Title: Lakiasia - Näytelmä kolmessa näytöksessä
Author: Karikko, Kaarle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lakiasia - Näytelmä kolmessa näytöksessä" ***


LAKIASIA

Näytelmä kolmessa näytöksessä


Kirj.

Kario [Kaarle Karikko]



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.



HENKILÖT:

ILMOLA, tuomarin kirjuri.
VINKKA, torppari, kantaja.
KELA, torppari, vastaaja asiassa.
MARI, käräjäherrain passari.
HUTJA, itsellinen, todistaja.
TUOMARI ja lautamiehet.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


ILMOLA (Käräjäpaikalla oleva asianajaja katselee papereitaan
pöytänsä ääressä): Mitenkäs hiton lailla se onkaan tuon Vinkan
asian laita. Sehän tulee jo tänään esiin. Enkä minä oikein oivaltanut
miten hän sitä toimittaa tohlasi. Eihän ne onnettomat osaa asiataan
selittää niin, että siitä oikeata tolkkua saisi. Kylläpä sitten!
Olisipa se jo jotakin... Mutta annas olla -- eiköhän se jo ole itsekin
täällä. Otanpa asiasta selon. (Menee sivuovelle ja huutaa.)
Mari, oletkos siellä?

MARI (Mari tulee ja huudahtaa.): No mitä sitten sihtieri on
vailla?

ILMOLA: Menes tietämään tuolta tuvan puolelta, onko Vinkka-nimistä
miestä siellä. Käskisit hänet tulemaan tänne.

MARI: Kyllä! Ja minä tunnen hänen varsin hyvin.

ILMOLA: Sen parempi. Joudu nyt!

(Pian tulee Vinkka ja kumartaa syvään.)

ILMOLA: Hyvä että olet jo täällä. Se asia tulee esiin ehkä piankin. --
Mutta minä en saanut oikeata käsitystä siitä sinun selityksestäsi
viimen. Kuinka se juuri on? Kerroppa se vielä, että minä saisin sen
oikein tietooni. Ja puhu suoraan, kyllä minäkin siihen sitte koukkuja
osaan kovertaa jos niitä tarvitaan.

VINKKA (Pyyhkii nenäänsä nuttunsa hihaan): No tuota noin, se
asia on semmoinen, että kun minä ajoin viime talvena sen Kelan halkoja
pappilaan, on siitä palkkani saamatta. Sitä häneltä vaadin ja olisin
mielestäni saapakin, sillä työmies on palkkansa ansainnut... nähkääs
hyvä herra sihtieri.

ILMOLA: Niinpä niinkin, mutta mitä halkoja ne sitte olivat ja miten
paljon niitä oli?

VINKKA: Ne olivat pappilaan meneviä "taksvärkki"-halkoja ja minä ajoin
niitä hänen kanssaan viisi päivää.

ILMOLA: Mutta mitäs ovat ne "taksvärkki"-halot? "Taksvärkki" on ruma
sana, eikä se ole edes suomenkieltäkään.

VINKKA: Eihän me maamoukat tiedetä mitä kieltä se on ja mitenkä hiton
rumaa se on; -- mutta eiköhän sihtieri ole kuullut puhuttavan, että
torppari tekee taloon taksvärkkiä, silloin kun se on työllään
maksamassa taloon veroaan. Niinpä oli Kelankin vedettävä verostaan
pappilaan halkoja monta kymmentä syltä. -- Ja kaikkiahan sinne
pappilaankin pitää ihmisten raahata.

ILMOLA: Mutta milläs ehdolla sinä läksit niitä ajamaan? Lupasiko se
Kela siitä sinulle mitä?

VINKKA: Eihän siinä niin vissiä määrää ollut, mutta se oli kuitenkin
semmoinen meininki, että hän siitä maksaa. Kuinkas muuten. Kaikkihan
työstään palkan tarvitsee. Senhän kyllä tiedätte herra sihtieri
paremmin kuin minä.

ILMOLA: Aivan niin; mutta onko hän sitte jälestäpäin luvannut sinulle
mitään sovinnolla?

VINKKA: Kyllä hän; mutta mitäs niistä lupauksista sitten on -- kun hän
on semmoinen mies. Voi, voi! etten te herra sihtieri usko minkälainen
vempele se Kela oikeastaan on. Toisenkerran hän tarjoaa kahdenkesken
ollessamme vähän sovinnoita ja toisenkerran taas muiden läsnäollessa
hän puhua pullikoi, että: mennään vain käräjille, minun on vastaajana
hyvä riidellä -- en tarvitse kuluttaa mitään, mutta sinä viet rahasi
herrain taskuun.

ILMOLA: Kaippa siinä veitikkata on. Sehän on sitä rikkiviisautta. --
Mutta onkos sinulla sitte todistajia jos niitä tarvitaan täällä?

VINKKA: Onhan täällä tuo Hutja-Nesto; mutta tokko niitä paljon
tarvitaankaan, koska hän tunnustaa itsekin minun ajaneeni halkoja hänen
kanssaan.

ILMOLA: Mutta jos hän kieltää sen oikeudessa, niin mitäs sitte?

VINKKA: Tokko sen kielto paljon auttaa, kun te herra sihtieri käytte
tätä asiata ajamaan?

ILMOLA: Toteennäyttöä siinä silti vaaditaan.

VINKKA: Mutta eikös sitten oikeus usko herra sihtierin sanaa yhtähyvin
kuin vierasmiehenkin, koska se on kerran hyväksynyt teidät
asianajotoimeen. Tokkos siihen virkaan pääseekään muut kuin niin
arvomiehet, että niiden sana uskotaan oikeudessa ilman monia
todistajia?

ILMOLA (Tuskaisesti): Voi raukat teidän tollotustanne. Eihän
laki sitä myönnä, että asiamiestä yksistään uskotaan, vaikkapa hän
sitten olisi itse kuvernööri.

VINKKA (Hämillään): Anteeksi herra sihtieri! Minä olen niin
yksinkertainen, etten ymmärrä niitä asioita. Mutta kun minulla on
kumminkin yksi todistaja, eikä Kela sano ajavansa valeeksikaan halkojen
ajoa, niin eihän siinä hullummasti käynekään?

ILMOLA: Ehkäpä ei! -- Ja jos maksat minulle tyydyttävän palkan, niin
ajan sen asian hyvään voittoon.

VINKKA: Se on tietty... ja kylläpähän sihtierillä siihen taitoa on...

ILMOLA: Tietysti enempi kun jollakulla räkänenällä. -- Muutoin riippuu
asianajo palkan tuloksesta. Kun sen saa hyvän niin asiakin menee sitä
paremmin.

VINKKA: Oikean palkan olen minä maksava; ja kukapa ilkeneisi tyhjällä
pyytääkään -- niin tyyristä työtä kun se kuuluu olevankin se
asianajajan ammatti. -- Minä annan nyt jo etukäteen yhden kympin tässä
vähistäkin varoistani. (Ottaa kukkaronsa esille.)

ILMOLA: Anna olla nyt siellä -- kylläpähän sitte saadaan; enkä minä
sinun kanssasi siinä sentään satoihin menekään, kun tämä on niin pieni
asia ja sinä olet köyhä mies. -- Mutta kuules! Eiköhän se Kela olekin
jo täällä ja eiköhän se tulisi tänne meidän puheillemme? Minä
koittaisin häntä puhutella, koska hän on niin rikkiviisas.

VINKKA: Kyllä hän on jo tuolla tuvanpuolella ja luulen että hän tulee
tännekin, kun minä pyydän häntä sovilla.

ILMOLA: Mene nyt sitten. (Vinkka menee ja tulee pian takaisin
mukanaan Kela, mikä on vähän veitikkamaisen näköinen)

ILMOLA (Katsoo terävästi Kelaan): Miehet! minä toimitan teitä
soville siinä riita-asiassanne. Sehän on niin vähäpätöinen asia, eikä
se kuitenkaan muutu oikeudessa muuksi kuin että lisääntyy vain maksua
sinulle Kela.

KELA: Käyköön miten käy! Kuitenkaan ei suomalainen usko ennen kuin
koittaa. Eikä hänen työstään minulle mitään hyvää ollutkaan -- sehän
meni papin pohjattomaan säkkiin.

ILMOLA: Niin, mutta sinähän sitä olet pyytänyt ja sinun puolestasi hän
sen työn teki.

KELA: Täytyyhän sitä semmoistakin työtä tehdä tässä nurjassa
yhteiskunnassa. Mutta annahan ajan kulua! Otetaanpa pois nuo korkeat
palkat ja suuret palatsit papeilta. Voi sentään! Mikä yhteinen hyöty se
oliskaan kun nuokin virkatalot olisivat kansan hallussa.

ILMOLA: No, mitä sinä joutavia veruttelet. Pysy asiassa! Eihän tässä
pappien palkat ole kysymyksessä.

KELA: Asiatahan tämä on. Mutta lienenkö eksynyt liian syvälle asian
ytimeen -- kun kysymys onkin pappilan "taksvärkin" teosta.

ILMOLA: Niin juuri, siitähän tässä pitäisi tehdä selvää. Ja kun kerran
tunnustat Kela, että tämä Vinkka on ajanut puolestasi halkoja
pappilaan, niin sovita pois se nyt tässä, ettei tarvitse aina isompia
kustannuksia maksaa turhan päiten. Sen vuoksi minä soisin teille
sovinnon.

KELA: Ja eikö vielä senkin vuoksi, että ei ole tällä Vinkalla maksaa
teille korkeata asiamiehen palkkaa jos nimittäin eteen mentäisi. -- Voi
kuitenkin sitä palkan paljoutta minkä nuo arvoisat asianajajat
nykäisevätkin, kun vähänkin aikaa kiskovat kitaansa oikeudessa, -- ja
hämmentävät oikeutta, jos asiassa alakynteen käyvät.

ILMOLA (Äreästi): Elä hulluttele! Pysy vaan asiassa.

KELA: Ahaa! Taisipa se mennä kovin arkaan paikkaan. -- -- Mutta kun
tänne käräjille, tähän lakiahjoon, vaivataan syyttömästi niinkuin
minäkin olen vaivattu, niin sehän se tekee ihmisen niin hajamieliseksi,
että ei osaa enää sanojaan hallita.

ILMOLA: Mitenkä syyttömästi! Etkös sitte aijo tunnustaa
_oikeudessa_ enää sitäkään, että Vinkka on ollut puolestasi
kyseessä olevassa työssä. Oletko oikein niin pöhkö?

KELA: Ei -- en velikulta minä tahdo olla varsin niin pöhkö.

ILMOLA: Häpeä! Olenko minä sinun veljesi.

KELA: (Kumartaa syvään.) Anteeksi herra sihteeri! Se tuli
minulta sanotuksi aivan ajattelematta talonjussin sanantavan mukaan.

ILMOLA: Mikä hiton talonjussi sellaisia sanantapoja on opettanut?

KELA: Talonjussit -- nähkääs herra -- puhuvat niin monella tavalla,
ettei sitä kaikki herrat ymmärräkään. Silloin kun he käyttävät sanaa
"velikulta", kuten minäkin nyt, niin se merkitsee sitä, että puhuja on
hyvällä tuulella sitä kohtaan jolle hän niin sanoo. Ja siinä
mielipiteessä mikä esitetään _velikullan kautta_ on parempi maku
ja ystävällisempi tunnelma. -- Siksipä juuri rohkenin minäkin mainita
sihteeriä _velikullakseni_.

ILMOLA: So soh elä nyt lörpöttele! Sinähän taidat ollakin pöhnässä.

KELA: Niin sen luulisi puusta katsoen, vaan ei likempätä nähden. --
Mutta annas ajan kulua! Kyllä sitä on tänäpäivänä vielä viinaakin.
Jahka minä tapaan Saramäen Saltun, -- sillä sitä on keinoa...

ILMOLA (Tuskaisesti): Se tuhat huolikoon sinun viinakeinostasi!
Paremmat asiathan tässä nyt on kysymyksessä. Astu ulos vain ja --
äkkiä!

KELA: Ky--kyllä menen, kun... mutta minun pitäisi vielä...

ILMOLA: Mitä pitäisi --? Mene, mene vain, senkin leuhkana! (Kela
kumartaa ja menee.)

MARI (Tulee sivuovesta): Kuultuani tuonne teidän puheenne sen
Kelan kanssa, en malttanut olla tulematta tänne ilmoittamaan, että
tiedän minäkin siihen asiaan jotakin.

ILMOLA: Hyvä, hyvä! Mitä se sinun tietosi sitten on?

MARI: Ompahan vain semmoista... Lieneekö siitä mitään hyötyä, vaikka
muutoin sen ilmoitan.

ILMOLA: Kerro pois vaan, olipahan siitä sitte hyötyä, tahi ei.

MARI: Kun olin siellä pappilassa palveluksessa silloin kun nämä niitä
halkoja ajoivat, niin satuin kuulemaan.

ILMOLA: Kas niin! Mitenkä ja missä kuulit? Puhu kaikki.

MARI: Nähkääs, että minä osuin menemään puuliiteriin halkoja hakemaan,
kun nämä olivat siellä kuormiaan purkamassa ja keskustelemassa
keskenään. Erittäinkin otti mieleeni tuon Kelan puhe, kuin hän pauhasi
Vinkalle. Muun muassa valitti hän: kyllä me torpparit ollaan oikein
orjan tilassa. Meidän täytyy tehdä näin paljon työtä ja rääkätä
hevosiamme tuon suuripalkkaisen paavin hyväksi, vaikkapa itse olisimme
kuinkakin puutteessa. Se tuntuu minusta niin nurinkuriselta. Ja se
vielä pahinta, kun tätä ilmaista työtä pitää näin tehdä päivämiehen
kanssa ja maksaa siitä palkka, kuten minultakin menee sinulle Vinkka.

ILMOLA: Sepä hyvä! Nyt sinun Mari pitää käydä oikeuteen todistamaan
tämä tietosi. Vai käytkös?

MARI: Miksikäs ei --.

ILMOLA: Mutta ei sinun tarvitse puhua siellä kaikkia Kelan puheita,
eikä kertoa sen parjauksia suuripalkkaisesta paavista; sinun on vaan
sanottava olleesi pappilassa palveluksessa ja nähneesi silloin, että
Vinkka ajoi halkoja Kelan kanssa, sekä kuulleesi, että Kela sanoi
maksavansa siitä palkan Vinkalle. Osaatkos niin puhua?

MARI: Kyllä, en minä ole ennenkään puheessani pussiin joutunut; vaikka
tosin en ole usein valalla ollut lakituvassa, mutta en silti sitä
kammo.

ILMOLA: Se on oikein. Nyt on meillä tiedossa varma voitto. Vieläpä käy
muutenkin hullusti tuon Kelan. Pian saa hän sakkoakin suunsa
purkamisesta siellä oikeudessa. Ei hän kumminkaan malta olla sielläkään
liiaksi kiskomatta kitaansa, siinä rikkiviisaudessaan.

VINKKA: No nytpä sitä saan olla jo minäkin hyvilläni tästä asiastani ja
nytpä minä jo tahdon luvata sihtierillekin osan niistä tuloista mitä
Kelalta saadaan.

KELA (On kuunnellut oventakana ja hyppää nyt sisään): Vai niin,
että osakaupoilla täällä ruvetaankin riitelemään ja vai niin, että
Marikin tuo morsian-tyttö tulee todistamaan lähimmäisensä puolesta.
Mutta ei häikäillä sittenkään. Minä kiinnitän vaan supliikkijani, kuin
Tuohi-Eero rallijaan.

ILMOLA: Ulos, ulos! minun huoneestani -- ja menekin nyt niin, ettet
enää oventakana kuuntele ja väikäile. (Kela menee takaperin ovesta
ja kumartelee ivallisesti.)

VINKKA: Semmoinen se on se Kela. Syystäpä tarvitseisikin hän saada
sakkoa oikeudessa, kuten sihtieri sitä ennustaa.

ILMOLA: Sitä ennustan minä ja se tapahtuukin pian tuommoiselle
ventturalle kuin Kela on. Kukas sitte, jos ei semmoinen, sakkoa saa.
Pian saa linnaakin kun pahimmoilleen käy. Sekin saadaan nähdä täällä
piakkoin.

VINKKA: Nythän on muuten kaikki hyvin, mutta se on vielä asia, että
olisi hyvä saada puhutella tuota todistajaani Hutja-Nestoa, millä
päällä se lienee nyt tällä kertaa.

ILMOLA: Onkos hän sitte sekapäinen ja epäiltävä valalle pääsemiseen.

VINKKA: Onhan se väliin vähän hataralla tuulella, mutta valan
merkityksen hän tietää aivan hyvin, sillä hän on lukenut paljon
raamattua. -- Mutta kas! Nyt hän kuuluu olevankin tulossa tänne tuolla
porstuvassa.

HUTJA: Hyvää päivää! Tulin täältä tapaamaan torppari Vinkkaa saadakseni
häneltä vähän rahaa, että täällä saisi edes kupin kahvia näissä
juhlapidoissa.

VINKKA: Vai rahaa. Pitäähän sitä vähän antaa jo etukäteen. Tuosson pari
markkaa.

ILMOLA: Mutta ole vain sitte varovainen puheessasi oikeudessa.

HUTJA: Mitäs varovaisuutta siinä on. Sen puhun mitä tiedän.

ILMOLA: Mitäs oikein tiedät?

HUTJA: Tiedän, että Vinkka oli Kelan puolesta viisi päivää ajamassa
rovastin pappilaan halkoja, Kelan maksua vastaan. Niin kehui Kela itse
minulle.

ILMOLA: Missä hän sitä kehui?

HUTJA: No, kun osuin olemaan Kelan torpassa silloin kun hän tuli niitä
halkoja ajamasta. -- Mutta siitä puhutaan vasta oikeudessa, eihän tämä
ole se paikka. Minun täytyy nyt mennä ottamaan tällä rahalla suuhuni.

ILMOLA: Kas niin! Eihän se mies taida niin hataramielinen ollakaan.
Käyköön vaan hänkin todistamaan. Eihän lisä pahoita. Sittenpähän
saadaan paremmin tuon Kelan viisaus vipuun ja sittenpä hän saa maksaa
enempi kulujakin vehkeistään. Ja ompahan ihme jos ei hän saa
vankeuttakin vielä siitä pöyhkeydessään. Niin kamalalla päällä hän
näkyi olevan, ja kun hän vielä väkijuomilla karkaisee tuota muutenkin
rohkeata runtiaan, niin ompa hänessä leukanata siksi, että menee
mahdottomuuksiin oikeuden edessä. Sepäs nähdään vielä.

VINKKA: Pahalla olkoon pahan palkka, sitä en häneltä kiellä. Mutta
muutoinkin on hän semmoinen veitikka, että osaa se vain heittää lenkkua
asiassa. Häntä on vaivattu paljon pahoissakin asioissa, mutta ei sitä
ennen ole riksista permeen saatu. Kuinka sitte käynee nyt tässä
asiassa.

ILMOLA: Hän kuuluu olevan pirullinen, mutta ehkä nyt on jo hänellä
länget lähempänä olkapäitä. Eihän sitä aina myötätuultakaan piisaa.

VINKKA: Niinpähän lienee; mutta on tässä asiassa vielä muutakin
semmoista, joka joutui minun tyhmään ymmärrykseeni tässä.

ILMOLA: No mitä se sitte oli?

VINKKA: Epäilen että tuo hyvä Kela saa vielä viinalla villityksi Hutjan
niin, että ei hänestä olisikaan sitten enään oikeuteen vietäväksi.
Sillä hän käy vähästäkin viinasta niin hurjalle päälle, että pauhaa
niin ettei harakatkaan saa oltua silloin kartanolla.

ILMOLA: Jaa, se viina, sehän on sitä visaa, että se villitsee
viisaankin, saati sitte semmoisen, joka on vähänkin pehmeäpäinen. --
Mutta ehkäpä hän ei enää ennätä pahentua, koska hän äsken vielä oli
niin hyvällä tuulella ja koska jo päästään ehkä pian esiinkin.
Odotetaan vaan hyvää tulosta! (Kuuluu koputus oven takaa ja sisään
astuu Kela.)

KELA (On pöhnäisen näköinen): Anteeksi hyvät herrat, että
rohkenen tulla vielä teitä vaivaamaan. Tulin nähkääs vielä sovintoa
hieromaan. Tehdään nyt, hyvä naapurini Vinkka, oikein kristillinen
sovinto. Ja tehdään se heti, ennenkuin mennään itseämme paistamaan
tuonne herrain lakiahjoon. Minua inhoittaa jo koko lain käynti. Olen
saanut omantunnon nuhteita ja siinä kiirastulessa ollessani teen nyt
sovinnon. Vai onko teissä siihen miestä...? Onko sydän keskellä rintaa,
vai onko se kurkussa, kuin kotkan ruoka kuvussa.

VINKKA: No minkälaisen sovinnon se naapuri sitten tekisi.

KELA: Mennään heti meille ja otetaan tuoppi viinaa ja hankitaan
koninlihaa sapuskaksi, koska konien vaivannäöstä on tämä riitakin
meillä. Ja sovitaan sitte asia niinkuin kristillinen rakkaus vaatii
ihan tukka tukkaan.

ILMOLA: Vai "tukka tukkaan"... Kun 100 markkaa annat niin sitte vasta
sovitaan.

KELA: Ei niin mennä sanoi mulli haralle.

ILMOLA (Äreästi): Kyllä minä sinulle mullin näytän! Astu ulos ja
joutuin! Ei nyt ole enää aikaa sinulla kujeilemiseen. On mentävä heti
esiin. (Tuuppaa Kelan niskasta menemään ulos.)

(Esirippu laskee.)



TOINEN NÄYTÖS


(Tavallinen käräjähuone: lattialla pöytä, jonka takana istuu
puheenjohtaja ja seinänvierellä penkki, jossa istuvat lautamiehet ja
sisäänhuutaja.)

PUHEENJOHTAJA (Vilkaisee juttukirjaan): Asiamiehet Vinkka ja
Kela sisään.

(Sisäänhuutaja astuu ulos -- tulee pian takaisin asialliset
mukanaan.)

PUHEENJOHTAJA: Onkos kantaja mikä mies ja mistä kylästä?

ILMOLA: Hän on torppari Jonas Tuomaanpoika Vinkka Vehkaveden kylästä.

PUHEENJOHTAJA: Entäs vastaaja, mikä hän on?

KELA: Minä olen torppari Eljas Esanpoika Kela, samasta kylästä kun
kantajakin.

PUHEENJOHTAJA (Katsoo terävästi): No minkälainen asia kantajalla
sitte on?

ILMOLA (Lähestyy puheenjohtajaa): Ollessani kantajan asiamiehenä
saan tuoda nöyrimmästi esiin sen asian, mistä kantaja on vastaajan
haastattanut. Hän siis vaatii vastaajalta työpalkkaansa siitä, että on
ajanut omin hevosineen vastaajan puolesta pappilaan viisi päivää
taksvärkkihalkoja. Ja kun kantaja ei ole saanut siitä mitään palkkaa,
niin on pakotettu anomaan oikeuden velvoittamista siihen.

PUHEENJOHTAJA: Mutta mitäs ne taksvärkkihalot ovat? Sen sanan
merkitystä en minä oikein ymmärrä.

ILMOLA (Nöyrästi): Niin -- vaikeahan sitä on todella
ymmärtääkin, sillä sehän on vain noiden asianomaisten yksinkertaista
puhetapaa. Tokko se lienee edes suomen kieltäkään -- eikä taida olla
tuskin mitäänkään kieltä; mutta tulinhan minäkin sitä niin sanoneeksi,
kun se on minulle niin nimitetty.

PUHEENJOHTAJA: No, miten se sitte oikein on?

ILMOLA: Se on, että kun tämän Kelan kuten Vinkankin torppa on pappilan
maalla ja kuten tiedetään on usein pappien torppareilla tavallista
korkeammat verot ja työpäivät ja sitä työtä kutsuvat he taksvärkiksi,
jota tekevät pappilaan verostaan. Kelalla oli määränä ajaa iso joukko
halkoja ja kun nämä halot olivat ajettavat pitkän matkan takaa, niin
täytyi hänen pitää siinä Vinkkaa apunaan.

PUHEENJOHTAJA: Jo olen selvillä. Mutta minkäverran kantaja vaatii
vastaajalta siitä työstään?

ILMOLA: Vaatimus on 50 mk, sillä se oli niin ylen kovaa ajoa, kun
heillä oli urakkatyö.

PUHEENJOHTAJA: Mitäs vastaaja sanoo tähän?

KELA (Lähestyy puheenjohtajaa): Korkea laki ja oikeus! Että
kantaja oli minun edukseni halkoja ajamassa pappilaan, se on totta.
Mutta hän teki sen työn minulle samallaista työtä vastaan. Sillä meillä
oli semmoinen sopimus, että minun piti antaa mieheni ja hevoseni siitä
hänen työhönsä sitten. Ja eikä vähä mitään... kun sai minulta miehen ja
hevosen, niin hän piti niitä kuusi viikkoa, siitä viiden päivän työstä.

VINKKA (Hätäisesti): Senkös siihen nyt sait -- sen vietävä!
(Ilmola nykäisee häntä kädestä ja kuiskaa: ei täällä saa pahasti
puhua.) Nehän olivat Porin puolella kerjuulla, kun heitä oli kaksi
vanhaa ja huonoa, niin Kelan isä ja minun isäni, niin heidät pantiin
kerjuulle vähävaraisuuden ja huonon vuoden takia.

KELA: Mitä joutavia... Eihän tässä varat eikä kerjuu tule kysymykseen,
vaan se, että minä annoin kantajalle hänen työstään mieheni ja
hevoseni, jotka eivät tottapuhuen olleet niin huonoja, että eivät olisi
vastanneet monin kerroin tuolla kuuden viikon ajalla sitä viittä
päivää, minkä hän minulle teki. Ja eihän toki kantaja ole pannutkaan
heitä niin huonoon työhön kuin kerjuulle, vaikka koittaa nyt sillä
puolustaa itseään.

VINKKA (Äkäsesti): Elä tolota! Puhu asia niinkuin se oikein on.
Sinä sen...

PUHEENJOHTAJA: So-soh! Elkää nyt riidelkö. Eihän tästä asiasta tule
mitään selvää sillätavoin.

KELA (Nyökkää päätään saadakseen puhevuoron): Arvoisa oikeus!
Asia on itsestään niin selvä, että minä en ole mitään velkaa
vastaajalle. Pikemmin saamista vaan.

ILMOLA (Nöyrästi): Herra puheenjohtaja! Pyydän tuoda oikeuden
huomioon sen, että jos vastaajan olisi vastasaatavaa kantajalta, niin
tietysti hänen olisi pitänyt antaa vastahaaste omasta saatavastaan,
ennenkuin hän olisi sitä voinut sotkea tähän asiaan.

KELA: Se on siitä lusikan lävestä... Milläs tavalla minun olisi
tarvinnut antaa vastahaastetta, kun kerran minun mieheni ja hevoseni
työ kuuluu itsestäänkin palkkioksi sille työlle, mitä kantaja on
minulle tehnyt. Ja kun kerran meillä oli tällainen sopimus, että minä
maksan työllä työn takaisin, käyttämättä siinä mitään muita maksun
välityksiä.

VINKKA: Kyllä se osaa tuo Kela väännellä ja käännellä asiaa ja --
miksikäs ei -- vääntäähän Kela köyttäkin, kun sitä sillä tehdään. Mutta
ei asia oikeastaan niin ole.

ILMOLA: Niin, kovin näkyy olevan vastaaja nokkaviisas; mutta sitä
viisautta vastaan on meillä täällä kaksi todistajaa, jotka pyydän saada
tuoda nyt kuulusteltavaksi, koska asia näyttää sitä vaativan.

PUHEENJOHTAJA: Mitkä ovat ne todistajat?

ILMOLA: He ovat: palveliatar Maria Matintytär Mahlas ja itsellinen
Nesto Hermanin poika Hutja.

(Sisäänhuutaja huutaa nimeltään todistajat, jotka tulevat
kumarrellen.)

PUHEENJOHTAJA (Katsoo todistajiin terävästi): Onko mitään jääviä
näitä vastaan?

KELA: Onpa hyvinkin!

PUHEENJOHTAJA: Mitä se sitten on?

KELA: Ensin saan ilmoittaa, että Mari Mahlas on sukua kantaja Vinkalle.
Ja toinen este on se, että koska kantajan asiamies Ilmola ajaa tätä
asiata osakaupalla, on hän siinä tapauksessa osallinen asiaan ja
tavallaan kantaja, -- ja kun mainittu Mari on herra Ilmolan kihlattu
morsian, niin on hän senvuoksi jäävi todistamaan tässä asiassa.

ILMOLA (Tuskaisesti): Hävytöntä puhetta! Siinä ei ole
pienintäkään perää -- ei ensinkään...

KELA: Mutta mikäs hän sitten on? Ja mitäs merkitsee se sormus, minkä
Ilmola on antanut Marille kihlasormuksena?

MARI (Tuskaisesti): Elä lörpöttele! Eihän se ole mikään
kihlasormus; vaan se on minun oma sormukseni.

KELA: Mutta mikäs se sormus on sitte, jonka olit näyttänyt Saraston
Sannalle ja kehunut herra Ilmolan kihlasormukseksi?

PUHEENJOHTAJA (Äreästi): Suunne kiinni! Eihän tämä asia selviä
koskaan semmoisella välttämisellä. Eikä Ilmolan ja Marin väliset asiat
koske ensinkään tähän asiaan. Ei siis ne estä todistajaksi pääsemistä
tähän.

KELA: Mutta mitäs tekee sukulaisuus? Koska Mari Mahlas on kantaja
Vinkan vaimon sisarentytär, niin on hän senvuoksi kumminkin estetty
pääsemästä todistamaan kantajan hyväksi.

PUHEENJOHTAJA: Mistä sen tiedätte?

KELA: Vai mistä -- enhän lienekään niin tynnyrissä kasvatettu, etten
tuota tietäisi. Tiedänpä kyllä sen, että laki kieltää kolmanteen
polveen asti pääsemästä valalle sukulaisuuden vuoksi. -- Eikä tuo Mari
ole kun toisessa polvessa kantajan vaimon kanssa, joten on se varmaan
jäävi.

VINKKA: Mutta sehän on minun vaimoni sukua, eikä minun.

KELA: Vaimohan on sama kuin mieskin; etkös muista, että pappikin sanoi
vihkimäsanoissaan sinun olevan yksi liha ja veri vaimosi kanssa.

PUHEENJOHTAJA: Niinpä kyllä. Menkää vain ulos te Maria, laki ei myönnä
teitä todistajaksi tässä asiassa.

ILMOLA: Minä en -- paha kyllä -- tiennyt hänen sukulais-suhdettaan,
sillä tieteni en olisi häntä tänne tuonutkaan. Mutta onhan meillä vielä
tässä toinenkin todistaja -- Hutja, astuppa sinä nyt esille. (Hutja
lähestyy oikeutta ja on hyvin kummallisen näköinen ikäänkuin olisi jo
hataralla päällä.)

PUHEENJOHTAJA: Kuinka sitte on tämän laita? Mitä sanotaan tästä?

KELA: Jäävi on sekin, senvuoksi, että on vähän löylynlyömä.

PUHEENJOHTAJA: Mitenkä löylyn lyömä? Onko hän puuttuvainen?

KELA: Ompa vain. Mutta menköön hän silti valalle, jos kelpaa
oikeudelle.

PUHEENJOHTAJA: No, tuleeko todistaja valalle?

HUTJA: Mitä siinä valalla tehdään, kun minä puhun totuuden ilman
sitäkin.

PUHEENJOHTAJA: Miksi et sitte valalle tule?

HUTJA: Vai valalle... Kun minä olen lukenut sen kiellon, että ei sinun
pidä turhaan lausuman Herras Jumalas nimeä, niin en tee sitä. Mutta
muuten puhun asian niinkuin se on; en tee väärää todistusta
lähimmäistäni vastaan. Ei siitä mitään tule... eikä sitä anna tehdä
minun Jumalanikaan.

PUHEENJOHTAJA: So-soh! Elähän nyt niin pahasti pauhaa. Oletko sinä
saanut viinaa, kun tuolla tavalla pauhaat?

HUTJA: Jospa tuota herran lahjaa kerran köyhä saisikin. Sehän
virvoittaa sielun ja ruumiin, sanoo Syyrakki.

PUHEENJOHTAJA: Suu kiinni nyt -- ei saa enää puhua. -- Sinähän olet
vähän pöhnässä ja lieneepä muutakin vikaa senlisäksi; vai mitä sanoo
tästä lautamiehet? (Katsoo lautakuntaan.)

SIMOLA (Nousee seisomaan lautamiesten penkiltä): Kyllä tunnen
tämän miehen, ja voin sanoa, että ei hän ole oikein tarkka muutenkaan,
vaikkapa ei pöhnässäkään olisi. Hänellä on kyllä hyvä lukutaito, mutta
järki on heikko, häntä vaivaa toisinajoin hyvinkin paha mielen sairaus.

PUHEENJOHTAJA (Katsoo Hutjaan): Nyt saatte mennä ulos.

HUTJA (Hätäisesti): Joko nyt. Vielähän on puhumatta todistuspuheeni.

PUHEENJOHTAJA: Mitäs sitten on siitä sanottavaa?

HUTJA: Kuulkaa nyt. -- Olin silloin Kelan torpassa kun hän tuli niitä
halkoja ajamasta sinne rovastin pappilaan ja muistan vielä hyvin sen
kun Kela puhui suurella äänellä, että ei sitä usko -- ei hiisikään sitä
menon paljoutta... Kun taaskin minä sain ajaa halkoja oikein hiessä
päin, viisi päivää -- papin ahneuden ahjoon. Ja kun siinä vielä minun
piti pitää apulaista ja maksaa siitäkin, niin onko ihme, jos mieli
nurjenee paljosta maksusta pappia kohtaan. Silläpä juuri he kylmentävät
kirkostakin pois sanan kuulijat, kuin heidän säkkinsä on niin
pohjatoin. -- Eikös se ole totta? Haha-haa! On ne vain aikapoikia nekin
papit. --

PUHEENJOHTAJA (Kiivaasti): So, so, kyllä jo piisaa, ulos vain
nyt heti!

(Hutja astuu reippaasti ulos ja mukisee mennessään.)

VINKKA: Niin sitä käy miehelle, kun se saa viinaa. Ei hän ole oikeassa
olossaan niin hurja, mutta hän on viinalla pilattu. Ja tuo Kela on
siihen syyllinen, hän sitä on juottanut.

KELA: Tule tänne syyparka täällä niit' on toisiakin. Mutta itse asia on
todellisuudessa niin, että minä en ole antanut hänelle kuin semmoisen
tavallisen ryypyn mikä ruukataan lähimmäiselle antaa. Mutta hänessä on
itsessään luonnollinen vikansa. Ja kuka käskee kulettamaan sinun Vinkka
kaikkia vellipäitä tänne.

VINKKA: Puheenjohtaja! Kyllä se osaa verutella ja omaa lakiaan laskea
tuo vastaaja; mutta minä menen itse valalle siitä, että asia on niin
kuin olen sanonut, koska vierasmiehet minulta niin jäävättiin.

PUHEENJOHTAJA (Vilkaisee Kelaan): Mitäs vastaaja sanoo tähän?

KELA: Vai valalle... Sehän olisi varsin laitonta, että kantaja valalle
pääsisi. Sen saa tehdä vastaaja silloin kuin asia on jo muutenkin
puolitodistuksessa, eikä löydy enää sivutodistajia.

ILMOLA: Herra puheenjohtaja! Minä katson nuo vastaajan väitteet niin
aiheettomiksi, että niillä ei voi olla mitään eroa. Turhaa suun
pieksemistä ja asian vääristämistä on hän koittanut tässä tehdä
häpeämättömyyteen asti. Sen vuoksi rohkenen vielä uusia entiset
kanteeni ja anoa kunnioittaen, että arvoisa oikeus katsoisi hyväksi
langettaa vastaajan maksamaan vaatimamme työpalkan ja kulut kohtuuden
mukaan asiassa.

KELA (Röyhkeästi): Niin, samalla kunnioituksella kuin
kantajakin, saan siis minäkin anoa kanteen kumousta ja kulujani
asiassa. Sillä kaikessa tapauksessa olen minä saamisen puolella, eikä
kantaja. Vaikka kyllä ehkä asiamiehellä on valta vaatia olematontakin
saamista päämiehensä puolesta, mutta tuskinpa lienee Suomen
suuremmillakaan virkapomoilla, ollessaan muuten kansan painajaisena,
täydellistä valtaa saada ainoastaan matelevalla kielellään, väärä
oikeaksi, saati sitte pikkupomoilla, jotka leipäpalasen tähden
koittavat ihmisten pikkuasioita piekseä ja uskotella oike...

PUHEENJOHTAJA (Keskeyttää puheen): No-noh! Elä parjaa, siitä
saat pian sakkoa.

KELA: Siitä viisi -- sontaa se vain on sakko talossa.

PUHEENJOHTAJA (Tuimasti): Hst! Nyt piisaa jo. -- Astukaa ulos
heti! -- Kaikki saatte mennä.

(Esirippu laskee.)



KOLMAS NÄYTÖS


(Puheenjohtaja soittaa kellolla asiallisia sisään. Tulevat kaikki
peräkkäin.)

PUHEENJOHTAJA: Päätös. Tätä asiaa tutkiessaan on oikeus saanut sen
käsityksen, että kantaja Vinkan ja vastaaja Kelan välillä on voinut
olla semmoinen sopimus, että ei vastaajan mies ja hevonen olleet
annettu kantajalle työntekoa varten, nimittäin sitä työtä vastaan mitä
kantaja on tehnyt vastaajalle. Mutta koska kantaja ei ole voinut
vastaajan tekemiä vastakanteita ja väitteitä toteen näyttävästi kumota,
niin senvuoksi ei oikeuskaan voi muuta kuin painaa tämä asia myttyyn ja
kuitata kulut asianomaisten kesken, kunkin omaksi vahingokseen. Ja mitä
siihen tulee, että kantaja on pyrkinyt tässä asiassa valalle, sillä
toteuttaakseen kannettaan, ei oikeus ole voinut siihen suostua, nojaten
vastaajan kieltoon ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 35 §:lään.

(Kela näyttää pitkäänenää Vinkalle; sitä ei huomaa puheenjohtaja,
vaan yleisö.)

Mutta siitä, että vastaaja on tehnyt itsensä syylliseksi röyhkeällä
esiintymisellään oikeuden edessä tulee hän -- verrattuna
oikeudenkäymiskaaren 29 luvun 1 §:lään -- saamaan sakkoa 20 mk,
vastaava neljän päivän vankeutta. (Vinkka näyttää nyt vuorostaan
pitkäänenää Kelalle.) Päätökseen tyytymätöin saa hakea siihen
muutosta Keisarillisessa Hovioikeudessa kuudenkymmenen päivän kuluessa,
tätä päivää lukuunottamatta.

ILMOLA (Puhuu päämiehelleen): Eiköhän oteta vetoa, koska meidän
hyvä asia niin meni.

KELA: Sekö koski teillä on vielä laskematta? Vetäkää vain, kyllä minä
perässä tulen; eipä täällä ole saanut vielä kaikkea sanavarastoaan
tyhjentääkään; ja muutenkin on minun vedottava, kulungeistani ja tuosta
mainiosta sakostani.

PUHEENJOHTAJA: Oikeinko niin? Sitte on vetoraha maksettava.

KELA: Mutta kuinkas on sen asian laita? Minä muistelen olevan
lakiteoksessa, ettei senlaatuisesta asiasta mene vetorahaa.

PUHEENJOHTAJA (Ivallisesti): Jassoo. -- Oletko tutkinut oikein
lakikirjaakin?

KELA: Sekö sitten on ihme! Tiedänpä toki tuomarin ojennusnuorankin.

PUHEENJOHTAJA: Vai niin. Ei tosin menekään vetorahaa, nimittäin sakon
kohdalta, sillä se menee valitusasiana; mutta kulunkien kohdalta
vetämisestä menee raha, ja se on viisi markkaa seitsemänkymmentä kuusi
penniä. No, entäs kantaja, mitäs hän sanoo vetoamisestaan?

VINKKA: Minun ajatukseni ovat hajalla. Ties Herra mitä teen. Lienee
sama, että ruveta vasikan kanssa käymään käräjää. Jääköön siis koko
asia kaikkein korkeimman tuomarin haltuun. Hän tuomitkoon kummallekin
ansiomme mukaan.

KELA: Niin on. -- Oikeinpa meni sydämeni syvyyksiin tuo naapurini puhe.
Koska hän on puolestaan vedonnut asian korkeimpaan tuomarin virastoon,
-- niin sinne menen minäkin; ja siten olkoon nyt päätös täydellinen ja
loppuun suoritettu, riidan kohdalta, tässä asiassa. Mutta silti vielä
pyydän kaikkia läsnä olijoita odottamaan siksi, että minä paljastan
toisenkin puolen tässä asiassa. Ja se on asian inhimillinen puoli.
Luulet kai Vinkka, että minä olen ajanut tätä nyt päättynyttä asiata
ainoastaan nukkuneen omantunnon älyllä. Ei. Vielä valvoo osa
omastatunnostanikin. Jo alunpitäen olen ajatellut, että en pidätä
köyhän lähimmäiseni työpalkkaa; mutta kun sinä uhittelit aina sillä
käräjille-viennilläsi, niin annoin minä sen tapahtua näytteeksi, että
et sinä sen kautta minulta mitään hyödy. Mutta silti olet sinä
oikeassa. Jos minä suoraan olisin puhunut meidän asian oikean laidan,
niin olisin hävinnyt, mutta kun valehtelin ja väitin toisia sinun
tosiasi vastaan, niin voitin. -- Ja niin tekevät usein suuretkin
lakisankarit, että valeellisesti hämmentävät asiata ja siten ottavat
voiton. Semmoista on sitte se laki-sivistys. Ja nyt kun on päästy
siitä, niin sovitaan muutoin. Minä palkitsen sinun työsi; tuossa on jo
aluksi 10 mk, että saat heti selvän asianajajastasi. (Kela survaisee
rahan Vinhalle ja sitte lyövät kättä sovinnoksi.) Terve mieheen
sitten ja eletään taas sovinnossa kuten ennenkin.

(Esirippu laskee.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lakiasia - Näytelmä kolmessa näytöksessä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.