Title: Kolmimasto "Tulevaisuus" eli elämää Pohjolassa
Author: Lie, Jonas
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolmimasto "Tulevaisuus" eli elämää Pohjolassa" ***


KOLMIMASTO "TULEVAISUUS"

ELI

ELÄMÄÄ POHJOLASSA


Kirj.

JONAS LIE


Suomentanut J. Siljo



WSOY, Porvoo, 1920.



SISÄLLYS:

     I. Haaksihylky.
    II. Pako.
   III. Bergingenin kalakari.
    IV. Lapinmutka.
     V. Merilappalainen Iisko.
    VI. Kesäkäräjät. Iso-Lassi.
   VII. Rintaneula.
  VIII. Heggelundin luona.
    IX. Puotipöydän takana.
     X. Jatkoa.
    XI. Lähtö.
   XII. Bergenissä.
  XIII. Kotiinpaluu.
   XIV. Lapin-matka. Hopea-Saara.
    XV. Antti.
   XVI. Lapinniemi.
  XVII. Vanhoja asioita.
 XVIII. Loppu.



I.

HAAKSIHYLKY


Erään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 -- mikä vuosi sittemmin
"merkkivuotena" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa -- ajeli
kolmimastolaiva "Tulevaisuus" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä
Ruijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja
kolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.

Laivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä
oli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli
sitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava
myrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta
päivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta
lakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä
kellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan,
kunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille
heidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun
päähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva,
turvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden
saanut vuodon.

Kun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti
laivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut
pitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan
suurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein
haavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita
eläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut
voittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella
seisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta
irtautumaan laivasta.

Vene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa
onnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva
hylkynä valkoharmaassa lumisumussa -- kuten jo mainitsimme -- aution
pohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet
puhuivat sen äskeisestä raivosta.

Kajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen
nainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin
vaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa
vasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi
oli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat
aihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset
voimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka
kajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea
lompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja,
joilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli
nainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin
vaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja
miettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut
vieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas.
-- Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.

Tällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas
henkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä
sijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan
jäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella
hajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri
samalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle.
Voitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen
jälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi --
hän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan
rappusilla.

Sillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan
hakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella
omituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi
aina kiireesti takaisin -- palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä
uudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian
heitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi
toveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi,
käännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.

Tällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti,
kentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota,
olivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja
suuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut
ahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän
lujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein
silmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli
vielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa
käärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä
turvatonta.

Iisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli
sitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä
ei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä
edelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella
vaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen
lapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena
kaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo.
Siitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti
peräteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja
istuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.

Vasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt
etääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän
saappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut
vanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja
hartevana, ja -- asiaa ei enää voitu auttaa.

Nuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen
poikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen,
josta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen
tähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita
korpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat
kuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz
elättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten
tulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan
merilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan
venäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.

Kotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli
leskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen
hukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti
elättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo
entisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly
tästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten
kääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi
vähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen
kasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä
äskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan,
ja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. "Ajelulla
olevan tavaran" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään
omantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri
ollut "ajelulla"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka -- niin
tuumaili korpraali -- oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli
esivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat
rikotut. Parasta siis oli "ampua hiljaa", jottei asia tulisi ilmi ja
päättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.

Korpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta,
kehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos
lappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän,
korpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä,
heitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren
pohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua
tavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut
tyhjä -- kuten korpraali nyt ilmoitti -- oli hän heittänyt mereen;
ja pahimmassa tapauksessa -- lisäsi hän uhaten -- oli heitä ollut
pohjalautoja rikkomassa _kolme_.

Illan pimetessä istui Iisko varuillansa; -- hän tiesi, että kumppanit
voisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta
mikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat
venäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen
tovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti
Iiskolle, kuuluivat: "Ole varuillasi ja muista linnaa."

Lappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen;
hänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta
pahuuden taakasta.

Kun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli
takanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun
alla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä,
tunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän
ajatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa.
Kirsti oli eläessään aina toivonut lasta -- tässä hän nyt sai
sellaisen.

Kun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly
ei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan
katsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina --
useammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla -- jotakin voudista ja
asian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa.
Suuresta huivista, johon lapsi -- iältään noin kaksivuotias -- oli
ollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta
punaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai
kokoon nimen "_Marina_". --

Eukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin
taalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä
voudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli
kotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi
venepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin
eukon mieleen.

Kuuden viikon kuluttua kuulivat Iisko ja hänen kälynsä suureksi
hämmästyksekseen, että vouti ja nimismies kaikkialla pitivät tarkkoja
tutkimuksia haaksihylyn takia. Iiskon kauhistukseksi tiesi sen
ohessa huhu kertoa, että korpraali Stuwitzia, hänen poikaansa sekä
venäläisen Vasiljeffin proomuväkeä kuulusteltaisiin. Nyt vasta uskoi
hän asian täydellisesti kälylleen, ja tämä ymmärsi vihdoin, etteivät
he voineet muuta tehdä kuin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa
pienokaista perheeseen kuuluvana lapsena.

Asiaa miettiessään tuli Iisko siihen päätökseen, ettei laiva
ollutkaan uponnut, vaikka sen pohja oli puhkaistu, sekä että
Vasiljeff ja Stuwitz edellisen lotjalla uudelleen olivat käyneet
haaksihylkyä tutkimassa.

       *       *       *       *       *

"Tulevaisuus" laiva, jota tähän aikaan odotettiin tulevaksi
Köllevuonoon Kööpenhaminasta, oli tavattu ajelulla haaksihylkynä,
ja huhu tiesi kertoa, että Vasiljeffin lotja oli nähty sen vieressä
Nordkyn-niemen edustalla.

Viranomaiset saapuivat laivalle. Se oli riistetty typötyhjäksi ja
sen pohja puhkaistu. Asiain näin ollen supistuivat tarkastusmiesten
tehtävät pöytäkirjan laatimiseen, ja sen ohessa saivat he haudata
kuoliaaksi paleltuneen nuoren naisen, joka, Tanskasta sittemmin
saatujen tietojen mukaan, eläessään oli ollut kapteenin vaimo.

Muuan huhu -- niistä monista, jotka tästä asiasta olivat liikkeessä
-- tiesi kertoa, että Vasiljeffin miehet olivat Stuwitzin
komseveneellä [komseveneeksi sanotaan erästä lajia suurempaa venettä]
edellisenä viikkona yöt päivät kulkeneet haaksihylyn ja rannan väliä
ja että tunturilappalainen Jaakko Nutto kahdeksastakymmenestä Kaarle
XI:nen hopeariksistä, joita sanottiin beivistaalereiksi ja joita
lappalaisilla oli tapana kaivaa maahan, oli ottanut kätkeäkseen
tavarat, kunnes sopiva tilaisuus tekisi niiden jakamisen otolliseksi.
Osoittaaksensa täydelleen viattomuutensa oli venäläinen kohta sen
jälkeen saapunut Köllevuonoon proomullaan, joka -- niinkuin "jumala
ja jokainen, niinpä esivaltakin, voi nähdä" -- oli lastattuna
kaloilla ja Arkangelista tuoduilla jauhokuleilla.

Laillisten tutkimusten kestäessä oli kaksi todistajiksi toivottua
norjalaista kummallisella tavalla kadonnut. Venäläinen proomun
miehistö kielsi tietävänsä mitään asiaan kuuluvaa, ja vanha Jaakko
Nutto, joka oli pakana, tekaisi omaisineen kevyesti väärän valan,
että he kysymyksessä olevana aikana olivat myyneet taljoja ja vuotia
Stuwitzille Hopseidin vuonossa. -- Valan jälkeen toimitettiin sitten
lappalaisen kodassa Sarakakaste, niinkuin aina, kun lappalainen
tahtoo tehdä mitättömäksi kasteen tahi jonkun muun kristillisen
toimenpiteen vaikutuksen.

Stuwitzin poika oli todella Hopseidin vuonossa ostanut isänsä
puolesta vuotia, mutta -- lappalaisen veljeltä, Matilta, ja viikkoa
myöhemmin! Sen verran perää oli Jaakko Nuton todistuksessa.

Muuan ulkokareilla asuva suomalainen taasen, joka oli rohkeasti
lausunut voivansa ilmoittaa jotain muuta, oli saanut surmansa
matkustaessaan käräjäpaikkaan. Kansa kertoi paljon hänen
todistettavastaan. Tiedettiin hänen kalastaneen proomun
läheisyydessä, kun tämä oli erään karisaaren takana, ja muun muassa
nähneen venäläisen maksavan tunturilappalaiselle hopeariksejä, jossa
tilaisuudessa Stuwitzin poikakin oli ollut saapuvilla.

Haaksihylkyä ei saatu pelastetuksi; koillismyrsky kuljetti sen
etelään päin, ja yleinen mielipide oli, että se viimeinkin oli
uponnut.

       *       *       *       *       *

Mutta kolmimastolaiva ei häviä jättämättä laajalti seurauksia.
Näistä mainittakoon, että nuori Kööpenhaminassa asuva kamarineuvos
Tobias Storm, joka toimi tullivirkamiehenä, joutui vararikkoon
ja kassanvajaukseen. Köllevuonon kauppapaikan osakkaana hän oli
pannut koko omaisuutensa laivaan, jota hänen veljensä kuljetti,
ja seuraavana vuonna lähti hän, sittenkun oli onnistunut antamaan
jonkunlaisen, puoleksi julkisen takauksen puolestansa, matkalle
Pohjois-Ruijaan, voidaksensa pelastaa niin paljon kuin mahdollista
ja siten vapautua kassanvajauksen pahimmista seurauksista. Hänen
tutkimuksensa eivät vieneet mihinkään. Mutta kun valtion saatava
oli saatu maksetuksi ystävien avulla, joille hän oli luovuttanut
odotettavissa olevan perinnön, mistä hän nautti korot, sai hän
tapausten omituisuuden tähden armossa eron virastansa ja "oikeuden
kantaa virkapukua". Hän oleskeli sen jälkeen Köllevuonossa
tilikirjurina Brögelmannilla, joka vanhan tuttavuuden vuoksi otti
hänet palvelukseensa.

Juuri näinä vuosina alkoi Köllevuonon Brögelmann suuresti rikastua
kaupallaan, jota hän harjoitti Varangin vuonossa. Kööpenhaminan
kauppayhdistykset tarjoilivat tähän aikaan pohjoisessa olevia
kauppapaikkojaan kaupaksi, ja Brögelmann puuhasi kaikessa
salaisuudessa näiden ostamista.

1813 ja 1816 vuosien rahanmuutokset köyhdyttivät monta, mutta
Brögelmannin ne tekivät upporikkaaksi. Hän oli ehtinyt ostaa
velaksi kaksi parhainta kauppapaikkaa, kun rahamuutoksen kautta
velallinen laillisesti oikeutettiin lunastamaan specieriksi kahdella
killingillä. Brögelmann maksoi tällä otollisella ajalla velkansa.
Seuraavina vuosina hän teki sitten loistavia kauppoja, kunnes
hän viimein ikänsä tähden ja muista syistä vähitellen lakkasi
suoranaisesti ottamasta osaa kauppatoimiin.

Hänen uskotuin luottamusmiehensä näinä viime aikoina oli nuori
Stuwitz, jonka muotokuvan lukija jo vilahdukselta on nähnyt. Vanha
Stuwitz oli joitakuita vuosia vastakerrotun haaksihylkyjutun jälkeen
kuollut kaikesta huolimatta vähissä varoissa, ja silloin oli poika
päässyt kauppapalvelijaksi Brögelmannille. Tässä ammatissaan hän oli
osoittanut niin suurta kauppamieskykyä ja sellaista kunnollisuutta,
että isäntä ennen pitkää uskoi hänen huostaansa kaikki Köllevuonon
pohjoispuolella tehtävät asiansa niiksi vuodenajoiksi, joina hän
itse oleskeli jollakulla toisella suuremmalla kauppapaikalla. Mutta
käytöksellään, jota isäntä ei kyllin valvonut, sai Stuwitz -- ja
ansiosta -- jo ennenkuin oli kolmenkymmenen ikäinen, liikanimen
"lappalaisten kiusaaja".

Seuraavana vuonna sen jälkeen kun Stuwitz oli tullut Brögelmannin
palvelukseen, ilmaantui ihmisten kummaksi Bergenissä joitakuita
niistä seteleistä, jotka olivat kadonneet kolmimaston haaksirikossa
ja joiden numeroita oli aikanaan innokkaasti sanomalehdissä
kuulutettu. Tutkimukset osoittivat, että setelit olivat saapuneet
Bergeniin ehdottomasti jossakin Brögelmannin vuositilien
suorituksessa.

Tämä herätti siihen aikaan suurta huomiota ja antoi aihetta
kaikenlaisiin puheisiin.

Kun vouti piti tutkintoa asiasta, huomautti nuori Stuwitz, että
puotikassaan tuli seteleitä kaikilta tahoilta ja kaikenkaltaisia,
niin että niistä ei saanut mitään todistusta eikä mitään ohjausta
asialle; -- hän lupasi kumminkin vastaisuudessa pitää tarkoin
silmällä puotiin tulevia seteleitä.

Kun tämä uutinen saapui Lövölle, ymmärsi Iisko aivan hyvin, että
setelit olivat noita haaksihylystä varastettuja, joita Stuwitz oli
koettanut saada liikkeeseen; ja hän ajatteli jonkunmoisella ilolla,
että Stuwitz kenties on pakotettu hautaamaan loput, saamatta niistä
mitään hyötyä.

Ainoa, joka ei tahtonut tyytyä mihinkään tyhjiin selityksiin, oli
kamarineuvos Storm. Hänessä oli tämän asian johdosta hetkeksi
vironnut muinainen voima, ja ankarasti oli hän ahdistanut Stuwitzia;
mutta -- hänen nykyinen asemansa ei sallinut hänen sekaantua
syvemmältä asiaan.

Kamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat
likeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan
mukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken
omaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan
kuoreensa.

Kun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin.
Ainoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa
päänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden.
Varmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota
koira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken
aikaa piipusta nousevia tupruja. -- Nähdessään Stuwitzin tulevan,
kamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei
voinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää
sitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin
jyrkänteelle, jota sanottiin "Saarnatuoliksi" ja josta oli laaja
näköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja
katseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen
onnensa olivat hukkuneet.

Eräänä päivänä -- samana vuonna, jona hän tuli taloon -- oli
hän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä
alakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä
myöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti
kiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos
sai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen
kotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä,
mutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli
kunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi
Brögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.



II.

PAKO.


Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka.
Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta
taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä
onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin
vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden
kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla
päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut,
hyvänsävyinen mies.

Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä.
Palattuansa sieltä kotiin otti hän -- ja se kävi niinkuin itsestänsä
-- kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla
noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin
ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.

Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli
jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa
askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan
oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä
pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun
muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo
hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat
voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa
kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään
paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta
todelliseen ikeeseen, se on: _hänen_ tahtonsa alle. Toiset taasen
älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä
hänelle kelvatakseen; -- Bergenissä, missä hän tavallaan oli
herättänyt huomiota, eikä ainoastaan _sentähden_, että hän oli
rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen,
että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään _von_ Brögelmann, joten
hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä
iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut
näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että
Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs
luonteeltaan -- kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa
määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!

Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin,
nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei
vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan,
hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa
silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista -- jollei päinvastoin.
Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan
kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut
hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä
perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" -- kuten
hänen omat sanansa kuuluivat.

Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui
hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä
ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän
kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa
hyvin korkealle.

Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund,
jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä
pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä
ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä
Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan
eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui
tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä
purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri
ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan
leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä
vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä
tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina
tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!

Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia,
jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon
väkeä milloin sisällä milloin ulkona -- jonkunmoisia hovinarreja,
joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai
joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat
yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle.
Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein
tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen
asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin
mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan
ivapukuun.

Lassi-parka, joka -- niinkuin jo edellä mainitsimme -- oli joutunut
Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen
osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä
antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä
jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin
saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.

Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä
loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen
kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti
hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli
leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli
viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän,
samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä
hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten
olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen
tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat
kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti
vuosikausi umpeen.

Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet
eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa
juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät
lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka
joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa,
kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian
kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta
kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään
tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää
unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen,
mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta,
herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli
yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä
mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää
Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän
kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten
tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia,
kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa
pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin
laajalti kuuluisaksi.

Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat
hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt
edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten
pilan kohteena.

Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin
kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli
Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan
kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin
hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä
palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha,
ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä
ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa
Janne Sakarinpoikaa.

Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja
kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta.
Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän
oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan
väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin
aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän
hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä
ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä
palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi -- johon epäilemättä
Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa.
Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat
vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne
puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen
pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena
jouluna, jonka Marina talossa vietti.

Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan
vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa.
Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui
näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä
ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat
keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli
aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan
kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan
ja levähtivät.

Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja
vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien,
jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin
epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen
koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin
juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.

Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun
edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu -- määrätyn
ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa
vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta
navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli
renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.

Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen
jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi
siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa
katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään
palvelukseensa.

Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin
keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli
pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen,
joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin,
eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.

Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan
venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt
taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että
avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä
tarkoituksessa otettu pois. -- Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan
lukon tiirikalla.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. --

Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina
hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen
löytää.

Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä
työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa
arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka
äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren
viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä
lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka
sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi
kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja
lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön
lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä
kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli
käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää,
eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:

"Marina, sinä saat tehdä arkulle mitä tahdot; -- minä en virka
sanaakaan."

"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö
hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta -- viisihankaisen ja
seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja
sanoi:

"Voit luottaa... hautaan asti, Marina!"

Heidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys -- ja Marina
irroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.

Aatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha
Brögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun
raamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen
muistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.

Ylioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa;
siellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai
porsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä
kolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.

Sattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä.
Miehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket
olivat kovin punaiset.

Yhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja
seuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads
klanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi
hän saanut lahjaksi maat ja mannut. --

Rengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti
joutuivat -- sattumalta -- Janne ja Marina pariksi, kun oltiin
"laivanlähtösillä". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:

    Nyt jaala on lähdössä Bergeniin,
    sen lastiksi mitähän saataisiin?
    On miesi Neuvoton niminen,
    vaimons' on Riskillä Tyhjänen;
    mut tytär kauniin on naisista --
    hän sulhon mistä ja milloin saa?

    Nyt laiva Bergeniin lähtevi;
    Me tytön paamme sen lastiksi,
    On laiva oiva: on pohjaton,
    ja paitaryysy sen purjeen' on;
    peräsimensä se tiellä saa,
    ja härkinpuu sill' on mastona.

    Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy --
    oi ukkoseni, ei tietä näy...
    Luodolta luodolle purjehdi,
    ja laiva väylänsä löytävi;
    saa puuskat perästä pauhaamaan,
    Niin kyllä Bergeniin saavutaan. --

    Ja siinä, siin' on jo Bergeni,
    ja tyttö kannella istuvi
    ja loistaa siinä kuin päivän koi...
    "Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!"
    niin kaikki kauppiaat huudahtaa. --
    Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.

Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli
pari. --

Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että
ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin
ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän
pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle
ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut
häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä
heidän yhteinen etunsa vaati".

Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan
uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.

Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti
virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa
tanssivat palkolliset -- muutamat joulupukeiksi puettuina --
huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat
ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen,
jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan
narrimaiset tervehdykset.

Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa
vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon
johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa
ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.

Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa
oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti
jotakuinkin helvettiä.

Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa
Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla
siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti
tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla
vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle
mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään
molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että
tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä
alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun
puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään,
Marinalla ei myöskään; -- tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin
säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli
varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta
kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.

Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä
päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina
hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat.
Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he
hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä
hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven
ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden
saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.

Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu
suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen
rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että
aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa -- Janne itse oli
ollut heitä soutamassa -- oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle
rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä,
silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli
siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut
neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja
että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän
toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän
kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut,
että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei
tuleva vuosikaan häntä köyhdytä -- oli hän hymähtäen lisännyt.

Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi
kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti
hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen
olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan
katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin
selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut
mitään toivoa.

Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä
Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan
puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen
tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää;
Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä,
että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin
edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa.
Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen
antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty
hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä
katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento,
jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä
vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz
sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi
uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään
tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun
tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi
pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi
-- lisäsi Stuwitz painokkaasti -- tulisi Marinan tarkoin miettiä
asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen,
jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti
Stuwitz.

Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi
muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina
kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn
tullen oli vapaa palveluksestaan.

Ratkaiseva hetki oli nyt tullut.

Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen
tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan,
johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin
ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä
kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia.
Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa
kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään
keskustellut armaansa kanssa.

Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana,
kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan
kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa
puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin
konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota
palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.

Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai
kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen
ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai
vielä omasta pyynnöstään -- juomarahojen asemesta ja muistoksi
seitsenvuotisesta palveluksestaan -- rannalla hylkynä makaavan vanhan
ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine
purjeineen.

Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, -- hän oli omalla
tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä
pilkannut.

Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen
ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä
lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan
veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden
joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri
kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä
mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien
takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, -- nuorten
tulevaisuuden aamunairut!

Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja
kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle
paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi
onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun
jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi
Jannesta. Tälle -- jos hän olisi ollut kotosalla -- olisi Stuwitz
mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.

Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon
jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä
myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä
täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne
rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi
siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan.
Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän
oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se,
jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja
niiden hinta sen tähden alentunut.

Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja
itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän
purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin
oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten
tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.

Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän
tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen
iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.

Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille
kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan
viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen
ostoon.

Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin
ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat
viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät
kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan,
varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta.
-- Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan
mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa,
jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa
mieleensä.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen
sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille
kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari
päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä -- juuri
palkollisten syysmuuton päivänä -- vihittiin kaikkien, mutta eniten
kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi.
Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa.
Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja
vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan
Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa
oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa
kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä
sattuisi tulemaan ilmi...

Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä
oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin;
ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn
jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli
hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut
yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin
rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.

Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen
veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he
sittemmin löysivät vähän jouluruokia -- he kyllä arvasivat, ketä
heidän oli siitä kiittäminen. -- Heidän matkansa kävi etelään päin --
uuteen kotiin Skorpölle.

Puolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen
kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille
aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja,
nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki.
Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän
oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat
aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen
nauraen ja ivaten mereen.

Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti
hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan
Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan.
Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän
siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä
kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen
viisaammaksi.

Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi
Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan
nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren
parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen
satamaan asti." --

       *       *       *       *       *

Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni
Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha
Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle
kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen
kauempana etelässä olevan M--nsalmen kauppapaikan ja antoi
lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain
varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa
suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko
elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan
holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui
sekä kykyä että -- kuten tulevaisuus osoittikin -- tarpeellisia
tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä
holhouksenalaisuudesta.



III.

BERGINGENIN KALAKARI.


Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen
tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa
M--nsalmessa.

Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin
maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä
suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri
lapsilauma ympärillään.

Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön
kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi
tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko
muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä,
joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun
sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa
mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä
etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on
pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin.
Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden
välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella.
Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden
ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne
Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin,
vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet -- haahkat, punasääriset
rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot -- lähtevät
äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja
päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja
kaakotuksellaan.

Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu;
-- hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja
tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry
aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen
huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi
tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni
maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta,
ja itse huone -- joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan --
oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä,
joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin
riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät
ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka
tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka
vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti
laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla
verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.

Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä
sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen"
[Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen
vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai
merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa,
pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista,
epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka
nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta
kuin -- kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin
rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa,
monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta
tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.

"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten
saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä
Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen
lapsensa -- joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli
Herra kutsunut luokseen -- nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi
aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai
asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien
ja muiden vesilintujen peitossa.

Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää;
mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan
sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin --
Stuwitz kun ei antanut velkaa -- oli Marinan täytynyt toimittaa
miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma
mimmoinen tahansa.

Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven
suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi
kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi
Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella.
Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä,
hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten
leikkiessä vieressä.

Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia,
jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden
ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut
kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja
samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita
Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa
myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka
vaikeampi kuin M--nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne
tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt
lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki
niiden hintaa.

Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti
kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä
panemalla syöttejä koukkuihin.

Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli
virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi
jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta,
mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka
erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana -- siinä
hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun
hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa
muutamia itse linnuistakin -- niitä, jotka saarella syntyneinä
vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa
merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät
muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja,
joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja
ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat -- mistä kaukaisista
maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein
kaikista linnuista.

Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin
kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui
silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä
toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan
toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla
kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle
puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa
koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon -- kirkuen, aivan niinkuin
tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa
rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut
rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä
tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.

Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän
oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa
kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi --
matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun
tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.

Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä,
joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui
tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna
ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja,
jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla
kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.

Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset
kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet,
mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan
mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli
katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan
"Tulevaisuus"... Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. -- Nyt
oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset
= katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima
kiinnitettynä veneen hankatappiin.

Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä
ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona
taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä
niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko
uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko,
joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet
lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat
istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi
veti samalla ylös ison punakalan.

Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta,
seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki.
Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut
mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että
kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä
merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut
koukkuun.

Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja
ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin
istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia
ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti
tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan.
Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa
eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää.
Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja
turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa
vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä,
ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli
myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli
saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle,
jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja
pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin
semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman
paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on
parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli -- niin hän vakuutti -- usein
ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.

Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin
voitaisi vangita -- tuumi hän -- jos tunturilta laskettaisiin mereen
vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan
ankkuri?

Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia
rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka
kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä
kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä
sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan
vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän
tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla.
Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin
vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa,
eikä ollut miksikään hyödyksi."



IV.

LAPINMUTKA.


Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä
Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla
vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan
alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi.
Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan
Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe.
Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu,
olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta
kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka
katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta
nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari
poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo
oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella
matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli
poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku
suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti
saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman
ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä
-- kuusi tai kahdeksan kotaa -- niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka
he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu
Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden
takia.

Suomalainen -- roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies -- ei
ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää
viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan,
johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan.
Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin
tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille
lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen
lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi
talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa
odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki
tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja
kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta,
mitä talossa tarvitaan.

Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä
tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä;
mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen
tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa.
Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa
Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja
Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan
uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla
haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun
puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal'
antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän
päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden
salattu koti-ikävä sanoiksi.

Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen
vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut
kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku,
jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja
tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä
levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni
kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät
olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä",
suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin
liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa.
Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja
ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha
lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla.
-- Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle
saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan
haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn
pulkkansa alle.

Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina
kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina.
Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin
milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen,
ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen
seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.

Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa
asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli,
kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa
tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.

Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka
viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa
luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.

Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita
tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä
aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä
sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät
ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin
läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa
porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat
sumua ja myrskyä.

Silloin tuli äkkiä -- ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan
-- lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, --
lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä -- viimeiseen saakka oli
mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin
nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan
lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa
pitkänä jonona.

Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä
vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden
väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan,
ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän
vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista.
Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet
jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.

Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi
kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että
hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä
kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.

Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä
päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen
jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.

Eräänä yönä -- vähää ennen miehen lähtöä -- nukkui vaimo hyvin
levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan
hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa
matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän
samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun
lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä
oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta
miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi
sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän
tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo
huudahtaen heräsi.

Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja
nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että
painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli
toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.

Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin,
neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan
muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias
tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen
rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle
päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka
ympäri se oli kierretty.

Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa
kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä.
Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei
ollut saatavissa.

Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa
äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi
haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä
lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen
yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin
uhalla. -- Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.

Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin
tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä
kuukausina -- Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa -- kului
moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime
yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se
ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät
olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun
hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran
levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen
huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien
luo otolliseen aikaan.

Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin,
jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja
hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut
kotiin, hän kuoli.

Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi
sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma,
suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari
vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton
toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa -- "saadaksensa
vaimoihmisen kojuunsa."

Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen
majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella
Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset -- joita tällä
viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin
olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä
silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.

Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista
hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet
kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan.
Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin.
Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa
lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa
aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä
juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin
toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään
kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja
iloista hälinää.

Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää
kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään
kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät,
sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan
loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin
toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä
satujen lumottua elämää.

Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut
aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat
siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät
leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen
eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen
aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin
vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä
seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö,
kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja
hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka,
hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen
kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä
heidän talvimajansa oli.

Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja
erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo
olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina
niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta
ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi
hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.

Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat
äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet
kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen
tunturin laella -- huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään
tyynessä kesäillassa.

Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä
palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja
juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin
tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan,
iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja,
joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka
vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi
omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli
heräteltävä.

Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä
kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja -- enimmiten
jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita
vihjauksia tai pilkanpistoa. --

Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta,
joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa
alla. Hänellä oli -- sanottiin -- arpakannus, ja hän osasi loitsia.
Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta
Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa
väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.

       *       *       *       *       *

Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut
tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet
harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset:
hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta
yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan
liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet
synnyttivät.

Skorpöllä asuvat perheet saivat hänestä siten yhteisen vihamiehen.

Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset
asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle.
Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien
etu kysymykseen.

Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä
pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet
kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja
Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat
vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa
kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei
riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa
alkaminen uudestaan.

Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta
tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.

Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia
siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen
talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli
antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen.
Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä
siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi.
Huutokauppa oli odotettavissa.

Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun
muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat
Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet
siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen
rihmaa mukanaan.

He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki
muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä
oli silloin -- kuten niin usein merellä -- ollut välttämätöntä.
Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt
väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen
aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa
nelihankaisessa.

Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty
varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut
päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että
vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi
Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois
kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli
että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi _Hän_, joka on Stuwitzia
voimallisempi.

Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti,
niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.



V.

MERILAPPALAINEN IISKO.


Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa
tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja
tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että
hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon
että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli
haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos
asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan
pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta
tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi
vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei
kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli
Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz
pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli
sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin
Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi,
niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että
Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko
tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi
alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta
elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään
nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta
Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen,
vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä
kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään
voinut.

Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän
kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin
muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin
vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet
ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti,
mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle,
että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä
lähestyivät loppuansa. --

Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa
kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin
Skorpölle.

Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti
puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan,
ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä.
Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti,
ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi
purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat
loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että
suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät
olivat sulkeutuneet kuolemaan, -- ei edes miehelleen, jonka kanssa
vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa
samassa veneessä soutaneensa. -- Rintaneulan, joka oli pistetty
hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.

Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen
anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä
sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi
herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut
pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka
hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.

Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin
vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin
olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin
vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut
selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa
aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin
luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi?
Luuliko hän jotakin voittavansa?

Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli
juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata
Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.

Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut
keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut
tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra
jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa -- Stuwitz saisi tehdä, mitä
hän ikinä tahtoi.

Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti
Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon
hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan
tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan
läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400
riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan,
oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne
hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit --
mikä usein tapahtuu lappalaisille -- jo aikoja sitten olivat käyneet
kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat
monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. --
Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään
tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.

Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän
oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia,
johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän
saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli
siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun
Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti
hän uudelleen asian puheeksi.

Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä
ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin,
jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa
hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin,
vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien
tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä
Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit
hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain
uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot
olivat esivallan kirjoissa."

Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen
nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.

Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä
siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon
pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta
ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut
käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko
oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä.
Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille,
että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos
Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.

Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti
Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu
kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan
kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.

Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli
Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka
ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin
olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli
nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin,
voivansa selittää sen syyt ja synnyn.



VI.

KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.


Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain
ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M--nsalmessa;
ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta
vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli
täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan
venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä
riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin
käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä
tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen
kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen
nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä.
Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan
ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät
väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat
tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista
lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori,
hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen
ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine
kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen
kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis,
hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot
riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui
helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli
Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun
hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.

Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan
pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän -- Heggelundin vieraita hänkin
-- oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa
karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen
liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan,
lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen
sekakieli surisi.

Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty
niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä
Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita
varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä
aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.

Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki
yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään,
saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin -- jotka aina siinä
tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin --
rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati,
päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa
kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.

Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund
paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen
parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja
terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan
pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi -- joksi sanotaan
oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja
opinkappaleita -- suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean
oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä
mokomasta kunnianosoituksesta.

Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin
sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset,
valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen,
asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.

Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa,
missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten.
Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät
siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja
rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen
herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä
valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut
sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden
jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa
jatkamaan.

Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja
sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli
saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa,
että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli
raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli
Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt
huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.

Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin
tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä.
Käräjäkirjuri -- joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen
aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun,
mikä nyt on aivan katoamaisillaan -- nousi, sanottavaa väsymystä
osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen
käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta
kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat
seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia
vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.

Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi
käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli
saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut
Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton
omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että
rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei
kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja
kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa
-- jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa -- Martti ei tiennyt.

Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän
näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai
heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.

Kolmantena käräjäpäivänä kuulusteltiin Jannea ja suomalaista.

Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä
kehoitettiin tunnustamaan -- rangaistus olisi silloin oleva helpompi.
Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt
pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä
istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien
ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.

Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen
mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä,
että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti
sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti
välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.

Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän
puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin
tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka -- joko
tahallansa tahi sattumalta -- ei häneen katsonut. Jannen vieressä
seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut
itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista
muutamia mainitsivat.

Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan
kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä
ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut
rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri
piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun
Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä,
äkkiä huudahti:

"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme
Sörsalmessa; saavat nähdä sen."

Tämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei
käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin,
myönsi todistaja -- joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta
katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään
noudattaa -- että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut;
mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi
osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.

Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki
mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä
älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.

Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia
uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun
aikana.

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä
tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin
rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä
täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin
lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt
setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja
sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea
kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan.
Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä,
että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö,
jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun
Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven,
vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja
kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja
keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti
sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta
vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia
seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.

Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut
kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä
he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä,
että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.

       *       *       *       *       *

Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta
päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki
ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä.
Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta
pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.

Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he
näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.

Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli
kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen
uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen
leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi
airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin
vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula
tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat
jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui
suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin
soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet
niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa
siinä olevat ihmiset.

Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena.
Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi
silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova
mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti
säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta
purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri
ollut sopiva hänen uskotukseen.

"Siihen aikaan" -- alkoi hän -- "purjehtivat venäläiset, niinkuin
nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin
rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui
silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."

"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo,
lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko."
-- Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä:
"kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui
nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi,
kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa
hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin
tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri -- Vasiljev oli hänen
nimensä -- huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei
voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa
jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä.
Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja
tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla
tuulella lähti laiva salmesta."

"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja
ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän
heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä
aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti -- jollei saisi hyvällä, mikä
oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat
olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja
koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä -- ne
olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja
raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön
lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän
huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei
tytön väkisin kajuuttaan."

"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni.
Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi.
Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään
poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan
taakse... Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli
aikonut... Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa
päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä
vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja
hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."

"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo
-- Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki.
Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä
päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut
sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä,
ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski
hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi.
Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt"
-- lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen
rinnastaan -- "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin
olen jaksanut!" --

Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen
mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen
käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa
mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan,
hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui
hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat
tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin
kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen
suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.

Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.



VII.

RINTANEULA.


Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen
hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen
poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras
kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko
hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen
päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.

Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin
vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen
voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia
muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas
vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin
nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä
päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa
heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan
hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja.
Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi
Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä
kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä
kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut
olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan
oli ollut rakastunut Marinaan.

Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi
punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat
maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin
vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti
hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja
hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti,
kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan,
ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän
muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen
Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että
tässä kaikessa oli piillyt petosta!

Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta
katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen
omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa,
mutta -- ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen
paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn
hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli
itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.

Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen
kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli
hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään,
ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa
helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä
päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt
hänelle entistään raskaammaksi. -- Viisisoudun viiden miehen joukossa
istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.

Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa
saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun
tarttuneen turskan. Tämä -- oli Iso-Lassi muinoin sanonut -- tiesi
myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi
toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat
kääriä purjeensa ja taas levittää ne.

Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen
sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista
ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta
huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita
veden alla.

Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi
heittää puolet kaloistaan mereen.

Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä
tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa
vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat
paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti
sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa
Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu
myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä,
joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei
voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat
tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä
valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat
toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne
arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään
kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.

Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain
aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita
milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen
ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville,
missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle
Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana
pidettiin pientä kauppaa.

Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista
vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven
kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka
talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut
vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden
ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti
noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen
talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen
molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.

Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" --
toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä,
kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä
asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen
riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa
jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki
ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän
pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.

Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä
nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi
edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin
samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta
Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija.
Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään
elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti
riutuneina.

Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän
edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille
linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut
karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet.
Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi
vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt
itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.

Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt
luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene
kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta
neuvoa, kuin laskea suoraan karille.

Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon.
Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien
kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen
harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella
törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti
ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine
taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni
köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat
kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran,
etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.

Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle,
vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin
tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.

Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa
pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he
viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät
he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja
suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään
asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista.
Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu
vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.

Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli
Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei
levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt;
hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi
päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä
ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla
mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän,
ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he
terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties
poika sairastuisi.

Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli
ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän
kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä
pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät
yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti
muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia
sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut
lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen
jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne
oli vaipunut uneen.

-- Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz",
joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana
ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa
omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana
käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja
valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei
ollut -- omasta mielestään -- niin sopivaa tilaisuutta M--nsalmella
Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin
toimiinsa.

Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä
hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.

Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän
päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan
syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha,
muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat
mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan,
ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä,
mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta.
Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan
-- ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina
laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.

Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa,
se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli
kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin
kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli
hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo
olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin
tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.

Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin
tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui
Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena.
Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta
elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat
siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli
Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa
haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden
tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään,
ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä;
mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään
pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut
laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi.
Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät
tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan
oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut
iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän
nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian
jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan
kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato
pähkinään. -- Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se
mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään.
Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin
olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta --
turhaan!

Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen
jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin,
johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen
toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he
kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen
köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia
vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä
kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin
hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. -- Hänet saatettiin nyt
puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja
peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.

Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet
vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat
pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat
toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan
ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa
vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät
eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä
piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli
herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua,
jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian
ilosta lopun.

Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä,
ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki
nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona
merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.

Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen
myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista
onnettomuuksista.

Aamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan
vene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli
viisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen
soudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui
hätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat
kestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.

Päivemmällä ajoivat laineet rannalle kaatuneen, tyhjän veneen, jonka
kölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista
olivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.

Heggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle
tavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu
voitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne
tuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt
oli tämän hänen verivihollisensa äänessä -- ja tuskinpa satunnaisesti
-- jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt
pelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne
vastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei
ollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa
eikä langettaa häntä varkaudesta -- sen kyllä tekisi esivalta. Sen
sanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä,
hänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten
tarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä
kirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen
keskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen
omassa veneessä kulkevan kanssa.

Kun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina
olleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.

Suuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut
Sörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä,
että hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi
Marina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä
tapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla
joulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli
hänelle uskonut -- minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan -- ja
sitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti
hänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel
kiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton
mielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.

Martti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän
oli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä
ottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan
polskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa
jouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä
seisovaa joulukynttilää -- ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin
sanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien
läpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä,
näkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta
köyhästä, matalasta majasta meren rannalla.

       *       *       *       *       *

Kaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli
pelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä,
laskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys,
joka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka
ennenkin tapahtunut. Vouti -- pieni, paksu herra Rawn -- "mietti",
kuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää
"pelastusmitalin" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä
sen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.

Heggelundin perheessä oli Antin pelastus ollut monen keskustelun
alaisena. Se oli tavallansa herättänyt huomiota, ja niinkuin
luonnollistakin oli, tahtoi Heggelund jollakulla tavalla osoittaa
kiitollisuuttansa siitä. Päätettiinpä sentähden, että, koska Janne
kieltäytyi vastaanottamasta rahapalkintoa, Antti matkustaisi
Skorpölle tarjoomaan Martille puotipojan paikkaa, jonka ohessa
hänellä myös oli lupa vakuuttaa, että Martin tulevaisuudesta
pidettäisiin huolta, jos poika käyttäytyisi hyvin.

Tämä tarjous ei ollut Jannen eikä Marinankaan mielestä hylättävä.
Mutta kun Antti vaati, että Martti kohta paikalla ja hänen seurassaan
muuttaisi Heggelundille, niin sanoi Marina mieluummin suovansa, että
pojalle jätettäisiin aikaa jäähyväisiin. Äiti tahtoi näet hankkia
uusia vaatteita pojalleen, jottei tämä aivan ryysyisenä saapuisi
hienon herrasväen luo -- niinkuin hän sittemmin tunnusti Jannelle.

Seuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa
kiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia
vaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin
kappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa
oli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin
suutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti
Martin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut,
ja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.

Marina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä
hänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen
ja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski
aina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti
siitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli
äidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan
jonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.

Ja kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai
Martti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän
äitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle
sen ohessa monta neuvoa -- kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka
kumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli
huoneessa j.n.e.

Kun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina
häntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän
vaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja
että hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.



VIII.

HEGGELUNDIN LUONA.


Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa
kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä
olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin
hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon
kymmenyksiä maksettiin, oli -- niin kerrottiin -- hänen talonsa
yläkerta täynnä hopearahoja.

Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi
maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun
taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä
puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu
joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä
vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä
talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen
keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja
vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä,
vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka -- tähän aikaan yli viidenkymmenen
vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien
asemesta -- hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja
toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei
vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata
kuin Heggelundit.

Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti
hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta,
jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet
olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla
Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä.
Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja
ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.

Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät
kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat
valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen
jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli -- enemmän
huviksi kuin kaunistukseksi -- nähtävänä monta nimeä, joita vieraat
sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.

Sanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa
ei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei
vieraan silmä voinut huomata mitään.

Markus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi
nimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet
kansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin
sanoaksemme koko seutua.

Heggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti
loukatuksi, kun höyrylaiva "Itsenäisyys" ensi kerran käydessään
Nordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli
valmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja
vierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet
olivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja
varten.

Siitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut
soveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen,
lausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat
eivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän
sanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä
tuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän
täytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen
ja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä
hän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä
"Itsenäisyyden" kieltämättömästi jälkeensä.

Tätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena
isänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä
korkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä
loistavan kunniakehän.

Voiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui
pienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut
viisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.

Pitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla
tavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä
vinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän
oli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla
kuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin
Peder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa
sepitti hänkin "viisuja", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin
Bergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan
laivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän
käytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei
hän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen
sisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että
suuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.

Uteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä --
tuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli
myös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat
hänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan;
varsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä
pidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli
hyvä ystävä.

Kun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että
Heggelund viisisoudulla oli purjehtinut "Itsenäisyyden" ohi, kopautti
hän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten
uudelleen työhönsä, hän sanoi:

"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka
tapauksessa on virran suunta otettava huomioon."

       *       *       *       *       *

Brögelmannin kuoleman jälkeen oli kamarineuvos Tobias Storm muutamia
vuosia viettänyt yksinäistä elämää eräässä talonpoikaistalossa,
josta hän pienestä vuotuisesta vuokrasta oli saanut asunnon. Siellä
hän istui tavallisesti, kun ei ollut yksinäisillä kävelyretkillään,
pöydän ääressä pienen, korkealla olevan ikkunan luona ja luki, tai
oli raskasmielisenä vaipunut omiin mietteisiinsä. Nuo Bergenissä
ilmitulleet setelit muodostuivat hänen ajatuksissaan paljon
tärkeämmiksi todistuskappaleiksi Stuwitzia vastaan kuin oikeus oli
nähnyt hyväksi uskoa; ja että haaksihylkyyn nähden vielä oli paljon
salaperäistä, siitä mielipiteestä hän ei voinut päästä vapaaksi.

Tämä mieliala antoi aikojen kuluessa hänen kasvoillensa lempeän
ja ajattelevan sävyn, saaden hänet näyttämään tylymmältä kuin hän
todella oli ja painaen sen ohessa hänen käytökseensä omituisen
hajamielisyyden leiman.

Ympäristössään pidettiin häntä kummallisena miehenä, jota ei ollut
helppo ymmärtää. Ihmiset, jotka olivat nähneet hänet univormussa ja
tulevan pohjoisesta päin, olivat saaneet sen käsityksen hänestä,
että hän oli niitä kööpenhaminalaisia, joita, kuten kansa tiesi
kertoa, "oli lähetetty Omgangin rannikolle maanpakoon." Nämä olivat
liian ylhäisiä kärsiäkseen tavallisten rikollisten rangaistusta,
ja sentähden oli kuningas tuominnut heidät joka päivä kävelemään
muutamia tunteja Omgangin käräjäpaikan rannoilla, (pohjoiseen
Varanginvuonosta).

Hänen toimintaintonsa ja kenties myöskin himmeä aavistus, joka sanoi
hänelle, että hänen tulisi tehdä parastansa päästäkseen irroilleen
tuosta ajatuksesta, mikä niin kokonaan oli vallannut hänet,
vaikutti jonkun aikaa sen, että hän koetti luoda itselleen toisia
harrastuksia. Siten kääntyi hänen halunsa lukemiseen. Sen ohessa
hän mietti väliin mekaanista keksintöä, konetta, jolla voitaisiin
nostaa merenpohjasta pienempiä esineitä ja joka olisi laskettava
köydellä alas; mutta koe ei onnistunut. Tästä asiasta hän kirjoitti
kerran Heggelundille, ja seuraus siitä oli, että hän muutti asumaan
M--nsalmelle, jonne rouva kutsui vanhan ystävänsä. Kamarineuvosta
sanottiin hänen arvonimensä takia tavallisesti vain "neuvokseksi",
mutta perheen kesken hän kävi "Topiaan-sedän" nimellä.

Yksinäinen mies istui enimmäkseen huoneessansa. Silloin tällöin
tuli joku talon pikkutytöistä hänen luokseen ja lateli hänelle
pieniä asioitaan. Hän oli lukenut heidän kanssaan, ja siitä oli
vähitellen syntynyt ystävyyttä heidän välilleen. Erittäinkin oli
Edel hänen lemmikkinsä. Jos tällä oli mitään sydämellänsä, täytyi
hänen aina kiiruhtaa puhumaan siitä "Topias-sedälle"; ja lapsellista
tapaansa hän noudatti vanhemmaksikin tultuaan. Jos hän joskus sattui
mainitsemaan Stuwitzin nimen, tuli "setä" pahoille mielin, ja
tyttö, joka tämän pian huomasi, koetti sentähden välttää tuon nimen
mainitsemista.

"Topias-setä" tiesi paljon talon asioita, semmoisiakin, joita Edel
ei ollut aavistanutkaan hänen huomanneen, ja usein tyttö ihmetteli
suuresti, miten tämä oli mahdollista Kun Edel tuli konttorista, missä
oli nähnyt isänsä alakuloisena istuvan, kysyi "setä" muun muassa aina
Heggelundin vointia, ja oliko Stuwitz ollut siellä. Edel ei tiennyt,
että hän luki sen hänen kasvoistaan.

       *       *       *       *       *

Päässään uusi kiiltonahkahattu, yllään sininen verkatakki, ja
liivintaskussa isän kello, jonka messinkiperät riippuivat taskun
ulkopuolella, seisoi seitsentoistavuotinen Martti eräänä kesäkuun
iltapäivänä Heggelundin sillalla. Hän oli kiittänyt veneessä olevia
tovereitaan hyvästä seurasta ja oli nyt kahden vaiheilla, mihin
ensiksi suuntaisi askeleensa: puiston läpikö päärakennukseen, vai
oikealle, suorinta tietä Stuwitzin luo rihkamapuotiin.

Äidin silkkihuivi, joka hänellä oli kaulassaan, teki muuten
talonpoikaiseen pukuun puetun ja siinä ympärilleen katselevan
hiukan merimiehen näköiseksi. Hänen vartalonsa osoitti, että
hän vielä kasvoi, ja tätä oli nähtävästi pidetty silmällä, kun
hänen vaatteitaan ommeltiin. Mutta sinisilmäiset, uskaliaisuutta
ilmaisevat, vaikka vielä hieman hentojuonteiset kasvot eivät olleet
niitä, joissa epäselvyyden ja kehittymättömyyden leima kauan tuntuu.

Häntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut
niin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen
ensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun
jotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli
tehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota
hän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän
luona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä
tykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.

Martti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja
nuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki
kurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui
nauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä
tahtonut päästää häntä ennenkuin "Antti" oli ottanut kääreen hänen
silmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi
heitä, tanssien täyttä vauhtia "kauranleikkuuta". Jos Martilla olisi
ollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään
tilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän
keskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä
ajattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi
hän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa
päinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä
hän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi
vieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin
punastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun
tuttu ääni huusi häntä kauempaa:

"Kas, siinähän on Martti, uusi puotipalvelijamme!"

Ääni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään
pensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin
huoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.

Siellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret
rientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin
lähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että
kaikkien tuli piiloutua.

Hattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi,
jotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita,
pienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen
rouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja
kuiskasi: "Kumarra syvään, hyvin syvään!"

Ja Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli
opettanut -- kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen
silmilleen -- ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli
tuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.

"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme", sanoi Antti hiukan
epävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että
Martin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse --
ei ainakaan tällä hetkellä.

Rouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että
häntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti
ja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta,
jotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva
lempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:

"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja
emännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa."

Martti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin
niin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin
olisi jotakin johtunut hänen mieleensä: "Eikö teidän isänne nimi ole
Janne?"

"On -- kiitoksia!" Martti arveli, että tämä "on" oli vähän niukkaa,
ja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.

"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän
nimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien
puhutella teitä. Tuo toinen nimi -- mikä se olikaan -- ei soinut
hyvältä."

Tämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi.
Martti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin
ylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa
lasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat
Heggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti
Müllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan
vain hiukan ivallisesti:

"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia
takaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra
Janseniksi?"

Eno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa
oikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain
jotakin ristiäisistä.

"Mitä sanot, Antti", kysyi hän; "tuleeko ristiäiset?"

"On jo pidetty, eno!"

"Missä?"

"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen.
Tässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa
nimittää Janseniksi."

Heggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan
hyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla
jaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti --; kaiketi
hän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.

Rovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä
otsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi,
ikäänkuin olisi jotakin miettinyt:

"Onhan äitinne nimi Marina?"

Kun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta
muita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä
tarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän
oli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän
salaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja
omituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt
oli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä;
ja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen
nurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli
hänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja
tulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut
hyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden
parissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.

Antti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen,
kultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista
nojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli "Topias-setä" eli
"neuvos", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin
omiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä;
ainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti
Heggelund, joka tunsi "neuvoksen" tavat, ei siitä näkynyt olevan
millänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen
palaisi hänen luokseen.

Tuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli
Martilla tuskin muuta katseltavaa kuin "Topias-setä", joka istui
piippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin
vastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli
uusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä -- valetukasta ei Martilla vielä
ollut mitään aavistusta --; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.

Neuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua.
Tämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan,
limsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli
mahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan
piippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi
hyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin
hetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä
muuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä
kiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:

"Mikä sinun nimesi on?"

"Skorpön Martti."

"Hm! Hm! Kummallista!" Ja toistettuaan vielä pari kertaa "hm! hm!"
hän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen.
Mutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän
aikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei
tämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.

Kohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi,
jonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää
olalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan.
He näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.

Martti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan;
hän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: "Juokaa, Topias-setä, muuten
sen varmaan unohdatte. -- Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan
jutun."

Kun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun,
josta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun
sytytettäväksi.

Tunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen
kamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä,
kääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään.
Martti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa
vanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta
puistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.

Illallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella
päällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan
makuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.

Martin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat
hänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia:
mustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen
sitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund
istui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin "asiaksi,
joka koski Stuwitzia", mutta sitten ja armollisemmin "Janseniksi."
Mutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti,
että tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen
unennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.



IX.

PUOTIPÖYDÄN TAKANA.


Kun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä
yliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa.
Vastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin
lehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa,
joka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn
aluksen mastoja.

Kauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla.
Mutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan
saakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä.
Salmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti
aamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.

Nuoren Heggelundin vaatteet olivat, Martin kummaksi, heitetyt
sinne tänne. Kello napsutteli vielä liivintaskussa, ja saappaista
törrötti toinen Martin vuoteen luona, toinen taas oven vieressä,
ikäänkuin ankaran potkaisun heittämänä. Koottuaan vaatteet tuolille
ja asetettuaan kellon pienelle, vuoteensa vieressä olevalle pöydälle,
lähti Martti huoneesta. Rouvan lause, jonka mukaan hän oikeastaan
kuuluisi Stuwitzin hoitoon, sekä muutamat muutkin eilispäivän huomiot
vaikuttivat sen, että hän päätti esittää itsensä Stuwitzille niin
pian kuin puoti avattaisiin. Hän oli tullut siihen päätökseen, että
olisi voinut välttää paljon, jos olisi kulkenut suoraan sillalta sitä
tietä, joka häntä silloin ei miellyttänyt.

Hapuiltuaan jonkun aikaa ylisillä hän saapui rappusille, jotka veivät
eteiseen; sitten hän kulki puiston läpi vievää tietä. Tultuaan sille
paikalle, missä hän oli tavannut Edelin, hän nyökäytti päätään.
Hän ei siinä tullut ajatelleeksi muuta kuin että nuori tyttö
oli katsellut häntä ikäänkuin olisi liannut kätensä koskemalla
talonpoikaispoikaan. -- Puistosta hän kiiruhti rihkamapuodin luo,
jossa tiesi olevansa paikallaan.

Kun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin
puheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse
rasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa
sinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa
mukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.

Martti asteli suoraan hänen luokseen ja kumarsi hänelle opittuun
tapaansa.

"Päivää. Mikä asiasi?" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea,
valkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.

"Minä olen Skorpön Martti", vastasi poika; "minut on kutsuttu tänne
puotipojaksi."

"Vai niin, vai niin!" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella
äänellä. -- "Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä
herrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa."

Martti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni
merkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin
toimekkuudella; ja siksi hän kysyi:

"Onko rasvatynnyri vietävä puotiin?"

"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on", kuului
ivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.

"Onko siirappitynnyri sitten vietävä puotiin?"

"Hm -- on!"

"Enkö minä saa toimittaa sitä?"

"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme
ole niin hienoja täällä alhaalla."

Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän
puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin
kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. --

Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa,
milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli
konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta
kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja
päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat
sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa,
uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen
tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin
puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin
puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli
maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä
myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti
huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset
kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin
"tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen
tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli
tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.

Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän
tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän
takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän
talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai
täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan
jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään
tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän
puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta
ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi -- matkimalla erästä
sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän
-- "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia
sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä
komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin
hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista,
jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin
hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion
tukevampiin valkoisiin.

Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12
täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä
päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin
sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä.
Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä
olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.

Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin
asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua
käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi
nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta,
johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut,
kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.

Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi
sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista.
Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin
köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog =
15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen
kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä
pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä
surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä -- niin sanoi
mies sortuneella äänellä -- ei enää ollut kotona hyppysellistäkään
leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla
ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti
sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli
kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti
pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri
kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran,
josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli
saanut, -- sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun
ja muutenkin tuottavan onnea, -- kun Antti Heggelund kalpeana
vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen.
Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä
hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja
vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti,
varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.

Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin
ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin
kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin
huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo
senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti
Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin
tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin
vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa
työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.

Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja
veneistä -- viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu,
sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.

Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata
samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon
tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä
maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle;
mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se
nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti
ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen
uudelleen ryhtyä toimiinsa.

Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta
paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan,
kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa,
olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan
luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti
pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä
ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa
joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa,
joka oli jäänyt M--nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa,
että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten
silmillään tyttöjä.

Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa;
mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni,
miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja
hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä
kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan
leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen,
etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä
pikimmin ateriansa.

Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat
puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui
juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten
astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet
sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti
Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen
-- epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan,
joka istui heidän vieressään.

Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona
tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten
saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina,
joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli
kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien
luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen.
Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu
päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen,
puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle
yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin
oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään
meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa
hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.

Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään
häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän
joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa,
jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä
määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska
voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset
tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei
ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.

Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka
pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi,
oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen
pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä
ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski
järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni
silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.

Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa
ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi
pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei
voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa
oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten
neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien
oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin
niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin.
Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen.
Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta
sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun
neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut
aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti,
"että minut kumminkin _kerran_ sinne pakolla vietäisiin."

Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa
hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon
vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta,
astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti
loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen
lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten
auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja
kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen
suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi
Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon,
ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella
neitsyt olikin -- ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä
huonolla tuulella -- katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein
silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää
ja puoltavaa kielellään -- seikka, josta Martilla sittemmin oli
paljon etua.

Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti
saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M--nsalmelle pastorin
perhe ja muita vieraita.

Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla
paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään.
Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel -- aina valmiina tarjoomaan
hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin
suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen
paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi
tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin,
nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki
Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.

Päivällispöydässä oli ilmanala tänään hiukan painostava.

Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli
varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin
tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet
ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen
juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut
mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä
kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut
erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa
luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän,
"että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta
äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän
pitänyt sitä uskottavana.

"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa
oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet
ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut.
"Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että
häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan
tahdo käydä kirkossa." -- Antti oli luulevinaan, että täti oli
tarkoittanut Stuwitzia.

Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja -- kymmenen
taalerin setelin enolta.

Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän
kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei
poika ollut seurannut heitä kirkkoon.

Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen
hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä
kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä
poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi,
äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:

"Luulitte kaiketi, ettette tapaisi vanhempianne kirkolla?"

"Luulin, sillä muuten olisin pyytänyt lupaa päästä sinne!"

Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa
Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä
rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:

"Nuori puotipalvelija mahtanee olla melko ylpeäluontoinen."

Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen
kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö
näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut:
"varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."



X.

JATKOA.


Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen
heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina
kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka
olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa -- vaikkakin tämä
aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että
nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus
nerouteensa".

Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi
salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein
röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta
yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle
-- meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja
tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään
tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka -- rouvaa
lukuunottamatta -- eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin
näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä
Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli
siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa
ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa
väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi
silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli
hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja
sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta",
sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut
selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi
sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden
sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta
kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi
hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan
torjua pois tieltään.

Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että
jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa
välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva
koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä
nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli
arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.

Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi
olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä
hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin
"meripuodin puolta".

Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla
kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia
kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli
häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea
olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin
virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi
todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin --
ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin
ihan käsittämättömistäkin syistä -- salasi hän joksikin aikaa
mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.

Eräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta,
johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz
pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti
huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen
tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin
kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz
oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan,
mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti
Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta
mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi
seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.

Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän
Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin
tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli
jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli
mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa
ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän
Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin
nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään
tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana.
Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että
myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi
tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen
Bergenissä -- ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen
Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan
saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen
esimiehenä pysyi."

Stuwitz seisoi meripuodissa -- omalla alueellaan -- tämän
lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli
käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä
pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle
oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa
vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten
maailmassa vihasi -- Thor Stuwitzista.

Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka
oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon.
Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei
voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta
poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.

Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea
ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta
viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät
olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet
liian jyrkät -- ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon
naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta.
Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin
hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi
lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa
vastakohtana.

Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein
hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä
isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen
semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta
jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: --
isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä
voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä
oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa
tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen
esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi
Marttia. -- Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa
sävyisämpi ja avosydämisempi.

Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli
vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei
Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei
häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.

Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko
joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja
näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut.
Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä
puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti
otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä
näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja
siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.

Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi
hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin
luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.

Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli
ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin
latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään
eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen
velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä
sikäläiseen kauppaan.

Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi
Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä
päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa
palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin
kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta
puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta
Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja
hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä.
Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo,
mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän
näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta
ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin
perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla
käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.

Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä
sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa --
ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan --
riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa
huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä.
Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään -- hänellä oli
vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin
tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu;
hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin
hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa -- nuoruuden ystävyydessä
vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä
oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan,
jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi
paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan
oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen
elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi
kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa
muista heikkouksista.

Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat;
paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta
oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän
enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu,
oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli
huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun
paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos
hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin
vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa
antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt
siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen
tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.

Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt
kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon -- jota hän
kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut
paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi
kerrata pastorinpojan seurassa.

Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen
määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa
voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin
toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen.
Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen
huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi.
Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen
hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja
samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi
hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.

Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas
väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista
lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit
keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin
ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.

Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan
sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle
vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti
oli vähän epätoivoisesti lausunut:

"Niinpä ne toiset taas sanovat että te ette voi."

Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei
tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion
hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän
tahtoi itselleen tunnustaa.

Eräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana
ja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle
ystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä
Julieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut
Heggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun
hän enonsa luona hänet ensi kerran näki. "Ja nyt on asia saanut
loppunsa", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa;
"valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä
tahdon mukaisesti." Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän
nyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää.
-- Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.

Martin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja
kuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi
mennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:

"Tuomarintytär luulee kaiketi, kuten muutkin, ettei teistä tule
mitään."

"Vai niin", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan
sitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:

"Mutta _hänen_ ainakin olisi pitänyt uskoa muuta."

Martti oli ääneti, vaikka Antti silminnähtävästi odotti häneltä
puoltoa.

Arvaamatta hypähti makaava vuoteestaan ja sanoi päättävästi:

"Tänä iltana luemme taas, Martti!" --

Kalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran
kun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi
ajatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta;
mistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein
hiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä
aikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli
Julie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut
Antin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka
koroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili
hän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; -- siinä
suhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet
vertoja hänelle!

Eräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan
vanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit
usein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa,
niin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että
ryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan
veneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.

He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut
nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel
innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu
ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen
kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä
poikaa kohti:

"Ketä tämä muistuttaa?"

Martti ei voinut sitä sanoa.

"Ettekö sitä näe? -- tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta --
pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja
oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"

Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.
Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli
sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:
"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."

"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten
mukana -- erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika
silloin."

Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta
sanoi Edel:

"Niin, teillä on ollut paljon suruja nuoruudessanne."

"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät
silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin
arvasimme asian."

Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt;
mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen
näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen
ajatuksensa kohteena:

"Onhan äitinne niin kunnon nainen?"

Vaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin
mielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne
joskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla
piilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin
äsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän
vaaleanruskeat; -- ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa
suolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.

Martin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja
katsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen
johtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä
oli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.

       *       *       *       *       *

Uutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun
entisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan.
Höyrylaiva "Prinssi Kustaa" toi, laukauksia laskettaen, sanoman
siitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta.
Nordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen
lippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen
neniin, nostettiin maan omat värit.

Tämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret
juhlallisuudet, joissa -- paitsi muuta -- pidettäisiin juhlapuheita
lipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin.
Seudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen
avulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi.
Tästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja
kaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin,
että loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.

Juhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun
jaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti
Heggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että
juhlapuhujana esiintyisi myöskin "valtuutettu", hänen onnellinen
kilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän
hautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki
edestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää
puheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen
piti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän
vain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! -- "Ja sitten
tarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!"

Päivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa;
vuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja
puistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko
aamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen -- hän ei
ollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.

Puisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret
neidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan
uuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat
kansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat
puheet "Norjan pojille" ja "päivän merkityksestä" sekä "niiden
miesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta."

Kauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat
paukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.

Sitten esitti Heggelund maljan "Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun
suojassa", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset
sanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla
ilmassa.

Ensi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden
maailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet
hänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa
hänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi.
Ja siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi
kanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.

Valtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle
äitinä -- tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, --
naiselle tyttärenä ja morsiamena, -- ja saavutti puheellaan suurta
suosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti
voinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä,
seisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi,
puhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.

Antti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä
mielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän
oli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda
esille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen
perille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan.
Onneksi pälkähti hänen päähänsä puhua -- ei naisesta yleensä, vaan
nordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa
odottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta,
joka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili
vierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään
jalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä,
"lumipuhdasta" Nordlannin neitoa -- ja tätä lausuessaan olivat hänen
silmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.

Otolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka
herätti yleistä ja innokasta mieltymystä.

Kun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas
puhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli
kerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka
väkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.

Sitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan "kiitos!" meni
takaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan
tarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.

Suurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari
päivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.

Herra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän
kenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; -- itsepä
tuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen
suuret lahjat.

       *       *       *       *       *

Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa
hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka
viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä
päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää
ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti
olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi
kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla
prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet
lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla,
Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.

Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti
ylioppilastutkinnon, arvolauseella _haud_, ja että hän oli
perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi
lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet
Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella
sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.



XI.

LÄHTÖ.


Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän
kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa
samoin kuin seuraelämästä yleensä -- johon hän vähitellen tuli
ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa
-- oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä
ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään
oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti
hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen
vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen
jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä
oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut
täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain
itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.

Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet
vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin
saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä
matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän
vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia -- mitä hän jo alusta
asti oli pelännyt.

Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja
tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla
Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin
nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä
koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä
mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.

Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä
Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes
saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa
kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän
myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli
kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin
moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli
iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen
toinen silmä sinisenä -- ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt
todistajaksi.

Kaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi
vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein
vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti
kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen
viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia
rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin
suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria
tulisi Martin varoa.

Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin -- tätä sanaa hän käytti
vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden --, punastui Martti
vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi
pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa
tietä konttoriin Heggelundin luo.

Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista,
joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon
kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten
hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime
kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa
oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän
unohti tällä erää kerrassaan laivurin -- ja nyt, kun hän oli puhunut
suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos
tahtoi.

Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti
Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä,
koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut
lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja
isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen
ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan,
että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä
syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset,
jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta
kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi
kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän -- sen näki selvään --
sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain
lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että
Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.

Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla,
muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt
Heggelundin luokse menemisen sikseen.

Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva
Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista
oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja
ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai
toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon
hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen
tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.

Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt
vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin
suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava.
Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä
Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä
puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin
samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun
Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut
alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen
käytöksensä miehuullisuuden.

Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet
ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.

Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä
Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin
olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa
kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen,
ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän
nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella
kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista
kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel
loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla,
kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen
kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.

Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda
silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin
suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin
kasvoissa -- tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan
veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.

Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä,
ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä
mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin
päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli
kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa
mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti
koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.

Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä
olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa
Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä,
siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle
silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi
puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti
koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt -- "on jotakin, jota
isä suree."

"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!" vastasi Martti; ja tämä "_ei
koskaan_" oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti
uskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia
nuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi
Martti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi,
että Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä
koko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän
itse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni
huoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että
Martti kumminkin oli ollut sangen rohkea.

Tästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia
kohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi
mieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän
huomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen
kautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen
ajatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki
hänet alakuloiseksi.

Oli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä
jaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille,
jotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti
oli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon
viimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.

Hän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin
vaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa.
Neitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun
tämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta
kumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:

"Te kai istutte tässä jäähyväisillä, Jansen."

Martti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän
tunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja
vastasi vain:

"Niin, -- neitsyt Dyring."

"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule
mitään."

"En voi olla, neitsyt Dyring!"

Neitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä
enää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän
sanoi:

"Niin, niin, Martti Jansen! Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus antaa."

"Tulevaisuus!" kertasi Martti itsekseen, ja samassa johtui
hänen mieleensä seinälauta tuolla kotona Skorpöllä, jossa sana
"Tulevaisuus" vielä oli luettavana ja jonka kirjaimet olivat
ensimäiset, mitkä hän oli oppinut. -- "Tulevaisuus -- se on
Jumalan kädessä", sanoi hän, tietämättänsä toistaen äitinsä sanat.
Ja kostuivatpa hänen silmänsä melkein, neitsyen seisoessa hänen
vieressään.

Neitsyt Dyringin ei tehnyt mieli ummistaa silmiänsä sinä yönä; hän
pysyi jalkeilla aina siihen hetkeen, jolloin jaala -- pari tuntia
myöhemmin -- hiljalleen katosi salmesta. Ihmeekseen hän tapasi
silloin Edelin konttorin ikkunassa seisomasta.

"Siinäkö seisotte, neiti Edel?"

"Niin, en saanut unta", vastasi nuori tyttö; ja sitten, seisottuaan
siinä vielä vähän aikaa, he erosivat.

       *       *       *       *       *

Samana vuonna tiesi huhu, että Heggelund oli ottanut tavattoman
suuren lainan, ja että hän sen vakuudeksi oli pantannut omaisuutensa.
Tämä herätti suurta kummastusta ja monia selityksiä. Muutamat
rupesivat jo epäilemään Heggelundin kiitettyä rikkautta.



XII.

BERGENISSÄ.


Bergeniläinen Mühlenwad, jonka luo Martti tuli, harjoitti suurta
pohjolan-kauppaa. Sitä paitsi hän oli laajoissa liikesuhteissa
ulkomaiden kanssa, jonne hän lähetti kalavaransa. Moni
nordlantilainen aina Helgelannista ylös Ruijan perille saakka oli
Mühlenwadin konttorin kirjoissa merkittynä velalliseksi. Lukuisat
jaalat, jotka kaksi kertaa vuodessa saapuivat Bergeniin, laskivat
ankkuriin, sen mukaan kuin tila salli, Saksansillan viereen tämän
konttorin läheisyyteen. Siinä sillalla vallitsi touhu kalojen
punnitsemisessa ja kuljetuksessa, jollaikaa aamusta iltaan konttori
oli täynnä nordlantilaisia. Siinä tehtiin kauppoja, maksettiin vanhaa
velkaa ja tehtiin uutta -- kuten kaupassa ainakin.

Vanha Mühlenwad asui "Yläkadun" varrella, valkoisessa, vanhaan
saksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa,
joka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies
rivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli "vanhan ajan" mies,
kuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä
saksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen -- raha- ja
liikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme
varmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija.
Mutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten
yhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin
huolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-,
ilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon
säntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.

Ruskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu
vieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina
saman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä.
Jokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös,
että hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten
keskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin
rakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään
juuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli
pystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka
ainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä
vieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä
Hampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla
tavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina
silloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni,
asettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä
oli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona
salissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten
jälkeen mennä levolle, surrakseen -- niinkuin talossa sanottiin --
vintiömäistä poikaa.

Tässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman
tädin -- Mühlenwadin sisaren -- vartioimana. Nämä olivat alati
saapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen
käytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin
kuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla
Kongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.

Vaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun
ehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan
työtä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty
silmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet
vuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille.
Ja pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui
"vuorotäti" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä
ruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta
laatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin
oli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.

Joskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä
saksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona,
niin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa
toverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän
kynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi
ja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert
kotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja -- näki sotaoikeuden
yömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta
nopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei "ukko" ollut istunnossa,
ja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki
olevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä
siitä alas:

"Nyt saatte kohta ruumiin taloon."

Loppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä
päivästä lähtien "ukon" tietämättä hankkivat veljenpojalle
"kohtuullista vapautta" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden
nauttimiseen.

Nuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan
jo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä
Taneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa
puheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää
ravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa
pettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen
kotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun
Wollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui
setä lainaamaan hänelle niitä, "kunnes poika tulisi lailliseen
ikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä." Wollert antoi näistä
rahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta
prosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin
tuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja
sedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät
kivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja
rikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen
päällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki
kotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin
milläkin haukkumanimellä.

Alussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja
usein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.

Mühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko
Heggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän
vuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena
päällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli
hänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että
Martti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien
keksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat
luonnollisesti paljon; mutta itse "junkkari" ei tietysti ollut
nuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin
päähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.

Martti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti
miellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin
konttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona
sillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen
reippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen
suosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava,
osoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; --
sen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta
oppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä
hänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi
hänen "siltapäällikökseen". Martti kiitti luottamuksesta, mutta
vastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. "Hän halusi kulkea
konttoritietä". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman
mielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.

Viime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin
pojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen
konttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli,
hän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä
ja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden
kuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja
puhua saksaa -- Martti pyrki eteenpäin maailmassa.

Wollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei
varmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes
käyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia
silmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein,
jollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään
rajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein
Martti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta
kenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran
mielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa
esiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert
pitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan
vieressä olevassa kamarissa.

Eräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli
suureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista
kirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen
kuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä
aikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen
saksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi
ja veisi ne "ukon" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei
tämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä
vastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka
veisi koko pyhäpäivän.

Siitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia
vapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi
tädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne
lähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla
olivat lyhyet ja selvät. -- "Wollertista voi sittenkin tulla mies!"
-- Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan
julkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä
lähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.

Silloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä
allekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet
kaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert
kiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.

Kun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti
kyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen,
että jotakin oli merrassa.

Ukko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen
pöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen
kapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos
hänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi
hänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi
vanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi
uudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla
mielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli
hänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:

"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! --
tuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!"

Wollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi
sangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.

"Kuka on kirjoittanut kirjeesi?" kysyi hän sitten.

Wollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita
kahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus
suuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.

"Jansen!" vastasi hän.

"Jansen! -- Meidän Jansen? -- vai niin!"

Se oli hyvin pitkäveteinen tuo: "vai niin!" Sitä seurasi sitten
tiedusteleva kysymys: "Ja mitä hän on vaatinut niistä?"

"Hän ei ottanut mitään."

"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän
tahtoi", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut
keppiä; "hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen
kauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin,
kuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää
vertoja hänen sakarisormelleen."

Sitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä
noutamaan Jansenia.

Mühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli
ilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään
tahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut
epärehellinen häntä kohtaan.

Kun Martti Jansen tuli konttoriin, kysyi vanhus viitaten kirjeisiin:

"Oletteko kirjoittanut nämä?"

"Olen!"

"Missä olette sitä oppinut?"

Kun nuori mies oli lyhyesti selittänyt sen, sanoi Mühlenwad äänellä,
joka soi kuin olisi hän lukenut kirjasta:

"Teillä on huomisesta alkaen konttorissani täysi paikka ja palkka;
ja kun poikani kirjoittaa kauppakirjeitä, on hänen neuvotteleminen
teidän kanssanne sisällöstä, ennenkuin kirjeet tuodaan minun
allekirjoitettavikseni." Sen sanottuaan hän nyykäytti päätään, ja
Martti lähti konttorista. Mutta vanha Mühlenwad istui kauan ja
tirkisteli oveen päin, josta hän oli mennyt. Vihdoin hän kääntyi
Wollertiin ja sanoi miltei lempeästi:

"Jospa sinä voisit tulla tuollaiseksi, Wollert! Hänessä on ryhtiä,
hän tulee menemään pitkälle maailmassa; -- mutta isäparkasi ei liene
oikeutettu sinusta edes toivomaan mitään sellaista", lisäsi hän
huoahtaen.

Kun Wollert lähti konttorista, oli hän iloinen, että oli päässyt niin
vähällä.

Seuraavana vuonna kirjoitti Martti Jansen myöskin ranskankielisiä
kauppakirjeitä ja kohosi kohoamistaan isäntänsä luottamuksessa.
Tunnettua oli, että kaikki kirjeet kulkivat hänen kauttansa -- muuten
ei vanhus ollut koskaan levollinen postiin nähden.

Martin palkka oli nyt noussut, se salli hänen elää kuten muutkin
kauppasäätyyn kuuluvat nuoret miehet.

Kasvatuksen takia, jonka Martti sai Mühlenwadin koulussa, hän
alkoi antaa rahalle suurempaa arvoa kuin oikein soveltui hänen
luonteellensa. Hän kuuli aina miestä arvosteltavan sen mukaan, miten
varakas tämä oli; eikä ollut ainoatakaan hänen tovereistaan, joka
ei olisi uneksinut rikkauksista -- Mühlenwadin vanhaa leveälieristä
hattua kunnioittivat nämä nuoret miehet miltei kruununa.

Martti Jansen oli siis hyvällä alulla tulla liikemieheksi "kiireestä
kantapäähän". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella
käytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa
nähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka
se herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot
ja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät
erityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha
Mühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.

Perheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän
tavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen
vaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen
määrään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään
muuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä
hetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä
olentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät;
tapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.

Edel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli
siellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä
tähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa
saadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun
kuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.

Syy Edelin kotiin-palaamiseen oli surullinen: hänen äitinsä oli
kuollut.

Lupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille
ja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel
vastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut,
miten M--nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka
oleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi
kirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei
Edel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun
oli M--nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja
uudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.

       *       *       *       *       *

Juuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän
oli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia
ryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.

Eräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen
näköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon
joutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa
"konttori" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat
Mühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin
toimesta hyvällä kannalla.

"Tätä loppua", lisäsi Mühlenwad, "olen aina aavistanut, kun näin,
miten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri
muuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila
vuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet
pakkohuutokaupalla. -- Kova on sellainen kohtalo."

Kalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja
sittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella.
Hänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen
ulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että
tunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua
Heggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä
vakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka
kipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti
nyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin
selkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin
kaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia
rikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein
antanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut
Stuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan,
saadaksensa kostaa.

Konttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti
tehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen
tavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin
tiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.

Ensimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai
hänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän
ajatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet,
voisi saada Edel Heggelundin omakseen.

Suuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa
välillä. Kun hän lähti M--nsalmelta oli hänestä muurina Edelin
ja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen
sivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen
varattomuuteensa.

Ja asiain näin ollen tuikki toivon säde vilahdellen hänen sieluunsa.

Tämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut
ajatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että
hän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita,
esiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti
uudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta
vähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin
hänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja
Heggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin
eipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa
hänet toiveiden perille.

Noilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen
hänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman
suussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti
sieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja
liikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin
kauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka
ilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että
oli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin
muistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta
se hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut
silmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä,
ajatteli hän -- ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä -- kykyänsä;
ja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.

Mühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi
tahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja -- aikeitansa
likemmin ilmaisematta -- selitti aikovansa ruveta omiin
liikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin
että hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin
tavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei
ollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja
joitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.

Yhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle
Martti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund
oli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla
hän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi
hän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi
samassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään
hyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli.
Puhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi
ja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita
Heggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.

Tämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä
Heggelundissa että tämän tyttäressä.

Salaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei
hän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei
ollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu
asumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.

Edel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo
siihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö
huomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän
oli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä
tapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle
yhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä
sisäistä elämäänsä.

Hän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin
äkillisessä ja kummallisessa päätöksessä -- ja hänen tätä
ajatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä
sielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän -- jos
asianhaarat olisivat sallineet -- olisi voinut tarjota Martille
kätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan.
Hän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta
pienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen
ohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli
heitä erottavan rajamuurin pohjana.

Nyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen
johdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään
muuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli
tehnyt lopullisen päätöksensä.

Mutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt
köyhä tyttö.

Kasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut
aavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata;
ja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua
tietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän
sisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen
alle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä
teki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut
synkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi
kevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä
viereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa
ymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.

Erään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava,
että se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin
lähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä
yllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka
sitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.

Ylpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. -- Huutokaupan
kestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli
Edel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli
kokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa
kunnia juuri tänä hetkenä vajosi.

Martin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä
personallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa,
missä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta
ylevyyttä oli epäilty.

Niin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä
kestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi,
ja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta
nyt, kun hän oli köyhä -- ei mistään hinnasta maailmassa!



XIII.

KOTIINPALUU.


Matkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä
valmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi,
ennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.

Mitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa
hän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M--nsalmen
läheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä.
Syyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä
matkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään
tahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta
lähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä
Edelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa
alkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä,
joka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän
kohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties
saisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa?
-- Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M--nsalmelle
sen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen
matkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.

Kaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo
oli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.

Neitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella
tarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun
hän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa
matkavaatteitaan naulaan.

Yhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin
monta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille
surullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.

Herrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä,
punaisessa rantahuoneessa -- hänellä oli ollut kiinnitys itse
kauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti
kuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän
kun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; -- ainoa erotus
hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän
rouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä
oli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa
erään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.

"Niin, huonosti ovat täällä asiat", lopetti neitsyt kertomuksensa
ja vaipui surunsa valtaan. "Entäs Edel parka -- köyhä tyttö nyt!
Oli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi
jaksanut tätä kestää!"

Vastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä
kuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta
sydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.

"Muistatteko, neitsyt Dyring", sanoi Martti omituisella äänellä,
"muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te
vetositte tulevaisuuteen."

Neitsyt Dyringin kasvoista päättäen eivät nämä sanat herättäneet
hänessä sanottavia toiveita.

"Nyt tahdon ilmaista teille jotakin", jatkoi Martti vähän aikaa
vaiettuaan. "Kaikki, mitä minä toimin ja teen, tapahtuu vain yhtä
tarkoitusta, Edelin voittamista varten."

Neitsyt Dyring loi hämmästyneen silmäyksen nuoreen mieheen. Hänen
ajatuksensa juoksu oli hidas, hän tarvitsi miettimisaikaa, ja kun
hän siinä nyt katseli Marttia, vaihtelivat ilmeet hänen kasvoissaan.
Hänen edessänsä seisoi nuori mies, joka ei voinut olla herättämättä
luottamusta. Hänen kasvoissansa oli juuri tämä ajatus luettavana, kun
hän vähän ajan kuluttua itsekseen mutisi: "niin -- me saamme luottaa
tulevaisuuteen."

Hyväntahtoisuuttaan osoitti vanha uskottu vielä siten, että hän teki
Martille vuoteen talon parhaimpaan vierashuoneeseen, minkä tarjouksen
Martti, kauan kursailtuaan, vihdoin otti vastaan, kun hän huomasi
sillä miellyttävänsä neitsyttä.

Martti Jansen nousi varhain seuraavana aamuna ja oli huolellisesti
puettuna salissa, ennenkuin kukaan perheen jäsenistä oli sinne
saapunut. Hän oli kalpea, hänen otsallaan näkyi hikihelmiä. Neitsyt
Dyring sanoi hänelle silloin tällöin jonkun pienen sanan, ruokaa
valmistaessaan ehtimiseen kulkien salin kautta. Hän ei ollut
maininnut Martin tulosta kenellekään talossa.

Ovi avautui nyt ja kevein askelin astui Edel saliin. Hän ei kohta
huomannut Marttia, mutta sitten hän jäi hämmästyneenä seisomaan ja
huudahti:

"Martti! -- Tervetullut takaisin, herra Jansen" -- oikaisi hän
kohta lauseensa. Mutta hänen silmistänsä välähti ilon säde, mitä ei
käynyt oikaiseminen, yhtä vähän kuin punastusta, joka levisi hänen
poskilleen.

Molemminpuolisen hämmästyksen vallassa lausuttiin joitakuita sanoja,
joita asianomaiset eivät myöhemmin voineet muistaa; ja sitten
koski keskustelu, kunnes Heggelund tuli saliin, Martin matkaa ja
kaikenmoisia jokapäiväisiä asioita.

Neitsyt Dyring huomasi, ettei kumpikaan koskenut eineeseen. Hänellä
oli omat merkkinsä, josta hän ennusti ilmanvaiheita.

Martin osaksi oli tullut ystävällinen vastaanotto, vaikkakin sekä
tytön että isän ääni alkoi käydä kylmemmäksi, kun heidän mieleensä
muistui tuo hänen viimeinen kirjeensä. Marttia kummastutti sen
ohessa, ettei kumpikaan, ei edes pienimmällä sanalla, tiedustellut
hänen aikeitaan, vaikka Heggelund ystävällisesti vaati häntä joksikin
aikaa jäämään heidän luokseen.

Selvään näkyi, että Heggelund oli vanhentunut ja masentunut
vastoinkäymisistään ja että Edel oli kokonaan antautunut häntä
hoitamaan. Heggelund oli kivuloinen ja pysyi väliin aamusta iltaan
konttorissaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Sellaisina
päivinä Edel istui hänen luonaan, luki hänelle ja piti hänelle
seuraa, koettaen haihduttaa hänen synkkiä, raskaita ajatuksiaan.

Yksitoikkoista elämäänsä eläen oli Edel usein tuntenut itsensä
häkkiin suljetun linnun laiseksi. Palava halu päästä ulos maailmaan
heräsi usein hänen sielussaan; mutta hän koetti silloin aina
lohduttaa itseänsä sillä, että hänellä kumminkin oli velvollisuutensa
täytettävänä. Luettuansa Martin viimeisen kirjeen, jossa tämä puhui
palaamisesta pohjoiseen, eivät nämä ajatukset häntä enää vaivanneet;
kotielämä sai äkkiä jotakin sisältöä ja viehätystä.

Syvälle käyviä, surullisia tunteita herättivät muuttuneet olosuhteet
Martissa. M--nsalmella oli vireyttä ja liikettä kuten ennenkin;
sillalla ja puodissa meni kaikki entistä menoaan. Martti näki
Stuwitzin ja puotipoikain askaroivan meripuodissa ja satamassa kaiken
olevan ennallaan. Mutta päärakennuksessa oli kaikki kuollutta,
ja pihalla näkyi silloin tällöin ainoastaan pari palvelustyttöä
ja joskus joku kerjäläinen. Talouteenkin oli tullut huomattavia
rajoituksia, ja puotipojat olivat nyt Stuwitzin ruoassa.

Päivällispöydässä istuivat Heggelund, Edel, vanha Topias setä,
neitsyt Dyring ja hän, Martti, -- oli suuri erotus nykyisyyden ja
entisyyden välillä!

Martin tulo oli silminnähtävästi virkistänyt vanhaa Topiasta. Hän
ei tahtonut pienimmälläkään sanalla kosketella talossa tapahtunutta
muutosta. Hän tuli iloiseksi ja nauroi omituisella tavallaan puoleksi
salaperäisesti ja ikäänkuin itsekseen, kun Martti aterian jälkeen
tuli hänen luokseen ja leikillisesti sytytti hänen piippunsa samalla
tavalla kuin oli tehnyt ensi iltana talossa ollessaan.

Topias-setä muisti sen aivan hyvin. Sitten hän vain tahtoi tietää,
mitä Martti toimi ja mitä aikeita hänellä oli. Martti kertoi sen
hänelle.

"Rivakka poika, reipas poika!" sanoi Topias-setä ja ojensi Martille
jälleen sammuneen piippunsa. Sitten, oltuaan vähän aikaa ääneti ja
ikäänkuin mietteisiinsä vaipuneena, sanoi hän hiukan aiheettomasti:

"Hm! -- Edel on kaunis tyttö, Martti Jansen."

Sitä ei Martti voinut kieltää, mutta hän ei halunnut ruveta siitä
pitemmältä puhumaan.

Myöhemmin päivällä kertoi neitsyt Dyring Martille rouva Heggelundin
kuoleman kaksi vuotta takaperin sekä siihen liittyvät tapaukset.

"Niin, niin!" huokasi hän raskaasti, "rouva kuuli sen ja sai siitä
kuoleman."

"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä
päivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja
otti liinavaatteita kaapista -- odotettiin vieraita seuraavaksi
päiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja
tarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan
vuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he
olivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja
jyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat
olivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka."

"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja
miespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan."

"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen.
Hän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja
minä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä.
Kun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua
liinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa
huostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta -- köyhistä hän piti,
kuten tiedätte, itse huolen."

Tätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen
hetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi
kyyneleitä hänen silmistään:

"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina
kantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä
minä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala,
nousenko siitä enää!'"

"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin
kovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten
aina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä,
oli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä
säälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen
huoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. -- Neljä päivää hän sitten
makasi, ainoatakaan sanaa sanomatta."

"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat
olivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän
antoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin
Edelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen
jäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut
nähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar
viimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi.
Rovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund
luvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen
itkevän uutimien takana."

"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja" -- lopetti neitsyt
Dyring -- "hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi
voinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli
puhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti."

Neitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä
surua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli
Edeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.

Edel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä
kaunistunut -- myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin
silmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties
vähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja
hänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen
sulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt
jähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt
niihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä
juonteissa oli kenties -- perintönä äidiltä -- hiukan liikaakin omaa
tahtoa.

Martti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena
mahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään
oli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun
kunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen
lähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän
noiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut,
kiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata
sitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi
Marttia vastaan.

Kylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut
Edelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi
taas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi
jonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.

Kuitenkin ilmausi hänen eteensä muutamia esteitä.

Tottumattomana maailman tuomioita tulkitsemaan tunsi nuori tyttö
itsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti
itsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen
käytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden
keventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen.
Mikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi.
Martti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka
olisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut
ottaa niitä puheeksi.

Eipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka
päivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista,
saivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.

Aterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin
toiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin
arkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä
kumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat
häntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä
kummastakin jotain lumoavaa.

Eräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka
sairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli
kaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen
yli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat
eteisessä, sanoi Martti äkkiä:

"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti
Edel!"

Martti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon
talossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.

Muulloin hän oli joka ilta valvonut kauan ja itsekseen ajatellut
päivän tapahtumia, mutta viimeisinä kahtena yönä hän ihan toisista
syistä ei saanut unta silmiinsä. Hän halusi hetimiten tunnustaa
Edelille rakkautensa; niin, olipa jo kerran päättänytkin tehdä sen.
Mutta silloin heräsivät hänessä nuo entiset ajatukset, jotka näinä
päivinä -- kumma kyllä -- olivat kokonaan olleet kadoksissa: hänen
vanha ylpeytensä perheeseen nähden, jonka luo hän muinoin oli tullut
köyhänä kalastajan poikana. Hän näki yhä kirkkaammassa valossa,
kuinka nöyryyttävä sellainen teko olisi niin kauan kuin hän ei
maailman silmissä ollut siihen oikeutettu. Mitä ajattelisi Heggelund?
Ja Edel -- mitä ajattelisi hän tuollaisesta tyhjästä kosijasta, joka
voi viitata vain tulevaisuuteen -- johon päälle päätteeksi kukaan ei
luottanut?

Viimein hänelle selvisi, että jos maailmassa oli toinen tällaisessa
asemassa, niin tämän toisen nimi ainakaan ei ollut Martti Jansen.

Aamulla hän ilmoitti päättävästi aikovansa lähteä jo ennen
päivällistä.

He istuivat silloin salissa kahden, Martti ja Edel. Keskustelu kävi
katkonaisesti, ja ensi kerran mainitsi Martti sanasen aikeistansa.

Hänen äänessään oli jotain omituista, joka vaikutti, että Edel miltei
vapisi istuessaan ommellen. Jonkun yksinäisen sanan hän oli silloin
tällöin lausunut Martille vastaukseksi; mutta viimein, jotakin
sentään sanoakseen, hän kysyi:

"Minkä tähden sitten lähditte Bergenistä?"

"Sentähden, neiti Edel", vastasi Martti, ikäänkuin olisi nyt
tahtonut purkaa sydämensä -- "sentähden, etten kauemmin voinut elää
erillään..."

Nuori tyttö kallisti punastuvat kasvonsa ompelukseen asti; hän odotti
saavansa kuulla aivan saman sanan, mikä pyöri Martin kielellä,
tuon pienen sanan "teistä"; -- ja hän kumartui vastoin tahtoansa,
niinkuin jokainen nainen tekee huomatessaan Amorin nuolen tähdättynä
sydäntänsä kohti.

Niin likeltä kuin pitikin, että Martti olisi tuon sanan sanonut,
ei hän sitä kuitenkaan lausunut. Hän pysyi lujana päätöksessään ja
änkytti lauseensa täytteeksi: "-- kotiseudusta."

Tukala hiljaisuus seurasi tätä sanaa. Vihdoin mutisi Edel joitakuita
välinpitämättömiä sanoja. Hän näytti hiukan kummastuneelta. Hän oli
luottavaisesti odottanut Martin selitystä, ja nyt tämä karttoi sitä.
--

Kun Martti istui veneessä, joka kiiti ulos salmesta, tunsi hän
itsensä onnen pojaksi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, ja hänen
aikeitansa, joita hän nyt lähti toteuttamaan, valaisi ruusunpunainen
hohde.

Hiukan häntä oudostutti, ettei Edel ollut laiturilla huomannut hänen
viime tervehdystään, vaikka se oli juuri hänelle aiottu.

Mutta nuori tyttö vuodatti sinä päivänä yksinäisyydessä vuolaita
kyyneleitä. Hän tunsi, että hän oli lähestynyt Marttia likemmäksi
kuin hänen ylpeytensä nyt saattoi sietää. Hän ymmärsi nyt, että hän
oli ollut oikeassa luullessaan, että Martti aikoi purkaa sydämensä
vasta silloin, kun hän voisi ulkonaisen asemansa puolesta turvattuna
astua hänen ja hänen isänsä eteen. Niin kauan kuin Martti oli köyhä,
pysyisivät siis heidän välinsä sellaisina kuin ne nyt olivat. Martti
ei pitänyt lemmittyänsä suuremmassa arvossa kuin että koko asia sai
riippua siitä, onnistuisivatko hänen liikeyrityksensä.

"Hyvä, Martti Jansen", ajatteli Edel harmissaan -- "tule rikkaaksi,
upporikkaaksi, niin saat vastauksen."

Neitsyt Dyring teki myös, vaikka tietämättänsä, mitä voi painaakseen
okaan syvempään. Hän oli huomannut, etteivät asiat menneet oikeaa
tolaansa, ja hän lausui eräänä päivänä kiittääkseen suosikkiaan:

"Nähkääs, neiti, mieheen sellaiseen kuin Martti voi luottaa; hänellä
on tulevaisuutta!"

Kuinka Edel vihasi tuota "tulevaisuutta", kun sitä katsottiin siltä
kannalta!

       *       *       *       *       *

Ulkonaisena syynä Martti Jansenin kiireiseen matkaan oli se, että hän
toivoi tapaavansa Nuton perheen vielä sen tavallisessa kesä-asunnossa
Skorpöllä.

Kun hän nyt seitsemän, kahdeksan vuoden kuluttua hiljaisena
kesäiltana astui maalle kotinsa, vuorien rotkossa sijaitsevan majan
laiturille, valtasi hänet omituinen outouden tunne, sillä koti tuntui
hänestä paljon entistänsä pienemmältä. Aurinkoisen kirkas, aava
meri, taustanaan mantereella Storbergskawli, joka nyt ilta-auringon
valossa näytti sinipunervalta, sekä kaikki muukin ympäristö oli niin
viehättävän ihanaa, että hän katseli liikutettuna ympärilleen, --
olihan siinä näköaloja hänen lapsuutensa ajoilta. Mutta kotiansa hän
oli kuitenkin ajatellut isommaksi.

Hän vei venheen aivan maan suojaan voidaksensa saapua perille
äkki-arvaamatta, ja samalla hän mietti, oliko hänen tunturin harjalla
näkemänsä lammaslauma kotolaistensa oma.

Nyt hän näki äitinsä vanhan tavan mukaan istuvan oven edustalla
sukankudin kädessä ja lankakerä helmassa. Jyrkän polun hän loikki
muutamalla harppauksella päähän, ja ilmestyi äkkiä portaille äitinsä
eteen. -- Kului hiukan aikaa ennenkuin äiti uskoi silmiänsä ja
syleili poikaansa, ja kestipä vieläkin kauemmin ennenkuin hän oli
oikein tointunut äkillisen ilon puuskauksesta.

Isä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan
päivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin,
seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään
ihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku
siskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen
äitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä.
Veljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään
kauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.

Iltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta
rauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.

Heidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika
äidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä -- jonka
uutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen -- ja selitti sitten
aikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi.
Hän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin
lappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan
Ruotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet.
Niinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla,
tupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi
perille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei
loukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen
puodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen
suostumus.

Marina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella
hänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle
aprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota
puuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika
arvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa
hänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.

Nyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet --
sanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä
paremman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika
selitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; -- hän
hyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän
itse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.

Marina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin
selville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti,
että hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti
pääsisi lappalaisten suosioon.

Jo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa
ystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon "hänen poikansa
oli itse tuonut pavut mukanaan."

Sattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin
suomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä
suomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli
pelastanut Lyman sekä hänen äitinsä -- suomalaisen ensimäisen vaimon
ja Matin tyttären -- ulkona kareilla.

Eräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi
Marina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä
tavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole
vasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin
Stuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.

Hän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen
vanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja
muutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että
hän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen.
Marina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka
Matin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi
kartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion,
ja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.

Kun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään
poikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun
venheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia
lappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari
venhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.

Janne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän
yrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle
hän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut
luopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa;
hänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen
yksinkertainen isänsä -- hän sai siis katsoa eteensä. -- Mutta kun
äiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä
tosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo
hieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä
ansaitsisi tavoitellakaan.

Hinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä
tapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen
määrään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli
Karesuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.

Martti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita
hän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi
moni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas
toinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin
etteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi.
Se kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa
Trondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän
epätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin
toistaiseksi kiinni.

Suomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista
maksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti
Nuton ja hänen poikiensa suostumus.

Syksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä
Norjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui
eräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat
Lapinniemellä.

Jo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli
täyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä,
liinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua,
ja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan
päässä sisämaata kohti.



XIV.

LAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.


Pari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti
vieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa
mukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon,
ja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa
kaikki, mitä oli tarvis jouluksi.

Siinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi
saavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä
Karesuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa,
seuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin
kauppapaikaksi.

Matka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä
monien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä
suurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä
ensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin
autiolle tunturille.

Loppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän
vaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä:
kivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä
"Pohjanneula" ja "Neitoparvi", "Jouset" ja "Laiva" nimisiä tähtiä,
joiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia.
Aamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä
taivaankartallaan.

Aaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti
muodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista
poronsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen
kunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten
kulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi,
myöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan
tahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä
tavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen
laaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja
messinkikoristuksia -- takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä
hopeavyö --, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena
vanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä.
Vaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija
ja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia
taikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja
samalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.

Matkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus
oli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu
viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin
pitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin
sellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä.
Silloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu
nähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa
alla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä,
samalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit
kuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä
tyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku
kala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn
paukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.

Tällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka
vuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen
takia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että
lumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen
ehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä
murtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä
vasikoilleen.

Nyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea,
vaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat
kylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan
tähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin
teltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi
suossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen
ja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien
ja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän
vuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren
osan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen.
Alhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa
vasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja
sivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon,
putosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.

Näinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein
hyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan
sillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka
oli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että
hän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi
Matti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi
vaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa
silloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.

Hopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta
avarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine
kasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja
koukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.

Hän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista
itsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä
odotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.

Martti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain
vai suopein silmin.

Ensimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että
Martti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea;
mutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä
kuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri
onneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin
lykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.

Eräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti
Nuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli
ennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan
Matille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita
kohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia
temppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen
saaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet
päätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon
asti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä
istuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen
käsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua
ei tahdottu ilmaista.

Vanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään
muista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas
neuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu
leveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä,
ulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli
paitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja,
joita miniät valmistivat.

Hopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli
ennustanut ilmanmuutosta.

Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana
päivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara
olikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin
toisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa
odotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan
rauhallisempi ja asiastaan varmempi.

Iltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa,
istuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia,
jonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä
yhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja
ollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka
Iso-Lassi oli päättänyt päivänsä.

Oli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli
istunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel
askeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen.
Akka seisoi -- vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli
lopettanut kertomuksensa.

Tämä teki Marttiin syvän vaikutuksen.

Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä
poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen
himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli
ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat
murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon.
Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat
kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana
olevien vitsakimppujen päälle.

Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä
teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien
joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen
se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan;
hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo
nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.

Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei
voinut olla -- pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen.
Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut
suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut
nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja
ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla
kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.

Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi
jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen
puhaltavan ympärillään.

Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden
teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään
kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät
lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä
vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia
lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.

Hopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun
ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa
jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän
otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset
siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että
hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai
ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä,
se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän
arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.

Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen
kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen
ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää
alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita
täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana
katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki
tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti
huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan
omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta
hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle
suurta hyötyä lappalaisten joukossa.

Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin
Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan
tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon
jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue
kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.

Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli
jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin
metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin
sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka
voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä
karvaisin, lämpöisin nutukkain.

Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään,
jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä
omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine
lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea
lieteen.

Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville
asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana
tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.

Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä
elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen
peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.

Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan
päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä
juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.

Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän.
Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan
ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis
mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin
olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi
lasta; -- nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista
lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat
kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti
kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän
vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.

Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen
vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän
tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta
heidän luokseen.

Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa
tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan
perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa
riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.

Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei
olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin
hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta
asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen
miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; -- mutta kylläpähän keinot
keksitään -- sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen.
Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä
mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se,
joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain
siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana
henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma
kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän
ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.

Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m.
kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen
pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta,
ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten
ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä
toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti
sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa
oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat
luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita
kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua
puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun
ehdon.

Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä
hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja",
kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen
tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien
etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.

Ollessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai
Martti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen;
mutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten
Hopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat
suutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.

Martti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi
sunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin
kaimaksi.

Kirkonmenojen jälkeen pidettiin jonkunlaisia markkinoita.

Lauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita --
rivi rivin jälessä -- pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle.
Ajaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa,
siten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa
olevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy
kärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä
vastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin
raivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan.
Niin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan
entiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua
poron ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta
kulettaa mukanaan.

Syrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka
liittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue
punaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana
pitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas
ilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella -- joka
näkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi
missä kosket ovat esteenä kululle -- kasvoi matkue yhä suuremmaksi.

Kun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan
järven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa
rahvasta.

Melkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari
matkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen
yli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin
varastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi
jäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää.
Reestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa
tavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä
sisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.

Olipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä
iltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan
mukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset
ennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa,
mutta suuremmassa kuin koskaan ennen.

Senjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin
vasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle.
Kaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava
kiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora
äkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan
ja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä
luoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua
peskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin
jos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.

Kirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen
paikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat
eräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin
huomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu
entisille jäljille takaisin.

Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse,
joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on
pieni koivulehto.

Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on
talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin
ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.

Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää,
joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi
kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä
saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun
lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella
hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen
muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin
vihkiminen.

Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari
nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa
lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä;
sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten
yli.

Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski,
rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen
lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat,
kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri
oli kierretty kaunis, tupsupää nauha -- näin puettuna oli morsian,
joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen
raikastuttamina, oikea kaunotar.

Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia,
joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi
myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen
uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten
tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist"
-- ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää;
toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen
venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin
gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle
lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä
puolesta.

Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota
puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki
päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen
talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta
penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin
muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt
melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä
miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen
lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että
muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa
oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä
kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla,
näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti,
sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka
oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita,
joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin
kovalla naurunhohotuksella.

Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän
meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki
olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä
vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen
kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä
rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka
Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi
siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja.
Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi,
kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli,
kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän
kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä -- siihen
menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa -- ei hän voinut pidättää
ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä
silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui
pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja
sanoi kylmästi:

"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää
anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"

Mies näytti hiukan epäröivän -- hän oli tosin pitkä ja roteva --,
mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet
luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata
kysyjää.

"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin,
ettei haittaisi kuulostaa asiata!"

Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt
miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään
äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.

Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona
esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa.
Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin
mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan
porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut.
Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten
puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin
se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.

Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat
Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa".
Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään
sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia
itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle
puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan
samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala
täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka
Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta
möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä
vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä
vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen
kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä
"oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä
huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä
seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi
asiansa selvitetyiksi.

Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän
useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa
lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti
kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan
pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan
toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi
onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja
nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta
hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa
matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka
päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä
oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta
nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan
tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä
kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.

Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli
tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään.
Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi
pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella
paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin
silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan
vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä
se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti
häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin
isäntänsä poikain huostaan.

Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin
hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että
julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt
tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä
istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein
aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat
poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja
varovaa.

Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen
edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita
vierasten omia, joita oli tultu hakemaan -- sillä tuhansien porojen
joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit
viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun
omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina,
suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.

Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä
tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala,
takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu
halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin
pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.

Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri,
ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut
huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä
osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.

Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut
hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei
ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista
tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.

Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon
keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla
kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä.
Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän
heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia
oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä
olevaa iskun jälkeä.

Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat
pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä
vetäytyi majaansa; -- hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä
halunnut uudistaa ottelua.

Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus
ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut
olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään
olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla
turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta,
ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen
aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan
tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä
vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa
hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa
pelkoansa.

Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja
puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut; -- nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä.
Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään,
mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; --
todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet
valtaansa.

Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja
toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti
siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän
oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle
sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi
hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan;
ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä
eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää
olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta,
ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia
aikeita.

Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta
ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta
hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas
vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä,
ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se
kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä
ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä,
katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa
hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle
antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin
tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan
oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti
kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan
pakoretken niin äkkiä toimeen.

Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan,
jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin
hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä
tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin
tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö
punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja
näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa,
väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä.
Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät
koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema
jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.

Tällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä
nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen
yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen
seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden
hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat
ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui
hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.

Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä
vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet
voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa,
ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina
merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla
varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.

Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen
ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina
seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät
autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan
poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti,
että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä
takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin
matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen
toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä
ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin
liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta,
salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi.
Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan
Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja
luopua oppaastaan.

Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että
Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut
jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut
ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin
nuoruudessa voinut olla kaunis -- niin tuli Martti ajatelleeksi
kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä
vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen
tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut
Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli
hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän
istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui
Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen
sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt --
mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi
-- murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.

Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka
oli houkuteltu Vasiljevin alukseen -- "siitä on jo yli neljäkymmentä
vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin
olisin halunnutkaan."

"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt
lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä
jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet
syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle;
sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin
hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin
sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni
muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla
itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka
silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa
minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira.
Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä
hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa
itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon,
pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli
Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka
eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut
häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä
laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä
olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet
ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä
hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan,
ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että
pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian
sillan alle Olsvaagissa.

"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini
kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he
saivat minut alukseen. -- Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni;
hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen
kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä
pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.

"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa,
ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa
poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut
kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit'
mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin,
että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti
minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä
taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin
kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja
uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa
ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen
aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan
katon alla; -- minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä
näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on
joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."

Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo
tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas
ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun,
sanomatta kuitenkaan sanaakaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi
Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti
tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti
Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen
huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja
sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: -- kivi seisoi siinä
yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.

Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin
hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla
poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa
jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle,
josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen
pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää
ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli
heidän erottava toisistaan.

Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan
palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen.
Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja
kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:

"Luuletko, että K--vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä,
"laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"

Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo
Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä
hänen vaivastaan.

Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja
ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta
seikkailulta.

Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan
myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin
selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi
lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä
kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta
mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä
Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat
olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja,
niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden
oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä
kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. -- Tällaiset mietteet
tuntuivat Martista hyvin katkerilta.

Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin
ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä
olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat
tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt,
kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin
mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen
johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet
kokonaan tähän asiaan.

Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen
yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään
soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli
hiukan -- mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria -- nähdessään
maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla.
Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille
ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki
ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä
tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.

Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei
ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen
silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja
puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.

Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat
joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein
tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä
keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin
purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan
kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu
oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa
määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti
näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle
sydämestään kiitollinen.

Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta
matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan
Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan
omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja
liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat
vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena,
jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, -- sillä
elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.



XV.

ANTTI.


Sillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla
seuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja
nauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan
mahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa
Antti Heggelundista.

Kristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin
ottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle
tuli nimeksi "rikas Heggelund". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa
sekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen
rahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä
pidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä
ylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin
kuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin
seuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.

Tulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona,
oli vähitellen kadonnut -- sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen
toimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen
luontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut
edistyivät siis hyvin hitaasti.

Antin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa
ilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki
tavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen
luonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo,
jossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia
kuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten
kuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että
ylioppilaan elämä oli "opiskelemista" ja että siitä muutaman vuoden
kuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.

Sitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon
mieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät
enää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä
odottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut
aina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia
pulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti,
että hänelle helposti uskottiin lainaa.

Hänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät
asiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin
kevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia
asioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin
kirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.

Sanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi
suuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt
kerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt
himmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt
epätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia
toiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla
hän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden
Kristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis
lukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt
saanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.

Ylioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu "rikkaan
Heggelundin" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.

Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä
enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.

Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin
entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana -- jonkunlaisena
"tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan
ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän
välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön
puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin
riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen
vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän
liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen;
-- "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi
maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan
suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen
vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; -- hän ei
tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.

Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä
yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua
aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti
tilaisuutta.

Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja
muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita,
samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja
uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu
kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja
voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti
huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja
että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa
kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin
uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville,
koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.

Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie
Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen
vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja
kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja -- sivumennen sanoen --
sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen
rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi
ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä
samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden
ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan
yliopistosivistyksen merkityksestä.

Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan
vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään
sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan,
millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa
tavallisella ihastuksellaan; -- mutta sitten hän kävi merkillisen
vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet
omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli
hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä
katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.

Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona,
tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän
kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne
kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät
kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä
paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni,
mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen
jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.

Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen
rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta,
kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä
Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten
hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen
käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime
aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun
paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.

Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi
itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon
enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä
huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui
hänestä parhaalta.

Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö,
-- niin sanoi rovasti, -- sellaiset jutut kilpailijan kateuden
synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi
muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun
kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei
kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä
käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä
Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"

Loppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa
sikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin
taisteluun halukas.

Hän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata
mielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli
tullut kotia? -- Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel
oli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian
mitättöminä. -- Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän
tahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja
hän vältti tästä lähtien Antin seuraa.

Hänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia
sydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui,
että poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti
Marinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan
kuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.

Kun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla
mielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan,
miten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä
sitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka
pitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se
oli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri
suuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen,
että Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei
sanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja
ennustuksia.

       *       *       *       *       *

Eräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti
kosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli
kirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti
kunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen
mielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut
ottaa vastaan suullisen vastauksen; -- sentähden hän oli aina kosinut
kirjallisesti.

Ensi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja
meni itse purjehtimaan.

Seuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli
lyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän
vastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi
vastakin hänen kelpo serkkunansa.

Jonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen
ensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen,
oli ollut oikeaa rakkautta.

"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia". Hän ei ollut, häpeä
kyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.



XVI.

LAPINNIEMI.


Stuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä
Lapinmutkassa -- hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti
monta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut
paikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta
tulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.

Hän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä
kokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli
kärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti.
Puotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta
tulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän
myöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan
Jackmannilta Storvaagenissa.

Stuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja
jonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.

Martti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän
lähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen
saamamiehenään.

Velkakirja oli tehty niin, että velkasumma maksettaisiin vähin erin,
mutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja,
kuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia
koko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz
tulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta
hän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla
lastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä
vaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa
velkasitoumuksensa kokonaan.

Hän oli viime aikoina -- kuten hänen isänsä huolekseen huomasi --
ruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös
mainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren
osan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta
jos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen
edelliset tappionsa.

Janne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun
hän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona
Nordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti
oitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta
edellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että
sanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli
saatu pelastetuksi.

Isän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että
syy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; --
parempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.

Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka
kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut
yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän
keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli
kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä
kaikki saataisiin autetuksi.

Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana,
vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:

"Luoja keksinee keinon siihenkin."

Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset;
mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, -- "kullakin on
oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin
onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".

Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain
mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen
onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa
langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä
vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin
toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla
levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada
kauppapaikan itselleen.

Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on,
hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi
odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas
tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin
hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka
miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon.
Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten
muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin
luona.

Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa
kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran
vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen
oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa
kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan
juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin
Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä
sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät
Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää
laatua.

Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti
ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa
parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten
valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan -- mikä näyttikin
luultavalta -- aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen,
matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota
hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä
katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.

Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund
itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan
tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka
tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi
puhua siitä hänelle suoraan.

"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin
luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."

Heggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten
totisena, samalla pudistaen Martin kättä:

"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä
tuon veijarin luona kuinka hyvänsä -- täällähän on teidän vanha
kotinne."

Heggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei
ollut odottanutkaan.

Stuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen
konttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan
nähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää
itseään ja käskemättä vierasta istumaan; -- eikä huoneessa ollut
paljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti
tunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.

Viimein nosti Stuwitz silmänsä kirjasta ja sanoi jäyhästi:

"Tulette varmaankin maksamaan velkaanne?"

"En", vastasi Martti, "minä tulen pyytämään maksuajan pitennystä."

"Vai niin!" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi
keventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. "Onhan
teillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti."

Stuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä
hän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen
omistajaksi.

Siitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä;
olihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi
olevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan
ainakin kevääksi.

Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana
vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.

Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann
yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.

"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään
saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz,
eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti
kovalta ja ilkeältä -- varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos
ovesta.

Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja
hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä
kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa
asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän
halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas,
säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän
loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi
aivan rauhallisena vuoteen laidalle.

Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan
tarkoin esittää.

Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin
kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi,
ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan
Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää;
hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään
kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän
arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja
näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin
katse sai hänet taas asettumaan.

Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta
itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas
tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut
sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa;
sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas
syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen
ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa
olivat.

Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen
leppeästi hymyillen:

"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen
omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. -- Mutta
missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään
osaa sanoa -- jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin
ihmiset."

Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi
silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin
ja poistui huoneesta.

Stuwitz saattoi häntä ovelle ja sanoi:

"Voittehan te hakea oikeutta! -- Näyttäkää vain toteen nuo lorunne
oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä,
muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."

Martti kuuli vielä ivallisen "hyvästin" jälkeensä.

Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli
lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä
mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää
voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän
ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.

Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; -- sillä Edel
oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi
raskaasti hänen mieltänsä -- hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.

Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi
kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen
myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut
koskaan häntä niin lähellä kuin nyt -- olihan tytön käytöksessä
jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.

Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus
Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.

Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin
levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja
leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen
tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.

Ikäänkuin myönnytykseksi tytön arvaamiin ajatuksiin sanoi Martti
huoaten:

"Niin, minä matkustan Amerikkaan -- täällä ei minulla ole enää mitään
päämäärää."

"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä", vastasi tyttö matalalla
äänellä, katsomatta Marttiin.

"Ei, neiti Edel", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, "mutta
te olette minulle koko elämä! -- Teitä varten minä olen työskennellyt
ja teitä minä olen ajatellut." --

Martti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. -- "Ja nyt" --
hän lisäsi surullisella äänellä, "nyt, kun minä en ehkä koskaan enää
saa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään
erään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan;
minua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä."

Hän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan,
vapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä
silmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti
tytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja
sanoi vitkaan: "Mitenkäs tulevaisuus?"

"Sen rakennamme me yhdessä", kuiskasi Edel ja tarjosi kätensä
luottavasti Martille.

Kun neitsyt Dyring katsahti sitten ovesta, istuivat molemmat
onnelliset ikkunan edessä kuunvalossa.

Aamulla oli Edel tavallista aikaisemmin isänsä luona; hänellä
oli tavattoman paljon asioita toimitettavana ja järjestettävänä.
Mutta sitten tyttö tarttui isäänsä kaulaan, niin että tämän täytyi
kysyä syytä siihen, ja silloin Edel selitti, kuinka hänen laitansa
oikeastaan oli. Isä oli asiasta hyvin iloissaan, ikäänkuin Martti
Jansen olisi voittanut Lapinniemen eikä kadottanut; sitten tehtiin
sopimus kihlauksen julkaisemisesta, kun Martti ensi kerran tulisi
Heggelundille. Edel luuli kuitenkin, että neitsyt Dyring arvaisi
asian jo sitä ennen.

       *       *       *       *       *

Oli juuri se aika kesää, jolloin lappalaiset oleskelivat Skorpöllä,
ja sanoma siitä, että Stuwitz aikoi myydä Lapinniemen huutokaupalla,
oli saapunut sinnekin. Se saattoi Matti Nuton kovin levottomaksi,
sillä hän näki uuden vaaran uhkaavan etujansa.

Kun Martti Jansen tuli kotia, oli häntä vastassa useita henkilöitä,
jotka koettivat hänen kasvoistaan arvata, miten matkalla oli käynyt,
ja niiden joukossa myöskin Matti Nutto. Mutta hänpä ei voinut tehdä
muuta päätöstä kuin että matka oli onnistunut hyvin. Marinalta hän
sai seuraavana päivänä kuulla, kuinka asian oli käynyt.

Lappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että
hän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi
hän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa
varten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona
teltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.

Eräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan
kauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän
aavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi
kauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä.
Hän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan
jäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti
setelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin
hän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat
vaivanneet hänen sieluansa.

Matti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt
oikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei
Lapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; -- lappalainen arveli,
että vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.

Stuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat,
ne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo
setelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne
lunastaa mistä hinnasta hyvänsä.

Stuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla
tarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten
hän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki
kirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt
vieläkään tyytyväiseltä -- hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle
varmuuden vuoksi kirjeen.

Ihmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä;
hänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita
kertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen
katseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.

Jonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz
odotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi
kuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin
taaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin
täytyi suostua hänen vaatimukseensa.

Tänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli
hyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli
puheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat
ylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt,
oliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa
leukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli
sanonut:

"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä
päivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi", mutta oikaisi sitten
kohta: "jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon."

Silloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti
eräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti
Nutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella
oli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan -- hän tahtoi tietää,
oliko se oikein kirjoitettu.

Tuskin oli Antti lukenut paperin, kun hän riensi saliin ilmoittamaan,
että Martti Jansen oli nyt pelastettu; -- hänellä oli kädessä
kirjallinen todistus siitä, ja hän aikoi juuri hyökätä samaa vauhtia
ilmoittamaan asiata enollensa, kun Edel kalpeana ojensi kätensä
saadaksensa paperin. Kun tyttö oli lukenut kirjoituksen pari kertaa
ja sitten vielä kolmannen kerran, katsoi hän loistavin silmin Anttiin
ja sanoi äkillisen kiitollisuuden-tunteen valtaamana:

"Koska sinä, Antti, olet tuonut minulle tämän sanoman, niin saat myös
olla ensimäinen, jolle minä ilmoitan kihlaukseni Martti Jansenin
kanssa -- vaikkei hän olekaan mikään 'sivistynyt mies'" -- lisäsi
hän hiukan veitikkamaisesti; mutta tytön silmät olivat täyttyneet
kyynelillä ja hän meni itse näyttämään paperia isälleen.

Lappalaisella ei ollut aikaa nauttia tarjottuja virvoituksia, sillä
hänen piti rientää takaisin Stuwitzin puotiin; -- hän oli vain
tahtonut näyttää tuota paperia.

Matti matkusti hyvin tyytyväisenä kotiansa. Hän nousi rantaan Janne
Sakarinpojan laiturilla ja jätti Marinalle kirjeen, samalla kertoen
sen sisällön.

Rientäen matkaan sanoi Matti, että "siinä on palkka siitä, että
Marina oli kerran pelastanut minun tyttäreni ja tämän lapsen
kareilta. Mutta", huusi hän lopuksi, "jos hukkaat kirjeen, menettää
poikasi Lapinniemen!"

Marina kiiruhti kirjeineen kotia ja saapui sinne hengästyksissään.



XVII.

VANHOJA ASIOITA.


Menettelynsä vuoksi Heggelundia kohtaan oli Stuwitz joutunut huonoon
maineeseen paikkakunnalla. Parantaakseen asemaansa yleisön silmissä
tai rauhoittaakseen omaatuntoansa hyvillä töillä, hän matkusti tänä
syksynä käräjille tekemään testamenttiaan, jonka mukaan useita
rahaeriä hänen kuolemansa jälkeen tulisi määrätyksi kunnalle.

Käräjäpaikassa juteltiin illalla eräästä tapauksesta, joka koski
Heggelundin luona asuvaa "vanhaa neuvosta". Kun tämän nuorena
ollessa eräs laiva joutui haaksirikkoon Ruijan pohjoisrannalla, oli
hänen veljensä, joka sitä kuljetti, menettänyt henkensä yhdessä
vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Neuvos oli aikanaan pannut toimeen
useita tiedusteluja, koska tämän tapauksen johdosta oli levinnyt
kaikenlaisia huhuja. Sen rintaneulan, jonka Martti Jansen lahjoitti
morsiamelleen, neiti Heggelundille, sanoi vanhus olevan saman neulan,
jonka hän aikanaan oli antanut kälylleen. Omituista asiassa oli
se, että tämä neula sanottiin löydetyn haaksirikkoisesta laivasta
pelastetun lapsen vaatteista, ja tämä lapsi oli ollut Martti Jansenin
äiti.

Ihmiset olivat tiettyjä, ja tuntuipa omituiselta ajatella niitä
henkilöiksi romaanissa, johon ainekset olivat kootut välittömästä
ympäristöstä. Eräs läsnäolijoista kertoi pari samanlaista juttua
monta vuotta sitten tapahtuneista asioista ja keskustelu muuttui
kohta kaikenlaisiksi arveluiksi ja luuloiksi tästä asiasta.

Rovasti Müller oli koko ajan kuunnellut juttelua, äänettömänä
pyyhkien tuon tuostakin kasvojansa nenäliinalla. Yhtäkkiä hän lausui
kummallisen juhlallisesti kääntyen Stuwitziin, joka ei ottanut osaa
keskusteluun: "Minä rukoilen aina niiden edestä, jotka eivät uskalla
tunnustaa, mitä heillä on sydämellä; sillä heidän tilansa on sangen
tukala, siitä olen vakuutettu."

Stuwitz näytti ällistyneeltä ja katosi kohta huoneesta.

Rintaneula oli tullut tunnetuksi seuraavalla tavalla: Eräänä päivänä
oli Edel puhellessaan Topias-sedän kanssa näyttänyt hänelle saamaansa
uutta rintaneulaa. Luotuaan sitten silmänsä ukkoon, kummasteli tyttö
hänen käytöstään. Ukko käänteli neulaa käsissään, tarkasteli sitä
kaikin puolin ja otti viimein sen sisästä, raottamalla pientä kantta,
kimppusen hiuksia, joiden olemassaoloa Edel ei ollut aavistanut.
Vanhus näytti olevan mielenliikutuksen vallassa ja istui kauan
ajatuksiinsa vaipuneena.

Se on, lausui hän vihdoin heikolla äänellä, sama rintaneula, jonka
hän kerran oli lahjoittanut veljensä vaimolle. Kihara oli hänen
veljensä hiuksista; itse hän oli siihen piirtänyt kannen alle nimensä
alkukirjaimet T. St.

Nyt seurasi selityksiä ja Edel kertoi, mitä hän tiesi neulasta;
sitten hän jätti ukon hänen omasta tahdostaan istumaan yksinään neula
kädessä.

Kun Edel sittemmin tuli hänen luokseen, puheli ukko tapansa mukaan
katkonaisesti:

"Ihmeellistä! Ihmeellistä! Olenhan aina ajatellut, että Martti Jansen
on veljeni näköinen -- yhtä vaaleaverinen, ja etenkin silmät -- ja
sama reipas käytös -- ainahan sanottiin, että veljeni, kapteeni, oli
saanut yhtä paljon pituutensa lisäksi kuin minulta puuttui!"

Myöhemmin illalla hän sanoi vilkkaasti:

"Minä olisin mielelläni häissä, Edel -- jos minä siksi ennätän
tarpeeksi voimistua -- ja nyt pitää sinun kirjoittaa kaikesta
tästä sulhasellesi, niin minä lisään sitten muutamia sanoja
veljeni-tyttärelle". Hän pani painon viime sanalle, jolla hän
tarkoitti Marinaa. "Hän tai hänen lapsensa saavat periä minut", sanoi
hän seuraavana päivänä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä selittämällä hänelle,
kuinka vaillinaisesti asia lain mukaan oli todistettu. Sukulaisistaan
puhuminen tuli tästä hetkestä Topias-sedän mieluisimmaksi ajankuluksi.

Elämänsä viime vuosina tuli Stuwitz halvatuksi toiselta kyljeltään ja
hänen ahneudestaan sekä ihmisvihollisuudestaan kulki hirveitä juttuja.

Kun rovasti Müller kerran kutsuttiin hänen yksinäisen kuolinvuoteensa
ääreen, näki hän, että Herra oli kauan sitten saanut käsiinsä tämän
miehen.



XVIII.

LOPPU.


Edelin ja Martin kihloihin joutuminen juuri niinä päivinä, jolloin
viimemainitun asiat olivat huonoimmillaan, vaikutti, että Jannen
mieli kääntyi suopeammaksi Edeliä kohtaan; -- Marinan kanssa
puhuessaan ei hän nimittänyt tyttöä enää hienoksi neitoseksi. Mutta
olipa kuitenkin vielä jotakin epäilystä jälellä. Lapinniemellä
tarvittiin hyvä talonemäntä; mutta oliko mahtavan Heggelundin tytär
semmoiseksi sopiva, sitä hän suuresti epäili. Hän oli vähällä tehdä
sellaisen johtopäätöksen, että tyttö, joka muuallakin oli saanut
aikaan monta hullutusta, voisi taloon tultuansa vielä suuremmassa
määrin viedä asioita samaan suuntaan. Hän epäilemättä tahtoisi, että
kaikki olisi suurellista, mihin hän kotonaan oli tottunut.

Janne ja Marina olivat sittemmin olleet useita kertoja kutsuttuina
Heggelundin luo vieraisille. He olivat aina juhlavaatteissaan ja
tahtoivat joka kerta lähteä kotiaan puolenpäivän jälkeen -- he
ymmärsivät ylipäänsä ihmeteltävän hyvin käyttäytyä arvokkaasti.
Mutta toiselta puolen osasi myöskin Edel hienolla tavalla vaikuttaa
sulhasensa isään -- ikäänkuin hän olisi arvannut ukon ajatukset.

Martti ja Edel olivat hyvin pahoillaan siitä, että vuosikausia oli
heiltä mennyt hukkaan -- mistä he nyt saivat kärsiä. Se asia oli
heillä kuitenkin selvänä, että heidän on voimainsa mukaan yhteisesti
rakennettava tulevaisuuttaan. Alussa ei heidän pitäisi laisinkaan
elää ylellisesti, sillä Stuwitzin velan maksaminen oli vaatinut
suuria uhrauksia; mutta kun Lapinniemi oli niin edullinen paikka,
saattoi suoritus nyt tapahtua. Martti tahtoi, että Edel tulisi hänen
emännäkseen jo samana kevännä. Mutta Edel oli siihen aikaan Jannen
kuullen vastannut tarvitsevansa vielä aikaa. Ja kun Martti hiukan
hämillään kysyi:

"Mitä varten?" -- vastasi tyttö:

"Luuletko, että minä aion istua kädet ristissä luonasi Lapinniemellä?
Onhan taloudessa paljon seikkoja, jotka minun on opittava, jotta
voisin olla sinulle avuksi!"

Jannen mielestä puhui tyttö viisaammin kuin Martti. Mutta
viimemainitun tahdosta päätettiin kuitenkin viettää häät kesän
kuluessa.

Edel oli vähitellen saanut Jannen mielen kokonaan muuttumaan,
niin että hän alkoi arvella syyksi Lapinniemellä tapahtuneisiin
onnettomuuksiin sitä, ettei Edel joutunut sinne aikaisemmin.

"Edelin miehenä ei Martti koskaan olisi menetellyt niin
uhkarohkeasti", sanoi Janne Marinalle, "eikä tyttö olisi sallinutkaan
sellaista menettelyä, sillä hän on ymmärtäväinen ihminen!"

Kesäpäivät olivat ihanat Skorpöllä. Meri oli tummansininen ja aurinko
paistoi heleästi. Tunturit lähellä ja kaukana, niiden joukossa
Storbergskavli lähinnä, heijastivat erilaisia sinivärejä ja ahtaat
rotkot sekä laaksot olivat oikeita lämmönlähteitä, jotka herättivät
eloon ihmeteltävän kasvullisuuden, missä vain maa oli vähänkin siihen
sopiva. Kevättä oli tänä vuonna saanut odottaa tavattoman kauan,
mutta sitten se tulikin muutamissa päivissä sellaisella voimalla,
että tuore ruoho laaksossa näytti ikäänkuin työntämällä työntäneen
päältään lumihangen.

Janne Sakarinpojan pieni tupa merenrannalla oli laitettu erikoisen
siistiksi. Piha oli huolellisesti lakaistu, ruudut uusittu ja
ovipielet koristettu koivunlehvillä. Tämä juhlallisuus ei ollut
sopusoinnussa turvekatolla kasvavan ruohon ja sen reunalla
kohoavan vaivaiskoivun kanssa, joka näytti kuvaavan omistajain
tuultentuivertamaa elämää.

Kotona ei ollut ketään ja ovi oli lukossa; -- mutta uusien kirkasten
ruutujen läpi paistoi päivä ja valaisi juhlallisesti seinälaudan
kirjoituksen alku- ja loppupuolen.

Janne ja Marina olivat lapsineen matkalla poikansa häihin, joita pari
päivää sitten oli vietetty Heggelundin luona, ja heitä odotettiin nyt
kotia yhdessä vastavihityn pariskunnan kanssa.

Häissä ei ollut paljon vieraita, ne kun oli päätetty viettää
yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Mutta neitsyt Dyring, joka tänä
päivänä näytti loistavalta ja suurelta, ikäänkuin emäntävainajan
henki olisi leijaillut hänen yllään, ei voinut tätä päätöstä
täydellisesti noudattaa. Hän edusti nyt emännyyttä eikä katsonut
talon arvolle sopivaksi, että pöydässä olisi ruokalajeja tällä kertaa
vähempi määrä kuin toisen sisaren häissä. Ilo oli ylimmillään. Vanha
seinälautakin sai osansa juhlallisuudesta. Rovasti Müller kohotti
lasinsa sen kunniaksi. Halenneelle, meren heittämälle laudalle,
sanoi hän, joka limaisena oli aikanaan kuulunut karille joutuneeseen
laivaan, kirjoitti Jumala tulevaisuuden lupauksen, joka on
ihmeellisesti toteutunut. Pitkien elämäntaistelujen jälkeen istui nyt
se, joka kerran turvattomana lapsena oli sillä laudalla ajelehtinut,
iäkkäänä, onnellisena äitinä ja luki tämän kirjoituksen maalattuna
pojan uuden jaalan perään, ja, -- lopetti hän kääntyen Topias-sedän
puoleen -- "tämä vanha mies, jonka surun aiheena on ollut hänen
hukkunut perheensä, ei iloitse nyt muita vähemmän; sillä vanhuksen
suurimpana maallisena siunauksena on se, että hän saa nähdä sukunsa
tulevaisuuden. Mutta syynä siihen, minkä vuoksi tämä lauta kasvoi
uudeksi laivaksi, on se, että Herramme on sitä ohjannut."

Tähän lyhyeen puheeseen lisäsi Janne Sakarinpoika yksinkertaisella,
talonpoikaisella tavallaan: "amen."

       *       *       *       *       *

Salmessa Skorpön kohdalla purjehti tänä kauniina päivänä kaksi
juhlallisesti koristettua purjevenhettä, joita tervehdittiin
laukauksilla useista kohdin rannalta.

Ensimäisessä venheessä istuivat morsian ja sulhanen vanhempiensa
Janne Sakarinpojan ja Marinan kanssa sekä Topias-setä ja heidän
sivullaan Elias Röst, joka oli ehdotellut kunniasoutua pariskunnalle.
Myöskin Antti Heggelund oli mukana. Toisessa venheessä nähtiin muiden
muassa Martin veli Eilert ja hänen kaunis sisarensa Kristiina.

Lapinniemellä seisoi nyt paitsi kaupparakennusta yksikerroksinen
asuinhuoneisto, varustettuna suurilla, kirkkailla ikkunaruuduilla;
se oli valmistunut ja sisustettu vasta puolittain -- mutta mikä
puuttui, se saattoi vastedes tulla valmiiksi. Rakennusten taustana
nähtiin kukkulat lehtipuineen. -- Lappalaiset olivat tänä vuonna
tavallisuuden mukaan jo ajaneet poronsa vuorilaaksoon. Iso, äsken
maalattu meripuoti tuli heidän näkyviinsä, kun oli päästy niemen
sivuitse, ja lahdelmassa puodin edustalla oli Martti Jansenin jaala
"Tulevaisuus" liehuvin lipuin.

Silloin laski Elias Röst purjeet alas; toisessa venheessä tehtiin
samoin, ja nyt asettuivat venheet vierekkäin.

Elias Röst veti pitkän paperiliuskan povitaskustansa. Polkien
toisella jalallaan tahtia hän luki runon morsiusparin kunniaksi.
Käsiala oli suurta ja joka säkeistön alkukirjaimet erityisesti
kaunistetut. Runo kuului näin:

    Tuoll' aavalla aaltoja halkoillen
    miten pulska on purjeissa viishankanen,
    perämies jota taidokas johtaa!
    Kun kiitävät noin ohi saaret ja maa,
    niin purressaistuja riemuita saa,
    vaikk' kasvoja tyrskehet kohtaa.

    Mut hauras ja heiluva kaarnanen
    viishanka on raivossa aaltojen,
    kun joutuvi myrskyjen hetki.
    Monet vaivat vaikeat kestää saa,
    monet kerrat airoin ponnistaa,
    kun vaarojen halki on retki.

    Näyn hauskimman toki jahti se suo,
    kun talveksi moisen saalihin tuo,
    ettei näy mastoja takaa,
    kun viirein liehuvin satamaan
    se vihdoin laskevi ankkuriaan,
    syysantimet kaikille jakaa.

    Niin sorjana viishanka turvaisahan
    kaks nuorta vie kodin valkamahan,
    soma runko sen lahdella loistaa!
    Meren meurut haaksi se kestänyt on,
    ja sen kapteeni, uljas ja horjumaton,
    on tietänyt vaarat poistaa.

    Lapinniemelle onnea toivotetaan!
    Ja -- morsian, ylkä -- jos pyydätte vaan
    alukseenne laivuriks Herran,
    menestystä aina teille se tuo,
    lopun tullessa kunnian teille hän suo
    ja taivahan sataman kerran.

Seinälauta on vielä jäljellä pienessä majassa, jossa molemmat
vanhukset asuvat, haluamatta muuttaa sieltä mihinkään. Janne
Sakarinpoika ja Marina viettävät siellä vanhuuden rauhallisia päiviä.

Martti Jansen on nyt näiden pohjoisten seutujen toimeliaimpia
ja varakkaimpia kauppiaita ja hänen suuresti laajentuneessa
kauppapaikassaan käy höyrylaiva. Siellä elää onnellinen aviopari
monien lastensa kanssa, ja Edeliä pidetään hyvin kunnollisena
talonemäntänä.

Joskus tulee Antti Heggelund sinne vieraisille ja häntä kohdellaan
silloin aina hyvin ystävällisesti. Tuskin tullee hänestä maaherraa,
mutta asianajajana on hänellä hyvä toimeentulo. Martti Jansen suosii
häntä, kuten ennenkin, ja hänellä onkin Antista kauppatoimissaan
suurta apua.

Alussa matkusti Antti joka vuosi Tromsöhön, jossa hän huvikseen
esiintyi entisellä tavallaan. Mutta sitten hän joutui taas Julie
Schultzin seuraan ja seurauksena oli, että heistä tuli pariskunta.
Antti on lujasti vakuutettu siitä, että Julie on hänen ensimäinen ja
oikea rakkautensa, ja hänen vaimonsa uskoo myöskin asian niin olevan
-- mutta Tromsöhön päästää hän miehensä hyvin vastahakoisesti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolmimasto "Tulevaisuus" eli elämää Pohjolassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.