Title: Vanha pappila
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanha pappila" ***


VANHA PAPPILA

Kirj.

Ilmari Kianto



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.



SISÄLLYS:

  1. Vinttikamarikirja.
  2. Matti Helttunen rovastinkansliassa.
  3. Paitsi Matti Helttusta.
  4. Ruustinnan nimipäivät.
  5. Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.
  6. Vapunpäivä ja niin edespäin.
  7. Kesäisiä kuvia.
  8. Ja tuli sydänkesä...
  9. Kalaretki Torakkaan.
 10. Kylänmäki ja Alanne.
 11. Johannan päiville Ruukiin!
 12. Pappilan metsissä.
 13. Vanha-Mari ja Esko.
 14. Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa,
     joka ajaa jättiläisrukin rattaalla.
 15. Palkovene.
 16. Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.
 17. Papinpojan ensimäinen runo.
 18. Lastenkamarista aikaihmisiksi.
 19. Ukko Galeniuksen peijaat.
 20. Pappilan Junnu.
 21. Runoileva vanha pappila.
 22. Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.
     Epiloogi.
     Pojan runo vanhalle Äidille.
     Kun isä kuoli.
       Pojan päiväkirja.
       Vanhan pappilan raunioilla.



1.

Vinttikamarikirja.


    Motto: Vanhalla vintillä kummitteleepi,
           Kuuletko, ullakon ukset ne käy!
           Lattiat oudosti raksahteleepi,
           Vaikka ei kukaan kulkevan näy...

Olkoon tapahtunut mitä tahansa, olkoon vain vanha rovasti kuollut
ja entinen ruustinna surrut itsensä tuntemattomaksi, olkoon koko
heimokunta hajoitettu maan ääriin, älköönkä kenenkään meikäläisen
elämäntie enää vetäkö sinne kultaiselle kukkulalle, mutta -- Vanha
Pappila silti on olemassa.

Se on olemassa sielun muistikuvana, ja siitä ansaitsee kylläkin
kokoonpanna jonkunlainen kirja:

Peräpohjalaisen pappilan vinttikamarikirja, jota papin lapset lukevat
sillä aikaa kun "pappa" ja "mamma" jo nukkuvat alakerrassa ja pimeän
yön kumina täyttää ullakon ja öljyä riittää viheriäkupuisessa
lampussa tai sydämiä pianosalin kolmihaaraisessa kynttilässä.

Alotettakoon tämä muistikirja pappilan päärakennuksesta.

Katsokaa esimerkiksi rakennuksen yläpuolta, jonka haahmo siintää
peninkulmittaan yli korpimaisemain ja jonka helposti erottaa kaikista
muista erämaan taloista. Eikö siinä ole tuo iäti kodikas -- hiukan
kömpelö, mutta iäti kodikas -- vuosisatojen kulttuuria huokuva
kustavilainen taitekatto, joka ei putoa ryytimaan pihlajien päälle
niin kolkon jyrkästi kuin jonkun nykyaikaisen herrastalon ruma
peltikatto -- totisesti tämä pappilan vesikatto on kuin taivaan kevyt
hattara, joka sattumoilta siihen on laskeutunut ikäänkuin höyhen
kukkaisten ylitse. Höyhenten kaltaisia ovat tuon katon harmajat
päreetkin, joita syystuuli riepottelee ja toisinaan irtikin repäisee
ja lennättää iloisesti yli ryytimaan kaivon, jossa vesisanko kieppuu
ja kirkuu nostovivussaan. Kattoakkunat -- pienoispytingit -- tässä
vanhassa pappilassa ovat kuin mitkäkin hyväntahtoisesti myhäilevät
muinaisajan mammutin silmät. Koko pappilan vuorilaudoitus tekee
saman vaikutuksen kuin vanhanaikuinen herrastalvipalttoo -- siinä
on ylellisen leveät lievekorokkeet ja kokoliaat koristenapit,
sen "kraji" on korkea ja sametinpehmeä, siinä on keimailevat,
puotipyöreät ylätaskut ja laveat, neliskulmaiset alalakkarit, joihin
ei mahdu ainoastaan käsi, vaan koko ihminen.

Pihan puolella on kolme sisäänkäytävää: keittiön porstua, salin
kuisti, kanslian parveke. Ja nyt kun olemme löytäneet nuo rakkaat
vanhat ovet, pujahtakaamme sisään huoneita tunnustelemaan.

Ensin on rovastin kanslia. Se ei ole mikään tilava huone, mutta
uskomattoman paljon siihen mahtuu sekä hengellistä että maallista
tavaraa.

Kirkonkirjapulpetit! Rovastin kirjoituspöytä kaikkine telineineen,
porraslaatikoineen ja salalippaineen! Pöytä, jonka komeroista
löytyy yhtä monta kynänterää kuin rautanaulaa, yhtä monta
oblaattia kuin ruuvia! Höyläpenkki, työasekaappi, ripoliinihyllyt!
Lasiruutuinen kirjakaappi, salaperäinen, kodikas klahvu, sukka-,
rukkais- ja nahkalaatikot -- kaikki yhtenä pyramiidina koreaksi
maalatun nurkkauunin kupeella. Piippuhylly! Nuo pitkänpitkät
sorvatut puuvarret helmitupsuineen ja hopeapislai-koppineen.
Puinen sohva ja keikkuva etasheeri parranajovehkeineen. Pesukaappi
plankkitoosineen. Sohvan yläpuolella baromeeteri, ilmanennustaja,
jonka halkinaista lasia käydään kopahuttamassa, kun tahdotaan tietää,
minne päin viisari on menossa. Baromeeterin yläpuolella riippuu
"Suomen suurmiesten" kuvia. Ja vielä on kansliassa paljon muuta,
jota tässä ei jaksa luetella. Kaikista ihmeellisintä on se että
kansliaan lisäksi mahtuu kolme ovea. Yksi "vanhaan tampuuriin".
Toinen "förmaakiin". Kolmas johtaa "uuteen tampuuriin", jonka
takana piileksii niinsanottu uusi kanslia. Turhaan on rovasti
siellä komeassa, väljässä huoneessa koettanut asua -- varsinkaan
ei höylääminen siellä tunnu niin kodikkaalta, ja hän palaa aina
takaisin vanhaan kansliaan, joka kelpaa kaikkeen. Uudesta kansliasta
päästään "uuteen saliin". Se on pappilan uhkein huone, väljä, valoisa
ja ylenpalttisesti sisustettu. Siellä kasvaa kokonainen metsä
ruukkukasveja. Mutta emme jouda nyt tutkimaan fiikuksia, ruusuja,
taatelipalmuja, pelaguuneja, asparaguksia tai verenpisaroita, vaan
pujahdamme kaksipuoleisesta ovesta vanhusten makuuhuoneeseen,
entiseen förmaakiin. Siellä on ruustinnan kirjoituspöytä -- se,
jonka ääressä hänen tyttöaikainen runoheponsa yhä lentää jättäen
ihmeellisen hienoja kavion koukeroita valkoiselle paperille ja jonka
ääreen hän aniharvoin -- ja sentään niin ihmeellisen usein -- joutaa
äärettömän työtaakkansa keskeltä. Siellä on viheriäksi maalattu
lepotuoli, jonka erikoista elämän tilannetta varten on tehnyt itse
rovasti. Ja on siellä omakeksimä makuultaanluku-lampun teline
rovastin rautasängyn kupeella, sillä rovasti maatapantuaan lueskelee
runsaasti romaaneja ja kaikkea kirjallisuutta, sitä enemmän ja sitä
vapaahenkisempää, kuta vanhemmaksi käy. Makuuhuoneesta pujahtaa
pieni, melkein salaovi puutarhan puolelle kiinnitettyyn uusaikaiseen
"kabinettiin", jossa penkki on ripoliinilla maalattu, seinät sievästi
tapetseerattu ja jossa on ruustinnan hienolla käsialalla varustettu
muistotaulukko, kuka ja milloin ja kuinka kauvan tätä merkillistä
laitosta laittoi sekä hilpeä värikuva eräästä sukuun kuuluvasta
jumalaisen komedian esittäjästä allekirjoituksella _Teatteri Or Jat
Sal_. Vanhusten makuuhuoneesta, jonka joka seinästä puhkeaa ovi,
pääsemme pienen nurkkauunin vieritse juhlallisesta kaksipuoleisesta
ovesta vanhaan saliin. Tämä "vanha sali" se on pappilan päähuone, sen
sydän ja sielu, alfa ja oomega, sekä hengellinen että ruumiillinen
ravintola. Siellä on pyöreä kahvi- ja postinlukupöytä keskellä
lattiaa, siellä on tupakkapöytä takaistuimineen, siellä on uhkea
pianiino, siellä pitkänpitkä, luiskakaiteinen, punaraitainen
toppasohva vanhanajan karmileikkauksineen ja sen kohdalla pari
lasintakaista madonnan kuvaa, siellä ovat edelliseltä kirkkoherran
väeltä jääneet snellmanniaaniset nojatuolit, siellä on kikkerä
keinutuoli, jolla voi "soutaa ympäri" illan hämärissä ennenkuin
kattolamppuun tuli pannaan. Suuri vaatekaappi ei ole ilman
runollisuutta, siitä perjantai-iltoina saunapyyhkeet kaikille
käteen annetaan ja pyhäaamuina puhtaat liinavaatteet. Lasiovisessa
kirjakaapissa, jonka tornimaisen huippuleikkauksen talon isäntä myös
on tehnyt, siintää korukantisia kirjoja: Runebergin ja Topeliuksen
teoksia, Hall Cainen Kristitty, Tuhlaajapoika, Vaeltava Juutalainen,
Kolme muskettisoturia (ruotsiksi), Oma Maa, Ihmeitten Maailma, Sionin
harppu... Pappilan pöydällä voi kyllä yllättää minkä hyvänsä nykyajan
romaanin, Juhani Ahon "Papin tyttären", mutta ei "Yksin". Lattialla
on pehmeät, loistorantuiset karvamatot, ja koukerojalkaisen,
aaltoavareunaisen salonkipöydän alla paistaa ruusukuvioinen,
lammasnahkareunuksinen korumatto. Seinillä on taiteilijatädin
maalaamia öljyvärikuvia, kullatuissa kehyksissä. Huomattavin niistä
on "Lamujoen pappila", jossa rovasti, silloin vielä mustapartainen
kappalainen, soutelee lastensa kanssa "Riitun" pestessä pyykkiä
rannalla. Talouspuolisella seinällä oven pielessä kimmeltää
päällekkäin useita metallisia juhlatarjottimia. Laipion lamppukoukun
ympärystä on kotoisen koristemaalarin sivelemä, ja missä sadevesi on
turmellut kattopahvin, sinne myös on erämainen taidemaalari ulottanut
siveltimensä kuvaten milloin ihanteellisen puolitaivaallisen
maiseman, milloin hullunkurisen sammakon tai perhosen. Onpa leveässä,
puolipyöreässä nurkkauunissakin korukuvioita.

Tällainen on vanha sali, pappilan pyhä centrum. Ja yhtä kodikas
kuin tämä väljä perhetupa on keittiökamarikin ruokapöytineen,
astiakaappeineen ja tilkkupiironkineen, vaikka huoneen ahtaus on
silmiinpistävä. Mutta mahtuvatpa sinne pappilan kaikkien "puotien"
avaimet kilkuloineen. Mahtuu kokolias kanarialintuhäkkikin
hilpeine laulajineen! Ovi ja ovenkynnys, joka johtaa keittiöön,
on tuhansista edestakaisista askelista rumasti kulunut esiintyen
räikeänä vastakohtana kaikille muille esineille ja pinta-aloille
pappilassa, jotka säilyvät varsin hyvässä maalissa vaihtaen
vuodesta vuoteen värejänsä yhä kiiltävämpiin, koskapa ukko rovasti
on ankara maalarimestari ja sivelee armotta kaikki mikä suinkin
puuta muistuttaa, mutta keittiön puolta isäntä arastelee -- siellä
on aina noita paksupalmikkoisia piikaihmisiä, ja ukko rovasti on
sangen häveliäs mies. Keittiö eli "kööki" on pappilan rajattomaan
ruokaliikkeeseen nähden myös liian tilaa-antamaton ja sen ulko-ovi
kuin mikä _perpetuum mobile_ -- ovi, jonka rautalukko talvella
hohtaa kuurassa uhoten ikuista kylmyyttä, kun sensijaan keittiön
hella on ikuisesti palava pätsi, joka levittää kuumuuttaan sekä
ruokiin että ihmisiin. Hellan ja mustasisuksisen patakaapin välitse
pujahdetaan pappilan kahveriin, jonka akkunaa kymmeniä vuosia
vartioi luonnolliseen kokoon maalattu kirkkoherran kuva, jyvä-aitan
valtava avain kädessä -- tuo iäti vanhentumaton mustapartainen
"kirkherra", jolle joku pihan läpi ajava naapurikunnan forstmestari
kohteliaasti kohauttaa lakkia tai jota perttuliaattona joku Vuokin
poikaviikari säikähtäen pakenee. Kahverista mennään kyyristellen
vielä sisäkahveriin, jonka ohuen lautaseinän takaa liiankin selvästi
erottaa kaikkien ullakolle kiipeävien askelet. Sinne ullakolle
nimittäin kierretään vanhan salin etehisestä eli tampuurista, joka
sekin on kodikkaan ahdas, pienellä lämmityslaitteella varustettu
soikko, jonka kaikki tilat valtaavat vaarnoissa riippuvat
lukemattomat päällysvaatteet, päähinepöytä ja mankeli -- veivimankeli.

Kyllä pappilassa on -- tai ainakin olla pitäisi -- vielä toinenkin
mankeli, se hirveä puurumilas, jonka painona on satoja kiloja kiviä
ja jonka laatikossa pappilan kaikki pikkupojat ovat harjoittaneet
jyrisevää huviajelua tai litistelleet peukaloitansa. Niin, pappilan
ullakolle johtavat portaat ovat tyypilliset vanhan herrasajan
kiipeemisvehkeet, sillä ne ovat jyrkät ja ahtaat, pimeät ja liukkaat.
Kuinka moni pappilan perheenjäsenistä niistä onkaan tullut alas
milloin päistikkaa, milloin seisaallaan -- mutta portaat ovat kai
Jaakopin enkelitikapuiden sukua -- ei kukaan vielä niissä ole
itseään kuoliaaksi loukannut. Pappilan ullakko -- se on pappilan
kansatieteellinen museo, emme pysähdy sen esineitä luettelemaan,
mainitsemme vain että siellä sekä kolisee että kilisee, sen orsissa
kiikkuu sekä kimeä-sointuisia hevoskulkusia että römäkkä-äänisiä
lehmänkelloja. Ullakolta aukeavat pienet ovet neljään säiliöön,
joilla jokaisella on oma nimensä: nahkakonttuuri, vaate- eli
likavaatekonttuuri, hamppukonttuuri ja villa- eli "mammankonttuuri".
Pari näistä on lukollista, pari lukotonta, toisen lukollisen avainta
hallitsee talon isäntä, toisen -- emäntä. Lisäksi ovat päädyssä talon
jatkamisesta syntyneet uudet konttoorit sekä ullakon liepeillä vielä
ylälaipiot eli lakat, joihin pääsee vain ahtaista kyyhkysluukuista.
Asuinhuoneista on mainittava ensimäisenä vanha "pimeä kamari", jossa
"Pikku-Kortteen tytöt" ennen kertoilivat taivaaseenkiipeämis-satuja
pikkupojille, ja josta uudemman ajan tultua noustaan kolme porrasta
ylemmäs ohuen lasioven kautta, pohjoisvinttikamariin. Siellä valtaa
sielun väkevä, Suomen kansaa hellivä tunnelma! Sinne loistaa kesäyön
aurinko Kuusamosta päin...

Eteläpäädyn puolella tietysti sijaitsee eteläinen vinttikamari,
kesät-talvet valoisa, mutta hiukan hatara, hauska, pieni kammio.

Tässäpä nyt pappilan päärakennuksen kymmenkunta huonetta osapuilleen
ovatkin selitettyinä.

Sitten on Vanha Puoli. Pari poikamaista pöksää ja sali jyhkeine
tulipesineen sekä kiusallisen pieni keittiö. Eteisestä, jossa
kaikki ovet paukahtavat vastakkain, noustiin ennen vaarallista
"kolopuuta" myöten salaperäistä romua sisältävälle ullakolle sekä
siitä pahaiseen "renkipoikakamariin". Sitten seuraavat pirtit, vanha
ja uusi, välikköineen ja peräkammioineen, jota sanotaan "Riitun
kamariksi". Muistetaanpa vielä se muinaisten pappien kanslia, josta
tuli ensimäinen "uloslämpiävä" sauna, mutta jonka uudempi aika
on alaspurkanut. Ulkohuonerakennuksia on paljon: on maitokamari,
lihapuoti, jauhopuoti, "piikain konttuuri", talli ja rekiliiteri,
pitkä navetta, kanakamari, halkovaja, pari makkia, lammashuone,
sikahökötys, navettalato ja pientareilla latoja ynnä riihiä,
"masuunahuone", paja, kellari ynnä korkea jyvä-aitta sekä mäen alla
etäämpänä pari saunaa: sisäväen sauna ja pirttiväen sauna. Vielä on
tuulimyllykin mainitsematta -- tuulimylly puutarhan ulkokulmassa,
pohjatuulen puskettavana tuuhean pihlajan takana. Ryytimaassa on
humalahuone, vanha luuranko, joka kesäsydännä pukee päällensä
neitseellisen vihreyden. On toinenkin humalikko-repale maitokamarin
akkunan edessä, jossa palvelusväki kesähelteellä aterioitsee. Ja
kun näin olemme viitanneet ulkopiirteisiin erämaan pappilassa,
voimme hyvällä omallatunnolla käydä kertomaan ihmisistä, jotka tällä
"Karhuvaaralla" asuvat.



2.

Matti Helttunen rovastinkansliassa.


Rovasti istuu kansliassaan. Hiljainen kynänrapina kuuluu. Seinäkello
Suomen suurmiesten keskellä lyö hitaasti, juhlallisen kumeasti
aamukuutta. Hän on jo puoli tuntia takaisinpäin hörppinyt makean
aamukahvinsa, muistuttanut jotakin talousasiaa ruustinnalle,
joka aamunuttusillaan on istunut sängyn laidalla, ja siirtynyt
työhuoneeseensa sytyttäen pöytälamppunsa. Uunissa, klahvukaapin ja
piippuhyllyn välillä, räiskää iloinen pesävalkea, silloin-tällöin
paukkinalla sinkahuttaen punaisen kipunan läpi ristikon.

Ruustinnakin on heti rientänyt päivätyöhönsä läpi pimeän salin,
jossa myös hilpeä "praasu" kohta rätisee viskaten hieman valon
kultaa madonnankuvien ihanille kasvoille. Luulisi ettei salissa ole
ristinsielua, mutta äläpäs -- pyöreänpöydän alta huhahtaa huoleton
haukottelu, kookas olento nousee jaloilleen, venyttelee jokaista
raajaansa, vinkasee hieman ja siirtyy pesävalkean paisteeseen
mukavasti oikaisten käpälänsä ja kietaisten ruumiinsa käppyrään. Se
on pappilan Toivo, newfoundlandilainen koira.

On perjantaipäivän aamu, synkän lokakuun aika, Ulkona on pilkkopimeä,
sataa suhuuttaa ja tuuleskelee rajusti järveltä päin, yhtenä
huljuvana ryöppynä tuhisee taivas eikä aamunkajoa vielä tunnu.

Rovasti pysähyttää kynänsä, tuijottaa raamatun tekstiin ja miettii.
Sunnuntaisaarnaansa hän siinä kirjoittaa. Pesävalkea antaa pahoja
paukkuja, mutta se ikäänkuin vain raitistaa ajatuksia:

-- _Jla on rakkaus -- Kurja syntinen, joka uskoo, tulee autuaaksi --
Jlan edessä ei mikään asia ole mahdotonta_...

Rovastilla on tullut tavaksi itseään varten aina merkitä tuo alati
toistuva pyhä sana lyhennettynä _Jla_. Hän lyhentää sen eräänlaisesta
häveliäisyydestä, joka hänen luonteelleen muutenkin on ominaista.

Taas hän nostaa kynänsä, katsoo kirjaan ja jää miettimään pitkään.
Kirjoitettava lause on hänelle juuri selviämässä, kun käytävän
portaat tömähtävät, ulko-ovi narahtaa kovasti ja joku hapuilee
kanslian ovea.

Rovasti painaa kasvonsa likemmä paperia pinnistääkseen lausetta,
kynä jo tekee pyörylöitä ilmassa, mutta samalla hän tuntee että
selän takana se asiamies jo seisoo ja rykii oven suussa. Hiukan
kiusautuneena rovasti käännäksen nojakierretuolissaan.

-- Hyvvää huommenta! kuuluu oven suusta.

-- Huom... mumisee rovasti hieman tylysti, kuten tyylinsä on niin
kauvan kun asiamies pysyy tuntemattomana. Hän kääntyy uudelleen
pöytänsä ääreen ja panee kultaosaiset sankalasit nenälleen. Silloin
hän heti tuntee miehen:

-- Sehän on Matti Helttunen?

-- Joo, niin on, sanoo mies. -- Se kun alako tuli näkkyö kanslian
lasista, niin minä kysäsin Renki-Jussilta että joko passaa mennä
rouvastin puhheille näin aikaseen, niin Jussi sano jotta mää vaan, ei
se rouvasti ihmistä ulos aja -- selittää Matti ja hieroo ankarasti
sammalelle vivahtavaa hatunreuhkaansa.

-- Eihän niitä tähän asti ole ulosajettu, todistaa rovasti. Johon
Matti Helttunen heti perään ravahuttaa että:

-- He-he, eipä tietenkään.

Ukko rovasti on kotvan ääneti ja kyselee sitten hyväntahtoisesti:

-- No kuinkas se Matti siellä Susirannalla oikein on jaksanut tätä
nykyä?

Tätäpä, kuulumisten tärkeätä pykälää Matti Helttunen juuri on
hengessään vahtinutkin ja nytpä kelpaa laukaista leveämmällä leuvalla.

-- Oikein palajo kiitoksia kysymästänne. Siinähän sitä pikkuhiljaa
kitkutetaan. Niin että aina pikkuhiljaa. Akan raato mulla vähin on
läsinnä. Ristiluita särkevän hokkoo. Se Ristiina. Terviisiä laittoi
jotta jos niinkuin ruustinna roppia... Sikkiöthän nuo kyllä on
riskimillään. Ono! Vaikk'eivät maijon pisaraa tänä syyssä soaneet
ouk. Ka evät tissin tissukkaa! Se kun on lehmä ummessa -- vasta
Kaijan päivän tienoissa poikii. Kaijan päivän! Joo. Vaan niistä
syömisistähän se köyhällä tahtoo nuusan heittää. Öhömm... Tuota että
mitenkäs herra rouvasti on jaksanna?

Matti Helttusen silmä vilkuttaa -- kuinka kohteliaasti se osaakaan
oikeassa paikassa kysäistä vastatervehdyksensä.

Rovasti ilmoittaa voineensa kokolailla hyvin -- tosin oli hän tässä
menneellä viikolla tullut alas vintinrappusia.

-- Voe helekkari! pääsee Matti Helttuselta leveästi. -- Vai
vintinrappusista alas! No ei siinä tainnut kylkiluita prouvastilta
särkyä? (Helttunen osasi päräyttää pee ärränkin tiukassa paikassa).

-- Ei, selittää rovasti. -- Minä olin vasikannahkoja kokoilemassa
ulkovintillä. Niin en muistanutkaan aukkoa, vaan peräysin takaperin
-- ja samalla tulin hirveällä ryminällä alas tampuuriin.

-- Tampuuriin asti? ihmettelee Matti Helttunen totisena.

-- Tampuuriin asti! toistaa rovastikin vakavana.

-- No on siinä ollut varjelijansa vanahalla! Tokihan rovasti
säikähti? kysyi Matti Helttunen hyvin osanottavasti.

-- Joo, vastaa rovasti arvokkaasti. -- Vaikka ei siinä paljonkaan
kerinnyt säikähtää.

-- Ka eipä tietenkään -- sellaisessa humpsauksessa! myöntää Mattikin.

-- Oli se tosiaan ihan ihme etten loukkautunut, jatkaa rovasti.

-- No ihme, ihme ja enkelin ilimestys on ollunna, jo minä kuulen
kaikesta. Se on ollut oma suojelijansa prouvastilla! vakuuttaa Matti
hartaasti ja panee molemmat kätensä hattunsa päälle aivankuin ristiin.

-- Kyllä kai, myhähtää rovastikin. Molemmat ovat kotvan vaiti.

Rovasti vaivihkaa odottaa että nyt se Matti Helttunen näistä puolin
esittää asiansa ja hän tässä pääsee saarnakirjoitustansa loppuun
sorvaamaan, vaan eihän se Matti kuin pyörittelee sammalenkarvaista
reuhkaansa ja alkaa puhella ilmoista.

-- Hyvin on sateiset ilimat tänä syyssä -- se sanoo. -- Kuuluu
Yliperällä ihan tuluvaa näyttelevän. Se puroniityillä jo vahinkoja
teköö karjankonnulle. Missä varsinni on suovat ja haasiat seisomassa.
Ja alavammilla paikoilla latoloita kuuluu ahistelevan -- vesi. Tuolla
Takaruotilla hokkoot viisinkymmenin häkein moniaasta talosta kontuja
märkänevän. Mitenkä se on, onko sitä isossa pappilassa rapiasti
jokiniittyjä?

Rovasti kokee vastata lyhytkantaan, mutta Matti Helttunen vain
jätkyttää samaa ainetta:

-- Se on jo satanna perttulista asti. Ei nyt ihan joka päivä,
vaan mikkeliltä melkein joka päivä. Ja isosti onkin satanna. Ja
yötkin läpeensä lorottaa. Kuuluu aviiseissa olleen reklaami että
on Kiimingin puolessa yhellä tavalla satanna -- lieneekö rovasti
sattunut havahtemaan kaupunnin uutisista? kysyy tosissaan Matti.

Rovasti, kärsivällinen ja pitkämielinen mies, suvaitsee vastata
asiallisesti, ja kun hänen mielestään vesisateen seurauksista nyt on
perinpohjin keskusteltu, rohkenee hän toivoa että Matti Helttunen
vihdoinkin esittää varsinaisen asiansa. Mutta eipäs tuo kehveli
vieläkään hellitä, vaan alkaa kuin alusta:

-- Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan
tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin
se minun muistiini on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen
pois heitti. Muistaako rovasti?

Muistihan rovasti parka senkin asian, vaikka ei ihan samalla tavalla
kuin Matti Helttunen ja tässä nyt meni taas neljännestunti molemmin
puolin muistia terottaessa. Kello kumahutti jo puolta kahdeksaa ja
rovasti nousi sulkemaan uuninpellit sekä katsahti lamppunsa yli
ulos pihamaalle, johon päivän kajo idästä päin jo tuntui. Se nousi
aurinko aina sieltä Lentiirasta ja Vienan rajalta päin. Mutta Matti
Helttunen yhä paapatti ja pyöritteli hattuaan. Rovasti ei enää olisi
pitänyt ensinkään epäluonnollisena, vaikkapa Matti olisi alkanut
lausua kaikenmoisia arveluitaan siitäkin, miten mahtaa sataa taas
tulevanakin syksynä tai vielä sitäkin seuraavana vuonna. Olihan se
suomalaista puhuntatyyliä.

Siivokseen kysäsi nyt rovasti että: olisikko Matilla jotakin _asiaa?_

Helttunen ihan hätkähti. Joo! Sitä vartenhan hään _oikeastaan_ oli
lähtenyt liikkeelle että jos niinkuin tekaseisi halonsärky-urkon
rovastin kanssa. Että paljonko sitä maksetaan syleltä? Ja voisikko
saada vähän ennakkoa. Vennään lehtiä soaha pitäisi kauppiaasta ja
Ristiinalle tuusan täysi kahvin pööniä, hällä kun, akalla, ristiluita
särkee, niin kuuluisi helpoitusainetta tää olevan. Ja jonkun
kappa-kymmenisen rukiita? Jos mitenkuten kävisi laatuun ja herra
rovasti armollisesti työtä vastaan lainaksi uskoisi?

Rovasti puhalsi lamppunsa sammuksiin, surahutti keltaisen rullaverhon
taidokkaasti ylös ja istahti jälleen päin kirjoituspöytäänsä. Syvästi
mietti rovasti ja pitkältä kuin iankaikkisuus tuntui äänettömyys
Matista. Sanoi rovasti:

-- Se on Matilla entinenkin velka vielä maksamatta?

Matti Helttunen oli ollut hyvillään että jos rovasti jotenkin
on sen vanhan asian unohtanut mielestä pois tai muuten hengessä
uloskuitannut. Nyt, kun kuuli mainittavan, niin ylös tuolilta karkasi
ja ihan rovastin eteen kapsahti ikäänkuin huonokuuloinen ja nöyrästi
mutisi:

-- Että mitenkä herra prouvasti sanoikaan?

Tästä rovasti hiukan aristui ja sanoi aivan hiljaa:

-- Niin, minä vaan tässä muistin niitä vanhoja asioita...

-- Joo, niinpä tietenkin, -- melkein huutamalla puhkui ja
tulipunaisena naamaltaan Matti Helttunen. -- Tietysti ne vanahatkin
assiet kuitataan samalla sikäli kun verekset urkot tehtänee.

Rovasti ei raatsinut tähän mitään huomauttaa ja -- Matti Helttunen
oli voittanut tarkoituksensa. Perinpohjainen keskustelu loppui siihen
että rovasti lupasi heti aamiaisen jälkeen itse tulla mittaamaan
Matille jyvät Kiiskimäen päällisestä, portinviereisestä eloaitasta.
Oliko Matilla omaa säkkiä? -- Ka eihän sitä ollut tullut tyhjää
säkkiä otetuksi, selitti Matti haikeasti, vaan jospa ruustinna
hyvyydessään lainaisi?

Rovasti kyllä murisi että _ihmiset_ vievät kaikki pappilan säkit
eivätkä tuo takaisin, johon Matti imelästi myötitteli sanoen sitä
kerrassaan hävyttömäksi meiningiksi, ken niin tehnee, vaan _hään_
kyllä raskii tuoda takaisin. Rovastin täytyi siis luvata säkkikin
ruustinnan puolesta. Ja Matti Helttunen läksi, suu messingillä --
niin hyvillä mielin mies oli -- pirttiin, odottamaan.

-- Syö-syö-syömään! Lol-lol-eeta! Pappa tulis syömään! kuului samalla
pappilan kahden nuorimman pojan yhteinen äänekäs huuto törmääkin
ovelta, josta pojat toisiaan tyrkkien ryntäsivät isäänsä tervehtimään.

Mutta rovasti otti hattunsa, nosti kauluksen pystyyn ja meni
juoksujalkaa ulos, kulkien lankkua myöten viistoon poikki pihan.
Vasta sitten palasi kansliaan ja kulki reippaana läpi huoneiden
ruokahuoneeseen, jossa muut jo istuivat pöydässä höyryävien kulhojen
ääressä.

-- _Hade du noon asiamies?_ kysyi ruustinna survoen perunoita.

Rovasti pani kätensä kiireesti ristiin, istui pöytään, tarttui
suolasiikaan ja virkahti ruotsiksi:

-- _Kan du tänka det_. -- Nyt vasta Matti Helttunen tulee tienestiä
kysymään.

-- _Den strunten!_ säesti ruustinna reippaasti ja kysyi, oliko
rovasti muistanut vaatia Matilta takaisin säkkiä, jonka tämä kolme
vuotta aikaisemmin oli lainannut. Rovasti vähän häkeltyi ja vastasi
punaisena:

-- _De va ett spektakel!_ Minähän päinvastoin lupasin hänelle
toisenkin säkin. Onko meillä?

Ja perhekeskustelu alkoi. Pikkupojat takoivat jalkaa ja toinen pikku
tytöistä itkeä pillitti, koska pojat "kiusasivat".



3.

Paitsi Matti Helttusta.


Paitsi Matti Helttusta oli Jumala kaikkiviisaudessaan asettanut
pappilan henkiseen viljelykseen monta monituista muutakin ympärillä
elävää ristirahvaan sielua. Melkein joka päivä joku tai useampikin
niistä kävi aukomassa pappilan alati aukisaatavia ovia. Sitä riitti
sekä suloisia että surkeita suhteita kirkkoherranväen ja talonpoikain
välillä. Rovastilla oli omat ystävänsä, ruustinnalla samoin, olipa
yhteisiäkin nimikkoystäviä.

Oli Jaakko Kemppaista ja Jaakon akkaa, ikuista ristiä ja imellystä,
välttämätöntä hyvää ja pahaa, sillä tarvitsihan niin suuressa
kartanossa sekä vasun raatoa että villavyyhtiä, kiulua ja voipyttyä.
Oli Hiisivaaran Hiskiä ja Hyysirannan Lassia, oli Korte-Mummaa
ja Viitalan vanhaaemäntää, Rytys-Kreetaa ja Issin Karoliinaa,
Latvatonta Ukkoa ja Latvatonta Mummaa, Suovaaran Mattia ja Haukilan
Henteriä -- pappilan henkiherttaisinta kansankaartia, jota ei ilman
kolmea kukkuraista kahvikuppia koskaan laskettu pois pappilasta.
Oli vakinainen kahviratti Vanha-Mari, kultainen kankuri ja
intohimoinen kalamuija, oli ison talon, Alanteen Anna-Leena mustine
sirkeine silmineen ja mustine kirkkoröijyineen sekä koko Alanteen
herrasherttainen väki moninkertaisine sukupolvineen. Niiden luona
toki saattoi käydä vastavierailullakin kolmella hevosella.

Vaikka naapurit asuivat kaukana, niin olivat ne kuitenkin hyvin
"likeisiä", aivankuin olisivat asuneet kivenheiton päässä.
Esimerkiksi Lumme-Iikka, pappilan teerevin torppari, joka
juoksujalkaa tuli pappilaan päivätöitänsä suorittamaan ja huusi
kartanon täydeltä että "päevää". Moisia miehiä ihan saattoi rakastaa,
niissä oli ryhtiä! Mitäs siitä jos Rasin Ransu puolestaan oli kuivan
ärmäkkä ja Jouten-Tohomas nahjus. Rakkaita olivat nekin. Ja ihan
sukulaiselta tuntui järven vastarannalla elävä Törmä-Ukko, joka --
kuten sen koko maailma tiesi ja näki -- kynti ja karhitsi omalla
akallaan: puuauralla ja risukarhilla. Hieroja-akat kuuluivat ihan
inttiimeihin: Jusan-Eevat, Pölkky-Kaisat. Tervetullut oli "Salamelan
ukkokin" ikuisia terveyssuolojansa hakemaan. Ja kodikkaita, pappilan
kullatuihin kehyksiin sisältyviä ilmestyksiä olivat läpi-pihan
kulkevat Rasva-Paavot, Laappa-Antit, Lyyhä-Topit ja Veltto-Pekat.
Kuoharia kohdeltiin kuin kirurgian tohtoria. Näätänikkari nautti
"ammattiveljen" arvoa. Sydänmaan suutarit, räätälit ja sepät olivat
tietysti pappilan kunniavieraita. Anterit, Joosepit, Levoskat,
Raappanat. Suutari-Antti! joka opetti pikku Iivaria lukemaan,
koska poikanen niskotteli mammansa sukkapuikon edessä. Sama Antti,
joka eräänä pakkaspäivänä läksi plikin ostoon 200 virstan päähän
kaupunkiin suksillaan ja jonka perään pikkupojat juoksivat antaen
kumpikin Aleksanterinaikuiset kymmenpennisensä, jotta Antti muistaisi
tuoda kaupungista lyijyspännät, ja joka viikon päästä palatessaan --
vastaan juokseville papinpojille juhlallisesti ne ojensikin, antoipa
vielä pastilliakin. Sama Antti, jonka häviämistä Pietariin iäkseen
pikkupojat suuresti surivat, vaan jonka häviämisen maailman rannalle
äiti-ruustinna osasi asettaa salaperäiseen yhteyteen karjakko-Marin
pikkupojan kanssa, jonka nimi papinlasten malliin oli "Ilimari".

Jooseppi Moilanen! Sepäs vasta oiva ja nokkela räätäli, joka leikkeli
pappilan kaikille pojille pöksyjä ja "jääkäritakkeja" niin paljon
kuin Vanhan-Marin kutomia kankaita riitti; myöhemmin hävisi hänkin
pappilan horisontista ja huhut alkoivat kertoa että Jumala siunasi
Joosepille erämaan surkeudessa perätyksin kolme eukkoa ja kolmatta
kymmentä lasta. Mutta aniharvoin Jooseppi pappilasta lähtönsä jälkeen
lienee omille lapsilleen pöksyjä neulonut, sillä kuulestipa miehestä
tulleen syvästi uskovainen ja akkojaan kurissa ja herrannuhteessa
kasvattavainen.

Paitsi kolmea torpparia oli erämaan pappilalla vakituiset
"kasakkansa", joka sana tällä kulmakunnalla merkitsi yhtähyvin
suomalaista miestä kuin akkaihmistä: Julumaa-Jussia ja Pikku-Mikkoa,
Reeta-Kaisa Juntusta ja Juppos-Viiaa. Heinänteon aikana tulkitsi
kasakka-käsite Saparovaaran Jeremia, Pöljää Alapea ja "haravamiehinä"
Hössy-Hannaa, Väliahon Armiitaa ja sensemmoista. Oli pappilan pirtin
karsinassa tietysti nysäänsä imeksivä ruotimummu tai jos ei ollut
mummua, oli ainakin ruotilaistyttö Oloka, joka jännitti ja huvitti
koko kartanoa alati näkemällä ja pelkäämällä kummituksia ja aaveita.

Pappilan palvelusväkeen kuului varsinaisesti ainoastaan isäntärenki
Junnu, joka, vaikka olisi lähtenyt poiskin, varmasti palasi takaisin
kuin magneetin vetämä, sillä mies ei voinut elää ilman pappilaa ja
varsinkaan ei pappila parka ilman Junnua. Siksi valtava kyky oli tämä
Jussi, sivumennen sanoen: erikoisen kunniakirjan arvoinen miekkonen,
koko talon ja heimon uskottu ja -- mirabile dictu -- ikuisesti
salavihkaa soimattu palvelija.

Muut vakinaiset palvelijat pysyivät talossa vain vuosikauden, joten
heidän nimiään on mahdoton jaksaa luetella; tosin oli sellaisiakin
renkejä, jotka palvelivat kolme vuotta, mutta löytyi taas sen
mokomiakin, jotka puskivat vain puoli vuotta ja kaikista äksyimmät
tekivät ahväärin muikun purstosta, saattoivatpa lähteä pois talosta
jo kolmenkin päivän kuluttua. Sisäpiiat vanhassa pappilassa olivat
siinä määrin suosittuja että esimerkiksi "Iita" ja "Hilta", pari
vuotta opiskeltuaan hienoa käytöstä, kelpasi forstmestarien rouviksi
ja oppi puhumaan "ruohtia melekein yhtä viinisti kuin ruustinna"!
Parhaat ulkopiiat palvelivat myös kolmisen vuotta, mutta häijyimmät
suututtivat ruustinnan ruokottomalla suullaan jo moniaassa
viikossa sekä karkasivat purpattaen nyytyineen, joihin joskus
pistivät evästäkin mukaansa, uusiin seikkailuihin. Suurin piirtein
katsoen tämä pappilan palvelijasto oli ikäänkuin Jumalan asettama
henkivartiosto rovastin ja ruustinnan ja koko heidän perheensä ja
juhtakarjansa ympärillä. Eihän ilman Mustaa-Kallea jäinen vesiamme
noussut pihaan hetteeltä eikä Polle heinänsauhuja päästellen
piehtaroinut pihalla, eihän ilman sisäpiikaa "Hulta-Vannia" pölyt
tulleet pyyhityksi sisähuoneista eikä ilman kyökkäriä "Selemaa"
voimöhkäleet putoilleet pirttiväen puurokuppeihin, eihän ilman
Sussu-Saaraa maidot joutuneet "sisälle" niinkuin lypsäjätytön aina
oli pakko julistaa ovenraosta, vaikka pappilan salissa olisi istunut
itse lääninkuvernööri (maito on sisällä!); eikähän ilman "Paksua
Riitua" sisäväen sauna perjantai-iltana niin jumalaisen herttaisesti
olisi lämmittänyt olkikuvoilla kelliviä pappilan nuoria herroja,
jotka olivat joululomalla, eikä myös ilman jotakin "Rokupätkää" olisi
ilmestynyt halkoja rovastin kanslian porraslaatikkoon. Kaikki olivat
tarpeelliset ja ehdottomasti kuuluvia siihen kotoiseen tauluun, jonka
värituntuja tämä kirja tavoittelee.



4.

Ruustinnan nimipäivät.


On marraskuun 22:n päivän aamu. Rovasti, tullessaan aamiaispöytään,
ilmoittaa reippain mielin että ulkona on ihana, kirkas pikkupakkanen
ja lämpömittari osoittaa 13 astetta.

-- Pojat! sanoo rovasti, heti kun on tarttunut suolakalaansa: --
lähdetäänkö Airikaislammille luistelemaan?

Sitä ei tarvitse kahdesti sanoa! Pojat riemastuvat siinä määrin
etteivät malta popsia lisää jankkia ja ovat yhtäkkiä valmiit, vaikka
jaloissa oliskin paripuolet saappaat ja vaikka toista vantutta ei
koskaan löytyisi "krupusta", johon se eilen on viskattu, vaan josta
se ihan itsestään on joutunut siihen ihmeelliseen paikkaan, jonka
nimi lasten sanastossa on "hukka".

-- Eihän pappa ota Sannia? kysyy Ruffe.

-- Eikä Virviä? toimittaa Iivari. Ja pappa julistaa:

-- Eivät pikkutytöt jaksa kävellä. Sinne on pitkälti.

Pikku tyttöjen kasvot vääntyvät väärään, mutta mamma-ruustinna
julistaa lempeästi:

-- Pikku tiput pääsevät Olgan kanssa Hamppulammille kelkalla
ookkaamaan. -- Ja niinpä yhtäkkiä pappilan kaikki lapset ovat
tyydytetyt -- nimittäin nämä kotonaolevat, sillä neljä on kaukana
kaupungissa, koulussa. Esko, Vihtori, Aune ja Väntti! Vuodet vierivät
väleen, pian kai kohtalo kyyditsee nämäkin kotonaolevaiset toisen
toisensa jälkeen sinne, jossa ei isän silmä eikä äidin hellä sydän
lapsiansa vartioi.

Erämaan kohtalo! Kuinka monta sydänveren pisaraa sinä puserratkaan
perhe-elämän keskellä! Mutta kuinka sinä samalla kasvatat ikävöimään
ja kotikullalle arvoa antamaan...

Tuolla jo kulkee rovasti pikkupoikineen kaukopellon pientarella
ja iänikuisten puuluistinten kirkkaat teräkset välkkyvät hänen
olkapäillään. Huurteisen metsän läpi, pitkin Viitalan kesätietä käy
onnellisen pappismiehen kulku, vaan sitten alkavat kopisevat askelet
kaikua pieneltä lehmänpolulta, joka päättyy rämeen laitaan. Siellä se
jo kimmeltää Airikaislampi, salomaan peili...

Henkeään pidättäen pikkupojat juoksevat isänsä edellä. Tottatotisesti
-- iljanne kestää. Ja pohja kuultaa...

Juhlallinen, puhdas, melkein jumalaisen pyhä tunnelma täyttää sekä
rovastin että papinpoikain mielet -- täällä on niin kummallisen
hiljaista. Rämeharjun petäjissä ja näreissä sädehtii ikäänkuin
jalokiviä, koko erämaa ikäänkuin heijastaa salaperäisiä aarteita.
Olisi niin somaa kulkea umpimähkää tuonne päin... Mitä kaikkea
mahtaisikaan löytyä?

Hei! Rovasti jo luistelee. Kunnioittaen ja ylpeinä, hiukan kadehtien
katsovat pikkupojat isänsä kiidäntää, kieputusta ja kaunista
kaareilua. Heillä ei vielä ole oikeita luistimia, mutta eivät he
kaipaakkaan: jaloissa ja puupalikoissa on kylliksi liukumisen
hauskuutta ja kuperkeikatkin ovat kultaisia.

Tämä syysjäillä luisteleminen on aina ollut rovastille mieluinen
virkistys rasittavan suviverkostelun jälkeen. Milloin hän luikaisee
Kiiskimäen alla piilevällä pienellä "Hamppulammella", milloin
kotirannassa tai "Matalassa lahdessa", rohkeneepa joskus, kun jää
on varma, luikaista yli suuren seljänkin ja hämmästyttää toisella
puolella järveä asuvaa metsäherraperhettä reippaalla ilmestyksellään
luistimet käsissä -- tämä hopeahapsinen "koulupoika", jonka
nähdessään pirteä forstmestarin rouva huudahtaa:

-- Sii po farbruur! Luisteloo kuin nuorimies. No voe hyvänen aika
tokkiinsa. Höör du Miidas? Tulehhan kahtomaan.

Mutta nyt oli Cecilian päivä, ruustinnan nimipäivä, eikä siis
rovasti malttanut montakaan tuntia tuhlata Airikaislammelle, vaan
kyllikseen kieputeltuaan ja pikkupoikia kiidäteltyään ympäri
iljankoa hän riisui luistimensa ja palasi takaisin pappilaan.
Lumituisku parahiksi lankesi maahan, kun he kotiin saapuivat posket
punaisina ja raikkaasti hengästyksissään. Maistuipas kahvikulta ynnä
pikkupojille tuore vehnäinen! Siinä oli jo kolme suoraröijyistä
emäntää ruustinnaa kunnioittamassa osanotollaan kahvinjuontiin.
Onnelan Johanna, Laitilan Retriika ja Koistilan mumma. Jokaiselle
rengille ja jokaiselle piikatytölle oli päivän kunniaksi annettu
pullakahvit keittiökamarissa. Olivathan he aamupimeässä veisanneet
Junnun johdolla emännälleen. Ja Mustaharja, Ponttus ja Virkku
olivat päästetty marhaminnoistaan tuulottelemaan ja juoksivat
hevoset ympäri pihoja sellaisella töminällä että olisi luullut sitä
maanjäristykseksi. Päivän sankaritar yksin sai nuo isot konkarit
silmänräpäyksessä pysähtymään keskipuotin eteen, ojentamalla niille
leipää ja sokeria.

Cecilian päivä! Muistokuvat kulkevat. Tarvitsiko koetella lammin
luistinjäitä -- saattoi jo olla täysi talvikeli ja 22 astetta
pakkasta. Pankaamme kertomus siis niihin puitteisiin.

Heti kun varhainen päivällinen oli syöty ja rovasti ruustinnoineen
tuskin ehtinyt tavanmukaista middagsluuriaan suorittaa, helisi
pappilan pimenevällä pihalla outoääninen kulkunen ja ensimäiset
"oikeat vieraat" saapuivat. Pitkästä sydänmaan reslasta purkautui
pihalle sellainen paljous jalkoja ja käsiä että olisi luullut
mustalaismatkueen olevan liikkeellä. Juhlallisen särähtelevällä
äänellä puhellen siinä pitkä, laihahko mies, koirakintaat käsissään,
hapuili lapsiaan ympäriltään ja, korkealle nostaen horjahtelevia
sääriään, suuntasi askelensa pappilan keskiportaita kohden ihan
hytkyen nimipäivän iloisesta olemassaolosta:

-- Ja nyt, kullan muruset, sitä mennään Cilly tädin tykö
doppakahville, hehehe... Minne mamma jäi?

Se oli seurakunnan hauska kappalainen, pastori Lauri Bonifacius
Nordbom.

Heti kun ryminä sisääntulevista oli alkanut kuulua, oli ruustinna
juoksuttanut lamput ja kynttilät sekä etehiseen että kuistiin.

-- Jaag haarr den äärran att grrratuleerrra tant Cecilia -- hehehe!
kuului kappalaisen sydämellinen, ärrää pärryttävä onnittelu
etehisessä, johon ruustinnan iloinen pää äkkiä oli pistäytynyt salin
ovesta. Ja samalla alkoi kappalaisen kuuden pikkupojan "pokkaaminen"
tantille, jota temppua oli hartaasti harjoitettu edellisestä viikosta
asti ja jonka onnistumisesta oli riippunut pikkupappilan poikain koko
nimipäiville pääsy.

Mutta tuskin olivat ensimäiset vieraat ehtineet loppuun asti
riisuutua, kun ihan kuistin porrasten eteen pärähti sellainen
aisakellon, kulkusen ja tiukujenkin helske että kaikki
sisällepyrkivät hilpeästi hätkähtivät ruustinnan huudahtaessa:

-- Miidas me' sin Nelly!

Ja nepä ne tosiaan olivatkin: forstmestari Miidas Nebukadnezar
Salmanassar Jeriko Würtenberg -- kuten nimensä kokonaisuudessaan
juhlallisesti kajahti -- ja pieni, pirteä, tulisilmäinen,
liukasliikkeinen rouvansa Nelly sekä pikkupoikansa Simson ja Absalon.

Sydämellinen oli forstmestarin väen kohtaus pappilalaisten kanssa.
Herra Miidas, joka arkiaherruksissaan kuukausimääriä saattoi
retostella pukimistaan ja parrastaan välittämättä, näöltään
kuin pahin rantajätkä, teki nyt hännystakissaan ja valkoisissa
rinnuksissaan ajeltuine poskineen kerrassaan suurenmoisen
vaikutuksen. Hän oli kuin mikäkin ranskalainen presidentti tahi
Tanskan lähettiläs, hänen kasvonsa loistivat ja silmänsä nauroivat
elämän ylenpalttista onnea, ja jos arkioloissa ken olisi muistuttanut
miekkoselta erinäisiä puuttuvan, niin esiintyipä hän nyt täysin
intelligenttinä, spirituellina ja pikanttina, joka osasi sekä olla
kohtelias että päästellä paradokseja. Herttainen herrasmies oli
tämä vanhan polven helppohintainen virkamies, jonka toimi lisäksi
oli niin vaatimaton että aivan yleisesti tiedettiin ettei miekkosen
esimerkiksi tarvinnut kolmea kertaa useammin vuodessa kirjoittaa
minkäänlaista kirjettä ja että hänen kirjoitustaitonsakin oli
vähän niin ja näin, jotavastoin hän tuon komean nimensä taisi
piirtää kuin mikä senaattori tekemällä valtavia kiehkuroita ja
ketunhäntiä. Nya Presseniä hän luki kiitettävästi osaten kertoa
muille maailman isoimmasta laivasta sekä yhtä ja toista Turkin ja
Persian politiikasta, mutta kun hän kerran, saatuaan pappilan pojilta
lainaksi parooni Mynkhausenin ihmeelliset seikkailut, meni kertomaan
ne totena korkeimmalle esimiehelleen ja tämä oli väittänyt niiden
olevan roskaa -- niin tuli hän araksi kirjallisuuden suhteen.

Mukavasti täydensi aviopuolisoansa ilmestyksellään Nelly rouva,
hintelä, naivi naikkonen, joka ei hetkeäkään pysynyt yhdessä kohden
ja joka ei viittä minuuttia voinut puhua samaa kieltä, pikkukaupungin
ruotsia tai suomea, vaan huuteli ne huimasti sekaisin.

-- No jo minä sanon Miidakselle _att raka det på ögonblicket_...
jotta jouvutaan emäpappilaan... _att deiju Cecilia_... että määhhän
hankkiutumaan... ja otetaan gubben Karppanen kyytimieheksi... niin
Miidas murisi _att månne isen håller?_ ja ratisihan tuo Kärryksen
kohalla -- julumasti pelekäsin... _men lyckligt kom vi öfver_...
mitäs farbruurille kuuluu? _Nå visst ä' han käck!_ vai luistelemassa
-- no jos oisi Miitaski raato yhtä käpperä... vaan hiiteenkö ne
meijän poijat jäi?... Hyi! hyi tokkiisa! Simssi niistätkö nokkasi! No
jo ne on nuo poijat... eikö tantistai ouk??? --

Meillä ei ole aikaa kuunnella Nelly rouvan suloisia suunavauksia,
sillä vieraita lappaa kuin köyttä pappilan saliin. Siinä tulee
lukkari Frans Petter Renduliin, kerskuva hevosmies ja seuran hauska
valehtelija, jonka emäntä on "tavallinen ihminen", vaan poika Lennu
hyvä hulivilin alku.

-- Sytämen pohjasta pyytän toivottaa spruustinnalle onnea ja
menestystä nimipäivän johdosta! Ratuli, ratuli... Mutta mitäs
herrasväkeä tuolta tulee? Pitkänlaiha ruotuväen luutnantin
museomaiseen univormuun puettu, pitkäpartainen vanha herrasmies,
kolmikulmainen senaattorimainen päähine kainalossaan ja niin
mukavasti kyömynenäänsä honottaa onnitellessaan ruustinnaa:

-- Tant Cecilias aldra ödmjukaste tjänare. Gratuleeerrrar!
Riennäppäs, rakas Betty, niiaamaan!

-- Ohhoh hva man ä ståtlig som en landshöfding! huudahtaa ruustinna
vastaan.

Se on paikkakunnan vanha vallesmanni Immanuel Saxa, tämän saman
pappilan entisiä papinpoikia. Hänen loistavanpunainen tanakka
rouvansa vierii kuin pehmeä villakäärö perässä, ja rouvat puristavat
toistensa käsiä, ihanpa kaulaan kapsahtavat...

-- Välkommen! Välkommen!

Mutta kanslian puolelta tulee yhtäaikaa sisään vielä kookkaampi
ja ryhdikkäämpi mies kuin vallesmanni, pitkä juhlatakki yllään
kuin arkkipiispalla ja kaulasta kaareutuu hopeainen ketju, jossa
riippuu liivin taskuun pistetty ankkuri. Ken on tämä vieras, joka
niin mahtavasti rykäisee ja ritarillisesti käyttäytyy? Mistä moinen
erinomainen ilmestys erämaassa? Se on entinen "Ruukin vörvalttari",
nykyinen pitäjän kunnankirjuri ja asianajaja Bertel Belial Buxhöfden,
jota sentään rahvaan kesken nimitellään vain Puksiksi. Kummallista
kulttuuria korvessa: kaikki puhuvat _herra_ Buxhöfdenistä, mutta
hänen rouvaansa sanotaan aina _emännäksi_. Mistä syystä? Siitä
syystä vain että rouva on niinsanottuja hyviä naisia, kestävä ja
vaatimaton, itsestään melua pitämätön, iäti siunattava lastensa äiti.
"Herra" tupsahti siis sisään kanslian puolelta -- "emäntä" hiipi
hiljaa -- keittiön kautta ja ujosteli astua väkevävaloiseen saliin,
johon ruustinna hänet kuitenkin väkisten vei lausuen sydämellisesti
tervetulleeksi.

Mikäs nyt? Miksikäs kaikki herrat ja rouvat niin suloisesti
sähähtävät? Salin ovi avautuu ja ovesta tulvahtaa kuni kullanrusko,
tulipunainen leninki, jonka sisässä keikkuu pitäjän ensimäinen,
vasta kesällä nimitetty postinhoitajatar, nuori, korea neiti Eugenie
Solkkujeff. Katsokaa hänen rimsujaan! Ihailkaa hänen rannerengastaan!
Nauttikaa hänen pöyhötetystä tukkalaitteestaan ja parfyymituoksustaan!

Tulee toinenkin neiti, mutta häntä pidetään nunnana, sillä hän on
vanha, vaikka vanhenematon, pyhä ja ankara. Se on diakonissa Birgitta
Blixt, seutukunnan ihmeitätekevä ilmestys, Jumalan lähettämä huutavan
ääni korvessa, joka uhmaa rakentavansa paikkakunnalle merkillisen
laitoksen -- kansakoulun.

Yhä vielä nimipäivävieraita saapuu, ulkona kuutamoisella pihalla
helisee kulkusia ja koirat äkäisesti haukkuvat. Siinä tulee kunnon
kirkkoväärti, pitkätukkainen talonpoikaisukko, tuossa tulla koukistaa
pirhakka vilkkusilmä "Vanha Aatami" (kauppias) pirteine pereineen.
Tulee ukko "Hulukkonen" ja emäntänsä Rebekka, ilmestyy kaljupäinen
perämies, meren rantamalta tänne sisämaahan asti pärskähtänyt
suolainen pirske "Kalenius" ja siunatuksi lopuksi -- herra
Buxhöfdenin mainio "musteri".

Jumalaties keitä kaikkia vielä tuleekaan. Iso pappila on niin
mieluinen vierailupaikka herroille ja talonpojille.

Ja Cecilian päiviä vietetään! Kahvikupit kilajavat, hillovadit
hilajavat, totilasit punertaen heläjävät förmaakissa, piano soi,
_forttepiaano_ soi... Hoosianna Daavidin poika! Siunattu olkoon
hän, joka tulee Herran nimeen -- Cecilian päiville. Piikatytöt,
tulipunaisina jännityksestä, hikihelmet nenän päissä, kantavat
kahdella tarjottimella ja niiata niksauttelevat jokaiselle,
"sotaherran" edessä he suorastaan vapisevat, niin oudosti polviin
ottaa... Jälkitarjotin on kukkuroillaan neljänlaatuista vehnäistä:
ankastukkia, sprittässiä, rinkilöitä ja piparkakkuja. Pastori Lauri
Bonifacius Nordbom istuu keinutuolissa ja vinkkaa jälkitarjotinta
kantavalle tytölle. Hörähtelee kuin vanha ruuna apekorin ääressä,
pistelee väljiin taskuihinsa ja tuumaa:

-- Minä vien vähän kottaa pienimmille simasuille -- ne raukat kun
eivät koskaan pääse kylään.

Pastori pitää sentään rajan, sillä Emma, hänen intelligentti
rouvansa, heittää uhkaavia silmäyksiä.

Jumalankiitos: tuossa tulee jo viinitarjotin, hieno tuoksu tuulahtaa
yli salin -- 25 tummanvälkkyvää pikaria.

-- Mi-minä olen tosin ab-absolutisti, hokee pastori naurahtaen
herttaisesti, -- mutta näin tantin päivän kunniaksi... Pruustinnan
malja! _Skål mina vänner!_

-- Skool! Kool! vastaa kaiku joka nurkasta ja madonnan kuvatkin
näyttävät hymyilevän. Siihen aikaan ei vielä tunnettu keveätä
"kippistä", vaan aina skoolattiin -- hengessä ja totuudessa.

Yhtäkkiä neiti Solkkujeff on soittamassa porilaismarssia. Ukko
Buxhöfden totilasinsa takaa polkaisee innostuneena jalkaa ja
karkaa ylös, hän on aivan huumauksissaan tuohon tulenpalavaan...
kaikki herrat ja ukot hyökkäävät sivuhuoneesta salin kynnykselle,
vallesmanni -- Immanuel on hänen nimensä -- kopeloi ruostunutta
sapeliansa ja brummaa kuin korvenkontio pitkän partansa sisää;
"kuningas Miidaksen" silmät loistavat lapsellisesta riemusta. Hetki
on sangen korkea, isänmaallinen!

    "Mi Puolan, Lützenin ja Narvan
    tanterilla verta vuot...!"

Rovasti itse seisoo hiukan ujona, mutta onnellisena lauhkeita savuja
puhaltaen hopeahelaisesta piipustaan.

Kaikki vieraat ovat vähitellen vilkastuneet hilpeästä seurasta,
kahvista, teestä, viinipikarista ja soitosta. Rouvat iskevät
iloisesti silmää ja puhua parpattavat, toiset pompahtavat
korvaan kuiskuttamaan... ne ovat tietysti sellaisia erinomaisen
herttaisia juoruja. Mutta herrain huoneessa, totipöydän ympärillä,
viskellään vitsejä. Lukkari Frans Petter on koettanut parhaansa
valehtelemisessa, mutta uljas vallesmanni on lyönyt hänet laudalta.
Hänet taas on sysännyt syrjään herra Würtenberg huvittaen kaikkia
kertomalla kuuluisia Gisbu-juttujaan, joille täytyy nauraa vesissä
silmin ja mahaa pidellen. Vaan kun lopuksi itse jättiläiskomea Bertel
Belial Bux tarttuu lasiin ja alkaa kertoa seikkailultaan "Ruukin
käynnin aikana", silloin Miidas kuningaskin käpertyy kääpiöksi.
Sanomattoman hauskaa on tuo seura. Ukko Hulukkonen hissukseen,
pikkuhiljaa laskettelee lystiä juttua, aito suomalaista kokkelia, ja
jos on tarvis eläinkuntaa kuvata, niin ei parempaa variksen raakuntaa
koskaan ole auringon alla kuultu kuin ukko Hulukkosen kurkusta.
Mutta hopeahapsinen rovasti virittää kansalliskirkollisen kysymyksen
ja diakonissa Blixt saa pian myös puhevuoron salissa -- tässä on
tekeillä tärkeitä pykäliä...

Niin päästään juhlaillalliseen, joka syödään "seisovalta jalalta".

Ja vihdoin, kello 12, koittaa onnellinen jäähyväishetki. Ulkona
yön hämyssä kilisevät kulkuset ja pärskyvät hevoset, etehisessä
pyntätään päälleen ja etsitään huivejaan, vehnäispusseja vaeltaa
ulkonaiseen pimeyteen, tuhannet kiitokset kaikuvat ja vesissä silmin
pyydetään ettei toisiaan unohdettaisi, herra Buxhöfden auttaa neiti
Solkkujeffin ylle ja pyytää saada kyyditä, vallesmanni Immanuel tekee
koomillisia liikkeitä ja toimittaa ruustinnalle ruotsiksi:

_Glöm int bort. Det blir så enformigt i längden med Betty_. Adjöö,
ajöö.

Luutnantti Saxalle naurahdetaan hyväntahtoisesti ja Bettyä taputetaan
poskelle: Älä ole milläsikään! Ukot tarkoittavat aina parasta...



5.

Talvisesongin tapoja erämaan pappilassa.


Ruustinnan nimipäivä oli ikäänkuin se portti, josta koko seurakunta
ajoi sisään talven valtakuntaan. Siellä talven valtakunnassa
paukahteli pakkanen, tuprusi tuisku, ritisi reki, kalkatti aisakello.
Vieraskäynnit saivat vireämmän ryhdin, huurteiset posket hohtivat
punaa, saunat lämpisivät tulisemmin, totilasikin maistui makeammalta,
isänmaallisemmalta, pianot soreammin soivat kilkattaen kilpaa
säätyläisrouvain kielten kanssa. Vanhalle pappilalle talventulo
merkitsi mitä vilkkainta rahvaanliikettä -- Helttusten sukset saivat
hyvän livun sekä ylös että alas pappilan vaaraa, kansliassa kuhisi
karheatukkaisia ukkoja, keittiössä harmaaröijyisiä vaimoihmisiä,
ja kun niin sanottu "ylöskanto" joutui, niin vasta silläpä
viikolla rahvasta kaikenkarvaista vilisi pappilan pihalla ja sadat
kahvikupit höyrysivät. Ajan tavan mukaan tarjottiin viinapikari
päteville maksumiehille! Koko kartano oli muuttunut suurenmoiseksi
liikemakasiiniksi, jonka kunnioitettuna hoitajana toimitsi
isäntärenki Junnu, jota myös Jussiksi ja Juhoksi nimitettiin. Junnu
se Juntusten ja Heikkisten heinähäkit punnitsi ja jyvät aitan
hinkaloihin mittasi, ja rovasti oli vain ensimäinen kirjuri. Jos
tämä ensimäinen kirjuri lisäksi sai vastaanottaa lesken ropoja,
niin tulipa hän sangen iloiseksi, mutta jos "rästejä" jäi paljon
-- ja niitä jäi vuodesta vuoteen -- niin huolen pilvet kohosivat
ukko rovastin otsalle, sillä suuri oli hänellä perhe ja pappilan
vierasvarainen elämä maksoi paljon kultaa.

Silloin täytyi _pro memoria_ ostolistaan 2 kannun asemesta merkitä
vain 1 sekä varoittaa poikia kaupungissa elämään säästäväisesti.
"Sillä", saattoi pappa pojilleen vakavasti kirjoittaa: "ihmiset eivät
suorita ulostekojaan papistolle ja mamma valittaa että palvelusväki
hävittää kaikki". Se oli tuo ikuinen taistelu korvessa, mikä ei
sentään merkinnyt sitä että ruustinnan ruokapöydästä olisi puuttunut
siansyltty tai sardiini, kermakasti tai vasikanaivo, jos kuka tahansa
Hulukko tai Huotari, Miidas tai Bonifacius pappilassa pistäytyi. Ei
tullut koskaan pappilaan niin halpaa vierasta ettei olisi saanut
nisukahvia tässä todella vierasvaraisessa talossa.

Valtatie pikkukaupunkiin -- jota tosin ei kaupungiksi sanottu -- kulki
pappilan pihan lävitse ja sepä yhä lisäsi saloseudun harvinaista
vilkkautta. Pihan läpi porhalsi sekä pönäköitä porhoja perässä
roikkuvine hirventaljoineen että ajaa retkutteli kaukaisia, kurjia,
nöyriä, aina iloisia rajantakalaisia: miehet paslikka päässä, naiset
moninkertaisissa jäätyneissä karttuunihameissaan, karvatöppöset
jaloissa, ja viheliäinen hevoskaakki aisojen välissä. Silloin-tällöin
raahattiin taloon syömään joku kerjäläisperhe, jota sitten pappilasta
edelleen komeasti kyydittiin seuraavaan taloon kristillisen rakkauden
ristiksi ja koetukseksi. Muutamia kertoja talvessa sai pappila
myös nauttia sitä harvinaista iloa, mikä syntyy mustalaismatkueen
saapumisesta taloon. Pappilan pikkupojista se ainakin oli kummallisen
hauskaa nähtävää ja kuultavaa.

    Dsihko diives! Deevel deedel! Rankani rakla...
    Hai duli dila dula daiduli daidaa:
    Toinen jalka isännälle, toinen jalka emännälle!

Hauskin talven ilmiöistä oli luonnollisesti joulun tienoo. Silloin
näet "isot pojat" ynnä "suuri tyttö" saapuivat Junnun ja "Eera
Kinnusen" kyyditseminä pitkissä hupsahtelevissa resloissa kotiin
200 virstan takaisesta "oikeasta kaupungista" ja pikkupojat
olivat haljeta jännityksestä laskiessaan aamusta aamuun, illasta
iltaan, kuinka monta yötä vielä tarvitsi nukkua ennenkuin aatto
kimmelkuusineen, omenineen, lipeäkaloineen ja joululahjoineen
joutuisi. Silloin vallitsi erämaan pappilassa sellainen perhejuhla
että sen täytyi syöpyä syvään nuoriin sieluihin koskaan maailmassa
enää haihtumatta muistosta. Yksin jo luumutorttujen leivonta,
paistanta ja maistanta oli kuin paradiisin esimakua, ja ihmeelliset
juoksutusliput, moninkertaiset runovärssyt, raakaan perunaan kätketty
kultaraha ja muut leikinlaskut tekivät jouluaaton jumalallisen
salaperäiseksi ajankohdaksi.

    Onneton ois Oulu,
    Mutta loppui koulu,
    Joutui armas joulu!

Hauskana vastakohtana ja terveellisenä karaistuksena pappilan
lämpöisen salin rinnalla viljeltiin kilvan pappilan mainiota
rinnettä, Kiiskimäkeä, jossa sekä isot pojat että naskalit
laskea jyrräsivät purevassa pakkasessa kiiluvien tähtien alla
tai pilkkopimeässä silloin-tällöin karaistuksekseen palelluttaen
korvansa, varpaansa tai nenänipukkansa, jota äitiruustinnan sitten
oli hauska hieroa sekä lumella että salvalla, mitä ainetta samoinkuin
kamferttiviinaa aina löytyi rohdosvarastossa keittiökamarin
"shenkin" vasemmassa alakaapissa. Myös papan kanssa hiihteleminen
Karhuvaaran ympäri kiertyvillä salaperäisillä laduilla oli mieluista,
miehuullista ajanvietettä sekä pojille että tyttärille.

Tapania ajeltiin säännöllisesti kolmella hevosella alimetsänhoitaja
Würtenbergin uhkeaan asuntoon Ämmänruukille ja kelpasi siellä silloin
pappilan poikain juosta ylös ja alas ihmeellisiä kääntöportaita,
puhaltaa savikukkoa, rämpyttää Lönnrotin kanteletta tai iänikuista,
kaikille sävelensä soinnut luovuttavaa fortepianoa, saada kahvia
ja teetä monenlaisen leivän kanssa, hotsia illalliseksi forellia,
spenaattia ja kermahilloa sekä kaiken tämän hyvyyden ohessa
kuunnella talon isännän, ilosilmäisen Miidaksen, loppumattomia
pilajuttuja kihlakunnan vanhoista virkamiessankareista. Usein
siellä myös toisten vierasten keralla kätkettiin sormusta ja
suoritettiin arvuutusleikkiä, jolloin oli erinomaisen tärkeätä ja
järkeä-kehittävää kiireenvilkkaa viskellä kysymystä: kuuluuko _se_
eläinkuntaan, kasvikuntaan vai kivikuntaan? Saattoi sattua ettei
_se_ -- tuo arvattava ihmeellinen esine -- suvainnut sisältyä
yhteenkään mainituista luokista, jolloin se tietysti päätettiin
kuuluvaksi joko Jumalan valtakuntaan tai siihen samaan seurakuntaan,
jossa leikki paraikaa tapahtui. Mutta saattoipa tapahtua niinkin,
että joku sulttaanin partakarva tai herra Buxhöfdenin viiksi
laskettiin lankeavaksi enemmän Turkin valtakuntaan kuin ihmiskuntaan.
Tapaninpäiviltä ei koskaan palattu pappilaan ennen aamuyötä ja tuo
kotiinpaluumatka yli suuren järvenselän, sivu jylhän "Vaaman kallion"
muodostui sekin juhlalliseksi jokaisen pappilan lapsen mielessä.
Elämä tätä jylhää erämaan taustaa vasten tunnettuna ja katsottuna oli
ihmeellisen hauskaa, mielenkiintoista ja kauvas kangastelevaa...

Somaa oli myös ajaa vieraisille lukkari Frans Petter Renduliinin
luo Roinilaan, mutta siellä vilahti ainoastaan viulu, jolla herra
kanttori esitti maailmalle, mitä todellinen "allegretto" tahtoi
sanoa. Lauri Bonifacius Nordbomin pikkupappilassa "Tolpassa" oli
myös juhlallista käydä vastavisiitillä, vaikkei sielläkään ollut
siinä määrin väljää kuin isossa pappilassa ja Ruukissa. Bertel Belial
Buxhöfdenin luona sopi harvoin ajaa talvisydämellä, sillä tämä muhkea
herra ymmärsi säännöllisesti toimittaa ristiäiset kesän ihanimmillaan
ollessa, jolloin hänen "Kanervansa" tasaisella kartanolla
saatiin juosta leskeä sillä-aikaa kun papit ja pipit hämmensivät
ihanteellisia totilasejansa, joita esineitä tähän aikaan vielä
ympäröi patriarkaalinen, patrioottinen gloria-kiehkura. Muinaisen
runollisuuden tuoksua höyrysivät siihen aikaan nekin kullankeltaiset
maljat, joita hengenmiehet hätäilemättä tyhjensivät jonkun kauppiaan
luona -- kristillisellä rahvaalla ei ollut mitään moista ilmiötä
vastaan, sillä miestä mitattiin saarnan ja kansalaiskunnon mukaan
eikä ainoatakaan nykyajan yltiöpäisistä raittiusapostoleista vielä
ollut saapunut erämaata mullistamaan. Konjakki, suomalaisen koti-ilon
ylimäinen jumala, oli kunniansa kukkuloilla -- siitä ei koskaan
puhuttu supattamalla, ja kun esimerkiksi nimismiehen asiamies jonakin
tuulisena talvi-iltana saapui järjestysvallan kansliaan, huusi
Immanuel Saxa honottavalla nenä-äänellään niin paljon kuin hänen
keuhkoistaan läksi, läpi pitkän lokaalinsa: Betty hoi, Bettyy, pane
kastrulli tulelle -- Pikku Janne on tullut Kajjaanista!

Moisena hetkenä tuntui aivankuin koko erämaa olisi huoahtanut
helpoituksesta onnitellen yksilöä hänen elämänilonoikeudestaan.
Täytyihän saada vaihetusta arkipäiväisyyteen.

Joululoman ajan pappilassa rajoitti rovastin nimipäivä, Augustin
päivä, 7:s tammikuuta. Silloin helisivät kulkuset ja aisakellot
entistä hurjemmin pappilan pihalla, miehenkorkuisiin kinoksiin
keskikuistin edessä oli aamuhämärissä kasvanut juhlakuusikko,
ja jo kello 5 aamupimeässä oli salista, rovastin makuuhuoneen
ovelta, kajahtanut valtava kuoro "kaikkivoipaa Jumalaa" tai mitä
tahansa muuta kaunista (Sankeyn lauluja), mikä sävelten paisumus
oitis palkittiin tulikuumalla kahvilla. Illalla paloi pienen
aamunaukkukaapin päällä kotoinen ilotulitus, punaisen paperin läpi
hehkuva AUGUST, niin että jokaisen täytyi ei ainoastaan tietää,
vaan myös nähdä että maapallolla todellakin oli Augustuksen päivä.
Ja niinkuin ruustinnan nimipäivänä marraskuulla, niin rovastin
päivänäkin tungeksi vieraita pappilassa -- Bertel Bux kumarsi
ylhäisesti kuin englantilainen loordi, pastori Nordbom änkytti ja
frakkiin puettu Miidas veisteli Gisbu-juttujaan. Salissa kaikui "Oi
maamme" johon päivän sankari akateemisella hartaudella yhtyi --
kaksikielisesti tuo kallis laulu aina yhtaikaa esitettiin vanhassa
pappilassa. Saattoi sanoa että rovastin nimipäivä muodosti vuoden
kaikkien nimipäivien huipun sekä siitä syystä että se oli talon
isännän päivä kuin myös siitäkin syystä että silloin pappilan kaikki
lapset vielä löydettiin kotoisen kurkihirren alta -- nuo korkeasti
oppivaiset papinlapset, jotka muutamain päiväin päästä taas olivat
sullottavat pitkiin resloihin transporteerattavaksi takaisin suureen
maailmaan.

Kuinka haikealta se sitten tuntuikaan sekä vanhemmista että
pikkupojista ja siskoista, kun vanhemmat lapset jälleen olivat
kadonneet kinosten taa eikä enää ollut tiedossa erikoista
juhlapäivää! Mutta kyllä Ruffella ja Iivarilla riitti omia
keskinäisiä huvejaan -- sekä hiihtoretkiä että pirttinäytelmiä --
ja jolleivät papinpojat muuta hauskaa keksineet, niin jättivät he
jonakin päivänä ruokansa siunaamatta ja tappelivat kuin kukot.
Silloin kun vanhemmat läksivät kylille, pappilan pieniväki pani
toimeen itkijäiset, mutta kun mammaruustinna lähtiessään antoi
valmiin taikinan luvaten poikain itsensä paistaa lettuja -- silloin
riemu riemulle remahti ja tuntuipa melkein hyvälle että rakas pappa
ja armas mamma olivat poissa kotoa, sillä nyt sai tehdä mitä ikinä
ilkesi -- suuresta ruokapöydästä esimerkiksi tuli erinomainen mäki,
jossa kotikutoisen housukankaan kestävyyttä kovasti koeteltiin.
Pikkusiskotkin silloin keksivät jotakin mielenkiintoista. Virvi
kylvetti nukkejaan puhasvesi-saavissa ja Sanni -- kuvakirjaa
selaillessaan saattoi sytytellä pitsireunaisia akkunaverhoja, jonka
ilotulituksen ulkoa hyökkäävät velipoikaset sentään suvaitsivat
sammuttaa selittäen että tulipalo oli vaarallista leikkiä.

Talven yksitoikkoisuutta lievensivät lukemattomat mukavat tapaukset.
Jonakin pakkasiltana alkoi esimerkiksi kuulua kummallista ritinää,
sohinaa ja kalkatusta mallassaunan takaa ja kun pikkupojat
hyökkäsivät tutkimaan outojen äänten syytä, saivat he Vanhan Puolen
takana nähdä pitkän jonon liikkuvia olentoja matelevan lumisen pellon
poikki. Siinä näet kulki pohjoispitäjäläisten pororaidat, satoja
sarvipäitä, vetäen perässään jauhokuormia. Jännitettyinä katselivat
pikkupojat, miten väkevät peurat kiskoivat perässään heikompaa
vetäjää, joka saattoi olla sotkeutunut koivestaan hihnaan, ja joskus
pojat kauhulla totesivat puhkaistuja, vertavuotavia silmiä...
Tähtiyön hiljaisuus vihdoin sammutti noiden satojen kavioiden kopseen
ja römeän kellon kalkatus häipyi kaukaisuuteen.

Jonakin päivänä, kun ruustinna paraikaa värjäsi villalankoja,
saattoi pappilaan ilmestyä Buxhöfdenin tai Nordbomin koira "Jysky"
tai "Turre". Silloin keksi iäti runollinen ruustinna yksinkertaisen
keinon ilahduttaa naapureitaan ja koko kristillistä seurakuntaa.
Hän värjäsi Turren turvan sinipunervaksi, käpälät keltaisiksi
ja hännän viheriäiseksi sekä sitten, syötettyään koiralle
riisiryynipuuroa ja piparkakkuja, ripustaen kaulaan runomuotoon
sommitellun kirjeen, laski koiran vapaalle jalalle. Hiukan
häpeissään oudosta kestityksestä juoksikin koira kotiinsa, ja nytpä
riitti naapurinperheessä ja koko kylässä ihmettelemistä ruustinnan
taiteellisista väreistä ja värssyistä. Koiran lipussa näet luettiin:

    Turre tuli pappilaan
    Ystäviä helssaamaan.
    Mamma sattui färjäämään,
    Kuinkas rupeet pärjäämään?
    Jos oot sessa Nordbomin,
    Riennä heti kotihin!
    Hälsa hjärtligt alla hemma:
    Että tulis meille Emma
    Bonifaciuksen kanssa
    Ingalunda för att dansa --
    Koiralla on kaunis konkka,
    Tulkaa koko konkkaronkka!

Ja sitenpä tämä koreaksi värjätty kuriiri sai toimeen hilpeät
vieraskekkerit isossa pappilassa.

Maaliskuun alussa vieraili pappilassa henkiherra Coipelinus,
iloinen vanhapoika, huvittaen sanomattomassa määrin sekä rovastia
että ruustinnaa, jotka tekivät kaikkensa, jotta henkiherra
tuntisi kuivan virkansa lomahetket paratiisillisiksi. Totisesti
silloin tuoksahtelivat rasvaiset lihapullat ja höyrysi kuumavesi
hopeakannussa. Saattoi ilmestyä joku maallikkosaarnaajakin, joku
leveänaamainen Matti Järventakalainen "Reisjärveltä", jolla oli
piispan lupakirjat turkin povessa ja kristillinen ketunhäntä
kainalossa -- mutta yhtä herttaisesti hänetkin istutettiin
pappilan pöytään ja yhtä kuuma sauna häntäkin varten lämmitettiin
perjantai-iltana ja yhtä vahvat vehnäviipaleet solahtivat alas
tämänkin puolivillaisen, puolihurskaan kolportöörin kurkkutorvesta.
Kaikki järkiään olivat siis tervetulleita erämaan pappilan
kodikkaaseen touhuun ja rattoisaan rauhaan.

Ja niinpä, kun talven selkä vihdoin oli taittunut, tuli vähitellen
kevättalvi, aukesivat maaliskuun kimmeltävät avaruudet yli
lumiulappain ja erämaan luonto alkoi loistaa ihmevalossa. Taivas
säteili haaleassa sinessään, iltatähden vilkutus oli lempeän värikäs
ja iankaikkisuuteen kutsuva, tuoreen havun tuoksu päiväsydännä täytti
ilman, kirkkaat jääkynttilät putkahtivat pappilan räystäisiin ja
harakat nauroivat merkitsevää naurua. Humahtivat oudosti hanget,
jotakin painahti maan povea vasten tiiviimmin, kaukana korvessa
äännähti outo lintu ja jonakin aamuvarhaisena kopisivat salolla
raskaan kanta-astujan askeleet -- pörhökarvainen kontio siellä
pakeni kierretystä pesästään. Pian sihisivät sivakat pedon perässä,
salolla kalskahti ja kaikui, mutta kontio meni menoaan. Saipa sentään
kuninkaallinen juoksija -- hirvi -- salasurmansa...

Sitten tulivat huhtikuun hanget, ukko rovasti hiihteli poikineen
läpi metsien tai käveli karsien puita pappilan vaaran valtavia
rinteitä -- ihmeellinen toivo ja aavistus täytti erämaan kirkkoherran
sielun. "Pian joutuu kevät, hanget sulavat, päiviä ilmestyy, purot
purskahtavat lorisemaan, rantaporeet aukeavat -- venheiden tervaus ja
iloinen maalaus alkaa! Kaupungissa loppuu lukukausi -- koululapset
palajavat kotikorpeen -- koittaa erämaan suvisesonki... Jumala olkoon
kiitetty!"



6.

Vapunpäivä ja niin edespäin.


Vapunpäivä sitten! Korkeita lumikinoksia vielä pappilan pihalla.
Pelloilla ja aitovierillä mustia pälviä, maantiellä pitkiä sulia.
Jänismäen siimeksessä porisee oja syvällä hangen alla. Meriläissuolta
hyökyy tulvavesi leikaten maantien puustavillisesti poikki. Rovasti
kävelee pikkupoikainsa kanssa pitkin maantietä ja aukoo kepillään
uria kevätvedelle. Pikkupojat uittavat tukkeja ja lastuja ja
seuraavat jännityksellä, sukeltaako "laiva" siltarummun alitse.
Sukeltaapa hyvinkin! Hurraa! Kevätvaris raakkuu kilpaa poikain
riemuhuudon kanssa ja saunan takana istuu jänöjussi suunnitellen
laihoretkeä. Riittää pappilan laihoista jyrsittävää kymmenelle
jänikselle -- ei rovasti sitä kovin pahakseen pane.

Siinä rovasti yhä haroo kepillään, ponnistaen oikein voimaansa
takaa -- ahaa: pääsipäs purskahtamaan vesi. Mutta mitä mustia
pilkkuja näkyy mäen alla maantiellä? Sieltä tulevat kylän herrasväet
juhlapäivällisille ja vappuillan viettoon. Lauri Bonifacius Nordbom
astua konkaroipi pitkillä askelilla ja hoippuu puoleen ja toiseen.
Kunhan ei suistuisi ojaan. Förbajskadt! nytpä hän putosikin, mutta
pääsi ylös ja kiroilee kauheasti ja samalla nauraa. Toisetkin tulijat
nauravat kappalaisen loiskaukselle. Nyt ne kaahlivat vesipaikan
yli. Pastori kantaa paria poikaa niskasta kuin kissa penikoitaan.
Eipäs nyt kaatunut! Vapunpäivä antaa ryhtiä ja elämänvoimaa. Sieltä
tulee myös Buxhöfden pitkässä bonjourissa. Ja Rendulin. Ja koko kylä
perässä. Hehheh. Kelpaa. Hyvää päivää, herra rovasti!

Hyvää papinvuotta! Paljon rasvaa ja vasikannahkoja, leipäjuustoja,
villoja ja hamppuja! -- Kiitoksia, kiitoksia! Vieraat olkoot hyvät ja
kiivetkööt kartanoon. Siellä mamma ruustinna jo odottaa.

    Papin rouvat, papin rouvat,
    Nyt taas iloitkaat:
    Koska saatte luottaa
    Että kuusi vuotta
    Vielä vissiin, vielä vissiin
    Äijät elävät!

Hilpeä kappalainen sen laulun väräjävällä äänellä ja ukko Noan
nuotilla virittää heti ison pappilan ovesta sisäänpäästyään. Tämä
on suuri juhla erämaassa! Se syötetty vasikka on taaskin tapettu.
Tippaleipiä ja simaa on tehty. Kas siinä tulee rakas Miidas "me'
sin Nelly". Silmänsä loistavat. Tervetuloa! Välkommen, välkommen!
Mitenkäs Ruukin Ämmä pauhaa? Ja Ruottuspuro? Vai on ukko Pellikassa
pöhö. Sepä ikävä. Olkaa hyvät: ottakaa vähän yksinkertaista
voitaleipää -- en enkel smörgås! ilmoittaa ruustinna, ja silloin
jokainen tietää että päivällinen on pramea -- siitä ei puutu mikään
höystö. Rakas Betty ja bror Immanuel, ottakaa lisää pudinkia. Oh
kuinka kaunis vapunpäivä! Kanttori, olkaa hyvä, soittakaa Tonavan
aaltoja tai Kaksoiskotkaa. Vai eivät kanttorin kanat muni. Mitenkäs
resedat ja Annansilmät menestyvät Emmalla? Onko herra Bertel Belial
Bux saanut montakin kymmentä haukea rysistä? Joutepuronko suusta?
-- Herrat tekee hyvin ja pistää sulamaan, julistaa vihdoin rovasti,
ja illan aatekorkea puoli alkaa. Juuri samalla hetkellä alkaa myös
piirileikki salissa:

    Veijo, veijo veikkoset ja veijo, veijo vennen!
    Missä on se rakkaus kuin meissä oli ennen?
    Vanhat ämmät sanovat sen koskesta alas menneen,
    Koskenperkkaajitten kanssa -- _fuur han need för strömmen!_

Päivä ei pimene pohjolassa. Koko Karhuvaara hohtaa. Yötä ei enää
ole, ei tule -- on vain ihmeellinen valkeus ja avaruus. Mentäiskö
katsomaan pappilan varsaa? Junnu! Talutappas se "Surun" varsa "Ilo"
pihalle että vieraatkin näkevät... Ukko Saxa alkaa honottavalla
nenä-äänellään väittää vastaan. Hänhän on fakkimies, on nähnyt
sotahevosia. Ukko Hulukkonen -- Kulkkunen tai Hulkkonen, sama se mikä
nimi -- kääntää yhtäkkiä huomionsa suurenmoiseen luontoon, raakkuu
kuin rehellinen varis niin että riidanhaluiselta vallesmannilta
unohtuu upseeriarvonsa. Kaikki nauravat. Skål sen asian päälle --
lasit kilisevät kodikkaasti. Kevätyön jäniksiä alkaa koikkelehtia
pappilan laihoihin. Renkipoika lataa suustaladattavansa ja hiipii
navetan taa...

Ajöö, ajöö, kuuluu jyvä-aitan luota -- siellä vappuvieraat laulaen
menevät. Hullunkurinen sekakööri painuu alas mäkeä:

    Niku -- niku -- niku -- Naku -- naku -- naku --
    Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell!
    De togo sig supar hvarenda qväll! Pom -- pom -- pom...

Ja kiihkeän kimakkana kaikui barytonisoolo:

    Kun minä kopinan kuulin, kultani tulevan luulin --
    taas loukkasin leukani ikkunahan!

Joku juro vuokkilainen, korvenjuntikka, katsoo suu auki pirtin
akkunasta. Herrat -- ka niin, herrat...

Mutta se ihana iltarusko sammuikin äkkiä maksankarvaiseen pilveen ja
taivaan täydeltä alkoi tuiskuttaa räntää.

-- Kesän se siitä sittenkin tekee!

Seuraavana päivänä jälleen paistoi lämminsylinen aurinko ja ukko
rovasti kaahlasi kinosten läpi rantaan.

Pappilan kesäranta! Oliko suloisempaa paikkaa koko maailmassa? Siellä
oli vapaus! Ei mikään häirinnyt. Petäjät törmällä seisoivat kuin
hyvät haltijat. Rappasotien aikuinen ranta-aitta katoksineen tarjosi
salaperäistä turvaa pahalta säältä sekä ihmisille että venevehkeille.
Aitan kivettyneeseen puuoveen oli kuulan reikien väliin piirretty
tursaansydämiä, luurankoja ja vuosilukuja. Selvästi näkyi ilman syömä
puukonkaiverrus:

    _maacunan cansa seisoi däsä wahhisa 1742_.

Erämaan esi-isien henget siis heijailivat tuon ranta-aitan oven
edessä. Keväinen laine kimmelsi ja liplatti. Rommakkosuon läpi
ryöppyvä puro uursi iloisen suistamon sulaneeseen rantahietikkoon.
Haukeja porahteli pensasten alla ruskeassa vedessä... Panisinkohan
rysän! ajattelee rannassaolija, jolla jo entuudesta on viritettyjä
rysiä "Jysmässä".

Pappilan kesäranta! Rovasti puuhailee ja järjestelee venevehkeinensä,
katsoo varjostaen kämmenselkänsä alitse yli Niskanselän, kohti
kaukaista kalasaarta. Hymy väikkyy hänen huulillaan. Siellä, siellä
se on kaikista mieluisin kesäpaikka, ikuisen levon ja virvoituksen
keidas. Sinne pian päästään -- veneillä...

-- Pappa, pappa! huutavat pikkupojat rantalaiturin ääreltä -- katso
taivaalle!

Rovasti kohottaa silmänsä ylöspäin ja näkee auringon paisteessa
vipajavia valkoisia, suuria siipiä. Ne on joutsenia! hän selittää
pojilleen. Siipien havina kuuluu selvästi. Seitsemän joutsenta siinä
lentää kiilanmuotoisessa rintamassa kirkkoa kohti. Yhä pohjoisempaan!
yhä pohjoisempaan! ikäänkuin suhisee yläilmoissa, ja kaunis näky
häviää korkean metsän taa.

Sinä päivänä isä poikineen myöhästyy päivälliseltä. Kovin rakas se
pappilan kesäranta!



7.

Kesäisiä kuvia.


Pitkän talven lumet ovat siis vihdoinkin sulaneet, metsä ja piennar
viheriöitsee ja virkeä laine suutelee pappilan neitseellisen hietikon
sileitä huulia. Pohjolan ankarasta talvesta on jäänyt jäljelle
ainoastaan pieni valkea läiskä, joka ei koskaan ota sulaakseen.
Luntako jäänyt -- mikä onkaan se sulamaton paikka, ylängön kimmeltävä
huippu? _Rovastin pää_ se on, vanhukseksi muuttuneen kirkkoherran
valkeanhohtava tukka.

Tapaamme hänet taas tuossa rakkaassa rannassaan. Rovasti maalaa
nimikkovenettään, johon on nikarrellut uuden mastopenkin ja sangen
mukavat kylkilaatikot. Punaisella, vihreällä ja vitivalkoisella
hän sivelee, loistavalla ripoliinilla, jollei "lutoliinilla"
tai "herboliinilla" ja iloinen rantu rannun perästä ilmestyy
päivänpaisteeseen loistamaan. Menkääpäs neidit tyttäret tai
herrat pojat väittämään että pater noster on hullautunut
johonkin heleään väriin! -- ehei; ukko naurahtaa synkästi ja
väittää kivenkovaa vastaan; niin iloinen väri kuin punainen on
toki vanhan sielunpaimenen mielestä turhamaisuutta, melkeinpä
syntiä. Ei siis väittelyä väreistä, antaa arvon miehen rauhassa
harjoittaa maalaustaidettaan ja varokaa te ainaiset irvihampaat
huomauttamasta että kun rakas pappanne kalaretkelle lähtee, hänen
anturasaappaittensa varsistakin pilkistää punareunaiset sukat. Se
tietysti on pelkkää sattumaa. Mainitsimmeko että aurinko paistoi
kesärannassa silloin kun ukko rovasti koristeli veneitään? Erehdys;
ainakin hän itse kertoi vuosikymmeniä kokeneensa että joka kerta kun
pitää ryhtyä maalaamaan tai varsinkin tervaamaan, nousee paksu pilvi
auringon eteen ja pirskahuttaa pahanpäiväisen vesisateen. Sataa niin
että rakkoja helmeilee rakkaan ripoliinin päällä. Tuskinpa erämaan
pappilassa muuten kevätsadetta saadaankaan aikaan, ellei isäntä lähde
alas rantaan tervanahtureineen ja maalipurkkeineen. Se on olemassa
ikäänkuin sellainen salainen sopimus Ukko Taivahisen kanssa.

Jonakin päivänä sitten hyvä Jumala aivankuin unohtaisi kiusata
uskollista palvelijataan pilvenpärskeellä -- ja silloin ukko rovasti
maalaa ja tervaa niin että lotisee. Itsekkin ihmettelee pälyen
taivaalle: miksi et kastele kryytimaatasi, rakas Luoja?

Mikäs kahina nyt kesärannassa? Iso paatti on lykättävä vesille. Ukko
rovasti kaikkine poikineen, vieläpä pyykkipiikoineen sitä järveen
päin työntää. Teloja muutellaan ja kymmenen, kaksioistakin kopraa
tarttuu korkean purjealuksen kylkiin. Telat laulavat -- paatti
liukuu. Hurraa -- nyt se on jo vedessä. Ukko rovasti jää läähättämään
rannalle, mutta viisi matruusia hyppii paatin mukana. Tietysti
se aluksi vuotaa riivatusti, mutta jokainen tietää että kolmen
vuorokauden kuluttua se jo turpoaa. Silloin se ammennetaan kiuluilla
tyhjäksi ja sitä aletaan varustaa täyteen taklinkiinsa. Pohjateljo,
suuri soutoteljo, viheriät istuinpenkit, punainen suurmasto ja
etumasto, keularaaka -- "puksprööti" -- pirkkelit ja puomit raahataan
ranta-aitan alta -- uljain matruuseista, herra kadetti, hissaa
purjeet ylös. Purjeet liehuvat, vilkuttavat viehättävästi, halkaisija
lepattaa ja pieksää poikain poskia... Pappa, pappa, pater noster A.
B. C, milloin lähdetään Torakkaan?

-- Torakkaanko? kysyy isä-ukko ihmettelevästi ja hänen
harmaantuneessa päässään vilahtaa siintävien selkien takainen torppa,
johon tällä isolla paatilla jo varhaisina aikoina on purjehdittu
hauskoille kalaretkille ja josta laulaen on palattu, nelikot
kukkuroillaan haukia, ahvenia, siikoja, taimenia ja säynäjiäkin.

Mutta Torakkaan eivät pappilalaiset sentään vielä alkukesästä
lähde -- sinne seilataan vasta kesempänä, mieluimmin elokuun
punakuutamovuorokausina.

-- Pojat, esittää vanhus ja hänen sydämensä ailahtaa, -- eiköhän jo
huomenna purjehdita Niettussaareen -- perunanpanoon.

-- Hyväksytään huutoäänestyksellä! vastaa poikakuoro.

-- Ja verkot mukaan? esittää isä-ukko.

-- Siitä on äänestettävä suljetuilla lipuilla! Mutta puheenjohtajan
ääni ratkaisi tasanmenneet äänet verkkojen mukaanoton puolesta. Se
oli se jokakesäinen ensi reissu -- siitä kesäsesonki pappilassa alkoi.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Lenseä lounat puhaltaa, mutta hyvin puskapäisesti. Isä-ukko kenottaa
leveänä perässä, onnellinen, hieman ankara hymy huulillaan ja ohjaa
paattia. Hän -- kukapas muu. Pojat istuvat kuin henkivartijat
perämiehensä ympärillä valmiina tottelemaan isän pienintäkin käskyä.
Ituperunat myös inuvat siinä mastonjuurella sinipunervina ja
siitoshaluisina työntäen lonkeroitaan ympäri pärevasua. Paatti puskee
niin että kokka kohisee. Pappilan mamman panemat mainiot eväspiirakat
ja viilipiimähulikka saavat saman huiman kyydin etuteljon alla.

-- Ei oikein vedä, virkkaa peränpitäjä, -- kiristäkää etupurjeen
skuutia. -- Iivari, siellä keulassa, tiukota kliivari!

-- Iivari -- kliivari -- sen tuhannen skriivari! huutavat veikot
nuorimmalle, joka salavihkaa sepittää runoa muistikirjaansa.
Seuraavaan tyyliin:

    Kotoinen laine se korkeena lyö,
    Valkoista vilkkaa Vellamon vyö,
    Hurjana lennän lempeni saareen,
    Katselen kaihoten taivahan kaareen...

-- Joutenniemi suojaa, huomauttaa Vihtori, sotilasuralle aikova
ylioppilas.

-- Kuinka se voi suojata, kun Ruukista päin tuulee! viisastelee Esko,
"kameraalia" lukeva vanhin veli, joka on hinannut vastatervatut
saappaansa pirkkelien nokkiin kuivamaan. Siellä ne Eskon pieksut
kimaltavat kuin mustat peilit kesäistä taivasta vasten.

-- Täytyy kryssätä Vaamaan asti, huomauttaa Väntti.

-- Pappa ei kääntäisi ennenkuin olen lukenut loppuun kuningas
Fjalarin, sanoo Ruffe runovihko käsissään.

-- _Klar att vända!_ kuuluu ukko rovastin valtias ääni -- johon jo
pikkupojasta on totuttu ja joka ruotsiksi tulkittuna on mahtava
taikasana erämaan tuulessa. "Klar att vända" -- silloin isä vanhus
vääntää ruorin kampia. "Klar att vända" silloin kolmipurjeen kokka
kääntyy päin vastatuulta ja halkaisijan toinen kylki pingoittuu -- --

-- _Legoo!_ lekahtaa seuraava taikasana ja kaikki purjeet hulmahtavat
toiselle laidalle, paatti kallistuu hirvittävästi, ryyppää
vettä, purjenuorat kitisevät tammipyörissään, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä kaikki on reilassa ja paatti halkoo vihaisesti
kevätkylmiä, kuohupäisiä aaltoja -- hauska kohina täyttää koko
purren. Niskanselkä vyöryttelee sinimustia laineitaan, ulapalla
ei näy muita veneitä, tämä pappilan pursi on kuin saloseudun
jättiläislokki, jonka valkoiset siivet viistävät taivaan ja maan
ääriä, kaukaisen rannan mökkiläinen sen huomaa -- varjostaa
kämmenselällään päivänkiloa vasten -- utelee että mikä siellä selällä
-- muistaa samalla -- ja ajattelee:

Ukko rovasti paattineen, poikineen!

Vaaman kallion juurelta kohoaa purjeniekka Terävää nientä kohti
-- siinä tehdään taas yksi "klar att vända" ja paatti luovii
Jalonniskaan. Siitä kiivetään jo Luvalaisniemeen -- vielä yksi mutka
-- ja pursi syöksee kuin hirnuva hevonen Niettussaaren niemeen.
Koirat päistikkaa veteen -- eivät malta odottaa. Raudoitettu köli
raapaisee rantakiveen -- poikajoukko kirmaisee maihin. Ituperunat ja
eväät kannetaan saareen.

Oi terve Niettussaari! Ainoa maailman kartan pilkku, jolla ihminen
tuntee itsensä vapaaksi. Ainoa taivaan alainen jalansija, jolla
ihminen muistaa olevansa. Jumalan kuva ja riemusta pyörähtää ja
huutaa hihkasee halloota salmentakaista metsän kaikua kiusotellen.
Ainoa paikka, jossa ihminen nauttii kaikesta mitä tekee: heittipä
vaikka kuperkeikkaa mättäikössä, pudottipa vaikka silitysraudan
savupiippuun niin että koko kalatupa on kuin sisäänlämpiävä sauna,
hakkasipa vaikka kuinka sitkaita halkoja ja söipä ravinnokseen vaikka
koiranputkia tai pieniä kivenmukuloita. Kaikki siellä maistuu.

Nähkääs ukko rovastia, kuinka hän hymyilee ja tyytyväisenä mumisee
hääriessään hellan ääressä. Se on ainoa kyökki auringon alla, jossa
pappa A.B.C on ylikokkimestarina ja jota hän ei häpeä. Antakaamme
hänen itsensä keittää kahvit, niin tiedämme että se maistuu hyvältä.

Esko kohentelee hellauunia. Väntti tekee halkoja niin että kajahtelee
saaren kumea tanner. Vihtori ja Ruffe kääntävät peltoa niin että hiki
pisartelee. Isä ja Väntti tulevat avuksi.

Iivari istuu keinussa valtavien petäjien välissä ja kiikkuu niin että
pieksut taivasta tavoittelevat.

    Honkain keskellä mökkini seisoo
    Suomeni soreassa...
    Hoi laari laari laa!

Ja kaiku korkealta vastarannalta huhahtaa: laari laa! laari laa!

Mutta pappilan pystykorvaiset, kippurahäntäiset koirat Noppe ja
Lappi, jotka ensimäisinä ovat maihin joutuneet, alkavat haukkua.
Sitten ne tavataan kuopimassa kivirauniota ja pitämässä hirmuista
rähinää -- kärppä sähähtelee syvällä louhikon alla. Vihtori käväisee
sen ampumassa.

-- No pojat! toimittaa ukko rovasti paitahihasillaan ja kaikki
kokoontuvat "aamiaispäivällisille". Mamma kullan mainiot piirakat,
pullat ja viilipiimä saavat kyydin. Kylläpä maistuu, maistuupa totta
toisenkerran!

-- Kukahan juutas on särkenyt väkkärän, jonka kolme vuotta
takaisinpäin tekasin? kyselee Vihtori veli katsoen miettiväisenä ylös
rantapetäjän latvaan.

-- On tainnut itse ukko ylijumala särkeä! vastaa Väntti, samalla kun
Esko, vanhin veikkoloista, sangen onnettomana ja ähkyen kopeloipi
puusängyn alustaa.

-- Ja kuka hunsvotti lie vienyt virsut, jotka minä itse noin 7 vuotta
takaisinpäin pistin talteen?

Kaikki nauravat makeasti Eskon aina klassillisille väitteille -- ja
kolmas kuppi kahvia solahtaa. Mutta sitten kalahtaa kuokkakin, lapiot
välähtävät -- ja tuossa tuokiossa on saaren perunapelto valmis.
Lantakuorman siihen on talvella vedättänyt pappilan Junnu. Ituperunat
isketään innolla syvälle muhevaan multaan. Suokoon Luoja kastetta ja
kasvuvoimaa! Siittäköön purjepaatin heiluttama siemenperuna sadottain
-- padottain valkoisia "nuoria pottuja", jotka heleästä somerosta
nostettuina maistuvat niin mainiolle syyskuun keltaruskoisena iltana,
konsa pappa ja Iivari tänne viimeiseksi purjehtii. Sillä tuskinpa
muut veljet silloin enää ovat kotikultaansa kunnioittamassa...

Hoi laari laa -- saaren peruna siis on pantu, nyt ryhtyy herrasväki
päivällisenlaittoon. Muuan sentään ei saa rauhaa sielulleen, vaan
rupeaa kiireenvilkkaa veistelemään uutta väkkärää... Kas nyt on
päivällinen syöty ja veljekset tiskaavat ja viheltävät "Meill'
Pohjola lumista --" On tämä turkasen hauskaa. Jospa aina saisi
asua tässä vanhassa kalatuvassa, jossa "piispa Frosterus" totisena
tuijottaa hellan äärellä ja jossa teekannun nokka alati vuotaa ja
vanha vihreäkauluksinen schlaafrokki kiehtovana roikkuu. Ja jossa
-- perempänä pöydällä kolmiosaisen ristikkoakkunan edessä männikön
varjossa -- jaloa jatkoansa odottaa saaren ikuinen _Päiväkirja_.

    SAAREN PÄIVÄKIRJASTA.

    Minä pater A.B.C. Jumalan armosta tämän seurakunnan
    sielunhoitaja, Karhulan puustellinpitäjä, Niettussaaren
    suuriruhtinas et cetera, teen tiettäväksi että minä 13 päivänä
    kesäkuuta anno Domini post Chr. natum M -- kaikkine reippaine
    poikineni -- itse ensimäisenä perämiehenä toimien, saavuin
    paatilla luovimalla tänne rakkaaseen kalasaareen, joka minun
    pojillenikin näkyy olevan mieluinen paikka -- ja perunat
    pantuamme -- sekä senjälkeen kun oli miehissä hakattu halkoja,
    syöty ja huviteltu -- laskimme yöksi kymmenen vielä värjäämätöntä
    verkkoa, joista saimme 37 kalaa, joka ei suinkaan ole paljon,
    mutta ei vähäkään, sillä ihmisen on tytyminen siihen mitä Veden
    Herra antaa ja oli niiden joukossa parin naulan painoinen
    kilttukin, joka myös lohentongoksi kutsutaan, josta Gloria Deo in
    excelsis ja ruoka-astiat diskattuamme nostamme puhtaat purjeemme
    ja laskemme mamman tykö kotiin. Juuri pistettä pannessani huutaa
    nuorin poikani Iivari että pappa muistaisi mainita että Viktor,
    jolla on päässään ylioppilaslakki, paraikaa kiipeää petäjän
    latvaan kuin orava uutta väkkäräänsä kepin nokkaan kiinnittämään,
    josta taivaan Jumala varjelkoon häntä, joka aikoo sotilasuralle,
    putoamasta alas. Ja nyt minä julistan puheenvuoron vapaaksi, jos
    joku vielä kerkeää tähän kirjoittaa.

                                                    A.B.C

Neljä pojista kirjoitti vuoronperään isänsä jälkeen, yksi pistäen
pitkäksi runoksikin. Kalevalainen runomitta sinkosi sujuvasti kynästä
ja katkesi vasta silloin, kun kynänkärki rapsahti poikki. Isä-ukon
ääni huusi ovelta: joutukaa!



8.

Ja tuli sydänkesä...


Vuodet ne vierivät, mutta kesä palasi aina uudelleen. Ja tuli
sydänkesä ja lännen liekuttama haalea laine lauloi suloista lauluansa.

Ja erämaan pappilan veljekset ja sisarukset kuuntelivat sitä laulua
heleällä, leveällä rantahietikolla.

Kaikki he olivat alasti eivätkä hävenneet.

Ja ihmeellisinä, surunsuloisina nousivat varhaisemman poika-ajan ja
tyttö-iän kangastukset heidän sielujensa silmien eteen kesäpäivän
sinisestä auteresta.

Kuka olen minä, joka tässä makaan mahallani erämaan järven liepeellä?

Pikku poikanen vaan, joka heitän herttaista häränpyllyä
päivänpaisteessa, rakennan kartanoita hiekkaan, istutan kokonaisen
kortemetsän, laitan käpylehmäkarjan. Ja herra veljeni - se toinen
pikkupoika -- laittaa vesimyllyn tuohon puroon. Ah, puro on
välttämättä padottava, jotta näkisi miten vesimassalle käy... Purskis!

Hoi Matti, Pekka, Jussi! [Pappilan poikain omavalitsemat
kansallisnimet.]

Huomenna Hoikalle särkiä onkimaan!... Kas niin, nyt soudetaan pitkin
soukkaa Haukiperää Lemetinsaaren taa. Nyt raahataan "pirunkenkää"
yli kannaksen. Lampeen asti se saatava on! Vihdoinkin, mutta tarmoa
kysyi. Tuntuupa somalle lipua lammenpintaa ja viskata onkensa syvälle
-- tarttuu jättiläisahven, keltamahainen jörri, josta suomu ei lähde
kuin kirveellä.

Satoja särkiä me ongimme. Nokkosiakin yöksi heittelemme. Pirunkengän
käännämme yöksi päidemme suojaksi. Vilu tulee kuitenkin, uho ja sumu
kohoaa korpilammesta -- värisyttää. Ei, täytyy kiivetä harjulle,
tehdä honkavalkea. Toista kylkeä palelee, toista polttaa. Mikä
outo ääni huhusi metsän siimeksessä? Mikä puiden välitse pumahti?
Yörastasko alhossa laulaa vai tilttalttinen?

    Tilt-talt!
    Tilt-talt!

Sydänsuven salaperäinen sävel syvässä korvessa. Sitä kuullessa
tekee mieli purskahtaa itkuun elämän kaihosta... Pojat, nukutteko
te? Täytyy laskeutua alas tuonne lammen rantaan ja kokea koukut
ennenkuin hauvit karkaavat. Oh, mikä raaka sumu, kuinka salaperäistä
-- tuppihaukia sieltä tulla vongeltaa usvaisesta, mustasta vedestä,
tuppihaukia, jotka keitettyinä maistuvat ihan suolle ja savulle.
Pojat, täällä on hiukan kaameata -- eikö lähdetä kotiin? Kontit
selkään, vavat olalle. Jäkäläinen kangas kumajaa, aurinko nousee
yli harjun. Kuni unessa painelee veliparvi. Satumaisena hohtaa
emäjärvi. Airot loiskuttavat, rikkovat sileätä pintaa. Uinaillen ja
ääneti soutelemme pappilan rantaan. Aurinko nousee yhä korkeammalle,
ihana punerrus puuntaa mäntyjen kyljissä. Onko elämä satua vai
totta? Koti? Kas nyt hiivimme kotiin, lämmin ilmavyöhyke hulmahtaa
vastaan. Pajaportti rasahtaa. Mikä sadunomainen valkenemuksen tuntu.
Pihlaja, kuni häämorsian valkoisissa, tuoksahtaa kauvas -- pääskyset
livertävät pesissään. Koko kartano vielä nukkuu -- rakas pappa ja
armas mamma, -- tuossa seisoo Vanha Puoli, idänpuoleinen nurkkaus
aamuvarhan häikäisevässä hohteessa -- käydäänkö maitokamarissa
kirnumaitoa pahkakauhalla juomassa?

Aamun muuttuessa parhaillaan päiväksi me hiivimme vuoteisiin.
Tävyt on talletettu jääkellariin. Päivän tullen on lähtö ankaraan
koukunpanoon.

       *       *       *       *       *

On lauvantai-ilta ja sentähden ei ukko rovasti pääsekkään mukaan --
pappilassa on asiamiehiä: pitkäpiimäinen, hurskas vanha Lassila ja
Junnulan hyvä isäntä. Pojat hoitavat kalastuksen pyhää virkaa kovin
tolkussaan -- on suurin luottamus heitä kohtaan että isä luovuttaa
kalliit koukkunsa poikaklopeilleen. Pojat tahtovat hämmästyttää
pappilan hyvällä kalansaaliilla ja tekevät valtavia liikkeitä
suurella järvellä. He laskevat sata täkykoukkua Vuoriniemestä
Kukkosaareen saakka. Kauniina kimmeltää lauvantai-iltainen järven
ulappa. "Pekka" poika soutaa, "Jussi" ojentelee täkyjä, polia ja
kiviä ja "Matti" pönäkkänä perässä laskee siiman siimalta. Sinne
syvyyksiin solahtavat hopeasuomuiset lampisäret. Poikain mielikuvitus
leikkii. Kuinkahan suuria kaloja sieltä aamulla nouseekaan? Tullappa
oikein jättiläishauki, miehenpituinen -- Buksin pituinen venkale? Tai
komea lohi? Tuntuu kuin voisi tulla joku ihmeellisempikin otus kuin
kala. Vedenneitonen -- vellamo -- joku kummitus? Ihan varmasti asuu
järven pohjassa outoja olioita -- salaperäinen, ihmiselle tuntematon
valtakunta. Ja eivätköhän Hoikkalammen makeat särjet kelpaa? Mutta
jos tulisi vieläkin merkillisempiä ilmiöitä? Jos nousisi koukun
mukana vedenpintaan Vuoripoukaman aarrekattila...?

Jännitettyinä ja miehekkyyttä tavoitellen laskivat pappilan pojat
polakoukkunsa ja viimeistä täkyä heittäessään sylkäsi Matti veli
mahtavasti siihen niinkuin oli nähnyt papankin tekevän. Sitten hän
päästi Pekan perään ja hyökkäsi itse soutamaan ja souti että kokka
kohisi ja järven peili pahasti särkeentyi... Oli sydänyön hetki ja
pappilan sisukkaat pojat uhrasivat taas toisenkin yön kalastuksen
jumalattarille -- he eivät näet soutaneetkaan kotiinsa, vaan
viilettivät venheensä Hulkonniemen rauhaiseen rantaan. Tempasivat
eväskonttinsa ja nousivat synkän kuusikon halki viheriäiselle
niitylle, jonka keskessä kekotti satavuotinen aitta, jonka pyöreät
hirret hohtivat vanhaa hopeaa ja jonka sammalia kasvava vesikatto
osaksi oli romahtanut sisään. Tähänpä aittaan nyt veljekset yösijansa
laittoivat taittaen vuoteekseen tuoreita koivunoksia ja siihenpä,
lattialle, he rinnatusten köntsähtivät, ensin makean voileivän
kitaansa pistettyään. Ja suurenmoiselta pojista tuntui Hulkonniemen
autio hiljaisuus, jota viehättävästi rikkoi vain kuikkakolmikon
kimakka huuto kaukana kosken niskassa sekä yksinäisen käen
syväsointuinen kukunta Karsikkovaaran äärimäisellä laella.

Sanoi Matti, myös Matheukseksi mainittu:

-- Tässä on meidän hyvä olla...

Lisäsi Petrus, tuleva pappismies, kurillaan:

-- Tehkäämme tähän kolme majaa: sinulle yksi, minulle kaksi, mutta
tuolle Johannekselle ei yhtään.

Mutta Jussi, nuorin nulikka, murisi:

-- En haluakkaan. Lehvissä on muurahaisia!

Pianpa sentään pappilan kiltit kalapojat vaipuivat unettaren
helmoihin, samaan aikaan kun hieno usva hiiviskeli ulos rantamalta
saartaen sarjan poikain laskemia polakoukkuja. Siellä-täällä
polskahti lupaavasti ja erästä hoikkaa, pitkää polaa kiidätti
vedenalainen hirviö huimasti pitkin salmea...

Korpi-Kainuun kesäyö on kylmä. Pappilan kalapojat heräsivät kaikki
yhtaikaa vilun puistatukseen ja hieroivat hiukan surkeina sinertäviä
neniään. Mutta Matti veljen ääni sai heidät miehistymään: -- hei
pojat haukia vetämään!

Aurinko juuri tekee nousuaan, ohutpukuiset usva-aaveet tanssivat
rantojen siimeksissä, venhe viistää kimmeltävää pintaa. On niin
juhlallista ja hiljaista, sunnuntai-aamun varha-tuntu leijailee
ilmassa... Tuolla kaukana, korkealla vaaralla häämöttää pappila,
tuolla salmen takana kohoaa suoraan järvestä kirkon torni. Pojat
lähestyvät jännitettyinä polakoukku-riviä, joka alkaa kaartaen
Kukkosaaren kupeelta. No peijakas! Jo ensimäinen pola sukeltaa --
puikahtaa näkyviin ja taas sukeltaa.

-- Siinä on hirmuinen kala! huudahtaa nuorin veikoista.

-- Siinä on suuri lohi! arvelee keskimäinen veljeksistä.

-- Älkäähän vielä sanoko! tuumii vanhin Veikkoloista ylen vakavana
tähystäen eteensä.

Samassa he kaikin huomaavat kauhistavan ilmiön. Kuikka räpistelee
veden pinnalla, levittää siipensä, ottaa vauhtia, mutta kimmahtaa
aina takaisin. Ja pola sukeltelee, sukeltelee vimmatusti.

-- Kuikka on nielaissut täkykoukun! julistaa Matti.

Alkaa hirveä leikki.

Matti vetää siimasta kuikka kurjaa kuin hurjaa poroa suopungista,
kuikka hangottelee vastaan ja kirkuu. Tuonen linnun ääni se on ja
pappilan pojat tuntevat kaameaa tunnetta, pyhäinen varha-aamu on
yhtäkkiä saanut oudon värityksen, kalat ovat hetkeksi unhoittuneet ja
kaareilevat polarivit siintävät liikkumattomina. Kuikka on jo aivan
lähellä venettä, Matti kohottaa huoparinsa ja aikoo... vaan samalla
rääkäisee pitkäkaulainen vesilintu, rääkäisee helvetillisesti,
Matilta siima löysää ja kuikka lehahtaa lentoon pitkin veden pintaa,
koukku kurkussa. Pola sukeltaa silmänräpäyksessä ja kuikka retkahtaa
taaksepäin veteen, mutta yhä tempoo, tempoo... Mitä taitaa tässä
tehdä, tämä on julmaa eläinrääkkäystä, mutta pojilla ei ole pyssyä
mukana, täytyy keinolla millä hyvänsä saada kuikka hengiltä, mutta
nämä petolinnut ovat sitkeähenkisiä.

-- Miksi löysäsit? Vedä uudestaan. Minä lyön. Ja Pekka, papinpoika,
tuleva pappismies, iski airolla kuikkaparkaa. Ensimäinen isku osui
veteen ja pärskähytti Mattia vasten naamaa, Matti suuttui... Jussi
poika katsoi kauhistuneena vapisten. Mutta Pekka kohotti uudestaan
aseensa, julmistuneena kuin Mooses kultaisen vasikan edessä...

Kuikka nostettiin veneeseen, luultiin kuolleeksi ja työnnettiin
teljon alle, pojat hengähtivät helpoituksesta, olipa se kauhea
leikki, mutta eräänlainen sankarillinen tunne täytti heidän
mielensä. Mitähän pappa tästä oli sanova? Kuikan rinnasta saisi
kauniin kravatin, sellainen oli Mannisenkin pojilla, kun kaupunkiin
lähtivät...

Aamutuulahdus kävi yli ulapan ja järven pinta verhoutui kimmeltäviin
kareisiin, siellä-täällä loisti kuin kultainen peili vielä aamuvarhan
tyyni laikka -- aurinko kiipesi yli vaarojen. Poikain toisessa
koukussa vikuroi virkeä pieni hauki, kolmannessa naulan painoinen
ahven, neljännestä oli suuri kala vääntänyt koukun kippuraan,
se oli oksennettu ulos kidasta, viidettä polaa ei ensinkään
löytynyt, kuudennessa oli -- lohi. Ja olipa siinä pojilla työtä
saada veneeseen tämäkin, vaikka ei ollut kuin seitsennaulainen
veden tevana. Se loiski ja teki korkeita hyppyjä, mutta siima oli
luja ja koukku syvällä kiduksissa. Ylpeitä olivat pojat lohestaan
-- mitähän mammakin oli sanova. Seitsemännestä siimasta kohosi
pohjamudasta peloittavan näköinen, kiemurteleva vötkäle, viiksiturpa
-- matikka. Hyi, kesällä! Seitsemäs pola... mutta kävisi pitkäksi
luetella kaikki. Pojat kaarsivat sivu kirkon, virkeä tuuli oli jo
herännyt, sinertävän mustina liekkuivat laineet. Hauki hauvilta,
ahven ahvenelta kohosi syvyydestä, olipa viidennessäkymmenessä
koukussa kahdeksannaulainen säynäjä, tässä järvessä harvoin saatu
kala. Ei kohonnut aarrekattilata vuoripoukaman syvästä pohjasta,
mutta yhdeksännessäkymmenennessä yhdeksännessä koukussa oli
viisitoista-naulainen hauki, jota pojat kolmisin vetivät siimasta
kuin vedenalaista tukkia -- saalistamatta se olisi jäänyt pojilta,
mutta ukko rovastin sepästä vasta saatu väkäkirves sai nyt näyttää,
mihin se kelpasi. Iskipä Matti poika hartiavoimin hukilla jättiläistä
selkään ja yhdessä Petrus veikon kanssa he kauhean kalan veneeseen
nostivat ja Jussi poika sai varoa pieksujaan, melkein Jussin pituinen
olikin koko kala.

    Niskasta kiinni ja puukolla selkään,
    jollei se muuten suostu...

Mutta tuskin olivat pappilanpojat päässeet jännityksestä, kun
kirkonkellon juuri pompahtaessa soimaan yli välkkyväin vetten,
etuteljon alta Pekka pojan koipien välitse, ryöpsähti keskelle
venettä jättiläishauvin päälle äskeinen "tapettu" kuikka, kohottaen
kurkkuansa ja rapistellen siipiänsä, silmät mustina kiiltäen kuin
käärmeellä ja suhisten kuin hornan lintu. Ällistyneinä sitä katsoivat
pojat ja jokainen tarttui airoon, alkoi viimeinen taistelu, joka oli
kaataa koko kalaveneen! Kirkonkello soi ja pompotti, puinen tapuli
ryskyi, aamulaine hilpeästi loiskahteli veneen laitoja vastaan,
jättiläishauki availi hirmuista kitaansa aivankuin nielaistakseen
Jussipojan saappaista alkaen, mutta veljekset tappelivat kummitusta
vastaan, ja vene pyöri ja ryyppäili vettä.

-- Älä sillä tavalla, älä sillä tavalla!

-- Ota kalakirves!

-- Ota itse, jos saat irti hauvin niskasta!

-- Lyö huoparin pyyryllä, lyö, lyö...

Pitkäkaulainen kummitus seisoi keskellä venettä ja sähisi
peloittavasti. _Horribile visu!_ olisi Horatius huudahtanut.

-- Varo, annas kun minä... Pois alta, Jussi!

Ilkeältä tuntui pojista näin kolhia kuikkaparkaa, mutta muuta keinoa
eivät he keksineet ja he olivat jo alkaneet luulla että kuikka oli
kuolematon otus, noiduttu, lumottu hiiden lintu. Lopulta osui isku
arkaan paikkaan ja kuikka teljettiin uudestaan teljon alle. Pysytkö
siellä, pakana! Viimeisessä koukussa ei sitten ollut mitään ja nytpä
nostivat pojat siron siipipurjeen mastoon ja läksivät viilettämään
kohti pappilan rantaa. Olisi tehnyt mieli poiketa kirkkorantaan ja
juosta käskemään pappa ulos sakastista katsomaan kalansaalista, mutta
Pekka, tuleva kirkkoherra, piti sen hengellisesti säädyttömänä.

Pojat vain huusivat luihulle lukkarille, joka ikään souti kirkkoon
paitahihasillaan, nysä suussa, että käskeä sanoa papalle että oli
saatu kuikka, lohi ja suunnattoman suuri hauki!

-- Kuinka suuri hauki? huutaa lukkari, suu ammollaan ja käsi korvalla.

-- Yhdeksän kyynärää ja kämmenenleveyttä! vastataan poikain veneestä.

-- Häh?

Mutta poikain purjetta pullisti samalla ja veneet kiisivät eri
suuntiin. Lukkari luikkari, kuten myöhemmin kuultiin, olikin heti
sakastiin tultuaan ja rovastin kohdattuaan, kertonut poikain isälle
ihmeitä. Pappilan pojat olivat kuulemma saaneet koukusta traakin.

-- Minkä?

-- Traakin!

-- Mitä Frans Petter Rendulin tarkoittaa?

-- Ka niin hyö toimittivat, vekarat. Rendulin iski viekkaasti
silmää ja läksi juoksujalkaa lehterille veisaamaan. Veisasikin niin
ylettömästi että koko seurakunta vapisi. "Lie häntä akkansa taas
tukistanut?" Mutta lukkari vain veteli siitä vanhasta "traakista",
tämän maailman hirmuisesta lohikäärmeestä, josta Suomen kansa
vuosisatoja oli veisannut.

Kun ukko rovasti sinä sunnuntaina saapui kirkosta Junnunsa
kyyditsemänä, yllätti hän koko pappilan väen ruustinnasta
ruotimummuun saakka humalikon edustalla siunailemassa pikkupoikain
kalansaalista. Ihmeisiinsäpä tuli isä rovastikin -- potria poikia.

-- Tuommoisia haukia sitä minun ylioppilasaikoinani Keuruullakin...
myhäili rovasti.

-- Ja huomenna, pappa, mekin lähdetään kalaan! vannoivat vanhemmat
veljet Esko ja Vihtori kiihkeänkateellisina että nulikoille kerran
oli onnistanut.

Mutta päivän nuoret sankarit olivat ponnistuksista nukahtaneet yksi
nurmikolle, toinen ullakolle, kolmas vanhalle puolelle eivätkä
tienneet maailmasta pyhäsen pölähtävää. Väntti teki huimia liikkeitä
tempoillen ja potkien päivänpaisteista piennarta -- poika oli yhä
taistelevinaan kuikan kanssa.



9.

Kalaretki Torakkaan.


Vierähtikö viikko vai viisi vuotta -- kuka sen osaa tarkalleen
määritellä -- mutta ainakin se iso hauki sekä ne seitsemänkymmentä
muuta kalaa oli syöty ennenkuin pappilasta lähdettiin joukolla
repäisevälle kalaretkelle.

Sinne suurten selkien, aavojen ulappain taakse, niemille
nimettömille, saarille sanattomille -- Torakkaan. Leveällä
merisluupilla, komealla kolmipurjeella sinne mentiin, köykäinen
kalavene keikkuen peräköydessä. Kuormana parisatainen pino
koukkupolia, vasullinen verkkoja kukkuroillaan, maston juurella
nelikot ja kalapytyt. Joutenniemen kärjessä tehtiin vinkkeli ja
läpi "Salmesta" surautettiin ohi kirkon. Ja kussa Hietaselälle
oli pyyhkäisty ja ulappa sekä edessä että takana siinsi, niin
pullistuivat liinaiset purjeet voimakkaan vesi-etelän puskemina,
paatin korkea laita peloittavasti painahti vettä vasten ja kokka
hyrskyen kohisi. Silloin-tällöin haaksi, kuin vauhko hevonen
harjaansa, puisteli purjeitansa puoleen ja toiseen ikäänkuin
neuvotonna, kummalla laidalla niitä oikein pitää, ja halkaisijan
siipi vimmatusti lepatti. Parhaan vauhtinsa uhmasi panna paatti,
ison pappilan ylpeä vesiorhi, mutta juuri kun se näytti tahtovan
ottaa täyden laukan ja ikäänkuin hirnasi innostuksesta, silloin sitä
tarttui hännästä kalavene, joka pahasti jarrutti sen juoksua. Ja
korkeina keinuivat laineet ja sirkeästi sirisivät kilvoittelevien
kupaiden murtuvat särmät.

Mutta tyynenä kuni pinttynyt kaljaasikapteeni istua könötti paattinsa
perässä ukko rovasti, itsetietoisena hoitaen ruorin kampia, ruorin,
jonka itse oli tehnyt.

Totisesti oli tämä hänen valtaistuimensa erämaisten vetten päällä,
aniharvoin tai ei juuri koskaan hän luovuttanut paikkaansa pojilleen,
joista aina pari istui hänen kippareinaan molemmin puolin isäänsä.
Mukava oli ukko rovastilla siinä istumapaikka, oma höyläämä, oma
maalaama lauta hiveli miellyttävästi hermoja, ja kun jalkansa ojensi
suoriksi pohjateljolle ja keksahti selkäkenoon "eissänsä vesi vetelä,
takanansa taivas selvä" kuten vanhalla Väinämöisellä, niin oikeinpa
se vanhaa sydäntä hemasi. Ja kun siinä ilmeni vielä itse ruustinna
mammakin painolastina, milloin laulaen vanhanpolven puhtainta
lemmenvirttä, milloin kallistaen päänsä vasten paatin laitaa nauttien
ummessa silmin kesäveden loiskeesta, ja kun nuorin tyttäristä,
kansallispukuun puettu, pyrki istahtamaan rakkaan pappansa polvelle,
samalla kun nuorin pojista haaveksi äärimäisessä kokassa lepattavan
halkaisijapurjeen katveessa ja isot pojat reipasta iloansa pitivät,
niin tuntuipa tämä kaikki yhteen laskettuna ukko rovastista
merkilliseltä Jumalan armolta ja hän tunsi salaista kiitollisuutta
korkeinta esivaltaa kohtaan. Mukavapa oli myötätuuleen höllöttää --
eipähän elämäkään aina ollut vastatuulta ja läpi tässä oli monesta
myllerryksestä menty... Vaikka... no djaah...

-- Petrus, kiinnitäppä hiukan etupurjeen skuutia.

-- Ymmärrän, herra kapteeni.

Ja sitten seurasi hetkiä, jolloin kaikki olivat vaipuneet uinailevaan
hiljaisuuteen, puolihorroksissa nauttien virkeästä vauhdista ja veden
solinasta.

Tuuli tekee työtään, mutta ne, joita se kuljettaa, ovat suloisen
herpauksen vallassa. Ukko rovastin valkea kesähattu on painunut
melkein nenälle, jolta sentään kultasankaiset silmälasit tähtäävät
tärkeästi eteenpäin -- tuo ahavan purema nenä se näyttää hallitsevan
koko paattia. Ruustinna nukkuu pää hupussa, Aune ja Sanni selät
vastakkain, suut auki. Esko, köykäinen vanhin veli, on nukahtanut
käppyrään kuin jäniskoira polien päälle kalapytyn ympäri. Vihtori,
pitkä poika, on nostanut säärensä ja kiiltosaappaansa vasten isoa
mastoa ja uinahtanut piippu suuhun, Väntti kuorsaa mahallaan
penkillä, Ruffen leuka on painunut kiinni johonkin jumaluusopilliseen
tarukirjaan, Iivari lepää kokassa tuijottaen totisena taivaan
siniseen lakeen, Virvi tytön pää on painunut papan polvea vasten.
Koiratkin nukkuvat. Tuskin on kysymyksessä koko laivaväestön uni,
tämä on eräänlaista onnenkylläisyyden lepoa.

Ja yhteinen valvova sielu tutkii ihmisen ikuista arvoitusta.

"Missä ollaan? Keitä oikein ollaan? Mitä ovat nuo sivuvilisevät
rannat, keitä eläneekään noissa kaukaisissa harmaissa taloissa? Mikä
oikein on Suomen kansa? Tämäkö sydänmaan seurakunta? Mistä kaukaa
ihmiset tänne ovat osanneet? Kukahan lienee ollut ensimäinen asukas
näillä raukoilla rajoilla? Minne ovat lappalaiset joutuneet --
täällähän löytyy joka paikassa heidän hiirenjälkiään. Mitähän oikein
ovat rappasodat ja rapparit, joista vanha kansa huhuaa? Mitähän
muinaishistorian kalparitareita lie soudellut näilläkin latvavesillä?
'Ruhtinan salmi?' Miksikähän vienankarjalaisia, maailman parhaita
uroita, on pidetty vihollisina? Tuolla suurten selkosten takana
muinoin sampo ja kantelo soi... Siellä elää vieläkin Arhippainen
Miihkali, sokea laulajavanhus... Ja täälläkin yllättää vielä Suomen
ukkoja, jotka laulavat Kalevalaa ja karhuvirsiä. Täällä vietetään
vieläkin karhunpeijaisia pakanallisin juhlamenoin... Esimerkiksi
Kovavaarassa -- peninkulmia vielä Torakasta pohjoiseen päin... On
se sentään jotakin sattua olemaan papinpoika näillä main. Saada
kosketuksia säätyläiskulttuurista ja yhtärintaa Suomen kansan syvistä
riveistä -- voimakas uho käy sekä kristinuskosta että Väinämöisen
uskonnosta. Kumpikahan lopuksikin vienee onneen ja autuuteen?...
Miksi tämä on niin harvaanasuttua seutua? Miksi ei näy ainoatakaan
punaiseksi maalattua mökkiä? Mikähän oikein on elämän taistelu
korvessa? Miksi ei tänne rakenneta kaupunkeja? Onko kuuna kullan
valkeana junanvihellys kuuluva tänne asti?..."

Yhtäkkiä kaikki havahtuivat horroksistaan ja kapsahtivat istualleen.
Köli oli raapaissut salakariin ja seuraavassa silmänräpäyksessä
tarttui paatti pohjakiveen. Vettä tulvahti purjeveneeseen.

-- Toiselle laidalle! Löysätkää nuorat! Ukko rovastin hiukan
hätääntynyt komennus kaikui. Syntyi aikamoinen hälinä.

-- Älkää kaatako venettä! mörisi Esko, jonka huomautuksille
useimmiten naurettiin, niin särmikkäinä ne tulivat. Tytöt huusivat ja
tarrailivat toisiinsa.

-- Ei saa peljätä! Emme me huku. Väkevät pojat Vihtori ja Väntti
tarttuivat pitkiin airoihin ja työnsivät voimainsa takaa pohjasta.
Mutta paatti ei irtautunut.

-- Heittäkää housut! Hypätkää veteen! Poikia ei tarvinnut
kahdesti käskeä. Siinä he jo pyllistelivät liehuvin paidanhelmoin
vyötäryksiään myöten loiskuvassa vedessä.

-- Esko ja Pekka järveen -- mars. Hyppäsi sinne toki Iivarikin, ei
muka tahtonut olla pekkoja pahempi.

Paatti irtausi salakarista, tuuli tarttui purjeisiin ja kaikki viisi
poikaa tarrautuivat kiinni purren laitoihin, riipuskellen kurillaan
alapuoli vedessä. Kaikki nauroivat makeasti Eskolle, joka oli Esau
veljesparvessa. Päästiin Kolikan salmesta, soljuttiin soreasti
eteenpäin.

Seisoo niemen suikaleella mustien rantalouhikkojen liepeellä,
rommakkorämeiden kainalossa, valkeahirsinen torppa viheriällä
nurmella, korkeiden ritvakoivujen siimeksessä. Senpä tuulensuojaiseen
rantaan pappilan paatti teki tuikean käännöksen, pojat vastasivat
pohjasta airojen pyyryillä, koirat loiskasivat veteen, jysähti
kiveen valtava venhe ja purjeet jäivät veikeästi lepattamaan.
Maihin nousi nyt pappilan väki, rovasti, ruustinna, tytöt -- paatti
tyhjennettiin tavaroista ja pojat lykkäsivät aluksen uudelleen
vesille ja ankkuroivat sen syvemmälle. Oli niin komeata nähdä
pappilan mastoniekka, ainutlaatuinen koko korven vesistössä, keinuvan
ankkurissa kuni suuren maailman merilaiva. Jokaisen, joka sillä oli
kyydin saanut halki kuppelehtivan ulapan, täytyi sitä ihailla ja
rakastaa. Oh, se oli pojille niin rakas että he sen punaisia mastoja
suorastaan syleilivät...

Mutta rantakoivikossa seisoa törötti kaljupäinen ukko juhlallisesti
ojentaen karkeaa kättään rovastille, ruustinnalle ja koko pappilan
väelle, toimittaen kalavieraitaan astumaan tupaan.

Torpan isäntä se oli, Torakan ukko, ulkonaisesti ikäänkuin
puustaveistetty vaivaistukki, mutta sisuksiltaan rehti Suomen mies,
oikeamielinen, herrojakin ymmärtävä vanhan kansan sielu.

-- Terveheks, terveheks, onpahan pappa rovastikin lähtennä
liikkeelle. Mitä sitä arvon vieraille kuuluu? Joo, poutahan tämä
on, etelän korvalta tuuleksentelee. Talonpoikaisethan nämä meillä
on asumukset, vaan jos heissä suinkin saattaisi suojassa olla. Jos
rovasti reistaisi tähän kungastuoliin -- heh -- omatekonen mööpeli
se on -- ruustinna teköö hyvin ja ottaa kahvia. Ja röökynät ja
tutentit...

Hän puhui vähän hienompaa kansankieltä kuin ihan tavalliset
maatiaiset.

Jos oli isäntä puisevaa lajia, niin vielä karkeampaa tekoa oli
emäntä, Torakan akka. Ei voisi kuvanveistäjä särmikkäämpää
naisolemusta kalkutella, Torakan eukon pelkkä nenä jo vei ajatukset
satujen syöjättäriin, leuka oli luotu loksahtelemaan ja tarvittaessa
käkättämään, kasvojen juovat olivat kuni puukolla kuraistut ja
silmät iskivät syvistä kuopistaan peloittavasti räystääksi vedetyn
kirkkohuivin alta...

Niinkuin luudan vartta olisi ojentanut konsa kättä antoi,
pitkulaista, luisevaa kättä, samalla kun suoraselkäisessä röijyssään
ja maatalakaisevassa hameessaan, jonka alta leveän saappaan kärki
kurkisti, syvälle niiata muksautti rovastin ja ruustinnan edessä --
lapsille vain jyrkästi nyökkäsi päällään.

-- Tervetulemaan! Mitä sitä on vieraille kuulunna?

Äänikin oli karkea ja oudosti kumahteleva kuin maanalaisesta holvista.

-- Me lähdimme nyt kerrankin vartavasten Torakan emäntää katsomaan,
sanoi ruustinna lempeällä äänellään.

Omituisesti mutruili eukon suu ja koko naama vetäysi klassilliseen
irvistykseen.

-- Soapi kai tulla kahtomaan mehtäukon akan rumaa kurttunoamaa,
voe hyvä isä nähköön, vaan mitenkä nyt ruustinna olla iljennee
pahansiivoisessa sittaisessa pöksässä?

-- Täällähän on niin siistiä ja mukavaa, vakuuttaa ruustinna
ympärilleen katsoen. Oikein fiiniä!

-- Viiniä, viiniähän se mehtäpirujen elämä on, pah! puhkuttaa Torakan
akka kenkkuillen keskellä lattiaa. -- No jo se tuo ruustinna on
rontti. -- Viirako se tän nuorimman likkalapsen nimi oli, helekkari
kun on patvinna, vieraat tekköö hyvin ja ottoo lissää kahvea... ka
kun oisi tietty jotta tuloo vieraita, niin leipäjuustot...

-- Älkää hätäilkö, meillä on vehnäiset mukana. Emäntä on hyvä ja
ottaa itsekkin tästä --

-- Jaa, kalallehan sitä lähdettiin, selittää rusahtelevassa
keinutuolissa hissukseen kiikahdellen ukko rovasti merenvahaista
kalastuspiippuaan sytytellen ja lauhkeita vaakunasavuja puhaltaen,
saammekohan talosta toisen kalaveneen?

-- Saapi kai, jos kelpaa.

-- Mahtavatko nuottaa vetää, jotta saataisiin täkyjä? tinkaa Esko,
intohimoinen kalamies, jolla on jo vaikea olla yhdessä kohden
toimetonna.

-- Jos tyyntyy illaksi, niin kyllä ne tuolla Saariperässä salmilla
vetävät, ilmoittaa Torakan ukko.

Kalamiehen pyhäinen väristys kävi läpi koko pappilan miespuolisen
joukon ukko rovastista nuoreen Iivari poikaan saakka. Nuotta --
täkyjä -- koukkuja -- suuria kaloja!

       *       *       *       *       *

Laantui tuuli ja ulapan hyrskyt silisivät kiiltäviksi mainingeiksi
ja kesäillan leppeässä hengessä alkoivat kaikki lahdet ja salmet ja
louhisten rantojen syvät poukamat loistaa kuin peilit. Ukko rovasti
kaikkine poikineen soudatteli kaksin kalavenein pitkin päilyviä
pintoja korkeimman omakätisesti laskien 22 verkkoa viehkeisiin
vesiin, jotka hänestä näyttivät kovin lupaavilta. Soutajana
rovastilla oli sotainen Viktori ja täkypoikana Iivari, mutta
toista venekuntaa komensi karvainen Esko, sankalasit päässään kuin
papallaankin ja kaljuksi jo pyrkivässä kallossaan ikivanha, kelmeä
knallihattu, joka -- vaikka ammottavalla reijällä varustettu -- teki
valtavan vaikutuksen erämaan autioilla vesillä. Eskon venettä veteli
etuteljoltaan Väntti, ennenmainittu Matti, hiukan halveksuen virkansa
alennusta, koska oli hän ennen komentanut Hulkonniemen retkyettä
silloin kun se suuri hauki ja kuolematon kuikka saatiin. Rudolf,
Rolf, Ruffe, Petrus eli Pyhä Pekka -- hyvällä lapsella on monta nimeä
-- toimitti tässä veneessä täkypojan virkaa, johon tehtävään kuului
myös siimojen selvitys, koukkujen oijonta, kivien kokuu ja polien
järjestely. Täkyjä toki ei vielä oltu saatukkaan, juuri niidenpä
perään pojat parhaillaan pyrskyttivät jättäen pappansa venekunnan
kauvas jälkeensä -- ukko rovastin intohimona näet oli itse laskea
kaikki verkkonsa, joista eivät pojat valitettavasti siinämäärin
välittäneet. Mutta olipa knallipäisellä Eskolla yhtä tärkeä toimi
vedellessään uistinta, ylen vakavana tämä veljeksistä vanhin
veneen perässä törötti huoparillaan viilettäen, mutta toisinaan
intoutuen molemmin käsin lykkimään, jotta pikemmin nuotan vedolle
jouduttaisiin. Ankarasti huopasikin Esko, kyökkästen, kyökkästen
soudon tahtiin kuin paikallissyntyinen kalaukko ikään, niin että se
nuorempia veikkoja ihan nauratti.

-- Saapa siinä hauki sukkelana olla!

-- Mitääh? määräsi Esko, jolla oli hieman huonokuuloisen vikaa.

Mutta ennenkuin nuoremmat veljet kerkesivät uudistaa huomautuksensa,
suut naurun virnistyksessä -- vanhinta ja nuorinta veljesparvessa
usein pyritään pitämään pilan esineenä -- murahti Esko veli
pahanpäiväisesti perässä, huoparinsa pysähtyivät äkkiä ja koko mies
näytti siltä kuin aikoisi hypätä järveen. Hänen toinen jalkansa
vippasi veneen laitaa vasten pystyyn -- jalka, johon uistinsiima
keloineen oli kierretty.

-- Tpruu, purisi Esko -- älkää soutako! Siinä on kala!

Nuoremmat nulikat silmäsivät kunnioittavasti karvaista veljeänsä.

-- Älä vain päästä!

-- Mikä pääsiäinen nyt on? Hän ei kuule eikä näe mitään!

-- Antakaapa kalakirves! määräsi Esko lappaen siimaa, joka vielä oli
mahdottoman pitkällä.

-- Voi, pöljää -- omassa kädessäsihän tuo on! Esko karahti
tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nauroi niin että kyynelet silmistä
sippelehti. Ja veti siimaa, veti siimaa...

-- Kun ei vain olisi paljas karahka! pilaili Pekka, ikuinen
pilkkakirves.

-- Karafiiniko!

-- Taikka pohjassa kiinni? arveli Matti etuteljolta.

Esko joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaankaan.

-- Soutakaas vähän!

-- Kala sillä fraateri raiskalla sittenkin olla taitaa.

Ja kalahan siinä oli Eskon uistimessa eikä pieni ollutkaan.
Hyökylaineikko nousi sen edellä ja pintaa kynti pitkulainen, musta
pää, kita ammollaan. Esko oli noussut seisomaan ja räpytti silmiään
silmälasien alitse, jotka valuivat pientä, punaisena kiiltävää nenän
nipukkaa kohden, ja vanha knallihattu, joka oli ikäänkuin dum-dum
kuulan läpäisemä, oli keikahtanut takaraivolle -- juhlallisen
näköisenä siinä miekkonen kepuli känkkelehti uusissa pieksuissaan
hiukan tutisten polven lumpioitten kohdalta. Hetki oli kriitillinen.

-- Iske isän Juppiterin nimeen!

-- Silentium!

Mutta ennenkuin Esko iski, tapahtui jotakin sangen surullista. Iso
hauki ammotti kitansa jos mahdollista vieläkin avarammaksi, käpristi
valtavaa ruhoansa ja oksensi uistimen ulos suustaan. Hävytön loiskaus
ihmisen nokan alla -- ja veden koira venkale oli kadonnut syvyyteen.
Esko nosti venheeseen rumaksi purrun ahvenen.

Velipojat huudahtivat yhtaikaa:

-- Ahven!

Iso hauki oli mennyt menoaan, mutta ahven oli puljahtanut sen
vatsasta. Esko ymmärsi erinomaisesti asian. Jo tovin aikaa
huopaillessaan oli hän ollut tuntevinaan heikkoa nykimistä
uistimessa, mutta ei ollut huolinut vetää. Jättiläishauki oli ottanut
elävän ahvenen päälle, mutta ahvenpa oli vapauttanut nielijänsä
kuolemasta.

-- Voi hele...

Surkeata oli nähdä Eskon sieluntuskaa. Hänkin käpristeli ruhoaan kuin
vedenvenkale ja näytti tahtovan ei ainoastaan oksentaa järkensä, vaan
myös loikata paenneen perään:

    Siskoksi Siikasille,
    Veikoksi veden kaloille!

kuten pyhässä Kalevalassa sanottiin. Mutta toisesta venekunnasta
kajahti vihainen pyssynpamaus ja kaiku matkiskeli laukausta
ponnahdellen kalliosta kallioon, poukamasta poukamaan -- Vihtori veli
siellä säikytteli pahanpäiväisesti vesilintuja ja jonkunverran pappa
rovastiakin, joka syvällä hartaudella heitteli verkkojansa vieraisiin
vesiin.

-- -- --

Siellä Saariperässä, jyrkkänä seinänä järveen syöksyvän kallion
katveessa, keskellä syvää salmea, kellui aivan liikkumattomana kuin
veteen naulittuna, laita laidassa kiinni, kaksi harmaantunutta
nuottavenettä. Molempien veneitten perässä törrötti ukko, toisella
haaleansininen, toisella harmaa pusero, toisella huopahattu, toisella
lippalakin retale, molemmilla persaukset paikatut ja housut höllällä
alas valumassa, mutta kun tarkemmin katseli: nahkainen vyö, jossa
tuohituppinen puukko roikkui, esti housuja putoamasta. Kuin kivestä
veistetyt patsaat ukot siinä tuijottivat veden kirkkaaseen pintaan
eikä kummankaan leuka liioin tärähdellyt eikä kasvojen kurtut
peräänantaneet ja näyttipä kuin visakoppainen piipunnysäkin olisi
kasvanut kiinni ukkojen leukapieliin -- siinä määrin hartaasti he
vetten kalvoon tihtasivat. Ei sanaa sanottu, sinervä kessusauhu vain
tuprahteli piipuistaan. Toisen veneen keulassa kyykötti niinikään
nysäänsä mykkänä imeskelevä akkaihminen, savenharmaja suoraselkäinen
röijy yllään, sintynyt huivi silmillä ja vetten kalvoon tuijotti
akkakin kuni ilmestystä odottaen. Mutta toisen veneen etuteljolla
istui rinnakkain poika ja tyttö, sieväkasvoisia molemmat -- ja jos
oli kirkas kesäisen illan järven pinta, niin vielä kirkkaampina
hohtivat nuorten silmät, mutta veden pintaa heidänkin katseensa
siveli.

Muikkuparvea siinä väijyttiin! Kas, jo antoivat mykät ihmiset merkin
toisilleen ja äkkiä erkanivat veneet toisistaan päinvastaisiin
suuntiin, soutajat vetivät voimainsa takaa samalla kun molemmat ukot
kaksin käsin syytivät nuottaa veteen. Kävipä siinä iloinen solske
ja kauvas kaikkosivat veneet toisistaan tehden valtavan kaaren ja
rientäen jälleen lähelle toisiaan. Nuotta oli nyt vedessä, kukko
pökkelö kekkelehti perässä, mutta muikkuparvi väreili keskellä.
Pienen ankkurin nyt paiskasivat molempien veneiden keulasta pohjaan
-- vihtaköysi -- ja nuottaa alettiin hissukseen vetää. Ja kussa
tuli lähelle nuotan kukko, niin porkkiin tarttuivat nuotansoutajat
seisalleen kavahtaen ja vimmatusti porskuttivat, porskuttivat
viatonta vettä, syvälle pehmeään pistellen, jotteivät kalat veräjästä
karkaisi tai pinnasta päällitse piriseisi...

Ja siunatuksi lopuksi ukot hartiavoimalla väänsivät ja nostivat
nuotan perän veneisiin, jotka jälleen olivat liittyneet
laita-laitaan, kiinni toisiinsa.

Parahiksi siihen saapuivat sountiaan hilliten pappilan pojat
kunnioituksella ja uteliaisuudella seuranneina nuotanvetoa, joka
heistä, herraspojista, oli jotakin saavuttamatonta, salaperäistä
_talonpojan pyhää_.

-- Iltaa isännät, saammekos täkyjä?

-- Iltaa... Saapi kai heitä sen vertaisiin tarpeisiin.

-- Meitä on kaksi venekuntaa, selittää Esko, joka taas on mahtava
kalamies ja ymmärtää Suomen kansaa enempi kuin nuoremmat veljet,
joita vähän ujostuttaa.

-- Onko se pappai matkassa?

-- Tuolla tulee toisessa veneessä.

Nuottaveneiden väessä huomataan juhlallinen tyrmistys heti kun on
saatu kuulla että itse rovasti on näillä vesillä.

-- Jos lie mammai matkassa? tokasee akka toisen veneen keulasta, nysä
suupielessä.

-- Torakassa on! vastaavat pojat.

-- Kiesuksen kierukka -- siin' oli kupparimuijan mennyt-öinen uni!
Vai on ruustinnai huviretkellä...

-- Ja tytöt! lisätään muorille.

-- Ka ihan pitäisi soutaa pakauttamassa huomenna ja juustoleipä
viemässä -- se on mammanne aina ollut mulle niin höyli. Minä oon se
Hyysirannan Vappu...

Toinen nuotta-ukoista alkoi poimia Eskon täkykoppaan kauneimpia
muikuista, jotka hopeanhohtavina hyppelivät suuressa vasussa.

Eskon venekunta jo alotteli koukunlaskentaa kun rovasti vasta saapui
nuotta-ukkojen luo. Hiukan ujoilevasti, kuten tapansa oli, tervehti
pappi seurakuntalaisiaan. Kun oli ensin puhuttu kauniista ilmoista,
käytiin virkeästi itse asiaan ja nyt poimi toinen nuotta-ukoista
parisataa syöttiä rovastinkin täkykoppaan.

-- Mitä minä nyt olen velkaa? kysyy rovasti kukkaroaan kaivaen.

-- Antakaahan kukkaronne olla, sanovat talonpojat nöyrästi, vaikka
hyvinkin olisivat rahan tarpeessa.

Rovasti kaivaa hopeaisen markan ja ojentaa yli välkkyvän veden.

-- Liikaahan tätä tuloo, ei mitenkään. Hilikkui piisoaa... penäävät
ukot, mutta ottavathan sentään vastaan.

Rovasti kiittelee ja hyvästelee ja komentaa poikia soutamaan
rannemmaksi -- ja nyt alkaa ankara koukunlasku, kilpaa toisen
venekunnan kanssa, mutta kaartaen vastakkaisia rantoja.

Puoleen yöhön se vetää ennenkuin molemmat venekunnat ovat laskeneet
järveen satakunnan polakoukkua kummaltakin puolen.

Kilpaa soutavat pojat kesäisessä yössä kohti Torakan valkamaa, jossa
pappilan paatti kuin jättiläisjoutsen kuvastelee valkoisia siipiään
veden kalvoon.

Juuri Torakan rantaan töksähtäessä loiskahtaa rovastin uistimessa
sievoinen järvilohi ja kappas vaan -- ukko saa sen.

       *       *       *       *       *

Ruustinna jo nukkuu syvässä unessa matalassa vierastuvassa, jonka
veistetyt honkahirret saumasammalineen hohtavat kesäisessä yössä,
mutta pappilan tytöt ovat hiipineet lehmitarhaan, jossa kodikas
"suihtu" tupruaa leppoista sinervää sauhuaan. Torpan karja seisoksii
ja makailee siinä sauhun alla tyystin tytyväisenä ynähdellen
ja märehtien rämekorvesta jyrsimäänsä heinää. On siinä jukupää
mullikkakin, panimoilleen nulikka vielä hypätäkseen selkään, vaikka
kyllä jo sitäkin yrittelee. Kaksi valkoista mulipää-vasikkaa
nuoleksii lempeästi toistensa punaisia loppakorvia.

Mutta karjan keskessä kenkkuilee Torakan akka vihan vimmassa
siirtyen lehmästä lehmään purpattaen jokaisen mahan alla ja vedellen
luisevilla sormillaan tissin tissiltä tyhjäksi täyteläiset utareet.
Kihisee kiulu ja vaahtoinen vitivalkea maito läikähtelee kuplaillen.
On akalla apulaisena Musta Iita, tytön suikula, mutta hame maata
lakaiseva kuin muorillakin, aikaihmisten kirjoissa kun näet alkaa jo
Iitakin olla, rippikoulun käynyt.

-- Äläkä siinä känkkäile senkin siivatta! pauhaa akka kyykkysillään
lypsäen. -- Se tuo Elehvantti sitten vasta on potkuri, ke ke ke --
outko siivolla, pirhanan rupeli -- kiuluun ryökäle mullatkin porkkaa
-- musta kärpänenkö häntä ronkkaan purree -- lyö Iita vitalla, ropsi
oikein jotta herkiää, senkin kanttura!

Mutta pappilan tytöt istuivat lehmitarhan veräjän päällä kuin kiltit
kanat orrella ja lauloivat sydämensä kyllyydestä:

    Lugn hvilar sjön,
    Kring berg och dalar
    Nu breder natten mildt sin arm!
    Ej fågelns röst nu mera talar,
    Hon slumrat in vid skogens barm...

Ja ihmeissään, ällämystyksissään kuuntelivat kaunista laulua torpan
lehmät ja mullikka näytti olevan häpeissään -- nuo hetaleiset
herrasryökynät hiukan häiritsivät Mikon lemmentuumia.

Juuri silloin saapuivat pappilan pojatkin koukunlaskustaan ja
tarhalla syntyi hauska hälinä.

Torakan akka nauraa hökötteli -- vai suoraan kiulusta nuoret herrat
vastalypsettyä maitoa, ei oltu mokomaa ennen nähty, mutta juokoot
kun lystää. Syntyi kilpajuonti Eskon ja Vihtorin kesken. Esko sai
kokkareen väärään kurkkuun ja koko lapsisarja oli läkähtyä naurusta
-- Vihtori veli tyhjensi melkein kiulullisen nisälämmintä maitoa sekä
pisti kiulun päähänsä laureatuksen merkiksi -- Torakan akka hytkyi
naurusta ja kauhusta -- hurjia papinpenskoja, mitä virkailijoita
heistäkin tulla mahtoi? Vaan korreesti hyö vain pappilan ryökynät
taannoin olivat laulaneet, ihan oli syönalaan koskenna. Niin oli kuin
oisi masinalla pelattu...

-- Montako teillä tässä oikein on lypsylehmää? kyselee Esko
näyttääkseen kansallista puhuttamistaitoaan nuoremmille veljilleen.

-- Eihän näitä ouk kuin kaksi. Hiehko kökkeli kolomas lehmä! tokasee
Torakan akka.

Sekös veljeksiä tuppasi salaa naurattamaan. "Hiehko kökkeli kolomas
lehmä" -- niinkö se oli sanonut?

Mutta Esko jatkoi vakavana keskustelua asianymmärtävästi huomauttaen
lehmäin myöhäisestä kotiintulosta. Johon akka taas myötitteli:

-- Myöhään, myöhäänpä hyvinni meijän niemellä pitteet kottiin tuloot,
yörauhan tärvelevät. Vaan eikös se nuori herrasväki jo laittau
yöpuulle? Jok kai siellä tovista-aikaa mammanna ja pappanna nukkuut...

       *       *       *       *       *

Aamulla kello 3 on ukko rovasti jo jalkeilla ja käy tarkastamassa
ilmaa. Neljännes neljättä ajaa hän ylös joukkonsa. Nuorimmat tytötkin
pyrkivät mukaan. Torakan muori on keittänyt väkevät kahvit. Kello
4 liukuvat jo molemmat veneet ulos rannasta, jossa Torakan ukko
seisoo totisena katsoen papin ja papinlasten perään. Itse hän siinä
laittelee viikatteen terää varteen ja vuoleksii haravan piitä.

Ja ihana on kesäinen aamu, kun yön hämy haihtuu ja sydenmustaan
iljankoon punertavan auringon armas säde sattuu -- päivän ikinuori
jumala antaa aamusuudelmansa yön tummalle tyttärelle. Se valkeuden
nuori sulho hymyilee ja yön neitsyt paljastaa onnellisena kauniit
rintansa -- suutele, suutele, olen kokonaan sinun!

Saaret koivurantaiset päilyvät kuni koholla ilmassa, missä on
kallio ja korkea metsä, siellä häälyy salaperäinen pimento. Siellä
utuneitoset hiljaa karkelevat ja sumusotilaat säiläänsä vilkuttavat.
Mutta auringon airut ajaa sinnekkin ratsulla, jonka kaviot vain
hiipovat vettä ja äänetön on taistelu, jota valosta käydään. Voiton
tanner on puhdas vihollisista ja kuulaan ilman läpi kiitää päivän
ensimäinen lintu kaula ojona, kuulet siipien havinan, sitten ei
mitään. Ei tuulen henkäystä vielä mistään päin, tyvenenä uinailee
syvyys...

Ukko rovasti otti ensimäisen haukinsa. Taitavasti sen ottikin, ei
hukilla iskenyt, vaan kopralla niskasta nipisti, aivankuin sepän
pihdissä kiepahti kala veneeseen ja pärskäytti iloisesti pohjavettä
pyrstöllään Iivari pojan kasvoihin.

-- Pappa, eikö se pidä tappaa? rukoili Sanni, joka istui keskellä
venettä. -- Ettei se kituisi...

Rovasti pisti haukia pyhäjärveläisellä puukollaan.

Ja pola polalta nyt valtavat kaaret täkynokkosia koettiin. Joka
toisessa vähintäänkin oli kala, aniharva oli koskematon, muutamista
oli kala vapautunut suurella voimalla vääntäen pahasti koukun
perustimen. Nousi syvyydestä jättiläisahven, nousipa hirmuinen
haukikin, jonka ottamisessa meni puolentuntia. Kauhistuneena huudahti
Sanni tyttö, kun isä ukko sen vihdoin vapisevin, vaikka suorin
käsivarsin kalakirveellänsä veneeseen kiskoi. Vihtori veli hyökkäsi
sitä pitkällä puukolla pistämään -- niskaan ja poikittain purston
lähettyville -- ja Sanni sisko rauhoittui. Seuraava pola niemen
kärjessä, kun sitä lähestyttiin, puikahti yhtäkkiä umpisukkeloon. Se
pysyi pari minuuttia veden pinnan alla ja puikahti äkkiä näkyviin.
Rovasti kiirehti huopauksella auttaen soutoa sen luo, mutta juuri
kun ojensi kätensä tarttuakseen polaan, luikasi tämä jälleen
umpisukkeloon ja rovasti jäi tyhmistyneenä tuijottamaan ympärilleen.

-- Svinaktigt! pääsi rovastilta ruotsiksi kuten tapahtui vain
kriitillisissä tilanteissa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi siiman päässä suuri lohi
korkealle ilmaan ja pola puikahti taas näkyviin.

-- Nappaa kiinni, pater noster!

Ukko rovasti sai kiinni polasta ja lohi alkoi junnata koko venettä
perässään -- soutaja Vihtori tosin huopasikin tahallaan, sillä
tottuneena koskionkijana hän tiesi että lohensukuista kalaa ei
koskaan saanut päätäpahkaa vetää luokseen, vaan sille täytyi antaa
myöten. Jännittävä järvilohijahti oli alkanut. Onneksi oli siima
pitkä ja vahva, ja kala tuntui olevan varmasti kiinni -- älä löysää
pappa, älä löysää! Näin mentiin muutama sata metriä lohen jäljessä,
kaikkien hengessä kuvasteli äskeinen kaunis näytös: aamuauringon
säteissä kimmeltävä hopeasuomuinen kala loiskahtaen korkealle ilmaan
ja pulahtaen päistikkaa veteen. Sileät, laajenemistaan laajenevat
aaltorenkaat siellä, missä lohi on loiskahtanut. Se oli suurenmoista!

-- Meidän täytyy se väsyttää ensin. Annas pappa, niin minä tulen
hoitamaan siimaa!

Mutta pappa ei ensi kertaa ollut kyydissä papinkalaa.

-- Stopp! komensi hän: ala nyt hiljalleen soutaa...

Ja niin kala väsytettiin, se ei enää riuhtonut eikä ryntäillyt. Pyrki
vain pohjaan ikäänkuin nukkumaan. Mutta sen oli pakko kärhämöidä
veneen vanavedessä, tahtoipa tai ei.

-- Minäpä tiedän! huusi Vihtori etuteljolta. -- Me otamme sen
ampumalla pökerryksiin.

Niin todella tehtiin. Isä kalastaja veti lohen pintaan ja poika
metsästäjä pärähytti haulikolla veden kalvoon -- lohi pökertyi
täydellisesti ja rovasti nosti saaliin veneeseen. Kaunis kala se
olikin, ihan leiviskän painoinen.

Niin soudettiin koukulta koukulle ja niljakka läjä veneen pohjalla
kasvoi kasvamistaan. Haukia ja ahvenia enimmäkseen, jokunen säynäjä.
Vasta takaisin tullessa nostettiin verkot vedestä -- puolentoista
sataa pienempää kalaa: sukeita siikoja, keskikokoisia ahvenia,
moniaita tuppihaukia sekä räpylöistään alapaulaan sotkeutunut ja
siihen kauhusta käpertynyt telkänpoika.

Jotakin jännittävää tapahtui myös toisen venekunnan aamupyydyksillä:
kaukaa oli nähty veli Eskon ponnahtavan seisaalleen veneensä
perässä ja sitten olivat "pikku pojat" hurjasti soutaneet aivankuin
hoijakassa ympäri -- mitähän ilvettä lienee kala sielläkin pitänyt?
Koukkujen koenta Saariperässä oli täynnä mitä kummallisimpia
yllätyksiä. Milloin oli onkiahven ensin nielaissut täky muikun,
sitten oli ahvenen nielaissut suurempi ahven, tämän taas oli hotsinut
kurkkuunsa ahnas hauvin tuppelo ja vielä tämänkin kaksi kertaa
suurempi veden hurtta -- se oli syöntiä se! Milloin oli saman polan
kahteen koukkuun yhtärintaa ottanut sievä lohi ja virkku hauki
ja vetäen "kissanhäntää" eri suuntiin kohtalotoverit säikähtivät
lähestyvää ihmiskuntaa ja kiersivät hurjasti vastakkaisiin suuntiin,
kunnes siimat punoutuivat toisiinsa ja virkut veljekset poksahtivat
yhteen sekä nostettiin veneeseen sen tuhannen sykkyrässä Eskon
ihmetellessä Luojan töitä. Milloin taas oli pohjakivi irtautunut
silmukastaan ja kala kiidätti keikkaselkäistä polaa salmesta
salmeen, kunnes sotki siimansa pohjamurtoon, josta ainoastaan
kärsivällinen koukunkokija veitikan vapautti. Saattoi sattua niinkin
ettei iltayöstä laskettua pyydystä laisinkaan löytynyt, vaikka koko
pappilan nuoriso sitä silmillään sihtaili pitkin terässinikaareilevia
aamuisia pintoja ja silloin tehtiin juhlallinen johtopäätös että
pyydys oli joutunut salaperäisen vedenalaisen olion uhriksi --
kukasties itse Tursas Vetehinen oli vehkeet siimoineen, polineen
vieläpä kivenmöhkäleineen poskeensa pistänyt?

Äänekkäästi jutellen ja ilakoiden molemmat venekunnat palasivat
takaisin torpan rantaan Vihtori veikon ammuskellessa ilmaan
kunnialaukauksia takaaladattavalla luotipyssyllään, jollainen
tällä pojalla aina oli mukana moisilla retkillä. Ei keksinyt mitä
oikein ampua, ei ollut vielä linnustuslupaakaan, ja vaikka ei
vallesmanni semmoisista välittänytkään, niin pappa oli sentään
ankara lainparakraahvin valvoja ja häpesi poikain puolesta, jos
ne lakia rikkoivat. Mutta torpan rannassa ottivat kalalta-tulijat
vimmatulla ilon haukunnalla vastaan pappilan pystykorvat koirat,
jotka luonnollisesti olivat retkellä mukana ja joita kaikki kilvan
rakastivat -- hellimmin äiti ruustinna ja Sanni tyttö, joiden
kanssa pojilla jatkui ikuinen kina ruokien rasvapitoisuudesta ja
sokurileivosten vaikutuksesta rakastettujen kotieläinten sielulliseen
ja aistilliseen terveydentilaan.

-- Poju! Poju! Poju sessu! -- Noppe! Noppe! Noppe seh!

Jos, olivat kalat olleet syöntituulella, niin kylläpä pappilan
kultaiset koiratkin sitä näyttivät olevan tänä kesäaamuna -- olivat
syödä ihan elävältä kalamiehet hypäten heti hännät kippurassa
veneisiin ja nuollen riemuissaan kasvoihin yhtähyvin ukko rovastia
kuin Eskoa.

-- Hunsvotti! toruu harmaapartainen rovasti nauraen, mutta Esko,
pyyhkien viiksistä suutaan, mutisee tapansa mukaan: Noh, kah... sekä
sanoo sitten koko pappilan joukolle kiivaasti:

-- Te kasvatatte huonosti koirianne.

Kyllähän esihistoriallinen Esau taisi olla metsämies, joka siis ei
halveksinut koirankaan kieltä, mutta tämä pappilan karvainen Esko ei
välittänyt muusta kuin kalasta. Siinä tuli mamma ja Aunekin rantaan
katsomaan kalansaalista. Voi herrantöppöset -- noin paljon noin
komeita kaloja. Torakan ukkokin ihmettelemään: onpa, onpa vetten
viljaa. Ei sitä talonpojat noin vaan vetele...

Kolmatta sataa oli koukkua ollutkin.

-- Joko pojat laskivat, montako koukkukalaa?

-- 149! huutaa Väntti. 99 ahventa! 40 haukia! 7 lohta! 2 säynäjää!
1 matikka!

Rovasti itse laski pienemmät kalat saatuaan verkot vapeille seivästen
väliin. 151 oli verkkokalojakin.

Syötiinpä makea kalakeitto siinä venerannassa koivikon siimeksessä,
isolla padalla kiehutettu. Talonväkikin siihen kutsuttiin. Ja
hauskalta se näytti kun rovasti pappa paitahihasillaan, keltaiset
pieksunvarret käännettyinä, istui nurmella höyryävä pahkakuppi
polviensa välissä, koko matruusikunta ympärillään. Ja pappilan tytöt
kansallispukimissa mikä milläkin mättäällä. Ruustinna leveällä
kannolla, kirjava kulho helmassaan.

-- Ei ole ryssänkeisarillakaan näin makeaa ruokaa, tuumii yksi
pojista, jota Matiksi nimitetään.

-- Kyllä sillä yhtä makeaa on, vaan ei se yhtä makealle maistu,
huomauttaa Vihtori rikkiviisaasti.

-- Syöneekö kalaa majesteetti? sekaantuu puheeseen Torakan ukko.

-- Sumpusta se syöpi, tietää Pekka poika. -- Kitukaloja likaisesta
lammesta.

-- Vaan mikä keisari se oli, joka kerran söi hilloja Suomessa? kysyy
Virvi, pappilan kuopus.

-- Aleksanteri ensimäinen! Jos saa uskoa... Saara Wacklinin juttuja...

-- Mepä lähdemmekin tästä hillamarikkoon, hoksaa Aune.

-- Raakoja vielä ovat, äännähtää ujosti Torakan Musta Iita, joka
iltaisin rähmii soita lehmiä huuhutessaan.

-- Pitäisi taas saada tuoreita täkyjä ensi yöksi, huomauttaa Esko
pahkakuppi kukkurallaan toista annosta, nenänpää liemestä kiiltäen.

-- Nyt kaikki kalanperkkuuseen! komentaa ukko rovasti pannen pois
puulusikkansa. -- Tytöt viruttamaan. Hör du Cilly, kysyy hän
huolestuneena puolisonsa puoleen kääntyen: minä pelkään ettei suola
piisaa.

-- Men vi segla ju hem i morgon, vastaa ruustinna lempeästi.

-- Seilaamme kotiin, sanot sinä? väittää rovasti. -- Mistä mamma
tietää että tuuli huomenna vetää?

-- Ei mamma tiedä, vaan pappa sen tietää, tulkitsee ruustinna
onnellisena ja alkaa koota astioita. -- Lapset, kiittäkää Jumalaa
ruuasta.

-- Mitä se nyt mamma... näin taivas-alla...

Eikä äiti muori sitä ankarasti tarkoittanutkaan. Se oli hänellä
vain sellainen säädyllinen, herttainen tapa. Täällä luonnonhelmassa
suli Jumala ja pappilan kätten-ristiinpano yhteen, häthätää nähtiin
isä-ukonkaan kovettuneita kopriaan yhteenpuristavan silloin kun
rovastilla oli pieksusaappaat jalassa. Hän oli silloin ikäänkuin
ulkopuolella pappiuttaan...

Niinpä siis Torakan rannassa alkoi hilpeä kalanperkkuu. Suomut
ja veitset vain välähtelivät ja tulipunaisia kalankiduksia
sinkoili rantalouhille. Päivä paistoi ja laine loiskui ja auteret
ulapalla huljuivat. Kaukaa järven takalistosta siinsi horisontista
moniviikkoisen rajakarjalaisen metsävalkian sauhu.



10.

Kylänmäki ja Alanne.


Näin tehtiin kesäisiä kalaretkiä milloin Torakkaan, milloin
Alajärvelle -- Kylänmäkeen, ikivanhaan taloon, joka päinvastoin
kuin edellämainittu torppa kohosi korkealla korpivaaralla, puolen
neljänneksen päässä järven poukamasta. Satumaiselta tuntui
pappilan pojista maata satojen vuosien vanhan pirtin lattialla,
muikeanhappamen ilman hengessä -- piimäamme ja puiset viilipytyt
vierellään sekä hieroa unisia silmiään kello 3 aamulla, kun Kylänmäen
akka kantaa rohmusi sisään kahvin. Kylänmäen ukkopa vasta oli aito
muinaisesine, hän osasi toki loitsujakin sekä veisasi Kalevalaa
ja kertoi nähneensä Elias Lönnrotin -- kuului suuri Elias Vienan
matkoillaan kerran saarnanneen rajaseurakunnan kirkossa, musta pää
hällä silloin oli ollut, vaan tiesi Kylänmäen ukko että myöhempinä
vuosinaan "valakiaksi oli peä männynnä hälläi". Oikea savupirtti oli
Kylänmäessä ja muutenkin vanhan ristirahvaan elintavat ja niinkuin
totisella Suomen kansalla usko vahva ynnä uskallus noitiin, velhoihin
ja pääperkeleeseen sekä luonnollisesti myös Kiesukseen Ristukseen,
Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Musta raamattu, mustat virsikirjat,
kupparisarvet, karhukeihäs, pertuska ja russakat muodostivat
tärkeimmät sisuskalut tällaisessa talossa. Eikä ollut tätä taloa
vielä turmellut uuden ajan henki, vaan vanhalla höyryllä kävivät
esimerkiksi kaikki nurkantaukset ja tanhuat, ja turhaan seurakunnan
sielunpaimen länsieuropalaisessa hengessä etsiskeli sitä paikkaa,
jossa saisi neljän seinän sisällä aamutoimituksensa toimittaa.

Nuo ylösnousemukset aamu-kolmelta syöpyivät salaperäisesti
papinpoikain mieliin, konsa he rivissä, kuni pyrstöjään pyristelevät
valkoiset metsäkanat, kyyköttivät havukkaseinäisen tallin takana
kohottaen katseensa maallisista asioista "ain ylös mäkihin" --
näköala Kylänmäen huipulta oli tosiaan suurenmoinen, varha-aamun
punertavassa kultavihmassa siinsivät siellä syvyydessä mäntyiset
niemet, lehtoiset saaret, kahilaiset salmet ja sokkeloiset seljät!
Sinneppä notkuvassa hanhimarssissa, lippalakit päässä ja tervatut
pieksut jalassa, alas painuttiin usvaista rämerinnettä ja seuraavassa
hetkessä nähtiin pappilalaisten maalilaitainen vene kellumassa
vesipeilin tyvenessä -- polakoukkujen jännittävä koenta oli alkanut.

Eipä aina viitsitty syrjäisessä Kylänmäessä kesäistä yötä viettää,
vaan tehtiin honkainen nuotio viehättäväksi havaitun saaren kainaloon
ja purjeteltta puiden väliin pingoitettiin, vaikka totta toisakseen
että moinen ihanteellinen alkuperäisyyden tavoittelu tuppasi olemaan
liian raaka ja kosteanvärisyttävä yösija heille, jotka herraspoikina
sentään olivat tottuneet pappilan hempeään vuodelämpimään. Tokihan
täytyi karaistua ja sitäkin saivat varmasti oppia erämaan papin pojat
ja tyttäret varhaisina ikävuosinaan.

Toisille se oli hyödyksi, herkkähermoisia se kenties vahingoittikin.

    Oi te kesäiset pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
    Myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans!
    Teille jos onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
    Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun!

Tätä muinais-oululaisen runoniekan klassillista säkeistöä osattiin
kyllä jo koulupoikinakin skandeerata noilla autiuttaan uhoavilla
korpirannoilla, mutta eipä vielä silloin osattu uskoa, kuinka
_todeksi_ sen luoma tunnelma oli muuttuva maailmalle hajoavan
papinpoikueen sieluissa.

Paitsi Torakkaa ja Kylänmäkeä olivat pappilaisten kalaretkipaikkoja
vielä salaperäinen Kylmälahti ja Pesiönlahti, joskus myös Hietajärvi,
jonne konttiselässä marssittiin poikki kumisevan kannaksen pitkin
jäkäläisiä palokankaita ja halki soiluvia soita, sivu pohjattomien
lampien. Oli jännittävää tarjota syrjäjärvien kaloille samoja
hornan vehkeitä, joilla emäjärven vedenkoiria peijattiin, ja
vertailla tävynnielijäin typeryysastetta. Saattoipa joku pojista
tehdä yksityisen kalaretkensä niittymiestenkin mukana kaukaiselle,
vuokkilaiselle Parvajärvelle ja tuoda sieltä selässään komean
hanhen sekä käsissään jättiläisropeen punertavia, peukalonkokoisia
korpilakkoja. Aniharvoin ulotettiin kalaretkeä Ruhtinansalmelle
saakka ja Hossan kalamatkoista uskallettiin puhua ainoastaan ukko
Buxhöfdenin kanssa -- sinne Hossan perukoille, korkean Kuusamon
rajoille karttui kunnioitettava taival -- 80 virstaa, joka sentään
oli yksi seurakunnan tavallisia "kirkkomatkoja". Mutta silloin
kun niinkin tapahtui että ukko rovastia varrottiin kotipitäjäänsä
palaavaksi joltakin ulkoseurakuntalaiselta virkamatkaltaan poikki
salojen tai kinkerikierrokseltaan oman pitäjänsä rajamaisemilta,
saattoi sattua että pari papinpoikaa purjehti isäänsä vastaan
Röntylään, puolenkolmatta peninkulman päähän ja, kun ei odotettua
kuulunut, antautui hartaasti harjoittamaan pappansa lempiammattia --
koukustamista. Silloin Pekka ja Jussi soutelivat kahden Myllylahdella
nähden rasituksiin asti vaivaa nuottamiesten tavoittelusta ja
anivarhain ylösnousemisesta kuten pappansa pojat konsanaan, mutta
suuripäisiä haukia pojat järven aalloista lappoivatkin. Kun ukko
isä sitten kolmantena kesäyönä vihdoin saapui matkueensa kanssa
Kuusamosta päin yllättäen nuorimmat vesansa sikiunessa Röntylän
maitokamarin emäntäsängystä, niin tunsipa erämaan harmaapäinen
prelaatti kotoista tunnetta rinnassaan ja tyytyväisenä hän seuraavana
aamuna purjehti poikainsa kanssa omalla veneellä takaisin sinne,
missä oli hänen maallinen temppelinsä ja missä mamma häntä ikuisesti
odotti.

Niinkuin ei ollut kesää ilman aurinkoa, niin ei ollut pappilaa, jos
tämä mamma puuttunut olisi -- ruustinna Cillystä sielun ja aineen,
runoruusujen ja kaiken kodikkaisuuden rihmat läksivät, hänpä se
harmaina päivinä yhtähyvin rikkinäiset sukat parsi kuin trubaduurin
sävelet pianolla soitteli, -- emäntä, puoliso, äiti, sydämien
ruhtinatar!

"Mamma, pane eväskukkoa ja paljon viilipiimää!" "Mamma, anna puhdas
paita!" "Mamma, saako mennä Pollella?" "Mamma, onko mammalla sopivaa
lääkettä -- minä loukkasin..." "Mammapa ompelis tämän purjeen!"
"Mamma, Junnu pyytää jyvä-aitan avainta." "Mamma, täällä on Jaakko
Kemppainen!" "Mamma, yksi vienankarjalainen maatuska kerjää ruokaa."
"Mamma, muuan Näljängän ukko kysyy kirkonviiniä lapsen korvaan?"
"Mamma, lämmitetäänkö illaksi sauna?"

Hänen, äiti-ruustinnan piti ehtiä joka paikkaan. Ja joka paikkaan
hän toki ehtikin ja kaikki häntä tarvitsivat. Ukko rovasti ihan
sisäisesti vapisi, jos tapahtui se ihme että ruustinnakin kolme
tuntia oli saavuttamattomissa tai jos hän makasi sairaana tai jos
oli langennut liukkailla portailla ja loukannut selkänsä, jollaista
vuosikymmenien kuluessa kylläkin sattui -- kaikkea tapahtui.

Kesäisen kalaretkeilyn ohella näyttelivät tärkeätä osaa myös
monet vierailut erämaan pappilan naapuristossa, jolla aniharvoin
tarkoitettiin lyhempää taivalta kuin puoli peninkulmaa tai täysikin
peninkulma, siis mutkin pari.

Näitä vierailuja oli käynti Ruukissa, Kurimossa, Alanteella,
Ruottulassa. Marjansyönti- ja viilipyttyvierailuista näyttelivät
osaansa Pikku Kortet, Viitala, Salmela, Palovaara, Luttula,
Kukkuma, Lummetaho, Takkula, Näyhä, "Takaruotin puoli". Joskus
pikkumökit Laitila, Reetala, Onnela, Törmälä, Pikkuvaara ja
Keralan kylän mehutalot Suovaara, Vihtala, Kuikka, Pyykkölä --
kaikki silmänsiintämättömän korpitaipaleen päässä pappilasta.
Vanhan maantien varressa edustivat Kulma ja Kivelä kunniallista
sijaa ja Pesiön "Laajalle" ynnä Haukivaaraan oli ikuiset kutsut
pappilalaisilla. Niin myös Haukilaan! Niin myös Sopalaan --
Saunaniemeen! Napataloja seurakunnassa vanhasta Suomulasta
puhumattakaan. Tolpanvaara, Mannilanvaara, Kanervavaara, Roinila --
se kaikki kuului lähempään ilmakehään, niissä jo asuivat nuo hauskat,
herttaiset, alkuperäiset virkamiehet, joista perheineen meidän on
ollut kunnia edellä mainita. Kaikki yllämainitut talot ja mökit
sisälsivät puhtaita talonpoikia -- luojankiitos, täällä ei yllättänyt
rotusekoituksia, ei edes koirain kesken.

       *       *       *       *       *

Jospa nyt haahmotteleisimme jonkun niistä pappilalaisten
kesävierailuista.

Alanteelle! Lähdetään jo aamustapäivin. Vanhan Puolen ja tallin
lomitse, tuntien niskassaan palvelusväen katseet pirtin akkunoista --
että mihin se herrasväki taas menee! -- vaeltaa rovastin koko perhe
peltojen välistä piennarta pitkin, vatukkojen sivu, kaartaen sille
veräjälle, josta vuokkilaiset kirkkopyhinä kulkevat. Ensimäisinä
nostavat koipensa yli veräjän pappilan pojat ja joku huomaa nykäistä
veräjästä pois pari ylimäistä seivästä, jotta mammakin pääsisi.
Hyvin kivikkopolku lähtee painumaan alas metsäistä rinnettä, kohta
ollaan suurella suolla. Kuljetaan pitkin notkuvia, kapeita, usein
pyöreitä ja liukkaita suoportaita. Tullaan taas kuivalle ja kangas
kumisee juhlallisesti. Toisinaan polku haaraantuu jälleen yhtyen
ja muodostaen siten suikaleisia saarekkeita -- pojat hulluttelevat
koikkelehtien kilpaa kumpaakin haaraa. Rovasti kulkee poikaparven
keskessä, mutta aina joku tytöistäkin ennättää etunenään, varsinkin
Virvillä on kevyet jalat ja luonto hurja, vaikka onkin mietteliäs
ja koreita runoja rustaileva tyttö. Mamma ruustinnan kulku on
vaivaloista, häntä paimentaa ja tukee suoportailla Vihtori, parhaassa
iässä oleva ritari, taikka Väntti, aina vanhemmilleen uskollinen,
terhakka poika, tosin teräväsanainen leikinlaskija, tuikeasilmäinen
käytännön mestari, jota suvun suolaaja-luoja ei ole turmellut liialla
lyyrillisyydellä -- ainokainen pappilan pataljoonasta, joka ei rustaa
runoja -- pirhakkapoika. Etujoukon jalkojen töminä etääntyy -- mamma
kulta paimentajineen jää jälkeen. Taas tullaan rämeelle, naavaisen,
korkean rämekuusikon pimennosta ponnahtaa koppelo lentoon -- pappilan
koirat päästävät kimakan haukunnan.

Jo vilahtaa rämemännikön välitse järvi, tullaan Haukiperän rantaan.
Huudetaan venettä Törmälästä -- soutaa akka, huopaa paljasjalka,
avopää, takkutukka poika tötterö. Vene pitkä komo, kipperä, häjy
heilakka, ei siedä seisoa, herrasväki saa painautua pohjakaarille,
vaikka vuotaakin vene kuin virsu.

-- Älkää kaatako venettä!

-- Katsokaa Eskoa! Päästään toiselle rannalle.

-- Paljonko maksaa?

-- Oiskohan hilikku paljo!

Rovasti antaa sen kokonaisen markan akalle. Kaikki tietävät että tämä
akka on se tamma, jolla Törmä-ukko karhitsee -- tuossa törröttääkin
se etnograafinen vehe, oksakarhi.

Nytpä vasta kangas kumajaa, kun pappilan väki marssii. Palokangasta
koko maisema, jokunen rämeen räiskä välillä. Metsävalkia tässä on
raivonnut entisaikaan, puolen sataa vuotta takaisinpäin, poutakesänä
maa paran syvälle polttanut. Kuka sytytti? Miksi sytytti? Elää vielä
ukko, joka nauraa räkättää ja höpisee: eivätpä tiiä, kuka sytytti,
-- eivätpä tiiä! ha-ha-ha... Niin oli kauhea metsäpalo että järvestä
poikki törmäsi. Lemetin saarenkin kärvensi. Ämmäntehtaan metsää nämä
siihen aikaan olla taisivat.

Vuokkilaisten kirkkotie, sukeata kanervakangasta, monin
paikoin rattailla ajaa saattaisi, vaan sitten roiskis rimpeen,
pahanpäiväiseen murrokkoon, upottavaan hyölään.

-- Pääseekös mamma?

-- Koetan minä päästä.

-- Akta dei, Cilly!

-- Gulle Ben, hjälp!

Pojat ovat jo taipaleen rannassa ja heidän huutonsa hoilaus kuuluu:

-- Tuo-- kaa veee -- net -- tä! Ho -- hooi -- ve -- net -- tä hooo --
i!

Siinä aukenee pieni Alanteenjärvi kyläilijäin edessä. Ei näy
ihmisasuntoa, mutta salmenniemen takaa ilmestyy kaksi venettä, kovaa
vauhtia tulevat -- pappilalaisten huuto kuultu.

Vierailun juhlatunnelma valtaa molemmat puolueet.

-- Tervetuloa! Ruustinna ja rovasti teköö hyvin ja tuloo tähän
venneeseen -- tämä ei vuua.

-- No eikös siinä ole itse vanha Juuso?

-- Ka Juusoksihan nuo moaliman ajan ovat haukkuneet, hokeneet,
he-he-he. Ja Vanha-Juuso alkaa puhua purpattaa, puutaheinää
heittelee, kaikki jutut jauhaa sekali, sekaan nauraa kotkottaa,
kyllähän sitä hään assiet tietää. Jopa joo -- Ämmän pruukin aikana
oli niin ja niin -- herrat -- lantmäätärit -- insyörit -- kupernyöri
-- Niljus vainaa -- Näälmanni vainaa -- hyvvie pappeja -- vaikka
onhan niitä pappi parkojai -- hehheh -- tphyi --

Sylkäistä roiskahutti Vanha Juuso pitkän ruskean syljen kuolaisesta
suustaan, mälliä kun poskessaan alvari piti. Perämiehenä ukko
törötti, poikkinaisilla huopareilla lykkiä kyökkäsi, huulet
huipparassa ja suu kävi kuin ruumenen eroittaja masina,
hauskuudekseen sitä kuuntelivat pappilan pojat ja tytöt.

-- Se Kuurpäri majisteri, he-he-he, pilikkosen pimmeessä oli
Pitkään perrään kontannut Ruukista asti, he-he-he. Sieltä huuteli
kuin huuhkaja, he-he-he. Minä satun käymään kusella nurkan takana,
he-he-he. Noutaahhan se yösyännä poikkeen Pitkästäperästä piti,
he-he-hee. Tätä suomenkieltä se sanoi opiskelevansa, he-he-he.
Kerrassa ketterä herraspoika, he-he-he. Ei sille soutaa tarvinna,
he-he-he. Ihte tuo souti, he-he-he. T-pthyi!

Juuso roiskahutti järveen ja niisti peukalolla ja ja etusormella
valtavan nenänsä, joka tohisi kuin lakkapää-petäjä tuulessa. Ja
huovata kyökkäsi, kyökytteli sekä taas alkoi porisevan pakinan ja
sekaan nauraa naksutteli että he-he-he...

Päästiin salmesta lävitse ja siinäpä nyt aukenikin Alanteen kartanon
viheriä ranta. Alanne, Alannet -- vanhoissa kirkonkirjoissa Alande --
ruotsirotuiset papit johtivat talonnimen "Elände" sanasta -- lienee
muinaisuudessa ollut "Kurjala", mutta näillä vuosikymmenillä oli
Alanne seurakunnan napataloja eikä siellä leivän eikä särpimen eikä
kalaviljan puutteesta mitään tiedetty.

Ja laskeusi vihantaa törmää alas Anna-Helena emäntä, siisti,
suoraselkäinen ristiraitaröijy yllään, kiiltomusta tukka palmikolla.
Mustat ja kirkkaat olivat silmätkin niinkuin se väkevä kahvi, jonka
mainio "Musta emäntä" aina arvon vieraille tarjosi -- Vieraat on
tervetulleet. Pruustinna ja provasti käy sisään.

-- Oi kuinka teillä täällä on ihanaa, rakas emäntä! huudahtaa
ruustinna.

-- Talonpoikaistahan meillä vain...

Alanteella oli oikea vanhankansan vierassali. Oli herraskainen
puusohva ja musta klahvisenkki ynnä kiekura kiikkutuoli. Pöydällä
puhdas liina, tuohipöntössä korkeita sinipunervia horsman kukkia,
oven pielessä tuoksuvia koivunlehviä.

Ja Linta, komea talontyttö, tuli sisään syvästi niiaten ja kantoi
pöytään valtavan tarjottimen. Petti tai Jenni tyttö kintereillä
nisukoppaa kantaen.

-- Herrasväki tekee hyvin ja ottaa...

Ah sitä narskuvaa juustoleipää! Ja milloin vehnäistäkin olivat
kerenneet leipoa?

Sitten päivällinen uunihaukeineen, viilipyttyineen. Kelpasi pappilan
syömäri-nuorisolle!

Mutta hauskinta oli kelliä päivänpaisteisella nurmirinteellä ja
katsoa järvelle. Sieltä Sikoniemen takaa souti pitkänpitkä paltamo,
tervalasti Ylivuokista. Oulua soutamassa se oli -- latvavesiltä vasta
alaspäin solumassa, Malahvianko Matteja, Pussilanko Paavaleita,
Kukkarovaaranko kummituksia vai muun Mokulan -- olipahan vain
äärimäisen saloseudun tervakopria, housunpolvet ja persauksetkin
pikitervatut -- eikö lie ollut sielukin samalla sutilla sivelty.
Oulun "porvaleille" tämä ilmestys tervatynnyreitä kiskoi --
neljättä sadan virstan päästä sikaarin sauhuja vetelemään vuovasi,
pitkämielisyyden ilmetty inehmo, toistaiseksi itsetiedoton kovan työn
orja, onnenpekka kapinantuntemattomassa suuriruhtinaan maassa!

Mutta eivät kaikkea kyläilyaikaansa toimettomina kentällä loikoneet
pappilalaiset, vaan ylös jokivartta juoksivat, mikä onkivapa,
mikä pyssy käsissään ja linnun tai kalan kanssa takaisin tulivat.
Ja pappilan ryökkynät Alanteen tyttöin kera järvellä soutelivat.
Ruustinna emännän kanssa syviin puheluihin antautui ja perinpohjaiset
olivat keskustelut myös ukko rovastilla Alanteen mukavain isäntäin
kanssa. Tämä talo kelpasi esikuvaksi tuhansille, tässä vielä
Heikkisten heimo yksissä asusti ja otsansa hiessä työtä teki;
vaikka oli useampia emäntiä poikueineen, niin yhdellä padalla vielä
keitettiin, mutta jättiläispata se vain olikin ja avara oli pirteistä
pätevin, jossa miniäin kätkyet leveillä siltapalkeilla aamusta iltaan
kolkkaa löivät.

Rauhaisa oli mieli pappilalaisilla -- papin ja talonpojan
elämä somasti yhteensointui täällä erämaassa, jossa sydän ja
kunnialliset tavat elämän kovan arkistaistelun siimeksessä löytyivät
yhtähyvin kummastakin säädystä, ei voinut koskaan ilmetä mitään
väärinymmärrystä, arvonsa kummallakin puolella!

    Leipä kasvaa kyntäjälle,
    Arvo työnsä täyttäjälle,
    Frallala la lallallaa...

Ilta-aurinko jo paistoi ja tuuli varhain tyyntyi ja hyvinpä se nyt
sattuikin, sillä kovin himotti rovastilla ja Eskolla taas täkyjä
-- nuotalle, nuotalle pyörähti pirteästi Alanteen väki, papinpojat
seurasivat perässä ja hopealle välkkyvä apaja vedettiin pariveneisiin.

Yösydän jo yllätti, koska pappilan perhe palasi lämminhenkiseltä
vierailultaan Alanteelta, jonka väki sitä herttaisesti saatteli
taipaleen rantaan, kiihkeästi ja tuntuvin kädenpuristuksin toimittaen
rovastilaisia vastakin tulemaan.

-- Ja käykää nyt tekin meillä, kun kirkolla kuljette. Ei saa mennä
läpi pihan!

-- Kyllähän sitä aina pappilassa... hyvästi, hyvästi.

Kuinka kummallinen oli honkaisen erämaan kankaan kumina leppoisena
kesäyönä! Ja kuinka satumaisena aukesi korkean maan näköpiiristä
emäjärvi... Tuolla, korkealla vaaralla seisoi Karhulan pappila,
päälletunkevan korven piirittämänä. Törmälän akka herätettiin
kaksikielisellä serenaadilla:

    Uinahda sa vieno,
    laulaissani vaan...
    Slumra ljuft du lilla!

-- Venettä, rakas Taava, venettä!



11.

Johannan päiville Ruukiin!


Muistojen pohjakerroksista nousee joku kesä -- montakin kesää.
Pappila on menossa. Kesävieraatkin ovat menossa. Musterit tai
fasterit. Taikka sievä serkkutyttö Esther, pikku ruotsikko nirppana.
Taikka poikain toveri Juho Ludvig, gentlemanni, vänrikki, hän, jonka
sukunimeä kerran muuan sydänmaan ukko rovastin kansliassa tiedusti
ja saatuaan kuulla että se oli vain _nen_ päätteinen, samanlainen
kuin hänellä itselläänkin, tokasi: "ka tuloo se tyhmästäi suvusta
herra", jolloin vänrikki Sarkanen purskahti kaikuvaan nauruun.
Mutta tämä nyt on sivuasia. Pääasia että pappila tänä heinäkuun
sunnuntaina on menossa. Johannoita on paljon, mutta Johannan päiviä
ei ole kuin kerran vuonna vuotuissaan. Ja Suomen kansan ruukia --
"Ämmä bruukia" on myös vain yksi kappale maailmassa. Siispä kannattaa
mennä. Ruustinna on varannut suuren kermapullon Nelly Würtenbergille
-- Ruukin rouvan toinen nimi näet on Johanna. Voisi olla yhtähyvin
Josefiina tai Eufrosyyne, mutta sattuu nyt olemaan mikä on -- Johanna
on hänen nimensä.

Pappilan kippurahäntäiset, pystykorvaiset koirat näyttävät tietä
rantaportin läpi. Ne vetävät niin hurjasti ketjuistaan että joku
mustereista pyllähtää mättäälle ja huudahtaa suu täynnä sammalia:
herrejee! Sitten pääsee Panu pahus karkuun ja pojat suuttuvat
siskoilleen. Pannaan ajometsästys toimeen korvessa ja saadaan
karkuri kiinni katajapensaasta kuin Abrahamin pässi sekaantuneena
ketjuistaan. Senkin rakas rasavilli! Ensin paiskasi musterin
kumoon ja vielä kehtaa häntäänsä heiluttaa ja haukkuu kuin hullu.
Laskeudutaan alas venevalkamaan -- kahta tietä. Mikä hälinä ja
airojen ja äyskärien etsimys. Kuka on vienyt purjeen aitan orrelta?

Kuka on vienyt tapin? Monellako veneellä pappila lähtee? Piisaako
pari vai mennäänkö paatilla? Jos mentäisiin kolmella soutuveneellä --
pantaisiin musteri myllyveneeseen -- ei, kyllä kahteenkin mahdutaan,
mutta näljänkäläislasti siitä paisuu. Musteri murmattelee, fasteri
vavahtelee -- hukutaan mukamas. Musteri hoi -- tänne. Eikö se näe,
vaikka on lasisilmät? Mitä se nyt -- no voi sun lipiäkala. Musteri,
joka painaa 89 kiloa, vajoaa liejuun -- mistä se sen löysikin
-- herrajumala kuinka hän on äkänen tuo taannoin niin lempeä,
humoristinen täti kulta.

-- Förbannade... förbajskade... -- Söta Amanda! Kära Olivia! Gulle
Julie (äännä Shylii). Noch einmal. Ylös madame Pompadour!

Ja nousihan se musteri mudasta, kun miehissä hissattiin, mutta voi
sen toista takaronkkaa. Ei murheell' muistoasi viettää saa...

       *       *       *       *       *

Kova vastatuuli järvellä. Pojat paitahihasillaan kiskovat voimainsa
takaa. Ukko rovasti ohjaa poikki selän Kärryksen puolelle, siitä
sitten pitkin Vaarnan sivustaa. Mustat aallot ärjyvät. Juho Ludvig
soutaa ja hihkasee väliin. Iivari, keltanokka ylioppilas, kiskoo
hänen rinnallaan. Esteri istuu heitä lähinnä kepeä olkihattu
tuppatukkaisessa päässään. Esteri on niin nätti. Juho Ludvig hälle
kovin kohtelias. Mutta Iivari kärsii sanoin selittämättömästi. Iivari
on kamalan mustasukkainen -- mitä se tuo reservivänrikki, naisten
viettelijä -- kunpa olisi niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Iivari,
runoniekka, on salaa pikiintynyt serkkuunsa Esteriin ja haaveensa
ovat suurenmoiset. Mutta tyttö vain tiuskii: låt bli, Ivar! Ja antaa
Juho Ludvigin katsella siniharmaisiin lapsensilmiinsä. Tästä taitaa
kehittyä kaksintaistelu Jussi pojan ja Juho Ludvigin välillä. Ettei
vain toinen syöksisi toista Ämmän valkeaan syliin tänä iltana.

Musteripa vähän transportteerais rumppapuoltaan -- anteeksi sanonta
-- vene viippaa kallellaan. Aune, älä siinä muistele muinaista
flammaasi, vaan ojenna äyskäri -- janottaa niin riivatusti. Syyti
Panu, painutko pitkäksesi, et saa nostaa tassujasi laidalle --
musteri hukkuu!

Aallot kävivät laimeammiksi, kun päästiin "vanhan kirkkosaaren"
suojaan ja soudettiin sivu "Tiililanssin". Tämän salmen rannoilla
oli vielä joku vuosi takaisinpäin näkynyt maalle vedettyjä
jättiläisaluksia, malmiroomuja rautatehtaan käynnin ajoilta. Sitten
ne oli myöty huutokaupalla ja talonpojat olivat niitä huudelleet
6:lla markalla kappaleen -- olivat ne polttaneet poroksi ja keränneet
leivisköittäin nauloja ja raaspiikkejä.

-- Lasketaanko Tammen niskaan asti? kysyivät pojat, kun virta jo
alkoi venettä vetää.

-- Ei saa, musteri hukkuu.

Mutta pojat laskivat kurillaankin ja sydän kurkussa sai tätiparka
tyytyä kyytiin.

Niin tultiin tehdasalueen rantaan ja pappilan väki nousi maihin.

Virran vilinä ja kosken kohina, kimmeltäviä kuonaröykkiöitä,
kirkonkokoisia tiilirakennuksia ja taivaalle kohoavia korkeita
torneja, maahan painuneita jättiläis-rautarenkaita, tuuheita
lehtokäytäviä, laajoja vatukoita ja vihantia nurmikenttiä, virran
yli riippuvia kallioita ja pitkät rivit punaisia puurakennuksia
toisellakin puolen jokea, rautaovisia tunnelihuoneita kapearaiteisine
rautateineen, ikipäiviksi pysähtynyt jättiläismoukari -- siinä Ruukin
ulkonaiset tunnusmerkit.

Tie joelta ja järveltä kohoaa kaartaen pääkartanoon. Paikkakunnan
mahtavin se on -- tämä päärakennus. Kaksikerroksinen -- ei,
kolmikerroksinenkin rumilas kuni Noakin arkki Araratilla, tehty
kelohongista ja sitkeistä petäjistä. Kodikas, herrahtava fasaadi --
pitkä porraskatos, jota kannattaa pylväät, kaiteen kapulat sorvatut
-- räystään alla 30 pääskysenpesää -- siinäpä liverrys kuuluu ja
nimikortit läiskähtelevät maahan. -- Välkommen, välkommen! huutaa
Nelly Würtenberg -- päivän sankari Johanna -- mustasilmäinen,
tulikatseinen, mustatukkainen hintelä naisolento, vikkelä kuin
kärppä, hän, joka ei viittä minuutia saata puhua samaa kieltä. --
Tervetuloa farbruuri kulta, hyvvee päivee musteri, käykee sissään,
olokee niin hyvä, tack, tack, kiitos, kiitos -- no jo se on tuo
Vihtori kohtelias, kun vanahan akan kämmentä pussaa -- hi-hi --
ja tanttiko toi retapotelin -- no jo kai ne nuo pappilan poijat
kasvaa, Iivarikin jo ylioppilas -- tohtoriko sinusta tulloo? Käy
sissään ja offiseeri Sar... en mie muista nimmee -- förlåt -- och
fröken Esther -- korree likka se on -- no jok-kai poijilla lie
lysti -- hyvvee päivee Aune ja Sanni ja Virvi -- uuvetko teillä on
leningit -- herjes kuinka korree kukkapuketti -- no ne on vasta
tolokkuja tyttöjä -- mullekko tämä -- stig nu in allihopa -- Miitas
hoi, Miitas hoi, jouvutko sieltä köntykkä auttamaan ylleplakkia,
tantilta ja farbruurilta... Niinkuin mikäkin ruhtinas hän tässä
asuskeli, alimetsänpäällysmies Miidas Nebukadnezar Salmanassar
Jeriko Würtenberg, jolle Jumala oli siunannut nimen komeutta ja
pituutta suhteellisesti enemmän kuin viran korkeutta, vaikka eihän
tuo polkuhinnasta sekään vanhaan aikaan mennyt. Kuten jo ennen
muistelemme maininneemme, ei herra Würtenbergiä, jonka luku- ja
kirjoitustaito oli vähän niin ja näin, esivallan puolelta painostanut
vallan rasittava virkatoimi, mutta kylliksi vastuunalaisuutta oli jo
rautatehtaan raunioiden hoitamisessakin. Koi söi ja ruoste raiskasi,
muurit murenivat vuodesta vuoteen, Ämmän silta lahoi lahomistaan ja
uhkasi pudottaa koskeen sekä Karppasmummon että Pellikan, viimeisen
yövahdin, eikä ainoastaan Nellyn lehmiä. Mutta kaikista ihmeellisintä
oli että kokonaiset pitkät, kivestä rakennetut rakennukset, joissa
oli rautaportit, ikäänkuin hävisivät ilmaan -- ajan hammasko niitäkin
lienee jyrsinyt, mutta salaperäiseksi tarinaksi ilmiö jäi --
salaisuuksien kuningas oli Miidas.

Mitäpä maallisista; herra Würtenbergin naama loisti iloisesti
kuin hyvinpaistettu perttulijuusto ja sydämellisesti hän nytkin
otti vastaan Johannan päivän kaikki vieraat. Tuli muitakin
kuin isonpappilan väki, tuli pikkupappilankin herskapi, Lauri
Bonifacius Nuurtpummi koko joukkoineen, tuli uusi lukkari
Saastamoinen Iitoineen, tuli Iso Puksi ponsuureineen ja pitkine
kellon-kaulavitjoineen, tuli Hulukkos-ukko ja Kurimon punapartainen
isäntä lahkehousuissa ja kiiltävät talvikalossit jalassa, vaikka
kesäähän tämä vielä oleman piti...

Veneillä nämäkin tulivat, Niskanselän poikki porskuttivat -- "Hanna"
antoi ihmeellisiä voimia kaikille tänä sabatin iltana.

Nimipäivän tonttu kiersi rataansa ikuisten tähtien alla. Herrat
asettuivat kanslian puolelle, joka sisälsi forstmestarin virkahuoneen
kaikkine merkillisyyksineen ynnä tehtaan aikuisen konttoorin,
jossa vielä seisoi korkea pulpetti "vörvalttari"-tuoleineen sekä
portilla varustettu kaide, jonka yllä seinä kaartui puoliympyräksi
-- siinä olivat työmiehet lakki kourassa odottaneet ovisuussa
konttoriherrojen kaikuvasti rykiessä aituuksen paremmalla puolella.
Naiset sijoittuivat saliin suurten ruukkukukkien sekaan ja kulkivat
sitten pitkin huoneita sikäli kuin ensi pönkistyksestään sulivat.
Kolminkertaiset kahvit ja vähintäänkin nelinkertaiset vehnäiset
panivat tarjoilun siunattuun alkuun -- oh, Ruukin rouva kyllä tiesi
mitä antoi, ei oltu säästetty ankastukkia, ässiä, kaneelirinkilää ja
piparkakkuja.

-- Tantti on hyvä ja ottaa paakelssia. Pappilan ryökkynät, varssoguu.
Ottakee rouvat ja Hulukkosen emäntä nissuo!

Punakkana kulki kahvintarjooja-tyttö herrain huoneessa, josta
valtava tupakansauhu tuprusi vastaan -- pitkävartiset piiput siellä
heilahtelivat. Hikipisarat helmeilivät tytön poskilla, sillä ei
ollut leikintekoa joutua sydänmaan töllistä pitäjän koko virkakunnan
passerskaksi. Nisuntarjooja tyttö sipsutti perässä visusti kiertäen
kahvitytön rataa, olikin urakkaa yhtaikaa niiata niksauttaa ja
samalla laskea tarjotin herrain polvien tasalle, sillä niin oli
rouva neuvonut. Toinen tyttö oli mielenliikutuksesta kalpea kuin
"pirtti-ässä", joksi niitä keittiön puolella sanottiin.

Sitten kun herrat ja naiset olivat käyneet Ämmää ihailemassa, samat
palvelustytöt jälleen alkoivat kiertää rataansa ja nytpä nähtiin
tarjottimella Nelly rouvan imelintä valmistetta, vadelmahilloa ja
lakkahilloa. Toisella tarjottimella seisoi kokonainen punakaarti
läikähteleviä portviinipikareita ja nämä maljat kelpasivat jokaiselle
säätyyn, arvoon ja sukupuoleen katsomatta paitsi niille vanhemmille
herrasmiehille, jotka jo olivat ehtineet ryhmittyä totikomennon
ääreen perähuoneessa. Joka ennakkoluulottomasti ilmiöitä tarkasteli,
hänestä oli kaunista nähdä, kuinka ukko rovasti, vanhin civis
academicus, pisti "sulamaan" ja jotakin merkillistä oli myös todeta
Miidas Würtenbergin silmien lapsellista välähdystä, silloin kun
molemmat papit hartaina ja asiantuntevina sekoittelivat toddyansa,
jonka jälkeen pisti sulamaan herra Buxhöfden, senjälkeen "Hulkko" ja
vasta hänen jälkeensä Kurimon isäntä, kunnallislautakunnan parrakas
esimies. Missä välissä synkännäköinen susivouti ynnä monikohdat
muut tekivät lasinsa, emme osaa luetella. Tietysti rovastinpojat
saivat luvan tehdä lasinsa ihan pappansa vanavesissä ja samoin
vänrikki Juho Ludvig, joka merkitsevästi vilkutti silmää Iivarille.
Pappilan nuorimmalla pojalla olikin vasta ensimäinen kesänsä todin
kristillisessä yhteiskunnassa, täytyihän toki miehistyä ja päästä
siirapin mausta, mutta sisälsikö pikiintyminen Esteriin siirappia vai
alkohoolia, se oli eri kysymys.

Nuoret herrat olivat uhkuvalla tuulella, sillä heidän korvantauksensa
ja tuuheat tukkansa eivät vielä olleet oikein kuivaneet -- olivat
näet juuri päässeet Ämmän suihkusta, hirveästä vesiryöpystä, jossa
niskan ja navan kestävyyttä koeteltiin, kun koko "Ämmä" syöksyi
ihmisen päälle.

Nimipäiväpuheet juhlajuoman ääressä alotti ukko rovasti
vaatimattomasti huomauttaen että koska nyt oli Johannan päivä, niin
nyt todella oli merkkipäivä, siis tavanmukainen -- _bibemus_, johon
kaikki hartaasti yhtyivät. Tuskin oli ensimäinen maiskaus ohi, kun
kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom lonksahtelevin polvin nousi ylös
tuoliltaan, iski silmää, kohotti lasinsa ja lausui:

-- Hy-hyvät her-rat, ja Vanha Aadam, e-eikös sss sitä mennä --
nai-naisssväen -- kanssa -- so-so-ss -- skoolaamaan -- ko-ko-koska
meillä nyt on ha-ha-Hannan päivät -- -- he-he-he...

Pastori otti juhlallisen kulauksen ja rymisteli salin ovea kohti ja
miehenpuolet seurasivat hyväntuulisina hänen kintereillään, kaikilla
totilasit korkealla koprissa. Rouvat, emännät ja neidit salissa
kavahtivat istuimiltaan, alkoi yleinen Nelly rouvan piiritys kaikkine
komplimangeineen ja hauskoine irvistyksineen, mitkä maaseudun
seuratapoihin sisältyvän tiedämme.

Päivän sankaritar, köykäinen, musta, kekälesilmäinen Nelly rouva
riehkui ja pyristeli vieraslauman keskellä kuin musta kana, joka on
tallin alle muninut, ja hauska oli kuunnella hänen huudahduksiaan,
koska hän siinä, viinipikari koprassa, seisoi ja otti vastaan
paraatin.

-- No elekeehän nyt ihan päälle tulla -- kiitos, kiitos -- tack, tack
-- vaska ni nu brooka -- no jo se on tuo ukko Hulukkonen mukava -- ah
herra luutnantti -- ka sen näkköö jotta on kaupunnista -- tack tant
-- ottiko tantti sylttiä -- men nog ä' hon en vacker flicka den där
Esther -- voi jos oisi vielä nuin nuori! -- vaan on se tuo Iivariki
kommee poika -- saikos susivouti sylttiä? Manta hoi, Manta..., jokos
Kurimossa on Punikki poikinna? -- terve, terve -- eikös kanttori
soittais vengerkkaa -- skool, skool!...

Kelpasi katsella kun vänrikki pyöräytteli Nelly rouvaa pitkän,
luisevan kanttorin lyödessä ikivanhan fortepianon rämiseviä,
vikiseviä tangentteja. Ei sopinut kieltää että Nelly vielä oli
melko korea kukka varsinkin kun nappiherra nostatti veret hänen
poskipäihinsä. Ja viehkeästi hulmahtelivat Nellyn rimssuhameet, kun
hilpeä Juho Ludvig häntä pyöräytteli. Kihlakunnan romanttisimpia
naikkosia, jota ei oltu pilattu Helsingillä, jossa Baabelissa ei
rouva koskaan ollut käynyt enempi kuin yksikään muukaan läsnäolevista
aviovaimoista.

Vesi-suussa katseli kappalainen Nordbom Ruukin rouvan tanssitusta
kukkaisten ja ruusujen keskellä ja jos kielin voisi kertoa, mitä
kappalaisen sielussa tällä hetkellä liikkui, kai siitä tulisi
kokonainen postilla. Olipa hän nuorena ylioppilaana ollut aikansa
edustavimpia kavaljeereja. Jospa vieläkin koittaisi... Mitä tekikään
siis herra kappalainen? Ensimäisen totilasin virvoittamana hän
lonksahtelevin polvin suuntasi askeleensa vänrikin heittämää daamia
kohti, teki neljänkymmenen viiden asteen kumarruksen vielä henkeä
puhkuvan Nelly rouvan edessä ja ojensi pitkän, laihan käsivartensa.
Saatiin nähdä jotakin hauskaa. Pitkä Saastamoinen takoi polkkaa
satavuotisella pianolla, ja joka liitoksessaan lonksahteleva pappi
koikkelehti, koikkelehti ympäri lattiaa kimeästi kirkuva Nelly
tiukasti puristettuna mustan, papillisen käsivarren kaareen.
Ruustinnan silmät säteilivät -- hänpä kyllä käsitti erinomaisesti
elämän huumorin ja ilon -- mutta emännät tirkistivät kauhtuneina, suu
auki: valehtelivatko silmänsä? Ukko rovasti katseli tulipunaisena
hämmästyksestä virkaveljensä maallista vaellusta, jättiläinen Bux
ryki ja iski silmää polkien jalkaa, ukko Hulukkonen siristi toista
silmäänsä viheltäen hienokseen, susivouti seisoi ovensuussa sen
näköisenä kuin kaipaisi ketunrautoja, mutta herra Miidas, laillinen
puoliso, hieroi nenäänsä, rypisti kirkasta otsaansa ja pulpahutti
suustaan vain kaksimielisen tunnustuksen: pyh -- devafaan! Kaikki
olisi epäilemättä mennyt loistavasti, mutta silloin yhtäkkiä pastorin
toinen takaraaja otti tanssin pyörteisiin mukaansa myös kaktuksen
kukkapöytineen ja siihen nyt pyllähtivät yhteen rysyyn sekä Lauri
Bonifacius että Nelly Würtenberg ja korkeasti kunnioitettava kaktus.
Varmaan Jumala varjeli omiansa, sillä ei kukaan haavoittunut,
musta multa vain pärskähti lattiaan papin jalkoihin muistutuksena
kuolevaisuudesta: "maasta olet sinäkin tullut ja..."

Sivistys tähän maailman aikaan oli jo siinämäärin korkea korkealla
Pohjolassakin, että nimipäivä-yleisö saattoi hallita pantomiimin
kättentaputuksella ja Saastamoisen polkkarimputus katkesi kuin
keritsimillä leikaten. Aina kohtelias Juho Ludvig veti vikkelästi
langenneen naisen ylös lattialta ja itse Iso Puksi kiiruhti nauraen
auttamaan kompastunutta sielunpaimenta:

-- Veli, veli, huonostippa kävi -- jo minä arvelinkin...

-- Pirhanan kihti! mörisee pastori kompuroiden ylös ja puistaen
kaftaaninsa helmuksia, mutta seuraavassa hetkessä, käsittäen
tilanteen hullunkurisuuden -- ja huomaten pasturskansa vihankiiluvat
silmät -- pyrskähtää hermostuneeseen naurunhohotukseen, mikä varmaan
onkin ainoa pelastuskeino takaisin säädyllisyyteen hänen asemassaan
olevalle henkilölle.

Mutta kun herrat olivat päässeet totikansliaansa, silloin vasta riemu
riemulle remahti.

-- Sinä vanha aasi! sanoi ukko rovasti. -- Skål min bror för alla
gamla minnen!

-- Veli, veli, jo minä arvelin... hoki Bux: otetaanpas pikku
nokkastokkari.

-- Hi-hi-hi, naureskeli Kurimon isäntä, johon aine alkoi vaikuttaa.

-- Vanhan hovikavaljeerin malja, kiproiskis! esitti vänrikki Juho
Ludvig.

Kun oli yllin kyllin naurettu sattunutta papillista romahdusta,
kehoitti talon isäntä Miidas veljiä ystävällisesti tyhjentämään
lasinsa pohjaa myöten ja otti nyt puheenvuoron. Hän alkoi kertoa
ihmeellisiä Gisbu-juttujansa siinä määrin mestarillisin elein että
kaikki näyttivät unhoittavan paikan ja ajan ja luulivat olevansa
teatterissa. Kertoi miten Gisbu, entisen papin tuomaripoika, oli
näytellyt kuvernööriä, miten hän oli eksamineerannut lukkari
Renduliinia, miten kutsunut kaikki Ruukin akat sokuria syömään tai
miten kiskonut vaihdettuja housuja jalkaansa tai miten Emma (Ämmä)
oli paisunut eräänä yönä. Naisväki, salissa ihan kadehti herrojen
iloisuutta. Mutta saatiinpa iloa lisää kun paikkakunnan uutukainen
nimismies, pikku Romeo Daniel Dansman, korjataksensa pastori
Nordbomin tekemän kamalan footin, meni pyytämään itse ruustinnaa
jenkkaan ja keikutteli hännystakkiaan niin taitavasti että se olisi
kelvannut itselleen Herodekselle, jos nimittäin tämä muinaisajan
kuningas olisi voinut sinä iltana kurkistaa Ruukin saliin. Palmut
aikalailla huojahtelivat ruustinnan kunnioitettavan painon alla,
mutta kaktus oli nostettu nurkkaan häpeämään. Tosin ukko rovasti
visusti sisuksissaan punniskeli, oliko oikein sopivaa että Karhulan
mamma oli antautunut tuolle kekkulivallesmannille, mutta yleisestä
stemningistä hän päätti jättää rippipuheensa pappilan törmääkin
salaisuudeksi. Rovasti näet "prinsiipistä" ei hyväksynyt tanssia.

-- Bravo, mamma, bravo! huusivat pappilan pojat.

Mutta Iivari tuli yhtäkkiä kovin synkkämieliseksi -- hän oli
huomannut että Esteri liian kirkkain silmin vastasi Juho Ludvigin
mönsträyksiin ja lopuksi suostui vänrikin tanssitettavaksi -- tämä
meni jo yli rajan. Iivari läksi yksikseen ulos harhailemaan ja
mietti kai hyppäämistä Ämmään. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti
pehmittää serkkutytön kova sydän taivaallisella harpun soitolla, hän
palasi kartanoon, maistoi kiireenvilkkaa lasistansa, sieppasi vanhan
Elias Lönnrotin kanteleen, joksi sitä sanottiin, ja kiipesi katolle
huimaavaan korkeuteen. Ja täältäpä nyt alkoi kuulua rakastuneen
nuorukaisen kaihomielinen kanteleensoitanto kesäisen illan kullassa:

    Syy-däm-mes-täni raaa-kas-tan
    Sua eee-lin-ai-ka-niii!
    Jos kohta onkin tuuurha...

Meni kauvan ennenkuin Esteri hoksasi että sävelet tulivat suoraan
taivaasta.

-- Iivari, missä ihmeessä sinä olet?

-- Minä olen taivaassa -- hyvästi rakas Esteri.

-- Tule leskeä juoksemaan! kuului tytön kirkas ääni alhaalta.

-- Oi, juoksetteko te leskeä siellä alhaalla maan päällä, täällä
taivaassa ei enää nai...

Ei hän nyt varsin niin liene sanonut, mutta peloittavan melankoolinen
oli Iivari poika tänä iltana.

Ja alas hän tuli kuin raketti, koska itse Esteri oli suvainnut hänet
huomata. Ja Iivari kirmasi pitkillä kolvillansa pitkin viheriäistä
niittyä -- ja sai takaisin Esterinsä ollen neljännestunnin ajan
maailman onnellisin nuorukainen pidellessään puuskuttavan tytön kättä
omassaan. Mutta hänen maallista onneaan ei kestänyt enempää kuin nuo
15 minuuttia -- Esteri langetti itsensä Juho Ludvigin edessä ja nyt
joutui Iivari vuorostaan leskeksi.

-- Taivaan kello kuus, viimeinen pari ulos!

Vänrikki ja tyttö kiitivät pitkin kenttää. Iivari karkasi kuin
tiikeri Esterinsä perään, sillä vänrikki oli viskannut vormunsa
maahan ja liiti kuin tuuliaispää. Vinhasti viuhui Esterinkin lyhyt
hame. Juostiin piha, riennettiin talli, kolme juoksijaa vilkkui
lähellä metsän rajaa. Vänrikki hyppäsi yli aidan ja tuli jo tyttöä
vastaan kuin pommi, mutta merkillisesti väisteli Esteri -- ja
Iivari lensi nurin mättääseen. Hän karkasi taas tytön perään ja oli
juuri hipaisemaisillaan rakasta Esteriä niskaan, kun Juho Ludvigin
ojennettu käsi pujahti kuin lintu Esterin käteen.

-- Piru! hihkasi Iivari, mutta toisensa saanut pari pyrskähti
nauruun ja papinpojan täytyi tyytyä kohtaloonsa. Esteri sai hiukan
sydämenpistoksia eikä enää lähtenytkään Iivarin ajettavaksi.

Muut jatkoivat. Iivari ei enää nähnyt eikä kuullut mitään. Esteri oli
hänet myrkyttänyt.

Sisällä kulkivat palvelustytöt teetä ja vehnäistä tarjoten. Yli
viheriäin kenttien hämärsi pehmoinen yö täynnä heinän tuoksua ja
pauhaavain vetten uhoa.

Tämä Ruuki oli tosiaan romantillinen paikka. Sen istutetut
koivukujat kuiskailivat menneistä loistopäivistä, joita ei kukaan
ollut tutkinut. Sen virtojen vilinässä ja koskien kohinassa kuului
outoja ääniä. Sen sillat olivat syvien huokausten kannattimia, ja
koko tehdasaluetta ympäröivä loppumaton karhukorpi humisi hiljaa
sen kansan vuosisataisvaiheita, jonka historiaa ei kukaan ollut
kirjoittanut. Suvannoissa loiskahtelivat lohet omin aikoinsa, ja
ryysyihin puetut, yksinäiset onkimiehet seisoskelivat mykkinä
vesikivillä tuontuostaan vetäen virrasta välkkyvän harrin tai
punatäpläisen kiltun, tottuneesti pistäen kalat konttiin.

Salaperäisen romantiikan uho tunkeutui sisälle nimipäivävieraidenkin
sekaan. Luisevan kanttorin pitkä käsi löi tahtia ja vähän harjoitettu
sekakuoro lauloi juhlallisesti venyttäen:

    Sua lää-hde kaa-unis kaa-tse-len
    Li-kel-lä vet-tä-si,
    Kuin pii-lven vaa-rjot va-e-l-ta-vat
    Kuu-vaa-sti-mee-ss-asi!

Ja myös ukko rovasti herrainhuoneen ovelta, pitkävartinen piippu
kädessä, hyräili: Jag sitter källa vid din rand...

Oli päästy siihen oikeaan runebergiläiseen isänmaalliseen tunnelmaan,
joka kultasi kuin iltarusko äärimäiset salotkin Suomessa ja jonka
kruunasi uskonnollinen virsi:

    Kaikkivoipa Jumalamme!
    Me jalkais juureen kumarramme...

Kynttilät ja öljylamput loistivat, totilasit kilahtelivat
kodikkaasti, rouvain kasvot paistoivat tyytyväisyydestä ja nuoret
jatkoivat leikkiään pylväsportailla. "Mitä sen pitää tekemän, jonka
pantti tulessa ja tervassa kiehuu?" -- "Tuokoon tuolta tallin takaa
kolme totta ja kolme valetta!"... Kello oli jo 12 sydänyöllä, kun
vihdoin kajahti Nelly rouvan kutsuva ääni:

-- Illalliselle, hyvät vieraat. Tulukee nyt kaikki. Snälla tant, får
jag bjuda på en enkel smörgås. Ottakeehan nyt ruokoo, Hulukkonen
ja Repekka ja fröken Esther. Var så god herr löjtnant... Syökeehän
vieraat uutispottuo ja kalloo -- Miitaksen, Miitaksen roavon ne on
onkimia ja rähmiväthän tuolla Simssi ja Apsalo raukkai... Tantti
ottais pudinkia, ei se niin hyvvee oo kuin tantin oma laittama...
kartemummaa minä panin. Syöhhän nyt Iivari, no se on niin hieno
poika, mikä hänestä tullenee... tykkääthän sinä Esteristä? Vaan se
tuo vallesmanni meillä on kuin posliinitokka: vanahan ruustinnanni
sai nuortumaan. Elekee puhhuu mittää pahhoo pastorista -- on meillä
kukkia... vaan se tuo luutnantti on ekta kavaljeeri... Älä sinä
Miitas ennen Kurimon isäntää ota! Syökeehän nyt mahanna täyteen,
jotta jaksatta soutoo kottiin...

Näin aterioitiin Johannan päivän illalliset aina vieraanvaraisessa
Ruukissa. Nelly rouva oli oiva ruuanlaittaja, joka ihan pahastui, jos
eivät vieraat syöneet.

Ja kyllä nämä söivätkin kalistellen kahveleitaan kaikissa huoneissa
ja nytpä vasta sukkeluuksia lasketeltiin, nytpä vasta paistetun
kiltun, uutispottujen, viilipiimän, hillojen, pudingin ja jälkiruuan
ääressä erämaan henkiset aarteet nousivat pintaan sieltä missä äsken
vielä vain sininen virvatuli oli palanut. Nordbom änkytti ja pumppasi
pappisvitsejä, Buxhöfden kuvaili vörvalttariaikojaan, Dansman
näytteli kloovnia ja pajatsoa, Würtenberg viimeisteli Gisbuansa,
ukko Hulukkonen matki erämaan faunaa, papinpojat kertoivat Oulun
lyyseon seikkailuja. Juho Ludvig edusti armeijaa ja hovia, lukkari
laklatti kansanvalistustaan, ja synkeä susivoutikin, todin ja puuron
lämmittämänä, paljasteli järjestysvallan salaisuuksia täällä kaukana
korvessa. Nuoret naiset kikahtelivat, rouvat rupattivat toistensa
korviin, emännätkin myhähtelivät -- oh, nämä olivat todella Johannan
päivät. Mutta ylinnä kimahteli Nelly rouvan intohimoinen huomautus:

-- Syökeehän, ottakeehan, elekee ruusailla -- Miitas hoi, tarjoa
farbruurille lissää...

Vielä puolisen tuntia -- ja vieraat lähtivät. Aamu jo vaalasti, kun
pappilan veneet kilpaa kiitivät Niskan seljällä. Auringon ensi säteet
leikitsivät kuin pienet enkelipoikalapset usvan tyttärien kanssa.
Haukiperän, peninkulman pituisen soukelon poikki, puikkelehtivat
salaperäiset haamut -- niistä oli kummitusjuttuja. Joutennientä kohti
liukui kokonainen eskaaderi nimipäivävieraiden veneitä. Sieltä kuului
yli vetten laulu:

    Läksin minä kesäyönä käymään
    Siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää,
    Kussa lintuset laulaa!
    Metsäkanatkin ne pauhaa!
    Ja mun syyytämmeni etsi lepoa ja rauhaa...

Ämmän ja Jalokosken pauhina häipyi häipymistään taaksepäin.



12.

Pappilan metsissä.


Oi lapsuuden kotiseutu ja ainiaaksi todellisuudesta kadonnut, isän
ja äidin pappila! Mitä minä kirjoitan, miksi kirjoitan, kannattaako
muistella sitä, mitä ei koskaan saa takaisin? Elämä on sarja
leikkiviä päivänsäteitä, jotka synkeä syys-yö sammutti. Miksi
tuskani kovasta kalliosta koetan lohkaista itselleni kiiltäviä
kiven muruja -- jospa kaikki vain onkin katinkultaa? Minä tahtoisin
huuhtoa elämäni vierivästä virrasta kultaa -- löydänkö mitään? Miksi
sumu himmentää silmäni, epätoivo mieleni valtaa -- millaista sukua
lienemmekään, me vanhat papinpojat?

Siellä erämaassa oli niin kovin vähän kukkia. Ei siellä ollut
syreenipensaita, ei edes valkovuokkoja, ei siellä kirsikka
punoittanut eikä siellä kasvanut ainoatakaan omenapuuta. Mitä puhun?
Olihan siellä pieni appelsiini, joka kasvoi Ämmänruukin salissa ja
jota herra Würtenberg oli kasvattanut 30 vuotta. Ja vihdoin se kukki
ja teki hedelmän ja suurena ihmeenä sitä näyteltiin vieraille. Kolme
pienen perunan kokoista kalpeankeltaista mukulaa! Voiko vienompaa
kuiskausta kylmässä Pohjolassa kuulla kuumista tropiikkimaista?

Meillä papinlapsilla oli joskus outo ikävä kukkaismaailmaan, jonka
tunsimme vain runoista ja romaaneista. Silloin me tyydytimme
kaihoamme kuljeskelemalla yksiksemme pappilan ruispientareilla,
riihien ja latojen takana. Taikka korpilaaksoissa, joissa purot
kohisivat sammalen alla -- oi nuo erämaan ruskeat purot, joiden
viileätä vettä me janoissamme kahmalolla tai päähineillämme joimme!
Ikuisen unhoituksen Lethe-pisaroita näin nautimme, jotta emme suureen
maailmaan ikävöisi -- tämähän _meidän_ kotiseutumme oli, jota me
syvästi rakastimme. Mutta miksi me kuljeskellessamme synkissä
metsissä haaveilimme satujen kuninkaantytärtä, metsän sinipiikoja,
ratsastavia prinssipoikia, joita siellä ei ollut? Miksi? Me huusimme
tuon kysymyksemme yli äänettömien salojen ja kaiku vastasi meille.
Vastasi eikä vastannut? Miksi? -- Halloo -- _Miksi?_

Meillä oli itsekullakin salaiset lymypaikkamme, joissa me erämaan
jumalatarta palvoimme ja hänelle sielumme uhrit kannoimme. Ikuisen
hiljaisuuden korvessa me harhailimme ja kussa polun yllätimme, sen
mieluimmin heitimme, jotta ei erämaan haltijatar meihin tympääntyisi.
Poikki murrokon ja ryteikön, vieritse rommakon ja möykkelikön, ohi
hyölien ja rimpien, päällitse hyllyvien rahkasammalmättäiden ja
kaatuneiden kelohonkien. Siellä ei ollut mitään -- ja kuitenkin
siellä havuhattu Tapio tarjosi valtakuntansa aarteet meidän
käytettäväksemme. Kuinka kultaista ratsastaa kaatuneella, kumisevalla
kelohongalla ja sivellä sen vanhalle hopealle välkähtäviä kylkiä!
Yksinäinen paasi, jättiläisjärkäle -- meidän satulinnamme,
valtaistuimemme, saarnastuolimme, uhrialttarimme! Mitkä tunnelmat
täyttävätkään nuoret sielumme, kun hiljaa seisoimme metsäpaadella!
Missä oli maailma -- keitä me? Mitä varten nämä lymypaikat oli luotu?
Mitä salattua historiaa koko maisema tuoksahti? Jos olisi oppinut
oravain kielen, lintujen liverryksen, saukon saksan, mykrän murteen:
kaippa olisi päässyt totuuden perille! Kenties olivat nämä vain
eläimiksi muutettuja ihmisiä! Pss -- maata laahaavan korpikuusen
hameen alta livahti samettikoipinen olento -- kuka takasi, oliko se
vain pupujussi eikä joku salaperäisempi olio? Haltijain valtakuntaa
tämä oli...

Jänismäen kalliot! Haukiperän rantaharjut! Ison linjan rotkelmat.
Saunamäki. Kiiskimäen vierustat. Kujansuun rinteet. Viitalan ja
Salmelan tievarret. Honkavaara! Jysmän kaarre! Matalalahti! Suorsan
autio! Miksi mainita mitään nimiä -- viittaa liiaksi ihmiselämään.
Mutta me kuljimme erakkoina -- jokainen meistä, papinlapsista, oli
erakko. Erakko-kanteletta me soitimme kenenkään kuuntelematta,
harhailijan orpohuilua puhaltelimme. Siellä oli miljoonia
metsänpuita, mutta aniharvan juuressa yllätti ihmistä -- korpea ja
vielä kerran korpea.

Sepä painoi sieluihimme oman leimansa jo lapsina ollessamme. Sillä
leimalla me, erämaan papin lapset, olemme leimatut hamaan kuolemaamme
asti, olkoon kohtalo meidät sijoittanut mihin ihmispesään hyvänsä.
Vanhassa pappilassa oli ennen poltinrauta A.B.C. -- sama merkki on
meidänkin sieluihimme poltettu...

       *       *       *       *       *

Nuoruuden haaveissa kiersimme pappilan metsiä leppäkeppi, pahkasauva
koprassa, marjatuohinen kädessä, sienikassi kainalossa. Mutta kun
tulimme ylioppilaiksi, vaati kunnia pyssyn olalle, laukun selkään,
patruunavyön vyötäryksille. Suustaladattavien aikana heilui rinnalla
ruutisarvi. Oi noita lukemattomia metsästysretkiä, jos kielin voisi
kertoa näkönsä -- vanhat puut ja Vanha Puoli, josta aamuvarhain
tai iltapuhteilla korpeen työnnyttiin! Mutta metsä säilyttää
salaisuutensa, korpi omat muistonsa umpeen peittää.

       *       *       *       *       *

Rolf on teoloogi ja hänestä tulee kai pian pappi. Hän lukee raamattua
alkukielellä -- hebreaa hän pänttää päähänsä pienessä kammiossaan
vanhalla puolella. Elohim -- hilaham -- bilapum. Iivari veli,
joka myös on ylioppilas, ei ymmärrä hölynpölyä, hän on hyljännyt
kreikankin silloin kun sitä tarjottiin ja päättänyt visusti ettei
hänestä tarvitse tulla pappia.

Mutta yksi on salaperäinen kieli, jota veljekset ymmärtävät. Rolf
sentään paremmin kuin Iivari, joka on liiaksi hempeä haaveilija.

    Metsästys!

Tympäisee Petrusta kärpäspilkkuinen hebrea, hän paukahuttaa pyhän
biblian kiinni ja tempaisee pyssynsä poronsarvesta. Aivan samoin
tekee Iivari, Jussi poika, silloin kuin tiede tai taide tuntuu
raskaalta ja joutavalta. Mitä varten on keksittykään kirjoja ja
tutkintoja, opistoja ja professoreja vapaan sielun kiusaksi?

Koirat seh -- fifiii... Mikä ihana tunne: hiipiä pyssy kainalossa
ulos pappilan aituuksesta. Jos autuus on jotakin inhimillistä, jos
on olemassa "autuasten maita", joista Aleksis Kivi runoilee, niin
tottatosiaan moinen nuorenmiehen metsällemeno on autuuden esimakua,
heijastusta jostakin, joka on ihanaa ja ikuista, kaikesta ikävästä
irtauttavaa. Pyssy -- vapaaherran valtakirja korvessa. Lintukoiran
haukunta -- enkelin kutsuva ääni korkeuden juhlasaliin. Lie syksy,
mutta ikuista kevättä suhisee linnun siipi, ja korva tarkkaa, missä
suhina loppui pieneen pahki paukahdukseen, konsa lentävä lehahti
puuhun. Otappas selko, _mihin_ puuhun?...

Noppe haukkuu, syyskuulas ilma väräjää, mutta synkkä tureikko seisoo
mykkänä kuni karjalainen kalmistokuusikko. Mustat naavaparrat vain
hiljaa häilähtelevät...

Papiksi lukeva papinpoika hiipii kuin shakaali koiranhaukkua
kohti. Milloin harppaa pitkin askelin, milloin kyyristyy ja
kurkistelee puun takaa -- nyt hän konttaa, konttaa. Tämä on toista
kuin hebraiska, tämä on sitä alkuperäistä elohimmia. Jollei koira
vimmatusti haukkuisi, olisi metsässä niin hiljaista että voisi kuulla
hiirenkin vikinän. Papinpoika pidättää hengitystään -- koiran häntä
vilajaa, vilajaa. Vielä viisikymmentä askelta ja hana vireeseen...
Missä? Missä? Sepä ihme. Oi luoja, oi Elohim ettäs olisit sallinut
metsämiehelle seitsemän silmää. Hebrean lukeminenko näön himmentää?
Oksako tuo vai linnun kaula? Naavako häilähti vai linnunko pursto?
Ah, _se_ istuu juuri rungon takana -- hiukan vain nokkaa ja purstoa
puuntaa -- täytyy kaartaa, jos kestää... Pyssyn tukki latvaa kohti --
nyt...

Poks! Ja ryminällä, kolhien havuja, putosi rämeikköön metsopoika,
mustankiiltävä jättiläislintu, jonka turkinpunaisten luomien alta
tumma silmä vielä kuolemassa katsoi...

Koira tarttui metsoon, mutta siinä oli samassa papinpoikakin. Noppe
sinä --!

Metsässä vallitsi syvä hiljaisuus. Ruudinsavupilvi vain häälyi hiljaa
matkaillen eteenpäin puiden lomitse. Mutta korpikuusen juurakon alla
istui mykrä, korvat luimussa ja huokasi tyrmistyneenä: "Mikä hirveä
räjähdys lieneekään maailmassa tapahtunut? Jumalankiitos että _minä_
sentään jäin henkiin"...

Yhtäkkiä kimakka koiran haukku taas kajahti, mutta etäämpänä
korvessa. Metsonampuja tunsi sen heti pappilan toiseksi koiraksi ja
arveli: ka, lieneeköhän Iivarikin liikkeellä. Hän kuunteli kauvan,
mutta kun ei pyssynpamausta alkanut kuulua ja hänenkin Noppensa ääni
yhdistyi Panun haukuntaan, niin että olisi siellä luullut olevan
vähintäänkin ahman puussa -- niin kauhea oli älinä ja hurttien räiske
-- niin läksi hän ottamaan ilmiöstä selkoa. Kaahlasi soita, harppasi
rimmikkoa, juoksi kuivaa kanervakangasta ja painautui rotkoon...

Rolf, teologian ylioppilas, oli juuri nostanut pyssyn poskelleen
ja alkoi tähdätä koppeloa, joka istui korkean petäjän äärimäisellä
latva-oksalla, kun samalla kajahti toinenkin pamahdus ja koppelo
kohisten maiskahti maahan.

Hän laski hanan ja murisi: -- Jussi juutas!

Mutta eipä Iivari veli mielestään tänään ollutkaan mikään juutas,
koska oli saanut pudotetuksi metsälinnun itsensä mestari Pekan nokan
edestä. Ylpeä nuorukainen kohotti maasta koppelon: hehei!

-- Sinäkin -- muka... Et tu mi Brute! onnitteli Rolf. Mutta Iivari
vastasi hebrealaisroomalaiselle veljelleen sillä kreikkalaisella
heksameeterilla, jonka suomennos klassillisessa lyseossa kuului:

-- Ei kelpaa monikoiraisuus -- yks koira vaan olkoon!

Veljekset vaelsivat vähän matkaa yhdessä, mutta erkanivat pian kahta
puolta polkua ja kohta alkoi jälleen kuulua koirain haukuntaa ja
tuliluikkujen jymähdyksiä syyskuulaassa korvessa.

Osasivat koirat nuoria herroja juoksuttaa! Hullautuivat haukkumaan
oravaa niin etteivät eronneet puusta, vaikka selkäänkin saivat.
Juoksuttivat poikia toisinaan yli pahimpien jänkäin ja kun sitten
piti tili tehtämän ihmisen ja koiran välillä, niin osoitti loppusumma
-- naavatukkoa, joka oli suvainnut liiaksi muistuttaa metsälintua.
Saattoi myös sattua että puusta, jonka latvaan pomahutettiin, tuli
alas -- lento-orava tai ruskea kärppä.

Hyvin usein veljekset, kiertäessään kotiin rantatien kautta,
kohtasivat isä-ukkonsa, joka huolestuneena huomautti:

-- Verkonlaskuun velikullat -- suolakala on loppunut.

Linnutta tultiin toimeen pappilan ruokapöydässä, kalatta ei
päivääkään!



13.

Vanha-Mari ja Esko.


Vanha-Mari ja Esko! Olipa sekin vaunupari vanhassa pappilassa. Kuinka
vanha tuo Vanha-Mari oikeastaan oli, ei pälkähtänyt kenenkään päähän
tiedustaa. Mistä ilmestynyt horisonttiin, sitäkään ei kysytty. Hän
ikäänkuin kuului vanhan pappilan kiinteimistöön. Akalla kuului olevan
ukkokin, mutta siitä ukosta puheltiin harvoin ja silloinkin matalalla
äänellä. Ja vettä tuhersi Marin silmä, kun ukosta puhuttiin. Ukko
näet istui jossakin "linnassa". Salaperäinen juttu.

Vanha-Mari oli vanhan pappilan kankaankutoja, talvikaudet hän
jyskytti, jyskytti, helskytti, helskytti ja hänen suunsa teki melkein
samat liikkeet kuin sukkulainen. Oli eräs Leena Väyrynenkin yksi
rakastetuimpia ruustinnan kutojamummoja, mutta Vanha-Mari eli enimmän
ikänsä pappilassa, taisi sinne toki kuollakkin lopulta -- ja vaikka
kuolikin, jäi sittenkin ikäänkuin elämään, siinä määrin hän oli
oleellinen olio pappilassa. Sanoimmeko että kuului kiinteimistöön
muija? Kaksi intohimoa oli, jotka tekivät Maristakin irto-mööpelin.
Oulussa käynti hakemassa poikia hevosella kotiin jouluksi -- jolloin
sai viattoman naukunkin paukkuvassa pakkasessa -- sekä kesäkalastus
Eskon, pappilan vanhimman herrapojan kanssa.

Intohimoinen kalansyöjätär kun oli ja Esko intohimoinen pyytäjä, niin
kohtalo heidät sovitti yhteen veneeseen. Sille hieman naurettiin,
mutta periaatteellisesti asia tunnustettiin. Vanha-Mari ja Esko!
Kalalokitkin heidät tunsivat jo kaukaa. Esko soutaa paitahihasillaan,
olkihattu tai "pata" päässä ja Vanha-Mari huovata kyökkää. Huovata
kyökkää ja puhua parpattaa. Näöltään kuin itse syöjätär, käykkäleuka,
silmäluomet punaiset. Mihin taas mentäneekin, mutta mennä vain pitää.
Verkon laskuun, koukun pitoon! Vastatuuli helkutin kiva, mutta
päästävä on vaikka kerma happanis. Ja happanihan se monta kertaa
ennenkuin kahvinkeittoon jouduttiin. Kahvi -- vaikea sanoa, kumpi
jumalanvilja akan suussa makeammalta maistui, kalako vai kahvi,
molempi parempi. Mutta sattuipa kerran että kun vastatuuleen soutivat
syksyisenä päivänä ja Niettussaareen poikkesivat sekä pannun tulelle
nostivat ja eväskonttiaan kaivelivat: että...

-- Herran kiekura ja pirhana: kahvituusa oli unohtunut pappilaan!
Ruustinna sen oli huomannut vasta parin tunnin päästä kalamiesten
lähdettyä, mutta telefoonia ei ollut. Tarina kertoo että silloin
syöjätär käykkäleuka, Vanha-Mari parka, pärskähti itkuun. Pappilaan
päin katseli yli ärjyvän Niskaseljän ja itkeä tillitti kuin pikku
tyttö, jolta on markanraha pudonnut. Ei liene Kullervo pahemmin
parkunut ja kiroillut veitsensä katkeamista paimenen kivileipään
kuin Vanha-Mari kahvitötterön unohtumista. Se vei mielialan, riisti
sielun ja toi hammaskivun. Kaiken kallella kypärin katseli porisevaa
vesipannua myös Esko, joka kalaretkillä harrasti samoja sakramentteja
kuin Marikin. Mitä tehdä? Ei iljennyt palata pappilaankaan. Jos
olisi ollut edes taskumatti povessa... Puske eteenpäin vaan, kisko
papin poika vielä kolme neljännestä Oraviselkää, soutele poukamat
ja naatikat, anna akankin airoella, visko verkot, nakkele nokkoset
ja kiipeä Kylänmäkeen -- ehkäpä Kylänmäen akka lainaa kahvit, ja
mieliala, tuo jumalainen suomalaisen korpikalastajan stimmung, on
pelastettu. Mutta eihän kahvitötterön unohtumista pois eväskontista
liene sattunut kuin yksi kerta elämässä -- muisti Mari toisella
kertaa kurkistaa, oliko asiaankuuluva kalusto eväskontissa.
Muistelkaamme siis mekin vain normaalielämää erämaassa.

Vanha-Mari on hyvällä tuulella, på briljant humör, kuten ruustinna
sanoo, sillä kotirannasta lähtiessä on hän vielä kerran todennut,
konstateerannut että "tuusa" on mukana. Ja tottapuhuen on ruustinna
antanut muorille piskuisen "täräyksen" vanhasta nassakasta. Parahiksi
Jumala tuulenkin kääntää.

-- Nostahhan purje! sanoo akka ja Esko pujottelee renkaat mastoon,
pystyttää maston ja nostaa pirkkelillä siipipurjeen, piirittääpä
puomillakin. Itse perähän paneiksen kuin pappa ja akan häätää
etuteljolle töröttämään.

Keskeltä selkää laskevat, purje pullistelee, vene kallistelee -- ei
pelkää Esko, ei pelätä ymmärrä, Vanha-Mari hiukan murisee, mutta
uskoo papinpoikain purjehdustaitoon ja "tuusan" tunto sieraimissa
vahvistaa hänen uskoansa Jumalan sallimukseen, ettei kalavene mene
pohjaan.

-- Lasketaanko sitä verkkoja Kukkosaaren ja Teräväniemen väliin!

-- Ei tällä tuulella, saapi heittää Niettussaaren taakse, toimittaa
akka.

Ja ensimäisen pannun tyhjensivät kalamiehet Niettussaaressa ja siinä
hörpän ääressä vasta tekivät "marschruutansa".

-- Pihlajaan, Pihlajaan mennä pitää. Tyyntyy tämä illaksi, vetää
ne nuottaa Kylymällä lahella, selittää Vanha-Mari. -- Juoko se
herrassöötinki kolomatta kuppia?

-- Jospa joisi... sanelee Esko hattu takaraivolla ja nenä punaisena
kiiltää.

-- Ka juo, juo -- tuloo tätä vielä.

-- Eikös Mari ryyppää?

-- He-he-he -- Mari hirnui hyvällä tuulella ollessaan aivankuin
pappilan vanhin ruuna -- ryyppäsin minä jo puolentusinaa, vaan saatan
minä vielä... sydänalalle hyvvää tekköö...

-- Kukahan lienee kahvinjuonnin opettanut tälle seurakunnalle?
kyselee Esko.

-- Niljus vainaa, Niljus vainaa, selittää akka. Vanha-Mari huuhtoo
kupit Niettulan keittiön hellapadassa ja sitten lupsautetaan ovi taas
lukkoon ja lähdetään jatkamaan matkaa. Kalatiiran valkoinen siipi
kiiltää ilta-auringon paisteessa ja kuikat huutelevat koskenniskassa.

-- Sateenhan se siitä vielä laittaa, kun vesikosta henki käy ja
kaakkurit voivottaa.

Niemeen asti pääsivät, niin tyventyi, limautui taivas ja tosiaankin
rupesi vettä ripistelemään. Soutaa ja huovata taas piti.

Ja Vanha-Mari kyökkäsee, kyökkäsee perässä nokka ja leuka pitkällä ja
suu mutruilee, mutta Esko soutaa etuteljolla hartaasti. Iänikuisia
juttuja jupisee Vanha-Mari ajan kuluksi ja Esko vaiteliaana kuuntelee.

-- Piettiin tuota verkkoa ennenni noatikkaalla -- soatiin siikaa,
ahventa, särkeä, haukea. Oli ennen kalaa maassa ja piisasi papille
ja palkkaväelle, vaan isosti on vähentynnä viime vuosikymmenellä.
Muistan minä Näälmanni vainaan aikaan...

Muorin puhe katkesi, kun sadekuuro ropisten putosi niskaan ja
Vanhalle-Marille tuli kiire käärimään hameitaan.

Jättäkäämme kalamiehet sateen sisään ja toivottakaamme heille hyvää
kalansaalista Kylmälahden kaukaisilla perukoilla.



14.

Vanha-aika ja uusi-aika kohtaavat toisensa Vihtahousussa, joka ajaa
jättiläisrukin rattaalla.


Vanhan Pappilan kulkuneuvot olivat samat alkuperäiset kuin
muuallakin Suomessa. Rautatielle oli satoja virstoja, höyryalus,
mikä huhuttiin nähdyn Ämmän ruukin loistoaikoina, oli heti tehtaan
rappiolle jouduttua kuljetettu Ouluun "paketiksi". Hevonen
tunnettiin erinomaisena vetäjänä, mutta se oli vain talvijuhta kuten
porokin, sillä kesällä ei sillä voinut ajaa ympäri seurakuntaa
siitä yksinkertaisesta syystä ettei löytynyt teitä. Maantien puute
oli niin suuri että kun pappilasta kesällä lähdettiin kaupunkiin,
keisit ja turunkärryt koluutettiin alas möykkelikköä rantatietä
venevalkamaan, jyrrättiin lankkuja myöten järveen ja soudettiin
airot pystyssä seljän yli Ruukiin. Hevoset sitävastoin kierrätettiin
pitkin Haukiperän rantaa ja uitettiin poikki "Varsanhännästä", jonka
jälkeen ne jälleen talutettiin peninkulman matkan läpi korven samaan
paikkaan kuin kärrytkin. Vasta siellä ruunat valjastettiin, jonka
jälkeen lähdettiin yli kahden jokisillan köröttämään suurta maailmaa
kohti ylös ja alas jykeviä vaaroja. Maailman maantie töksähti siis
seurakunnan järven rantaan ja kuka tahansa, piispa tai kuvernööri,
joka erämaahan saapui, sai tuntea tulevansa "maailman loppuun".

Sille puolelle, jossa seurakunnan kirkonkylä sijaitsi, ei
johtanut mitään siltaa eikä vuosikymmeniin ollut olemassa edes
lautta-yhteyttä. Varsanhännästä vain puhuttiin ja "Värjä" oli vain
jylhä, korpinaavainen "jysmä", jossa pappila piti rysiään. Oli
sentään kylän puolellakin maantien kappale, Jumalan armosta saatu,
joka yhdisti pappilat toisiinsa ja kirkkoon -- mutta nyt yritimme
esittää väärän ilmiannon: kevätkesästä ja muutamina syksyinä ei
edes kirkkoon päässyt rattailla, sillä tulva lainehti leveälti
yli kannaksen ja hurskaat seurakuntalaiset tuppausivat usein niin
täyteliäästi saattoveneisiin että koko paltamo saattoi upota kuten
opetuslasten kalavene -- olisi tarvittu suuren Galilealaisen usko
tullakseen kuivin jaloin Herran temppeliin. Jos kirkkoherra lienee
päässytkin kuivin jaloin, niin ainakaan pappilan ruuna ei päässyt,
ja herra pappi ajoi kirkkoon niinkuin Farao Punaista merta myöten
veden porskuessa ympärillä ja rattaiden vajotessa yli napojensa --
papilla tallukat taivasta kohden. Ja tapahtui että vasta silloin kun
moinen näky ilmestyi horisonttiin, seurakunnan korkein virkamies,
kellonsoittaja, alkoi vimmatusti kiskoa köydestä satavuotista
kielikelloa, joka jyskyttäen puista tapulitötteröä, pahanpäiväisen
juhlallisesti parkui ja julisti:

    pimp -- pamp -- pappi tuloo, pappi tuloo!
    pimp -- pamp -- pumppas kastuu, kas-tuu!

Täten luotuamme pikasilmäyksen kulkuneuvojen esihistoriaan erämaan
seurakunnassa, voimme ilolla ryhtyä mainitsemaan, miten uusi aika
uusien ihmeellisten kulkuneuvojen haahmossa vihdoin kurkisti
korvenkin kolkkaan.

Pappilan Väntti poika se raivasi uuden ajan väylän ennakkoluulojen
murroksen läpi. Isä Jumala oli tälle pojalle antanut mekaanikon
lahjat vapauttamalla hänet runouden ruusutarhojen madoista, joita
muut pappilan lapset palvelivat. Jo "lyyseon" keskiluokilla oli
Väntti poika mieluummin laitellut sorveja ja myllyjä pulpettiinsa ja
kortteeripöytäänsä kuin halkaissut päätänsä latinalla ja algebralla.
Kahdeksannelle luokalle päästyään hän jo omin käsin rakensi pienen
höyrylaivan ja uitteli sitä mieluummin kuin ponnisteli saadakseen
lyyryä ja valkoista lakkia -- vanhan ajan kamalat repposet,
joista ei voinut vedota korkeampaan oikeuteen, koskivat häneen
tosin syvästi, mutta väkevä poika kun oli, hän heitti kaupungin
selkänsä taakse ja marssi kaksisataa virstaa yli vaarojen ja
soiden ja saapui kelirikossa kalliiseen kotipappilaansa, jossa
rovasti ja ruustinna hänet avosylin ottivat vastaan. Mutta pitkällä
jalkataipaleella oli Väntti pojan päässä kypsynyt suuri ajatus:
hänpä tekasee itse samanlaisen polkupyörän, jollaisen vilahdukselta
oli nähnyt koulukaupungissa. Se oli ollut hirmuisen korkea ratas,
jota seurasi pieni pyörä, ja mies istui ison rattaan niskassa kuin
hevosen satulassa. Tuumasta toimeen, poika ryhtyi tekemään erämaan
ensimäistä polkupyörää -- puusta. Sorvasi, takoi, höyläsi, ruuvasi.
Sai valmiiksi valtavat hyrrät, mutta ei ehtinyt niitä vielä yhdistää,
kun järki julisti esineet epäilyttäviksi ja mestari ryhtyi tekemään
rattaita puhtaasta raudasta. Pajassa kävi kova kalke ja Vanhan
Puolen sali oli muuttunut suureksi verstaaksi, jota älykkäimmät
seurakuntalaiset, kuten kappalainen Lauri Bonifacius Nordbom, aina
kunnioituksella lähestyivät. Väntti poika, ukko A.B.C:n poika -- se
se oli jotakin. Mikähän Edison hänestä olikaan tuleva? Loppukesällä
Väntin polkupyörä oli valmis. Siinä oli jättiläiskokoinen rautainen
ratas, tamminen rumpu, teräksiset säteet, siinä oli satula, jalustin,
jalkaveivit ja perässä pikkarainen pyörä, molempia rattaita ympäröi
punertava kumirengas.

Muutamia salaisia harjoituksia Kiiskimäen alla, muutamia kamalia
kuperkeikkoja ja ojaanmäiskäyksiä ynnä mustelmia -- ja keksintö oli
tehty, taito ennenkuulumaton erämaassa saavutettu.

"Se oli yksi lauvantaki-ilta", kuten laulussa sanotaan ja Väntti
poika tahtoi näyttää koko seurakunnalle, miten uusi aika nerokkaine
keksintöineen lyö laudalta lautapäähärät ja lantakärryt. Hän läksi
itseään näyttämään tuolle 4 virstan pituiselle kirkkomaantielle,
joka oli, kuten ennen on ilmoitettu, "maailman lopun takana".
Pappansa akkunan alitse hän rautaorhinsa talutti vuokkilaisten
pitkähihaisten poikain ja pitkähameisten tyttöjen juostessa perässä
kieli pitkällä, punaisesta portista pyörän pujotteli, mutta
Kiiskimäkeä, kipperätä, kiukkamutkaista törmää alas ei sentään
ajaa ruohtinut. Mutta sitten -- korkeaan satulaansa nousi Väntti,
mestari Matti, kuinka ja koska se tapahtui, se oli uskomatonta,
rautainen orhi löi vinkkuraa, vänkkyrää ja ihankuin uhmasi hypätä
yli aidan kuten muutkin pappilan konkarit, ja asettui keskitielle,
rattaat pyörivät, veivi veivasi -- uskomatonta, mutta totta että
ihminen _pysyi_ jäletyksin järjestettyjen rattaiden päällä, vaikka
ei ollut sivupyörää -- suu auki jäivät vuokkilaiset pojat ja tytön
suikulat ihmettä katsomaan. Väntti ajoi -- ja korpi ympärillä vaikeni
hämmästyksestä, pakoon lentävältä harakalta tipahti nimikortti
keskelle tietä eikä tuo hännystakkinen keikari tänään uskaltanut edes
naurunräkätystä päästää. Kunniaa uudelle ajalle! Jänismäenkin ajoi
alas Väntti ja veivasi halki Meriläissuon, yli Joutepuron sillan,
hiki hatussa, sillä kovin se voimia kysyi, ei ollut kuulalaakereita
hänen pikajalassaan. Puolella silmällä vain näki Väntti kuinka
neljännesvirstan päässä oli tulemassa vastaan parvi näljänkäläisiä,
kolmella ukolla voipytty ja vasikannahka kainalossa, parilla
akalla kontti seljässä, kolmannella vaimoihmisellä kapalolapsi
sylissä. Ratsastava ritari näki parven pysähtyvän kuni ukkosen
lyömänä ja sitten hän, yhä lähestyessään, huomasi kuinka koko
joukko kauhistuneena karkasi metsään -- vasikannahat ja voipytyt
vilahtivat, kapalolapsi päästi pahan porun... Ja kun papinpoika
pääsi sille kohdalle, missä vastaantulijat oli huomannut, ei hän
enää nähnyt mitään, ilman löyhkästä vain tunsi että tästä parahiksi
oli pötkinyt käpälämäkeen parvi hätääntynyttä Suomen kansaa. Väntti
aivasti ja ajoi edelleen. Tolpanmäen olisi hän ylösajanut, mutta
ei jaksanut, hyppäsi siis alas että pölähti ja lykkäsi kojetta --
tuli Veltto-Pekka vastaan ja irvisti infernaalisesti, vapisi, mutta
ei mitään sanonut ja kun oli sivu päässyt, katsahti pelokkaasti
taaksensa ja sylkäistä ruiskahutti pitkän mällisyljen ojaan asti.
Mutta kappalaisen virkatalon kolmihaaraisesta koivusta kajahti
kaunis laulu -- siellä pikkupappilan ihanteellinen tyttö haaveili
ihanteellista suhdettaan ison pappilan nuorimpaan poikaan. Väntin
nähtyään neito heikosti huudahti ja kapusi alas pientarelle. Kohta
ryntäsi koko kappalaisen pienen väen lauma maantielle ja itse
pastorilta, joka juuri luki isämeitää piispajärveläisen ristilapsen
yli, putosi vademecum pastorale, koska hän avatusta akkunasta näki
haamun korkeassa satulassa leijaavan Kanervaan päin.

-- -- Ja lähestyköön sinun valtakuntasi niin maassa kuin taiv...
silloinpa juuri pastori äkkäsi ilmestyksen, käsikirjansa poksahti
lattiaan ja toimitus keskeytyi.

-- Ison pappilan Väntti siellä ajaa velosipeedilla! hän änkytti
kummastuneille, säikähtyneille lapsenkummeille.

Mutta tapahtui että kun erämaan ensimäinen polkupyöräilijä veivasi
Myllypuroa kohden, siinä syväojaisen mutasuon keskellä sattui häntä
vastaan perankalainen tietäjämummo Kuusamon rajoilta, mummo, jonka
taikapussissa oli ei ainoastaan kupparisarvi, vaan myös sammakon
sakarivarvas ja kyykäärmeen hammas... Näki akka siis vihtahousun
tulevan, empimättä hänet piruksi itsekseen uskoi ja päätteli
rienaajan rukin rattaalla huvikseen hurvelehtivan. Pysähtyi, antoi
silmäinsä säihkyä, koprasi takapuoltaan, teki ristinmerkin ja alkoi
sähisten sylkeä kuin kissa. --

-- T-tyhyi... sshhh...

Kohtaus oli tragikoomillinen niinkuin kulttuurikielessä sanotaan:
vanha aika ja uusi aika syleilivät toisiaan. Väntti, papin poika,
ajoi pahaa aavistamatta. Huusi tosin akalle: pois alta! mutta akka
vain sähisi, sylki ja huitoi, samassa pieni kivi osui pyörän alle
ja takapyörä teki huiman kaaren ja nappasi poikaa pääkoppaan --
seuraavassa silmänräpäyksessä oli sekä noita-akka että papinpoika
syvässä mutaojassa -- ensin lensi herra mestari päistikkaa, mutta
rukin ratas toi akankin perässä.

Se lankeemus oli suuri, sen voimme vakuuttaa, jumalankiitos ettei
kylkiluita katkeillut, vaikka kovin ne rutisivat. Ajaja kadotti
tajuntansa hetkeksi -- itse pimeyden ruhtinasko lienee korjannut
noita-akan, sitä hän ei tietänyt, mutta kun vihdoin hornan kuilusta
ylös rämpi, oli siinä kirkkotiellä vain -- käärmeen hammas.
Arvoisat sanankuulijat, voisimme jatkaa tekstiä, mutta luulemme jo
todistaneemme, mitä todistaa tahdoimme, nimittäin: miten _vanha-aika
ja uusi-aika kohtasivat toisensa vihtahousussa, joka ajeli rukin
rattaalla._



15.

Palkovene.


Vihtahousu, kerran vauhtiin päästyään ahdisti Rämsänrannan
seurakuntaa sekä maan että meren puolelta. Vanha pappila oli
kaiken edistyksen kehto. Ei siinä kyllin että matalarattaiset,
kiiltävä polkupyörät alkoivat kiitää pappilan ja kirkon välisellä
kapearaiteisella tiellä tai että eräs kaukaisen syrjäkylän
tuulimyllymestari, vanha Kiekin ukko, rienasi ristillistä
seurakuntaa rakentamalla visapuusta kolmipyöräisen vehkeen, jolla
kirkastuslauvantaina jyrräsi alas Suomulan mäkeä, vaan uuden ajan
airuen nähtiin näinä vuosina rapistelevan vettenkin pinnalla. Se oli
sama noita-akkojen kumoon-ajaja, pappilan Väntti, joka ensimäisen
palkoveneenkin, kanotin, teki mielenosoitukseksi siitä ettei
insinööritaito suinkaan ollut riippuvainen ylioppilastutkinnosta.
Palkoveneen rakensi poika pingoittamalla purjekankaan kaarien päälle,
ja että ruikula otti pysyäksensä veden pinnalla, se herätti yhtä
suurta kummastusta kuin hölmöläisissä padan pohjaan uppoamattomuus.
Sitä ihmetteli sekä Miidas että Lauri Bonifacius, Bux ja ukko
Hulukkonen, ja kaljupää Galenius, joka itse oli hämmästyttänyt
seurakuntaa kolmikulmaisella purjeella, saattoi sanoa kuin raamatun
profeetta: nyt sinä, Herra, lasket palvelijas rauhaan menemään...

Vanha kansa sanoi:

-- Palakovene! No on vehe. Eikö sitä tervatakaan? Missä siinä häjyssä
lie tappi ja tapinreikä? Eikö oo teljojakaan? Eikä hankavihtoja? Kato
hylyky kun on pieni. Tyhjän päällä siinä ihminen istuu. Liekköhän
ihmisjären keksimä. -- Hukuttaa hyö sillä ihtensä piessat...

Mutta Väntti poika patiloi jo kaukana järvenselällä, uhkasipa
laskea koskiakin. Ja lauvantai-iltoina hän, proosan mestari,
joka ei ryvettänyt itseään runoilla, saattoi tulla suorastaan
runolliseksi. Hävisi koko yöksi pappilasta! Kaukaiseen kalasaareen
patiloi palkovenemestari ja ankkuroi itsensä ahvenmurtoon. Istui,
uneksui, mitä lienee miettinytkään -- kaloista ei välittänyt, ihaili
vain oman keksintönsä suloa. Sydänyöllä sitten havahtui ja patiloi
pitkin peilipintaa, mutta ei vieläkään viiltänyt kotiin, vaan
ohjasi suikulansa Vaarnankalliota kohden. Siihen asettui jyrkänteen
siimekseen, kaiveli taskujaan ja näperteli jotakin. Kokonaisen rullan
siimaa laski veteen lyijypainon kanssa -- vanha kansa oli siinä
paikassa väittänyt olevan kolmenkymmenen sylen syvyyden. Väntti istui
uudessa palkoveneessään ja lyijymykyrä veti siimaa hänen taskustaan
-- olipa juhlallista kuvitella, missä asti lyijy oli painumassa, voi
kamalaa kuilua.

Vasta sitten, kun oli luotinut pohjaan saakka ja syvyyden todennut,
rauhan sielulleen sai kanottimestari ja niinkuin jättiläiskaakkuri
räpylöillään patiloi kaksipäisellä airollaan kotivalkamaan.
Laiturille rakkaan sukkulansa hinasi, kumolleen teloille käänsi.
Ja aamurastaan visertäessä honkaisella rinnemaalla, jossa kanerva
punaisena kukki ja johon aamuvalo iski kuin kulta, tanu poika
tallusteli pappilan vaaralle sivu suitsuavan lehmitarhan, kesäyön
hiljaisuutta ihmetellen, mutta ennenkaikkea aavistellen suurten
keksintöjen valtakuntaa...

Eikä ollut tyttöä tämän papinpojan mekaanisessa mielikuvituksessa,
ei kiusannut mikään hempeyden aistihaave, vaan päässänsä pyörivät
kirkkaat hammasrattaat ja väkevässä veressä soutelivat vielä
ihmeellisemmät vesivehkeet kuin palkovene. Kummastuneena ja
halveksien papinpoika hätkähti todellisuuteen, kun häntä vastaan
tähän vuorokauden aikaan astui nuori talonpoika hattu syvällä päässä
-- mistä se tuli? -- Kuka oli? -- papinpoika näki piikatyttöjen
luhdin ovea vedettävän kiinni -- mitä tämä nyt oli? Hän murahti ja
puhui jotakin itsekseen, meni väsyneenä omaan huoneeseensa ja nukahti
kuin tukki.

       *       *       *       *       *

Väntistä, höyrylaivan, polkupyörän ja kanotin tekijästä tuli tietysti
insinööri, mutta palkovene jäi palvelemaan vanhaa pappilaa. Sillä
patiloivat tosin tytötkin, mutta sitten kun kaikki muut sen olivat
hyljänneet, omisti sen kulkuvehkeekseen Iivari. Tämä poika kehitti
sen oikeaksi torpeedoksi ja kauhistutti erämaanjärven kuikatkin
ajamalla hurjasti niitä takaa ja ampumalla perään kuin tykkiveneestä,
peittyen itse savupilveen. Iivari ei peljännyt pahintakaan myrskyä ja
kehittyi taidossaan niin pitkälle että lopulta sukelteli aallokossa
kuin vedenalainen. Senjälkeen hänen intohimonsa pakotti nuorukaisen
peninkulmien pitkille harharetkille, jotka saivat koko kristillisen
seurakunnan kauhuihinsa, kuten kronikat sen kertovat. Punalakkista
palkoveneen patiloijaa luultiin näet syrjäkylissä vaaralliseksi
sielunviholliseksi ja ristirahvas pakeni papinpoikaa missä ikinä tämä
liikkui ja maihin yritti -- heinäväki heinähankoineen haravoineen
läksi käpälämäkeen ja Kolikankylän akat veisasivat vapisevalla
äänellä satavuotisista, russakkain jyrsimistä virsikirjoistaan että:

    Armon liiton Engel,
    Torju pääldäm perkel!



16.

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkejä.


Sitten kun saippuapallojen puhaltelu, puujaloilla kävely, hiekassa
leikkiminen ja kuperkeikkiminen, kyhnällä, sylkikuurosilla,
vankivyörärisillä, karttusilla ja hippasilla olo, voileivän
syönti navetan katolla, hartsin poltto, savipullain paistanta,
paarmain lennättäminen häntätikun kanssa avaraan maailmaan,
sinitakki-tikkulaatikkojen uhraaminen muurahaispesiin, hapsenkattien,
niskantaittajain ynnä muiden sarvijaakkojen voimisteluttaminen,
pääskysten heijauttaminen untuvain perään, yölepakkojen pyydystäminen
valkoisella vaatteella ja ongenvavalla, lääkärin vastaanotot ja
lasten kastanta, linnunpesien ja sammakonpoikien etsintä ynnä
muuta, ynnä muuta, ynnä muuta -- sanokaamme se kolme kertaa --
olivat siirtyneet lastenkirjoihin, joutuivat päiväjärjestykseen
sellaiset huvit kuin kroketti, volangi ja rautatanko.
Viimemainitut ajanvietteet olivat oikeastaan polkupyöräkuumeen
ja kanotti-lavantaudin edelläkäypiä oireita ja kronolooginen
järjestys kronikassamme ei siis ole tarkka. Kroketti oli vanhaan
aikaan hauska peli ja pelattiin sitä suurella hartaudella pappilan
pihalla. Polttokeppi oli lyöty keskikuistin porrasten eteen ja viiden
linjaportin tähtäyssuunta ampui suoraan Vanhan Puolen portaita
kohden. Jokainen portti antoi yhden lyönnin oikeuden, jos nimittäin
krokettipallo siitä läpi livahti.

Jos pallo vieri kahden portin lävitse, sai luonnollisesti kaksi
lyöntiä ja silloin oli hyvä jatkaa matkaa eteenpäin. Oman pallon
kosketus pelitoverin palloon antoi myös kahden lyönnin evästyksen,
jos niitä lyöntejä tahtoi epäitsekkäästi käyttää ainoastaan eteenpäin
päästäkseen. Mutta ken tahtoi tehdä kilpailijansa vaarattomaksi
tai heikontaa hänen asemaansa, se oli oikeutettu "krokkaamaan",
mikä tapahtui siten että valtias lujasti painoi jalallaan omaa
palloaan ja pamahutti sitä sivultapäin pitkävartisella vasarallaan,
jolloin toverin pallo kimmahti kuin kuula pyssynsuusta menemään
yli pihan. Julma krokkaaja sai oikeuden lisäksi yhteen omaan
liikkeeseensä niin että jos onnetar häntä suosi, hän saattoi
yhteen jaksoon kierrellä läpi kaikista porteista, paukahuttaa
keppiin ja voittaa pelin, jolloin pihan perälle kyyditty toveri
tunsi itsensä viralta pannuksi -- ja uusi peli oli aljettava. Se
oli yksinkertainen, rehellinen kilpaleikki, joka opetti tarkasti
tähtäämään ja käyttämään virkavaltaansa. Mutta jos kanssapelaaja
sattui olemaan pelisankarille tavallista mieluisempi olento --
esimerkiksi "Tolpan Nanneli" tai pappilan Aune uuden kanttorin tai
apupapin edessä -- niin kuului ritarillisuuteen olla krokkaamatta
ja päinvastoin auttaa heikompaa astiaa läpi kunniaporteista, jotta
olisi tullut täytetyksi raamatun sana: kolkuttakaa -- niin teille
avataan -- se tahtoo sanoa: krokettiurhon oli annettava nuijallansa
niin edullisia paukkuja mielitiettynsä pallolle että tämän sydän
oli avautuva. Krokettia pelattiin kaikkina vuorokauden aikoina,
puupallojen pauke ja puuvasarain kopse kaikui usein auringonlaskun
jälkeenkin, ja sunnuntaiaamuina, heti kun ukko rovasti Junnun kanssa
oli lähtenyt kirkkoretkelleen, kiiruhtivat pyhäpukuiset papinpojat
ja tyttäret etsimään kuistin nurkasta nimikkovasaransa ja pallonsa,
ja kroketti alkoi palvelustyttöjen katsellessa pirtin akkunasta.
Ulkoleikki keskeytettiin vain siksi ajaksi, jolloin mamma kulta luki
saarnaa. Intohimo krokettipeliin oli niin suuri että kaikki vehkeet
porttipuikkoineen raahattiin mukaan huviretkille Niettussaareenkin,
vaikka ei missään löytynyt niin hyvää krokettimaata kuin
kotikartanolla.

Senjälkeen seurasi volangin kulttuurikausi. Katajaisia vanteita,
jotka olivat kierretyt erivärisillä vaatesuikaleilla ja jotka
lennätettiin korkealle ilmaan puisella tahtipuikolla. Niiden piti
hurjasti pyöriä ilmassa, muuten ei heitto ollut normaali. Niitä
heitettiin ristinrastin toisilleen tai keräsi yksi kaikki heitot
käsivarteensa. Leikki vaati siroja, notkeita liikkeitä, siinä
oli jotakin taiteellista. Kesäneitosille se tarjosi edullisen
tilaisuuden keimailuun sikäli kuin kristillisessä pappilassa
keimailua harjoitettiin. Sai kirkua, huudahdella, hyppiä ja leikin
temmellyksessä syöstä vaikka poikien syliin kopiksi, jolloin
asianomainen punastuminen ja hillitön nauru suuresti lisäsi urheilun
viehätystä. Volangikin toisinaan raahattiin mukaan kesäisille
huviretkille Hulkonniemen autioon, Roinilaan, Niettussaareen,
Ruukiin. Nuo punaiset, siniset, viheriät ja keltaiset vanteet, jotka
lennähtelivät korkealla kuulaassa ilmassa kilpaa pääskysten kanssa
-- taisi joskus pääskynen livahtaa lentävän volangin läpi -- loivat
omituista värivaihtelua erämaan yksitotiseen luontoon.

Rautatanko kuului pappilan pojille. Siinä Väntti tai Vihtori teki
"kiepin" tai heitti jättiläisheiton renkipoikain ihmetellessä, siinä
-- tallin kupeella -- rimpuilivat kaikki miten kulloinkin. Nostettiin
itseään kiinni tankoon esimerkiksi sata kertaa. Se oli miehekästä
ettoneen viettoa varsinkin sunnuntaipäivinä tai muina rokulihetkinä.

       *       *       *       *       *

Vanhan pappilan ulkoilmaleikkeihin voimme joltisellakin
asiantuntemuksella lukea myös pappilan lasten ensilemmen leimahdukset
erämaan luonnon vapaassa helmassa. Koska jäsenluku pappilan
nuorisossa oli 8, niin voisimme veistää 8 nuoruuden novellia, mutta
tyytykäämme ylimalkaisin sanoin naulitsemaan yhteen kimppuun kaikki
nämä Amorin siivet aivan niinkuin havukat ja pöllöt oli naulittuna
tallin luukun yläpuolelle. _Esko_ oli nuorena ylioppilaana rakastunut
orpanaansa Elliin, paksupalmikkoiseen savolaiseen tyttöön, ja
souteli hänen kanssaan Niettussaaren ympäri; papin vanhimman pojan
romantiikka saavutti sellaisen huipun ettei herra ylioppilas keksinyt
ainoatakaan sanaa Ellille, joka meloi veneen perässä. Esko vain
souti ja varmasti hän haaveili jumalallisia asioita, koska hän oli
niin vaitelias, ja vasta kun kala hyppäsi tyynessä vedessä, civis
academicus avasi suunsa ja kysyi:

-- Näitkö, Elli? Elli vastasi:

-- Mitä sinä tarkoitat? Johon Esko antoi selityksen:

-- Että kala hyppäsi!

-- Sehän oli mukavaa, sanoi Elli ja sitten ei puhuttu taas mitään,
vaan Esko souti, souti. Kymmenen minuutin päästä huomautti Elli
ruotsiksi:

-- Hva' här är vackert! Johon Esko muikeasti hymähti:

-- Taitaa ruveta satamaan! ja nuori säädyllisesti kasvatettu
herrasväki palasi saareen, jossa muukin pappilan väki sinä iltana
majaili.

Kronika kertoo vielä seuraavaa. Eräänä hempeänä elokuun iltana oli
Esko kadottanut Ellin näköpiiristä ja vaikka tapansa ei ollut kiivetä
korkeammalle kuin siipensä kantoivat, nähtiin hänet yhtäkkiä pappilan
pääpytingin harjalla hajalla säärin ja hiukan vapisten, varjostaen
kämmenellään silmiään, joissa myös silmälasit oppineesti kiilsivät,
tähystävän alas horisonttiin. Ja mitä näkikään hän silloin? Ellin,
paksupalmikkoisen, aristokraattisen Ellinsä, joka kaukana pientarella
korjaili hamettansa. Elli oli kenties käynyt riihivatukossa ja
pukunsa oli joutunut epäjärjestykseen. Mutta että hänet jostakin
taivaallisesta korkeudesta saattoi keksiä itse Esko, se oli Ellille
tuntematonta. Sentähden Elli ei ymmärtänyt edes punastua, vaan
korjaili kursailematta leninkiänsä. Ja tämäkös oli Eskolle ihanainen,
melkein ylönluonnollinen ilmestys. Sellaisesta hän oli lukenut tuskin
Anabasiksesta, korkeintaan Odyssein harharetkistä. Jos joku punastui,
niin kyllä se oli Esko itse, sillä hänen sydämensä pamppaili rajusti.
Hän tahtoi hengessänsä huudahtaa kuin Nummisuutarin Esko: kraatari,
elätkö sinä vielä? mutta hän ei maininnut edes Ellin nimeä, kömpi
vain tyynesti alas tikapuita ja suuntasi askeleensa suoraan alapihaan
nousten ylös jyrkkiä kaideportaita -- ja vasta sitten hän läksi
kaartaen ja keppiä heiluttaen, valkoinen ylioppilaslakki päässään,
kävelemään sinnepäin, jossa Ellin oli nähnyt. Mutta Elli olikin jo
kiertämässä pirtin taitse pappilan pihaan eikä paksupalmikkoisella
neidolla ollut haaleansinistä aavistustakaan että Esko häntä oli
vakoillut. Eivätkä nuoret ainakaan sinä iltana kohdanneet toisiaan
kahdenkesken, sillä liian säädyllinen ja hienotuntoinen oli Esko
esittääkseen vartavasten kahdenkeskistä kävelyä kesäisen illan
kullassa. Sen olisi heistä kumpikin pitänyt vähän sopimattomana.
Sitten Ellin jo täytyi matkustaakkin takaisin Savoon, ja Esko, joka
kirjoitti runojakin, jäi hautomaan nuoruutensa kesää ja tulevia
tutkinnoita. Ainoastakaan suutelosta tai muusta sellaisesta -- ei
puhettakaan. Sangen kuvaavaa tälle liikuttavalle draamalle, joka
pelattiin erämaan pappilassa, oli lisäksi se että Esko vasta 30
vuoden kuluttua tavattuaan Ellin kysyi:

-- Miksi sinä niin pian tulit pois sieltä kuoppavatukon laidasta?

-- Mistä kuoppavatukosta sinä puhut, rakas Esko?

-- No tietysti pappilan kuoppavatukosta vuonna 18...

-- Mutta mistä ihmeestä sinä tiedät että _minä_ silloin olin
kuoppavatukolla? kysyy Elli, jo keski-ikäinen kruununvoudin rouva
pikkukaupungissa.

-- Minähän seisoin pytingin katolla!

-- Seisoitko sinä pytingin katolla?

-- Ja näin, kuinka sinä -- korjailit hamettasi?

-- Näitkö sinä, kuinka minä... Herre Gud i himmelens höjd...

-- Ei, kyllä se olin minä, joka olin himmelissä eikä herreguudi!
tokasee Esko, joka on hiukan hiprakassa, koska on palannut
pormestarin päivällisiltä --

-- Ja tiedätkö vielä mitä? höpisee klanipää Esko, jolle ryyppy on
antanut rohkeutta.

-- No? nauraa Elli rouva, silmät suurina.

-- Minä olin rakastunut sinuun, Elli!

-- Oodo, oodo! pääsee muikeasti Elliltä. Mutta tiedätkö sinäkin
jotakin, Esko?

-- Anna tulla nyt!

-- Minä _huomasin_ sinut pappilan katolta. Sitten _näin_ minä sinun
katoavan. Vaan kun et _heti_ tullut, niin luulin sinun lähteneen
pappilan rantaan ja kiiruhdin pihaan.

-- O tempora, o mores! mölähtää Esko. Minähän menin --

-- Niin, mihin sinä silloin menit?

-- Pik...

-- Pik! sanoo Elli rouvakin ja molemmat nauravat vesissä silmin.

Toisen pappilan pojan, _Vihtorin_, ensi lemmen leimahduksista erämaan
ulkoilmateatterissa on vähän vaikeata esiintuoda argumentteja. Tämä
nuori herra, joka palatessaan suorittamasta ylioppilastutkintoaan
tahtoi hämmästyttää isäänsä säästetyllä sadan markan setelillä
saapuen siis jalan 200 virstaa lähimmästä rautatiekaupungista
"Mannisen Freken" kanssa valkolakki päässänsä, oli täysi vastakohta
veikolleen Eskolle. Hän uskalsi purjehtia flammansa kanssa
hurjaa vauhtia pitkin järvenselkää eikä suinkaan köllöttänyt
tuppisuuna, vaan lauloi latinat ja ryssät, varsinkin sitten kun
hänestä oli tullut kadetti -- vieläpä unissaan Vanhalla Puolella
poika rallatteli, messusi ja rupatti ryssää. Hänen ensilempensä
kohdistui Tallbergin Fannyyn, siskojen kesätoveriin. Amorin nuolet
nousivat korkeimpaan kulminatsioonipisteeseensä kalaretkellä
Torakassa, sen lehmitarhassa, jossa kesäisenä yönä Fanny ynnä
Viktor yllätettiin juomassa lypsylämmintä maitoa samasta Torakan
akan kiulusta, vieläpä yhtaikaa ja samasta laidasta. Silloin Fanny
karahti tulipunaiseksi, sillä Vihtori näytti tahtovan nielaista
maidon mukana immen mustat kiharatkin -- tilanne oli liikuttavan
kaunis. Mutta kadetti-aliupseeri Viktor Voldemarin tie vei väleen
Haminan harmaaseen kaupunkiin ja Tallbergin sievä Fanny joutui
pakanalähetyssaarnaajan kanssa naimisiin haihtuen iäksi mustien
maahan. Jumala ei näy yhdistävän kaikkia, jotka juovat samasta
kiulusta kesäisenä yönä nisälämmintä maitoa! Jonakin toisena kesänä
lomaileva luutnantti "pussasi" kuten siihen aikaan sanottiin,
postineiti Juliaa, joka oli likinäköinen niin ettei voinut erottaa
vinkuvaa volangia suudelmasta.

Tuo avonaisella kentällä saatu luutnanttimuisku jäi ehkä hilpeän
Julia neidin ihanimmaksi erehdykseksi, sillä erämaan romantiikka
johtaa joskus kohtalokkaampaankin: seuraavana keväänä koko seurakunta
tiesi juoruta, mikä tapaturma oli sattunut virkakunnalle, kun näet
kekkuli vallesmanni Romeo Dansman ikuisilla rekiretkillään oli
"ajanut postineidin ylitse", kuten Suomen kansan sanat sattuivat.
"Romeo" tietysti oli löytänyt "Juliansa", mutta luutnantti häipyi
horisonttiin. Samoin myös edellämainitut hävisivät näköpiiristä
heti kun Mannilan postitoimistosta oli kajahtanut vastasyntyneen
pienokaisen suloinen ääni.

Kolmas pappilan lapsista järjestyksessä oli _Aune_, oikeastaan Aune
Cecilia. Tokko uskallamme esillekaivaa kultaisia rannerenkaita
ikivanhoista temppelin raunioista? Kenties sieltä kuuluisi uudenajan
hyllyvän kappalaisen lelluva löpinä tai kauniin kaupunkikanttorin
hedelmätön hakkailu. Pappilan vanhimman tyttären sydämessä kasvoi
erämaan rahvaan yksinkertainen verenpisara -- vai oliko ehkä
palsami tai elämänlanka -- tyttö rakastui syvästi valkeatukkaiseen
seminaaripoikaan syöttäessään tälle säälin huito-ohukaisia ja hänen
lemmenkärsimyksensä olivat ylenpalttiset siitä yksinkertaisesta
syystä että oli sattunut syntymään papintyttäreksi sekä piti
siis rakkautta, joka ei tarkoita säätyerotonta avioliittoa, mitä
suurimpana syntinä. Muistellen "Romeota ja Juliata" papin vanhin
tytär unhoitti että itsekkin koko sydämestään kaipasi tulla äidiksi
-- jota hänestä siis ei koskaan tullut. Aune jäi tyypilliseksi
vanhaksi piiaksi ja niinkuin juhlallisemmassa kielessä sanotaan:
voitti itsensä. Ankara siveysoppi kehitti papintyttärestä todellisen
marttyyrin -- mutta vähänkös heitä on meidän siunatussa maassamme?
Valkoinen risti kaikkien isänmaan ikineitseiden kummuille!

_Väntti_ pojan mekaanisesta organismista olemme edellä maininneet. Ei
tytöt, ei tupakka, ei väkijuoma himmentänyt "Matin" nuoruuden vuosia,
jolloin sorvit ja rautaiset rattaat pyörivät hänen ympärillään.
Hän oli jo "virkamies erikoisia toimenpiteitä varten", kun Amorin
nuoli vasta hänen sydämensä lävisti. Mutta Lapinmaasta saakkapa
poika noitatytön raahasikin ja hurisevassa polkupyöräkaravaanissa
yli Puolangan vaarojen morsiamensa erämaan pappilaan kiidätti. Ja
koska ja siihen katsoen että morsian oli suurnoidan sukua, velhon
verta, Tulilapin lapsia, karhunkaatajain heimoa, niin noiduttupa oli
sulhasmieskin siitä päivästä saakka, jolloin kihlauksensa julisti,
mutta jos me tässä kertoisimme Väntin avioliiton, niin paisuisi siitä
paksu romaani ja siksi me nyt jätämme tämän aiheen.

Viides pappilan nuorista oli _Rolf_ -- Ruffe, Pekka, Petrus tai
Petteri korkonimeltään. Rolf oli näyttelijä Jumalan armosta,
synnynnäinen runoniekka ja trubaduuri ja jo sangen varhain hänen
hartaassa, samalla leikillisessä sielussaan Eros jumalattaren
kanteleenkielet kilkattivat. Vielä oppikoulun alimmilla luokilla
luikatessaan poika keväisinä ja syksyisinä iltoina käyskenteli
koulukaupungin kivikoppakatuja kauniin "Katrin" kanssa, mutta tämä
uusi heila livahti liian nuorena kihloihin herra Kuoleman kanssa ja
Rolf suri vilpittömästi, runoillen vielä immen haudallakin. Sentähden
tämän pojan lempiväin epämääräisesti haihatteli erämaan pappilan
tanhuvilla kohdistuen milloin kehenkin ja välttyen puhkeamasta
kukkasiinsa. Lemmenlauluja vain! Ja sitten kun oli alkanut lukea
papiksi, ei herra Amor: enää häntä ammuskellutkaan piilipyssyllään
nurkan takaa. Vasta pappina Rolf meni mitä kristillisimpään
avioliittoon papintyttären kanssa. _Sit tibi terra levis_.

Nyt on velipoika _Iivarin_ vuoro astua lemmen ulkoilmateatterin
vilpoiselle lavalle. Mikä kappale, farssi, kuvaelma tai
ilveilyoperetti ensin esitetään -- niitä on niin monta? Iivari oli
ihan lapsi vasta -- kenties viisvuotias pellavapäinen naskali -- kun
hän ensi kerran rakastui naiseen, ei muista keneen. Oikeastaan vain
naisen hameisiin. Se tapahtui sillä tavalla että poikanen jostakin
syystä piiloutui hameitten alle eikä tahtonut sieltä lähteä pois.
Sen sijaan että tässä rebuksessa olisi kysytty: où la femme! missä
on nainen? oli se elävä arvoitus: mihin poju oli kadonnut? Nainen ei
istunut eikä levännyt, vaan käveli. Sen pitempi ei ollut romaani,
mutta poikanen oli syvästi miettinyt elämän ongelmaa -- pimeydessä.
Sitten hän pyrki saman naisen veneeseen, kun tämä kauniina
kesäiltana riensi "pulkkailemaan" ja istui ääneti kokassa ja katseli
ihmeissään, kuinka nainen viskasi ongen siiman järveen ja onki --
kultasormuksella. Ja pappilan lahti oli peilikirkas. Pitikö itse
Ahdin, aaltojen kuninkaan tarttua kultasormukseen ja tulla naisen
toveriksi? Sitä ei Iivari ymmärtänyt. Sitten ehkä 8-vuotiaana Iivari
kuten Ruffekin seurusteli pappilan ruotilaistytön kanssa -- puhtainta
yhdessäoloa, ihania variksen marjaretkiä ja kummituskulkueita. Mutta
kun pojat kerran eivät ottaneet uskoakseen että Elsa Kaisalla oli
"oikea ajos" rinnassa, josta tyttö ylpeästi piti esitelmää, niin
siitä saakka Iivari teki salaperäisen kysymyksen itselleen isä
Jumalalle, miksi pojat ja tytöt olivat ikäänkuin eri tavalla luodut
-- Elsa Kaisa näet oli tiuskaissut: ka jos työ ette minnuo kahtele,
niin ma näytän!

Iivari oli kai jo 10-vuotias, kun hän vakavasti rakastui
pitäjän ensimäiseen postineitiin, nuoreen, täyteläiseen Eugenie
Solkkujeffiin, joka ilmestyi pappilaan ensin tulipunaisessa
leningissä, sitten lemmikinsinisessä. Tämä korea tyttö, jolla oli
lumivalkoinen otsa, punaiset posket, sysimusta tukka ja pulleva
rinta, kävi usein pappilassa ja säännöllisesti häntä saatettiin
suurella joukolla takaisin pitkin maantietä. Heti kun postineiti oli
eronnut pappilan kohteliaasta saattoväestä, nähtiin hänen kuorasevan
koreat hameensa ja seuraavassa silmänräpäyksessä tyttö ravasi kuin
ratsu kadoten kylälle. Postineiti nimittäin pelkäsi kulkea yksin ja
siitä syystä hän juoksi. Sitten kerran sai Iivari olla aikuisten
mukana, kun mentiin Alanteelle kesäpäivää viettämään. Alanteen
järven rannassa venettä odottaessa tapahtui että Juuso ukko sanoa
jurautti jotakin selvällä suomen kielellä ja sitäkös mukana oleva
postineiti nauraa kikatteli koko päivän. Alanteen nurmikolla päivää
paistatettaessa tyttö tuontuostaan pyrskähti nauramaan. Iivari
poika pani kaiken merkille, vaikka ei ymmärtänytkään ukko Juuson
paradokseja. Postineidillä oli lemmikinsininen leninki ja Iivari
katseli koko päivän tätä suurta tyttöä -- hänessä oli pojalle jotakin
hemasevaa. Ja kun yöllä kotiin tultiin, oli Iivari rakastunut. Hän ei
siitä hiiskunut kenellekään kuolevaiselle, sillä sanoja ei löytynyt,
mutta koko yön poikaparkaa ikäänkuin koeteltiin sähkökipinöillä.
Sitten kun postineiti jälleen tuli pappilaan ja päivällispöydässä
loi kauniit, suuret silmänsä pikku poikaan, niin enempää ei Iivari
kestänyt. Hän suuttui silmittömästi että iso tyttö, jota hän salaa
rakasti, katsoi häneen papan ja mamman nähden, punastui korviaan
myöten -- ja meni pöydän alle.

Eikä Iivaria saatu nousemaan pöydän alta, vaikka hillolättyjä
syötiin hänen päänsä päällä. Hän kiristeli hampaitaan ja itki sitä
että postineiti oli häneen niin säteilevästi katsahtanut. Niinkuin
valkoinen metsäkana pikku postineiti taas juosta piipersi kotiinsa,
kun yö oli tullut ja pappilan saattoväki kääntynyt "isolta sillalta".
Eikä tämä postineiti, josta varmaan tuli vanhapiika, elinkautenaan
saanut tietää, kuinka syvästi pappilan pikku Iivari oli häntä
rakastanut sekä Alanteella että Vanhan Puolen olkipatjalla ja --
pöydän alla.

Nousipa sitten horisonttiin Tolpan Nanneli. Oikeastaan Nanneli itse
kosi. Ison pappilan piiat löysivät rakkaudenkirjeen, joka havaittiin
pikku pappilan tytön kirjoittamaksi. Iivari itse ei saanut sitä
käsiinsä, mutta siitä kuiskailtiin hänelle. Suhde kappalaisen tytön
ja kirkkoherran pojan välillä kehittyi mitä kauniimmaksi, voisimme
sanoa eetterin läpikuultavaksi. Molempia asianomaisia riivasi
äärimäinen ujous -- Iivari ei uskonut silmiään, kun näki Nannelin
ja Nanneli teeskenteli olevansa hirvittävän kriitillinen Iivaria
kohtaan. Ensi kertaa sai Iivari tuntea mustasukkaisuuden kiirastulta,
kun Nanneli pelasi krokettia Rolfin kanssa ja puheli Rolfille
suloisimmalla äänellään, nauraa hörötellen kuin lempeä nuori tamma,
mutta Iivarille aina terävästi ja komentavasti huutaen.

Ja kuitenkin, heti kun oltiin 2 punaisen virstantolpan välin päässä
toisistaan, tunnettiin "kuuluvansa yhteen". Kului vuosia, kumpikin
kävi saman kaupungin koulua, mutta kaupungissa ujosteltiin toisiaan
vieläkin hullummin ja suhde pysyi aina yhtä taivaansinisenä,
valkonauhamaisena. Kädenkosketus -- siinä kaikki, mutta aivankuin
henkinen pakkoluovutus. Mitä se oli? Molemmat kirjoittivat runojakin
toisilleen. Ei koskaan yhtä suudelmaa, ei sinnepäinkään. Se kai oli
vain papinlasten valmistusta, esimakua taivaallisiin häihin, jossa
ei suudella eikä naida. Iivari oli jo ylioppilas, kun neidoksi
muuttunut Nanneli kerran heitti kukkakimpun ja runovihkonsa Vanhan
Puolen avatun akkunan läpi, mutta sekään ei johtanut tuloksiin.
Sekä Iivari että Nanneli jäykistyivät kuin suolapatsaat heti kun
toisensa ruumiillisesti näkivät. Oliko tytössä sähköä? Vai puuttuiko
Iivarilta alotekyky? lempoties. Kun syksy tuli, käveli Iivari
kerran kahdenkesken Nannelin kanssa pappilasta pappilaan, vieläpä
luisteli käsikynkkää Hamppulammella, mutta suudelmaa ei sittenkään
tullut otetuksi. Molemmat pitivät suurena syntinä lempeä, joka ei
johtaisi avioliittoon -- ja hehän olivat lapsia molemmat ja pysyivät
sinä vielä sittenkin kun jo olivat aikuisten kirjoissa. Totisesti
viileä, karitsanvalkoinen suhde, josta ei liene sanottavana muuta
kuin hyvää. Vielä sitten kun Nanneli jo oli kihloissa, miettivät
kumpikin, oliko Jumala heidät tarkoittanut toisilleen ja Iivari sai
harvinaisen sähkösanoman: _Jos vielä tahdot, puran, Nanneli_. Hän
sähkötti morsiamelle yhtä ikävöivästi ja mystillisesti kuin mikä oli
ollut koko nuoruuden tuttavuus. Nanneli siis sai "kivikalansa", mutta
Iivari jäi onkimaan -- kultakaloja.

Nanneli Nordbomin rinnalla näyttelivät pienempiä, mutta
lämminverisempiä osia monikohdat muutkin neitoset. Kaunis orpana
Hildur, sukkela serkku Esther, kuten kerrottu on, siskojen
koulutoveri Thyra -- myös th:lla, joka oli olevinaan hyvin
tärkeätä -- ynnä jotkut muut. Kaikille näille kesätyttösuhteille
oli tunnusmerkillistä platooninen rakkaus -- Iivaria ei koskaan
voitu saada kiinni suudelmasta ja sepä saattoi olla perussyy hänen
miehuudenaikuisiin selkkauksiinsa, tarkoitamme että tämänkin hoikan
ja pitkän pojan oli kerran täytyvä laskea ankkurinsa avioliiton
sisäsatamaan -- asioita mitkä luonnollisesti eivät kuulu tämän
tarinan puitteisiin. Mutta tämän tarinan puitteisiin kuuluu eräs
viaton muisto iäti viheriäisestä niitystä. Iivari, nuori herra,
oli juuri palannut noilta pitkiltä palkoveneretkeilyiltään,
joilla hän Suomen kansalta saavutti arvonimen "sielunvihollinen".
Nuorukainen juoksi alas törmää päätäpahkaa sisäväen saunaan -- oli
lauvantai-ilta. Tempasi iloisesti läähättäen saunan oven auki --
alaston, kaunis tyttö huudahti ihan hänen nokkansa edessä painaen
polviaan: _voe herra Jeesus!_ Josta kaino ja hyvinkasvatettu
papinpoika joutui niin hämilleen että heti veti päänsä ulos -- ja
harppasi takaisin pihaan.

Kuka siellä oli ollut saunassa? Kenties neitsyt Maaria, isäntärengin
tyttö, samapa se, mutta kuinka oli Mari voinut niin erehtyä että
luuli nuorta herraa -- Jeesukseksi?

_Sanni_ sisko astukoon vuorostaan muistojen lavalle! Ensin hän tyytyi
niihin muruihin, jotka rikkaitten pöydiltä putoilivat, tottahan
apupapit ja nuoret kanttorit olivat huomaavaisia rovastin tytärtä
kohtaan, tottahan vänrikki Juho Ludvig ja ruotsalainen luutnantti
Edvin Wasastjerna jonakin kesänä pyöräyttivät Sanni tyttöäkin,
mutta pappilan korpikoivun kääpätaula vain ei ottanut tulta, vaikka
pii ja rauta iskivät kipunansa -- haju tuntui vain sieraimissa ja
haihtui samassa. Kauvan kulki Sanni tyttökin maailman rannan ja
korpipappilan väliä haudaten hiukan raskasmieliseen rintaansa kaikki
kaihonsa, tyydyttäen ne korkeintaan hentomielisillä runoilla, joita
ei kukaan lukenut -- niitä kerääntyi pinkka sekä eteläiseen että
pohjoiseen pappilan vinttikamariin. Ja näytti jo siltä että vanhaksi
piiaksi jäisi Sanni tyttökin ryytimaita ja kukkalavaa hoitelemaan,
Sankeyn lauluja laulamaan, pyhäkoulua pitämään ja kansanvalistusta
eläinsuojeluksen ikikirkkaitten tähtien alla viljelemään. Lempi ja
kristillinen avioliitto näytti saavuttamattomalta ihanteelta. Mutta
silloinpa, kun vähin aavisti, salama iski kirkkaalta taivaalta,
Väntti veikon mukana oli paikkakunnalle kulkeutunut nuori savolainen
maanmittari, joka kulki pitkävartisissa pieksusaappaissa ja soitti
ihanasti kanteletta. Häneenpä nyt Sanni kiinnitti siveät silmänsä ja
hänenpä edessään vihannat verensä loimahtivat vieläkin punaisemmiksi
ja kun oli kärsivällisesti kolmisen vuotta oltu kihloissa, niin
valkenipa sekin kesäpäivä, jolloin Sanni, morsiameksi puettuna,
vietti elämänsä ihanimman juhlahetken koko sukunsa siunatessa ja
veisatessa ympärillään. Hääpäivän jälkeen alkoi Sannin korpivaellus
reilun miehensä rinnalla, mutta tämän kirjan puitteisiin ei taaskaan
sisälly mihin kohtalon polttopisteeseen tämä vaellus päättyi.

    Ei kukkaisten eikä ruusujen päällä
    Mosatrampparit pohjolassa samota saa!
    Ja tyttö jos pulkkaansa istunut on,
    Poro tieroja silmiinsä tupruttaa!

_Virvi_, pappilan kuopus, taisteli kuten veikkonsa ja siskonsa kaikin
voimin rakkauden ruttotautia vastaan soinnutellen mitä terveimpiä
tyttörunoja niin että olisi hänestä luullut tulevan toisen Minna
Canthin "Kuopion takaa". Hän torjui poikamaisella reippaudella
kaikki mahdolliset lähentelyt maalla ja merellä. Oikein oli ilo
sitä katsella ja niinkuin nuori varsa hirnui itse tyttö puistellen
harjaansa ja unelmoiden vapaamielisen naisen korkeasiveellistä
itsenäisyyttä, jossa lopuksi ei saa määrätä koulumaisteri eikä
opiston rehtori. Virvi luki latinaa ja skandeerasi Vergiliuksen
heksameetereita kilpaa omiensa kanssa. Mutta Abrahamin, Iisakin
ja Jaakobin Jumala oli virittänyt Virvillekin linnunansan --
jatkokurssin poikien joukossa oli eräs nuori uros, jolle pälkähti
päähän ajaa 200 virstaa ja tehdä turistiretki siihen erämaan
pappilaan, jossa Virvin palmikko leiskahteli. Ja koska tämä poika
oli kansallishenkinen eikä säikähtänyt pisintäkään korpipolkua sekä
kantoi mielellään selässään jykiätä tuohikonttia, johon naiset saivat
sälyttää kaikki kimpsunsa, niin syttyipä näillä kesäisillä retkillä
Kauko-Karjalan rajamaisemilla Virvi-tytönkin rintaan salaperäinen
tuli, sininen kuin satujen aarnihaudan liekki juhannusyönä. Vielä
hän taisteli vastaan tullen umpimieliseksi kuin käki Jaakonpäivän
jälkeen, lakaten kukkumasta, vieläpä paeten ulkomaillekin herrojen
professorien kanssa keskustelemaan, mutta kun hänen piti alottaa
itsenäinen virkatoimensa korkeassa pohjolassa, niin Amor, joka kaikki
täkykoukut ja loukut järjestää, lähetti hänen virkatoverikseen
saman pojan, joka siellä korvessa oli konttia kantanut. Ja silloin
Virvi tyttökin jo oli kypsä ja oivalsi ettei reilu pohjalainen ihan
ilmanaikojaan ollut laulanut hänen korvaansa oppi-isämme Lutherin
korkeata veisua:

    Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang,
    Der bleibt ein Narr sein Leben lang.

Niin joutui vanhan pappilan kuopuskin kristilliseen avioliittoon,
joka taaskaan sen enempää ei sisälly kertomukseemme.

On aika pudottaa esirippu ulkoilmanäyttämömme eteen.



17.

Papinpojan ensimäinen runo.


On sydänkesän iltapäivä. Lenseä länsituuli lietsoo ulapan selkää ja
aallot murtuvat pehmoisina pappilan suurta, valkoista hiekkarantaa
vastaan. Ruispelto punaisen tuulimyllyn ympärillä lainehtii myös ja
tähkäpäät pitävät hauskaa kahinaa aivankuin keskustellen kaikista
asioista taivaan ja maan välillä.

-- Tiedättekö mitä, armaat veikot ja siskot, -- sihisee neljän
kyynärän korkuisessa oljessa heiluva tähkä: -- minun päätäni huumaa
niin suloisesti, mitähän se oikein on?

-- Niin minunkin päätäni! selittää vieressä nuojuva rukiintähkä: en
ole koskaan ennen tuntenut näin ihanaa tunnelmaa.

-- Minun päätäni huumaa myös niin hauskasti, yhtyy keskusteluun
kolmas tähkä.

Ja seuraavassa hetkessä satatuhatta -- ei, kokonainen miljoona
rukiintähkiä laulaa valtavassa kuorossa:

-- Minun päätäni myös! Minun päätäni myös!

-- Mitähän se oikein on? huudahtaa yhteissihinän lomassa jälleen
jättiläistähkä. -- Suvaitkaa huomata: mitä hienoja hetaleita,
silkkikoristeita meihin on ilmaantunut juuri tänä päivänä? Sanokaa,
hyvät ystävät, onko kummempaa kuultu ja nähty? Mitä meissä oikein
tapahtuu?

-- Mepä tiedämme salaisuuden! huusi tuhat laitimmaista tähkää
pientaren rajalta. -- Ukko rovasti käveli aamulla tästä ohi, katseli
meitä sangen tutkivasti, silittelikin kolmea päätä ja hymähti
pikkutytölle, joka hyppeli hänen perässään kukkia poimien...

-- Mitä hän hymähti? huudahtivat kaikki tähkäpäät yhteen ääneen,
henkeään pidättäen uteliaisuudesta.

-- Hän ilmoitti että me _heilimöimme_...

-- Mitä se on? suhisi tähkäarmeija.

-- Emme mekään sitä oikein ymmärrä, mutta niin vain ukko rovasti
ilmoitti että: kas kun ruis jo _heilimöi!_

-- Ihmeellistä! huokailivat tähkät onnenkylläisinä värähdellen, ja
sitten miljoonan tähkän aallokko alkoi tahdissa laulaa:

Heilimöi! Heilimöi! Heilimöi!

Se oli ihanaa laulua lenseän länsituulen leyhkyessä yli Karhuvaaran.
Yhtäkkiä pitkä kuningastähkä teki välihuudahduksen:

-- Katsokaa: pojat menevät ongelle. Heillä on kymmenkyynäräiset vavat
olalla.

Kaikki tuijottivat pappilan poikain perään, sitten alkoi jälleen sama
valtava kahina tyylimyllyn ympärillä: heilimöi, heili...

       *       *       *       *       *

Nuorukaiset olivat todellakin ongelle menossa, vaan eivät
aivan tavalliseen paikkaan. Sen saattoi kyllä huomata heidän
liikkeistäänkin. Heitä salaperäisesti jännitti tällainen retki
aivankuin kullankaivajia Lapissa tai Alaskassa. He lykkäsivät veneen
vesille ja soutivat rivakasti poikki järven ja kohta pujahti heidän
veneensä louhisen, melkein huomaamattoman niemen taakse. Siinä oli
Kärryksen kaarret, jossa aniharvoin maissa käytiin. Juurakkojen alla
loriseva korpipuro, metsäinen kalliorinne, rinteen alla ammottamassa
hyöläinen hyllyvä räme, jonka karpaloisilla mättäillä kasvoi
vaivaiskoivun tuppuroita ja kookkaita, punaisia korpihilloja.

Pojat nousevat viistoon rinnettä ylös sukeltaen havuoksain alitse
ja soluttaen onkivapoja, joiden latvukset pyrkivät tarttumaan
kiinni. Löytyy polun haisku, aniharvoin tallattu, kangas kumisee
jalkain alla. Yhtäkkiä polku nakkautuu poikki vetelän, alakuloisen
suon salmen, johon jalka syvälle uppoaa ja jonka rimmikossa tuntuu
ikivanhojen porraspuiden jätteitä. Oikealla suo leviää äärettömiin
ja kulkijan valtaa surutuntuinen aavistus maailman avaruudesta,
korven toivottomuudesta. Mitä varten Jumala tekasi nämäkin suot?
Kuni iankaikkisuuden horisontissa piipottaa kuloisan ulapan
pohjukassa räkämänty, itsepäinen kuin synti, mutta räkämännyn
latvassa istuu ihka äänetön havukka, surun iskevä symbooli.
Pojat kaahlata porskuttavat poikki suosta. Polku vetäisee heidät
synkimpään korpeen, jossa siimes on syvä, sammal pitkä ja pehmyt.
Jättiläishonkien kantoja peittää hopeanharmaja peurajäkälä, jossa
-- jos tarkemmin tutkii -- kokonainen orkesteri kultareunaisia
hopeatorvia pienoiskoossa soittaa Metsolan ikuista marssia -- mutta
nuo sävelet ovat kuulumattomia. Mihin vie polku? Se vetää, vetää ja
vaipuu vaipumistaan -- tuossa on ikivanha sydenpolttajan makuusuoja --
mikähän senkin erämaan raatajan elämäntarina olisi, jos kuka tutkia
taitaisi? Niinkuin sammal kaiken päälle kasvaa, niin unhoitus ja
kuolema vaijentaa korpivaeltajan elinkautiset tuskat -- kuka tietää,
eikö hänet löydettykin metsästä kuolleena, joka tuossa miilumajassa
havujen päällä syksyisen yönsä makasi? Alas, yhä alemmas, mutta korpi
käy yhä korkeammaksi...

Suureen suohon se taas tupsahtaa. Suoniitty se on, siinä on
ikivanhoja haasiopuita, sortuneita lama-aitoja. Pojat kääntyvät
oikealle ja kaahlaavat henkensä kaupalla. Heidän sydämensä on
jännityksissä -- täällä, täällä se on, mitä he etsivät, korven
salainen ruhtinatar -- Mustalampi.

       *       *       *       *       *

Miksi sinä olet niin rakas, sinä erämaan lampi? Sinä, jonka rannalla
ei edes venettä löydy! Siksikö että olet niin eristetty kaikesta
suurmaailman humusta, siksikö että me pappilan pojat näytämme olevan
ainoat, jotka sinun rantojasi tallomme?

Ei tässä ole ihminen kirves kädessä kulkenut raivaamassa. Korpi
tunkee paikoin ihan lampeen, kaatuneet puut ovat kaatuessaan
suudelleet lammen sileätä poskea, ryteikköjen yli saa onkimies
rämpiä. Lampi on hiukan pitkulainen, päissä hytkyy soiluva suo, joka
nielaisee koko ihmisen, jos liian kauvan samoilla jalansijoilla
seisoo. Sivulla kohoaa jäkälää kasvava palokangas. Pohjukasta löytyy
puro, joka vie valtavetten yhteyteen, Alanteenjärven Pitkäänperään.

Pappilan nuorukaiset seisovat kaukana toisistaan ja onkivat. Tunti
tunnin perästä kuluu, he ovat jo saaneet satakunta lammen kalaa,
punasilmäisiä, hopeanvälkkyviä särkiä ja keltamahaisia ahvenia.
Mutta yhä he onkivat. On niin äärettömän hiljaista, kalat vain
pulahtelevat ja säikähtynyt vesilintu pakenee korteikkoon. Lammen
hiljaisuus ottaa heidät lumoihinsa, jonakin hetkenä he häpsähtävät:
missä me olemmekaan, poika poloiset? Aurinko on jo laskenut, kesäyön
huntu verhoaa vedenkalvon ja vastarannan varjo on tumma. On yhtaikaa
juhlallista ja niin sanomattoman haikeaa. Tekisi mieli laulaa, mutta
ääni tässä ympäristössä tuntuisi pyhyyden loukkaukselta. Tekisi mieli
syleillä jotakin lämpöistä, ikuista -- ei ole ketään, ei ketään...

    Oli yöhyt niin lempeä, pilvessä taivas,
    Luonnossa tyyneys, rauhassa maa,
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo.

Onkiva nuorukainen kuulee sävelen omassa rinnassaan väräjävän, ei
itsekään ymmärrä, mikä se on.

    Silloin mun silmääni kyynele nousi,
    Yön hämärissä itkin kuin laps...
    Vaan hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo.

Kala on lakannut jo aikoja syömästä, mutta nuorukainen viskaa vielä
onkensa ja tuijottaa mustaan veteen.

    Mut en minä tiennyt miksikä itkin
    Ja itkuni ääntä ei kuullunna ken,
    Ja hiljaisna uinui notkossa korven
    Äänetön lampeni tuo...

-- -- --

-- Iivari, halloo! Tule pois. Lähdetään kotiin.

Kuin unessa kävi paluu Mustalta lammelta.

Aamuaurinko jo punersi yli pappilan ruisvainion, kun askelten kumina
kuului.

-- Kas, pojat palaavat ongelta, suhisivat pellon laitimmaiset tähkät
siristäen uinailevia silmiään.

Vavat kalahtivat tikapuita vasten. Vanhan Puolen ovi rasahti. Mutta
toinen nuorukaisista, ennenkuin meni maata, otti pöytälaatikosta
päiväkirjansa:

    Oli yöhyt niin lempeä...

Hän kirjoitti ensimäisen runonsa.



18.

Lastenkamarista aikaihmisiksi.


Iki-ihmeellinen on ihmisen ikä. Aivankuin salavihkaa erämaan pappilan
lapsiliuta kasvaa huijotti aikuiseksi, viidet, kymmenet, jopa
viidetkolmatta vuodetkin vierivät vilahtaen ajan virrassa.

Pappa ja mamma ne aina pysyivät samankokoisina, samannäköisinä
ja ikäänkuin samanikäisinäkin, vanhimmat veljet myös ikäänkuin
pysyttelivät heidän kintereillään, mutta pappilan pikkuväen kehitys
oli huimaava. Siitä ei nimittäin tuntunut vierähtäneen kauvan kun
esimerkiksi pikku Ruffe oli "tekaissut piispankalossiin tampuurissa"
-- jolle humoristinen ruustinna piikain kanssa oli makeasti nauranut
samalla kun ukko rovasti korviaan myöten oli punastunut eräänlaisesta
pyhyyden loukkauksesta muka -- mutta kaukanapa oli akkaväen nauru
sinä kesäisenä sunnuntaipäivänä, jona sama tenava puisen ristikirkon
korkeasta pöntöstä, esi-isiensä nuotteja tavoitellen, rummutti
seurakunnalle väärentämätöntä ja selkeätä jumalansanaa.

"Siinä se on papin alaku, jotta ei paremmasta appuo", julistivat
asiantuntijat. "Korkeat koulut kuuluukin Rolohvi käyneen." Poikaa
ei enää passannut noin vaan paljaaksi Pekaksi karahteerata. Totta
toisakseen että jo paljon ennen pöntössä käyntiään, ihan vielä
koulupoikana, oli Pekka poikaa arvonimillä mairitellut Jaakko
Kemppainen, mutta se oli tapahtunut vain silloin, kun Jaakolla oli
tärkeätä asiaa.

"Hyvveä päiveä, heh-heh, jumalan terve -- mittee sitä on nuorelle
herralle kuulunna? -- öhömm -- oisko _maisterilla_ ahvenen onkia?"

Vaan nyt tiesi Jaakkokin, se vanha kettu, että "maisterista" oli
tullut "tutentti" ja se oli hänen mielestään korkeampi "raati" kuin
"silikka ylioppilas" ja arkkipiispan ynnä pappansa "pulmahilla" poika
kuului saarnailevan, jotta paukkui. Ei siitäkään tuntunut oleva
järin pitkältä takaisinpäin ajassa, kun Iivari naskali oli viskannut
tiilikivellä Ruoti-Viiaa päähän, paennut kauhuissaan Viian mölinästä
tallin alle ja saanut mammaltaan pippariisiä paljaille pakaroille tai
tavattu porrasten edessä samassa virkatoimessa kuin pyhä veljensä
Petrus piispan kalossin ääressä, koska pelkäsi kummituksia pimeällä
takapihalla -- niin, yllämainitunlaisista lapsuuden muistoista ei
ollut olevinaan kovinkaan kauvan, mutta nyt oli Iivari poikakin --
jaa, mikähän lienee ollutkaan, sitä ei tyhmä kansa ymmärtänyt, niin
oli korkea arvonimi -- "vilosohvi Kantiksi" hokivat ja "pukseeriksi"
kuului nuoriherra aikovan. Eikä sitä tiennyt, vaikka poijasta --
kuten Issin Karoliina vikoili -- jonakin päivänä tömähtäisi tohtori,
joka "panoo reväsimenni sijolleen".

Mutta Aunesta, joka oli käynyt rippikoulua yhtärintaa "Pessiön
Ruusan" kanssa, oli tullut -- postiruustinna, kuten arvonimi
erämaassa kuului. Entäs Virvi? Ei sinä ilmoisna ikänä oltu kuultu
ei nähty että papin tytöistä, kun ne kuorestaan puhkeavat,
tulisi maistereita, mutta niin tulla tupsahti Virvistä, joka
äsken vielä kanteli nukkejaan ja kylvetti niitä räystään alla --
ylioppilaslakissa näet nähtiin rovastin nuorin tyttö kirkkokentällä
juhannusaamuna ja palmikko vain leiskahti herrashepenen alta. Sitä
oli kai täytynyt tyttölapsenkin päähän tämän maailman viisautta ahtaa
-- arkkipiispan rouvaksi kai sitä kouluutettiin?

Eikä siinä kyllin että pappilan penskat, nuo Vanhan Puolen
tappelupukarit ja vinttikamarien villit, noutivat valkeat lakkinsa
siitä kaupungista, jossa seurakunnan seitsemästä tuhannesta sielusta
ei kukaan muu kuin pappilan isäntärengin tyttö ja joku "Vilimin
Jussi" oli käynyt, vaan vielä piti pappilan huonekunnan nähdä sekin
ihme että kaikki papinlapset -- yhtä lukuun ottamatta -- toinen
toisensa jälkeen, paljon edes kysymättä lupaa papalta ja mammalta
-- raahasivat kyytikärryissänsä pappilaan nuoret rouvansa ja tytöt
miehensä. Eikä sitten enää mennyt pitkää aikaa ennenkuin Karhulan
pihalla jo juoksentelivat lastenlapset -- pappilan nuoruus kukoisti
toisen kerran, sinikellojen poimija-keijujen pellavaisia päitä pisti
esiin ruispellosta kilpaa pappilan pahankuristen kanojen kanssa,
joita ei kukaan muu kuin ukko rovasti ahdistanut: "hyts, hyts, taas
ne ovat pellossa, hunsvotit -- Cilly, hvarför ser du inte efter?"

Mutta tuon kanojen tuottaman harmin, lampaiden sisäänpääsyn
paraatiportista ja aitomushevosten töminän rukiissa elokuun pimeinä
öinä korvasi isä rovastille täydellisesti lastenlasten suloinen
olemassaolo. Saada isoisänä painaa pientä pojua, pientä kiharaista
tyttiä rintaansa vasten, tuntea sen pienten kätösten sivelyn
paljaalla päälaellaan tai hopeanharmaassa parrassaan -- kas sepä
lämmitti vanhaa sydäntä, se lievitti elämän elinkautista huolta ja
tuskaa ja pani raskaissa koettelemuksissakin hymyilemään maailman
koko järjestelmälle.

Mitä nyt tehtiinkään rovastin kansliassa? Pikku sänkyjä, pikku
pöytiä, reikätuoleja, puuhevosia... Ukko rovastista tuli elämänsä
ehtoona seurakunnan ahkerin puuseppä, jonka höylänlastut
säännöllisesti lentelivät suurten, vakavain kirkonkirjojen päälle.
Rakkaus oman verensä äärimäisiin pisaroihin antoi vanhalle
sielunpaimenelle loppumatonta intoa. Eikä hänen tarvinnut peljätä
että objektit haihtuisivat ympäriltä: niitä syntyi joka vuosi uusia,
jos ei Eskon rouvalle, niin Virville, jos ei Väntin Inkerille,
niin Iivarin Immelle. Ja valkoisten koivunlastujen sinkoillessa
jalkoihinsa, jossa joku pieni pirpana konttaili leikkien ja kooten
rakkaan ukin tavaraa, vanha rovasti vasta ymmärsi Jumalan käskyn
pyhästä raamatusta: lisääntykää ja täyttäkää maa!

Tosin olivat nuorimman pojan lapset jääneet kastamatta -- se
oli alussa ollut kova pähkinä purra -- mutta heti kun näki että
kastamattomat lapsetkin aivan yhtä hellästi kietoivat kätösensä
ukin kaulan ympärille ja olivat yhtä viattomat kuin ristityt
lapsetkin, haihtuivat vanhalta rovastilta ennakkoluulot eikä häntä
enää edes vaivannut, miten lapsukaiset olivat merkityt hänen omiin
kirkonkirjoihinsa. "Jumalan edessä ne taitavat olla yhtä hyvät
kuin muutkin", arveli hän salaa, mutta jos joku lipilaari tai
rutivanhoillinen hänen mielipiteitänsä uteli, niin rovasti rykäsi,
nosti kulmakarvojaan, puhalsi lauhkean sauhun pislaipiipustaan ja
virkkoi: "djah, kyllähän minä Iivarille olen huomauttanut että
vaarinhan se on..." Mutta seuraavassa hetkessä isoisä jo sieppasi
poikansa lapsen syliinsä unohtaen kaikki hurskaat reklementit ja
parakraafit:

    Rida, rida ranka,
    Hästen heter Blanca...

Ja silloin tuntui kasteen sakramentti sangen pieneltä asialta.



19.

Ukko Galeniuksen peijaat.


Sitä mukaa kuin pappilan lapsukaiset olivat varttuneet suuriksi,
kutistui talon vanhojen tuttavaan piiri yhä pienemmäksi ja monet
hauskat herratyypit, tantti-ilmestykset ja kansanomaiset "kuvatukset"
muuttivat toinen toisensa jälkeen varjojen valtakuntaan. Sekin
tottapuhuen tapahtui juuri huomaamatta. Milloin esimerkiksi
antiikinen, pitkäpartainen vallesmanni Immanuel Saxa suvaitsi hävitä
Ämmän ruukilta, kävisi vaikeaksi selostaa. Milloin kurkkupartainen
Aatami Manninen huonekuntineen haihtui näköpiiristä -- pojat
kertoivat papalleen "Vanhasta Aatamista" ikäänkuin ilmestyksestä
uuden rautatien yhteydessä, ukko Aatami oli nähty köykkyselkäisenä,
kapsäkki selässä ja kiiltävä metallilevy lakissa asemalla -- tai
milloin Viitalan, Salmelan ja Palovaaran jämerät, naavaleukaiset
vanhat isännät lakkasivat vierailemasta Karhulassa, milloin
kuuluisa yrttitaikuri Korte-mumma (jota lapset sekoittivat mamman
kardemummaan) kuoli, tai kekkulilukkari Frans Petter Rendulin
jonnekkin kaikkosi ja milloin pappismies Lauri Bonifacius
Nordbomkin herkesi herttaisesti huvittamasta emäpappilaa aina
klassillisilla kaskuillaan tai kauhistamasta Vuokin rippikoulupoikia
virsikirjallaan, jolla päähän kopahuttaminen tyhmimpäänkin
kalloon oli hermostuneelle kappalaiselle maksanut tynnyrillisen
rukiita, milloin "Latvattomat Ukot", "Laappa-Antit", "Karppaset",
"Rytys-Reetat", "Näätä-nikkarit", "Mylly-Topit", "Rasva-Paavot" ja
monet muut merkkihenkilöt ottivat muuttotodistuksensa taivaalliseen
seurakuntaan -- siitä kaikesta ei taideta historiaa tehdä. Lehmäänsä
taluttavan lukkari Saastamoisen ampua napsautti nurkan takaa
taitavasti "Hullu-Sante", mutta sekin on unhoon painunut juttu,
vaikka kyllähän Sante Juntusen, ensimäisen erämaan anarkistin ja
suurkeksijän (hän teki pennin rahoja), elämäkerta sietäisi hyvinkin
syvälle kaivavan tutkimuksen. Vainajien muistoista olkoon tässä maan
pinnalle manattu viaton kertomus siitä, miten sivistyneistö vanhan
pappilan kukoistusaikana vietti maahanpanijaisia.

Käsky oli käynyt itseltään Bertel Belial Buxhöfdeniltä
kokoontua Kanervan kartanoon "kunnioittamaan läsnäololla vanhan
merenrantakaupungista syntyisin olevan perämiehen ukko Galeniuksen
rakasta muistoa". Koko intelligenssi oli siis liikkeellä hamasta
kultasankalasisesta rovastista vinosilmäiseen ukko Rusaseen saakka.
Seremoniamestarina esiintyi kaikkialla mainittu B.B.B., sillä
"musteri" oli hänelle antanut avoimen valtakirjan. Vieraat täyttivät
sankkana parvena Kanervan kaikki suojat, ja ensimäiset kahvikupit
ja viinipikarit tyhjennettiin. Sitten otettiin vainaja mukaan ja
lähdettiin kymmenellä veneellä häntä saattamaan kalmistosaareen.
Kaikki kävi asianmukaisessa järjestyksessä, mutta lukkaria jostakin
syystä ei ollut olemassakaan. Oliko kaukoniityllä vai kalalla,
kronika ei kerro, mutta Buxhöfden, itse lukkarin poika, toimitti
tämänkin tehtävän. Tosin hän veisasi päin hongikkoon ottaen kamalasti
vauhtia ja huojuttaen peloittavasti mahtavaa ruhoaan, mutta täydestä
se kävi, sillä olipa hän rakkaan vainajan muistoksi suuressa
surussansa ilonkin pikarista maistanut. Päin hongikkoon, kertoo
kronika sävelestä tässä tilaisuudessa, mutta ei ole se ihmeteltävää,
sillä Buxhöfden oli tunnettu markkinamatkalaulaja, joka tunsi yhtä
hyvin "Honkain keskellä mökkini seisoo" kuin "Vielä niitä honkia
humisee". Saavuttiin takaisin surutaloon ja peijaat alkoivat. Isäntä
Buxhöfden lausui ääneen ilonsa siitä ettei vanhaa raahelaista
merisankaria hänen viimeisellä vesimatkallansa oltu hukutettu.
Samalla hän kerskasi lukkaritaidostansa -- "kolmessa sadassa
kuudessakymmenessä viidessä kirkossa oli veisannut eikä koskaan
äänirautaa tarvinnut" -- ja arveli ettei kukaan muu olisi voinut
suoriutua hautavirrestä niin komeasti kuin hän, jossa väitteessä
epäilemättä oli jonkun verran perää. Sitten B.B.B. kulki ympäri
huoneita muhkeana kuin suuriruhtinas pitkässä bonshuurissaan, pitkät
kellonvitjat kaulasta yli liivien roikkuen ja järjesti vieraat.

-- Minä vähän sortteeraan! hän huusi musterille.

Ja seuraavin sanoin Bux sortteerasi:

-- Kontrahtirovasti ja ritarikunnan jäsen on hyvä ja istuu
kungastuolissa. Pastori, teeppäs hyvin, pyhä veli, ja paina puuta
missä vain saat. Pruustinna -- sitta varsakuu soffan päällä.
Hulu-Hulukkonen, istu sinä siinä ovensuussa äläkä liiku! Vallesmanni
saa istua länstuolissa -- länstuoli ja länsman, eikös se passaa
yhteen? Miitas vossakka, ota sinä paikka täsä tuolisa. Ei heitä
kyllä ole tullut numeroituksi. Rouva Nelli on nalli ja painautuu
pruustinnan kylykeen -- sisoo. Ja pasturska Nuurtpummi tähän
toisellepuolelle -- praa. Postimamsseli Silkkijeff, tule kyyhkyseni
partamiehen syliin -- ljupljuu! Rusanen, äläkä sinä siinä niin
lähellä herroja känkkäile, pöljä... Hauvankaivaja, pysy sinä Jussi
raiska tuosa toisesa huoneesa, jotta et ryvetä rakkeja multaan.
Luutnantti Viktori Volotemari, Volotemari hei!

Iso Puksi posahutti nuorta luutnanttia hartioille, loi tähän
loisteliaan silmäyksen ja jatkoi: Minun sytämeni pamppailee ilosta
jotta sinäkin olet täällä -- minä olen aina halannut sinua nahakseni
-- me kaksi suurta miestä! heh -- joko sinulla rakas ystävä on
totilasi? Terrrve!

Bux oli nousuhumalassa, mutta toimitti virkansa moitteettomasti.
Kaasi tosin Hulkkosen totilasin siinä sivu seilatessaan, valtavalla
ruhollaan, mutta puolusti asiaa seuraavalla pro memorialla:

-- Minä vain katahin tuohon Volotemariin, niin silloin se, ottia
tuota, kaatu!

Ja yhteen puhkuun hän huomautti veitikkamaisesti:

-- Pastori Nuurtpummi, mitä sinulla on klasissa?

-- Mi-minä ju-juon te-teetä! änkytti kappalainen, joka tahtoi käydä
absolutistista, kuten vanhaan aikaan sanottiin. Mutta pastori,
sisällisesti reilu mies, käänsi takitahallaan päänsä pois joka kerta
kun Bux -- muka erehdyksissä -- kaatoi hänenkin lasiinsa konjakkia
karahvista. Pastori olisi hihkaissut elämän ilosta, jos vain Emmansa
silmiltä olisi uskaltanut -- oli se metka mies tuo Iso Puksi,
sapperment!

Mutta rovasti joi rehellisesti totiansa. Mahdotonta olisi kenenkään
ollut väittää että tämä vanha pappismies missään tilaisuudessa
olisi päihtynyt, niin sävyisänä, hiljaisena ja harvapuheisena ukko
aina pysyi. Ei kukaan koko rovastikunnassa osannut juoda totia niin
säädyllisesti ja kauniisti kuin tämän seurakunnan kirkkiherra.

Mutta palatkaamme asiaan. Sitten kun rouvasväki oli siirtynyt
vierushuoneisiin, tuli herranhenki Ison Puksin päälle ja hän pyysi
pokkuroiden papistoa että vainajalle, sille vanhalle rehelliselle
raahelaiselle perämiehelle, pidettäisiin asianomainen juhlapuhe. No
hyvä. Kukaan ei tahtonut ottaa sitä pitääkseen, mutta Bux huomautti
jäntevästi että _niin_ tehtiin aina suuressa maailmassa.

Pastori Nordbom hämmenteli totilasiaan ja alkoi vapista. Yhtäkkiä
hän nousi ylös, polvensa lonksahtelivat, kaftaaninsa liepeet
liepsahtelivat, hän avasi suunsa hirvittävän suureksi ja lausui
mylisevällä kurkkuäänellä, kädet ristissä vatsan päällä:

-- Mi-tä-pä mi-nä muu-ta kun että uk-ko oli -- (hän piti kiusallisen
pitkän paussin) -- niin kuin me kaik-ki muut-kin (korotti äänensä ja
karjasi) _suuri syntinen!_

Istui alas ja ryyppäsi totilasistaan. Puhe oli pidetty.

Seremoniamestari Bux katseli ensin silmää rävähyttämättä ja veitikka
silmänurkassa pitkään pastoria, rykäsi ja esitti että maistettaisiin
siis vihdoinkin _vainajan_ kunniaksi.

Joka tapahtui. Mutta virallinen puoli ohjelmasta ei päättynyt
tähän. Bux kaipasi vielä jotakin ja seuraavassa hetkessä hän teki
syvän kumarruksen vanhemman seurakunnanopettajan edessä ja pyysi
kohteliaasti:

-- Rovasti on hyvä ja _vastaa vainajan puolesta!_

Se tuli kuin pyssynsuusta ja hiukan ällistyneinä katselivat herrat
toisiaan. Mitä se tuo Puksi oikein toimitti?

Mutta Puksilla oli vilkas mielikuvitus ja kun ei rovasti suvainnut
vastata, niin hän itse taas suoritti senkin urakan. Hän sanoi että
"tyyrmanni Kanaljus vainaa ja musteri ynnä minä itte" kyllä tiedämme,
missä määrin me ollaan suuria syntisiä, mutta hänen mielestään
on hiukan varomatonta että vainajaa nuorempi mies niinkuin tuo
Nuurtpummi -- varsinkin, koska ryyppää paljasta teevettä -- tulee
peijaisissa huomauttamaan päivänsankarin suurista synneistä. Josta
syystä hän, Bux, Ruukin entinen vörvalttari ja seurakunnan sihteeri,
nyt esittää että laulettaisiin kauniilla äänellä sulosointuinen virsi
uudesta virsikirjasta, että...

Ja ennenkuin kukaan kerkesi panna vastaan, jättiläinen Bux puhalsi
kuin pasuunasta (polkien jalkaa ja heiluttaen kättä):

    Mä oksalla y-y-y-limällä
    Heilun Harjulan seee-länteen!
    Veet sinervät siiil-mäellä
    Tääll' tarjouu tuuu-hanteen.
    Ja Längelmän veee-ten kalvot
    Ho...

Naisväki ja molempain pappilain nuoriso hyökkäsi ovelta katsomaan,
miten Iso Puksi lauloi ja löi tahtia kädellään, joka melkein ylti
laipioon. Hän näytti todellakin heilahtelevan tilanteen ylimmällä
oksalla.

Siinäpä sitten kaikki mitä kronikan tarvitsee kertoa. Voisimme
nykyaikaisesti vielä lisätä: "Rattoisaa ristillistä seurustelua
jatkui sitten puoleen yöhön saakka ja kaikki läksivät tyytyväisinä
kotiinsa." Leppoisan kesäyön hämäristä kaikui pihalta kuistin
edustalta avopäisen, punakan ja pönäkän Buxhöfdenin juhlallinen ääni:
Musteri hoi, tule sanomaan hyvästiä vieraille! Ja saatat tuota niiata
rovastille, vaikka se ei vastannutkaan vainajan puolesta...

Sellaiset olivat ukko Galeniuksen maahanpanijaiset erämaassa ja joka
niistä pahaa sanoo, hän olkoon anathema maranata.



20.

Pappilan Junnu.


Olkoon sinulle, pappilan Junnu, mustatukkainen, ruskeasilmäinen,
hintelä isäntärenki, omistettu oma lukunsa, sillä tottapuhuen sinä
ansaitseisit kokonaisen kultaisen kirjankin.

Kun kaikki muu kaatui ja katosi, häipyi ja hävisi, niin sinä pysyit
paikallasi yhtähyvin kuin pappilan kotiranta, jonka sileätä hietikkoa
Niskanseljän mustat, valkeaharjaiset kupaat vuosikymmenestä toiseen
huuhtoivat. Rusahtivat rutimoraidat vanhan pappilan ympärillä ja
syksyiset hirmumyrskyt raiskasivat tuhansittain metsän puita,
kuoleman enkeli teki heinänsä kesästä kesään, mutta sinä pappilan
Junnu säilytit aina pääsi, jonka mustan tukan me lapset näimme
kiiltävänä kerran vuodessa -- jouluaattona, jolloin pirttiväen
etunenässä marssit pappilan saliin ikihartaana isäntäväkesi kanssa
veisaamaan ihmelapsen syntymystä tähän pahaan maailmaan.

Sinä pappilan poikain ja tytärten ikuinen ystävä, sinä ukko rovastin
ja ruustinna emännän elinkautinen uskottu! Ota katoamattomissa
puolivuosisataismuistoissa vastaan meidän kaikkien yhteinen
tunnustuksemme.

Niin kauvan kun sieluissamme siintää korkean vaaran laelta tuo vanhan
pappilan kustavilainen taitekatto, niin kauvan sinunkin kuvasi, oi
jalo renkimies, kirkkaasti ja tuiki tuttavallisesti kuni iltatähti
vilkuttaa Karhuvaaran leppoisasta näköpiiristä.

Pappilaan sinä kiinnikasvanut olit kuten kentauri ratsunsa selkään,
ja jos sinut joskus koettelemuksen myrskytuuli syrjähän sysäsi,
niin ei kauvan viipynyt ennenkuin kentauriratsusi töminä taas
juhlallistutti jumalaisen pappilan tannerta. Sinua _tarvittiin_
pappilassa ja itse sinä _tarvitsit_ pappilaa, vaikka piru olisi
rikeerannut -- ja rikeerasihan se joskus -- pappila oli sinun
tyyssijasi, siellä sinun oli hyvä olla, hyvä tai paha, samapa se,
mutta sinun riitinkisi ja selkämittasi soveltuivat ihmeellisesti
yhteen pappilan piirustusten kanssa.

Jos milloin tuli hätä ja neuvon puute, jos milloin mikin esine oli
kadoksissa, jos milloin oli vaikea ja tärkeä asia -- Junnu, Junnu,
käskekää Junnu tänne. Junnu tietää! Junnu laittaa! Junnu osaa! Junnu
ymmärtää! Jos ei Junnu, niin sitten ei kukaan, ole sinä ruustinna
emäntä kuinka hyvänsä katkeroitunut Junnuun ja selitä ikäviä ilmiöitä
Junnun syyksi, mutta Junnu oli sinulle ja meille kaikille yhtä
välttämätön kuin ilma, jota me hengitimme. Kutsu sinä ukko rovasti
Junnua vain sisään ja päätä purkaa sappesi että talous muka menee
päin hornaan, ja menikinhän se -- mutta juttu loppuu niin että ukko
rovasti rauhoittuu ja Junnu astelee voittajana ulos kanslian ovesta
ja rovastin valkoinen pää jää tyynenä näkymään akkunan takaa. Rovasti
on tasavallan presidentti Kurjalan valtakunnassa, sisäministeri
lienee ruustinna kyllä, mutta pääministeri, toimeenpaneva tirehtööri
on ehdottomasti Junnu -- ilman häntä ei kirkkokärryn rataskaan pyöri
ja sontakärryn akseli katkeaa.

Mitä kaikkea ei osaisikaan Junnu? Hänen koprissaan rauta raksahtaa
ja lauta laksahtaa, hän on yhtähyvin pajaseppä kuin pirttinikkari,
vaunumaakari ja myllymestari, niittykuningas ja pellonkyntäjä. Jos
navetassa parsi puhkeaa, siellä on Junnu, jos on teurastettava se
syötetty vasikka tai pappilan mylisevä sonni, siellä on taas Junnu ja
seisoo kuin Jukolan Juhani kurikka kädessä. Hänet voit lähettää yhtä
hyvin verkoille kuin Oulun markkinoille -- kantamukset hän kalliit
tuopi ja tilin tekee. Ei hän muistikirjoja tarvitse, hänellä on
ihmeellinen laskupää, suuret summatkin hän päästänsä tilittää.

Jos karahutti pihaan maksumiehiä, joilla on tuhansia leivisköitä
heiniä ja "papin roskia", viljaa ja ytimiä -- Junnu hoi, mittaa ja
punnitse! Särkyi mankeli -- Junnu? Paloi sauna -- Junnu? Murtui
muuri, sortui savupiippu, ratkesi hella -- Junnu, Junnu. Lehmä
on poikinut -- tulehhan Junnu vähän auttamaan. Sänky soudettava
Niettussaareen -- Junnu. Piispaa vastaanottamaan Ruukilta -- Junnu.
Istuimia rippikoululapsille pirttiin -- Junnu. Syntymäpäivä-koivuja
kuistin eteen, kuusia kinokseeti, pumpputorvea poraamaan
jättiläisnapakairilla -- Junnu Manninen.

Kultahäitä kunniaportteineen -- rakas, vanha Junnu, miten tämä oikein
tehdään?

Sanokaa mihin hän _ei_ kelvannut, meidän Junnumme? Saattoi sanoa
että hän kävi yhtaikaa "lyyseotakin" pappilan poikain kanssa.
Pojat paukuttivat hänen korviinsa latinaa ja ryssää, historiaa ja
matematiikkaa -- Junnu oli huvitettu ja kunnioitti suuresti, silmänsä
vilkutti kuin homo doctuksella ja hän tiesi ihan yhtä hyvin kuin
Ruffe tai Vihtori sen _tunnelman_, mikä esimerkiksi piili koulukirjan
esilauseessa: "latinan kieli, tuo urosten kieli, puhdasääninen
kuin miekkojen kalske, näkyy nyt vihdoinkin voittavan jalansijaa
armaassa isänmaassamme". Ille ego qvi qvondam -- soi hänen korvissaan
yhtä kauniilta kuin poikainkin ja hän nauroi iloisesti kaikille
pedagoogijutuille.

Mutta parhaat laakerisi, oi jalo erämaan ritarirenki, olet sinä
meidän pappilan poikain, ja tottakai tytärtenkin, muistotanhuvilla
leikannut tuossa "kolmikymmenvuotisessa sodassa", jota käytiin vanhan
pappilan ja kaukaisen merenrantakaupungin välillä. Sinäpä sinä olit
keskeisin, tärkein tekijä, kun vuodesta vuoteen vuovasimme kuin
lentävä kurkiparvi korven ja koulun väliä -- sinä Junnu olit sen
kiilan kärki, jonka humisevia siipiä vain me papinlapset edustimme.

Nuo pitkänpitkät hevosmatkat syksystä syksyyn, joululomasta toiseen,
keväästä kevääseen! Alas ja ylös Korpelan mäkeä, Lemetin törmää,
Kytöperän kynnyksiä, Rasivaaran ranteita, Leipivaaran lemmon
laaksoja, Puolangan siintäviä jättiläisrinteitä, Juorkunan julmia
maisemia, Utajärven alakuloisia jänkiä, Muhoksen muhevia jokirantoja,
Oulujoen jäitä ja teitä!

Siellä olit aina sinä missä mekin, uupumaton uros uupumattomain
erämaan lasten, karavaanisheikkinä. Sinäpä Virkkumme valjastit,
sinäpä vauhtimme määräsit, sinäpä kanssamme matkalaulut kaikki
märehdit, sinäpä jokaisen tuntuvan ylämäen kärryn ja reslan
kupeella kävelit, pappilan ruunaa säästäen. Jokaisen majatalon
sinä yönpimeässäkin tunsit, tiehaarasta kääntää arvasit, konsa
kontistunut poikaparvi lammasnahkavällyjen alla turkeissansa torkkui
kuni tuonelanmatkojen tunnelmissa -- loppumaton reenjalaksen kitinä
tulipalopakkasessa taikka taivaantäyteinen toivoton tuisku, jonka
alta pojat ja tytöt kömpivät ylös kuin karhunpenikat, pesästä
sysittyinä, kuolemansyvässä unessa nukkuvan kievarin pihalla. Sinä,
Junnu, parta kuurassa, kulmakarvat huurteessa, julistit elämän
iloisimman totuuden: heh, ollaan perillä! Nouskaahan poijat...
Entäs nuo oikomatkat Utajärven kirotun Kivisuon ylitse! Hevoset
vetävät, junnaavat, tunti tunnilta kuluu, ei ole enää aikaa
eikä paikkaa, heitä ihmisen lapsi kaikki toivosi: pilkkopimeys,
pakastuisku, umpitie, rämesuo, räikkämäntyjä, viiltävä viima...
Kutistu nahkoihisi, purista pientä kouraasi kintaan sisässä, pidätä
hengitystäsi... tokkohan vielä jossakin turkkisi alla sykkii
kultainen, herkkä lapsen sydän, jolle pappilan karvamattoinen lämpö
heijastaa kaukaa kuni iankaikkisuuden aamutähti... kärsi, kärsi nuori
ritaripoika, korven trubaduuri, painaudu vielä syvempään vällyjen
alle ja torju pahoinvointi hengityksestäsi kastuvan turkinkauluksen
hieromasta, oikaise herpautunut koipesi, jos kivikova, jäätynyt
eväskanttiini ei jarruta jalkaa... Nuku, papinpenska, erämaan yö
sinulle tuutilaulua vinkuu. Mitä nyt? Miksi hevoset seisovat ja
huohottavat? Kuuntelet... Junnu? Mihin hävisi Junnu? Musta haamu,
huopasaappaat tai kallokkaat jalassa juoksee ketterästi potkien
kinoksia... Mitähän se potkii?

Oi kirottu erämaan taival. -- Ei löydy viittoja! Olemmeko eksyneet
tieltä? Missä ollaan? Ruunat, te rakkaat pappilan höristelevät
ruunat, antakaa anteeksi että me painamme ja että pappa on käskenyt
tuoda paljon kuormaa. Me käveleisimme kaikki, mutta kinos on
korkea, sääremme vielä liian lyhyet... Tietysti tienviitat vihdoin
löytyivät, reenjalakset alkoivat narista, Junnu niisti nenänsä ja me
vaivuimme syvyyden unikuviin. Kuusi, seitsemän, kahdeksankin tuntia
yhdellä taipalella. Ihme että isä Jumala majatalon pihalla vielä
puhalsi sieraimiimme elävän hengen, mutta niinhän Hän oli tehnyt
Aatamillekin, joka oli pelkkää savea.

Kas, miksi yhtäkkiä näin kova vauhti - eijaa -- räiskis -- ja Junnu
huutaa turhaan tpruu! -- voi te hullut tuulimyllyhevoset. Taikka
sitten Puolangan rotkoissa kuusamolaisten pororaidat -- perkunas
-- laiskatkin ruunat silloin saivat herranhengen ja me papinpojat
kuvittelimme Eliasta, mahtoiko sitäkin kerran kiidättää porojen
säikäyttämät tuliset hevoset!

Sinäpä, Junnu, meidän tunnelmamme tunsit, kun jännittynein hermoin
lähestyimme kaupungin tulliporttia -- kaupunki -- koulu -- maisterit
ja rehtorit -- oi hyi, varjele Jumala... mutta luokaltansa päästä
täytyy, se on kunnia-asia -- nyt vilahti kaupungin portti -- oi...

Mutta sinä Junnu tiesit myös meidän joululomatunnelmamme, silloin
ei haitannut, vaikka viimeisellä taipalella olisi kolme varvasta
paleltunut -- vielä tuo umpi ulappa -- ja pitkä ritisevä resla
kohoaa kuin tankki jantavaa Karhuvaaraa vasten, kulkuset helisevät,
aisakello pomppaa ja sydän, nuorukaisen, nuoren tytön sydän se
pamppailee myös -- valot loistavat kattokruunuista -- joku juoksee
avopäin ulos -- pappa -- mamma -- herrajumala vihdoinkin... Ja
_kaikki vaivat_ ovat siinä silmänräpäyksessä pyyhkäistyt pois
-- lienee kai yhtä ihanaa herätä Kristuksen uskoon ja päästä
kärsimyksestä?

"Jeesuksen kädet ja helmansa hellä"... Sankeyn laulu sieltä kajahtaa
vastaan, mutta kyllä mar oman isän ja oman äidinkin kädet ja pappilan
helma hellältä tuntuu.

Junnu kantaa sisään lumisia tavaroita ja sanoo ukko rovastille ja
ruustinnalle: terveisiä kaupungista! Reissiltä minä otinni konjakkia
ja Winkkelmannilta sitä ranstia.

Voi rakas Junnu, totisesti sinä tiedät nämä kaikki ynnä paljon
muuta, sinun silmistäsi on ikuisessa yhteentulossa ja ikuisessa
eron haikeudessa vierähtänyt yhtä monta kirkasta ilon ja surun
vesikarpaloa kuin kyyneliä papinlasten silmistä.

Mutta kevät-kotimatkat, konsa käki jo kukkui ja Kytöperän rinteillä
vielä virui korkeita kinoksia ja papinpojat heittelivät toisiaan
viimeisillä lumipalloilla ja kotijärven yli ei noin vain päätäpahkaa
päässytkään... ah, Junnu, Junnu, sinä muistat nämä kaikki, miten
metsärantoja kahlattiin ja vaapperan venheen varassa railoja myöten
kirkonkylän puolelle rapisteltiin.

Tuhannet kiitokset, paras pappilan Junnu, tuhansista kyydityksistäsi
kymmenhenkisen perheen puolesta!

Ja olkoon tähän sukukuntamme syleilyyn suljettu myös sinun Riitu
eukkosi -- jos itse sitä halunnet -- Riitu, joka asui ikänsä
kaiken "Riitun kamarissa" eikä sen kummempia toimittanut kuin vain
piipunnysäänsä veteli, mustaa pannuansa nokasta pusersi, risuja
kokoili -- ja samanverran köykäisiä juoruja -- ja sinua, ukkoansa
edusti, mutta -- siinäpä sitä olikin. Riitun ja Junnun kultahäissä
minä tahtonut olisin olla, mutta mitenkä ne lienevätkään livahtaneet
rovastin ja ruustinnan kultahäiden jälkimainingeissa, sitä en tiedä.
Ja jos en missään muualla tämän viheliäisen planeetan päällä liene
tanssin askelta hypännyt, niin Junnunpa ja Riitunpa kultahäissä
vihdoinkin tuon taidon olisin opetellut. Minä joikkaan häntä,
pappilan vanhaa Junnua!



21.

Runoileva vanha pappila.


Oi ainiaaksi paenneita päiviä, ah erämaan pappilan vuosisataisveisua,
kaukokorven simfoniaa! Pappilan kymmenestä perheenjäsenestä kahdeksan
kirjoitteli runoja. Äiti ruustinna ikäänkuin ensimäistä viulua soitti
tässä orkesterissa, pojat ikäänkuin torvea toitottivat, huilua
puhaltelivat tai kahdeksankielistä kannelta kaijuttivat, tytöt
tamburiinilla tahtia takoivat ja viimeisenä pimpatti korven korkeassa
ilmastossa pirteä piccolo.

    Tra-la-laa! Tra-la-laa!

Mistä he kaikki lauloivatkin, kustapa kujertelivat? Lauloivathan
Lapinkin lapset, heinäkengät heittelivät nokisilta nuotioilta, hirven
harvoilta lihoilta... niin mikseivät laulaneet olisi nämäkin lapset.

    Vanhan pappilan pihoilta,
    Vanhan Puolen vuotetulta,
    Ullakon unisijoilta,
    Vinttikammarin viluilta,
    Kotisaunan kiukahilta,
    Kotirannan raikumilta,
    Suuren järven selkäveeltä,
    Kalasaarensa savuilta!

He olivat nyt kerta kaikkiaan sitä sukua, jossa isoisät vuosisatoja
olivat hengen harppua helskytelleet, virittäen "ilolaulun"
milloin karitsalle, milloin pohjolan keväälle, milloin valittaen
perivihollisen, venäläisen, hyökkäystä kotitanhuville -- ja
ihmeellisesti luonto niin oli satuttanut että milloin laulu oli
uhannut lakata, silloin laulajatyttö lauluttoman lapsen toveriksi oli
tullut ja runosuonet jälleen suihkivat visertävän emon poikasissa.

    Papinrouva paljon lauloi,
    Ruustinna runot rakensi,
    Ennätteli esikoinen,
    Lauloi yksi, lauloi toinen,
    Kolmansikin kaijutteli.
    Kaikki lauloivat lopuksi,
    Sanelivat satusia...

Jos olisi tallella kaikki se vuosien tavara,
viisikymmenkuusikymmenviitinenkin virsikuorma siitä saakka kuin emo
äänen antoi ja poikaset piipitystä jatkoivat -- niin tokko pappilan
paras Polle vetää jaksaisi veräjän läpi noita Karhulan koruja, korven
kartanon loruja?

    Verissä veitikka vikisi,
    Sydämissä sävelsointu,
    Suvusta sanat soluivat,
    Heimosta sävel-heliät,
    Elämästä ennätykset,
    Lennätykset leivän päältä,
    Rytmi oli ryntähissä,
    Riimileikki rinnan alla,
    Lyyry kulta kainalossa,
    Harppu aina hartioilla,
    Luonto loitsi loitsuloita,
    Korpi korkeita kohisi --
    Erämaa enin opetti!

Nuo ikuiset kotiintulot ja maailman rannalle matkustukset, nepä
kehittivät väkivaltaisestikin jokaisen pappilan lapsen kaihon ja
kotikuiskeen tuulettuvia tunnelmia. Mutta soinnutella ilonsa ja
surunsa sanoiksi ja kiinnittää perhonen neulaan -- se oli puhdasta
perintöä äidiltä, joka jo 17-vuotiaana oli rohjennut virittää
ylistyslaulun itselleen Rakkauden jumalattarelle riimileikillä:

    Kärlek, kärlek vill jag sjunga
    Och min bön mot himlen slunga,
    Samt beprisa med min tunga
    Dessa känslor evigt unga!

Ei ollut siis suuri ihme korpiauringon alla että rakkauden
haaveilijaneidon esikoinen Esko vanhenevan äitinsä kunniaksi
kolmekymmentä vuotta myöhemmin myös viritti rakkaushymnin siten
alottaen laulujen sarjan:

    Vesistyi silmä äitini
    tuo aina lempeäinen,
    kun sairastuin mä monesti
    ja olin pahapäinen.

    Mit' eivät vitsat voinehet,
    voi kyynel kirkkahainen
    ja silmät äidin suloiset
    ja vesihelmi vainen!

Ja visertävän emon toinen poika, uljas luutnantti Vihtori Voldemar,
oli jatkava kerran voimakkaasti samaan äänilajiin:

    Mont' on muistoa minulla,
    Monta kultaista kuvoa
    Kotirantani rajoilta,
    Kotiseudun korpimailta,
    Kotikoskilta kovilta,
    Sinijärveltä syvältä,
    Vaahtopäiltä lainehilta,
    Lapsena jo lahdet kuljin,
    Metsän polut poljeskelin,
    Siellä aatteeni asuvi,
    Siellä sieluni elävi...

Pienen maaseutukaupungin luokkatoverit olivat ennustaneet Vihtori
Voldemarista "toista Runebergia" -- sillä heksameetereita kimnasisti
kirjoitti kilometrittäin -- ja kenties hänestä "se" on tullutkin,
vaikka sitä ei kirjallishistoriassa ole mainittu, kohtalon
korpisammal kasvaa niin monen suomalaisen runoraution ylitse.

Sitten jatkoi Aune tyttö äitinsä ja esi-isiensä säveltä ja hänen
runossaan kohisi jo korven pohjaton kiro:

    Oi kukkani puhtoisin, parhain,
    Sinä kaino ja kaunoinen,
    Sinun lempesi herätin varhain,
    Siitä tuska nyt itsellein!

    Ma kyynelin kastan sun juurta,
    Sua ihailen itkussa suin:
    Vaan kärsiä, kestää on suurta,
    Vaikk' itse mä unhotuin!

Väntti, sarjan neljäs, kuten meillä on ollut kunnia edellämainita,
ei koskaan tehnyt itseänsä vikapääksi riimileikkiin. Mutta moisesta
välinpitämättömyydestä runon suuri jumala tietysti kuohahti ja
syötti, kostoksi kai, sitä suuremman annoksen seuraavalle veljelle,
Rolfille, Sanctus Petrukselle. Muusa pani Petruksen pelaamaan
kaikilla instrumenteilla ja mahdoton olisi ollut ennustaa pilarunoja
ja huvinäytelmiä kirjoittavasta konventinjäsenestä hurskasta pappia,
joka Rolfista kuitenkin tuli -- koska traditsiot sitä vaativat.
Rolf helisteli Siionin kanteletta voimakkaammin kuin yksikään
esi-isistään. Äidilleen hän ikäjuhlissa omisti pitkiä runoja, joista
tähän otettakoon vain pieni pirske:

    Usko ja rakkaus onnen on ehto,
    Niitäpä sulta ei puuttunut -- ei,
    Niin hyvin ensi kuin kahdeksas kehto
    Helposti heilui -- vaikk' yöunen vei.
    -- Nyt vasta ymmärrän täysin sun vaivas,
    Niitä ei ihminen maksa, vaan taivas!

Se oli yli-ihmisellisen kaunis ajatus (otaksuen ettei riimipaholainen
nykäissyt kirjoittavasta kädestä) tuo että äidin vaivat oli vastaava
_taivas_, silloin kun ei lapsiparvi niitä pystynyt palkitsemaan.

Iivari, poikasarjan nuorin, oli äitinsä lempilapsi ja ehkä hän
juuri siksi lauloi niin paljon "lemmestä ja hemmestä!" Hän oli
perinyt suorastaan runotarttuman, joka tauti kalvoi varhain hänen
tervettä olemustansa, koska ei kuulunut suvun traditsioihin haettaa
lääkäriä moiselle sairaudelle. Hänen mielikuvituksensa kuume kohosi
säännöllisesti yli 40 asteen ja ihme ja kumma se oli että hän
ensinkään jäi elämään näin vaarallisessa temperatuurissa. Iivarin
lyriikan lempisana oli

    _yö!_

Siihen oli niin ihanaa, järven aaltojen todellista temmellystä
katsellessa, liittää

    _lyö!_

Tai jos oli talvi ja tähtitaivas, niin tarvitsi vain katsahtaa yli
Vanhan Puolen ja, nähdessä kiiltävä Kalevan miekka, lisätä

    _vyö!_

Ja jos surusta oli kysymys, joka sydäntä kalvoi -- ja siitähän aina
oli risti -- kelpasi myös

    _syö!_

Mutta kun ympärillä vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain pappilan
hevosten jalkojen töminä jääkylmässä tallissa, saattoi vielä lopettaa
sanalla

    _työ._

Hiukan yli maalin ampui, jos paikkakunnan murteen viettelemänä
kirjoitti "myö" tai "hyö". Yöperhosista, yöpurjehduksista,
yöunelmista runoili siis Iivari, sillä

    _päivä_

käsitteen peitti häneltä säännöllisesti

    _häivä_

ja siihen se loppui, ja mitä siihen lisäsi, se oli liian "räivää".

Vanhan pappissuvun rintaperillisenä Iivari kerran istahti pappansa
pulpetin ääreen, levitti Koko Pyhän Raamatun eteensä, hikoili ylen
ankarasti ja kirjoitti pitkänpitkän -- Maailmanlopun laulun.

Kyllähän Iivarin runoasteikko sitten laajeni yleisisänmaalliseksikin,
jossa korkeemman kaiun saivat _Suomi ja tuomi, kansa ja ansa_, mutta
korven kaiut, nuo kotoisten rantojen raiut, jäivät hänelle iäti
rakkaimmiksi -- aivankuin heimonsa toisillekkin torvensoittajille:

    Taas pauhaa, pauhaa, pauhaa
    Tuo Niettussaaren kari!
    Ja vaahtoharjoin laukkaa
    Kuin hiiden vaunupari
    Jättiläislaineet Niskan ulapan,
    Tuon massan mustan, mahtavan!

Niin, Niettussaari se sai säyseän Sanninkin sydänkielet helkkymään,
sinneppä hän velisarjan väkevämpien aironvetojen avuksi
mielikuvituksessaan souteli:

    Sua saari armahainen
    Mä muistan ainiaan,
    En pyhyyttäsi vainen
    Unhoita milloinkaan.

    Sun valkosannikoillas
    Oon lasna leikkinyt,
    Sun kukkarannikoillas
    Kieloja keräillyt.

Sannin runokorva kyllä olisi vaatinut _leikkinyt -- keikkinyt_,
mutta mikä siinä lienee kiikastanut, ettei hevillä niin voinut
sanoa: onnellinen tuo mamma, joka runoili ruotsiksi, sen kielen
riimileikissä sai harjoittaa "keikkimistä".

Ja vihdoin Virvi tyttö, kuopan pohjimainen, kohotti korpisävelet
siihen korkeuteen ja eetterinkirkkaaseen kuulauteen, johon koko
runoileva pappila jäsen jäseneltään oli pyrkinyt. Ei kenenkään kannel
niin raikkaasti helissyt kuin erämaan pappilan nuorimman tyttären,
milloin hän, maailmanrannalle kytkettynä, entistä kotia, varsinkin
jouluaikoina, hengessään muisteli:

    Korkealla kummullansa,
    Suojass' suuren pihlajansa
    Seisoo kaunis Karhula,
    Kallis kotipappila!
    Kaikista sen akkunoista
    Jouluvalot kilvan loistaa,
    Siellä äiti -- -- --
    Isä -- -- --
    Porontiuvut -- -- --
    Lastenlapset -- -- --

Mutta jättäkäämme nämä maininnat. Oi vanhan pappilan tuhansia
_kirjeitä_ vuosisatain vaiheessa -- niihin kätkeytyy koko heimon
elämä sunnuntaisuloineen, arkisine askarruksineen. Kuka muinaisuuden
tutkija-tohtori konsanaan nekin järjestää taitaisi? Ja tokko korven
kohtalon haltijatar niin armollinen olla saattaisi että niistä
korkein keko koskaan käsiinsä kopeutuisi?

Ja tottapuhuen: tokko se tarpeellistakaan olisi?

Mikä on yksityinen ihmisrotu, mikä heimojen hengetär? Niissä
paperipinkoissa kerrottiin kaikki, paljastettiin pahansa, hyvänsä,
kuviteltiin elämän kujanjuoksu, tuhansia riemunremahduksia, tuhansia
kaihon kaikerruksia -- päänvaivaa niistä vain jälkimaailmalle olisi,
mitä mikin lausuma tarkoittaa, kehen kohdistuu.

Olkoot siellä missä ovat, tonkikoon niitä tulevaisuuden tutkuri,
naurakoon, nauttikoon menneisyyden mesileivistä, sillä tokkopa hän,
ventovieras, ihmiselämän repelyksiä itkusilmin seurata taitaa.

Mutta vasta sitten kun korven komeroissakin sähkövaunu säräjää
vihreätä ja punaista silmää vilkuttaen ja vanhan pappilan
kaariportin sivutse pikajunan veturi vinhasti vihkasee ja hiljaiseen
hiekkarantaan suurmaailman valkoiset joutsenet päristen lehahtavat,
vasta silloin ilmestyköön näille maisemille se kaikkinuuskiva
tohtori, joka vanhan pappilan tarinan tunnollisesti kertoa taitaa ja
joka korkealta kateederilta julistaa tulevaisuuden Suomen kansalle:

-- Niin ja niin sitä _siihen aikaan_ ajateltiin, tehtiin ja
tunnettiin.



22.

Ukko rovastin viimeinen verkkomatka.


Syyskuun lähinnä viimeinen päivä. Siipipurje pilkoittaa keskellä
Niskanselkää. Maalattu, sukea soutuvene, valkoista, punaista,
keltaista, vihreätä vilkkaa. On myötätuuli kalastussaareen. Ukko
rovasti viilettää, toinen käsi puristaa lujasti huopana, käyrä piippu
toisessa kädessä on sammuksissa. Mustan huopahatun alta liehahtavat
hienot, lumivalkoiset ohimohiukset. Harmaa, huolellisesti leikattu
leukaparta koskettaa mustaa sadetakkia. Kultakaari kehyksettömäin
sankalasien välissä on uurtautunut nenäihoon. Ruskeat silmät
tähtäävät yhteen pisteeseen -- saareen.

Aivankuin veistetty kuvapatsas hän siinä könöttää, hiljaisena,
arvokkaana, hievahtamattomana. Vene se vain liikkuu ja liukuu.

Tuntuu hiukan oudolta sydänalassa, aivoissa. Mitä se on? Miksi ei
silmä ota niinkuin ennen? Rovasti laskee piipun viereensä, pyyhkii
silmälasinsa. Ei niissä pyyhkimistä ollut, ehkä on ilmassa umettoa.
Yhtäkkiä vanhus säpsähtää, lähettää nuoreen kumppaniinsa kysyvän
katseen. Ei saa selitystä. Sumun tunto on kai hänessä itsessään?
Taitaa olla kahdeksaskymmenes ensimäinen vuosi menossa -- ah, ei
tahdo itsekään ottaa uskoakseen että ihmiset pitävät sitä vanhuksen
ikänä.

Tekee sanomattoman hyvää tuulotella pappilan kaikkien huolien
lomassa. Tuhansia sivuja käsittävien uusien paksujen kirkonkirjojen
jäljentämisessä on työtä vanhalle miehelle. Lisäksi pöytäkirjat,
puustellipaperit, alituinen kirjevaihto. Lukemattomat asiamiehet,
vaikka on pastorikin.

Rovastin mieltä painaa selittämätön murhe. Nämä uudenajan nuoret
papit, jotka tulevat suoraan talonpoikaiskodista... niissä on
jotakin, joka ei ole sopusoinnussa vanhan suvun pappiskulttuurin
kanssa. Ne ovat niin itsetietoisia ja mukavuutta vaativia -- niin
ei ollut ennenaikaan. Ne saattoivat olla hyvinkin kyvykkäitä
virkatovereita, mutta sielultaan... ei sitä saattanut sanoa.

Ja pappilan taloushuolet painoivat. Eikö koskaan pääsisi veloistaan
vapaaksi? Nämä erämaanpapin huonot tulot -- oli niin vaikea panna
ulosottoon. Nyt oli alkanut maailmansota, joka nostaisi hinnat...

Rovasti kopisti piippunsa puhtaaksi ja katsahti ympärilleen. Ei
näkynyt järvellä kulkijoita. Hyvinpä oli sattunut että tuuli oli
kääntynyt täksi päiväksi. Lieneeköhän Iivari poika kotonaan?
Missäpähän muualla olisi? Komean talon se vain oli itselleen
rakennuttanut. Ei olisi pappa uskonut... Niitä oli sattunut niitä
oikeaoppisuuden kahnauksia takavuosina. Niistä ei enää puhuttu.
Hyvissä väleissä eleli isä ja poika, toisissaan kävivät, iloiset
olivat tavattaessa. Ja ne pojanlapset olivat niin rakkaat.
Mieluistahan se oli että edes yksi pappilan pääskysistä oli pesinyt
kotiseurakunnan rannoille. Muut olivat haihtuneet sinne maailmalle
-- tämä nuorin poika vain ryskää korvessa kuin karhu. Kilpaa
isäukon kanssa kalastelee! Taitaa tuo tehdä "henkisiäkin töitä",
vaikka eiväthän kaikki kelvanneet Korkeimman edessä. Kukapa oli
mallikelpoinen...

Jaa, tuolta Luvalaisniemen takaa se jo siintää Iivarin metsälinna.
Mutta hänpä, isäukko laskea hurahuttaa suoraan saareen. Jos ne sieltä
huomaavat, kai tulevat tervehtimään. Pistäytyy hän toki itsekkin,
sitten kun verkot on laskettu. Mukavaahan se on...

-- Maiju, soudahan vähän, ei oikein ota purjeeseen tässä salmessa.

Mikä lienee ollut mökintyttö rovastilla verkkopiikana. Hyvin se oli
tolkussaan ja nautti sanomattomasti että oli päässyt ukko rovastin
kalakumppaniksi. Olisi rovasti kyllä kaivannut läheisempää toveria,
mutta mistäpäs otti erämaassa. Jäi kaikki sisäisempi keskustelutarve
tyydyttämättä.

Vanha valkeahapsinen rovasti hymyili alavasti tytölle ja kohteli
tätä niin hienotunteisesti että pyöreäsilmäinen pullukka oli
ihmeissään. Ei paljon puhuttu, mutta siinä käytöksessä oli jotakin
herttaista. Siellä pappilan suuressa kartanossa oli rovasti
luoksepääsemätön suuruus kaikille piikaihmisille -- eihän tuo käynyt
edes keittiössä -- mutta heti venerantaan tultua se oli muuttunut
niin sulavaksi. Uskalsi Maijukin vilkaista sitä suoraan silmiin...
ei se näyttänyt yhtään peloittavalta, vaikka sillä oli niin suuri
valta. Hämärästi tajusi Maiju että seurakunnan kirkkoherralla täytyy
olla valta lähinnä Jumalaa tai ainakin piispaa. Sehän tuo kuului
hänet kastaneenkin, oli äiti kertonut. Päälakea kolmesti valellut
pilkkumin kirkkaalla hetevedellä ja nimen pannut: "Minä kastan
sinut Linta Maiju Akveliina -- nimeen Isän ja Pojan ja Pyh..." ja
puhtaalla hantuukilla pyyhkäissyt. Ei se tainnut sitä muistaa enää
tuhansien joukosta. Olisi tehnyt mieli kysäistä, vaan ei rohjennut
Maiju, mielessään vain hautoi... -- No, ei tarvitse enää soutaa.
Taitavasti kaartaen laski rovasti iloisesti kieppuvin purjein saaren
saunarantaan, johon oli perattu veneensija ja ladottu kivilaituri.

Mikä ikuinen salaperäinen viehätys saapua tähän saareen! Jonka pienet
polut, verkkoseipäät, halkorantteet, kiikut, petäjänlatva-väkkärät
puhuivat omaa kieltään ja jonka vanha, ränstynyt kalatupa kätki yli
kolmikymmenvuotisia muistoja. Siinä yhä vinkui viirilippu, johon
rovasti omakätisesti oli leikannut vuosiluvun 1881. Tuvan avainta ei
tarvinnut taskussaan kuljettaa, se löytyi aina käden kurottuvilta
jostakin nurkkasalvoksen raosta, sammalen sisästä. Kodikkaasti
lahonneen portaan kohdalta aukeni ovi, jonka kylkeen joku pappilan
pojista runollisena hetkenä oli pensselillä vedellyt:

    Täällä löydät rauhaa!
    Täällä aallot pauhaa!

Ja tikapuun ylipäässä ullakkoluukussa siinsi sivellys:

    Vanha tupa -- vanha tapa.

Totta puhuen kalamaja ei ollut eilispäivältä, se näet oli rakennettu
satavuotisista hirsistä, kaukaa Viitalan takaa puretusta "Ryssän
aution" pirtistä, jossa muinaisuudessa oli asunut rajakarjalaisia.

Rovasti rasahutti oven auki -- mikä pyhäinen hiljaisuus. Hella --
puusohva -- ristikko -- aikapöytä -- nurkkakaappi -- tiskihylly. Ja
siinä yhä katseli sanomalehdillä paperoidulta seinältä vanhan piispan
kuva, jonka nuorin poika osaksi kurillaan, osaksi pyhiä asioita
kuvitellen oli raahannut saareen. Punaisen verhon takaa aukeni
asuintupa leveine kiintopenkkeineen ja rosoisine, maalaamattomine
siltapalkkeineen.

Ukko rovasti kävellä tepsutti pieksusaappaissaan, joiden varsista
pisti esiin sukkien punaiset reunat, läpi kummankin huoneen ikäänkuin
tarkastaen, oliko kaikki niin kuin viimeksi oli jätetty ja toimitti
sitten tytölle:

-- Kuule Maiju, kyllä me taidamme keittää kahvit ennenkuin lähdemme
verkonlaskuun. Hae sinä vettä sankolla ja pane tuli hellaan, minä
rupean pilkkomaan halkoja tuvan uuniin, täällä täytyy lämmittää
yöksi...

-- Eikö se rovasti maisterin taloon yöksi? Vanhus ihan hätkähti.

-- Mitä se Maiju? Täällähän kalamiehet aina...

Hän ei _osannut_ muualla olla. Täällä rakkaassa Niettussaaressa vanha
rovasti tunsi itsensä _vapaaksi_. Täällä oli niin mukava häärätä ja
huushollata.

Ja kohta kuului "halkoliiterin" -- kumolleen petäjänkylkeä vasten
kaadetun veneenraadon luota -- tottuneen kirvesmiehen kalkutus.

Savu läksi suikertamaan Niettulan matalasta tiilipiipusta! Tupa oli
saanut elävän hengen.

Maiju odottaessaan kahvipannun kiehumista istahti suurten petäjäin
väliselle kiikkulaudalle ja keinahti... kiikku niin mukavasti
narisi... Tyttö ihmetteli: ollappa tällainen oma mökki. Ja Maiju
lauloi kimakalla nenä-äänellä viiltävän haikeasti:

    Suvi-iltana istuin ja ku-u-toin
    Sulle si-lik-ki sukkia-a!
    Nepä ruu-sut, jotka sulle a-annoin
    Oli sy-tä-meni kukkia-a!

Rovasti kantaa rymähytti sylyksellisen pihkalta tuoksuvia halkoja
tupaan.

-- No, Maiju, jokos kahvi pian joutuu?

-- Tykkääkö se rovasti panna suolaa?

Mutta juuri kun kalamiehet juhlallisesti olivat istahtaneet pöytään,
jolle rovasti oli latonut vehnäistäkin kontista ja vanhus oli
kohottanut ensimäisen kupin huulilleen, lennähti ovi auki ja kolme
avopäistä kirkassilmäistä, leiskuvatukkaista lasta hyökkäsi sisään!

-- Ukkihan täällä on! Oikeinpa arvattiin. Päivää! Me olimme
marjanpoiminnassa rinteellä. Isä huusi yläparvekkeelta että savu
nousee Niettussaaresta. Niin me tulimme kattomaan että ketä
kummituksia täällä on!

-- Kummituksia?

Se oli iloinen kohtaus vanhalle rovastille.

-- No päivää, päivää lapsukaiset. Ihan yksinkö te, raukat, souditte
salmen poikki?

-- Niinpä tietenkin. Eikä me olla mitään _raukkoja!_ Kyllä me
tohimma! selitti vanhin tyttö säihkyvin silmin. Ja äiti käski kysyä,
eikö pappa tule päivälliselle? Meillä on tuoretta kalaa!

-- Ei taida joutaa, vastasi rovastivanhus. -- Verkot pitää laskea ja
sitten tupa lämmittää.

-- Kyllä me hoidamme uunin sillä aikaa kun ukki verkot laskee.

-- Tekö?

-- Me juuri!

Räiskyvä tuli sytytettiin tupaan, pari lapsista palasi viemään
sanaa "linnaan", mutta vanhin tyttö jäi tulen vahdiksi. Rovasti ja
Maiju soutelivat verkonlaskuun. Viiteen, kuuteen jataan vanhus ne
laski: Kumpunientä vasten salmeen, saaren takarantamille luotoja
vasten, "Siikarannalle" ja Luvalaisniemen puolelle. Tosin siitä
"Rapalahdesta" ei usein saanut, mutta kuka tiesi, missä kala
kulloinkin ui. Jumalan vallassahan se oli...

       *       *       *       *       *

Verkon verkolta solutti mustaan syvyyteen valkeahapsinen ukko rovasti
ja siinä seistessään veneensä perässä vilisivät hänen mielessään ne
nelisenkymmentä vuotta, jotka hän täällä erämaan järven rannoilla oli
kalastellut ja perhettään palvellut. Kesien kirkkaassa paisteessa
ja syksyjen synkeissä myrskyissä, aina vaihtelevalla onnella!
Alituisessa puuhassa ja ponnistuksessa luonnon elementtejä vastaan
taistellen. Kuinka ne vuosikymmenet olivatkaan vierineet -- mikä
olikaan ihmisen elämä? Miksi juuri tänne korven rannoille hänen
elämänsä haaksi oli jäänyt ankkuriinsa keikkumaan, miksi se ei
rintamaille ollut tarttunut? Häntä oli usein vihlaissut selittämätön
kaiho suureen maailmaan, mutta joku väkevä vietti veti salojen
yksinäisyyteen. Olikohan ihminen onnellisempi suurmaailman humussa?
Mutta samallaisia syrjäisiin seutuihin sulkeutuvia luonteita olivat
hänen esi-isänsäkin olleet niin kauvan kun sukua tunnettiin, neljättä
sataa vuotta. Välkkyväin vetten veljiä ne kaikki olivat olleet, papit
suoraan ylenevässä polvessa. Airo ja mela, venhe ja suksi, kirves ja
puukko olivat suvussa ihailtuja esineitä, maaseudun hiljaisuudessa
isät kaikki olivat sieluansa viihdytelleet, mutta jos joku suvusta
oli harhautunut herraksi, niin sinne se sukuhaara ennenpitkää oli
sammunut. Maalaisvetten hengessä vain oli korkea ikä saavutettu
ja isänmaata ja Jumalaa palveltu. Ja maalaispapit vain olivat
suuria perheitä kasvattaneet, sillä sammumaton ikävä oli tehnyt
pappis-avioliitot sangen hedelmällisiksi. Kun ei muutakaan huvia
salojen siimeksessä löytynyt...

-- Sinä olet näppärä verkonsoutaja -- huomautti kesken syviä
ajatuksiaan ukko rovasti Maijulle -- oletko sinä ennen verkkoja
soutanut?

-- En minä paljon, äänsi Maiju mielissään ja ihan punastui
kiitoksesta: -- oli sillä äitillä rääsyjä Hietajärvessä.

Tyttö mainitsi vain äitinsä. Isästä ei sopinut puhua. Sitä ikäänkuin
ei ollutkaan. Ihmiset juorusivat että muka iso Puksi... Sieltä kai se
oli verissä tämä kalastustaito.

-- Tulipa kaunis ilma, tuumaili rovasti kun oli viimeisen verkkokukon
heittänyt vedenpintaan ja aurinko paistoi tyventyville lahdille.

-- Kun vain pysyisi...

Ja he palasivat saareen, Maiju soutaen niin että kokka kohisi. Voi
noita lastenlapsia, mitä pärskettä ne pitivät vanhassa tuvassa.
Rovasti antoi määräyksiä Maijulle: Nostahan olkipatja muuria vasten
lämpenemään...

-- No, lähdetään nyt sitten käymään linnassa.

-- Tule ukki meijän venneeseen!

Mutta kahdella veneellä sitä mentiin. Lasten luku oli jo karttunut
viiteen. Pienintä pipanaa pideltiin kiinni ettei se puljahtaisi. Yksi
naskali piipotti veneen kokassa ja heilutti keppiä.

Korkeasta korvesta pamahti pyssynlaukaus, jonka kaiku mahtavasti
ponnahteli rannasta rantaan.

-- Isä kai se siellä ampui linnun, selittivät lapset.

-- Tai oravan, mistä sinä tiiät! penäsi toinen.

-- Karhun! keksi kolmas.

-- Ei täällä ole karhuja! väitti neljäs.

-- Onpa! intti toinen.

-- Eipä!

-- Onpa!...

Hälisevässä riemusaatossa saapui ukkorovasti poikansa asunnon
rantaan, jossa kaunis pikku miniärouva oli vastassa. Ylös törmää
noustiin, pylväsporrasten kautta kunniavieras peräsalonkiin suoraan
ohjattiin.

-- Tänne pappa, tänne, tänne...

Samalla tuli Iivarikin pihanpuoleisesta ovesta, riiputtaen kädessään
koppeloa.

-- Pax tecum, pater noster! hän latinaksi tervehti. Ja päivällistä
odottaessa poika-isäntä vei isävanhuksen yläkertaan, avasi valkoisen
kaapin, jonka oveen oli kiinnitetty "Betlehemin tyttären" kuva, kaasi
keltaista nestettä pieniin maljoihin ja esitti:

-- Skål min bror för alla gamla minnen!

-- Mitä sinulla siinä on?

-- Kultaisinta konjakkia, jota olen säästänyt yksinomaan sinua varten!

Samalla kilahti porotiuku kaideportaissa ja isä poikineen laskeutui
alas suureen linnantupaan, jossa pitkä pöytä katettuna odotti. Lapset
jo istuivat kuin varpuset rivissä.

-- Uunihaukea, rakas papuli, parhaita perunoita omasta pellosta ja
paksuinta viiliä omista lehmistä!

-- Minun arvoisa appiukkoni ei siis jää meille yöksi? kysyi vielä
Iivarin rouva.

-- Enhän minä... kalahommat...

-- Tiedätkö mitä, isä-ukko? sanoi yhtäkkiä talon isäntä. -- Tänä
iltana me poltamme Niettussaaressa sen viimeisen risukokon!

Ja niin he tekivät. Sekä isä että poika rakastivat intohimoisesti
risukokkojen hulmuttamista syksyillan pimeässä -- varmaan heidän
kaukaisimmat esi-isänsä syvässä muinaisuudessa olivat olleet --
tulenpalvelijoita.

-- -- --

Erämaan saaresta, sysimustan pimeyden keskestä, kohoaa syysillan
harmaata taivasta kohden kaameanloistava lieskapatsas, jonka kielet
nuolevat puiden latvoja. Vanha rovasti istuu kanervaisella kumparella
ja tuijottaa surumielisesti hymyillen tuleen, jonka valo saa hänen
lumivalkoiset hiuksensa kirkkaasti hohtamaan. Siinä ympärillä istuu
poika koko perheineen, lastenlapsiin näyttää myös periytyneen
tulenpalvonta. Onhan siinä suuri kahvipannukin, mutta räiskyvä
risukokko on pääasia. Kokon valo vilmehtii kodikkaasti myös vanhan
kalatuvan kahta seinää vasten, joissa pienenpienet akkunaruudut
kimmeltävät. Mutta tuvan toisella puolella alkaa pimeys -- siellä
kaukana mustan ulapan takana seisoo vanha pappila, jonne ruustinna
tänä iltana on jäänyt jotenkin yksikseen.

    Syksyn synkkä, kolkko ilta
    kattaa...
    Raskahasti rannan aalto
    vastaa kuusten huminaan...

-- Tämä on nyt kai viimeinen kalaretki tänä syksynä pappilasta, sanoo
ukko rovasti ikäänkuin itsekseen.

-- Etkö aijo enää käydä, isä? Nythän vasta siika rupeaakin uimaan
verkkoon.

-- Sinähän tiedät, Iivari, että minä seuraan lain määräämiä
kalastusasetuksia.

Poika naurahti.

-- Mutta lain mukaan saat pitää verkkoja ahvenille jälkeen lokakuun 1
päivän. Viskaatko kauniit siiat takaisin järveen?

-- Minä en pyydä ollenkaan.

-- Täytyy tunnustaa, isä, että sinä olet kunnioitettava patriarkka.

Ja he tuijottavat jälleen tuleen, isä ja poika, pienet pojanpojat
ja pojantyttäret. Kanervainen kangas välkähtelee kuin sähkö mustan
kissan selässä.

-- Vuosi ja kuukausi on kulunut isoisän kultahäistä, huomauttaa miniä.

-- Niin on, vastaa ukko rovasti ja kiinnittää silmänsä yhä
tiukemmin tuleen. On kuin erämaan pappi sieltä tulesta näkisi koko
elämänsä palon. Äsken vielä yhtenä hulmuna, nyt jo erottaa hehkuvia
runkoja, jotka toinen toisensa perään luhistuvat alas ja särkyvät
tulikekäleiksi. Siellä lieskalammessa näkyy ihmispäitä, taistelevia
nyrkkejä, kiemurtelevia käärmeitä. Sieltä kuuluu toisinaan
kummallinen valitus kuin pienen lapsen kaukainen itku. Yön pimetessä
vilahtaa sieltä sinertävässä, sihisevässä tulenkielekkeessä ikäänkuin
enkelin siipi...

-- Lisää risuja!

Ja taas loimahtaa kokko korkealle, mutta lieska alenee pian. Ei löydy
palavia aineita läheltä, kaikki on puhdistettu. Lieskojen täytyy
laantua, kekälekeko vain jää hehkumaan. Pimeys ympärillä näyttää
peloittavalta.

"Noin lienee vanhan ihmisen elämäkin. Kun kaikki ympäriltä on
raivattu ja käytetty, jää vain hehkuva hiillos. Ennen aamua sekin
sammuu."

Vielä tovin aikaa tuijottivat tulenpalvelijat risahtelevan kokon
pohjaan, ukko rovastilla kädet ristissä maata vasten, sitten hän
nousi ja sanoi:

-- Eiköhän tämä jo piisaa. Kuinkahan te pääsette lasten kanssa kotiin?

-- Kuinkahan pappa itse täällä yksin...?

Mentiin joukolla vanhaan kalatupaan ja sytytettiin kynttilät,
joiden jalat olivat ukko rovastin ja poikansa vuolemia. Miniä teki
appiukkonsa vuoteen valmiiksi.

-- Onhan täällä nyt sentään niin lämmintä ja kodikasta.

-- Äiti, emmekö mekin saa jäädä tänne yöksi? Mutta ei lapsia jätetty
isoisälle vastukseksi. Myrskylyhdyn varassa korpihuvilan väki kopeloi
kotiinsa. Rovasti jäi tupaan ja riisui saappaansa.

-- Mene sinäkin vain nukkumaan, hän sanoi Maijulle. -- Kyllä minä
aamulla ajan sinut ylös. Hän, rovasti, piti tapana kalaretkillä
herättää piikatytöt valmiille kahville, jonka itse tahtoi keittää.
Muuten ei syntynyt oikeata kalamiehen stemninkiä.

Ennen maatapanoaan rovasti istahti pöydän ääreen ja kirjoitti saaren
päiväkirjaan:

    Anno mundi 1914 septembris 29 minä ukko kämppä purjehdin tänne
    Hieta-Maijun kanssa ja laskimme 20 verkkoa sievällä ilmalla ja
    vierailtuamme poikani Iivarin palatsissa poltimme viimeisen
    kokon, joka täältä löytyi. Huomisaamun ilma ja kalansaalis on
    Jumalan kädessä niinkuin koko elämämmekin. Minä kiitän luojaani
    ja lunastajaani tästä rauhan paikasta, jossa kukatiesi viimeisen
    kerran olen käynyt. Niinkuin tämä kalatupakin jo on ränsistynyt,
    niin minunkin majani lähenee loppuaan, jossa ei enää päiväkirjaa
    tarvita. Mutta nyt minä olen väsynyt ja menen nukkumaan.

                                                        A.B.C

-- -- --

Vasta myöhemmin kun ukko rovasti ja Maiju olivat soutaneet takaisin
pappilaan -- se ei tuulen vuoksi tapahtunut seuraavana päivänä, vaan
vasta kolmantena, muisti poika Iivari katsahtaa saaren päiväkirjaan.
Hän löysi sieltä:

    Datum 30 sept. 14:

    Ihmeelliset ovat Herran Jlan temput, mutta ylistetty olkoon
    Hänen nimensä iankaikkisesti. Yöllä nousi hirmuinen myrsky, niin
    että aamulla oli mahdotonta ottaa ylös verkkoja, koko järvi
    kuohui kuin hornan kastrulli (kuten Iivari kai sanoisi) ja me
    hädintuskin pelastimme Maijun kanssa veneemme, jota aallot
    pieksivät kiviä vasten täyttäen sen vedellä. Vasta kello 10
    laantui tuulenvoima ja silloin uskalsimme verkoillemme, mutta
    voi minkä näköiset ne olivat! Täynnä limaa ja risuja ja kaunis
    veneeni ja vaatteeni sotkeutuivat pahanpäiväisesti. Kaloja tuskin
    50 päätä, joukossa tavattoman iso harri. Päästyämme takaisin
    saarelle, jossa naapurin väki meitä jo odotti, rupesi järvi
    uudestaan kuohumaan ja tätä kestää nyt vielä 8 aikana illalla.
    Verkonlaskusta tänä iltana ei tietysti tullut mitään. Iivarin
    väki on pyytänyt toiselle puolelle salmea yöksi, mutta täällä
    minun velvollisuuteni on olla, sillä verkkojen huuhtomisessa
    ja kalansuolauksessakin on työtä? Tosin tuuli ulvoo kalatuvan
    nurkissa ja ulkona on peloittavan pimeää, mutta toivon että
    rakkaan majani sammaltunut pärekatto ei lennä ilmaan. Tunnen
    vähän kipua oikeassa kyljessäni ja käteni on verkonnostosta
    rasittunut.

                                                      A.B.C



Epiloogi.


Anna anteeksi, erämaan entisen pappilan hyvä haltijahenki, että
hätäisesti keskeytän tämän vinttikamarikirjasi tähän. Ne olosuhteet,
joissa nämäkin muistelmat ovat tulleet pannuksi paperille, ovat
liian surulliset, jotta niistä sinulle, haltijahenki, kertoa voisin.
Kenties sinä sentään sukukirjojemme salaisena seuraajana vuosisadasta
toiseen voit aavistaa, mikä yksilöjen yllätys suojattiesi sarjassa
aina on ollut -- heidän ennätyksensä ovat aina katkenneet kesken. Ja
nyt sitä valtavammilla syillä, joita sinäkään et voi olla näkemättä.
Vai eikö koko maailma ole syttynyt palamaan? Eivätkö vuosituhansien
takomat käsityskannat ole joutuneet maanjäristyksen uhriksi? Eivätkö
lapselliset tarinat ole kadottaneet kullanarvoansa, kun nykyajan
henkiseteli kaikkialla lentää! Tottatosiaan: meidän lapsuutemme
enkeleiden siivet ovat kärventyneet -- kuinka korkealle niillä enää
päästään!

Älä ihmettele, itkevä haltija, että me kaikki, jotka ennen olimme
voimakkaat, silloin kun maailmassa vielä vallitsi suuri rauha
eikä kansa noussut kansaa vastaan eikä valtakunta valtakuntaa
vastaan eikä naapuri naapurin silmää puhkaissut, nyt olemme heikot
ja syrjäänsysätyt ja että me toinen toisemme jälkeen vaivumme,
suuttuneina elämään, siihen lepoon, jossa enää ei "päiväkirjaa"
tarvita.

Sinä vanha, hyvä haltijahenki, jota ei nykyajan ihminen tunne eikä
tunnusta, sano milloin sinä itse siirryt sinne, jossa ei mitään
muisteta? Meistä tuntuu kuin tänne maan pinnalle ei kannattaisi
kauvemmaksi jäädä -- oi tule kanssamme, niin vielä kerran syleilemme
toisiamme iankaikkisuuden rannoilla!



Pojan runo vanhalle Äidille.


    Ah Äiti armas, kuinka suruisasti
    Sun elämäsi ehtootähti vilkuttaa!
    Ja miks'en minä "Poika" pontevasti
    Voi omaa äitiäni pelastaa?

    Miks Jumala tai mikä lie Hän voima
    Näin loppuun asti meitä koittelee?
    Miks ajan arkihuolet, sorto, soima
    Luontomme parhaat lahjat voittelee?

    Miks ihmiselle, joka kaikkens' antoi,
    Kun koti vielä uhkui yhteinen,
    Miks Äidille, mi kuormat raskaat kantoi
    Ei joutsenlaulu kaiju leppoinen?

    Miks johti kohtalo sun, Äiti rukka,
    Sairaimman lapses tuonen talohon?
    Miks sulle auvennut ei onnen kukka,
    Miks pimeydest' et päässyt valohon?

    Miks elonkumppalisi kaaduttua
    Sinua vuosikaudet kidutettiin vaan?
    Ja polon poikas maaksi maaduttua
    Et vanhan rauhaa saanut silloinkaan?

    Oi tuolla nukkuu kyllä pappa vainaa,
    Ja siell' on rauhallista, hiljaista,
    Mut patsas paatinen se painaa, painaa,
    Niin että tahtois ääneen kiljaista...

    Miks kuolla kunkin täytyy niinkuin isän,
    Miks aina _kesken_ kohtaa kuolema?
    Niin mielellämme tahtoisimme lisän,
    Vaan siinä on se -- surman suudelma.

    Me lapset pappilan, tuon vanhan Karhulamme
    Jokainen hengessämme kärsimme:
    Miks avutonna nääntyy auttajamme,
    Hän -- kultaisin -- mi hoiti kotimme?

    Miks hälle linnaa rakentaneet emme
    Vaivainsa, rakkautensa palkaksi?
    Nyt salaa vuotavat vain kyynelemme,
    Kun äidin maja haihtui halvaksi!

    Ei kuningattaresta mökkiin oisi,
    Ei auttajattaresta armoille!
    Ja jos sen vieläkin vain vaihtaa voisi
    -- Ah, kunniata hapsill' harmaille!

    Mut kuka meistä mitään tehdä taitaa?
    Oi häpeää, kun lapses moiset on!
    Hän, joka meille neuloi "tuhat paitaa"...,
    Kahleita orjan kantaa, onneton!

    On suku suistununna entisestään,
    Se koskaan rikaskaan ei ollut lie,
    Mut joku meist' on kitsas sydämestään
    -- Kirottu kiittämättömyyden tie!

    Anteeksi, Äiti, että moista sanon,
    En itse toiveitas oo täyttänyt,
    Ma polvillani sulta anteeks anon,
    Milt' elämässäin lienen näyttänyt!

    Mun kohtaloni polku ompi julma,
    Vaan tarkoitustain, Äiti, arvaa et!
    Sinulle outo on tuo näkökulma,
    Mut Jumalapa tutkii sydämet.

    _Mun_ miten käy? Oi siitä älä huoli!
    Se Äidilleni kuulua ei voi!
    Ritarin täällä kohtaa koston nuoli,
    Mut trubaduurin harppu jälkeen soi...

    Siis Äiti vanha, sairas Äiti parka,
    Nyt vastaanota Poikas huokaus,
    Sen mukana soi murhe, aate arka,
    Mut sydämestä nousee rukous:

    Se rukous, ett' Kaiken Herra
    Mun Äitini sois silmäns' ummistaa
    Hetkenä sellaisna, kun vielä kerran
    Sielussa sointu ois -- vihreenä maa.



KUN ISÄ KUOLI



Pojan päiväkirja.


    Jo nyt harja majastani murtui.

Sieluni on suuressa ahdistuksessa, sydämeni täynnä itkua ja elämäni
tuntuu turhalta. Ei ole mistä kiinni pitää, ei osaa mihinkään
tarttua... Kuka olen minä, tomun lapsi, miksi synnyinkään tähän
maailmaan?

Ja se mitä tässä kirjoitan, se on sekin niin vähän merkitsevää sen
edessä, mikä on suurin kysymysmerkki. Miksi ihmiset sen tekevät
ohimeneväksi, en jaksa käsittää -- minä kauhistun arkipäivän naurua,
riitaa ja karkeata proosaa ja huudan sieluni tuskissa: herätkää te
kaikki, joilla henki on!

27 p. helmikuuta v. 1915.

Eilen aamulla se siis vasta tapahtui. Viestin hiihtäjä oli saapunut
suoraan vanhasta pappilasta. Vaimoni ääni värähti, kun hän lipun toi,
hän aavisti mitä se sisälsi ja minä myös aavistin. Kynäni vaipui,
työnsin kirjoitukseni pöytälaatikkoon, avasin kirjelipun ja luin
-- -- -- ja siinä samassa me jo huomasimme itkevämme: mies isänsä
kuolemaa, vaimo appensa poismenoa ja 7-vuotias tyttö isän sylissä
itki vain sentähden että näki isänkin kerran itkevän, isän, tuon
"kovan miehen".

_Jo umpeen painui nyt isän silmä, tuo sydän lempeä nyt on kylmä.
Vaikeat olivat nähdä ne hirveät kamppailut. Papan kello osoitti 10
minuuttia vaille 2 aamuyöllä, kun viimeinen hengenveto tapahtui.
Ainoastaan viimeiset minuutit olivat rauhalliset. Veljeni! Jäit
näkemättä isäsi hengenlähtöä. Nyt hän niin kauniina lepää. Tottahan
tulette katsomaan_.

-- -- --

Hoiperrellen valjastin poroni pienen puupohjareen eteen ja läksimme
ajamaan kaukaista pappilaa kohti -- ruumista katsomaan. Ruumista?
Tuo kauhea sana! Saattoiko sellainen käsite olla totta hänestä,
isästä, joka oli täynnä elinvoimaa ja joka rakasti elämää ja oli niin
vahva käsivarsiltaan ja jaloiltaan! "En usko sinua, kohtalo!" Ja
kuitenkin minun täytyi. Kylän akkoja tuli vastaan, niiden tervehdys
pisti sydämeen aivankuin he olisivat ilkkuneet minua, jolta isä oli
kuollut. Hammasta purren täytyi nöyrästi ottaa vastaan...

Kun saavuimme viimeiselle kilometripylväälle pappilan Jänismäen
alla, niin tuntui tuiki mahdottomalta se olettamus että isä oli
lakkauttanut terveyskävelynsä, nuo säännölliset 36-vuotiset
joka-iltaiset virvoittelunsa pappilan ensimäisellä kilometrillä.
Tuntui että ukon vieläkin _täytyi_ ilmestyä vastaan ja hymähtää:
"ahaa vai te siinä olette!" sillä satoja kertoja oli pappa tullut
vastaan. Nytkö siis ei tullutkaan? Jospa ne valehtelivat, jotka
ilmoittivat vanhuksen kuolleen? Oi Herra Jumala maassa ja taivaassa,
mikä lieneekään se totuus että _olemassaolo lakkaa?_

       *       *       *       *       *

Saavuimme perille. Oliko se pappila? Oli -- eikä ollut. Eräänlainen
kaamea verho häälyi henkisten silmäimme edessä. Tuntui että isän
täytyi olla joko salissa tai työkansliassaan, katsoa ikkunasta...

Joku siinä tuulotteli sänkyvaatteita uloskäytävällä. Sininen
kasvoiltaan, nyykäytti päätään ja sopersi: "Papan tuskat ovat nyt
loppuneet!" Ja näytti iloiselta, näytti, mutta _oliko?_ Ja sitten...
jossakin ovessa tulee äitiruustinna vastaan, syleilee kuumasti ja
hyrskähtää itkuun. Sanoo jotakin papasta. Sydän särkynyt. Sitten
velimies, kimmel hänenkin silmissään, yrittää sanoa: "nyt olemme
isättömiä poikia" mutta ei saa ulos, lausuu sen jotenkin toisin.
Hiivimme kaikin nurkkakansliaan ja minä -- minäkö se olen? -- huomaan
tyynesti, ulkonaisesti aivan kylmänä, kohottavani valkoista liinaa
olennon kasvoilta, joka makaa liikkumattomana. Järkeni sanoo että
siinä nyt on isäni, oma isäni, joka minut on siittänyt, elättänyt,
kouluttanut...

Vielä eilisiltana kuutamon noustua olin nähnyt hänet hirveissä
tuskissa kiemurtelevana, nyt kohtaan hänet tyynenä, arvokkaana,
juhlallisena. Hopeanharmaa parta, otsan rypyt silenneet, nenä
jalostunut, profiili kuin marmoriin veistetty... oh, hän on kuin
kuningas, hän on komea, kaunis, ylhäinen. Onko hän siis kuollut?
Kolmen askeleen päästä katsottuna hän, isävanhus, näyttää vain
nukkuvalta...

Tuntuu kauhealta, että isän noin on täytynyt _alistua_. Hänethän
on väkisten tähän huoneeseen kannettu ja ovi jätetty auki että
huone jäähtyisi. Kauheata! Isälle, joka oli niin tarkka huoneen
lämmityksestä ja oven kiinnipitämisestä.

Siis ruumis kuitenkin! Eipäs, hänhän näyttää hiljaa hengittävän, vai
pettääkö silmä että rinta vielä kohoaa? Joku panee kätensä hänen
povelleen ja sanoo: koetelkaapa sydämen kohtaa, se on vieläkin
lämmin. Minäkin koettelen -- ettei vaan ole valekuoll...? Ei, sanovat
muut: kyllä hän on kuollut...

Menemme pois sisähuoneisiin juomaan kuumaa kahvia vehnäisten kanssa
-- hävettää ettei isä saa mitään... Syömme melkein juhlapäivällisen
-- lihapullia ja pannukakkua -- nautimme ja -- häpeämme. Kuinka
luonnotonta! Jonkun pyhän lain mukaan emme tietysti saisi nauttia
mitään, koskapa isä, elättäjämme, ei voi syödä. Tämähän on loukkaus
vainajaa kohtaan. Mutta mikä ei ole loukkausta nyt? Leikkisänäkin on
loukkaus ja nauru rikos...

       *       *       *       *       *

Me näemme hänet juhlallisen liikkumattomana ja se meitä vähitellen
tyynnyttää. Mutta mitä me ajattelemmekaan? Mikä se meitä salaa
kirvelee ja nostaa raivoisan vastalauseen lohduttomuudessamme?

-- Se että muistamme nähneemme hänen kärsivän tuskia, joita emme
osanneet lieventää. _Se_ on verinen vääryys ja siitä vaadimme ihmisen
herran tilille. Sinä suuri tuntematon, eikö sinun _asiasi_ olisi
ollut auttaa? Olihan hän vanha ja elämässä jo kyllin kärsinyt --
rangaistustako tämä siis kuitenkin oli ja mistä?

En anna anteeksi sinulle, oi Jumala, että isääni rääkkäsit! Otit
häneltä ensin puhekyvyn, otit tajunnasta tärkeimmät osat, et
antanut vanhan miehen lausua viimeistä hyvästiä puolisolle, joka 51
vuotta oli seissyt hänen rinnallaan. Otit häneltä myös valituksen,
äänenkin kyvyn, mutta me näimme selvästi, kuinka syvästi hän siitä
loukkaantui. Jospa olisi saanut edes huutaa! Mutta hän oli kuin
piinapenkissä, kapula suussa... häntä kidutettiin kuin marttyyria
tulisilla raudoilla, poltettiin häneltä kieli, kurkku, kädet,
jalat, lopulta rinta; vihdoin sydän lävistettiin... _Onko tämä
Jumalan työtä_ vai kenen? Kituuko metsässä honka näin ennenkuin
kaatuu? Laupeuden Jumala, missä on sinun armosi? Näinkö vapahtajansa
syliin täytyy vaipua vanhan papin? Tässä on jotakin selittämätöntä,
harhamaa, opetettua, iskettyä kautta vuosituhansien.

Ajattelenko kuin pakana -- minä, joka totuuden tahdon tietää?

Ei minua huoleta se, _minne_ isäni sielu joutui, mutta minä vaadin
lopputilin kymmenestä vuorokaudesta, jotka vainaja sai kärsiä.

       *       *       *       *       *

Siihen sattuu ruumiin ääreen kiertävä raamatunkauppias. Selitän
hänelle mielipiteenäni ettei minua tyydytä uskonto, jollaista maa
tunnustaa. Hän miettii hetken ja vastaa: Mutta sehän on ikävää
että ihminen riitelee tekijäänsä vastaan! -- Niin onkin, vastaan
minä, mutta minun on pakko isäni kunniallisen etsimyksen vuoksi
kapinoida sellaista luojaa vastaan, joka sallii moista tapahtuvan.
Raamatunmyyjä väittää ettei _ruumis_ mitään merkitse eikä
ruumiinkiemurtelut, vaan että Jeesus Kristus on sydämessä. Saattaa
olla, sanon minä, mutta minähän muistan selvään, ettei rakas isäni,
vaikka oli valtiokirkon uskollinen opettaja, ettei edes hänkään
eilisaamuna kuollessaan saanut tuntea armon lohdutusta. Vasta
luonnollinen kuolema teki lopun hänen tuskistaan. Pitääkö uskoa
kaunista satua? Saan luvan uskoa, mutta sydämeni ja järkeni väittää
että vainajaa, hänen arvolleen sopimattomasti, kohdeltiin...

Oi kuinka minä säälin sinua, rakas isä, ja rukoilen jumalien Jumalaa,
että Hän, se _korkein_, sovittaisi tämän ristiriidan, jos sitä
ajallisessa tai ajattomassa elämässä enää sovittaa voi.

-- -- --

Kauhea yö! Olimme käyneet saunassa -- ensi kerran ilman isää --
ja nukuimme lämpöisessä salissa. Vieressämme seinän takana nukkui
-- hän itse. Salissa oli kaikki niin pehmoista ja mukavaa, suuria
häälyviä kukkia, suuria peilejä, tauluja ja korutavaraa. Akkunasta
paistoi talvikuutamo yli sileiden hankien, yli lumisten metsien.
Siinä oli puutarha -- tuulimylly -- jyväaitta -- kaikkia näitä oli
mahdotonta ajatella ilman isää. Jos minne silmänsä loi, muisti isän,
isän puuhat, hiihdot, kävelyt. Kymmenien vuosien äänet ja kuvat
kangastelivat silmissä. Miksi siis hän, joka oli niin voimakas, oli
lakannut antamasta kuvia itsestään?

Me emme voineet nukkua. Tuntui että isä on salaa murheellinen siitä
että häntä luullaan kuolleeksi ja että häntä pidetään jääkylmässä
huoneessa. Hän on elävä, tottakai, mutta ei voi itseään ilmaista.
Meidän äärettömän järjettömyytemme takia hän vihdoin ei kestä -- hän
nousee -- nousee ja rynnistää ovelle. Rasahdus -- lumivalkoisena
yövaipassaan hän syöksee keskellemme ja sanoo sortuneella äänellä:
"Pojat, miksi näin minua kohtelette?" Samalla kaatua romahtaa
lattiaan ja on vasta silloin kuollut...

Mielikuvitustako vain? Kuuntelimme horroksissa, eikö tosiaan kuulunut
hiiskausta ruumishuoneesta. Joka sekunti kuvittelimme jotakin
tapahtuvaksi. Tapahtuiko? Eipä suinkaan. Mutta yömme oli onneton. Oi
isä ettet kuollut meidän vielä pieninä ollessa, kenties emme silloin
olisi poismenoasi surreet, emme sitä niin olisi osanneetkaan surra!
Nyt, täysinä miehinä, itsekkin kuolemaniässä, tunnemme kauhua. Sinä
olit meille _liian paljon_. Jokainen nurkka vanhassa pappilassa
todistaa sinun pitkää ikääsi ja ihmeellisiä ennätyksiäsi.

-- -- --

Aamu valkenee, arki koittaa. Veljen täytyy istuutua rekeen ja lähteä
kaupunkitoimiinsa -- yli 200 kilometriä.

_Meidänkin_ täytyy lähteä. Miltä tuntuukaan nyt pojan koti? Se
on sekin kuin rikkiromahtanut, sillä vanhan pappilan turvissa me
sielullisesti olemme eläneet. Vasta nyt sen oikein ymmärrämme.
Oi, se on suurenmoista ihmisen elämässä, koettelemusten keskellä,
kenellä oma isä on elossa ja avoinna lapsuuden koti, jossa vapaasti
saapi käydä. Sen suloisempaa vierailupaikkaa, virvoitussopukkaa ei
maailmassa toista löydy.

       *       *       *       *       *

Minunko kärsimysteni laskuun sekin tulla täytyy -- ruumisarkun
tilaus! Mitat, malli... Kuinka kauhea onkaan ruumisarkun malli
kylmässä Pohjolassa! Miksi se pitää olla niin särmikäs? Silläkö vielä
tahdotaan lisätä kipuja? Ennakkoluulojen kasvattamat olemme kaikki.
Miksi ei kukaan keksi pehmeämpiä muotoja? Tuonelan ruuhi pitäisi
saada miellyttäväksi että me siihen tottuisimme...

       *       *       *       *       *

Mieli hautoo, muistot kulkevat. Omaatuntoa särkee -- meillä kaikilla,
yksin äidillä, sillä niin on aina, kun ikuinen ero tapahtuu.

Kuinka sitä olikaan laskettu isän kuolemaa ja siihen kaikin puolin
muka varustauduttu, ja kuitenkin -- kuinka toisella tavoin kaikki
sittenkin kävi!

Olimme sisareni kanssa saapuneet pappilaan eläinsuojelusliiton
iltamasta myöhään sunnuntai-iltana. Koko pappila nukkui ja me --
löydettyämme äidin asettaman ruokatarjottimen -- olimme kumpikin
hiipineet vuoteisiimme. Muistan nukkuneeni huonosti, sillä asiani
olivat uhkaavalla kannalla, mutta minua lohdutti tämä vanhassa
pappilassa käynti ja porolleni oli siellä aina varattuna jäkälää. Jo
varhain maanantai-aamuna tapasin isäni kuten tavallista kansliassaan.
Aamiaispöydässä näin hänen päänsä yhtäkkiä vaipuvan vasten pöydän
laitaa ja äitini sanoi: "ai, ai, nyt papalle taas tuli". Samalla
isä jo selvisi ja jatkoi aterioimistaan. Silloin vasta sain kuulla
että näitä pyörrytyskohtauksia oli sinä yönä sattunut useampia eikä
vanhus ollut nukkunut. Minä huomautin ettei isän pitäisi jatkaa
noita yövuoteella lukujaan, sillä ne rasittavat aivoja, kuten tunsin
omasta kokemuksestani. Isäni ei varoitukseeni kääntänyt enempää
huomiota, vaan ilmoitti että hänellä oli tänä päivänä ollut aikomus
ajaa hevosella luokseni, sillä ukolla oli ikävä pientä viisivuotiasta
tyttöäni, joka ennenkin oli ollut pappilassa. Esitin että lähdetään
vaan yhtä matkaa ja minä ajan edellä porolla. Mutta silloin äitini
huomautti ettei pappa nyt saanut lähteä, koska hänellä oli ollut
huono yö. Huomenna oli laskiaistiistai. Minä ilmoitin että luokseni
oli aikonut vieraita, mutta että kolmen päivän päästä torstaina on
vanhimman tyttäreni syntymäpäivä ja että vanhusten silloin sopii
tulla. Niin se asia päätettiin ja minä hyvästelin. No nytkö sinä
menet! sanoi isäni tapansa mukaan, vaikka minusta tuntui että hän
sen nyt sanoi jotenkin eri tavalla. Kun talutin poroni kanslian
akkunan alle, näin isäni katsovan lähtöäni akkunasta. Jotakin
_hyvin miettivää ja alakuloista_ oli hänen katsomisessaan. Samalla
silmänräpäyksellä minussa vilahti: (oi ihmisen oikeita aavistuksia,
joiden pyhyydelle hän ei pane arvoa!) että kukasties näen isäni
elävän katseen viimeisen kerran? Minä nyykäytin päätäni isälle
hyvästiksi iloisesti ja reippautta tavoitellen, huiskautin porohihnaa
ja luistin mäkeä alas. Mutta samalla olin itsekseni päättänyt että
ensi postissa ilmoitan eräälle veljistäni pelkoni isän sammuvasta
elämästä... Minussa oli vaistomainen aavistus. Niin ajoin kotiin.
-- Heti seuraavana aamuna saapui hiihtopoika pappilasta mukanaan
kirjelippu, jossa ilmoitettiin että isä yöllä kello 3 oli pudonnut
sängystään aivohalvauksen kohtaamana. Valjastin poroni ja ajoin
täyttä laukkaa järven ympäri, välttäen kylää, pappilaan. Yhdyin
hoitajiin, autoin nostamisissa. Isäni oli hirveässä levottomuudessa,
ei mikään asento häntä tyydyttänyt, alituisesti täytyi korjailla
tyynyjä ja itsekkin hän niitä korjaili, vaikka oikea käsi ja oikea
jalka olivat halvatut. Lämpimiä pulloja asetettiin jalkoihin,
jääpussi päähän -- sairas ei sitä sietänyt. Kaikista hämmästyttävintä
oli että isä oli kadottanut puhekykynsä. Se teki äitiini hirvittävän
vaikutuksen, ja hän vain odotti että isä tulisi tajuntaansa
ja jotenkin osoittaisi puolisolleen mieltään (eikä työntäisi
tuntemattomana pois). Isää näytti kummastuttavan että hoitajat
hänet ympäröivät. Ujostutti ja kidutti sanomattomasti luonnollinen
tarpeentekonsa, joka oli käynyt arveluttavaksi. Me ymmärsimme että
viimeinen sairaus oli nyt alkanut, mutta emme uskoneet kuolemaa.
Lääkärikirjoissa sanottiin että aivohalvaus useimmiten "menee ohi"
ja että puhekykykin palautuu... Minä noudin apteekkarin katsomaan
isääni. Hän kertoi oman isänsä myös kuolleen aivohalvaukseen, mutta
tämä oli elänyt mykkänä kokonaisen vuoden ennenkuin kuoli. Vaan
tässä oli ikäeroitus, hänen isänsä oli ollut 50-vuotias, meidän oli
80-vuotias. Pitäjäläiset tiesivät että vanhoillakin usein halvaus
paranee. Minä huomautin siihen että oli eroitus talonpoikaisaivojen
ja rovastinaivojen välillä.

Äitini kulki huoneitten läpi ja itki. Hänellä oli omantunnon vaivoja
ettei ollut herännyt heti yöllä. Hän kertoi että pappa illalla oli
sanonut voivansa paremmin ja tapansa mukaan lukenut makuultaan.
Luultavasti hän luki Hall Cainen "Vaimo jonkas annoit", arveli äiti.
Tosin siinä oli joku "Vartijan" numerokin yöpöydällä. Äiti muisti
nähneensä puolisonsa sammuttavan lamppunsa. Muisti vanhuksen sanoneen
että äiti häntä nyt vähän katsoisi tänä yönä, jos edellisen yön
pyörrytykset uudistuvat. Mutta äiti, joka oli valvonut edellisen yön,
nukkui raskaasti. Silloin se tapahtui -- äiti heräsi vasta kun näki
isän lattialla...

Aamuyöllä pantiin hakemaan apua, koko talo joutui liikkeeseen.

Näin se siis oli alkanut tuo sairaus. Olin siellä itsekkin parina
yönä valvonut.

Siellä me olimme istuneet, me elämän armoittamat, vanhan pappilan
palavien öljylamppujen ääressä pakkasen paukkuessa ulkona, tähtien
kiiluessa taivaalla ja vahtineet vanhaa vapisevaa honkaa, joka uhkasi
kaatua keskellemme elämän myrskyistä väsähtäneenä...

Kuinka selvään muistankaan noiden valvottujen öiden mielialat.

Se oli siis vihdoinkin tulemassa tuo katastroofi. Heimonsa
hopeakruunuinen kuningas makasi voimattomana kuni salakavalan
vihollisen kolhima. Vielä eilen hän oli puhunut, katsellut kaikkea,
tajunnut ja tuntenut. Nyt ei hän kyennyt lausumaan ainoatakaan
tavuuta.

Oli ollut kauheata todeta sitä mykäksi tulemisen kirousta, kun
ruumiissa vielä olisi ollut miehen voima, jota ei kolme hoitajatarta
jaksanut voittaa. Koko ensimäisen vuorokauden, vuoteen omaksi
jouduttuaan, oli rakas isämme turhaan ponnistanut karhuvoimiaan
päästäkseen tavallisiin tehtäviinsä. Alituisesti liikkuivat hänen
kätensä ja ruumis tempoili. Ei palaakaan ruokaa eikä pisaraakaan
mitään juomaa hän voinut nauttia. Ja luonnolliset asiat tuottivat
hänelle surkuteltavia kärsimyksiä...

Siitä ensimäisestä yövalvonnasta on mieleeni syöpynyt eräs
nousukohtaus. Vanhus pyrki kiihkeästi työhuoneeseensa. Emme tienneet,
oliko sairas tajullaan vai ei. Mutta tuohon omaan, rakkaaseen
työhuoneeseensa tultuaan - me kannatimme häntä kainaloista --
tiedättekö mitä vanhus teki? Hän kiskoi meidät seinäkellonsa eteen,
väänsi päätään ja katsoi tarkkaan: "Vartija, mitä kuluu yö --?"
Kello osoitti silloin vähän yli 2:n. Isä parka näytti rauhoittuvan
että kello oli vasta niin vähän -- hän katsahti kummastuneena
meihin kaikkiin: mitä ihmettä me muka teimme hänen kimpussaan?
(hän olisi romahtanut ilman meitä) -- ja me saimme hänet takaisin
makuuhuoneeseen. Hän nukahti sitten muutamiksi tunneiksi... Minä,
kuolevan poika, ajattelin tänä yönä enemmän kuin kenellekään puhua
uskalsin. Ymmärsin kaiken -- ainakin ymmärsin sen uskonnollisen
pohjan, jolla meitä lohdutettiin, silloin kun kuolema ahdisti.
Kaipasin, _uskalsin_ kaivata jotakin enempää... "Oi Jumala", puhelin
hengessäni: "minä maan tomu ja mato, nöyrrytän kyllä itseni Sinun
edessäsi, mutta miksi et sittenkään itseäsi ilmaise? Sillä ethän sinä
ilmaise! He valehtelevat vasten parempaa tietoaan, jotka väittävät
sinun itsesi ilmaisevan. Itse Kristus kuoli kauheihin kärsimyksiin!
Vaikka oli niin korkea ja hyvä että hänet julistettiin Jumalan
pojaksi... Eikö siis kristillinen pohja ole toivoton? Sanotte minua
pilkkaajaksi: Sanokaa, mutta rehellisyys on jumalallista. Vielä on
koittava päivä, jolloin ihmiskunta tietää enemmän kuin _yhteiskunta_
opettaa." Näin puhelin, näin kapinoin ja rukoilin itsekseni sillä
aikaa kun isä nukkui. Kello löi kolmea. En ollut yrittänytkään
nukahtaa, olin lueskellut kansliassa pappeinkokousten pöytäkirjoja
sekä isäni salaisia muistiinpanoja ja arvosteluja -- omasta itsestäni
"Vihan" ja "Rakkauden" menneiltä päiviltä, eivätkä ne estäneet minua
häntä rakastamasta, tunsin ainoastaan surua ja sääliä...

Elämä -- sanelin itsekseni -- oli siis suurelta osalta sellaista
pahaa, jota ei lääkäri eikä pappi, ei edes luonto voinut lievittää.
Siinä itki äitini, hänkin valvoen -- ja me lapset aavistimme ettei
hän tätä kestäisi... Entäs omat asiani? Kullakin kohtalonsa. Meidän
ihmispoloisten täytyi kovettua, paatua, kestääksemme elämämme väärät
laskut ja pettyneet ohjelmat.

Viereisestä huoneesta ei kuulunut muuta kuin nukkuvan hengitys
ja minut valtasi väsymys. Kun kolmen tunnin kuluttua heräsin,
kuulin isänkin heränneen ja hoitajattarilla oli täysi työ
pidätellessään sairasta, joka ponnistelihen ylös. Aamun kajo jo
hämärsi. Minua pyydettiin avuksi ja taas me kannatimme sairasta
kainaloista työhuoneessa -- oh, hän, isä parka, ikäänkuin pyrki
_elämän säännölliseen työhön_, hän, tuo ankaran ahkera mies,
joka halvauspäiväänsä saakka oli ruumiin ja sielun täysin voimin
työskennellyt milloin kansliapapereinsa, milloin höyläpenkkinsä
ääressä -- siinä virui vieläkin vasu täynnä hänen viimeisiä
lastujaan... Kuta vanhemmaksi isä rovasti oli käynyt, sitä
tarmokkaammin hän oli veistellyt, valmistaen loppumattomasti
kaikenlaisia tarve-esineitä ja ilahduttaen lastenlapsiaan
omakeksimillään leluilla -- todentotta: hän oli kaatunut töittensä
keskelle. Tänä aamuna sai höylä ja vasara olla rauhassa, asiapaperit
kajoomatta. Tällä kertaa ei isä pyrkinyt seinäkellonsa eteen,
vaan saimme hänet suosiolla kääntymään pöytänsä äärestä takaisin
-- hän ikäänkuin häpsähti todellisuuden surkeutta ja kun näytimme
hänelle hänen omaa taskukelloaan, ei hän kiinnittänyt huomiota
kellon tauluun, vaan kiiltäviin periin uteliaana niitä hypistellen
sormillaan -- niinkuin lapsi. Elämän normaali kulku on kai se että
ihminen kuolemaa lähestyessään muuttuu uudestaan lapseksi.

Kun olimme saaneet isän toistamiseen takaisin makuuhuoneeseen, ei hän
enää voinut nukahtaa, vaan sairauden tuskat hyökkäsivät raivoisasti
hänen päälleen. Varsinkin näytti häntä äärettömästi kiusaavan oman
vuoteensa asema. Hän pyrki yhä uudestaan ylös ja sai itse siirretyksi
tavattomalla voimalla vasemmalla kädellään koko rautasängyn
toisapäin. Me autoimme ja taivuimme hänen mielitekoonsa. Näin oli hän
saanut vuoteensa pääpuolen suoraan pohjoista kohden ja siinä asemassa
vuode pysyi sitten loppuun asti, vaikka sairas välillä joskus sai
maata toisessakin vuoteessa. Vanha hieroja-Kaisa tiesi sanoa että
kuoleva itse asettelee vuoteensa. Rovastilla oli vaistomainen tunne
että juuri tuossa vuoteessa ja juuri noin päin hänen oli nukahdettava
Ikuiseen uneen.

Siinä me istuimme ja surkuttelimme vanhuksen kohtaloa. Vihdoin
valkeni talvinen päivä, aurinko nousi häikäisevän kirkkaana levittäen
loisteensa yli erämaan lumisten maisemain. Vanhus lepäsi, oli kenties
hänen helpoin hetkensä, mutta mitä ilta taas toisi, sitä oli mahdoton
tietää.

       *       *       *       *       *

Oli kohtalon ivaa että viimeinen asiamies, jonka isä vastaanotti
vielä terveenä päivänään, sattui olemaan pitäjän väliaikainen
haudankaivaja, joka oli siinä määrin pilannut maineensa että
juuri oli ottamassa papintodistusta päästäksensä muuttamaan pois
paikkakunnalta. Joka talosta tuo mies oli petkuttanut rahoja ja
onnistui hänen vanhalta rovastiltakin saada apua. Millä mielellä isä
sen oli mahtanutkaan antaa? Hän koetti aina uskoa hyvää huonoistakin
miehistä. Kenties isä sen oli antanut hyvin tietäen antavansa
valehtelijalle ja tuntien kiusaantumista? Yhdestä asiasta saattoi
olla iloinen: antamalla apua haudankaivajalle esti antaja tätä miestä
tulemasta omaksi haudankaivajakseen.

       *       *       *       *       *

Riittää yhä muistelemista noista päivistä, jolloin kiidättelin
porollani edestakaisin kaukaisen korpikotoni ja isäni pappilan
väliä. Minua polttivat tuliset hiilet sekä vanhassa että uudessa
kodissa, jossa viimemainitussa vaimoni joka päivä sai taistella
elämänkärsimystaistelua suuren lapsilauman keskellä auttajanaan
ainoastaan raaka palvelustyttö, jota kiroilemisensa uhallakin emäntä
oli pakotettu sietämään, koska ei kunnollisia palvelijoita syrjäiseen
paikkaan ollut saatavissa. Rahavaramme olivat auttamattomasti
loppuneet, karjankontua emme saaneet mistään rahallakaan. Sekä
aineellinen että sielullinen hätä piiritti joka puolelta, eikä meidän
talossa -- ilman isän sairauttakaan -- isäntä ja emäntä voineet
nukkua ainoatakaan yötä kiemurtelematta kohtalonsa kourissa. Nyt oli
tullut vielä tämä!

Muistan, kuinka olin kahdenvaiheilla, ajaakko kotiin tuon ensimäisen
valvotun yön perästä pappilasta. Kun vihdoin sen tein, en saanut
rauhaa kotonakaan, vaikka kirjalliset työni, joista elämäni oli
riipuksissa, olivat pahimoiltaan kesken. Kuka saattoi kirjoittaa
romaania näin kiristyneissä sielunleikkauksissa? -- Ei, täytyi
ajaa takaisin! Saimme kotiasiamme mitenkuten järjestetyiksi ja
vaimoni läksi mukaani. Oli iltapimeä ja kova pakkanen, poro,
jonka oli pakko raahata sekä pulkassa ajajaa että suksimiestä,
juonitteli järvenjäällä ja aiheutti yhä ikävämpää hermostusta meissä
kummassakin. Kirvelevä suru painoi meitä, mutta vastoinkäymiset eivät
meitä nöyrryttäneet -- elämä oli karkeata koettelemusta ja autio
erämaa ympärillämme ei tarjonnut lohdutusta. Armoton pohjanviima
viilteli kasvojamme kuin terävä sahanterä...

Meillä oli erikoinen kammo kirkonkylää kohtaan, jonka läpi oli
ajettava päästäksemme vanhaan pappilaan. Varsinkin tällä kertaa, kun
asiamme olivat huonoimmillaan, tunsimme raatelevaa vastenmielisyyttä.
Ettei tarvitseisi ketään kohdata? Mutta kohtalo ei meitä säälinyt.
Siinä vilahti vastaan jälleen se roikka, joka meitä hengellisesti
vaivasi. Ne olivat jotkin "apteekkarin nimipäivät", joille joutilas
herrasväki taas oli kerääntynyt. Joku nuori virkamies koreilevine,
tukkipomomaisine rouvineen, joku alempi virkamies esimiehensä rouvaa
matkivine vaimoineen, joku naimahaluinen sairaanhoitajatar, joku
tanssihullu orpojenopettajatar... Ne tervehtivät meitä ikäänkuin
iloisesti ilkkuen ja yksi kerkesi kertoa että rovasti nyt muka voi
paremmin -- se oli kuultu tuolta komealta "laupeudensysteriltä",
joka paljastetuin käsivarsin, suurmailman muotia matkien, piti
velvollisuutenaan porhaltaa porollaan jokaiseen mahdolliseen
vierailupaikkaan ja jonka hameenhelmoissa paistoi kolme tulipunaista
rantua (neitiä sanottiin hyvin uskonnolliseksi).

Kertoja tiesi lisätä, että vanha rovasti oli tuolle neidille tänään
nyökännyt päätänsä, oli siis hyvin hänet tuntenut. Rohkenipa joku
tokaista että "isäsi kuuluu jo kävelevän ja peilailevan". Meitä
iljetti! Huvittelijain keskellä kekkelehti vapaamielisyydellään
kerskuva pappismies, vanhapoika, joka kuiskutti korvaan, kuinka hän
viime yönä oli "vähän hummannut". Olivat apteekinhoitajan kanssa
juoneet pirtua, iskeneet "p:sti korttia" -- nämä kaksi miestä,
jotka kumpikin edellisenä päivänä olivat käväisseet isä raukkaani
katsomassa.

Että ihmiset saattoivatkin -- olihan jokaisella vapaus elää miten
tahtoi ja kenenpä oli pakko muuttaa päiväjärjestystä yhden kuolevan
takia? Mutta kuitenkin... kokekoon joku toinenkin minkä me ja
tuomitkoon sitten...

Meihin koski liian hellään paikkaan kun saimme tietää, että tuo
komea neiti isäni sairasvuoteen äärestä oli rientänyt suoraapäätä
tansseihin ja hypellyt, hypellyt...

Kiitimme päästessämme irti kylästä ja saimme nousta pappilan pihaan.
Puheet sairaan muka paremmuudesta näyttäytyivät perättömiksi.
Kyläläiset olivat ne keksineet ikäänkuin vaimentaakseen omiatuntojaan.

Jäimme vaimoni kanssa täksi yöksi seuraamaan taudinkulkua pappilassa.
Se ei näinä vuorokausina kehittynyt parempaan eikä pahempaan päin.
Saattoi vain todeta että vanhus vielä oli "elossa".

Kului muutamia vuorokausia. Yötä-päivää tekivät vuorohoitajattaret
parhaansa, öisinkin toisinaan oli neljä paria.

Lauvantaipäivänä (aivohalvaus oli sattunut tiistaita vasten yöllä)
olin jälleen pappilassa. Vanhus oli silloin levollinen ja monet
merkit osoittivat että hänellä nyt oli helpompi. Minulle oli kerrottu
että isäni hellästi oli painanut rintaansa vasten pikku tyttöäni,
yhtä lapsistani, joka sinne oli lähetetty tyhjässä heinähäkissä
pappilan rengin matkassa.

Äitini myös kertoi että isä tänään ensi kerran oli puristanut hänen
kättänsä aivankuin olisi hänet tuntenut. "Ja se tuntui niin hyvälle"
("och det kändes så godt"), muori sanoi ja hyrskähti itkuun.

Todella: sairas näytti tyyneltä eikä riehtonut kuten ennen peittojen
kanssa. Saimme silittää hänen käsiänsä ja rintaansa, mutta ääntä
hän ei voinut päästää. Nielemiskykykin oli heikko ja sylki valui
takaisin. Minussa syttyi ajatus koettaa saada sairaalle jotakin
sanotuksi, saada ainakin selville, oliko hän täydessä tajussaan.
Lausuin siitä siskolleni, mutta tämä arveli ettei hyödyttänyt
koettaa. Minä kuitenkin koetin, otin paperilevyn ja kirjoitin isoilla
kirjaimilla: "Rakas Isä. Nosta vasan kätesi ylös, jos ymmärrät mitä
tähän on kirjoitettu. Siitä me kaikki tiedämme että vielä tajuat
kirjoitusta. Nosta nyt heti."

Panin lapun isäni käteen. Hän tarttui siihen uteliaana ja näytti
tarkoin lukevan. Kun hän oli lukenut rivit loppuun, käänsi hän
paperin ja katsoi, oliko toiselle puolelle kirjoitettu. Ei ollut.
Silloin hän työnsi lapun takaisin ja suureksi hämmästyksekseni ja
ilokseni nosti vasemman kätensä, tehden jonkunlaisen kaaren ilmassa
ja laski heti alas. Hänen katseensa ikäänkuin puhui: "Ymmärrän
tietystikin -- kuinka te näin yksinkertaista asiaa kyselettekään!"
Siskoni myös uskoi että isä ymmärsi. Oli nyt olevinaan varmaa että
potilas tajusi kirjoitetun sanan. _Hänelle siis saattoi kirjoittaa
mitä tahansa_. Sitä hän ehkä itse toivoi. Mikä ilo! Me olimme niin
varmat asiasta, ettemme kiiruhtaneet kirjoittamaan toista lappua,
jottemme rasittaisi hänen aivojaan. Kauhean tyhmästi teimme.
Sitäpaitsi odotimme aluelääkärin saapumista. Illemmalla tulikin
tohtori antaen yhä parempia toiveita. Vieläpä otti sairaalta pari
etuhammasta, tämä näytti olevan täysin tietoinen asiasta, sanottavaa
kipua ei tuo huulia rikkovain hammasten otto näyttänyt vaikuttavan.
(Se oli itse asiassa hirveää -- vastustin sitä jo silloin, mutta
tohtori oli itsepäinen.) Tohtori uskoi toipumiseen ja otaksui että
puhekykykin jonkun viikon kuluttua, ellei halvaus uudistuisi, oli
palaava. Sairaalle sopi kyllä rauhoittavasti kirjoittaa. Hän jätti
meidät hyviin toiveisiin ja parhaiksi postin lähtöön lennätin minä
porollani rauhoittavia uutisia kaikille poissaoleville veljille ja
sisarille. Siinä kiireessä tuo rauhoittava kirjoitus isälle jäi
tekemättä! Otaksuen että siskoni sen tekisi kiidätin näet postista
suoraan kotiini, jossa kylpy odotti. Päätin itsekseni ettei ole
tarvis mennä pappilaan muutamaan päivään, koska asiat siellä ovat
hyvin. (Meillä elävillä on aina muka kiireellisiä töitä.)

       *       *       *       *       *

Jumala anteeksiantakoon huomaamattomuutemme. Rauhoituslappu jäi
iäksi päiväksi kirjoittamatta, sillä potilas oli jälleen kadottanut
tajuntansa. Kun vaimoni maanantai-iltana palasi pappilasta, kertoi
hän yhden veljistäni saapuneen kaupungista, mutta isä parka ei
enää ollut tuntenut tätä rakkainta poikaansa. Turhaan oli veli
lippukirjoituksella koettanut tuoda tervehdyksen sairaan ainoalta
sisarelta, joka talven kuluessa oli lähettänyt monta sydämellistä
kirjettä vanhalle veikolleen.

Vaikka kaiken tämän sain tietää, en jostakin syystä kadottanut
toivoani. En ajanut pappilaan tiistainakaan, koska olin saanut kuulla
että veljeni ja siskoni tulisivat seuraavana päivänä meille, joiden
luona aniharvoin ketään kävi. Tulivatkin -- hevosella lasten kanssa
-- ja vietimme hauskan päivän (kuinka väärinvietetyltä sekin päivä
perästäpäin tuntuu). Illalla saatoin veljeäni pois antaen hänen
ajella porolla hevosen edessä. Iltayöllä kuutamossa lennätin takaisin
tuoden pulkassani postin ja sokuritopin. Kauppiaassa oli päätäni
huimannut elämän arki -- mikä meidät perisikään -- viimeiset roponi
olivat menneet siihen, mitä pulkkaani mahtui...

       *       *       *       *       *

Olin luvannut ajaa pappilaan torstaina ja istutin vanhimman lapseni
pulkan keulaan aavistaen että viimeisen kerran saisin näyttää
isääni tytölle, joka niin paljon hänkin oli nauttinut isoisänsä
puolelta. Isäni näytti ihmettelevän että kaksi pikkutyttöä samana
päivänä seisoi hänen vuoteensa ääressä. Vaistomaisesti vanhus veti
pikkutyttöjä rintaansa vasten, joka peloittavasti korisi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hänet huumasi suuri tuska, hän nyki peittoaan ja
koetti turhaan nousta. Hän oli huomattavasti heikontunut, sillä
sanottavia ei häneen oltu sisälle saatu. Tänään hän oli huolinut
huulilleen vain vettä ja pisaran sitroonavettä, johon oli tiputettu
hajuksi konjakkia.

Hirvittävä todellisuus: lavemangi ei enää tehonnut...

       *       *       *       *       *

Nyt olen kertonut osanottoni sairaan luona olemiseen. Palaan jälleen
tuohon onnettomaan kuutamoyöhön, jolloin olin pakotettu kyyditsemään
toisen pikkutytöistäni takaisin kotiini "etteivät lapset meluaisi".
On jäänyt mainitsematta, kuinka pahalta tuntui kylän keskuksen läpi
ajaessa kohdata jälleen kylän herrasväkiä, jotka hurvelehtivat
kuutamossa. Liian pistävästi tunsi silloin ihmiselämän räikeät
vastakohtaisuudet, siinä oli pari vakavan hyväntekeväisyyslaitoksen
naista, joiden johtokunta piili kaukana pääkaupungissa ja jotka
kansan silmissä herättivät kummastusta alituisella huvittelullaan.
Iloisia huudahduksia, keveitä liikkeitä! Naisia hännysteli
vähätöinen, hyväpalkkainen virkamies. Kaikki he tiesivät miten asiat
käyvät pappilassa -- sairaanhoitajattaret liehuivat loistavissa
pukimissa kuni prinsessat -- moisesta vapaudesta tuskin tiedettiin
pääkaupungissakaan. Mitä he välittivät ikälopusta, joka teki
kuolemaa? Kuolkoon. He ovat nuoria, he tahtovat nauttia elämästä!

Teki mieli tuolle huvittelevalle herrasväelle jotakin sanoa, mutta ei
saanut sanaa suustaan. Niin, ajattelee mies, heillä on iloitsemisen
oikeus -- _minulla_ ei. Minä kuljen kohti korpea ja kuoleman varjon
maisemia. Minulle ei kuutamo haaveita anna, kalman kuudan vain
paistaa...

Jumala yksin tiesi, kuinka itsekkin kaipasin elämän iloa. Kohtalo
oli sen minulta riistänyt. Syksystä saakka oli sieluni vaeltanut
eksyksissä tässä hirveässä erämaassa -- -- henkeni oli orpoutunut. Oi
kauhea kuutamoyö!

       *       *       *       *       *

2 p. maaliskuuta.

Taas olen käynyt siellä vainajan talossa. -- Taas viettänyt siellä
kuutamoisen yön yksin maaten salissa, jonka seinän takana isä yhä
lepää. Kuinka hermoni olivatkaan jännityksissä -- mitä se on?
Pelkäsinkö yliluonnollisia? Olin käynyt näyttämässä ruumista parille
talonpojalle, jotka halusivat viimeisen kerran nähdä rovastiansa.
Kynttilä kädessä olin mennyt ja vetänyt liinan kasvoilta. Kuinka
rauhallisena, ikäänkuin hymyillen vanhus makasi. Ei tehnyt lainkaan
kuolleen vaikutusta. Isäni vain nukkui -- ja minä muistin, miten jo
koulupoikana kalasaaressa olin katsellut nukkuvaa isää. Minua ei
kammottanut, olin ylpeä isästäni. Kas noin, sanoin talonpojille, noin
sitä pitää ihmisen nukkua! Mutta kun yö tuli ja jäin yksin -- silloin
kuvittelin isän olevan valekuolleen ja säälittelin että akkunan
puolisko oli avattu hänen makuuhuoneessaan. Ajatellappa: jos hän
herää viluun tai akkunasta murtautuu sisään koira tai susi.

Koko yön kuuntelin horroksissa, eikö muka isä hengittänyt kuuluvasti
tai noussut ylös ja pyrkinyt ovelle? Hermoni olivat hyvin kiusatut...

Myöhemmin yöllä keksin lohduttavan ajatuksen. Miksi isäni eilen oli
näyttänyt _hymyilevän!_ Kukaties ruumis kuvasteli iankaikkisuuden
vaiheita? Oh, isä oli varmaan tavannut, siellä missä oli, rakkaan
tuttavan -- pikku poikani, minun rakkaimman, viattomasti kärsineen
poikani, joka myös oli kuollut aivotautiin! Hän, isävanhus, oli
yllättänyt pikku Kalevin kukkaistarhassa ja ottanut lasta kädestä
kiinni: "Sinäkin täällä?" "Oi, ja sinä -- isoisä!" oli Kalevi
huudahtanut. "Ah kerro, miten _minun_ isäni voipi?" "Sinunko isäsi?
Minunko poikani? Kyllä kerron: hän ajelee yhä porolla" oli vanhus
vastannut, "mutta kovin synkkämielinen hän on -- asiansa lienevät
huonosti". "Voi isä rukka!" oli pikku Kalevi siihen huudahtanut:
"Lähetinhän minä hänelle neljä tuhatta markkaa silloin kun lähdin
pois maan päältä, eikö se riittänyt?" "Ei", selitti vanhus. "No",
sanoi pikku Kalevi: "minä pyydän hyvää Jumalaa heti lähettämään
isälle lisää rahaa!" Sitten oli rakas pikku vainaja kuiskannut papan
korvaan: "Kuinka äiti voi?" ja hyrskähtänyt itkuun. Vanhuskin oli
nyyhkyttänyt ja vastannut mielenliikutuksesta väristen: "Äidilläsi on
kolme poikaa."

"Sepä hauskaa!" oli Kalevi hymyillen huudahtanut, "jos ne minut
vain päästäisivät täältä, niin lähtisin niiden kanssa leikkimään.
Minulta jäi leikki siellä maan päällä kesken..." Sitten oli pikku
vainaja kysellyt myös siskojaan... Ja niin olivat he yhdessä, Pappa
ja Kalevi, käsikädessä lähteneet nousemaan ylös marmoriportaita
taivaalliseen palatsiin...

-- Oi jospa kuvitelma olisi totta -- silloinhan ei kuolema olisikaan
niin kauhea!

       *       *       *       *       *

Kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun isä kuoli. On täytynyt tottua
arkiohjelmaan, säännölliseen, pakolliseen työhön. Työ kai onkin
ainoa, joka lievittää. Joka työtä voipi tehdä, sillä vielä on
elämänhalua.

Olen usein ajellut siellä vanhassa pappilassa. Joka kerta
Kiiskimäkeä ylös noustessa on tuntunut uskomattomalta ettei pappa
ole kotipuuhissaan kirjoittamassa tai nikartelemassa. Kun tulen
kansliaan, ensin tavattuani vapisevan äitini salissa, huomaan että
elämä täällä on pysähtynyt kuin seinäkello. Tuntuu pahalta vapaasti
saada järjestellä, vieläpä omaksi ottaa isäni työkaluja ja tavaroita,
joita on satamääriä hänen kansliansa seinällä, omatekoisessa komeassa
työkaapissaan ja kaikissa ihmeellisissä pikkulaatikoissaan.

Kaikkiko nyt on hajoitettava tämä monikymmenvuotinen vanhuksen
työpesä? Kuinka rakas se hänelle olikaan! Ja kuitenkin viiltää
sydäntäni, kun tiedän, kuinka monta ikävänkin hetkeä vanhus tässä
majassaan on viettää saanut. Äitini kertoilee nyt itkusilmin,
kuinka papalla varsinkin sunnuntai-iltoina, kun ainoa kotona-oleva
tytärkin usein oli kylällä, saattoi olla ikävä. Kuinka hän turhaan
kävi iltakävelyllään yksinäisine mietteineen kohtaamatta ketään,
tuli takaisin, meni saliin, istui ja mietti -- eikä jaksanut joka
hetki lukea, vaikka muuten paljon lukikin... Ei tullut vierasta,
en tullut edes minä -- poika. En joutanut! -- Oh Jumala, kuinka
hyvin tunnen ja ymmärrän itsessäni tämän isäni pyhäilta-ikävän.
Minulla myös on verissä sanoinselittämätön, sielua syöpä ikävä juuri
_sunnuntai-iltoina_ omassa kodissani -- vaikka mitä tekisin.

       *       *       *       *       *

Nyt lepää hän arkussa, mutta arkku ei vielä ole kiinni. Ne, jotka
muuttivat hänet vuoteesta, saivat tuntea, kuinka jäykistynyt hän oli.
Ruumis oli suorastaan jäätynyt, sillä oli ollut 30:n asteen pakkasia.
Isä jäätynyt? Omassa talossaan! Hirveätä. Ja sentään vainajalle ei
tahdottu antaa tätäkään huonetta. "Huone tarvitaan, kun tulee paljon
vieraita", sanottiin pojalle. "Täytyy siirtää ruumis riiheen."

Silloin vainajan poika suuttui. "Eikö isäntä saanut olla omissa
huoneissaan?"

He taipuivat. Mutta poikaa sanotaan pakanaksi, häntä, joka taistelee
vanhan rovastin kunnian puolesta! Monissa muissakin asioissa on hän
näinä päivinä saanut sotia sen puolesta, mitä kristillinen totuus
hänen mielestään vaatii. Esimerkiksi hautajaisjuhlan suhteen. Poika
on tahtonut etteivät isän hautajaiset muodostuisi "pakanallisiksi".
Ettei niitä vietettäisi syöttämällä rasvaisia aterioita kylän
herrasväille tai loppumattomasti juottamalla imelää vehnäiskahvia
(vainajan vähistä varoista).

Ei ole saanut tahtoansa perille, poika! Etenkin siskot haluavat
pakanallisia menoja, s.o. kutsua kaikki luulotellut ystävänsä syömään
ja juomaan pappilaan, jossa ruustinna muori on sortumaisillaan
suruun. Äidissä vilahti eräänä päivänä jumalallinen kipinä:
"Haluaisin syöttää maahanpanijaisissa kaikki köyhät ja kurjat!"
Se vain vilahti. Tietysti herrasväet ja pomot valtaavat paikat.
Lopulla pojan täytyi, ollakseen liiaksi riitelemättä (tätä sanotaan
riitelemiseksi), kirjoittaa hautajaiskuulutus kirkkoon v.t.
kirkkoherran julkiluettavaksi. Jossa puhuttiin surusaatosta ja
lopuksi siitä että seurakuntalaisilla on vapaa pääsy hautauskesteihin
pappilaan. Kuinka paljon syntiä tehtäneekään sinä päivänä -- ovathan
osanottajat enimmäkseen syrjäisiä, monet suorastaan vihamielisiä
vainajan muistolle, vaikka lipohuulin puhelevat.

       *       *       *       *       *

Mutta sinä päivänä, kun posti toi sanomalehden, jossa tuomiokapituli
julisti isän viran haettavaksi 60:n päivän kuluessa, samalla
määräten kiiltäväkasvoisen apupapin v.t. kirkkoherraksi ja
"armovuoden saarnaajaksi", sinä päivänä poika jälleen pyhästi
kauhtui. Kuinka mielensä tekikään ripittää hiippakunnan herroja muka
hienotunteisuuden puutteesta: -- eihän isävanhus vielä sinä päivänä,
jona julistus luettiin, ollut edes ruumisarkussaan, vielä vähemmin
mullan peitossa: -- ja nämä jo tarjoavat vainajan virkaa kaiken
maailman leipälipereille! Den andras död, den andras bröd. Tietysti:
laki ja asetus, mutta kuitenkin...

Poika ei saanut rauhaa ennenkuin tarttui kynään ja kirjoitti
sanomalehteen, _millainen_ mies tässä tarvittiin isän tilalle ja
jälkeen!

Tokko lehti sitä painaisi? Mikä olikaan sielunpaimenen virka Suomessa?

       *       *       *       *       *

Kahtena päivänä olen nyt kaivattanut hautaa isälle, määrännyt sen
paikan, sen syvyyden ja pituuden. Porolla umpea kaahluuttaen tai
suksilla hiihtäen olen siellä liikkunut. Haudasta tulee niin hyvä
kuin näissä oloissa saada voipi.

Jos minutkin joskus sinne haudataan -- vastoin tahtoani yhteiseen
hautuumaahan -- niin valitkoot paikan, josta erämaan järvi siintää
pohjoista kohden. Mieluimmin jäisin lepäämään siihen kalasaareen,
joka meille kaikille on rakkaampi kalmasaarta. Nuo yhteiset
hautausmaat ovat niin surullisia ja kammottavia.

       *       *       *       *       *

Aavistiko isäni kuolemansa? Aavisti kyllä, mutta ei osannut siihen
uskoa. Tuntuu ikäänkuin hän sitä enin olisi vain _kummastellut_.
Muistan äitini jutelleen. Tuona yönä, jona pyörrytyskohtaukset
tapahtuivat, oli isä nähnyt unen. Oli siitä huomauttanut äidille:

"Näin tänä yönä unen, niin ihmeellisen etten eläessäni sellaista ole
nähnyt. Siitä unesta herättyäni päätin sen sinulle kertoa heti aamun
tullen. Välillä nukahdin. Ja nyt -- en enää sitä muista."

Äitini myös oli nähnyt unen: syvän, mustan, leveän viemäriojan,
joka kulki koko pappilan peltojen halki. Eräs kylän neideistä oli
viikkoa aikaisemmin nähnyt seuraavankaltaisen unen: kappalainen
saarnasi yksin kirkossa, mutta rovasti oli puettuna lumivalkoiseen
messupaitaan ja hänet oli vihittävä -- piispaksi. Kappalainen
ikäänkuin oli näyttänyt hätääntyneeltä...

Kysytään: eivätkö unet merkitse?

       *       *       *       *       *

Olen hiihdellyt siellä kesäisessä kalastussaaressamme maaliskuun
lumiryöpyssä punertavan ilta-auringon valossa ja katkonut katajia
ja männynoksia vainajan puukolla. Minusta tuntuu ikäänkuin seppele,
jonka perheeni puolesta laskea aijon, on oleva luonnollisempi
senvuoksi että se on poimittu saaresta, jota isä loppuun asti
hellästi rakasti. Jossa vanhus syvimmät mietteet elämästään mietti
myrskyaaltojen pauhua kuunnellessaan ja jonka yksinäisyydestä hän
aina virvoittuneena palasi purjehtien tai vastatuulta huopainen
takaisin vanhaan pappilaansa.

       *       *       *       *       *

Veljeni ja siskoni suurmaailmasta ovat saapuneet pitkänä jonona.
Pappila on täynnä hautajaisväkeä. Minäkin ajan sinne _viimeiseksi
yöksi_ saman katon alle, jossa isä vielä lepää.

Huomenna näet ovat hautajaisjuhlallisuudet. Sydäntalven pakkanen,
paljon lunta, keli kehno. Kuinka armoton saattaa luonto olla
kuolleitakin kohtaan.

       *       *       *       *       *

Oi! nyt ovat hautajaisjuhlat ohi ja sydämessä tuntuu niin tyhjältä.
Mistä ottaa poika elämänhalunsa, kun hänen isänsä on mullassa?

En selosta hautapuheita enkä seppelsanoja -- nehän kuuluvat
sanomalehdille. Se oli kauheata unta todellisuudessa, kun viisi
veljestä, kaikki pitkissä, mustissa takeissa, kirkkaimpana
maaliskuun pakkasaamuna kerääntyy oman isänsä ruumisarkun ääreen:
yksi veljeksistä ruuvaa arkunkannen kiinni ruuvitaltalla ja sitten
tartutaan valkoisiin kantoliinoihin ja vanhus kannetaan -- ulos
pakkaseen... kannetaan suruhavumajaan pirtin kupeelle (pirtin,
jota vainaja elävänä niin ujosteli!) ja arkun kansi jälleen
irroitetaan -- ja siinä hän makaa, oma isä, joka oli arka vilulle,
kahdenkymmenen asteen kylmässä, paitasillaan, pääkallo jo entuudesta
jäätynenä... ja aamu-aurinko paistaa häntä suoraan kasvoihin. Ja
kansa kaikenlainen kokoontuu rovastiansa hyvästelemään. Siinä ajaa
karahuttaa pihaan pappilan hevosen noutamana oma perheeni, ja pieni
neljä-vuotias poikani hypähtää ylös reestä ja juoksee reippaasti
isoisäänsä katsomaan. Pojulle on selitetty että pappa nyt on lähdössä
viimeiselle matkalle ja pojasta on äärettömän juhlallista ja
hauskaa eikä ensinkään ikävää. "Päivää Ukki!" -- "Hyvästi Ukki!" Oh
onnelliset nuo lapsukaisemme, tervehermoiset, synnittömät sielut --
heistä ei kuolema ole muuta kuin leikkiä.

Sitten alkavat saapua kylän herrat pitkissä takeissa ja kylän rouvat
suruharsoissaan... leipäkahvia juodaan... satoja jätkiä työntyy
pirttiin vaatimalla vaatien kestitystä, vaikkei moni ole koskaan
käynyt rovastin kansliassakaan. Kaunis mielikuva hautajaisväestä on
särkymässä -- ihminen on peto, kuta laihempi, sitä tunkeilevampi...
Jo lyö kello 11, se lienee joku sovittu hetki, arkun kansi ruuvataan
kiinni _ikuisiksi ajoiksi_ -- me tiedämme sen hyvin emmekä kuitenkaan
vapise -- näytämme miehuullisilta. Samalla ymmärrämme sieluissamme
että nyt ei isää enää ole näkyväisessä muodossa meille -- että
tästälähtien on elettävä vain _muistolla_ ja _valokuvilla_... Kuoro
laulaa jotakin, taas tartutaan liinoihin ja arkku sijoitetaan
rekeen; vanha isäntärenki tarttuu ohjaksiin, istuen korokkeella,
ajaa... Pysähtyy vainajan jyväpuodin eteen, jossa saattue järjestyy.
Ensimäisenä ajaa isän ruumis -- kuinka julmaa: oma puoliso ei ole
hänen rinnallaan, vaan ajaa toisessa hevosessa... Minä vaimoineni
ajan viidennessä hevosessa. Suuri katajaseppel sylissä. Tie on
havutettu pitkälti alle mäkien -- tiehaaraan saakka -- se on se sama
tie, jota vainaja kymmenet tuhannet kerrat on kävellyt... Isäni
oli aina ihaillut kulkusten sointia ja ostellut kirkasäänisimpiä
helyjä -- nyt ei helähdä ainoakaan kulkunen, vaikka on puolensataa
hevosta. Tietysti -- kansan tapahan on pyhä. Isä oli myös pitänyt
hyvästä kyydistä, itse alati hoputtanut hevosta -- _nyt_ hänen
täytyy tyytyä siihen että Junnu _niin hitaasti_ ajaa. (Jos hän
tuntee ylimailmallisilla aisteilla, niin mahtaa se tuntua hirveän
kiusalliselta.)

Me ajamme läpi kylän -- kylä niin hiljainen, aivankuin kuolluksissa
sekin, sillä äskeiset huvittelijat ovat meidän saattuessamme --
nähtävästi kuuluu taikauskoon ettei ruumiskulkuetta akkunasta
kurkisteta, vaan mennään silloin visusti piiloon (jotta ei "kalma"
tarttuisi!). Minä tunnen kärsiväni epäjuhlallisuudesta, joka
kaikkialla vallitsee. Koirat... Vasta kirkkoa lähestyessä pitkin
jääkenttää, kuuluu pakkasen läpi hautajaiskellon kumina. Mutta kuinka
tukahtunut onkaan sen ääni...

Sitten me jälleen kannamme arkkua -- läpi kirkon -- ja kansa katsoo.
Pysähdymme alttarin juurelle... Alkaa seremonia, papit saarnaavat,
oma veli siunaa ruumiin... seppelten laskeminen alkaa... minäkin
astun vuorollani arkun ääreen ja pidän puheen. Oh ettemme me ihmiset
edes ruumiin ääressä uskalla sanoa koko totuutta -- elämän valheen
ikuista totuutta! --

Sitten taas ajetaan vinhassa viimassa jäitse lumista tietä, isä
paran ruumis edellimmäisenä... Lunta on paksulti, reet uppoilevat...
Vihdoin päästään hautasaareen. Laulajat laulavat suomeksi
_Integer vitae_... Ja pian joutuu se hetki, jolloin tuo musta,
pitkä arkku vajotetaan syvyyteen, yli 2 metrin syvään hautaan...
Oh! eikö olisi jollakin tavoin sielullisempaa, jos ruumisarkku
korotettaisiin _ylemmäs_ maan pinnasta -- eikö alas hautaaminen liene
pakanallista?...

Ja miksi ihmiset ikäänkuin nauttivat siitä että saavat heittää
multakokkareita ja kiviä ruumisarkun päälle?... Niin tehtiin minunkin
isälleni -- tahdottiin ikäänkuin peittää pyhä asia maan multaan,
jotta se ei jäisi näkyväisesti kiusaamaan...

Oi, en haluaisi enempää kertoa! Sitten -- kun oli juhlittu --
me siis _juhlimme_ vaikka isä raukka oli kuollut niin hirveällä
kuolemalla -- ja vieraat olivat menneet, niin, sitten me kaikki viisi
veljestä läksimme yhdessä, kuun sirpin heikossa valossa, maantielle
kävelemään. Alas Kiiskimäkeä, alas Jänismäkeä! _Kävelimme isän
muistoksi yhden kilometrin_. Se oli kaunis asia, se tunnustettakoon,
ainakin aate oli oikea. Sillä varmaankin viimeisen kerran me
kaikki viisi veljestä nyt olimme yhdessä vanhan pappilan maantietä
polkemassa. Me -- vanhan pappilan entiset villit pojat -- nyt täydet
miehet... Siispä kävelimme ja kenties olivat mietteemme hyvinkin
syvät ja toverilliset.

Mutta -- niin armoton on elämä -- yön tullen tapahtui välillämme
väittelyitä, jotka paljastivat sen tosiasian että kukin meistä uhmasi
kulkea omaa ohdakkeista polkuaan. Vanhan pappilan harjahirsi oli
todella murtunut.

Rakas vainaja, yhteinen isämme, sinä, joka lepäät paksujen kinosten
alla, anna anteeksi jälkeläisillesi. Sinä kyllä annatkin. Tässä on
jumalallista se että tiedämme itse siitä kärsineemme...



Vanhan pappilan raunioilla.


Armovuosi loppunut, uusi kirkkoherra valloittanut lapsuutemme kodin
kaikki suojat, kartano täydellisesti siirtynyt toisiin käsiin! Rahvas
puhelee "uudesta ruustinnasta", mutta eri äänilajissa kuin vanhasta.
Siellä on nyt toinen järjestys kuin entisen haltijan aikana, siellä
vallitsee tykkänään outo henki. Toisin siellä torvet soivat, toisin
ukset ulvaisevat. Kanslian ovi pysyy päivälläkin kiinni, ei siellä
enää juoksentele niin paljon asiamiehiä kuin vainajan aikana eikä
keittiökamarissa istuskele niin monta emäntää ja mökinakkaa kuin
vanhan ruustinnan päivinä. Ei siellä semmoisiin joudeta, ei siellä
käy päivä- eikä yövieraita eikä yksikään matkailija sinne pysähdy
eikä siellä minkään pyhän nimessä _kannata_ ruokkia ihmisiä, joista
ei tiedetä olevan aineellista hyötyä talolle. Ei, vanhan pappilan
henki on muuttunut, se on tullut nykyaikaiseksi, se tietää: uusi
sielunpaimen on valtiokirkon väärentämätön leipäpappi, kitsas
kiripukki, ja ruustinna ajelee mieluummin lanta-kuormaa kuin
laulaa trubaduuria tai laulattaa Sankeyn lauluja. Tpruu, milläs
hevosella hän ajeleekaan tuo papinrouva kummitus? Paljonko maksoi
uusi armollinen kirkkoherra vanhan pappilan uskollisista hevosista?
Älkää huoliko kysellä, eikö kaikki tavara pakosta siirtynyt uudelle
omistajalle. Syyttäköön vanha ruustinna parka itseään, jos ei ole
osannut tehdä järkeviä kauppoja.

Kuinka kaunista vanhat asujamet olivatkaan kuvitelleet uusista
tulokkaista! Mutta mitä kaikkea sitten ilmenikään, kun sisäänmuutto
tapahtui? Vaikene, oi valkoinen lehti, nämä asiat kai kätkeytyvät
kaikkien Suomen vanhojen pappilain apokryyfisiin kirjoihin!

Todetkaamme lyhyesti että pala palalta vanhan pappilan sielu
tuli revityksi irti kaikesta siitä mihin se oli kiinnikasvanut
neljäkymmentä vuotta. Aste asteelta täytyi tapahtua eloonjääneen
vanhan ruustinnan nöyrtymys kohtaloonsa, josta niin harva välitti,
sillä ihmisille on samantekevää, kuka alennetaan, kuka ylennetään.

Sanoppa, papinpoika, milloin lienet viimeisen yösi vanhan pappilan
pääskysräystästen alla maannut? Mitä kaikkea silloin sielussasi
läpielänyt ja muistellut?

Tokko tahdoitkaan mitään muistella? Se mikä oli hävinnyt,
oli hävinnyt iäksi. Elämä armoton meni menojaan ja teki
keisarileikkauksensa. Ainoa lohdutus sinulle, sinä ylpeä ja
sydänherkkä papinlapsi, oli oma tietämyksesi että kohtalo kerran oli
tekevä uuden kirkkoherran väelle saman keisarileikkauksen kuin minkä
oli tehnyt sinun häädetylle heimollesi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanha pappila" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.