun, köyhän,
    pyhän, pyhän syntymämaan; ja Saimaan vartio harmaa,
    tuo ukon riemastus, viiskymmenvuotinen ylpeys,
    kanss' aseveikon virkosi taas, sama kuin oli muinoin,
    vankkumaton, juro, vakaa, rinnassa rautainen kunto.

Isänmaa ei ole runoilijalle käsite, se on kuva. Yksi mies on sen
edustaja, ja tuo mies kuuluu syviin riveihin. Mutta hän edustaa
parhaiten isänmaata sentähden että hänessä ovat säilyneet puhtaina ne
ominaisuudet, joista Suomen kansan onni riippuu: uhrautuva rakkaus,
kestävyys, miehuullinen itsenäisyys, rinnassa rautainen kunto,
luonnontuntemus ja luottamus Jumalaan.

Mutta kansamme onni riippuu siitäkin että korkeammalle asetetut
Suomen lapset, vanhat ja nuoret, tunnustavat samojen voimien
merkityksen ja yhtyvät niitä ylläpitämään ja kehittämään.

Oliko sattuma vain, että ennenkuin runoelma valmistui, yliopiston
riemujuhla oli vietetty? Tuskin. Sillä juuri tämän juhlan yhteydessä
-- jopa 1839 vietetyn ensimäisen Porthanin-juhlan johdosta -- oli
kansallistunne herännyt voimakkaammin kuin ennen. Mutta nämä juhlat
olivat kultuurijuhlia: yleisinhimillisten, yleisaatteellisten
voittojen muistoa niissä kunnioitettiin. Ja tälle pohjalle
Runebergkin perusti isänmaanrakkautensa.



26.


Jos mielessämme kuvittelisimme että Jouluillan ja Nadeshdan
nimilehdillä ei olisi ollut tekijän nimeä eikä muuten siitä
varmaa tietoa, ja jos silloin tehtäisiin kysymys: ovatko nämä
kaksi runoelmaa, niinkuin kerrotaan, saman miehen sepittämiä,
vieläpä samaan aikaan kirjotettuja, niin varmaan useimmat olisivat
taipuvaiset vastaamaan: mahdotonta! Eroavathan nämä teokset sekä
sisällyksen ja luonteenkuvauksen että muodonkin puolesta niin
paljon toisistaan, että tuskin voidaan ajatella niitä yhden miehen
samanaikaisiksi luomiksi.

Runebergin aikalaisetkin huomasivat tuon suuren erotuksen, ja
Topelius oli luullakseni ensimäinen joka (1843) syyksi siihen sanoi
että Nadeshdaa kirjottaessaan Runeberg oli ollut Almqvistista tulleen
vaikutuksen alaisena. Myöhemmin on Strömborgkin ohimennen maininnut
että Runeberg olisi tahtonut kirjottaa jotakin Almqvistin henkeen ja
katsonut tarinan orjattaresta siihen sopivaksi aineeksi.

Asia itsessään on hyvin luultava. Olemmehan ennenkin nähneet että
Runeberg on useasti nojautunut toisen kirjailijan ajatuspiiriin ja
esitystapaan; vieläpä saattaisi sanoa tämän olevan hänelle ominaista.
Täytyy vain samalla muistaa ettei siinä ilmene omintakeisuuden puute,
vaan pikemmin niin sanoakseni kilpailemisen halu.

Hänen runoilijatoimensa alkaa kilpailulla Berghin kanssa, ja siinä
hän nojautuu Choræuseen, koska tätä on hänestä helpoin jäljitellä.
Voitaisiin samoin sanoa hänen Koulu-runossaan koettaneen eikö hän
voisi tovereilleen luoda laulua laulettavaksi niinkuin laulettiin
Bellmania. Ylioppilaana hän kilpailee runoilussa Nervanderin kanssa,
arvostelijana hän runoilee kilpaa Dahlgrenin ja Beskowin kanssa.
Parodioja hän kirjottaa Tegnérin ja Geijerin mukaan. Ja kun hän eri
runoissaan nojautuu Lidneriin, Stagneliuseen, Tegnériin, Atterbomiin,
niin aina näyttää siltä kuin hän tahtoisi sanoa: voinhan minäkin
käyttää samoja muotoja tahi käsitellä samoja aiheita kuin te, mutta
koetan tehdä sen omintakeisella tavallani, lausua mikä minusta
paremmin vastaa ihannettani.

Tämmöinen menettely soveltuu ihmeen hyvästi yhteen Runebergin
personallisen luonteen kanssa: muistakaamme esimerkiksi hänen
haluaan kilpailla muitten kanssa linnustamisessa ja Ahlstubben
kanssa lukemisessa. Mutta myöskin hänen mielipiteensä runoudesta
johtavat samaan päätökseen. Kun hänestä runoelman aate, eikä tekijän
yksilöllisyys, määrää muodonkin, niin on luonnollista että missä jo
on olemassa muoto, joka sopii johonkin aatteeseen, siinä runoilijan
tulee sitä käyttää samallaista aatetta palvellessaan. Hän nimenomaan
moittii fosforisteja siitä että he ovat, vastakohdaksi vanhan suunnan
"runolliselle pönkkähameelle" yksitoikkoiselle aleksandriinille,
omaksuneet lukemattoman määrän muita runomittoja, unohtaen sen,
"että runomitalla on välttämättömyytensä, joka perustuu kielen,
aiheen ja kansan yksilölliseen kehitykseen". Semmoisena se on
runoilijan vapaus, muussa tapauksessa se käy hänelle kahleeksi,
jonka haitallista vaikutusta ei mikään hänen taiteensa ponnistus voi
poistaa.

Tähän periaatteeseen nojaten Runeberg piti aivan luonnollisena
käyttää serbialaisten runojen ilmaisumuotoja siinä missä aihe
oli sukua niiden runojen aiheille. Ja samoin hän, kun kerran oli
huomannut kuusimitan sopivaksi isänmaalliseen aiheeseen, käytti
sitä myöskin Hannassa ja Jouluillassa. Mutta niin pian kuin aiheen
laatu muuttui, Augustan romanseissa, runomittakin samoin muuttui.
Luonnollista oli siis että hän Nadeshdassakin valitsi uuden
ilmaisumuodon; ja yhtä luonnollista oli että hän nojautui Almqvistiin.

Jo 1835 oli Runeberg Almqvistin Törnrosens bok'in neljästä
ensimäisestä osasta kirjottanut pitkän arvostelun. Hän ei ensinkään
kaikkea kiittänyt, teki päinvastoin paljon muistutuksia, mutta
Almqvistia lukiessa hän sanoo lukijan huomaavan "mitä suurimmaksi
nautinnokseen, että teoksen epätasaisuus on sitä laatua joka
vaihtelee kauneuden ja virheiden välillä eikä latteuden ja
keskinkertaisuuden. Ja kun tässä käytetään sanaa kauneus, niin se
käsitetään pyhyytensä ja totuutensa täydessä merkityksessä. Tekijä
näyttää lähinnä omasta kokemuksestaan ottaneen sen kauniin kuvan,
jonka hän jossain paikassa, tosin kyllä toisin sanoin, esittää, mutta
jonka sisällys on että maalarin taistelu on turha, ellei kauneus omin
ehdoin suutele hänen sivellintään. On maalareita, joista voisi luulla
että kauneus itse on johtanut heidän kättään kaikkialla tasaisiin ja
vienoihin piirteihin; meidän kirjailijamme vieressä näyttää jumalatar
vain kernaasti viipyvän, tarkastellen lempeästi hänen sisällistä
miehekästä taisteluaan ja joskus palkinnoksi suutelevan hänen
lämmintä ja reipasta sivellintään."

Muistakaamme että tämä kirjotettiin samaan aikaan, jolloin
Runeberg itse oli huomannut elämänsä olevan "taistoa haudan
reunalla". Nähtävästi juuri se seikka teki Almqvistin hänelle niin
mieluiseksi, että hänessäkin ilmaantuu "miehekästä taistelua"
ihanteen puolesta, joka itsessään oli sama kuin Runebergin. Sillä
Almqvist ihaili niinkuin Runeberg luontoa, ja hänkin tahtoi
elämässä nähdä "taivaallista ja maallista yhtärinnan", hänellekin
oli ihmisen yhtyminen yleisempään, Jumalaan, kaikkien pyrkimysten
päätarkotuksena. Eikä Almqvistin tarvinnut, niinkuin Stagnelius ja
Vitalis tekivät, "taistella aavistetun ihanteen saavuttamiseksi", hän
omisti ihanteen "tyynessä ja iloisessa voitossa", taistelu koski vain
sen ilmaisemista.

Vuonna 1837 oli Runeberg osottanut voivansa vielä likemmin liittyä
Almqvistiin. Hän kirjotti silloin selonteon tämän draamasta
Ramido Marinesco, kuvaillen Almqvistin käyttämiä henkilöitä siitä
keskustelemassa. Ja draamasta hän löysi kauneuksia, joita Almqvist
itse ei sanonut tietävänsä siinä olevan, mutta "ovathan ne siinä,
koska Runeberg kerran on ne nähnyt".

Lopuksi Runeberg 1839 kirjeessään Grotille sanoo olevansa taipuvainen
antamaan Almqvistille ensimäisen sijan Ruotsin kaikenaikaisten
runoilijain joukossa. Mutta samana vuonna ilmestyi Almqvistin
Amorina, jossa esiintyy kaksi veljestä, jotka rakastavat samaa
tyttöä, ja joista nuorempi kadehtii vanhemman onnea -- aivan niinkuin
Nadeshdassa. Kummako siis että Runeberg nyt taas ryhtyi kilpailuun,
käyttäen monessa kohden Almqvistin tapaista kieltä. Neljännessä
laulussa on runomittakin sama kuin eräässä Ramido Marinescon
kohtauksessa, jossa samoinkuin Runebergin laulussa esiintyy kaksi
rakastavaa.

Mutta lännestä saatuun vaikutukseen on nähtävästi liittynyt toinenkin
-- idästä.

Vuonna 1838 oli Cygnaeus esitellyt Runebergille venäläisen
tiedemiehen Jakob Grotin, joka oleskeli Suomessa tutustuaksensa
täkäläiseen elämään ja kirjallisiin oloihin. Niistä Runeberg
lupasi antaa hänelle tietoja, ja senjohdosta syntyi se merkillinen
kirje, johon jo useasti on viitattu. Seuraavana vuonna Grot palasi
takaisin ja oleskeli Kroksnäsissä muutamia päiviä. Ja vuoden
1840 riemujuhlassa oli samaten useita venäläisiä kirjailijoita
yliopiston vieraina, ja mitä ystävällisin mieliala vallitsi heidän ja
suomalaisten välillä. Molemmin puolin harrastettiin Suomen ja Venäjän
keskinäistä lähenemistä kirjallisuuden alalla. Ulkonaisena merkkinä
siitä on se kalenteri, jonka Grot julkaisi ruotsiksi ja venäjäksi
riemujuhlan johdosta, ja johon Runebergkin antoi kirjotuksen "Onko
Macbeth kristillinen tragedia?"

Nähtävästi on siis Runebergia, Nadeshdaa kirjottaessaan, elähyttänyt
ajatus että sekin voisi olla renkaana yleisinhimillisessä
veljestymissiteessä. Ja samoinkuin hän kirjeessään venäläiselle,
Grotille, puhuu Almqvistista ja Kalevalasta, samoin Nadeshdassa
saattoi yhtyä venäläinen aihe, Almqvistiin nojautuva esitystapa --
mutta suomalainen katsantotapa.

Sillä sisimpänä vaikuttimena on Runebergilla kuitenkin kai ollut
halu koettaa runollisesti selvittää yhä vaikeampia vastakohtia, ja
tässä kohden Nadeshda, kaikista erilaisuuksista huolimatta, liittyy
likeisesti Jouluiltaan.

Rikas ja köyhä, ylhäinen ja alhainen, voivat yhtyä sopusointuun, jos
he tunnustavat toistensa ihmisarvon, ja jos korkeammat tarkotusperät
ovat molemmille selvinneet. Mutta entäs jos semmoista ihmisarvon
tunnustamista ei ole?

Sen kysymyksen oli Runeberg tavallansa tehnyt jo pienessä runoelmassa
Jenny, joka tosin julaistiin vasta 1843, mutta nähtävästi on ennen
Nadeshdaa syntynyt. Siinä kuitenkin toinen puoli, neuloja Jennyn
äiti, tyynesti puolustautuu paronittaren ylpeyttä vastaan. Ollaanhan
vielä Suomessa, missä ihmiset ovat vapaita kansalaisia. Mutta maamme
on yhdistetty toiseen maahan, jossa on orjia. Miten voi heidän
ihmisarvonsa tulla tunnustetuksi?

Ei saata sanoa että Runeberg olisi itselleen liiaksi helpottanut
tehtävänsä. Päinvastoin. Nadeshda on alussa ainoa jossa ihmisarvon
tunne elää. Hän kärsii siitä että tietää kasvavansa "oikulle
käskijän, himoks silmän juopuneen kenties". Hänen kasvatti-isänsä
ajattelee sitävastoin vain sitä että ruhtinaan katse, jos se iloiten
huomaa Nadeshdan, "toisi töllihimme valon". Ja molemmista ruhtinaista
orjat ovat pelkkää tavaraa, jolla voidaan korvata haukan hinta.

Kun nyt Nadeshda esiintymisellään suututtaa herraansa, kun Dmitri
vielä yllyttää veljensä vihaa ja Miljutinkin tytärtänsä toruu, niin
mitä uhkaavimmat pilvet nousevat Nadeshdan tulevaisuuden taivaalle.

Mutta olihan Runeberg jo Jalouden voitossa lausunut laulullensa:

    Lohduks' sortuvan, jonk' epätoivo voittaa,
    orjan tallatun soi korvaan: vapaus koittaa.

Ja olihan jo silloin lain polkijasta laulettu:

    Mutta hyveen kirkas-otsaisen hän kohtaa,
    häntä vastahan sen vakaa katse hohtaa,
    ja hän voimatt' uhkaa, häpeäänsä vaipuu,
    aristuneen alas katseen jo luo.

Samoin nyt Nadeshda pelkällä katseellaan voittaa Voldmarin, ja
"vapaus koittaa": "ken syntyy enkeliks on vapaa synnyinhetkestään".

Mutta samalla nousee orjattarelle uusia ja vielä uhkaavampia vaaroja.
Voldmar häneen rakastuu, mutta Dmitrinkin intohimo herää. Ja avukseen
Dmitri kutsuu ensin äitinsä, sitten hänen kauttaan keisarinnan, joka
ei kai voi sietää Voldmarin ja Nadeshdan yhtymistä syystä että se
rikkoo sen "järjestyksen", joka on "Venäjän voiman ydin".

Mutta Runeberg ei tyydy edes siihen että himo, sukuylpeys ja suuren
valtakunnan järjestys yhtyvät ehkäisemään rakastavien onnea.
Ristiriita syventyy vielä enemmän, kun se asetetaan yhteyteen
maailmanhistoriallisen vastakohdan kanssa. Sen Potemkin lausuu,
viitaten Rousseauhon:

    Genèven haaveopit hurjat nuo
    Europan kaiken hurmanneet jo ovat,
    ja tännekin se myrkky hiipii. Haihtuu
    jo korkeamman järjestyksen tunne
    ja heikon halu sulaa suurehen.
    Käy maassa puhe ihmis-arvosta,
    mi muuta on kuin ihmis-alamaisuus
    eess' esivallan.

Eiköhän samaa liene sanottu Runebergin aikanakin? Ja eikö meidänkin?
Ja eikö Runebergille liene esiintynyt kysymys: mitäs jos tuo
ristiriita meilläkin tositoimessa vaatisi selvitystä?

Alussa kaikki näyttää kääntyvän rakastavia vastaan. Voldmarkin saa
huomata ettei hän ole vapaa: hänet lähetetään Tomskiin, eikä hänelle
edes anneta tietoa saako hän koskaan palata omaistensa luo. Ainoa
neuvo, jonka Potemkin voi hänelle antaa, on tuo kuvaava: tottele ja
varro!

Nadeshdallekin käy samoin. Hänet ajetaan pois linnasta, eikä hän ole
lapsuuden majassaankaan turvattu, sillä Dmitri häntä vainoo. Mutta
hän on äiti ja on oppinut rakastamaan epäitsekkäästi; kansakin on
saanut sitä kokea, niinkuin viesti sanoo:

                 Sa kannat murhees
    ilman valitusta, muiden lohduks
    oman lohtus uhraat.

Sentähden "vait hän poistuu" poikineen,

    ei itkevän, ei vaikeroivan
    nähty hänen; muita lohdutellen
    elävi hän enkelinä täällä
    yläpuolla maisen ilon, huolen.

Ja kun nyt Dmitri hänet löytää, niin

    orjatartaan entistä hän etsi,
    kevät-norjaa, ruusun-nuorta neittä,
    ja hän äidin, valjun äidin löytää,
    elon huolten varhain vaalistaman,
    otsall' alttiiks-antaumuksen, murheen
    aateluus.

Tämä aateluus voittaa Dmitrin; hän poistuu, häipyy tuntemattomiin
kohtaloihin, osotettuansa sitä ennen Vladimiria kohtaan muuttunutta
mielialaansa.

On sanottu että Dmitrin kuva on poikkeusilmiö Runebergin runoudessa:
semmoista synnynnäistä himoa ja vihaa hänellä ei muuten ole
tapana kuvailla. Ja jos Runeberg todellakin on tahtonut kilpailla
Almqvistin kanssa, niin tämä kai tapahtuu juuri Dmitrin kuvaamisessa.
Olihan Almqvistkin Amorinassa tahtonut esittää ihmisiä joilla on
vastustamaton synnynnäinen halu rikoksiin. Mutta omalla tavallaan
Runeberg tämänkin kysymyksen ratkaisee: valtaavinkaan himo ei voi
vastustaa edes uhrautuvan rakkauden näkyä.

Himo on siis voitettu, mutta sukuylpeys ja valtioviisaus ovat vielä
voitettavina. Ruhtinatar, Voldmarin äiti, on valittanut "Venäjän
äidille", joka on ymmärtänyt "äidin surun".

Ihmeellisen taitavasti on Runeberg tässä kohden nojautunut
historiaan. Ainakin tavataan vielä hänen kirjastossaan vanha
saksalainen kirja, jossa kerrotaan kuvaavia piirteitä Venäjän
valtiollisista tahi muuten merkillisistä henkilöistä. Siinä mainitaan
Katariinasta että kun hän 1768 avasi säätyjen edustajain kokouksen,
puhuteltiin häntä sanoilla: "suuri ja viisas kansan äiti". Mutta
siihen sanotaan Katariinan vastanneen:

-- Ei ketään saata sanoa suureksi, niin kauan kuin hän elää, eikä
ketään kuolevaista viisaaksi, mutta toivon voivani olla ja toimia
kansani äitinä.

Mutta jos keisarinna on Venäjän äiti, niin hän näyttää olevan
sitä vaarallisempi Nadeshdalle. Dmitrin tämä kyllä on voittanut
äidinrakkaudellaan, mutta keisarinnassa vastustaa häntä juuri sama
tunne, jos kohta valtiollisessa muodossaan.

Tämän pulman Runeberg kuitenkin selvittää tavalla joka taas ilmaisee
hänen runolliset perusaatteensa.

Keisarinna tulee ruhtinattaren luo ja näkee siellä kaukaa sieviä
talonpoikaisasuntoja. Hän luulee ruhtinattaren olevan "äitinä hänen
Volgarannan lapsillensa". Mutta hän oppii ymmärtämään, ettei niin ole
laita, nuo asunnot ovat maalattuja, "lapset" asuvat turvetölleissä ja
näkevät nälkää. Sensijaan esiintyy nyt Nadeshda todellisena äitinä,
hän tulee antamaan, eikä pyytämään, antamaan poikansa, jotta heistä
ruhtinaita kasvatettaisiin. Ja silloin keisarinna, Venäjän äitinä,
ymmärtää todellisen äidin mielen ja viimeinenkin vastus on voitettu.

Vielä kerran on siis Runeberg runollisesti osottanut miten
yleisinhimilliset ja samalla luontoperäisimmät tunteet, semmoiset
kuin äidinrakkaus, saattavat yhdistää mitä erikohtaloisimpia
ihmisiä ja siten sovittaa elämän jyrkimpiäkin ristiriitoja. Mutta
mitä ylemmälle hän ehtii ihanteensa esittämisessä, sitä vapaammin
hän myöskin runoilijana toimii. Jos hän onkin muutamissa kohden
nojautunut Almqvistiin, niin hän on kilpaillut voitokkaasti tämän
kanssa ja itsenäisesti, sekä runomittaan katsoen että muutenkin,
luonut ihanteellensa ilmaisumuotoja, jotka ovat hänen omiansa ja
osottavat yhäti kehittyvää mestaruutta. Yhä täydellisemmin hän
runoilijanakin vastaa omaa vertauskuvaansa: hänen runoutensakin on
kukka, joka isänmaallisessa nupussaan on täyttynyt kauneudella ja
elämällä, uskollisesti hoitaen lehtiänsä, kunnes aika joutuu, jolloin
se voi levittää ne yhä ihanampaan iloon ja valkeuteen.



27.


Vanhan puutarhurin kirjeistä saakka näyttää uskonnollinen kysymys
yhä olleen Runebergin mielessä. On luonnollista etteivät nuo kirjeet
voineet hänelle olla riittävänä _runollisena_ vastauksena suureen
kysymykseen ihmisen ja maailman suhteesta Jumalaan. Sanoohan Runeberg
itse että runouden tulee osottaa ristiriitojen sovitusta kuvissa eikä
käsitteissä tahi mietiskelyssä. Sentähden hän tähän aikaan lausuikin:

"En voi ajatella _epäsuhdetta_ elämässä miksikään itsessään
todelliseksi. Tiedän kyllä että tuhannet yksilölliset edut joka hetki
kukistuvat korkeamman tieltä, mutta juuri tämä korkeampi tekee kaiken
_suhteeksi_, joksikin itsessään kauniiksi ja järjestetyksi. Kun siis
runoilen, niin runoilen luonnon vaistosta tämän elämänkatsomuksen
mukaisesti, välttäen kaikkea jossa en näe sovitusta, lempeää
järjestystä. Runoilijan tulee luoda Jumalan tavoin, jonka teoksissa
yksin hornakin lisää kauneutta."

Jumalan luomistavasta hän taas sanoi:

"Jumala ei ole ainoastaan mahtavin tuomari, mutta myöskin
rakastavaisin. Jos hän loisi vain voiman eikä rakkauden voiman
avulla, niin ei mikään luotu kappale olisi elossaan lämmin. Olentojen
lämpö, niiden sisäisin elämä syntyy siitä että Jumala pyhine,
lämpimine rakkauksineen elää niissä."

Tältä näkökannalta katsoen Runeberg nähtävästi pyrki osottamaan
kuvissa myöskin oikeaa uskonnollista suhdetta, eikä vain, niinkuin
Puutarhurin kirjeissä, epäsuhdetta.

Vielä kerran hän alkoi nojautumalla toiseen kirjailijaan. Saksalainen
Kosegarten oli runollisesti käsitellyt muutamia vanhoja legendoja,
ja niistä Runeberg mukaili viisi, jotka hän 1839 julkaisi Borgå
Tidningissä. Samaan aikaan hän virkaan asettamisensa johdosta piti
latinankielisen esitelmän legendoista, ja kirjottaessaan Macbethista
hän niinikään niihin koski. Molemmissa paikoissa hän esittää
legendoja todistuksiksi kristillisestä hengestä, joka siinä kohden
on vastakohta antiikkisen maailman hengelle, että se kohdistuu
sisälliseen maailmaan, eikä ulkonaiseen. Talvella 1842--1843 syntyi
sitten hänen neljä omintakeista legendaansa, jotka, samoinkuin
käännetytkin, otettiin hänen kesäkuussa 1843 ilmestyneeseen
kolmanteen runovihkoonsa. Niiden ohessa oli vihossa Pilven veikko,
Jenny, Kuoleva soturi, Vanhan puutarhurin kirjeet ja vuosina
1833--1838 syntyneet lyyrilliset runot.

Legendojen oli Runeberg puheessaan sanonut kuvailevan hengen voittoa
ulkonaisesta maailmasta, voittoa joka osottautuu erakkoelämässä,
marttyyriudessa tahi ihmeissä. Mutta hänen omissa legendoissaan ei
ole näistä aineista mitään muuta kuin että Kasteessa pyhä erakko
esiintyy puhuvana. Runossa Kirkko puhuu taas suomalainen talonpoika,
ja pisimmän legendan sankari Krysantos on puoleksi pakana ja
vastustaa erakkoelämää.

Sensijaan Runebergin omat legendat esittävät hengen voittoa
kirjaimesta ja muodosta. Tosikristillinen mieli ei osottaudu
muodoissa vaan mielialassa. Äidin kyyneleet ovat nekin kaste, sepän
työ on rukous, ja luonto on Jumalan kirkko tahi Kristuksen kukkatarha.

Huomattava on varsinkin Runebergin käsitys luonnosta ja sen suhteesta
uskontoon.

Hannassa luonnon hymyilevät enkelit vielä ovat "suodut luomahan
täällä jo maassakin taivahan _meille_". Roosalta tämä idyllinen väli
on rikkounut, hän kun pyrkii yksipuolisesti taivaalliseen elämään,
ja luonto silloin hänelle pimenee. Pistoolille, joka elämässään
on oppinut kieltäymystä, luonto taas tulee ystävälliseksi, se
kun heijastaa ikuista rakkautta. Mutta Onni ja Krysantos näkevät
luonnossa jotakin joka suorastaan tyydyttää heidän uskonnollista
tarvettansa: luonto saarnaa ja laulaa Jumalasta, ja he yhtyvät
lauluun. Runouden ja rukouksen siivillä he siis saavuttavat
vapautusta yksilöllisyyden rajotuksesta, yhtyen äärettömyyteen,
Jumalan kuvaan, luontoon.

Ja kun luonnonihmiset ovat likellä tuota äärettömyyttä, niin Runeberg
hyvin kuvaavasti valitsee tämän katsantotavan edustajiksi suomalaisen
talonpojan ja antiikkisessa sivistyksessä kasvaneen Krysantosin. Ja
kristillinen virsi "Jo joutuu armas aika" yhtä hyvin kuin Sofoklesin
tapaan sepitetty laulu Kolonosin kauneudesta, ne saapuvat molemmat
saman Jumalan luo.

Mutta Jumala ei ilmene yksistään luonnossa. Runollisesti kuvailee nyt
Krysantos mitä Runeberg jo 1838 oli kirjottanut Stenbäckille: että
luonto ja Jumalan sana vuorotellen selittävät toisiansa -- kuitenkin
vain sille, jonka sydämessä asuu Kristuksen rakkaus. Tämän rakkauden
silmillä ihminen voi nähdä kuinka Sovittaja

                     maat laajat hoitaa,
    kaitsee kansakunnat, pienimmänkin
    ihmiskukan huokauksen kuulee,
    kaikkein puoleen lempeästi kääntyin.

Tässä kohden liittyy legendoihin Kuningas Fjalar, joka nähtävästi
alotettiin jo ennenkuin viimeinen legenda, Krysantos, pääsiäisviikolla
1843 sepitettiin.

Mutta Fjalar-runoelma on likeisessä aatteellisessa yhteydessä
Nadeshdankin kanssa.

Nadeshdassa kuvataan yhteiskuntaa jossa yhden ihmisen tahto
on kaikkien lakina, ja jossa ihmisarvoa ja ihmisoikeuksia ei
ehdottomasti tunnusteta; mutta valtias aikaansaa sovituksen, sillä
hän, Venäjän äiti, ymmärtää Nadeshdan äidinrakkauden. Mutta jos olisi
valtias joka ei tunne semmoista rakkautta, kuinka silloin kävisi?
Onko olemassa voima, joka sittenkin saapi aikaan sovitusta? Jos
on, niin tämä voima ei voi olla muuta kuin jumalallinen, ja siten
esiintyy ratkaistavaksi kysymys Jumalan ja ihmisen tahdon suhteesta
toisiinsa. Ja että tämä on Fjalar-runoelman pääaihe, sen on Runeberg
itse selittänyt Snellmania vastaan, tämä kun oli väittänyt runoelman
käsittelevän ristiriitaa valtion ja perheen välillä.

Mutta Fjalarissa huomataan myöskin, samoinkuin edellisissä
runoelmissa, muualta saatuja runollisia vaikutuksia.

Ensiksi on mainittava että Dargarin ennustus ja Fjalarin lasten
kohtalo muistuttavat Sofoklesin tragedioissa käsiteltyjä aiheita,
lähinnä Oidipus kuninkaan historiaa. Ja Oidipus-draaman mukaan on jo
Krysantosin laulu sepitetty. Luonnollista olikin että Runeberg tähän
aikaan kääntyi kreikkalaiseen kirjallisuuteen, koska hän 1842 oli
siirretty kreikan kielen lehtoriksi.

Tuntuvammin on Fjalariin kuitenkin vaikuttanut teos joka ilmestyi
1842 ja jonka Runeberg mainittuna vuonna sai joululahjaksi.
Se oli uusi Ossianin laulujen ruotsinnos. Onhan toinen puoli
Fjalar-runoelman toimintaa sijotettu Ossianin maahan, Morveniin,
ja esitystapa on tässä runoelman osassa monessa kohden Ossianin
kaltaista.

Mutta runoelmassa on toinenkin toimintapaikka: Gautiod, Fjalarin maa,
ja tämän maan olojen kuvailemisessa Runeberg taas nojautui vanhoihin
skandinavilaisiin satuihin, joissa esimerkiksi tuo Fjalarille
ominainen usko omaan voimaansa usein esiintyy.

Tässä kohden sopii kuitenkin otaksua lähempääkin vaikutteen lähdettä.
Jos Runeberg oli Nadeshdassa kilpaillut Almqvistin kanssa, niin olisi
hyvin luonnollista että hän nyt olisi halunnut koettaa voimiansa
myöskin sillä alalla, jolla Tegnér oli saanut niin monta ihailijaa.

Varmaa on ainakin että päähenkilö Runebergin runoelmassa voidaan
asettaa hyvin läheiseen yhteyteen Frithiofin sadun kanssa. Siinä
näetten esitetään sankari joka luottaa omaan voimaansa, "panee
miekkansa kärjen kohtalon, nornan, rintaa vastaan ja sanoo: väisty!"
Mutta Frithiofin rinnalla esiintyy runoelmassa vanha kuningas Ring,
joka harrastaa rauhantöitä ja tunnustaa jumalien valtaa. Nämä
vastakohdat on Tegnér "asettanut yhteen vaan ei yhdistänyt". Runeberg
taas vaati runoudelta semmoista vastakohtien yhdyntää että niiden
sovitus tulee näkyviin kuvassa eikä vain puheluissa. Ja semmoinen
kuva on Fjalar: hän sekä harrastaa rauhantöitä että uskoo omaan
voimaansa, hänessä on siis yhtaikaa Ringiä ja Frithiofia.

Tietysti Fjalar-runoelma ei siltä ole pelkkä runollinen kilpailukoe.
Sen syvimmät juuret ovat varmaan etsittävät Runebergin omasta
edellisestä tuotannosta.

Saatuansa Jouluillan ja Nadeshdan valmiiksi Runeberg sanoi aikovansa
kirjottaa runoelman, jonka toimintapaikkana olisi Suomi ja Intia.
Sen enempää ei tästä aikomuksesta tiedetä, mutta lause on sinänsäkin
merkillinen, se kun osottaa että Runeberg on tahtonut kuvailla
rinnakkain kahden eri maan oloja, ja että näistä maista toinen olisi
Suomi. Mutta nyt on kuin onkin Fjalar-runoelmassa kuvailtu kahta
maata, ja toisessa niistä, Morvenissa, näemme oloja, jotka monessa
kohden muistuttavat Runebergin kotimaisissa runoelmissa kuvailtuja
oloja.

Ensiksi Morvenissa vallitsee hyvä sopu saman perheen jäsenten kesken.
Morannalin pojat osottavat isäänsä kohtaan samaa kunnioitusta kuin
Haanen pojat, ja yhteistunto on heidän välillään yhtä vahva, mutta
samalla kehittyneempi: Gall ajattelee maataan, kun sanoo veljilleen:

    Minne joutuvi muiston Morven,
    kauas-kaikuva laulujen maa,
    vihan vaajoilla toistaan
    jos sen ruhtovi ruhtinaat?

Morvenissa myöskin heikomman oikeutta kunnioitetaan: Morannal
kasvattaa Oihonnan tyttärenään. Lopuksi luonto on Morvenin asukkaille
jumalallisuuden heijastusta, ja maa on laulujen ja harppujen maa.
Mutta laulut ja harput soivat mennyttä suuruutta, sotaisia urotöitä
kansa ei enää rakasta; vaan jos vihollinen uhkaa maata, silloin kansa
puolustautuu urhokkaasti. Jos kohta ei voittoa voida toivoakaan,
kun taistellaan ylivoimaa vastaan, niin mennään kuitenkin iloisina
kuolemaan oman maan ja sen kunnian puolesta.

Gautiodissa, Fjalarin maassa, on kaikki toisin. Sotakunto on
korkeimpana arvonmäärääjänä, heikomman ihmisarvoa ei tunnusteta.
Fjalar uhraa oman tyttärensä, ja hänen poikansa rikkoo isän säädöksiä
vastaan. Harput kyllä täälläkin soivat, mutta vain urotöistä, ei
niinkuin Morvenissa sydämen hellemmistäkin tunteista.

Tosin Fjalar nyt tahtoo maahansa luoda uudet tavat -- mutta
ainoastaan ulkonaisesti. Järjestystä hän tarkottaa -- mutta sitähän
myöskin Potemkin ylisti. Itse Fjalar sisimmässä sydämessään yhä on
sotasankari, ja entisten myrskyisten aikojen muistoista hän vielä
runoelman lopussa haastelee.

Mutta taas huomaamme samaa kuin Jouluillassa, missä myöskin oli
yhdistetty kahden edellisen runoelman toimintapiirit: aiheet
esiintyvät ei ainoastaan yhdistyneinä, vaan edistyneinäkin.
Verrattakoon vain Augustaa Oihonnaan, niin nähdään helposti kuinka
paljon ylevämpi jälkimäinen on. Eikä Runeberg ennen ole luonut kuvaa
joka suuruudessa olisi verrattava Fjalariin.

Sentähden hänen taiteellisuutensa nyt esiintyykin täyteläisempänä
kuin koskaan ennen sekä runoelman rakenteeseen että luonteiden
kuvailemiseen ja koko lausumistapaan katsoen. Parhaansa on runoilija
tahtonut antaa, sillä runoelma koskee ylevintä aihetta: se on, sanoo
Runeberg itse, kiitosvirsi jumalien kunniaksi.

Suoranaisimmin Runebergin elämänkatsomus ehkä esiintyy Morvenin
kuvailussa. Itsekkäisyys on kokonaan voitettu ja ihmiset "yhtyvät
äärettömyyteen", jota edustavat luonto ja laulu. Mutta samassa he
myöskin alistuvat korkeamman tahdon alle, vaikka, niinkuin Runeberg
itse huomauttaa, he eivät tunne jumalia, vaan uskovat ainoastaan
esi-isäin henkiin.

Mutta "Jumalan henki", sanoo Runeberg, "ei kuviansa muovaellessaan
rakasta vahaa, vaan marmoria. Hän sietää vastustusta, kovuutta,
sillä hän tahtoo että kuva valmiina kestäköön ikuisesti." Sen tähden
runoelman syvin vaikutus ei lähdekään Morvenin kuvasta, vaan Fjalarin.

Hänkin on tavallansa voittanut itsekkäisyytensä, kun hän voi kysyä
jumalista:

    Alttiiksi kaiken antoivatko,
    ennenkuin kaikki mahtoivat, niinkuin hän?

Ja hänen lupauksensa tarkottaa toistenkin hyötyä. Mitä siis häneltä
puuttuu? Juuri "yhtyminen äärettömyyteen".

Luonnolle hän on vieras. Istuen salissaan, missä "luo sadat soihdut
loimoansa", hän halveksien puhuu niistä jotka kukkanurmilla
pyydystelivät perhoja, silloin kun hän jo suoritti nuoruutensa
urotöitä. Lauluunkin hän on väsynyt -- se on soinut vain hänen omista
töistään.

Kolmas äärettömyyden muoto on ikuinen rakkaus. Mutta siitäkin on
elämä vierottanut Fjalarin.

Runeberg sanoo itse Macbethista:

"Kaikilla oikeilla taideluomiila on toistensa kanssa yhteistä se,
että ne ovat saaneet alkunsa yksinkertaisesta perusaatteesta, joka
ikäänkuin elämänhengen tavoin muodostaa niitä ja virtaa kaikissa
niiden osissa. En koskaan ole lukenut Macbethia pysähtymättä tähän
ajatukseen: Mitä auttaa se ihmistä, jos hän voittaa koko maailman ja
kuitenkin saapi sielullensa vahingon?"

Kuningas Fjalarista johdutaan samaten tähän ajatukseen: Jos joku ei
rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän voi rakastaa Jumalaa,
jota hän ei näe?

Ikuinen rakkaus ilmaantuu ihmisille veljesrakkaudessa. Mutta
Fjalar ei rakasta ketään. Hänen ikäisensä sankarit kaatuivat hänen
ensimäisellä sotaretkellään, Sjolf yksin jäi eloon; toiset, jotka
häntä nyt ympäröivät, ovat nuorukaisia vain. Vasta vanhana oli Fjalar
nainut, "_mut_ kuninkuuteen impeni vienon vein" -- siis hän ei
puolisolleenkaan ole voinut tarjota rakkautta. Nyt on kuningatarkin
kuollut ja lapset ovat pieniä.

Fjalar on siis yksin, hän ei sisäisesti yhdy kehenkään; hänen
lupauksensakin sotii yleistä mielipidettä vastaan, eikä Sjolfkaan
häntä siinä kohden ymmärrä. Mutta itse tuo lupaus, eikö se osota
että Fjalar kaipaa ihmisiä jotka liittyisivät häneen kiitollisuuden
siteillä?

Vaan tälle kaipaukselleen hän etsii tyydytystä uhraamatta sentään
uskoansa omaan voimaansa. Hän jää siis yksilöllisyytensä rajotukseen,
ja siinä hänen erehdyksensä. Mutta siinä yksinäisyydessä, johon hän
on joutunut, hän on pikemmin kovaonninen kuin rikoksellinen, ja
sentähden jumalat, niinkuin Runeberg itse sanoo, osottavat hänelle
enemmän armoa kuin he häntä rankaisevat.

Eikä siis Dargarin ennustus siitä mikä tulevaisuudessa on tapahtuva
ensinkään viittaa sokeaan kohtaloon. Se on vain muoto, joka on
runollisesti tarpeellinen, jotta se vastakohta esiintyisi näkyvänä,
joka itse asiassa piilee Fjalarin omassa sydämessä. Tavallansa
jumalat voittavat jo kohta kun Fjalarin taistelu heitä vastaan alkaa.

Fjalar on luvannut että hänen maassaan

    heikkous turvan saakoon, voima
    säästäen kalpaa säälistä iloitkoon.

Kun hän nyt uhraa tyttärensä, niin hänen oma heikko lapsensa ei saa
hänen lupaamaansa turvaa, kuningas on itse ensimäisenä rikkonut
valansa.

Mutta samalla hän on vastustanut isänrakkautta omassa sydämessään,
ja juuri tämä isänrakkaus on jumalien sukua, sentähden hänen täytyy
saada kokea että hän juuri tällä uhrauksellaan on rikkonut jumalia
vastaan.

Toisen kerran hän Hjalmaria säästämällä rikkoo valansa, joka olisi
vaatinut pojan rankaisemista. Mutta nyt hän suo isänrakkaudelle
voiton ja täten hän jo lähenee jumalia. Kuvaavaa on että nyt runous,
kun se laulaa Hjalmarin urotöistä, miellyttää kuningasta -- hän alkaa
"yhtyä äärettömyyteen". Mutta yhä edelleen hän ajattelee itseänsä
siinä kohden että pitää Hjalmaria "isänsä kunniana". Mitä häneltä
yhä puuttuu, sen Hjalmar lopussa ilmottaa, kun hän kysyy isältään
tietääkö tämä mitä rakastaminen on. Sentähden jumalien ennustuksen
täytyy toteutua, huolimatta siitä että Fjalar tosiaankin on maaltansa
saanut "tyttären kiitollisuutta".

Kun siis jumalat täyttävät lupauksensa, niin tämä tapahtuu ensiksi
siten että Fjalarin lapset ovat isäänsä. Ja tässä kohden Fjalar on
syypää siihen heidän kehitykseensä, josta jumalien voitto riippuu.
Oihonnan kasvatukseen Fjalar ei voi vaikuttaa, kun hän itse on
erottanut tyttärensä luotaan; Hjalmarissa taas esiintyy isän entinen
sotahalu, koska Fjalarkaan ei ole muuttanut mieltänsä, vaan yhä elää
sotaisissa muistoissaan.

Mutta jos isä täten itse saattaa lapsensa onnettomuuteen, niin
jumalat sitävastoin vaikuttavat, sekä lapsissa että muissa
henkilöissä, rakkauden kautta. Morvenissa vallitsevasta rakkaudesta
on jo puhuttu, mutta muistettava on myöskin Oihonnan pelastaja Darg,
rosvo, jota kaikki vihaavat, jota ei mikään laulu ylistä, siis
Fjalarin täydellinen vastakohta. Hänkin kaipaa ihmissielua jolle hän
olisi iloksi, ja siis hän kahdesti pelastaa Oihonnan, toisella kertaa
itse kuollen. Hän, rosvo, täyttää siis Fjalarin valan, jonka Fjalar
itse on rikkonut. Sillä hänessäkin puhuu "rakkauden sydämellinen
käsky" niinkuin ennen kalmukissa -- uusi ja kaunis todistus siitä
miten Runeberg jokaisessa ihmisessä huomaa jotakin hyvää.

Fjalarin lapset kehittyvät myöskin rakkaudessa. Hjalmar tosin on
ensin rikkonut isänsä säädöstä vastaan, mutta sittemmin hän ensiksi
pelastaa isänsä, toiseksi taistelee kukistaaksensa sortajan ja
tukeaksensa heikkoa -- siis Fjalarin valan hengessä. Ja opittuansa mitä
rakastaminen on, hän samassa on "yhtynyt äärettömyyteen". Hän on

    riemun sulkenut rinnoilleen
    uhkuvan kuin maa, ihanan kuin taivas,
    niiden lailla äärettä kukkivan.

Oihonna taas ajattelee ensin vain omaa onneaan, mutta mitä
rakkaammaksi Hjalmar hänelle tulee, sitä vaikeampaa on hänen salata
ettei hän ole Morannalin tytär.

Uhrautuvassa rakkaudessaan hänkin siis vapautuu yksilöllisyytensä
rajotuksesta, ja luonnon ja laulun äärettömyyden kanssa hän jo ennen
on sulanut yhteen.

Sekä Hjalmar että Oihonna ovat siis, kun kohtalon isku heidät ruhjoo,
jo lähestyneet jumalia, he ovat täyttäneet korkeimman maallisen
tehtävänsä; kuollessaan he eivät mitään kadota.

Ja nyt Fjalar, kuultuansa lastensa kohtalon, ymmärtää oman
heikkoutensa. Jumalat ovat taistelleet aivan toisilla aseilla kuin
hän; semmoisena heidän aseenaan on ollut se "voimaton kyynel", jonka
hän vuodatti uhratessaan tyttärensä. Mutta tuo kyynel oli merkki
hänen omassa rinnassaan elävästä rakkaudesta, ja tunnustaen sen
jumalien aseeksi hän voi sovitettuna yhtyä äärettömään rakkauteen.



28.


Fjalar-runoelman ensimäinen laulu painettiin 1843 Pohjalais-osakunnan
albumin, Joukahaisen, ensimäiseen vihkoon; ja koko runoelma ilmestyi
maisterinvihkiäisiin 1844. Seuraavana vuonna alkoi Runeberg Salaminin
kuninkaansa ja jatkoi tätä työtä kunnes sai kolme näytöstä valmiiksi.

Näennäisesti hän täten oli runoudessaan loitonnut yhä kauemmas
kotimaastaan; ja omituiselta näyttää siis ensi katsannolta että hän
1846, keskeyttäen Salaminin kuninkaitten sepittämisen, yhtäkkiä
antautui taas kotimaiseen, vieläpä korkeimmassa merkityksessä
isänmaalliseen runoiluun. Mainittuna vuonna syntyivät näetten Maamme
laulu ja ensimäiset Vänrikki Stoolin tarinat.

Olemme kuitenkin nähneet että Runebergin runous myöskin Nadeshdassa
ja Fjalar-runoelmassa pysyy sisäisessä yhteydessä isänmaallisten
tarkotusten kanssa. Porvoossa syntyneet runoelmat, niin tärkeät kuin
ne kaikki itsessään ovatkin runollisessa katsannossa, esiintyvät
meille sentään yhtä tärkeinä siinäkin kohden että niiden kautta
runoilija valmistui varsinaisesti kansalliseen tehtäväänsä. Näissä
runoelmissa hänen elämänkatsomuksensa saavutti täydellisen sopusoinnun;
elämän vaikeimmat ristiriidat, rikkaan ja köyhän, ylhäisen ja alhaisen
välillä, ihmisen, varsinkin hallitsijan tahdon suhde Jumalan tahtoon
-- kaikki selvitettiin runollisesti. Ja samalla runoilija koetti
voimiansa mitä monipuolisimmissa runollisissa ilmaisumuodoissa, mitä
vaikeimmissa runomitoissa. Runollinen näköala oli laajenemistaan
laajennut, runoilija oli ikäänkuin itseensä imenyt ja luonteeseensa
sulattanut ihanimpia vaikutuksia eri kansojen runoudesta. Hän oli
paitsi oman maansa runoilussa liikkunut germanilaisten, keltiläisten,
slavilaisten ja muinaiskreikkalaisten kansallisissa aatepiireissä.
Ja kun samalla hänen maailmankatsomuksessaan yleisinhimilliset
tarkotukset yhä edelleen pysyivät määräävinä, niin hän, ryhtyessään
varsinaiseen kansalliseen runoiluunsa, saattoi antaa meille teoksia
jotka olivat täydellisesti vapaita kansallisesta yksipuolisuudesta.

Tämän kehityksen merkitystä eivät kuitenkaan hänen aikalaisensa
aina oikein ymmärtäneet. Niin kirjotti esimerkiksi hänen vanha
ystävänsä Lindfors, joka oli muuttanut Kuopioon, Nadeshdan johdosta,
että antautuminen semmoiseen tehtävään varmaan oli johtunut joko
ylpeydestä tahi isänmaanrakkauden jäähtymisestä. Viimeksi mainittu
syy olikin muka otaksuttavissa, kun Runeberg asui Porvoossa, siis
ulkopuolella varsinaista Suomea. Hänen pitäisi tulla Kuopioon
lämmetäksensä siellä kansan sydämeen liittyneenä. Ja sitten hänen
pitäisi kirjottaa suuri isänmaallinen draama kansanomaisine
lyyrillisine runoineen, sananlaskuineen, arvotuksineen, jopa
loitsuineenkin.

Tämän lausunnon johdosta sopii ottaa puheeksi Runebergin suhde
suomalaiseen kansanrunouteen. Samalla meille ehkä selviää syy
isänmaallisuuden näennäisesti äkkinäiseen ilmenemiseen hänen
runoilussaan.

Niinkuin jo on mainittu pani Runeberg suurta arvoa kansanrunouteen,
syystä että hänen mielestään ihmiset jotka ovat luontoa lähimpänä
myöskin helpoimmin avaavat sielunsa luonnon äärettömyyden
vaikutuksille ja siten voivat luoda todellista runoutta, joka on
äärettömyyteen syventymistä. Mutta tuohon äärettömyyteen verraten
luonnollisesti eri kansojen erilaisuuksilla ei hänen silmissään
ollut alussa suurta merkitystä ja hän onkin, paitsi serbialaisia
lauluja, vuosina 1832--1836 kääntänyt ja julaissut Lapin, Grönlannin,
Madagaskarin, Sisilian, Espanjan, Böhmin, Vähävenäjän, Uuskreikan,
Skotlannin, Englannin, Liettuan lauluja.

Jo tästä selviää ettei Runeberg voinut yksipuolisesti kääntää
huomiotansa suomalaiseen kansanrunouteen. Mutta toiselta puolen hän
jo 1832 käänsi ruotsiksi Erik Ticklénin runon Nadon valitus, ja
sittemmin 1834 muutamia kansanrunoja ja Velisurmaajan.

Kuitenkin hän alussa tunsi olevansa jossain määrin vieras
suomalaiselle runoudelle.

Runebergin ensimäistä runovihkoa arvosteltaessa lausuttiin Ruotsissa
se arvelu että idyllit ja epigrammit olivat käännöksiä tahi
mukaelmia suomalaisista kansanlauluista. Toisen vihon ilmestyttyä
esitettiin taas sama arvelu, mutta nyt luultiin alkuperäisiä runoja
serbialaisiksi. Silloin Runeberg 1834 julkaisi vastauksen näihin
väitöksiin ja sanoi ensiksi että melkein kaikki ne serbialaiset
runot, jotka hän tunsi, olivat tavattavissa hänen julkaisemassaan
kokoelmassa, missä hän nimenomaan oli sanonut ne käännetyiksi
(saksalaisten käännösten mukaan). Puheeseen suomalaisten runojen
kääntämisestä on "melkein vielä vähemmin syytä, koska minä, kun en
tunne suomenkieltä, ja kun siitä on paljon vähemmin käännetty, en
ole voinut perehtyä suomalaiseen runouteen edes niinkään paljoa kuin
serbialaiseen."

Tämä tietysti ei merkitse ettei hän osannut suomea ensinkään; vaan
Runeberg tarkottaa nähtävästi että suomalaisen runon ymmärtäminen oli
hänelle paljoa vaivalloisempaa kuin saksalaisen käännöksen tajuaminen;
täytyipä hänen edellisessä tapauksessa joko käyttää sanakirjaa tahi
teettää jollakin toisella suorasanainen käännös. Mutta täten helposti
osa runon alkuperäisyyttä saattoi mennä häneltä hukkaan, eikä hän siis
olisi suuremmassa määrässä voinut käyttää suomalaisia runoja lähteinään
idylleihin ja epigrammeihin.

Että Runeberg elävästi tunsi tämän vaikeuden näkyy siitä että hän
Neidon valituksen käännökseen liitti seuraavan muistutuksen:

"Ruotsintaessani tätä ihanaa kappaletta olen tuntenut sen tunteita,
joka yrittää istuttaa toisessa maaperässä kasvaneen kukan toiseen
maaperään. Yhäti olen minä pelännyt vahingoittavani hentoja juuria,
niin sanoakseni, ja kauniita lehtiä, ja epäilen, olenko voinut
suojella niitä liian turmiollisilta pitelyni jäljiltä."

Syksyllä vuonna 1835 taas hän sanomalehdessään julkaisee Lönnrotin
tekemän käännöksen Kalevalan yhdennestätoista runosta ja sanoo siitä
muun muassa seuraavaa.

"On monta jotka levottomalla maltittomuudella langettavat lemmettömän
tuomion suomenkielen runollisista aarteista sentähden että he
itse, alkuteoksia tuntematta, ovat loukkautuneet muutamista
vähemmin tavallisista, ehkä myöskin vähemmin mieluisista käännöksen
piirteistä. Myönnettäköön myös että monien runojen laita on se, että
niiden arvo enimmäkseen on kielen omituisessa naivisuudessa ja
jääpi huomaamatta kun tämä naivisuus vieraassa muodossa esitettynä
välttämättä suurimmaksi osaksi häviää. Useiden suomalaisten laulujen
sävy on sitävastoin niin syvä, kirkas ja yleisesti liikuttava, että
niiltä voi riisua paljonkin ansioita, ilman että ne menettävät
kykyänsä suuressa määrin viehättää ja kiinnittää mieltämme.
Mitä nyt erittäin tulee Kalevalan yhdenteentoista runoon, niin
on toimittajan lausuttava se vakaumus, ettei mihinkään antiikin
eepillisten malliteosten, Homerosin Iliadin ja Odysseian, käännökseen
ole onnistuttu pelastaa niin monta alkuteoksen kauneuksista, että
se viehätykseen ja ihanuuteen nähden voisi edukseen kilpailla
tämän suomalaisen runon käännöksen kanssa. Toimittaja ei ole
ollut tilaisuudessa tutustumaan Kalevalan muihin runoihin, mutta
luulee esillä olevasta voivansa täydellä varmuudella päättää, että
suomalainen kirjallisuus tässä runoelmassa on saanut aarteen,
jota voidaan, yhtä hyvin sävyyn ja ryhtiin, kuin myös laajuuteen
ja arvoon katsoen, verrata näihin kreikkalaisen taiteen molempiin
kauneimpiin mestariteoksiin. Kaikki ne ansiot, jotka näillä ovat
esityksen suuremmoiseen ja tyveneen kulkuun ja kuvien kestävään ja
varmaan tarkotukseen nähden, on myöskin suomalaisella runolla, ja se
voittaa ne ehkä, jos täydellinen on voitettavissa, luonnonkuvauksen
ylevyydessä ja koruttomassa komeudessa."

Pontevampaa kiitosta, kuin tuo vertaus Homerosiin sisältää, ei
Runeberg olisi voinut Kalevalalle antaa. Ja kun hän etenkin kiittää
Kalevalan luonnonkuvauksia, niin huomataan taas että luonto yhä on se
pohja, jolla hän tuntee lähenevänsä kansanrunoutta.

Mutta myöhemmin Runeberg itse luki Kalevalaa, ruotsinsi siitä alun
(painettuna 1837) ja muita osia, jotka Castrén sittemmin melkein
muuttamatta otti käännökseensä. Ja kun hän Kalevalan näytteeksi
1839 lähettää Grotille 29:nnen runon käännöksen, niin hän samalla
runollisen kauniisti selittää sitä runon osaa, joka koskee kanteleen
syntyä. Ja senohessa hän Grotille puhuu Kalevalasta tavalla joka
osottaa että hän nyt tunsi paljon likempää yhteyttä oman runoutensa
ja kansanrunouden välillä.

Hirvenhiihtäjissään hän sanoo voineensa "vain heikosti" kuvata
suomalaista kansanluonnetta, mutta tämä luonne esiintyy paraiten
kansan omissa runoissa. Ja kun nämä ovat "indiviidisyydeltään yhtä
suomalaisia kuin homerilainen runous on kreikkalaista", niin on
johtopäätös selvä: Runeberg tuntee kuvanneensa Hirvenhiihtäjissään
suomalaista indiviidisyyttä semmoisena kuin se kansanrunoudessa
esiintyy.

Muodollisestikin huomataan kyllä Runebergin runoudessa vaikutuksia
kansanrunoudesta. Pilven veikossa käytetään ehtimiseen suomalaista
runokertoa, isä ja tyttö ilmaisevat tunteensa laulussa, tavalla joka
aivan suoranaisesti muistuttaa kansanrunoutta. Myöskin sankarin
lapsuuden kuvailu muistuttaa, epämääräisyyteensä ja nuorukaisen
hillitsemättömään voimaan nähden, Kullervoa -- sitä merkillisempää, kun
Runeberg ei silloin voinut tietää Kullervosta mitään. Ja aikaisemmin
on jo huomautettu siitä että hänen luonnonkäsityksensä perussävy,
luonnon sielullistuttaminen, on puhtaasti suomalaista.

Että Runeberg taas semmoisissa runoelmissa kuin Nadeshdassa ja
Kuningas Fjalarissa valitsi aivan toisellaisia ilmaisumuotoja, sen
selittää hänen niin sanoakseni runollinen rehellisyytensä. Muoto
oli hänestä valittava runollisten tehtävien mukaisesti, ja nämä
tehtävät olivat mainituissa runoelmissa aivan toisellaisia kuin
kansanrunoudessa esiintyvät.

Mutta 1840-luvulla Runeberg yhä enemmän perehtyi kansanrunouteen,
ja sen tutkimista ja ruotsintamista harrastettiin muutenkin
yhä innokkaammin. Castrénin Kalevalankäännös ilmestyi 1841, ja
sanomalehtiin ja kalentereihin ruotsinnettiin lyyrillisiä runoelmia
vuonna 1840 ilmestyneestä Kantelettaresta. Niitä käännöksiä sitten
nuori ja innokas Robert Tengström, Johan Jakobin poika, 1845 kokoili
ja julkaisi melkoisen joukon nimellä "Finsk anthologi".

Vielä välittömämmin Runeberg tutustui kansanrunouteen vuonna 1845.
Silloin kävi näetten Porvoossa kolme Helsingin matkalla olevaa
kansanrunoilijaa, Olli Kymäläinen, Pietari Makkonen ja Antti
Puhakka. Runebergin täytyi kyllä heidän kanssaan puhella tulkin
avulla, mutta heidän laulunsa hän sanoi ymmärtävänsä, ja Kymäläisen
maailmankatsomus oli hänestä likeistä sukua hänen omansa kanssa.
Vieläpä kerrotaan että Runeberg olisi hänelle lausunut:

-- Jos sinä, Olliseni, kirjottaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa
kuuluisampi runoseppä kuin minä olen.

Ja kuultuansa Kymäläisen runon Punkaharjusta sanoi Runeberg, että
hän kyllä 1838 oli käynyt Punkaharjulla, mutta ettei hän tullut
laulaneeksi siitä, vaikka hänen vaimonsa oli häntä siihen kehottanut.
Ja nyt hän vielä vähemmin voisi sitä tehdä, koska hän ei kuitenkaan
saattaisi voittaa Kymäläistä.

Mutta toisessa kohden huomataan Runebergin runoudessa jälkiä
runoniekkojen käynnistä hänen luonaan. Saman vuoden lopulla hän
kalenterissa Necken julkaisi runon Kaksi, jossa runomitta on sama
kuin kansanrunouden; kuitenkin siinä on loppusointukin. Ja tänä ja
seuraavana vuonna kirjotettiin laulusikermä Pieni kohtalo, joka yhtä
hyvin runomittaan kuin sisällykseen nähden on aivan Kantelettaren
tapainen.

Mainittava on lisäksi että Runebergin käsikirjotusten joukossa
säilytetään ruotsinnos Makkosen Suruvirrestä Suomen kielen
tilasta, joka mahdollisesti tehtiin tähän aikaan. Se osottaa että
Runeberg oivalsi kielikysymyksenkin merkitystä, ja jo 1835 hän oli
Morgonbladiinsa painattanut Snellmanin tekemän käännöksen Korhosen
samanaiheisesta runosta.

Runebergin suhde kansanrunouteen osottaa siis samaa yhtämittaista,
mutta luontoperäistä kehitystä jota muutenkin hänessä huomaamme;
ja tässäkin kohden kuvastuu hänessä koko isänmaallinen
kultuurikehityksemme, jonka huipulla hän yhä seisoi.



29.


Samaan aikaan kun Runeberg näin lähestyi kansanrunoutta oli
kirjallinen ja kultuurielämä yleensä maassamme, ja varsinkin
yliopistossa, elpynyt entistä virkeämmäksi. Joukko nuoria innokkaita
kirjailijoita esiintyi, jotka katsoivat Runebergiin niinkuin
johtajaansa. Fabian Collan toimitti vuosina 1841--1844 Helsingfors
Morgonbladia ja Topelius vuoden 1842 alusta Helsingfors Tidningaria,
molemmat, vaikka eri tavalla, koettaen edistää tosi-isänmaallista
sivistystä. Runeberg tosin ulkonaisesti pysyi erillään näistä
harrastuksista, mutta hän seurasi nuorten työtä suurella
mielenkiinnolla. Kauniin kuvan hänen suhteestaan nuorisoon antaa
seuraava ote eräästä Robert Tengströmin kirjeestä vuodelta 1844,
jolloin hän oli käynyt Runebergin luona.

"Nämä nyt viettämäni päivät ovat onnellisimmat mitä pitkään
aikaan olen elänyt. Ja se voipi saada sydämen riemusta sykkimään
voimakkaasti ja kaikki suonet kuohumaan vilkkaammin, kun näkee
miehen jota saattaa rajattomasti ihailla, jota saattaa kunnioittaa
niin että olisi valmis nöyrtymään hänen edessään tomuun ja kuitenkin
rakastamaan häntä koko sydämensä kiintymyksellä, niin että iloitsisi
saadessaan uhrata hänen hyväksensä kaikki, jopa kaiken kykynsä ja
kaikki voimansa, löytääksensä vain ilmaisumuodon rakkaudelleen.
Ja enemmän vielä kuin kaikki tämä on olla niin läheisessä ja
sydämellisessä suhteessa semmoiseen mieheen, että voipi ilmaista
hänelle sisimmät ajatuksensa ja saada rakkautta osakseen; että
hän, tuo suuri mies, sillä muuta nimeä en voi hänelle nyt antaa,
että hänkin alentautuu puolestaan puhumaan yhtä sydämellisesti,
tuottavasti niinkuin ystävä, tukien ja kehottaen niinkuin vanhempi
veli, jopa kuin isä, ei koskaan ylpeästi ja kylmästi, vaan aina
lämpimästi ja osaaottavasti. Unhottumattomana on säilyvä läpi elämäni
muiden muassa se hetki, jolloin hän sulki Herman Kellgrenin ja minut
syliinsä ja sanoi muutamille tovereillemme: Kas nämä ovat minun
poikiani, heitä minä rakastan kuin omia lapsiani. -- Mutta johan
minua nyt rupeaa vallan itkettämään."

Suoranaisena vastakohtana Runebergille, joka vaikutti vain
personallisesti, oli Snellman, kun hän vuodesta 1844 alkaen
Saima-lehdessään otti isänmaallisia kysymyksiä keskustelun alaisiksi.
Eikä kestänyt kauan ennenkuin hän törmäsi yhteen Runebergin kanssa.

On jo mainittu että 1843 ilmestyi Pohjalais-osakunnan albumin,
Joukahaisen ensimäinen vihko. Seuraavana vuonna arvosteli Snellman
sitä Saimassaan jotensakin ankarasti; vihko ei hänen mielestään
osottanut mitään lämmintä vakaumusta, joka olisi pyrkinyt taistellen
raivaamaan itsellensä tietä.

Tämän johdosta Runeberg innostui kirjottamaan "pojillensa" Robert
Tengströmille ja Herman Kellgrenille kirjeen, jossa hän kehottaa
heitä jatkamaan tarmokkaasti Joukahaista, huolimatta Snellmanin
moitteesta. Ei ole, sanoo hän, kirjallisuudessa tarpeen, niinkuin
Israelin lapset tekivät, rakentaa temppeliänsä miekka toisessa
kädessä ja muurauslasta toisessa. "Kunnia niille jotka taistelevat
uhraten rauhaa ja voimaa levittääksensä uutta katsantotapaa siitä
mikä on oikeaa ja kaunista; mutta menestystä niillekin, jotka
työskentelevät ilman muuta tarkotusta kuin että löytäisivät oikean
ja esittäisivät kaunista, huolimatta siitä tunnustetaanko sitä nyt
tahi koskaan. Kaikessa hiljaisuudessa on syntynyt paljon siitä mikä
maan päällä on etevintä, ja tämä koskee varsinkin taiteen luomia. Jos
tahtoo laulaa hyvin, niin olkoon laulaessa kinastelematta, ja koko
luonnossa tuskin tunnen muita, jotka ovat kuherrelleet ja tapelleet
yhtaikaa, kuin kukkoteeret ja fosforistit.

"Siis reippaasti eteenpäin... Ahdistakaa Holstia, Topeliusta,
Stenbäckiä, kaikkia. Jos jokainen odottaa, kunnes hänestä tulee suuri
kirjailija, ennenkuin hän jotakin tuo ilmi, niin ei saada nähdä
paljon kirjotettavan. Kelpaa koettaa... Konrehtorinluokkalainen
Oulun koulussa kirjotti tahi lauloi tuon ihmeen kauniin runon,
Neidon valituksen, joka on käännettynä Morgonbladissa ja minun
runoelmissani. Mitä sanottaisiin, jos senlaatuinen kappale sattuisi
pälkähtämään ylioppilaan päähän?

"En tosiaan aikonut katkaista tätä kirjettä pian, sillä kun ollaan
kiukuissaan, on paljo sanottavaa; mutta alotettuani tämän kirjeen olen
saanut purkaa mieliharmiani Castrénille, ja hän on luvannut jatkaa
suullisesti. Hän ja Lönnrot ovat juuri nyt minun luonani ja ovat jo
tilanneet hevoset matkustaaksensa."

Sopii mainita myöskin Castrénin ja Lönnrotin käynnistä Runebergin
luona, koska sekin erinomaisen hyvin kuvaa runoilijan silloista
tunnelmaa.

Eräänä päivänä olivat Lönnrot, joka tuli Kajaanista, ja Castrén, joka
palasi pitkältä Siperian matkaltaan, tietämättä toisistaan yhtyneet
Porvoon majatalossa. Runeberg, joka sai tiedon heidän tulostaan,
pyysi heitä kohta luoksensa asumaan. Seuraavana aamuna he aikoivat
lähteä yhdessä Helsinkiin ja tilasivat hevoset kello kahdeksaksi,
kun tiesivät että Runebergilla oli tunti lukiossa kello 8-9. Mutta
Runeberg vastusti heidän lähtöänsä, ja kun he eivät tahtoneet taipua,
niin hän meni ulos huoneesta, lukitsi oven, pisti avaimen taskuunsa
ja meni lukioon. Vasta kello yhdeksän pääsivät vangit vapaaksi,
suurusta syötiin muutamien porvoolaisten seurassa, ja Runeberg
lopuksi saattoi vieraitansa ensimäiseen majataloon asti.

Emmekö tässä tapahtumassa yhtä hyvin kuin äsken mainitussa kirjeessä
selvästi näe Runebergin luonnetta? Tarmoa siinä oli kylläksi, mutta
riitaa hän ei rakastanut.

Ja siinä kohden oli hänen vaimonsa aivan samalla kannalla. Vuonna
1845 hän kertoo ruvenneensa muutamien muiden naisten kanssa lukemaan
Kalevalaa suomeksi ja puhumaan suomea. Päätös siitä oli tehty jo
pari vuotta aikaisemmin, mutta nyt hän pelkää että ihmiset luulevat
hänen vain seuranneen muotia. "Ja jos mikään voisi tehdä minulle
suomen kielen ikäväksi, niin se olisi tuo rähinä ja riita, joka on
tosiaan inhottava, Saima siihen luettuna. On vastenmielistä nähdä
sitä, mitä on sydämessään pitänyt pyhänä ja rakkaana, rähisten ja
teuhaten näyteltävän kuin kummitusta; ja varsinkin jos, niinkuin nyt,
seuraus ei voi olla muu kuin että juuri siten estetään mitä huutajat
tahtovat edistää. Huudoilla ei kuitenkaan nykyään edes saada Jerikon
muureja kumoon, vielä vähemmän siten hätimiten rakennetaan mitään
suurta ja kaunista, semmoista joka tarvitsee Jumalan johtavaa kättä,
kasvaaksensa hiljaisesti vuosisatojen kuluessa."

Vaan ei siinä kyllin. Snellmanin kiivautta moittivat myöskin Castrén,
Lönnrot, Johan Jakob ja Robert Tengström, Topelius, Fabian Collan y.m.
Osaksi huomattiin, mitä nyt jo tunnustetaan, että Snellman oli
väärässä pitäessään kieltä ainoana kansallisuuden määrääjänä, osaksi
pelättiin että hän jyrkkyydellään vain vahingoittaisi suomalaisuuden
asiaa. Merkillinen on etenkin J.J. Tengströmin kanta. Kirjeessään
Snellmanille hän 1844 selittää että kielellinen kaksinaisuus on
meille ollut yhtä paljon hyödyksi kuin haitaksi; ilman sitä olisimme,
niinkuin Castrén on sanonut, ostjakkien kannalla. Ei hän sentään
tahdo olla välinpitämätön kansalliselle asialle, mutta hän vaatii
jotakin korkeampaa, yhdistävää, "jommoista runouden piirissä Franzén
ja Runeberg edustavat".

Voimme olla varmat siitä että juuri tämä oli Runeberginkin kanta.
Kun kerran kysymys maamme molempien kansallisuuksien suhteesta
toisiinsa oli viritetty, niin voidaan melkein ennakolta päättää että
hän piti niiden yhtymistä korkeampaan yhteyteen suotavana. Olihan
tässäkin ristiriita jonka sovittamista oli etsittävä. Sitäpaitsi
oli jo Topelius puheessaan Pohjanmaasta (pidetty 1841 ja painettu
1843 Joukahaisen ensimäiseen vihkoon) väittänyt että pohjalaisten
luonteessa ruotsalaisia ja suomalaisia aineksia oli yhtyneinä,
ja hyvin luultavaa on että Runeberg nyt jo itsessään tunsi tuon
väitteen oikeaksi. Ja jos olemme oikein tulkinneet Fjalar-runoelman,
niin voisimme siinä, varsinkin Oihonnan kuvassa, nähdä kuinka
molempien kansallisuuksien perusominaisuudet voivat runoilijan
mielikuvituksessa liittyä korkeampaan yhteyteen.

Ja pian hän ympärilläänkin sai nähdä samaan suuntaan tähtääviä
pyrkimyksiä.

Vuonna 1845 oli kirjallinen tuotteliaisuus Suomessa, ajan oloihin
nähden, tavattoman suuri. Cygnaeus ja Topelius julkaisivat
kumpikin ensimäisen runokokoelmansa. Edellisenä vuonna alotetusta
joulukalenterista Necken ilmestyi uusi vuosikerta, ja keväällä
toinen samallainen kalenteri Lärkan. Joukahaistakin jatkettiin;
ja Robert Tengström ja Henrik Kellgren alkoivat uuden julkaisun,
jonka nimi oli Fosterländskt album (Isänmaallinen albumi), ja joka
parhaasta päästä koski suomalaista kansanrunoutta. Kokoelma Finsk
anthologi on jo mainittu. Tässä kirjallisuudessa esiintyy vilkas sekä
yleisisänmaallinen että supisuomalainen innostus, mutta likeiseen
yhteyteen sen kanssa asetetaan Runebergin runous, jonka isänmaallinen
merkitys täysin oivalletaan.

Kalenterissa Lärkan julkaisi seitsentoistavuotias Emil von Qvanten
Suomen laulunsa. Se oli jo edellisenä vuonna ollut painettuna
Helsingfors Morgonbladissa, mutta Runeberg, joka oli mieltynyt
runoon, ehdotti kolme viimeistä säettä muutettaviksi, ja tässä
uudistetussa asussa runo nyt painettiin.

Topeliusen Kanervakukissa on runo Kantele, Kalevalan runomitalla
kirjotettu. Väinämöinen on kuollut, ja kaksi miestä löytää kanteleen
metsästä kuolleen runosepän jalkain juuresta. Toinen heistä etsii
kanteleen tyttäriä, kainoja Suomikukkia, seppeleeksi Väinämöisen
päähän. Mutta toinen virittää kanteleen uudestaan ja laulaa uusia
lauluja. Ja ne miehet ovat Lönnrot ja Runeberg.

Fosterländskt albumiin kirjotti Tengström Kalevalasta, ja johdannossa
hän puhuu ruotsalaisen ja suomalaisen kansanluonteen erilaisuuksista,
selittäen että Suomen ruotsalainen runouskin ilmaisee suomalaista
luonnetta semmoisena miksi se luonnon vaikutuksesta oli muodostunut.
Nimenomaan hän siinä kohden viittaa Franzénin ja Runebergin tapaan
kuvailla luontoa, ja samoin Runebergin kirjotukseen Saarijärvestä. Ja
merkillistä on sekin että kun hänen isänsä aikoinaan oli kuvaillut
Suomea Sveitsin ja Norjan kaltaiseksi tunturimaaksi, niin poika
etupäässä huomauttaa että järvet ovat Suomen luonnolle ominaisia;
olihan jo Franzén runoelmassaan Suomen viljelys sanonut maatamme
tuhatjärviseksi.

Runeberg saattoi siis nyt muidenkin mielipiteistä päättää että
hänellä runoilijana oli kansallinen tehtävä, joka kyllä oli
sopusoinnussa supisuomalaisen kansanluonteen kanssa, mutta joka
kuitenkin oli suoritettava niin että senkautta koko Suomen kansa
yhdistettiin eikä jaettu kahtia. Ja samalla hän saattoi tuntea että
tämä hänen runollinen tehtävänsä oli toista kuin Ruotsin runoilijain.

Omituista onkin nähdä kuinka tähän aikaan semmoinen tunto hänessä
todellakin herää. Aikaisemmin hän oli katsonut Franzénin kuuluvan
"ruotsalaiseen kirjallisuuteen" yleensä; nyt hän, keväällä 1845,
niinkuin Aug. Schauman kertoo, kehottaa nuoria ystäviänsä ottamaan
selkoa siitä kuinka monta Ruotsin historiassa kuuluisaa miestä
oikeastaan on ollut suomalaista, koska ruotsalaiset tahtovat "kaapata
kaikki itselleen".

Vieläpä hän jo 1840 tahi 1841 oli Ruotsin runoudesta kirjottanut
(tätä ennen julkaisemattoman) merkillisen mietelmän.

Tunnettua on että Runeberg usein vertasi taiteilijaa soittimeen,
jolla Jumala soittaa sävelmiänsä; ja sointu on silloin kaunis,
huolimatta siitä onko soitin itsessään huono. Jos taas taiteilija
tahtoo soittaa omia sävelmiään, niin hän ei saa mitään aikaan.
Tämä hänen vaatimansa itsensä kieltäminen, alistuminen korkeamman
tahdon alle, se esiintyy nyt kansallisena, kun lukee seuraavan hänen
lausuntonsa:

"Harva kansakunta soittaa niin suurella kyvyllä kuin ruotsalaiset
niin huonoa soitinta. Joka säveleen takertuu soittimen tartunta.
Ruotsalaisen pitäisi ennen kaikkea olla varoillaan ettei sekottaisi
itseään kaikkeen mitä hän tekee. Tämä hänen itsensäsekottaminen on
hänen perisyntinsä, se on hänen soittimensa rauta-, messinki- tahi
puumaku. Jos hän toimii, niin tulee harvoin teko, jos hän kirjottaa,
harvoin asia esiin ilman että hän itse on liitteenä siihen."

Sitävastoin hän nyt, 1845 ja 1846, lausuu runollisesti mitä pitää
omana tehtävänään. Ja merkillistä on että tämä nyt tapahtuu
kansanrunouden sävyyn.

Sikermään Pieni kohtalo liittyi kaksi runoa, jotka jätettiin
painamatta, kun muut 1846 lähetettiin ruotsalaiseen kaunokirjalliseen
kalenteriin Nordstjernan. Toinen niistä, Laulun lahja, on jäänyt
keskeneräiseksi; siinä lausutaan runoilijan kiitollisuus sille, joka
on hänelle suonut laulun lahjan, sillä laulu poistaa kaiken pimeyden
ja kylmyyden ja tuottaa muillekin iloa.

Toinen runo taas, Vieraissa ja kotona, kuuluu suomennettuna näin:

    Pettu on viljani vihava,
    suovesi sumea juoma.
    Muuall' ois ehompi eine,
    löytyis lähtehet heleät.
    Vaan oisko oudoissa parempi,
    kaikki mulla muilla mailla,
    eipä mielestä minulta
    jäis nämä matalat maani.
    Itse ilman vempeleellä,
    taivon korkean kuvulla,
    syömänä sula hunaja,
    kultakannut kukkuraiset,
    kaapuna kajastus aamun,
    vyönä tähtien hopea,
    tänne ois haikea haluni,
    tänne silmäni tähyisi,
    autioita alhojani,
    pirttiä pimeäpuolta.

Yhtä likeisesti kuin tämä runo muodon puolesta liittyy
Kantelettareen, yhtä paljon sisällys muistuttaa toiselta puolen Mökin
poikaa ja toiselta puolen -- niinkuin professori Aspelin äskettäin
on huomauttanut -- Maamme laulun värssyä "Jos loistoon meitä
saatettaisi".

Ja niinkuin jo on mainittu, kirjotettiin Maamme laulu vuoden 1846
alassa, siis aivan yhteydessä näiden pikku runojen kanssa.

Toisessakin kohden saattaa sanoa Maamme laulun liittyvän
kansanrunouteen. Ensimäisessä muodossaan laulu ei sisältänyt nykyistä
neljättä, viidettä ja kuudetta värssyään, ja siinä ylistettiin siis
yksinomaan maamme luonnon kauneutta ja lausuttiin Suomen lapsien
siitä johtuva rakkaus maahansa. Ja jos hakee runon semmoisenaan,
niin värssy "Ja tässä, täss' on tämä maa" tekee sen vaikutuksen kuin
jos seisottaisiin Punkaharjulla, katsoen "vettä ja rantaa". Eiköhän
siis runoilija sentään tapansa mukaan liene ryhtynyt kilpailuun
Kymäläisenkin kanssa? Tämä on sitä luultavampaa kun Punkaharju
Kymäläisen runossa muistuttaa paratiisia, ja hän siis lausuu melkein
saman ajatuksen kuin värssy "Jos loistoon meitä saatettais", johon
taas Vieraissa ja kotona lähimmin viittaa. Ja kun Runeberg vähän
aikaisemmin oli parantanut Qvantenin Suomen laulua, jossa niinikään
ylistetään vain maamme luonnon kauneutta, niin hän tästäkin olisi
voinut saada yllykettä kilpailuun.

Ei kuitenkaan Runebergin tarvinnut tässä kohden vierasta jäljitellä:
olihan jo mustalainen Aato Kangasalan harjulta nähnyt ja ylistänyt
Suomen kauneutta. Mutta kun Qvanten puhuu vain omasta puolestaan ja
Kymäläinen "kolmen miehen", niin Runeberg nyt tuntee voivansa puhua
koko kansamme puolesta.

Tämä seikka johtaa mieleemme, että vielä yksi runoilija oli vähän
aikaisemmin laulanut isänmaasta: Stenbäck, jonka laulu Suomalainen
synnyinmaani oli painettuna Joukahaisessa 1843. Erotus hänenkin ja
Runebergin välillä on tuntuva. Stenbäck kertoo kuinka nuori runoilija
etsii synnyinmaataan, eikä sitä löydä ennenkuin lopuksi kansan
turvekattoisista mökeistä. Hän sulkee pois isänmaastaan kaupungin
väestön ja varakkaammat talonpojatkin. Runeberg sitävastoin etsii
luonteensa mukaisesti sitä mikä yhdistää. Ja tämmöisenä esiintyy
ensisijassa luonto, joka on kaikille yhteinen.

Mutta luontoon yhtyy kohta laulu. Kuvin ja lauluin on isänmaa meille
esiintynyt, herättäen rakkauttame; ja maahan ovat laulu ja uskollisuus
koteutuneet.

Laulu taas merkitsee varmaan Runebergille yhtä hyvin kansanrunoutta
kuin sitä edellisen ajan kotimaista runoutta, jota Runeberg niin
suuresti ihaili -- mahdollista on että hän ajatteli myöskin sitä
nuorempien miesten laulua, joka nyt hänen ympärillään alkoi vesoa.

Mutta kun hän sanoi maatansa tuhatjärviseksi, niin hän siinä kohden
liittyi Franzéniin, joka, niinkuin äsken mainittiin, runossa Suomen
viljelys käytti samaa nimitystä. Sitä helpommin Runeberg siis
joutui täydentämään kuvaustansa esittämällä Suomen kansan entistä
taistelua vihollisia ja hallaa vastaan. Niin oli Franzénkin tehnyt --
samalla kun hänkin oli ylistänyt luonnon synnyttämää kansanrunoutta.
Mutta itse oli Runeberg jo laulanut sodasta ja hallasta yhtä hyvin
kuin luonnosta. Taas huomaamme siis kuinka hän yhdistää suureksi
runolliseksi kokonaisuudeksi aiheita joista hän ennen on erikseen
laulanut. Ja ikäänkuin merkkinä siitä on Maamme laulun runomitta
laajennettu muoto siitä, jolla Joutsen ja Mökin poika on kirjotettu;
ja vielä likemmin se yhtyy Kuolevan soturin runomittaan.

Jos Maamme laulun aihe siis on sama kuin Franzénin runossa, niin
aiheen käsitteleminen taas osottaa Runebergin omintakeisuutta.
Franzén oli toivonut että hänen maansa vaurastuisi niin että

    rinnalla Ruotsin Suomeani
    ihmehtii maailma, mi siit' ei tiennytkään.

Tämä toivomus oli luonnollinen, kun laulu oli omistettu
Talousseuralle, jonka tarkotuksena juuri oli edistää maan
vaurastumista. Mutta Runeberg päinvastoin antaa Suomen pysyä köyhänä
ja vierasten hylkäämänä, sillä köyhyys synnyttää kärsivällisyyttä
ja alistuvaisuutta; ja mitä köyhempi maa on, sitä suurempi on se
rakkaus, joka köyhyydestä huolimatta kiintyy synnyinmaahan. Ja kansan
rakkaus on Runebergin laulun alkuna ja loppuna, siitä on kansallemme
koituva parempi tulevaisuus.

Runebergin omintakeisuus ilmenee ehkä vielä paremmin jos vertaa
Maamme laulua erääseen ulkomaalaiseen isänmaanlauluun, jonka myöskin
on väitetty olleen Runebergille esikuvana. Keväällä 1845 oli
Herman Kellgren julaissut ruotsinnoksen Vörösmartyn unkarilaisesta
kansallislaulusta, ja tiedetään että Runeberg oli sen mielenkiinnolla
lukenut. Luultavaa on siis että tämäkin runo on yllyttänyt häntä
kilpailuun; mutta yhteistä Vörösmartyn ja Runebergin runoissa ei ole
paljon muuta kuin esi-isien taistelujen muistuttaminen ja viittaus
parempaan tulevaisuuteen. Vaan Vörösmarty muistelee maan entistä
mainetta ja kehottaa kansaansa taistelemaan uudestaan; kansan tulee
joko voittaa tahi kadota kansakuntien joukosta. Runeberg sitävastoin
ajattelee henkistä taistelua, jossa rakkaus on voittava kaikki
vastukset. Sangen merkillinen onkin tähän katsoen se muutos, jonka
Runeberg teki runoonsa, kun se muuten jo oli aivan valmis.

Neljännessä värsyssä oli ensin

    Täss' auroin sekä miekoinkin
    isämme sotivat.

Mutta nähtävästi Runeberg tunsi ettei siinä vielä ollut kuvattu koko
Suomen kansa. Aatteen miehet olivat hekin olleet mukana, ja hänen
omana aikanaan taisteltiin juuri aatteen alalla. Siis yhtyi auraan ja
miekkaan myöskin _miete_. Ja täten tuli kuva semmoiseksi, että siinä
tosiaan esiintyy juuri Suomen kansa, eikä mikään muu.

Vertaus Vörösmartyyn on kuitenkin siinä kohden valaiseva, että siitä
huomaamme kuinka Maamme laulussa on myöskin yleiseurooppalainen
aines. Runeberg elävästi tunsi sen pakon, jonka alaisena Suomikin,
niinkuin niin moni muu maa, tähän aikaan oli, ja laulun ensimäisessä
muodostuksessa ilmaantuikin lopussa paljoa synkempi pakon tunnelma,
kuin mitä siinä nyt kuvataan. Mutta Runeberg tunsi runoilijan
tehtäväksi kuvata elämää valoisaksi, osottaa ristiriitojen
poistumista sopusoinnun tieltä. Ja mitkä vastukset voisivatkaan
olla voittamattomia kansalle joka elävässä yhteydessä luonnon ja
laulun kanssa taistelee hengen taistelua, ja jossa asuu köyhän
kärsivällisyys, alistuvaisuus ja ennen kaikkea rakkaus?

Täten syntyi kansallislaulumme, ja sen luomisessa Runeberg todellakin
esiintyi koko kansansa edustajana. Laulussa on sulanut yhteen
suomalaisen ja ruotsalaisen kansanaineksen edustamia virtauksia,
mutta niiden yhdistämiseen tarvittiin henki, jonka elämänkatsomus oli
siksi syvä ja sopusointuinen, että hän saattoi löytää koko henkisen
elämämme syntysanat.

Ja se nuorisopiiri, joka oli kokoontunut Runebergin ympärille, se
tajusikin mitä se häneltä oli saanut. Sitä todistaa muun muassa
Robert Tengströmin kirje Kellgrenille syksyllä 1846, jolloin
Tengström oli käynyt Kuopiossa tapaamassa Snellmania ennen
ulkomaanmatkalle lähtöänsä. Palatessaan Kuopiosta hän kävi Runebergin
luona ja sai silloin Maamme laulun julaistavaksi Fosterländskt
albumin kolmannessa vihossa. Siitä hän siis kirjottaa:

"Vasta eilisiltana hyvin myöhään palasin Kuopion-matkaltani, jolla
nautin niin paljon kuin ihmismieli vain jaksaa nauttia yhdellä
kertaa. Kaikki esineet, kaikki kauneudet, sanalla sanoen kaikki
mikä on ennen voinut kahlita mieltäni ja sydäntäni, kaikki se oli
nyt edessäni ilta-auringon surumielisiin säteihin kiedottuna, kun
ajattelin kuinka pian minun oli jätettävä kaikki. Siksipä ei Suomen
luonto ole koskaan tehnyt minuun voimakkaampaa vaikutusta kuin
nyt. Olin todentotta usein heltymäisilläni kyyneliin sen ylevän,
jylhän kauneuden johdosta, joka kaikkialla tuli näkyviini. Voit siis
kuvitella mielessäsi millaisen vaikutuksen minuun teki seuraava pieni
laulu, joka oli aivankuin minun sydämestäni sepitetty ja jonka sain
lähtiessäni Runebergiltä Porvoossa. Jätän siitä jäljennöksen sinulle
koetellakseni kykyäsi pidättää kyyneleitäsi."

Sitten seuraa jäljennös Maamme laulusta, ja senjälkeen hän jatkaa:

"Kas niin! Jos olet nyt kestänyt koetuksen, niin voit kehua olevasi
tavallista kylmäverisempi; jos taas, niinkuin luulen, jo alussa
tunsit itsesi voitetuksi, niin voit kuvitella mielessäsi minkälaisen
vaikutuksen minä sain tästä laulusta, kun matkalta palatessani,
pää täynnä mitä suloisimpia ja ihanimpia kuvia, jotka kaikki minun
ennen pitkää oli jättäminen, istuessani kahden kesken Runebergin
kanssa sydänyöllä sydämellisesti keskustellen, kuulin hänen puoleksi
vapisevin, usein katkonaisin äänin lausuvan sen. Ellen sillä
hetkellä olisi tuntenut olevani yhtä paljon kunnioituksen kuin
rakkauden valtaamana, olisin langennut hänen kaulaansa ja rukoillut
taivaan siunausta hänen päänsä päälle. Nyt kunnioitukseni oli vain
sydämellinen kädenpuristus ja pari kyyneltä. Runeberg huomasi
kuitenkin että kappale oli tehnyt minuun vaikutuksen ja sanoi
itsekin lukevansa sen kaikista rakkaimpiensa joukkoon, koska hän oli
siinä laulanut oikein sydämensä kyllyydestä. Minä pyysin kappaletta
Isänmaalliseen albumiin ja sainkin sen. Onnelliset me, jotka saamme
kunnian saattaa sen ensi kertaa julkisuuteen! Runeberg pyysi minua
menemään Ehrströmin luokse ja pyytämään että hän säveltäisi sen.
Siihen tarvittaisiin joku Mozart tai Beethoven! Oletko koskaan
kuullut täyteläisempiä, syvempiä ja miehekkäämpiä säveleitä? Oletko
koskaan nähnyt isänmaantunteen ilmenevän ihanammissa sanoissa? Ja lue
se ääneen, veljeni, ja kuuntele sointua ja poljentoa, niin nautintosi
on oleva kaksinkertainen! Jos kansassamme vain on sydäntä, jos siinä
vain on isänmaallista tunnetta, niin se on tässä kauneudenliekissä
sulava hehkuksi. Se on kulkeva niinkuin kaksiteräinen miekka
sielujemme läpi ja vaaran hetkellä se on oleva meidän Marseillen
marssimme. Siltä minusta tuntuu, ja minä iloitsen jo edeltäkäsin
siitä nautinnosta, minkä olen hankkinut sinulle toimittamalla sen
sinun tietoosi. Rakastakaamme, veljeni, isänmaatamme yli kaiken,
mutta kunnioittakaamme ja pitäkäämme ennen kaikkia muita sen
suurinta laulajaa arvossa! Hänessähän sykkii kuitenkin kansakunnan
sydän puhtaimmin, hänellehän kangastaa maamme mitä lämpöisimmässä
kuvastuksessa. Onnellinen Suomenmaa, jolla on semmoinen laulaja."



30.


Ulkonaiseksi syyksi siihen, että Runeberg ryhtyi Vänrikki Stoolin
tarinoita sepittämään, sanotaan että eräs kirjankustantaja oli
hommannut kokoelman muotokuvia 1808 vuoden sodan sankareista ja
pyytänyt Runebergia kirjottamaan tekstiä siihen. Tässä tarkotuksessa
oli ensiksi hankittu hänelle tietoja ja luonteenpiirteitä Otto von
Fieandtista, josta samaten oli varjokuva jo saatavana; ja senjohdosta
Runeberg ryhtyi runoilemaan, alkaen juuri Fieandtista.

Silminnähtävästi ei kuitenkaan tämä ulkonainen syy yksistään ole
aikaansaanut että Runeberg nyt vuosina 1846--1848 sepitti yhteensä
viisitoista runoa sodasta. Varmana sopii sitävastoin pitää, että
myöskin se herännyt isänmaallisuus, jota Runeberg nyt ympäristössään
huomasi ja jonka hän itse Maamme laulussa oli pukenut sanoiksi, vei
hänet takaisin alalle, jolla hän jo aikaisemminkin oli liikkunut,
ja jolla hän nyt saattoi liikkua varmemmin askelin, kun tunsi
edustavansa kansaansa.

Aiheita runoihinsa oli Runebergilla riittävästi. Montgomeryn
sotahistoria oli ilmestynyt 1842, ja sitä Runeberg itse sanoo
seuranneensa. Sotamuistelmia hän oli nuoruudessaan kuullut
kerrottavan, ja Porvoon tienoilla eli vielä sotavanhuksia tahi heidän
jälkeläisiään. Mutta pelkkiä sotatapahtumia hän ei tahtonut kuvailla,
vaan sotureissa elävää mielialaa.

Näin syntyivät tarinat, luultavasti seuraavassa järjestyksessä.

Vuoteen 1846 kuuluvat Otto von Fieandt, Viapori ja Sven Dufva.
Seuraavana vuonna sepitettiin Kaksi rakuunaa, Hurtti ukko ja
Sotavanhus. Niitä seurasi Döbeln Juuttaalla, Von Konow ja hänen
korpraalinsa ja Kulnev, jotka kaikki kuitenkin ehkä valmistuivat
vasta 1848. Lopuksi tulivat 1848 Luutnantti Zidén, Torpan tyttö,
Kuningas, Sotamarski, Vänrikki Stool ja Sandels. Sotamarskia ja
Vänrikki Stoolia oli kuitenkin luultavasti ajateltu jo 1846.

Tämä järjestys osottaa useassa kohden merkillistä sekä muodon että
aiheitten kehitystä.

Kansanrunouden poljento soi Otto von Fieandtissa sekä Kahdessa
rakuunassa ja vielä selvemmin Sotamarskissa. Ja huomattava on että
Fieandt puhuu suomea, rakuunat ovat Saimaan rannoilta kotoisin, ja
Tigerstedt, "Suomen poika", mainitsee myöskin äidinkieltään, jota
ei Klingspor ymmärrä. Muutkin tässä runossa esiintyvät puhujat ovat
kaikki suomalaisia.

Toinen ryhmä runoja liittyy runomitan puolesta Runebergin omaan
edelliseen runouteen. Perusmuotona on Joutsenen ja Mökin pojan
poljento, jonka kanssa sekin runomitta pitää yhtä, joka esiintyy
vanhassa englantilaisessa balladissa, Chevyn metsästyksessä, jonka
Runeberg oli ruotsintanut ja jota hän suuresti ihaili. Tätä poljentoa
muunnellaan kuitenkin eri tavalla eri runoissa, ja siten voidaan
saada lausutuksi mitä erilaisimpia tunnelmia. Tähän ryhmään kuuluvat,
niinkuin jo on mainittu, Kuoleva soturi ja Maamme, ja niiden lisäksi
Viapori, Sven Dufva ja Kulnev. Likeistä sukua tämän poljennon kanssa
on Vänrikki Stoolin, joka taas on aivan sama kuin Franzénin Vanhan
soturin runomitta. Torpan tyttö muistuttaa sekä Sven Dufvaa että
Vanhaa soturia; Hurtti ukko taas Pilven veikkoa.

Jo tästä näemme kuinka Runeberg nyt niinkuin usein ennen astui
päämääräänsä kohti askel askeleelta, alkaen siitä mihin hän ennen oli
tottunut. Ja samaa huomataan runojen aiheisiin nähden.

Viaporia ei Runeberg itse aikonut julaistavaksi niin kauan
kuin Cronstedtin pojat elivät. Sitä ei siis ole katsottava
muihin tarinoihin kuuluvaksi; mutta varmaan Runeberg sitä
runoilemalla on vapauttanut itsensä niistä synkistä tunteista,
jotka isänmaankavaltaminen hänessä oli herättänyt. Sentähden hän
myöhemmissä tarinoissa kyllä usein muistuttaa sodan huonoa johtoa,
mutta hän puhuu silloin siitä tavalla joka ei anna niin mustan mustaa
kuvaa kuin Viapori.

Jos taas seuraamme muiden tarinain sarjaa, niin huomaamme että
Runeberg alussa kuvailee sotureita jotka ovat ikäänkuin eristettyinä
muista. Fieandt ei osaa totella muita ja saa oman joukkonsa, Sven
Dufva käy samaten omaa tietään. Naurettavia puolia on molemmissa,
mutta myöskin sydän paikallaan. Sentähden molemmat saavatkin lopuksi
tunnustusta, toinen sotureiltaan, toinen päälliköltään.

Hurtti ukko käy samaten omaa tietään; ja hänelle, joka moittii
uusia tapoja, on vastakohtana sotavanhus, joka iloitsee nuorten
osottamasta urhoollisuudesta.

Tätä yksinäisten soturien sarjaa seuraa toinen, jossa sankarit
esiintyvät kaksittain: Kaksi rakuunaa, Von Konow ja hänen
korpraalinsa ja Zidén, jolla myöskin on korpraalinsa. Ensimäisessä
esitetään tavallisten soturien kumppanuutta, kahdessa jälkimäisessä
ylhäisemmän ja alhaisemman päällikön väliä. Kahdessa ensimäisessä
ei toimintapaikkaa mainita; kumppanit ovat ikäänkuin kahden kesken.
Mutta Zidén ja hänen korpraalinsa taistelevat muiden joukossa ja
etunenässä, ja heillä on osallisuutensa kauniissa voitossa.

Nyt mainittuihin runoihin liittyy Torpan tyttö, joka täydentää
tarinoissa annettua kuvaa kansan tunteista. Kuvailtuansa sankareita
jotka "kuolevat herroiksi", Runeberg muistuttaa niistäkin jotka
pettivät veljiensä toivon ja isiensä maan. Runo on aiheeltaan
vastakohta Pilven veikolle; molemmissa esiintyvät talonpojat
taistelevina, ja molemmissa lausutaan rakastavan naisen tunteita.

Vasta täten kuvailtuansa useita varsinaisen kansan edustajia
Runeberg alotti kolmannen tarinain sarjan: sen, jossa korkeimpia
päälliköitä kuvaillaan. Alku tehdään Döbelnistä ja Kulnevista -- siis
taas enimmän tutuista, sillä molemmat nämä päälliköt oli Runeberg
lapsuudessaan nähnyt. -- Aivan samalla tapaa on (runoissa Matka
Turusta ja Kuoleva soturi) ensimäinen hänen mainitsemansa sotatanner
Lemun niemi, jonka hän itse oli nähnyt.

Ylistämällä rinnakkain omaan kansaansa kuuluvaa ja entisen vihollisen
päällikköä Runeberg heti osottaa ettei mikään kansallisviha häntä
johda. Ja molemmissa näissä runoissa esiintyvät Suomen soturit jo
kokonaisuutena. Koko Suomen armeija rakastaa Kulnevia ja jokainen
voi saada kokea hänen kämmeniään. Döbeln taas arvostelee koko
armeijaa, vieläpä hän siinä näkee koko kansan edustajan. Ja taas on
kokonaiskuvaksi yhdistetty ennen käsiteltyjä erikoisaiheita. Standar
muistuttaa Hurtti ukkoa -- niinkuin tämä hän tahtoo seisoa eikä
juosta -- vanha rumpali on oikeastaan taistelun ulkopuolella, niinkuin
ennen kuvailtu sotavanhus, ja hän arvostelee "poikia", samaten kuin
tämä tekee; "moukka" muistuttaa selvästi Sven Dufvaa.

Döbelniin kaikki soturit luottavat, sillä he ovat sadassa taistelussa
oppineet tuntemaan häntä. Mutta on toisiakin päälliköitä, joihin ei
samalla tapaa voida luottaa, ja niitä Runeberg lopuksi kuvailee,
samoinkuin hän lopettaa kansaa kuvailevan sarjan Torpan tytöllä.

Runeberg kirjoitti itse vähän myöhemmin Montgomerylle:

"Yhden minä tiedän: että olen rakastanut niiden sankarien kunniaa,
jotka uskollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, seisoivat
he sitten ylempänä tahi alempana, ja että olen heistä sydämestäni
laulanut parasta mitä olen osannut. Myöskin siinä, missä olen
ollut katkera, on katkeruuteni alkulähteenä ollut rakkaus Suomen
urhoollisiin puolustajiin, kun olen tahtonut vapauttaa heidät
edesvastauksesta sotaa seuraavista onnettomuuksista. Tältä
näkökohdalta ovat ankarat kappaleet Kuningas ja Sotamarski
arvosteltavat."

Näemme siis että Runeberg, näitä runoja kirjottaessaan, oli
selvinneen ja vireän kansallistunteen johtamana. Ja tämä
kansallistunne esiintyykin selvästi Sotamarskissa; suomalaisina
soturit, ja varsinkin Tigerstedt, arvostelevat Klingsporia, joka
on vieras tässä maassa. Ja samoinkuin tämä runo on sävyltään
supisuomalainen, niin iva runossa Kuningas tulee sitä murhaavammaksi
siten että runomitta on sama kuin Tegnérin kuuluisassa runossa Kaarle
XII. Tätä kuningasta, kaikkien ruotsalaisten sankaruuden ihailijain
ihannetta, kuningas Kustaa Aadolf matkiikin, tehden täten itsensä
sitä mitättömämmäksi suomalaisen katselijan silmissä.

Mutta mitään vihollista tunnelmaa ruotsalaisia kohtaan yleensä
Runeberg yhtä vähän lausuu, kuin venäläisiä kohtaan. Päinvastoin hän
antaa ruotsalaisille hyvitystä varsin merkillisellä tavalla runossa
Sandels.

Epäilemättä Sandelsin kuva on sukua sekä sotamarskille että
kuninkaalle. Hän näetten rakastaa vatia niinkuin Klingspor ja
hänellä on kuninkaan näyttelemishalua. Kerrotaankin että myöhemmin
tanskalainen runoilija Frederik Paludan-Müller sanoi Runebergin
välistä olevan runoudessaan "teatterimaisen"; tuo Sandels
esimerkiksi, joka loistaa jalon Bijounsa selässä, eikö hän ole selvä
teatterisankari? Ja kun Runeberg sai tästä tiedon, niin hän kuuluu
vastanneen:

-- Niin, eikö ole merkillistä että Sandels aina on minulle esiintynyt
juuri ruotsalaisen luutnantin kaltaisena!

Aivan ilmeisesti Runeberg siis on tahtonut kuvailla Sandelsia
ruotsalaisuuden perikuvaksi. Hän on urhoollinen, mutta hän näyttää
urhoollisuuttaan. Erotuksen hänen ja suomalaisten välillä huomaa
helposti, jos vertaa häntä suomalaiseen urheaan luutnanttiin
Zidéniin, ja vielä enemmän jos muistaa Juuttaan "moukkaa".

Omituista onkin nähdä miten Runeberg Sandelsia kuvaillessaan lähestyy
Ruotsin runouttakin, samalla kun hän taas nojautuu edellisiin omiin
runoihinsa.

Sandelsia on ennenkin, runoissa Sven Dufva ja Kaksi rakuunaa,
esitetty urhoollisuuden kiittäjäksi ja palkitsijaksi. Luutnantti
Zidén taas on ikäänkuin johdatus Sandels runoon: siinäkin kuvaillaan
Virran taistelua ja runomittakin on tarinoissa uutta laatua, mutta
samanlaatuista kuin Sandels runon.

Mutta merkillisen johdonmukainen Runeberg näissä kahdessa runossa on
siinä kohden että sotaväki ei ole Sandelsin väkeä. Fahlanderin käskyä
Zidén kuulee, ylipäällikköä ei koko runossa mainita. Ja Sandels
antaakin käskynsä Fahlanderin kautta, käyttäen kaksi kertaa sanoja
"teidän väkenne".

Mutta kun sitten Runebergin tulee kuvailla Sandelsia ensimäisen
lippunsa vieressä, niin tämä tapahtuu muodossa, joka elävästi
muistuttaa -- ruotsalaisuuden perikuvaa, Frithiofia.

Frithiofin sadussa on runo, Viikinkikaari, jossa Frithiof esiintyy
koko sankaruudessaan. Kun taistelu lähenee, saa hänen mielensä
lennokkuutta, "ja hänen otsansa on sees, ja hänen äänensä on kaikuva,
ja kuin salaman jumala hän seisoo laivan kokassa". (Ruotsiksi: _Och
hans panna är klar, och_ hans stämma är hög, _och_ som Ljungaren står
han i förn.)

Sandels puolestaan istuu etumaisen lippunsa vieressä niinkuin
Frithiof seisoo kokassa, "ja hänen silmänsä oli tyyni, ja hänen
otsansa oli sees, ja hän loisti jalon Bijounsa selässä". (Ruotsiksi:
_Och_ hans öga var lugnt, _och hans panna var klar, och_ han sken pä
sin ädla Bijou.)

Poljento, kuva kokonaisuudessaan, lauserakennus, ja yksi
erikoispiirrekin -- kaikki samaa!

Onko katsottava köyhyyden todistukseksi Runebergille että hänen on
täytynyt noin nojautua toiseen runoilijaan, vieläpä semmoiseen, jota
hän oli niin ankarasti arvostellut?

Ei suinkaan. Varmaan hän olisi voinut tulla toimeen omilla
runollisilla varoillaan. Mutta Sandelsia kuvaillessaan hän ei vielä
tuntenut "ruotsalaisia luutnantteja". Ja hän on kerran itse sanonut
ettei runoilija muuta tietä voi asettautua toisen, hänen omastaan
paljon eroavan aikakauden kannalle, paitsi turvautumalla tuon
toisen aikakauden runouteen. Tämä tietysti yhtä hyvin koskee toista
kansaakin. Hän on siis tässä menetellyt samalla tapaa kuin Morvenia
ja Salamista kuvaillessaan: hänen aiheeseensa kuuluva runous on
soinut hänen korvissaan, ja sen henkeen hän on muodostanut kuvansa.
Pelkästä jäljittelystä tietysti ei voi olla puhetta; ja Sandelsin
kokonaiskuva on yhtä omintakeisesti esitetty kuin mikä muu tarinain
sankari tahansa. Ja runon mahtava loppu on mitä kauniin hyvitys
ruotsalaiselle urhoollisuudelle.

Mutta esittäen aluksi Sandelsia epäilyksen alaiseksi Runeberg
tässäkin käyttää samaa kuvailemistapaa kuin niin monessa muussa
tarinassa: kuvailluissa henkilöissä on heikkoja, jopa naurettavia
puolia, mutta runoilijan lempeä katsantotapa vaikuttaa että
jalommatkin luonteenpiirteet lopussa välähtävät esiin ja kokonaan
muuttavat mielipiteemme sankareista.

Runeberg sanoo itse rouva Lenngrenistä:

"On ihmeteltävä ilmiö hänen runoissaan, että hänen neronsa jossain
runossa selvästi ilmauva henki siitä näkymättömiä käänteitä
myöten tulvailee kaikkiin muihin, niin että kokonaisuus näyttää
täydelliseltä elimelliseltä kauneuden ja elämän tuotteelta, jonka
korkein merkitys sekä ilmaiseiksen siinä itsessään, että haarautuu ja
kuvastuu vaihtelevien osien moninaisuudessa."

Juuri samaa sopii sanoa Vänrikki Stoolin tarinoista. Nekin
muodostavat kokonaisuuden, joka, niinkuin olemme nähneet, tosiaan
on "elimellisesti" kehittynyt. Katselkaamme siis tätä kokoelmaa
semmoisena kokonaisuutena.

Huomioon on silloin ensiksi otettava että aikaisemmin syntyneissä
runoissa miltei aina viitataan Kustaan tahi yleensä edelliseen
sotaan. Semmoisia viittauksia sisältävät Otto von Fieandt, Viapori,
Sven Dufva, Hurtti ukko ja Sotavanhus; ja samaa huomaamme Kuolevassa
soturissa, vieläpä jo Perhon haudassa. On ikäänkuin Runeberg olisi
alussa tuntenut tarvitsevansa kuvata sitä historiallista maaperää,
josta nuo yksitellen taistelevat sankarit ovat kehittyneet. Mutta
mitä likemmin hän eläytyy 1808 vuoden sodan henkeen ja mitä enemmän
hän näkee yksityisten vaikuttavan yhdessä, sitä vähemmin hän
tämmöisiä viittauksia tarvitsee. Döbelnille esiintyy kuitenkin vielä
Kustaan sodan edustaja täydentämässä Suomen sotajoukon kuvaa.

Tuo yhteys edellisen sodan kanssa tekee että isänmaallisuus syvien
rivien miehissä ilmaantuu perinnäisenä ja siis luontoperäisenä.
Sven Dufva esimerkiksi on sotilaan poika, ja hänelle on siis aivan
luonnollista "kuolla eestä kuninkaan ja maan"; vieläpä tämä on
hänestä mutkattomampaa kuin pellolla raataminen.

Mutta luontoperäisenä on isänmaan tunne sydämen asia eikä järjen.
Sven Dufvalla onkin siis pää huono, mutta hyvä sydän. Sitävastoin
Sotamarskissa kaksi kertaa sanotaan että Klingsporilta puuttuu sydän.
Ja Vänrikki Stoolissa kerrotaan alussa kuinka ylioppilas on ylpeä
asemastaan, maisterinnimestään, jonka hänen tietonsa, "mensa", ovat
hänelle hankkineet. Mutta kuultuansa sotakertomuksia hän tuntee
kuinka hänen ajatuksensa joutuu ennen tuntemattomille aloille,
_sydämelle_ syttyy elo, jonka viehätystä se ei ennen aavistanut.
Minkätähden? Sentähden että hän näkee ja ihmettelee sitä _rakkautta_,
jota maamme on saanut pojiltansa, vaikka se heille on suonut vain
pettua leiväksi. Ja nähdessään tätä rakkautta ylioppilas nöyrtyy, ja
vänrikki on hänen silmissään nyt "enemmän kuin kuningas".

Isänmaanrakkaus perustuu siis perinnäiseen tunteeseen, mutta myöskin
kansan totuttuun kieltäymykseen. Eikä Runeberg unhota luontoa:
Tigerstedt johtaa isänmaanrakkauden siitä; ja se joka ei luonnon
kauneudesta innostu puolustamaan tätä maata kuoloon asti, hän on
"sydämettä, _Jumalatta_".

Isänmaantunne on siis likeistä sukua sille tunne-elämälle, jossa,
Runebergin katsantotavan mukaan, ihminen elää totisinta, ylevintä
elämäänsä. Mutta tämän tunteen luontoperäisyydestä seuraa taas että
se ilmenee sitä valtaavammin mitä lähempänä ihminen on luontoa.
Sentähden varsinkin syvien rivien miehet ovat Runebergin sankareita,
jota vastoin sodan ylin johtaja, vieroutuneena luonnosta, myöskin on
vieroutunut isänmaallisuudesta: hänellä on vatsa eikä sydäntä, hän
rakastaa vatia eikä taistelua.

Mutta tuo erotus johtavien henkilöiden ja syvien rivien välillä,
se perustuu historiaankin. Ei ainoastaan 1808, vaan jo kolmessa
edellisessä sodassa oli Suomen sotureilla samaten ollut kelvottomia
johtajia, ja "herrojen" epäileminen oli siis sekin perinnäistä. Se
esiintyykin semmoisena Hurtti ukossa, ja se kai vaikuttaa rakuuna
Stooliinkin, kun hän Luodille sanoo: kellä on raha rinnassaan, hän
on liian hyvä taistelemaan. Mitalin saaminen on ensimäinen askel
herruuteen, siis itsekkäisyyteen. Ja tämä perinnäinen herrojen
epäileminen se kai vaikuttaa että myöskin Sandelsia epäillään.

Jos joku taas on osottautunut urhoolliseksi, niin tämä on side joka
yhdistää vihollisiakin, sitä enemmin suomalaisia ja ruotsalaisia.
Sentähden soturit luottavat Döbelniin, ihailevat lopuksi Sandelsia ja
rakastavat Kulnevia.

Suomalaisten ja ruotsalaisten soturien kesken taas yhteinen
isänmaanrakkaus tekee kaikki yhdenvertaisiksi; ylimmät päälliköt
semmoiset kuin Döbeln ja Sandels tunnustavat alhaisimpienkin arvon.
Varsinaisena vihollisena esiintyy siis vain pelkuri tai pettäjä, tahi
se joka käskee peräytymään kun soturit tahtovat taistella isänmaansa
puolesta.

Peräytymiskäsky taas tekee välistä välttämättömäksi että soturit
käyvät omaa tietään. Tämä ei kuitenkaan ilmene tottelemattomuutena,
vaan pikemmin niin että "sydämellinen käsky" on voimakkaampi kuin
ulkoapäin tullut. Varsinkin Sven Dufvassa tämä on huomattavissa, ja
samoin Hurtti ukossa.

Täten ilmenee sotureissa myöskin luontoperäinen itsenäisyys, joka
vielä enentää isänmaantunteen runollista vaikutusta. Vapaina
yksilöinä soturit toimivat, mutta samalla yhteydessä toinen
toisensa kanssa. Ja juuri täten "vänrikit" ovat ja tulevat aina
olemaan kansallisen yhteistoiminnan perikuvina. Itsenäisiä, mutta
isänmaanrakkauden johtamia lapsia Suomi-äitimme ennen kaikkea
tarvitsee.

Juuri tuo itsenäisyyden ja yhteistoiminnan yhteys johtaa ajatuksemme
siihen että Runeberg tarinoissaan on kuvaillut myöskin itseänsä ja
ympäristöänsä, aikaansa.

Ei koskaan ole maassamme ollut semmoista joukkoa isänmaallisia
kultuurisankareita, vanhempia ja nuorempia, kuin juuri tähän
aikaan. Runeberg, Lönnrot, Snellman, Stenbäck, Cygnaeus, Castrén,
Topelius ja moni muu kävivät kukin itsenäisesti omaa tietään,
mutta kaikissa hehkui isänmaanrakkauden pyhä liekki. Usein he
olivat yksityisseikoissa erimielisiä: Cygnaeus ei ymmärtänyt
Runebergin mielipiteitä runoudesta, Stenbäck ei hänen uskonnollista,
Lindfors ei hänen kansallista kantaansa, Snellman ei Maamme laulua
arvostellessaan nähnyt siinä mitään suomalaista, ja hän arvosteli
samalla kertaa ankarasti Lönnrotin kansanrunouden ihailua. Mutta
isänmaan menestys oli sentään kaikkien päämääränä; ja siksi he
kuitenkin liittyivät toisiinsa sydämellisessä rakkaudessa.

Yksi esimerkki vain, Kun kreikankielen professorinvirka 1847 oli
avoinna, kehotti Snellman Runebergia sitä hakemaan, sanoen yliopiston
tarvitsevan häntä. Runeberg kieltäytyi, hän tahtoi antautua niin
paljon kuin mahdollista runoudelle. Mutta juuri sinun, hän kirjotti
Snellmanille, tulee olla yliopiston opettajana, ja toivo siitä että
siksi tulet, lohduttaa minua sinun _ja kaikkien meidän yhteisestä_
vastoinkäymisestämme, Saima-lehden lakkauttamisesta. -- Eikö tämä
elävästi muistuta kahta rakuunaa? Ja Runeberg sanoikin kerran:

-- Snellman ja minä olemme aina maanneet saman peitteen alla, mutta
aina olemme toisiamme potkineet.

Ja eikö Runebergia yhtä hyvin kuin Snellmania aikoinaan pidetty
mahdottomana virallisissa tieteellisissä tempuissa? Ja eivätkö
molemmat tosiaan niinkuin Sven Dufva sanoneet: Jos muiden kanss' en
mennä saa, tok' yksin mennä saan? Ja eivätkö molemmat, yksitellen
taistellen, isänmaata pelastaneet?

Ja lopuksi: eikö tämän ajan valtaavasti esille pulppuava
isänmaantunne kohdannut vallanpitäjien puolelta jyrkkää
taantumiskäskyä? Eikö semmoista käskyä antamassa ollut omankin maan
miehiä? Eikö yleensä maamme kulttuurin kehitys silloin, sitä ennen
ja sen jälkeen ole tapahtunut yhtämittaisessa taistelussa ehkäiseviä
voimia vastaan? Eivätkö siis vänrikin kuvat aseellisesta sodasta
samalla kuvaile aseetonta, henkistä kultuuritaisteluamme?

Mutta Runeberg oli jo 1839 lausunut:

"Olisi tärkeätä historiallisessa tarkotuksessa tutkia, eikö kaikkia
ihmiskunnan edistysaskeleita ole astuttu taistellen jotakin
ehkäisevää pahaa vastaan. Elämä ilman kuolemaa pysähtyy paikoilleen;
vasta sotiessaan tätä vihollistansa vastaan se kehittää pyhää
voimaansa."

Eivätkö Vänrikki Stoolin tarinat osota meille juuri samaa? Eikö
Suomen soturien sankarimaisuus esiinny meille sitä ylevämpänä
mitä enemmän heitä estettiin sitä osottamasta? Ja eikö sama koske
kultuurisankareitamme?

Sentähden Runeberg esiintyykin meille samallaisena johtajana kuin
Döbeln oli. Hänellä yksin oli elämänkatsomus, joka saattoi kaikkia
johtaa, koota kaikki yhteistoimintaan.

Mutta hän ja hänen aikalaisensa tiesivät, ettei voitto riipu
yksistään ihmisten urhoollisuudesta, olkoonpa tämä kuinka suuri
tahansa. Ja sentähden Runeberg ei, Döbelniä kuvaillessaan, jätä
osottamatta että kansan yhtä hyvin kuin yksityisen henkilön kohtalon
määrää ja johtaa ainoastaan korkein voima, korkein rakkaus, ja että
siis isänmaallinen työ viepi onnelliseen tulokseen ainoastaan jos se
toimitetaan tämän rakkauden hengessä ja sitä palvellen.



31.


Porvoossa sepitettyjen runoelmien johdosta Runebergin maine
1840-luvulla kasvamistaan kasvoi. Suomessa häntä yhä yksimielisemmin
katsottiin kansamme paraitten henkisten ominaisuuksien edustajaksi.
Ruotsin akatemiakin lähetti hänelle 1839 -- samana päivänä jolloin
se kunnioitti Porthanin satavuotismuistoa ja Franzén esitti hänen
elämäkertansa -- suuren kultamitalinsa, ja senjohdosta Runeberg
joutui ystävälliseen kirjevaihtoon akatemian sihteerin kanssa, joka
ei ollut kukaan muu kuin sama von Beskow, jota Runeberg oli aikoinaan
niin kovakouraisesti pidellyt. Vieläpä nostettiin kysymys siitä että
Runeberg tulisi akatemian jäseneksikin, mutta asia raukesi, kun
katsottiin tarpeelliseksi että ennenkuin kuningas vaalin vahvistaisi,
Runeberg, "vieraan vallan alamaisena", maansa hallitukselta saisi
luvan ottaa kutsumuksen vastaan. Siihen ei häntä kuitenkaan näy
kehotetunkaan.

Venäjällä taas Grot teki hänen teoksiansa tunnetuiksi, ja ulkomaisiin
kieliin käännettiin yhä useampia hänen runoelmiaan.

Itse hän sillä välin vietti samaa vaatimatonta elämää kuin ennen,
karttaen suuria juhlia ja maljapuheita, mutta ottaen vierasvaraisesti
vastaan niitä jotka hänen luonaan kävivät. Siihen hänellä olikin
parempi tilaisuus kuin ennen, kun hän 1852 oli ostanut uuden
tilavamman talon.

Saatuansa Vänrikki Stoolin tarinain ensimäisen kokoelman valmiiksi --
se ilmestyi kirjana 12 päivänä joulukuuta 1848 -- oli Runeberg ensin
levähtänyt, kirjottaen hauskuudekseen komediaa, Selkkauksia, jota
hän ei kuitenkaan lopettanut. Sitten hän taas sairastui, mutta 1851
oli jo yksi uusi "vänrikki" syntynyt.

Samana vuonna Runeberg ystävänsä Dunckerin kanssa matkusti Ruotsiin,
missä häntä kaikkialla otettiin riemulla vastaan. Hän oli kuningas
Oskarin puheilla ja tutustui hänen poikiinsa; myöhemmin sekä Kaarle
(XV) että Oskar (II) lähettivät hänelle teoksiaan. -- Yksityisesti
Ruotsin arkkipiispa häneltä kysyi eikö hän tahtoisi muuttaa Ruotsiin,
missä hänelle olisi paikka tarjona. Runeberg vastasi vain:

-- Herra arkkipiispa, Suomi on köyhä äiti, joka tarvitsee kaikki
poikansa.

Tukholmasta lähdettiin pohjoiseen päin, käytiin Hernösandissa
Franzénin ja Uumajassa Dunckerin haudalla. Paluumatkalla tultiin
Pietarsaareen, missä kaupungin asukkaat antoivat Runebergille lahjan,
joka hänestä oli "Kalifornian vertainen": kalastajamökin, jossa hän
lapsuudessaan oli kesänaikoina isänsä kanssa oleskellut.

Kun hän heinäkuun lopussa palasi pitkältä matkaltaan Porvooseen,
kysyi eräs tuttava häneltä oliko Ruotsissa ollut hauskaa.

-- Kyllä siellä oli hauskaa, hän vastasi, mutta hauskempaa on päästä
taas Kroksnäsiin kävelemään paljain jaloin ja onkimaan ahvenia.

Mutta kesän loppu olikin kylmä ja sateinen, ja syksyllä neljä
Runebergin silloisista seitsemästä pojasta sairastui tulirokkoon;
yksi heistä kuolikin. Seuraavana vuonna, 1852, ahdisti taas vilutauti
runoilijaa itseään.

Vuosi 1853 oli runoilulle suotuisampi, ja jo oli kolme uutta
vänrikkiä syntynyt, kun Runebergille annettiin uusi toimi: hänet
määrättiin jäseneksi siihen komiteaan, jonka tehtävänä oli valmistaa
ehdotus uudeksi ruotsalaiseksi virsikirjaksi maallemme.

Runeberg piti velvollisuutenaan ottaa tämän toimen vastaan, ja
tunnollisesti hän ryhtyi tehtävänsä suorittamiseen. Eikä luultavasti
Suomessa silloin ollut toista miestä joka paremmin kuin hän olisi
tähän työhön pystynyt.

Tiedämme että hänelle alusta pitäen runous oli ollut likeisessä
yhteydessä uskonnollisen sielunelämän kanssa. Mutta kun
runous puolestansa oli hänen silmissään likeisesti yhdistetty
elämäntoimintaan, niin samoin uskonto hänestä oli elämää enemmän kuin
oppia. Muutamat hänen mietelmänsä osottavat kuinka syvästi hän tämän
uskonnollisen elämän käsitti.

"Ihminen elää todellisuudessa vain niin paljon kuin hän eläytyy
Kristukseen. Kaikki muu hänessä on pimeyden ja kuoleman vallan
alaista. Mutta Kristus ei elä ainoastaan taivaassa, vaan maan
päälläkin. Hän elää ylhäisyydessä ja alhaisuudessa, todessa ja
leikissä, tiedossa ja uskossa, viisaudessa ja yksinkertaisuudessa,
mutta ei vain yksipuolisessa, latteassa, ahdasmielisessä,
saatanalaisessa.

"Mutta elämä Kristuksessa ja rakkaudessa häneen ei ole elämää jossa
taistellaan maailmaa, maata, ihmisiä vastaan. Se on rauhan elämä
täynnä rakkautta. Eläen Kristuksessa tulemme osallisiksi hänen
elämästään, rakastamme maailmaa sillä tulisella innolla, jolla hän
sitä rakastaa ja rakasti antaessaan henkensä sen pelastukseksi. Maa
ja mikä sen päällä elää ei ole enää kuollutta, syntistä, kadotettua
tomua, se on pikemmin Kristuksen puku, hänen ruumiinsa, jonka läpi
hän, sen sieluna, virtaa, sitä elähyttäen. Ilman Kristusta on kaikki
hengetöntä tomua, hänen kauttaan muuttuu kaikki hänen eläväksi
ruumiikseen, eikä kukaan rakasta häntä oikein, ellei samalla rakasta
sitä maailmaa, jossa hän elää ja liikkuu. Siis älkäämme hyljätkö
maailmaa, vaan pikemmin rakastakaamme sitä Kristuksen tähden,
niinkuin rakkaus iloitsee ei ainoastaan katsoessaan rakastetun
silmään ja etsiessään siitä tuikahdusta sen sielusta, vaan myöskin
pidellessään ja katsellessaan sen kättä, ei sen tomun tähden, josta
käsi on tehty, vaan sen henkilön tähden, jonka oma se on. Siis meidän
ei tule vihata, vaan rakastaa; rakastaa maata, koska Kristus pukee
sen viheriäksi ja ihanaksi, rakastaa ihmisiä, koska Kristus rakastaa
kaikkia, eikä tahdo että kukaan hyljättäisiin, mutta ennen kaikkea
rakastaa häntä, joka tekee kaikki rakastettavaksi, ja jota ilman
kaikki olisi tomua ja tyhjää, kuollutta ja kadotettua.

"Runouden on kuin uskonnon. Monet laulavat ja monet rukoilevat, ja
sanoissa, ulkonaisesti, on erotus pieni. Mutta toisen sanat ovat
yöhön käärittyinä, niitä peittää tyhjyys, kylmyys, pimeys, joka
tuntuu helpommin kuin selviää, kun taas toisen sanoja valaisee ja
lämmittää pieni salama, säde auringonsydämestä, josta ne saavat aivan
toisen ilmeen kirkkautta, lämmintä ja valoa.

"Ken ei omista Jumalan valtakuntaa niinkuin lapsi, hän ei tule
koskaan siihen sisään.

"Taivaan valtakuntaa ei valloteta; se saadaan, annetaan lahjaksi.
Niin, jos tulisimme kaiken maailman tietojen ja viisauden ja vallan
ja hyveiden kanssa, ja tahtoisimme niillä voittaa taivaan, niin
olisi pieninkin pisara Jumalan rauhaa ja autuutta liian kallis
sillä ostettavaksi. Ja siitä huolimatta sataa Jumalan rauhaa ja
autuutta lakkaamatta ihmisten päälle! Miksi? Siksi että Jumala on
isä. Me saamme häneltä kaikki lapsuutemme emmekä täysikäisyytemme
oikeudella, ja lapsia me olemme kaikki Jumalan edessä, sekä nuorina
että vanhoina, sekä yksinkertaisina että viisaina, sekä heikkoina
että mahtavina. Rakkaus yksin antaa, ja rakkaus katsoo tarpeita eikä
vaatimuksia."

Tästä katsantotavasta johtuu se nöyrä mieliala, joka oli Runebergille
ominainen elämässäkin. Erittäin hän näyttää pitäneen arvossa sitä
nöyryyden muotoa, joka ruotsiksi ilmaistaan sanalla _saktmod_,
"hiljainen rohkeus", säveys. Sitä hän suositteli oppilailleen
siinä puheessaan, jonka hän piti erotessansa rehtorinvirasta, jota
hän hoiti lukuvuosina 1848--1850. Elämän taisteluissa, hän sanoo,
vaaditaan rohkeutta, ja nuoriso luulee itsellään olevan sitä
kylliksi. Mutta oikea rohkeus "ei ole leimahtavan tunteen haihtuvaa
liekkiä, ei hillitsemättömän maineenhalun uhkaavaa hyökkäämistä
vastuksia vastaan; se rohkeus, josta minä puhun, kumpuaa tyynesti ja
rauhallisesti hurskaan sydämen syvyydestä, ja sen kätkettyä lähdettä
sanotaan säveydeksi." Ja tämän lähteen hän sanoo tunnettavan sitä
ympäröivistä vartioista, jotka ovat jumalanpelko, totuus, uskollisuus
ja ahkeruus.

Toisellakin kertaa hän antoi samaan suuntaan menevän neuvon, joka
muodoltaankin on hänelle hyvin kuvaava.

Lukion lehtorina hän myöskin oli tuomiokapitulin jäsen ja tutkijana
papintutkinnoissa. Tästä syystä hän vähitellen tutustui suureen
osaan hiippakunnan papistoa, ja palatessaan joskus Porvooseen papit
mielellään kävivät Runebergillakin, joka aina osaaottavaisesti
seurasi heidän olojaan. Kerran nuorenpuolinen pappi valitti että
hänen kuuntelijoillaan, joihin hän muuten oli hyvin kiintynyt, oli
paha tapa: he usein nukkuivat kirkossa; mutta sitä pappi oli koettanut
tarmonsa takaa estää.

-- Ei -- sanoi silloin Runeberg ystävällisesti hymyillen -- niin
sinun ei pitäisi tehdä. Ovathan he kirkkoon tullessaan väsyneitä
viikon työstä, ja ehkä he ovat kävelleet penikulman tai pari
etsiäksensä Herran temppelistä henkistä lohtua ja virvotusta. Kummako
siis jos he kirkon rauhassa, ja tottumattomina ankaraan ajatustyöhön,
arvaamatta nukahtavat. Ei sinun siis pitäisi olla tyly heitä kohtaan.
Mutta kun huomaat että kuuntelijasi alkavat nukahtaa, niin hiljennä
vähitellen ääntäsi, ja kun näet kaikkien nukkuneen, niin lue Herran
siunaus ja jätä heidät rauhaan.

Pappi ymmärsi tämän omituisen neuvon tarkotuksen, ja hän oli koko
elämäkseen oppinut kohtelemaan kuuntelijoitaan leppeästi.

Nöyrästä, mutta hartautta ja ihmisrakkautta täydestä sydämestä siis
Runeberg ryhtyi virsikirjatyöhönsä; ja siihen hän pani lähes kolmen
vuoden ajan.

Komiteassa oli kolme jäsentä: Runeberg, Stenbäck ja molempien
nuoruudenystävä Lille, joka nyt oli jumaluusopin professori.
Jokaisen oli määrä tehdä täydellinen ehdotus, mutta molemmat muut
luottivat Runebergiin, joka yksin sai työnsä valmiiksi määrättyyn
aikaan, kevääseen 1856. Sitten yhdessä tarkasteltiin ehdotusta, ja
ilokseen Runeberg näki että hänen runoilijaveljillään ei ollut paljon
muistuttamista.

Tehtävä oli kuitenkin muodollisestikin ylen vaikea. Oli päätetty
että vanhasta virsikirjasta säilytettäisiin niin paljon kuin
mahdollista, ja ehdotus oli laadittava niin että sitä voitaisiin
käyttää vanhan virsikirjan rinnalla. Sentähden virsien lukua ei
enennetty, ja kun uusia virsiä hankittiin liiaksi vanhentuneiden
sijaan, koetettiin saada niitäkin niin usein kuin mahdollista
poistettujen nuotilla veisattavaksi. Paitsi että Runeberg siis
on kauttaaltaan korjaillut vanhoja virsiä, hän on sepittänyt yli
neljäkymmentä virttä edeltäkäsin määrätyistä aineista ja edeltäkäsin
määrätyillä runomitoilla. Vain harvoin, jos joku vanha virsi oli niin
epärytmillinen, ettei sitä kuitenkaan enää veisattu, hän vapaasti
valitsi runomittansa.

Mutta tämmöisessä vaikeassa työssä oli hänelle suureksi eduksi että
hän oli tottunut kilpaillen nojautumaan toisiin runoilijoihin; eikä
siis juuri ensinkään huomaa ennakolta määrätyn runomitan häntä
kahlehtineen. Ja aineissa semmoisissa kuin Davidin psalmeissa tahi
sunnuntaievankeliumeissa hän saattoi liikkua vapaammin, ainoastaan
runollisen inspirationinsa ohjaamana.

Tietysti ei ollut kysymystäkään siitä että Runeberg virsissään
esittäisi uskonnollista elämää yhtä itsenäisesti kuin omissa
runoissaan. Tulihan hänen laulaa seurakunnan eikä itsensä puolesta.
Mutta runollinen suurtyö sittenkin hänen virsikirjansa on. Vaikkapa
alistuen seurakunnan tarpeitten palvelijaksi, on Runeberg kuitenkin
virsikirjaansa vuodattanut runsaasti omaa ihanaa katsantotapaansa
ja lämmintä uskonnollista tunnettaan, ja kirja on samalla
tosikristillinen ja tosirunollinen, täynnä ylevää mielen lennokkuutta.

Virsikirjatyön aikana oli Runebergilla ollut kaksi juhlallista
hetkeä. Sodasta eloonjääneet upseerit ja heidän jälkeläisensä olivat
hankkineet suuren hopeakannun kunnialahjaksi Runebergille Vänrikki
Stoolin tarinain johdosta. Aikomus oli antaa se hänelle hänen
täyttäessään viisikymmentä vuotta; mutta ajan oloihin katsoen --
Turkin sota oli juuri syttynyt -- pidettiin tarpeellisena hankkia
keisarin lupa lahjan antamiseen. Runeberg sai siis syntymäpäivänään
ainoastaan avaimen siihen koteloon missä lahja säilytettiin, ja itse
kannu annettiin hänelle juhlallisesti vasta myöhemmin, senjälkeen kun
ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt oli hankkinut siihen keisarin
luvan. Tämä tapahtui tavalla joka sekin hyvin kuvaa ajan oloja.

Runo Viapori oli Runebergin tietämättä ja vastoin hänen tahtoansa
tullut Ruotsissa painetuksi vuonna 1852. Armfelt pelkäsi että siitä
voisi johtua ikävyyksiä, jos asia tulisi keisarin tietoon, ja hän
teetti heti Grotilla venäjänkielisen käännöksen Kulnev-runosta,
käyttääksensä sitä, jos tarvittaisiin, Runebergin puolustukseksi.
Mitään selkkauksia ei kuitenkaan silloin syntynyt; mutta nyt, kun
keisari oudoksui tuota luvanpyyntiä ja kysyi mikä merkillinen mies
Runeberg sitten oli, Armfelt asiansa valaisemiseksi jätti keisarille
Kulnevinsa.

Pian, 1856, Armfeltilla oli tilaisuus osottaa Runebergille
hyväntahtoisuuttaan toisellakin tavalla, joka ei kuitenkaan ollut
runoilijalle oikein mieleen, vaikka se olikin aiottu lisäämään iloa
hänen viettäessään toista juhlaa, hopeahäitään, 23 päivänä tammikuuta
1856.

Runebergin toimeentulo oli näinä vuosina ollut kaikkea muuta kuin
huoletonta. Perhe oli lisääntynyt ja elintarpeiden hinnat kohosivat
Krimin sodan aikana tuntuvasti.

Silloin Snellman, jolle itselleen paremmat ajat olivat koittaneet
Aleksanteri II:n valtaistuimelle noustua, kirjotti vuoden 1856
alussa Armfeltille kirjeen, jossa hän ehdotti että Runebergille
annettaisiin sekä uusi apuraha yleisistä varoista, hänen kirjallisten
ansioittensa tunnustukseksi ja hänen taloudellisten huoliensa
huojentumiseksi, että myöskin vuotuinen määräraha siksi ajaksi jona
hän pysyisi virsikirjakomitean jäsenenä. Runeberg oli, sanoi hän,
mies jolla oli oikeus vaatia maaltaan ei ainoastaan kunniaa, vaan
huoletonta toimeentuloakin. Hänen menonsa perheensä elatukseen
olivat lisäytyneet, kun hänellä oli kaksi poikaa yliopistossa, hän
oli velkaantunut ja senjohdosta hänen mielensä oli masentunut ja
hänen tuotantohalunsa ehkäisty. Jos asiasta voitaisiin tehdä nopea
päätös, niin että Runeberg saisi tiedon määrärahojen antamisesta
hopeahääpäivänään, niin hän voisi viettää tämän päivän katsomalla
tyynemmin tulevaisuutta kohti.

Armfelt vastasi ettei hän muulla tavoin voinut täyttää Snellmanin
pyyntöä, kuin siten että yliopiston kanslerin käyttövaroista oli
myönnetty 240 ruplaa (960 markkaa) vuodessa apurahaksi Runebergin
kahdelle yliopistossa opiskelevalle pojalle. Tämä avustuksen muoto
ei ollut Runebergille mieleen, hän kun piti sekä oikeutenaan että
velvollisuutenaan itse kustantaa poikiensa kasvatuksen. Niin pian
kuin siihen vain oli muodollista syytä, hän kehotti poikiansa
luopumaan apurahasta; toinen teki sen 1859, toinen 1860.

Hopeahäitään Runeberg muuten vietti iloisesti suuren ystävä- ja
tuttavapiirin ympäröimänä, joka oli sitä varten kokoontunut
Porvooseen. Sukulaiset ja lähimmät ystävät tulivat jo päivää ennen
ja kolmellekymmenelle hengelle toimitettiin asunto Runebergin
vierasvaraisessa kodissa. Juhlan edellinen yö valvottiin ystävien
seurassa, ja samoin itse hopeahäät kestivät aamuun saakka.
Kun sitten seuraavana päivänä iltapuolella kaupungin asukkaat
Runebergin kunniaksi olivat toimeenpanneet juhlan, oli runoilija
niin väsynyt, ettei hän oman kertomuksensa mukaan voinut pysyä
valveilla muuten kuin elävästi mielessään kuvittelemalla olevansa
vesilintuja ampumassa ja uikukkoja tarkasti tähystämässä. Ja kun
päälle päätteeksi illalla oli suuret tanssijaiset, niin Runeberg
niistä poistui kuin poistuikin ennen illallista, huolimatta nuorten
neitosten hartaista pyynnöistä ja Snellmanin tuimasta kysymyksestä:
"kuinka voit näin käyttäytyä yleisöäsi kohtaan?"

Vuonna 1857 ilmestyi virsikirjanehdotus painosta; se valmistui siihen
juhlaan, joka silloin vietettiin muistoksi siitä että kristinuskoa
seitsemänsataa vuotta aikaisemmin oli ensi kerran maassamme
saarnattu. Vähän aikaa ennen oli Lille Runebergille sanonut:

-- Kyllä sinä tästä työstäsi ansaitset jumaluusopin tohtorin arvon.

Runeberg oli siihen vastannut:

-- Miltäs näyttäisi, jos minä jumaluusopin tohtorin hattu päässäni
läksisin kettuja pyytämään?

Hän ei aavistanut että Lille näillä sanoillaan oli arkkipiispan
kehotuksesta koettanut urkkia Runebergin mielipidettä hänelle
aiotusta kunnianosotuksesta. Ja kun hän ei pontevammin vastustanut,
niin hän sai kuin saikin tohtorin arvonsa, ja hänen täytyi tulla
vihkiäisiin, jotka Lille toimitti. Se oli hänelle, kaiken komeuden ja
juhlimisen vihollinen kuin oli, kovin vastenmielistä. Ja kun Lille
jäljestäpäin kysyi mitä hän oli ajatellut Lillen puhuessa, kun hän
näytti niin syvämietteiseltä, niin hän vastasi:

-- Minä ajattelin: voi jos nyt olisin Kroksnäsin salmessa, joukko
ruovikkoon piiloutuvia sorsia edessäni.

Mutta virsikirjanehdotus toi mukanaan toisenkin seurauksen, joka oli
ilahuttavampi Runebergille.

Ehdotuksen oli ruotsia puhuva yleisö ottanut innokkaasti vastaan.
Monessa perheessä otettiin se kohta käytäntöön, ja samalla heräsi
ajatus siitä että osotettaisiin runoilijalle maan kiitollisuutta
sekä tästä että hänen muista runollisista lahjoistaan. Hänelle oli
myönnetty kustannusoikeus ehdotukseensa, ja nyt muodostui "yhtiö",
joka 1858 osti tuon oikeuden häneltä yleisön keskuudessa kootuilla
varoilla, yhteensä 72,000 markalla.

Ja samaan aikaan tapahtui tärkeä muutos hänen elämäntoimessaankin.
Vuonna 1856 vahvistettiin uusi koulujärjestys, ja sennojalla lukion
opettajanvirat järjestettiin uudestaan. Rehtorinvirka raamatun
alkukielissä lakkautettiin, ja kun mainittujen aineiden lehtori
Porvoon lukiossa oli nuori mies, hän siirrettiin kreikan kielen
lehtoriksi, ja Runeberg sai eron virastaan ja oikeuden nauttia
eläkkeenä koko palkkansa.

Täten oli runoilija melkein yhtaikaa saanut vapauden ja turvatun
toimeentulon. Hänen mielensä täyttyikin ilosta ja kiitollisuudesta ja
hän lausui tähän aikaan:

-- Luojalla on kaksi tietä, joita myöten hän johtaa ihmisiä luokseen.
Toisen ihmisen hän kesyttää kurituksella, toista hän nöyryyttää
ylenpalttisella hyvyydellään. -- Minua kohtaan, hän lisäsi, on Jumala
käyttänyt jälkimäistä tietä.



32.


Vuonna 1851 oli Runeberg runoillut uuden tarinan, Vänrikin
markkinamuiston, ja 1853 seurasivat sitä Heinäkuun viides päivä, Von
Törne ja Lotta Svärd. Senjälkeen "sai vänrikki yksikseen polttaa
sammalia, kun ylioppilaalla oli muuta tekemistä" niinkuin runoilija
itse sanoi, lisäten: "koittaa kai sentään päivä jolloin molemmat
taas saavat polttaa vaakunaa". Se päivä koittikin kun virsikirja oli
valmistunut 1856, ja silloin Runeberg, taas omien sanojensa mukaan,
"kohta laittoi maallisen soturin jaloilleen iloiten siitä että
hengellinen sota oli loppunut". Luultavasti tämä maallinen soturi oli
Kuormarenki, ja häneen liittyivät samana vuonna Munter ja Von Essen.
Sotilaspoika alotettiin; mutta sitten tuli virsikirjan tarkastaminen
väliin, niin että runo valmistui vasta 1858. Viimeksi mainitulta
vuodelta ovat Vänrikin tervehdys ja Matkamiehen näky. Vuonna 1859
valmistuivat Numero viisitoista Stolt, Wilhelm von Schwerin ja
Adlercreutz, vuonna 1860 Porilaisten marssi, Vanha Lode, Veljekset ja
kaikkien viimeisenä Maaherra.

Tässä järjestyksessä emme saata huomata samallaista aiheitten
kehitystä kuin ensimäiseen kokoelmaan kuuluvissa tarinoissa. Tämä
onkin aivan luonnollista. Päätettyänsä ensimäisen kokoelman Runeberg
jo vallitsi koko alansa ja hän saattoi siis nyt kuvata milloin
päällikköä, milloin syvien rivien miestä. Muutamien tarinain synnyn
aiheutti sitäpaitsi joku kertomus sodasta tahi joku luonteenpiirre,
joka tuli Runebergin tietoon.

Niin hän esimerkiksi jo 1848 oli, käydessään Loviisassa erään
ystävänsä luona, tutustunut kenraali G.A. Ehrnroothiin, joka
nuorena upseerina oli ollut mukana sodassa: hänet mainitaankin,
niinkuin tunnettu, Sotamarskissa. Hänestä kerrotaan, että hän
hyvin ystävällisesti otti vastaan entisiä sotamiehiä, joita kävi
useita hänen luonaan pyytämässä häneltä eläkettä varten todistusta
osanotostaan sotaan; Ehrnrooth oli näetten myöhemmin ollut
Suomen koko sotaväen päällikkönä. Kerran tuli hänen luoksensa
mies, johon Oravaisten tappelussa oli sattunut sama luoti, joka
haavotti Ehrnroothiakin, ja silloin kenraali asetti hänet istumaan
viereensä päivällispöytään, "vanttumiesten", lakeijojen suureksi
hämmästykseksi. Samaten Ehrnroothin kerrotaan paheksuneen kun
talonväki, ollessaan hänen puheillaan, seisoi hattu kädessä.

Yhdyttyänsä Ehrnroothiin Runeberg Loviisan ystävälleen useaan kertaan
toisti sanat: "hattuni ma pidän päässä, pidä sinä samaten", ja
lisäsi: "saat nähdä minkä kauniin runon näistä sanoista teen". Ja kun
Vänrikin markkinamuisto oli valmis, hän lähetti jäljennöksen siitä
samalle ystävälleen todistukseksi lupauksensa täyttämisestä.

Mistä Runeberg oli nuo sanat saanut, sitä ei tiedetä, ja samaten hän
kielsi Ehrnroothin olevan runossa esiintyvän kenraalin suoranaisena
esikuvana.

Matkamiehen näky perustuu sekin Runebergille annettuun
luonteenkuvaukseen Ramsay veljesten äidistä. Vänrikin tervehdyksen
saaja, Tigerstedt, oli vielä elossa kun runo kirjotettiin. Wilhelm
von Schweriniin on aihe saatu eräästä nuoren sankarin kirjeestä, joka
julaistiin vähää ennen, maaliskuussa 1859. Porilaisten marssissa taas
on meillä vielä yksi esimerkki siitä kuinka Runeberg kilpaili toisen
runoilijan kanssa.

Kun vuonna 1858 ruvettiin, sodan 50-vuotisen muiston johdosta,
avustamaan siitä eloonjääneitä sotureita, oli Topelius kirjottanut
sanat Porilaisten marssiin, manaten noita "menneen ajan haamuja"
heräämään haudoistaan ja ylistäen heidän urhoollisuuttaan. Tämä runo
laulettiin jo samana vuonna laulajaisissa sotavanhuksien hyväksi,
mutta Runeberg ei sitä saanut kuulla ennenkuin 1859, jolloin,
hänen Helsingissä ollessaan, ylioppilaat lauloivat sen eräässä
iltaseurassa, jossa hän ja Topeliuskin olivat. Silloin hän kysyi
Topeliuselta:

-- Sinäkö olet kirjottanut sanat?

-- Niin.

-- Mikset ole pannut porilaisia laulamaan itse?

-- Sen voi ainoastaan vänrikki tehdä.

Ja seuraus oli, että Runeberg, joka ensin oli aikonut ottaa
Topeliusen sanat kokoelmaansa, kirjotti kuin kirjottikin oman runon,
pannen porilaiset itse laulamaan.

Jos siis ainakin muutamat toisen kokoelman tarinat ovat syntyneet
satunnaisesti saaduista aiheista, niin sopii kuitenkin kysyä, eikö
tämänkin kokoelman runojen syvintä juurta ole etsittävä runoilijan
tunne-elämästä runojen syntymisaikana. Ja samalla on kysyttävä
eroaako tämä kokoelma jossakin kohden edellisestä.

Toukokuun 13 päivänä 1848 laulettiin Maamme laulu Paciusen
säveltämänä ylioppilaiden kevätjuhlassa, Cygnaeus piti kuuluisan
puheensa isänmaalle ja Topelius sepitti juhlan johdosta runonsa
Suomen nimi. Valtaava isänmaallinen innostus täytti mielet, varsinkin
kun samaan aikaan useassa Europan maassa näytti koittavan uusi päivä
kansojen vapaudelle. Varmaan siis Runeberg ensimäisen tarinakokoelman
ilmestyttyä saattoi tuntea vielä suuremmassa määrässä kuin ennen
että hän oli laulanut kansansa sydämestä ja ilmaissut sen pyhimpiä,
elinvoimaisimpia tunteita.

Mutta isänmaan olot muodostivat jyrkän vastakohdan tälle
innostukselle.

Aikaa yhtä hyvin kuin runoilijaa kuvaa sattuvasti Runebergin ottelu
sensuurin kanssa, kun tarinain ensimäinen osa oli valmis painoon.

Sensorina oli kreikankielen professori N.A. Gyldén, Runebergin
entinen kilpatoveri apulaisvirkaa hakiessa. Suurin osa kirjaa oli
jo painettu, mutta lopussa oli muutamia paikkoja jotka epäilyttivät
Gyldéniä. Runeberg silloin kävi sensuurikomitean puheenjohtajan
luona, joka ei ollut sen vähempi mies kuin yliopiston sijaiskansleri,
senaattori ja kenraali J.M. Nordenstam. Tämä vaati ensiksi pari
pienempää muutosta: Kuninkaassa sanottiin että Viapori oli menetetty
"halvan kavaltamisen kautta", ja Döbeln kysyi: "Kuin käy sun sitten,
_kansa poloinen_?" Nämä paikat Runeberg heti muutti, pannen edellisen
lauseparren sijaan "se pylväs kaatunut", ja toiseen paikkaan "väki
urhoinen". Mutta lopuksi Nordenstam tahtoi muutettaviksi Döbeln runon
loppusäkeet, alkaen sanoista "Oi synnyinmaa, mik' osakses lie luotu".
Runeberg silloin jyrkästi kielsi:

-- Niitä en muuta.

Nordenstam puolestaan pani kovan kovaa vastaan ja vastasi ettei koko
teosta saataisi julaista, jollei muutosta tehtäisi. Runeberg sanoi
silloin tyynesti:

-- Jääköön sitten julkaisematta.

Mutta saatuaan paperinsa takaisin hän lisäsi:

-- Ikävä vain että jo useat arkit ovat sensorin luvalla painetut.

-- Niin, se on ikävä. Suuriko painos on?

-- Kaksituhatta kappaletta.

-- Sepä melkoista.

Ja leppyen hän tarttui Runebergin käteen sanoen:

-- Miksette voi muuttaa tätä paikkaa, kun jo muutitte toiset?

-- Nuo paikat olivat vähemmin tärkeitä, tätä minä en voi muuttaa.

Ja hän teki lähtöä. Mutta silloin Nordenstam lausui:

-- No antakaa tänne sitten!

Ja painolupa annettiin.

Jos siis Runebergin oma teos pääsi verrattain helposti sensuurin
kourista, niin on tunnettua että juuri seuraavina vuosina painetun
sanan vapaus supistettiin yhä ahtaammalle. Samaten muissakin kohden
taantumuspyrinnöt pääsivät voitolle: yliopiston asetukset muutettiin,
filosofian professorin virka lakkautettiin, ylioppilasosakunnat
hajotettiin j.n.e.

Vielä kovemman koetuksen ajan toivat Suomelle Krimin sodan vuodet.

Ristiriitaisia tunteita liikkui ihmisten mielissä. Keisari Nikolai
oli taantumuksen vankin pylväs Europassa; Venäjän tappio tiesi
siis vapauden voittoa. Mutta englantilaiset, jotka kerskailivat
sivistyksestään, käyttäytyivät Suomessa niinkuin rosvot: he
kaappasivat kauppalaivastomme ja polttivat Pohjanmaan laivaveistämöjä
ja tervavarastoja.

Näissä vaikeissa oloissa Runebergin, samaten kuin Topeliusen,
mielipide oli se että luja, vankkumaton uskollisuus maan
historiallisesti määrättyä asemaa kohtaan oli paras, samalla kuin
se oli jaloin politiikka. Sitäpaitsi Runeberg keisari Nikolaissa
näki "mitä vahvimman sulun sitä meille vieraan kansallisuuden tulvaa
vastaan, joka oman painonsa voimasta uhkaa hyökyä meille".

Mutta ulkomailla levitettiin huhuja suomalaisten kapinallisuudesta,
jopa kerrottiin että Runeberg oli kadonnut ja lähetetty Siperiaan
j.m.s. Häntä pyydettiin kirjeessä jollekin ruotsalaiselle ystävälleen
osottamaan nämä huhut vääriksi, ja sen hän tekikin, kirjottaessaan
Beskowille. Mutta kun samalla pyydettiin häntä samaa tietä
selittämään kansan mielialaa, niin hän vastasi:

"Olen kaiken aikani tahtonut olla niin kaukana politiikasta kuin
mahdollista, ja uskon että minun toimenpiteeni niin suurissa asioissa
kuin nykyään ajetuissa merkitsevät vähemmin kuin ei mitään. En
sentään luule vähemmin harrastavani isänmaallisia asioita, en vain
tahdo suorastaan niihin tarttua, vaan tarmoni takaa koettaa niitä
edistää toimimalla uskollisesti sillä pienellä alueella, joka on
minulle työalaksi suotu."

Mutta henkinen ahdinkotila kesti yhä, ja sodan jälkeenkin, kun
paremmat ajat jo olivat odotettavissa Aleksanteri II:n kanssa,
hallitsi Suomessa vielä aluksi kreivi Berg, eikä nähty vielä toivotun
vapauden koittavan.

Tämmöiset olot ovat omiansa synnyttämään isänmaallisia tunteita aivan
erityistä laatua.

Elävästi tunnetaan että Suomella, vaikka se joutuisikin
suurpolitiikan hampaihin, ei tässä politiikassa ole mitään
varsinaista tehtävää. Kansamme tehtävä on sitävastoin se kultuurityö,
jota se toimittaa -- "Europan etuvartiona"; tätä nimitystä on
Runeberg -- taas samoin kuin Topelius -- käyttänyt juuri tähän
aikaan. Tämä tehtävä vaatii kaikki Suomen lapset ankaraan työhön,
"köyhä äiti tarvitsee kaikki poikansa". Mutta ollen aatteellista
laatua kansallisen tehtävämme tulee olla yhtämittaista edistystä, se
ei voi sietää taantumista, sillä ainoastaan yhtämittaisesti edistyen
me voimme säilyttää asemamme kansakuntien joukossa. Edistymisessä --
siinä kansamme kunnia, taantumisessa sen häpeä.

Tämä katsantotapa kuultaa selvästi toisen kokoelman tarinain läpi.
Tietysti ei siten että kuvaillut sankarit olisivat vain vertauskuvina
käytettyjä runoilijan isänmaallisten mielipiteiden valaisemiseksi.
Vaan niin että hän sotureissa kuvailee tunnelmia, jotka, samalla kuin
ne ovat historiallisesti oikeita, ovat likeistä sukua runoilijan oman
ajan tunnelmille.

Ensiksi on huomioon otettava että isänmaantunne nyt esiintyy paljoa
enemmän selvinneenä ja syventyneenä kuin edellisessä kokoelmassa.
Siinä oli tämän tunteen varsinaisena lausujana runoilija itse
(runoissa Vänrikki Stool, Döbeln Juuttaalla), mutta soturit käyttävät
vain ylimalkaisia sanoja: maa, kuningas ja maa, isien maa, eikä
niitäkään usein (runoissa Pilven veikko, Sotavanhus, Torpan tyttö,
Sven Dufva, Otto von Fieandt, Sotamarski, Döbeln Juuttaalla).
Tigerstedt, "Suomen poika", on innossaan vielä melkein poikkeuksena.

Toisin nyt. Isänmaa esiintyy personallisuutena jo krenatöörille; hän
laulaa siitä kuinka isänmaa ja soturit katsovat toisiinsa. Lotta
Svärdille ja Adlerereutzille isänmaa on köyhä äiti, Dunckerille
äiti ja morsian. Von Törne on Fieandtin sukua, ja molemmista kaipaa
suomalainen rotu parantamista, mutta kuinka tulisesti senohessa Törne
ihailee maatansa ja kansaansa! Von Essenkin muistaa Suomen lippua,
Buss korpraali samoin Suomen vereen kastettuja tantereita, Speltkin
puhuu maansa kunniasta. Ja krenatööri lopettaa laulunsa toivomuksella
"Jumala isänmaata varjelkoon", vänrikki Heinäkuun viidennessä
päivässä puhuu isänmaasta innolla joka muistuttaa Maamme laulua;
vieläpä hän mainitsee Suomen eri osia ikäänkuin terottaaksensa
mieleemme että hän puhuu koko Suomesta.

Isänmaan yhteydessä esiintyy useassa runossa kansakin, ja sen
luonnetta ja tehtävää kuvaillaan suuremmalla pontevuudella kuin
ennen, varsinkin Heinäkuun viidennessä päivässä.

Mutta yhä ovat uskollisuus, kärsivällisyys ja uhrautuvaisuus
tämän kansan pääominaisuuksia -- siis luonteenpiirteitä, joita
on tarpeen myöskin kansamme kultuuritaistelussa, mutta jotka
samalla ovat sopusoinnussa runoilijan -- ja kansan perinnäisen --
elämänkatsomuksen kanssa.

Toiselta puolen esiintyy nyt tunne paon häpeästä ja mieliharmi
pakokäskystä paljoa polttavampana kuin ennen.

Sotamarskissa olivat Suomen soturit, innostuneina ensimäisestä
voitostaan, tulleet siihen päätökseen, etteivät urhomiehet "kehtaa
haastaa tuommoisesta" kuin Klingsporista. Mutta kohta ensimäisessä
uuden jakson runossa krenatööri ottaa kuin ottaakin puhuaksensa
sotamarskista, vaatien häntä edesvastuuseen. Ja kuinka syvä on häpeän
tunne semmoisessakin miehessä kuin Spelt on! Hurtti ukko kyllä tunsi
samaa, mutta vain omasta puolestaan, krenatööri puhuu kaikkien
sotamiesten puolesta, mutta Spelt tuntee koko maansa häpeän.

Yhtä syvä on sama tunne Gregori Tigerstedtissä. Ja merkillistä on
että Runeberg, sepittäessään Heinäkuun viidettä päivää, samalle
paperille kirjotti nämä sanat:

"Miten olisi käynyt meidän maineemme, jollei olisi ollut semmoisia
kuin Duncker, kun kaikki petti tuolla korkeammalla?"

Mutta juuri sama ajatus palaa Adlercreutz runossa. Tämä runo on taas
kokonaiskuva koko armeijasta, samoinkuin Döbeln Juuttaalla. Mutta
pääaihe on nyt paon häpeä, joka valtaa koko armeijan, päällikön yhtä
hyvin kuin jokaisen soturin, ja jota ei saada poistetuksi muuten kuin
Hertzenin tahallisella tottelemattomuudella päällikön käskyä kohtaan.
Ja yhtymällä Hertzenin tunnelmaan Adlercreutz pelastaa Suomen kunnian.

Samassa määrin kuin isänmaantunne selvenee ja edistymisen
välttämättömyyden tunne syventyy, huomataan nyt toisenlainen kanta
Ruotsiakin kohtaan.

Tosin Runeberg on ruotsalaiselle urhoollisuudelle nyt pystyttänyt
vielä kauniimman muistopatsaan kuin Sandels runossa: Wilhelm von
Schwerin kuvastaa ihanasti tätä urhoollisuutta, samalla kun hän
siihen yhdistää ruotsalaisen ylimyksen mitä hienoimman esiintymisen.
Merkillistä on että tässäkin lähtökohtana on epäilys Schwerinin
rohkeudesta, mutta hän poistaa epäilyksen paljoa kauniimmalla tavalla
kuin Sandels.

Toiselta puolen on huomioon otettava että tästä kokoelmasta Sandels
on kokonaan poistunut. Döbelnkään ei esiinny muuta kuin Adlercreutzin
rinnalla (Vänrikin markkinamuisto, Adlercreutz) ja Lurjusta
tutkimassa; tässä toimessa hän on paikallaan, samaten kuin Juuttaalla
"moukan" mielialaa tarkastamassa. Ja kun hän julistaa Lurjuksen
aimo _suomalaiseksi_ soturiksi, niin tämä hänen suussaan merkitsee
enemmän kuin jos Adlercreutz sen sanoisi: se on samallainen tunnustus
suomalaisille kuin Sandelsin "noin suomalainen taistelee".

Adlercreutz taas, hän ei tarvitse ketään tutkia, hän tuntee kaikkien
soturien tunteet, sillä hän on "uskollinen suomalainen". Ja hänestä
laulaen runoilija erottaa mitä hän on Ruotsissa tehnyt ja mitä
meille, ja hän terottaa mieleemme että Adlercreutz sittenkin kuuluu
meille.

Samaten jo krenatööri muistelee Suomea ja Ruotsia erillään
toisistansa, mutta samalla hän tietää että hän uskollisessa
rakkaudessa on kastanut Ruotsinkin hiekkaa verellään. Ja palkaksi hän
on saanut kerjurielämän, aivan samaten kuin jo Franzénin Vanha soturi
sai palkakseen "luutnantin arvon ja elinkautisen nälän".

Suomalainen kuin on, krenatööri, kun päälliköistä tulee puhe,
mainitsee etupäässä "kaksi suurta", Adlercreutzin ja Cronstedtin.
Cronstedt on myöskin Gregori Tigerstedtin päällikkö, mutta muuten
on Adlercreutz toisen kokoelman pääsankari. Hän esiintyy von
Törnessä ja Wilhelm von Schwerinissä, Spelt lausuu ajatuksensa hänen
voitostaan, ja kun Adlercreutzkin ylistää soturia, niin tämä soturi
on suomalaisuuden perikuva, Munter, ja kaikki sanottava lausutaan
sanoissa "hän oli suomalainen".

Samoinkuin ruotsalaiset, niin venäläisetkin nyt ovat enemmän
syrjäytetyt: heidän urhoollisuutensa tunnustetaan kuitenkin
Adlercreutz runossa. Ja huomioon on otettava että Ukko Lode runo
asettaa koko sodan sovinnollisuuden valoon. Lämpimän hartauden
ohessa ilmenee Lodessa myöskin halu lieventää taistelujen tuottamia
kärsimyksiä. Ei enää, niinkuin Kuolevassa soturissa, vain valiteta
näitä kärsimyksiä, eikä osoteta vain satunnaista hyväntahtoisuutta,
niinkuin Pistool tekee. Ihmisystävällisyys on muuttunut tavaksi,
periaatteeksi, eikä sitä harjottaessa kysytä onko kärsivä ystävä vai
vihollinen.

Jo tämä runo riittää todistamaan ettei Runeberg ihaile sotaa
semmoisenaan. Mutta samaa todistaa sekin seikka että hän yleensä
hyvin vähän, ja aikaa myöten yhä vähemmin, kuvailee varsinaista
tappelua; pääasiana ovat hänelle ne tunteet, jotka elähyttävät
sotureita.

Ja kun nämä tunteet eivät koske yksistään sotilaallisia
velvollisuuksia, vaan yleisesti isänmaallisia, niin on aseellisten
soturien rinnalla nyt kuvailtu aseeton sankarikin: Maaherra. Jopa nyt
jo runon aiheena voipi olla vain menneen tapahtuman arvostelu:
Veljekset.

Näin on Vänrikki Stoolin tarinoita katsottava Suomen kansan
isänmaallisen tunne-elämän kuvaukseksi. Tämän tunne-elämän
pääpiirteet olemme jo löytäneet; lisättävä on vain että toisessa
kokoelmassa myöskin varsinaisen kansan osanottoa siihen pontevammin
kuvaillaan. "Lurjuksessa" ei niinkuin Sven Dufvassa ole perinnäistä
halua kuolla kuninkaan ja maan edestä, ja sittenkin hän innostuu
sitä tekemään. Toiselta puolen krenatööri ja Spelt, niinkuin jo on
mainittu, itsetietoisesti, eikä enää vaistomaisesti, käsittävät
velvollisuutensa isänmaata kohtaan; ja Buss Munterista puhuessaan,
vänrikki Dunckeria ylistäessään terottavat mieleemme alhaisempienkin
arvoa. Samaten kenraalin käytös krenatööriä kohtaan osottaa
pontevampaa tasa-arvoisuuden puolustamista kuin ennen on Runebergin
runoudessa esiintynyt. Mutta helposti näkee että tällä kuvalla
on juurensa hänen edellisessä runoilijatoiminnassaan, varsinkin
Jouluillassa.

Kaikki nämä piirteet kuvastavat kuinka runoilija nyt toimii
yhteiskunnassa joka on heräämäisillään ja jossa uudet kansanainekset
pyrkivät ottamaan osaa yhteiseen edistystaisteluun. Sentähden
ristiriidatkin kärjistyvät enemmän kuin ennen, varsinkin
taantumisen ja edistymisen välillä, mutta myöskin kun kysymyksessä
on heikon oikeuksien suojeleminen (Maaherra) tahi eri käsitykset
velvollisuudesta (Veljekset).

Mutta muistettava on että tarinat tämän ohessa myöskin ovat
historiallisia kuvia kansamme mielialasta tärkeänä sen elämän
käännekohtana. Ja tässäkin kohden Runeberg nyt esiintyy ikäänkuin
varmempana kuin ensimäisessä kokoelmassa. Yleensä ei nyt niin usein
kuin siinä nojauduta 1808 vuoden sodan takaisiin aikoihin. Lode,
von Törne ja von Essen olivat kaikki olleet mukana Kustaan sodassa,
mutta siitä ei mainita mitään. Lotta Svärd on toisenlainen nyt kuin
edellisessä sodassa. Munter on tosin sama nyt kuin silloin, mutta
pääpaino pannaan tässä runossa siihen että esi-isätkin ovat olleet
sotureita ikivanhoista ajoista asti -- niinkuin sotilaspojankin
esi-isät. Nämä henkilöt siis selvemmin edustavat Suomen historiaa
kokonaisuudessaan. Ja Adlercreutzissa on samaten koko sotajoukko
Kustaan soturien jälkeläisiä; Porilaisten marssissa taas johdetaan
sotilaallinen sukupuu koko kansan puolesta aina Narvaan, Leipzigiin
ja Lützeniin saakka -- Topeliusen välskärin jäljissä!

Päinvastoin edellisessä kokoelmassa vain kolme runoa sisälsi
lyhyitä viittauksia sodan jälkeisiin aikoihin: Otto von Fieandt,
Von Konow ja hänen korpraalinsa sekä Döbeln Juuttaalla. Mutta jo
verratessamme viimeksi mainitun runon loppua Adlercreutzin loppuun
huomaamme jälkimäisessä suuremman varmuuden sodan merkityksestä. Ja
uudessa kokoelmassa on koko kahdeksan runoa, joiden toiminta-aika
kokonaan tahi osaksi on sotaa myöhempi: Vänrikin markkinamuisto,
Heinäkuun viides päivä, Von Essen, Sotilaspoika, Vänrikin tervehdys,
Matkamiehen näky, Ukko Lode ja Veljekset. Nämä runot siis kuvaavat
sodan vaikutuksia myöhempään, runoilijan omaan aikaan. Ja mitä siis
tarinat kokonaisuudessaan tarkottavat, sen lausuu ylioppilas -- nyt
hänkin puhuen maansa puolesta -- kun hän (Vänrikin tervehdyksessä)
kiittää sotureita heidän uskollisuudestaan, kestävyydestään. Heidän
verensä on vuotanut maamme uskon, toivon ja muiston tähden, sen
tulevaisuuden pelastamiseksi. Sillä heidän kauttansa tunnussanaksemme
yhä voipi jäädä: vielä koittaa päivä, kaikki ei vielä ole ohitse.

Niin on Runeberg Vänrikki Stoolin tarinoissaan antanut kansallensa
sen, minkä Tengström aikoinaan sanoi siltä puuttuvan: isänmaallisen
sankarirunouden, joka osottaa kansalle sen parhaita ominaisuuksia,
mutta ei vaadittuina, vaan nähtyinä, toteutuneina historiallisessa
toiminnassa; ja toteutuneina tavalla joka kelpaa esimerkiksi kaikille
ajoille ja kaikilla aloilla.



33.


Jo ennenkuin Vänrikki Stoolin tarinoiden toinen kokoelma ilmestyi
(joulukuussa 1860), oli Runeberg ankarasti sairastunut reumaattiseen
kuumeeseen, ja tämä tauti vaivasi häntä niin että hän koko seuraavana
vuonna ei pystynyt mihinkään runotyöhön. Vuonna 1862 hän ryhtyi
kirjottamaan "perhekuvausta" En voi, joka hänestä oli sopiva
"välityö"; ja kappale ilmestyi jouluksi samana vuonna.

En voi liittyy monessa kohden Runebergin aikaisempiin komedioihin.
Tässäkin esiintyy ihmisiä, joilla on joku omituinen piirre,
"maneeri", mutta tämä ei käsitä koko heidän olentoansa. Vanha herra
von Dann on pahoillaan siitä että ihmiset pitävät niin paljon
mahdottomana, mutta hän liiottelee tätä paheksumistansa. Nuori
maalari Frank taas tuntee oikeutettua itsenäisyydentunnetta, mutta
hän liiottelee sitäkin. Vaan molemmissa on samalla tunteita joihin
voivat yhtyä: Frankin äitiä on von Dann nuoruudessaan rakastanut, ja
Julia on molemmille rakas.

Tältä kannalta katsottuna on kappale kaunis todistus siitä ettei
Runeberg, liikkuessaan suuren runouden väljillä vesillä, ole
unhottanut pientä perhemaailmaa. Siinäkin voi esiintyä ristiriitoja,
jotka erottavat ihmisiä toisistaan; mutta epäsuhteita sovittamassa
ovat tälläkin alalla luontoperäiset, yleisinhimilliset tunteet, ja
semmoisiakin voittoja kelpaa runoilijan voittaa.

"Suuri, missä pienellä ei ole sijaansa, on mielettömän ajatus", sanoi
Runeberg itse.

Saatuaan En voi valmiiksi otti Runeberg lopettaaksensa Salaminin
kuninkaat, josta ennallaan kolme näytöstä oli valmiina.

Selvemmin kuin koskaan ennen on Runeberg tässä teoksessaan
nojautunut ulkoapäin saatuun muotoon: antiikkiseen, kreikkalaiseen
draamaan. Tämä seikka on usein, meidän aikoihimme saakka, johtanut
arvostelijoita harhaan: on verrattu näytelmää Sofoklesin draamoihin,
ikäänkuin Runeberg olisi tahtonut kirjottaa hänkin antiikkisen
draaman. Ja missä on eroavaisuuksia huomattu hänen ja antiikin
välillä, on niitä pidetty puutteina: Runeberg ei muka ole voinut
pysyä antiikkisessa katsantotavassa.

Aivan toisen tuloksen saamme jos katsomme tätä draamaa samoista
näkökohdista kuin niitä Runebergin edellisiä teoksia, joissa hän
myöskin on nojautunut muihin runoilijoihin.

Olemme nähneet että hän niissä sentään aina pysyy omintakeisena.
Jos hän muualta lainaakin muodon, niin tämä tapahtuu vain siksi
että mainittu muoto soveltuu ilmaisemaan mitä hän itse tahtoo saada
lausutuksi. Mutta kun hän kotimaisaiheisissa runoelmissaankin
asettautuu yleisinhimilliselle kannalle, ja kun hän sanoo runouden
ylistävän "ikuisesti olevaa", niin on itsestään selvää, ettei hän ole
tahtonutkaan kirjottaa draamaa joka kuvailisi antiikille ominaista
katsantotapaa, vaan omintakeisen teoksen aiheesta johon antiikkinen
muoto sopii.

Tämä selviää hänen omista lausunnoistaankin. Puhuessaan legendoista
ja kirjottaessaan Macbethista, hän selvästi erottaa toisistansa
antiikkisen ja uudenaikaisen, kristillisen maailmankatsomuksen; ja
kun hän jälkimäisen henkeen kirjottaa legendansa, niin olisi kai
ollut mieletöntä senjälkeen siirtyä katsantotapaan, joka hänestä
edusti alhaisempaa, historiallisesti voitettua kantaa.

Samoin hän jo 1833 oli lausunut, että nykyajan draamassa toimivien
henkilöiden omallatunnolla on sama tehtävä kuin antiikkisen draaman
kuorolla, ja että siis edellisessä kuoro on tarpeeton. Kun hän nyt
kirjottaa draaman ilman kuoroa, niin tämäkin osottaa että hän itse
katsoo sitä tarkotukseltaan uudenaikaiseksi.

Mutta miksi hän sittenkin valitsi muissa kohden antiikkisen muodon?

Saadaksemme vastauksen tähän kysymykseen tulee meidän ensiksi muistaa
mitä Runeberg jo 1833 oli sanonut runoudesta ja sen lajeista.

Runous ylistää "ikuisesti olevaa" kuvaamalla ihmisen, yksilön
suhdetta kaikkiyleisyyteen. Tämä voi tapahtua ensiksi niin että
yksilö ja kaikkiyleisyys esitetään sopusoinnussa; toiseksi niin että
yksilö esiintyy etsivänä jotakin kaikkiyleisyyden muotoa, jotakin
yleistä aatetta (rakkautta, kunniaa t.m.s.), johon hän innostuu
ja yhtyy, siten osottaen yksilön ja kaikkiyleisyyden sovitusta.
Edellisessä tapauksessa syntyy eepillistä runoutta, jälkimäisessä
lyyrillistä, ja jälkimäinen muoto seuraa ensimäistä aivan samaten
kuin ihmiselämässä nuorukaisikä seuraa lapsuudenikää.

Sanottakoon tästä määritelmästä muuten mitä hyvänsä, varmaa on että
sekin, niinkuin yleensä Runebergin runouden teoria, ihmeen hyvästi
soveltuu häneen itseensä. Hänen runoutensa näetten osottaa useampaan
erään juuri tämmöistä kehitystä murtumattomasta sopusoinnusta
ristiriitaan, jonka sovituksen hän kuitenkin löytää. Puhumattakaan
hänen aikaisimmasta runoudestaan, merkitsevät Hirvenhiihtäjät
ja Hanna toiselta puolen, Jouluilta ja Nadeshda toiselta, juuri
semmoista kehitystä.

Mutta runoudella on kolmaskin muoto: draama. Ja sen määritteli
Runeberg 1833 niin, että tragediassa -- komedian hän jättää sikseen
-- kaikkiyleisyys esiintyy ikuisena lakina, jota vastaan yksilö
rikkoo, mutta joka kuitenkin osottautuu ikuisesti olevaksi siten
että rikkova yksilö murtuu. Ja tämä runouden muoto seuraa taas
lyyrillistä, samoinkuin miehuudenikä nuorukaisikää.

Ja taas huomaamme että Kuningas Fjalar, johon tämä määritelmä
täsmälleen sopii, hänen omassa runoudessaan seuraa Nadeshdaa.

Voisi sanoa ettei Fjalar runoelma muodoltaan ole varsinainen draama.
Aivan oikein; mutta olihan samoin Jouluillan muoto pääasiallisesti
eepillinen, vaikka lyyrillisyys Augustan romanseissa ikäänkuin
murtaa eepillisen tyyneyden sulun. Samoin Kuningas Fjalar jo on
rakenteeltaan, jollei muodoltaan, aivan draamallinen.

Ja huomioon on otettava että Runeberg itse vuoden 1841 lopussa ei
sano vielä uskaltavansa ryhtyä draaman kirjottamiseen. Hän tuntee
itsensä liian paljon kertovaiseen runouteen taipuvaksi ja hän pelkää
joutuvansa draamaa sepittäessään harhateille. Kun hän kuitenkin
Fjalarin jälkeen alkoi Salaminin kuninkaat, niin hän varmaan silloin
jo tunsi oikean ajan tulleen; ja koko tämä runollinen kehitys on uusi
ja ihmeteltävä todistus siitä, kuinka Runeberg aina mittasi voimiansa
ennenkuin johonkin tehtävään ryhtyi.

Mutta se ikuinen ja yleinen laki, jota tragedia ylistää,
osottamalla sitä vastaan rikkovan yksilön murtumista, se
esiintyi Fjalar-runoelmassa jumalien tahdon muodossa, ja sitä
julistettiin Dargarin ennustuksessa. Ja aivan samassa muodossa se
esiintyy Leiokritosille. Molemmille kuninkaille ennustetaan että
he, noudattaen omaa tahtoansa eivätkä jumalien, saavat aikaan
päinvastaista mitä toivovat.

Olemme jo nähneet minkä tähden Runeberg Fjalar-runoelmassa näin
menetteli. Rohjetaksensa asettaa oman tahtonsa jumalien tahtoa
vastaan täytyy Fjalarilla olla semmoinen asema, ettei mikään
maallinen voima häntä voi vastustaa. Mutta silloin täytyy jumalien
puhua hänen omassatunnossaan, ja saadaksensa tämän omantunnon äänen
havainnolliseksi, täytyy runoilijan esittää se ennustuksen muodossa.

Toteuttaessaan uhkauksensa Fjalaria vastaan jumalat taas toimivat
hiljaisesti, "jumalat eivät melua" sanoo Runeberg itse. Mutta juuri
sentähden ei tästä aiheesta synny mitään draamaa, sillä draamassa
vastakkaiset voimat esiintyvät näkyvinä katselijan silmien edessä,
toimivien henkilöiden edustamina. Ja samalla kun Fjalar noin
suoranaisesti ja yksin taistelee jumalien tahtoa vastaan, samalla
myöskin hänen kansansa ikäänkuin jää pois näyttämöltä; sen puolelta
ei mikään henkilö esiinny toimivana.

Salaminin kuninkaissa taas Runeberg varmaan on tahtonut esittää juuri
hallitsijan suhdetta kansaansa. Leiokritos ei niinkuin Fjalar etsi
minkään ennen kuulumattoman uroteon mainetta; hallitsijavallastakin
hän tahtoo pitää kiinni vain poikansa tähden; hän on siis vielä
enemmän kuin Fjalar voittanut itsekkäisyytensä. Kysymyksessä
on siis tässä etupäässä hänen hallitustapansa. Siitä hän ja
Leontes keskustelevat, siitä näyttävät meille jo draaman alkuosat
havainnollisia kuvia.

Mutta jos kansa esiintyy näyttämöllä, niin täytyy sen edustajissa
asua joku voima, jonka kautta jumalat vaikuttavat ja joka voi uhata
hallitsijan valtaa. Tämä on oikeuden voima.

Ja tästä johtuu luonnollisesti että Runeberg sijottaa draamansa
homerilaiseen sankariaikaan.

Sillä uudenaikaisessa lain-alaisessa yhteiskunnassa taistelu
hallitsijan ja kansan oikeuksista, niinkuin kaikki tiedämme, tapahtuu
eduskunnissa ja usein kirjallisestikin; siinä tulee kysymykseen
lainpykälien selitys y.m.s. Kaikki tämä ei ole havainnollista,
sitä ei siis voida näyttämöltä esittää. Ja yhtä vähän Runeberg oli
taipuvainen kuvailemaan semmoista uudenaikaisen yhteiskunnan tilaa,
jossa kansa, kyllästyneenä hallitsijan itsevaltaisuuteen, nousee
ilmikapinaan. Semmoisessa taistelussa varmaan ei hänestä jumalain
tahto esiintynyt. Ja joka tapauksessa 1840-luvun tosiolot eivät
hänelle näyttäneet esimerkkiä kumpaisestakaan menettelytavasta.

Toista oli niissä oloissa, joihin Runeberg sijotti draamansa. Nämä
olot ovat "patriarkaalisia", kirjotettua lakia ei ole, mutta oikeus
elää kansassa _tapana_; ja jos hallitsija rikkoo sitä vastaan, niin
tämä voi kääntyä hänelle turmioksi.

Juuri tältä kannalta Runeberg, kirjottaessaan Snellmania vastaan
Fjalarista, selittää Sofoklesin Antigonea. Hallitsijan tahto sotii
tapaa vastaan, ja tämä tapa, että kuolleelle hänen omaisensa suovat
kunniallisen hautauksen, se perustuu taas yleisinhimilliseen
tunteeseen, jonka semmoisena pitäisi olla lakina kaikille. Helppo on
nähdä kuinka Hegel, niinkuin Runeberg mainitseekin, voi tästä johtaa
vastakohdan valtion ja perheen välillä, koska perhe juuri paraiten
edustaa tapaa. Ja saman näkökannan Snellman sitten sovitti Fjalariin.

Mutta Runebergista olivat varmaan valtio ja perhe vain muotoja,
joissa ilmeni jotakin yleisempää. Ja sentähden hän sanoi
levottomuudella tarkastaneensa Fjalariaan ja tyydytykseksensä
huomanneensa ettei tuota ristiriitaa perheen ja valtion välillä siinä
ollutkaan. Mutta tämän hän kirjottaa ja Antigonea hän selittää juuri
samaan aikaan kun hän jo oli alkanut Salaminin kuninkaansa. On siis
luonnollista että perusaate siinäkin on aivan samallainen kuin se
minkä hän Antigonesta on löytänyt.

Missä kohden Leiokritos siis rikkoo sitä oikeudenkäsitystä vastaan,
joka hänen kansassaan elää tapana ja edustaa jumalien tahtoa?

Ei siinä kohden että hän on anastanut vallan vaikkei hänellä siihen
ole muodollista oikeutta. Osa kansaa, nuoret, joita Hyllos edustaa,
ovat siitä välinpitämättömiä, ja sitäpaitsi ei näytelmän alussa
tiedetä onko oikea kruununperillinen Eurysakes elossa. Teukros
taas, hänen setänsä, joka oli koettanut saada saaren haltuunsa
veljenpoikansa nimessä, hän ei kansankaan katsantotavan mukaan ollut
siihen oikeutettu eikä Leontes semmoista oikeutta tunnusta. Vieläpä
Leiokritos myöntää olevansa valmis väistymään ilman taistelua, jos
kaikki hänen alamaisensa tunnustaisivat Eurysakeen oikeuden, ja
itselleen hän sanoo: "olin alamainen, voin siksi jälleen tulla".

Mutta missä kohden Leiokritos rikkoo jumalien käskyä vastaan, sen
Leontes sanoo, kun hän isälleen lausuu, että Zeus perustaa kaikki
heikon oikeuteen. Luontokin sitä todistaa, sillä on määrätty lakinsa
ja järjestyksensä, pieni viihtyy siinä yhtä hyvin kuin suurikin.
Ja jos tarkastamme missä muodoissa tämä heikon oikeus esiintyy
draamassa, niin näemme että Leontes ensin puolustaa köyhää Eubulosta
rikasta vastaan, toiseksi naista väkivaltaa vastaan, kolmanneksi
kovaonnista, haaksirikkoista Eurysakesta sydämettömyyttä vastaan.
Eikä missään näissä selkkauksissa puhuta muodollisesta oikeudesta.
Ensimäisessä tapauksessa on olemassa molemminpuolinen sopimus, jota
voidaan tulkita eri tavoin; mutta varmaan Leonteen tuomio perustuu
samaan tunteeseen, minkä jo kansa on lausunut: Rhaisteelle on
simpsukka vain pieni kukkura hänen rikkautensa lisäksi, Eubulosille
se on kaikki. Toisessa tapauksessa sanoo luonnollinen tunne, ettei
turvatonta naista saa rääkätä; kolmannessa rikotaan vierasvaraisuuden
kaikkialla pyhänä pidettyä tapaa vastaan.

Mutta tiedämme että heikon oikeuksien puolustaminen oli
yksi Runebergin pääharrastuksia, elämässä ja runoudessa. Jo
Hirvenhiihtäjissä on tapa heikon puolella: Pietarille olisi häpeäksi
pitäjässä, jollei hän tarjoisi kerjurille hevoskyytiä. Heikon
oikeuksia myöskin ensimäinen vänrikki, Pilven veikko, puolustaa,
ja sekä Nadeshdassa että Fjalarissa kosketellaan samaa kysymystä.
Aiheeltaan siis Salaminin kuninkaat likeisesti liittyy runoilijan
edellisiin teoksiin.

Vieläpä aiheen käsitteleminenkin osottaa samaa. Runoilija kirjotti
1840-luvulla kolme ensimäistä näytöstä, ja tämä puolisko loppuu
siihen, että Leontes kehottaa Eurysakesta alistumaan ja vartomaan.
Tämä neuvo muistuttaa elävästi Potemkinin neuvoa "tottele ja varro",
ja samalla kun se on ajan oloja kuvaava, se on uutena todistuksena
siitä ettei Leontes taistele Eurysakeen muodollisen oikeuden
puolesta. Hän ei katso itseänsä velvotetuksi yllyttämään kansaa
isäänsä vastaan mutta ennakolta hän sanoo isälleen, että jos taistelu
syttyy ja Eurysakes joutuu vaaraan, silloin hän on velvollinen
suojelemaan häntä.

Mutta tässä draaman osassa kansa ei vielä esiinny toimivana; se vain
alussa antaa neuvojaan -- niinkuin Sjolf Fjalarille -- mutta kun
Rhaistes pyytää sen apua, se lykkää asian Leonteelle. Ja Eubulosta
kansa kehottaa "siveyteen". Vasta kolmannen näytöksen lopussa
kerrotaan että kansa on käynyt levottomaksi, mutta ei siitäkään
sittemmin välittömästi johdu mitään.

Kun sitten draama tähän keskeytyi, niin näyttää siltä kuin Runeberg
taas olisi kammonut kuvailla sitä, jonka vastinetta hän ei ollut
todellisuudessa nähnyt: eripuraista yhteiskuntaa.

Päinvastoin hän, niinkuin jo on osotettu, 1840-luvun keskipaikoilla
elävämmin kuin ennen tunsi kansansa yhteyden. Ja kun hän ryhtyi siitä
laulamaan, niin hän ensiksi taas joutui lyyrilliselle alalle, jota
hän katsoi vaaralliseksi draamaa muodostettaessa, toiseksi seuraavan
ajan olot yhä enemmän kehittivät yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Ja
draaman loppuosa jäi kirjottamatta.

Mutta Vänrikki Stoolin tarinoissa oli aihe, joka vähitellen kehittyi
yhä draamallisemmaksi: ristiriita soturien edistymishalun ja
päällikköjen taantumishalun välillä. Alussa tämä ristiriita esiintyy
täysin eepillisenä Sven Dufvassa ja Hurtti ukossa. Krenatöörissä,
kuormarengissä ja Gregori Tigerstedtissäkin asuu rikas lyyrillinen
tunnelma, mutta he vielä "tottelevat ja vartovat". Hertzen ja
Adlercreutz sitävastoin seisovat täysin draamallisessa asemassa:
heidän tulee joko rikkoa ulkonainen tottelemisvelvollisuutensa,
taikka jäädä kuuroiksi omantuntonsa äänelle, joka käskee heidän
taistella.

Mutta miksi on taisteltava? Siksi että Suomi on "köyhä, turvaton
äiti", jota pojat eivät saa jättää puolustamatta.

Adlercreutzia myöhemmät ovat Porilaisten marssi, Vanha Lode,
Veljekset ja Maaherra. Ensimäisessä ilmaistaan pontevasti ja
voitonvarmasti sama tunnelma kuin Adlercreutzissa: verta vuotamatta
Suomen pojat eivät jätä isänmaataan sorrettavaksi. Lode runo
muistuttaa, niinkuin jo on osotettu, kärsivien oikeutta. Mutta
Veljekset ja Maaherra sisältävät kumpikin jyrkän ristiriidan,
edellinen vielä jyrkemmän kuin Adlercreutz. Siinä on kysymyksessä
eikö ole isänmaanystävän sisäinen velvollisuus murtaa ulkonaisen
"velvollisuuden sulku", kun tämä sotii omantunnon ääntä vastaan.

Mutta miksi on veljesten tarina niin "hirveä", miksi ei osoteta muuta
sovitusta kuin kovan veljen kyynelet?

Siksi että Johan Wadenstjerna kyllä ajattelee maataan, kansaansa, sen
uskoa, voimaa ja mainetta -- mikä kaikki on oikeutettua -- mutta hän
ei ajattele Suomea äidiksi. Hän ei sille uhraa mitään, hän vaatii
muilta.

Kuinka toisin Maaherra! Hän tosin nojautuu lakiin, mutta laki ei
tässä kohden ole muuta kuin kansassa elävän oikeudentunnon tulkki:
koko yhteiskuntajärjestyksemme perustuu siihen ett'ei syytöntä
rangaista toisen rikoksesta; ja syyttömät ovat tässä samalla
heikkoja: lapsia ja naisia. Heikon oikeuksia siis viimeinen yhtä
hyvin kuin ensimäinen "vänrikki" puolustaa.

Kun Runeberg siis 1863 ryhtyi viimeistelemään Salaminin kuninkaitaan,
niin hän saattoi tehdä sen aivan toisilla edellytyksillä kuin
puolitoista vuosikymmentä aikaisemmin. Kansallistunto oli
vahvistunut; jos kohta ei kaikkia esteitä vielä oltu voitettu, niin
oli jo uusi aika tulossa. Kreivi Berg sai eronsa 1861 ja varma
lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta annettiin samaan aikaan.
Mutta samalla oli jo syntynyt eripuraisuuksia kansalaisten kesken:
sodan aikana valtiollisesta asemasta, samaan aikaan mutta varsinkin
sodan jälkeen kielikysymyksestä. Nyt saattoi Runeberg, nojautuen
todellisuuteen, kuvailla jakaantunutta kansaa ja ryhtyä päättämään
draamansa kerran määrätyn suunnitelman mukaan.

Tietysti ei sentään saa jälkimäisestä puoliskosta etsiä mitään kuvaa
1860-luvun Suomesta. Semmoista ei Runebergilla ollut tapana sekottaa
teoksiinsa; mutta yhdessä kohden tekisi melkein mieli luulla että
tunnelma on tuon ajan herättämä.

Semmoista runollista innostusta, joka esimerkiksi Robert
Tengströmissä eli, sitä ei enää nuorisossa ollut. Tengström oli
kuollut jo 1847, hänen hengenheimolaisensa Castrén 1852 ja Kellgren
1856. Myöhemmin nousevan nuorison keskuudessa oli usein vallalla
järkiperäinen katsantotapa, joka koetti, varsinkin Hegeliin
nojautuen, todistaa oikeaksi mitä 1840-luvun nuoret tunsivat. Eiköhän
Runebergissa liene ollut tunto siitä, kun hän neljännen näytöksen
alussa antaa Eubulosin moittia Hyllosin kylmyyttä ja järkiperäisyyttä?

Pääaiheeltaan on Runebergin teos kuitenkin semmoinen että se soveltuu
mihin aikaan hyvänsä. Heikkoja ja sorrettuja on kaikkialla, ja jos
kohta Runeberg esittää kysymyksen heikkojen oikeudesta yksityisten
henkilöiden kuvissa, niin hän samalla kyllin selvästi lausuu yleisen
periaatteensakin.

On jo huomautettu ettei Leontes puolusta mitään muodollista oikeutta,
vaan semmoista joka perustuu ihmisystävällisiin tunteihin. Sentähden
hän jo kolmannessa näytöksessä, kun huhu kertoo Eurysakeen kuolleen
ja kansa vaatii Leiokritosta edesvastuuseen siitä, tahtoo miekallaan
saattaa kapinoitsijat takaisin "siveyteen". Sillä kansalla ei ole
tässä tapauksessa edes muodollista oikeutta Leiokritosta vastaan.

Neljännessä näytöksessä taas Hyllos kehottaa häntä nuorison johtajana
nostamaan kapinan Leiokritosta vastaan. Nuoret eivät tiedä mitään
Ajaasta, mutta Leiokritosta, tirannia he vihaavat. Leontes silloin
ensin muistuttaa Hyllosille että Leiokritos on hänen isänsä. Hyllos
taas vastaa että nuoret ovat isänmaansa poikia, ja isänmaa vaatii
heitä taisteluun tirannia vastaan. Mutta Leontes silloin ankarasti
vastustaa tuota "kapinanrähinää." Miksi? Varmaan siksi ettei isänmaa
lapsiltaan vaadi vihaa vaan rakkautta.

Mutta toiselta puolen sama Leontes sanoo isälleen että tämän
suurimpana vaarana on juuri rakkaus Ajaan sukuun: sitä hän ei koskaan
voi saada sammumaan, vaikka hän sitä satoja vuosia vainoisi.

Jos täten Leontes edustaa heikkojen oikeuden tunnustamista, niin
Rhaistes on hänelle siinä kohden suora vastakohta. Hän vainoo ja
vihaa heikkoja, hän siis hankkii Leiokritosille vihaa, ja hän on
syypää itse kapinaankin. Vihassaan Eubulosta ja Hyllosta vastaan
hän tulee vaanimaan heitä, mutta kertoo samalla kansan alkavasta
levottomuudesta: ja tästä Hyllos sitten saa aihetta yllyttääksensä
kansaa kapinaan. Lopuksi Rhaistes haavottaa Leontesta ja valmistaa
siten jumalain ennustuksen täyttämistä: haavotettu Leontes on
Leiokritosin helppo tappaa.

Mutta Rhaistes on ollut Leokritosin kätyri ja kuningas on siis itse
syypää kaikkiin hänen tekoihinsa -- sitä enemmän kun Leiokritos itse
jo alussa, tunnustaen itselleen että Rhaistes on konna, ikävöi sitä
päivää, jolloin hän ei enää tarvitse hänen apuaan. Hän tahtoisi
hallita enemmän sydämellä kuin harkinnalla, mutta sitä hän ei sano
hallitsijan aina saavan tehdä. Liian myöhään hän huomaa erehtyneensä;
vasta kuolemassa hän yhtyy Leonteeseen, josta ei viha vaan eri
käsitys velvollisuudesta on hänet erottanut.

Vielä kerran esiintyy Runebergin runoudessa tuo vastakohta, jonka
olemme niin usein tavanneet: sydän, luontoperäiset tunteet toisella
puolen, järkeily toisella. Ja taas näemme kuinka järkeily erottaa,
sydän yhdistää.

Sydäntä Tekmessakin edustaa. Hän on tottunut uhrautumaan; vielä
enemmän, hän on, sanoo Leontes, oppinut elämän ylevimmän taidon:
hän voi muuttaa omat kärsimyksensä muiden lääkkeiksi. Tässä
uhrautuvaisuudessaan hän voi liittyä muihin, surkutella vihollistansa
Leiokritosta, ja viedä hänelle lohduttavan viestin Leonteelta.
Samaten hän draaman lopussa muistuttaa pojalleen ettei sydämen kovuus
ole oikeutta. Ja Eurysakes taipuu, osottaaksensa että voimakkaampi
kuin hallitsijan tahto on se rakkaus joka yhdistää äidin ja pojan.
Sillä tuo rakkaus perustuu uhrautuvaisuuteen toisella puolen,
kiitollisuuteen toisella, siis samoihin luontoperäisiin tunteihin,
joita Runeberg ennenkin on niin usein ylistänyt.

Näin käsitettynä Salaminin kuninkaat, huolimatta antiikkisesta
muodostaan, on syvästi kansallinen ja uudenaikainen. Vänrikki
Stoolin tarinoissa oli Runeberg katsonut taaksepäin ja kuvaillut
tapahtumia joista historiallinen asemamme kansakuntien joukossa
suuressa määrin on riippunut. Tässä hän on runoilijan ennustavalla
katseella antanut meille runollisia ohjeita siitä, miten meidän
on tulevaisuudessa meneteltävä, säilyttääksemme tätä asemaamme.
Sillä yhä meidän päiviimme saakka on taistelu heikon oikeudesta
kiihtymistään kiihtynyt, eikä taistelun lopullista ratkaisua vielä
nähdä. Kansakuntien välillä, yhteiskuntaluokkien kesken, ryhmittäin
ja mies miestä vastaan tämä taistelu riehuu. Järkeilystä turhaan apua
odotetaan: mitä erilaisimmat pyrinnöt luulevat voivansa todistaa
että oikeus on niiden puolella. Ulkonaiseen valtaan ei myöskään ole
luottamista. Mutta Runeberg on opettanut meitä turvautumaan sydämessä
asuviin voimiin. Ne yhdistävät, ne sovittavat kaikki ristiriidat.
Sillä sydän asettaa tarkotuksensa taistelujen yläpuolelle, se
kohottaa ihmisen ikuisesti olevan yhteyteen. Mutta ikuisesti oleva ei
ole mitään pilventakaista, se elää keskuudessamme luontoperäisimpien
tunteiden muodossa.

Jalouden voittoon on Runeberg aina horjumattomasi luottanut, mutta
niin että tätä voittoa ensin on etsittävä ihmisen omasta sydämestä.

"Jokaisessa, hän sanoo, on olemassa tunne väärän suistumisesta häviön
kuiluun, vaikkapa tuo väärä olisi omaa sydänverta."

Joka tämän uskoo ja sen mukaan toimii, hän voipi myöskin yhtyä näihin
Runebergin sanoihin:

"Vasta silloin olet oikea historioitsija, kun tunnet eläneesi
kaikkina aikoina siinä iloisessa varmuudessa, että paha on itsestään
suistunut häviön kuiluun ja että hyvä elää vielä valossa."



34.


Useammin kuin kerran oli Runeberg lausunut että hän, saatuansa
Salaminin kuninkaat valmiiksi, herkeisi runoilemasta. Niin
tapahtuikin. Draama ilmestyi kirjakauppaan joulukuun 17 päivänä
1863, ja kaksi päivää myöhemmin kohtasi runoilijaa metsästysretkellä
halvaus, joka teki kaiken runoilemisen mahdottomaksi.

Vaimonsa uskollisesti ja hellästi hoitamana hän kuitenkin eli vielä
neljättätoista vuotta. Hänen sielunkykynsä olivat kyllä vielä
turmeltumattomina, mutta lukea hän ei itse jaksanut eikä kauan
kuulla luettavan; puhekin oli kankeaa. Ajan vietteeksi hän maaten
vuoteellaan katseli peilistä kuinka ikkunan ulkopuolella pikkulinnut
noukkivat niitä varten sinne laudalle asetettuja jyviä, ja kun kerran
huoneeseen joutui hiiri, niin hän vähitellen kesytti sen, jopa hän
samalla tapaa hankki itselleen seurusteluksi tavallisen kärpäsen.
Kun hänen syntymäpäivänään lukion nuoriso tuli häntä laululla
tervehtimään, niin hän lausui ilonsa siitä että hänestä oli tullut
semmoinen mies että koulunuoriso hänen tähtensä sai lupapäivän. --
Hiljaa ja rauhallisesti saapui kuolema 6 päivänä toukokuuta 1877.

Hän oli elänyt kyllin.

Hän oli kansaltaan ja ajaltaan saanut niiden parhaat, puhtaimmat,
pyhimmät aatteet, ja hän oli antanut ne takaisin kansalleen ja
kaikille ajoille runollisesti kirkastettuina. Hän on osottanut että
Suomen kansassa elää omintakeinen siveellinen ja kultuurielämä, mutta
että pieni kansamme, eläen tätä elämää, samalla palvelee aatteellisia
tarkotuksia, joiden toteuttamiseen koko ihmiskunta pyrkii.

Me tiedämme nyt hänen suuruutensa syyt. Ne voidaan lausua yhdellä
sanalla, ja se sana on uskollisuus.

Hän oli uskollinen itsellensä. Hän oli saanut suuret lahjat,
niin hyvin ihmisenä kuin runoilijana. Varsinkin hänen ehtymätön
ihmisystävällisyytensä on omiansa ihmetyttämään meidän aikamme
lapsia, ja moni on ehkä taipuvainen lukemaan sen sopusoinnun, jota
hänen runoutensa kaikkialla henkii, tuon onnellisen mielenlaadun ja
onnellisten ympäröivien olojen ansioksi; arvellaan helposti että tuo
sopusointu tuli ikäänkuin itsestään, jota vastoin se meidän aikamme
ankarissa ristiriidoissa olisi paljoa vaikeampi saavuttaa.

Ja totta onkin että ne olot, joissa Runeberg kehittyi, nyt näyttävät
meistä tavattoman suotuisilta ihanteellisen ja sopusointuisen
katsantotavan muodostumiselle. Mutta me tiedämme nyt että hän
yhtä vähän kuin kukaan muu ihmislapsi sai osakseen pelkkää iloa
ja rauhaa. Kovia sisäisiä taisteluja hänkin on taistellut. Mutta
hän oli uskollinen paremmalle itselleen. Hän ei tinkinyt pois
mitään ihmisvelvollisuuksistaan, hän etsi "jalouden voittoa" ensiksi
omassa sielussaan, kuolettaen siitä itsekkäisyyden, ilmestyipä tämä
missä muodossa hyvänsä. Sen turmiollisuudesta hän oli niin lujasti
vakuutettu, että hän kerran vertasi itsekkäisyyttä matoon, joka,
enemmän kuin ruumista kalvaava, imeskelee elon ja ilon pois ihmisen
olemuksesta ja saapi hänet ennen aikojansa vanhenemaan. Ja hän jatkaa:

"Elää itseänsä varten, se on kuihtua itsekseen; mutta elää ikuisesti
tuoretta varten, Jumalaa, ihmiskuntaa, luontoa varten, se on kylpeä
oikeassa nuoruudenlähteessä."

Tämä hänen vakaumuksensa aikaansai että hän niin elävästi tunsi
myöskin yhteytensä muiden kanssa. Hän sanoikin:

"On käsittämätöntä, että, vaikka jokainen meistä sanoo _olen
olemassa_, me kuitenkin niin yleisesti katsomme olevamme keskenämme
peräti erilaiset. Eikö meissä kaikissa asu sama henki, joka
tuhansista suistamme lausuu tuon _olen olemassa_ ja toteuttaa itsensä
ja meidät?"

Koko hänen runoilijatoimintansa on tämän kaikille yhteisen hengen
palvelemista. Ja täten hän osottautui uskolliseksi myöskin kansalleen
ja runottarelleen.

Tavottelematta omaa kunniataan tahi etuaan hän alistui palvelemaan
ihanteitaan. Ja siinä kohden hän edustaa Suomen kansaakin, jonka
historiallinen tehtävä on palvella samassa alistuvaisuudessa
ihmiskunnan yhdistäviä ihanteita.

Ja samoin hän ei runoilijana asettautunut erilleen muista ihmisistä,
arvostellen tahi suoranaisesti opettaen heitä. Hän alistui
kuvailemaan todellisuutta, mutta sitä oikeaa todellisuutta, josta hän
itse sanoi:

"Runous näkee ja esittää todellisen, oikean todellisuuden, jonka
juuret ovat Jumalassa ja joka kukoistaa maailman läpi. Runous ei
kohenna luontoa, ei tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se
auttaa ihmiskuntaa tunkemaan katseillaan läpi pinnan sekavuuden.
Ihmiskunta istuu elämän rannalla ja itkee tumman aallon vaahtoa
ja levottomuutta. Silloin tulee runous, auringonvälähdys pilvien
lomitse, ja näyttää ihmisille kuinka syvä, kirkas ja puhdas se järvi
on, joka noin aaltoilee."

Tämmöisen auringonvälähdyksen on Suomen kansan runoilija meille
perinnöksi jättänyt. Mutta henkistä perintöä ei kukaan ilman
omaa henkistä työtä saata omaksensa tehdä. Jos Runebergin
mielestä jo Franzénin ymmärtäminen ei ollut lapsen leikkiä, niin
vaaditaan samaten siltä, joka tahtoo täysin ymmärtää Runebergin,
sisäistä henkistä kokemusta "elämän virvatulista ja harhatulista,
erehdyksistä, intohimoista, taisteluista ja rikoksista".

Tämmöistä kokemusta aikamme näyttää meille runsaasti tarjoavan. Mutta
kuinka moni saattaa nykyään siitä "voitonriemuisin sydämin luoda
katseen siihen enkelien asumaan maailmaan, jonka runoilija meille
avaa?"

Eikö näytä sensijaan siltä kuin olisivat yhdistävät henkiset voimat,
joita Runeberg ylisti, nyt joutumaisillaan tappiolle? Luontoa,
runoutta elämänvoimaksi katsottuna, uskontoa, rakkautta, sanalla
sanoen äärettömyyttä, ei näytä enää palveltavan, mutta sensijaan
rehentelevät äärelliset itsekkäät pyrinnöt, rajottava, erottava
järkeily.

Nytkin kyllä pyritään vapautumaan itsekkäisyyden rajotuksesta,
mutta tavallisesti tämä ei tapahdu äärettömyyteen yhtymällä, vaan
antautumalla yhteiskunnallisiin ja kansallisiin pyrkimyksiin, jotka
kyllä saattavat olla itsessään oikeutettuja, mutta jotka kuitenkin
ovat äärellisiä, ja jättävät sijaa yhteisitsekkäisyydelle, joka
erottaa enemmän kuin se yhdistää.

Tällä ajan virtauksella on ollut historialliset syynsä; mutta ajan
pitkään se ei voi tyydyttää äärettömyyttä kohti pyrkiviä ihmissieluja.

Ja mitä elävämmin kansassamme herää halu elämään korkeampaa,
ristiriitojen ylipuolella kukkivaa elämää, sitä selvemmin on tämä
kansa tunteva ja tunnustava, että sen tulee olla uskolliselle
kansallissankarillensa uskollinen.

Runebergin neroa ei kukaan voi jäljitellä, mutta ihmisenä hän kelpaa
esimerkiksi jokaiselle.

Niinkuin hän me voimme miehekkäässä taistelussa edistää jalouden
voittoa omassa sydämessämme ja siten päästä kaikille yhteisen hengen
yhteyteen. Ja mitä enemmän tämä tapahtuu, sitä enemmän selviää
myöskin meille kuinka Runebergiin soveltuvat hänen omat sanansa:

"Me taistelemme niinkuin uupuneet uijat maailman aavalla ulapalla,
jonka pohja on vain vähän syvemmällä kuin että ihmisen jalka siihen
ulottuu. On kuitenkin silloin tällöin joku, joka pystyy löytämään
lepopaikan ja sellaisen ympärille kokoontuvat kaikki hänen hukkuvat
kurjat veljensä, pitävät hänestä kiinni ja pelastavat, häneen nojaten,
itsensä ja muut. Mutta semmoista kutsuvat hänen autetut veljensä
ihailulla ja ilolla ihmiskunnan johtajaksi ja sankariksi, suureksi
mieheksi."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Runeberg Suomen kansan runoilijana" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home