Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Inari - Romaani
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Inari - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



INARI

Romaani

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1913.

Oy. Weilin & Göös



I.


Inari istui ja odotti.

Meri kohisi raskaasti huoneen seinustan edessä. Syksyinen tuuli ulisi
valittavasti savupiipuissa.

Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne värisytti Inaria. Kello oli
jo yhdeksän ja laskeutuva yö alkoi kauhistaa. Ilmassa oli jotakin
kamalaa. Puolipimeän, surullisesti sisustetun vuokrahuoneen esineet
irvistelivät tyhjää, haamumaista irvettä, ovi näytti uhkaavan ja
kaikki nurkat ja sokkelot, joihin heikosti valaisevan lampun valo
ei ulottunut, tuntuivat elävän omaa salaperäistä ja hirvittävää
elämäänsä.

Inari nousi ja sytytti kaksi kynttilää.

Niiden kelmeästi lekottava liekki antoi vain lisää eloa hämärän
epämääräisille hirviöille. Inari ei uskaltanut katsella ympärilleen.
Hän palasi jälleen työpöytänsä ääreen odottamaan. Vaikka hän tiesi
sen turhaksi.

Porkan olisi pitänyt tulla jo aikoja sitten.

Hän ei kaikesta päättäen tullut enää tänään. Inari tiesi sen
kokemuksesta ja sentään hän ei voinut lakata odottamasta, niin kauan
kuin oli vielä pieninkin mahdollisuus. Hän kaipasi ihmis-seuraa,
mutta ei tohtinut mennä ulos huoneestaan. Joku selittämätön voima
sitoi hänet liikkumattomaksi paikalleen, vaikka sovittu aika jo
kokonaan oli ohitse ja hän rauhallisesti olisi voinut heittää
mielestään koko kohtaamisen, ryhtyä jälleen työhönsä tai mennä muuhun
seuraan. Mutta hänen täytyi vain odottaa. Niin väkivaltaisesti
hallitsi tuon odotetun miehen haltia hänen tahtoaan.

Sitäpaitsi oli tällä tuskaisella jännitystilalla pitkät juuret hänen
menneisyydessään. Odotusta, pelkoa, ikävöimistä, sitä oli ollut
koko hänen elämänsä niin pitkälle kuin hän muisti. Onnen odotusta
ja onnettomuuden pelkoa, onnen pelkoa ja onnettomuuden odotusta. Se
kuului hänen luonteeseensa, se sekaantui kaikkeen, mitä hän teki,
tunsi tai ajatteli.

Hän oli huhtikuun lapsi, täynnä lakkaamatonta levottomuutta,
puolinaisuutta, valon ja varjon alati vaihtuvaa karkeloimista,
aavistelevaa hermovärinää, samanlaista kuin se, joka elää keväisten
viidakkojen paljailla, punertavilla oksa-verkoilla. Joka hetki
odottaen elämää, peljäten kuolemaa, odottaen kuolemaa, peljäten
elämää. Mitä parempi hänen oli olla, sitä enemmän vapisi hän
tulevaisuuden kauhuja. Milloin hyvänsä saattoi taivaasta iskeä se
hävityksen salama, joka tuhosi kaiken.

       *       *       *       *       *

Mutta tällä rauhattomalla sydämen tykytyksellä oli myös ulkonaiset
syynsä Inarin elämän vaiheissa. Kotonaan hän ei koskaan ollut
nähnyt yhtään sopusointuista päivää. Heikon, juopottelevan isän
ja ankaran, hyveellisyyttä torailevan äidin välillä hän oli ollut
ainaisella heittelyksellä, aina säikähdellen, aina peljäten pahinta,
koettaen estää riitaa ja väärinymmärryksiä, sovitellen ja ottaen
usein viattomasti syyn omille niskoilleen, taistellen toiselta
puolen rappeutumista, toiselta puolen raakuutta vastaan. Oli päiviä,
jolloin koko talo oli täynnä sotaa ja pauhinaa, jolloin solvaukset
ja sadatukset halkoivat ilmaa, jolloin lyötiin säpäleiksi tuoleja
ja paiskeltiin ovia. Tällöin istui Inari tavallisesti jossakin
nurkassa tai vaatekomerossa piilossa kuin pelästynyt varpunen, sydän
tulvillaan sääliä, inhoa ja tuskaa. Ja tällöin hän saattoi surra
omaa syntymätään, rukoilla jumalalta pelastusta vaikka kuoleman
muodossa. -- Syvemmin oli hän kuitenkin kiintynyt isäänsä tämän
epäsäännöllisyyksistä huolimatta. Hän oli inhimillisempi, hänen
sieluunsa saattoi nähdä, hän osasi iloita ja surra, unelmoida
ja kuvitella, innostua ja tylsistyä, olla hellä ja murheellinen
niinkuin Inarikin. Äiti sitävastoin oli aina kaukainen ja omituisesti
ulkopuolinen, aina täynnä sääntöjä ja käytännöllistä laskevaisuutta,
aina järkevä, kalsea ja Inarin mielestä hyvin kova. Isällekin.
Hänestä tuntui, että jos äiti olisi ollut lempeämpi olisi isäkin
ollut aivan toisenlainen. Vaistomaisesti hän aina asettui isänsä
puolelle koettaen hyvyydellä korvata äitinsä pahuutta. Usein sattui,
että isä lauantai-illoin viipyi tavallista pitempään kaupungissa,
joka ollen vain viiden kilometrin päässä oli hänen asioittensa hoidon
luonnollinen keskus. Silloin aina odotti Inari häntä salaa, vaikka
aamuun asti, ollakseen saapuvilla kaikkien surullisten sattumain
varalta. Silloin jo oppi Inari odotuksen tuskat. Joka hetki toi hänen
mieleensä kauhunkuvia mahdollisesti tapahtuvista tai jo tapahtuneista
onnettomuuksista. Ja hän saattoi istua siten liikkumattomana
tuntikausia pimeässä huoneessa, henki kurkussa, korva ruutua vasten,
kipeällä jännityksellä tarkaten yölliseltä maantieltä kuuluvia
kulkusia tai kärrin kolinaa.

Sittenkään kun Inari pääsi ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin,
ei tämä jännitys hellittänyt. Hän eli edelleen alituisessa
mielikuva-yhteydessä sen salaisen kauhun maailman kanssa, josta hän
koteutui. Jos hän joskus unohtui olemaan keveä ja huoleton, pelästyi
hän heti itseään, pitäen sitä jo varmana vaaran enteenä. Ja kun
vihdoin todellakin hänen isänsä eräänä päivänä löydettiin huoneestaan
kuula ohimossa, ei se Inarille enää ollut mikään yllätys. Senkin oli
hän jo edeltäpäin käynyt läpi, unettomina öinä, tuskaa punovissa
aivoissaan.

Kuitenkin vaikutti tämä tapaus ratkaisevasti Inarin kohtaloon.
Isä jätti jälkeensä hyvin sekavat ja huonot raha-asiat ja hänen
omavaltainen kuolemansa oli omiaan antamaan aihetta monenlaisiin
halventaviin huhuihin, jotka yltivät Inarinkin korviin. Äiti
ja Inari jäivät melkein puille paljaille. Äiti oli nyt monin
verroin ankarampi Inarille kuin milloinkaan ennen, vieraat entistä
vieraampia. Ylpeys ja halveksinta tekivät Inarin yksinäiseksi,
ihmisiä hylkiväksi, ja melkein pelkästä suuttumuksesta hän silloin
nopeasti ja katkerasti suoritti kandidaattitutkinnon saadakseen
työtä, päästäkseen rahallisesti vapaaksi äidistään ja kuulemasta
hänen ainaista karkeaa näykkimistään ja jankkaustaan: miten Inarilta
muka puuttui siveellistä selkärankaa niinkuin isältäkin, miten hän
oli tyhjäntoimittaja, jolle vielä oli käyvä samoin kuin isällekin.

Siihen asti Inari olikin virunut yliopistossa jotenkin tyhjin toimin,
kuten tekevät enimmäkseen nuoret tytöt, katsellut ympärilleen, elänyt
kuvitelmissa ja sisällisissä elämän-ongelmoissa. Hänellä ei ollut
mitään halua opettajaksi, joksi äiti tahtoi häntä, eikä muutenkaan
miksikään virka- tai tiedenaiseksi. Itse puolestaan hän olisi mennyt
Ateneumiin, mutta äidin kivenkova kielto oli aikoinaan hänet sieltä
estänyt ja niin se oli jäänyt. Inari oli pysähtynyt yliopiston
penkille lapsellisen mukavasti murehtimaan muka laiminlyötyä
elämän-kutsumustaan ja tätä pakkotyötä, josta ei mikään muu kuin
äidin kuolema voinut häntä pelastaa. Hän vihasi äitinsä tahtoa, mutta
ei voinut siitä irtautua.

Inari ei ollut lujatahtoinen eikä itsenäinen, senkin vuoksi
ettei hän ollut päämäärästään eikä itsestään selvillä. Hän oli
mielikuvituksensa raiskaama, älyllinen hysteerikko, hän hapuili kuin
pimeässä tuhannen vastakkaisen halun jäytämänä, päättämättömänä,
vailla suurta intohimoa tai antautumisen kykyä mihinkään suuntaan,
mutta sentään uteliaana, herkkänä, silmät suurina ja aavistelevina.
Muutamia rakkaudenseikkailuja hänellä oli niinkuin muillakin hänen
ikäisillään tytöillä. Pitkän, auringottoman nuoruutensa korvaukseksi
hän aivan janosi hellyyttä ja ihailua. Mutta hän ei koskaan itse
hurmautunut, ei ihastunut silmittömästi. Salaisen kotisurunsa,
salaisen taiteen-ikävänsä pohjalta hän uskotteli olevansa jo hyvin
kokenut ja kaikkiymmärtäväinen. Hänessä oli yht'aikaa lapsen
oikullista nautinnon-himoa ja vanhan epäilijän kyynillisyyttä
ja hänen seurustelunsa miesten kanssa horjui toverillisuuden ja
aistillisuuden rajamailla, vaihdellen keimailun ja suojaavan äidin
tunteen välillä.

Inariin rakastui moni, kosikin, mutta hän oli yhtä haluton
ottamaan kuin jättämäänkin ja siten hän tavallisesti teki kaiken
lopullisen eron ja yhdynnän mahdottomaksi uuvuttaen uhrinsa pitkään,
voimattomaan kiintymykseen, jonkinlaiseen kroonilliseen rakkauteen.
Siihen sopikin parhaiten hänen epämääräinen, kaikissa äänilajeissa
liikkuva ystävyytensä ihmisiin. Hän oli muita kohtaan hyvä ja itsensä
suhteen varovainen.

Mutta tämä varovaisuus oli enemmän itsesäilytysvaistoa kuin
arkuutta, mieluummin voimaa kuin heikkoutta. Hän ei tahtonut heittää
itseään pois turhan tähden. Hän tahtoi olla aivan ehjä, kulumaton,
koskematon, kokonainen, silloin kun se oikea, oikea rakkaus, oikea
hetki tulisi, joka vaatisi kaikki hänen voimansa. Ja se tulisi
kerran! Sen oli hän aina tuntenut. Hänen hyvän päänsä erittelevä
laskevaisuus oli räikeässä ristiriidassa hänen pohjimmaisen vaistonsa
kanssa. Hänen veressään asui kosmillinen poltto, joka ikävöi
suurta haltioitumista, sellaista rajatonta, kaikkeutta syleilevää
hurmautumista, jolloin saattoi vaikka tanssia itsensä kuoliaaksi
niinkuin antiikin menaadit tai poltattaa itsensä elävältä niinkuin
kristityt marttyyrit.

Tämän tapaista antaumuksen sankaririemua oli Inari jo lapsesta
asti kuvitellut korkeimmaksi onnekseen. Ensin aivan naivisti,
asiallisesti, historiallisten esikuvien mukaisesti, myöhemmin
epämääräisemmin, naisellisemmin. Suuren rakkauden kanssa se varmaan
tulisi...

Sitä hän odotti.

Ja se tuli Porkan mukana. Silloin muuttui Inari kokonaan. Hauras
rokoko-kuori, johon hän tähän asti oli verhoutunut, särkyi silloin
päästäen esille hänessä aina piilleen raskaan, kaikkivoimaisen
intohimon. Hän kokoontui, keskittyi. Hänestä tuli niin vakava,
ettei pienimmällekään kevytmielisyydelle enää jäänyt tilaa. Kaikki
hänen entisen epämääräisen levottomuutensa pienet synnit hävisivät
olemattomiin tässä suuressa, puhtaassa antaumuksessa.

Siitä oli jo yli neljä vuotta kuin hän ensimäisen kerran oli
tavannut Porkan. -- Hän oli juuri silloin suorittanut tuon
pakollisen ja äkkipikaisen kandidaattitutkintonsa mahdollisimman
vähän erikoistutkimuksia kysyvissä aineissa, salaten sekä itseltään
että äidiltään, kuinka vähän hän oikeastaan tällä ylimalkaisen
humanistisen tieteellisyyden sädekehällä varustettuna oli kykenevä
jokapäiväiseen virka- ja leipätaisteluun. Mutta jouduttuaan uudelleen
äitinsä kanssa riitaan velvollisuudesta ja kelvollisuudesta hän
teki tämän kanssa uhmaavan eron päättäen lujasti tavalla tai
toisella tulla toimeen yksin, omilla ansioillaan. Äkillisessä tarmon
puuskassaan hän onnistui voittamaan luontaisen arkatunteisuutensa.
Hän kävi erinäisissä virastoissa ja toimistoissa kyselemässä työtä,
ja kiitos olkoon hänen sovinnaisen maisteri-tittelinsä ei häntä
missään suoranaisesti heitetty ovelle. Hänelle keksittiin aina
jotakin sivistyneelle ihmiselle sopivaa työskentelyä. Tällöin hän
myös eräältä sanomalehdeltä sai toimekseen mennä haastattelemaan
taiteilija Porkkaa.

Porkan nimi oli siihen aikaan kaikkien huulilla. Hän oli taiteessaan
vallankumouksen mies, jota ei voinut syrjäyttää.

Inari tuli hänen luokseen häveten kovasti itseään. Hänessä ei ollut
vähääkään naisvapautuksen ajajaa, hänestä oli kirjallinen nainen
ruma, naurettava, auttamattomasti epäesteettinen ilmiö. Ja että hän
nyt itse tuli esiintymään juuri tällaisena oli hänestä suorastaan
kohtalon-ivaa.

Mutta hän esiintyikin Porkalle aivan toisena. Porkka katsoi Inariin
kuin korkeampaan ilmestykseen: Siinähän olikin hänen ikävöity
henki-ystävänsä, ihana luonnon ihme, hänen utuisten unelmiensa
päätä-pyörryttävän riemullinen todellisuus!

Ja Inari tunsi heti: Nyt on minun suuri hetkeni tullut, minä
rakastan, rakastan!

Heidän rakkautensa oli alussa molemmin puolista, yhtämittaista
juhlivaa hurmausta, kuin päihtymystä...

He tunsivat toteuttavansa ihmisyyden vuossataiset kauneus-unelmat. He
olivat rakkaudessaan kaikkea sitä, mistä runoilijat olivat laulaneet,
mistä uneksijat olivat uneksineet ja sibyllat ennustaneet, mitä
taide turhassa ihanteen-ikävässään oli tavoitellut! He olivat uusia
ihmistyyppejä, jollaisia ei mikään historia vielä koskaan ollut
nähnyt!

Heidän rakkautensa oli täydellistä, onnellista ja vapaata, kahden
yksinäisen ja ylvään ihmisen luonnollista henki-ystävyyttä, ilman
rajoituksia, lupauksia, pakkoa tai alistumista, kahden itsenäisen
elämäntyön ja maailmankatsomuksen toverillista tasa-arvoisuutta.
Siitä oli poistettu kaikki, mikä muuten sovinnaisissa suhteissa on
omiaan kutistamaan sielujen sisällistä totuutta ja estämään niiden
kasvamista. Inarikin oli astunut miehen rinnalle yhtä voimakkaana,
yhtä vapaana ja omia tarkoitusperiä toteuttavana olentona. Sentähden,
että Porkka näki hänet sellaisena!

Porkka oli juuri kaikkein kuumeisimmassa tuotanto-kaudessaan. Hän eli
ainaisessa hurjassa mielikuva-liekinnässä, hän paini jumalten kanssa,
mutta Inari oli kaikkien hänen tehtyjen ja tekemättömien luomiensa
hyvä hengetär, hänen uhkarohkeimpienkin kuvitelmiensa kuningatar.

Ja Inari tahtoi olla sellainen, miksi Porkka hänet uskoi, rakastaa
siten, kuin hän tahtoi. Tämä rakkaus oli hänelle kaikki kaikessa,
se määräsi hänen pienimmätkin tekonsa. Se oli ylivoimainen, ainoa
todellinen. Kaikki muu elämässä oli sille alistettua, tekemällä
tehtyä, näköhäiriötä, epäoleellista varjopeliä.

Väitöskirjakin, jota hän par'aikaa muka kirjoitti ja joka oli pantu
ikäänkuin kyltiksi hänen ja muun maailman välille! Suuri harhauttava
valhe se oli ainoastaan. Astinlauta hänen rakkaudelleen se oli
ollut alunpitäen sekin. Porkan matkustaessa vähäksi aikaa Parisiin
oli Inarin äkkiä vallannut hätä, älytön kadottamisen hätä, tarve
päästä mukaan ja silloin oli hän häthätää keksinyt väitöskirjatyön,
puuhannut itselleen stipendin ja lähtenyt yhtä matkaa. Mutta sisimpiä
vaikuttimiaan, tuota lapsellisesti häilähtelevää lemmenhätäänsä hän
ei kehdannut edes Porkallekaan tunnustaa. Ei uskaltanut. Se niin
poikkesi Porkan rakkauden kuvitelmasta. Porkkahan rakasti häntä juuri
siksi, että hän niin edukseen poikkesi heikoista, riippuvaisista
kanssa-sisaristaan!

Mutta sehän oli valhetta. Eihän Inarilla ollut mitään omaa
elämäntyötä niinkuin Porkalla, ainoastaan rakkaus, ei yksin
kamppailevia ankaria unelmia, ainoastaan tarve palvella
rakastettuaan. Hänen täytyi salaa itselleen myöntää, että heidän
suhteeseensa varsin hyvin soveltuivat nuo ikivanhat määritelmät
miehen ja naisen suhteesta: rakkaus on miehelle välikappale,
ponnahduslauta, naiselle päämäärä, koko elämä; miehelle ajanviete,
virkistys, naiselle kohtalokas kaikkeus. Inari oli kuin naiset
yleensä.

Myöskin vapaus, tuo suuri ylpeä vapaus, jonka tunnustähtien
alla he olivat yhtyneet, vapaus olla rehellinen, elää itselleen
uskollisena, yhtyä ja erota elämän lakien mukaan, tahtomatta omistaa,
olematta kenenkään omaisuutta, vetoamatta sääliin, säälimättä
itse, pakottamatta, sietämättä pakkoa, koko tuo yli-inhimillinen,
sankarillinen maailmankatsomus, tuo korkea, yksilöllinen
suvaitsevaisuus oli vain Inarin päässä, ei hänen sydämessään. Hänen
sydämensä oli yhä edelleen vanhanaikuinen ja suvaitsematon. Se
tahtoi omistaa miehen kokonaan, ainaisiksi ajoiksi, ehdottomasti,
vaativalla, velvoittavalla intohimolla. Se rukoili tuhannessa pikku
kohdassa sääliä, hellyyttä, turhanpäiväistä huomaavaisuutta, se
anoi armoa saada hetki hetkeltä olla rakastetun luona, lupausta
elinkautisesta lemmen-orjuudesta.

Hän pelkäsi nyt enemmän kuin koskaan ennen. Jokainen odottamaton
tapaus, pieninkin poikkeaminen tavallisuudesta sai hänet kauhusta
jähmettymään: aina saattoi tulla se, joka tuhosi hänen elämänsä,
se tietymätön ja tuntematon, joka varmasti kerran oli tuleva... Ja
taas kun kaikki kävi hiljaa, tasaista tottumuksen taltuttamaa rataa,
vapisi hän tämän tottumuksen alla piileviä vaaroja: kyllästymistä,
väsymystä, arkipäiväistä toisiinsa tottumista...

Hänen sydämensä oli usein pakahtua tuskasta niinkuin hyljätyn,
vaikk'ei mitään ollut tapahtunut.

Inari ei laisinkaan hyväksynyt itseään. Ja hän koetti kaikin
voimin kamppailla tätä vaarallista vaisto-elämää ja atavistista
naisellisuuttaan vastaan.

Mutta se ei ollut helppoa. Ja vuosien kuluessa se kävi yhä
vaikeammaksi. Inari tunsi, ettei hän enää jaksanut tarjota Porkalle
uutuuden viehätystä, että Porkka silloin tällöin jo kohteli
Inaria jonkin verran huolimattomasti, huomaamattomasti. Mutta jos
hän kadulla kohtasi jonkun vieraan naisen, tuli hänen silmiinsä
heti vilkkaampi kiilto, poskille verevämpi väri, ja ensimäinen
vastaantulija saattoi siten saada sen itsetiedottoman erotiikan
henkäyksen, jota Inari jo sai olla vailla. Se teki Inarin usein
omituisen levottomaksi, mutta hän peitti sen ollakseen loukkaamatta
Porkkaa. Hän oli valmis mihin tahansa säilyttääkseen hänet. Alati
hän vaali ja tarkkasi heidän suhteensa arkaa ilmapuntaria, mutta
varovaisesti, tuhatsäikeisellä kekseliäisyydellä, valiten ja vaihtaen
keinoja, toisen huomaamatta.

Sillä Inari tiesi hyvin, kuinka taiteilijat yleensä, ja etenkin
Porkka, olivat vapaudestaan ja koskemattomuudestaan arkoja: heidän
henkensä täytyi saada lentää siinä tunnossa, että se lensi yksin,
kohti kaikille käsittämättömiä korkeuksia. Hän tiesi, että rakkaus,
joka joutui kiinni ajatusten ja elämän vakoilemisesta, joka näytti
olevansa liian viisas, kaikkivoipa, kaikkitietävä ja laskeva, oli
kuolemaan tuomittu.

Sentähden koetti hän myös salata kaiken, mikä suinkin vivahti
personalliseen mustasukkaisuuteen. Hän koetti tehdä rakkauden heidän
välillään niin keveäksi, luonnolliseksi ja vaivattomaksi kuin
suinkin, jotta se kestäisi kauan.

Tähän hellittämättömään, kylmään intohimoon vedoten jaksoi Inari
hallita omaa heikkouttaan. Ainakin Porkan läsnäollessa.

Yksin ollen oli toista. Liiankin usein kohosi hänen sielustaan synkkä
syytös, mustasukkaisuus, henkeä salpaava kadottamisen hätä, joka oli
valtavampi kuin hän itse, joka ajoi häntä edellään hurjaan, pimeään
vaistojen valtakuntaan, josta kaikki inhimillinen valo ja järjestys
oli kadonnut, kaikki järki, työ, elämän ulkonaiset suhteet hukkuneet.
Silloin saattoi hän harhailla tajuttomassa tuskassa ympäri kaupunkia,
näkemättä, tuntematta ketään, juosta pitkin katuja tuntikausia kuin
koditon koira. Sisällinen paine ajoi häntä edelleen kuin samum-tuuli,
kuin pyörremyrsky. Kuolema ei häntä kauhistanut, yksi ainoa vain,
se, että rakkaus hänet jättäisi! Kaikki muut aivojen liikkeet olivat
hämärtyneet. Kuin siipirikko kotka siivet verillään hän lensi, kuin
takaa ajettu kauris, kuin koira, joka ui poispurjehtivan isäntänsä
jälessä ulappaa, siksi kunnes se vaipuu, mitään muuta ymmärtämättä,
näkemättä kuin tuon ainoan rakastetun, pakenevan hahmon elämän
merellä...

Tällainen älytön hätä valtasi Inarin melkein aina näin iltasin,
jolloin hän turhaan oli odottanut Porkkaa tulevaksi.

Hän tiesi, että se tulisi nytkin samalla tavalla kuin ennenkin,
samalla hetkellä, täsmälleen kuin kellon lyönti, silloin kun talon
ulko-ovet suljettiin ja hän oli aivan varma siitä, ettei Porkka enää
tulisi.

Siihen asti hän koetti pysyä tyynenä, jottei Porkka yllättäisi hänen
hulluuttavaa vaikerointiaan. Hän saattaisi silloin ehkä mennä pois
ijäksi.

Porkka kysyisi ihmetellen: Miksi olet sitten kanssani, jos kerran
noin kärsit siitä, miksi liityt ihmiseen, jonka ominaisuudet eivät
käy yhteen omiesi kanssa?

Inari muisti tämän tapaisen kohtauksen heidän suhteensa alkuajoilta.
Ja se oli silloin säikyttänyt hänet niin, ettei hän enää senjälkeen
koskaan uskaltanut näyttää murheelliselta eikä tyytymättömältä.

Tällaista oli siis tämä hänen suuri rakkautensa! Vihdoin oli hän
löytänyt sen, mitä hän elämänsä ijän oli toivonut: suuren intohimon.
Ja se söi hänet tyhjäksi, sairaaksi, heikoksi ja petolliseksi. Tämä
nyt oli muka sitä vapaata, ennen olemattoman ylhäistä rakkautta,
josta vuossadat olivat unelmoineet, tämä oman olemuksensa ainainen
alaspainaminen, tämä sisällinen väkivalta, tämä ilon petollinen
näytteleminen, tämä teoreettisen sopusoinnun keinotekoinen
toteuttaminen, tämä lakkaamaton varuilla oleminen! Olihan tämä
tahallinen pakko monin verroin kahlitsevampi kuin konsanaan minkään
porvarillisen kodin tylsä lepo.

Miksi he valehtelivat? Ei! Porkka oli kyllä kaunis, ehjä,
rehellinen, hän oli järjestänyt elämän luonnollisesti, itsensä
mukaisesti, arvaamatta ollenkaan, että tuo toinen hento, naisellinen
intelligenssi haaskaantui ja rumentui tässä toivottomassa
kilpajuoksussa miehisten hyveiden kanssa, pyrkiessään laajentamaan ja
rikkomaan omia rajojaan. Ja sittenkin Inarin oli mahdoton riittää
Porkalle kaikkien hänen henkisten tarpeittensa varasto-aitaksi,
hänen nautintojensa ehtymättömäksi lähteeksi. Porkka eli suurimman
osan elämäänsä muualla, etsi seikkailunsa maailmalta, sisällisen
taiteilija-uudistuksensa alati vaihtuvien vaikutelmien kirjavasta
vilinästä. Hän ei voinut löytää sitä Inarista, eikä Inari puolestaan
rakkaudelleen tyydytystä siinä osittaisessa yhtymisessä, siinä
kuitenkin kenties ainoassa mahdollisessa suhteen jatkamisessa, jossa
he elivät.

Näin he siis menisivät eteenpäin tyydyttämättömien toiveittensa
mittaamattomassa puristuksessa. Porkka edellä, Inari jälessä. Porkka
kooten elämänsä ulkomaailmasta, Inari Porkasta. Ja he omistaisivat
todellisuudessa toisistaan vain sen, minkä he onnistuisivat
arvaamaan, tavaamaan esille alta pinnalle näkyvän ryöpyn tai
levollisuuden.

Kummallista oli onni. Oikeastaan se olikin vain onnettomuutta. Tai
oikeastaan ei Inari pitänyt väliä siitä, oliko tämä rakkaus hänelle
onnea tai onnettomuutta, se oli vain jotakin, jota ilman hän ei
tullut toimeen, jota ilman hän ei voinut ajatella elämää. Se oli
tärkeää hänelle niinkuin ilma tai valo tai ravinto. Hän ei voinut
siitä irroittua.

Hänen täytyi vain rakastaa.

Hänen täytyi vain odottaa.



II.


Kello löi kellarikerroksessa Inarin huoneen alla olevassa
käsityöläispajassa hitaasti kymmenen.

Se päästi Inarin siitä liikkumattomasta tuijotuksesta, mihin hän oli
kangistunut hallitessaan rääkättyjä hermojaan.

Mutta samassa palautui myös pelko tuhatkertaisena. Myrskyn ja meren
kohu hiljaisessa pimeydessä oli kuin raivotarten ratsastusta. Lamppu
lekotti pöydällä sairaasti kuin sammuva ihmissydän. Maailma oli aivan
tyhjä, ainoastaan yksinäisyyden kaameilla mielikuvilla kyllästetty.
Inaria kammotti aivan kuin vanhan ajan ihmisiä kalmiston ohi
kulkiessa.

Hän olisi tahtonut nähdä jonkun elävän olennon, kenen hyvänsä, päästä
pois aaveiden asuttamasta huoneestaan, minne tahansa. Jonnekin
missä elämä humisi, missä puheensorina, liike ja lämpö rauhoittivat
mielikuvituksen kiihottuneen värinän! Sinne, missä Porkkakin! Missä
oli ajan täytettä, unhoitusta, hetken lepoa rakkauden sietämättömälle
tuskalle!

Mutta minne mennä? Perheisiin oli mahdotonta, sopiva aika oli jo
ammoin ohitse. Ruokapaikkojen tylsä, surullinen hämärä ei myöskään
ollut mikään ilo sielulle. Ravintoloihin hän ei voinut yksin mennä.
Miksi ei? Miks'ei hänen sopinut kurkistaa ovelta sisälle, olisiko
siellä kenties joku tuttava, kuten tekivät miehet, tai istahtaa
pöydän ääreen yksinkin syömään illallista jonkun sanomalehden
vierellä? Olisihan hän ansainnut samat oikeudet kuin mies, kun hän
kerran täytti samat velvollisuudetkin, ansaitsi elatuksensa, teki
itsenäistä työtä, asui yksin, hoiti itsensä yksin! Hänellä oli miehen
epämukavuudet, ei mitään hänen mukavuuksiaan, naisen epämukavuudet,
ei mitään hänen mukavuuksiaan.

Miksi ei hän vapauttanut itseään näistä ennakkoluulon kahleista!
Olisihan hän voinut tehdä sen näennäisesti hyvinkin helposti.
Asettunut kaiken yläpuolelle vain ja mennyt istumaan yksin kapakkaan.
Mutta ei levähtämään kuten se, joka koko päivän on ollut työssä
ja illalla tahtoo hieman virkistää hermojaan, nauttia hetkisen
huoletonta lepoa. Ei! Hänen olisi samalla pitänyt mennä taistelemaan
yleistä mielipidettä ja vallitsevia tapoja vastaan, varustautua
puolustautumaan porvareita, kyyppareita, portinvahteja ja poliiseja
vastaan, yleensä sitä ihmisluokkaa vastaan, joka viimeisimmäksi piti
kiinni vanhoillisista tottumuksista. Ne eivät olleet hänen arvoisiaan
vastustajia. Siinä muodossa hänellä ei ollut aikaa eikä halua ajaa
naisen vapautta. Hän teki sitä kyllä tarpeeksi omalla työllään ja
olemassa-olollaan.

Eikä hänen muutenkaan koskaan ollut tehnyt mieli varsinaisesti
liittyä emansipatsioni-intoilijoihin. Hänellä oli tarpeeksi
hoitamista omassa asiassaan. Ja se mikä sopi hänelle, ei sopinut
kaikille. Naisilla oli yleensä ulkonaista vapautta liiaksikin,
paljon enemmän kuin mitä he jaksoivat kannattaa. Inari oli monasti
melkein katkera ajatellessaan useita oman asiansa ajajia. Hätäkö oli
toitottaa uutta oppia, kun ei tarvinnut sitä elämällään maksaa, puhua
nykyajan naisen ylpeistä ihmis-oikeuksista, kun ei tarvinnut menettää
menneisyyden naisen mukavuuksia, kun kaikki tämä aatteellisuus sai
olla vain huvia, henkistä koristusta, ajanvietettä, turhamaisuutta,
ei elämäntaistelua, kun sai nousta toisten kannattamalle jalustalle,
pysyä hemmoiteltuna porvarisrouvana, kun mies vielä kuitenkin takasi
yhteiskunnallisen aseman, kodin, asunnon, ruoan, vaatteet, rakkauden
palkan! Miten olisi käynyt heidän, jos he olisivat saaneet sanoissaan
edistyä vain sikäli kuin he elämällään jaksoivat todistaa kestävänsä!

Sillä se oli vaikeaa, sen Inari tiesi. Tietysti oli joskus
kaukaisessa tulevaisuudessa syntyvä naisia, joille tämä kaikki oli
oleva helppoa ja luonnollista, mikä Inarille vielä oli kovaa ja
pakollista. Tietysti oli joskus oleva myös Inarin kaltaisia naisia,
jotka tällä samalla asteella ollen, samoilla elämän vaatimuksilla
varustettuina kykenivät liikkumaan keveästi jopa onnellisestikin.
Mutta Inarille se oli mahdotonta. Koko hänen olemuksensa oli kuin
ristiriidoille rakennettu. Hänellä oli menneisyyden naisen hermosto,
tulevaisuuden naisen pää ja tahto. Hän oli luotu onnettomaksi.

Inari istui kyyristyneenä tuolillaan kylmästä värjöttäen. Huonetta ei
saanut valoisaksi eikä lämpimäksi millään...

Koti olisi pitänyt olla, oikea koti. Pohjoisen viiman, lumen ja
myrskyn keskellä pieni turvallinen pesä! Tai kodittomalle sitten
kapakka, yhteinen, lämmin ilopirtti turvaksi peikkoja, sisällistä ja
ulkonaista paleltumista vastaan!

Mutta naisen kohtalo oli pysyä kotona, silloinkin kun hänellä ei
ollut kotia, odottaa kunnes häntä tultiin rakastamaan, silloinkin kun
se odotus oli turhaa! Nainen ilman kotia oli luonnoton, säälittävä
olio!

Inarilta oli kielletty tämä turvallisuus. Porkka ei mahtunut siihen.
Koti ei ollut luovaa taitelijaa varten, joka tarvitsi yksinäisyyttä
ja vapautta, niin oli hän opettanut. Eihän oikeastaan Inariakaan
varten, sillä Inari oli aina lapsesta asti halveksinut naisia,
jotka lepäilivät miesten rakentamissa pesissä ja komeilivat miesten
nimellä, työllä, rahalla, kunnialla niinkuin omallaan ilman pienintä
oman-arvontuntoa. Silloinkin kun eivät sitä tahtoneet! Sillä yleinen
mielipide alisti heidät siihen.

Ja kuitenkin Inarikin salaa ikävöi samaa. Kenties tämä orjuuden
kaipaus hänen sydämessään oli vuosisatain jättämää jälkikaikua,
jolle ei voinut mitään. Sillä aina olivat naiset pitäneet etevistä
miehistä, miehet mitättömistä naisista, aina miehet olleet ylpeitä
itsestään, naiset miehistään. Inarin järki sanoi, että sellainen
oli rumaa, mutta hänen tunteensa tunnusti sen kauniiksi. Sehän
osoitti vain, että rakkaus oli naiselle keskeisin, että hän asetti
rakkautensa kaikkea muuta korkeammalle. Se oli hänelle enemmän
kuin työ, elämän tehtävä, kunnia, onni, maine, sen kera kaunistui
hän ja rumeni, kasvoi ja katkesi, eli ja kuoli. Kaikki muu oli
keinotekoista, keinoja sen saavuttamiseksi, keinoja sen salaamiseksi
tai unohtamiseksi, epätoivoista ponnistelua yli voimain.

Oliko nainen siis heikompi, huonompi, vähemmän älykäs kuin mies?
Ei. Erilainen ainoastaan... Pitikö hävetä sitä, että rakasti? Oliko
niin arvotonta kohdistaa tavoittelunsa määrä ihmiseen? Luopua muusta
saadakseen itselleen vain palasen elävää iankaikkista sielua, sitä,
jonka korkeutta ja kauneutta kaiken maailman työ lopullisesti
tarkoitti, jossa ulkonaisen ja sisällisen maailman pyrkimykset
ihanasti yhtyivät, joka oli niin rikas ja vapaa, ettei se ollut
ostettavissa eikä maksettavissa, että sitä ei voinut vaatia, ansaita,
ainoastaan ikävöidä, toivoa ja ottaa vastaan pyhänä armolahjana! Jos
rakkauden kaikkivalta olisi; jotakin rumaa, kuinka olisivat rakkauden
uhrit kaikkina aikoina jääneet korkeimman traagillisen kauneuden
ilmauksiksi! Olihan se todistus siitä, että rakkauden ehdottomuus
ylläpiti sitä inhimillisyyden ikuista ehdottomuuden tarvetta, sitä
uskoa näkymättömään, olemattomaan, joka vie kuolemaan ennenkuin
peräytyy, jonka kautta kaikki suuri on tehty, mikä tehty on!

Mutta turhaan Inari täten puolusteli omaa onnettomuuttaan. Se oli
onnettomuus ja pysyi sinä. Jos hän olisi ollut mies, olisi hänellä
tietysti ollut tuo levoton pyrkimys eteenpäin, johonkin uuteen, pois
saavutetusta, joka on rakas vain niin kauan kuin se on päämäärä.
Niin oli Porkan laita ja sentään Porkkakin rakasti Inaria. Hänellä
ei ollut mitään syytä epäillä sitä. Mutta eiköhän Porkka sittenkin
ollut väärässä luullessaan, että taide välttämättä vaati ulko-elämää
ja sen vaihtelevaa aisti-iloa? Keinotekoista oli sellainen ilo täällä
pohjoisessa, jossa aurinko piti korvata sähköllä, veren vilkkaus
myrkyn antamalla kiihotuksella ja hermokulutuksella!

Inari tiesi kyllä, mistä Porkan vastenmielisyys perhe-elämää kohtaan
syvimmältään johtui. Porkka oli kertonut Inarille elämästään. Siihen
oli aikoinaan sisältynyt pari vuotta kestänyt avioliiton tapainen
suhde. Ei tosin Suomessa, vaan Italian heleän taivaan alla. Hänen
vaimonsakin oli ollut taitelija, ennen heidän yhtymistään nimittäin.
Senjälkeen oli hän muuttunut kokonaan: omistusvietti, kodillisuuden
ja äidillisyyden vaisto oli tunkenut etusijalle. Se oli myrkyttänyt
heidän yhdessäolonsa, lopettanut heidän molempain taiteen, tuonut
kaikki riidan ja pikkumaisen eripuraisuuden hengettäret heidän
majaansa. Heidän oli täytynyt erota. Tai toisin sanoen Porkka
oli jättänyt hänet, sillä hän ei ollut voinut sietää sitä vangin
iestä, jolla tämä nainen häntä raskautti. Ja sentähden oli hän
niin ihastunut Inariin, kun Inari muka oli niin erilainen, niin
vapauttava, niin kevyt kestää, niin vertainen. Inari tiesi tämän
hyvin ja sentähden hän ponnisti kaiken voimansa painaakseen alas
hänessä piileviä samoja kodillisuuden ja omistamisen vaistoja, jotka
jo kerran ennen olivat vieroittaneet Porkan rakastetusta naisesta.
Nyt oli Inari perinyt edellisen kohtalon, kerinyt sydämensä kerälle
saman kirvelevän vyyhdin ja hän kärsi siitä aivan yhtä paljon
kuin toinenkin, kenties enemmänkin, senvuoksi, että hän salasi
kärsimyksensä...

Ajatukset paloivat Inarin päässä kuin rovio. Huone tukahdutti. Hänen
täytyi mennä ulos, vaikka minne! Kenties hän vielä sattumalta tapaisi
Porkankin, kyti lapsellinen, hullu toivo hänessä...

Ulkona oli täydellinen raju-ilma. Pistävän äkkipakkasen
esiin-ärsyttämänä ryöppysi marraskuinen lumi kiukkuisesti silmiin.
Tuuli möyrysi ja vihelteli pitkin korkeiden kivitalojen kattoja ja
nuoli maan jalkojen alta hengenvaarallisen liukkaaksi.

Vain harvoja ihmisiä oli liikkeellä. Kadut olivat autiot. Inari ei
tiennyt minne mennä, hänellä oli vain tarve liikkua, mennä pois
lakkaamatta, viihdyttääkseen mieltään.

Vaistomaisesti veivät Inarin askeleet Porkan atelierille. Näin oli
hän useana yksinäisenä iltana kierrellyt sen edustalla, juossut sinne
sydän kurkussa, silmä sokeana, tietämättä edes miksi. Vaikka se oli
turhaa, vaikka se puristi hänen sydämensä yhä kouristavampaan hätään.

Ikkunat olivat nytkin pimeät. Porkka ei siis ollut siellä. Taaskin
hän alkoi kierrellä ja kaarrella pitkin katuja. Hermojen jännitys
laukesi pimeässä kylmässä lumituiskussa. Kyyneleet tulivat
tyrskimällä ja hän valitti ääneen kilpaa myrskytuulen kanssa. Hän
kiirehti yhä hiljaisemmille seuduille, ja pysähtyi vasta Tähtitornin
mäen rinteellä.

Kaupunki hälisi hiljaa hänen allaan valottaen lumi-usvan halki
kaameana kajastuksena.

Tuolla siis oli Porkka! Tuolla siis noissa tuntemattomissa taloissa
oli par'aikaa hänen kohtalonsa langat tuntemattomien ihmisten
käsissä, jotka juuri tälläkin hetkellä kenties tietämättään
tahtomattaan murensivat hänen elämänsä onnea. Tai ehkä tieten
tahtoen...

Naima, Naima!

Tämä nimi puhkesi Inarin aivoista kuin parkaisu.

Naima oli oikeastaan kaikkien hänen tuskiensa suurin syy. Naima oli
hänen säikkyvän mielikuvituksensa olennoitu turmion symbooli.

Mutta Naimaa ei voinut vihata eikä vastustaa. Potkaista tai hyväillä
korkeintaan! Hän oli personaton, syyntakeeton, luisuen ja vieden
käsistä! Hänellä ei ollut kunniantuntoa, ei käsitystä oikeasta eikä
väärästä. Hän ei ollut mikään siveellinen luonne, mutta sentään
kaunis ja kestävä. Niinkuin eläin, täydellinen, oman olemuksensa
tiedoton, tunnoton toteuttaja. Hän oli voittamaton, sillä hän ei
antautunut taisteluun. Hän oli köynnöskasvi, hän mateli maata pitkin
ja kiipesi korkeuksiin yhtä vaivattomasti, kaikkialla missä vain
oli tukea, hän käytti hyväkseen esteitä, nousi toisten olkapäiltä
ja sukeltautui vaaran tullen turviin toisten selän taa. Hän painoi
päänsä, missä portti oli liian matala, haihtui härmänä tähtitaivaalle
tarvittaissa, piili hiiren hiljaa vaaran paikalla, mutta oli jälleen
aina saapuvilla otollisella ajalla. Hän otti vastaan ruoskan ja
rakkauden yhtä vahingoittumattomasti, yhtä upottavan väsymättömästi,
hänen selkänsä kumartui luokkana miehen astinlaudaksi, hänen
ruumiinsa saattoi kutistua kokoon yhtä olemattomaksi kuin hänen
henkensäkin, mutta oli aina valmis jälleen ottamaan entisen tilansa,
unohtamaan kaiken. Hän oli kokonaan vailla jatkuvaisuutta eikä
sentään lakannut. Hän ei koskaan kapinoinut, mutta ei myöskään
luopunut itsestään eikä otteestaan. Häntä sai häväistä ja kiduttaa,
mutta pinteestä päästyään oli hän taas niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut, ehompi entistään, koskemattomampi kuin koskaan. Hänen
hameensa ei koskaan rypistynyt, hänen otsansa ei koskaan punastunut,
hänen sitkeä, taipuisa, edesvastuuton kauneutensa ei mistään
karissut. Hänen kasvoillaan asui alati ikäänkuin iloinen hyvyys,
joka paistoi niin väärille kuin vanhurskaillekin. Hän oli valmis
varastamaan toiselta lemmityn ja valmis häntä siitä lohduttamaan.
Hänen ruumiissaan oli lähentelemisen ja pakenemisen viiva selvimmin
merkitty. Hänen kauniit, solakat nilkkansa olivat kuin luodut
livistämään...

Tällaisena kiinni-saamattomana, itsepintaisena luonnonvoimana näki
Inari Naiman, ja sellaista vastaan oli hän vallan voimaton. Hän
pelkäsi Naimaa. Alunpitäen, siitä asti kun tämä Porkan oppilaana
ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Jo ensimäisen kerran hänen nimensä
kuullessaan sai Inari pahaaennustavan sydämen-tykytyksen, joka
sittemmin ei enää heittänyt häntä.

Ja kuitenkin oli Naima vain lapsi. Häilähtelevä, vaalea lapsi, joka
ojensi leikkivän lapsen kätensä kenelle hyvänsä, mutta mieluimmin
voimakkaimmalle. Vaistomaisesti pysähtyi hän sentähden Porkkaan eikä
enää luopunut hänestä.

Naima asettui hänen ilmapiiriinsä, koteutui hänen atelieriinsa,
valloitti hänen tuttavansa, omisti hänen ajattelutapansa,
taidekeinonsa ja jokapäiväiset tottumuksensa.

Inari tapasi Naiman usein ja kohteli häntä suojaavasti, melkein
äidillisellä lempeydellä. Eihän hän toki voinut olla paha sille,
joka hänelle itselleen aina oli hyvä. Sillä sen suuren pahan, minkä
Naima Inarille teki, korvasi hän runsaasti pienillä hyvillä töillä.
Tavallaan hän kyllä hiukan arasteli Inaria, siksi, että tämä oli
maisteri ja siksi, että hän rakasti Porkkaa, mutta se teki hänet vain
sitä hyväilevämmäksi. Hän saattoi hiipiä hänen viereensä pehmeästi
kuin nuori kissa, istua matolle hänen jalkojensa juureen ja painaa
päänsä hänen syliinsä. Hän silitteli Inaria silmillään ja petti
sydämellään. Koko hänen olemuksensa oli pelkkää lempeä ja kavaluutta.
Hän valehteli aina, siksi että hän oli kekseliäs ja siksi että hän
oli heikko.

Hän tarvitsi jonkun tuekseen ja hän tarrautui kiinni Porkkaan kuin
vesikasvi.

Mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Samoinhan oli Inarikin
aikoinaan tehnyt. Olihan Naimallakin tietysti oikeus kurkoittaa
siihen, minkä hän onnekseen tunsi. Tämän Inari aina myönsi ja se
esti häntä mustasukkaisuuden syytöksestä ja jätti jälelle vain sen
murheen. Naimassakin asui kaikkivaltias elämän pyyde, joka käski
hänen ottamaan osansa voimasta, ilosta ja rakkaudesta. Hänkin pyrki
muodostamaan elämää elinehtojensa mukaiseksi. Hänkin tarvitsi
elämälleen täydennystä, lisää toisen aivoista ja ajatuksista,
jotakin, jota ilman hän ei kenties tullut toimeen ja jonka hän löysi
Porkassa, samoin kuin Inarikin. Eikä Inari edes voinut pitää kiinni
omastaan, kun hänen päänsä kielsi koko omistus-oikeuden, ei työntää
syrjään lasta, jolle hänen omatuntonsa myönsi kasvamisoikeuden.
Pitihän hänen olla vapaa ja voimakas, sitähän koko hänen sisällinen
taistelunsa tarkoitti. Mutta miten se oli raskasta ja miten se oli
ristiriidassa koko rakkauden alkeellisen olemuksen kanssa! Saattoiko
rakkaus koskaan olla muuta kuin orjuutta, yhtyminen toiseen muuta
kuin heikkoutta?

Eikö ollutkin hulluutta koko Inarin ponnistelu! Jos sittenkin
Naima vei Porkan! Eikö ollutkin kohtalon ivaa, että taistelu näin
pilkallisesti kääntyi häntä itseään vastaan! Nyt kun hän juuri oli
kieltänyt entisen naisellisen itsensä, ollakseen rakastamansa miehen
arvoinen, tehnyt itsensä marttyyriksi näyttääkseen sankarilta,
nyt tuli toinen, hänen entinen itsensä, pieni, epämääräinen
sukupuoli-olento ja siirsi hänet syrjään, valloitti Porkan aivan
vaivattomasti ja ansaitsemattomasti. Mitä hyödytti Inaria Porkan
teoreettinen tunnustus ja ihailu, jos Naima kuitenkin käytännössä
miellytti häntä enemmän, jos hän kuitenkin viihtyi paremmin Naiman
seurassa. Siltä ainakin näytti.

Ja kuitenkin oli Naima kaiken sen vastakohta, mihin Inari pyrki.
Oikea ikivanhan naisellisuuden perityyppi luonnontaloudessa hän oli!
Kaiken yksilöllisen ponnistelun salakavala tyhjäksi tekijä! Mutta
juuri se seikka, että Porkka ei tunnustanut häntä vertaisekseen,
näytti takaavan hänelle lukemattomia pieniä miellyttävyyksiä,
joista Inari jäi osattomaksi: Inari oli edesvastuunalainen, Naima
alaikäinen. Inaria saattoi vastustaa, Naimaa ainoastaan puolustaa.
Inarin saattoi jättää oman onnensa nojaan, Naimalle täytyi olla
ritari tai tyranni vanhaan tapaan. Inarilla oli valoisat aivot,
ankara omatunto ja terävä silmä, hänen kanssaan täytyi olla vakava,
omantunnontarkka, periaatteellinen, Naiman kanssa saattoi leikitellä
vähän kevytmielisemminkin, leperrellä, unohtaa itsensä pelkäämättä
tilitystä, levätä...

Siksi saattoi Porkka milloin hyvänsä luisua Naiman syliin. Ehkä oli
jo luisunutkin. Monestikin! Inari ei tiennyt sitä, mutta hän epäili
ja pelkäsi sitä. Pelkäsi myös saada varmuutta siitä... Sillä ainakin
periaatteellisesti hän soi Porkalle kaiken mahdollisen ilon, mistä
hän sen ikänä löysikin, elämännautinnon kaikissa muodoissaan. Ja
eroottinen puoli ei heidän suhteessaan merkinnyt paljoa, ei mitään
oleellista ainakaan. Inari tunsi itsensä enemmän Porkan vaimoksi kuin
rakastajattareksi. Hän oli valmis jakamaan hänen kanssaan, kestämään
hänen edestään kaikki elämän vastoinkäymiset, kunhan hän vain olisi
saanut olla hänen lähellään. Mutta hän ei saanut. Ja tässä sammuvassa
aisti-ärsytyksessä oli myös jotakin, joka suretti, vaivasi häntä, se
oli tie, joka saattoi ohjata Porkan pois hänestä ja viedä kenties
kerran kokonaan näkymättömiin.

Inari seisoi Tähtitornin mäellä tuijottaen omaan tuskaansa niinkuin
tuhannesti ennen. Hän oli näkevinään Porkan ja Naiman iloisilla
illallisilla. Sehän oli niin luonnollista. Naimakin oli taiteilija.
Naima oli rikas, hänellä oli varaa taiteilla! Hänellä oli varaa
huvitella! Ja kuitenkin hänelle, vaikka hän oli rikas, tarjottiin
aina ilmaiset juhlat ja ilonpidot, päivälliset ja illalliset,
Porkkakin. Inarille ei milloinkaan. Inari oli tasa-arvoinen toveri,
Naima vain nainen!

Sanomattomalla katkeruudella Inari muisti niukkoja itse-ansaitsemia
ropojaan, ainaista arki-köyhyyttään, jonka hän ylpeydestä yksin
Porkaltakin salasi.

Näin tulisi siis olemaan aina, aina...

Kyyneleet Inarin poskilla jäätyivät hyiseksi riitteeksi. Jäykin,
lasittunein katsein hän alkoi koneellisesti jälleen astella
kotiinpäin.

Näin tulisi olemaan aina, aina... Ja vielä pahemminkin. Eikä hän
voinut auttaa asiaa. Hänen täytyi vain katsella, miten rakkaus jätti
hänet, niinkuin se oli ottanutkin, tuo rakkaus, jota hän väärin
nimitti omakseen, uskaltamatta edes valittaa. Hänen täytyi vain olla
paikallaan, vaikka hän murskautui tässä ahdistuksessa, vaikka hänen
maailmansa supistui tässä umpisokkelossa, elämäntyö rapisi hänen
käsistään ja kuolemattomuuden toivo hänen sielustaan. Ei mitään jäisi
hänestä jälelle maailman kaikkisuuteen kuin tuo arvoituksellinen,
salaperäinen voima, joka kulutti hänen ainehistoaan, joka oli
tietysti ollut ennen häntä ja myös oli jäävä hänen jälkeensä
poltettuaan hänen hauraan elimistönsä poroksi...

Kuin unissa-kulkija astui Inari jälleen huoneeseensa, kesynä,
hiljaisena, kaukaisena itselleenkin.

Äskeinen tuska aaltoili enää epämääräisinä, surusointuisina
maininkeina hänen sielussaan.

Naima! Kuka oli Naima? Ei kukaan. Mistä hän oli tullut? Ei mistään.
Hän oli aina ollut. Hän oli hänen itsensä luoma, hänen vauhkon
mielikuvituksensa vanha painajainen, se tuntemattoman uhka, jonka
tuloa hän oli vavissut lapsesta saakka!

Mutta miksi ruumiillistui kaikki tuo pitkä kauhu juuri tuon
kultatukkaisen pikku tytön kuvassa? Se oli väärin. Sovittaakseen
tämän parantumattoman sydämensä väärän syytöksen, jota hän häpesi,
kostaakseen itselleen täytyi hänen aivan ehdoin tahdoin työntää
Porkka ja Naima yhteen. Niin oli hän tehnyt useasti. Viimeksi eilen.
Miksi hän siis kärsi siitä, että he nyt olivat yhdessä! Se oli oikea
kuritus Inarille itselleen. Ehkä hän täten vähitellen parantuisi,
vähitellen tottuisi...



III.


Kun Porkka tuli Inaria tapaamaan, oli hänellä pari valvottua yötä
takanaan ja hän oli tavallista herkempi ja puheliaampi.

Hän veti Inarin ensi töikseen syliinsä, hän hyväili häntä ja suuteli
häntä.

Sellaista ei ollut tapahtunut enää pitkiin aikoihin. Monasti oli
Inari sitä turhaan toivonut, mutta tällä kertaa se tuntui hänestä
melkein loukkaavalta. Hänen ärtyneet hermonsa olivat tässä kaikessa
aavistavinaan jotakin ylimalkaista, ennen-elettyä, kiihotuksella
esiinkutsuttua. Edellisten hyväilyjen vaistomaista jatkuvaisuutta tai
hyvitystä...

Hän alistui vastahakoisesti ja nyrpeästi.

Mutta Porkka ei sitä huomannut.

-- Miten onnellinen olen, sanoi hän pehmeästi, kun minulla on sinut,
Inari. Sinä olet minun mittapuuni, ankkurini. Muuten heittelehtisin
aivan määrättömästi ja rajattomasti maailmalla. Ja kuitenkin
tarvitsen sellaistakin. Jospa tietäisit, mitä kaikkea nytkin olen
elänyt ja saanut nähdä! Ihmisiä paljaaltaan. Vielä alastomampina
kuin mitä he ovat ruumiillisesti riisuttuina. Oikea ihmis-syöjä
minä olen. Syön sieluja ja syön nopeasti, tarvitsen aina uusia. Ja
saankin. En voi valittaa. Ja tiedätkö miten? Siten vain että katson
ihmisiä taitelijan silmällä, näen heidät kauniina, suitsutan ihailua,
nostan kerjäläisen kuninkaaksi. Ja he muuttuvat silloin kauniiksi, he
aukenevat, lämpenevät, puhkeavat kuin kukkaset, antavat parhaimman
itsensä pelkästä kiitollisuudesta, että olen uskonut siihen. Kaikki
kuitenkin kaipaavat siinä suhteessa vapauttajaa, sitä, joka antaisi
tunnustusta heidän olemukselleen. Ja miksi en antaisi! Minusta ovat
ihmiset todellakin hyviä juuri sellaisinaan, en tahdo karsia heistä
pois mitään. Olen yhtä amoraalinen kuin heidän luojansa suuri luonto,
joka on sentään kaikista suurin taiteilija.

-- Ymmärrän hyvin tuon kaiken, sanoi Inari, mutta minä en vain voisi
noin imarrella kuin sinä. Jos he tietäisivät, että sinä tahallisesti
käyttelet heitä, että kuitenkin oikeastaan petät heitä...

-- Kunhan en vain petä itseäni enkä sinua, Inari. Sinua en voi
koskaan pettää. En voi siksi edes olla uskoton kaikesta huolimatta.
Minun täytyy aina uudestaan ja uudestaan rientää luoksesi. Sinä olet
se keko, johon kokoon maailmalta saamani vaikutelmat. Ja sinuun en
kyllästy koskaan. Toiset syön jo yhdessä yössä. Muutamat kestävät
viikon pari. Sitten en jaksa enää. Sinussa on niin äärettömästi
syömistä...

Inari naurahti.

-- Tyydytät suurimman nälkäsi sentään muualla. Minua tapaat niin
harvoin.

-- Useammin sentään kuin ketään muuta.

-- Lukuunottamatta Naimaa, lisäsi Inari välinpitämättömällä äänellä.

-- Naima on todellakin hyvin tunnollinen oppilas, pilaili Porkka, hän
koettaa nähtävästi ahkeruudella korvata kyvyttömyytensä.

-- Sentähden että tietysti tapasi mukaan olet nostanut hänet
kuningattareksi taiteen valtakunnassa!

-- Oh, naiset eivät ole niin vaateliaita. Heidän hurmaamisekseen
riittää hyvin yksinkertaiset keinot. "Teitä ei ole vielä kukaan
oikein ymmärtänyt, neiti. Olette kärsinyt paljon, rouvaseni. Ette ole
se miltä näytätte. Ei kukaan ole niinkuin te." Joku sellainen pieni
hentomielinen, personallista harrastusta osoittava sana vain ja asia
on valmis: nainen kallistaa päänsä heti miehen rintaan vasten.

-- Hän tietysti rakastuu niin suuresta myötätunnosta...

-- Jospa se vain rajoittuisi siihen, mutta naiset käyvät nykymaailman
aikaan aivan hirvittävän tarmokkaiksi, jatkoi Porkka leikillisesti,
naisellisimmatkin naiset. Voi meitä mies-parkoja, kuinka jaksamme
tehdä heille kaikille mieliksi!

-- Onko se sitten niin välttämätöntä? Tietysti on miehellä lupa
kieltää naiselta rakkautensa, niinkuin nainenkin kieltää mieheltä.

-- Naisen ja miehen laita on aivan erilainen. Naisella on tuhat
keinoa puolustautua, paeta ja piillä, naiselle se sopii, se
suorastaan kaunistaa häntä. Mutta ei suinkaan miestä. Josefin rooli
on naurettava. Miehen tulee aina hyökätä, ampua yli naisesta.
Ja sitäpaitsi jos nuori, kaunis nainen tarjoaa rakkauttaan,
niin luuletko että on miestä, joka ei ottaisi vastaan! Olisipa
se aika hölmö. Se olisi tyhmää, raukkamaista ja rumaa ja naista
kohtaan erittäin loukkaavaa. Nainen halveksisi sellaista miestä
elämän ikänsä. Ja se olisikin hyvin epäkohteliasta ja myös
totuuden vastaista, sillä nuori, kaunis nainen ei ole normaalisti
kehittyneelle miehelle niinkään vastenmielinen...

-- Siispä ovat kaikki miehet tällä naisellisen tarmon aikakaudella
auttamattomasti etukäteen tuomitut portoiksi. Te tulette kehittämään
tämän aatteen vielä ennen kuulumattoman korkealle, arvaan minä!
virkahti Inari hieman katkerasti koettaen pysyttää ääntään
lystikkäänä.

Mutta tällainen keskustelu oli hänelle myrkkyä. Hänen sydäntään
kouristi taas syyttävä katkeruus, jota hän ei uskaltanut ilmituoda.

Hän muisti äkkiä monta tapahtumaa heidän yhteisestä elämästään, jotka
todistivat Porkan osaavan olla sekä epäkohteliaan että säälimättömän
naiselle. Inarille vain, ei tietysti Naimalle eikä muille. Muut
tulivat osallisiksi vain Porkan keventävistä puolista. Heille
vei hän ilomielisyytensä, miellyttämishalunsa, nautinnonhimonsa
ja seikkailevan mielikuvituksensa, heille hyväntuulensa ja
ritarillisen palvomisensa; Inarille kyllästyksensä, kiihotusten
aiheuttamat välinpitämättömät väliaikansa, mielipahansa, kipeät
sielunpaljastuksensa, ihmis-inhonsa, itse-halveksintansa, kovat
elämänarvonsa ja toteuttamattomien unelmainsa painiskelevan
levottomuuden, ikuisemman itsensä kyllä, mutta samalla myös karuimman
ja ankarimman. Sehän oli kyllä hyvä. Mutta miksi vain sen, miksi ei
muitakin puoliaan, miksi ei kaikkia? Olihan Inarikin ihminen, joka
tarvitsi elämälleen joskus kevennystä niinkuin muutkin.

Porkka jatkoi yhä pakinoimistaan, mutta Inari ei voinut enää vastata.
Vaivoin sai hän pidätetyksi itkun-nyyhkytyksen, joka väkisin alkoi
tunkeutua esille.

Hän kääntyi selin Porkkaan.

-- Mikä sinulle tuli? kysyi Porkka hämmästyneenä.

Inari vaikeni katsoen itsepintaisesti poispäin.

-- Mitä ajattelet?

-- Sitä että miksi et sitten minulle koskaan tee mieliksi kuten
muille naisille! Olenhan minäkin nainen! ryöpsähti Inari nopeasti.

-- Mitä tarkoitat?

-- Sitä ettet välitä mitään minusta, että jätät minut yksin pitkiksi
pimeiksi illoiksi, että olet mieluummin muitten kanssa, vaikka
tiedät, että itken ja odotan sinua ja kärsin...

-- Ei, sitä en todellakaan ole tiennyt, sanoi Porkka närkästyneesti.
Mutta jos niin on asian laita, on se todellakin hyvin ikävää...

-- Et koskaan ole ajatellut, että minuakin pitäisi vähän miellyttää...

-- En, sanoi Porkka hyvin painokkaasti, olen ajatellut asian aivan
toisin: luulin että sinulle voisin olla suora niinkuin itselleni.
Mutta jos se luulo on ollut erehdys, on se ollut hirveä erehdys.

Porkka katsoi Inaria lujasti silmiin.

-- Inari, jatkoi hän vakavasti. Sinähän tiedät, että olet ainoa
nainen maailmassa, jota todella kunnioitan ja rakastan...

-- En minä tiedä, mutisi Inari, se on sinun tapasi puhua vain.
Sanot tietysti niin kaikille, muillekin. En tiedä... ja siksi juuri
kärsin...

-- Kärsit siitä, että en ole toisenlainen.

-- Kärsin sentähden, että rakastan sinua niin äärettömästi.

-- Ei se ole mikään syy kärsiä. Mutta sinä tahtoisit minut
toisenlaiseksi. Olen usein huomannut sen. Enkä minä voi olla
toisenlainen. Mutta en myöskään voi kestää ajatusta, että olet
onneton, että sillä aikaa kun minä kuljen ihanassa maailmassa
pää täynnä kauniita mielikuvia, silmissä elämän tuhatväriset
taivaankaaret, sydän täynnä Inaria ja rakkauden ylpeyttä, silloin
sinä siitä itket ja kärsit. Ja sinua varten on kuitenkin kaikki.
Sinun tähtesi juuri tahdon lakkaamatta uudistua, jotta minulla olisi
aina sinulle jotakin uutta tarjottavana. Sinä vaadit niin paljon.
Joka aamu pitäisi sinulle tuoda joku uusi uro-työ huomenlahjaksi...

-- Minähän en vaadi mitään.

-- Et sanoillasi, vaan koko olemassa-olollasi. Tunnen, että kaikille
muille kelpaisin jo sellaisenani. Sinä olet ainoa, joka kannustat
joka hetki minua ihmisenä ja taiteilijana kasvamaan. Sinä näet
sieluuni. Ilman sinua olisin aivan valmis. Sinä olet ainoa yleisöni,
jolle panen arvoa, senhän tiedät. Sinua ilman olisin sisältäpäinkin
kyynillinen, huoleton, sellainen miltä joskus näytän ulospäin. Sinua
on raskas rakastaa, tiedä se. Olet valkyyria, joka pitää painien
voittaa, aina valloittaa uudestaan. Usein olen kauhulla ajatellut,
että kerran tietysti tulee hetki, jolloin en jaksa enää, jolloin
väsyn. Silloin täytyy minun mennä pois luotasi...

-- Silloin sinun juuri pitää tulla luokseni. Kuka on sinua lähempi
tukemaan heikkoina hetkinä kuin minä! Jospa sinä kerran väsyisitkin!
Aina olen toivonut, että joskus saisin auttaa sinua, että todella
oikein tarvitsisit minua, ettet tulisi toimeen ilman minua, että
saisin palvella, vaalia sinua. Silloin olisin onnellinen...

Porkka rypisti hermostuneesti silmäkulmiaan.

-- Naiset puhuvat yleensä kaikki niinkuin sinä nyt, sanoi hän
pimeästi. Heidän tapansa on pyrkiä päällepäin alistumalla. Mutta
eihän sellainen kuulu sinulle, Inari. Minulle se ei olisi ilo,
ei! Kuka hyvänsä, et sinä! Ei, minä en nauttisi siitä, että sinä
hoitaisit, turvaisit minua, kuluttaisit aikasi laupeuden-sisaruuteen.
Se on vallan pirullinen ajatus. Olenhan nähnyt kyllä, kuinka
sinun naisellisuutesi välistä on pyrkinyt sinnepäin. Olen aina
tahallani torjunut sen pois. Olet luullut sitä kovuudeksi kenties,
se on johtunut sisällisestä kunnioituksesta. Inarilla on oma
elämäntehtävänsä, olen ajatellut. Minun omatuntoni ei salli sitoa
Inaria niinkuin muita naisia...

-- Mutta kun sentään olen sidottu! Minkä minä sille mahdan! Enkä minä
voi muuttua mielikuvasi kaltaiseksi, vaikka tahtoisinkin. Sinähän
vaadit enkä minä! Sinähän juuri et rakasta minua sellaisena kuin
olen! Teet minusta jätti-immen ja minä olen vain tavallinen nainen,
heikko ihminen. Minä en kestä hullua uskoasi, se menee yli voimieni.
Anna minun olla heikko ja naisellinen!

-- Ole millainen tahdot. Mielikuvani vastaa kuitenkin ikuisempaa,
syvintä itseäsi, olen varma siitä. Ja sitä minä rakastan. Sitä et voi
rikkoa millään.

Porkan varmuus raivostutti Inaria. Siinä oli aallonmurtaja, johon
kaikki hänen todistelunsa, tuskansa avuttomina, hyödyttöminä
murskautuivat. Turhaan rukoili hän tältä mieheltä edes muruja siitä
hellyydestä ja heikkoudesta, jolla hän muita onnellistutti!

-- Mutta minä tahdon sen rikkoa! hän epätoivoisesti tiuskasi.
Mitä minä ikuisesta, kun se tappaa tämän ajallisen elämän!
Minäkin tahtoisin seurata hetken ailahteluja, pumpuloida sieluni
heikkoudella, väsymyksellä ja levolla tai huumata itseni ilolla,
ihmisvilinällä, niinkuin sinäkin teet, hummata vuorokausmääriä
niinkuin sinäkin teet, niinkuin miehet! Voi, miksi minä olen nainen!

Inarin jatkuva kiihtymys alkoi kiusata Porkkaa. Eikä hän mistään
ollut niin lapsekkaan itsekkäästi arka kuin hyvästä tuulestaan.
Mielialansa rikkojalle hän saattoi kantaa kaunaa kuukausmääriä.

-- Minkä minä sille mahdan, syytätkö minua ehkä siitäkin! virkahti
hän ärtyisästi. Iloilkaa te naiset keskenänne!

-- Et sinäkään ole vain miesten kanssa. Miks'et ota minua mukaan
sinne, missä kerran itse voit olla ja kartuttaa kauneuttasi? Pitääkö
minun aina olla yhteiskunnan vanki! Enkö saa olla vapaa niinkuin
sinäkin! Kuuluuko se vain miehille!

Porkan silmissä välähti ja hänen suupieliinsä piirtyi häikäilemätön
ja julma viiva, jonka Inari joskus ennenkin oli ohimennen nähnyt.

-- No juodaan sitten huomenna, niin että nyrkit savessa! ärähti hän
raa'asti ja loukkaantuneesti.

Inarista tuntui kuin olisi hän saanut rautamoukarilla vasten
kasvoja. Porkan äänen sävy vei aivan toiseen maailmaan kuin hänen
oma mielikuvituksensa. Hänen intoileva sanatulvansa tyrehtyi
siihen paikkaan. Hän tunsi itsensä äkkiä karkeasti solvaistuksi,
pahoinpidellyksi ja hyljätyksi, ja kauan hallittu hermorasitus
purkautui itkuksi.

Porkka kääntyi poispäin. Häntä vaivasi ja suututti. Tällaista
kohtausta ei heidän välillään ollut sattunut sitten suhteen
alku-aikojen.

Inari itki sohvalla hänen vieressään yksitoikkoista, kyyneletöntä
valitusta niinkuin koira, joka pakkas-yönä nostaa kuononsa
tähtitaivaalle ja ulvoo. Sitten se vähitellen hiljeni, muuttui
avuttomaksi lapselliseksi kitinäksi, araksi, eläimelliseksi
vinkunaksi.

Huoneessa oli muuten kuoleman-hiljaista.

Porkka oli oikaissut itsensä nojatuolin selkämystä vastaan
pitkäkseen. Hänellä oli silmät vaivaantuneesti ummessa.

Inarikin vaikeni lopulta aivan. Hän katsahti Porkkaan. Mutta
nähdessään hänen kylmän, liikkumattoman ilmeensä hän vajosi hänen
jalkoihinsa purskahtaen uudestaan itkuun.

-- Anna minulle anteeksi, hän nyyhkytti.

Porkka nousi seisomaan.

-- Miksi sinä nyt noin, Inari? Jos sinun on vaikea olla minun
kanssani, niin ei olla sitten yhdessä... Minä lähden nyt ainakin,
tulen toiste, kun olet rauhallisempi.

Inari parahti jälleen:

-- Älä mene! Minun on paras olla sinun lähelläsi. Enhän muuta pyydä!

-- Mutta miksi siis itket, miks'et ole iloinen?

-- Sinä et rakasta minua enää... Mutta minä olen rakkauteni orja. Ole
kuinka kova tahansa, loukkaa minua, kohtele kuin koiraa, mutta älä
jätä minua...

Inari ryömi hysteerisessä epätoivossa hänen jaloissaan.

-- En voi rakastaa ylhäältä alaspäin, sen tiedät, sanoi Porkka
kylmästi. Minusta on äärettömän tuskallista kuulla sinun puhuvan
noin. Miksi tahdot aivan väkisin rikkoa kauniin tasa-arvoisen
suhteemme? Enkä edes ymmärrä sinua enää. Jos edellytät minun
loukkaavan sinua, miksi pyydät minua jäämään?

-- Kun näen, että tahdot jättää minut?

-- Luuletko, että tämä on minulle sitten hauskaa! Ja sitten muka olla
syypää tähän! Jos et tule toimeen kanssani, niin eroa minusta, mutta
ole ennen kaikkea itsesi kanssa sopusointuinen. Miksi tällaista! En
ymmärrä!

Porkka kulki edestakaisin huoneessa hermostuneesti.

Inari koetti tukahduttaa nyyhkytyksiään. Hänelle selvisi, mitä hän
oli tehnyt. Hänen väkisin esiintulvahtanut tuskanryöppynsä kauhisti
häntä itseäänkin. Tätähän hän juuri oli aina tahtonut estää. Hän
seisoi hämillään, avuttomana, onnettomana, tietämättä hädissään mitä
sanoa.

-- Kaikkihan on hyvin, hän sammalsi. Kaikki riippui hermoistani.
Niissä vain oli vika. Anna anteeksi. Enhän minä oikeastaan itkekään,
hermoni vain itkevät...

Hän koetti hymyillä.

Porkka ei vastannut.

Inari pakotti itsensä myös hiljaiseksi. Hänen hermonsa kapinoivat
yhä, mutta kadottamisen pelko piti ne aisoissa.

Kumpikaan ei puhunut mitään pitkään aikaan.

Sitten puki Porkka päällysnutun ylleen.

-- No, lähdetkö sitten kapakkaan? kysyi hän vieraalla, tylyllä
äänellä. Sinnehän sinä oikeastaan vain olet itkenytkin!

Jos Inari vähääkään olisi noudattanut sitä kaunan kärkeä, jolla
nämä sanat olivat lausutut, ja omaa loukkaantumistaan, olisi hän
vastannut kieltävästi. Mutta hän painoi alas ylpeytensä. Hän oli
jo rauhoittunut ja kaikki tuntui hänestä nyt niin kaukaiselta.
Jos oli jo tullut kuolema heidän välilleen, niin sittenhän kaikki
oli yhdentekevää. Hänen täytyi nähdä, mitä nyt tapahtuisi. Hän
meni ikäänkuin havaitsemaan toisen miehen ja toisen naisen
kuolinkamppailua. Jokin hellittämätön jatkuvaisuuden-vaisto kielsi
häntä jättämästä kesken tätä rääkkäystä.

He menivät äänettöminä ulos pimeälle kadulle, kumpikin tietoisina
siitä, että he tällä hetkellä kiusaantuivat ja kiusasivat toisiaan.

He eivät saaneet enää sanotuksi sanaakaan.

Ravintolassa he joivat viiniä virkistyäkseen. Mutta eivät sittenkään
voineet särkeä piinallista kivetystilaansa.

Inarin tunne-värinä oli kokonaan loukkauksesta lakannut ja
vaihtunut älylliseksi soimaksi. Hän oli vallan tyyni, mutta hänellä
oli vastustamaton halu vielä jollakin lailla huomauttaa siitä
vääryydestä, mikä hänelle tehtiin. Hän virkahti:

-- Muille katsot olevasi velvollinen aina pitämään hauskaa, mutta
minun seurassani vaikenet ja ikävystyt.

-- Sinulla on ikävä minun seurassani, tarkoitat. Mutta ei riidellä
siitä enää.

He vaikenivat taas.

-- En minä oikeastaan miestä tarvitsisikaan, keskeytti vielä Inari,
jos voisin yksin mennä minne hyvänsä niinkuin sinä. Jos olisin mies,
olisi kaikki hyvin.

-- Aina sinä palaat tuohon samaan. Sehän on suorastaan päähänpisto!
Ja miksi sinä juuri minulle siitä kinailet, että olet nainen?

-- Enhän minä kinaile, sanon vain...

-- Sitäpaitsi en ymmärrä, mitä sinulla naisenakaan on valittamista.
Olet varustettu elämäntaisteluun kaikin puolin paremmin kuin yleensä
naiset. Jos vertaat itseäsi muihin, täytyy sinun myöntää olevasi
kaikin puolin edullisemmassa asemassa.

-- Sitä en voi myöntää, eikä minua voi verrata edes muihin naisiin,
koska en ole samanlainen kuin he. Minä elätän itse itseni, maksan
edestäni, kannan kaikki yhteiskunnalliset veroitukset niinkuin mies,
mutta en kaikella tällä kuitenkaan voi ansaita itselleni samoja
mukavuuksia...

-- Sille ei voi mitään. Minä ainakin olen tehnyt parhaani, jotta
sinulla olisi hyvä olla. Useimmat illat vietän luonasi. Saatan sinut
ulos ja sisälle...

-- Mutta ajattele niitä lukemattomia iltoja, jolloin et tulekaan,
jolloin istun yksin ja odotan...

-- Ne illat ovat helposti luetut! Ja ne sinä vain otat huomioon,
etkä niitä äärettömän monia, jolloin olen tullut. Muistat vain
laiminlyöntini, et ansioitani. Muut naiset kiittävät jokaisesta
odottamisen mahdollisuudestakin. Mutta sinulla on niin ylettömät
vaatimukset...

Porkka alkoi taas suuttua, Inari oli aivan kylmä.

Hän aikoi vastata, mutta pidättäytyi.

Hän tunsi, ettei siitä tulisi mitään hyvää, että heidän molempain
pohjimmaiset vaistot löivät tulta vastakkain. Oli joitakin asioita,
joissa he eivät voineet tai eivät tahtoneet ymmärtää toisiaan. Inari
oli huomaavinaan, että hänen naisellisuutensa tämän lapsellisesti
aran ja samalla häikäilemättömän mielikuva-ihmisen aivoissa oli ase
häntä itseään vastaan, milloin hyökkäys- milloin puolustus-valttina,
mutta aina kokonaan toisen, miehisen intelligensin palveluksessa.

Kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat hetkisen kuluttua
lähteäkseen.

Ja kun he kulkivat kotiinpäin oli heidän välillään parin kyynärän
levyinen välimatka -- täynnä kahden yksilön, kahden sukupuolen
leppymätöntä vihamielisyyttä.



IV.


Tämän kohtauksen jälkeen Inarin ja Porkan suhde oli jonkun aikaa
hieman kalsea, mutta parani sitten entiselleen.

Inari teki kaiken voitavansa pyyhkiäkseen pois ikävän muiston.

Sillä lopultakin hän jälleen syytti itseänsä kaikesta.

Oliko ihme, että Porkka oli ollut raaka, kun hän itse oli
osoittautunut niin mahdottomaksi. Olihan hän suorastaan rukoillut
imarrusta, leperrystä, ainaista pyhäpäivää, pyytänyt päästä
korukaluksi tarvekalun asemesta ja taas päinvastoin, puhunut itseään,
Porkkaa, kaikkea luonnonjärjestystä vastaan. Eihän hänellä ollut
varaa noin kapinoida tottumusta vastaan, koska hänellä ei kerran
ollut varaa kadottaa Porkkaa. Tottumus kyllä hävitti romantiikan,
tuon kultaisen satutunnelman, jota taiteilija, jota rakkaus kaipaa,
mutta se oli sittenkin eräs side, eräs vakuutus, eräs takuu, joka
esti eroamasta, kadottamasta kokonaan.

Arkipäivää edusti Inari. Porkka vietti juhlansa muualla, Inari
ei missään. Hänellä oli vaimon asema ilman minkäänlaisia
yhteiskunnallisia lievikkeitä. Mutta olihan hänellä myös vaimon
rakkaus. Kaiken hyvän hän sydämestään soi Porkalle, sellaisenkin,
joka häneen itseensä koski, joka ostettiin hänen oman kieltäymyksensä
hinnalla. Inari rakasti Porkkaa liian paljon kieltääkseen häneltä
mitään, kaikkein vähin sellaista, jota hän tarvitsi elämäntehtävänsä
suorittamiseksi: uusia tuokiotiloja, uusien suhtautumisten
sähköittävää virvaliekkiä. Hän vain suri sitä, ettei hän itse voinut
joka päivä olla uusi ja ihmeellinen, aina sellainen, jollaista
Porkka tarvitsi. Mutta sellainenhan oli kerta kaikkiaan mahdotonta.
Sentähden hän ei uskaltanut purskahtaa: joko tai! kaikki tai ei
mitään! joka usein pyrki esiin hänen sydämestään. Hän oppi kokoamaan
murujakin, säilyttämään nöyrästi siekaleitakin.

Mutta hän ei voinut tukahduttaa sielunsa sisällistä kapinaa ja
soimaa. Se riutuva kaipaus ja haikeus, jolla hän alati seurasi
Porkan retkiä, kalvoi häntä, se näkyi väkisinkin läpi ja teki hänet
Porkallekin kiusalliseksi. Siinä oli perikadon siemen, joka oli
kitkettävä pois hinnalla millä tahansa.

Selvää oli, että se johtui vain siitä, ettei hänellä itsellään ollut
mitään, millä täyttää sitä tyhjää sijaa, minkä tuon toisen poissa-olo
aiheutti. Hän olisi siis tarvinnut joitakin omia elämyksiä, omia
kokemuksia, jotka olisivat askarruttaneet hänen ajatuksiaan ja
estäneet kadehtimasta muita. Hänen täytyi siis tehdä jotakin,
sill'aikaa kuin Porkka oli poissa, jotakin, joka oli terveempää kuin
hänen ikävänsä, tappaa odotuksensa työllä tai ihmisvilinällä, saada
täytekuvioita aivojensa autioille lakeoille. Hänen täytyi saada
heidän elämänsä vaaka tasapainoon tapojen yhdenkaltaisuuksien avulla,
olla miesten kanssa silloin kuin Porkka oli naisten kanssa, mennä
eteenpäin lakkaamatta kuten hänkin.

Koska hän ei voinut pelkällä tahdonponnistuksella muuttaa olemustaan,
tuntemus- ja aistimistapaansa eikä painaa alas naisellisen
rakkautensa tuskaa, niin saattoi hän ainakin pakottaa itsensä
ulkonaisiin, tahallisiin tekoihin, jotka sitten välttämättömyyden
pakolla vähitellen jättäisivät jälkensä häneen. Tekemällä miehen
tekoja oli hänen sielunelämänsäkin vähitellen muuttuva miehisen
kaltaiseksi. Ja silloin oli hänet yhdistävä Porkkaan ei ainoastaan
rakkaus, vaan myös samanlaisen elämän- ja tuntemustavan luonnollinen
yhteenkuuluvaisuus, kaikki se, mitä Porkka jo hänestä otaksui ja mitä
Inari vain teeskenteli: yksinäisyys, itsenäisyys, vapaus.

Kaikkein ensiksi oli hänen hankittava omalletunnolleen ne eroottiset
kokemukset, joista hän tahtomattaan syytti Porkkaa. Mitä siitä, jos
ne olivat rikoksia häntä itseään kohtaan, silloin hän juuri saisi
syytöksen kärjen käännetyksi itseensä, saisi edes pahan omantunnon
rauhan, pääsisi mustasukkaisuudestaan.

Näin ajatteli Inari, mutta käytännössä tämä tuntui tuiki
mahdottomalle. Kaikkia muita miehiä kohtaan hänellä oli niin vähän
harrastusta, että hän töin tuskin saattoi olla heille kohtelias.
Vaikka hän ajatteli ketä tahansa, ei hän voinut kutsua itsestään
esille edes muodollista mielenkiintoa. Maailmassa oli vain yksi
ihminen, yksi ajatuksen, tarkoituksen arvoinen kohta: Porkka. Niin
oli tämä suuri rakkaus syönyt häneltä kaiken muun elämän sisällön.

Inari muisteli entisyyttään. Olihan hänkin silloin ollut
seurustelukykyisempi. Mistä oli hänellä silloin ollutkin tuo
uteliaisuus ja viehtymys ihmisiin, tuo vähin kiihottava ja
kiihottunut lähestyminen, tuo sähköinen vilkkaus suonissa, joka
jokaisessa vieraassa aina löysi jonkun erikoisen kosketuskohdan?
Lapsellisuutta se tietysti oli ollut, nuoruuden kokemattomuutta.
Ja sitten vielä jotakin muutakin. Sitä, että hän ei silloin vielä
tuntenut suurta rakkautta...

Senjälkeen olivat kaikki muut ihmishahmot rapisseet pois hänen
muistostaan kuin kuivat lehdet, jäljettömiin, olemattomiin. Ja
kuitenkin hän nyt juuri tämän saman rakkauden säilyttämiseksi olisi
tarvinnut sitä, minkä hän sen vuoksi oli heittänyt pois.

Se seurapiiri, jota Inari parhaiten saattoi käyttää omanaan, oli
kotoisin hänen ylioppilas-vuosiltaan. Ne olivat tovereita, joita
hän vieläkin tapasi kirjastoissa ja lukusaleissa ja yleisissä
tilaisuuksissa. Useimmiten hän joutui yhteen erään Karivuon kanssa,
joka myöskin valmisteli väitöskirjaa. Tämä oli aikoinaan ollut
rakastunut Inariin, mutta huomattuaan Inarin vastahakoisuuden oli
hän sittemmin suostuttanut itsensä hänen epäitsekkääksi ystäväkseen.
Yhteiset työt vuosien kuluessa olivat myös olleet omiaan tasoittamaan
pois tuon hetkellisen ärsytyksen muiston. Inari saattoi sekä luottaa
Karivuohon että puhella hänen kanssaan aivan tuttavallisesti ja
avomielisesti.

Hän oli ainoa, jota Inari väärin-ymmärryksiä pelkäämättä saattoi
pyytää seurakseen milloin tahansa. Mutta jo se seikka, että hän
oli pakotettu ulosmennessään turvautumaan mies-seuraan, että häntä
aina piti saattaa, seurata, varjella, kiusasi häntä. Hänen piti
sopia kohtauksesta edeltäpäin ja se rajoitti, vei pois kaiken
äkkiarvaamattomuuden. Hänen piti suorastaan tilata joku muu Porkan
sijalle, silloin kun tämä ei tullut. Se oli inhoittavaa. Ja kuitenkin
täytyi Inarin jotenkuten kansoittaa oma maailmansa ollakseen
kerjäämättä Porkan valtakunnassa.

Ja Inari sopi Karivuon kanssa siitä, että hän puhelimitse
ilmoittaisi, silloin kun hän oli ikävissään ja seuran puutteessa.

Tämä toimenpide jo rauhoitti häntä. Näin oli hän sittenkin lannistava
oman luontonsa.

Porkan seurassa koetti hän olla entistä ennakkoluulottomampi.
Poistaakseen hänestä pienimmänkin, edellisestä kohtauksesta
mahdollisesti jääneen epäluulon ja epävarmuuden hän tahallaan vei
puheenaiheen uudestaan vaaralliselle tolalle, teki pilaa itsestään,
kuvaili hyväntahtoisesti leikitellen kaikenlaisia mahdollisia
uskallettuja tilanteita, joihin Porkan taiteilija-ammatti hänet
luonnollisesti pakotti, sepitti puheita hänen suuhunsa, viekoitteli
hänet kertomaan, loruilemaan naisista ja malleista.

-- Minun periaatteisiini oikeastaan kyllä kuuluu, etten koskaan
toiselle naiselle puhu toisesta, mutta sinä olet poikkeus, olet
niin erilainen kuin kaikki muut, sinuun voi luottaa, sanoi
Porkka tietämättä ollenkaan, että Inari koko ajan pani merkille
pienimmätkin yksityiskohdat vain eroottisten rikosten kannalta, laski
mitättömimmätkin alkusyyt ja johtopäätökset koettaen kuumeisella,
ovelalla vakoilemisella saada selvyyttä pitkälle, arvailevalle
epätietoisuudelleen.

Hänen täytyi saada tietää, mitä hänen armaansa elämä sisälsi,
yksityiskohtia myöten. Ja pieninkin koski häneen. Ei koskaan ollut
hän vielä ennen noin suoranaisesti pannut hermoelämäänsä alttiiksi
näin kirveleville piiskan-iskuille.

Mutta että hän itse voisi matkia Porkkaa, seurata hänen esimerkkiään
saavuttaakseen suvaitsevaisuuden vaikean taidon, kohdistaa joihinkin
vieraisiin samat hyväilyt, jotka Porkkakin oli tuhlannut vieraille,
se oli aivan, aivan mahdotonta! Ja keneen? Karivuohon kenties. Ei, se
oli liian hullunkurinen ajatus. Joskus hän omien mielijohteittensa
heittelemänä salaa katseli Karivuota tässä valaistuksessa ja tuli
aina silloin melkein hyvälle tuulelle ruveten nauramaan omalle
hulluudelleen.

Karivuon seura viihdytti Inaria, joskaan ei erityisesti huvittanut.
Se oli vaivatonta ja samalla kaukaista. Itsekohtaisesta itsestään he
eivät puhuneet koskaan mitään.

Mutta sisällisestä ahdistuksestaan ei Inari silti päässyt. Ja
hän huomasi, että se ei johtunutkaan yksinäisyyden aiheuttamasta
ikävästä, että se sittenkin pääasiallisesti oli mustasukkaisuutta,
sairasta pahansuopaisuutta kaikkia niitä tuntemattomia naisia ja
epämääräisiä uskottomuuksia kohtaan, joista Porkka ei aina maininnut,
mutta jotka hän aavisti oleviksi.

Hän kärsi enemmän kuin koskaan ennen, vaikk'ei hänen enää välttämättä
tarvinnutkaan viettää iltojaan yksin.

Eräänä iltana tuli Karivuo pyytämättä hakemaan häntä kävelylle.

-- On niin kaunis ja leuto sää ulkona, hän sanoi.

-- Porkka tulee kenties minua tapaamaan, virkahti Inari.

-- Se on sangen vähän luultavaa.

-- Kuinka niin?

-- Näin hänet juuri äsken Naimansa kanssa kapakassa sangen iloisessa
mieli-alassa.

-- Niin, hänen pitäisikin jo olla täällä oikeastaan, jos hän tulisi,
äännähti Inari niin ylimalkaisella äänellä kuin suinkin, mutta hänen
sydämensä löi aivan haletakseen ja veri työntyi hänen päähänsä.

Aivan tietämättään oli Karivuo iskenyt Inarin arimpaan ja saanut
aikaan äkkiarvaamattoman mielenliikutuksen. Hänen sanoissaan
ei piillyt mitään salatarkoittelua. Tunnettu asia kaupungilla
oli, että Naima oli Porkan oppilas ja moni luuli häntä Porkalle
läheisemmäksikin.

-- Mennään sitten! sanoi Inari.

Tuska teki hänet äkkiä kiihkeäksi. Salatakseen ja painaakseen sen
alas hän tunsi tarvitsevansa paljon ulkopuolista kiihotusta.

Hän muutti kävelyretken kapakkaretkeksi. Sielunsa tasapainon vuoksi
hänen täytyi juuri tällä haavaa tehdä samaa, mitä hän luuli Porkankin
tekevän.

Hän sai Karivuon tilaamaan yksityishuoneen. Hän melkein unohti että
hänen edessään oli hänen vanha ystävänsä. Tämä oli vain vieras mies,
jota hän koetti ylläpitää mahdollisimman samoilla keinoin kuin
Porkka vierasta naista. Hän puheli, nauroi ja leikitteli. Hän oli
epätoivoista hurjuutta ja keimailua sekaisin.

Karivuo kummasteli Inarin tavallisesta poikkeavaa mielentilaa, mutta
ei kysynyt syytä eikä pallotellut, sillä tämä ei lainkaan ollut
hänelle mitään epämieluista, pikemmin päinvastoin.

Karivuo oli pohjaltaan suuri naisten suosija ja samalla herjaaja,
mutta Inaria hän todellakin kunnioitti, asetti hänet jonkinlaiseen
erikois-asemaan, siksi että hän älyltään oli miehen vertainen ja
vaistomaisesti myös siksi, että hän oli ainoa nainen, jota hän
ei parhailla tempuillaankaan ollut saanut. Hän ei ollut suinkaan
mikään viettelijä-tyyppi, mutta hän oli mies, jolla oli selvä pää ja
helposti ärtyvät aistit ja joka yleensä piti eroottisen nautinnon
asian henkilökohtaisesta kiintymyksestä erillään. Hän piti siitä
niinkuin pidetään hyvästä ruoasta ja hyvästä viinistä, se oli
välttämätöntä hermo-elvykettä, jota hän aika ajoin tarvitsi ja jonka
hän mieluimmin nautti hyvässä seurassa.

Inarin suhteen hän oli aikoja sitten, ensi yrityksensä jälkeen,
luopunut kaikesta hyväilyn halusta. Inari ei koskaan ollut antanut
aihetta siihen. Mutta nyt herätti Inarin kuumeinen käytös vanhan
rakkauden. Hän muisti taas, että Inari oli nainen.

-- Tiedätkö, Inari, sanoi hän, että olet hyvin kaunis? Sinulla on
aivan renessansin pää. Ja niin harvinaiset värit. Et ole tumma etkä
vaalea, vaan himmeä, tuhkan pehmeä.

-- Tuhkaa! oikaisi Inari katkerasti.

-- Tarkoitan, että vaikutat väkevältä kuin tummat ja suloiselta kuin
vaaleat...

Inari hymyili ja Karivuo innostui yhä enemmän. Hän ei puhunut enää
mistään muusta kuin Inarista. Hän kuumeni omasta ihailustaan,
hän suli, unohti itsensä, kertoi pitkien vuosien salatusta
rakkaudentuskastaan ja uskoi omiin sanoihinsa.

Ja kun he ajoivat kotiin suljetussa vaunussa, uskalsi hän hiljaa
kietoa kätensä Inarin vyötäisille eikä tämä kieltäytynyt nojaamasta
siihen. Hän ei ollut siis tehnyt mitään Inarille epämiellyttävää ja
tästä hän yhä rohkaistui.

Inari istui silmät ummessa ja ajatteli Porkkaa. Varmasti hän ei vielä
ollut ohjelmansa lopussa. Miksi siis hänkään menisi yksinäiseen
kamariinsa itkemään!

Hän pyysi Karivuota luokseen vielä hetkiseksi juttelemaan.

Ei koskaan ennen hän ollut uskaltanut tehdä tällaista sovinnaisuuden
rikkomusta.

Inarin luona Karivuo jatkoi palvomistaan entistä palavammin.

-- Tiedätkö, sanoi hän tarkastellen Inaria, että sinulla on myös
hyvin kaunis ruumis?

-- Tiedän, virkahti Inari naljaillen.

-- Miksi et koskaan näytä sitä? On suorastaan synti kätkeä sellainen
kauneus, joka on luotu ihailtavaksi. Mutta sinä et näytä sitä
kenellekään! Et ole mikään oikea nainen!

Karivuo sanoi tämän melkein syyttäen.

Inari naurahti hänen turhamaiselle mies-sokeudelleen. Hänen
itse-imartelunsa vakuutti hänelle nähtävästi, että koska Inari
ei kerran ollut voinut häntä rakastaa, oli hän siihen kokonaan
kykenemätön.

-- Niin, kunpa en olisikaan, hän surumielisesti hymähti. On vaikeaa
olla nainen! On ikävää olla nainen!

-- Niin, ymmärrän kyllä, että se on ikävää, kun hoitelee
naisellisuuttaan noin karusti kuin sinä. Mitä teet sillä tosiaan? Et
välitä miehistä, et rakkaudesta, et seurasta, et ihailusta, et osaa
nauttia, et iloita elämästä!

Karivuo puhui kiihottaakseen Inaria, ärsyttääkseen hänen
nautinnonhimoaan.

-- Voit olla oikeassa, sanoi Inari yksinkertaisesti.

-- Sinun sijassasi minä iloitsisin jo itsestäni. Sinulla on niin
kaunis käynti. Siitä päättäen luulisi sinua aistilliseksi, etkä
kuitenkaan ole. Sinulla on varmaan myös hyvin kauniit jalat. Näytä,
Inari!

He istuivat sohvalla vierekkäin ja kuin huomaamatta alkoi Karivuon
käsi Inarin passivisuuden sähköittämänä hiljalleen soljua pitkin
hänen jalkavarttaan.

Inari istui liikkumattomana ja tuijotti eteensä. Kaikki oli hänelle
yhdentekevää. Hänellä ei ollut minkäänlaista eroottista levottomuutta
veressään eikä siis mitään synnillisyyden tuntoakaan.

Hän ei ollut uskoton, ei voinut olla. Hänestä oli samantekevää,
pitikö Karivuo häntä kiinni kädestä tai jalasta.

-- Mitkä ihanat polvet sinulla on, jatkoi Karivuo hivellen niitä,
ja millainen iho, niin herkkä ja sametin-pehmeä. Ei kellään ole
sellaista!

-- Eiköhän ihmisten jalat ole yleensä kaikkien samanlaisia...

-- Ei, ei kellään ole sellaista hermo-elämän herkistämää hipiää kuin
sinulla. Sinua voisi kauan rakastaa, äärettömästi rakastaa...

Karivuon silmät paloivat ja koko hänen olentonsa oli täynnä
kiihottunutta värinää.

Inari kuunteli melkein hyvillään tätä hetken esiinkutsumaa rakkauden
tunnustusta, jonka hän kyllä arvasi ylimalkaiseksi ja usein
uudistuvaksi. Mutta hänestä oli hauskaa uskoa siihen, uskoa, että
hän todellakin oli kaunis. Miksi ei Porkka sitä huomannut. Niin
pitkään aikaan ei hänen ruumisparkansa enää ollut saanut pienintä
huomiota osakseen. Muut olivat saaneet kuulla sen korkeanveisun, joka
oikeastaan kuului sille. Karivuo sai nyt korvata Porkan laiminlyönnin.

Äärettömällä välinpitämättömyydellä Inari salli Karivuon toimiskella
omia aikojaan. Hän ei estänyt eikä houkuttanut. Hän oli vain väsynyt,
liian väsynyt tehdäkseen mitään, raukea viinistä ja läpikäymästään
mielenliikutuksesta. Pitkästä aikaa pääsi hänessä jälleen
oikeuksiinsa tuo naisen syvin, kaukaa itämaisilta syntymä-sijoilta
periytynyt pohjaominaisuus: passivisuus, tuo antaa tapahtua, ei olla
myötä eikä vastaan, tuo täydellinen tahdottomuus, joka aikoinaan teki
naisen aina voimakkaamman saaliiksi, tuo luontainen valikoiminen,
tulla otetuksi, jäädä sille, joka jaksoi ottaa.

Inari nojautui veltosti sohvan selkämystään. Hän oli vaiennut
kokonaan ja hän oli niin liikkumaton, että olisi voinut luulla häntä
kuvaksi. Hänen sielunsa ui kaukana epämääräisissä mielikuvissa ja
hänen ruumiinsa otti tunteettomana vastaan vieraan miehen hyväilyt.

Hänen päänsä läpi kulki: jos Porkkakin oli tehnyt näin, oli hänenkin
näin tehtävä, otettava tämä vieras kosketus niinkuin karvas pilleri,
niinkuin myrkyllinen lääke, joka sitten ainaisiksi ajoiksi parantaisi
hänet mustasukkaisuudesta ja vääristä omistusvaatimuksista, joka
kääntäisi yksinäisten hetkien mielenkiinnon ja soiman häneen
itseensä, joka tekisi hänet Porkalle hyväksi, kiitolliseksi
vähimmästäkin, antautuvaksi ja kieltäytyväksi, ilman että se tuntuisi
raskaalle, antaisi hänelle sovituksen tarpeen ja pahan omantunnon
iloisen palvelevaisuuden.

Tämä oli vain niin omituista. Miten kummallinen oli tuo mies hänen
jaloissaan, tuo mies, jonka jäsenet kurkoittuivat häntä kohti, jonka
huulet höpisivät imartelevia, rukoilevia, himoitsevia sanoja.

Jollakin tavoin Inari siis vielä oli miellyttävä, nuori ja kaunis
ja tavoituksen arvoinen. Ja se tuntui hyvälle tietää. Se oli kuin
lohdutus. Niin kauan aikaa oli hän jo elänyt tällaisen naisellisuuden
ihannoimisen ulkopuolella. Muita hyväili Porkka luultavasti juuri
näin. Kenties oli sittenkin niin, että rakkaus oli ikuinen vain sillä
ehdolla, että esinettä silloin tällöin muutettiin.

Inari painui taas ajattelemaan suhdettaan Porkkaan.

Hän tuskin enää huomasi Karivuon läsnä-oloa. Läheisin oli
etäisintä... Jollakin aivojensa murto-osalla hän kyllä huomasi,
miten tämä koski häneen, silitteli hänen ruumiinsa viivoja sekä
varovaisesti yritti irroittaa hänen vaatteitaan.

Inari ei hävennyt eikä himoinnut eikä pelännyt. Hän tiesi olevansa
hyvän ystävänsä parissa, mutta hänen ruumiinsa oli kuollut ja outo
tuolle miehelle, joka ei jaksanut herättää sitä rakkaus-elämän
herkkään väräjöimiseen...

Äkkiä hän tunsi, miten kaksi käsivartta tarttui häneen, miten hänet
nostettiin ilmaan ja laskettiin vuoteelle.

Silloin vasta käänsi Inari silmänsä Karivuohon. Ei mikään värähtänyt
hänessä vieläkään. Hänen silmänsä vain tuijottivat julmasti,
kivettävästi, mielipuolisesti. Hän näki, mitä Karivuo tarkoitti.
Mutta joku selittämätön esti häntä liikahtamasta, ilmehtimästä,
ulkonaisesti merkitsemästä kantaansa.

Hän vain tuijotti suurin, pimein silmin Karivuohon. Hänen katseensa
oli jäykkä, hänen jäsenensä olivat jäykät. Suuri totisuus heijasti
koko hänen olennostaan.

Karivuo hämmästyi tätä mykkyyden ankaraa vastalausetta. Kevyt-iloinen
aistillisuus alkoi hävitä, välitön hermojännitys katkesi. Hänkin
jäykistyi. Tilanne näytti surulliselta, rumalta. Hän selveni ja
häpesi.

Tunnelma muuttui.

-- Oletko vihainen? Oletko sairas? kysyi hän.

Inari ei vastannut, jatkoi vain kolkkoa tuijotustaan hellittämättä
Karivuosta katsettaan, joka paremmin olisi sopinut viimeiselle
tuomiolle kuin hupaiseen hummaus-mielialaan. Hän ei vielä
koskaan ollut sisimmässään ollut näin vakava ja itsestään
edesvastuun-alainen. Hänhän oli itse tahtonut näin, etukäteen
päättänyt suostua tähän uhkakeinoon, solvata ruumistaan pelastaakseen
sielunsa, joka juuri tällä hetkellä oli kauempana uskottomuudesta ja
kevytmielisyydestä kuin milloinkaan.

-- En minä tahdo väkisin, mutisi Karivuo. Se ei ole hauskaa. Miksi
olet niin hirvittävän vakava? Olenko loukannut sinua? Mutta sano nyt
jotakin.

Inari ei näyttänyt kuulevan.

Hän seurasi omia sisällisiä ajatus-sarjojaan. Hän oli siis
todellakin päässyt niin pitkälle, että oli käytännössä hahmotellut
kuvittelemansa porton-uhrin. Hyvä jumala, mihin asti oli hän antanut
houreittensa kehittyä! Mitä oli hän tehnyt!

Kuvat kulkivat. Mielteet risteilivät sekavina, syyttävinä,
vapauttavina...

Inarin tuijotus oli kamala. Se tuli kuin kaukaa, rajan takaisista
kuiluista.

Karivuo tuskastui ja tuli todenteolla levottomaksi. Hän ei ollut
nähnyt ketään ihmistä niin kaamean näköisenä. Hän pelkäsi Inarin
todellakin tulleen hulluksi.

Hän koetti laskea leikkiä, hän rukoili, uhkasi, maanitteli, vetosi
kaikkiin järkeviin ja järjettömiin syihin saadakseen Inarista jotakin
elonmerkkiä. Kaikki turhaa.

Aamu alkoi sarastaa. Karivuota kammotti jättää Inaria noin,
tuollaiseen tilaan, mutta oikeastaan ei hän myöskään enää voinut
viipyä tuottamatta Inarille ikävyyksiä.

Hän katsoi kauhulla Inarin lasittuneita silmiä, irroitettuja
vaatteita, epämukavaa, tajutonta asentoa, jota hän itse ei
näyttänyt yrittävänkään korjata, ja huoneessa vallitsevaa pientä
epäjärjestystä, joka todisti toisen ihmisen myötävaikutusta.
Täydellinen rikos-interiööri!

Kaikenlaisia lapsellisen hirvittäviä mahdollisuuksia välähti läpi
Karivuon laskevien, valvomisesta rasittuneiden aivojen. Inari saattoi
kuolla tai olla mielipuoli. Aamulla ehkä parin tunnin kuluttua
löytäisi hänen emäntänsä hänet tässä kunnossa, poliisit tekisivät
arvioimisensa yön tapahtumista, sanomalehdet selostaisivat...

Mutta hänen täytyi lähteä, ennenkuin talonväki heräsi, välttääkseen
edes lähintä skandaalia.

Turhaan koetettuaan Inaria toinnutella Karivuo nosti hänet
käsivarsilleen kuin murhatun ruumiin, pujotti hänet varovaisesti ja
kauniisti peiton alle, kohensi hänen tyynynsä, oikoi hänen vaatteensa
ja järjesti huoneen kaikki pikkutavarat tavalliseen kuntoonsa.

Sitten hän lähti. Häntä kammotti niinkuin ei koskaan elämässä ennen.
Mitä oli tapahtunut? Jotakin hirveätä, salaperäistä. Ja kuitenkaan ei
mitään. Paljon uskalletummilta yöretkiltä hän oli monasti palannut ja
aina täysin itsensä herrana.

Mutta nyt hiipi hän pitkin katuja kuin rikollinen, arkana,
onnettomana, murheellisena, itse-soimaavana ja sydänjuuriaan myöten
järkytettynä.

Sillä hän rakasti yhä vieläkin Inaria.



V.


Seuraavana päivänä tuli Porkka vasten tavallisuutta aikaiseen aamulla
Inaria tapaamaan.

Inari istui jo ylhäällä. Hän ei ollut voinut nukkua koko yönä. Hänen
kokeensa oli onnistunut aivan liian hyvin. Hänellä oli äärettömät
omantunnon vaivat.

Tuntiessaan Porkan soiton ovella oli hän vakuutettu siitä, että
Porkka tiesi kaikki ja tuli vaatimaan häntä tilille. Huone syytti
häntä, kaikki esineet todistivat häntä vastaan, sydän tahtoi kavaltaa
hänet väkisin ja Porkka oli kuin hänen tuomarinsa.

-- Et ollutkaan eilen kotona, kun kävin sinua hakemassa, sanoi Porkka.

Inari nauroi väkinäisesti.

-- Minäkin olen ollut kerran taiteilija, olen elänyt hieman
epäsäännöllisesti!

-- Sen kyllä näkee, sinulla on niin heleät posket ja kuumeinen katse
tänään. Olet hyvin kaunis. Ai, ai, missä Inari on oikein ollut?

Porkka silitteli hänen päätään ystävällisesti ja leikillisesti.

-- En oikeastaan missään. Laskin leikkiä vain. Luulin, ettet
tulisi, lähdin ulos Karivuon kanssa. Ikävää tiedemies-seuraa, kuten
tiedenaiselle sopii... Ikävöin sinua koko ajan... Sano, pidätkö vielä
minusta?

Inari oli pehmeä ja veikistelevä.

-- Pidän paljon.

-- Etkö voisi pitää vielä enemmän? mairitteli Inari.

Porkka naurahti.

-- Pidän oikein paljon.

-- Rakastaa?

-- Minä rakastan sinua.

-- Minkätähden? Sano minkätähden!

-- Sentähden että olet niin kaunis.

-- Enhän ole...

-- Ja sentähden että olet niin viisas. Välistä kun kesken kiireitäni
saapastan luoksesi tai tulen kadun kulmaan kohtaukselle, jota kunniaa
en kenellekään muulle naiselle tekisi, murahtelen itselleni: vanha
mies, miten hullu olet! Mutta sitten taas muistan, että onhan tämä
harvinainen kunnia minulle, enhän sataan vuoteen ole tilaisuudessa
rakastamaan naisneroa...

Porkka oli loistavalla tuulella ja hän naljaili lapsellisen
herttaisesti.

-- Älä tee pilkkaa, hymyili Inari.

-- En. Se sinut eduksesi erottaa muista naisista, vaikka myös asettaa
minulle poloiselle kovin ankarat velvoitukset...

Inari kiersi hellästi kätensä Porkan kaulaan.

-- Minäpä sanon sinulle, mikä on ainoa kykyni ja ansioni: se, että
rakastan.

-- Kaikki naiset osaavat rakastaa...

-- Etkö sitten usko, että minä voin rakastaa enemmän kuin kukaan?

-- Ei se ole sinun päähyveesi ainakaan, pikemmin päinvastoin.
Kaikessa muussa tulen paremmin toimeen kanssasi kuin rakkauden
asiassa. Kun siitä pääset puhumaan, saattaa sinun silmistäsi
räiskähtää vihamielinen välkähdys ja minäkin tunnen silloin, että
edustat minulle vastakkaista ainesta. Minun vakaumukseni on, että
sinä et rakkaudesta oikeastaan ymmärrä yhtään mitään!

-- Se on sentään ainoa nerouteni, sanoi Inari surullisesti.

-- Ystävänä, aatetoverina luotan sinuun aivan rajattomasti.
Rakkaudessa sitävastoin...

-- Mitä?

-- Siitä minä kiellän sinun puhumasta mitään.

Porkka suuteli nauraen Inaria.

Inarin ei tehnytkään tänään mieli väitellä. Hänellä ei ollut nyt
siihen siveellistä voimaa. Hän tunsi vain, että Porkka oli äärettömän
hyvä ja että hän rakasti häntä rajattomasti.

He lähtivät ulos suloisesti kisaillen kuin pienet lapset tai
vasta-rakastuneet.

Ja Inarista tämä hyvä-olo tuli hänelle nyt aivan ansaitsemattomasti.

Samoin tunsi hän monta kertaa perästäpäinkin. Karivuon kohtauksen
muisto oli hyvin hidas vaipumaan unhoon.

Elämä meni entistä menoaan. Inarin ja Porkan suhde oli keveämpi ja
iloisempi kuin ennen. Inari istui mielellään yksinkin kotona. Hän ei
enää soittanut Karivuolle eikä itkien, syyttäen ikävöinyt Porkkaa.
Hän saattoi vaipua tuntikausiksi hiljaiseen mietiskelyyn, pitää
seuraa itselleen ja ajatuksilleen huomaamatta ajan vierimistä...

Näin kului talvi ja painui hiljalleen kevätpuoleen.

Porkka teki työtä kovasti valmistellen näyttelyä. Inari
koetti rahatöittensä lomissa jatkaa monesti katkennutta
väitöskirja-puuhaansa, johon hän ei itsekään enää oikein uskonut.

Mutta tämä tyyni ja sopusointuinen aika sai äkkinäisen lopun. Inarin
äiti kuoli, viikkoa ennen Porkan näyttelyn avajaisia.

Inari ei ollut pariin viimeiseen vuoteen nähnyt äitiään. Tämä
oli monta kertaa ehdottanut sitä, että hän muuttaisi Inarin luo
pääkaupunkiin, mutta tuhansilla tekosyillä oli Inari aina estänyt
tämän aikeen, siksi, että hänellä ei ollut mitään suhdetta äitiinsä
ja myös siksi, että hänellä oli suhde Porkkaan. Hänen hermonsa eivät
olisi kestäneet sitä lajia ristiriitaisuutta. Äiti oli sairastellut
pitemmän aikaa, mutta Inari ei ollut saanut itseään taivutetuksi
häntä tervehtimään. Jonkinlaisen omantunnon rauhan lunasti
Inari itselleen lähettämällä silloin tällöin äidilleen muutaman
kymmenmarkkasen.

Nyt tulvivat kaikki laiminlyönnin synnit moninkertaisina hänen
ylleen. Oli kuin hän itse olisi aiheuttanut äitinsä kuoleman.

Porkka koetti saada häntä ajattelemaan tervejärkisemmin. Joka hetki,
sanoi hän, kuolee maailmassa tuhansia vanhoja akkoja. Mitä Inari
sille voi? Mitä tällekään? Sellainen oli maailman meno. Kunkin
velvollisuus oli vain pitää huoli itsestään.

Inari uskoi sen päällään, mutta sydän jäi yhä syyttämään. Köyhä
oli hän kyllä itsekin. Mutta silloin kerran, kun oli ollut kysymys
seurata Porkkaa ulkomaille oli hän kyllä osannut loihtia rahat esiin,
mutta äitiään varten ei. Ja nyt oli liian myöhäistä, nyt jäi vain
kalvava katumus...

       *       *       *       *       *

Hautajaiset olivat Inarille kuin pahojen henkien peijaat.

Hän palasi sieltä parahiksi juuri Porkan vernissaus-päivänä. Hän
tuli kuin kadotettujen valtakunnasta, säikkyvänä, outona, pää
täynnä edesmenneiden varjoja, tuntemattoman uhkaa. Hänen entinen
lapsi-minänsäkin oli noussut haudastaan häntä pelottelemaan. Hän ei
uskaltanut mennä omaan huoneeseensa, se oli täynnä aaveita, kuolemaa
ja kostottaria. Hän tarvitsi ihmisen läheisyyttä ja hänellä ei ollut
muuta kuin Porkka, jonka tänään tuli seurustella ja juhlia.

Mutta liittoutua Porkan seuraan kalman hajua vaatteissaan, mustana,
kyyneleisenä, ilontappavana, se oli samaa kuin pilata Porkan
hyvä tuuli, koko juhlatunnelma, hänen pitkäin työvuottensa ja
ponnistelujensa kauniit lopettajaiset. Se oli pahinta, mitä Porkalle
olisi voinut tehdä.

Ilta läheni, vernissaus-juhlan aika läheni. Yksin ei Inari voinut
olla. Hänen täytyi saada olla Porkan luona, koettaa olla itseään
voimakkaampi, näytellä henkensä hädässä iloisuutta. Täten hän saattoi
lunastaa itselleen luvan ihmis-seuraan, jota ilman hän ei kuitenkaan
voinut olla. Hän olisi tahtonut vain Porkan, mutta tämä oli juuri
tänään kahlehdittu ammatti-toveriensa ja ystäviensä kutsuihin, ja
Inarin täytyi ottaa heidät kaikki.

Taas sävähti nopeana salamana Inarin sielun läpi vaistomainen syytös.
Jos Porkka todella oikein olisi rakastanut häntä, olisi hän säälinyt
hänen sairaita hermojaan, olisi jättänyt kaiken muun ollakseen Inarin
luona tällaisena päivänä, jolloin hän enemmän kuin milloinkaan oli
hänen hyvyytensä ja hellyytensä tarpeessa, jolloin hän oli niin
heikko, että hän tarvitsi apua. Tämän ainoan kerran vain elämässä!

Mutta hän ei saanut sanotuksi mitään ja Porkka näytti ajattelevan
aivan muita asioita.

Illallisilla vallitsi mitä hilpein hyvä-tuuli. Paljon taiteilijoita,
kauniita naisia ja kauniita pukuja, paljon lasien kilinää ja hupaisia
juttuja ja sanasutkauksia. Juhla siirtyi ravintolasta lopuksi
Porkan atelieriin, yksityisluontoisempana ja jos mahdollista vielä
ilomielisempänä.

Inari säesti parhaansa mukaan. Ei kukaan voinut arvata hänen
juuri tulleen äitinsä hautajaisista. Mitä jos hän äkkiä olisi
sukeltanut esiin tummana Tuonelan tyttinä? Kaikki tämä läikähtelevä,
hetken kultaisilla siivillä karkeloiva, kypenöivä elämän kuva
olisi sammunut. Olisi tullut sijalle paha, pakollinen pinnistys,
sovinnainen melankolia, harmi katkenneesta hurmiosta, häpeä,
rumuus, kaiken turhuus, kaikki kielteiset elämäntunnut, kohtalon
haaskalintujen kaamea siipien rapina lyhkäisen ihmis-onnen taivaalle,
jolla vielä äsken olympolainen aurinko heloitti!

Mitä väsyneemmäksi Inari tunsi itsensä, sitä iloisempi hän oli. Mutta
aamupuolella alkoivat hänen voimansa pettää.

Uupumus ja onnettoman rakkauden nyyhkytys alkoi voittaa hänessä yhä
enemmän alaa. Hän hiljeni. Hän heitti Porkkaan rukoilevia silmäyksiä:
Eikö nyt jo ole tarpeeksi, etkö voi jo armahtaa minua, enkö ole jo
ansainnut sinua ja hetken levähdystä?

Porkka ei huomannut. Yövalvokki ja viini olivat tehneet kaikki
hetkellisten kuvitelmien vangeiksi. Ilmassa oli intimiteettiä ja
kosmillista kaukaisuuteen tuijotusta. Naiset olivat vaipuneet
mukaviin, uneksiviin asentoihin ja miehet puhuivat unelmistaan.
Naima makasi kostein silmin ja huulin toisten selän takana leveällä
leposohvalla vasen jalka Porkan polvella. Nyt vasta Inari huomasi
hänet. Hän oli tähän asti kiinnittänyt huomionsa vain omaan
näyttelemiseensä ja vieraisiin ihmisiin, joille oli pidettävä seuraa.
Eihän kotiväen kanssa juhlissa askarreltu.

Inari vetäytyi huomaamatta pois seurasta. Hän hiipi atelierin
taustassa olevaan pieneen, tyhjään rojukomeroon, jääden istumaan
pimeään nurkkaan pakkilaatikolle.

Hetken kuluttua hän huomasi, että hänen vieressään seisoi joku. Se
oli nuori mies, jonka kanssa hän aikaisemmin illalla oli keskustellut
ja jonka hän muisti itselleen esitetyn pianisti Alviaksi.

-- Tahdotteko kenties jo lähteä kotiin? Tulen kernaasti saattamaan.

Inari pudisti surullisesti päätään.

-- En, sanoi hän hiljaa.

-- Ehkä tulinkin häiritsemään, jos tahdotte olla yksin.

-- Ei, ei! huudahti Inari. Päinvastoin pelkään juuri yksinäisyyttä!

Hän laukesi itkuun.

-- Mikä teidän on? Voinko auttaa teitä jollakin lailla?

Tämä pehmeä, tumma ääni, tämä ensimäinen inhimillinen hyvyys ja
osanotto, mikä tässä ylivoimaisessa jännityksessä tuli hänen
osakseen, sulatti hänet kokonaan. Hänen sydämensä avautui itsestään,
hän kertoi äitinsä kuolemasta, surustaan, pelostaan ja tahallisesti
näyttelemisestään...

-- Miten te olette voimakas, sanoi nuorukainen.

-- Se on vain näennäistä.

Aamu valkeni suurena harmaana kajastuksena.

He seisoivat pienen ristikkoruudun luona katsellen äänettöminä
talojen sinervä-kiiltoisten kattopeltien metallista merta allaan.

Inari loi silmänsä Alviaan. Tämän kasvoista heijastui vielä koko
nuoruuden suuri vakavuus.

Hän silitti lempeästi Inarin kättä.

-- Miten te olette hyvä, sanoi Inari kiitollisesti.

Atelierin sorina kävi äkkiä personallisemmaksi. Siellä puuhattiin
lähtöä.

Inari ja Alvia yhtyivät jälleen toisiin.

Kaikki lähtivät kävelemään hajaantuen vähitellen kukin taholleen.
Eräässä kadun kulmassa syntyi vihdoin lopullinen hyvästely. Oli
jälellä enää vain muutamia.

Inari lähestyi Porkkaa, joka seisoi Naima käsipuolessaan,
kahdenkeskistä ymmärrystä etsivällä katseella. Hän oli varma siitä,
että Porkka tulisi hänen kanssaan. Näön vuoksi hän ojensi kuitenkin
hidastellen kätensä.

Porkka kohotti kohteliaasti hattuaan.

Tätä ei Inari ollut odottanut. Koko hänen olemuksensa parahti tästä
ymmärtämisen puutteesta, tästä kieltämisestä, hylkäämisestä niin
raskaana hetkenä.

Kuin paeten hän syöksyi lähimpää ajuria kohti.

Alvia kiirehti hänen jälkeensä.

-- Sallikaa minun saattaa teitä!

Inari tyrski ajurissa ääneen, tolkuttomasti, kokoon lysähtyneenä.

Alvia kannatti häntä kuin sairasta lasta.

-- Suokaa anteeksi, sanoi Inari portillaan.

-- Ymmärrän hyvin teidät, virkahti Alvia ja jatkoi sitten
viihdytellen: Saisinko joskus tulla teitä tervehtimään?

Tulkaa! kuiskasi Inari tukahdutetulla nyyhkeellä sulkien oven.

Hän vaipui vuoteelleen jälleen epätoivoiseen tyrskeeseen. Täydellinen
hermojen hävitys kävi hänen ylitseen. Hän kieritteli itseään
älyttömän vaivan vallassa. Hän sulki silmänsä ollakseen näkemättä
huoneen kummittelevia kasvoja ja hän aukaisi ne uudestaan päästäkseen
katsomasta aivojensa kamaliin varjokuviin. Hän huusi ollakseen
kuulematta aivojensa kehräävää surinaa. Mutta hänen oma äänensä
kammotti häntä. Hän vaikeni taas ja kuulosti. Oli ääretön hiljaisuus,
mutta tässä hiljaisuudessa kuului koko ajan kumea, jauhava surina,
niinkuin koko suuri kivitalo hänen yllään olisi myllynä viertänyt.

Ja sitten tuli taas unia, kuvia, kuoleman, kurjuuden, vankilan,
mielipuolisuuden kuvia... Tuli isä, tuli äiti, tuli ja kuiskasi hänen
korvaansa, että hän oli epäinhimillinen tytär, että hän murhasi
hänen muistonsa, niinkuin hän jo ennen oli murhannut hänen elämänsä,
että hän oli hirviö, joka nauroi kantajansa haudalla, vietti surua
tanssijaispuvussa ja maljojen vierellä.

Kaikki oli Porkkaa varten, huokasi Inari, jotta minun maahan painava
suruni ei karkoittaisi häntä, jota rakastan!

Ja Porkka ei viitsinyt edes tätä ainoista hetkeä olla hänen turvanaan
yötä ja kuolemaa vastaan, jonka varjo häntä vainosi. Ja sitä nimitti
Porkka rakkaudeksi!

Ei, Inari ei voinut tällä kertaa ymmärtää Porkkaa. Tällä kertaa oli
ääretön kuilu heidän sielunelämänsä välillä. Oli tietysti aina ollut,
mutta nyt Inari sen vasta oikein tunsi. Jos Porkka olisi vähääkään
rakastanut sillä rakkaudella, mikä Inarista ansaitsi rakkauden nimen,
niin ei hän juuri nyt olisi jättänyt häntä. Ei olisi voinut. Hän
olisi nähnyt Inarin sieluun näyttämättä, tullut sanomatta, pyytämättä.

Sellaista ei voinut sanoa, ei pyytää.

Tämä tapahtuma, joka ulkoapäin katsottuna saattoi näyttää niin
tuiki mitättömältä, oli juuri niitä harvoja, jotka ulottuvat sielun
arimpiin alku-kerrostumiin asti, sellaisiin, joissa kaikki sovittelu
ja anteeksianto on mahdoton, joissa pieninkin rikkoumus rikkoo ijäksi.

Inari tunsi, että jotakin oli hänessä ratkennut, jotakin auttamatonta
oli tapahtunut, jota ei saanut enää ennalleen. Ulkonaisesti kenties
kyllä. Mutta sydämensä syvimmällä ei hän koskaan, koskaan kuitenkaan
tulisi unohtamaan tämän yön salaista ja suurta rakkauden solvaisua.
Sen myrkky jäisi hänen veriinsä ainaiseksi. Heidän sielunsa olivat
toisilleen oleellisesti vieraita.

Oliko ihme siis, että heidän rakkautensa, joka näöltään oli niin
onnellinen, perijuuriltaan kuitenkin oli niin mahdoton ja onneton!

Ei se ollut Naiman syy. Inari ei ollut nyt vähääkään mustasukkainen.

Mutta ihmeellisen sattuman kautta oli Naima tässäkin iskussa mukana.



VI.


Sitä seuraavat ajat olivat Inarin elämän raskaimpia.

Hänen oli kovin vaikea kestää yksinäisyyttä, mutta Porkalle hän ei
tohtinut eikä edes tahtonut enää olla avomielinen. Hän oli saanut
jonkun roudan rintaansa tuona vernissaus-yönä.

Hän ei puhunut Porkalle enää äidistään eikä Naimasta, ei
omantunnonvaivoistaan eikä epätoivostaan. Hän ei kysellyt, missä
Porkka oli viettänyt iltansa eikä pyrkinyt mukaan. Ja kuitenkaan ei
yksinäisyys vielä milloinkaan ollut tuntunut niin sietämättömältä
kuin nyt.

Se musersi hänet, se söi hänen ylpeytensä, teki hänet heikoksi ja
itselleen vieraaksi.

Hän teki sellaista, jota hän ei koskaan ollut luullut voivansa tehdä,
hän kulki katuja suorastaan kerjäten silmillään ihmisten kasvoilta
myötätuntoisuutta, etsien sitä, joka sanoisi hänelle ystävällisen
äänenpainon, viivähtäisi hetkisen hänen parissaan, hän suli ja
lämpesi jokaisesta sanasta, jonka joku hyvänpäivän tuttu lahjoitti
hänelle ja joka edes hetkeksi katkaisi hänen pimeät mietteensä.

Kuka hyvänsä kelpasi hänelle lohduttajaksi. Kuka hyvänsä mieluummin
kuin Porkka. Eihän häntä toki voinut pyytää turvaksi näin
mitättömälle kurjuudelle, ritariksi heikkoudelle. Erään vanhan akan
kuolema, äidin, jota Inari ei milloinkaan ollut rakastanut, mikä
onnettomuuden syy se oli?

Oli Inarille! Niin heikko oli hän, niin eroava Porkan väkevästä
mielikuvasta!

Ja tällä hetkellä hän ei jaksanut sitä kuvaa kannattaa rakkaudestaan
huolimatta. Elämän tuska liuensi hänet hajalleen yksilöllisistä
liitoksistaan. Henkilökohtainen kopeus oli niin pientä kärsimyksen
äärettömyyden rinnalla. Hän oli kuin kuilun pohjalla. Hän katsoi
sieltä ylös kuin vanki ahtaasta solasta korkeisiin tähtiin ja
ihmisiin, jotka vapaina kulkivat avaran maan pinnalla. Ei enää kuin
ennen, joskus ylpeytensä ja onnensa päivinä, ylhäältä alas.

Hän oli kiitollinen jokaiselle, joka kulutti hänen elämästään pois
edes yhden ainoankaan noista sietämättömistä piinan tunneista,
kiitollinen niinkuin henkensä pelastajalle.

Alvia oli siinä suhteessa aivan hänen hyvä henkensä. He tapasivat
toisensa usein, aivan itsestään, ilman sopimuksia. Kohtalon oikusta
heillä sattui olemaan yhteinen ruokapaikka. Alvia saattoi Inaria
useasti kotiin.

Hänellä oli raskas, surumielinen katse, joka viipyi Inarissa
hiljaisella hartaudella.

Kumpikaan heistä ei keimaillut. He kävelivät yhdessä pitkin sataman
rantoja ja Kaivopuiston hiljaisia polkuja. Se tuli heille vähitellen
ikäänkuin tottumukseksi.

He puhuivat kauniista ilmasta. He pysähtyivät myös joskus katsomaan
merta tai istahtivat hetkeksi penkille levähtämään. He lausuivat
jonkun sanan elämästä peitetysti, epämääräisesti ja uskalsivat
sitten kumpikin vaieta kauan toistensa rinnalla, ilman että he siitä
kiusaantuivat tai tulivat hämilleen. He eivät olleet avomielisiä
eivätkä suljetuita, ainoastaan luonnollisia. He luottivat toisiinsa
vaistomaisesti. Tunnelma avusti heitä.

Välistä myös Alvia tuli Inarin luo. Hän ei pyytänyt anteeksi
rohkeuttaan eikä lausunut kohteliaisuuksia. Hän oli vakava, pieni
kuumeinen pilkku poskipäillä ja kaukainen haaveellinen kajastus
silmissä.

Inarille oli suorastaan lepoa olla Alvian lähellä. Tämä seurustelu ei
ollut teoreettista eikä tahallista niinkuin kerran Karivuon kanssa.
Se tuli itsestään. Se oli vain suloista tunnelmaan raukeamista, jossa
kaikki jännitys lakkasi, jossa ei tarvinnut tekeytyä miksikään, ei
ponnistaa eikä puolustautua, jossa saattoi olla sellainen kuin oli,
väsynyt, sairas, pettynyt, onneton, hyvyyden ja hellyyden vaivainen
almun-anoja, jossa vuosikausien raskaasti pidätetty nyyhkytys sai
vapaasti tulvehtia.

He eivät monta sanaa sanoneet, he hyväilivät ja lohduttivat toisiaan
pelkällä olemassa-olollaan, pehmeästi, arasti, näkymättömin,
huomaamattomin keinoin.

Tällaista juuri Inari tarvitsi. Hän ei tahtonut enää ylläpitää kopeaa
ulkokuorta eikä herättää ihailua. Hän ei etsinyt enää viisautta eikä
voimaa, hän oli niiden kummankin musertama. Panna vain silmänsä
kiinni ja huoahtaa.

Joskus hämärissä, kun he eivät enää oikein erottaneet toistensa
kasvoja, Inari lauloi vanhoja lapsuutensa aikaisia lauluja. Ja Alvia
leikitteli hiljaa pianon näppäimillä. He sulivat täten molemmat
kummalliseen sielulliseen heltymykseen, toinen pannen siihen
kokemattoman tuntehikkuutensa ja romantisen mielikuvituksensa, koko
nuoruuden maailmaa syleilevän murheen, toinen pitkän sairautensa ja
kipeän rauhan kaipuunsa.

Ja rajaton kiitollisuus kumpusi Inarin kokeneesta, kiusatusta
sielusta tätä hentoa nuorukaista kohtaan, joka ei pyytänyt mitään, ei
jännittänyt hänen tarmoaan, ainoastaan viihtyi hänen murheenpehmeässä
ilmakehässään.

Täten kului aika keväästä kesään, kesästä syksyyn.

Inarin tietämättä tahtomatta muuttui tämä nuorukainen hänelle
vähitellen tarpeelliseksi, omaiseksi, kiitollisuus kasvoi
kiintymykseksi.

Hän unohti kaivata Porkkaa. Hänen itsekuluttava rakkautensa tyyntyi,
vaimeni.

Hän oli melkein onnellinen.

Porkan ja hänen välillään ei sattunut minkäänlaisia
ristiriitaisuuksia. Inari tunsi nyt olevansa hänen veroisensa
mielentasapainossa. Kumpikaan ei kysellyt toistensa elämää
ulkopuolella heidän kohtaustensa. He elivät sen toisistaan
riippumatta. Kummallakin oli oma elämänsä, omat keinonsa kestää se.

Inarilla ei ollut vähääkään omantunnon vaivoja. Hänhän oli vain
nyt löytänyt sen välttämättömän ajan vietteen, ajan täytteen, mikä
Porkalla aina oli ollut ja jota hän itse kauan oli turhaan kaivannut
ja kadehtinut.

Nyt he olivat tasaväkiset. Inarillakin oli kaikki, mitä hän tarvitsi,
ylin ja alin, ihailu ja sääli, ikuisen järjen ikuiset ilot ja heikon
sydämen heikot hetket ominaan.

Nyt olisi siis kaikki, niinkuin ollakin piti.

Mutta näin ei saanut jatkua enää kauan. Alvian oli vielä syksyn
kuluessa lähdettävä opintomatkalle. Ja Inari oli niin tottunut
häneen, ettei hän voinut kuvitellakaan, miten hän enää tulisi toimeen
ilman häntä.

Hän arvasi, että Alvia rakasti häntä.

Mutta he eivät koskaan olleet suoranaisesti puhuneet
suhtautumisestaan, ei koskaan selvitelleet keskinäisiä välejään.

Yhden ainoan kerran vain kesällä oli heidän välillään ollut ikäänkuin
tunnustuksen aavistus, julkilausumattoman sanan varjo.

Alvia oli ollut juuri lähdössä Inarin luota. Ja kun Inari oli
tarjonnut kätensä jäähyväisiksi, oli Alvia puristanut sitä hiljaa ja
kiihkeästi ja sanonut: "En voi sanoa mitään, en mitään, ainoastaan
että elämän loppuun asti, elämän loppuun asti!" Ja hän oli sitten
melkein väkivaltaisesti syöksynyt ovesta ulos.

Ja Inari oli sinä iltana mennyt levolle rauhallisempana kuin
milloinkaan. Hänestä oli tuntunut kuin olisi tuo paha, joka hetki
irtautuva ja hukkuva aika, tuo alati vaihdosta ja onnettomuutta
uhkaava olevaisuus äkkiä kadottanut voimansa, pehmentänyt
särmänsä, muuttunut suureksi, lempeäksi, hyvyyttä säteileväksi
iankaikkisuudeksi, siksi käsittämättömäksi ja loputtomaksi, miksi hän
rakkautta oli kuvitellut...

Ja hän oli nukahtanut huoaten: elämän loppuun asti, elämän loppuun
asti! Tietämättä oikein kenelle tämä huokaus oli.

Tosin ei Inari hetkeäkään ollut epätietoinen siitä, ketä hän rakasti.
Tietysti Porkkaa, ainoastaan Porkkaa. Porkka oli aiheuttanut koko
Inarin nykyisen elämänjärjestelyn. Näin ollen saattoi hän rakastaa
häntä aivan ilman katkeruutta, pelkäämättä mitään hänen olennolleen
välttämättömiä uhkahyppyjä, kestää hänet millaisena vaan.

Heidän suhteensa olikin käynyt entistä läheisemmäksi, ei intiimiksi
sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kirkkaaksi, häiriintymättömän
puhtaaksi henki-yhteydeksi, luottamukseksi aivojen arimpia, taivasta
tapailevimpia mielikuvaluomia myöten, jollaisia ei tavallisesti
kenellekään välitetä.

He saattoivat käsitellä aineettomia ajatusvälähdyksiä niinkuin eläviä
olioita, he jatkoivat ja täydensivät toistensa jumal-ylpeitä unelmia.
He istuivat illat pitkät yhdessä innostuen, hehkuen olemattomista,
tekemättömistä asioista, puhuen omaa kieltään, joka jokaiselle
syrjästä kuulijalle olisi ollut käsittämätöntä hulluinhuone-haastelua.

He rakastivat nyt todellakin toistensa ikuisinta itseyttä kuin kaksi
kaikesta rajallisesta pikkumaisuudesta vapautunutta avaruus-olentoa.

Porkka suorastaan jumaloi Inaria. Hän oli hänen mielestään kauniimpi,
viisaampi, parempi kuin milloinkaan. Hän näytti riisuneen yltään
kaikki inhimilliset heikkoutensa.

Sitä seikkaa, että he olivat mies ja nainen, he eivät enää
kosketelleet, eivät edes muistaneetkaan, se kuului alkeisiin,
sen he olivat sivuuttaneet jo aikoja sitten. He leikittelivät
sukupuolettomilla mielikuvilla, suunnittelivat taiteellisia,
yhteiskunnallisia, suurpoliittisia vallankumouksia, loivat kauneuden
utopioja itselleen ja ihmiskunnalle.

Tältä pohjalta he saivat toisiaan kohtaan joskus yliluonnollisia,
kosmillisia heltymyksen hetkiä, jolloin he tunsivat, että heidän
rakkautensa ei enää ollut tästä maailmasta.

-- Jos en olisi koskaan sinua tavannut, en olisi koskaan tullut
tietämään, mitä oikea voiton hurmaus, haltioituminen on, sanoi
Porkka kerran. Olisin ehkä pitänyt itseäni omituisena, sairaloisena
poikkeus-ilmiönä, jolla ei ole oikeutta vaatia itselleen
yleispätevyyttä. Mutta kun minulla on sinut, on minulla jo koko
maailma omanani, kuljen keskitietä korkeapäisenä kuin kruunattu
kuningas. Sinut tunnustan ainoaksi tasa-arvoisekseni. Sinä olet
suurin luova taiteilija, minkä tunnen. Sinä uudistut, rikastut,
kasvat, ehjennyt lakkaamatta. Sinä olet parempi elämän taiteilija
kuin minä. Olisit tietysti parempi maalarikin, mutta onpa hyvä
sentään, että et ole, että sinulla on oma työsi. Olisi ikävää
kilpailla parhaan ystävänsä kanssa. Silloin emme varmastikaan
voisi rakastaa toisiamme näin paljon, lisäsi hän nauraen. Jos
edelleenkin välittäisimme toisillemme kaikki sisälliset näkemyksemme
ja ammentaisimme samoista kokemuksista, kadottaisimme piankin
taiteellisen yksilöllisyytemme...

-- Tai emme puhuisi mitään, olisimme kateelliset ja saidat, sanoi
Inari hajamielisesti.

-- Niin, ja silloin kasvaisi kuori välille, routa, jokin paha, joka
erottaisi. Kadottaisin sittenkin yksilöllisyyteni, taiteeni, elämäni,
onneni, kaikki, kaikki... Kaikki on Inarin tekemää. Inari on minun
elämän-lähteeni. Mikä minusta tulisi, jos Inari sulkeutuisi...

Inari tunsi piston sydämessään.

-- Sano, Inari, jatkoi Porkka pehmeästi, rakastatko minua vielä?

Inari näki silmiensä edessä koko viisi vuotta kestäneen
hellittämättömän kamppailunsa, hän muisti, kuinka luonnottoman
kalliin hinnan hän siitä oli maksanut ja vastasi vakaumuksella:

-- Enemmän kuin koskaan ennen.

-- Rakastatko minua kauan?

Inari kuuli korvissaan Alvian peitetyn tunnustuksen. Ja ajatuksissaan
jäljitellen hänen äänensä lempeää sointua, hän toisti hitaasti hänen
sanansa kuin itsekseen:

-- Elämän loppuun asti, elämän loppuun asti.



VII.


Oli jo lokakuun alkupuoli.

Inari ja Alvia kiertelivät Kaivopuistossa ihaillen kauniin syksyn yhä
lisääntyvää väriloistoa.

Kuivat lehdet lentelivät kahahdellen heidän jalkojensa alla. Tahi ne
riippuivat vielä verkkona heidän yllään yhdellä ainoalla säikeellään
kiinni puussa, palavina, herkkinä, paljastaen kukin kuoleman
kynnyksellä pohjimmaisen luonteensa. Pihlajat hehkuivat punaisina,
koivut ruskeankeltaisina, vaahterat läpihohtavan kullan heleinä...

-- Miten kaunista! sanoi Alvia.

-- Kunpa ihmisenkin syksy olisi noin kaunis! vastasi Inari
surumielisesti hymyillen.

Sitten he vaikenivat.

Inari muisti, että tämä oli heidän viimeisiä kävelyretkiään. Viikon
päästä olisi Alvia jo poissa. Ehkä ainaisiksi ajoiksi.

Pieni kaihomielisyys keinutti heidät molemmat äänettömiksi.

-- Omituista! Äsken näin luonnon kauneuden, en näe sitä enää,
virkahti vihdoin Alvia. Se häipyi äkkiä silmistäni, se ei liikuta
minua enää. Olen painunut niin syvälle itseeni...

He vaelsivat taas kauan omissa ajatuksissaan.

Alvia saattoi Inarin kotiin. He pysähtyivät hänen ovelleen. Tässä
he tavallisesti erkanivat. Mutta tällä kertaa oli heidän välillään
ikäänkuin jotakin sanatonta, joka olisi pitänyt sanoa, pian
tapahtuvan eron ikävää, joka teki lähdön vaikeaksi.

-- Etkö tulisi sisälle levähtämään? sanoi Inari.

-- En osaa nyt pitää seuraa. En osaa sanoa, mitä tahtoisin. Jumala
on kokonaan tehnyt minut mykäksi. Olen niin mahdoton, vastasi hän
hermostuneesti.

-- Soita sitten jotakin. Ymmärrän sinut siitäkin.

-- Niin, sinä ymmärrät, olet ainoa joka ymmärrät, ainoa, jota...

Hän vaikeni äkisti.

Mutta Inari käsitti, että se oli rakkauden tunnustus. Hän ei
pelästynyt siitä, ei tullut edes kyynilliseksi, vaikka se oli niin
ylimalkainen ja tavallinen ja ennenkuultu. Hän otti sen vastaan
melkein hartaudella.

Alvia istahti huoneeseen tultuaan karusti pianon ääreen, Inari
vetäytyi sohvan kulmaan.

Vielä hetkinen tällaista unielämää, sitten olisi kaikki lopussa!

-- En ole kenellekään ennen voinut olla näin välitön kuin sinulle,
sanoi vihdoin Alvia lopettaen soittonsa. Tällaisista sisällisistä
fantasiakuvista olen niin arka, ainoastaan yksin ollen olen tähän
asti uskaltanut antaa niille valtaa.

-- En minäkään ole kenellekään voinut olla näin luonnollinen, näin
aseeton. Elämäni on ollut yhtämittaista voimien pingoitusta. Minun
on täytynyt olla kylmä kuumimmillani, kova herkimmilläni, väkevä
heikoimmillani. Siksi olen niin väsynyt, niin väsynyt! Sinä olet
ollut minulle suloinen levähdyskohta.

Alvia tuli Inarin viereen. Hän silitti arasti Inarin hiuksia.

-- Miten kärsinyt pää sinulla on, Inari, sanoi hän hellästi. Ja
sinulla pitäisi olla niin hyvä, niin hyvä... Jospa minä voisin sinua
lohduttaa...

-- Sinä lohdutat minua aina...

-- Tahtoisin aina olla lähelläsi...

-- Ei, ei! Parempi että unohdat minut. Olen liian onneton
päästääkseni ketään lähelleni. En soisi sinulle mitään pahaa,
ainoastaan hyvää. Minun kanssani tulee onnettomuus...

-- Mitä minä siitä! Hyvä tai paha on minulle yhdentekevää, sillä minä
rakastan sinua, rakastan enemmän kuin kukaan voisi rakastaa. Voisin
kantaa sinut käsilläni vaikka halki kyisten peltojen. Onko sinua
vielä kukaan oikein rakastanut?

Inari kuunteli kaukaisesti silmät ummessa. Hän oli kuulevinaan oman
äänensä. Tuollaisen rakkauden hänkin ymmärsi, rakkauden, joka oli
toteltava, palveltava millä hinnalla hyvänsä, vei se sitten pahaan
tai hyvään, iloon tai suruun, onneen tai onnettomuuteen. Kuka kysyi
sitä, joka rakasti! Kuka tinki, laski, punnitsi vuosia tai pelkäsi
kuolemaa, joka rakasti! Kuka ajatteli menneisyyttä tai tulevaisuutta
silloin, jos hukkuvassa hetkessä jo tarjoutui iankaikkisuuden autuaat
auringonnousut! Sitä oli rakkaus! Kaikkeutta, ja kaikellaan täytyi
siitä maksaa. Oliko Inaria kukaan oikein rakastanut? Omituinen
kysymys! Rakastihan Porkka häntä...

Hän vastasi viivytellen:

-- Minä luulen...

-- Ei, ei ole, minä näen sen...

-- Mitä sinä näet, mistä sinä voisit tietää! Siitäkö, että olen
kärsineen näköinen? Ei rakkaus ole onnea... Enkä minä voi sinua
rakastaa... Mene pois...

-- Menenhän minä, Inari. Älä suutu. Enhän minä tahdo mitään, en pyydä
mitään, jos sanonkin, että rakastan sinua. En ole elämässäni vielä
ketään rakastanut paitsi äitiäni. Sinulla on samanlainen ääni... Vien
sinun kauniin muistosi mukaani maailmalle rinnan äitini kuvan kanssa.
Ethän siitä voi olla vihainen. Minun rakkauteni on minun. Mitä se
sinuun kuuluukaan!

Inari käänsi päänsä pois, sillä hän ei tahtonut näyttää kyyneltyviä
silmiään. Kuuluu, kuuluuhan se! nyyhkytti hänen sydämensä. Jos sinä
tietäisit, miten köyhä olen ollut ja miten olen tarvinnut rakkauttasi
ja vieläkin tarvitsisin...

Mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen.

-- Ethän ole minulle vihainen, Inari?

-- En.

-- Ajatteletko minua kauniisti?

-- Hyvin kauniisti.

He puristivat toisiaan pitkään kädestä.

Inarista tuntui niin kummalliselta. Hänestä oli melkein hyvä, että
Alvian lähtöpäivä oli niin lähellä...

Viikko vielä...

       *       *       *       *       *

Viikko on kulunut.

Hämärä laskee.

Meri kohisee taas uhkaavasti ulkona ja Inari odottaa.

Odottaa Porkkaa. Mutta Alviaa myös, jonka pitäisi vielä ennen junan
lähtöä ehtiä jäähyväisille.

Hän kävelee hermostuneesti edestakaisin lattialla. Tämän ainoan
kerran voisi Porkka vähän myöhästyä tai olla tulematta. Miksi ei
hän ollut sanonut Porkalle, ettei hänelle tänään sopinut siihen
aikaan? Ei vain ollut voinut. Ei ainoatakaan kertaa ollut Inari vielä
laiminlyönyt kohtausta Porkan kanssa. Hän ei voinut. Hänen täytyi
olla aina valmiina Porkkaa varten, silloin kuin tämä tahtoi. Jos hän
kerrankaan olisi asettanut jonkun muun asian etusijalle, tärkeämmäksi
tätä, olisi hän ikäänkuin kieltänyt rakkautensa. Ei, hän ei voinut.
Porkalla oli sitäpaitsi viime aikoina ollut niin paljon työtä, ettei
hän paljon ollut Inarin kanssa ehtinyt ollakaan. Jokainen Porkan tulo
oli hänen juhlahetkensä. Mutta nyt! Koko Inarin sielun-elämä on aivan
hajaannustilassa.

Alvia tulee aivan viime tingassa. Vain sanomaan jäähyväiset.

-- Hyvästi, Inari!

Hän katsoo Inaria silmään, pitää kädestä lujasti kiinni kamppaillen
mielenliikutustaan vastaan.

Inari ei kestä sitä. Hän sulaa kyyneleihin ja painaa päänsä Alvian
rintaa vasten. Eron tuska on liian vihlova. Hän pelkää kadottavansa
ijäksi. Miten olisi hän jaksanut tämän ajan ilman Alviaa, miten
nyt, ilman häntä? Miksi oli elämä niin täynnä käsittämättömiä
salajuonia? Miksi oli Alvia noin päässyt kasvamaan kiinni häneen,
miksi taas reväistävä irti! Kenen syy se oli? Miksi Porkka oli niin
yli-inhimillinen ja niin epä-inhimillinen samalla! Kaikki himmenee,
loimuaa sekaisin Inarin aivoissa.

-- Miten sinä olet ollut minulle hyvä, hän nyyhkii, ja miten minun
tulee sinua ikävä!

Hän raukenee kiitollisuuteen, hän hyväilee Alviaa kuin kuolevaa
ystävää, hän käyttää tuhansia ennen-tuntemattomia, helliä ja avuttomia
äänen-painoja, hän siunaa kuin äiti lastaan...

-- Inari, rakas, rakas Inari!

Alvia sulkee hänet syliinsä ja painaa hänen huulilleen tottumattoman
karun, kuuman suudelman.

-- Sinäkin rakastat minua, sinäkin rakastat, hän kuiskaa.

-- Minä en tiedä, huokaa Inari.

-- Minä tiedän, sinä rakastat minua! Mutta että minun nyt juuri, nyt
juuri täytyy lähteä! Miten se on vaikeaa! Nyt toivoisin, että en
koskaan olisi saanutkaan matkarahaa. Mutta me lähdemme vielä kerran
yhdessä, emmekä eroa sitten enää milloinkaan...

Inari työntää hänet pois.

-- Ei, meidän täytyy erota, ainaiseksi!

-- Ei ainaiseksi...

Ovikello helähtää.

Inari jähmettyy. Hän tietää, että se on Porkka. Hän ei uskalla
avata. Henkeä pidätellen, tyrehtyvin kyynelein, tuijottavin silmin
hän seisoo. Mitä on hän tehnyt? Ja mitä nyt tulee? Kaiken loppuko?
Yksinäisyys, kylmyys, ikuinen piinapenkki!

Tajuton vaivaantuminen herpaisee Inarin tuskan. Hän vain seisoo...
Onnettomuus on jo hänen yllään...

-- Minun täytyy lähteä, sanoo Alvia. Aika rientää.

Inari nyökkää surullisesti. Hän tuntee itsensä äkkiä taas kummallisen
kaukaiseksi.

Alvia syleilee Inaria vielä kerran ja Inari sallii sen tahdottomasti
tapahtua, raukeana, ikäänkuin hän senjälkeen ei enää tahtoisi elää...

Ovi sulkeutuu...

       *       *       *       *       *

Inari näkee mielessään Porkan, joka kadulla ihmetellen katsoo Inarin
valaistuun ikkunaan ja Alviaan, joka kiihkeän mielenliikutuksen
ja rakkauden hehkuva syövytys kasvoillaan kiirehtii hänen luotaan
ulos... Ja häntä itseään ei ole päästetty sisälle...

Mitä mahtoi hän ajatella? Ja mitä tehdä? Tulisiko hän ehkä takaisin
pyytämään selitystä?

Inari odottaa, kuuntelee sydän kurkussa.

Ei ketään tule. Ei tietysti koskaan enää ketään. Alvia on mennyt
pois, Porkka on mennyt pois...

Aivot hämärryttävä hätä valtaa Inarin.

Mutta Porkan vuoksihan ainoastaan kaikki, kaikki oli tapahtunut!

Se hänen ainakin täytyi saada tietää.

Saattoihan hän olla aivan suora nyt, jos hänellä ei kerran enää
ollut mitään voitettavaa eikä mitään kadotettavaa. Jos kaikki
oli jo menetetty! Hän paljastaisi Porkalle pikkuseikkoja myöten
kaikki, yksinäiset kauhunkuvansa, avuttomuutensa, tahalliset
voimannäytteensä, luontaisen heikkoutensa... Vaikka Porkka
suuttuisikin. Vaikka hän olisikin kova ja julma. Jospa hän edes löisi
häntä ja sitten antaisi anteeksi, sitten olisi hyvä. Kunpa hän vain
ei olisi välinpitämätön ja hylkäävä.

Minä en voi elää ilman sinua! vaikeroi Inari yhä uudestaan ja
uudestaan. Jos sinä jätät minut, tapan itseni. Minä en voi elää ilman
sinua!



VIII.


Inarin sieluristeilyjen paljastus löi Porkkaan kuin salama kirkkaalta
taivaalta. Hän oli kokonaan valmistumaton.

Hän oli aikoja sitten unohtanut ne jotkut pienet kohtaukset,
jolloin Inari oli ollut hermostunut, naisellinen ja pikkumainen
rakkaudessaan, kuten muut naiset. Ja näinä viimeisinä tyyninä aikoina
hänellä ei ollut aavistustakaan tuon hiljaisen, selkeän ja miehekkään
Inarin sydämen synkistä salaisuuksista.

Inari oli todellakin onnistunut antamaan itsestään voimakkaan ja
ehjän kuvan, sellaisen, jota hän luuli Porkan voivan pitkällä,
vaivattomalla rakkaudella rakastaa.

Mutta siihen hän oli tarvinnut toisen apua. Siinä oli onnettomuuden
oka!

Tämä äkki-yllätys oli tehdä Porkan hulluksi. Oli kuin maa olisi
vavahtanut hänen jalkojensa alla. Hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin
että häntä oli petetty, kavallettu kaikkein pyhimmässä.

Ja kuka oli sen tehnyt? Inari! Inari, johon hän oli luottanut
enemmän kuin itseensä, jota hän oli jumaloinut kaiken totuuden ja
kauneuden edustajana! Inari, tuo kylmä, itsetietoinen, aatteellinen,
erotiikalle vieras intelligenssi, Inari, jolle parhainkaan ei ollut
kyllin arvokasta, oli luisunut jonkun kenen hyvänsä syliin. Se oli
mahdoton, hulluuttava ajatus! Kaikki hänen mielikuvituksensa kauniit
rakennelmat romahtivat murskaksi.

-- Inari, Inari, jospa tietäisit mitä olet minulle tehnyt! valitti
Porkka voimatta sanoa mitään muuta.

Inari koetti selittää, lohduttaa, pyytää anteeksi, hyväillä,
vakuuttaa rakkauttaan, rakentaa sopusointua ja ymmärrystä.
Epätoivoisesti rukoillen hän riippui kiinni Porkassa kuin
haaksirikkoinen.

Mutta Porkka irroitti hänet hiljaa pois.

-- Ei nyt, ei nyt, hän sanoi. Minun täytyy saada olla yksin,
ajatella... Toiste sitten...

-- Älä mene, älä mene!

-- Minun täytyy nyt.

-- Etkö luule, että koskaan voit unohtaa...?

-- En tiedä.

-- Mutta lupaathan tulla takaisin?

-- Lupaan.

-- Mutta milloin, milloin?

-- En tiedä...

       *       *       *       *       *

Inari vietti pari seuraavaa päivää sanattomassa, katkaisevassa
jännityksessä, nukkumatta, syömättä, odottaen Porkkaa kuin elämänsä
ratkaisua, kuin tuomiotaan. Olisihan hän voinut jo tulla. Olihan tämä
liian suuri rangaistus niin vähästä...

Porkka oli tullessaan aivan tyyntynyt. Hän silitti Inarin otsaa
murheellisesti.

-- Inari parka, miten sinä olet mahtanut kärsiä, sanoi hän oudon
hellästi.

Ei milloinkaan vielä hän ollut puhutellut Inaria niin lempeästi ja
isällisesti.

Inari tunsi tällä hetkellä saaneensa korvauksen kaikista
ponnisteluistaan. Hän tuli niin raukean onnelliseksi, että olisi
vaikka voinut kuolla siihen paikkaan.

-- Sinä olet saanut myös minussa soinnahtamaan tuskan, jollaista en
vielä elämässäni ole tuntenut, jatkoi hän. Olet antanut minulle hyvin
ankaran iskun, Inari. Mutta luultavasti ansaitun. Näinä päivinä olen
ajatellut enemmän kuin yhteensä koko muun elämäni aikana, olen tehnyt
tiliä itseni kanssa, ollut tuomiolla omantuntoni kanssa ja tiedätkö,
minun on täytynyt ottaa paljon syytä omalle osalleni. Minä en ole
ymmärtänyt sinua oikein, en kohdellut sinua oikein kaikesta päättäen.
Huolimatta siitä, että joskus oikuttelit, luulin että olit ensi
sijassa älyllinen, laskeva, tieteileväinen ja vasta toisessa sijassa
rakastajatar, että tahdoit olla yksinäinen ja itsenäinen, että pidit
avioliittoa häpeällisenä riippuvaisuuden tilana. Mutta sinähän
oletkin lapsi, joka olet värissyt isätönnä, äiditönnä, koditonna,
joka kaipaat turvaa. Miten kärsineen näköinen sinä olet, Inari,
mutta vasta tänään huomaan sen. Inari armas, et saa paeta minua!
Olen valmis pidättämään sinut millä hinnalla tahansa. Olen käynyt
mielessäni läpi kaikki mahdollisuudet, senkin että kadottaisin sinut,
senkin että olet jo ollut minulle uskoton, ja olen tullut aina samaan
lopputulokseen: en voi olla ilman sinua. En ole tähän asti osannut
hoitaa rakkauttamme. Minä luulin olevani niin varma sinusta, että
minun ei tarvitsisi tehdä mitään sinun säilyttämiseksesi. En tiennyt
edes olla varuillani. En ole koskaan ottanut sitä mahdollisuutta
lukuunkaan, että voisin todenteolla kadottaa sinut. Ei, se ei saa
tapahtua. Minä tarvitsen Inaria, minä rakastan Inaria. Inari saa
oikein oman kodin, jonne eivät mitkään kauhunkuvat enää pääse
ahdistamaan. Inarin ei tarvitse enää olla valkyyria, Inari saa olla
lapsi, Inari saa levätä.

Inari kuunteli kuin unessa. Hänestä oli niin suloista, että Porkka
puhui noin. Mutta hän tiesi että äkki-tuska sokaisi hänet, että hän
toivoi kotia vain Inarille, ei itselleen. Inarilla ei ollut oikeutta
käyttää hyväkseen tätä hetkellistä heltymystä, joka myöhemmin ehkä
koitui pahaksi.

-- Taiteesi tarvitsee seikkailua, sanoi hän hiljaisesti.

-- Se ei merkitse mitään. Se ei tarvitse sitä enää, tai minä en
tarvitse sitä. En tarvitse mitään muuta kuin sinua. Jos tietäisit,
miten väsynyt jo olen, väsynyt kaikkeen muuhun! Jo huomenna
perustamme oman kodin.

Mutta voiman hetkenä tuntuu toisenlaiselta, ajatteli taas Inari. Ei,
hän ei voinut tarttua tähän kiihottuneen mielijohteen tarjoamaan
onneen, joka oli sattuman esiinkutsuma. Se ei kestäisi kuitenkaan.
Se oli uhrausta Porkan puolelta, lunnaan suoritusta Inarista. Hän
rakasti Porkkaa liiaksi ottaakseen sitä vastaan.

-- Annetaan tämän tuskallisen ylimeno-ajan ainakin mennä ohitse
ensin. Päätetään sitten, mitä teemme, vastasi Inari vältellen. Meidän
täytyy ensin parantua, ensin tottua toisiimme tällaisina...

He olivat nyt melkein joka hetki yhdessä. Porkka, joka tähän asti
oli kohdellut Inaria melkein kuin miestä, toverin luottavalla
välinpitämättömyydellä, oli muuttunut rasittavan tarkkaavaksi
rakastajaksi. Hän ei jättänyt käyttämättä pienintä tilaisuutta, jossa
hän vain suinkin saattoi osoittaa Inarille rakkauttaan, mutta samalla
myös kaikkia sen nurjia puolia. Kaikki miehiset vaistot naista
kohtaan olivat heränneet tästä äkkiarvaamattomasta loukkauksesta.
Hän laiminlöi työnsä, ystävänsä, toveripiirinsä, mallinsa ja Naiman
ollakseen Inarin lähellä, vaikka tämä yhdessä-olo nyt useasti oli
monin verroin myrskyisempää ja kuluttavampaa kuin ennen. Sillä
ensimäisen kirpeimmän tuskan turruttua nostivat Porkassa päätään
tuhannet kauan uinuneet sukupuoli-intohimot. Inari oli taivaallisesta
Beatricesta äkkiä vaihtunut syntiseksi, maalliseksi vaimoksi, jota
saattoi ruumiillisesti syleillä, mutta samalla myös rääkätä, pelätä,
vartioida, solvata, syyttää, epäillä...

Yhä uudestaan ja uudestaan hän pakotti Inarin kertomaan suhteensa
Alviaan, vaatien häntä tunnustamaan enemmän kuin mitä hänellä oli
tunnustamista, loukaten häntä ainaisella epäluulollaan, raivostuttaen
häntä ivallaan ja mustasukkaisuudellaan ja musertaen hänet jälleen
liikahellyydellään, lepyttäen hänet lapsellisella herttaisuudellaan,
rukoillen häneltä loppumattomia lemmenvaloja ja uskollisuuden
todistuksia, joita hän ei kuitenkaan uskonut.

       *       *       *       *       *

He istuivat eräänä iltana teepöydän ääressä leikitellen palavilla
tulitikuilla niinkuin lapset.

-- Kumman rakkaus palaa kauemmin?

-- Minun!

-- Minunpa!

-- Ei siitä saa selvää. Huonoja taikoja! Otetaan parempi ennustähti.
Tämä lilja merkitsee minun rakkauttani, tuo kanerva sinun. Saa nähdä
kumpi kestää kauemmin! sanoi Porkka juhlallisesti.

-- Senhän näkee nyt jo. Tietysti kanerva. Etkö tiedä: se ei kuihdu
ollenkaan. Se kukkii kuoltuaankin.

-- Sellainenko on siis sinun rakkautesi? Niin, sellainen se on.
Se on hirveätä! Mistä minä silloin arvaan, milloin se on kuollut,
kun se aina on samannäköinen? Herra jumala, mistä minä tiedän
rakastatko sinä minua! Ei, sitä ei voi tietää koskaan, ja se tekee
minut hulluksi! Sinä olet tyytyväisen ja tyynen näköinen ja vakuutat
rakkauttasi minulle, mutta menet itkemään rakkauden tuskaasi toisen
syliin! Sinun on paha olla minun kanssani ja hyvä muiden kanssa, sinä
alistut minun rääkättäväkseni ja annat muiden lohduttaa itseäsi,
suorastaan kehoitat minua hyväilemään muita ja antaudut itse muiden
hyväiltäväksi, olet oikullinen, itsellesi vastainen, läpitunkematon,
salakavala, ja minun pitäisi vain uskoa, että sinä rakastat minua!
Mistä minä tiedän, että sinä et rakasta jotakin muuta!

-- Sinähän tiedät sen.

-- Ennen luulin tietäväni, kun luulin tuntevani sinut. Mutta nyt en
tunne sinua enää, olen kadottanut kaikki ohjenuorat käsistäni. Sinä
ikäänkuin hukut minulta, vaihdut, vierit pois joka hetki.

-- Luulit kai, että olisin liikkumaton kuin kivi.

-- En. Tiedätkö, miksi minä sinua kuvittelin? Magneetiksi, joka
aina pyrkii samaan suuntaan. Ja henkistä voimaa kohti luulin sinun
osoittavan. Ainoa varokeinoni sinun suhteesi oli varjella omaa
voimaani, jottei kenkään voisi minua lyödä laudalta. Olin varma
siitä, että sinulla ei ollut muita vertaisia kuin minä ja myös siitä,
ettet koskaan voisi rakastaa itseäsi heikompaa. Mutta nyt huomaan,
että tuo mielikuvani oli valhetta. Sinähän voit autuaallisesti vaipua
heikompienkin syliin. Ja silloin on mahdollisuuksia vaikka kuinka
paljon. Koko maailma voi sinut valloittaa, koko maailma voi sinua
rakastella, liehitellä. Tämä on hirveä mielikuva, tämä uusi! Minusta
pitäisi koko taivaankannen parkua sitä rikosta, että Inari luisui
arvottomamman syliin! Kerjäläisnulikan, salametsästäjän...

Inari synkistyi ja kovettui.

-- Ketä tarkoitat?

-- Ja sitä sinä kysyt!

-- Jos hän on ollut kerran ystäväni, on hän myös ollut arvoiseni
ystävä, sanoi hän leimahtaen.

-- Inari lyö ritariksi rakastajansa kuten Wenäjän Katarina. Se on
kyllä kaunista, mutta se ei sokaise näkeviä silmiä, sanoi Porkka
pistävästi. Mutta en minä voi kilpailla kenen kanssa hyvänsä, en edes
sinustakaan. Joko tai.

-- Mutta eihän siitä ole kysymystäkään. Ei ole ollutkaan. Ja hänhän
on jo poissa...

-- Voi tulla takaisin milloin tahansa. Hän tietysti taas vaanii
otollista hetkeä. Jos minä teen pienimmänkin virheen, on hän heti
siinä ottamassa sinut lohduttavaan syliinsä. Sinulla on varaväki...

-- Se ei ole totta! Älä solvaa minua äläkä häntä. Minä vakuutan, olen
eronnut hänestä ainaiseksi.

-- Sinä olet jo kerran pettänyt minut. Voit pettää toistekin. Mistä
minä tiedän...

-- Miten julma sinä olet. Jos olisin tahtonut pettää sinut, miksi
olisin kertonut kaikkea! Olisinhan voinut vaietakin.

-- En minä tiedä, oletko kertonut kaikkea. Sitä juuri epäilen.

-- Minä vannon sinulle.

-- Sinä puolustat häntä niin kiihkeästi.

-- Miten sinä olet paha, sanoi Inari väsyneesti. On niin ikävä, kun
et usko mitään. Sinähän tiedät, että pidän Alviasta. En voi kuulla
välinpitämättömästi, että teet vääryyttä hänelle. Saahan minullakin
olla edes yksi ystävä. Sinullakin on niin monta.

-- Mutta miksi juuri hänet valitsit täksi ainoaksi. Selitäpäs minulle.

-- Olenhan selittänyt niin monta kertaa. Hän oli hyvä minulle,
ymmärsi minua. Hänen seurassaan oli niin turvallista olla.

-- Ymmärsi! hymähti Porkka pilkallisesti. Kyllä minä tiedän, mitä
lajia tuollainen ymmärrys on. Hän ei koskaan väisty viereltäsi, ei
väitä vastaan, ajattelee samoin kuin sinä, matkii sinua, on sinun
vallassasi, käskettävissäsi, johdettavissasi. Sitä se on koko
ymmärrys. Omituista turvaa te nykyajan naiset tarvitsettekin.

-- Niin, minä tarvitsen myös sellaista, kiivastui Inari yhä enemmän.
Joka minut oikein ymmärtää, hyväksyy minut myös!

-- Ja sitä hyväksymystä menet hakemaan lasten kamarista!

-- Mieluummin lasten kamarista kuin ukkokodista. Vanha polvi ei voi
minua ollenkaan ymmärtää. Sen olen aina huomannut. Sinäkin olet
melkein liian vanha minulle. Ymmärrät minut vain teoreettisesti, niin
itsevaltiaalla, ankaralla tavalla. Eihän se mitään tee. Mutta on
niin hauska joskus tulla ymmärretyksi juuri niinkuin itse ymmärtää
itsensä, kunnioitetuksi juuri niinkuin itse kunnioittaa itseänsä.
Nuoremman polven veressä on kai jo uusien aatevirtausten myrkkyä,
uusien ihmisten aivosähköä, koska he ovat ikäänkuin luonnollisemmin
lähempänä minua. Uskon, etten ole mikään poikkeusilmiö, että vielä
tulee paljon samoin ajattelevia ja tuntevia ihmisiä kuin minä. Ja
nuorempien täytyy vielä kerran ehtiä paljon edelle minusta. Olisiko
ihme, jos joku nyt jo olisi samalla kehitys-tasolla!

-- Sinä uskot vielä kehitykseen! sanoi Porkka äärettömän
halveksivasti. On vain kehittyneitä ja kehittymättömiä yksilöitä.
Ja jos sinä tahdot väittää, että tuo nuorukainen, joka on sinulle
kyennyt tarjoamaan pienen lemmenseikkailun, sen vuoksi olisi erittäin
korkealla kehitystasolla, todistaa se vain, että yhä vielä olet
sokeasti rakastunut häneen.

-- Tuossakin väitteessäsi olet itse juuri sokea, niinkuin yleensä
kaikki vanhemmat miehet. Ette koskaan voi ajatellakaan miehen ja
naisen välillä mitään muuta suhdetta kuin rakkautta. Voi olla
ystävyyttäkin, sellaista hyvää, sydämellistä kiintymystä, joka ei
vaadi, ei pyydä mitään.

-- Miten sinä petät itsesi. Hän muka ei pyydä mitään! Hän kerjää,
odottaa kuin koira armopalaa sinulta! Se kai sinua enemmän miellyttää.

Inari kimmahti pystyyn.

-- Hän ei kerjännyt enempää kuin minäkään! Minä olin yksin, hän oli
yksin ja me viihdytimme toisiamme... Se tuli itsestään!

-- Jos miehellä ei ole ketään miehisiä tovereita, on se aina paha
merkki. Pane mieleesi se!

Porkka poltteli sikariaan tyynen ja itse tyytyväisen näköisenä
ikäänkuin ei ollenkaan olisi huomannut tahallista ärsyttämistään.

Kyyneleet nousivat Inarin silmiin.

-- Sinäkin olit kerran ennen maailmassa ilman muuta toveria kuin
minä, et taida sitä enää muistaa. Silloin et muista välittänyt. Nyt
on toista. Jos vähänkään pitäisit minusta, et tuolla tavoin minua
rääkkäisi.

-- Mutta enhän minä kestään muusta välitä kuin Inarista, sanoi Porkka
taas äkisti heltyen. Älä huoli olla pahoillasi! Olen vain niin
mustasukkainen sinusta. En soisi kenenkään muun tulevan lähellesi.
Vaikka onhan se oma syyni. Olen ollut leikkiä pois sinut. Minussa
asuu pelihimo. Se on minun heikko kohtani, johon kohtalo iskee, kun
se tahtoo tuhota minut. Tältä kannaltahan minä oikeastaan kyllä
sinutkin ymmärrän, vaikka äsken leksottelin. On niin hauskaa välistä
pelata ihmisillä, leikkiä pallopeliä sydämillä noin vain huvikseen,
tarkoittamatta mitään, ajan kuluksi. Ja kun on itse kylliksi hieno,
nauttii karkeastakin. Sinä olet viimeksi ollut oikea Salome, joka
olet herkutellut kamelin karvoilla. Mutta älä sitten perästäpäin
itsekään ota asiaa niin hirveän vakavalta kannalta. Leikki on kyllä
välistä vaarallista, mutta jos siitä onnellisesti suoriutuu, on se
hauskaa... Se on voimannäyte sekin!

-- Ei minun vaarani ole leikissä... En edes osaa leikkiä...

-- Missä on sinun vaarasi siis?

-- Lasken voimani yleensä siitä, kuinka paljon voin kestää ilman että
minun vielä itseni tarvitsee tulla väliin tai estää. Kantaa, kestää,
nähdä, kokea, ilman omaa käyttövoimaa, antaa tapahtua, se on minun
pelihimoni ja sellainenkin voi käydä vaaralliseksi...

-- Ja kuinka pitkälle olet sallinut ulkonaisen voiman mennä,
kuinka pitkälle asian kehittyä tässä viimeisessä pelissä? Tietysti
kuinka pitkälle tahansa! Olethan äärettömän voimakas. Ha-ha-haa!
Sano minulle, Inari, kuinka pitkälle olet oikein mennyt? Kuinka
paljon olet sallinut toisten rakastaa itseäsi, sill'aikaa kun olet
uskotellut rakastavasi minua! Sano, mikä on ollut uskollisuutesi,
tarkoitan uskottomuutesi mittapuu?

Porkan ääni oli jälleen kova ja epäkunnioittava.

Inari heitti häneen ylenkatseellisen silmäyksen.

-- Suurin mahdollinen tietysti, naurahti hän uhmaavasti ja terävästi.
Olen koettanut mitata samalla mitalla kuin te miehet, kuin sinä! Nyt
sen siis tiedät, itsestäsi tiedät! Jotta olisin tasaväkinen kanssasi,
yhtä laaja, yhtä voimakas, kuin sinä! Jotten inhoaisi, kadehtisi,
vihaisi sinua! Jotta rakastaisin sinua ja jotta sinä rakastaisit
minua! Mutta et rakastanutkaan, jatkoi Inari kiihtyen. Sen ainoan
kerran, jolloin oikein tarvitsin rakkauttasi, kielsit sen minulta.
Muistatko äitini hautajaisten jälkeistä juhlaa? Koetin sinun tähtesi
olla iloinen. Sinä yksin tiesit, miten sairas olin. Sinun olisi
pitänyt vähän sääliä minua.

-- Jumalan kiitos, et koskaan ole herättänyt minussa vielä sääliä.
Kaikki muut tekevät sitä. Ja minä en voi säälistä rakastaa, mutisi
Porkka.

-- Mutta silloin sinun olisi pitänyt sääliä minua. Mutta sinä säälit
Naimaa, jolla kuitenkin oli koti, isä ja äiti, rauha ja rakkaus ja
kaikki asiat paikallaan, ja jätit minut kuoleman varjoon värisemään!

-- Ja sinä keimailit koko illan muiden kanssa, nauroit ja liehakoit.
Ihmettelin kyllä itsekseni, muistan sen hyvin, että hieman omituinen
olet äidinhautaajaksi. Sitä vain ei näkynyt päällepäin. Mistä minä
kaiken tuon alta olisin voinut aavistaa, että sinä minua ikävöit. Jos
olisit sanallakaan maininnut, että tahdoit minut saattamaan itseäsi,
että välitit minusta, olisin kernaasti tullut. Luulin, että tahdoit
Alvian saattajaksesi, niinkuin asianlaita tietysti olikin...

-- Sellaista ei voi pyytää, selittää, opettaa! Olisit minut
ymmärtänyt, jos olisit minua rakastanut.

Porkka nousi kävelemään hermostuneena.

-- Olenhan sanonut, että kaikessa muussa tulemme toimeen paitsi ei
rakkaudessa. Aina sinä syytät minua. Kuuntelepas vain nytkin oman
äänesi painoa, kuinka rakastavainen se tälläkin hetkellä on!

-- Miksi siis aina kiusaat minua Alvialla! Sinähän itse syytät minua!
Onhan sinullakin ollut Naimasi. On vieläkin! Enkä ole koskaan sinua
siitä soimannut.

-- Et ole rakastanut minua tarpeeksi. Silloin olisit sinäkin
mustasukkainen.

Inari istui nyreänä ja loukkaantuneena, selin Porkkaan.

-- Minä olisin kovin ylpeä, jos Inarikin olisi minusta
mustasukkainen, jatkoi Porkka taas vaihtuen leikittelevän hyväilevään
äänilajiin.

Inari ei vastannut. Koko elämä tuntui kiertyvän niin järjettömän
hullulle kerälle. Kaikki oli niin tuiki tarkoituksetonta, niin
itse itselleen vihollista, kaikki mitä ihminen suunnitteli, teki,
ponnisteli, järkeili, minkä vuoksi hän kärsi, kamppaili, pirstoi
ja kulutti itseään! Nyt Porkka pyysi häneltä mustasukkaisuutta!
Hulluuden hulluutta, turhuuden turhuutta! Sellaista oli elämä! Pitikö
sille nauraa vai itkeä?

-- Näin me kinailemme ja kaikki johtuu vain rakkaudesta, puhui Porkka
hyvitellen Inaria. Sinä manasit sen taivaasta takaisin maan päälle.
Tällaista se nyt on.

Porkka veti Inarin syliinsä ja suuteli häntä.

-- Onkohan muidenkin ihmisten rakkaus näin kurjaa! hymyili Inari
surkeasti, itku kurkussa.

-- Kyllä minä luulen, silloin kun se on oikeaa rakkautta. Nyt minä
sen vasta oikein tunnen, ensimäisen kerran, vastasi Porkka uudelleen
suudellen Inaria.

       *       *       *       *       *

Tällaisia kohtauksia jatkui pitkin talvea vähän päästä. He
heittelehtivät julmuudesta hellyyteen, rakkaudesta vihaan. He
kutsuivat toisistaan esille ennen tuntemattomia halpamaisuuksia ja
pikkumaisia sielunliikkeitä, ärsyttivät toisiaan vastaan pohjimmaisen
vaistoelämänsä kipeimmät ja hekumallisimmat pyyteet.

He tulivat täten omaisemmiksi toisilleen, mutta samalla tylstyivät
toisiensa suhteen ja vieroittuivat. Särkyi monta haurasta, runollista
kudelmaa heidän väliltään, piirtyi mieleen kuvia mielen mataluudesta,
jäi polttamaan aivoihin kärsittyjä solvauksia ja vääryyksiä. Heidän
oli mahdotonta jumaloida toisiaan enää.

Alvia ja Naima saivat lakkaamatta käydä linkoamis-aseista. Ei ollut
sitä kohtaa heidän menneisyydessään, jota he eivät lopulta olleet
penkoneet, häväisseet ja kostaneet. He turmelivat, demoralisoivat,
makadamisoivat toisensa ainaisella epäluulollaan ja luottamuksen
puutteellaan.

Sitten he vaimenivat, väsyivät, eivät viitsineet enää. He eivät
intoilleet enää yliluonnollisista eivätkä kiivailleet luonnollisista.
He tunsivat toisensa, tiesivät, mitä toinen milloinkin kussakin
tilaisuudessa sanoisi, toimisi, ajattelisi. He pitivät toisistaan,
tahtoivat toisilleen hyvää, mutta eivät enää ylenmäärin ihannoineet
toisiaan eivätkä pingoittaneet vaatimuksiaan.

He talttuivat. Porkka oli sellainen kuin Porkka oli, Inari sellainen
kuin Inari oli, elämä täytyi elää, koska ei voinut olla sitä
elämättä, ja yhdessä, koska he kerran eivät voineet olla erillään.

Heidän ristiriitansa muuttuivat vähitellen pintapuolisemmiksi,
porvarillisemmiksi. Jos Inari jalomielisesti kieltäytyen
liika-rakkaudesta, liika-läheisyydestä lähetti Porkan ulos maailmaan,
jonne hän sentään halusi, syytti hän Inaria ilomielisesti ja
ylimalkaisesti rakkauden puutteesta; jos taas Inari vetosi rakkauden
kaikki-valtaan, tunsi hän itsensä kiusallisesti vangituksi, mutta ei
uskaltanut kapinoida.

Näin kului melkein vuosi. Näennäisesti he eivät rikkoneet millään
toisiaan vastaan.

Myös sisällisesti tunsi Inari olevansa synnitön. Hänen oli kyllä
joskus ikävä Alviaa, mutta hän oli liian ylpeä, liian ehdoton
rikkoakseen sanaansa. Hän teki väkivaltaa itselleen, ei vastannut
Alvian kirjeisiin ja lopulta ne lakkasivat aivan.

Porkka ja Inari lakkasivat myös puhumasta Naimasta ja Alviasta.

Heidän suhteensa oli siis hyvä. He olivat saavuttaneet porvarillisen
tasapainon ilman avioliittoa.



IX.


Kaupungin syyskausi oli parhaassa käynnissään.

Valmisteltiin ja vietettiin juhlia. Ja Inari ja Porkka olivat muiden
tapaan mukana kokouksissa ja yhteisillä illallisilla.

He olivat nyttemmin melkein aina suuremmissa seuroissa ja vain
harvoin enää kahden.

Inarin hätääntyneet juoksut Porkan asunnolle olivat myös lakanneet.
Muutenkin hän nyttemmin aivan vältti sitä tuttavallista poikkeamista
Porkan luo, joka ennen oli ollut hänen jokapäiväinen ilonsa.

Oli jotakin, joka ei ollut kuin ennen ja joka koski...

Mutta eräänä aamuna valtasi Inarin vastustamaton halu nähdä Porkkaa
kahden. Hän oli nähnyt unta ja herännyt vanhoihin, liikuttavan
herkkiin tunnelmiin. Ja sitten hän muisti, miten Porkka viime aikoina
oli näyttänyt rasittuneelta ja hermostuneelta ja miten kauan siitä
oli, kuin he viimeksi olivat oikein suloisesti toisiinsa sulautuneet.

Inarilla oli Porkalle asiaa, joka oli yleishyödyllistä laatua ja
jonka hän olisi voinut kirjoittaakin. Mutta nyt päätti hän sen
toimittaa itse tavatakseen Porkan.

Oli tavattoman ihana, routainen marraskuun sunnuntai. Kello oli vasta
puoli kymmenen, maa vielä valkeassa kuurassa, aurinko kimalteli
kellastuneiden lehtien jäisissä särmissä maassa ja puussa, kun Inari
hiljalleen asteli Porkan asuntoa kohden pienen puistikon läpi.

Tähän aikaan tapasi hänet varmimmin, sillä hän nukkui pitkään ja
Inarilla oli omat merkkinsä, joista Porkka tunsi hänet ja tiesi avata.

Hän soitti. Ei mitään vastausta. Hän odotti, soitti uudestaan,
useampaan kertaan, hälyyttääkseen, herättääkseen, sillä Porkka
saattoi nukkua sikeästi. Samalla tuloksella.

Porkka ei siis ollut kotona. Hän oli yöpynyt jonnekin muualle.
Sehän ei ollut mitään tavatonta, ja Inari alkoi jo kirjoittaa
lapulle sanottavaansa pistääkseen sen sisälle kirjelaatikosta. Mutta
varmuuden vuoksi hän vielä kerran soitti.

Silloin aukeni pihan toiselta puolen ovi ja pieni tihrusilmäinen
eukko, jonka Inari tunsi Porkan siivoojattareksi, tuli luihusti
laahustaen hänen luokseen.

-- Kyllä herra on kotona, hän sanoi, mutta siellä on toinen nyt...

Ja eukko kivitti Inaria pahansuovilla, karkeilla, pistävillä
katseillaan, joissa oli lähenteleväisyyttä, solvaisevaa
tuttavallisuutta, tahallista kostonhalua ja häväisemisen tarvetta. Ja
ääni sitten! Siitä ei voinut erehtyä.

Se ilmoitti elävästi, että akka tunsi Inarin suhteen Porkkaan, että
hän paheksui sitä koko pikkuporvarin itsekylläisen hyveellisyyden
häijyydellä, pani hänet porton tasalle ja ilkkui, ärhenteli
mielihyvästä, että hänet vihdoinkin oli potkittu ulos toisen tieltä.

Inari tunsi jähmettyvänsä. Hän pudotti mahdollisimman
välinpitämättömän ja asiallisen näköisenä kirjelipun kirjelaatikkoon
ja kääntyi pois ilmettä muuttamatta.

Mutta hänen hermostonsa oli siinä silmänräpäyksessä järkähtänyt
tasapainostaan. Epämiellyttävän vaikutelman antama töytäys jatkui
kivistävänä, herättävänä värinänä kautta koko elimistön. Neuvottomana
jäi Inari seisomaan kadulle. Tuntui niin ihmeelliseltä. Maailma
oli aivan kuin muuttanut muotoaan. Oli kuin olisi hän äkkiä
saanut takaisin kadotetun muistinsa, löytänyt jatkuvan minuutensa
sotkeutuneet langat. Pitkien vuosien pidätetty, sisällinen nyyhkytys,
kaikki ennen eletyt kärsimykset, kaikki nykyhetkien salatut
levottomuudet ja pienet loukkaukset purskahtivat vereslihalle.

Ja hän vain seisoi kadulla neuvottomana, osaamatta ajatella
ainoatakaan ajatusta...

Vähitellen vasta tajunta palasi. Mitä hän tässä seisoi ja odotti?

Hän oli soittanut sovitulla tavalla. Porkka oli kotona, ei avannut.
Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä eikä moitittavaa. Usein ennenkin
oli niin tapahtunut. Joku toveri saattoi maata atelierin ylisillä...

Mutta sitten muisti Inari taas eukon äänen. Ei! Siinä oli jotakin
erikoista, intiimiä. Siinä oli jotakin... Mutta mitä, kuka...?

Hänen uteliaisuutensa heräsi. Miksi juuri nyt tällainen harakka
ovella nauramassa?

Sisällä oli naisia. Ei, ainoastaan yksi nainen siellä oli,
erikoisemmin, kauan huomattu nainen, valittu, rakastettu...

Kuka siis? Inari ei ollut varma. Hän ei ollut niin pitkään aikaan
enää kiinnittänyt huomiota Porkan mahdollisiin nais-tuttavuuksiin.
Mutta tämä henkilökohtainen, tämä ensimäinen yhteiskunnallinen
solvaus kutsui hänessä jälleen esiin tiedonhalun, tiukensi varmuuden
vaatimuksen.

Inarin luonteelle oli ylimalkaan kaikki ulkonainen vakoileminen
vierasta ja vastenmielistä. Mutta tällä kertaa hän vallan
suvaitsevaisesti myhähti uteliaisuudelleen. Voisihan hän oman
oikkunsa iloksi ottaa tuosta asiasta selvän, koska se kerran häntä
tosiaan huvitti.

Puoli tuntia odotusta korkeintaan. Ja sillä tavoin, ettei kukaan
huomaisi eikä saisi tietää sitä, ei kukaan loukkaantuisi eikä tuntisi
itseään kiusatuksi.

Inari jäi odottamaan.

Porkan atelieri oli hyvin mäkisen kadun alimmassa alhossa. Inari
kulki katua ylöspäin niin pitkälle, että kadun alapäässä olevista
ihmisistä erottui enää vain hatun reuna, sitten takaisin, varoen,
vartioiden, valmiina livahtamaan näkymättömiin heti, kun joku tuttu
nainen tulisi Porkan ovesta. Sillä siellä oli nyt joku personallinen
nainen, sellainen, jonka tunsi tuntemattomanakin, ei portto, ei
malli...

Aika kului. Puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia...

Inari tähtäili hermot kireinä yhteen ainoaan pisteeseen joka hetki
yhä enemmän väsyen vakoiluunsa ja omaan hulluuteensa. Mutta sitä
vähemmin hän saattoi irroittua siitä. Hän oli kuin noiduttu. Koska
hän kerran oli jaksanut näin kauan, niin toki vielä vähän aikaa
lisäksi. Eihän tätä näin pitkää odotusta voinut hukkaankaan heittää.
Ei voinut kestää enää hyvin kauan...

Mutta yhä kesti...

Inarin mielenkiinto, joka ensin oli ollut aivan harmitonta leikkiä,
muuttui sitä myöten vakavammaksi. Mitä saattoi nainen tehdä siellä
näin kauan?

Mikäli Inarin silmät hämärtyivät pinnistyksestä, sikäli ne myös
terottuivat. Hän erotti jo äärettömän kaukaa jokaisen kadulle
ilmaantuvan hahmon ääriviivat. Hän iski silmänsä kuin haukka
jokaiseen naiseen, jonka eleet hiukankin kavalsivat luvattomia teitä.
Ja sellaisia tuli monta...

Hän kävi aikansa kuluksi läpi kaikki mahdolliset kevytjalkaiset
tuttavansa. Miten kukin kulkisi...

Arla, näyttelijätär, nostaisi nilkkansa varmuuden vuoksi tavallista
pontevammin, pieni, soreanröyhkeä nenä tavallista enemmän pystyssä...
Leila, laulajatar, lapsen-alku, ihmisen-alku, lipuisi ohi melkein
liikehtimättä, luikahtaisi kuin varjo sivu vaarallisten seutujen,
arasti pälyen puoleen ja toiseen, silmissä epämääräinen tunnustelu,
hyvän ja pahan tiedon puun ratkaisematon arvoitus...

Kello oli jo kohta kolme. Päivä alkoi painua pimeään.

Inari ei ymmärtänyt enää mitään, ei miksi hän tässä yhä käveli,
ei kuka oli hän tuolla sisällä tai kuka hän itse täällä ulkona.
Hän alkoi pelätä poliisia, joka jo oli merkinnyt hänen oudon
vaanimisensa, kaikkia ihmisiä, jotka kenties saattoivat nähdä
hänet kaksi kertaa. Hän piiloutui portteihin ja kadunkulmiin kuin
pahantekijä, mutta ei voinut luopua vakoilustaan. Hänen täytyi nähdä
jokainen, joka tuli ulos Porkan portista. Se oli jo aivan pelkkä
päähänpisto.

Inari kulki jo tylsänä. Hän oli unohtanut mielenkiintonsa esineen.
Hän kulki vain sen vuoksi, että hänen täytyi kulkea, valmiina
siihenkin, että tätä järjetöntä piinaa kestäisi iankaikkisesti...

Silloin vihdoinkin ovi aukenee ja vastaan tulee tuttu nainen: Naima.

Ja vaikka Inarilla olisi ollut syytä eniten arvailla Naimaa, ei hän
mistään niin hämmästynyt. Hän ei ollut olettanut sitä sittenkään.
Se oli kuin hänen oman jumalilta säädetyn perikatonsa ehdottomin
ilmestys, johon ei tahdo uskoa ei edes todisteluillakaan, sentähden
että se on kuolema...

Kummallinen viileä rauha valtasi Inarin.

Hän meni Naimaa vastaan tyynenä, täysin itsensä herrana, kuin
sattumalta. Hän pysähtyi, tervehti ystävällisesti, upottaen
silmänsä rehellisesti Naiman silmiin. Inari oli valmistunut, Naima
yllätetty, peli epätasainen. Vastoin tavallisuutta Naimakin näytti
hermostuneelta. Hänen kasvoillaan ui epätasaisia, kuumeisia pilkkuja,
hän änkytti ja osoitti ilmeistä tasapainon järkkymistä, joka kaikki
oli sulaa nautintoa Inarille. Hän tunsi olevansa ainakin tämän
tuokiotilan ehdoton vallitsija.

He erosivat nopeasti.

Inari jäi yhä odottamaan.

Nyt ainakin tulisi Porkkakin jo pian. Mutta miksi he eivät tulleet
yht'aikaa?

Vielä puoli tuntia.

No vihdoin!

Porkka tuli tasaisesti, tavallisesti, tervehtäen Inaria totutulla
tyyneydellä.

Inari toimitti asiansa.

-- Näin jo kirjeesi, sanoi Porkka.

-- Pelkäsin, ettet huomaisi, sanoi Inari.

-- Vahinko ei olisi ollut suuren suuri.

-- Ei, sanoi Inari.

He astuivat yhdessä kappaleen matkaa puhumattomina.

Inari oli jo aikonut olla sanomatta mitään, mutta vilkaistessaan
Porkan välinpitämättömän häikäilemättömiin silmäviivoihin hän
uudestaan ärsyttyi. Olihan kaikki sitäpaitsi jo valmista. Mikään ei
voinut muuttua enää!

-- Tapasin Naiman, hän sanoi.

-- Vai niin, vastasi Porkka ilmettään muuttamatta.

-- Olen odottanut pääsyä luoksesi, kokonaista kuusi tuntia, helähti
Inari harvinaisen keveästi ja nopeasti. Naima oli yötä luonasi!

-- Se ei ole totta, sanoi Porkka.

-- Emäntäsi sanoi...

-- Mitä?

-- Että hän on kyllä kotona, mutta siellä on toinen nyt...

-- Hävytöntä! Sitäpaitsi hän tuli vasta aamulla, hän ei ollut
yötä!... Ei tällä kertaa...

Inari tunsi kuinka tämä hirveä totuus, vaikkakin kielteisessä
muodossa, totuus, jonka hän kyllä hyvin tiesi, tunsi, oli aavistanut
jo vuosia sitten, mutta joka vasta nyt ensi kerran täysin
tunnustetussa, eittämättömässä muodossa pusertautui esiin, oli
halkaista hänen sydämensä. Hänen henkensä salpautui. Hän kalpeni
ruumiin karvaiseksi.

He kulkivat katua eteenpäin kumpikin jännitetyssä, yli-kiihottuneessa
mielialassa. Ulkonaisesti kylminä, sovinnaisina, mutta sisällisesti
kohtalokkaina, valmiina puhumaan totta ja kuolemaan.

Omituinen kohtalo-toveruuden tunne teki heidät sinä silmänräpäyksenä
toisilleen jälleen tärkeiksi ja läheisiksi ja samalla hillityiksi.

-- Minne menemme päivälliselle? kysyi Porkka aivan luonnollisesti
niinkuin asia olisi ollut jo ennen sovittu.

-- Minne vain tahdot, vastasi Inari hiljaisesti.

Tyyninä, alistuvaisina ja päättävinä he kulkivat toistensa rinnalla
kohti välttämätöntä tilitystä, jota he olivat koettaneet viivyttää,
mutta joka ei enää ollut vältettävissä.



X.


Tiesithän sinä sen, sanoi Porkka. Enhän ole sitä salannut.

-- En tiennyt. Et puhunut koskaan suoraan...

-- Sinä itse puhuit siitä...

-- En tiennyt, että se jatkuisi. Mutta nyt kun tiedän, en voi enää
olla sama... Jotakin on muuttunut minussa...

-- Jospa tietäisit, kuinka vähän oikeastaan olen ollut sinulle
uskoton! Itse olet ollut paljon enemmän. Olethan sinä ollut minulle
uskoton? Sielulla ja ruumiilla? Etkö voi sitä jo tunnustaa, kun
minäkin olen tunnustanut? En kärsi siitä enää.

-- Kaikki olen kertonut. On turha toistaa sitä, kun et kumminkaan
usko minua, sanoi Inari väsyneesti.

-- Oikeastaan minä kyllä uskon sinua. En ole koskaan oikein
todenteolla sinua epäillyt, vaikka olen kiusannut sinua. Itseäni
olen kiusannut paljon enemmän. Tuo ajatus on vaivannut minua paljon
enemmän, mitä koskaan olen tahtonut näyttää. Se on suorastaan ollut
tehdä minut hulluksi. Kalvanut elämääni yötä ja päivää, ilkkunut
kaikkia hartaita ja rakkaita unelmiani, uhannut särkeä sydämestäni
sinun kuvasikin kokonaan. Ja koko tuo pieni rakkausjuttu Naiman
kanssa johtui pääasiallisesti juuri siitä. Minulla oli tarve kostaa,
tarve tehdä itse syntiä voidakseni jälleen katsoa ylös sinuun
niinkuin ennen. Olenhan ollut sinulle hirveän kyynillinen, myönnän
sen itse. Siitä tahdoin päästä. Tein tahallani mitä tein. Se ei ole
Naiman syy. Hänen alkeelliset viettelykeinonsa eivät olisi minua
langettaneet.

Inari istui synkissä mietteissä.

Miten kummallisesti kaikki kiertyi renkaalle. Miten salakavalasti
onnettomuus ahdisti heitä kumpaakin, kalvaen heidän sieluaan
huomaamattomasti kuin vesipisaret kallionkylkeä. Mitä auttoi
vastarinta. Mutta olihan hänkin luopunut Alviasta. Miksi ei Porkka
Naimasta? Miksi ylläpiti hän yhä vielä suhdetta hänen kanssaan, jos
kaikki oli ollut vain suuremmalle rakkaudelle alistettu oikku?

-- Ja nyt? Miksi enää?

-- Hyvä Jumala, olen ollut liian väsynyt valmistaakseni itselleni
ikäviä kohtauksia. Ja sitten en ole ollut enää varma sinusta. Naima
on ollut minun varaväkeni, orjatar, joka palvelee minua nöyrästi,
tyytyy vähään, jonka voi palkita turhalla rihkamalla, puettaa
heikkoudella, joka käy halvaksi pitää...

-- Oletko varma siitä?

-- Kaikki on vain sinun tähtesi. Voidakseni kestää sinut. Sinä käyt
niin kalliiksi.

-- Sinulla on päähänpistoja, jotka tuhoavat meidät! Tai ne ovat
tekosyitä. Et ole rehellinen! Et edes oikeudenmukainen! Minulle et
salli mitään levähdyspaikkaa toisen sylissä ja minun pitäisi sallia
se sinulle!

-- Kadut, ettet jäänyt toisen syliin lepäämään!

Inari kuohahti.

-- Olisiko se ihme, kun et milloinkaan anna minun levätä sinun
sylissäsi!

-- Tarjosin sinulle kotia, et ottanut vastaan...

-- Et uskalla tulla minun luokseni väsyneenä, vaalittavaksi,
hellittäväksi. Mikä koti minä olisin ollut sinulle!

-- Et olekaan mikään lempeä lepopaikka. Olet liian viisas, sinä
ajattelet aina ja pakotat toisenkin siihen. Sinä tiedät uupumukseni
ja minä tunnen sen silloin kaksinkertaisena. Se ei ole mikään
virkistys sielulle. Kun olen väsynyt, tarvitsen naisen, joka on hyvä,
tyhmä ja rakastunut, joka ei näe heikkouttani, joka uskoo minut
aina yhtä väkeväksi ja jumalalliseksi ja palvelee minua sellaisena.
Nykyään olen ollut aivan lopussa. Olen taas epäillyt kaikkea, työtäni
ja kykyäni, sinua ja itseäni... Naiman seura on siinä suhteessa
tehnyt hyvää...

-- Ja minun tekee pahaa, niinkö?

-- Et ymmärrä miestä...

-- Muut ymmärtävät sinut paremmin?

-- Välistä tuntuu melkein siltä. He eivät ainakaan kysele, vedä
minua tilille kaikesta. He eivät rasita seurallaan, he eivät säre
uskottomuudellaan elämääni, kuten sinä. Heidän kanssaan olen yksin,
he eivät ole ketään, mitään! Minä en kestä sinua!

-- Enhän ole liiaksi rasittanut sinua seurallani. Enhän ole nähnyt
sinua niin pitkään aikaan nytkään...

-- Tulet näkemään tästä lähin vielä vähemmän, tokaisi Porkka karusti.

Inari vaikeni, sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena.

Porkka jatkoi:

-- Tulen näyttämään, että voin olla yksin. Mistä on tullut se
ennakkoluulo, että ihminen ei muka voisi olla yksin! Minä näytän,
että en tarvitse ketään. Enkä ole tarvinnutkaan koskaan muita kuin
sinua. Mutta minulla on tarve vapautua sinustakin. Kadotan sinun
kanssasi itsetuntoni, miehuuteni, voimani, työkykyni. Olen kuin
varjosi. Minun täytyy taas tuntea voimani, nähdä että voin seista
yksin, tehdä koe, jotta saisin takaisin uskon itseeni. Muuten olen
mennyttä miestä. Ymmärrätkö! Ja sellaisena en voi jäädä armoillesi.
Olen ollut sitä jo niin kauan. Minun olisi pitänyt erota sinusta
silloin, kun tulin tietämään että rakastit toista, jos olisin ollut
oikea mies. Mutta en jaksanutkaan. Silloin vasta tajusin, näin koko
riippuvaisuuteni, sen että minä olin heikompi sinua. Ja sinä näit sen
myöskin, sinä olet ollut päälläpäin siitä asti ja luulen huomanneeni,
että se on ollut sinulle mieluista. Mutta minulle se on sietämätöntä!

Porkan äänessä soi väärentämätön rasitus ja hermostus.

Inari tunsi, että viimeisetkin siteet ratkeilivat, että heidän
suhteensa kehittyi huimaavaa vauhtia lopullista ratkaisua kohden,
josta sitä ei enää voinut estää.

Ilmassa oli niin paljon särähtelevää epäsointua, että kumpikaan,
peläten sanovansa jotakin kohtalokkaan murhaavaa ei kotvaan aikaan
uskaltanut jatkaa.

Vihdoin sanoi Inari:

-- Tämähän on hyvin ratkaisevaa. Sittenhän on parasta, että eroamme...

-- En tiedä, sanoi Porkka hyvin väsyneesti. Hermoni ovat tätä nykyä
kokonaan pilalla. Ehkä kaikki mitä puhun on pelkkää hourausta. Ehkä
minun aivoissani on jotakin hullusti. Minä melkein luulen niin. Joku
aika täytyy minun ainakin olla yksin, päästä selville itsestäni.
Täten käyn sinullekin taakaksi. Ja sitä ajatusta en kestä. Ajattele,
että jo olisinkin murtunut mies, kokonaan lopussa. Silloin meidän
kuitenkin täytyisi erota... Ei, älä väitä vastaan! Ajattele, että
minä olisin iltarusko, sinä aamurusko! Silloin meidän kuitenkin
täytyisi erota... Että kaikki on ollut vain hetkellistä näköhäiriötä,
että minä kuulun kuolemalle, sinä elämälle...

-- Tiedät, että minulla ei ole elämää sinua ilman.

-- Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä... lisäsi Porkka kaukaisesti.
Mutta näin ei voi jatkua, huudahti hän jälleen vaivaantuneesti.
Tai miten olet ajatellut tätä talvea? Sitenkö, että näin istumme
toistamme vastapäätä ja kärsimme. Että minä kuljen sinun
talutusnuorassasi, ja sinä toivot sentään, että minä taluttaisin!
Vastatusten tylstymistä, kiusaantumista ja sitten taas ylimalkaista
ympäristöä tyhjyyden täytteeksi! Ja niin vuodesta vuoteen! Ei, siitä
ei tule mitään!

-- Ei, meidän tulee erota, sanoi Inari hiljaisesti.

Hänestä tuntui kuin olisi hän istunut avatuin suonin kuolinkylvyssä.
Ei mitään räikeätä tuskaa enää, ainoastaan uuvuttava raukeus, varma
kuolema silmien edessä.

Hän ei ollut aavistanut, että Porkan hermot olisivat niin sairaat.
Porkka oli oikeassa. Tätä ei voinut jatkua...

-- Ulko-ilma tekee meille ehkä hyvää, sanoi Inari. Jos lähtisimme
kävelemään!

Mutta ehdotus ei ollut onnellinen. Pakkasessa heidän kipeä
tunnelmansa pingoittui vielä kireämmäksi. Inaria suretti. Vihlova
onnettomuuden tunne valtasi hänet uudelleen. Hän tuli ajatelleeksi,
että he kenties viimeistä kertaa täten kulkivat yhdessä tuttuja
teitä. Miksi he eivät voineet olla toisilleen hyviä ja lempeitä?
Eihän tämä onnettomuus ollut heidän syytään. Jumalien kateutta se
oli ainoastaan. Ja hänen syvintä rakkauttaan se ei voinut järkyttää.
Päinvastoin se jälleen vetosi siihen. Hän oli valmis väistymään,
eroamaan vaikka, tehdäkseen Porkan jälleen terveeksi ja onnelliseksi.

Mutta Inari ei voinut sanoa mitään. Murhe ja rakkaus oli liian raskas.

Hän silitti hiljaa Porkan kättä.

He kulkivat puolisen tuntia äänettöminä kummallisen kaihtavassa,
odottavassa ja päättämättömässä mielialassa. He sivuuttivat kuin
sattumalta sekä Inarin että Porkan asunnon, ilman että kumpikaan teki
pysähtymisen merkkiä. Hermojen jännitys esti heitä pysähtymästä.

Inari oli kuoleman-surullinen. Hän ainoastaan silitti Porkan kättä...

-- Älä viitsi, äännähti Porkka vihdoin. Miksi pakotat minut sanomaan
sitä? Etkö itse huomaa, tunne sitten enää mitään? Ettei nyt...

Inarin käsi painui alas kuin nuolen satuttamana. Tämä oli kaikkein
pahin poistyöntö...

He kävelivät nyt suoraan Inarin ovelle.

-- Tällaista se sitten on, siitä nyt näet, virkahti Porkka.

-- Hyvää yötä, sanoi Inari.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin he erkanivat sopimatta
jälleentapaamisesta. Ja Inari käsitti, että kaikki oli lopussa.

       *       *       *       *       *

Inari ei edes koettanutkaan enää saada elämää entiselleen. Synkkä
ja ylpeä päättäväisyys oli pitkästä aikaa taas vallannut hänet. Tuo
viimeinen turmiollinen keskustelu ei ollut mitään satunnaista, ei
sellaista, jonka saattoi unohtaa. Se sisälsi solvauksia, joita ei
mikään rakkaus voinut pyyhkiä pois...

Vielä kerran tarttui Inari entiseen keinotekoiseen oljenkorteensa,
väitöskirjatyöhön: hänen täytyi matkustaa sitä viimeistelemään.

Porkan kanssa he olivat edelleen yhtä mieltä siitä, että pieni ero
teki heille kummallekin hyvää.

Mutta Inarilla oli varma aavistus siitä, että hän nyt lähti kohti
suurta eroa, että hänen oli näin vähitellen taas totuttava jäämään
yksin...

Tai sitten: tämä oli viimeinen keino pelastaa, jos jotakin vielä oli
pelastettavissa hänen poloisesta rakkaudestaan.



XI.


Inari oli taas Parisissa, samassa Parisissa, jossa hän vielä muutama
vuosi sitten Porkan kanssa oli elänyt yhtämittaisessa huumauksessa
kuin maailman voittaja.

Nyt olivat kaikki kultaiset unelmat varisseet silmistä. Inari oli
yksin ja väsynyt. Tulikaupungin aurinko ei jaksanut häntä elvyttää.
Mutta hän sai ainakin rauhassa raueta ja muuta hän ei pyytänytkään.

Keskellä ihmisvilinää hän kulki ikäänkuin kaiken inhimillisyyden
ulkopuolella. Ei mikään liikuttanut häntä, ei hänen oma itsensäkään.
Kaikki tunne-erittelyt, jotka ennen olivat olleet hänen yksinilojaan,
olivat herpautuneet hänen aivoissaan merkityksettömiksi. Käsitteet
sellaiset kuin rakkaus, kärsimys, tylsyys, ikävä, viha, nautinto,
väsymys, kyllästys, inho, suru, ilo, syytös, ihailu, toivo ja
epätoivo, jotka niin kauan kipunoiden olivat risteilleet hänen
ajatuksissaan, olivat sulaneet yhteen suloiseksi tyhjyydeksi. Niitä
ei ollut enää, hän ei erottanut niitä enää, ei jaksanut tarkata
niiden ääriviivoja...

Hänen silmäinsä ohi kulki vain kuvia, ulkonaisia ja sisällisiä, joita
hän ei ymmärtänyt eikä yrittänytkään ymmärtää... Maailman meno oli
käsittämätöntä...

Etenkin kun hän jonakin kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä seisoi
mielipaikallaan Sacré-Coeurin korkeuksilla yllään rajaton avaruus,
allaan usvista heräävä jättiläiskaupunki, joka miljoonine asujamineen
humisi kuin ääretön valtameri, tuntui kaikki ihmishiukkasien tuska,
repeily ja ponnistelu niin turhan pieneltä ja mitättömältä. Siinä se
oli hänen jalkojensa juuressa mahtavana voiman symboolina eikä se
sentään ollut mitään! Tomujyvä avaruudessa vain, haihtuva, vaihtuva
näköhäiriö vain! Ja mitä olivat hänen viimeiset itse-elämänsä
nyyhkytyksen vuodet? Epäoleellisia varjoleikittelyjä hänen aivojensa
peilipinnassa. Missä ne olivat nyt? Ei missään. Ei kukaan niistä
tiennyt. Ne pakenivat häneltä itseltäänkin yhä kauemmas hämärään.
Palasivat siihen tietämättömään, mistä olivat tulleetkin. Tässä
olivat he Porkankin kanssa seisoneet yhdessä. Ja se oli enää
vain himmennyt kuva. Ei sama Porkka, ei sama Inari, mitkä nyt
seisoivat erillään eri maan paikoilla. Ja myös isä ja äiti olivat
sammuneita kuvia, heidän riitansa olivat hiljentyneet ikuiseksi
hiljaisuudeksi. Niitä ei ollut enää missään muualla kuin jossakin
Inarin elon-aistimusten salasäiliössä. Ja pian ei sitäkään enää
ollut missään. Näin katoavia asioita ei kannattanut surra. Sentähden
ne juuri olivatkin niin kauniita, että ne olivat luodut katoamaan.
Mutta tuon pakenevan kauneuden varjo jätti jälkeensä pohjattoman
melankolian. Sitä oli vain elämä! Ja suurin elämän viisaus siis
rauhallinen viileä elämän katselmus!

Inari ei etsinyt seuraa eikä sitä kaivannut. Kun hän joskus
sattumalta tapasi joitakin suomalaisia tuttavia, olivat he
hänestä kokonaan toisen maailman olioita. Hän ei tiennyt mitään
heille sanoa. Hän lateli heille kuin ulkoläksyn ennen oppimansa
tavalliset lauseparret: "Milloin olette tulleet? Miten Parisi teitä
miellyttää? Kauanko viivytte?" Mutta kaikki tunsivat, miten vähän
henkilökohtaista harrastusta liittyi näihin kysymyksiin, miten
inhimillinen sähköjohto ei laisinkaan toiminut. Ja he vastasivat yhtä
lyhyesti, kaikki lähempi tuttavuudenteko kuoli heidän huulilleen,
he pitivät Inaria ikävänä ja menivät omia teitään. Huvittelemaan,
nauttimaan vapaudesta, kuten he sanoivat.

Inari jäi katsomaan heidän jälkeensä. Mitä he tarkoittivat? Mitä
oli huvittelu, mitä vapaus? Istua iltaisin ilopaikoissa, näpistellä
satunnaisia suosionosoituksia, pettää kotona olevia miehiään ja
vaimojaan? Sitäkö vain? Ja sitäkin pitivät ihmiset tavoittelun
arvoisena elämässä!

Miksi ei hän ollut kuin muut! Olihan hänelläkin vapaus. Miksi ei
hän osannut sitä käyttää eikä väärinkäyttää? Miksi oli hän syntynyt
maailmaan näin irralliseksi ilman pienintä mielenkiintoa elämän
menoon?

Kun Inari hieman oli ehtinyt tointua ensimäisestä hermolamauksestaan,
alkoivat ajatukset jälleen lähettää kysymyksiä.

Miksi? Niin miksikö? Kaikkeen oli vain yksi vastaus. Siksi, että
hän yhä vielä rakasti, yhä vielä oli sidottu tuohon samaan ainoaan
ihmiseen kuin ennenkin. Ei, hän ei ollut vapaa! Se oli vain
näennäistä, ulkonaista ja sekin oli kammottavaa tyhjyyttä.

Inari kapinoi itseään vastaan: Hänkö rakastaisi tuota miestä, joka
oli hänet loppuunkuluttanut, pettänyt, hyljännyt! Mitä oli hänessä
rakastettavaa? Inari ei ihannoinut häntä enää vähääkään. Hän näki
hänet aivan arkisen keskipäivän kaunistelemattomassa valaistuksessa,
näki hänen ulkonaiset rapistumisen merkkinsä, hänen sisällisen
mies-itsensä häikäilemättömän ja turhamaisen kokoonpanon. Ei, hän ei
voinut rakastaa, hän suri ainoastaan. Miksi? Iloita olisi hänen nyt
pitänyt! Ei, ei hän voinut. Tuo mies oli vanhettanut hänet siihen
määrin, ettei hän voinut enää iloita eikä surra, ei tuntea mitään.
Hän oli antanut hänelle niin suuren määrän inhimillisyyttä, että se
oli siirtänyt hänet inhimillisyyden ulkopuolelle. Vihata olisi hänen
pitänyt!

Mutta kun hän katsoi itseään peiliin, näki hän silmistään vain
väärentämättömän surun ja rakkauden heijastavan.

Ja Inari huokasi kätkien kasvot käsiinsä: minä kurja, minähän kaipaan
takaisin kahleisiini niinkuin Wenäjän orjat!

Hän häpesi itseään, mutta hän ikävöi Porkkaa sittenkin. Ja hän purki
ikävänsä pitkiin, hellyyttä huokuviin kirjeisiin. Niillä täytti hän
aikansa ja ainoat tapahtumat hänen elämässään olivat Porkan kirjeet.

Porkka kirjoitti: "Sinä olet niitä, jotka panevat valitsemaan koko
maailman ihanuuden ja rakkauden välillä. Nyt on minulla koko muu
maailma, mutta ei sinua, ja koko se muu ei ole mitään. Helpompaa se
on, mutta arvotonta."

Ja Inari kirjoitti leikitellen: "Minulla ei ole mitään maailmaa ilman
sinua. Kevyempää se on, mutta liian kevyttä raskaalle luonteelleni.
Anna minulle taas jotakin vaikeaa."

Porkka vastasi: "Anna minulle anteeksi. Se lienee sinulle kaikkein
vaikeinta."

Siinä tuli Inarille ajattelemista pitkäksi aikaa. Monta yksinäistä
kävelyretkeä täytti hän taas tämän asian pohtimisella.

Antaa anteeksi! Mitä se oli? Ei mitään. Ulkonainen sana, joka
sanottiin kadulla, kun törmättiin ventovierasta vastaan.
Kohteliaisuus epähuomiossa tehdyn pienen pahan unohtamiseksi. Mutta
eikö suurtakin pahaa voinut tehdä tahtomattaan, pahinta pahaa? Hekin
olivat molemmat tarkoituksiltaan viattomia. Mitä siinä siis oli
anteeksi antamista tai anteeksi pyytämistä? Siinä ei ollut mitään,
ja oli kuitenkin jotakin! Jotakin, joka siitä huolimatta kalvoi,
ylläpiti kaunaa, jota ei saanut pois muuten kuin unohtamalla kaiken.
Sitäkö siis Porkka tahtoi? Mutta sehän oli mahdotonta! Kuinka voida
unohtaa omaa sieluaan, joka hetki hetkeltä kuitenkin ilmehti? Kuinka
rakkauden tuskaa ja pettymystä, joka yhä jatkuvasti tuntui? Kuinka
särjettyä elämää, jonka sirpaleet viilsivät hänen rinnassaan, jonka
kuvasin kuulsi kaikesta ulkomaailmasta? Kuinka Porkkaa, joka yhä
vielä kahlitsi häntä, esti rakastamasta ketään muuta, antautumasta
mihinkään inhimilliseen yhteenkuuluvaisuuteen?

Joku muu olisi ehkä voinut. Ei Inari. Häneltä puuttui kokonaan tuo
jumalallinen, lapsellinen hetkellisyys, joka muissa oli. Hän ei
uskaltanut heittäytyä elon hetkien hauraille, kultaisille siiville ja
siksi ne pakenivat häntä, jättivät hänet ilkkuen oman ijäti väistyvän
haaveensa vangiksi. Oman yksiviivaisen, itsepintaisen intohimonsa
kahlitsema hän oli. Sen alati samaan suuntaan pyrkivä väkevä pakko
hallitsi häntä. Se ajoi häntä eteenpäin kerran määrättyä uraa
hellittämättömästi, kuluttavasti, elämän, kuoleman uhalla, se esti
häntä unohtamasta mennyttä, toivomasta tulevaisuudelta uutta, sen
edessä raukeni päivien ilo, öitten lepo, ei mikään sitä tyydyttänyt,
sillä oli vain aina sama onneton ehdottomuuden tarve, olemattoman
ikävä, täydellisen täyttymätön jano...

Inarin oma luonne oli syypää kaikkeen. Se oli langettanut
surumielisyyden himmeän harson, onnettomuuden kaamean aavistuksen
hänen rakkautensa onneen jo alusta alkaen. Se oli erottanut hänet
Porkasta jo heidän onnellisimpina aikoinaan! Miks' ei ollut hän
niinkuin Naima! Naimahan se olikin tuo oikea tulevaisuuden nainen!
Kuinka oli hän joskus kuvitellut Naimaa meneväksi ilmiöksi! Naima oli
vapaa, joksi ei Inari millään tahdonponnistuksellaan voinut päästä.
Hän ei vaatinut oikeuksia, mutta käytti tilaisuuksia hyväkseen, ei
kahlehtinut miestä, mutta hyväili hänen heikkouksiaan, ei ollut paha,
mutta kestävästi rikollinen. Sentään hän oli tuomioistuimen edessä
viaton. Häntä ei voinut syyttää varkaudesta maailmassa, joka ei enää
tunnustanut kapitalismia. Kukin voimansa ja kykynsä mukaan, kukin
omalla tavallaan otti osansa tämän maailman hyvyydestä!

Eikä Inari Naimalle kaunaa kantanutkaan. Porkalle sensijaan kyllä.
Hänen täytyi se myöntää ollakseen rehellinen. Nyt vielä enemmän kuin
ennen. Siitä, että Porkka oli _voinut_ olla uskoton! Kun Inarikaan ei
ollut voinut. Suorastaan elimellinen rakkaus Porkkaan oli tehnyt sen
mahdottomaksi.

Ja nyt? Nyt olivat he ruumiillisesti erossa. Hänen aistinsa
inhosivat tuon uskottomuuden pohjalta rakastettua miestä melkein
enemmän kuin ketä muuta hyvänsä, hänen sydämessään tuntui
paleltuneelta. Mutta kahta itsepäisemmin nyt ikäänkuin kiusaksi,
kostoksi, hänen synkän-ylpeä intohimonsa velvoitti häntä ikuiseen
uskollisuuteen voidakseen vain pysyä syyttävänä, korkeamielisenä,
anteeksiantamattomana...

Ja Porkka rukoili anteeksi-antoa! Porkka, jonka hän itse oli
työntänyt Naiman syliin, jonka sielun hän lemmentuskansa kipeällä
kyselyllä ja mustasukkaisuutensa sala-vaanivalla syytöksellä oli
raiskannut. Olivathan he tämän viimeisen vuoden aikana suorastaan
muokanneet toisensa valmiiksi sitä lemmenrikosta varten, jota he
eniten kumpikin pelkäsivät. Porkkakin Inarin. Olihan hän sisällisesti
nyt lähempänä Alviaa kuin puolitoista vuotta sitten erotessaan.

Inari pelästyi omia ajatuksiaan. Hän muisti Porkan sanoneen, että
mielikuvat toteutuvat. Niin oli aina käynytkin Inarin elämässä.
Mutta se oli ollut aivan luonnollista. Elämässä oli jonkinlaista
johdonmukaisuutta, matematiikkaa, jonka saattoi laskea edeltäpäin ja
Inari oli aina laskenut.

Tässä predestinoidussa välttämättömyydessä, jonka saattoi tietää,
mutta ei sivuuttaa, oli elämän ihmeellinen mystiikka.

Ja sitä vastaan ihminen sittenkin taisteli: Kuinka olivatkaan he
taistelleet, Inari ja Porkka! Ja lopuksi kuitenkin... Uskalsiko
hän ajatella ajatusta loppuun? He pudottivat toisensa kuin kypsän
hedelmän juuri niiden syliin, joista he olivat tahtoneet toisiaan
estää ja joihin he rakkautensa ja vihansa kaukonäköisyydellä
olivat kohdistaneet epäilynsä ja tuskansa jo kauan ennen, kuin
asianomaisilla itsellään vielä oli aavistustakaan siitä kohtalojensa
etäisestä parituksesta, johon noiden kahden suuri, traagillinen
rakkauden intohimo oli heidät tuominnut...

Kun Inari sai kuulla Alvian olevan Parisissa, tuntui hänestä kuin
olisi hän kuullut oman tuomionsa. Hän ei voinut enää lainkaan
irroittaa ajatuksiaan hänestä. Hän vaelteli pitkin katuja pakollisen
päähänpistonsa kalvamana.

Kun hän tapaisi Alvian, mitä hän sanoisi, mitä tekisi, mitä
tapahtuisi? Miksi ei kävisi hänen niinkuin Porkankin?

Joka tapauksessa jotakin muuttuisi, liikahtaisi, läikähtäisi.
Lakkaisi ainakin tämä epätoivoinen tuijotus taaksepäin. Älykkäämmissä
muodoissa saattoi olla onnettomuuden pyhittämä, jos niin välttämättä
piti olla. Elämä saisi työnnön eteenpäin, meni se sitten minne
tahansa! Ja se meni tietysti vain sinne, minne sen täytyi mennä...

Inari odotti kohtaustaan Alvian kanssa melkein kärsimättömästi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä tahallista lähestymisen yritystä.
Hän pelkäsi. Hän ikäänkuin kaikin mokomin tahtoi langettaa tästä
tapaamisesta edesvastuun kohtalon niskoille.



XII.


Kun Inari vihdoin sattumalta tapasi Alvian, oli se hänestä melkein
kuin sovittu kohtaus.

Pieni sydämen-tykytys, pieni mielenliikutus molemmin puolin ensiksi.
Mutta sitten he jatkoivat taas luonnollisesti yhdessä-oloa, aivan
kuin se lähtösuudelma, jolla he eräänä myrskyisenä syys-iltana pari
vuotta sitten olivat eronneet, olisi ollut eilen.

Ensimäisen pienen roudan sulattua he lähestyivät toisiaan taas ihan
itsestään, pehmeästi ja vaivattomasti, ilman selityksiä, ilman
kyselyjä eilisestä tai huomisesta, ilman valoja tai tilityksiä.
Mutta hiljainen, sanoin kuvaamaton surumielisyys varjosti heidän
hellyyttään vielä enemmän kuin ennen. Ja he jatkoivat kävelyitään
Parisin puistoissa samassa sanattomassa, aineettomassa antaumuksessa
kuin ennen kotimaassa Kaivopuiston syksyisillä poluilla.

Ja kun Inari vihdoin todenteolla ensimäisen kerran antautui
Alvialle, tuntui hänestä kuin olisi hän jo hyvin kauan ollut hänen
rakastajattarensa. Se ei ollut hänelle mikään yllätys, ei sielullinen
eikä ruumiillinen äkkihurmaus, se oli vanhaa, totuttua, luonnollista,
ennen-elettyä, juuri tämän nuorukaisen kanssa ennen-elettyä...

Hänen kohtalo-uskoon perustuvat viisastelunsa, joilla hän
viime-aikoina oli päänsä täyttänyt, lahjoittivat hänelle täydellisen
synninpäästön. Hänenhän täytyi tehdä näin. Ja hän uskotteli itselleen
vielä lisäksi, että hänen täytyi tehdä näin juuri Porkan vuoksi,
sen yhteisen onnellisen tulevaisuuden vuoksi, joka vielä kerran oli
kruunaava heidän rakkautensa pitkän murheen ja taistelun...

Hän ei tohtinut tehdä itselleen selväksi, rakastiko hän Alviaa
vai ei. Kumpikin varmuus tuntui hänestä yhtä hirvittävältä ja
rikolliselta. Mutta hänen oli hyvä olla Alvian kanssa niinkuin
ennenkin, hyvä juuri senkin vuoksi, ettei tämä pyrkinyt penkomaan
hänen sairasta sieluaan. Se teki hänet nöyräksi ja kiitolliseksi.
Hyvyydellään ja luottamuksellaan hän puolestaan tahtoi korvata
sisällisen kaksinaisuutensa. Hän ei myöskään vaatinut mitään
Alvialta, ei vaaninut eikä vartioinut, ei udellut eikä urkkinut, ei
tahtonut omistaa hänen elämänsä salaisuuksia, ei menneisyyttään eikä
tulevaisuuttaan, ei kahlehtia edes hänen sydäntään. Hän antautui vain
kuin taivaan armoille. Alvia oli vain helkkyvä hetki elämän yössä,
vain helmaan pudonnut tähti, unelma, joka saattoi jälleen haihtua
silmistä...

Kuinka olisi Inari muuta voinut pyytääkään! Eihän hänellä
itselläänkään enää ollut ehdottomuutta sydämessään, ei elämän ja
kuoleman mahdollisuutta vaakalaudassaan, ei valtavan luonnonvietin
väkevyyttä veressään, ei suuren intohimon ihanuutta tuskaisilla
ohimoillaan. Hän saattoi vain antaa vanhan, kuihtuneen sydämensä
viisaan hellyyden.

Sydämensä suuren uhritulen oli hän tahtonut suitsuttaa Porkalle.
Hänen rakkautensa oli rukoillut: anna minun nyt palaa tuhaksi!
Mutta Porkan rakkaus oli vastannut vieroen, taltuttaen: kuka muu
hyvänsä saa hukkua rakkauteen, et sinä. Ja siitä asti oli Inari vain
koettanut sammuttaa sydämensä liekkiä.

Ehkä oli se onnistunutkin. Ainakin tuntui hänestä nyt siinä
kävellessään Alvian kanssa pitkin keväisen Seinen valohuuruavia
rantoja aivan käsittämättömältä, että hän koskaan oli voinut
edes rakkautensa palossa ihannoida kuolemaa, ollut valmis vaikka
luopumaan elämästä. Mikäli Porkka etääntyi, etääntyi myös kosmillinen
maailman tuska ja riemu hänen rinnastaan. Elämä ikäänkuin muuttui
rajallisemmaksi, pienemmäksi kyllä, mutta samalla siedettävämmäksi,
monivivahteisemmaksi, miellyttävämmäksi. Olihan elämä jo sinään,
itsetietoinen olevaisuuden aistiminen, onnea. Ainakin parempaa kuin
ei mitään, kuin maata multa suussa, luut lutona nurmen alla, ihanasta
auringosta ja ilmasta pois-suljettuna. Olihan jokainen sekunti,
päivä, viikko, vuosi, minkä ihminen täällä ilmehti, sulaa autuutta,
sisälsi se sitten mitä tahansa. Olisihan voinut sattua, ettei olisi
ollenkaan päässyt näkemään tätä kaikkea, tai että olisi kuollut jo
päivän vanhana, puoli-vuotiaana, tai jokaisena edellisistä vuosista.
Ja elämän ääniasteikko olisi jäänyt soimaan jollakin murto-osallaan.
Sehän vasta onnettomuus olisi ollut. Eikö pitänytkin elää hyvin
vanhaksi, hyvin kauan ja hitaasti...

Kuka näin ajatteli? Inariko?

Mutta olihan hänessä silloin joku suuri muutos tapahtunut tai
tapahtumassa! Pienempi oli hän nyt ja suurempi, heikompi ja
väkevämpi, huonompi ja parempi!

Millaista noidanlaulua oli ihmisen elämä! Onni oli tuskaa ja tuska
onnea, löytäminen kadottamista ja kadottaminen löytämistä! Ja joskus
oli hyvä ja silloin oli paha, ja joskus oli paha ja silloin oli hyvä!
Kuka ymmärsi tämän noidanlaulun!

Ja joskus oli rakkaus, mutta ei ollut rakkauden onnea, ja joskus
rakkauden onni, vaikk'ei ollut rakkauttakaan...

Tai kenties se oli sittenkin uusi rakkaus? Mikä olisi muuten voinut
uudistaa hänet näin! Ei pelkkä pettymys.

Rakastiko Inari siis sittenkin Alviaa?

Miksi heillä oli niin hyvä olla yhdessä? Johtuiko se siitä, että he
rakastivat toisiaan niin vähän, vai siitäkö, että rakastivat niin
paljon...?

Mutta Inari painoi parhaansa mukaan alas ongelmoivien aivojensa
kyselyt. Turhaa oli niillä pilata tätä suloista kevät-tunnelmaa,
jolloin maa ja taivas pitkästä aikaa säteili pelkkää rauhaa ja
sopusointua.

Inari oli kuin vankilasta päässyt, kuin sairaudesta toipuva,
voidessaan hetkeksi heittää yltään ne pitkän intohimonsa raskaat
kahleet, jotka vuosikausia olivat syöneet ja syövyttäneet hänen
sieluaan. Hiljaa ja varmasti hän elpyi ja parani tässä uudessa,
leudossa ja lempeässä sielu-ilmastossa. Hänen erittelyillä rääkätty
hyvä päänsä sai levätä. Kauan tukahdettu, salattu, yksinäisyydessä
kasvatettu tuska sai vapaasti purkautua ja haihtua. Alvian sylissä
hän turvallisesti itki itsensä väsyksiin, itki kaikkea, elämänsä ja
sielunsa petollista vaihtelua, sitä, että suurin oli voinut muuttua
pieneksi, haltioitumisen voima pahaksi velvoittavaksi pakoksi, ja
sitä, että hän siitä iskusta parani, että intohimo luopui hänestä
ja jätti hänet elämään, ettei hän saanut kuolla sille uskollisena.
Alvian sylissä hän itki itsensä vapaaksi menneisyydestään.

Kaikki rääkätyt, nurjasti kohdellut puolet hänessä nousivat jälleen
arasti ilmoille. Hänen sielussaankin oli kevään huminaa, herkänheleää
soimista, unelmaa, utua, aavistelevaa auerta. Hänen jalkansa nousivat
keveästi kuin nuoren tytön, hänen silmänsä hymyivät Alvian silmiin
lapsenkirkkaina, hyväilevinä, iloisina, Parisin hälisevän illan
punertavassa valohämärässä. Elämä oli unohdusta, kaiken katkeran
lakkaamista, suurta suloista idylliä...

Oikeastaan olisi Inari hetkittäin ollut aivan onnellinen, ellei
hän olisi tuntenut olevansa Porkan parittama, ellei hän koko ajan
olisi ollut kuulevinaan hänen pitkän, väärän epäluulonsa voitollista
pilkkanaurua korvissaan. Hän olisi rehellisesti suonut voivansa
rakastaa Alviaa tuoreesti ja koskemattomasti, valloittaa hänet omalla
vapaalla valinnallaan. Ja silloin häntä aina suretti se, että hän
yhä vain näki Porkan parantumattoman varjon yllään, toteutti samoja
aivokuvia, joilla Porkka häntä niin häikäilemättömästi ja viattomasti
oli piinannut, että hän arimmissa, yksityisluontoisimmissa
asioissaankaan ei enää voinut olla yksin, että tuo toinen jatkuvasti
vain seurasi häntä maiden ja merien etäisyyksistä huolimatta.

Hän tunsi loukkaavansa Alviaa tällä edeltäpäin suunnitellulla
antaumisella, omistaessaan hänet kauppaavansa hänen herkän sielunsa
salaa toiselle, jolle hän jo ennen oli kavaltanut sen, tekevänsä
hänestä vieraan tahdon häpeällisen välikappaleen. Ja sitten muisti
hän taas sen, minkä hän jo melkein oli unohtanut, missä mielessä
hän oikeastaan oli lähestynyt Alviaa: irtautuakseen hänestä ja
lähestyäkseen Porkkaa, antautunut hänelle antaakseen anteeksi
Porkalle, muuttanut heidän hennot haaveilunsa aistilliseksi
todellisuudeksi antaakseen siten kuolin-iskun heidän unelmoivaille
lemmenkaipuulleen.

Tätä ajatellessa rikollisuuden tunto rupesi kalvamaan Inaria. Hänelle
tuli omantunnon vaivat onnestaan. Kuinka saattoi hän noin samalla
pettää Alvian ja unohtaa Porkan. Kuinka kadottaa silmistään päämäärän
pelin takia? Tämähän oli kaikki vain peliä Porkan voittamiseksi ja
Alvia oli hänen viimeinen valttinsa.

Tällaisina tilityksen päivinä saattoi Inari olla hyvin paha sekä
itselleen että Alvialle. Hän koki jos jollakin tavoin paljastaa
Alvialle huonoutensa, vieroittaa häntä itsestään. Hänellä oli
tarve oman syynsä sovitukseksi luopua hänestä, jota hän oli niin
väärin käyttänyt ja joka sentään oli hänen elämänsä kirkastaja.
Hän pakotti itsensä karkeaksi, ja mielikuvituksettomaksi, tehosti
kamalalla johdonmukaisuudella kaikkia niitä puolia, jotka hän tiesi
heidän suhteelleen vieraiksi ja loukkaaviksi, ylisti julkeasti
arkipäiväistä nautiskelua, kevytmielistä hekkumaa, älyllisellä,
kyynillisellä ivalla kohdellen kaikkea sitä pilventakaista
romantiikkaa, joka sisälsi heidän arimmat, herkimmät muistonsa. Hän
jatkoi näin siksi, kunnes he molemmat olivat kuoleman-murheellisia,
sairaita, sanattomia, avuttomia, aution resignatsionin vallassa. Ja
silloin tuli Inarille jälleen sääli heitä molempia, hätä parantaa
pahat työnsä. Olihan hän suorastaan hirviö, kun hän vielä kaiken
lisäksi näin tahallisesti raiskasi tämän nuorukaisen sielua,
kyllästi hänen keväänsä oman sydämensä varhaisella kuihtumuksella
ja parantumattomalla vanhuudella, iski raa'asti kuoliaaksi hänen
kauniin rakkautensa pelkästä raukkamaisuudesta, jotta Alvia jättäisi
hänet, kun hän itse oli liian heikko jättämään Alviaa! Näinkö
palkitsi hän Alvian hyvyyden? Ja palasiko siten takaisin Porkka?
Eikö hänen kuitenkin täytynyt opetella elämään ilman Porkkaa. Mistä
tiesi hän, rakastiko Porkka häntä enää ollenkaan? Heidän säälimätön
eroamisensa ei sitä ainakaan todistanut. Kirjeissään hän tosin
sitä vakuutti, mutta niin teki Inarikin, eikä sentään tiennyt enää
varmaan, oliko asia niin. Hän oli luultavasti pelannut liian korkeaa
peliä ja hänestä tuntui, että hän kadottaisi sen, eikä se edes häntä
surettanut, hänen ainoa toivonsa enää oli vain päästä pelistä pois.
Nythän piti hänen laskelmiensa mukaan jo suuren anteeksi-antamisen
lämmön tulvia hänen sydämestään Porkkaa kohtaan. Mutta mitään ei
siellä läikähtänyt sinnepäin. Hän koetti miellytellä närkästynyttä
sydäntään, suositteli itselleen Porkkaa kauniilla mainesanoilla:
"Hän on rikas ja syvä ihminen, hän puhui, oikea ihminen hän on.
Hyvä taiteilija hän on, kannatettava, rakastettava, kunnioitettava
kaikin puolin.'" Mutta sitten hän pysähtyi kummastellen ja katkerana.
Kuinka hän ei keksinyt parempaa? Noinhan hän saattoi todistaa kenestä
vieraasta tahansa. Tämäkö siis oli sitä pyyteestä ja syytteestä
vapaata rakkautta! Mutta eihän se oikeastaan ollut mitään, ei mitään!
Hän jatkoi puhettaan: "Nyt on minulla rakastaja, kuten hänellä
rakastajatar, nyt olemme tasapinnassa. Nyt ei mikään ulkonainen erota
meitä enää, nyt olemme yhtä synnillisiä ja synnittömiä molemmat.
Nyt voimme siis rakastaa toisiamme sillä oikealla, ikuisella,
himmenemättömällä rakkaudella, joka kestää yli kaiken ajallisen,
halki elämän kirjavain vaihtelujen ja heittelyjen."

Mutta oli kuin olisi hän tyrkyttänyt itselleen vierasta miestä.
Porkka etääntyi vain etääntymistään.

Jompikumpi, Inari tai hänen rakkautensa oli kuollut, luultavasti
rakkaus.

Mutta eikö hän ollutkin juuri sen sisintä olemusta vastaan sotinut
koko ajan koettaessaan tehdä sen irralliseksi, tuskattomaksi,
vapaaksi, koettaessaan vieroittaa sen erilleen kaikesta intiimistä
herkkyydestä? Eihän rakkaus ollut vain samaa kuin kunnioitus,
ymmärtämys, ystävyys! Se oli kaikkea sitä, mutta se oli jotakin
muutakin, -- sitä, mikä nyt oli kuollut...

Ah, ei kenenkään ihmisen sydämessä syttyisi koskaan enää niin
ihanaa rakkautta! Suurimman kaikista oli hän surmannut. Tappanut
rakkautensa voidakseen säilyttää rakastettunsa. Eikö olisi ollut
parempi luovuttaa pois rakkauden esine ja säilyttää rakkaus? Ei, ei
sekään olisi ollut oikeaa. Rakkauteen tarvittiin aina kaksi, se oli
kahden hengen ja ruumiin yhteen liekitsemistä. Yksinäinen rakkaus oli
vain rakkauden irvikuva. Ja kaikki Inarin rakkaudet ennen ja jälkeen
Porkan vain irvikuvia, Alviaankin.

Ja kuitenkin piti Inari Alviasta sydämellisesti, kauniisti,
epäitsekkäästi. Ja hänestä tuntui siltä, että tämä oli parempaa
kuin kaikki mitä hän ennen oli toiselle ihmiselle ollut. Mutta
sittenkin jos oli kerran niin rakastanut kuin Inari Porkkaa, ei tämä
ollut mitään. Niin todisti yhä vielä Inarin pitkä, pimeä intohimo,
joka lakastuneenakaan ei lakannut. Se ajoi häntä yhä vielä Porkkaa
kohden, vaikka hän kuinka olisi kieltänyt rakkautensa. Se vain ei
hellittänyt. Hänen täytyi vielä nähtävästi saada Porkalta viimeinen
vihlova poistyöntö. Tai kenties Porkka pitäisi paljonkin tästä
uudesta, muuttuneesta Inarista, joka oli nyt aivan vapaa kaikesta
siitä liiallisesta tuntehikkuudesta, joka aikoinaan oli Porkkaa
vaivannut, vapaa myös eron kauhusta, kun hän oli oppinut elämään
ilman Porkkaakin, ja niin väsynyt, ettei hän jaksanut kärsiä enää.
Jos he viihtyisivät yhdessä, he jäisivät sitten yhteen...

Ja Inari ja Alvia eroaisivat silloin yhtä huomaamattomasti,
tuskattomasti, kuin olivat yhtyneetkin ilman suurempaa personallista
ikävää...

Näin sekavasti huovaten ja soutaen ajatteli Inari, jos hän rupesi
ajattelemaan. Ja hänellä oli siitä aina jälkeenpäin omantunnon
vaivoja sekä Porkan että Alvian suhteen, lähinnä Alvian.

Ja silloin hän ei enää taas uskaltanut ajatella menneisyyttä eikä
tulevaisuutta, hänellä oli ainoastaan halu lapsekkaasti nauttia
näistä katoavista, kauniista onnen hetkistä. Ja hänen hellyydellään
Alviaa kohtaan ei ollut rajoja...



XIII.


Inari ja Alvia olivat viettäneet ihanan kesän Välimeren rannalla.

Keväällä olisi heidän kummankin jo oikeastaan pitänyt lähteä Suomeen.
Mutta se oli tuntunut niin vaikealle. Ja lapsellinen seikkailuhalu
oli virinnyt heissä. Mitä siitä, vaikk'ei heillä ollutkaan tarpeeksi
rahaa! He eläisivät vain sitä huolettomammin, heillä olisi sitä
enemmän odottamattomia yllätyksiä ja raikkaita havaintoja edessään,
tulisivat lähemmäksi luontoa ja ihmisiä...

Ja niin he jäivät etelän lämpöisen, anteliaan suven armoille.

He elivät vain päivästä päivään, surematta, suunnittelematta
mitään. Matkustivat välistä kappaleen matkaa paikallisjunassa,
nousivat taas kävelemään kun päähän pisti, levähtivät maantien
vierellä ajatuksettomasti aistien maan tuoksua, katsellen miten
väkevä, punertava multa puhkesi huumaavaan hedelmällisyyteen heidän
ympärillään.

Miten elämän viisaus oli yksinkertaista, kun itse lakkasi tekemästä
sitä monimutkaiseksi! Miten totuus oli selkeä ja kouriintuntuva,
kun luopui lajittelemasta totuuksia ja ajattelemasta arvoituksilla!
Ihminen oli jonkun aikaa ja sitten eräänä päivänä ei enää ollut.
Siinä kaikki. Ja niin kauan kuin hän oli, saattoi hän elää iloisissa
elollis-aistimuksissa. Niin oli luonto hänet luonut, muu oli hänen
itsensä tekemää väärennystä.

Ei milloinkaan ollut Inari vielä ollut näin keveä. Hän nautti ilmasta
niinkuin ilman lintu, auringosta niinkuin puhkeilevat kesäiset kedot,
veden raikkaasta, pehmeästä silityksestä niinkuin veden-eläjät itse,
ei herkutellen, taiteillen, tarkastellen, vaan suloisesti sulaen
elementteihin, jotka ylläpitivät hänen elimellistä elämäänsä.

Pieni rantakaupunki, mihin he lopulta olivat pitemmäksi aikaa
pysähtyneet, oli kuin kimmeltävä, tuores merihelmi valkealla
hietikolla. Se oli täynnä iloa, elämää, laulua ja naurua, suolaisen
veden ja osterin tuoksua.

He kiertelivät päivät pitkään ulkona, etsivät näkinkenkiä niljaisten
rantakivien lomista, kelluivat venheissä maininkeisilla ulapoilla,
huhuilivat, ilakoivat huolettomasti kuin etelän lapset ikään ja
nukkuivat yönsä rappeutuneessa savimajassa vanhan kalastajamummon
turvissa.

Kaikki oli kaunista: päivät ja yöt, auringon-nousut ja myrskyt,
laineen liplatus ja kohina ja punakeltaiset kalliot ja paisuvat
purjeet ja ihmisten monivärinen vilinä, päivänpaahtamat meripojat
ja avopäiset naiset, jotka väkevin, notkuvin lantein astelivat
askareillaan, matalat trahtöörit rannassa kansainvälisine
kestivieraineen, jotka ilomielisen haastelun sorinassa alati
vaihtuivat nilviäis-keittojen vierellä, touvien jyrinä satamassa,
kaikki mikä eli, kasvoi, liikehti, ilmehti ja kihelmöi silmissä ja
korvissa, suuri, suloinen, järjetön elämä...

       *       *       *       *       *

Mutta nyt he olivat jälleen Parisissa. Kotimatkaa ei enää
voinut viivyttää. Alvian piti matkustaa konserttia antamaan,
Inarin väittelemään, kummankin rajoittumaan, parantamaan
raha-asioitaan, rakentamaan yhteiskunnallista tulevaisuuttaan. Tämän
määräperäisyydellään vakavaksi vangitsevan, käsitteellisen elämän
varjo painoi heitä nyt jo kuin uhkaava pilvi. He eivät enää voineet
nauraa yhtä raikkaasti kuin kesällä, ei puhella yhtä välittömästi,
ei liikkua yhtä reippaasti. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tuli, sitä
vaiteliaammiksi ja raskasmielisemmiksi he jälleen kävivät...

Jälleen alkoi Inarin aivoissa nakertaa ja kalvaa tuo sama
itsepintainen, hyödytön, jäytävä kysely kuin ennenkin, tuo
kysely, joka ei jättänyt mitään ehjäksi, joka herkeämättä tehosti
elämän tyhjyyttä ja typeryyttä, ihmistoivojen ja -taistelujen
pettäväisyyttä, kaiken turhuutta...

Jälleen painui hän olentonsa pimeiden pohjavirtojen vietäväksi.
Turhaan koetti hän pitää kiinni kesäpäivien herkistä, heloittavista
unikuvista. Ne jättivät hänet, ne sammuivat silmistä kuin satujen
tuliperhoset.

Ajatukset, jotka hän hetkeksi oli saanut harhautetuiksi pois,
palasivat jälleen kahta raskaampina ja hälyyttävämpinä. Mitä oli
hänen edessään Suomessa? Mitä tekisi hän? Ja mitä Porkka ja Alvia?

Inarin viimeaikaiset kirjeet Porkalle olivat olleet ylimalkaisia,
mitättömiä, mitään sanomattomia; Porkan sitävastoin kiihkeitä,
kamppailevia, rakastuneita ja rukoilevia. Inari oli tottunut niihin
ja kesähelteessä ulkonaisen maailman ihanuuden välkähdellessä
ympärillä nuo harmaat, karut paperipalaset eivät olleet saaneet
ääntään kuuluville. Nyt vasta ne alkoivat huutaa, vetää, ahdistaa,
vaatia vastausta. Mitä Inari vastaisi? Hyvä Jumala, mitä, mitä? Hän
ei tahtonut sinnepäin enää, hän pelkäsi läpikäytyjä kärsimyksiään,
pelkäsi palata niihin, mutta jokin hänen sisällään painoi, pakotti,
työnsi sittenkin jälleen entiseen uomaan.

Uusi hermojen repely oli siis taas pian hänen edessään. Mutta mihin
paeta? Hänen täytyi palata Suomeen. Ja siellä kaikki palautuisi...
Jokin suuri ratkaisu oli lähellä. Hän tunsi sen pistelevän sähkön jo
olemuksessaan.

Mutta se oli lähempänä kuin mitä Inari aavistikaan.

       *       *       *       *       *

Porkka oli saapunut Parisiin.



XIV.


Aivan äkkiarvaamatta kuin taivaasta pudoten ilmestyy Porkka Inarin
eteen.

Hän itkee siinä hänen edessään jykevän miehen tärisyttävää itkua, hän
nyyhkyttää arastelematta kuin lapsi, hokien:

-- Inari, Inari, anna minulle anteeksi...

Inari ei ymmärrä mitään. Onko tuo todellakin Porkka? Ei koskaan vielä
ole hän nähnyt hänen itkevän.

Inari on kuin halvaantunut, hän ei voi puhua, ei itkeä, ei liikkua.
Hän vain seisoo vavisten kuin haamun edessä, jälleenlöytämisen
ihastus ja kauhistus kangistuneilla kasvoillaan.

-- Inari, Inari, oletko se todellakin sinä! Sano! Elätkö sinä? Vai
onko se sittenkin totta...?

-- Mikä? saa Inari puristetuksi ulos huuliltaan.

-- Minun uneni, minun näkyni! puhuu Porkka kuin hourien. Et vastaa...
Se on siis totta! Se on kamalaa, kamalaa!

-- Mikä? kysyy Inari väristen kuin haavan lehti.

-- Sen jälkeen kun olit lähtenyt, näin sinut aina... Kauan aikaa...
Aina kun istuin yksin huoneessani... Jos vain käänsin silmäni
oveen päin, seisoit sinä siinä aina juuri niinkuin nyt, noin
liikkumattomana, hiljaa, sama eloton ilme huulillasi, sama kaukainen,
surumielinen syytös silmissäsi. Sinä olit, sinä olit...

-- Mitä?

-- Kuollut! Ja minä olin sinut tappanut!

Inari tärisi kuin vilutaudissa.

-- Älä puhu, älä puhu noin! Se on niin kamalaa!

-- Mutta ehkä se sittenkin oli totta. Juuri tuonnäköisenä olet sinä
seisonut minun ovellani. Minä en voinut sitä kestää kauempaa. Minun
täytyi tulla sinua etsimään, näkemään, tuntemaan, että vielä elät,
olet. Sinä aloit etääntyä minusta jonnekin kauas saavuttamattomiin.
Minulle tuli hätä, etten ehkä enää koskaan elävin silmin saisi
nähdä sinua, en sanoa sinulle, miten äärettömästi olen sinua
kaivannut, miten äärettömästi sinua rakastan ja kuinka syvästi
syylliseksi tunnen itseni. Tuo syy olisi jäänyt minua painamaan
halki iankaikkisuuden. Halki iankaikkisuuden olisit sinä valkeana,
murheellisena haamuna seisonut ovellani. Minun tähteni sinä lähdit,
minun asiani oli myös tulla hakemaan sinut takaisin maailmalta.
Inari, minun Inarini! Sano, oletko vielä minun Inarini?

Koko entisyys vierii ylivoimaisena hyökynä Inarin ylitse. Mutta sitä
vastaan rakennettu rautainen pato kestää sittenkin. Hän tahtoisi
sulaa, antautua, mutta hän on kuin tönkkä. Pohjaton tuska, sääli,
rakkaus lainehtii ja valittaa syvällä hänen sydämessään, mutta
se on kuin kiveä, ei aukea, ei päästä sitä tulvehtimaan. Ja se
koskee enemmän kuin kaikki entiset purkaukset. Omasta kovuudestaan
murtuen vaipuu Inari Porkan syliin peittääkseen heltymättömyyttään,
estääkseen Porkan kauempaa puhumasta kuolemasta...

Ja pari tiukan kipeää kyyneltä tipahtaa hänen silmistään.

-- Jospa sinä tietäisit, mitä minä olen kärsinyt ja miten minun
on ollut sinua ikävä, puhuu Porkka kyyneltensä lomitse. Silloin
kun lähdit luotani, musteni maailma minulta. Silloin vasta oikein
tulin huomaamaan oman hulluuteni ja sinun suuren rakkautesi, sen,
että itse olin karkoittanut pois elämäni auringon. Ikäänkuin luomet
putosivat silmistäni. Sinussa kirkastui minulle menneitten vuosien
ajoilta monta kohtaa, joille en ennen ollut osannut panna tarpeeksi
arvoa. Olin ollut epä-ihminen. Olin pannut kaikki alttiiksi yhdelle
ainoalle intohimolle, taiteelliselle työlleni, yksin sinunkin ihanan
ihmisyytesi. Luulin olevani erinomainen ihminenkin, mutta olinkin
vain aate-hullu, hoitelin ihmispuoltani vain kauniilla, julmilla
teorioilla. Rakkauden vapaus, jonka olin saanut päähäni, sehän oli
myös selvä todistus sisällisen puoleni viljelemättömyydestä. Eihän
sitä ole olemassa! Ja kun tunsin sydämeni juurtuvan, kun havaitsin
itsessäni ensimäiset oireet inhimilliseen onneen, pelästyin kuin
metsäläinen. Häpesin kiintymystäni, josta minun olisi pitänyt
ylpeillä, luulin sitä heikkoudeksi, tahdoin osoittaa miehuuttani,
itsenäisyyttäni, aloin pyrkiä pois sinusta, jotten olisi valtasi
alainen. Sehän oli pelkkää poikamaisuutta, kehittymättömyyttä,
uskalluksen puutetta... Nyt uskallan jo avoimesti tunnustaa, että
olen rakkauteni orja, sinun orjasi, Inari. Ota minut takaisin!

Kaikki oli niin ihmeellistä. Inari ei voinut vastata. Millaista
kiertokulkua oli elämä! Noin kierivät siis hänen omat ammoin sitten
avaruuteen singotut ajatuksensa toisista aivoista nyt hänelle
itselleen taas takaisin kuin biljardipallot...

Porkka jatkoi:

-- Silloin syksyllä olin sitäpaitsi, kuten jo silloin sanoin,
sairas. Olin väsynyt, kiusaantunut, itseeni, työhöni, yleisöön,
kaikkeen! Taiteilijan elämässä voi olla hirveitä hetkiä niin kauan
kuin hän vielä johonkin pyrkii, pitää taidetta jumaluutenaan! Nyt
on se taitekohta minulta ohitse. Nyt olen parantunut siitäkin
hulluudesta. Inhimillisyys on käynyt minulle merkitsevämmäksi kuin
taide. Miksi häpeäisin tunnustaa sitä! Olen jo vanha mies. Parhaan
itseni ja elämäni olen kuitenkin käyttänyt tuon hellittämättömän,
hillittömän taiteellisen intohimoni palvelukseen. Se voi riittää jo
minun kohdaltani. Olen suunnilleen saanut sen sanotuksi, mitä olin
aikonut maailmassa sanoakin. Nyt ehkä toistaisin itseäni vain, jos
vielä jotakin tekisin. Ainakaan ei työn jänne ole minussa enää yhtä
kireällä kuin ennen. Se on merkki lopettaa. Tosin en ole saanut
esille sisällisiä näkemyksiäni koskaan juuri niin kuin olisin
tahtonut. Nyt ehkä osaisin ilmituoda ne paremmin, nyt kun ne jo ovat
sammuneet sieluni silmistä ja sisällinen ponnevoima on löyhtynyt. Se
on traagillista. Mutta eiköhän se liene useimpain kohtalo. Silloin
kun olisi jotakin sanottavaa, puuttuu keinoja, taitoa, sitten kuin
saavuttaa ulkonaisen taituruuden, ei ole sisältöä, millä elähyttää
sitä. Teknillisesti kykenisin nyt tekemään kaiken, mitä tahtoisinkin,
mutta työ ei huvita minua enää. Eikä minulla ole aikaa siihen enää.
Jotakin olen myös velkaa laiminlyödylle sisäiselle ihmiselleni ja --
Inarille.

Porkka katsoi hellästi ja kirkkaasti Inariin. Inari painoi päänsä
alas.

-- Niin juuri sinulle, Inari, jonka valitsin morsiamekseni elämäni
vaikeimmalla hetkellä. Miten raskas taival sinulla on ollut minun
kanssani! Ei kukaan sitä tiedä niinkuin minä. Ei kukaan nainen olisi
kestänyt sitä niin uljaasti kuin sinä. Onhan jo aika, että sinäkin
saat vähän helpompaa, että tulet tuntemaan minut vähän lempeämmiltä
puolilta. Minulle tulee itsellenikin joka suhteessa tästä lähin
helpompaa. Yleisön suosiota, rahaa, ulkonaisia mukavuuksia, kaikkea
tulee heti kun lakkaa taistelemasta. Ja sinun pitää saada myös siitä
osasi, niinkuin olet saanut osasi epämukavuuksista, olla onnettareni
rauhan majassa, niinkuin olet ollut toveri rinnallani elämän
taistelussa! Et vielä voi aavistaakaan, kuinka hyvä osaan olla, en
kenellekään niin hyvä kuin sinulle. Nyt minulla on varaa siihen. Et
tietysti enää usko mitään hyvää minusta, mutta olet uskova vielä.
Saat kokeilla kanssani. Olen ainoastaan sinua varten. Emme eroa enää
hetkeksikään. Mitä? Emmehän? Me eläydymme yhteen erottamattomiksi
tuhansilla näkymättömillä, herkillä sielukuteilla, menemme koteloomme
kuin silkkimadot, kehräämme ympärillemme aran, läpitunkemattoman
suojuksen, luomme itsellemme oman hienon ilmakehän, jossa henkemme
viihtyvät ja johon ei mikään karkea kosketus yllä...

Mielikuvat alkavat kuljettaa Porkkaa. Hän on puhunut itsensä jo
tasapainoon. Hän tuudittaa itsensä jälleenlöydetyn onnen tunnelmaan.
Hän unohtaa epäillä Inarin vaikenemista, kysyä häneltä lupaa ihaniin
ilmaretkiinsä. Inari on taas siinä hänen vierellään. Se on pääasia.
Kaikki on taas hyvin. Hän pitelee häntä kädestä kiinni ja antaa kauan
kytkettyjen unelmiensa edelleen vapaasti lentää:

-- Mutta sitä varten me tarvitsemme oman kodin. Jospa tietäisit
miten jo kaipaan sellaista. Olen kyllästynyt syömään vierailla
lautasilla, nukkumaan vieraiden vuoteessa, asumaan kaiken maailman
läpikulkupaikassa. Se oli kaikki välttämätöntä niin kauan kuin
minun vielä täytyi ammatti-intoilla, nostaa aatettani näkyviin
millä hinnalla tahansa. Ei enää. Nyt tahdon vain levätä, nauttia
elämästä, totella sieluni salaisia, kauan alaspainettuja toiveita,
tehdä sellaista, johon minulla ei tähän asti ole ollut aikaa eikä
tilaisuutta. Tulen herkuttelemaan diletantismilla, en maalaa enää,
hahmottelen kenties veistoksia, ajattelen, kirjoitan vaikka oman
elämäni tarinan, pidän päivä-kirjaa. Sitten on paljon kirjoja, joita
tahtoisin lukea... Voi, kuinka paljon onkin sellaista, jota tahtoisin
tehdä! Mutta etupäässä tahdon herätellä kuollutta sydäntäni ja
rakastaa Inaria... Meille tulee vielä ihana elämä kaikkien myrskyjen
jälkeen. Ansaitsemmehan sen. Olemmehan jo tarpeeksi kärsineetkin.
Ehkemme ennen olisi olleet kypsiäkään onneen. Vai mitä luulet? Etkö
usko, että nuo rakkauden erheetkin, nuo typerät syrjähyppyni -- nekin
ovat olleet välttämättömiä?

Porkan silmissä välähtää jo pieni veitikka. Mutta Inari ei hymyile.
Häntä melkein loukkaa Porkan huikeat, varmat onnen-unelmat. Porkka
oli niin tottunut siihen, että Inari aina oli valmis otettavaksi,
rakastettavaksi, silloin kun hän vain itse suvaitsi sen tehdä. Niin
oli ennen, mutta nyt! Eikö hän ollenkaan ajatellut, että Inarikin oli
voinut muuttua! Hän yhtäläistytti liian rohkeasti, liian nopeasti
heidän kohtalonsa ja sieluntilansa. Itserakas lapsi hän oli...

-- Näet nyt, jatkaa Porkka, miten hyväksi ja suvaitsevaiseksi
olen tullut. En soimaa sinua enää Alviastakaan, vaikka kostitkin
minulle sangen julmasti ja vaikka alussa olinkin tulla hulluksi,
kun kirjoitit olevasi taas yhdessä hänen kanssaan. Ymmärsin asian
laidan. Mutta mitä olisit muutakaan voinut tehdä! Ja olihan se oma
syyni. Miksi en ollut pitänyt paremmin kiinni sinusta! Silloin vasta
oikein selveni minulle, että minun täytyi saada sinut itselleni aivan
iki-omaksi, ainoiseksi, ja että minun itseni sitä varten täytyi ensin
olla aivan puhdas, tulla eteesi yksinäisenä, uudesti syntyneenä, että
se oli ainoa keino voittaa sinut takaisin. Inari tai muu maailma!
Sellaista sinä vaadit. Nyt olen sellainen! Nyt olen aivan armoillasi.
Nyt ei minulla ole ketään muuta... Nyt voit siis sinäkin jättää
varaväkesi...

-- Minulla ei ole ollut varaväkeä, vaikka saattaa siltä näyttää.
Alvian tapasin sattumalta. Mutta siitä huolimatta en voi leikkiä
hänen kanssaan, en loukata...

-- Mutta olethan sinä loukannut häntä alun pitäen, Inari, ethän voi
sitä kieltää, tehnyt hänelle saman vääryyden, minkä minä Naimalle.
Ovathan he meidän rakkautemme uhreja molemmat! Mutta he ovat myös
kurkoittaneet liian korkealle kurkottaessaan meihin. Suurin hyvä työ,
minkä voimme heille tehdä, on sittenkin se, että jätämme heidät...

-- Minä jätin jo kerran eikä siitä tullut mitään hyvää, sanoo Inari
pimeästi.

Häneen koskee taas sama mikä ennenkin, se että Porkka tuolla
rakkauden hurmauksella, jolla hän nosti itseään ja Inaria, aina
painoi alas muita.

Se palautti Inarin todellisuuteen. Hän muistaa nyt vasta, että Alvian
tuossa tuokiossa pitäisi tulla häntä tapaamaan.

Ja hän mainitsee siitä Porkalle aivan kuivasti ja käytännöllisesti.

-- Olen luvannut, hän sanoo, enkä voi syödä sanaani.

-- Tällä kertaa kuitenkin! Ajattele toki, Inari, kokonaisen vuoden
olen odottanut tätä ainoata iltaa, kokonaisen vuoden olet mielin
määrin saanut olla muiden kanssa. Suomesta asti olen tullut tänne
tätä ainoata hetkeä varten. Etkä suo sitä minulle! Heität minut heti
menemään! Ja kuitenkin nämä meidän asiamme ovat mielestäni hyvin
tärkeitä, minulle tärkeimmät koko maailmassa. Riippuuhan niistä
sentään koko meidän elämämme.

Se on totta, miettii Inari. Kaikki on tapahtunut vain Porkan tähden,
tämän illan suurta ratkaisua odotellessa. Tähän kohdistuu koko
menneisyys, tästä riippuu koko tulevaisuus, tätä ei voi syrjäyttää...

He nousevat lähteäkseen ulos.

Porkka kietoo Inarin käsivarsiinsa ja suutelee häntä rajusti. Inari
ei sulaudu. Sinäkin heitit minut menemään, kun me erosimme, muistaa
hän.

Kadulle päästyään ei Inari taaskaan saa mielestään Alviaa. Häntä
kiusaa se, että hän näin on sielultaan sidottu, että hänen näin
vasten tahtoaan täytyy pahoittaa Alvian mieltä, paeta hänen seuraansa
toisen miehen kera. Ja häntä kiusaa se, että Porkka on tullut ja
hänen mukanaan kaikki entiset levottomuudet ja ristiriitaisuudet. Ja
häntä pelottaa niin, että hän tällä hetkellä melkein olisi valmis
vaikka ainaiseksi luopumaan kaikesta maallisesta onnesta saadakseen
vain säilyttää rauhansa.

       *       *       *       *       *

He kulkevat hiljalleen pitkin mutkikkaita, kaitoja katujonoja
Montmartren yökaupunkia kohti yhä jatkaen sielutieteellistä
keskusteluaan.

Tämä vanhojen asioiden esiin penkominen on Inarille yksinomaan
vastenmielistä, mutta Porkka näyttää siitä suorastaan nauttivan.
Inari vastailee vastahakoisesti. Silloin tällöin hän vilkaisee
syrjäsilmäyksin Porkkaan ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, että hän
todella kulki siinä hänen vierellään. Oliko tuo todellakin sama mies,
jonka vuoksi hän kerran oli ollut kuolla? Miksi oli hän pitkät vuodet
parkunut huoneessaan senvuoksi, että hän ei tullut? Eikö ollut onni,
ettei kukaan tullut, ettei mitään tapahtunut, että oli niin hiljaista
kuin suinkin, että ihmiset, nuo tuskan-tuojat, pysyivät etäällä...

Ei sielunmyrskyjä enää, ei enää, en jaksa enää, hoki Inari itselleen.

Hän koetti kääntää puheen toisaalle, viedä keskustelun enemmän
pinnalle, ja onnistuikin. Muutaman tunnin he vaeltelivat
aivan hetkellisten päähänpistojen heitteleminä, nauraen
turhanpäiväisyyksille, tehden huvittavia huomioita, pelaten itselleen
katubaarien seinäpelillä ilmaisia olutpukkeja ja voileipiä,
pistäytyen milloin jossakin viinituvassa, milloin jossakin
kansanvarieteessa tai tanssipaikassa.

Täten kului yö aamupuoleen.

-- Miten hauskaa on sinun kanssasi kahden samoilla avarassa
maailmassa, sanoi Porkka. On niin outoa näin suuri ilon läikkinä
täällä rinnassa, joka niin kauan on saanut olla kuin hanki harjan
alla. Sano, Inari, rakastatko vielä minua? Tai älä sano! Jos
myöntäisit, kuolisin onnesta tähän paikkaan. Ja jos kieltäisit,
kuolisin myöskin...

-- Luulen, että on parempi, että emme rakastakaan, sanoi Inari
puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan. Se oli aina niin onnetonta...

-- Mutta onhan meillä sentään ollut hyväkin yhdessä. Eikö totta? Ja
tiedätkö mitä? Minä luulen, että koko onnettomuutemme on johtunut
siitä, että meillä ei koskaan ole ollut kunnollista häävuodetta.
Ajattelepas Parisin leveitä sänkyjä! Nyt me menemme jonnekin pieneen
hotelliin loppu-yöksi...

Inari hätkähti. Porkan intiimi leikinlasku inhoitti häntä. Näinkö hän
vain luuli pyyhkivänsä pois kaiken, mikä oli ollut välillä...

Mutta että oli mentävä jonnekin hotelliin loppuyöksi nukkumaan se oli
selvää se. Ja Porkan kanssa yhdessä luonnollisesti.

Porkkahan oli kuin omainen, hän saattoi olla hänen veljensä, isänsä,
mikä hyvänsä, -- mutta ei enää rakastaja...

Inarin ruumis työnsi hänet pois.



XV.


He laskeutuivat puhumattomina auringonsumuisessa aamupäivässä alas
Montmartren pitkää, vilkasliikkeistä mäkivierua. Suurien bulevardien
kohdalla he pysähtyivät levähtämään ja syömään päivällistä.

-- Enhän minä voi sille mitään, että olen tällainen, etten ole enää
samanlainen kuin Suomesta lähteissäni, sanoi Inari hiljaisesti. Vuosi
on pitkä aika ja koko sen ajan olen käyttänyt opetellakseni elämään
ilman sinua...

-- Ja olet onnistunut tietysti! Sinähän olet niin perinpohjainen,
teet niin tunnollista työtä, virkahti Porkka katkerasti.

-- Olen koettanut irroittua sinusta. Luulin, että minun täytyisi,
että sinäkin sitä toivoit. Ja ihminen näkyy tottuvan...

-- Miksi minä sitten en ole tottunut! Enkä ole tahtonutkaan tottua
pois sinusta. Päinvastoin. Lähestyä minä olen tahtonut, tulla sinulle
mieluiseksi, kasvattaa itsessäni niitä puolia, joista pitäisit, jotta
jälleen olisin sinulle kelvollinen. Ja tällaiseksi olen nyt tullut,
näin pehmeäksi!

Inari katsahti arasti Porkkaan. Todellakin! Hän puhui kuin entinen
Inari. Mutta Inari tunsi kuin entinen Porkka. Häntä vaivasi nyt
Porkan antautuva tunteellisuus, hänen fantastinen tuskansa, hänen
liioitellut rakkaudentunnustuksensa, samoin kuin Porkkaa tietysti
Inarin kylmä osanottamattomuus, kaukaisuus, asiallisuus.

Aikoinaan oli Porkka tullut Inarin luo yksinäisenä, itse itselleen
riittävänä. Hän ei ollut sitä enää. Hän tarvitsi nyt Inaria. Ja Inari
oli tullut Porkan luo heikkona, yksinäisyyttä kammovana, tukea,
täydennystä, voimaa etsivänä. Ja hän oli vähitellen kehittynyt
kestäväksi, kiinteäksi. Koko hänen rakkautensa taistelu oli
tarkoittanut vain itsenäistymistä, vapautumista hentomielisyyden
vellovasta aaltoilusta, jotta se ei rasittaisi eikä karkottaisi
Porkkaa. Ja nyt, kun Inari juuri oli päässyt hiukan sisällisesti
yksinäistymään, ulkonaisesti karaistumaan, nyt tuli Porkka pyytämään
häneltä kodin onnea, lämpöä, antautumista... Miten ilkkuvaa pilaa
teki kohtalo heidän rakkaudestaan! Miten auttamattoman traagillista
se oli!

-- Minähän olen tehnyt aivan samoin, puhui Inari syvästi
murheellisena. Minäkin olen tahtonut kasvattaa itsessäni niitä
puolia, joista luulin sinun pitävän. Siitähän kaikki juuri johtuu.
Pelkästä rakkaudesta toisiimme olemme siis muuttaneet itsemme
toistemme kaltaisiksi ja menneet taas toistemme ohitse. Täten olemme
jälleen yhtä erilaiset kuin ennenkin. Jos sinä liet kuin entinen
Inari, lienen minä kuin entinen Porkka.

-- Sitten annan sinulle hyvän neuvon: älä ainakaan tee entisen Porkan
tekoja, sillä hän oli tuhma ja julma mies.

-- Hän teki vain yhden tuhmuuden: hän ei voinut oikealla ajalla
luopua Naimasta, ei silloin, kun Inari olisi tahtonut...

-- Niin. Se oli erehdys. Minä olin järjetön, sairas silloin. Mutta
nyt se on tehty. Nyt ei siinä ole estettä enää.

-- Mutta entä jos minä en voisi nyt...

-- Jos teet niinkuin entinen Porkka, voi sinun käydä niinkuin hänen.
Kerronko, miten hänen kävi! Hänen oli mahdoton Inarin lähdettyä enää
jatkaa suhdettaan toiseen naiseen. Tuo toinen oli ollut vain pieni
lisäntö, joka ei millään voinut täyttää Inarin tyhjää paikkaa. Tuo
toinen muuttui inhoittavaksi, sietämättömäksi hänen silmissään. Tuon
naisenko vuoksi olen menettänyt ihanan Inarini! ajatteli hän ja
potkaisi hänet menemään. Näin kävi entisen Porkan...

-- Herra ties, miten minun käy, mutta minä en voi potkaista
menemään...

-- Sääliksi se käy tietysti. Voinhan minäkin nyt tunnustaa, että
minun ei ollut niin kovin helppo luopua Naimasta. Yhdessäolosta
kasvaa aina joitakin lankoja välille. Mutta jos täytyy kerran!
Silloin on suurin sääli olla säälimättä.

Syntyi hetken vaitiolo. Porkka yritti lyödä leikiksi:

-- Voimmehan antaa korvaukseksi Alvialle Naiman ja Naimalle Alvian.
Naitamme heidät toisilleen syntiemme sovitukseksi!

Mutta Inaria loukkasi taas Porkan epäkunnioittava pilanteko.
Huolimatta näennäisestä yhdenmukaisuudesta oli hänestä tuskallista
kuulla Naimaa ja Alviaa rinnastettavan.

-- Mutta entä jos olen ratkaisevasti jo ehtinyt liittyä Alviaan,
sanoi hän uhitellen.

-- Olihan välipuhe erotessamme, että tuo ero ei kummallekaan
merkitsisi mitään ratkaisevaa, että sitten uudestaan tavattaessa
katsoisimme, päättäisimme...

-- Välipuhe! Inari nosti halveksivasti olkapäitään. Sellaista
välipuhetta ei voi pitää, sitä on tyhmää tehdäkin! Eihän ihmisen
sielu ole mikään kone, jota voi käyttää mielensä mukaan. Sillä on
omat järkähtämättömän itsepintaiset lakinsa, joita se seuraa. Se
tekee, mitä se tahtoo, menee menojaan ja me voimme ainoastaan todeta
missä se menee.

-- Ja mitä toteat itsestäsi nyt?

Inari viivytteli.

-- Sen mitä jo itsekin olet todennut... Sen, että minussa sittenkin
kuoli jotakin silloin erotessamme. Olen sitä aavistanut pitkän aikaa,
nyt vasta olen varma siitä. Ja kuolleilla ei ole ylösnousemusta. Se
on murhattujen ainoa kosto! Sitten ne vain kummittelevat...

-- Tarkoitat, että rakkautesi kuoli.

-- Minä rakastan sinua yhä vielä... henkisesti... Mutta ruumiini ei
voi... Minä en saa sitä elämään, tottelemaan henkeäni, se on kuin
muuttunut aines-osiltaan, hermoviritykseltään... Tämä pitkä ero on
sen vieroittanut...

-- Ei se johdu erosta, sanoi Porkka raskaasti. Ero ei tapa
erotiikkaa, pikemmin päinvastoin... Mutta sinun ruumiisi on viritetty
toiselle, se rakastaa toista... Siinä se on...

-- Ehkä olet oikeassa.

Porkka painoi pään käsiinsä.

-- Se on julmaa! Kirjeistäsi päättäen luulin vielä tapaavani entisen
Inarini ja tapaankin aivan vieraan naisen, joka rakastaa vierasta
miestä, joka on kylmä, kova, kaukainen. Se Inari, joka rakasti minua,
oli niin hyvä, niin hyvä...

-- Et sinä hänestäkään pitänyt.

-- Häntä minä juuri rakastan ja juuri sellaisena kuin hän oli. Hän
oli paras nainen maailmassa. Uneni oli siis sittenkin totta. Voi
minua, etten enää koskaan saanut elävin silmin nähdä omaa Inariani!

Porkan tuska tarttui Inariin. Hän tunsi, tiesi, että hänen
rakkautensa Porkkaan oli kuolematon, että kaikkein syvimmällä
sydämessä ei mitään ollut muuttunut. Jokin paha kuori vain, josta hän
itse kärsi vielä enemmän kuin Porkka, esti ilmehtimästä. Hän olisi
tahtonut unohtaa kaiken ja siinä sillä hetkellä kaikkien ihmisten
nähden syöksyä Porkan syliin, suudella häntä, lohduttaa, hyväillä,
aueta ja raueta kokonaan. Sitä hän ei osannut. Mutta hänellä oli
kiihkeä tarve jotenkin todistaa, kuinka suuri hänen rakkautensa
sittenkin oli. Hän toivoi melkein, että Porkka nyt juuri olisi
joutunut johonkin hengenvaaraan, vaunujen alle, liekkien keskelle,
veden hätään ja että hän olisi saanut pelastaa hänet oman elämänsä
hinnalla. Sen olisi hän tehnyt heti, empimättä, riemulla. Ja silloin
Porkka olisi uskonut, että hän sittenkin vielä oli löytänyt oman
entisen Inarinsa...

-- Minä rakastan sinua yhä vielä, jospa voisit uskoa sen! rukoili
Inari hellästi. Niinkuin en ketään muuta. Siten, että voisin antaa
henkeni edestäsi, kuolla puolestasi. Onhan se rakkautta, onhan se
suurinta, mitä voi olla, onhan yleis-inhimillinen arvokkaampaa kuin
erotiikka...

-- Yleis-inhimillistä on kaikkialla.

-- Erotiikkaa saa mistä hyvänsä. Se ei ole mitään.

-- Ei sinään, mutta muun ohessa. Se on kaikkien henkisten suhteitten
paras sielullinen hienostaja. Se varjelee vierailta kosketuksilta,
kehrää suloista sidekudosta sielujen välille, inhimillistyttää
itsekkyyden, avartaa aivot ymmärtäviksi ja sulkee sydämet
uskollisiksi. Etkö ole huomannut? Ilman sitä ei koskaan pääse
kylliksi lähelle toistaan, ei kylliksi syvälle olemuksen onkaloihin.
Erotiikka on kunnioitettava ja vakavasti palveltava asia. Ihmiset,
jotka eivät sitä tee, menevät helposti rappiolle. Sisällisesti
ainakin. Jossakin jää ovi raolleen takapihalle ja mädäntyminen hiipii
sisälle... Vasta viime aikoina olen yleensä tullut tarkanneeksi
ihmisiä tässä valaistuksessa, tietysti sentähden, että minun on
ollut pakko toimittaa suursiivousta omassa itsessäni. Ja olen
huomannut, että erotiikan laatu määrää suorastaan ihmisen elämän
kaaren. Äkkiä joku kuin ihmeen kautta saa yliluonnollisen voiman,
nousee, vaikka kansa riutuu, palaa elämän innostusta ja iloa, vaikka
ihmiset ympärillä kuolevat haukotukseen ja elämän kyllästykseen,
voittaa aseitta, vaikka kaikki vastustavat! Ole varma siitä, että
takana silloin on joku tavallista merkitsevämpi rakkaus-suhde. Tämän
esimerkin otin muuten itsestäni, naurahti Porkka. Mutta minä nyt
kerta kaikkiaan näen aina maailman itseni näköisenä ja minä olen
tullut siihen vakaumukseen, että miehisen ja naisellisen sähkövirran
yhtyminen on arvokkain voima-patteri elämän taistelussa. Ja meidän
rakkautemme! Mitä olisikaan sillä voinut toimittaa! Mitä olisi se
voinut olla! Jotakin niin suurta, ettei maailmalla ole sellaisesta
aavistustakaan. Jos me kadotamme tämän kauneusunelman, kadottaa koko
ihmiskunta jotakin korvaamatonta. Se on minun uskoni vieläkin. Nyt
vasta kun molemmat olemme oikein kärsineitä ja kokeneita, nyt vasta
voisimme olla oikein kauniita! Mutta sinä et rakasta minua enää... --

-- Minä rakastan sinua.

-- Et kylliksi. Meidän pitäisi päästä niin, niin lähelle toisiamme...

Porkan voima alkoi jälleen vastustamattomasti vetää Inaria. Hänen
äänensä himmeä syvyys upotti hänet samoihin metafyysillisiin
pakkotunnelmiin kuin monasti ennenkin. Haltioitunut aatteellisuus
asettui valta-asemalle hänen aivoissaan työntäen pois kaiken muun.
Se siirsi syrjään kaiken ajallisen ja rajallisen, teki mitättömäksi
kaikki arki-elämän huolet ja velvoitukset, otti pois tuskan tunnon ja
pelon. Se otti siivilleen ikuisiin avaruuksiin, se näytti totuuden,
vapautti turhista maanpäällisistä ongelmoista. He kaksi vain, Porkka
ja Inari! Ja heidän unelmansa, heidän henkensä palo, se oli totuus.
Se oli suurinta kaikesta. Mitä siitä, jos se särki sydämen ja
lakastutti aistit! Mitä siitä jos senvuoksi täytyi luopua rauhasta
ja mukavuudesta, katkoa rakkaat siteet... mitä siitä! Se oli Inarin
oikea reitti, sitä oli vakuuttanut hänen itsetiedoton ja tietoinen
vaistonsa aina...

-- Sinä yksin olet minua lähellä, sinulla yksin on minun henkeni
syvyydet ja korkeudet, sinun kanssasi yksin on oikea elämäni,
kuiskasi Inari sisäänpäin kääntyneesti. Tunnen sen ja tiedäthän
sinäkin sen. Mutta pinnallani on jotakin paleltunutta. En voi sitä
näin äkkiä herättää eloon. Mutta kyllä se paranee. Olen varma siitä.
Ole minulle hyvä!

-- Minulla ei ole suurempaa iloa kuin olla sinulle hyvä. Jos olet
kohmettunut, koetan lämmittää sinua, helliä, vaalia arasti kuin
paratiisikukkasta, jotta jälleen virkoaisit. Ja minä jaksan odottaa
kyllä nyt. Olen päättänyt olla yhtä kärsivällinen kuin sinä ennen,
kestää sinua yhtä kauan kuin sinä minua. Nyt on minun vuoroni. En ole
tullut sinua kiusaamaan vaan palvelemaan.

-- Ehkä kaikki tulee hyväksi vielä...

-- Tahdotko koettaa, Inari.

-- Tahdon.

Porkka tarjosi käsivartensa Inarille ja he lähtivät jälleen
kävelemään suunnaten kulkunsa Seinelle päin.

Taaskin he vaikenivat, mutta nyt melkein viileän rauhallisina,
turvallisina, kohtalokkaan yhteenkuuluvaisuuden tunteen kytkeminä ja
taltuttamina.

-- Mutta sinunkin täytyy olla aivan ehdoton, luopua muusta, sanoi
Porkka hyvästellessään. Muuten ei tule mitään meistä...

-- Minun täytyy kuitenkin tavata Alvia selittääkseni... En voi näin
hänestä erota. Olen sen hänelle velkaa...

-- Mitä lyhyemmin, sitä parempi. Usko minua!

-- Tahdon koettaa... Ole hyvä minulle!

-- Ja sinä, ole uljas!

-- Tahdon koettaa...

-- Näkemiin siis, sinä rakas, rakas...



XVI.


Heti kun Porkka oli kadonnut näköpiiristä, katosi Inarin
levollisuuskin. Hän kiirehti juoksujalkaa portaita ylös huoneeseensa
kuin takaa-ajettu, kuin vankilasta pakoon päässyt pahantekijä. Missä
oli hän ollut, mitä tehnyt, oliko hän hourinut viimeisen vuorokauden?

Tässä oli huone paikoillaan, tuossa hänen jokapäiväisen askartelunsa
pienet välineet, jotka eivät tienneet mitään hänen sairaloisen,
huiman henkensä avaruusmatkoista, hänen pitkästä sitovasta
intohimostaan. Ne kertoivat maanpäällisestä elämästä päivästä
päivään, hiljaisesta työskentelystä vaatimattomine virkistyksineen,
auringosta valtameren rannoilla, Alviasta ja heidän yhteisestä
rauhallisesta pikku-onnestaan...

Ja nyt tuli Porkka häntä noutamaan kuin omaansa, veti hänet pois
rauhasta, rakkaudesta ja Alviasta. Ja hänen täytyi totella. Oliko hän
siis sittenkin Porkan oma? Oliko siis Porkka hänen oleellinen itsensä
ja Alvia vain ohi-liukuva unelma, vain haihtuva hattara haaveen
maailmassa, vai oliko Alvia kenties terveen todellisuuden edustaja ja
Porkka vain hänen hullujen aivojensa olematon aarnivalkea? Mistä sen
tiesi?

Inari huokasi helpotuksesta kuullessaan, että Alvia eilen käydessään
oli luvannut tänään tulla uudestaan.

Hän ei ollut enää varma mistään. Kuin taikasauvan kosketuksesta
saattoi kaikki tämä, mitä hän vielä paraillaan näki, tunsi, kosketti,
uskoi omakseen, yht'äkkiä jälleen olla poissa. Kaikki virtasi, vieri,
haihtui, häipyi, muuttui... lakkaamatta, lakkaamatta...

Miten hän itsekin oli eilisestä muuttunut! Eilen vielä oli niin
liikkumatonta, niin tyyntä, ja tänään...

       *       *       *       *       *

Alvia astui sisään kiihottuneen ja valvoneen näköisenä.

Ilosta huudahtaen riensi Inari häntä vastaan.

-- Olen ollut niin levoton sinusta, sanoi Alvia, en ymmärrä miksi.
Minusta tuntui aivan kuin olisit ollut jossakin vaarassa. Miksi et
ilmoittanut mitään? Mutta onpa hyvä, että olet siinä taas!

-- Ja onpa hyvä, että sinä olet siinä, hyväili Inari lapsellisen
sydämellisesti.

Sama Inari, joka Porkalle oli ollut niin kivinen ja kohmettunut,
oli Alvialle pehmeä ja taipuisa kuin valuva vaha. Kaikki ne
välittömät ja herkät puolet hänen sielussaan, joita Porkka aikoinaan
vastaanottamattomuudellaan oli loukannut ja jotka siksi niin
itsepintaisesti piilivät loukkaajaansa, kuuluivat Alvialle. Porkan
seurassa tunsi Inari olleensa vain kuin oman itsensä symbooli,
aatteellinen, monumentaalinen, aineeton, iankaikkinen, mutta Alvialle
hän oli sellainen kuin hän todellisuudessa oli, ajallinen, hetken
keinuteltava, maallinen nainen, täynnä inhimillistä elämää ja sen
monivivahteista väräjöimistä.

-- Missä olet ollut?

-- Olen ollut Porkan kanssa.

Alvia ei näyttänyt erittäin hämmästyvän tästä uutisesta.

-- Aavistin juuri jotakin sellaista, hän sanoi.

-- Oletko minulle vihainen?

-- Miksi minä olisin vihainen?

-- Sinä olit levoton tähteni. Olitko todella? Pidätkö siis minusta
todella? Rakastatko minua vielä?

-- Kuinka voit sellaista kysyä! Enkö ole sitä tarpeeksi osoittanut.
Mutta sinä, Inari, rakastatko sinä minua...?

-- Enkö minä sitten ole sitä tarpeeksi osoittanut? Tiedäthän kuinka
raskasliikkeinen ja pitkäviivainen luonne olen. Minun elämässäni
ei ole satunnaisuuksia eikä kevytmielisyyksiä. Sentähden siihen on
mahtunutkin niin vähän rakkaudenseikkailuja. Jos kerran sellaiseen
ryhdyn, on se minulle hengen ja elämän kysymys...

-- Anna anteeksi, Inari, sanoi Alvia.

Mutta Inariin koski Alvian äänensävy. Hänen itsensähän oikeastaan
olisi pitänyt pyytää anteeksi. Eikö hän nytkin keskellä herkintä
avomielisyyttään, vilpitöntä sydämellisyyttään harjoittanut
kaksimielisyyttä ja kavaluutta? Olihan kyllä totta tuo, mitä hän
sanoi, mutta siinä ei ollut koko totuus. Alvia oli alkuaan sittenkin
ollut sattuma, ei mikään etsitty, odotettu, valikoitu armas. Inari
oli hänet tavatessaan niin väsynyt ja lopussa, että hän kenties
silloin olisi tyytynyt keneen hyvänsä... Juuri silloin... ei muuten...

-- Rakastatko minua oikein kauan?

-- Aina, aina, sinähän tiedät sen, Inari.

-- Silloinkin, jos et näkisi minua?

-- Mitä tarkoitat?

-- Jos kuolisin tai jos meidän täytyisi erota...

-- Miksi täytyisi?

-- En tiedä. Jos täytyisi. Ei sellainen riipu rakkaudesta tai
rakkauden puutteesta. Maailmassa on niin paljon onnetonta rakkautta.
Kaikki on niin monimutkaista.

-- Minusta kaikki on niin yksinkertaista. Oma kohtani nimittäin.
Minulla on vain yksi asia maailmassa, rakkaus...

-- Sano, mitä on rakkaus? Ystävyyttäkö, kiintymystäkö, sisällistä
yhteenkuuluvaisuuttako ja aatetoveruutta, vaiko hellyyttä,
aistiarmautta, suloista toisiinsa suostumista...?

-- Sinä et tiedä! -- Sinä aiot siis taas jättää minut Porkan vuoksi!

-- En tahtoisi koskaan jättää sinua, usko minua! Mutta en voi
myöskään irroittua Porkasta. Mikä kerran on päässyt juurtumaan
sydämeeni, kasvaa siellä ijäti. Minussa ei mikään lakkaa, mikä kerran
on alkanut. Niin pitkäviivainen olen. Sentähden en voi katkaista
siteitäni menneisyyteen, olen sen vanki, sen vallassa. Tahdon olla
sinulle aivan rehellinen: Minä uskon, että suhteeni Porkkaan tulee
jatkumaan tavalla tai toisella aina, vaikka emme voisikaan olla
yhdessä, vaikka hermomme ajaisivat meidät uudelleen ja uudelleen
erilleen niinkuin tähänkin asti, vaikka kulkisimme kokonaan eri
teitä... Mutta jos hän joskus oikein vetoaisi minuun, niin en voisi
kieltäytyä, jättäisin kaikki hänen tähtensä... Mitä se on?

-- Sinä rakastat häntä.

-- En rakasta häntä siten kuin luulet. Sinua minä rakastan. Voi,
jospa tietäisit miten minun on vaikea!

-- Sinä rakastat kahta siis...

He vaikenivat hetken.

-- Jospa sinä tietäisit, miten myös minun on vaikea, jatkoi Alvia
hiljaa. Ajatella, että en koskaan kokonaan tule sinua omistamaan, en
koskaan kokonaan ole omistanut...! Että aina kuulut myös toiselle!

-- Sinäkin puhut omistamisesta. Eihän kukaan ole toisen omaisuutta...

-- Ei, ei! Tiedän kyllä. Mutta minussa on alkeellisia vaistoja,
jotka eivät usko todistelujani. Ja jos tapan ne, kuolee minussa
samalla jotakin hyvin kaunista ja herkkää, en voi enää rakastaa
sinua senjälkeen yhtä täydellisesti kuin tähän asti. Tunnen sen. Jos
lakkaan olemasta mustasukkainen, merkitsee se sitä, että jotenkin
olen sulkenut sinulta herkimmän itseni...

Inari muisteli omaa rakkauden tuskaansa ja totesi Alviassa kauhukseen
samat muuttumattomat sielun liikkeet. Jokainen sana oli totta,
palanen hänen omaa elämäntarinaansa...

-- Sinäkin puhut noin! huoahti hän murtuneesti.

Alvia luuli, että Inarin ääni sisälsi syytöksen. Hän olisi
tahtonut ottaa sanansa takaisin, olla jälleen hyvä ja Inarille
mieluinen niinkuin monasti ennen, mutta nyt hän ei voinut. Joku
syvä, synkeä voima oli tarttunut häneen ja pakotti yhä eteenpäin
rakkauden-kidutuksen tietä, joka tänään vasta ensimäistä kertaa
heille avautui.

-- Inari, sinä tiedät, miten äärettömästi sinua rakastan.
Mutta emme ole vielä milloinkaan puhuneet rakkaudestamme. Minä
olen uskonut sinun rakkauteesi ilman sanoja. Tahdoin sillä
edes jotenkuten sovittaa sen, että kerran olen epäillyt sinua.
Kärsimykselläni on pitkät juuret. En ole tänään suinkaan ensimäistä
kertaa mustasukkainen. Mutta onko se sitten ihmeellistä! Tahdon
kertoa sinulle nyt kaikki juurta jaksain. -- Rakastuin sinuun
lapsellisesti, sokeasti. Olinkin silloin tutustuessamme hyvin
lapsellinen. Tiesin kyllä sinun olleen suhteissa Porkkaan, mutta
luulin sen olevan lopussa. Uskoin sitä mitä toivoin: että rakastit
minua yksin, niinkuin minäkin sinua. En uskaltanut, en osannut
tätä kaikkea silloin ilmituoda, kokemattomuuteni ja ujouteni esti
minua. Ja sitten tuli matka väliin. Senkin suhteen olin tunnollinen
kuin koulupoika. Minusta oli selvää, että ihmisen oli toteltava
taiteilijakutsumustaan, stipendejä ja elämän ulkonaista koneistoa
kuin sotamies. Sitä kaikkea aioin käyttää tullakseni kuuluisaksi ja
ansaitakseni siten sinun rakkautesi. Sellaisissa houreissa lähdin. Ja
sitten tuli pettymys, ensimäinen pettymykseni. Sinun kirjeesi mursi
minut kokonaan. Olit rehellinen: sanoit, että et rakasta minua, että
toinen suhde sitoo sinut, että kaikki on lopussa...

-- Se ei ollut totta, huokasi Inari. Minä kirjoitin pakosta.

-- Jospa olisit silloin nähnyt tuskani. Hulluna kiertelin
syrjäkujia näillä samoilla tienoin, missä nyt olemme viettäneet
niin ihania aikoja. Naivisuuteni oli saanut kovan kolauksen ja oli
vähällä muuttua kyynillisyydeksi. Ylpeys, loukattu turhamaisuus
sai sananvallan. Syytin sinua kevytmielisyydestä ja keimailusta.
Luulin, että tahallasi, huviksesi, kylmästi ja ohimenevästi
olit käyttänyt hyväksesi kokemattomuuttani. Vannoin sulkevani
sinut sydämestäni ainaisiksi ajoiksi. Koetin upottaa herkkyyteni
raakuuteen, otin käytäntöön henkeni hädässä ja uhmassani miesten
tavallisen elämänjärjestyksen, joka siihen asti oli ollut minulle
kammottava ja kaukainen... Ja niin meni elämä, kunnes taas tapasin
sinut täällä... Huomasitko, että ensin olin varuillani? Tai ehk'et
huomannut, luulit sitä kenties samaksi saamattomaksi ujoudeksi
kuin ennenkin. Mutta sitä se ei ollut. En tahtonut toista kertaa
pettyä. En tiennyt sinusta mitään muuta kuin sen, mitä itse olit
kirjoittanut. Et puhunut mitään. Minulla oli kaikki syy luulla,
että olit yhä sidottu Porkkaan. Tosin jotkut kirjeet Suomesta käsin
kertoivat erinäisiä taiteilija-juoruja, jotka osittain koskivat
sinuakin. Mutta nehän ovat aina merkityksettömiä... Vähitellen on
kuitenkin kaikki käynyt, niinkuin on käynyt. Aika ajoin on minussa
kyllä pyrkinyt esiin pieni epäilyn itu, eikä niin pienikään. Mutta
olen koettanut painaa sen alas. En tiedä mitään sen hirveämpää kuin
ajatella sinusta kyynillisesti tai nähdä sinut itsesi kyynillisenä.
Sitäpaitsi tuon ensimäisen tuskani olen oppinut näkemään jo oikeassa
valaistuksessaan. Se ei ollut sinun syytäsi, ei ollenkaan. Se oli
vain romantisen mielikuvitukseni luoma. Mutta lopultakin olen
todellakin uudestaan ruvennut uskomaan, että sinä sittenkin rakastat
minua, että nyt on kaikki hyvin. Olet jälleen tuudittanut minut
tuohon unelmaan. Ja että minä yhä olen jäänyt sen tuuditettavaksi,
johtuu siitä, että en hetkeksikään ole lakannut sinua rakastamasta,
että taas olen tahtonut kuvitella itseni onnelliseksi... Ja nyt...
Taas tulee siis sama... Taas näen itseni siis vain paremman
puutteessa otetuksi... Taas minut heitetään syrjään väliaikaisena...
Ei, minä en pelaa sitä roolia enää ikinä. Vaikkakin rakastan sinua...
Ja juuri siksi, että rakastan...

Inari kuunteli henkeä pidätellen Alviaa. Monta käsittämätöntä kohtaa
kirkastui hänelle. Alvia ei ollutkaan niin lapsi, niin itsetiedoton,
kuin miksi hän oli luullut häntä, ei myöskään niin kyynillinen,
miksi hänen hetkittäinen epäilynsä ja omantunnontuskansa oli hänet
olettanut...

-- Nyt minäkin voin kertoa kaikki, sanoi Inari. En ole voinut tehdä
sitä aikaisemmin monesta syystä. En ole vaiennut pettääkseni sinua,
vaan siksi, että osa tarinaani kuului toiselle, jota en ole tahtonut
kavaltaa, ja siksi myös, että en oikeastaan tiennyt sinusta mitään
ja minun uskonikin on horjunut. Ensin kun kohtasin sinut, olin
väsynyt, rääkkääntynyt entisestä. Rakastin toista ja olin onneton.
Sinä lohdutit minua. Olin kyllin heikko ottaakseni sen vastaan. En
ajatellut muuta kuin omaa tuskaani. Kiinnyin sinuun enemmän kuin
olin tahtonut. Minusta se oli väärin. Minusta ei ihmisellä saanut
elämässä olla kuin yksi rakkaus, oli se sitten kuinka tuskainen ja
kalliisti maksettava hyvänsä. Olin mielestäni pyhästi velvoitettu
palaamaan entiseen. Siksi pakotin itseni kirjoittamaan niin
poistyöntävän, kylmän kirjeen, vaikka mieleni teki hyrskiä paperille
sydämeni sairaus, ikäväni, murheeni ja hellyyteni. Luulin tekeväni
siinä oikein meille kaikille. Olit niin nuorikin! Ajattelin, että
ensimäinen rakastumisesi ehkä olisi ohimenevää kuten tavallista ja
että ainakin olisi sinulle hyvin traagillista, jos tämä satunnainen
ensi-lempi vangitsisi sinut elin-ijäksesi niin traagilliseen ja
kokeneeseen naiseen kuin minä... Älä pahastu, että puhun näin
suoraan. Minulle on suuri helpotus, että näin saan puhua kaikki.
Minulla on tarve olla suora sille, jota rakastan ja minä rakastan
sinua sittenkin, vaikka se on väärin, väärin vieläkin! En tiedä
miksi, minusta tuntuu vain siltä! Minulla ei olisi saanut olla
elämässä kuin yksi rakkaus! Anna minulle anteeksi, että rakastan
sinua!

Alvia sulki Inarin syliinsä.

He viipyivät kauan vaieten, synkkinä, sydän sydäntä vasten tässä
ensimäisen suuren tunnustuksen tuskaisessa syleilyssä. Iloinen,
koristeellinen satuidylli, jonka puitteissa he tähän asti olivat
eläneet, häipyi heidän silmistään kauas taivaan rannalle. He
katsoivat toisiinsa ankaroina, rehellisinä, kipeästi palavina,
kohtalokkaalla rakkaudella, välittämättä enää hellyyden tai
lohdutuksen onnesta.

-- Ja sitten täällä! jatkoi Inari kertomustaan. Porkan ja minun
suhteeni oli Suomessa kehittynyt sietämättömäksi. Olin siellä jo
sisällisesti yksin. Sinä olit muiden onnettomuuksien lisäksi tullut
kuin kiila väliimme. Mutta en tahtonut mainita siitä mitään sinulle,
sillä en ollut tullut sinua etsimään enkä takaisin valloittamaan,
en tahtonut vedota ystävyyteesi, josta jo olin luopunut. Olin
ylpeä minäkin. Sentähden vaikenin... Ja minä antauduin sinulle
monesta syystä... Tietysti en olisi voinut tehdä sitä ilman
rakkautta, mutta se ei tapahtunut sattumasta, ei itsetiedottomasta
heikkoudesta, vaikka se saattoi näyttää sille. Enhän odottanut
sinulta lemmenvaloja, en sanonut itse mitään. Antauduin siis kokonaan
aseettomana, tietäen hyvin, että olisit voinut vahingoittaa minua,
jos olisit tahtonut. Enhän kysynyt mitään, en sopinut mistään...
Se oli minun luottamukseni osoitus... heittäytyä uimaan ilman
korkkivyötä... Joskus olin huomaavinani sinussa kyynillisyyttä ja
koetin silloin lyödä sinut vielä suuremmalla. Mutta miten se koski
minuun! Arvasin hyvin, ettet enää eroottisilta kokemuksiltasi ollut
aivan eilispäivän lapsi ja tunsin, että jos olisit ottanut minut
kyynillisesti, olisi se ollut meidän suhteemme loppu. Se teki minut
epätoivoiseksi, tahallani tehostin silloin niitä puolia, joista itse
eniten kärsin... Sekin oli pahasti tehty...

He istuivat yhteenpuristuneina kuunnellen toistensa sielujen
avonaista nyyhkytystä. Suuri vakavuus täytti heidät. Kestäisivätkö he
toisiaan tällaisinakin?

-- Miten äärettömästi minä rakastan sinua, sanoi Alvia.

-- Et niin paljon, että jaksaisit unohtaa menneisyyteni...

-- Kun et itsekään unohda.

-- Mutta minähän olen sen itse elänyt. Se on osa minusta. Porkkakin.
Kenties paras osa. En voi, en tahdo edes häntä sielustani kadottaa.
Ilman häntä en olisi se, mikä olen. En näin inhimillinen, näin elämää
ymmärtävä, en näin hyvä sinullekaan. Hän on viljellyt minut.

-- Mutta minä kadehdin häntä siitä. Ei, minä en voi unhoittaa sitä.
Että niin suuri osa sinusta, paras osa, kuten sanot, kuuluu hänelle,
että kiität häntä kaikesta...

-- Kiitän sinuakin.

-- Minä jään kuitenkin aina sinun elämässäsi vain episoodiksi,
lisännöksi...

-- Voi, miksi niin sanot!

-- Kun asia on niin.

Inari painoi päänsä alas.

-- Et sinä rakasta minua, sanoi hän hitaasti.

-- Kuinka voit niin sanoa!

-- On niin hirveää, että syytät minua siitä, mitä olen elänyt.
Sinähän tiesit kaikki. Enkä minä voi sille mitään. Minun on täytynyt
elää elämäni niinkuin olen elänyt, siksi että olen sellainen kuin
olen. Jos syytät siitä, on se sama kuin syyttäisit minua omasta
aineestani, siitä, miksi olen syntynyt, joka on minussa oleellista,
elimellistä, jolle en voi mitään. Ja tiedätkö mitä rakkaus on? Se
on koko olemuksen tunnustamista. Ei vain, että hyväksyy ne ja ne
puolet ja paheksuu niitä ja niitä, vaan että koko ihminen sinään,
sellaisenaan, on hyvä ja armas. Jos rakastaa jotakin oikein, niin
ei erota hänessä miellyttäviä ja epämiellyttäviä ominaisuuksia. Ne
sulavat yhteen, kaikki hänessä, tuskat, virheet, onnettomuudet,
vajavaisuudetkin vain kaunistavat. Se on rakkautta, ja siinä on juuri
rakkauden sanomaton onni! Muuten voi sanoa: pidän tästä, mutta en
tuosta ominaisuudesta, tuo on hyvää, tuo on pahaa, tuo rumaa, tuo
kaunista. Kritiikkiä on kaikkialla ja henkilökohtaista hyväksymistä
ja paheksumista kaikkialla, mutta ehdotonta tunnustusta, luottamusta
ei ole kuin suuressa rakkaudessa. Siitä tulee samalla sen suuri
turvallisuus... sen suuri järjettömyys... Miten elämä siltä pohjalta
on yksinkertaista!

-- Ja monimutkaista! naurahti Alvia. Kyllähän tuo on kaikki totta
mitä sanot. Mutta juuri senvuoksi minun pitäisi saada sinut
kokonaan...

-- Jos me karkaisimme yhdessä! Vie minut jonnekin oikein, oikein
kauas, minne ei mikään menneisyyden varjo ulotu, jossa muisti katoaa,
jossa elämä pakostakin on yksinkertaista, jossa minulla ei ole
mitään muuta kuin sinut. Se olisi minulle suurin autuus, ei ajatella
mitään, ei punnita eikä pohtia mitään, ei tehdä pahaa kenellekään,
olla vain... Jättäisimme kaikki ponnistelut ja pyrkimykset, eläisimme
päivästä päivään, istuisimme vaikka Mekan kadulla minareetin
siimeksessä, antaisimme auringon paahtaa, haihtuisimme tuntemattomina
kulkijoina tuntemattomien valtakuntien varjoon jonnekin etäisille
itämaille. Sinä soittaisit, minä laulaisin, kiertäisimme pihasta
pihaan ja nukkuisimme yömme jollakin kivilaatalla palmujen suojassa.
Eikä kukaan enää koskaan kuulisi nimeämme, ei tietäisi meistä mitään.
Uskoisitko sitten rakkauteeni? Rakastaisitko niin paljon itse, että
jättäisit kaiken muun...?

-- Seuraan sinua vaikka valtameren syvyyksiin, vaikka ikuiseen
hämärään...

He vaipuivat suloiseen mielikuvitteluun...

Inari melkein todenteolla toivoi, että hän nyt olisi kaukana Alvian
kanssa, että joku ulkonainen väkivaltainen voima heittäisi hänet
erilleen Porkasta, ettei hänen tarvitsisi valita, kitua, kärsiä,
rääkätä itseään ja muita, ettei hän jälleen joutuisi Porkan ankaran
vaikutusvallan alaiseksi...

-- Nyt et tule minua näkemään pitkiin aikoihin, sanoi Inari, kun
heidän piti erota. Täytyyhän minun Porkan kanssa suorittaa joku
pitempi keskustelemus, että asiat vähän selviäisivät.

Hän koetti saada ääntänsä leikilliseksi.

-- Kuinka pitkä?

-- Pari viikkoa kestävä esimerkiksi!

-- Eikö pari päivää riittäisi?

-- En tiedä, ehk'ei pari viikkoakaan, voi kestää pari vuottakin...

Alvian hahmo pimeni. Hänen suunsa viivat kiristyivät.

Syntyi pitkä, painostava vaitiolo.

Alvia irroitti kätensä Inarin kädestä. Inaria värisytti kylmyys.

-- Minähän puhuin leikkiä vain, sanoi hän anteeksi-pyytävästi.

Mutta kun Alvia oli mennyt, muisti hän, että hän oli luvannut
Porkalle erota Alviasta. Näinkö hän oli pitänyt lupauksensa? Mutta
hän ei ollut voinut muuta. Olihan hän sentään puhunut Alvialle
suoraa kieltä, loukannut häntä, kylvännyt levottomuuden siemenen
hänen sydämeensä, valmistanut häntä ottamaan vastaan mahdollista
onnettomuutta... Olihan se alkua eroon...



XVII.


Sitten seurasi sarja myrskyisiä, hermoille käypiä kohtauksia.

Inari tapaili vuoroin Porkkaa, vuoroin Alviaa. Hän heittelehti
rääkkääntyneenä, älyä vailla, kummankin välillä osaamatta ratkaista,
päättää, pääsemättä selvyyteen itsestään. Hän ei tiennyt, valehteliko
hän vai puhuiko hän totta. Mitä rehellisemmin hän ilmehti itseään,
sitä ristiriitaisempaa oli hänen esiintymisensä.

Porkka pidätti häntä usein tahallaan, esti häntä menemästä kohtaamaan
Alviaa. Alvia kärsi koko rakastavan sydämensä voimalla ja välitti
kärsimyksensä Inariin.

Inari oli itse tulla hulluksi. Ei koskaan vielä ollut hän kokenut
mitään näin kamalaa.

Kaikki kolme kuluivat hyvin äkkiä.

Porkan ensimäinen itsesoimaava tunnekuohu heikkeni, hän unohti oman
syynsä ja alkoi yksinomaan syyttää Inaria. Hän ei muistanut olla niin
kärsivällinen ja hyvä kuin mitä oli luvannut. Alvian kyynillisyys
eneni, hän alkoi uudelleen epäillä Inaria. Ja Inari sekä syyttää että
epäillä itseään.

       *       *       *       *       *

-- Sinä tahdot pakottaa minut pahaksi, sanoi Inari Porkalle. En voi
olla Alvialle paha.

-- Mutta minulle kyllä! Siitä asti kuin tulin, en ole kuullut sinulta
ainoatakaan hellää äänenpainoa. Enkä edes enää voi uskoa siihen, mitä
sanot. Lupaat erota Alviasta, mutta siitä ei tule mitään.

-- Kun et anna minulle vapautta etkä aikaa. Kiusaat, kahlitset minua.
En minä voi toimia nopeammin kuin voin.

-- Kuinka kauan siis tarvitset vielä aikaa?

-- En tiedä...

-- Voi olla, että sitten on liian myöhäistä.

-- Joku muu on kenties myös eronnut liian myöhään, vastasi Inari
purevasti.

       *       *       *       *       *

Alvia puhui Inarille:

-- Mitä tämä kaikki oikein merkitsee? Selitä jumalan nimessä,
en ymmärrä enää sinua! Sinä olet poissa vuorokausmääriä toisen
miehen kanssa, kokonaisia öitä yksissä, samassa huoneessa kenties,
ja vaadit, että minä vain luottaisin sinun rakkauteesi ja
uskollisuuteesi. Sinä vaadit mahdottomia!

-- Ei minulla ole Porkkaan mitään eroottista suhdetta. Mutta jos
sellainen joskus on ollut, niin on se särkenyt eräitä rajoja,
muodollisuuksia. En voi häntä kainostella, ujostella, arkailla kuin
jotakin vierasta. Se on taas mahdotonta se. Etkö ymmärrä sitä!

-- Enhän minäkään pelkkään erotiikkaan tarraa kiinni. Se on minulle
oikeastaan vähäpätöistä. Pääasia on, että hän on sinulle tärkeämpi
kuin minä. Hänen vuoksensa laiminlyöt minut, rikot sanasi. Miksi
lupaat tulla minua tapaamaan, kun et kuitenkaan tule? Mikä sinua
estäisi tulemasta!

-- Voi sattua, että ei pääse!

-- Ja minä houkko en voi olla sentään odottamatta. Saint-Germainin
vanha kirkko, tuo meidän entinen tapauspaikkamme on ollut hirveän
tuskani todistajana. On sovittu esim. kello seitsemästä. Kello
tulee kahdeksan, tulee yhdeksän... Uskottelen, että olen erehtynyt
aikamäärästä, seison edelleen, vaikka sataa, vaikka joku ohikulkeva
tuttava nykäisee käsivarresta ja pyytää mukaan, vaikka poliisit ja
kukkakaupustelijat katsovat minuun säälivästi. He arvaavat tietysti,
että on kysymyksessä joku _cause de passion_. Ja sitten jään taas
yksin. En voi mennä enää juuri ollenkaan huoneeseeni. Se on minulle
vihamielinen, se ei siedä minua enää, minä en kestä sen soimausta.
Kirjat ja nuotit, jotka siivooja on järjestänyt tiukkaan täsmälliseen
pinkkaan, vuode, joka on liian kylmä ja koskematon, ilma, joka
on vieras ja kolea, kaikki asumattoman siisteyden merkit siellä
paljastavat pilkallisesti sisällisen heikkouteni ja ajavat minut
jälleen ulos maailmalle. En kestä tätä enää kauan. Kuinka voit olla
niin lähellä minua ja sentään niin kaukana, etten edes ymmärrä!

Olet osa minusta, ajattelee Inari, sentähden olet lähellä minua etkä
sentään ymmärrä...

       *       *       *       *       *

Ja taas sanoo Porkka:

-- Olen aina sanonut, että et ymmärrä rakkauden asiaa. Jos vähänkään
ajattelisit omaa onneasi, et täten kilpaa vieroittaisi itsestäsi
kahta ihmistä, jotka rakastavat sinua. Jos tätä jatkuu, kadotat
molemmat. Päätä siis!

       *       *       *       *       *

Mutta Inari ei jaksa erota kummastakaan. Ja tilanne muuttuu yhä
pahemmaksi. Inari unohtaa tunnit ja minuutit hetken hirvittävän
tärkeyden vuoksi. Hän rakastaa ja loukkaa kumpaakin yhä enemmän.

Mitä enemmän Porkka jälleen kovettuu ja kylmenee, sitä enemmän Inari
uudelleen alistuu hänen valtaansa. Ja mitä enemmän hän Alviasta
pyrkii erilleen, sitä enemmän kärsii hän tästä erosta, kaipaa Alviaa
ja syyttää Porkkaa koko onnettomuudestaan. Mutta Alvia tulee jälleen
vakuutetuksi rakkausunelmainsa hulluudesta. Hän on vuorottain
hentomielinen, vuorottain raaka. Ja Alvian raakuus koskee Inariin
vielä enemmän kuin Porkan kovuus. Mutta silloin on hänellä vielä
suurempi tarve selittää, hyvittää, pitkittää eron tekoa...

Useammin kuin Porkan laiminlyö Inari kuitenkin Alvian ymmärtämättä
miksi, uskoen melkein, että se on siksi, että Alvia on häntä
lähempänä... Mutta Porkan voima hallitsee jo hänen tahtoaan.
Seurustelu Alvian kanssa muuttuu vähitellen kirjeelliseksi. Hän
tottuu, tyytyy siihen, että joka päivä tulee Alvialta joku pieni
tervehdys.

Mutta sitten ne äkkiä lakkaavat... Kunnes tulee tällainen kirje:

    'Inari. Rakastan sinua iankaikkisesti, mutta minun täytyy erota
    sinusta. Sinulla on liian vahvat juuret menneisyyteen, se vetää sinut
    pois minusta, en saa sinua koskaan omakseni kokonaan. Nyt tiedän sen
    varmaan. Ajan pitkään se laimentaisi rakkauteni ja särkisi onneni.
    Ehkä jatkuisi tätä samaa aina. Ethän sinä sille mitään voi, en sano
    tätä syyttääkseni sinua, vaan paljastaakseni oman heikkouteni.
    Tuskani on ylivoimainen. Ja jos se lakkaisi, olisi rakkautenikin
    saanut lopullisen kuolin-iskunsa. Sitä en tahdo. En tahdo tulla
    sinun suhteesi kyynilliseksi. Sinun täytyy jäädä tähdeksi elämäni
    taivaalle, sinä suurin, kaunein ja armain!

    Siksi häviän, en sano elämästä, vaan sinun elämästäsi, ainaiseksi.
    Jotten enää itse pettyisi ja jotta sinunkin olisi parempi. Teillä
    kahdella on pitkä yhteinen taival takananne, sitkeitä sielunlankoja,
    jotka sitovat teidät toisiinne. Kenties ilman rakkautta, kuten
    vakuutat, mutta onhan tuo yhteenkuuluvaisuus sitten jotakin
    vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Olenhan nähnyt hirvittävän
    taistelusi. Hän on joka tapauksessa sinulle tärkeämpi kuin minä.
    Sen olen huomannut. Ja usko minua: häntä sinä sittenkin syvemmin
    rakastat. Minä olen tullut viimeiseksi ja minun asiani on senvuoksi
    ensimäiseksi väistyä. Matkustakaa te rauhassa Suomeen. Minä en tule
    sinne milloinkaan enää. Jään tänne maailmalle, haihdun jonnekin
    hämärään, niinkuin kerran kuvittelimme, mutta yksin. Minun on
    helpompi niin. Kaikkialla on sen verran öisiä ilotupia, joissa
    yksinäinen pelimanni niinkuin minä voi ansaita leipänsä.

    Kiitän sinua kaikesta, tuskastanikin...'

Inarin pää painuu kuin raskaasta tylsyydestä. Onko tämä mahdollista!

Sitten äkkinäinen tulipalon hätä hänet tempaisee. Hän syöksyy ulos,
rientää Alvian asunnolle. Hän ei kävele, hän juoksee, lentää,
silmät sokeassa palossa, näkemättä ihmisiä, huomaamatta omaa
hullunkurisuuttaan. Hän kiitää nopeammin kuin hevoset ja vaunut, hän
karkaa kuin kauris ylämaat, alamaat, kuin koira päistikkaa, suoraa
maaliin, vaistonsa vetämänä, ennenkäymättömiä oikoteitä...

Alvia ei ole kotona.

Inari värisee neuvottomana. Mistä, mistä tavoittaa hänet tässä
miljoonakaupungissa? Keksimättä mitään hän jää odottamaan hänen
portilleen. Eiköhän hän tulisi, jos oikein kauan odottaisi... Ei
ketään tule...

Sitten hän vasta muistaa että onhan postikin olemassa, että voihan
hän kirjoittaa...

Hän menee lähimpään kahvilaan, pyytää paperia. Mutta mitä hän
kirjoittaisi? Pyytäisi Alviaa siis jäämään hänen luokseen, jatkamaan
tätä... Ei, se oli mahdotonta. Kaikki oli totta, mitä Alvia
kirjeessään sanoi, liiankin totta. Miksi ei hän voinut nähdä asioita
yhtä hämärästi kuin hän näki nuoresti ja romantisesti? Ja Alvia
tunsi itsensä. Jos tätä jatkuisi, hänen rakkautensa kuolisi, hän
kivettyisi niinkuin Inari oli kivettynyt Porkalle Naiman vuoksi. Se
olisi kauheaa. Inari oli näkevinään Alvian tuon aikoinaan niin hennon
ja herkän, tulevan vastaansa kylmänä, kovana, karkeana, ivallinen,
epäkunnioittava hymy huulillaan. Ei, sitä hän ei kestäisi. Silloin
Alvia olisi kadottanut juuri sen, mitä Inari hänessä rakasti. Ja
olisiko heillä sitten enää mitään yhteistä tunnelman rikkouduttua,
erotiikan sammuttua, seitsemän vuoden kuluttua, niinkuin Porkalla ja
Inarilla kuitenkin oli? Eikö hän vaatinutkin mahdottomia elämältä
vaatiessaan kauniimpaa, kestävämpää, arvokkaampaa suhdetta kuin
hänen ja Porkan! Ei kenenkään elämänjuoksu mennyt ilman erheitä,
pettymyksiä, hairahduksia, kärsimystä. Ehkäpä juuri nyt, nyt vasta,
kun kaikki tuo jo oli kestettyä ja takana, he voisivat rakastaa
toisiaan oikein kauniisti ja inhimillisesti, kuten Porkka uskoi.
Vakuuttivathan sekä Porkka että Alvia oikeastaan samaa ja samaa sanoi
Inarin oma vakaumus. Miksi hän ei siis uskonut! Miksi pyrki hän yksin
luomaan onnettomuutta, kun kaikki muut olivat valmiit ajattelemaan
toistensa onnea! Ei, hän ei saanut kirjoittaa mitään Alvialle. Se
olisi ollut rikos. Ja mitä olisi hän muuta voinut sanoa, kuin että
joka sana oli totta ja oikein. Pyytääkseen Alviaa jäämään olisi hänen
lopullisesti ollut luovuttava Porkasta, kiellettävä hänet. Mutta se
juuri olisi ollut kaikista suurin rikos, samaa kuin kieltää paras
itsensä. Ja jos Alvia olisi vaatinut tällaisen puhtaasti inhimillisen
arvon poispyyhkimistä, olisi hän ollut vielä luonnottomampi ja
ahtaampi kuin Porkka, joka vaati eroottista suhdetta poistettavaksi
saadakseen suhteensa Inariin täydelliseksi. Mutta jos suhde
Porkkaan jatkuisi vaikka kuinka epäeroottisena tahansa, kuluttaisi
se Alvian rakkautta. Hän oli liian nuori Inarille. Hän ei koskaan
kokemuksiltaan saisi kiinni Inaria. Vaikka he eläisivät sata
vuotta, olisi Inarilla aina parin vuoden etuennätys, joka tulisi
kiusaamaan Alviaa. Hänellä ei ollut oikeutta vierittää tätä taakkaa
nuorukaisen hartioille, etenkään nyt, kun hän itsekin kieltäytyi sitä
vastaanottamasta. Ja hänellä ei ollut varaa Alvian vuoksi menettää
Porkkaa.

Inarin aivot kehräsivät kuumeisesti.

Kynä oli vaipunut hänen kädestään. Paperi jäi tyhjäksi.

Hän nousi pöydästä.

Ja hiljalleen, väsyneesti hän alkoi kävellä kotiinsa päin...



XVIII.


Kerran vielä kävi Inari Alvian asunnolla. Mutta hän ei hämmästynyt,
ei säikähtänyt, kun hänelle sanottiin, että Alvia oli matkustanut.
Hän painoi vain alistuvaisesti ja murheellisesti päänsä alas.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi hänen sielussaan. Kaikki oli siis
ratkaistu.

Hän tuli Porkan luo ja sanoi:

-- Alvia on nyt ainaiseksi mennyt...

Porkka otti Inarin pään käsiensä väliin ja katsoi häntä kauan
vakavasti silmiin.

-- Olihan se parempi näin, Inari, eikö niin? Elämä oli kysymyksessä.

Inari nyökkäsi äänettömästi.

Hänen sydämessään tuntui vain niin autiolta ja lakastuneelta ja kuori
kovemmalta hänen pinnallaan kuin ennen.

Ja se jäi sellaiseksi. Inari oli hiljainen, suljettu, näkymättömästi
poistyöntävä. Hän saattoi pitkäksi aikaa jäädä tuijottamaan eteensä.
Hän oli hajamielinen, ei muistanut vastata kysymyksiin, jäi seisomaan
keskelle katua, pysähtyi keskelle lausetta.

Hänessä oli joku ammottava tyhjiö, jota ei voinut täyttää millään
elävällä elämällä. Kadonneen Alvian kuva vain kummitteli hänen
aivojensa autiossa yössä. Parisi vaivasi häntä. Jokainen kohta siellä
muistutti jostakin ennen olleesta, jota ei enää ollut...

Alvian viimeinen kirje oli kuin vainajan tahto. Pois Parisista, pois!

Porkka ei tahtonut kuulla puhuttavankaan lähdöstä. Hän tahtoi
vihdoinkin nauttia jälleen löydystä rakkaudestaan. Mutta turhaan
koetti hän saada Inaria eläväksi, antautuvaksi. Päinvastoin tarttui
Inarin ynseys vähitellen häneenkin. Saatuaan ulkonaisesti tahtonsa
perille, Inarin jälleen näennäisesti omakseen, alkoivat taas heidän
sisälliset ristiriitansa tuntua kovina, katkeroittavina. Hän tunsi
sovittaneensa oman vikansa ja jäi hyvällä omallatunnolla syyttämään
Inaria, joka viimeiseksi oli ollut loukkaava. Ja lopulta hän pani
koko heidän rakkaudenonnettomuutensa kokonaan Inarin niskoille,
pesten mielikuvituksessaan itsensä aivan puhtaaksi, ja uskoen omiin
mielikuviinsa.

Inari taas kantoi kaunaa Porkalle siitä, että hän tämän vuoksi oli
kadottanut Alvian.

Hän oli usein myös häijy ja itsevaltainen, sisimmässään vaatien
Porkalta pelkkää alistumista ja palvelemista. Nyt on sinun vuorosi,
hän tunsi. Jos en kelpaa tällaisena, voit mennäkin. Se on minulle
yhdentekevää.

Hänen sielussaan asui suuri, viileä välinpitämättömyys. Ei voinut
tapahtua enää mitään. Ei mitään pahaa ainakaan. Koko hänen entinen
elämänsä näytti hänestä nyt vain kuumeisten aivojen houreelle,
pitkälle tuskalliselle hulluudelle. Ja kaikki, mitä Porkka puhui,
tuntui hulluudelle.

Hän ei tahtonut enää rakastaa, korkeintaan tulla rakastetuksi, ei
osannut olla avonainen ja antautuvainen, korkeintaan kiitollinen, jos
joku oli hyvä.

Porkka teki parastaan, mutta Inari vertasi häntä Alviaan, eikä
hän ollut yhtä hyvä hänen mielestään, ei osannut tarjota mitään,
joka Inarille olisi tuottanut iloa. Onni tarjottiin hänelle liian
myöhään. Hän oli sammunut, hänen sielunsa puhkesi kukkaan maata
kohden, ei mikään päivänpaiste voinut sitä enää elvyttää. Ja niin
monta pitkää vuotta oli hän kuitenkin janonnut rakkautta, hellyyttä,
aurinkoa, turvaa, kotia... Mutta hän oli pakottanut hyrskyävät
tunteensa vaikenemaan säilyttääkseen Porkan, ruokkinut häntä
väärillä, miehekkäillä mielikuvilla ollakseen hänelle mieluinen.
Ja taas olivat nämä mielikuvat toteutuneet! Hän oli nyt henkisesti
ahavan purema, luonteeltaan karaistunut. Hän ei ymmärtänyt, mihin
hän enää olisi tarvinnut Porkkaa. Turhaan koetti hän etsiä itsestään
jotakin salaista soppea, jossa vanha uhrituli vielä olisi palanut.
Hänen sydämensä ei sanonut mitään, hänen aistinsa eivät sanoneet
mitään, hänen päänsä sanoi, ettei hän kaivannut avioliiton suojaa, ei
mahtunut siihen, ei sopinut siihen enää. Se olisi ollut tyylitöntä.
Hän olisi raiskannut kodin niinkuin kodittomuus oli raiskannut
hänet. Hän olisi kuljettanut sinne sydämensä sulamattoman talven ja
kuihtumuksen, arpiniekan, kovettuneen, välinpitämättömän sielunsa,
joka ei enää pelännyt antaa vasta-iskuja... Kuin aave olisi hän
siellä ollut...

       *       *       *       *       *

Sangen pimeässä ja raskaassa mielialassa he vihdoin lähtivät
kotimatkalle.

Oli jo joulukuun puoliväli, kun he astuivat laivaan, jonka piti
laskea heidät jälleen kotimaan rannalle.

       *       *       *       *       *

He istuvat kannella pimeässä suurien vilttien sisällä, tuijottaen
mustaan aaltoilevaan veteen ja kuunnellen koneen yksitoikkoista
jytinää. Leuto tuuli puhaltaa, tähdet leviävät rajattomana
iankaikkisuutena heidän yllään.

Nekin kiertävät yksin rataansa, puhuu Inari itselleen. Ja jos ne
sattumalta kohtaavat toisensa, niin palavat ne poroksi. Niinköhän on
ihmisenkin laita, luonnon ikuisten lakien lapsen? Polttaa tuhaksi
yksilöllisyytensä, painua takaisin alas alku-aineeseen, alkaa alusta
ja joskus hämärässä, käsittämättömän etäisessä tulevaisuudessa
jälleen puhjeta elimelliseen yhteiselämään... Vain siksi, ettei
tyhjyyttä olisi... Minulla on jo tyhjyys, usva, hämäryys. Mikään
yksilöllinen pyrkimys ei tue minua enää. Tahdottomana vajoan
kaaoksen syliin. Suuret luonnon voimat voivat jo pyyhkiä minut pois.
Näkymättömät bakteriot hajoittavat jo elimistöäni, josta elämän
toimintatarmo on paennut. Ei mitään kulumatonta ole minussa enää.
Eteenpäin rientävän kulon läpikulkupaikka olen ollut, rakkauden, joka
sytyttää elämän ja jättää jälkeensä kuoleman... Yksi ainoa oli, joka
yhdisti minut elävään elämään, yksi ainoa oli, jonka kanssa olisin
voinut piirtää taivaalle tekemättömien tekojen ja suurten unelmien
linnunradan... Sekin ainoa minulta vietiin! Nyt on pimeys...

Ja kuitenkin! Olihan hänellä Porkka. Istuihan sama Porkka tuossa
hänen vierellään, sama eikä kuitenkaan sama!

Nyt minä tiedän, nyyhkyttää Inarin rinnassa, miksi maailma äkkiä
on käynyt niin elottomaksi, miksi pimeä yksinäisyys minut ympäröi,
miksi kaikki kauneus on kadonnut. Nyt tiedän sen ja tohdin sen
lausua ensi kerran ääneen: Rakkaus, rakkaus, tuo inhimillisyyden
ihanin kukka on kuollut minun sydämestäni! Voi minua, onnettominta
ihmisten joukossa, minulla oli se, enkä osannut sitä vaalia! Minä
kielsin sen aurinko-silmältä auringon, sen juurilta kaikkeuden janon,
sen lehviltä heleän kyynelekasteen! Minä kielsin sen vangitsemasta
katseellaan, juurtumasta juurillaan, jätin ilman armasta huolta ja
ihailua tuon hemmoiteltavimman ja arimman taimen Luojan suuressa
yrttitarhassa. Voi minua! Minun rakkauteni on kuollut minulta...!

-- Inari!

Inari hätkähti hereille ajatuksistaan.

-- Mitä?

-- Sano minulle, Inari, miksi lähdit kanssani, kun et kuitenkaan
rakastanut minua? Sinä rakastit sitä toista, rakastat yhä vieläkin
ja pakottaudut olemaan minun kanssani! Silloin ensihurmauksessani en
tätä kaikkea niin selvästi nähnyt. Olin liian onneton, onnellinen,
liian täynnä omaa tahtomistani. Tuskani ja rakkauteni sokaisi minut.
En ymmärtänyt, että sinussa oli ikuinen jää. Luulin, että sulaisit.
Mutta sinä, joka olit tajuissasi, laskeva, näkevä, kaikkitietävä,
miksi teit minkä teit?

-- Minun täytyi...

-- Kostaaksesiko minulle? No, siinä ainakin onnistuit! Säälistäkö,
sano, säälistäkö, jota tiesit minun pelkäävän enemmän kuin mitään?
Monta kertaa muistan sinun lausuneen toivomuksenasi, että tulisin
heikoksi ja väsyneeksi. Tätä hetkeä sinä siis odotitkin! Oikeaan
osasit. Nyt minä olen todellakin vanha ja rapistunut. Palaan Suomeen
kymmenen vuotta vanhempana kuin mitä sieltä lähdin. Sellaiseksi olet
minut nyt tehnyt. Oletko nyt tyytyväinen työhösi?

-- Voi, miksi puhut noin katkerasti! Meillä on alunpitäen ollut niin
erilainen käsitys rakkaudesta. Sinä luulit pelkääväsi sääliä, mutta
pelkäsitkin itse rakkautta, ja siksi se nyt vuorostaan pakenee.
Sankaritkin levähtävät, jumalatkin levähtävät, mutta sinä et sallinut
yhteistä lepoa meille, sinä nimitit sitä heikkoudeksi. Ja kuitenkin
olisin jaksanut siirtää vaikka vuoria, jos olisin sinun sylissäsi
saanut itkeä ulos suuren inhimillisen väsymykseni. Tahdoit karaista
itseäsi ja minua, kivetit kyyneleeni, pilkkasit tuskaani, herjasit
hellyyttäni ja niin lakastuivat sielumme arimmat sirkkalehdet.
Sinusta oli vanhuus rumaa ja yhdessä vanhettuminen häpeällistä ja
niin saamme nyt hoippua hautaan yksinäisinä, tai toisten turvissa. Ja
minä olin syntynyt maailmaan sellaista rakkautta varten, joka kestää
muuttumattomana läpi kaikkien ikäkausien ja elämän vaihtelujen, uhmaa
vanhuutta ja kuolemaa, halkaisee itse haudan erottavan muurin. Ja
nyt... Näin aikaiseen jo minä sammuin... Hukkasin elämäntehtäväni...
ja elämäni...

-- Ja minä elämän tarkoituksen, sanoi Porkka pimeästi. Se kuoli sinun
kanssasi. Tiedän kyllä, olen aina tiennyt, ettei elämällä olekaan
mitään tarkoitusta, mutta minä annoin sille tarkoituksen, minä panin
siihen sisällön. Nyt ei ole mielestäni millään mitään tarkoitusta
enää, ei Suomella ei Europalla, ei koko ihmiskunnalla. Kaikki
kärjistyi meihin, kaikki oli olemassa vain meitä varten ja meidän
kauttamme. Nyt laskeutuu ylitseni vain rannaton, rajaton autius. Mitä
minusta tulee tältä pohjattomuuden pohjalta? Mitä ilman Inaria? Millä
täytän ja rajoitan elämäni nyt?

-- Työllä!

-- Miksi tekisin mitään! Ei ole ketään, jota varten tahtoisin mitään
tehdä.

-- Sanotaan toisten tekevän taidetta surustaan.

-- En minä tiedä, onko minulla surua tai mitä minun siitä
pitäisi tehdä. Minulla täytyy olla joku tarkoitus, vaikka kuinka
valheellinen, joku tuki, joku mitta, joku suunta, joku ankkuri,
ajatus, määrä. Muuten hyvä ei ole hyvää eikä paha pahaa, kaunis
ei ole kaunista eikä ruma rumaa. Ei ole muotoja, värejä, viivoja,
ei plastiikkaa eikä järjestystä millään. Nyt olen itse itselleni
myös vallan välinpitämätön. En enää ajattele kasvattaa sisällistä
ihmistäni. En ymmärrä, mitä sellainen edes merkitsee. En käsitä
myös mitä Helsingissä tekisin. Se on aina merkinnyt minulle
taistelutannerta. Ja tämän haaksirikon jälkeen ei minusta ole siihen
enää... Tämän kaiken sinä olet saanut aikaan, tällaista jälkeä sinä
jätät, Inari! Ja minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, että
olet päästänyt särkymään jotakin korvaamattoman kaunista. Kaikki
riippui yksinomaan sinusta...

-- Sinä särit ensin minussa jotakin korvaamattoman kaunista.

-- Matkustinhan sen vuoksi Canossaan. Mutta en kelvannutkaan sinulle
ja silloin olin sentään parempi kuin koskaan...

-- Sinä hylkäsit minut ensin. Ja siitä jäi jotakin routaista
rintaani. En voi olla enää välitön sinulle, en milloinkaan. Jotakin
on välissä, joka estää lähestymästä, joka ei katoa, joka syyttää,
jota en milloinkaan voi unohtaa...

-- Olisihan silloin sulaa hulluutta, jos menisimme yhteen...

-- Olisi...

-- Yksi lohdutus minulla sentään on. Minä olen tehnyt parhaani. Nyt
sinä olet syyllinen, en minä. Sillä olet helpottanut eroa ja minä
voin jättää itsepuolestani sinut nyt paremmalla omallatunnolla kuin
vuosi takaperin.

-- Olemme molemmat tehneet parhaamme. Ja näin on meidän sentään
käynyt...

       *       *       *       *       *

Tuuli yltyy. Aallot kohisevat, kone jyskyttää enenevällä voimalla.

Kohti Suomen rantoja!

Inari ja Porkka tuijottavat kolkkoina eteensä...

Millainen paluu!

Ja mitä varten?



XIX.


Inari vajosi täydelliseen lamaustilaan.

Hän saattoi olla huoneeseensa sulkeutuneena päiväkausia tylsässä
tuijotuksessa, syömättä, pukeutumatta, muistamatta mitään,
välittämättä mistään, voimatta liikuttaa jäsentäkään, kykenemättömänä
kaikkeen.

Hän karttoi ihmisiä. Ne olivat hänestä kammottavia. Niistä lähti
voimasäteitä, joita hänen ehtynyt elimistönsä ei sietänyt.
Muuten oli kaikki hänelle yhdentekevää. Ei koko maan ja taivaan
avaruudessa ollut asiaa, minkä vuoksi elää, mutta ei minkä vuoksi
kuollakaan. Inari oli enää vain kuin itsensä kummitus, entisen
elämänsä epäoleellinen varjokuva. Välistä jaksoi hän toimittaa
jonkun pienen työn pysyäkseen hengissä. Mutta siihen rajoittui
hänen toimintakykynsä. Häneltä puuttui sisällinen ponnistin. Hän
ei välittänyt rahasta, sillä mitkään rahan antimet eivät häntä
houkuttaneet, ei yhteiskunnallisesta asemasta, sillä sen edut olivat
hänelle arvottomia. Häntä ei haluttanut panna tikkua ristiin itsensä
tähden. Mitä hän itsestään! Hänen puolestaan sai hänen olentonsa
atoomeille tapahtua mitä hyvänsä. Hän ei osannut enää kärsiä mistään,
ei pelätä mitään, ei kuolemaakaan. Muiden vuoksiko siis pakottaa
itsensä elinvoimaiseksi ja työteliääksi? Mitä hyötyä hänestä saattoi
olla kenellekään! Jos hän jo olisi ollut maankamaraa, yleistä,
epäyksilöllistä elämän-kuonaa, olisi hän rappeutuvasta ruumistaan
voinut antaa ravintoa ruohoille, kukille, puille, pelloille, uusille
alku-itiöille. Mutta tällaisena! Pitikö hänen tulla opettajaksi,
kuten äiti-vainaja tahtoi? Nousta ehkä opettamaan vanhaa oppia
kaiken turhuudesta? Miten inhimillinen vapaus, johon kaikki kehitys
pyrkii, on epäiltävää ja vähäpätöistä, miten rakkaus kaikissa
muodoissaan ja asteissaan kantaa itsehäviön siementä, miten se on
järjetöntä, epätäydellistä, lyhytaikaista ja turmiollista sentähden,
että sekin pyrkii vapauteen ja että sen olemus kuitenkin on orjuus.
Niinkuin koko ihmisen olemus. Kaikkein pienimmässä kenties, niin
pienessä, ettei sitä voinut pitää edes harkinnan arvoisena, hän
on vapaa. Hän tekee sen tai sen pikku asian, jättää tekemättä sen
tai sen, ja sitten käy kaikki itsestään välttämättömyyden pakolla.
Pienestä lumipallosta kasvaa lumivuori, keveästä mielikuvasta raskas
todellisuus, joka hautaa alleen kokonaisia kauneus-maailmoja. Pieni
huomaamaton lipsahdus vain junaraiteissa ja toinen menee itään,
toinen länteen. Se on ihmisen vapautta! Niinkö hänen piti puhua?
Ja lisätä vielä, ettei tämäkään ollut totta, että kukaan ei voinut
sanoa totuutta, ainoastaan tehdä uskontunnustuksensa, ja että hän
itse uskoi elämän sovittamattomaan traagillisuuteen... Ei, pikemmin
oli hänen pidettävä suunsa kiinni, oltava kuin muut, otettava
olemassaolon taisteluun osaa niinkuin ennenkin ollakseen vähentämättä
muiden elinvoimaa ja vastustuskykyä... Esimerkin vuoksi! Mutta olihan
hän itse paras esimerkki siitä, että toisten hyvä esimerkki ei
kyennyt antamaan elämän voimaa...

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa vietti Porkka hurjaa elämää.

Joskus hän yövalvoneena ja sairaana vieläkin eksyy Inarin asuntoon.
He pitävät kumpikin lopullista eroaan selvänä, mutta siitä huolimatta
he yhä huomaamattaan kirvelevällä sydämellä palaavat entisiin
puheenaiheisiinsa.

-- Miksi sinä hylkäsit minut? valittaa Porkka.

-- Miksi sinä ensin hylkäsit minut? vastaa Inari.

Porkka on paljon muuttunut ulkomuodoltaan. Entinen siro
boheemi-eleganssi on poissa hänen käytöksestään ja puvustaan. Hän
on melkein rappeutuneen näköinen, kun hän pitemmiltä juomingeilta
napittomassa, tahriutuneessa nutussa, rikkinäisissä kalosseissa,
veristävin silmin ja pöhöttynein kasvoin ilmestyy Inarin eteen.

Inarin on tuskallisen vaikea nähdä tätä. Omasta olostaan hän ei
välitä, mutta nuo ulkonaiset onnettomuuden merkit Porkassa ovat
murtaa hänen sydämensä. Hän herää välinpitämättömästä horroksestaan,
hän kyselee hellästi huolehtien ja murheellisena:

-- Rakas ystävä, miksi sinä noin...?

-- Näen, että pidät minua jo vähämielisenä renttuna. Olet oikeassa:
järki on jättänyt minut, sydän särkynyt, siveellinen selkärankani
murtunut! Niin paljon on minulla tosin vielä jälellä siitä, että
osaan edes kärsiä. Voi, miten minä kärsin, mutta kellään ei saa
olla siitä aavistusta, ei sinullakaan. Minä nauran ja elän iloista
elämää ja hetken levon ja lohdun löydän porton sylissä. Sinä
olet minut sinne työntänyt. Niin syvälle olen pudonnut ylpeistä
pilvilinnoistani. Ja minun, jonka piti sinun kanssasi kahden
elää puhtaudessa ja kirkkaudessa ja koskemattomuudessa, tuolla,
tähtitaivaalla, ei yhteiskunnan ulkopuolella kuten boheemi, kuten
minä ennen, vaan yläpuolelle niinkuin suurien taiteilijoiden ja
ihanien ihmisten sopii! Ja täällä nyt olen yhteiskunnan alapuolella
kuin hampuusi! Jos tästä vielä joskus paranen, tulee minusta
jotakin aivan muuta, kenties mystikko, kenties ihmisrakkauden
apostoli. Sitä varten täytyy ensin olla hyvin onneton, tulla hyvin
nöyräksi... Nyt sen tiedän. Tai ehk'en tulekaan niin jaloksi, tylstyn
vain tavalliseksi porvariksi, unelmattomaksi, käytännölliseksi,
kyynilliseksi. Järjestän elämäni järkevästi niinkuin muutkin: otan
ystävyyden ystäviltä, toveruuden tovereilta, rakkauden naisilta,
haalin koko eri tahoilta ne inhimillisyyden puolet, jotka ennen
löysin sinussa yksin. Kaikki sinä olit minulle: ystävä, toveri,
rakastajatar, puoliso, sotaveikko, unelma ja todellisuus, lähtökohta
ja päämäärä. En enää koskaan sinun jälkeesi voi olla onnellinen,
mutta voin nauttia ehkä. Enkä enää viitsi edes pohtia onnea ja
onnettomuutta, noita kahta salakavalaa käsitettä, jotka ovat
hämärtäneet ihmis-aivoja maailman alusta alkaen. Siirryn vain
sievästi vakavuudesta ilomieliseen rappeutumiseen, ehdottoman
tarpeesta sovitteluun. Minusta voi tulla vielä vanha, viisas,
tyytyväinen irstailija. Etkö sinäkin soisi minulle kernaasti
tällaista pientä valoisaa iltapuhdetta?

-- Minä soisin vain, että vielä voisimme olla yhdessä, sanoo Inari
murheellisesti. Luuletko siis, että se on aivan, aivan mahdotonta?

-- Siihen pitäisi jollakin meistä olla niin luja usko. Kellä se on?
Ei minulla.

-- Ei minullakaan...

       *       *       *       *       *

Kerran loppukeväällä tulee Porkka Inarin luo tavallista
täsmällisempänä ja kevyempänä.

-- Voit onnitella minua, hän sanoo.

-- Miksi?

-- Olen jälleen solminut suhteeni Naimaan.

Inari kalpeni.

-- Olenhan surrut sinua jo tarpeeksi. Tarvitsen järjestetyn elämän.
Minun täytyy päästä naimisiin, saada ulkonaista täytettä, joka tekee
helpommaksi unohtamisen...

-- Unohtamisen?

-- Niin tahdon unohtaa sinut. Muuten menen rappiolle. En kestä
tällaista kauempaa.

-- Minä en voi enkä tahdo unohtaa sinua koskaan, koskaan!

Inari laukesi itkuun.

-- Mitä sinä itket, Inari?

-- Itken kaikkea sitä, mikä meidät erottaa.

-- Mikä se on sitten, mikä?

-- Minun liian suuri rakkauteni sinuun.

-- Sinähän rakastat toistakin. Mutta minä, minä en ikinä ole
rakastanut enkä tule rakastamaan ketään muuta naista kuin sinua.

-- Ja nait Naiman...

-- Niin, niin köyhäksi jäin sinusta. Otan sen, jonka saan. Olen
kiitollinen hänelle, että hän vielä huolii minusta, joka olen anonut
almuja porttojen ovilla. Ja vanhasta, väsyneestä taiteilijasta tuntuu
hyvälle, että on edes joku, joka vielä häntä jumaloi, joka ei tiedä
mitään hänen haaksirikkoutuneesta sielustaan ja hänen kadonneista
kauneus-unelmistaan. Minusta ei tiedä kukaan mitään paitsi sinä,
Inari, eikä tule tietämään...

-- Ja sinä tahdot unhoittaa minut.

-- Ulkonaisesti vain. Niin on minun helpompi olla. Sydämeni
yksinäisyydessä, siellä syvällä, korkealla, salaisessa
mielikuvamaailmassani, joka tästä lähin on oleva suljettu valtakunta
kaikille, siellähän sinä aina olet ja asut ainoana, muuttumattomana.
Sinua ainoaa olen minä rakastanut täydellä sielullani ja ruumiillani
täydessä miehuudessani. Sinä olet minun sydämeni ainoa morsian,
jonka valitsin vaikeimmalla ja voimakkaimmalla hetkelläni. Minulla
oli unelmani. En voi sitä pienentää. Me olemme yhtyneet elämän
korkeimmalla kohdalla. Antaneet toisillemme ja saaneet toisiltamme
yhtä paljon. Parhaani olet saanut, minulla ei ole enää mitään sinun
arvoistasi tarjottavaa. Sinun jälkeesi on vain alaspäin menoa,
pimenemistä... Parempi sinullekin, ettet näe rapistumistani.

Inari tyrski valtoinaan.

-- Minä en kestä sitä ajatusta, etten enää saisi nähdä sinua,
että auttamattomasti olet sidottu toiseen ihmiseen, lopullisesti
kadoksissa minulta, ettei minulla enää ole lupaa luoda silmääni
sinuun, joka olet kaikkeni iankaikkisesta iankaikkiseen, ainoa
armaani kohtalon kaikkivaltiaan edessä, joka on liittänyt meidät
yhteen onnettomuuden siteillä! Enhän minä vielä ole kokonaan kuollut,
koska jaksan näin hirveästi kärsiä! Vanha sydänhaavani vuotaa verta,
vanha rakkaus-haaveeni yhä vain minua vallitsee. Aivoni kieltäytyvät
ymmärtämästä, että elämäni suurin riemu ja tuska olisi ollut turhaa,
että voimani, taisteluni, tahtoni olisivat kaikki menneet hukkaan.
Etkö luule, että vielä voisimme yhtyä, että vielä voisimme saavuttaa
sopusoinnun? Etkö vielä kerran tahtoisi koettaa?

Porkka nostaa Inarin syliinsä ja heidän kyyneleensä valuvat virtana
yhteen.

-- Rakas, armas Inari, hän nyyhkyttää.

-- Emmekö voisi lähteä pois koko Helsingistä, joka on heikkoutemme ja
onnettomuutemme todistaja, jossa menneisyyden myrkky meitä jäytää.
Lähdemme jonnekin sydänmaalle, kauas...

-- Kevättä katsomaan! Oletko huomannut, että jo on melkein kesä.?

-- Menemme kuulemaan, miten ruoho kasvaa, miten kaislikot kahahtavat
ja laine liplattaa... Sinähän pyrit mystikoksi...

-- Sinä kutsut aina esiin minun hyvät puoleni...

-- Kaupunki turmelee, elämä turmelee. Minäkin olen tullut niin
pahaksi. Jospa vielä voisin tulla hyväksi!

-- Ja minä uskovaiseksi...

-- Minä uskon jo. Meidän rakkautemme on leikattu poikki
parhaimmillaan kuin kultainen vilja. Sillä emme mahda mitään. Mutta
murheemme ja hellyytemme siunaa meille vielä kauniin, kelmeän
jälkisadon...



XX.


He kulkivat rinnan äänettöminä ja väsyneinä pitkin korkeiden,
humisevien vaarojen rinteitä.

Heillä ei ollut mitään sanomista tai he eivät voineet taaskaan
sanoa mitään. He tunsivat ainoastaan, että rakkaus koko ajan kuoli
heidän väliltään, että se oli parantumattomasti sairas, ei millään
hetkellisillä liikutuksilla ja tarmonpuuskilla enää pelastettavissa.

Jos he nauroivat, soinnahti heidän naurunsa väkinäiseltä, jos he
puhelivat, oli se keinotekoista ja pakotettua, jos he vaikenivat,
oli se autiota ja kammottavaa. He tunsivat molemmat selvästi, että
he eivät enää voineet elää kahden, ei täyttää lämmöllä ja liikkeellä
sitä tyhjää paikkaa, joka levisi kahden yksinäisen ihmisen välille
maalla, Suomen raskasmielisessä, ikuisesti kohisevassa korvessa. He
tarvitsivat toisten apua, kaupunki-elämän keinotekoista kiihotusta.
Ainoastaan ääretön rakkaus, kulumaton, mitään epäilemätön, mitään
pelkäämätön, maailmatunohtava rakkaus saattoi tehdä Suomen korvet
kultuuri-ihmisen hermoille siedettäviksi. Ja sellaista heillä ei enää
ollut.

Aurinko oli laskenut. Lahdelmat lepäsivät kylminä, värähtämättöminä
kevät-hallaisessa iltahämärässä. Saarten raskaat ääriviivat
kuvastuivat mustina pakkas-punaista taivaanrantaa vastaan,
kivettyneinä, liikkumattomina, niinkuin sanaton suru, niinkuin
maailmanhengen iankaikkinen tragiikka, luonnon loppumaton soimaus
omaa kohtaloaan kohtaan. Se oli kuin katoavaisuuden kaameaa syytöstä
katoamattomuudelle. Elämä, liikunto, työ, lämpö, kaikki hävisi
kerran, tuo yksin jäi jälelle, tuo syvin, mustanmurheellisin,
vaipuneen voiman äänettömästi valittava varjokuva. Noin tulisivat
siis noiden yöllisten saarien syyttävän-raskaat ääriviivat ijäisesti
uimaan aution maapallon kylmän-helottavilla ulapoilla senkin jälkeen,
jolloin jo kaikki elämä oli ehtynyt, ihmishenki sammunut, ihmistyö
murentunut. Nyt jo ne muistuttivat kaiken turhuudesta, elämän lahjain
lyhytaikaisuudesta...

He seisoivat tyrehtyneinä tämän armottoman avaruuden edessä. Heillä
ei ollut kummallakaan sanoja lohduttaa toistensa yksinäisyyttä,
lievittää tragiikan tunteen välttämättömyyttä liian vanhoissa
sydämissään. Pintakerrostumat olivat aikoja sitten loppuun kulutetut
heidän aivojensa kantopiirissä.

Oli jälellä ainoastaan pohjimmainen, kaiken-turhuuden-tunnon
kummitus, sama, joka kerran oli keinuva loppuun palaneen
taivaankappaleen elottomassa varjopeilissä elementtien riehunnan
lakattua. Nekin hävittivät ja samalla kuitenkin tarvitsivat toisiaan.
Niinkuin ihmisetkin. Ne heijastivat ihmisiä ja ihmiset niitä. Sama
salaperäinen voiman ja kauhun kuva kuulsi kaikesta olevaisuudesta.

Olihan Porkka kuin meri, läikkyvä äärettömyys, täynnä syvyyksien
hirmuja, taivaan tähtien ja maallisten tulien heijastelua, pettävä,
upottava mielikuvamaailma hän oli. Ja Inari kuin maa, jonka rajoja
hän tarvitsi ja jota vastaan hän raivosi, jota hän virkisti ja
elävöitti ja samalla hävitti, jota hän suuteli ja ikävöi ja kuitenkin
pakeni. He täydensivät ja murensivat toisiaan. He työnsivät pois tai
hukuttivat toisensa, jos jompikumpi yritti antautua. He olivat siinä
toistensa vieressä, kaipasivat toistaan, rakastivat toistaan, eivätkä
sentään voineet yhtyä. Inari jäi Porkalle vain toteutumattomaksi
mielikuvaksi, Porkka Inarille vain saavuttamattomaksi
kauneus-unelmaksi, kipeäksi pakkotunnelmaksi, käsittämättömäksi,
ikävöidyksi päähänpistoksi. Olihan se ihmeellistä! Tai oikeastaan
ei sen ihmeellisempää kuin rantojen ainainen kaukainen kuvastelu
vedenpinnassa, veden ainainen hiipuva, vetävä, pakeneva läikähtely
lahtien liikkumattomille parmaille...

Inari yritti sanoa Porkalle jotakin hyvää ja hellää, mutta ei
sanonutkaan, se tuntui niin tuiki joutavalle ja lapselliselle.

Näin he ensimäisenä iltana maalla vain äänettömällä pään-nyökäyksellä
jättivät hyvät-yöt toisilleen.

Heidän huoneensa majatalossa olivat vieretysten. Ja kun korpi humisi
heidän ympärillään ja tuuli valitti, olivat he kuulevinaan toistensa
sydämen pohjasta kumpuavat huokaukset...

Seuraava päivä oli ensimäisen kaltainen. He kulkivat jälleen
suurimman osan päivästä harjujen synkkiä metsäpolkuja osaamatta
sanoa toisilleen mitään, osaamatta lähestyä toisiaan millään.
Kuin kaksi vierasta. Ja kuitenkin he olivat niin läheisiä, että
olivat suorastaan vaihtaneet sähköä, tulleet voimain tasapainoon
siten, että he kaiken jo olivat toisilleen antaneet. Ei sotaa, ei
kirpeitä kypeniä enää, ei pyrkimystä puoleen eikä toiseen! He olivat
yksinäisiä, irrallisia, toisillaan kyllästettyjä.

Miksi vetivätkin vaistot yhteen juuri silloin, kun yhdyntä oli
satunnainen, järjetön, sotaisa, kahden vieraan välinen? Miksi
pyysivät ne erilleen silloin, kun sielut olivat yhtyneet, henget
tasaväkiset ja läheiset? Kammoksuiko luonto rauhaa, paikallaan
olemista, ylläpitikö se vain yksinomaan tulemista joksikin,
muuttumista, vierimistä, vaihtumista, hajoamista...?.

Niin vähästä niin paljon, niin paljosta niin vähän! Se oli niin
surullista. Inari katsoi Porkkaan kuin apua rukoillen ja apua
kurkoittaen. Sairaita, kuluneita, säälittäviä he olivat molemmat,
eivätkä voineet parantaa itseään eikä toisiaan. Ei millään. Ja Porkan
vuoksi olisi Inari sentään vieläkin antanut vaikka henkensä, jolla
hän ei enää tehnyt mitään.

Heikosti koetti Inari murtaa jäätä väliltä.

-- Minä rakastan sinua, keskeytti hän äkkiarvaamatta äänettömyyden.

-- Kuinka paljon? kysyi Porkka kuivakiskoisesti.

-- Enemmän kuin ketään muuta, niin paljon kuin minä voin rakastaa,
vastasi Inari yksinkertaisesti.

-- Se ei ole totta, sanoi Porkka jyrkästi.

Inari tunsi, ettei hänellä enää ollut sitä sisällistä voimaa, joka
olisi tehnyt vastaväitteen uskottavaksi. Hän ei yrittänytkään. Häntä
väsytti. Raukeasti hän virkahti:

-- Luulet, että rakastan enemmän toista. Se ei ole totta.

Mutta hän kuuli omissa korvissaan, miten hänen äänensä soinnahti
ontolta ja vakuutuksettomalta.

-- Ei puhuta tästä enää, sanoi Porkka. Ole iloinen mieluummin. Sinä
voit aina matkustaa sulhasesi luo Parisiin!

-- Ja sinä naida Naiman!

-- Sinä tulet myös menemään naimisiin Alvian kanssa! Ja olisi hyvin
väärin sitäpaitsi, jos minä yksin saisin korjata syntini palkan,
muhoili Porkka hupaisella katkeruudella.

-- En tiedä Alviasta enää mitään.

-- Niin sinä aina sanot. Aavistukseni vain eivät ole pettäneet minua
vielä koskaan. Turhaan olet koettanut viedä minua valon taa. Kaikki
olen tiennyt edeltäpäin...

-- Entä minä sitten! Jo kuusi vuotta sitten tiesin tämän
avioliittosi! Oliko ihme, jos silloin kärsin. Nyt en kärsi enää...

-- En minäkään ole enää mustasukkainen sinun tulevaisuudestasi,
entisyyden pohjalta ainoastaan. Suon teidät oikein vahingon-ilolla
toisillenne. Se on teille kummallekin oikea rangaistus. Sinä teet
nuuskaa mistä miehestä tahansa. Ja koettakootpa muutkin miehet
kelvata sinulle, niin saavat nähdä!

He mykistyivät taas molemmin puolisesta halveksinnasta, jonka he
kohdistivat toisiinsa noiden kahden muun vuoksi. Että juuri Porkka
nai Naiman! Että juuri Inari ikävöi Alviaa!

Näin kävelivät he rinnakkain keväisen luonnon helmassa, immuuneina,
voimattomina toistensa suhteen, syttymättöminä ja synnittöminä,
kaukaisina ja sentään saattamatta yhtyä sen enempää. He tunsivat
toisensa niin hyvin, etteivät he enää voineet olla yhdessä tuntematta
yksinäisyyttä ja elämän köyhyyttä, eivätkä he myöskään tahtoneet
erota.

Täten he pitkittivät maalla oleskeluaan päivästä päivään tämän
viimeisen hirvittävän eron kynnyksellä, viivyttäen ratkaisua,
ikäänkuin toivoen vielä jonkun odottamattoman pelastuksen, avun
tulevan...

Mutta mitään ei tullut, ei värähtänyt...

Ja melkein huomaamattomasti niinkuin he olivat tulleetkin he
siirtyivät takaisin ihmisten pariin kumpikin täysin talttuneina,
tietoisina siitä, että he nyt auttamattomasti olivat jättäneet
taakseen sen ainoan arvokkaan, inhimillisesti rikkaan ja täyteläisen
kosketuksen, mikä heidän kohdalleen saattoi tulla tässä elämässä.

Mutta he eivät keksineet enää mitään syytä pidättää toisiaan. He
eivät jaksaneet tarjota toisilleen enää mitään...

Jos oli elämää murto-osakin jälellä vielä heidän osalleen, täytyi sen
tulla jostakin muualta.

Inari tunsi, ettei sitä ollut enää missään.

Ja Porkka: ettei se ollut enää minkään arvoista.

He saapuivat jälleen kaupunkiin aivan tyyninä. Koko loppumatkalla he
eivät enää kinastelleet, viisastelleet rakkaudesta eivätkä itkeneet,
eivät myöskään lingonneet syytteitä tai tarkottelevia tähtäyksiä
toistensa silmille. He olivat melkein kohteliaita kuin sattumalta
tavanneet tuttavat.

Ja asemalla he ojensivat toisilleen kätensä koruttomasti, ilman
mielenliikutusta, niinkuin kelle hyvänsä. Sanoivat pienet
jokapäiväiset jäähyväiset, jotka he kumpikin tiesivät ijäisiksi.



XXI.


Inari astui tietä pitkin eteenpäin kysymättä minne se vei.

Ulos kaupungista, päin auringon kultaamia metsäisiä rinteitä ja
maantien mutkiin piiloutuneiden kylien etäisiä sauhuja...

Kaikki kasvoi, kukki, eli ja kohisi ympärillä. Nurmi lemusi makeaa,
vehmasta tuoksua, männyt uhosivat väkevää haudettaan ja kaukaa kuin
salomailta tullen leijui ilmassa näkymättömän kasken kytö.

Inari haistelee sitä halulla, tylsästi ja ilmeettömästi, nauttien
niinkuin eläin pelkästään luonnon pahaa-tekemättömyydestä.

Ja hän kulkee vain eteenpäin, pois, pois, kauas, irralleen kaikesta,
mitä hän on ollut, elänyt, rakastanut...

Eikä se tunnu raskaalle edes. Selittämättömän maailman-lain
pakko, joka vangitsee välttämättömyydellään, vapauttaa hänet
kaikesta vastarinnan ja ponnistelun velvollisuudesta, tekee sielun
hiljaiseksi, mahdottomaksi rukoukseen tai hätähuutoon. Olla vain, kun
ei voinut olla olematta. Pahin oli jo tapahtunut, aseet oli lyöty
käsistä. Tältä onnettomuuden pohjalta oli kaikki, mikä vastedes
tapahtui, sulaa onnea.

Inarissa on kummallinen rauha, helpotus, ikäänkuin joku ikivanha
tuskallinen päähänpisto olisi hellittänyt otteensa hänen aivoissaan.
Ne ikäänkuin ovat päässeet luonnottomasta jännitystilastaan lepoon,
oikeisiin suhteisiinsa. Ja samalla on kuin joku kaihi siirtyisi pois
hänen silmistään. Hän näkee maailman kuin ensi kerran, sellaista,
jota hän ei ikinä vielä ole huomannut. Sokeana on hän kulkenut. --
Tuon yhden ainoan ihmisen kaikkivaltias hahmo on pimittänyt häneltä
koko muun elämän. Mikäli se nyt auttamattoman varmasti hetki hetkeltä
loittonee, sikäli tuntuu muu ihmiskunta tulevan lähemmäksi. Eiväthän
ihmiset olekaan kammottavia, eihän maailma olekaan tyhjä, eihän Inari
itse olekaan kuollut!

Hän seisahtuu ja kuulostaa itseään. Hänessä aaltoilee jotakin suurta
ja lämmintä, jotakin ennen olematonta, väreilee kuin uuden onnen
aavistus... Mitä se on? Syntyykö hän uudelleen uuteen maailmaan?

Onhan maailma, joka nyt on hänen silmiensä edessä aivan toinen
kuin ennen, niin maalauksellinen, sopusointuinen, lämmin, kaunis,
väkevä... Ja aivan uusi. Ei mitään ole hän nähnyt ennen. Ei tuota
hepoa, joka torkkuu päiväisessä ruskean tynnyrikuorman takana, ei
noiden tiilipinojen iloisen-keltaista loimotusta, ei noita ympärillä
hääriviä työmiehiä, ei mitään...

Inarin edessä hyppelehtii pieni, punamekkoinen tyttö tanssi-askelin.
Hänen päänsä ympärille on kiedottu likainen pitsinriekale, hänen
suustaan valuu lakritsia ja silmistä paistaa rajaton mielikuvituksen
ilo. Hän on varmaan yhtä rikas kuin mikä prinsessa ikään, räsy
hiuksilla on diadeemi, maantie parkettilattia, ja lakritsipiippu
maailman herkullisin kestitys... Hän kääntyy ympäri ja katsoo
säteilevin silmin Inariin ja nauraa. Ja Inari katsoo tyttöön
ja nauraa takaisin lämpimästi, onnellisesti, suuri suloinen
yhteenkuuluvaisuuden tunne rinnassa...

Rajaton kiitollisuus valtaa hänet. Näinkö ilmaiseksi tuli elämän
runsaus, sitten kun lakkasi sitä tavoittelemasta, näinkö laajan
läikehtiväksi kävi rakkaus, kun luopui henkilökohtaisesta pyyteestä,
näinkö helposti löysi kaikkeuden, kun kadotti kaikkensa! Mutta eihän
silloin tarvinnut paeta valittunsa kanssa vieraisiin maihin ollakseen
vaivaton ja vapaa, jos näin saattoi kulkea yksin pölyistä maantietä
köyhempänä kuin köyhin kerjäläinen jäsentään rikkaampana kuin rikkain
ruhtinas. Eihän tarvinnut tehdä väitöskirjoja ja velkaa, tavoitella
kellastuvia todistuksia ja kuihduttavia virka-asemia maksaakseen
velkansa elämälle. Antaa elämän kuljettaa vain, tehdä mitä se
kulloinkin teetti, lentää vaikka auringonsäteellä ja asua vaikka
veneen alla! Joka meressä oli kimmeltäviä laineita, joka metsässä
humisevia puita, joka maassa päivänpaistetta ja ilmaa, joka kylässä
ihmisiä ja ihmissieluja, täynnä elämän moninaisuuden kipeää ja
kypenöivää värinää, joka pakotti ikuiseen liikehtimiseen. Liikehtisi
mukana vain...

Inari poikkeaa metsäisen kallion kupeelle. Hän näkee ympärillään
vaaroja, mäkiä, polkuja, punaisia taloja, myllyjä, lehväisiä laaksoja
ja purojen kierteleviä varsia. Hänen silmänsä ovat tulvillaan
maailman ihanuutta.

Hän ojentautuu pitkäkseen tuoksuvalle nurmikolle.

Hänen on hyvä olla. Hän ei oikeastaan ajattele mitään. Mielikuvat
vain valuvat aivojen läpi irrallisina, oikullisesti velloen
olevaisuuden ja olemattomuuden rajamailla.

Hän on kulkevinaan päin auringon nousua, pitkää valkenevaa maantietä.
Ja Porkka tulee vastaan... He seisahtuvat, katsovat toisiinsa ja
suuri riemu ja rakkaus paistaa heidän silmistään...

He eivät tahdo omistaa toisiaan enää, mutta saavat toisensa
itsestään. He ovat kokeneita ja lempeitä, ja harmittomia kuin lapset,
yhtä onnellisia kuin Alvia ja Inari kerran Välimeren rannalla, mutta
paljon, paljon kauniimpia vielä.

He sanovat toisilleen:

-- Sinä olet kokonaan hyvä ja siksi kaikki, mitä olet elänyt, on
kokonaan hyvää. Siunattu olkoon elämä, joka sinut on kasvattanut! Se
on kaunis, hyvä ja viisas, koska se on tehnyt sinut noin kauniiksi,
hyväksi ja viisaaksi!

Kuvat kulkevat yhä...

Inari makaa ruohikossa silmät ummessa. Hän leikittelee ruohonkorsilla
ja hymyilee unilleen.

Hän makaa siinä kuin tapaturmaisesti ohivierivistä vaunuista tien
oheen heitetty, puolihorroksissa, tuntematta kipua tai tahtomatta
elää...

Hänen tekee vain mieli siunata kaikkea ja kaikkia: Porkkaa, Naimaa,
Alviaa... ja omaa sammumatonta sydäntään.

Aurinko paahtaa, kukat lemuavat, kevätnurmi leviää kuin hivelevä
silkkihuntu hänen allaan. Maa on niin rakas ja turvallinen.

Inarin on hyvä olla. Ei mikään voi häiritä enää. Ja hänestä
tuntuu, että olisi yhtä hyvä, jos hän makaisi siinä kolme kyynärää
syvemmälläkin.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Inari - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home