Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pyhä viha - Romaani
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pyhä viha - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PYHÄ VIHA

Romaani


Kirj.

ILMARI KIANTO



Helsingissä,
Vihtori Kosonen, kustantaja,
1908.



      "Voi teitä, te Phariseukset! jotka rakastatte ylimmäisiä
      istuimia synagogissa ja tervehdyksiä turulla. Voi teitä,
      te kirjanoppineet ja Phariseukset, te ulkokullatut,
      sillä te olette niinkuin peitetyt haudat, joiden päällä
      ihmiset tietämättä käyvät!"



POHJAMUDAT.


Kaukana kolkossa korpimaassa, itkettävän-ikävien, soiluvien soiden
ja pikkuvaltavien, mustansinertävien ylänteiden karkeissa helmoissa
nukkuu ammoisista ajoin Kurjalan avara pitäjä, Suomen surunkuuluisa
korvenkukka.

Ei kuulu sinne suurmailman edistyshumina, ei särje siellä konsanaan
korvia valtion rautaisten syöttiläsorhien kimakka hirnunta, ei
kiljahtele sen syvillä vesillä yhtiöiden höyrylaiva, eikä sen
harvalukuisilla keskitekoisilla maanteillä liioin ritaja edes
kärrynpyörä. Ryteikkö korpi siellä vain ikuista huminaansa veisaa
ja suurten selkosten pienillä lehmänpoluilla viheltelee metsän
nelijalkainen kuningas -- karhu, jota vanha kansa ikäänkuin
ihmeitätekevää jumalaa pelkää ja aivankuin pahaa henkeä palvelee,
rohkenematta petoa oikealla nimellään nimittää. Mustat aallot sen
lukuisilla järvillä murisevat yksitotisia joikujaan, joissa ikäänkuin
kohajaa hämäriä tarinoita kalastajalappalaisten kaukaisilta ajoilta,
mutta joskus tätä vesien yksitoikkoisuutta vilkastuttaa tavattoman
pitkän venheen harvatahtinen aironloiske ja tervajätkän synkeä kirous
vastatuulta kiskoessaan peninkulmaisilla taipaleilla. Karirikkaiden,
orjantappura-rantaisten koskien ikuinen pauhu suopi sekin vain
raskasta mielenvaihtelua sille, joka Kurjalan pitkiä jokia myöten
alas jonnekkin matkustelee. Samankaltaisen melankoolisen vaihdenäyn
tarjoovat metsien vaeltajalle erämaan sadat pienet lammet, jotka kuni
suuret, mustankiiluvat aaveensilmät tuijottavat ruostekeltaisten
rämeiden keskessä ja joiden rautapohjainen syvyys upottaa jokaisen,
sekä onkimiehen että laidunelukan, joka kesänhelteessä niihin
kaahlailemaan uskaltaa.

Suven ihmevaloisa seutu! talven säkkipimeä maa!

Mutta harvoin täällä kesän valovuorokausinakaan aurinko armahtaen
paistaa, vaan lyijynraskaat pilvet alati vyöryvät taivaan harmailla
holvikaarilla ja pursuttavat maille lakkaamatonta sadetta, joka
vuodestavuoteen synkistää korvenraatajain mieltä. Jos jolloin
paistaakin kuumasti Jumalan kirkas päivyt, niin ukkosenkuuron edellä
vain noin paistaa -- ja kohta taas kaikki peittyy vesikkotuuleen ja
märkyyteen.

Talvi siinä seudussa on pitkä ja tuiskuinen, ja pimeät puhteet
pärevalkean ja huonostivalaisevien saunatuijujen himmeässä
hohteessa sydäntävihlaisevasti ikävät, uneliaat ja ikäänkuin
laiskuuteen vajottavat, mutta tälle talvielämälle antavat ehkä
jonkunverran eloisuutta markkinoilta palaavien hevosukkojen
karjahdukset tulipalopakkasessa sekä poromiehet, jotka peuroillansa
ja pulkillansa ajaa karahuttelevat hiljaisten lumivaarojen väliä,
lakkaamatta hihkuen sarvekkaille ajokkailleen, jotka omaksi
hauskuudekseen parhailleen juonittelevat paiskaten ajajansa milloin
pahki petäjänkylkeen, milloin lennättäen hänet terveydeksi talojen
veräjänpielten seipäisiin.

Kevätkin siellä usein on kalsea, epätoivoinen, lupaamaton, ja
järvenjäät usein sulavat vasta kesäkuun tultua, ja muistavatpa vanhat
ihmiset vielä senkin kevään, jolloin juhannuskirkolle rahvas saapui
pitkin hevosenkantavia järvenjäitä. Nuorille miehille siellä kevät
sentään on ihanakin aika, sillä silloinpa metsot koppelokiimassaan
somimmin soivat korvessa ja kaikki luojan metsäkarja kuhertelee
hurjissa siitinleikeissään, ja joka yö joku metsän kuningaslintu
pudota moksahtaa naavaisen kuusen latvasta, tarkan luodin lävistämänä
soitimessa. Ei siellä herrojen keksimiä metsästyslakeja pyhänä osata
pitää, ja onpa sattunut tapauksia että vallesmannille jossakin
talonpahasessa emäntä kaikessa ystävyydessään on tarjonnut ravinnoksi
"viimeyön viljaa."

Syksy siellä toisinaan on kirkas ja paisteinen, ja koivikkojen
varisevat lehdet välkkyvät kuin kullanvipaleet mustia rantakiviä
vastaan, ja jos on halla tai muu turmio maaviljat raiskannut, niin
nuottapa kahden venheväen soutamana joskus rikkaat muikkuapajat antaa
ja hyvälle maistuu silloin tuores kalakeitto syysiltaisen nuotion
loisteessa värisevän-autiolla rannalla. Mutta usein on syksykin
sateinen ja pitkällevenyvä, sanoinselittämättömästi ikävät ovat
silloin päivät ja yöt kuni loppumaton harmaa vaate, joka kietoo
märkiin rääsyihinsä kaikki mitä maailmassa on, maat ja vedet, ihmiset
ja talot.

       *       *       *       *       *

Tällainen jylhä ja silittämätön on luonto Kurjalan kaukopitäjässä,
joka vuosisatoja on uinunut yksiksensä raakojen rämeittensä ja
karujen vaarojensa sylissä.

Mutta vielä jylhempi, jäyhempi kuin luonto, jossa sen rakastaja
sentään aina löytää omituista viehätystä, on Kurjalan pitäjän rahvas,
se Suomen kansan nurkkaryhmä, joka ylänteillä asuu.

Sen kansaryhmän elämänhistoriata ei kukaan oppinut vielä tähän
päivään saakka ole osannut kirjoittaa eikä ole koskaan osaavakaan
sitä kynällä piirtää, sillä sen muinaiset vaiheet peittyvät
siihen ikuiseen satujen hämärään, johon Suomen suurinten salojen
asutuskertomus ainiaaksi on peittynyt. Kyllä oppineiden painattama
historia ikäänkuin pikkusormellaan viittailee johonkin kreivinaikaan,
jolloin voi laskea Kurjalankin seuduissa ihmiselämän virinneen, mutta
se nyt on ainoastaan otaksuma, eikä kukaan varmasti tiedä, milloin
tai millä rannalla ensimmäinen ihmisten sytyttämä nuotio on savunsa
taivasta kohden työntänyt. Tulivatko Kurjalan kansan esi-isät idästä
vai lännestä vai etelästä ja pakeniko joku ikivanha lappalaisheimo
silloin häiriytyneenä yhä pohjoisempaan tai saiko ehkä raukka
surmansa Kurjalan kalaisilla rannoilla, siitä kaikesta ei historia
mitään hiisku. Lappalaishautojen hahmot järvien asumattomilla
saarilla, merenrantalaisten kesäkalastajain jälkeensä-jättämät
valehaudat, maasta sillointällöin löydetyt Ruotsinvallan aikuiset
rahakolikot ja venäläismiekat, ahtaiden salmien rannoilla törröttävät
vallitusrauniot ja vihojen aikuiset kuulareikäiset aitanovet
vuosilukuineen -- panevat meidät aavistamaan vain satunnaisuuksia,
joiden nojalla voi johonkin oikeaan osua, mutta yhtähyvin myös
harhaan päätellä ja lyödä tutkijakirveensä auttamattomasti kiveen.

Kurjalan kansan sisäistä elämäntarinaa eivät siis paljoa valaise
rauniokivet eivätkä pyssynkuulien reijät aitanovissa -- sitä eivät
paljoa valaise mitkään ulkonaiset muistomerkit, jos sellaisia joskus
tavattaneekin. Sillä onpa se korpeen ammoisina aikoina paenneen,
ikuisesti korpeen vannoutuneen kansanheimon jäyhä elämäntarina,
mailmalta syvästi kätketty.

Mikä mahti ja mikä voima sen heimon korpeen tuomitsi, miksi onkaan
sen pakko ollut korpeen salautua ja korvessa elää polvesta polveen
ja ehkä korpeen kerran kuollakkin? Mikä ilmiö se Suomen kansan
sielussa lieneekin, joka vuosisatoja on pakottanut talonpojan
asumaan erillään mailmasta omassa kaukaisessa karsinassaan? Mikä,
niin mikä? Kuka uskaltaisi sitä sanoa? Kukapa uskaltaisi sanoa:
se on ollut viha herroja vastaan, maan valtijaita ja sivistyneitä
vastaan? Viha kaikkea sitä vastaan, mikä käskee ja pakottaa, komentaa
ja kouristaa ja aina vain ottaa, mutta itse ei mitään anna tai jos
antaa -- antaa leivän asemesta kiven. Viha ja epäluulo kuninkaallisia
käskynhaltijoita vastaan, jotka riistivät metsänantimet ja pellon
hedelmät ja hevoset ja kauneimmat tyttäret ja parhaat pojat
sotatanterille, kun kuninkaat ja keisarit milloin sattuivat vallasta
riitaantumaan? Sepä se ehkä Kurjalan kansan esi-isätkin korpeen oli
ajanut -- tämä epäluulo ja pelko ja omistusoikeuden viha. Tosin
siihen lienee yhtynyt omakin luontainen mielihalu: vapauden rakkaus,
ikuisen rauhan himo, koskemattomuuden avara kaipaus.

"Sinne kohajavaan korpeen paetkaamme niin kauvas ettei kuninkaan
kirjat ilmoisna ikinä kuulu eivätkä käskynhaltijainsa kapulat kuuna
kullan valkeana kolaja. Siellä on hyvä olla, siellä. Sinne eivät
herrat konsana osaja!"

Näin ne ehkä ajattelivat esi-isät ja samosivat kuin kontiot salojen
halki, kauvas, kauvas. Ja tulivat ja asuivat jylhillä mailla ja
autioilla vesillä ja kotansa pystyttivät, metsäsaunansa rakensivat,
keittelivät kalojaan, ammuskelivat jousella metsänotuksiaan ja
polttelivat hulmahtelevia halmeitaan... Ja tuntui hyvälle olla,
helpolle hengittää -- kaukana herroista.

Sukupolvi sukupolven jälkeen asui siellä ja nautti korven rauhaa, ja
vanhat kaatuivat levollisesti kuni ikäloppu-hongat saloilla, mutta
nuoria voimia työntyi alati sijaan ja koko korven heimo toivoi näin
saavansa elää iankaikkisesta iankaikkiseen -- metsäihmisinä syrjässä.

Mutta jopa vihdoin, lastenlasten aikana, osuivat sinnekkin
herrat, ne maan valtiaat. Tuli ruhtinas, tuli piispa, ja nimensä
piirsivät salmiin ja saariin ja outojen järvien rantoihin. Suuresti
ihmettelivät korven villit asukkaat näiden herrojen ilmestystä
erämaahan, ja kauhu ja kunnioitus yhtähaavaa valtasi heidät. Sillä
nämät herrat olivat kuin väkevät karhut, jotka puhuivat ihmisten
kielillä taikka olivat ne niinkuin ylönluonnolliset olennot, jotka
haastoivat kuin uusien jumalien lähettiläät, ystävällisesti,
mahtavasti, ja heidän kielensä viileskelivät korven asukkaiden
sieluja aivankuin kaksiteräiset miekat...

Korven lapset, joiden silmä ei ennen ollut herroja nähnyt, joiden
korva ei ennen ollut herrojen kieliä kuullut; nämät korven lapset,
joiden isien-isät ammoin olivat kuolleet -- hepä vastaanottivat
herrat pyhästi väristen, hepä kilvan soutelivat heidät venheissänsä
yli järvien selkien, alas ja ylös kuohuvia koskia. Ruhtinas ruplansa
viskasi, piispa taalarinsa tarjosi, ja korven villi irvisteli ja
kumarsi -- eikä tiennyt polo, että se oli _raha_, joka ensikerran
korvessa vilahti _nahan_ asemesta.

Ja katso! Silloin herra myös keskusteli talonpojan kanssa näin:
"Minä olen Jumalan lähettämä sinua korpeen eksynyttä lammasta
pelastamaan. En minä sinua häädä pois paratiisistasi, jonkas
korvessa löytänyt olet, vaan kiellän minä sinua yksiksesi paratiisin
metsiä viljelemästä, sillä ne ovat meidän ja kristittyjen Jumalan.
Savupirttisi ja kotasi, jotkas rakentanut olet, saat sinä hallita
sekä pellontilkkua niin paljon kuin elääksesi tarvitset. Mutta puolet
kaikista tuloistasi vaatii tästälähtien Ruotsin valtakunnan kuningas
ja kristittyjen Jumala."

Ja ruhtinas meni matkoihinsa -- piispa meni matkoihinsa -- ja korven
heimo ihmetteli kaikkea suu ammollaan eikä kotvaan aikaan mielessänsä
oivaltanut, mitä tapahtuman piti. Sillä ainoastaan heidän isotisänsä
olivat nähneet herroja kasvoista kasvoihin, vaan lapsenlapset eivät
herroja tunteneet.

Mutta ruhtinaan ja piispan mentyä, katso: kohta saapui korven
rantamille mies, joka itseään papiksi nimitti. Hän se korven heimon
ympärillensä kokosi ja näin pakisi: "Minä olen sielunpaimenenne,
rakentakaat teillenne kirkko, jossa syntinne anteeksiannetaan. Sillä
teidän sielunne ovat hirveässä kadotuksessa ja te olette kurjia
pakanoita, jotka palvelette vääriä jumalia. Rakentakaat kirkko!"

Mutta eivät kaikki korven asukkaat tietäneet, mikä _kirkko_ oli,
eivätkä useimmat älynneet, mikä oli _synti_, josta pappi porasi
eikä moni edes ymmärtänyt, mikä mies oli itse _pappi_, joka
ilmestynyt oli. Mutta kaikki sentään tajusivat että heidän keskessään
seisoi _herra_, joka pyrki heidän omaksi herrakseen ja joka tiesi
ihmeellisiä asioita kuninkaista ja keisareista ja uusista jumalista,
jollaisia ei kuuna kullan valkeana oltu erämaassa nähty. Ja korven
metsistyneitä lapsia tämä kaikki uteliaasti huvitti.

"Oma herra ja uusi Jumala!" Ja he suostuivat rakentamaan temppelin,
jossa heidän sielunsa pelastuisi _helvetistä_, kuten pappi sen oli
luvannut. Seitsemän vuotta ja seitsemän vuorokautta kesti sen kirkon
rakentamista ja tehtiin se kumisevista korven hongista, Hornanniemen
pisimmistä puista. Katso: siitä tuli sangen kammottava komeus, kuten
tarkoitus olikin. Sen altaritaulussa näkyi mies, joka suinpäin
syöksyi alas helvettiin ja verisiä sääriä vilahteli korkealla ilmassa
ja irvistävä pääkallo ristinpuun alla tuntui ikäänkuin levittävän
mädän löyhkää ympärilleen. Mutta itse ristinpuussa kiemurteli se uusi
jumala, josta jo pappi oli ihmeitä kertonut...

Ja koska tämän uuden Jumalan temppelin malmikello ensikerran kalahti
yli juhannuskirkkaiden vesien ja hornanhonkainen tapuli hirveästi
ryskyi, huojui ja humisi, aivankuin olisi se ollut täynnänsä
toinen-toisiaan vastaan tappelevia henkiä, niin peljästyneenä kuni
Sinain pitkäisenjylinätä lankesi korven kansa polvillensa temppelin
juurelle -- ja antautui sieluinensa papille. Sillä ylen mahtavasti
saarnasi pappi ja ylen väkevästi väriä käyttäen kuvaili hän taivaan
ihmeellisiä iloja ja helvetin kammottavia tulijärviä, eikä yksikään
suu taitanut niin puhua kuin tämä pappi.

Silloin moni sielu iäkseen luopui Väinämöisen luonnonuskosta ja
rupesi kunnioittaen pelkäämään pappien ja piispain ja ruhtinasten
Jumalaa, joka korven pakanajoukollekkin armojansa taritsi.

Ja surkea ulvonta kuni villipedon, jonka metsästäjä haavoitettuaan on
kiinnisaamaisillaan, kuului sinä päivänä Kurjalan rannoilta, Kurjalan
uuden kirkon juurelta.

Sinä päivänä vasta sai korpi _Kurjalan_ seurakunnan virallisen nimen
syystä siitä, että sieluntila siellä papin mielestä oli peräti
kurja...

Mutta kun tuo kammottavanpyhä mielenliikutus kansassa hiukan oli
asettunut ja herran temppeli virkaansa vihitty, silloin pakisi vielä
pappi: "Rakkaat seurakuntalaiset! Kirkko on nyt valmis ja isä Jumala
on sen huostaansa ottanut, mutta hänen paimenensa majaa ei vielä ole
-- pappilata ei vielä ole. Ruotsin, Göthan ja Wenden kuningas tahtoo
myös että pappila rakennetaan."

Napisematta taipui ristitty kansa. Pappila päätettiin rakennettavaksi
komeimmalle vaaralle, mikä Kurjajärven rannoilla kohoaa. Pappilan
paikaksi valittiin Kontiovaara, jonka huipulla jo entuudestaan
seisoi Tappara nimisen korvenraatajan savupirtti. Sanoivat silloin
papin ystävät Tapparalle: "Anna sinä, Turso, pihasi pyhälle
miehelle, niin me annamme sinulle toisen tanhuan ja muutamme
kapistuksesi." Mutta eipä Kontiovaaran isäntä tahtonutkaan
asuinpaikastansa hevillä luopua. Silloin pappi väkisten valtasi
asuinsijansa ja kristillinen seurakunta rakensi hänelle pappilan.
Mutta Tapparaan ei ollut herranhenki aivan syvälle iskenyt, vaan
mies hautoi mielessänsä kostoa papille. Ja eräänä talviyönä hän
raastoi papin ulos pihastansa, raahasi metsään tahtoen surmata.
Sanotaanpa että kirkonkellot silloin itsestänsä alkoivat soimaan
niin että papin ystävät ehättivät pelastamaan sielunpaimenensa
ihmispedon kynsistä. Mutta Tapparan tuomitsi armollinen esivalta
hopeataalari-sakkoihin sekä lisäksi istumaan linnaa Kristuksen
palvelijan pahoinpitelemisestä.

Siitä lähtien sai pappi Kurjalan rannoilla rauhan ja alkoi elää
ja siittää poikia ja tyttäriä sekä saarnata oikeauskoista oppia
syntisille -- kerran viikossa. Mutta katso: papin perässä oli korpeen
kiiruhtanut myös kuninkaallinen järjestysmies, ja hänpä nyt yksissä
papin kanssa ryhtyi hallitsemaan kansaa ja sille esivallan laatimia
lakeja opettamaan. Ja aivankuin suuren taikurin voimasta ilmestyi
kruunun-asetuksia mannuista ja metsistä, niityistä ja pelloista
ynnä viinanpoltosta, jota Ruotsin kuningas lämpimästi suositteli,
koskapa viina teki iloisiksi sekä ihmiset että jumalat, kuten
sanassa sanottiin. Ja siihen aikaan joivat herrat ja talonpojat
yhdessä viinaa, vaikka kirkossa istuivatkin eri penkeissä. Pappi
parhain oli herroista! Pappi voiteli syntisten sisälmyksiä
viinalla, mutta sieluja hän pyyhkieli vuoroin helvetin tulikivellä,
vuoroin paratiisin palssamiöljyllä. Vuosi-vuodelta tämä kansa suli
pappeuteen, siihen oikeaan autuuden uskoon, jota kuninkaan käskystä
valtakunnan kaikissa kirkoissa saarnattiin.

       *       *       *       *       *

Mutta kun keisarien aika koitti, ja mannut ja maat ja vehmaimmat
metsät korkeain herrain käskystä ja kristittyjen Jumalan pyhässä
nimessä olivat kansalta poisotetut sekä säilytetyt kruunulle ynnä
virkamiehille, katso: silloin kävi raskas humaus korvenkansan ylitse
ja heidän sieluissansa värähti kummallinen epäluulo ja katkeruus,
joka vuosisatoja oli salassa kytenyt esi-isiltä periytyneenä
veressä. Ja vihan villi hiilos alkoi viskellä kipunoita ilmaan, ja
partasuu-uroot kynsiskelivät korvallisiaan sekä kysyivät toisiltaan:
käyköhän kaikki oikein? -- "Oikein!" vastasi korven kaiku. Mutta
puhdasoppinen pappi oli vainunnut korvenkansan salaisen napinan ja
hänpä nyt kiiruhti herrantemppelin korkealle huhmarelle petkelettänsä
jyskyttämään: Kaikki esivallan määräykset tulevat isästä Jumalasta,
niitä ei arvostella sovi. Nöyrryttäkää sydämmenne, tutkikaa
munaskuunne, tunnustakaa syntinne. Minä vaivainen, viheliäinen
syntinen, joka synnissä siinnyt ja siitetty olen, tunnustan j.n.e.
Helposti saikin seurakunnan hyvä paimen laumansa asettumaan ennenkuin
tämä oli oikein edes ajatella rohjennut...

Kului vuosia, sikisi lapsia korven kansalle, kuoli vanhoja ja
vaivaisia...

Mistä huokaus? mistä hiljainen, haikea hyminä taas korvessa?

Kurjalan seurakunta, jolle opetettu oli että maat ovat herrain,
taivas talonpoikain, rupesi vuosi-vuodelta surkastumaan, köyhtymään,
ikäänkuin kyllästymään omaan elämäänsä; ja vaikka toisia
tyydyttikin Jumalan ihmeellinen järjestys, niin eipä se toisia
tyydyttänytkään, ja ainoastaan pitkällinen tottumus piti kansaa
aisoissa, esivallallisessa järjestyksessä. Mutta hätä yhä kasvoi sitä
myöten kuin uusia lapsia sikisi kuntaan ja pappi niille kaikille
oli kirjoittanut valtakirjat jumalanvaltakuntaan. Se kyllä olikin
erinomainen asia että isä Jumala erityisesti kuului rakastavan
aivan alastomiakin lapsia, mutta aprikoimaan sentään pani, miksi
ei hän, joka kuului olevan kaikkien herrojen herra, toimittanut
lapsirievuille tarpeeksi vaatteita, kylliksi ravintoa? Hätä kuitenkin
keinot keksi, joskohta hätäkeinot. Osa seurakuntalaisia rupesi näet
vuosittain pakenemaan Suureen Länteen -- ja sinne useimmat iäkseen
jäivät -- osa siirtyi muihin maakuntiin leipäänsä ansaitakseen
otsansa hiessä, muutamat samosivat Ruijan rannoille kalastelemaan,
muutamat painuivat rajantakaisen Karjalan piilopirtteihin. Ilmestyipä
joskus sellainenkin urho, joka hankki itselleen vapaan matkapassin
salaperäiseen Siperiaan.

Mutta nekin, jotka kotipitäjäänsä jäivät korpitilkkujansa kuokkimaan,
tervahautojansa polttamaan, näyttivät asettuvan kovin tyytymättömiksi
elämäänsä, alati hautoen sieluissansa repäiseviä hylkäämistuumia.
Ei ollut kenelläkään hyvä oltava! Jos mihin koski, mitä yritti --
aina siinä olivat herrat komentamassa, määräämässä, sakottamassa ja
verottamassa.

"Perkele!"

Tämä ikivanha, muinen valtava ja kunnioitettu Jumalan nimitys,
joka historiantakaisina aikoina oli siepattu joltakin muulta
kansalta, otettiin taas käytäntöön -- se putkahti kuni vihanta
taimi pohjaanpalaneen nuotion tuhkasta versoen mahtavaksi puuksi,
jonka runko oli äärettömän paksu, juuret syvällä maassa ja latva
tuuheana lakaisi taivaankantta. Kristittyjen perkele, josta pappi
pakisi, oli herrain perkele, joka oli kiertänyt näille perukoille
Saksasta ja Ruotsista, mutta suomalainen perkele oli jo tuhannen
vuotta piileskellyt oman veren sokkeloissa, eikä se suinkaan ollut
sukua tuolle herrojen pahalle pöpölle, sielunviholliselle. Kun
Kurjalan onneton väki milloin tahansa sanoa järäytti tämän oman
perintöjumalansa nimen, niin tapahtuipa se sellaisella voimalla ja
pyhällä paatoksella että tuntui kuin ilma olisi säkeniä iskenyt ja
kirkkoja ympärillä kaatua romahdellut maahan.

Korven väestön oikeustajunta, kärsimysten ja nälkäkurjuuden
tultua, meni siis vähitellen sekaisin. Kuni Niniven lapset, jotka
eivät tienneet eroittaa oikeata kättä vasemmasta, niin häälyivät
kurjalaisten rehellisyyspyyteet ja totuusharrastukset. Papit tosin
yhä olivat suuressa arvossa varsinkin taikauskoisen akkaväen
keskuudessa, mutta kaiken sielunelämän pohjamudissa poltteli
sammumaton, leppymätön herraviha, joka kuten pakkasviima vinkui
talosta taloon paukkuen synkkinä seläntakaisina kirouksina, heti kun
joku herroista, joita nyt jo oli useampia, oli läpi pihan vaeltanut
kruunun ryöstöjään toimitellen.

Kurjalan muinoin vapaasta, hyvin toimeentulevasta, luonnonraikkaasta,
joskohta villistä ja metsäjumalaisesta rahvaasta oli kuin olikin
vähitellen muovautunut synkkä ja juro, umpimielinen ja samalla
suulas, epäluotettava, edestäpäin teeskentelevä kansaryhmä, joka
pappien ohjaamana tosin tunnusti esivallan pyhyyden ja Jumalan
kaikkiviisaan sallimuksen rikkauteen ja köyhyyteen nähden,
mutta toiselta puolen salaa vihasi tätä samaa Jumalaa, joka sen
elämänvapauden oli julmasti vanginnut, sen olemassa-olon taistelun
niin verkkoihinsa kietonut ettei niistä voinut päästä irti edes
Amerikan tiketillä.

Lyhyesti sanoen:

Kurjalan pitäjän seurakunnasta oli ajanpitkään sorvautunut
valtiokirkossa kiinni kituva orjarahvas, joka oli kadottanut kaiken
todellisen uskontonsa ja joka ei ollut vähääkään senkaltainen kuin
kristityn nimi olisi vaatinut, vaan lähimmäisen rakkaus puuttui niin
hyvin herralta kuin talonpojalta, ja varakas vainosi ja sorti sitä,
joka oli varattomampi, toinen köyhä oli valmis puhkaisemaan silmän
toiselta, joka oli vielä köyhempi. Merkillistä! Kaikki paha, mikä
tapahtui, näytti tapahtuvan ikäänkuin Jeesuksen Kristuksen nimeen,
esivallan suojelevissa turvissa.

       *       *       *       *       *

Kahdeskymmenes vuosisata Kurjalan seurakunnassa oli alkanut.
Seitsemän tuhatta sielua nukkui henkisen pimeyden yössä, jota eivät
jääkylmän joulukirkon kynttiläkruunut parin papinsaarnan höystäminä
voineet paremmin valaista kuin Ameriikan sanomalehdetkään, joita
maastapaenneet nuorukaiset ja piikatyttöset lähettelivät omaisilleen
salojen mökkilöihin. Joulukirkosta jäi mieliin vain kruunukynttiläin
kirkas loiste -- kaiken saavuttamattoman ihanteen vertauskuva
--, Ameriikan sanomalehdet taas liistaroitiin lukemattomina
vieraskamarien seinille, kenellä moinen ylellisyyskomero olemaan
sattui.

Talonpojat elelivät omaa raskasta elämäänsä -- virkamiehet omaansa.
Yhä kunnioitettiin pappeja julkisesti, mutta poppamiehiä ja
taikureita kunnioitettiin yhtä paljon. Taikausko rehoitti jokaisessa
kylässä, vaikkeivät sielunpaimenet niistä asioista paljoakaan
tietäneet. Vihittyjen hautojen kalmistoja kaivettiin salaa ja
mätänevistä ruumiista leikeltiin milloin varvas, milloin sormi,
milloin sydän, milloin kiskottiin selkäydin tai muu ruumiinjäsen,
joista kaikista sitten kansan salaiset sielunlääkärit keittelivät
taikaruokiansa erikoisia tarkoituksia varten: milloin oli saatava
naapurin mies tai nainen vaarattomaksi perintöasiain takia, jota
varten hänet "syöttämällä" tehtiin hulluksi, milloin oli "metsä"
nostettava vihamiehen lehmikarjaa raatelemaan, milloin taas
sotkeutuneet lemmenvehkeet vaativat kummallisia loitsukeinojansa.
Nämät ehkä olivat pakanuuden pimeitä jätteitä, joista kristinusko
pidettiin erillään, mutta sen ohessa kukoisti pitäjässä vielä
kukkeampana itse kirkon vaikuttama uuspakanuus, joka ilmeni milloin
missäkin surkeassa muodossa. Siunattua maata keräiltiin pusseihin,
kirkon lattiasta ja kynnyksestä vuoleskeltiin pyhiä lastuja talteen,
rippileipiä varasteltiin vanhain tauteihin ja siunattua kirkonviiniä
kerjättiin kaadettavaksi kipeäin lapsiparkain korviin y.m., y.m.

Kouluja armottomasti vihattiin ja ensimmäinen kansakoulu otettiin
väkisin vastaan sillä ehdolla ainoastaan, ettei seurakunnan tarvinnut
siitä penniäkään maksaa.

Rahvaan ulkonaiset elintavat eivät olleet erittäin kehuttavat.
Tupakka tupruili yli koko pitäjän miehistön, karvas venäjänlehtimälli
asui joka-toisen ukon ja akan ryppyisessä poskessa kuin mikäkin
märkärakko alati vaikuttaen näljää ja sylkemistä sekä tuottaen
nuorelle väelle sydänalatauteja, muutamissa kylissä lapsetkin
sekä tytöt että poikanaskalit opetettiin varhain viljelemään
tupakkaa, jota vanhan kansan kertomusten mukaan joku entinen pappi
saarnastuolista oli kehoittanut runsaasti käyttämään vaarallisia
kulkutauteja vastaan, johon lääkkeeseen vieläkin uskottiin. Tupakan
imemisestä oli luonnollisena seurauksena liiallinen sylkeminen,
mutta sylkemistaipumus näytti myös muutenkin piilevän korvenkansan
luonteessa ja jo pojannaskalit kilpailivat keskenään siitä, kuka
pisimmälle jaksaisi sylkäistä ruiskahuttaa pirtin lattialle. Se oli
jonkunlainen miehuuden merkki tämä syljen tirskauttaminen hammasten
lomitse, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt että siinä olisi ollut
mitään pahaa, vaikka emännät toisinaan moittivatkin lattioidensa
kauheata siivoa ja vaikka postissa käydessä pitäjän postimamsseli
uhkasi sakottaa jokaisen ukonkarilaan, joka likasi hänen lattiansa
vieläpä kasvatukseksi pani pahimmat töhrääjät korjaamaan omat
jälkensä. Sylkemättömyyttä ja sylkilaatikoita pidettiin vain
herrojen keksiminä ylellisyyksinä ja niitä pilkkaamalla pilkattiin
vielä sittenkin kun hiippakunnan käytännöllisteolooginen piispa
tarkastusmatkallaan Kurjalan kansan suu-rustingeita oli vahvasti
jumalansanalla ruoskinut.

Yhtä sakealla sauhulla kuin piipunnysät, höyrysivät ympäri
seurakuntaa myös kahvipannut, joita samoin väitettiin pappien
keksinnöiksi. Monessa sydänmaan töllissä nautittiin vuoroin karvasta
petäjäleipää, vuoroin pikimustaa kahvia, jota herranvoidetta
tyrkytettiin heikoimmillekkin sairaille -- joiden sisälmyksissä
ei enää muu ruoka pysynyt -- sitä tiputettiin jo kapalolastenkin
yskäisiin kurkkuihin.

Sieniä ja marjoja, joita korvessa oli runsaammin kuin petäjänkuoria,
halveksimalla halveksittiin eikä sellaista "eläintenruokaa" koskaan
iljetty kerätä talveksi. Kansan siisteyskäsitteet olivat siinämäärin
pilaantuneet, että ihmiset erinomaisesti saattoivat nauttia omilla
ulostuksillaan ruokkimiensa lehmien maitoa. Tietenkin hätä ja
todellinen kurjuus osaltaan oli syynä moiseen menettelyyn, jota ei
arvattu edes hävetä.

Kansanelämään kuuluivat myös russakat, kirput, lutikat ja täit,
joita kaikkia pidettiin Jumalan säätäminä pikkuhuomautuksina mailman
synnillisyydestä ja ihmislapsen raadollisuudesta. Jotkut katsoivat
kristilliseen järjestykseen kuuluvaksi että näiden kiusaajain
kanssa oli elettävä hyvässä sovussa, kunnes niitä sikisi semmoiset
laumat taloihin, että oli pakko joksikin viikoksi talvipakkasella
jättää pirtti kylmilleen. Mutta ei paukkuvankaan pakkanen eikä
myrkyllisinkään keisarinviheriä tai röönä hävittänyt näitä
kotieläimiä sukupuuttoon, jostapa juuri näki ettei se ollut luojan
tarkoitus.

Sänkyjä tai vasituisia makuutelineitä ei Kurjalan seitsemällä
tuhannella sielulla ollut tuskin neljännellä osallakaan, vaan
melkein kaikki ristirahvas lojui yönsä saunakuumiksi lämmitettyjen,
löyhkäävien pirttiensä likaisilla lattioilla ynnä pitkillä
seinäpenkeillä kihisevien russakkarakojen alla; aniharvoin kesällä
nukuttiin ulkohuoneissa, jotka olivat ne siisteimmät makuupaikat.
Muutamissa taloissa sentään oli isännällä ja emännällä tai talon
herrastuneilla nuorilla kömpelötekoinen, punaiseksimaalattu puusänky,
jonka pahnoissa kätkihen kokoelma kaikenlaista kansatieteellistä
sekatavaraa: rikkinäisiä pieksusaappaita, sukanriekaleita,
paidanrääsyjä ja muita vaatteita, tyhjiä viinapulloja, kuppasarvia,
satavuotisia virsikirjoja ynnä muuta senkaltaista. Lapsilla myös
oli oma lämmin pesänsä: kiikkeräjalaksinen kätkyt tai lullu, joissa
pieniä poikia ja pieniä tyttäriä heti syntymästä saakka harjoitettiin
sietämään ankaraa heilumista -- ikäänkuin olisi tarkoitus ollut
karaista heidät aikaiseksi tulon varalta Atlantin aalloille Ameriikan
laivoihin.

Vastapainoksi kaikelle likaiselle oli olemassa supisuomalainen,
sisääntupruava, pikimustaksi karstoittunut sauna, jossa tehtiin
puhdasta. Tehtiin siellä myös muutakin, nimittäin lapsia, kuten
kansa itse luontevasti sanoi. Saunanlöylyä viljeltiin niin runsaasti
että se monelta, iäksi korvensi silmät. Jos ei viina ja sauna
auttanut, tuli kuolema. Erikoisissa sairaustapauksissa oli häränsarvi
suuressa kunniassa ja sen jättämiä kamalia verinaarmuja niskaan ja
poskipäihin pidettiin vähintään yhtä ritarillisina muistomerkkeinä
kuin saksalaiset ylioppilaat kuuluvat pitävän järjettömässä
kaksintaistelussa ansaitsemiaan miekanhaavoja. Hieromista, silloin
kun sattui olemaan "reväsin irti", harrastettiin kiitettävällä
huolella, ja hieroja-akatpa ne varmaan ovatkin ne hyvät enkelimme,
jotka kaikkina aikoina ovat Suomen kansan pelastaneet pulasta.
Paitsi pakanallisia loitsulääkkeitä ja puoskaritemppuja, oli lisäksi
tulikivi, juurikkaterva, pikiöljy sekä eräs seos p-- p--, jota
saatiin atteekista, tehokkaimpia kansan parannusaineita, joita
kaikkia käytettiin sekä sisällisesti että ulkonaisesti aivankuin
Noakin arkin tervaa.

Paikkakunnan henkinen torkkumus oli suuri, sillä kaikkien sielut oli
vallannut ainainen, aineellinen leipähuoli.

Tässä suhteessa olivat herrat ja talonpojat yhdenarvoiset.

Tiedettiin mailmassa löytyvän myös henkisenkin elämän, mutta sitä
ei koskaan syvemmin joudettu ajattelemaan tai esiinkaivamaan siitä
haudasta, johon se oli kuopattu. Sellainen filosofoiminen ei
totisesti kuulunut Kurjalan seurakunnalle. Mikä meni pellollensa,
mikä niityllensä, mikä myllyllensä. Siellä ei aate koskaan päässyt
kotkan lailla kohoamaan ja huipistumaan kysymykseen: mikä on
tärkeintä elämässä tai mihin ihmisen pitäisi pyrkiä tai mikä
suunnilleen on totuus? ja mikä oikeastaan lienee Jumala?

Kun pappi sen kerran oli sanonut kirkossa, kinkereillä ja
rippikoulussa että Jumala ylipäänsä on "henki" ja että meidän
oikeauskoisten Jumala on eräs kolmiyhteinen olento, joka kuitenkaan
ei ole 3 eikä 1, ei myöskään 2, niin sekä virkamiehet että talonpojat
moiseen selitykseen nöyrästi tyytyivät eikä se kenenkään järkeä
kiusannut. Ei maksanut vaivaa sitä sen enempää päässänsä seuloa!
Kulaus kirkon viinimaljasta ja kurkkuun liukeneva nisujauhopyörylä,
jonka kiiltävässä pinnassa häämötti ristinpuussa kiemuroivan
jumalaparan leima -- sepä se ikäänkuin kuittasi tai seppelöi kaiken
uskonnon. Sen itsepyhityksen jälkeen saattoi taas varsin rauhassa
ryhtyä jokapäiväisiin askareihinsa: nimittäin leipätaisteluun
toinentoisensa kustannuksella ja toinen toistansa panettelemalla
tai parhaimmassa tapauksessa: olemalla täydellisesti välinpitämätön
kaikista muista ihmisistä paitsi omasta itsestään. Oma suu tietenkin
oli likempänä kuin kontin suu. Kirkko -- se oli todella mainio
suurkeksintö: sieltä aina löysi keinotekoisesti valmistettua,
kemiallisesti puhdistettua hätäapuleipää sekä ansaitsi Suomen
oikeauskoisen kansalaisen hyvän, historiallisesti vahvistetun nimen
ja maineen. Niin, herrantemppelin siimeksessä oli hyvä köllöttää --
millaisen laiskajaakon tahansa...

       *       *       *       *       *

Vaikka Jumala uskonnon asioissa sekä herroille että talonpojille
tuntui puhuvan samanlaista sokaistun järjen kieltä, niin hän
sentään isänmaalliseen kieliasiaan nähden oli suvainnut jakaa
seurakunnan vuohiin ja lampaisiin. Vuohet sorkkelehtivat vasemmalla,
lampaat määkyivät kauniisti oikealla. Pitäjän korkeinta sivistystä
edusti nimittäin ruotsinkieli, joka kajahteli hamasta pappilasta
hamaan lukkariin saakka, ja sitä talonpoikaishenkilöä, joka
tavalla tai toisella oli hankkinut itselleen tämän vieraan kielen
solkkaamistaidon, kuinka puutteellisen tahansa, pidettiin onnellisena
ja ikäänkuin astuneena autuaitten esikartanoihin. Herrat aviomiehet
tosin toisinaan väittivät olevansa hyvin vietävästi fennomaaneja,
mutta heidän väitteensä nukahtivat rouvasväen hilpeään sanatulvaan,
jossa "rysligt vackert" ja "icke ingenting" kuni kevätkiuruset
kimpoilivat korkealle korven ilmaan pakottaen unohtamaan kaikki
suomalaiset yöpöllöt ja huuhkaimet. Sivistyneiden autuudenasiasta
puuttui vain se ettei valtio heille kustantanut ruotsinkielistä
jumalanpalvelusta. Silloin olisivat ehkä savupirttienkin sikiöt
oppineet sopertamaan samaa kaunista rukousta, minkä joku metsäherran
rouva suurella vaivalla oli iskenyt omien herraslastensa päihin:

"Kyyt som haaver paarnen säär..."

Huh, kuinka katkera pilleri eräissä suhteissa olikaan germaanisesti
sivistyneelle ihmiselle elämä moukkien kaukomaassa, jossa ei rahalla
eikä nahalla saanut edes ruotsintaitosta palvelustyttöä, vaan
nuo paksupalmikkoiset tolliskot lisäksi pilasivat herraslapsilta
hienonhelähtelevän oikean äidinkielen! "Icke ingenting" -- se
sentään kävi Suomen sivistyneestä ruotsinkielestä korvessa, mutta
"kyyt" ei mennyt sinnepäinkään, vaan toi väkisten mieleen jonkun
supisuomalaisen käärmeen tai laiskan kyytikonin.

Hör oss Svea, moder för oss alla! -- Auta meitä, Ruotsi, rakas äiti!

Oi jospa tätä herra alimetsänhoitajan lempilaulua kansa Kurjalankin
kerran ymmärtäisi? Mutta se sitä vain kuunteli suu ammollaan ja
seläntakana lisäksi kirahteli herrain kaikille kommelluksille.

Kurjalan pitäjän hienointa sivistystä edustava rouvasväki harrasti
tietysti kirjallisuutta: Skandinaaviasta saakka saapuvan kuvalehden
Idun'in följetongeja ja Familje-Journal'in romaaneja tutkittiin
näet erinomaisen tarkkaavaisesti ja niiden liikuttaville kuville
tiputettiin monta hienon keskinäisen ymmärtämyksen kyyneltä kaamean
maalaisyön hiljaisuudessa... Oli rouvia ja rouvashenkilöltä, jotka
olivat tulleet lukeneeksi erästä kotimaistakin teosta, nimittäin
"Papinrouvaa" ruotsalaisessa käännöksessä sekä ylen kauhistuneet
hengessään "fru Elli'n" kevytkenkäistä käytöstä, mutta useimmat
sentään olivat pysyneet puhtaina senlaatuisen realistisen
kirjallisuuden kosketuksilta.

Pääasiaksi maalaisrouville -- sillä aikaa kun herrat suomentelivat
virkojansa -- jäi ruotsinkielen käytännöllinen viljelys
seuraelämässä, joka ei ollut erittäin vilkas, mutta kyllin
kouraantuntuva, sillä silloin kun toisissaan käytiin, saatettiin
puhua piioistansa yhteen kyytiin viisi-kuusi tuntia innostuneesti ja
ruotsiksi sekä loput yötä -- silloin kun rakkaat aviomiehet joivat
totia -- juoruta jostakin poissaolevasta sivistystekijästä, jonka oli
pakko tyytyä läsnäolevien päätöksiin.

Näin ne elivät nuot suloiset, pyöreäkasvoiset maatiaisrouvat. Ja
siinä myös herrat mukana heippasivat kynkässä -- nuot mailman
herttaisimmat kavaljeerit, jotka niin lapsellisen puhtaasti osasivat
iloita jokaisesta pienestä konjakkipullosta, mikä erämaihin sattui
eksymään. Kuinkapa säätyläiset toisin olisivat voineetkaan elää?
Mistä heitä olisi voinut moittia? Kyllä he säädyllisesti elivät.
Kyllä he säädyllisesti rakastivat rahvasta -- aivankuin olosuhteet
sen vaativat! Totta tosin että talonpojilla olivat nuot inhoittavat
suomalaisvenäläiset russakkansa ja muut huonemiehensä, mutta olihan
heillä itselläänkin hämähäkkinsä, nuot veriinmenneet ruotsalaisuuden
kutojat, joiden hienoista verkoista he eivät kyenneet salejansa
parhaalla tahdollakaan puhdistamaan. Kyllä sitä oli koetettu... Ne
olivat molemmat ikäänkuin kristillisen yhteiskuntajärjestelmän luomia
välttämättömyyksiä -- niinhyvin russakat kuin nuo hämähäkitkin.

Kristillinen arvoero korvenraatajain ja korvenherrojen välillä oli
siis ilmeinen, ja tietysti se molemmin puolin tunnustettiin, vaikkei
siitä koskaan kehdattu keskenään haastella eikä sitä sanan valossa
tutkistella.

Suuri juopa todella oli välille kiinnitetty. Sen saattoi selvästi
huomata pitäjän herraskartanoista. Rengit niissä elelivät
täydellisesti eristettyinä pirteissään, piiat keittiöissään ja
vaatekomeroissaan -- ja kerrassaan sopimattomana olisi herrasväki
pitänyt, jos renki tai piika pitkinä pyhäpuhteinakaan olisi rohjennut
tuppautua herrasväen sisähuoneisiin kymmeneksi minuutiksikaan
elämänasioista juttelemaan tai ikävissään talon mamsselin
pianonlinkutusta kuuntelemaan. Eihän toki! -- he kuuluivat eri
mailmaan, ja se ikäänkuin oli sopimuskirjaan kekrinä niin merkitty
että pysyköön kukin karsinassaan älköönkä asiatta lähennelkö
herrasväen pyhäkköjä. Varsinkin rengit sen katkerasti saivat
tuta noissa hämärissä hevospirteissään, jotka olivat laveasti
erillään päärakennuksesta. Sinne heille ikäänkuin vangeille
jolloinkin lennätettiin -- piikoja myöten -- joku hengenmuru
herrasväen postipöydältä, vanhettunut sanomalehti tai muuta
sellaista sielunravintoa: "lukekoot muka hekin jotain -- hiukkasen
sivistyäkseen"...

Tällaista oli se elämänhahmo Kurjalan korpikunnassa, jossa karhuja
palveltiin ja hirveitä taikoja harjoitettiin salaa. Tällaiseksi
oli korven henkinen elämä vuosisatojen vieriessä muovautunut,
kuten joku maanopillinen luonnonilmiö: hengellinen jääkausi
Kurjalan pitäjässä. Kansa, joka muinoin pimeässä pakanuudessa oli
vaeltanut, ei ollut nähnyt suurtakaan valkeutta, vaikka sille oli
sielunpaimenet lähetetty, avarat herrantemppelit rakennutettu,
kuninkaalliskeisarilliset järjestysmiehet oppaiksi hankittu. Yhtä
mustina kuin syksyiset syvät vedet, jotka möyrysivät Kurjajärven
suurilla seljillä, yhtä mustaa ja leipämurheessaan murisevaista oli
tämän kansan sielullinen harrastus eikä isonmailman valistuslaulu
sinne konsanaan näyttänyt jaksavan heikkoja ääniänsä kantaa... se
ikäänkuin oli tuomittu nukkumaan, hukkumaan iäkseen. --

Iäkseenkö todella? Eikö sinnekkin kerran täytynyt saapua uuden ajan
kevättuulahdus läpi ilman?...



PYHÄ VIHA



1.


Kurjalan isossa pappilassa vietettiin harvinaisen hauskaa
jouluaattoa, kun näet kaikki perheenjäsenet, jotka muuten elivät
hajaantuneina sikinsokin ympäri Suomea, taas olivat koossa
lapsuudesta saakka rakkaaksi käyneen vanhan kodin joulukuusen
ympärillä.

Siinä istui pehmoisella peräsohvalla Betlehemin tähdestä ääneensä
lukien rovasti Fredrik Gabriel Frommerus, kunnianarvoisa
vanhus, hopeatukkainen sielunpaimen. Hänen rinnallaan istui
hiljaa huojutellen ruumistaan ruustinna Augusta, jonka tukka
myös vivahti valkoiseen, mutta jonka silmistä samoinkuin koko
muustakin olemuksesta vielä uhkui yhtaikaa sellainen taloudellisen
täsmällisyyden ankara tuli ja lempeä äidillisyys, jollaista voi
tavata vain vanhanajan pappiloiden emännissä, joilla on ollut
paljon lapsia ja paljon työtä ja joita ei työtaakka vielä haudan
partaallakaan helpoita.

Vanhusparin läheisyydessä, mikä missäkin ympäri salia istuivat
pappilan kaikki kahdeksan lasta. Siinä kenotti keinutuolissa vanhin
lapsista, 40-vuotias punatukkainen Aatami, pikkukaupunkilainen
matematiikan lehtori, tyytyväisenä kiverrellen viiksiään ja
kultakehyksisten silmälasiensa takaa ikäänkuin mielessään laskien,
kuinka kauvan joulukuusen pienimmät kynttilät kestäisivät palaa
ennenkuin alkaisivat korventaa kuusen oksia. Hänen vieressään
nojatuolissa istui Vihtori, täydessä univormussaan upeileva
asemapäällikkö, hiukan ylpeästi kohautellen teräviä hartioitaan,
joilla hopealankaiset olkalaput paistoivat yhtä kauniisti kuin
joulukuusen koristukset, toisella kädellään tuontuostakin nykäisten
povestaan kultakellonsa ja seuraten viisarien kulkua sekä samalla
ikäänkuin kuulostaen junanvihellystä erinomaisen herkillä korvillaan.
Mutta mitään junanvihellystä ei tietysti kuulunut, ainoastaan
pakkasen rasahduksia nurkissa. Asemapäällikköä vastapäätä,
samanlaisessa nojatuolissa, istui sisar Anna, lastenkodin johtajatar,
likinäköisesti räpytellen silmiään ja pelonalaisesti vahtien ettei
vain joku vahakynttilöistä polttaisi joulukuusessa riippuvia
kuvaenkeleitä. Veljensä Heikki, terässilmäinen pankinjohtaja, istui
hänen vieressään yksinkertaisella tuolilla, toinen sääri korkealla
yli polven heitettynä sekä piikkiparta terävästi tähdättynä suoraan
kuusen latvaan, jossa kiikkui kullattu omena. Isänsä oikealla
puolella sohvan kulmassa nojasihen Konrad, ainoa rovastin pojista,
josta varmasti oli tullut pappi, kolmisatavuotisen sielunpaimensuvun
kunniakas rintaperillinen, isän ja äidin ilo ja ylpeys. Hän katseli
rauhallisesti, arvokkaasti ja ikäänkuin tuimanoppineesti suoraan
siihen sinivalkoiseen silkkipaperiin, joka valtavana kaarena
kiersi alas kuusen latvasta melkein tyveen asti ja jossa paistoi
hopeapaperinen kirjoitus: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa,
maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Mutta joulukuusen siimeksessä, melkeinpä sen takana, vain puoleksi
näkyvänä, istui Reino, nuorin veljeksistä, filosofian kandidaatti,
josta sukunsa myös oli toivonut pappia, mutta jonka harrastukset
vielä eivät olleet ottaneet vakaantuakseen, vaan jolla koko
heimokunnan mitä suurimmaksi kauhuksi näytti virtaavan suorastaan
jotain antiklerikaalista veressään päättäen siitä että ihaili
kreivi Tolstoita, jonka mieskohtaisilla puheillakin hänen epäiltiin
käyneen jollakin Venäjänmatkallaan. Tämä nuori mies näytti varsin
mietiskeliäästi kuuntelevan vanhan isänsä lukua Betlehemin tähdestä
ja Itäisenmaan kolmesta tietäjästä ynnä seimessä makaavasta
Kristuslapsesta sekä oli nähtävästi ainoa läsnäolevista joka ei
tuijottanut joulukuuseen, mikä ilmiö ehkä johtui siitäkin että istui
liian likellä voidakseen siihen katsoa. Äitinsä vasemmalla puolella
toisessa sohvankulmassa istua nyykötti seitsemäs rovastin lapsista,
tytär Miili, pitkä, laiha ja kivuloisen kalpea olento, joka oli
alituisessa kirjevaihdossa sulhasensa, yhtä laihan ja kivuloisen
kalpean farmaseutin kanssa, josta ei koskaan tuntunut tulevan niin
valmista että olisi uskaltanut naida oman morsiammensa. Nuorin
rovastin lapsista, hintelä ja pieni neitonen Seidi, kiharatukkainen,
sinisilmäinen naisylioppilas, istua lekotti erikseen muista korkeain
kukkapöytien välissä, josta hänen lumivalkoinen leninkinsä paistoi
viheriänkimaltelevien palmunlehvien välitse. Molempien sisaruksien,
sekä Miilin että Seidin silmät tähtäsivät myös joulukuuseen, joka
yltyleensä kimalteli hienonhienoissa kulta- ja hopearihmoissa
aivankuin aamukasteen pisarat auringon noustessa.

Olipa se todella kaunis kuusi!

Paitsi rovastin koko perhettä, istui salissa, likempänä ruokahuoneen
ovea, lisäksi pappilan palvelusväki, joka tänä ainoana iltana
vuodessa oli saanut vapaan sisäänpääsyn herrasväen saliin --
sentähden että nyt oli jouluaatto ja joulukuusi sytytetty ja rovasti
itse luki aaton merkityksestä. He olivat kaikki käyneet saunassa
ennen sisälle tuloaan, rengistä ruotityttöön saakka ja tekivät
herrasväkeen varsin siistin vaikutuksen. Varsinkin näytti renki
Risto ajeltuine partoineen ja puhtaine paitoineen aivan harvinaisen
hauskalta ja hänen sileäksi kammattu tukkansa somasti kiilsi kylvyssä
käynnin jälkeen. Ja ruotityttö Heta hönttänäkin, mistä lienee
siepannut ruumiinsa ylle sinisen leningin juhliksi, niin että silmiä
ihan huikaisi! Sisäpiika Mandalla myös näkyi olevan herrastyylinen
ihomyötäinen puku, mutta keittäjä-Sohvilla ja karjakko-Marilla
oli kummallakin oikeat kurjalaistyyliset väljät hameet ja
suoraselkäiset röijyt. Rengit istuivat oikealla, piiat vasemmalla,
mutta heidän keskikohdallaan etunenässä, likinnä herrasväkeä istui
vanha Leena-Kaija, joka ei kuulunut talon palvelusväkeen eikä
myöskään herrasväkeen, vaan juuri sille välille, ja jota sentähden
kohdeltiinkin puolittain herroiksi, puolittain talonpoikaisiksi.
Joka vuosi, juuri jouluaatoksi ilmestyi tämä Leena-Kaija jostakin
naapuripitäjästä hiihtäen Kurjalan pappilaan, jossa ruustinna häntä
lämpimästi kahvitteli, hänelle perheriemujaan ja perhesurujaan
kuiskutteli sekä hänellä loistorantuisia karvamattoja kudotteli.
Leena-Kaija oli ennen vakinaisesti asuskellut pappilassa ja tunsi
kaikki sen pojat ja tytöt pienestä pitäen, Seidi neidin hän
muisti ihan lullulapsesta saakka, oli itse häntä hoidellutkin
ruustinnamammalle. Joulu-joululta oli Leena-Kaijan selkä ruvennut
köyristymään ja silmät tuhersivat yhä punaisempina ja vetisempinä,
mutta ääni oli pysynyt samana, lyhyt naurun hirnuntakin samana ja
kahvinhimo myös samana, jollei ollut kehittyneempikin kuin ennen.

Leena-Kaija istui siinä kuten oli istunut kolmekymmentä vuotta,
pirteän ja asianymmärtävän näköisenä, huulet huipparassa,
virsikirja sylissä, tuontuostakin pyyhkäisten punertavan nenänsä
päätä tuhkanharmaan röijynsä hihalla. Tuskinpa aatto olisi oikein
aatolle tuntunutkaan, jollei tätä Leena-Kaijaa olisi ollut tuossa
noin asianymmärtäväisenä istua könöttämässä ja nenänipukkaansa
pyyhiskelemässä Kurjalan vanhan pappilan salissa.

Mutta keskellä salin lattiaa, pehmeimmällä loistomatolla makasi
leveästi kyljellään pappilan pörrökarvainen koira Panu, joka vain
laiskasti näytti kuuntelevan tekstiä toisella korvallaan, mutta siitä
huolimatta sillointällöin kohotti päätään ja huokasi raskaasti.

Rovastivanhus luki juhlallisella, hiukan vavahtelevalla ja, kuten
tuntui, hiukan äkäisellä äänellään: "Ja sinä Bethlehem Juudan maassa,
et sinä ole suinkaan vähin Juudan pääruhtinasten seassa: sillä
sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää
hallitseman..."

Hetken päästä vanhus taas hiukan korotti ääntänsä jatkaessaan
lukemistaan:

"Ja menivät huoneeseen, löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa:
maahan lankesivat ja rukoilivat häntä: ja avasivat tavaransa, ja
lahjoittivat hänelle kultaa ja pyhää savua ja mirhamia..."

Anna, lastenkodin johtajatar, hypähti yhtäkkiä ylös nojatuolistaan
ja hiipi niistämään yhtä kynttilöistä, joka oli ruvennut liiaksi
leimuamaan uhaten polttaa siiven jouluenkeliltä. Kaikkien silmät
suuntausivat kynttilään, jonka sydäntä pappilan vanhin tytär
asetteli. Yksin rovastin silmät tähtäsivät alas postillaan. Hänen
äänensä kävi yhä juhlallisemmaksi ja vaativaisemmaksi:

"... kuin Jeremialta propheetalta sanottu oli, joka sanoo: 'Rhamassa
on ääni kuulunut, suuri valitus, itku ja iso parku: Rahel itkee
lapsiansa ja ei tahtonut itseänsä antaa lohdutettaa, etteivät he
ole... Mutta koska Herodes oli kuollut, katso, niin Herran enkeli
ilmestyi Josephille unessa Egyptissä ja sanoi: Nouse ja ota lapsi
äitinensä ja mene Israelin maalle: sillä ne ovat kuolleet, jotka
lapsen henkeä väjyivät'..."

Hopeahapsisen vanhuksen vakava luku, havutuoksuisen joulukuusen
kirkas palo, pappilan salin juhlasiisteys ja pehmeät karvamatot,
herrasväen muotipukimet ja kiilloitetut suippokengät, palvelusväen
harvinainen ulkoasun muutos, kammatut tukat, valkoisen puhtaat
paidankaulukset ja kylystä punoittavat posket -- kaikki tämä
yhtaikaa teki kaikkiin läsnäoleviin mieluisan vaikutuksen ja hiveli
sieluja suloisesti, ja ihmisistä tuntui ikäänkuin kaikki arkipäivän
karkeudet, huolet ja katkeruudet tämän iltahetken kautta olisivat
olleet poispyyhkäistyjä ja aivankuin mailma olisikin paljon ihanampi
kuin miksi sitä ennen oli arvioinut. Paha oli unhoittunut, vihan
nystyrät silinneet, kaikki ihmiset olivat veljiä ja sisaria, kaikki
tyytyivät kohtaloihinsa. Todentotta oli olemassa joku ihmelapsi, joka
pimeydessä syntyneenä yhtäkkiä oli levittänyt valokehän ympärilleen
ja luonut herttaisen lämmön paleleviin sydämmiin. "Älkää peljätkö!"
niin ikäänkuin kaikui vieläkin enkelin ääni: "minä ilmoitan teille
suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: Teille on tänäpäivänä
syntynyt Vapahtaja, joka on Christus Herra, Davidin kaupungissa!"

Sinä silmänräpäyksenä kun rovasti luki nuot enkelin sanat
ilosta, ja Vapahtajasta, joka oli tullut kaikelle kansalle, sinä
silmänräpäyksenä tunsivat kaikki salissa istuvaiset olevansa
samanarvoiset -- yhtä onnelliset. Samanarvoiset olivat silloin
renki Risto ja Heikki herra, Leena-Kaija ja Vihtori päällikkö,
karjakko-Mari ja Seidi neiti, kasakka-Pekka ja Reino maisteri --
niin, eipä ollut suurta juopaa kiinnitetty edes rovastivanhuksen ja
ruotityttö Hetan välille, sillä kaikille, kaikille poikkeuksetta,
säätyyn ja ikään katsomatta oli syntynyt tuo ilon lapsi, tuo ilon
ja rakkauden ihmevapahtaja. Oh, nytkö vasta se hoksattiin, nytkö
tänä jouluaattona, vaikka siitä oli niin kauvan? Kuinka olikin
mahdollista ettei ennen tällaista yhteistä onnen paisumusta oltu
ymmärretty vastaanottaa; vaikka se oli kirjoihin säilytetty ja siellä
ollut tarjona joka päivä? Mutta jumalankiitos että se edes nyt tuli
ilmi kuni aarre, jonka ylitse jokainen oli astunut aavistamatta sen
olemassa-oloakaan niin likellä, niin helpostisaatavana! Jumalankiitos!

Kaikkien päät olivat tämän uskonnollisen tunnelman tuulahduksessa
painahtaneet alemmaksi ja silmät vain puolella katseella tuijottivat
joulukuuseen, ylpeäryhtisen Vihtori herran katse oli laimistunut
aivankuin nöyremmäksi eivätkä hänen kiiltävät nappinsa ja
olkalappunsa näyttäneet enää niin peloittavilta, vaan ikäänkuin
pehmeä verho oli kääriytynyt koko olennon ympärille. Heikki herrakin
oli laskenut alas toisen säärensä ja hänen piikkipartansa myös näytti
pyöreämmältä kuin äsken ja kasvojensävy lempeämmältä; Konrad pappi ei
enää kulmiaan rypistäen tarkastanut raamatunlausetta joulukuusessa,
vaan istui epämääräisesti silmiään räpytellen, kädet ristissä
sylissä; ruustinna, tuonoin huolestunut, näytti nyt onnelliselta,
hartaalta, kaikki taloudelliset laiminlyönnit palvelusväelle
anteeksiantavalta; palvelijat vuorostaan näyttivät kaikki kovat
unhoittaneilta; Leena-Kaijan kasvot paistoivat kuin balsamoidut ja
silmistä pyrki tipahtelemaan autuaallisia kyyneleitä; ruotitytönkin
silmät kiilsivät kosteina, uteliaasta ilosta sädehtivinä, kaikkea
hyvää uskovina. Kaikki olivat siinämäärin pyhän tunnelman vallassa
ettei kukaan kääntänyt huomiota siihen, että pappilan koira kolme
kertaa peräkkäin laiskasti haukotteli, sitten hienokseen vinkaisi ja
lopuksi nousi ruumistansa venyttelemään aivankuin odottaen ohjelman
vaihdetta.

Sitä tulikin. Rovasti lopetti lukemisen ja määräsi veisattavaksi
virren. Kaikki alkoivat selailla virsikirjojaan, piikatytöt
kokousivat yhteen, Anna neiti oli rientänyt pianon ääreen, jossa
kaksi kynttilää paloi kullanvälkkeisissä jalustoissa. Kun virsi
alkoi, nousivat palvelijat seisaalleen, mutta herrasväki jäi istumaan.

    "Kaikkivoipa Jumalamme,
    Me jalkais juureen kumarramme,
    Sinulle lausuin kunniaa,
    Voimas kaikki vallat voittaa,
    Sua maa ja taivas kunnioittaa
    Ja viisauttas julistaa...
    Sua kiittää Kerubim,
    Sua veisaa Serafim!
    Hallelujaa!
    Suur voimassa,
    Suur armossa
    On Herra, meidän Juu-u-mala."

Kun viimeinen sana Juu-u-mala kaikui, tunsivat kaikki taas palaavansa
samaan kuvaan, minkä luota oli lähdetty. Rovasti muuttui taas
rovastiksi, ruustinna ruustinnaksi, papin lapset muuttuivat jälleen
herroiksi ja virkamiehiksi ja ryökkynöiksi. Lempeyden harso ikäänkuin
repeytyi, yhdenarvoisuus hävisi, koko äskeinen ihanuus oli ollut vain
kuin lämmin tuuliaispää, joka oli kaikkia suloisesti pyörryttänyt.
Enkelin ilmoitus jostakin koko mailman iloisesta vapahtajasta tuntui
olleenkin vain valtavan kaunis joulusatu; ehkei se todellisuudessa
satua ollut, mutta satuna se oli pappilassa luettu, satuna nautittu,
satuna syrjään sysätty. Sillä jos ei tämä legenda Jeesuslapsen
syntymästä olisi satuna luettu, niin miksikäs siitä ei olisi sen
enempää välitetty sitten kun se oli perinpohjin kerrottu ja sen
merkitys selitetty? Jos pappilan herrasväki tämän kertomuksen
olisi sydämmensä pohjaa myöten omistanut, niin tietenkin kaikki
siitä olisivat yhdessä puhelleet ja iloinneet vielä sittenkin kun
rovasti oli tekstit lukenut ja veisuu lopetettu, ja luonnollisesti
olisivat palvelijat pyydetty jäämään mukaan tähän riemuun, koska
se oli kaikille yhteinen asia ja koski yhtähyvin ruotityttöä kuin
rovastia? Mutta niin ei tapahtunut. Ei yksikään herrasväestä veisuun
loputtua pidättänyt pirttiväkeä paikoillaan, vaan päinvastoin kaikki
antoivat itsestään käydä poistyöntävän uhon, ikäänkuin liikkeillään,
selänkäännöksillään ja syrjäsilmillään kuiskaten: "nyt saatte mennä
-- nyt ei teitä enää tarvita täällä salissa!"

Palvelijat siis läksivät pirtin puolelle, piikaväki sentään pysytteli
keittiössä, Leena-Kaija oli pysähtynyt vahtimaan ruokahuoneen ovelle,
joka oli levällään auki salia kohden. Leena-Kaija tiesi vallan hyvin
että nyt vasta, joulusaarnan jälkeen, se alkoi herrasväen salissa se
aaton vietto, johon kaikki oikeastaan oli tähdätty. Sitä varten koko
talo oli ollut touhussa monta vuorokautta, sitä varten oli leivottu
makeita torttuja, valmistettu lipeäkalaa, pesty pyykkejä, juostu
postissa ja kauppiaissa, sitä varten valvoskeltu öitä, kääriskelty
salaperäisiä myttyjä, auvottu ja kiinnilykkäilty laatikoita:
hiihdelty metsiä, haalittu lumisia kuusia pirttiin sulamaan,
rymytty ullakolla, etsitty kylmistä konttooreista joulukoristeita,
puisteltu mattoja, siivoiltu huoneita ynnä muuta. Kaikki toimenpiteet
viikkojen, jopa kuukausienkin kuluessa olivat tähdänneet samaan
pisteeseen: tähän saarnan jälkeiseen jouluaattoon, tähän
armaaseen iltahetkeen, jolloin pirttiväki tarpeekseen katseltuaan
kynttilöissään hehkuvaa kuusta, oli veisuun loputtua siivosti
poistunut ja jättänyt pappilan perheenjäsenet yksityiseen iloon. Nyt
se oli tullut se armain aaton osa, lapsuuden herttainen muisto...

Rovasti oli noussut peräsohvalta ja käynyt pistämässä vaakunaa
piippuunsa, hän kuljeskeli lauhkeasti hyvänlemuisia savuja
puhallellen pitkin pehmeitä mattoja, tyytyväisenä ympäristöönsä,
tyytyväisenä Jumalaan ja Jeesuslapseen, josta oli sadun juuri
lukenut, tyytyväisenä myös itseensä, että oli velvollisuutensa
täyttänyt.

Ruustinna oli rientänyt ruokahuoneeseen ja puuhaili siellä
helistellen kuppeja ja laseja ja hopealusikoita sekä lähettäen
sisäkön kantamaan tarjottimella salin pyöreälle pöydälle kaikenlaista
hyvää.

Aatami, pedagoogi, oli kontallaan lattialla ja leikitteli koiran
kanssa, puhallellen paperossin savua sen sieramiin, josta oli
seurauksena irvistys, mikä kaikkia sanomattomasti huvitti, sillä
niinkuin pappilan Panu sen teki, niin ei osannut mikään muu
koira mailmassa irvistää. Varsinkin jos sille yhtaikaa tarjosi
paperossinpätkää ja sokeripalaa, teki se sellaisia temppuloita
silmillään, hampaillaan, sieramillaan, käpälöillään ja koko
ruumiillaan että vakavankin ihmisen oli mahdotonta olla naurahtamatta
sen merkillisille vinkeille.

Vihtori, asemapäällikkö, kuljeskeli ryhdikkäästi univormussaan
edestakaisin pitkin lattiaa pulskasti puhallellen savuja hienosta
sikaaristaan, jota poltti hopeahelaisella imukkeella, ja hyräillen
ruotsalaista juomalaulua.

Anna neiti istui yhä pianon ääressä hakien nuotteja hilpeään
laulukappaleeseen, jota lapsuudessa oli seka-äänisesti raijuteltu
pappilassa. Heikki, pankkiherra, korjaili vihellellen joulukuusen
kynttilä-telineitä, mutta Konrad pappi kurkotti parhaillaan
kuuseen ottaakseen yhden sen punaisista omenista, samalla laskien
virkarajaista leikkiä "kielletyn puun hedelmästä." Veljensä Reino
vuorostaan nylki lihavaa joulupukkia, joka myös kiikkui kuusen
oksasta sorkat hajallaan. Sisarukset Miili ja Seidi käyskentelivät
levottomina ja salamyhkäisinä joulukuusen ja pimeän huoneen väliä,
jossa joululahjoista täpötäysi, mahdottoman iso pärevasu odotteli
purkajiansa.

-- Eikö jo aloteta? kiirehti joku joukosta.

-- Menehän sinä Aatami viskaamaan!

-- Häh? pani vanhin veli yhä kiusotellen koiraa.

-- Että mene viskaamaan!

-- Mikä joulupukki minä tässä olen? mutisee Aatami. -- Eihän minulla
ole nurinkäännettyä turkkiakaan.

-- Mutta sinä olet meistä kaikista karvaisin -- sovit siis mainiosti
joulupukiksi! huomauttaa nuorin veli.

-- Jahah, jahah, vastaa Aatami, partaansa kynsiskellen, -- mutta
minusta tuo Reino on kaikista sopivin toisille viskaamaan, sillä hän
viskelee meille kaikille muutenkin kaikenlaisia makupaloja.

-- Ei teistä kummastakaan näy olevan, -- virkkoi kolmas veli Konrad
ja pujahti pimeään huoneeseen.

Hetken päästä pamahti sieltä lattiaan iso paketti.

-- De' va' en förskräckli' bomb! sanoi ruustinna tullen juuri sisään
päinvastaisesta ovesta. Heikki herra sieppasi paketin ylös ja
ilmoitti juhlallisesti:

Neiti Miili Frommerus! Avattava jouluaattona. -- Tämä näkyy tulleen
ihan postissa. Miili! Miili? Ja paketti lennätettiin Miili siskon
käsiin.

-- Katsokaapa Miilin kasvoja! huomauttaa Vihtori veli. --
Turkinpunaiset!

-- Tietääpäs sen, apteekkarin morsian, lausuu Anna, vanhin sisar,
joka itse puolestaan näyttää jäävän naimattomaksi. -- No, avaa nyt
sukkelaan!

-- Jos vain ette heitä rauhaan, niin en avaa, -- sanoo Miili
onnellisena aavistuksissaan.

Paketista esiintuli kasa kaikenlaisia kapineita: nikkelinen
salvettirengas, kullankarvaiset pienet sakset, sydämmen muotoinen
rintasolki, hammasharja, hajuvesipullo, hyväntuoksuinen saippua y.m.

-- Luulisi melkein että sinun sulhasesi on sekatavarakauppias: laski
leikkiä veli Heikki.

-- Kas, kas siellä on runonpätkiäkin! huomautti Vihtori. Annas kun
luetaan...

    "Aina kun rintaasi kiinnität soljen
    Muistaos, kulta, sen kohtalon oljen,
    Johonka tartuit..."

Miili sisar tempasi lipun veljensä kädestä ja huudahti puolittain
suuttuneena:

-- Antakaa minun olla rauhassa!

Samalla pomahti lattiaan toinen joululahjamytty.

Se sattui putoamaan rovastin jalkoihin ja tämä kumartui ottamaan sen
ylös. Hän luki ääneen hitaasti ja juhlallisesti:

_Pater noster F.G.F_.

    Aamulla kun anivarhain
    Ajat kirkkoon kautta tarhain:
    Tässä sulle tuki parhain
    Jottet joudu tuiki harhaan.

Vanhus piteli ja punnitsi kotvan aikaa myttyä käsissään ennenkuin
rupesi hiljakseen avaamaan.

-- Mikähän ihme tässä mahtaa olla? uteli hän irroittaen varovasti
paperin toisensa jälkeen.

-- Pappa nyt aukaisis että nähdään! kiirehti Seidi neiti.

-- Aukaisenhan minä minkä kerkiän, sanoi vanhus puistellen esinettä,
jonka ympäri tuntui olevan kääritty runsaasti paperia.

Tämä helisee! ilmoitti hän samalla ja hieno hiki näytti nousevan
vanhuksen otsalle.

-- De' ä' visst en kolossal bjällra! arveli ruustinna hymyillen.

-- Ei tämä ole mikään kulkunen! väitti ukko.

-- Mutta aukaise nyt, pappa kulta, että päästään nakkaamaan uusia, --
hätäili Seidi.

-- Mutta mikä kumma se mahtaa olla? saneli vanhus päästyään hienoon
silkkipaperiin asti, hätäilemättä tunnustellen kääryä joka kulmalta.
-- Tämä on kuin kaksipäinen patukka.

Äänettömänä repi hän silkkipaperin ja sai vihdoin käsiinsä kaksi
samankaltaista esinettä, jotka kiilsivät metallia ja lasia. Kotvan
aikaa tuijotti rovasti vanhus vuoroin kumpaankin kiiltävään
kappaleeseen, tajuamatta mitä ne olivat.

-- Rekilyhtyjä! huudahti vihdoin Aatami.

-- Rekilyhtyjä? toisti myös vanhus pidellen esineitä korkealla
kummassakin kourassaan.

-- Mutta juuri niitähän pappa ikuisesti on kaivannutkin! sanoi Miili.

-- Ja näin komeat! sanoi vanhus syvästi liikutuksissaan
odottamattomasta lahjasta. -- Se on varmaan Heikki, joka nämät on
hankkinut?

-- Milloinka pappa on nähnyt _minun_ sepittelevän värssyjä? sanoi
Heikki viattomaksi tekeytyen.

-- No sitten se on Konrad, -- arveli ukko hyvillään ja ikäänkuin
häpeissään.

-- Sinäpä sen sanoit! pilaili poika pappi, joka oli palannut sisään
pimeästä huoneesta.

-- Nämäthän ovat varsin mukavat, -- puheli vanhus ihaillen, kuinka
käytännöllisesti kynttilät kohosivat vieterein päällä sitä myöten
kuin ne paloivat lyhtykaapeissa.

-- Ei nyt papan enää tarvitse kaatua kinokseen pimeässä! arveli Reino.

-- Ja näitä voi käyttää vaikka vaunuissakin kaupunkimatkalla
syksyllä, -- ihasteli yhä vanhus.

-- Minä luulen että pappa ihan noiden lyhtyjen takia lähtee minua
saatolle kaupunkiin, loppiaisen jälkeen! sanoi Seidi.

-- No melkeinpä, -- myönsi vanhus.

Ja tyytyväisyys kuvastui kaikkien kasvoista.

Samalla lensi taas mytty pimeästä huoneesta pysähtyen Vihtori veljen
jalkoihin. Tämä otti sen ylös lattialta ja luki:

    Joka enin huutaa
    sekä pitää suuta.
    Jolla on hätä
    katsokoon tätä!

-- Tämä on tietysti Seidille, -- sanoi veli ja ojensi paketin
nuorimmalle siskolle.

Seidi, posket hehkussa, mieli jännityksissä, luki paketin
nimikilvestä lisäksi seuraavat leikkiriimit:

    Sisko kullalle -- silkki rullalle!

       Sisällys:
              Kirjava kuin tikan siipi,
              Sininen kuin taivas...
              Ei ole verkaa, ei ole sarkaa,
              Maksaa jämttiin -- seitsemän markkaa,
              Omasta mielestä -- humbuugia,
              Mutta syytä -- dumbuumia,
              Hän se mun puijasi ostamaan,
              Joulupöydälle nostamaan.
              -- Minä juoksen loukkoon.
              Häpeän tulla joukkoon...

Mytystä tuli esiin mitä loistavin naispusero-vaate, ja veli Reino
joutui sen lahjoittamisesta suuresti epäluulonalaiseksi.

-- Var så go', alla mina kära barn och min lycklige gubbe! pyysi
ruustinna tarjoten teetä pyöreästä pöydästä.

Joululahjojen viskaaminen oli vasta alulla. Teen juonnin jälkeen
niitä vasta alkoi oikein satamalla sataa salin lattialle. Kukin kävi
vuoronperään niitä sisään viskelemässä siitä suuresta pärevasusta,
joka seisoi pimeän huoneen nurkassa. Jokainen perheen jäsen sai
osansa. Muutamille tuiskusi kääröjä niin tiheään etteivät kerenneet
yhtä avata ennenkuin toinen ja kolmas lennähytettiin syliin. Siellä
oli joukossa hullunkurisia valhejoululahjojakin kaikenlaisine
juoksutuslippuineen. Iloisia hämmästyksen sanoja kajahteli kaikkialta.

-- Sehän on hirmuista, kuinka paljon tänä vuonna on joululahjoja?
ihmetteli joku.

-- Niin, vaikka kaikki olivat juhlallisesti ilmoittaneet, ettei tänä
jouluna mitään osteta, kun on nälkätalvi, -- sanoi Reino.

-- On se tosiaan vähän synti! myönsi ruustinnaäiti syvästi huoahtaen.

-- Mitäs se, jos me lapset nyt olemmekin ostelleet, kun ehkä
viimeistä kertaa on kokoonnuttu kotikuusen juurelle! vastusti Konrad
pappi. -- Mutta se kyllä on synti että te vanhukset niin paljon
olette puuhanneet meidän takia, -- lisäsi hän hienokseen moittivasti.

Ruustinnan silmät herahtivat kyyneliin.

-- Eihän meillä teille ole mitään antamista, ei kerrassa mitään, --
sanoi hän valittavasti. -- Kun on sellainen puute... ja tuo pappa
rukkakin...

-- Mamma vain on olevinaan! sanoi Miili. Ja jokainen alkoi näytellä,
mitä hyvää ja tarpeellista mikin oli saanut vanhuksilta. Sukkia,
paitoja, pieksusaappaita, lakkeja, kintaita...

Joululahjoja yhä tuli ja koko salin lattia oli peittynyt papereihin.
Lahjoja oli myös nimeksi rengeille ja piioillekkin, joille ne
lähetettiin pirtin puolelle. Tietenkin palvelusväen lahjat olivat
sen mukaiset kuin säätyarvo vaati; jos oli joukossa joku halpa,
kauppiaasta ostettu rintasolki tai tupakkatukku, niin oli seassa myös
semmoista, jota vain herrasväki voi antaa palvelijalle ainoastaan
siksi ettei itse tarvitse tai että joku esine itselle on liian huono
ja käytetty.

Myös Panu koiraa oli muistettu joululahjalla -- suurella tortulla,
jonka se taitavasti kuori esiin paperikääryn sisästä.

Lapsuuden joulumuistojen tapaileminen tuntui kaikista hauskalta.
Joulukuusi yhä paloi kirkkaasti.

Leena-Kaija nauraa hikatteli koko illan salin ovisuussa,
osanottavasti riemuiten kaikista perheen lysteistä. Ruustinna kyllä
piti huolen ettei muorikaan lahjatta jäänyt.

Suloinen, suloinen kaikille pappilassa oleville oli tämä jouluaatto!

Ennen aatto-ateriaa, jota ruustinna kilvan piikojen kanssa puuhaili
toisessa päässä rakennusta, kokoontuivat pappilan kaikki veljekset
isävanhuksensa ympärille huoneeseen, joka äsken oli ollut pimeä.
Ikivanha, viaton ja kaunis tapa näet oli että rovasti vuoden
suurimman juhlan kunniaksi tyhjensi lasillisen totia. _Bibemus in
nomine Jesu_ -- tämä keskiajan munkkien keksintö ei vielä ollut
kokonaan vanhettunut. Nyt oli siihen kahta suurempi syy, koska kaikki
rovastin pojat tänä jouluna olivat kotona ja koska kaikki jo olivat
saavuttaneet sen kunnianarvoisen iän, jolloin säädyllisyyslaki salli
isän isänä tarjota omille pojillensa vanhan sivistysmailman juomaa.
He istuivat kaikki mukavasti hopeaisen totikannun ympärillä, rovasti
pienessä leposohvassa, pojat tuoleilla. Kukin vahti hellävaroen
lasiaan, sitä milloin hämmennellen teelusikalla, milloin kaataen
siihen lisää kuumaa tai kylmää vettä ja pirauttaen kallisarvoista
konjakkia suuresta komeasta pullosta.

-- Jaa, mutta tämä taitaakin olla hyvää konjakkia, -- virkkoi
vilkkaasti Aatami poika, joka konjakin oli matkassaan tuonut kaukaa
siitä pienestä kaupungista, jossa hänellä oli virka. Ja hän kaasi
lisää ruskeata nestettä.

-- Sitäpä minä en olisi uskonut että tuo Reinokin osaa juoda totia,
-- sanoi leikillisesti Vihtori. -- Ennenhän sinä sitä melkein
inhosit, ellen väärin muista.

-- Papan kunniaksi juon! sanoi nuorin veli. -- Pappahan minut toki on
opettanutkin totia juomaan! lisäsi hän hieman terävästi.

-- Ettäkö minä sinut olen opettanut? sanoi vanhus nostaen kulmiaan.

-- Eikös pappa muista, kuinka minä 17 vuotiaana ylioppilaana palasin
tänne Kurjalaan ensi kerran valkolakki päässä. Vaikka oli kesäkuun
puoliväli, niin oli silloin niin hirveän kylmä että minun matkalla
oli pakko lainata lammasturkki Moukkalan pappilasta ja tarpeeseen
se olikin, sillä taipaleilla ihan tuiskuili lunta, vaikka kärryillä
ajettiin. Kun sitten olin soudattanut itseni järven yli ja juossut
turkki päällä, valkolakki päässä ylös pihaan ja hiipinyt sisään
kanslian puolelta ettei mamma heti näkisi, niin pappa se parhaillaan
oli tässä samassa huoneessa totia juomassa sen Juuso Juntusen
kanssa, joka sattui olemaan vieraana. Ja silloin pappa minulle heti
tarjosi totilasin ja valkolakkini nähtyään sanoi että sen hyvin olin
ansainnut.

-- Totilasinko vai lakin? viisasteli Aatami veli.

-- Kummatkin! jatkoi nuorin veli. -- Niin juuri se oli.

-- Muistatkohan sinä oikein? arveli rovastivanhus hiljakseen
puhaltaen vaakunasavuja piipustaan.

-- Minä luulen että Reino itse heti pyrki ryypylle, kun oli niin
vilustunut, sanoi Heikki.

-- Mutta mitä pahaa siinä sitten oli, joskohta pappa minulle tarjosi
totia? huudahti Reino puoleksi suutahtaneena vanhempain veljiensä
leikinlaskusta. -- Onkos minusta tullut mikään juoppo, häh?

-- Kippis! Skool sen asian päälle! päätti Konrad, ja kaikki
maistoivat nauraen laseistaan.

Suloista kaikissa tapauksissa oli tämä aikamiehinä kokoontuminen
lapsuuden kodissa. Rovastivanhus tunsi itsensä onnelliseksi
siinä istuessaan poikainsa parissa, jotka jo kaikki olivat
päänsäpärjänneitä miehiä, vieläpä tunsi hän itsensä ylpeäksikin,
että pojista oli tullut hänen mielestään varsin päteviä virkamiehiä
yhteiskunnassa. Niin, nuorin tosin ei vielä ollut oikein valmis,
mutta vanhuksen mielestä oli kuitenkin maisterin pelkkä arvokin
jo jotakin lupaavaa. Pojat puolestaan tunsivat hekin itsensä
verrattain onnellisiksi ja tyytyväisiksi isäukkonsa kodissa, vieläpä
kiitollisiksikin mielessään että heidän isänsä sattui olemaan
arvossapidetty rovasti eikä mikään alempiarvoinen herra.

Kaikki puhalsivat pienen savupilven ilmaan ja istuivat hetken
vaieten. Salista kuului iloista pianon soittoa ja Panun
haukahtelemisia, kun Seidi neiti koiran kanssa telmi.

-- No, sinä se taidat siis huomenna saarnata minun puolestani,
Konrad! äänsi vihdoin vanhus, hiljaa hämmentäen mietoa totilasiaan
hopealusikalla.

-- Ka niinhän tuo sovittiin kirjeissä, -- vastasi Konrad. --
Tottakai pappa on ilmoittanut pastori Möhköselle että minä saarnaan
puolipäiväjumalanpalvelussaarnan?

-- Kyllä minä sille ilmoitin.

Papit vaikenivat. Sitten rovasti taas jatkoi:

-- Se on niin kummallinen mies se Möhkönen. Se näytti ikäänkuin
harmistuvan, kun minä ilmoitin että Konrad tulee kotiin ja saarnaa
joulupäiväsaarnan.

-- Tietääpä sen, -- puuttui puheeseen Vihtori. -- Pastoria pelottaa
se että Konrad sattuu saamaan enemmän "fiidestä" kuin hän. Se on
hiukan kunnianhimoinen mies.

-- Kaksi rivaalia Herran viinamäessä! säesti Reino veli leikilliseen
tapaansa, johon hän itse ei näyttänyt panevan mitään huomiota, mutta
joka toisinaan iski äkkiarvaamattomia haavoja ympärilläoleviin.
Nytkin sanat sattuivat. Veli Konradin haahmo näet muuttui äkkiä
synkäksi ja loukkauksesta värisevällä äänellä hän sanoi:

-- Ei sinun Reino pidä sekaantua asioihin, joita et ymmärrä. Näkyy
että olet käynyt -- Leo Tolstoin koulua.

-- Kunpa olisinkin! sanoi nuorin veli taisteluvalmiina. -- Tolstoi on
suuri kristitty!

-- Tolstoi? huudahti Konrad. -- Tolstoiko kristitty? Minä sanon
sinulle Reino vakavasti että se mies repii raamattua aivankuin sika
kaurasäkkiä...

Nuorimman veljen huulilla väikkyi joku leimuavan ivallinen vastaus
pappisveljensä vertauksen johdosta, mutta ennenkuin hän sen sai
suustaan, kuului ruustinnan lempeä ääni ovelta:

-- Bordet serveradt -- illallinen on valmis! sekä heti perään
leikillinen kiirehdys: Sisså alla mina rara sötnosar: dricken nu ut
era glas!

Ja kiista veljesten välillä katkesi kärkeensä. Rovasti vain sipisi
nuorimpaan poikaansa kääntyen:

-- Älä nyt rakas Reino viitsi tänä iltana väitellä semmoisista.
Nythän on jouluaatto.

-- Jätetään sitten toiseen kertaan, vastasi nuorin poika isälleen,
purasi viikseään niin että rasahti, ryyppäsi totilasinsa pohjaan
sekä asteli toisten mukana ruokasaliin, missä lipeäkala jo höyrysi
lumiliinaisella pöydällä ja riisirynipuuro, siankinkku ja lämpöiset
luumutortut odottivat ottajiansa.

Ja koko pappilan perhe söi aattoateriansa kodikkaasti nauttien
jouluherkuista ja hauskasta yhdessäolosta sekä istui pitkään
pöydässä. Mieliala oli aivan erinomainen. Sitä kohotti lisäksi
satunnainen tapahtuma, joka pani kaikkien nauruhermot vapaaseen
värinään. Aatami, vanhin veli, lipeäkalan intohimoinen syöjä, oli
näet lappaessaan himoruokaansa lisää, innoissaan tullut kaataneeksi
lautaselleen koko sinappitölkin sisällyksen, mutta koetti siitä
huolimatta nauttia annoksesta kaikkien ympärillä olijain lausuessa
ihmetyksensä siitä ettei hän kovinkaan kamalasti irvistellyt eikä
itkenyt. Lehtori Aatami näytti ratkaisevan asian kuin konsanaan
korkeamman matematiikan tuntija kiskoen vuoroin suustaan,
vuoroin sieramistaan aivankuin neliöjuuria nenäliinallaan. Hänen
hienostunutta aivastuserikoistaitoaan oli aina ihailtu ja nytkin
hän aivastaa naksautteli aivankuin pieni kissanpoikanen, joka on
haistanut tärpättiä. Se oli siksi suurta taidetta että Leena-Kaijakin
näki hyväksi raottaa keittiön ovea ja kurkistaa sisään saadaksensa
välittää sisälliset tapahtumat pappilan palvelusväelle, joka ei aina
voinut ymmärtää, mikä riemu milloinkin herrasväen ruokapöydässä
raikui. Vihdoin lakkasivat kaikki aivastelut ja arvostelut ja
yleinen torttujen syönti kävi pyhänhiljaisesti. Ja sitten kaikki
nousivat pöydästä ja panivat kätensä pikaisesti ristiin aivankuin
häpeillen kiittäen Jumalaa siitä maukkaasta ruuasta, jonka ruustinna
palvelijoineen oli valmistanut. Ainoa, joka toisten perheenjäsenten
nähden ei näkynyt panevan käsiänsä ristiin eikä suutansa suppuun,
vaan nosti tuolinsa suoraan pois ja lausui kiitokset vain äidilleen,
oli nuorin poika Reino. Sitä kummallista laiminlyöntiä tuskin kukaan
sentään merkille pani. Vihdoin oli koko kartanon väki, siihen
luettuna kotielukatkin, syötetty, ja pappilassa ei enää kuulunut
muuta hälinää kuin palvelustyttöjen astiainpesu keittiöstä.

Mutta ulkona paukahteli hilpeä pakkanen naavaisissa korpikuusissa ja
tähdet kiiluivat kirkkaasti taivaalla, joka tänä yönä näytti olevan
äärettömän korkealla maasta.



2.


Reino Frommerus ei ollut lähtenyt joulukirkkoon.

Kaikki muut sinne olivat luistaneet varhain pimeänä aamuna kaikilla
neljällä pappilan hevosella. Rovasti, ruustinna ja Konrad olivat
ajaneet ensimmäisessä reessä, jossa uudet rekilyhdyt juhlallisesti
olivat palaneet, kirkkaasti valaisten kinoksia molemminpuolin tietä,
ja Heikki herra oli istunut heidän ajurinaan, pulskat punaraitaiset
porolapikkaat verkahousunlahkeiden päälle vedettyinä. Toista hevosta
oli ohjannut asemapäällikkö Vihtori, ja siinä olivat istuneet
Aatami ja Anna sekä Seidi heidän sylissään. Kolmatta hevosta oli
ajanut isäntärenki Risto, ja reessä olivat istuneet Miili neiti
ja Leena-Kaija rinnakkain sekä isäntärengin tyttönen Elsa heidän
sylissään. Neljättä hevosta, kolmikymmenvuotiasta uskollista
ruunaa vuorostaan oli perään hoputtanut kasakka-Pekka. Pitkän
reslan pohjalasteilla siinä olivat köllöttäneet oikein herroiksi
sisäkkö Manda sekä keittopiika Sohvi, ja heidän välissään oli
huppuroinut ruotityttö Heta, josta ei ollut näkynyt muuta kuin hiukan
silmänsippuroita saalien sisästä. Panu koira oli juosta pötkinyt
lyhtyreen jäljessä, kieli roikkana pakkasessa. Niin sitä oli menty
raittiisti, että kavion kapse vain kaikui ja reen kaplaat heläsivät
korven mailla...

Nuori maisteri virui vielä vuoteessaan pienessä yliskamarissa,
jota paukkuva pesävalkea hauskasti valaisi. Hänetkin oli herätetty
varhaisella, makeavehnäisellä aamukahvilla, mutta hän oli lähettänyt
palvelustytön mukana terveiset alas ettei hän kirkkoon tule.

Nyt, kun kaikki hälinä siellä alhaalla oli lakannut, kulkusten ja
aisakellojen kilinä ynnä rekien kitinä pihalta tyystin hävinnyt, ja
ihmeellinen hiljaisuus täytti koko kartanon, alkoi hän mietiskellä.
"Tämä on pappila", ajatteli hän. "Tämä on minun lapsuuteni koto,
jonka vaikutukset sieluuni ovat syvälle-viiltävät. Jos missä kaukana
mailmalla vaeltanut olen: tätä rauhan sulosopukkaa olen kaihoten
muistellut, tätä Kurjalan kotipappilaa olen ikävöinyt ja sen elämää
mielessäni ihannellut. Se on ollut minun kultakappaleeni vierailla
veräjillä, se on ollut se salainen aarre, jonka ääreen olen palata
himoinnut, silloin kun joku hätä minua on ahdistanut. Vanhaa isääni
ja vanhaa äitiäni ajatellessa olen monta kiitollisuuden kyyneltä
salaa silmistäni pusertanut heidän kaikkea hyvyyttään muistellessa...
ja minusta on tuntunut että olen onnellisempi monia muita, kun löytyy
minulle sellaiset vanhemmat täällä kaukana korvessa, kätkössä pahalta
mailmalta..."

"Ja nyt minä jälleen olen täällä!" jatkoi hän ajatuksiaan ja katsoi
silmää räväyttämättä pesävalkeaan, joka iloisesti humisten hehkui
nurkassa uhoten herttaista lämpöä vuoteeseen saakka.

"Mutta mikähän siinä lienee etten enää tunne sielussani samaa
sopusointuisuutta kuin ennen, vaikka taas olen tänne mailman
pakolaisena palannut? Enhän minä ole niitä, jotka suurmailman tuli
mitenkään olisi pilalle polttanut, enhän minä palaja lapsuuden
kotiin kurjana tuhlaajapoikana, joka siveydeltään tahrautuneena
yhtaikaa sekä häpee että iloitsee kunnon-vanhempainsa silmien eteen
astuessaan. Eihän minulta tuo vaarallinen vapaus ole ryöstänyt sitä,
mitä pidetään pyhimpänä ja kalleimpana ja mikä varmaan arvokkainta
onkin... Miksi siis en tunne täyttä sopusointua tämän kotoisen,
kotikultaisen ympäristöni kanssa?"

Hän yhä tuijotti humisevaan uuniin, seuraten silmillään, kuinka
koivuiset halot vähitellen sortuivat punahehkuviksi hiiliksi.

"Vai onko lapsuudenkotini vuosikymmenien vieriessä jotenkin
muuttunut?" kysyi hän mielessään "Eipä suinkaan! Kaikkihan täällä on
entisellään: isävanhus on sama herttainen ja lapsellisen itsepäinen
kuin ennenkin, joskohta hiuksiltaan valkoisempi, äiti myös on sama
hellä halaaja ja sama ankara emäntä-ruustinna kuin ennenkin, ja talon
tavat niinikään ovat aivan yhtäläiset kuin olivat lapsuudessani.
Vieläpä on tuo uunin muurikin juuri samasta paikasta rikki kuin minun
pikkupoika-päivinäni..."

"Se olen siis kuitenkin minä itse, joka olen muuttunut", selvitteli
hän johtopäätöksiään. "Minun sielussani on mailmata kiertäessäni
tapahtunut joku merkillinen käänne! Tai ehkei sitä suorastaan mailma
ole vaikuttanut, vaan sekin, mikä minussa itsessäni jo pienestäpitäen
on piillyt ja mikä minuun on siinnyt juuri tässä samassa lapsuuteni
kodossa."

"Tämä on pappila", sanoi hän vielä kerran kehittäen
ajatuksenjuoksuaan. "Tämä on valtiokirkon esikartano. Tämä on
yksi niistä tuhansista kodeista, joissa kristinuskon otaksutaan
kauneimmassa muodossaan kukoistavan ja levittävän esikuvia ja
siunausta ympärilleen. Mutta minun kokemukseni väittää ettei se
levitä. Minusta on tullut valtiokirkon säälimätön arvostelija, niin!
järkeni ja sydämmeni on minut pakottanut vielä pitemmälle: minusta
on tullut kirkon -- vihollinen!" lausui hän ääneensä ja hypähti
istualleen vuoteessaan. "Ja siksi en saata tuntea entistä sopusointua
tässä lapsuuteni kodissa", ajatteli Reino Frommerus edelleen. "Siksi
ei minusta ole viehättävää enää käydä joulukirkossa kuten ennen
poikana ja nuorena ylioppilaana. Siksi pyrin pilkkailemaan veljeäni
-- joka traditsiooneille uskollisena antautui papiksi, -- vieläpä
kinailemaan vanhan isänikin kanssa, vaikka hyvin ymmärrän että
vanhoilla on oikeus jäädä rauhaan meidän nuorten ryntäyksiltä. Siksi
näen kaikki asiat nyt uuden valon kaukaisessa heijastuksessa ja siksi
tekee mieleni särkemään säpäleiksi ne vanhat valonheittäjät..."

-- "Rekilyhdyt!" muisti hän samalla.

"Oi jospa siinä reessä, jossa isäni ja veljeni ajoivat joulukirkkoon,
olisi hohtaneet uudet hengellisetkin rekilyhdyt! Mutta sellaisista ei
täällä korven pimennoissa vielä vilahda sädettäkään."

Hän nousi ylös ja kohensi tulipesää. Ajatukset yhä kihisivät hänen
aivoissaan.

"Ei se ole mitään muotihulluutta eikä satunnaista tuulenpuuskailua
minussa tämä että näin rupean kallistumaan vastakirkolliseen
suuntaan. Ei! Se on minussa luontoa, se on minussa sielua, se piilee
jo minun veressäni -- ja vaikka se minussa onkin nousevaa henkistä
kapinaa, nousevaa henkistä anarkismia, niin on se minussa samalla
oikean uskonnon pyhää kaihoa, oikean jumalsuhteen intohimoa ja syvää,
sydäntäpolttavaa tarvetta."

Nuori maisteri peseytyi ja pukeutui, mutta jäi istumaan uunin eteen,
vartoen milloin saisi sulkea pellit. Hiljaiset aatokset, kerran
virinneinä, eivät häntä heittäneet hevillä rauhaan:

"Minusta tuntuu kuin minun näistäpuolin elämässäni olisi lähdettävä
vaaralliselle polulle, joka hyvin jyrkästi kohoaa äärettömän
korkealle vuorelle, ja ikäänkuin en saisi katsoa taakseni enkä
eteeni, kiipeääkö mahdollisesti joku muukin sitä samaa polkua. Minä
tiedän että sille vuoren huipulle kulkee viertotie, joka tuhansia
kertoja kiertää ympäri, varsin vähän joka kierroksellaan kohoten,
mutta minä en sitä tietä saa olla näkevinänikään, sillä aniharvat
ihmiset sitä myöten ovat perille ehtineet ennen kuolemaansa, vaikka
olisivat eläneet kuinka vanhoiksi tahansa. Minun täytyy rohkeasti
astua sen tien ylitse joka kerta kun se minun polkuani leikkaa.
Sillä se tie on helpostikuljettava tie, valoisa ja tasainen, ja sen
varrella on runsaasti majataloja, joissa hemmoiteltu matkustaja
aina löytää hyvin valmistettua ruokaa ja pehmeitä lepopatjoja, ja
harras veisu kaikuu sen makuukammioista, mutta toivottoman pitkä ja
iätikiero ja kaarteinen on tuo tie ja mukavuudessaan yksitoikkoinen.
Mutta minun polkuni on vaikeastikuljettava urheilijan tie, vaan
suora ja toivorikas! Ja vaikka minä tiedän että milloin tahansa
voin suistua murskaksi alas kallionrotkoihin, jollen joka hetki ole
varuillani, niin on minun kuitenkin sitä polkua kiipeäminen ja sillä
jaloin ja käsin, kynsin ja hampain kiinnipysyminen niin kauvan kuin
suinkin jaksan. Minun polkuni on rohkean kärsimyksen polku, vapaasti
taistelevan yksilön tiensuunta. Totuuden ääni minut sille polulle
pakottaa!..."

Hän huomasi hiiloksen hehkuneen pohjaan ja sulki uuninpellit. Sitten
hän kynttilä kädessä läksi alakerrokseen. "Eilinen kohtaus olisi
joutanut olla tapahtumatta!" arvosteli hän vielä laskeutuessaan alas
jyrkkiä ullakon portaita. "Pakkoko oli ärsyttää Konradia?"

Hän astui saliin. Pari kynttilää näkyi heitetyn palamaan ylös
kattokruunuun. Joulukuusi seisoi tummana pimennossa, ainoastaan
kultarihmaset heikosti kimmelsivät kynttiläin hohteessa.
Siellä-täällä näkyi joku kiireessä viskattu vaatekappale
kirkkoonlähteneiden jäliltä. Ovensuussa tuolilla lepäsi vanha
virsikirja, nähtävästi kaivettu esiin tarpeenvaralta.

"Ehkä se oli aijottu minun kirkkomatkaani varten?" vilahti
kotiinjääneen mielessä.

Hän astui ruokahuoneeseen ja istahti katettuun pöytään, jossa vanhaan
tapaan löytyi paitsi sianlihaa ja luumutorttu ja myös keltaista
viiniä, jota ainetta ei käytetty pappilassa juuri milloinkaan
muulloin kuin näin joulujuhlasiltaan.

Sekä rovasti että ruustinna näet käsittivät viinin käyttämisen
näin jouluaamuna melkein yhtä tärkeäksi toimitukseksi kuin
herranehtoollisen nauttimisen kirkossa. Mielenylennyksekseen Reino
herrakin maistoi lasillisen tätä pappilan kylmää "tampuuriviiniä",
mutta ei voinut olla naurahtamatta muistaessaan, kuinka juhlallisesti
tätä nestettä täällä yleensä käytettiin. "Viinipullo on täällä lähes
samassa arvoasemassa kuin raamattu katoolilaisilla. Se on alati
kahleisiin kytketty ja piilotettu. Se sallitaan avata ainoastaan
piispan resehtien mukaan."

Keittiössä tuntui joku liikkuvan -- pappila ei ollutkaan aivan
autioksi heitetty.

-- Kuka siellä? kysyi talon nuoriherra raollaan olevan oven läpi.

-- Minä täällä vain... kuului vastaus.

-- Mikä minä?

-- Mari... kuului levollinen selitys.

-- Ahaa, karjakko-Mari. Hyvää huomenta! Miksei Mari ole mennyt
kirkkoon? kysyi Reino maisteri tuttavallisesti.

-- Ruustinna toimitti kotimiehiksi jäämään, -- vastasi karjakko.

-- Olisikko Marilla hyvin haluttanut aamukirkkoon? tiedusteli
pappilan herra.

-- Ka en häntä tiiä, -- vastasi toinen kansan tapaan epäsuorasti. --
Lupasihan tuo ruustinna lähteä sitten kun Sohvi palaa...

-- Niin, siellähän saarnaakin päiväsaarnan meidän Konrad, -- muisti
velimies.

-- Niinhän nuo puhuvat...

Seurasi vaitiolo. Pappilan herra ryyppäsi viinimaljan pohjaan.

-- Mitäs karjakko-Mari oikeastaan meinaa siitä Neitsyt Maariasta?
kysäsi hän yhtäkkiä.

Karjakko tuntui hiukan hykähtävän outoa kysymystä, mutta ei vastannut
mitään.

Maisteri nousi ylös ja tuli keittiön ovelle.

-- Minä tarkoitan että uskooko Mari ihan kaiken ihmeellisen, mitä
Neitsyt Maariasta kerrotaan? kysyi hän uudelleen nähtävästi haluten
tehdä kokeita.

-- Ka mitäpä ne tämmöiset... semmoisista... sopersi karjakko
hiljakseen nauraa hikertäen.

-- Uskotteko vai ette? tinkasi papinpoika vakavasti.

Karjakko muuttui myös totiseksi karkeanpunakoilta kasvoiltaan
ja samalla häveliääksi. Hän nykäsi huivinsolmun leukansa alla
tiukemmalle ja katsahti silmiin.

-- Ka täytyy kai hänet uskoa, -- vastasi sitten kolealla äänellä. --
Sitähän tuo pappanne illalla niistä ränttikirjoista kuului lukevan...

"Se oli vain satua!" oli livahtamaisillaan nuoren vapaauskoisen
huulilta, mutta hän hillitsi halunsa eikä sen enempää kajonnut
joulukysymykseen, vaan alkoi tiedustella navetta-asioita:

Montako lehmää Marilla nykyään oli hoidettavanaan? Vieläkö
Kullanruusu, Lehmänlapsi ja Elehvantti olivat hengissä? Minkänimisiä
uusia lehmiä oli tullut sen jälkeen kun viimeksi oli tavattu? Oliko
se iso härkä Paavali jo teurastettu? Vieläkö ilkeä puskupässi eli?
Olikos yhtään sikaa? ynnä muuta sellaista.

Joihin kaikkiin kysymyksiin karjakko antoi varsin asialliset
selitykset, nähtävästi halliten tätä alaa paljon vapaammin kuin
uskonnollista. Karjakko-Marista ei katekismus oikein kuulunut
navetta-ihmisille. "Tosiaankin kummallista että pappilan maisteri
häneltä, karjakolta, moista oli udellut? Ei ruustinna eikä rovasti
koskaan hänen autuudenkäsitystään olleet tiedustaneet, vaan olivat
puhelleet lehmä-asioista, aina vain lehmäasioista! Piloillaan kait
tuo maisteri olikin kysässyt karjakolta, mitä tämä muka uskoi
Kiesuksen Ristuksen äitistä? Sama kai se sille, maisterille, oli,
mitä yksinkertainen lehmipiika uskoi tai mitä oli uskomatta!"

Mari oli jotakuinkin oikeassa. Reino Frommerukselle oli todella
jotenkin yhdentekevää, mitä yksinkertainen takapihapalvelijatar uskoi
tai oli uskomatta.

Mutta hänestä ei ollut yhdentekevää se, _miksi_ joku uskoi
niinkuin uskoi. Hänestä ei ollut yhdentekevää se, miten joku oli
_saatettu_ uskomaan niin tai näin. Hänestä ei ollut yhdentekevää,
millaiset julkiset _opettajat_ olivat saaneet vallan vaikuttaa
kansan pohjakerroksissa jonkun määrätyn uskonlaadun, joka puristi
tunnustuksensa johonkin järjettömään opinkohtaan.

"Menisinköhän minäkin kuuntelemaan, miten Konrad veli saarnaa
joulusaarnansa?" arveli hän palaten himmeästi valaistuun saliin ja
istuutuen keinutuoliin. "Mutta tiedänhän jo edeltäpäin, mitä hänellä
on sanottavana. Jokainen lause on minulle tuttu kuin nämät kymmenen
sormeani. En siis mene. Ja muutoinkin -- minä menisin sinne kuin
politikoitsija toisen puolueen kokoukseen. Tunnen taistelunhalua
sielussani. Mutta minä en ole vielä läheskään valmis astuakseni
temppelin puhdistajaksi... kuten Bethlehemin poika Jerusalemin
kirkossa..."

"Sokea kansa, joka ei ymmärrä että vielä tänäpäivänä käydään maallista
kauppaa Jumalan huoneessa!" huudahti hän sielussaan, muistaen
kaikenlaisia ilmiöitä ja vivahduksia kirkosta, jossa ennen ahkerasti
oli kulkenut.

"Valtiollinen farisealaisuus on vielä tänäpäivänä sama kuin
Kristuksen aikoina. Papit sille ovat ottaneet patentin ja ovat
valmiit vainoamaan jokaista, joka sitä patentti-oikeutta epäilee.
Mutta juuri samankaltaista valtiollista varmauskoisuutta vastaanhan
Jeesus parka elämässään taisteli. Herrajumala nähköön... kuinka
kummallista se on ettei tervejärkinen kansa tätä ymmärrä?"

"Niin", kehitteli Reino Frommerus itsekseen: -- "Ero on ainoastaan
siinä että valtiollinen oikeauskoisuus, jonka juutalaiset papit
järjestivät Jehovan nimeen, nyt on järjestetty heidän ankarimman
vihollisensa, Jeesuksen Kristuksen, nimeen. Siis tavallaan vielä
kauheampi petos, koska Kristusta täytyy ehdottomasti pitää
nykyaikuisenkin valtiokirkon vihollisena!"

Hän keinahteli tuolissa, jossa istui, ja katseli joulukuusta.

"On se tosiaan omituista että minusta, joka vielä ensi
ylioppilasvuosinani olin nöyrä kirkossakävijä, on kehittymässä
tällainen vapaa-ajattelija. Minä kuljin vuodesta-vuoteen verho
silmilläni kuten muutkin, uskoin mitä muutkin sekä etsin
lohdutusta siitä salaperäisestä, mistä muutkin. Ja olin mielestäni
jotenkin hyvissä väleissä Isä-Jumalan kanssa, joka minusta oli
peloittavan-mahtava, kaikkihuomaava ukko, jolta oli mahdoton mitään
salata. Eikä minulle toki pälkähtänyt päähänkään ettei tämän
ankaranpyhän vanhuksen poika, Jeesus, muka ollut ylenluonnollinen
lunastajamestari, joka käveli vetten päällä sekä lopulla lensi
taivaaseen ja sinne jäi -- uhaten saapua mieskohtaisesti takaisin
vasta viimeiselle tuomiolle. Ja minä uskoin rukoilemisen merkitykseen
siinä määrin että luulottelin saavani kaikkihuomaavaiselta Jumalalta
ihan mitä tahansa. Kerran rukoilin häneltä kahta markkaa rahaa, jonka
olin kadottanut, ja kun en sitä sattunut saamaankaan, kummastelin
suuresti. Mahdollista että moiset tapahtumat lapsuudessani kylvivät
sieluuni ensimmäiset epäilyksen siemenet. Mutta sitten -- elämän
kärsimysten tullen -- joku yhtäkkiä iski minun sairastavaan sieluuni
terveen järjen kipinän. Verho repesi silmiltäni! Ja siitä asti
minusta on kehittymistään kehittynyt kirkonkieltäjä, vaan ei suinkaan
Jumalan vihollinen eikä Kristuksen halveksija. Kohtalolle kiitos että
niin on käynyt..."

Hän otti ajatuksissaan käteensä vanhan virsikirjan, joka oli heitetty
tuolille, ja avasi sen umpimähkää. Hänen silmiinsä sattui ikivanha
latinais-suomalainen hymni Jeesuksen syntymisestä:

    _In dulci jubilo_,
    Nyt on iso ilo,
    Maailman Messias makaa
    _In praesepio_,
    Paistaa kuin aurink' armas
    _Matris in gremio:
    Alpha es et O,
    Alpha es et O_.

    _O Jesu parvule!_
    Sinua rukoilemme,
    Anna armos aina,
    _O puer optime!_
    Ja sanas meille lainaa,
    _O princeps gloriae!
    Trahe me post te,
    Trahe me post te!_

    _O patris caritas,
    O nati lenitas!_
    Pirut rumat meitä kaasit,
    _Per nostra crimina_,
    Siis sinä meille saatit
    _Coelorum gaudia_,
    Auta sinne Herra,
    Auta sinne Herra!

    _Ubi sunt gaudia_,
    Ei surun siellä siaa,
    Kussa enkelit laulavat,
    _Nova cantica_
    Ja taivaat kaikki kajaavat
    _In Regis curia_.
    Auta sinne Herra,
    Auta sinne Herra!

Reino Frommerus ei naurahtanut. Jotakin pyhää tunnelmaa tuulahti
hänen sieluunsa tästä sekakielisestä virrestä. "Ja mikä tässä on
pyhää ja runollisen korkeaa?" tutki hän lukien toistamiseen säkeet:

    _O princeps gloriae,
    Trahe me post te,
    Trahe me post te_...

"Se on se sielun hätä, jossa me kaikki kiemurtelemme etsien
pelastusta ja lohdutusta kurjuudessa. Se tässä on pyhää! Mutta
siinä sieluntilassa, kuten tunnettu, kelpaa pelastusesineeksi
oljenkorsikin..."

Nuoren maisterin mielessä vilahteli valtavia kuvia Kristuksen opin
historiallisesta kulusta kautta vuosisatojen. "Sen on täytynyt olla
äärettömän voimakas henki-ilmiö tämän Kristuksen olemuksen ja opin,
koska jo hänen pelkästä syntymästään kauvan jälestäpäin on osattu
tehdä niin suuri ja niin fantasiarikas numero!"

Hän innostui lukemaan toistakin ikivanhaa virttä, joka runollisella
voimalla häneen vaikutti:

    Piltin synnytti Bethlehem, Bethlehem,
    Jost' ihastui Jerusalem,
    Halle Halleluja.

    Hän pantiin seimeen makaamaan, Makaamaan,
    Kuin hallitsee ilman lakkaamat',
    Halle Halleluja.

    Aasi seisoi ja härkäinen, Härkäinen,
    Kussa piltti oli Herrainen,
    Halle Halleluja.

    Saabast' tulit sitt' kuninkaat, Kuninkaat,
    Kultaa, savua uhrasivat,
    Halle Halleluja.

    Hän syntyi äitist' neitseestä, Neitseestä,
    Kuin vapaa oli miehestä,
    Halle Halleluja.

    Ihmisen luonnon päällens' ott', Päällens' ott',
    Käärmeen tyköönsä poijes potk',
    Halle Halleluja.

    Liha oli hänell' niinkuin meill', Niinkuin meill',
    Ei kuitenkaan käynyt synnin teill',
    Halle Halleluja.

    Hän verrakseni meit' tahtoi tehd', Tahtoi tehd',
    Ja Isäns' kasvoi taivaass' nähd',
    Halle Halleluja.

Nuori maisteri huomasi käännöksen kovin kömpelöksi ja epätarkaksi ja
alkoi sentähden lukea puhdasta alkutekstiä, joka uudella runollisella
voimalla hänet mielikuviinsa tempasi:

    _Puer natus in Bethlehem, Bethlehem!
    Unde gaudet Jerusalem_.
    -- -- -- -- -- -- --

Millä äärettömällä riemulla ja millä tavattomalla selkeydellä tässä
alkutekstissä olikaan laulettu ilmi Jesuslapsen syntyminen muka
ylenluonnollisella tavalla:

    _De matre natus virgine, virgine!
    Sine virili semine,
    Halle Halleluja!_

Ja kuitenkin oli tämän korkeanveisun sepittäjän heti seuraavassa
säkeistössä ristiriitaisesti täytynyt tunnustaa että sama Jeesus oli
siinnyt -- ihmisverestä. Kuten säkeet kertoivat:

    _De nostro venit sanguine_...

Sekä lisäksi, niinkuin suomalaisessakin käännöksessä sanottu oli:

    Liha oli hänell' niinkuin meill...
    _In carne nobis similis_...

Koko tämä riemuruno päättyi kolminaisuuden helskähtävään
peräkaneettiin:

    _Laudetur sancta Trinitas, Trinitas!
    Deo dicamus gratias,
    Halle Halleluja!_

"Niin", sanoi nuori jumaluusopin tutkija itseksensä, laskien vanhan
virsikirjan käsistään pöydälle, "runollinen tunnelma on sangen
väkevä ja vaarallinen eksyttäjä, sangen hypnoottinen vaikuttaja
uskontotieteen alalla, sitä vastaan on pakko täysin sieluin
taistella. Mutta kenellä lienee päässään hitunenkaan tervettä järkeä
käsittääkseen, minkä pakanallisen hullutuksen nuot sanat '_sine
virili semine_' sisältävät, hän ei eksy siihen tuhatvuotiseen sumuun,
jossa laumat paimentensa perässä harhailevat ja jota hajoittava
aurinko ei vielä ole mailmaan noussut."

Reino maisteri kohensihen ylös keinutuolista, sammutti kattokruunun
kynttilät ja kuljeksi sitten läpi kaikkien pappilan huoneiden, joka
askeleella tavaten rakkaita lapsuudenmuistoja...

Jouluaamu vihdoinkin punertaen valkeni.

Hän pysähtyi pohjoiseen päin avautuvan akkunan eteen ja katsoi
ulos. Mikä valtavan avara näköala sieltä hänen silmiinsä siinsikään
lasiruudun jääkukkaisten lävitse! Katse liukui vapaasti yli
hopeakuuraisen korven, laskeutui hetkeksi alas sileänvalkoiselle
rämeelle, pinkosi siitä yli vaaran ja vaaralla puuntavien talojen
sekä sukelsi järven jäälle, jonka jossakin niemessä häämötti matala,
puinen kirkontorni. Mutta katse ei pysähtynyt vielä tähänkään, vaan
se lensi kuin kiväärinkuula yli kirkontornin, singoten pitkin suuren
järven lumista pintaa, sekä tarttui kiinni vasta kaukana peninkulman
päässä johonkin mahtavaan mäkeen, jonka metsän huippu ylenemistään
yleten vähitellen raukeni avaruuden sinertävään rajaviivaan.

"Kuinka vapaa ja avara ja puhdas onkaan tämän paikkakunnan luonto!"
saneli nuorimies itseksensä. "Miksi sen henkisen ilmapiirin täytyy
olla niin ahdas, niin painostava ja ummehtunut?"...

Hän haki ullakolta käsiinsä vanhat suksensa ja läksi hiihtelemään.
Hiihti poikki ahopeltojen kohti aurinkoa, joka parhaallaan
nouseskeli kaakon kulmalta huikaisevan kirkkaasti valaisten paksuja
lumipintoja. Solui sitten alas korven rotkoon, jossa synkeä hämäryys
vielä vallitsi, sauvakoitsi pitkin rommakkoa rämettä, missä sukset
uppoilivat umpipäihin, katseli kaikkea ympärillään urheilijan
ihastuksella, kuulosteli kaikkia luonnon ääniä lapsellisella
jännityksellä sekä tutkisteli uteliaasti lintujen ja metsänelävien
jälkiä lumessa muistutellen mieleensä eri otusten ominaisuuksia.
Juhlallinen hiljaisuus kuni soitteli ihmesäveliä korpikuusten
hopeaisilla parroilla...

"Miksi me, kulttuurin kasvatit, kaiken tämän puhtauden hylkäämme
tuhlaamalla elämämme kaupunkien haiseville kaduille?" ikäänkuin
moitiskeli hän itseään, että niin kauvan oli ollut poissa
kotiseudultaan. "Mutta minä tahdon ottaa kaiken takaisin!"...

Hän hiihtää ponnisteli poikamaisen rajusti aivankuin olisi
uhmannut puolessa tunnissa ottavansa "takaisin" viiden vuoden
laiminlyönnit. Sydän sykähteli voimakkaasti, posket hehkuivat,
rinta kohoili, kinnastetut kädet puristivat lujasti sauvan vartta,
polvet potkahtelivat -- ja sukset notkuen suikkelehtivat lumessa
sompasauvojen työntäminä. "Hei jouluna! hei jouluna!" ikäänkuin
sihahtelivat sauvat.

Kulkusten kimeä helinä kantautui hiihtäjän korviin läpi valjenneen
talvi-ilman. Se tuntui raikuvan talosta päin.

"Taitavat siellä palailla kirkosta", päätteli hiihtäjä, ja päästyään
umpilumelta talvitielle kääntyi hiihtämään kotiinsa päin.

"Kirrr-kosta! kirrr-kosta!" ikäänkuin kirisivät myös sompasauvat
joka kerta kun niiden terästetty kärki kosketti pakkaskierää ajotien
kalloa.

Mäkirinteen mutkassa syöksyi kolmihevosinen kirkkoväkimatkue
hiihtäjää vastaan. Ne tulivat niin hurjaa vauhtia että papinpoika
hädintuskin kerkesi väistää.

-- Perkele! kuuli hän rähiseväin ajajain huutavan.

-- Pois kirkkomiesten kintuista! karjasi joku ohiremuavasta reestä,
joka oli täynnä miehiä ja huppupäisiä naisia. Ja matkue hävisi metsän
peittoon.

"Semmoista se on se kirkkorakas rahvas" ajatteli Reino Frommerus ja
hiihti kartanoon.

Hän työntyi pappilan saliin vaatteet lumisina, viikset ja kulmakarvat
huurteessa.

-- Huh, huh, kuinka tuli kuuma! läähätti hän nähdessään että kaikki
jo olivat kotona ja istuivat hälisten kahvipannun ympärillä.

-- Gullevän! huudahti äitiruustinna. -- Oletko ollut hiihtämässä? Ja
me kun luulimme että sinä vielä nukut...

-- Älä tuo lunta sisään! muistutti Heikki veli.

-- Missä _se_ nyt taas on kolunnut? mutisi vanhin veli Aatami
punaisen partansa sisää.

-- Minä luulin että mikä tukkilaisroikale sieltä työntyy sisään,
-- virkkoi suopeanivallisesti veli Vihtori puhallellen savuja
hienotuoksuisesta sikaaristaan.

-- Min älskade gosse, -- huolehti ruustinna, -- lienetkö oikein
saanut aamiaistakaan, kun jäit yksiksesi kotiin? Tule nyt kahvia
juomaan. Minä kaadan kuppiin.

Reino istuutui kahvipöytään, kahden siskonsa väliin, ja kävi ahnaasti
kiinni höyryävään kuppiin.

-- Niin, terveisiä kirkosta! toimitti äitiruustinna ystävälliseen
tapaansa.

-- Minullekko mamma sanoo? kysyi poika.

-- Sinulle, kultaseni!

-- Kuka se laittoi? Jumalako?... kysyi nuorin poika ikäänkuin
kiusaantuneena.

-- Niin... Jumala... ja kaikki ihmiset! sanoi sävyisästi äiti.

-- Minä voin tuoda mammalle vastaterveiset metsästä! laski leikkiä
poika.

-- Kiitoksia. Kuka sieltä lähetti? kysyi ruustinna virkeästi.

-- Jumala... ja koko luonto... vastasi toinen. Seurasi pieni
äänettömyys.

-- Vai on Reino käynyt hiihtelemässä... virkkoi isärovasti kävellä
tepsuttaen paksuissa huopasaappaissaan edestakaisin pitkin pehmeitä
karvamattoja ja hieroen kangistuneita käsiään reippaasti yhteen. --
Ethän sinä vain minun uusilla suksillani?

-- Omillani minä hiihdin, -- selitti poika.

-- Milloin sillä tuolla Reinolla lienee ollut oikein omia suksia?
epäili Heikki veli. -- Sinullahan on tapa aina käyttää toisten hous...

Kaikki rupesivat makeasti nauramaan. Kun nauru oli asettunut, virkkoi
pappisveli Konrad, joka heti nuorimman veljensä sisääntultua oli
ikäänkuin hautoutunut äänettömäksi, yhtäkkiä:

-- Minusta joulupyhä on siksi suuri juhla ettei semmoisena päivänä
sopisi mennä huviksensa hiihtelemään.

-- Nytkö se alkaa! vastasi nuorin veli. -- Sinä, Konra, kai tahdot
vain kysyä, miksi en ollut sinun saarnaasi kuuntelemassa? lisäsi hän
terävästi.

-- Älkää rakkaat lapset viitsikö disputeerata! pyysi äitiruustinna
hellästi keskeyttäen taisteluvalmiit veljekset. -- Rakas Reino!
äänsi hän samalla kiihkeästi. -- Enkö saa kaataa sinulle pienen
lisätilkan?...

-- Konradilla oli erinomaisen hyvä saarna, -- lausui rovastivanhus
kuulematta mitä puolisonsa toimitti. -- Oli vahinko ettei Reino sitä
kuullut.

-- Sen kyllä uskon! sanoi nuorin poika. -- Mutta tässä oli kysymys
siitä, sopiiko jouluna hiihtää vai ei.

-- Jaa, kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin Konrad, -- sanoi
lumihapsinen vanhus painokkaasti.

-- Tietysti, pappa hyvä, tietysti! kiihottui poika. -- Mutta minä
tahtoisin kysyä teiltä papeilta, kieltääkö Kristus hiihtämisen
joulupyhänä?

Vanhin veli Aatami, pedagoogi, naurahti hermostuneesti.

-- Tyhmä kysymys! tokasi hän sekaan ivallisesti. -- Kristuksen aikaan
ei ollut suksia eikä Palestiinassa kukaan hiihtänyt. Sitäpaitsi ei
Kristuksen aikaan kukaan vielä tiennyt joulujuhlaa viettääkkään.
Kristus sitä siis ei saattanut kieltää eikä myöntää.

Aatami sai sanottavansa tuskin lopetetuksi, kun isärovasti rykäsi ja
sai suunvuoron.

-- Olethan sinä, Reino, lukenut raamatusta että sabbattina saapi
auttaa härkää ylös kaivosta, siis auttaa ja tehdä jotakin hyvää,
mutta että muuten on tarkoitus pyhittää lepopäivä...

-- Mutta mistä pappa tietää ettei hiihtämälläkin voi pyhittää
sabattia? Siellä jumalaisen-puhtaassa metsässä...!

-- Kyllä se on synti, jos saarnan aikana huviksensa hiihtelee!
keskeytti Konrad ankarasti.

-- Te olette ihan hassuja! huudahti Reino säihkyvin poskin. -- En
minä nyt teitä sentään niin ahdasmielisiksi olisi luullut. Juuri
tuollaista likinäköisyyttä vastaanhan Jeesus itse taisteli, kun
soimasi juutalaisia heidän tekopyhyydestään... ne tähkäpäiden syönnit
ja muut...

-- Älä, Reino rakas, viitsi väittää pappaa vastaan! Pappa on niin
vanha... kuului ruustinnan lempeä, välittävä ääni.

-- Mutta Konra on minua vain kaksi vuotta vanhempi, -- vastasi poika.
-- Hänen ainakin pitäisi ymmärtää...

-- Kyllä minä sinut ymmärrän! huusi nuori pappi kasvoiltaan
punaisena. -- Sinä tahdot hävittää mailmasta Jumalan!

-- Se on katala valhe! laukasi vastaan veli. -- Minä päinvastoin
tahtoisin Jumalan kunniaa...

-- Sinä? joka et käy kirkossakaan! jatkoi murhaavasti pappisveli.

-- Minä juuri! vakuutti korkealla äänellä toinen.

-- Muista, Reino, että Konra on pappi!

-- Pah...

-- Älkää herrannimessä riidelkö! kuului Anna sisaren naisellinen ääni
väliin.

-- Kuka tässä riitelee...?

Kaikki perheenjäsenet olivat ruvenneet liikahtelemaan paikoiltaan,
puoliääneen päivittelemään ja murisemaan. Molemmat papit, vanha
ja nuori, kävelivät edestakaisin lattialla, Heikki herra keinui
kiikkutuolissa niin että lattia jyrisi, Aatami penkoi partaansa
aivankuin siellä sisällä olisi ollut ampiainen, Vihtori keikahteli
kantapäillään, Seidi oli hypähtänyt ikäänkuin hammaspistoksen
yllättämänä ylös pöydästä ja juossut ylikertaan, ruustinna nyökytteli
valtavaa ruumistaan kahvipannun takana, maiskutellen suutaan -- Reino
oli ponnahtanut ylös tuolilta ja seisoi kookkaana salin tilavaa uunia
vasten, levottomasti muutellen jalkojaan.

Hänestä tuntui että kaikki olivat häntä vastaan. Kaikki järjestään!

Hänen suupielensä värähtelivät, olkapäät kohoilivat terävästi ja
nyrkit puristuivat kokoon...

"Sanoisikko hän suunsa puhtaaksi? Sanoisikko kaiken mitä tänäkin
aamuna oli itsekseen ajatellut?"

Ei! Ei se kannattanut. Ei kannattanut ostaa ruutia ja ampua
harakoita. Hiisvieköön, kuinka pienestä asiasta voitiin tehdä suuri
numero...

-- Älä hiero takkisi selkää valkoiseksi! huomautti Heikki herra. --
Uunista tarttuu.

-- Se nyt on sivuasia, -- sähähti nuorin veli hiukan ulkoutuen
uuninrinnasta.

Mutta samalla kaikki huudahtivat yhtaikaa:

-- Voi hyvänen sinua! Ihan valkoinen!

-- Där fick du dei! sanoi ruustinna mitään pahaa tarkoittamatta.

-- Juokse nyt himphamppua kinokseen! lisäsi Aatami.

-- Minä tuon harjan! huusi Miili sisar valmiina palvelemaan
veljeänsä, josta -- kaikesta huolimatta -- paljon piti.

-- Eikö liene Reinolle parasta lähteä uudelleen hiihtelemään?
hämmästeli Vihtori veikko.

-- Miksei, jos Konra lupaa... sanoi nuorin veli hammasta purren ja
läksi sisaren saattamana ulkoportaille puistelemaan ja harjaamaan
takkiansa...

Päivällispöydässä oli mieliala täydelleen asettunut ja kodikasta
seurustelua jatkui sitten iltaan asti, jolloin joulukuusi taas
hauskasti paloi pappilan uhkeassa salissa. Perheenjäsenistä
mikä luki uutta, jouluksi ilmestynyttä kirjaa, mikä kokoonpani
jotakin pappilaan saatua mukavaa talouskonetta, mikä leikitteli
lappalaiskoiran kanssa lattialla, mikä kohenteli pesävalkeaa, mikä
soitti pianolla vuoroin hurskaita koraaleja, vuoroin isänmaallisia
marsseja vieläpä kunniallisia yleisestitunnettuja lemmenlaulujakin
-- viimemainittuja tosin vasta senjälkeen kuin seinäkello oli lyönyt
6, jolloin laillinen sabatti loppui. Tyytyväisyys ja joulurauha
näytti loistavan kaikkien kasvoilla, ja rovastivanhus kulki myhäillen
ja lauhkeasti vaakunasavuja puhallellen perheensä keskessä tuntien
olevansa verrattain onnellinen ja ylpeä kaikista; ja ruustinna
puheli hellästi kaikkien rakkaiden lastensa kanssa kysellen
kunkin taloudellista elämää, samalla tuontuostakin kantaen salin
pöytään maukkaita syötäviään ja kaikenlaisia suloisia säästöjään
pitkän joulupuhteen tappamiseksi. Ennen illallista kävivät kaikki
joukolla jaloittelemassa maantiellä, taisipa joku koetella Reinon
esiinottamia suksiakin, mutta ei kukaan enää puhunut synnillisestä
huvittelemisesta, vaan kaikki nauttivat vapaasti koossaolosta
talvisen erämaan pappilassa, jonka kaikissa huoneissa vallitsi lämpö
ja valo sekä kaikenlainen maalaismukavuus.

Vasta illallisen jälkeen virisi viaton väittely aatteellisista
asioista, kun tytär Anna oli sattunut lukemaan jonkun vapaamielisen
ulkomaisen kertomuksen avioliitosta.

-- Sehän oli inhoittava tyttö, tuo Helge Sund! tuomitsi lastenkodin
johtajatar. -- Ei osannut edes hävetä...

-- Ja miksi hänen olisi tarvinnut hävetä? tarttui siskonsa sanoihin
Reino, joka myös oli kertomuksen lukenut. -- Senkötähden että syvästi
rakasti miestään?

-- Kyllä sinä ymmärrät mitä tarkoitan, -- sanoi vanhin sisar
häveliäästi. -- Et suinkaan sinä voi puolustaa... vihkimätöntä
liittoa?

-- Entä jos voin? sopersi veli.

-- Kyllä minäkin olen vapaamielinen, -- virkkoi Seidi neiti, -- mutta
en minä sentään semmoista hyväksy. Naisen kunnia...

-- Ei sitä hyväksy toki Reinokaan, -- puuttui puheeseen Konrad
tupruuttaen paperossiaan ja luoden tumman katseen silmälasiensa takaa.

-- Kuinka sinä viitsitkin epäillä toisen selviä sanoja? tulistui
Reino veli.

-- Todentotta et hyväksy epäsiveellisiä suhteita! vakuutti nuori
pappi.

-- Epäsiveellisiä? En hyväksykkään, mutta tässä onkin puhe
oikeasta sielujen välisestä aviosuhteesta! sanoi toinen jälleen
kiivastumaisillaan.

Mutta veli Konrad lausui mahtipontisesti:

-- Minä olen varma siitä ettet itsekään mene sitä tietä, kun
naimisiin pyrit. Sen verran miestä minä sinussa uskon olevan ja
kunnioitusta jumalallista järjestysvaltaa kohtaan. Kun rakastut,
menet kuin menetkin koreasti kristilliseen avioliittoon ja annat
palttua hullutuksille. Se on sinussa nyt vain sanahelinää...

Nuori maisteri valmistautui vastaamaan papille, mutta maallikko
Heikki ehti saada suunvuoron.

-- No niin minäkin luulen, -- sanoi tämä leveästi, -- että kun meijän
Rennu pikeytyy johonkin hönkätyttöön: hän on meistä ensimmäinen
juoksemaan papin eteen. Kiirettä silloin pidetään, se nyt on selvä!

Kaikki naurahtivat hyvänsuovasti ja äitiruustinna tuli silittelemään
nuorimman poikansa pehmeitä hiuksia, alkaen hellävaroen tiedustella
tämän lemmenasioita...

-- _Sat sapienti_, sanoi kaikilta tahoilta piiritetty Reino
Frommerus. -- Kyllä minä teille kaikille vielä näytän!

Ja hän toivotti yhtäkkiä hyvääyötä koko perhekunnalle ja läksi
vinttikamariinsa.



3.


Pois olivat matkustaneet ne rakkaat jouluvieraat -- ja koko erämaan
pappila huokasi raskaasti. Sinne mailman velvottaviin virkamyllyihin
oli hajaantunut se virkeä velisarja, pois kodin haaleasta
helmasta oli singonnut sisarparvikin, kaikki joutuen erilleen
toinentoisistaan. Minkäpäs kohtalon välttämättömyyksille voi? se oli
se ikuinen irtirepijä...

Eivät kuitenkaan aivan kaikki olleet Kurjalasta kaikonneet. Nuorin
veljeksistä Reino näet oli tälläkertaa jäänyt pappilaan -- suureksi
iloksi rovastille ja ruustinnalle, jotka talvisessa yksinäisyydessään
mielellään näkivät jonkun lapsistaan luonaan.

Äiti-ruustinna piti hellää huolta ainoasta kotiinjääneestä pojastaan.
Hän järjesti tälle mukavan huoneen, hän syötteli, juotteli
parhaimmalla tavalla, ja hiipien usein silittelemään poikansa päätä,
kehoitti tätä nyt oikein perinpohjin nauttimaan maalaispappilan
rauhaa sekä levähtämään kaikkien mailmanmatkojensa jälkeen.

-- Du måtte nu riktigt uthvila dei här! sanoi ruustinna.

-- Niin, kyllä minä täällä aijon koota voimia... virkahti poika,
tosin antaen äitinsä ikäänkuin ymmärtää että halusi yksikseen miettiä
sitä asemaa, johon oli itsensä jättänyt.

Mutta hänen sydäntänsä viilsi kipeästi ettei voinut omalle äidilleen
avoimesti siitä puhua, mitä sisässänsä tunsi ja järjessänsä ajatteli.

Ja sama umpinainen oli asianlaita isäänkin nähden. Saattoi
korkeintaan viritä sananvaihtoja, joilla oli väittelyn luonne.

Oli kulunut viikkokausi siitä kun veljet ja siskot olivat
matkustaneet.

-- Miksi sinä oikeastaan aijot, Reino? tiedusteli rovastivanhus
varovaisesti, piippua poltellessaan pappilan salissa.

-- Pappa tietenkin tarkoittaa, millä viralla aijon leipäni ansaita
tässä matosessa mailmassa? vastasi poika. -- Ehkäpä minusta ei
virkamieheksi olekkaan! lisäsi hän hiukan katkerasti.

-- Mutta onhan sinulla tavallisen terve järki, -- arveli vanhus. --
Sinä kykenet miksi hyvänsä, jos oikein tahdot.

-- En minä kykene nykyisen yhteiskuntaelämän viralliseksi
palvelijaksi, -- vastasi poika.

-- Miksi et? kysyi isä.

-- Siksi että auktoriteetti-uskon henki haiskahtaa täällä joka
nurkassa.

-- Auktoriteetti? tarttui vanhus sanaan, joka hänelle aina oli ollut
hieman hämärä. -- Täytyyhän tietenkin jokaisen virkamiehen totella
jumalallista esivaltaa.

-- Kuka sen todistaa että meidän suomalais-venäläinen esivaltamme on
Jumalan asettama? kysyi poika terävästi.

-- Jumalan sana! vastasi rovasti myös väittävästä.

-- Mikä jumalansana?

-- Pyhä Raamattu!

-- Noh, siitä asiasta ei kannata papan kanssa väitellä, -- lausahti
poika.

Isärovasti kiivastui vakavasti.

-- Reino, sanoi hän: tottakai sinunkin täytyy uskoa Pyhään Raamattuun?

-- Täytyykö minun?

-- Täytyy!

-- Voi pappa rukka, -- huudahti poika nähden myrskyn nousevan: -- en
minä usko läheskään kaikkeen mitä siinä kirjassa sanotaan.

-- Mutta tottakai uskot päätotuuksiin? ahdisti isärovasti.

-- Mitä pappa pitää päätotuuksina?

-- Etkö sinä itse tiedä?...

-- En!

-- Päätotuudet... sopersi pappisvanhus jäykässä mielenliikutuksessa
-- päätotuudet ovat tietysti ne, jotka katekismuksessa luetellaan.
Esimerkiksi että meillä on Jumala, joka on kolmiyhteinen. Että Jeesus
oli oikea Jumalan poika, joka sikisi Pyhästä Hengestä... Ettei
kukaan ihminen voi tulla autuaaksi mitään muuta tietä kuin uskomalla
Vapahtajan ristinkuolemaan ja Lunastajan vereen ja... ja...

-- Eivät ne ole päätotuuksia! keskeytti poika jyrkästi. -- Enkä minä
niihin usko...

-- Etkö sinä siis usko että Jeesus oli Jumalan poika?

Isärovastin ääni värisi ja leuvat vavahtelivat.

-- En! vastasi papinpoika varmasti.

Valkohapsinen vanhus muuttui kammottavan synkäksi kasvoiltaan.

-- Jumalansanan mukaan... änkytti hän -- se joka ei usko... joutuu...
helvettiin.

Vanhus sai vaivoin suustansa viimeisen sanan, ja silmät alasluotuina
ja ikäänkuin vilusta väristen kiiruhti salista kansliaan. Poika oli
kavahtanut pystyyn ja huusi isänsä perään:

-- Kiitoksia pappa!

Sitten hän vaipui takaisin nojatuoliin ja peitti molemmin käsin
silmänsä. Hänen sydämmensä sykki kuuluvan-rajusti ja omantunnon ääni
pyrki nuhtelemaan: "häpeä! häpeä! että säikäytät vanhaa isääsi noin
säälimättömästi."

Kun hän taas silmänsä nosti, näki hän äitinsä istuvan pöydän ääressä,
silmät vesissä.

-- Niin, sinun pappasi on aina ollut samanlainen, puheli ruustinna.
-- Hän ei ikinä ole ymmärtänyt ketään, joka uskonasioissa väittää
häntä vastaan. Kaikki vastaanväittäminen loukkaa häntä hirveästi ja
hän suree sitä niin ettei öisin saa untakaan. Etkö sinä, rakas lapsi,
voisi välttää vastaanväittämästä vanhaa isääsi?

-- Kyllähän minä tahtoisin, mutta...

-- Ja et kai sinä todella tarkoita ettet usko Vapahtajaan? kysyi äiti
hetken kuluttua hellästi.

-- Mutta enhän minä ole väittänytkään etten usko. Minä vain tarkoitin
että minulla on aivan eri käsitys kuin meidän kirkolla Kristuksen
syntymisestä. Onhan olemassa jo paljon pappejakin, mamma, muualla
mailmassa, jotka niin uskovat kuin minä...

-- Niin, niin, sanoi ruustinna, joka ei koskaan voinut ottaa osaa
periaatteelliseen keskusteluun uskonnon sisällyksestä ja jota
eivät eri käsitykset vaivanneet, sillä hän oli sielultaan kokonaan
tunteen ihminen. Saaneena vanhanaikuisen naiskasvatuksen jossakin
pikkukaupungissa, ei hän talousihmiseksi jouduttuaan koskaan ollut
tuntenut tarvetta epäilemään kolmiyhteistä Jumalaa, joka entisajan
tyttökoulussa niin kauniisti oli päähän isketty.

-- Etkö sinäkin, Reino kulta, olisi voinut ruveta papiksi? virkkoi
äiti yhtäkkiä.

Poika ei voinut olla naurahtamatta.

-- Mammapa näkyy käsittävän asiat ihmeen keveästi! vastasi hän.

-- Jaa, minusta sinä passaisit papiksi aivan yhtä hyvin kuin Konrad
-- saneli ruustinna. -- Ajatteleppas: Konradilla on nyt oma leipä,
oma koti...

-- Ja oma jumala! lisäsi nuorin veli ivallisesti.

-- Jumalan pitäisi olla sama, -- sanoi ruustinna arasti.

-- Nyt sinä äiti tulit lausuneeksi tärkeän totuuden! huudahti poika
välähtävin silmin. -- Kaikilla meillä tosiaankin on sama Jumala,
mutta nuo papit sitä eivät tunnusta samaksi, vaan väittävät omakseen.
Siitä se riita johtuukin...

-- Niin, en minä ymmärrä mistä te aina jankkaatte papan kanssa, --
valitti ruustinna. -- Minusta vain on niin hirveän ikävää, kun isä ja
poika...

-- Noh, virkkoi nuorimies reipastuneena, -- ei niin vaarallista.
Minä luulen että pikku väittely täällä korven hiljaisuudessa on
terveellistä sekä ukolle että minulle.

-- Mutta ei saisi suuttua! arvosteli äiti. - Sinä äsken suututit
papan...

-- Ja pappa minut. Kuulikos mamma mitä hän minulle sanoi? Oma isä
tuomitsi -- helvettiin!

-- Älä viitsi siitä tehdä suurta afääriä! pyysi äiti. -- Ei pappa
mitään pahaa tarkoittanut...

Ruustinna pyyhki nenänsä, nousi ja läksi ensin kanslian puolelle.
Pian hän palasi takaisin ja, mennen itse keittiön puolelle, ilmoitti
rovastilla olevan jonkun asiamiehen.

Reino läksi kanslian ovelle kuuntelemaan...

-- Milloin se kuoli? kuuli hän isänsä kysyvän pulpettinsa äärestä.

-- Ka se kuoli tässä loppiaispyhän iltana -- kuului kimakka
ääni vastaavan ulko-oven suulta. -- Me olimme ikään palanneet
kirkkoreissulta sen meijän Kaisa-Reetan kanssa ja minä sanoin pihaan
ajettua Kaisa-Reetalle jotta "mää sinä pirttiin, kyllä minä tässä
pärjään" ja ajaa nuljasin ruuna kopukan tanhuaan, niin silloin ikään
alkoi kuulua semmoinen outo äläkkä pirtistä, niin minä heitin ruunan
valjaat-päälle läävän eteen ja juosta pouhasin pirttiin jotta mikä
siellä... niin justiin kun kynnykselle kerkisin, niin silloin se
ikään puhalsi viimeisen kerran eikä enää huutanut...

-- Mitä se sitten oli huutanut, kun te äänen kuulitte? tiedusti
rovasti.

-- Ka eihän se mitä-muuta kuin mitä kuoleva ihminen huutaa jotta
"Herra Ristus auta! Herra Ristus auta!"

-- Vainaja taisi siis olla synnintunnossa kuollessaan? kysyi rovasti.

-- Ka synnintunnossapa hyvinkin, ihan kerrassaan! huusi selittäjä. --
Se koko päivän aamurupiamasta asti kuului hokeneen Herraa Kiesusta ja
moneen toviin sitä nimeltä maininneen, oikein oli isosti karjunutkin,
sanoivat akat.

-- Ketä akkoja siellä oli pirtissä?

-- Ka niitäpä meijän...

-- Miksei ne akat sitten hakeneet pappia? kysyi rovasti vakavasti.

-- Ka johan minä heitä kovistelin sen Kaisa-Reetan kanssa jotta kun
sillä tavalla heitetään ihmisen sielu varattomaksi ja että oisi
pitänyt pappilaan hiihtää, vaan ne sanoivat jotta lemppariko häneen
lähti tuiskuun ja pakkaseen kymmenen neljänneksen taipalelle, kun
oli ruuna poikessa ja sukset semmoiset huonot, poikkinokkaiset, ja
akan-rääppänät vain kotimiehinä...

-- Eikö naapuritalosta olisi voitu lähettää? keskeytti rovasti.

-- Ka jos minä oikein kohalleen asiat puhun, niin sillä tavalla se
oli, herra rovasti, että kun minä sitä samaa niille akoille tommasin,
niin ne ramasivat, jotta kannattiko tuo oikein pappia hakeakkaan, se
kun oli ollut äräkkä akkaväelle, se vaari, ja nimitellyt josjoksikin,
niin ne akat kai meinasivat niinkuin kostaa... jotta mänköön
ukonrahjus tuliseen virtaan ja että eipä muka haeta hälle pappia...

-- Olipa se sitten kauhea kuolema! sanoi rovasti.

-- Oli... oli se semmoinen siansurma jotta oikein hävettää papin
edessä ja kyllä minusta, vaikka en minäkään häävissä väleissä sen
kanssa ollut, kyllä minusta oli isosti väärin, jos se vainaja niiden
akan-rääppänäin tautta joutui pahaan paikkaan.

-- Tarkoitatteko iankaikkista kadotusta? kysyi rovasti.

-- Ka niin, niin, miksikä häntä nätimmällä nimellä nimitettänee,
helvetiksi ne siellä meijän kylällä sitä hokevat, talonpoikaiskansa.
Niin minä meinasin jotta jos se sinne helvettiin...

-- Jaa! keskeytti rovasti arvokkaasti rykäisten, -- ehkäpä se nyt ei
niin pahaan paikkaan joutunutkaan, koskapa kuului Vapahtajaa avuksi
huutaneen...

-- Ka niin, ka niin! innostui talonpoika, -- no sitä se minäkin
päässäni veivasin jotta jos se ainakin taivaaseen?... Rovasti kai
hänet parhaiten tietää...

-- Hömm! rykäsi pappisvanhus, tosin hiukan arasti: ne nyt ovat niitä
Jumalan asioita...

-- Ka niin, niin, Jumalanpa asioita hyvinkin, no joo, eihän
sitä yksinkertaiset osaa ennustaa... Ka joo, no mitäpä hänestä
enää, kuolihan tuo luonnollisen kuoleman, vaari, jo minä sille
arkunkin tein, vaikka lyhyt taisi tulla... ja pitihän sitä lähteä
kiitoksenteettoon, kun sattui asioita kauppiaaseen... ei se mikään
paha ollut, vaari vainaja, oli se jotain höpissyt testamentistaan ja
saunan laipioista, niin minä sitten toisena päivänä lystikseni kävin
kopeloimassa, niin sieltäpähän löytyi pussi...

-- Vai löytyi rahapussi? uteli rovasti.

-- Ka löytyihän tuo, vaan ei siinä paljon ollut -- parikymmentä
markkaa vain ja lantin kantturoita, -- selitti mies, nähtävästi
sentään sangen tyytyväisenä aarteeseen.

-- Veisuullako vainaja haudataan? tiedusteli sitten rovasti virkansa
puolesta.

-- Ka sitähän ne akat toimittivat jotta veisata pitää ja lujasti...
eivätkö liene kummituksen nähneet riihen kynnyksellä, se kun on
ruumis siellä riihessä, niin pelkäävät kalman tarttuvan, sentähen
kuuluu pitävän lujanlaisesti veisata... jo ne itsekkin iltakauven
siellä hallelujaa luikauttelivat pirtin karsinassa, vaan eipä tainnut
tepsiä... jutteli talonpoika. -- Mitä se nyt maksaa kiitoksenteetto
ja muu passaus? kysyi hän vihdoin.

Rovasti kuului täsmällisesti määrittelevän veisuuvaivat ynnä muut
pennimaksut. Lopuksi hän lähtöätekevälle talonpojalle kuului lausuvan
että:

-- Viekää nyt niille akoille semmoiset terveiset minulta että
ei se käy laatuun vasta olla pappia kutsumatta, jos joku sattuu
vaarallisesti sairastumaan.

-- Ka vietänee heitä, vietänee -- myönteli vilkas talonpoika, --
ei ne toki enää uskallakkaan... miten lienevät siellä keskuuessaan
sotkeutuneet... kyllähän ne tämän pitäjän akat on kärkkäitä
sielunpaimenen perään... Ja itelleen ne kyllä papin passuuttaa, kussa
tauti tapaa... heh heh. No hyvästi jääkää, kostjumala.

Ulko-ovi rasahti.

Rovastin kansliasta ei kuulunut sen enempää, ainoastaan paperin
rapinaa.

Reino Frommerus hiipi huoneeseensa, jossa vielä oli pilkkopimeä.

"Niin" ajatteli hän: "tuolta samalta ovelta olen sadat kerrat
lapsuudestani saakka huvikseni kuunnellut Kurjalan kansan
hengenasioita. Lapsena ne minuun tekivät juhlallisen vaikutuksen, ja
minun kunnioitukseni oli suuri ja vilpitön, nähdessäni, kuinka kaikki
vakavissa asioissa kääntyivät isäni puoleen, joka seisoi kuin mahtava
viisaudenjakaja tietämättömän lauman ja taivaanvaltakunnan välillä.
Isäni se oli, joka minun mielestäni toimitti kaikki surkeasti
parkuvat pienet lapset Jumalan valtakuntaan pirskoitellessaan heidän
paljaat päälakensa pappilan kirkkaalla, jääkylmällä hetevedellä
ja piirtäessään rehellisellä kämmenellään pyhät ristinmerkit
'sekä heidän kasvoihinsa että heidän rintoihinsa.' Isäni se oli,
joka antoi pätevän päällevoitelun kaikille hätäkasteille, joita
pyhiinvihkimättömät puoskari-muorit ja alhaisesti kirjanoppineet
poppa-ukot tökerösti olivat toimitelleet. Isäni se oli, joka tuon
minulle salaperäisen naimisasian teki jumalalliseksi kysymysmerkiksi
käskemällä törrötukkaiset miehenkampurat ja paperikruunuiset,
isovatsaiset morsiamet polvistumaan eteensä punaisille
pallityynyille, jotka ruustinna oli kantanut salinsohvasta. Isäni
se oli, joka yksinesiintyville vaimoihmisille ristiäisten jälkeen
lueskeli jostakin salaperäisestä saastutuksesta, johon nämät olivat
itsensä syypäiksi tehneet, mutta puhdisti heidät tarttumalla heidän
käteensä ja nostamalla heidät ylös kanslian lattiasta, johon poloiset
olivat polvilleen lyykähtäneet häveliäästi luoden alas silmänsä.
Isäni se oli, joka sanalla sanoen yksin hallitsi seurakunnan kaikkia
eläviä ja kuolleita sekä piti tilikirjaa Jumalan edessä itsekunkin
synneistä ja ansioista. Mahtava, korkeatoiminen mies oli minun isäni!
Isä oli minulle silloin todella tärkein henkilö koko yhteiskunnassa,
jota ilman ei sopinut elää eikä kuolla, ei siitä eikä syntyä, ei
rakastaa eikä lakata rakastamasta, ei edes kauvaksi matkustaa ilman
hänen antamiaan mainetodistuksia. Ja minä olin ylpeä että minun
isäni oli oikea pappi ja kirkon herra ja sielujen paimen ynnä
Kristuksen ruumiin ja veren ihmeitävälittävä syöttäjä ja juottaja
rippikirkossa. Ja lastenleikeissä siskojeni ja veljieni kanssa oli
minusta kelvollisin asia ainoastaan leikkiminen pappia, joka vihki
rakastavaiset, kastoi parkuvaiset, 'otti kirkkoon' häveliäiset
naiset, hautasi kuolleet, messusi, saarnasi sekä kaikin tavoin
paimensi, paranteli, paikkaili toisten sieluja..."

"Mutta nyt?" kysyi hän kauhistuen itseltään. "Nyt en minä enää
kanslian kynnyksellä kuuntele asiamiehiä yhtä jännitettynä enkä
isääni yhtä hartaana, vaan kärsien naurahtelen kaikelle mitä kuulen,
ja suren meidän kaikkien puolesta, joille sielunasiat eivät ole sen
vakavammat, eivät sen selvemmät eivätkä sen pyhemmät."

Papinpoika sytytti pöytälamppunsa ja istahti vanhanaikuiseen
puisevaan keinutuoliin, jonka äiti siihen oli toimittanut.

Syvä hiljaisuus ja korven talvinen rauha levisi hänen ympärillään.

"Minun täytyy johonkin ryhtyä!" tunsi hän koko sielussaan. --

-- Mihin siis?

-- Kansan valistukseen! sanoi ääni. -- Heti huomispäivästä alkaen.
Ei -- jo tästä illasta. Asia on äärettömän tärkeä! Koko Suomen
kansan elämää se koskee vereen ja henkeen. Ihan tästä illasta siis.
Minun täytyy juosta tuonne pirttiin, opettaa se ensiksi rengeille
ja piioille. Ja sille talonpojalle joka äsken kävi kansliassa. Jo
huomenaamulla valjastan poroni ja lähden kiertämään talosta taloon,
ympäri pitäjää... Minun täytyy saada kansa hereille, minun täytyy
saada joukot järkiinsä. Siis ensiksi pirttiin. Nyt, aivan heti!

Reino Frommerus ponnahti ylös kömpelöstä, mutta omituisen rakkaasta
keinutuolista, ja alkoi napittaa takkiansa sekä otti jo pari askelta
ulko-ovea kohti lähteäksensä pappilan pirttiin.

Mutta samalla hän säpsähti, tunsi kummallista ujoutta ja arkuutta,
vieläpä epäilystäkin.

Ja sen sijaan että olisi kiiruhtanut pirttiin, hän juoksikin vain
takapihalle viskaamaan porolle, joka oli kytkettynä tanhuaan,
korillisen jäkälää sekä tuli pian takaisin pakkasesta ja pimeästä.

"Jos minä sinne menisin valmistamatta noin vain heittääkseni vasten
naamaa ajatukseni uskonnon päätotuuksista, niin minut siellä heti
yllättäisi tuomio: papinpoika -- 'jumalankieltäjä!' Ja ennenkaikkea:
minut tuomittaisiin kadotukseen sentähden vain että puhuisin eri
tavalla kuin kukaan tähänasti on puhunut Kurjalan seurakunnassa."

"Kansan valistus? -- Niin. Mutta ennenkuin siihen ryhdyn, on minun
tekeminen _itselleni_ täysi selko siitä, mitä oikeastaan ajattelen,
ja tunnustan noista korkeista asioista. Tutkimalla mitä sisässäni
liikkuu, minun on varustautuminen pyhään taisteluun taikauskoisuutta
vastaan... vihollisiani vastaan. Minun on tekeminen omalle itselleni
selko yksinkertaisimmista totuuksista ennenkuin uskallan niitä
julistaa vieraille ihmisille ja varsinkin rahvaalle, joka on
valtiokirkon vuosisatainen orja."

-- Siis minä en vielä tänäiltana lähdekkään kansaa valistamaan!
päätti hän ja istuutui pöytänsä ääreen miettimään.

Ja tempasi kynän ja alkoi kirjoittaa sitä kaikkea mitä hänen
sisässänsä kuohui.

Kas näin kirjoitti papinpoika Reino Frommerus tammikuun talvi-iltana
Kurjalan kaukaisen pappilan syvässä hiljaisuudessa:



Sananen niille, jotka minut tuomitsevat "helvettiin".


Minä, papinpoika, en usko mitään satuja!

Jumala ei ole mikään persoonallinen olento. Jeesus on ollut ihminen
eikä Jumala. Voidaanhan sanoa että Jeesus Kristus on ollut Jumalakin,
mutta silloin täytyy muistaa että jokaista muutakin ihmistä, jolla
on harvinaisen ylevä henki ja joka tekee hyvää muille opettaen
suurta rakkauden oppia sekä tahtoen pelastaa ihmiskuntaa kaikesta
kurjuudesta, voidaan _sanoa_ Jumalaksi. Eikö tämä ole järjellinen
ajatus?

Mitä kauheata siinä sitten lienee että pidän Jeesusta suurena
ihmisenä? Kirkolliset panevat oppinsa pääpainon siihen että Jeesus
on ollut ylenluonnollinen olento, joka on vapauttanut mailman
ristikuolemallaan...

Vapahtaja? Lunastaja?

Onko olemassa suurempaa hullutusta auringon alla kuin tämä oppi
lunastuksesta? Jos ajatteleva ihminen vähääkään kuunteleisi oman
järkensä ääntä, niin hänen täytyy heti itselleen tunnustaa ettei
mikään olento, joka on elänyt ennen minua, voi minua vapauttaa
mistään pahasta muulla kuin hyvillä neuvoillaan, jotka on jälkeensä
jättänyt. Mutta ei kuolemallaan eikä verellään! Mitä ääretöntä
harhatunnetta se ilmaiseekaan -- uskoa että yksi olento, sen kautta
että hänet on tapettu kuten tuhansia muita totuudentaistelijoita
tässä mailmassa, voisi vaikuttaa kaikkien ihmisten hyväksi? Se
on onnettomuus koko ihmiskunnalle ettei Jeesus saanut kuolla
luonnollisella kuolemalla, vaan että juutalaiset "oikeauskoiset"
hänet tappoivat. Sillä silloin ehkä olisi meiltä välttynyt tuo pimeä
taikausko että se mies kuoleman jälkeen muka uudestaan ilmestyi
ihmisille ja sitten singahti elävänä taivaaseen.

Minä siis en vähääkään usko siihen että Jeesus paremmin kuin kukaan
muukaan jalo ihminen, on voinut minut lunastaa. Sillä tunnenhan
omassa elämässäni, ja tunnen selvästi, ettei Jeesuksen ristinkuolema
hiuskarvan vertaakaan irroita minua synnistä, vaan voi minut
kurjuudesta vapauttaa mahdollisesti ainoastaan sen elämänopin
seuraaminen, jota ihminen Jeesus Kristus muille ihmisille saarnasi.

Minä en ymmärrä, mitä hirveätä pappimme tässä minun käsityksessäni
näkevät. Voivatko he kieltää ettei minulla muka ole oikea käsitys
siitä miten ihmisen pitäisi elää ollaksensa hyvä? Jos eivät, niin
miksikä he takertuvat toisarvoiseen asiaan -- siihen, käsitänkö minä
Jeesuksen persoonan juuri samalla tavoin kuin se heidän aivoihinsa on
ahdettu?

Mikä on pääasia uskonnossa? Tietenkin se, miten minä, kuolevainen
ihminen, elän? mihin minä pyrin? mitä minä teen?

Vaan ei suinkaan se, mihin kummallisuuksiin tai ylenluonnollisuuksiin
minä uskon!

Onko tyhmempää oppia olemassa kuin se että jos minä vain lujasti
uskon että Jeesus Kristus on ollut ihmeolento, tuo usko yksistään
minut muka pelastaa kadotuksesta, vaikka en elämässäni koettaisikaan
mitään hyvää tehdä? Se on melkein samaa kuin että katson ulos
akkunasta, kun muut työskentelevät pellolla ja huutavat minua työhön
ja väitän että minun tuijottamiseni yhteen paikkaan pellolla edistää
työtä ja tuo minulle työnansiota saman verran kuin että itse olisin
mukana.

Mikähän oli Jeesukselle pääasia elämässään? Ympärikulkeminenko ja
lavertaminenko että hän se tässä nyt oli Jumalan voideltu, johon oli
pakko uskoa? Eipä suinkaan, vaan tämä: mieskohtaisella käytöksellä
ja siveellisillä teoilla näyttäminen, miten ihmisen tulee osoittaa
rakkautta lähimmäisiinsä ja miten ihmisen pitää luopua ylellisyydestä
ja toisten ihmisten sortamisesta, jos kerran tahtoo tuntea todellista
iloa ja tyydytystä sydämmessään. Ja näitä persoonallisia avujaan
näyttääkseen oli hänen pakko antautua henkiseksi kapinoitsijaksi ja
siis myöskin kuolla ennenaikaisen kuoleman yhteiskunnallisen sorron
uhrina.

Mutta nykyinen kristikunta on tehnyt sivu-asiasta. Jeesuksen
kuolemasta -- joka luonnollisen järjen mukaan todella on syrjäilmiö,
joskohta kertomus siitä valtavasti mieliämme liikuttaa -- päänumeron
ja antanut sivu-asialle väärän merkityksen. Se että Jeesus kuoli
tai millä tavalla hän kuoli, ei näet kristinopissa itsessään mitään
merkitse. Koko merkitys piilee tietysti siinä, miten tämä harvinainen
hengenmies _eli_ ja mitenkä hän _kehoitti_ muitakin elämään.

Jeesuksen Kristuksen, jalon sankarin, kärsimykset koskevat jokaiseen
hellään sydämmeen! Mutta suurta hullutusta on luulla että nämät
kärsimykset lieventävät muiden ihmisten kärsimyksiä. Ja tässä on
myös tarkoin huomattava se ettei Jeesus suinkaan ole ainoa olento,
joka niin paljon on saanut kärsiä. Historia ja jokapäiväinen elämä
todistavat varmasti että on tuhansia, jotka ovat saaneet kokea sekä
sisällisiä että ruumiillisia tuskia ehkä paljon enemmän kuin mitä
Jeesuksen osaksi sattui eikä ehkä yksikään ihminen heitä ole säälinyt
niinkuin on tullut tavaksi sääliä Jeesusta Kristusta. Ja eikö
elävä elämä osoita, kuinka äärettömän paljon varsinkin henkisesti
sivistynyt, hienotunteinen ihminen saapi sietää tämän mailman
suruissa ja valtiollisissa vainoissa? Ja lisäksi kaikki onnettomat
sairaat...

Miksi siis alati vedota noihin Jeesuksen kärsimyksiin? Onhan
se jonkunlaista hypnotismia sillä tavoin vaikuttaminen ihmisen
tunteisiin. Jos me alati saamme kuulla noista kärsimyksistä, ei
meille muuta kuvaa Jeesuksesta jääkkään kuin kärsimyksen kuva. Mutta
mitä sen surkean kuvan hautominen meitä auttaa oikeaan elämään?

Jos minä alituisesti valittelen jotain kipua itsessäni ihmisille,
niin lopulta kaikki, heti kun minut näkevät tai nimenikään kuulevat,
eivät minussa muuta muista kuin sitä kipua, josta sellaisella
painolla olen puhunut. Koko muu olemukseni haihtuu ja himmentyy.
Samoin on tehty Jeesuksen kärsimysten suhteen, joiden on annettu
himmentää se, mitä hän saarnasi.

-- Hyvä lapsi, tule syömään! kuului äitiruustinnan ääni kirjoittajan
seljän takaa. -- Onko sinulla tarpeeksi lämmin täällä huoneessa?
Eihän vain jalkojasi palele? Tahdotko pöytäsi alle sen suuren
karhuntaljan? Eihän uhoa käyne akkunasta? Kyllä me papan kanssa sen
syksyllä tukimme, vaan pohjoisseinä on aina kylmä. Piisaako öljy
lampussasi?

-- Kyllä täällä on hyvä olla, äiti! vastasi poika laskien kynänsä
ja työntäen paperinsa imupahvin alle. -- Ei mitään puutu! Tietäähän
mamma että minä aina olen pitänyt tätä Kurjalan pappilaa maailman
mukavimpana paikkana...

-- Niin, niin, kyllä täällä on hiljaista. Kunpa sinulle nyt tulisi
oikein hyvä oltava. Mutta lähdetään nyt syömään.

-- Joko pappaa on käsketty? kysyi poika.

-- Jo minä kolmestikin olen käskenyt, vaan eihän tuo liikahda
pulpetin äärestä. Kuule Reino, -- lisäsi ruustinna hellästi
ruotsiksi, -- älä nyt viitsi pöydässä puhua papalle siitä helvetistä
ja muusta semmoisesta.

-- Koetetaan, koetetaan... vastasi poika ja he läksivät perätysten
vaeltamaan läpi pappilan huoneiden vielä sivumennessä huutaen
rovastia illalliselle. Pojan sydäntä jostakin syystä vihiäsi kipeä
säälin tunne nähdessään isänsä siellä istuvan kansliassaan syvälle
painautuneena kansliapapereidensa ylitse...

Rovastivanhus asteli viimeisenä ruokahuoneeseen... teki pikimältään
tavallisen rukousmerkin käsillään ja istuutui pöytään äänettömänä
sekä, kuten näytti, sävyisänä.

-- Mistä se mies oli, joka sinun luonasi kävi? tiedusti ruustinna.

-- Se oli Loukkovaarasta, -- vastasi rovasti vähän väkinäisesti.

-- Mitä sillä oli asiaa? uteli yhä ruustinna tapansa mukaan.

-- Teetti kiitoksen... vanhalle isännälle.

-- Vai on sekin ukko nyt kuollut! huudahti ruustinna. -- Muistatko
sinä Fredrik että se oli juuri Loukkovaaran vanha Matti, joka meille
toi ensimmäisen poronpaistin, silloin kun olimme tänne Kurjalaan
muuttaneet?

-- En minä mitään muista.

-- Etkö sinä muista, kuinka hän kahviryypyn saatuaan vielä sanoi että
se joka ensimmäisenä kerkeää tuoda poronpaistin uudelle papille,
kuolee autuaasti?

-- Sanoiko hän niin? ihmetteli rovasti.

-- Mitenkä hän nyt siis lienee kuollut? tiedusti ruustinna.

-- Kyllä kai hän oli kuollut niinkuin ne tavallisesti kuolevat...
vastasi rovasti harvakseen.

Pojan teki mieli jotakin huomauttaa, mutta hillitsi merkillisesti
itsensä tällä kertaa. Puhe katkesi siihen. Syötiin ja juotiin hyvästi.

-- Onko papalla liikoja kirjoituspapereita? kysäsi poika.

-- Tarvitsetko sinä paljon? sanoi vanhus ikäänkuin ilahtuneena että
mielialat kääntyivät käytännölliselle alalle. -- Kyllä sinä minulta
saat.

-- Mitä sinä oikein kirjoittelet? kysyi ruustinna.

-- Omaksi huvikseni minä vain...

-- Etkö sinä, rakas Reino, voisi auttaa pappaa kansliatöissä? ehdotti
äiti.

-- Kyllähän minä... niin, kyllähän minä ennenkin kirjoittelin pitkiä
rämsyjä seurakunnan kirkonkirjoihin...

Noustiin pöydästä. Vanha tapa pappilassa oli että illallisen jälkeen
perheenjäsenet kokoontuivat saliin ja viipyivät siellä hauskassa
yhdessäolossa siihen asti kunnes oli pakko lähteä yölevolle, jolloin
jokainen haukotellen toivotti hyvää-yötä. Pappilan herrasväki vietti
suloisinta hetkeään juuri silloin kun pappilan piiat väsyksissään
pesivät heliseviä ruoka-astioita. Nyt jouluvieraiden mentyä oli
pappilassa vähemmän touhua ja sekä salissa että keittiössä olivat
iltahetket käyneet paljon hiljaisemmiksi, uneliaammiksi. Ei ollut
enää varsinaista pianonsoittajaakaan, ruustinna vain joskus ennen
maatamenoaan ilahdutti vanhoja huoneita hiljakseen soittamalla erästä
kohtausta Trubadur-oopperasta, jonka nuorena tyttönä oli kaupungissa
oppinut. Silloin saattoi sattua että vanha rovastikin hyräili ja
vihelteli musiikin tahtiin.

Reino Frommeruksen omatunto ei sallinut hänen jäädä viettämään
suloista lepohetkeä toimettomuudessa Hän tunsi vakavaa polttoa
sielussaan, tunsi päivien ja öiden pikaisen vaihtelun sekä elämän
kiireen ja katoavaisuuden.

"Ihmisellä ei ole oikeus olla laiskana milloinkaan muulloin kuin
silloin, kun ei jaksa tehdä työtä" -- oli hänen tunnusajatuksiaan,
jota hän tosin ei aina toteuttanut. Hän toivotti vanhuksille
hyvää-yötä ja sulkeutui huoneeseensa, ryhtyen jatkamaan kirjoitustaan.

"Jos Jeesus Kristus" -- niin pitkitti hän kapinallisia mietteitään
-- "astuisi nykyaikuisen niinsanotun kristityn yhteiskunnan keskelle
ja saarnaisi sitä samaa mitä ennenkin saarnasi, niin varmasti
ainoastaan pieni osa ihmisiä hänen oppinsa omistaisi ja luulenpa
että etupäässä papit häntä vastustaisivat, koskapa tuo oppi koskee
heidän maallista vaikutusvaltaansa ja valtiollista kunniaansa.
Ja kenties hänet ylimmäisten pappien salaisesta vaikutuksesta
tuomittaisiin kuolemaan aivan kuten muinoinkin. Miksikä? Siksi
kaiketi ettei nykyinen kristikunta ole omistanut rakkaudenoppia,
joka vaatii ihmisten veljeyttä ja tasa-arvoisuutta ja luopumusta
kaikista aineellisista loisto-asemista. Jos Jeesus Kristus olisi
tilaisuudessa itse kuulemaan mitä pappimme hänestä saarnaavat ja
mitä kaikkea he toimittelevat toisen nimeen, niin hän kauhistuisi
sitä julkeata väärennystä, mikä hänen kirkkaasta opistaan on tehty.
Tästä olen varma. Kenen nimeä lienee enemmän turhaan lausuttu ja
rääkätty kuin Jeesuksen ja sen Jumalan, josta hän opetti? Joka
päivähän kuulemme näitä pyhiä nimiä sekoitettavan seikkoihin, joissa
tosikristitty kuulisi vain totuuden jumalan pilkkaamista tai ainakin
väärinselittämistä.

"Lopuksi sananen niille, jotka pitävät oikeutenaan tuomita helvettiin
jokaisen, joka, kuten minä, uskaltaa kieltää Jeesuksen jumaluuden ja
tuon järjettömästi keksityn lunastusopin:

"Uskotteko minun todella sinne joutuvan ja itsenne johonkin
parempaan paikkaan? Mikä harvinainen itserakkaus teidän tuomiossanne
ilmenee! Jos te rehellisesti kuunteleisitte, mitä salaisin ääni
omassatunnossanne kuiskuttaa, niin te häpeisitte omaa vihastustanne
ja suostuisitte sanomaan ettei eroitus teidän, 'oikeauskoisten'
elämän ja minun, 'vääräuskoisen' elämän välillä sentään ole _niin_
ammottavan suuri että teidät kuoltua ansionne tähden kohotettaisiin
taivaan iloon mutta minut, harhaoppini tähden, syöstäisiin kamalaan
kärsimykseen? Että te, kuoltuanne, tämän lyhyen elämän jälkeen
saisitte _iankakkisesti_ nauttia onnea ja iloa, mutta minä --
iankaikkista kidutusta kadotuksessa!?

"Vai onko teillä tarjottavana ehkä eri asteita sekä taivaassa että
helvetissä kuten katolilaisella runoilijalla. Dantella 'Jumalaisessa
näytelmässään'? Mutta tämä sielujen kultavaa'alla punnitseminenhan
ei sisälly teidän luterilaiseen reseptiinne, joka tietää vain
kahdesta vastakohdasta, kahdesta vastamyrkystä: mitä herkullisimmasta
taivaasta ja mitä saastaisimmasta helvetistä! Sentähden ei teillä,
arvoisat herrat, liene minulle sopivampaa osastoa kuin se, jossa
nuot hurskaan mielikuvituksenne tuliset järvet kiehuvat. Siinä taas
ollaan: minä siis joudun helvettiin? -- te pääsette taivaaseen? Hyvät
herrat, kuulkaa: en minä lainkaan kadehdi teidän oma-maalaamaanne
taivasta, sillä minä tiedän ettei ainakaan Jumala siinä taivaassa
viihdy teidän itsetyytyväisten sielujenne keskellä. Pois hän sieltä
karkaa säälien ja inhoten, ja jos kerran helvettiä olemassa on, missä
ihmisraukkoja niin kauheasti kidutetaan kuin te arvelette, niin
_sinne_ hän ihan varmaan askeleensa suuntaa meitä epäileväisiä kurjia
lohduttamaan ja auttamaan. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta
nöyrille antaa hän armonsa."

Kirjoittaja pysähtyi hetkeksi, pyyhkäsi kylmää hikeä otsaltaan,
katsahti ympärilleen, kuulosti nousevaa lumimyrskyä pohjoisen akkunan
alla -- ja painautui taas paperinsa ylitse:

"Minä kirjoitan tätä talvisena yönä erämaan pappilassa. Kun te sen
kuulette, niin te tietenkin yhä pahemmin hengessänne kauhistutte.
'Kuinka voi luteerilaisen rovastin poika, jonka esi-isät
suoraanetenevässä polvessa kolmesataa vuotta katkeamatta ovat
isänmaata palvelleet kunniallisina pappeina, joutua näin hirveän
eksytyksen valtaan? Kuinka voi tämä pappissarjan rintaperillinen
kirjoittaa vasten vanhan, harmaahapsisen isänsä pyhintä vakaumusta?
Kuinka järjestyksen ankara Jumala sallii sellaista ensinkään
tapahtua?"

"Niin, hyvät herrat, minä piirtelen näitä 'kerettiläisyyksiä'
esivallan kirkollisessa kartanossa, ja tuo isä-vanhukseni nukkuu
viereisessä huoneessa. Mutta minulla ei ole vähintäkään halua loukata
isääni, vaan ainoastaan ilmaista rehellisesti, millainen kehittyvä
käsitykseni näistä elämän tärkeimmistä asioista on.

"Tietenkin hän, kuten kaikki muutkin ahdasmieliset, kauhistuu minun
vapaamielisyyttäni ja tuomitsee... niin, muistakaa että hänen on
pakko tuomita minut koska hän tahtoo näyttää olevansa uskollinen
kirkolle, jota hän palvelee. Sillä jos hän jättäisi tuomitsematta,
niin häntä hävettäisi minun edessäni, poikansa edessä, joka uskaltaa
tunkeutua hänen alalleen... Ehkei hän tunnossaan tuomitse, mutta
sanoissaan juhlallisesti ja ankarasti, sillä hän on sen kuvan
orja, jonka hän itsestään on luonut kirkon palvelijana. Nukkukoon
rauhassa kunnon isä-vanhukseni ja menköön sitten, kun lepokellon
ääni soi, hartaasti hautaan siinä uskossa mikä hänellä on: minun
sydämmeni ei ole niin itsekäs että haaveksisin ruveta muuttamaan
seitsenkymmenvuotisen papin uskonnollista käsityskantaa. Minä
ajattelen hänestä lämpimästi niinkuin ainakin isästä, joka tahtoo
hyvää lapsilleen. Nukkukoon siis rauhassa harmaahapsinen isäni!...

"Ja nyt, kaikkein viimeisimmäksi -- kirjoitti tämä papinpoika --
teen minä mailman edessä sen merkillisen tunnustuksen että minusta
itsestänikin, joka kiellän kaiken sen mitä ympärilläni pyhänä
pidetään, tuntuu joskus kauhealta että olen niin jyrkkä ja että
revin rikki isänmaamme kulttuurin kauniit pappila-traditsioonit. Ja
väliin karkaa sydämmeeni kysymys: olenko itse varmasti vakuutettu
siitä että olen oikeassa? Mutta silloin täytyy minun lujasti
ottaa kiinni järjestäni ja muistaa että olen syntynyt Suomenmaan
papillisesta heimosta, jonka suvun uroot isästä poikaan ovat
noutaneet vaimonsa haaveellisten viikinkien rannoilta, ja että siis
minun luonteessani voi piillä paljon perittyjä taipumuksia esi-isien
epäjumalanpalvelukseen ja esiäitien tunteelliseen mystisismiin.
Ja jos tämä askel henkisen sekasorron salaperäisestä yöstä kohti
kirkkaampaa elämänkäsitystä olisi ollut lyhempi, niin ei se minuun
niin olisi koskenut ja luonnollisesti olisi minun helpompi elää ja
toimia. Mutta koska tämä on kokokäännös ympäri pois kaikesta siitä,
mitä suvussani on ollut arvossapidetyintä, niin se minua itseänikin
hämmästyttää ja mieltäni tärisyttää. Tämä täytyy minun aina muistaa
silloin kun tunnossani kauhistun omaa jyrkkyyttäni!

"Ja minä siis pysyn lujasti kiinni siinä väitteessäni että uskominen
siihen että Jeesus Kristus oli ainoastaan suuri ihminen, joka opetti
nöyrään elämään ja veljesrakkauteen, on kirkonoppia paljon terveempi
elämänkäsitys, jonka omistaminen voi tehdä ihmiset paremmiksi kuin
tuo vanha, sokea ihmeusko."

Reino Frommerus pysähtyi vihdoin, laski kynän kädestään ja irtautui
pöydästä. Ja ripeästi riisuttuaan vaatteensa, hän peittäytyi vähän
väristen vuoteeseensa. Yö vallitsi hänen ympärillään, akkunaruutuja
vastaan puski suhisten korven yli hyökyvä lumimyrsky...

Hän oli juuri nukahtamaisillaan sen kaameaan, joskohta omituisella
tavalla viihdyttävään tohinaan, kun samalla säpsähti outoa ääntä,
joka kuului ikäänkuin syvältä maan alta, aivankuin kellarista tai
kuopasta, jonne joku on tukahtumaisillaan. Hän pidätti hengitystään
ja jähmettyi tarkkaamaan kamalaa hätähuutoa yössä:

"Voi hyvät ihmiset, tul-tul-tulkaa auttamaan... tulkaa auttamaan...
ui-ui-ui... se kaatuu päälle... voi hyvä Jumala!..."

-- För Guds skull, vakna! kuuli hän samalla äidin äänen ja tajusi
vasta silloin, mitä hätähuuto merkitsi ja mistä se tuli.

Rovastivanhus se näet unissaan oli huutanut vierashuoneessa. Reino
muisti sen kuuluvan ukon ominaisuuksiin, minkä tämä itsekkin
tiesi arvellen syyksi sitä että toisinaan illallispöydässä tuli
syöneeksi enemmän kuin mitä vanha vatsansa jaksoi sulattaa. Unissaan
oli rovasti peräti surkea, näki aina jotakin raskasta päällensä
kaatumassa tai itsensä putoamaisillaan katonräystäältä aivankuin
koulupoikain unissa. Rupesi silloin vimmatusti apua huutamaan,
mutta ääni ei koskaan ottanut irtautuakseen luonnostaankin ahtaasta
kurkkutorvesta. Josta sitten oli seurauksena tuo kammottavan
omituinen uikutus, mikä tuntui pulpahtelevan aivankuin alta maan.

"Isä rukka!" ajatteli poika huokaisten ja painautui uudelleen
vuoteeseensa. Mutta samalla hän myös tunsi omantunnon nuhteita,
että niin kovasti oli väitellyt vanhuksen kanssa, ja nukahti
surunraateleviin tunnelmiin.



4.


Uhkarohkeata urheilua oli ajeleminen porolla. Mutta Reino Frommerus
sitä intohimoisesti rakasti. Senlaatuinen hengenvaarallinen huvittelu
näytti erinomaisesti soveltuvan tämän nuoren miehen hurjahteleviin,
repäisevää rientoa uhkuviin mielialoihin.

Kuta enemmän hän peuraansa ja pulkkaansa tutustui, sitä enemmän
hän tähän alkuperäiseen suurkeksintöön mielistyi. Ja hän
ihmetteli, kuinka suurin osa Suomen kansaa oli vieraantunut niin
viehättävästä kulkukeinosta vaihtamalla vilkkaimman vetoeläimensä
kömpelöliikkeiseen hevoseen. Miksi oli laki niin ankaraksi tehty sen
käyttämisen suhteen? Ajeltiinhan itämailla kaupunkien kaduillakin
kaikilla niiden seutujen juhdilla -- miksi ei yhtähyvin yli
Suomenniemen saanut vapaasti ajaa porolla, joka kokonaan näytti
kuuluvan Suomen jäkäläharmaaseen luontoon?

Sarvipäisestä porohärjästä siis tuli nyt Reino Frommeruksen
talvinen toveri Kurjalan karussa erämaassa. Hän ajeli sillä joka
päivä, kaikilla ilmoilla, kaikilla keleillä ja kaikenmoisilla
paikoilla. Päässänsä punahiippainen lappalaislakki, yllänsä vahva
sarkanuttu, käsissänsä pitkät porokintaat, jaloissansa maanmainiot
nokkavat paulapieksut -- sellaisena kiidätti hän peurallansa alas
ja ylös mäkiä, yli hyppyreiden ja kantojen, halki metsien ja poikki
siintävien järvenselkien.

Ann' huhkia vaan!

Toisinaan poro tulisimmasta laukastaan kierällä tiellä äkkiarvaamatta
hyppäsi sakeimpaan tureikkoon, lennähytti kelkkansa säpäleiksi
puunrunkoon ja särkien valjaansa pakoitti siten isäntänsä palaamaan
kotiin; toisinaan paukautti petäjänkylkeen tai veräjänpieleen,
paiskaten ajajan suinpäin kinokseen. Toisinaan metsätien nikamissa
lennätti se ajajansa puikkineen korkealle ilmaan tai antoi tälle
iloisen kuperkeikan yöpimeällä korven syvyyksissä tai jossakin
äkkimutkauksessa, jota ajajan oli mahdoton varoa lumipilvessä,
mikä alati tuprusi hänen silmiinsä. Saattoipa joskus sattua että
poro, nähdessään kaukaa toisen poron, päätäpahkaa hyppäsi korkeata
seiväsaitaa vastaan pyrkien ylitse, mutta pulkan jarruttamana putosi
alas saaden ajajalta kukakäskiä kepposestaan. Toisinaan kaatoi se
edessään rauhallisesti hiihtävän suksimiehen, pakkautuen takaapäin
tämän suksien päälle, jolloin hiihtäjäukko tuuskahti nenälleen
kauhistuneena väistäen sarvipäistä elukkaa, joka ei suinkaan
mitään pahaa tarkoittanut. Samaan suuntaan meneville hevosmiehille
antoi poro terveellistä takavauhtia, niin että hitaimmankin
sydänmaan Tohmaksen oli pakko havahtua raskaista mielihaudelmistaan
muistelemaan perkelettä ja muita valtahenkiä, joiden avuksihuutaminen
hädässä ja harmissa näyttää ehdottomasti kuuluvan meidän kansamme
luonteeseen. Vastaantulevat hevosjunnut taas kyyditsi viaton poro
pelkällä ilmestymisellään tavallisesti heti yli maantienojan, mutta
pysähdytti nämät kumoonräiskähtävine rekineen metsänrintaan, jolloin
sieltä aina alkoi kuulua synkeitä kirouksia papinpoikaa vastaan, joka
tahtomattaan oli aiheuttanut aisankatkeamisen, ja jonka kristillistä
avuntarjousta ei moni ottanut korviinsa -- siitä luonnollisesta
syystä että hänestä kävi tuo lumoava poron uho, mikä saattoi kaikki
koulitsemattomat hevosluuskat hulluiksi.

Porotanssi avaralla järvenjäällä oli myös hauska ilmiö. Tuhansia
kierukoita teki silloin poro, jota ajaja tuntikaudet turhaan koetti
pakoittaa menemään määrättyyn suuntaan. Poro karkasi takaisinpäin,
mutta ajaja pyöräytti sen hihnallaan aina eteenpäin, pulkka
liiteli hilpeissä kaarroksissa uurtaen ympäri, poro laukkaili
virstottain -- matka edistyi vain metrittäin; syrjästäkatsoja olisi
voinut luulla molempien tulleen hulluiksi. Usein täyttyi pulkka
kukkuroilleen lumella, usein kieputti poro niin pientä ympyrää
että litistäytyi lopuksi ruumiineen ajajaa vastaan kietoutuen
hihnoihinsa ja ainoastaan siten pakoittaen poromiehen nousemaan
ylös pulkasta. Välisti olivat molemmat hirttää toinen-toisensa.
Mutta kuta enemmän poroa huvitti juonitella, sitä kovemmaksi kävi
poromiehen komento, hän tarttui ystäväänsä sarvista, ystävä taas
koetti kaikintavoin puskea... Rytisevässä sylipainissa temmelsivät
siinä järven lumilakeudella sekä poro että mies kovasti huohottaen
kumpikin, mies likomärkänä hiestä talven tuimimmassakin pakkasessa,
karjuen ja puhellen järkeä ajokkaalleen, poro -- läähättäen lyhyttä
väkevähajuista läähätystään ja äänettömänä seuraten isäntänsä
uhkauksia mustilla silmillään. Ei ollut harvinaista että siinä
mylläkässä joku sarvenkappale katkesi jukuroivasta päästä ja
veripisaria pirskahteli puhtaalle lumipinnalle, -- ilmiö, jonka
viattomuuden ainoastaan poromies tietää, joka poroansa järkevästi
rakastaa ja sitä usein hellin sanoin puhuttelee tai hyväilee,
mutta luonnollisesti tahtoo sillä päästä taivaltensa perille. Ei
raukea hänen mielensä peurahärjän juonitteluista, häntä viehättää
tämä taistelu elävän luonnon-elementin kanssa, ja hänen ajokastaan
tämä vehkeilevä vastusteleminen nähtävästi myös huvittaa. Kunnes
vihdoinkin hurja tanssi taukoaa ja poro äkkiä kuni salama oikaisee
koipensa suoraan sinne, jonne isäntänsä tahtoo, jonka tahdon se
erinomaisesti tietää, -- ja pyrynä sauhuaa nyt järven valkoinen
pinta, kun ystäväpari lumilakeudella kiitää...

Hilpeästi heläjävät kirkkaat tiuvut poron koukeroihin sarviin
sidottuina, kymmenet pienet kulkuset poron punaisessa selkävyössä
laulavat lakkaamatonta sirinäänsä, ja porokello sarviniekan kaulassa
iskee silloin tällöin juhlallisen kalahduksen talven raikkaaseen
ilmaan. Runollista, iki-ihanaa siis on tämä lappalaislento!

Se on myös suuresti kehittävää urheilua. Itsensä säilyttämisviettiä
se näet kehittää. Monta kertaa on ajajan pää vaarassa paukahtaa
murskaksi, sääri tai käsivarsi vaarassa rusahtaa poikki, mutta
porolla-ajaja, jumalien mies, oppii määrätyssä silmänräpäyksessä
väistämään uhkaavan iskun, joka tavallisesti osuu hänen erinomaisen
vahvan ja viisasrakenteisen pulkkansa puisevaan pohjaan. Toisinaan
kuitenkin, silloin kun vähin aavistaa, saapi odottamattomia täräyksiä
ja iskuja, loukkaa kätensä tai jalkansa niin että pyörtyy kivusta ja
on pakoitettu viikkokausia makaamaan huoneessa, mutta merkillistä
kyllä: ei suivaudu porolla-ajoonsa, vaan vuoteesta päästyä sitä
enemmän tästä urheilusta nauttii yhä luonnollisemmin kiihtyen
kehittämään itsensä-säilyttämisviettiä, tuota ihmisen jumalaista
lahjaa kaikissa vaikeuksissa.

Vilisten, kilisten, kolisten ja kuppelehtien käy taas peurailijan
riento alas mäkiä, pitkin suikkelehtivia korpiteitä -- ja sieluansa
joka silmänräpäys jännittää iloisesti-väristyttävä epätieto siitä,
mihin hornan sokkeloihin tuo tulinen nelijalka hänet mahdollisesti
lennättää tai mihin vaaralliseen kuiluun se hänen liukuvan pulkkansa
lopuksi viskaa.

Pulkka? niin. Sepä se on hänen lumoava lumivenheensä, jolla hän
laskettelee kuni koskimies alas valkeanvaahtoavia rinteitä, alas
jyrkästi-putoilevia lumikönkäitä. Pulkka? niin. Sepä se on hänen
verraton pirunkenkänsä, jolla hän kuni sadun kääpiö luistaa
luikahuttelee seitsemiä peninkulmia kerrallaan. Pulkka? Sepä se
on hänen kultainen keinunsa, jossa hän öisillä salotaipaleillaan
suloisesti uinailee kuni lapsonen kehdossa sinikorkeuden tähtöset
yllään. Se se on hänen mukava perhoskotelonsa, joka hänet
varjelee väijyviltä vihollisilta, puiden repäiseviltä oksilta,
risu-pistimiltä, salakiviltä ja lumen peittämiltä kannoilta...

Tuhat kertaa mieluummin tuntee hän haluavansa matkustella puhtaalla
peurallansa tuoksuvin tervoin paahdetussa pulkassansa kuin mailman
kiljuvilla junilla kulttuurin haisevissa rautatievaunuissa...
Sentähden hän syvästi halveksii sivistyksen nurjia mukavuuksia,
noita, jotka eivät ihmisiä tee sen paremmiksi, vaan päinvastoin
sairaiksi, heikoiksi, epäkäytännöllisiksi. Tuhat kertaa ennemmin
ihastelee hän sielussansa ohirientävää porokaravaania, kolajavine
ahkioineen, ritisevine rekineen kuin raskasta matkustaja-junaa, jota
kolmisilmäinen koneveturi jyristen kiidättää läpi maakuntain, sivu
kivisten kaupunkien...

Varsinkin talviset sunnuntaipäivät olivat erämaahan jääneelle
mieluisat virvoitushetket. Silloin tosin papit mustiin puettuina
ja vakavanaamaisina ajoivat hevosilla kirkkoon, josta kolkonkumea
kellon lämpytys kuului läpi talvisen ilman -- mutta papinpoika
se silloin punahiippa päässänsä ajaa karkuutti peurallansa
päinvastaiseen suuntaan aivankuin pakoon kirkkoa ja sen kaikkia
vaikutuksia. Ja saattoi sattua että kun papit läksivät vierimään
tumminta taivaanrantaa kohden, jossa kirkontorni heikosti piipotti
etäisyydessä, niin sitävastoin papinpoika helisevin valjain heittihen
ajamaan kirkkaana nousevaa aurinkoa vastaan.

Hän antoi peuransa painua syville hiljaisille korpiteille,
joilla pulkka pehmeästi uppoili lumiin ja joilla ei tarvinnut
vastaantulijoita peljätä. Kuinka selvästi tulisikaan Reino Frommerus
silloin sielussansa ettei Jumala suinkaan ollut yksistään se, josta
kirkossa veisattiin hänen selkänsä takana, vaan että se lensi yhtä
rintaa siellä missä hänen pulkkansakin liiteli korvessa. Hei! palttua
tahtoi hän antaa papeille, hän, joka näin sunnuntaisin souteli
lumivenheellänsä sydänmaan suuressa rauhassa, päänsä päällä taivaan
korkea sinikansi, ympärillään korven partainen kuusikko.

"Tulisitpa pulkkaani, pappi, sensijaan että pönttöösi niin pönäkkänä
kiipeät ja julistaisitpa täällä metsässä Jumalan ihmetekoja --
silloin sinua luonnollinen ihminen ymmärtäisi!" ikäänkuin puheli hän
peuralla ajaessaan.

Joskus hän koko sunnuntain kierreltyään talosta taloon tähtiyön
vienossa välkkeessä palasi takaisin pappilaan synkän, korkean
havumetsän läpi ja vaipui omituiseen uinailuun pulkassansa,
umpisilmin, vaistomaisesti ohjaten peuraansa, jolle tiet
olivat tuttuja. Ja saattoi hän silloin ajatella näin: Ihmiset
valtiouskonnossaan ovat suuria pelkureita. He pelkäävät toinen
toistensa arvosteluita enemmän kuin Jumalaa. Sillä jos jokainen
eläisi yksiksensä, niin hän vapaasti käyttäisi jokaista päivää, siis
sunnuntaitakin mihin itse tahtoisi. Jumalan kanssa näet aina voipi
sopia sabatin vietosta. Toisella kertaa, ajaa helskytellessään kylän
läpi juuri sinä hetkenä sunnuntaipäivää, jolloin tiesi kylän akkojen
parhaillaan imeskelevän saarnaa kirkossa ikäänkuin nysäpiippua
kotona, ja talonisäntäin arimmillaan istuvan pirteissänsä aivankuin
tuomittuina kammottavaan hiljaisuuteen, ei hän voinut olla hilpeästi
tuntematta että: "poronpulkassa heiluminen oli sentään monin verroin
terveellisempää kuin kirkon penkissä hurskasteleminen." Usein teki
hän peuralla ajellessaan myös saman havainnon, minkä Suomen kansa
itse kaikessa salaisuudessa näytti tehneen ja mikä oli ilmaistu
syväsisältöisellä sananlaskulla: "kuta likempänä kirkkoa -- sitä
likempänä helvettiä."

Niin! Sillä se oli totta se että pahat henget ahdistavimmin
kiertelivät Kurjalan kömpelön puukirkon ympärillä, mutta
syrjäkylissä, missä ei ollut kirkkoja eikä sielunpaimenia, tuulahteli
ilma ikäänkuin puhtaampana.

Mutta siitä havainnostaan ei hän syrjäkylissäkään ajellessaan
voinut päästä että missä kirkon kylvämä jumalansana vihannimmillaan
rehoitti, siellä myös synkkä helvettioppi ammotti kansan sydämmissä
ja elämänkatsanto hautui raskaana, toivottomana, kaikkia
luonnollisiakin toimenpiteitä ja uudistuksia halveksivana.

Sellaisen pororetken jälkeen hän kerrankin kotiintultuaan talviyössä,
taas tarttui kynään ja pusersi kapinallisen tunnelman sielustaan:

"Milloin se alkaa?" niin kirjoitti hän otsakkeeksi. "Kirkkoa
kannattavien ihmisten käsitys uskonnosta näyttää todella painuneen
niin syvälle pimeyteen, että jokaisen totuuttarakastavan kansalaisen
velvollisuus on ruveta saarnaamaan tätä kirkon käsityskantaa vastaan
pelastaaksensa kansansa ja isänmaansa henkisestä kadotuksesta.
Milloin on tämä herätyshuuto voimakkaampana kajahtava Suomenkin
katekismuksiinsa kangistuneen ristirahvaan keskuudessa?

"Minun sydämmeni ja järkeni sanoo että samoin kuin on noussut Juhana
Vilhelm Snellman kansallistunnon säälimättömäksi teroittajaksi,
samoin myös kerran on ilmestyvä joku uskonnollisen valheen paljastava
Leo Tolstoi meidänkin maassamme, jonka asukkaita kiitetään muka
'mailman uskonnollisimmaksi kansaksi'. Kerran sen täytyy tapahtua,
kerran."

Näitä tällaisia papereitaan ei papinpoika suinkaan vanhemmilleen
näytellyt, vaikka hän ne aina kirjoittikin ikäänkuin ympäristöään
varten.

Mutta kerran, erään illan perästä, jolloin isän ja pojan välillä
taas oli puhjennut jotakin sananvaihtoa raamatun auktoriteetista,
kun Reino Frommerus oli porollaan ajelemassa, sattui niin että
isärovasti etsiessään jotakin työasettansa poikansa huoneesta tuli
luoneeksi silmänsä paperikaistaleeseen, mikä siihen oli jätetty
kirjoituspöydälle. Rovastivanhus, joka muuten kovin ujosteli
seuraamasta lapsiensa sielullisia pyrkimyksiä, luki silloin
paperista -- ikäänkuin vastoin tahtoaan -- eräitä lauseita, jotka
nostivat hämmästyksen punan hänen tyynille kasvoilleen. "Ei ole
kummeksittavaa" luki hän muunmuassa paperista -- "että se, joka
nämät rivit kirjoittaa, yhä intoilee äärimmäisyyteen uskonnon
vapaudessa, koskapa hänen isänsä joka päivä on valmis tyrkyttämään
hänelle vastakkaista äärimmäisyyttä. Isä uskoo tai ainakin väittää
uskovansa jokaikisen raamatun sanan ilman kritiikkiä -- vanhassakin
testamentissa. Hän uskoo että Jumala loi mailman tyhjästä kuutena
päivänä ja että sama kaikkivaltias rakensi ihmiskunnan äidin Eevan
ensimmäisen miehen Aatamin kylkiluusta. Ja hän luulee että se on
Jumalan pilkkaamista, kun uskaltaa väittää ettei Eevaa varsin sillä
tavalla liene tehty. Mutta tämän kirjoittaja on vakuutettu että
itse suuri Natsarealainen olisi naurahtanut moiselle järjettömälle
selitykselle luomisen salaisuuksista. Vaan jos joku häneltä olisi
udellut, miten hän, Jeesus, siis luomisopin selittää, niin varmaan
mestari olisi vastannut ettei sen selittäminen hänen oppiinsa kuulu
-- mutta hän ei silti olisi halveksinut tiedemiesten järjellisiä
tutkimuksia, koskapa itsekkin kunnioitti luonnon ilmiöitä."

Paperi värisi pappisvanhuksen kädessä. Henkeään pidättäen alkoi
hän lukea lauseita toistamiseen lävitse. Laski sitten paperin
paikoilleen, mutta ottaen sen vielä kerran käteensä vilkasi varmuuden
vuoksi paperin toiselle puolelle. Ei ollut tyhjä sekään, vaan löytyi
sieltä seuraavankaltainen lisähuomautus:

"Ihmisen kanssa, joka pitää Raamattua Jumalan sormen kirjoittamana,
on mahdotonta syvemmin keskustella jumalallisista asioista. Sellainen
ihminen on kiristänyt järkensä ikäänkuin kiinalainen nainen jalkansa,
niin ettei se enää kelpaa alkuperäiseen tarkoitukseensa." Enempää ei
paperin toiselle puolelle oltu kirjoitettu.

Vanhus hiipi pois omituisesssa mielenliikutuksessa. Moisia
muistiinpanoja poikansa puolelta ei hän ollut aavistanut. Hänen
päässään alkoi niin sekavasti humista että oli pakko heittäytyä
kanslian sohvalle pitkäkseen...

Siitä tapasi hänet ruustinna lepäämästä ja lausui ihmetyksensä ettei
rovasti ollut mennytkään hiihtelemään, kuten oli aikonut.

-- Minua rupesi äkkiä niin kummallisesti väsyttämään, vastasi vanhus.

-- Niin, sinä nukuitkin taas yöllä niin huonosti ja huusit unissasi,
-- virkkoi ruustinna.

-- Huusinko minä? sanoi vanhus. -- Mitä minä huusin?

-- Sinä huusit että salin korkea vaatekaappi kaatui lapsen päälle.

-- Minkä lapsen? kysyi rovasti.

-- Mistäpä minä tiedän, mitä kaikkia lapsia sinä unissasi näet, rakas
ystävä! vastasi ruustinna.

Samalla kuului kolinaa ja kilinää etehisestä, kun poika Reino palasi
ajoltaan kantaen helisevät porovaljaat sisään sulamaan.

Perhe läksi kahvia juomaan saliin. Reino oli pirteällä tuulella
ja selitteli vanhemmilleen, mitä kaikkia hullunkurisia keikauksia
hänelle taas oli sattunut.

-- Papan pitäisi välttämättä tulla kanssani ajelemaan! intoili hän,
mutta ukko vain epäsi että se porokyyti oli niin kovin epävarmaa
peliä, perillepääsyyn niillä vehkeillä ei ollut koskaan muka
luottamista.

-- Paljon lystimpi on ajaa hevosella, -- arveli vanhus.

-- Mutta porolla pääsee niin nopeasti! kehui toinen.

Rovasti näytti tavallista miettiväisemmältä.

Illallispöydässä hän sävyisästi virkkoi pojalleen:

-- Onko sinulla jotakin kirjaa Tolstoilta?

-- Onhan minulla hänen "evankeliuminsa", -- vastasi poika kovasti
ihmetellen, mistä nyt tuuli kävi.

-- Haluaako pappa ehkä lukeakseen?

-- Jaa no, saattaisinhan minä vähän selailla yön aikoina, kun sattuu
ettei nukuta... vastasi rovasti.

-- Se on hyvä että pappa tutustuu! innostui poika.

-- Papan täytyy lukea siitä varsinkin esipuhe.

-- Jaa-ah! sanoi rovasti reippaasti. -- Kyllähän minä arvaan, mihin
henkeen se käy...

Hän otti kirjan yöpöydälleen tahtoen antaa pojalleen kuvan ikäänkuin
vain paremman puutteessa ja välinpitämättömästi olisi suostunut koko
juttuun sekä puolusti itseään sillä että lukihan hän, rovasti, kaiken
mailman roskaromaanejakin, mutta ei antanut niiden itseään turmella
kuten saattoi käydä nuorille ihmisille, joille välttämättä täytyi
tarkoin valikoida kirjallisuutta.

Viikkokauden lueskeli rovastivanhus Leo Tolstoita kirkkaan
yölamppunsa ääressä makuullaan, kuten hänen tapansa oli, palan
silloin, toisen tällöin, mutta ei sanaakaan kirjan sisällöstä hän
pojalleen sanonut. Mitä pappisvanhus noina hiljaisina talviöinä
sisimmässään mietti, sitä ei kukaan saanut tietää.

Poika ei sitä hennonut isältään udella, hyvin jo tuntien vanhuksen
ulkonaiset peittelemistemput, jotka kuuluivat siihen kuvaan, jonka
tämä pappina itsestään ihmisille tahtoi antaa ja jonka kuvan eheyttä
rovasti tarkoin varjeli lähimmiltäkin omaisiltaan, jottei se
mitenkään pääsisi himmentymään eikä särkymään.

Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kurjalan rovasti oli tullut
lukeneeksi sipaleen poikansa salaisista muistiinpanoista, oli hän
todenteolla ruvennut uskomaan että tässä hänen nuorimmassa pojassaan
esi-isien uskonpursi oli törmännyt jyrisevää kalliota vastaan,
jollaista tavatonta "pää totuuksien" epäilystä hän ei ollut suvussaan
aavistanut, ei ainakaan siinä määrin väkeväksi että se mitenkään
olisi päässyt ilmipuhkeamaan kristillisen kuoren alta.

Tämä tietämys alkoi vanhaa sielunpaimenta jonkunverran huolestuttaa
ja toisinaan se hiljaisuudessa työnsi hänen vanhaan vereensä pahan
painajaisenkin, joka kiusasi häntä varsinkin yön unissa, mutta
käytännöllisen elämän jokapäiväinen kulku ja terve seurustelu
maalaisluonnon helmoissa, missä sentään jäi niin paljon yhteisiä
harrastuksia, -- sepä palautti hänen isänsielunsa taas tasapainoonsa,
ja hän siis kuvitteli poikaansa jonkunlaiseksi hyvää tarkoittavaksi
riehakoitsijaksi, jonka kapinallinen henki varmaan oli talttuva heti
kun tämä ottaisi vastaan jonkun kunniallisen viran sekä aineellisesti
toimeentulevana menisi kristilliseen avioliittoon.

"Reino on pohjaltaan hyvä poika" ajatteli rovastivanhus. "Mutta hän
on itsepäinen ja peräänantamaton -- aivankuin minä. Jumala suokoon
että tuo itsepäisyys hänessäkin jäisi vain sanoiksi eikä puhkeaisi
julkisuutta häiritseviksi teoiksi."

Ja vanha rovasti eleli kodikkaassa suhteessa kapinahenkisen poikansa
kanssa. Yhdessä nämät tupakoivat ja juttelivat kaikenlaisista
mailman asioista pappilan sanomalehtipöydän ääressä, yhdessä kävivät
saunassa loikoen lauteilla toinen toisensa vieressä suloisessa
koivunlehvä-löylyssä, jota karjakko-Mari heitteli, yksissä kävivät
myös hiihtämässä tutkien pappilan laajoja halkometsiä. Ainoa paikka,
mihin heidän ei koskaan nähty yksissä pyrkivän, oli seurakunnan
kirkko. Oikeinpa pyhäksi tavaksi näytti tulleen, että sunnuntaiaamuna,
kun ukkorovasti ajoi mustalla ruunalla kirkkoon isäntärenki Riston
kyyditsemänä, Reino riehakko riensi hopeanharmaalla juoksijallaan
korpeen niin että ilma vain kajahteli vaaran rinteillä ja
pitkäkoipiset jänikset näreiköissä loikkivat kiireenvilkkaa pakoon...
Tietysti rovasti sen oli pannut merkille, miten poika suvaitsi
viettää sabattipäivänsä. Eräänä sunnuntai-iltana hän virkkoikin
vakavasti:

-- Tietänet, Reino, mistä sukumme vanha nimitys johtuu?

-- Kyllä, pappa, -- sanoi poika. -- Ruotsalaisesta sanasta _from_ ja
latinaisesta _verus. Hurskas_ ja _totinen!_

-- Aivan niin, -- sanoi pappisvanhus. -- Pitäisi sinun siis vähän
tarkemmin ajatella perään ennenkuin lähdet saarnanaikana porollasi
ajelemaan.

-- Kas, kas, kuinka pappa taas sen vanhan testamentin puolesta --
naurahti poika ja lisäsi: -- Mutta minä olenkin tuuminut hyljätä
tämän papillisen sukunimemme, koska se on sellaista siansaksaa, ja
ottaa puhtaan suomalaisen nimen.

-- Frommeruksen nimeä ei ikipäivinä muuteta! Muista se! sanoi
rovastivanhus lujasti ja läksi pahastuneena kamariinsa.

       *       *       *       *       *

Joskus papinpoika sentään pysyi koko sunnuntaipäivän kotonaankin.
Mutta silloin hän tavallisesti vietti osan päivää pirtissä puhellen
renkien ja piikojen kanssa, siten siis taas herättäen pappis-isänsä
huomiota ja huolestusta. Hän, Reino herra, koetti kiskomalla kiskoa
itsestänsä pois kaikkia noita vääriä katsantokantoja, jotka häneenkin
olivat tulleet istutetuiksi tässä hänen lapsuutensa herraskartanossa.
Ja olipa hän sangen iloinen kun sai sekä itsensä että palvelusväen
ikäänkuin kesytetyksi niin että ihmisyys molemmin puolin pääsi
etusijaan.

Jo koulupoikana häntä oli kiusannut se että tässä hänen rakkaassa
kodissaan suhteet sisäväen ja pirttiväen välillä olivat jollakin
tavalla hullunkuriset, luonnottomasti pingoitetut. Kuta vanhemmaksi
oli tullut, sitä polttavammin se häntä oli ruvennut vaivaamaan.
Hän oli ruvennut tätä omaa vaivaansa tutkimaan ja asettunut
syrjästä-katsojaksi koko kotinsa suhteen, saadaksensa ilmiön
selväksi. Se kummallinen ilmiö oli hänelle silloin kuvastunut
seuraavin piirtein:

Molemmilla piireillä oli ikävä! Varsinkin sunnuntai-iltoina, jollei
sattunut tulemaan vieraita, jäyti sanomaton ikävä sekä pirttiväkeä
että herrasväkeä.

Mutta kumpikaan ryhmä ei voinut käsittää, mistä tämä ikävä oikein
johtui ja miten elämäntunne olisi saatava vähänkään viehättävämmäksi.
Kumpikin piiri hyväntahtoisesti koetti pettää toistaan että näin olla
pitikin. Toisin sanoen: että näin oli Jumalan tahto ja jonkun ikuisen
säädyllisyyslain välttämätön määräys.

Sisäväki arasteli mennä pirttiin asiatta -- arastelipa se sinne
lähteä, vaikka oli asiaakin -- samoin pirttiväki ujosteli tulla
"sisälle" ilman taloudellista toimenpidettä: -- täytyi välttämättä
keksiä pyytää nauloja, lainata herra-isännän veivaria tai muuta
semmoista saadaksensa kurkistaa herra-isännän kabinettiin, mutta
samalla heti pois -- mars takaisin pirttiin.

Olisippa ollut koko ihme, jos puolta sanaakaan liikaa olisi vaihdettu
rengin ja herra-isännän välillä jostakin muusta asiasta kuin
hevosesta, reestä, heinässäkäynnistä, aidankorjuusta, halonhakkuusta,
venheestä j.n.e. Moista -- mikä ei kuulunut pestikirjoihin -- olisi
pidetty luonnottomana poikkeuksena päiväjärjestyksestä. Samoin ei
rouvan ja piian välillä sopinut olla muuta kuin arkipäiväisintä
puhelua astianpesusta, pyykinpesusta, huoneensiivouksesta
j.m.s., paitsi silloin kun rouva itse vieras-ikävissään sattui
purkamaan piiallekkin jonkun jutun, mikä erityisesti paineli
sydämmellä. Mutta piikaihminen puolestaan ei milloinkaan rohjennut
purkaa emäntärouvalleen, mitä piili hänen sydämmellään -- hänen
palvelijasydämmellään. Sellaista mahdollisuutta lähentymiseen eivät
muutkaan rouvat koskaan tulleet ajatelleeksikaan. "Tjänstefolke
har icke hjärta" oli tavallinen lauseparsi. Ja ylipäänsäkin oltiin
sitä mielipidettä ettei talonpoikaisrahvaalla ollut mitään oikeata
tunne-elämää. Ei siis kumma että palvelusväki herrastaloissa sai
alati tuntea jyrkkää poistyöntämystä isäntäväkensä puolelta.

Sanamuoto "sisälle" tai "käydä sisällä" oli tullut jo merkitsemään
yhtä kuin saada lupa tai käsky jonkun toimenpiteen vuoksi pikimältään
käväistä jossakin äärimmäisessä ulkolaidassa niistä huoneista, joissa
herrasväki asui, joissa se tunsi tunteensa ja joissa se istui ja --
ikävöi.



5.


Matti Möhkönen? -- Kurjalan kappalainen.

Itse ilmetty materialisti. Ihravatsainen fariseus, tihrusilmäinen
kirjanoppinut. Pörröpartainen saunapiru -- langennut musta enkeli.
Salaraiskaaja. Kaappijuoppo tekopyhimys -- pappiskauhtanan kätkössä.
Viekas ja epärehellinen. Hirmuinen vihassa. Kamala kostossa.
Sulosuisin saarnoissa...

Taivas sentään! Saiko siis semmoinenkin pappi esiintyä
Kristuksen julkisena palvelijana, Jumalan ja veljesrakkauden
ohjaavana opettajana kärsivälle kansalle, sielunpaimenena korven
tietämättömille lapsille?

Sai mar! Näkyi saavan... Suomen evankeelisluterilainen kirkko sen
suvaitsi. Tuomiokapituli sen tunnusti. Itse piispa oli virkaan
voidellut. Koko valtio sen vahvisti, pyhät perustuslait pönkitsivät...

Mies istui kuin pikitervattu patsas. Ei häntä pohjatuulet
puistelleet. Ei horjunut vartioitu valtaistuin. Itse kolmihaarainen
Jumala hymyili hänen selkänsä takaa, tuon leveän selkätaulun, jonka
niin mukavasti saattoi kääntää kenelle tahansa ja ikäänkuin itse olla
turvassa. Varsinkin kirkon alttariaituuksessa, kun niskassa roikkui
se kirkas messuristi, syntistä rahvasta vastaan tähdättynä. Silloin,
jos jolloin, kelpasi olla turvassa!

Matti Möhkönen oli oikea akkain rabbi, vaimoväen varavapahtaja.
Itse Israelin Jahve näytti hänelle antaneen ylönluonnolliset pihdit
ihmissydämmiä hellästä paikasta kiinnitarttumaan ja haikeasti
itkettämään.

Akat itkivät -- akat uskoivat. He uskoivat sekä pastorin rakkauden
että Jumalan laupeuden ja oivalsivat että ainoastaan pastorin suun
kautta suikersi tie taivaaseen ja Siionin linnaan. Niin kauvan kun
herra pastoria siis pidettiin hyvänä, pysyi kolmihaarainen jumalakin
hyvänä; niin pian kun pastoria pidettiin pahana, nosti tuo Abrahamin,
Iisakin ja Jaakobin herra kovan jyräkän ylhäällä.

Välittäjä, sillanrakentaja, kultainen rengas taivaan ja maan
vaiheilla!

Ja lisäksi niin alhainen -- niin nahkojaan myöten kansanmies! Ei
halveksinut viilipyttyä, ei viinaryyppyä, ei talonpoikaisrieskaa, ei
muikeata muikkukukkoa, ei salojen saunaa.

Saunan lämpymässä pastorin kristillinen sielu vasta oikein aukenikin
kukoistukseensa, kun pulloposkiset piikatyttäret hänen alastomia
raajojaan kilvan hieroivat. Herra pastorin lihavissa takaraajoissa
näet asusteli kiusaaja, ikuinen nyrjähdystauti, jonka salaperäisen
olemassaolon ainoastaan hän itse osasi selittää ja josta hän saattoi
puhella yhtä laveasti ja yhtä mieluusti kuin jumalasta tai pirusta.
Tämä hauskan harmittava vaiva se hänet aina ajoi saunaan naisväen
puoskaroitavaksi kesken pyhimpiä, kiireellisimpiä kinkerimatkojakin.

-- Minulla se on tuossa vasemmassa sääressä semmoinen nykijäinen,
repijäinen, rimputtajainen... mikähän lienee leini vai jihti kihti...
semmoinen kolottajainen, koputtajainen, kiskojainen... kirottu...
Niin niin! se siinä poraa, puraa justiin nivuslihojen liepeellä...
huh huh... saapi sitä koetella, kunhan ei paina... siinä on semmoinen
pahkura, patukka, hermonystyrä... Ke ke, jo taas nykäsi... Se minua
jo kiusasi ennen kasarmiaikana aina kun pikommiin komennettiin...

Näin saattoi hän puhella.

-- Vai on pastori ollut sotaväessäkin? kysyy silloin hierojatar
ihmetellen.

-- No jo tok'! vakuuttaa Matti pastori, -- tottamar pappi on Jumalan
sotamies... heh heh, top top... äläpäs kourista niin lujasti, likka,
auttaa se vähempikin... puh puh... puhkailee sielunpaimen. -- Tässä
talossapa taitaa olla hyvä lehmänanti... heh heh... kun on noin
kauniit ja valkoiset käsivarret? -- tokasee sitten yhtäkkiä.

-- Ei meillä ole kuin kaksi lehmää -- vastaa punehtivin poskin torpan
tytär.

-- Vai niin, vai niin, -- panee pastori, -- eikös ole yhtään härkää,
häh häh?

-- Ka onhan se mullikka, vaan eipä tuosta --! selittää mökin
luonnollinen neitsyt ja hieroa nytkäyttelee pastoria niin että suonet
kitisee.

-- Pitäisi... heh... hankkia... tuota heh... oikea sonni... heh...
savolaista maatiaisrotua... heh heh... hymisee pastori.

-- Eipä sitä ole köyhällä varaa, -- vastaa tyttö vakavasti.

-- Juu, juu. Niinhän se Jumala eri mitoissa nämät maalliset rikkaudet
on jakanut, -- sanoo Matti Möhkönen ikäänkuin virkansa puolesta,
mutta palaa heti taas takaisin tekstiinsä. -- Vai ei pikku mullikka
tep... tep... heh heh... Vaan jos minä puristan tuota Tiinan
käsivartta, niin kyllä teps... heh.

Ja yhtäkkiä kopristaa pastori hierojatyttären paljasta kyynärvartta
niin rajusti että tämä pahanpäiväisesti häkeltyy ja jää kuin
suolapatsas tuijottamaan pappiin.

-- Hym hym, enhän minä kuin leikillä... ts ts... Tiina vain hieroo!
puolustautuu pastori ja alkaa taas seikkaperäisesti selittää, miltä
repijäinen, nykijäinen, rimputtajainen hänen sääressään tuntuu.

Hän lepää siinä puolimakuullaan apposen alasti, vasen käsi tosin
häveliäästi painettuna alas siitinosia vasten, mutta oikea käsi
vapaana milloin kynsäisemään naavamustaa partaa, milloin hieraisemaan
kipeää kohtaa, milloin -- sopivassa tilaisuudessa -- tarttumaan
hierojaneitsyttä paljaasta käsivarresta...

Pulska mies hän on tämä herranvoideltu, alastomana ei hänen
vatsansakaan näytä pilalle asti turpuneelta ja lihaksista uhoaa
hempeän hyllyvää kauneutta, sitä supisuomalaista silava-estetiikkaa.
Valtavan vaikutelman sellainen sieluruumiillinen autuuden apostoli
tekee yksinkertaiseen kansaan, jonka keskessä mailman herrat
harvoin kompuroivat ja vielä harvemmin itseään hierottavat noissa
karstakiiluisissa kiuas-saunoissa. Valtavan vaikutelman sellainen
mahtimies Kurjalan köyhälistöön tekee! Kaiken mitä ikinä pappi
herra korven erakoille sanoo, sen tämä kiitollinen kansa sydämmensä
rakoihin visusti tilkitsee, ja vielä vuosikymmenen perästä --
vaikka uuden ajan mullerruksetkin tulkoot -- se muististansa kerii
kaiken mitä joku pastori Möhkönen kerran on suvainnut sanoa siellä
tai täällä, silloin tai tällöin, sille tai tälle hampaistansa.
Ja se muistaa sielunpaimenensa jokaisen henkäyksenkin, jokaisen
kuorsauksenkin aivankuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä.
Mutta hänelle itselleen, nykypäivän vaeltavalle sielunpaimenelle,
kertoilee ristirahvas satavuotisia perimätietojaan edesmenneistä
papeista, kansan opettajista, ja nepä vasta sen sieluista elävinä
pursuavat, vaikka nuo pikkutapahtumat olkootkin kertojan isän-isän
tai äidin-äidin näkemiä, kuulemia kummia.

"Niin kuuluu sanoneen se Rööntaali vainaa sille Reppu-Riikan isän
äitille, kun tämä palveli piikana tuolla Karsinavaaran talossa."

-- Että mitenkä se oikein sanoi? kysyy uusi pastori armollisesti.

-- Ka niin vain jotta "pappi ja piru syövät samasta kupista kuin
köyhän mökin kissa ja koira!"

-- Heh, heh, -- naurahtaa pastori, -- sepä oli oikein leikikäs mies.
Missähän tilaisuudessa hän muuten noin lienee sanonut?

-- Ka kun lukkarinsa kanssa olivat ryypystä riitauneet -- selittää
talonpoika -- ja piika samalla oli sattunut kantamaan puurokupin
pöytään.

-- Heh, heh, hymm... hymisee nuori pappi ja naurahtelee niin että
jäsenet tytkähtelevät.

Mutta hänen itsensä, pastori Möhkösen, tietävät Kurjalan ukot vielä
tänäpäivänäkin erästä viinaryyppyä ottaessaan tuolla Raitisvaaran
torpan ullakkokamarissa, sanoneen että: "enpä olekkaan kymmeneen
vuoteen vettä väkevämpää maistanut, vaan tekisköön tuo yksi
ryyppy hyvää näin yskässä!" Ja silloin oli miekkoinen hulauttanut
jättiläiskulauksen sen Kinkeri-Kaapron isomahaisesta reissuputelista!
Mutta maiskauksen oli selvästi kuullut se Kyttyrä-Alperttiina, kun
pirtin pankolla makaamaan sattui ja parhaillaan hyräsi virttä siitä
suuresta surkiasta kuivuudesta... Olipas Alperttiina lystinpäältä
pirtissäolijoille vielä urahtanut että "nyt se Ristuksen veren siellä
yksikseen nieklasi, pappi!"

Joka kaikki täsmälleen-tismalleen muistetaan ynnä kansan huulilla
huolellisesti säilytetään hamasta Haukkulasta Juorulanmäkeen asti...

Mutta vanhat visapiippuiset kupparimuorit savupirttien karsinoissa
-- nepä tietävät ehkä enemmän. Ne tietävät ehkä kuiskutella noista
pastori Möhkösen sulosanaisista ahtisaarnoista salosaunojen
runollisessa hämyssä, vieläpä kukaties kertoa jännittäviä legendoja
"navettaenkelistä", joka johonkin korven kartanoon oli ilmestynyt
merkillisesti yksiin aikoihin, kun kirkon herrat pitäjää kiersivät.
Mutta nämät ilmestyskirjalliset tarinat seikkaperäisyydessään eivät
kuulu meille...

Pastori Möhkönen oli niinsanottu "hyvä pappi." Tämän harvoinansaitun
korkonimen oli kansa itse hänelle antanut. Sillä oli syvä,
sielutieteellinen merkitys. Sana "hyvä" näet ilmaisi Kurjalan
seurakunnan koko sielua. Se kuvasti sitä ikäänkuin taikapeilistä.
Sillä ei ollut mitään tavallista merkitystä, vaan oli se ikäänkuin
vierasta kieltä, jota harva syrjäinen ymmärsikään. Jos se olisi
tulkittu arki-suomenkieleen, niin olisi se tullut saamaan suunnilleen
seuraavanlaisen sisällön: "Kurjalan rahvas on tyytyväinen pappiinsa
-- meidän on sellaisen papin kanssa hyvä olla."

Joku pilkkakirves kieliniekka mahdollisesti olisi lisännyt:
"sentähden hyvä, kun ollaan niin alhaisella asteella että ei osata
parempaa kaivata."

Pastori Möhkösessä näki Kurjalan väki oman kirkkopyhän sielunsa
juhlallisimman heijastuksen, ylevimmän ilmestysmuodon siitä sanan
ja sakramentin sadosta, jota sen hengen sarkoihin satoja vuosia
oli kylvetty. Matti Möhkönen, vaikka olikin syntyisin toisesta
maakunnasta, jossa leipä kasvoi kyntäjälle, oli ikäänkuin lihaa
Kurjalan lihasta, verta sen omasta verestä, mikä mahdollisesti johtui
siitä että Kurjalan esi-isät olivat saapuneet juuri sieltäpäin,
mistä pappi Möhkönen nyt, satoja vuosia jälkeenpäin, ajaa körötti
linjaalirattailla kansanvalistajan valtakirjat taskuissaan. Hyvä
vaisto tällä papilla oli ollutkin omiensa luo, jollei itse Jehova
häntä ollut johdattanut kuten muinoin muitakin suosikkejaan Kaanaan
luvattuun maahan.

Luonnollista oli että samoinkuin Kurjalan ristirahvas Matti pastorin
kiiltävässä naamassa saattoi itseään peilailla pyhäaamuina, samoin
myös Matti pastori Kurjalan kansan kasvoista näki kuvansa, mikä
varsinkin kävi laatuun kaikkein pyhimmässä paikassa, kirkossa, sekä
tietenkin myös hierontatilaisuuksissa saunan lämpimillä lauteilla
ynnä isäntäin kuusenjuurta lemuavissa vieraskammioissa. Näinpä siis
sekä pappi että kansa kaksinpuolin kuvastelivat toinen-toisiaan
täydentäen sitä pyhäin ihmisten yhteyttä, jossa seurakunta eli ja
jossa se autuaallisesti torkkui. Pastorin jumala oli Kurjalankin
jumala, ja Kurjalan piru oli herra pastorinkin paha henki. Eroitus
tämän omaisuuden hallinnassa ilmeni vain siinä että pappi hallitsi
paitsi jumalaa ja pirua, myös koko kansaa sekä siis saattoi sitä
mielensä mukaan ohjata ja kurittaa, mutta ristirahvaan piru, silloin
kun oli tarpeellista se pappia vastaan lähettää, ei tähän paljonkaan
pystynyt, sillä kappalaisen valtaistuimen oikealla puolella seisoi
yhteiskuntajärjestelmämme ankara komendantti -- jumalallinen Esivalta.

       *       *       *       *       *

Siitä oli vuosia kymmenkunta, kun pastori Möhkönen oli seurakuntaan
saapunut. Kolme vuotta oli hän eleksinyt naimattomana miehenä
tyytyen maallisissa pyyteissään ainoastaan ihailemaan ja
puristelemaan jumalanluomia kauneuksia noissa salosaunojen
hämärissä, jota lähimmäisrakkauden suhdetta ei suinkaan lain mukaan
saattanut nimittää avioliitoksi eipä edes kihloissaolemiseksi,
vaan joka luonnollisesti kuului jokaisen ihmisen, siis papinkin,
yksityiselämään.

Ilkeät kielet tosin tiesivät juoruta nuorella pitäjänapulaisella jo
ennen seurakuntaan saapumistaan olleen kihlattuja morsiamia -- joiden
varoilla muka oli papiksikin lukenut -- vieläpä parikolme kappaletta
morsiamia, jotka muka jossakin tienohessa odottelivat kutsumakirjettä
Matti armahaiselta, joka oli varmasti luvannut tulla noutamaan
"heti kun saisi mööpelit paikoilleen", mutta julkisuus ei mitenkään
ollut juttuja vahvistanut. Eipä ollut luottaminen myöskään siihen
leikinsekaiseen siveelliseen suuttumukseen, jolla pastori Möhkönen
toisinaan tukki akkaväen suut, jos joku oli rohjennut epäillä ettei
herra pastorin ehkä onnistunut saadakkaan itselleen vaimoa.

-- Tällä miehellä on kymmenen tyttöä joka sormella! oli näet pastori
tullut kehahtaneeksi uteleville.

-- Mutta miksei pastori sitten ota itselleen rouvaa?

-- Heh heh... vai rouvaa, vai rouvaa... eihän apostoli Paavalikaan
ollut naimisissa, heh heh! vastaili vain sielunpaimen eikä
todellakaan näyttänyt pitävän kiirettä rouvanottamisella. Mikä
hätäilemättömyys kaikitenkin oli melkoista valtioviisautta
pastorin puolelta. Seurakunnan kaikki piikaihmiset, pitkähameiset
rippikoulutytöt, tanakkatekoiset talontyttäret, vieläpä luitaan
myöten kuivahtaneet leskivaimotkin näet olivat haltioissaan tästä
uuden pastorinsa selibaatti-harrastuksesta, eikä koskaan ennen
Kurjalan jylhän temppelin lehteri liene paistanut niin kukkuroillaan
autuaallisia naisnaamoja kuin se nyt paistoi aina milloin kappalainen
kiipesi saarnastuoliin. Ylen ystävällisiä olivat emännätkin ja
huomaavaisia jurot isännät, varsinkin ne, joilla sattui löytymään
aikuisia tyttäriä, tiesmiksi niin olivatkin höylejä ja suvaitsevaisia
kaikki!

Myös rovasti Frommerus oli alussa hienonhuomaavainen rouvatonta
apulaistaan kohtaan. Ikivanha traditsiooni pitäjänapulaisesta
ja rovastintyttärestä lupasi näet pitää kutinsa. Anna neiti oli
kuin Betuelin majan Rebekka, jota Abrahamin Jumala oli lähettänyt
Iisakille kosimaan. Eleaasaria kultaisine nenärenkaineen ja janoisia
kameeleja ei ukko-rovasti tosin kaivonsa vieressä nähnyt, sillä
Matti Möhkönen astua pölkkyili yksikseen kuin virtahepo pitkin
maantietä pahkasauva kourassa ja puskui ikäänkuin automobiili
ison-pappilan törmässä ennenkuin kiipesi kartanoon, missä Anna
ryökkynä häntä todellakin vahtaili aivankuin päivännousua, joskohta
tämä armonaurinko tavallisesti suvaitsi saapua rovastilaan vasta
iltatähtien tuikkeessa.

Niin, pastori Möhkönen oli tosiaankin siinä määrin rakkauden
evankeliumin sähköllä ladattu mies että herkkähermoisen
rovastintyttären oli täytymys häneen pikiintyä, ja ennenpitkää nämät
kaksi papillista jäsentä siis joutuivat sulosuhteisiin, joiden
salaisuudet he itse parhaiten tiesivät.

Totisesti, totisesti -- ne olivat Anna neidin haaverikkaimpia päiviä,
mantelimaitoisimpia öitä. Joka yö hän näki ilmestyksiä, joita eivät
pystyneet selittämään pappilan piiatkaan, ei kanamummo eikä edes
se egyptiläiskaldealainen unikirja, jota hän salaa selaili. Yhden
asian hän vain ymmärsi unikirjoittakin, kanamummottakin, nimittäin
sen että tämä kaikki nyt oli sitä -- rakkautta. Ah, rakkaus puhdas
ja tulenpalavainen oli hänen papintyttö-rintansa pullistanut
eivätkä sen ihmeitä aavistaneet siskot, nuo viattomat, jotka vielä
orjastelivat kaupungin naislukiossa, ankarasti vartioituina pojilta.
Hänpä, Anna yksin, liihoitteli tuon tipakoulussa haaveksitun
maskuliini-salaisuuden kultaporteilla, käyskenteli romantillisissa
yrttitarhoissa Saaronin liljoja poimien... Herranpieksut sentään!
hänen armaansa oli pappi -- siis aivankuin oma pappa, joka kerran
tuon mamman oli nainut! Mikä onnen potkaus, mikä Jumalan armo. Ja
Anna neiti oli niin haltioissaan että väkisten pyrki tanssittamaan
pappilan piikoja, ja kun yö tuli ja pyhä hiljaisuus vallitsi
vinttikamarissa, lueskeli pamppailevin sydämmin ruotsalaisia
rakkausrunoja, mitä milloinkin sattui käsiinsä saamaan:

    "Lefva! O lefva! Hvad är det att lefva?
    Det är att älska och älskas igen!..."

Se oli ihanista ihanin aika.

Mutta sitten -- jälkeen mitä kyyhkysmäisinten, mitä punajalkaisinten
kuherrusten lankesi epäluulon ensimmäinen varjo papintyttären
siniseen sieluun. Salasulho oli alkanut harventaa vieraskäyntejään
pääpappilassa. Anna neiti oli sitä ensin otaksunut pelkäksi
hyvinvointi-laiskuudeksi, tuollaiseksi, jolle yhä rakastuneemmin
täytyi vain nauraa, nauraa... mutta kohta alkoi salainen
kirjevaihtokin lempiväisten välillä vääntyä kovin konstikkaaksi,
aivankuin papintytär olisi ollut pakoitettu ottamaan selkoa
hebreankielisestä alkuraamatusta. Ja hebraiskaa kai se todella
olikin, sellaista, jota ainoastaan jumaluusopin ulosoppinut Möhkönen
ymmärsi!

Anna neidin rehellinen sydän ei voinut olla kärsien havaitsematta
että pastori häntä tuontuostakin suorastaan huiputti, petkutti, ja
varsinkin kierteli vastaamasta erinäisiin kysymyksiin, joita vakava
asema papintyttären puolelta vaati.

Oh! totta siis näkyi olevan runo petturi-armaastakin. Kaikki nuo
laulut...

    "Och dottern spann
    Och tårana rann,
    Men aldrig kom
    den fästman fram..."

Ja niinpä Anna neidin sydänkanteleessa alkoivat kultakielet toinen
toisensa perään rapsahtaen katkeilla aivankuin tavallisessa
näkyväisessäkin kanteleessa, kun se viedään pakkaseen ja
metallilangat kiristyvät liian tiukalle.

Jumalankiitos sentään! Anna pääsi pälkähästä puhtailla
sielunkärsimyksillä, aistillisena muistonaan ainoastaan joku
äkkinäinen, karhumainen uumien kopristus, pari hätäistä huulien
maiskausta, joita ei edes ruustinnan kaikkitarkkaava korva ollut
vieraskamarista urkkinut...

Kitukasvuinen romantillinen haave kerran heränneenä jäi kuitenkin yhä
piileskelemään papintyttären neitsytrintaan, niinkauvan kun Matti
pastori eleli rouvatoinna ja niinkauvan kun ei tästä herrasmiehestä
julki-ikävyyksiä kuulunut. Ah ja voi! -- hän, Anna neiti, olisi
pystynyt tuosta nahjuksesta tekemään hyvänkin aviomiehen, jos vaan
kohtalo sen olisi sallinut?...

Mutta yhtäkkiä oli sattunut jotakin.

Oli sattunut semmoista, mikä pani papintyttären
kristillissiveelliseksi kouluutetun sydämmen inhosta värisemään
ja yhdellä kertaa katkaisi hänen sydänkanteleestaan varmaankin
kokonaisen asteikon hienoimpia kieliä!

Pastori Möhkönen, hänen salainen nahjus-armahansa, oli maannut oman
piikatyttönsä -- ja häpyjuttu tiedettiin nyt aivan julkisesti. Se
olisi kyllä painunut salaisuudeksi kuten kaikki muutkin pastorin
huvittelut hienohelmojen karkeloissa, mutta hyvä Jumala oli tällä
erää satuttanut niin armottoman hullusti että herranpiikainen
ilmaisi itse kaiken mitä tapahtunut oli -- ilmaisi sen näet
erinomaisen valtioviisaassa tarkoituksessa. Hänestä, yksinkertaisesta
kurjalaispiiasta näet piti paisuman "pastuska", herranvoidellun
laillinen elämänkumppani! Sentähden oli hätähuuto paikallaan: "pappi
on vietellyt, pappi on vietellyt!"

Pastorin renki Kalle kuunteli ihmeissään tätä huutavan ääntä
korvessa: hänkin olisi tiennyt moiseen asiaan jotakin "huohmauttaa"
ja hänen olisi tehnyt mieli näyttää huutia tytölle, joka kylän
nuorten miesten taskukirjoihin jo entuudesta oli merkitty, mutta --
sitä parempi. Ja renki Kalle jäi uteliaana odottamaan mitä tuleman
piti.

Matti Möhkönen kirosi pyhän kirouksen:

-- En ilmoisna ikänä minä tuommoisen hutsun kanssa naimisiin mene!
karjasi hän koko papillisen arvonsa painolla.

-- Vaan minäpä näytän jotta määt! kirkui piikainen. -- Ihan tuossa
tuokiossa minä tästä rovastiin hyppään!

-- Silmät päästäsi minä kiskon, jos sinne hyppäät! uhkasi pastori.
Tiijä sie, tiijä sie!

Ja jumalanmies nosti suuren nyrkkinsä aivankuin moukarin ilmaan ja
mulkoili kamalasti silmillään.

-- Pirhanan huorimus! sähisi piika vähääkään pelkäämättä pappia.
-- Hih! nyt sitä mennään! huusi hän kuin vimmattu ja luisti alas
keittiön portaita lähtien juoksemaan maantielle päin.

Pastori Möhkönen juosta lönttäsi perässä, läähättäen kovasti, ja
puhisten kuin höyrypannu, avopäin, tukka pörröllä, paidan rinnus
repsallaan. Hän pääsi maantien aidalle ja alkoi siitä aidan takaa
maanitella pillastunutta piikaa takaisin.

-- Tulehhan, Taava, vähän tänne, -- huuteli hän hiljakseen, jottei
kylälle kuuluisi, -- minulla on sinulle asiaa...

Piika nykäsi huivinsa solmun tiukemmalle ja pysähtyi kuunnellakseen.

-- Tulehhan, oma kulta, likemmäksi, jotta sanon! suhisi pastori
erinomaisen muikeasti.

Piika astui likemmäksi, mutta piti sentään pakovaran.

-- Kuulehhan Taava... jos nyt muuten sovittaisiin nämät välit, --
ehdotti pappi -- minä annan sinulle sata markkaa? Heh, ts...

-- Haist... tiuskasi piika. -- En toki tuhannellakaan taivu!

Pappi Möhkönen vimmastui.

-- Mene, lutikka, juokse hiivattiin! kiljasi hän. -- Vai luulet sinä
tässä olevasi ensimmäinen hameniekka, joka taksat määrää. On tässä
nähty kummempiakin. Ihan Helsingissä minä ollut olen eikä siellä ole
yhtään niin hävytöntä hörskyä kuin sinä!...

-- Jassoo! ja nyt sitä vasta mennäänkin! sanoi piika ja läksi
lippasemaan pitkin maantietä.

Mene! huusi pastori perään. -- Ei ne sinua usko kumminkaan. Ei
sinulla ole yhtään todistajaa eikä todistuskappaletta. Kyydin saat
pappismiehen panettelemisesta. On se toki rovasti siksi poikaa.
Sakkoja saat! Kuritushuonetta...

Hän palasi vihaisena huoneisiinsa, joissa vallitsi erikoisen paha
siivo ja ummehtunut haju. Makuukammion sängyn reunalla virui joku
alushame. Pastorin silmät osuivat siihen, hän muisti elävästi kaiken,
tempasi alushameen kouriinsa ja repäsi sen yhdellä nykäyksellä halki
sekä viskasi nurkkaan kalpean kristuskuvan alle...

Hänen silmänvalkuaisensa välähtelivät oudosti, sieraimet pärisivät
kuin härsytetyllä harjalla.

"Jos _se_ tässä nyt olisi, tuohon uunin kuvetta vasten sen
nutistaisin mäsäksi kuin kärpäsen!" ikäänkuin huokui noista hänen
laajenneista sieraimistaan.

Ja Matti Möhkönen astua jyristeli kuin musta ukkosenjumala
edestakaisin kylmän kolakassa salissaan, jossa ei vielä
ollut huonekaluja eikä akkunaverhoja. Sitten hän, tuntien
vatsankouristusta, vääntäytyi ulkohuoneeseen.

"Ihan tässä vilustuukin!"

Kun hän takapihalta taas tuli pihan poikki, näki hän piika Taavan
juuri kiipeävän ylös keittiön portaita. Ihastui silloin ikihyväksi,
koska näet arvasi ettei toinen mitenkään niin lyhyessä ajassa
ollut ehtinyt käydä mutkin pääpappilassa. "Ähäts hönkäle, eipäs
uskaltanut!" ajatteli.

Pastori kolusi sisään paraatiportaita ja vihelteli porilaismarssia.
Kansliakamariinsa tultuaan otti hän ryypyn kirjahyllyn taa kätketystä
viinapullosta ja sytytti paperossin. Eikä ollut tietääkseenkään
piikansa keskenpaluusta, ei vielä sittenkään kun tämä alkoi siivota
makuuhuonetta.

Pappi ja piika olivat nyt molemmat merkillisesti vaiteliaita,
ainoastaan edellinen hyräili partaansa ja keinahteli jyristellen
kansliahuoneessaan. Mutta sitten yhtäkkiä ryöpsähti piika Taava papin
kamarin kynnykselle aivankuin pahaaennustava ilmestys ja venytteli
käsissään nurkasta korjaamaansa raitaista riekaletta.

-- Pastorikos tämän on re...?

-- Prrr...

Matti Möhkönen ei huolinut edes kääntää päätänsä, hän kiikkua
naristeli vain vimmatusti ja väänsi suunsa suppuun. Leveän
selkätaulunsa hän piialle käänsi.

Se oli se mahtavin mielenosotus. -- Päivä kului sentään mitenkuten
loppuun. Kävi pari akkaakin haastattelemassa sielunasioista, ja
pastori puhui heille sangen kauniisti. Mahdollista tosin ettei hän
niin kauniisti olisi puhunut, jos olisi akkojen käynnin todellisen
tarkoituksen tietänyt...

Mutta yön tullen hiipi piikainen Taava taas pastorin sänkyyn. Pastori
ei vastustanut. Kielletyn puun omena korven hämärässä vapaudessa oli
alkanut maistua...

"Ja koska kaksi yhdessä makaavat, niin he toinen toisensa
lämmittävät" muisti pastori jonkun lauselman vanhasta testamentista.
Se tuntui suloiselta sanomalta, jonka rinnalla haipuivat kaikki
varoitusvärsyt porton myrkky huulista ja karvaasta koiruohosta...

Mutta aamun valjettua seurasi sama surkea juttu kuin edellisenä
päivänä -- karkeat uhkaukset... kujanjuoksu maantien laitaan ynnä
muut sellaiset ikävät.

-- Ja tässä on todistuskappale! kiljui nyt piika huiskauttaen
halkinaista alushamettaan ilmassa.

-- Itse olet repinyt, lunttu! tuomitsi pappi ja nauroi pelotonta,
kamalaa naurua.

-- Hyi piessä, rovastiin minä juoksen! uhmaili toinen.

-- Juokse! ilkkui pastori, ja piika karkasi taas metsään, josta
ennenpitkää oli pakotettu palaamaan takaisin.

Mutta turhaan olisikin piika Taava juossut rovastin kansliaan. Täällä
häpyjuttu jo varsin hyvin tiedettiin ja kunnon rovasti oli tulisilla
hiilillä. Anna neiti itkeskeli ylhäällä vinttikamarissa, silmät
punareunaisina aivankuin lampisärjellä...

-- Han ä' ett svin ti' präst! [Hän on sika papiksi!] säesti myös
ruustinna, joka yleensä ei voinut sietää talonpoikaispappeja. Ja
lisäsi sitten:

-- Mitä sinä aijot tehdä, Freedrik?

-- Kirkkolain mukaan pitää minun hänet kutsua kahdenkeskiseen
puheluun saamaan kristilliset nuhteet, -- selitti rovasti hieroen
silmälasejaan.

-- Ole varma siitä ettei hän tule! arveli puoliso.

-- Hänen täytyy.

-- Mutta hän ei sittenkään tule, -- väitti ruustinna...

Ruustinna oli oikeassa. Pappi Möhkönen ei suvainnut saapua saamaan
ystävällistä kristillistä nuhdetta vanhemmalta virkatoveriltaan.
Kutsumalipun tultua nousi vain sitä kovempi ryminä hänen ja piika
Taavan välillä kappalaisen virkatalossa. Hameita ja kenkiä siellä nyt
vain lenteli kuin yölepakkoja ilmassa...

Rovastia jo pakkasi virkansa puolesta suututtamaan.

"Vai niin, viranalaiseni jäsen juonittelee?" ajatteli hän ja luki
uudelleen läpi eräitä pykäliä kirkkolaista.

"Pitäisikköhän minun, vanhan miehen, itseni mennä hänen luokseen?"...

Rovasti Frommerus oli harvinaisen ujo esimies, omia papillisia
oikeuksiaankin hän toisinaan arasteli ja ikäänkuin häpesi niitä
eläville ihmisille näyttämästä. Kaikista vaikeinta oli likeltä
puhuminen ja samalla katsominen toista kasvoihin.

Ei hän kehdannut mieskohtaisesta lähteä moisen apupapin kotiin!

Paljon helpompi oli kirjoittaa yksityinen, siveellisesti
kristilliseen ojennukseen kutsuva paimenkirje. Rovasti siis kirjoitti:

    -- -- -- -- -- -- -- 'Ja minä toivon vakavasti että sinä oman
    papillisen maineesi ja seurakunnan sielunhoidon samoinkuin
    iäkkään esimiehesi rauhallisten suhteiden tähden hetimiten
    ryhdyt toimenpiteisiin, jotta nuot ilkeät huhut pian saataisiin
    tukahdutetuiksi...'

lausui hän siinä muun muassa. Kirje oli kaikinpuolin ystävällinen,
isällinen, asiallinen ja kanoonisesti kristillinen.

Mutta voi hirveätä, mimmoinen vastaus sieltä kimmahti takaisin!

    -- -- -- -- -- -- -- 'Ja setä rovastin ei tarvitse tuppautua
    minua komentamaan joutavista eikä minun nenälleni hyppimään!
    Minä tiedän yhtä hyvin kuin herra rovastikin Mooseksen kymmenet
    käskyt ja kiviset taulut, joissa kielletään panettelemasta
    ihmisiä ja puhumasta pahaa lähimmäisestä. Vai enkö minä olekkaan
    setä rovastin lähimmäinen, häh? Vaan jos setä uskoo enemmän
    pirunpalvelijain juoruja kuin minua, teoloogia, niin saapi kai
    uskoa, vaan sen minä sanon että näin hävytöntä kohtelua en
    tosiaankaan olisi vuottanut seurakunnan päämieheltä ja varsinkaan
    en virkaveljeltä.

                                      Terveisiä: Matti Möhkönen.'

-- Vai vielä "terveisiä"! matki virkaveli, jota erinäisten sanojen
röyhkeys tavattomasti hämmästytti.

Rovasti tuskin uskoi vanhoja silmiään ja kultakehyksisiä
silmälasejaan, kun hän kappalaisensa vastauksen luki.

-- Jumalattomasti hävytöntä! virkkoi hän värisevällä äänellä ja
näytti sepustuksen myös ruustinnalle. Kaikki veri oli kohonnut hänen
harmaan-kähärtävään päähänsä.

-- Sa' ja' int' åt dei att han ä' ett stort svin! [Enkö sinulle
sanonut että hän on suuri sika?] säesti ruustinna tapansa mukaan.

-- Men hvad, i Herrans namn, ska' vi göra? [Mutta Herran nimessä,
mitä meidän on tehtävä?] tokasi rovastikin ruotsiksi.

Ja suuri kärsimys levisi tämän kirjeen kautta koko pappilaan. --

Niin kului seitsemän kuukautta. Rovastin kansliaan ilmestyi eräs
vanha vaimonpuoli, ovelannäköinen olento:

-- Minä oun sen pikkupappilan piika-Taavan äiti. Ka sen sen saman!
Justiinsa. Minä oun ristitty immeinen enkä suvahe jotta minun
tyttäreni tekee äpäriä jumalanmiehille. Parasta jotta rovasti
vihkasee koko roskan!

-- Onko teillä todisteita että se on siunatussa tilassa? kysyi
rovasti surullisen velvollisuutensa pakoittamana.

-- Hyi hyvä kirkherra, kyllä sen jo koko maalima näkee! toimitti akka.

-- Hmm, hmm, mutisi vanha pappi. -- Tietenkin minun
virkavelvollisuuksieni kuuluu ilmoittaa asia tuomiokapitulille...

-- Ei se ole sillä kuitti että se Kapitulille ilmoitetaan, -- penäsi
akka -- tulkoon itse Kapituli vihkimään, jos ei rovasti raski! Myö
oumma kunniallista väkeä. Ja joutaisi Kapituli elättämään koko meijän
heimon, kun on kerran köyhältä kunnian häpäissyt...

-- No, no, -- sanoi vain rovasti ja huokasi.

Akka läksi purpatellen vielä mennessään, mutta kohta hänen jälkeensä
ilmestyi itse piika-Taavakin kansliaan ja alkoi nyyhkyttää:

-- Voi hyvä rovasti, kyllä nyt tulee julkijumalaton häpeä, kun tuo
pastori minut... tämmöiseen tilaan.

-- Se on hyvin ikävä asia, -- virkkoi rovasti kiusautuneena, mutta
minä en voi väkisten... jos ei pastori itse... Sano hänelle että
hänen täytyy persoonallisesti tulla minun puheilleni.

-- Ei se tuu! tiesi piika.

-- Mutta hänen täytyy! sanoi rovasti.

-- Jos rovasti kirjoittaisi reivin, niin minä veisin -- pyysi piika.

Rovasti mietti hetkisen asiaa ja suostui. Aivan lyhyen kirjeen hän
lähetti:

    'Koska nyt palvelijattaresi Taava itse pyhästi vakuuttaa sinun
    todellakin saattaneen hänet raskauden tilaan, niin saavu Jumalan
    nimessä hyvällä neuvottelemaan tästä ylen ikävästä asiasta.'

Piika meni, mutta pastori Möhköstä ei sittenkään kuulunut. Kamalia
huhuja vain rupesi liikkumaan, päivä-päivältä yhä paksumpia.
Kerrottiin rakastavaisten siellä kappalaisen kauniissa virkatalossa
joka päivä riehuvan ilmitappelussa.

Pastori noitui ja vannoi lain voimalla häätävänsä häväisijättärensä
-- piika uhkasi milloin juoksevansa järveen, milloin rovastiin
paljastamaan paitaa myöten, kuten hän sanoi, kaiken synnin...

Silloin lähetti onneton rovasti kolmannen paimenkirjeensä:

    'Jos et tahdo kunnialla mennä piikasi kanssa kristilliseen
    avioliittoon, niin on sinun, veli parka, sääntöjen mukaan
    luovuttava papin virasta pariksi vuodeksi, jona aikana et saane
    nauttia täysiä palkkaetujasi. Punnitse nyt asiaa siihen asti
    kunnes Tuomiokapituli jotakin määrää, jolle olen ollut pakoitettu
    asianmenon virkani puolesta ilmoittamaan, koska et lähimmän
    esimiehesi kanssa näy taipuvan minkäänlaisiin sovitteluihin. Minä
    olen parastasi koettanut, sen Jumala tietää.'

Tähän viralliseen viestiin singahti taas kiukkuinen vastauslippu:

    'Helvetistäkös herra rovasti tietää että Taava on raskaana
    nimenomaan minulle? On niitä maailmassa muitakin matteja. M.M.'

Johon rovasti taas lennätti:

    'Jos voit itsesi puhdistaa -- sitä parempi'

mutta pastori Möhkösen puhdistusvalaa ei koskaan saapunut.

Asema kärjistyi kärjistymistään. Tuliset neulat pistelivät molempia
pappiloita. Helvetin pihdit sihisivät pastorin pään päällä, kylän
akat olivat ammoin jakautuneet kahteen puolueeseen: siunaaviin ja
sadatteleviin. Hyvät isännät kynsivät korvantauksiaan, mutta kävivät
yhä herranhuoneessa sylkemässä, veisaamassa ja osaksi nukkumassa.
Itse Pirun sanottiin öiseen aikaan kiikuskelevan kirkontornin
ristillä huitoen kappalaisen asuntoa kohti, toiset väittivät hänen
viittoilevan rovastiin päin, kolmannet hokivat siellä rimpuilevan
ainoastaan arki-enkelin, joka muka pyrki hätäkelloja soittelemaan...

Koko seurakunnan vakaviston oli vallannut vavistus ja vanhurskauden
väristys, monikahdat alkoivat horjua uskossaan papilliseen
pyhyyteen, joku pitäjän maallikkoherroista oli uskaltanut pistäytyä
pikkupappilassa sanomassa Matti teoloogille veljellisimmät
terveisensä että tämä oli hiidenhullu, jos antautuisi avioon
palkollisensa kanssa ja että kaikkein paras konsti oli ajaa hunsvotti
pellolle tai tunkiolle. Kirkonkylän eukottomat renkimiehet ne vain
naureskelivat omia tupakkanaurujaan aivankuin jupakka ei heihin
vähääkään olisi kuulunut, mikä saattoi ollakkin mahdollista, siksi
tervejärkistä väkeä he olivat.

Matti pastori kiikutteli sydäntänsä kämmenellään: "Myönkö tämän
moskan meikäläisille vai heitänkö maailman jalkoihin?"... Kirkko
hänelle tarjosi iäksi pelastetun kunnian ja Kristuksen diploomin,
mutta myös ehkä ikuisen avioliittohelvetin yhdyselämässä epäilyttävän
olennon kanssa -- mailma hänelle tarjosi ihmisvapauden ja uuden
avio-oikeuden, mutta myös ikuisen häpeän menetetyn pappeuden suhteen
sekä lisäksi rahallisen tappion.

Ei kumpikaan kauppa häntä miellyttänyt, ja hirsipuu tuntui jo
välttämättömältä. Mutta piika-Taava uhkasi kiivetä samaan puuhun
jo ennen pastoria, eikä sekään tietysti tuntunut tunnossa oikein
mukavalta. Maanpäällisen helvetin tulisiin ketunrautoihin oli siis
takertunut pappi parka, vaikka hän sen saarnoissaan huolellisesti
salasikin, sitä innokkaammin maalaten kansalle ainoastaan
kuolemanjälkeisiä värejä ja maisemia.

Taava Töhkäsenkö kanssa naimisiin? Pyhät apostolit armahtakoot!
Kuinka sillä asteella seisovasta Eevantyttärestä voisi paisua oikea
pastuska? Tosin sukunimet ihmeesti sopeutuivat yhteen, mutta se
arvoeroitus --?

Hänhän, Matti herra, oli koulutettu maailman suurissa oppiverstaissa,
niin suurissa ettei Taava unissaankaan sellaisia ollut nähnyt;
hänhän, Matti, oli lukenut latinat ja kreikat, saksat ja venäjät, ja
osasi solkata selvää ruotsiakin, kun suunsa oikein pani pyöreäksi...
Mutta tuo Taava repale? Eihän se ollut käynyt muuta kuin rippikoulun,
jossa ei edes ollut tullut tietämään -- vai olisko rovasti
mahdollisesti opettanut? -- mitä merkitsee sana "teolooki"! Kuinka
semmoisesta voisi olla pastuskaksi? Pas-tuska?... Tai, vaikkapa
vielä opin puolesta kävisikin laatuun syntien anteeksiantamus,
niin tokkohan vain kävisi hienon käytöstavan ja naissivistyksen
puolesta? Eihän tuolla Taavalla ollut edes hattua eikä pitsilahkeisia
alushousuja niinkuin oikeilla fröökkynöillä, mitkä sivistyksen
välikappaleet Matti Möhkönen ylioppilaana oli tullut tuntemaan
Helsinki-elämässään. Eikä tuo tiennyt ruotsinkielestä muuta sanaa
kuin "vassakuu", jota hoki joka kohtaan -- se tökerö! Voisikko
piiasta saada pastuskan? Mitäs varten tässä sitten oli herraskouluja
käyty? Zebaoth sentään! Hukkaanko olivat menemässä kaikki hyvät
humalat?

Hänellä, Matti teolookilla oli toki kihlattuja henttuja Etelässä,
sellaisia daameja, joilla oli sekä hatut että pitsireunaiset yöpaidat
-- oli jumaliste -- ja nytkö tämä Taava riivattu, vihtoriini-hameinen
kuotjake äkkiarvaamatta lyö kaikki kaunottaret laudalta? Sehän oli
sentään hävytön kohtalo...

Ja pastori Möhkönen oli raivoissansa, nyreissänsä, eläen päivästä
toiseen aivankuin tulisessa pätsissä.

Jos lähtisi käpälämäkeen --? Mutta siitä suut vasta suureneisivat!
Ja rovasti, pahus, panisi peräänkuulutuksen -- aivankuin karanneelle
koiralle... Entä pappilan Anna ryökkynä? Ah! Hullu oli mies,
kun oli senkin hienohelman heittänyt. Siinä luisti viimeinenkin
sivistysmailman side kourista. Mihin lienee matkustanutkin --
aivankuin häntä -- ja Taavaa pakoon.

Oi suuri Jumala!...

Matti Möhkönen oli avuton --.

Yhtäkkiä saapui Tuomiokapitulilta kirjelmä, pyhä ukaasi. Niitä oli
kaksikin paperia. Toinen oli virallinen käsky pitäjänapulaiselle
Möhköselle pikaisesti -- erottamisen uhalla -- vihityttämään
itsensä kristilliseen avioliittoon, jotta ei hyvämaineiselle
evankeelisluteerilaiselle Suomen kirkolle koituisi häpeää -- toinen
oli yksityisluontoinen kirje kirkkoherralle, jossa kirjeessä
vertauksilla puhuen määrättiin että

    'koska pitäjänapulainen Matti Möhkönen on ollut ongella ja saanut
    ahvenen elämän merestä, niin perkatkoonkin ja paistakoonkin
    ahvenensa itse sekä syököön omaan makeaan suuhunsa!'

Se oli tuomiokapitulin virkeä asessori, joka näin
veljellisenleikillisesti kirjoitti rovasti Frommerukselle, jonka
tehtäväksi jäi toimittaa hairahtunut sielunpaimen pelastuksen
satamaan.

Rovasti Freedrik Gabriel Frommerus sai papillista ryhtiä rintaansa.
Hän pukeutui ripeästi mustaan takkiinsa, huusi ruustinnalle ettei
tarvitse kahville odottaa, ja läksi paperit povessa marssimaan
kappalaisen taloon.

"Tuomiokapituli!" rykäsi hän ja nykäsi paperit povestaan. Mutta
niinpian kun hän katsahti virkaveljeänsä kasvoihin, alkoi hän
aristua...

Matti Möhkönen näet kiukuitsi kuin pakana. -- Taava Töhkänen
sitävastoin hypähteli kuin taivaanriemussa.

-- Hyvä ystävä, eihän sinun ole pakko mennä naimisiin, jos et
välttämättä sitä tahdo! huomautti esimies siivosti.

-- Prrr... mrrr!...

Pastori Möhkönen mörisi kuin teurastettava härkä eikä toimittanut
rovastille edes kahvikuppia.

Rovasti, Pyhän Annan ritarikunnan 3:n luokan jäsen, palasi
kartanoonsa sangen nolattuna... Mutta kun ruustinna kuuli ettei
kappalainen ollut antanut rovastille edes kahvia -- vaikka itse niin
monta monituista kertaa ennen oli heillä syönyt ja juonut -- niin
sinkautti hän ruotsiksi:

-- Ja enkö ole sitäkin sinulle, Freedrik, sanonut että hän on moukka!

-- Djah! sanoi rovasti ja pisti piippuunsa.

Viikot vierivät. Taivas ja maa tuntuivat pyörivän yhtenä
sekasortoisena kaaoksena, jossa vain vilahteli pari vihaista
papinsilmää. Jumala itse oli ikäänkuin hajonnut sumuun...

Vihdoinkin selvisi ilma.

Eräänä harmaana syysaamuna, monen kamalan kamppailun perästä sai näet
Kurjalan rovasti Matti Möhköseltä salaisen kutsun saapua "yhdistämään
sen mitä ei Jumala ollut eroittanut."

-- Ska' han nu ändteligen gifta sei, det svinet? [Joko se sika
viimeinkin menee naimisiin?] huudahti ruustinna kiiruhtaessaan
sitomaan liperiä miehensä kaulaan.

Rovasti tuikkasi käsikirjan kaftaaninsa povitaskuun ja läksi
nuorteasti liikkeelle. Varmuuden vuoksi komensi hän isäntärenki
Riston peräänsä -- siltä varalta näet jos pastori olisi laiminlyönyt
todistajat.

Tarpeen se olikin, sillä ainoastaan Möhkösen renki Kalle seisoi
toisena todistajana. Ulkona, porrasten edustalla tosin kurkkaili pari
uteliasta akkaa...

"Rakkaat ystävät! Teidän pitää visusti tietämän että aviosääty
on itse Jumalan asettama..." luki vanha rovasti juhlallisesti ja
hartaalla nuotilla.

"Että mies on vaimon pää niinkuin Kristus on seurakunnan pää..."
kaikuivat mahtavat vihkimäkaavan sanat.

Ja tekstin valtavista lauseista hengellistä ryhtiä saaneena alkoi
rovasti Frommerus vannottaa paria, joka siinä hänen edessään seisoi:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja tämän kristillisen seurakunnan
läsnäollessa minä kysyn sinulta, Matti Möhkönen, tahdotkos ottaa
tämän Taava Töhkäsen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä?"

-- Niin... mutisi kappalainen ja katsoi jalkoihinsa.

"Tahdotkos?" uudisti rovasti varmuuden vuoksi.

-- Tahdon! vastasi silloin pastori melkeinpä ärjäsemällä. Mutta
virkaveli ei sitä huomannut.

Rovasti jatkoi juhlallisesti naisen puoleen kääntyen:

"Kolmiyhteisen Jumalan nimeen... minä kysyn sinulta Taava Töhkänen,
tahdotkos...?"

-- _Tahton!_ vastasi Taava kiirehtivästi...

Ja niin vihittiin Matti Möhkönen ja Taava Töhkänen kristilliseen
avioliittoon.

Siitä ei ole sen enempää kertomista. -- Mutta kuusi päivää myöhemmin
synnytti nuori rouva lapsukaisen, elävän, terveen tyttölapsen.

"Ei ole minun!" kerrotaan Matti pastorin tosin jollekkin
väittäneen, mutta hänpä sen kuitenkin risti ja vedessä kasti
-- kuinka erinomaisen mukavaa isänä itse omistaa pelastuksen
armonvälikappaleet! -- ja hänen lapsekseen se rovastin kastekirjaan
merkittiin. Ja herra pastori hymyili viisaan hymyä aivankuin olisi
hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt.

Ja herra pastori nimitti lapsensa, "Teeva", joka kai merkitsi niin
paljon kuin: ihmiskunnan äidistä Eevasta Jumalan avulla Taavatse
syntynyt.

Ja katso! Rauha taas palasi Kurjalan seurakuntaan ja ihmeellinen
sielujen tasapaino. Nyt olivat asiat kuten niiden ollakkin piti,
seurakunnan mielestä. Akat yhtyivät jälleen yhdeksi valtavaksi
hengelliseksi puolueeksi ja veisasivat kuorossa:

    "Ratk' Taivasa, ratk' Taivasa
    On Ilo suuri..." j.n.e.

Isännät lakkasivat kynsimästä paksukähäräisiä korvantauksiaan,
jätkämiesten tupakkapakinat kävivät vienompi-höysteisiksi, ei kukaan
enää nähnyt piruja eikä enkeleitä kirkontornissa.

-- -- --

Niin. Siitä oli kymmenen vuotta, kun tämä kaikki tapahtunut oli,
tämä pastori Möhkösen kristilliseen avioliittoon meneminen. Sen
nälkävuoden erikoisilmiöt olivat jo täydellisesti unhoitetut: moni
niitä ei muistellutkaan, ja nouseva polvi siitä ei edes tietänyt.

Jos jotakin himmikettä lienee ollut pastori Möhkösen elämän
taivaalla, niin se oli ollut vain ikäänkuin auringonpimennys,
joka voi sattua niin varhain suviaamuna etteivät kaikki vielä ole
liereilläkään sellaista luonnonoikkua nähdäkseen.

Ei! Miesten mies oli tuo Matti Möhkönen, oikea jumalanmies
ja kansanmies, sillä vielä naimisiinmentyäkin söi hän viiliä
puupytyistä, otti ryypyn kuin mies -- tietenkin salaa epäilyttäviltä
henkilöiltä -- sekä hierotti itseään saunan leppeässä löylyssä,
toisinaan vain sivellen hurskaassa leikissä saunatytärten paljaita
käsivarsia, vieläpä pohkeitakin -- eikä ainoastaan hierottanut
reittään, vaan lisäksi kuppauttikin liikoja lihojaan häränsarvella,
aivankuin joku muukin todellinen Kurjalan alkuasukas.

Mutta Taavasta, hänen piikaisestaan, oli tietysti tullut pastuska ja
rouva, eikä kukaan epäillyt karahteerata Taavaa näillä arvonimillä,
sillä olipa Matti pastori kaupungista hänelle tilannut hatun, vieläpä
opettanut kulkemaan kaatioissakin, kuten ei ainoastaan sivistys, vaan
myös terveys sen vaati, ynnä neuvonut vaimon hankkimaan itselleen
pitsireunaiset yöpaidat...

Kerrottiinpa herra pastorin puolisolleen kaikessa hiljaisuudessa
opettavan "teolokiiaakin", vieläpä porilaismarssia ja politikkaa...

Semmoiseen herraselämään tosin ei rouva rukalla olisi mitenkään aikaa
riittänyt, sillä lapsia oli heillä odottamattoman paljon ja uusia
sikisi ja syntyi joka herran vuosi, jollei niin onnettoman ovelasti
sattunut että tuli keskoiset, hirmuiset itsessään ja vaaralliset
pastuskalle, mutta pastorille jostakin syystä salamieluiset...

Eivätkä ainoastaan lapsukaiset riistäneet rouva rievulta
herrastelu-aikaa, vaan lisäksi myös se erinomainen ruuanvalmistus,
jota pastori Möhkönen ehdottomasti vaati siltä, joka kerran oli
hänen kanssaan yhteen vihitty. Ruoka olla piti ja hyvä, muutoin
ei hyvä ollutkaan! kuten entinen vänrikki laulaa. Itsestään on
selvää ettei pastorin teolookinen arvo sentään voinut suvaita että
rouva Taava olisi aterioinut samassa pöydässä. Eihän. Kyllä Taava
sai syödä erikseen jälestäpäin. Jos joku harvinainen ruokavieras
moisesta ilmiöstä tuli lausuneeksi ihmetyksensä ja kysyneeksi, miksei
rouvakin tullut yhtaikaa syömään, vastasi pastori aina arvokkaasti ja
aivankuin luonnollisinta asiaa mailmassa: "pöytämme on liian ahdas!"

Niin! Kristillinen seurakunta oli siis täydellisesti rauhoittunut ja
kaikki oli niinkuin piti, mutta pastori Möhkösen sisäinen kotielämä
oli ainoa, jossa ei sovun aurinko päässyt korkealta paistamaan,
huolimatta kaikista noista iloisista perhetapauksista. Vaan ehkäpä
elämä sentään, kun ympäri ajatteli, oli niinkuin olla piti, ja
ehkä kaikkivaltias sen niin oli säätänyt että Matti Möhkönen oli
syntynyt korven marttyyriksi, jolla aivan kuin Simsonilla nyrkit
kutkuivat pyhää vihastusta, niin että niiden oli pakko jotakin
vastaan paukahdella, ja ehkä se myös oli siten sallittu että rouva
Taavan piti oleman orja ja juhta, joka monta monituista kertaa jo
oli katunut pastuska-passejaan, josta asemasta peräytyminen enää oli
mahdotonta?

    "Kun herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu..."

Rovasti Frommerus yksin kummasteli, miksei hänen kappalaisensa ollut
tyytyväinen.

Varsinkin jokaisen lapsen syntymisen jälkeen, kun nämät virkaveljet
toisensa tapasivat kirkon sakaristossa, huomasi seurakunnan esimies
että kappalainen häntä kohteli tylysti ja salavihaisesti -- aivankuin
toinen tälle olisi tehnyt vääryyttä.

-- No onnea, sinullehhan kuuluu taas lapsi syntyneen! saattaa
rovastivanhus sanoa aivan sävyisästi ja mitään pahaa tarkoittamatta.

-- Prrr... murisee vain apulainen onnittelun johdosta ja kääntää
rovastille pimittävän selkänsä.

Tämä joutuu siivosti hämilleen, mutta ei muista yhtään pykälää
kirkkolaissa, jossa puhuttaisiin alemman papin selkäpuolesta. Rovasti
saa luvan tottua kappalaisensa leveään selkään!

Mutta kaadellessaan kaappiryyppyjä pienten pirpanainsa ristiäisissä
kotonaan -- johon ei rovastilaisia pyydetä -- saattaa kappalainen
äkkiä tokaista jollekkin kummi-isännälle että "se oli rovasti, joka
minut pakoitti naimisiin tuon Taavan kanssa -- olisin minä toki
saanut oikeita Helsingin ryökkynöitäkin..."

-- Ka minkätähenpä se nyt ei herra pastori oisi saanunna vaikka
ihteänsä arkkipiispan tytärtä! myöntelee silloin leveästi isäntä.

-- Niin, niin, -- tuhisee kappalainen viinin virvoittamana, --
pappilan Annankin olisin saanut, vaan rovasti käski mennä naimisiin
tuon tuppanan kanssa...

-- Ka! öisin se minnäi saanna sen Kukkolan Eveliinan -- muistaahan
pastori? -- vaan kun luikari otti tiketin ja Ameriikkaan luisti!
nuljauttaa isäntä lohdutukseksi pastorille.

Ja ristiäismaljat -- samaa viiniä, mikä kirkossa muutetaan Kristuksen
ruumiiksi ja vereksi -- tyhjennetään pohjaan, ja juhlatunnelmat pian
haihtuvat arkielämän hyörintään.

Ne pikkupirpanat huutavat ja sotkevat niin riivatusti eikä
kappalaisen virkatalossa oikein tahdo riittää huoneitakaan kylliksi...

Surkeata, surkeata on elämä kaukana korvessa, mutta pappinaolo
sentään mitä mukavinta auringon alla.



6.


Kurjalan kunnasta Karjalan kannaksille ei välimatka ole mahdoton.
Hyvinsyötetyllä porolla sen autiot taipaleet ajelee mutkin kolmen
talvisen vuorokauden vieriessä.

Reino Frommerus oli Karjalassa pistäytynyt ja retkeili parhaillaan
kotikyläänsä kohti.

Helmikuun heleä pakkasaamu punersi hänen ympärillään huurteisessa
korvessa. Sillointällöin paukahti partainen, korkeanhuiskelo kuusi
metsän syvyydessä... ikäänkuin näkymättömän henkilön kirveen
iskusta. Ilman kuultavia kieliä soitteli pohjanviima. Olipa kuin
metsän sinipiikaset olisivat juosta vilistäneet alastomina runkojen
takana, vienosti väristen pakkasessa ja lyödä läpsähytellen
toisiaan reisille. Ja oli kuin ukko Tapio, lumitukka, kaukaa olisi
naurahdellut heidän hippasillaololleen hangella...

Pulkka myös hauskasti helisi kimpelehtiessään tien kierällä. Tiuvut
poronsarvissa ja lämppäkello juoksijan kaulassa sointuivat somasti
tuohon puuhelinään. Mutta pienet kulkuset punavyössä tuskin äänsivät
lainkaan, sillä hieno jääkuori oli niiden sirinän himmentänyt.
Vuottoraippa oli kohvettunut kankeaksi, rasvattu ajohihnakin jäykäksi
jäätynyt.

Liiteli peura kuin pääskynen ikään pitkin suikkelehtivaa korventietä,
oli mainiolla tuulella tunturihärkä hienonpurevassa pakkassäässä!
Kaviot vain naksahtelivat kaikuvasti...

Mutta varmana lumivenheessään istua kenotti mies, korkealla päässänsä
kuningasmainen lappalaislakki, neljän tuulen tuttava. Hänen
kulmakarvansa, silmäripsensä ja hienot viiksensä olivat hohtavassa
kuurassa.

Talvenraikas myös oli hänen mielialansa. Viehättävä oli hänen
matkansa ollut! Vanhan Väinämön tietäjä-haamun hän siellä oli ollut
näkevinään jollakin pirtinpankolla, laulajan iänikuisen viimeisiä
viestejä siellä sieluunsa siepponut hämärässä sopessa, Kalevan
luonnontyttäriä hymyhuulin silmiin katsellut hilpeissä kisoissa.
Ne häät olivat olleet hämmästyttävät -- ei niissä ollut pappia
tarvittu, ja juuri siksi kai ne olivat olleetkin niin siveelliset,
niin luonnollisesti mieltäliikuttavaiset ja puhdastunteiset! Tosin
sielläkin oli vilahdellut pakanallisia temppuja, raakuuden jätteitä
ja uusien tapojen tarttumia, mutta taikausko ei ollut näyttänyt
läheskään niin syvältä kuin Suomen puolella, se oli tuntunut
niin kansanomaiselta, omasta sydämmestä versoneelta, ei vieraan
ase-uhkaisen uskonvallan tyrkyttämättä ja turmelemalta.

Ja mikä ihmeellisintä kaikesta -- koko kansanjoukko siellä oli ollut
niin ennakkoluulotonta, vanhat satavuotiset akatkin! Ei yksikään
karjalainen, ei nuori eikä vanha, siellä ollut katsellut luonnollisia
iloja, huvittelua ja kisailua, sillä silmällä kuin Suomessa jokikinen
luteerilainen ukko ja akka katselee. Ne eivät siellä olleet tietäneet
kirkkosynnistä eivätkä kristillissynnillisestä menosta, eivät olleet
osanneet tuomita ketään helvettiin. Hymyhuulin ja loistavin silmin
olivat juuri ne vanhimmat seuranneet nuorten karkeloita keskellä
talvista yötä.

Keskellä yötä ja keskellä synkintä salomaata, keskellä aineellista
kurjuutta, iänikuista nälkää ja puutetta?... Se sellainen
mielenvapaus sivistyksestä orvoksijääneessä kansanjoukossa oli
kerrassaan uskomatonta suomalaisilla silmillä katsoen, suomalaisilla
korvilla kuullen!

Mikä, mikä ihme ja kumma tuossa kaukoperukan kansanheimossa olikin
säilyttänyt moisen luonnonraikkauden? Miksi ei se -- kaikkien
nurkkajumalien nimessä -- ymmärtänyt pitää "suurena syntinä"
kaikenmoista huvittelua, hyppelyä, näyttelyä, soittelua ja
ilonkaihoavaa naurunremahtelua?

Vastaus saattoi olla vain yksi:

-- Siksi ettei siihen ollut päässyt uppoamaan kirkon oikeaoppisuus,
tuo pirullinen mallihurskaus, joka kaiken elämänilon ihmisraukoilta
synkistää. Ja siksi että se oli osannut pitää saaliinhimoisat papit
itsestään erillään.

Sille oli ollut onni onnettomuudessa että sen viralliseksi
uskontunnustukseksi oli julistettu vieraskielisen yhteiskunnan
siveysoppi. Se ei ollut sitä vastaanottanut, ei sitä järjessään eikä
sydämmessään sulattanut, vaan kaikessa hiljaisuudessa paennut omaan
pyhään puistoonsa -- täyden uskonnottomuuden uhrilehtoonsa, jonka
salaperäisessä siimeksessä häämötti ainoastaan Väinämöisen, laulajan
iänikuisen sankarihaamu!

Turhaan olivat papit ja piispat ja muut valtion palkka-orjat sen
nenien eteen naulauttaneet kiiltävät kummituskuvansa -- se ei
ollut tuota epäjumalanpalveluksen myrkkyä sieluunsa asti imenyt,
se oli vain kuin nokkela näyttelijä ristinyt silmänsä mieliksi
keisarinväelle, joka ei muuta vaatinutkaan kuin heiluvia käsiä.
Sille joukolle oli väkisten rakennettu sipulikattoisia kirkkoja ja
vinoristisiä rukouskarsinoita, ja sen sieraimiin oli suitsutettu
pahanhajuista savua, jota nimitettiin pyhäksi, ja sen korviin
huikeasti huudettu jumalanarmahdushuutoa, hospodipomiluita, -- jo
satoja vuosia -- eikä se sittenkään ollut alkuperäistä luonnon
katsantoansa tuossa humussa ja savussa hukannut, vaikka sen
vaatteisiin pyhän savun lemu olikin tarttunut!

Se vihasi sydämmensä pohjasta noita "oikeauskoisia" isiä ja
tsäässynöitä ja taipui niitä vain hirmupakosta höpisevin huulin,
hapuilevin käsin tai hölmistyneesti mykkänä kumartamaan! Sillä sillä
itsellään oli puhtaampi uskonto -- uskonnottomuus, jonka siveysoppeja
ei kukaan jumalviisas ollut tutkinut.

Ja kuitenkin! Kuka kykeni väittämään tai todistamaan ettei tämä
kaikkeen sortoon ja kurjuuteen sysätty rajakansa ollut siveellisesti
yhtä hyvää tai yhtä huonoa kuin kansat molemmin puolin sitä, nuot
kristityt, puhdasoppisuudestaan kerskahtelevat kansallisuudet:
suurslaavit ja suursuomalaiset?

Pappeihin ja kirkkoihin turvautumatta oli se henkensä säilyttänyt
kautta vuosisatojen vainon; ei tuo juoppo, irstas pappi raukka sille
toki ollut voinutkaan siveyttä opettaa -- ja kuitenkin tämä kansa oli
siveydellisempi kuin nuot molemmat kirkolliset kansat sen ympärillä:
se eli sukupuolisesti puhtaammin sentähden että oli jäänyt likelle
alkuperäisyyttä, luonnonuskontoa, sitä, jota kirkolliset juuri
pilkkasivat pakanuudeksi.

Oi jospa näin harvinaisesti jälkeenjääneen orjajoukon henkisiin
ohjaksiin kerran pääsisi uuden ajan järjenkuningas vapauden lippua
liehuttavine, totuuden työkirvestä heiluttavine henkisotureineen,
niin näistä pimennon lapsista vielä voisi varttua kansa, joka takoisi
uuden Sammon uniseen Pohjolaan, kyntäisi kyiset pellot, avaten
runoudenkin uusia uria poloisiin pohjoismaihin!?

Mutta sen kohtalo oli toistaiseksi jääpä sortajahallituksen synkkään
varjoon, eikä sen elämän aurinko jaksanut näkyviin nousta ennenkuin
tuo korkea, kolkko muuri oli raunioiksi sortunut...

Ken oli kaiken tekevä -- ja milloin?

Näin tunsi, arvosteli, riehahteli ja mielessään päätteli Reino
Frommerus palatessaan porolla Karjalan kankailta. Ja kun hän
ajatteli sitä nimikristillistä seurakuntaa, jonka rajojen sisällä
hän parhaillaan ajeli, niin ei hän voinut olla tuntematta jotakin
tukahduttavaa rinnassaan.

"Täällä on kansa paljon tylympää kuin siellä, josta tulen."

Kaikissa niissä taloissa, joissa hän menomatkallaan oli pistäytynyt,
oli hän huomannut että ihmisten kotielämä oli huonoa, paikoin
raakaakin, jopa alhaista, ja että hänet oli vastaanotettu
ihmisellisesti ainoastaan sentähden että hänen isänsä sattui olemaan
seurakunnan esimies, jonka kanssa rahvas oli välttämättömissä
asioissa. Mutta jumalanrauhaa ja lämmintä kristillisyydentuntoa hän
aniharvassa oli havainnut. Ihmisarvon mittarina korvenkin keskessä
oli hän selvästi vainunnut pidettävän vain sitä, missä määrin joku
talonpoika oli varakas tai köyhä, mutta ei kukaan siveellisyyden
vaa'alla osannut punnita vaikuttimia, miksi yksi noin oli paisunut
varakkaaksi, toinen noin sortunut auttamattomaan köyhyyteen.
Viekkautta ja keinottelukykyä pidettiin taivaallisena lahjana.
Rahamiestä ja pomoa kunnioitettiin Jumalan suosikkina, kurjaa
köyhää avustettiin ainoastaan silloin kun oli pakko avustaa -- oman
maineensa vuoksi. Kurjimman köyhän kuolemaa pidettiin jonkunlaisena
koiran kuolemana, josta ei kannattanut arvata edes tavallista
arvuutusta, joutuiko rievun sielu autuuteen vai kadotukseen. Se oli
vain keskiköyhä väestö, jolle pappi ja taivaansalaisuudet parhaiten
kuuluivat. Se väestö, joka -- vaikka velaksikaan -- kykeni itselleen
kustantamaan sielunpaimenen matkat ja passaukset. Tämä sielunpaimenen
kuljettaminen hevosella tai venheellä talosta taloon oli ikäänkuin
"ihmeitätekevän jumalanäidin" kuvan kyyditseminen Venäjänmaan
sydänosissa: kansa uskoi siitä itseensä tarttuvan jotakin pyhyyttä,
jos vilahdukseltakaan sai nähdä vaeltavaa pappia, jonka esivallan
oikeiksi todistamat reseptit muka pystyivät pelastamaan lapset
ikuisesta kadotuksesta, vaivaiset vanhat tulisesta helvetistä.

Mutta -- aivankuin siellä oikeauskoisten turmeltuneimmissa
maanosissa isäpappi ei hievahtanut paikaltaan ilman määrättyä
lukua viinaryyppyjä, samoin Kurjalassakin oli elänyt pappeja,
jotka eivät lähteneet liikkeelle kuolevan sairaan tai kaukana
kastettavan heikon lapsen luo, jollei määrättyä takuuta oltu annettu
edestakaisin-kyydistä tai tiedossa ollut asianmukainen holhous
perillä ja taipalella. Sitä holhousta varten täytyi toisinaan
juosta raahustaa yli vetisten soiden peninkulmien päähän lainaamaan
naapuritaloista sokurinkokkareita, kahvinpapuja, tinalusikoita tai
muita herrasvehkeitä, joilta pikkuasioilta usein vasta yöpimeässä
pääsi palaamaan kotimökilleen.

Ehkäpä korven kansan siveellinen tunto joskus salaa kapinoi moisia
ilmiöitä vastaan, mutta helvetinkauhu ja autuudenhimo lukitsi
kaikki arvostelevat suut, ja yleinen mielipide myös sanoi että
joka kerran pappia tarvitsi, sen oli pakko hänet myös kustantaa
ja voiteessa pitää -- aivankuin käytettäessä jotakin tärkeää,
yleishyödyllistä yhteistä maanviljelyskonetta. Niin! Sillä kone hän
todella oli, pappi, valtion suojelemien ammattikristittyjen keksimä
sielujen-pelastuskone, jota tarvitsi Karjalan kunta, jota tarvitsi
koko Suomen kansa. Ilman sitä osuustoiminta-konetta ei näkynyt
toimeentulevan.

Näin hän ajatteli, yksinäinen matkamies Kurjalan erämailla...

Metsätie, jota hän ajeli, painautui vihdoinkin alas suurelle
järvelle, ja kuppelehtien vieri pulkka jäälle, jonka peitti tasainen
lumikerros.

Reino Frommerus antoi poronsa laukata ja ihaili luonnon puhtautta
tuntien lievää nautintoa talviauringosta, joka hänen selkäänsä
paistoi. Ei ainutta ihmisolentoa sattunut hiihtämään järven
hohtavalla seljällä. Ei ainutta ihmisasuntoa neljännesmääriin voinut
keksiä niillä seutuvilla. Lumoava hiljaisuus vallitsi keskellä
kirkasta päivää, aivankuin peninkulmien laajuudelta kaikki, mikä
kuului ihmiselämään, olisi nukkunut.

Se oli korven rauha, missä lumet levisivät ympäri kuni äärettömät
käärinliinat...

"Ja niin on kansani henkinen tilakin" ajatteli ajaja: "keskellä
kirkasta päivää se makaa haudassansa jumalaisen luonnon helmoissa!"

Poro pysähtyi äkkiä kääntyen tapansa mukaan sarvineen päin ajajaa,
läähättäen tervettä, lyhyttä läähätystään ja haukaten kiteytynyttä
lunta kuin sokeria. Ajaja kaivoi kellon turkkinsa alta ja mittasi
matkaa tuntien kulusta. Kolmisen peninkulmaa oli hän taas
yhteenmenoon ajellut, ja aika oli poiketa johonkin syöttämään.
Koiranhaukku parahiksi kuuluikin hänen korviinsa, mutta taloa ei
vielä näkynyt rantametsien suojasta.

Hei kali! -- ja taas sitä mentiin niin että tienviitan-tuppurat
vilisivät. Peura oli arvannut isäntänsä ajatukset ja poikkesi
hurjasti pienemmälle tielle, joka läksi kohoamaan järven rannasta.
Koiranhaukku ylhäällä harmaassa pihassa kävi tiheämmäksi ja
äkäisemmäksi. Pulkka nakkelehti saunan ja aitan nurkkiin ennekuin
suikersi kartanoon. Koko piha helähti täyteen tiukujen ja kielikellon
sointuja, kun poromies sinne karkuutti! Pärepaikkaiset pirtin akkunat
olivat tuokiossa täyttyneet lasten naamoilla jäätyneitä ruutuja
vasten litistettyine nenineen: "Mikä kummitus olikaan porhaltanut
pihaan?"

Puolipimeästä etehisestä kurkisti pari vaimonpuolta, joista toinen
näkyi laskevan alas hameensa. Pirtin ovi kuului pahasti narahtavan
ja isäntä itse ilmestyi portaille ensimmäiseksi niistäen nenänsä
kansalliseen tapaan etusormella ja peukalolla ennenkuin läksi
astumaan tulokasta kohti, lakinreuhka takaraivolla. Mutta talon koira
oli yltynyt haukkumaan vimmatusti, karvat pystyssä ärhennellen niin
liki poromiestä kuin suinkin uskalsi.

-- Hyvää päivää! toimitti Reino Frommerus päästellen poroansa
valjaista.

-- Syyti koira! komensi isäntä ja nakkasi haukkuvaa kalikalla. Koira
päästi kamalan ulvauksen ja pakeni muristen pirtin porrasten alle.

-- Saisikko talosta vähän jäkälää? äänsi tulija.

-- Mikä sinä oot kulkija, kun sinua koirat niin haukkuu? tokasi
isäntä.

-- Olenpahan muuan...

-- Herrako vai ryssä vai lappalainenko?

-- Jätkämiehiä!

-- Vai jätkämiehiä! sanoi isäntä epäluuloisesti muljauttaen mustia
silmiään ja meni oikein likeltä tirkistämään. Katseli tarkoin kaikki
porovehkeet ja poromiehen puvun päähineestä pauloihin saakka. -- Kun
et vain liene oman pitäjän herroja? sanoi.

-- En ole herra! väitti toinen.

-- Rovastin poikia olla taijat, pirhana vieköön? tunnusteli isäntä.

-- Se sattui kuin naulan päähän! sanoi Reino Frommerus naurahtaen.

Ja nyt vasta tuli isäntä oikein kättelemään.

-- Ka terve, terve!

Käytös ja ääni oli muuttunut.

-- Mistä sitä nyt kuletaan?

-- Ilovaaran häistä.

-- Voi hyvänen aika! sanoi isäntä. -- Ihan pakanamaista asti!

-- Eivät ne ole pakanoita!

-- Vai eivät ole, heh, heh... Jussi hoi! huusi isäntä. Nakkaappas
sieltä navetasta vieraan porolle jäkälän moskaa. Rikeneen!

Reino Frommerus asteli isännän perässä lämpöisenlöyhkäävään pirttiin.
Hän tervehti ensimmäiseksi emäntää, joka ennen kädenantoaan pyyhkäsi
sen kuivaksi hameensa helmaan. Jollekkin lapsistakin antoi hän kättä,
josta nämät olivat kovasti tolkussaan tuijottaen uteliaina vieraan
koreita pauloja ja varsinkin hänen lappalaislakkiaan, sitten taas
kiiveten akkunaan ihmettelemään "porroa" eli "toloa", kuten pienimmät
hokivat. Tulija valitsi itselleen russakoista paljaimman lavitsan ja
istuutui juttelemaan. Emäntä oli heti ruvennut puuhaamaan jotakin
suuhun annettavaa.

-- Mikäs tämän talon nimi onkaan? kysyi vieras senjälkeen kuin
kuulumiset talonväen puolelta olivat kysytyt.

-- Pyhämäeksi hokevat, -- vastattiin.

-- Mistä tämä niin juhlallisen nimen on saanut? Mikä tässä on pyhää?
uteli vieras katsahtaen mustankiiluviin orsiin päänsä päällä.

Isäntä ja emäntä nauraa hykähtivät molemmat iskien silmää.

-- Ka mitäpä hänessä... vanhassa rähjässä... mutisi isäntä.

-- Papit hänet lienevät pyhittäneet -- selitti emäntä. -- Eri nimellä
tämä kuuluu olevankin vanhoissa kirjoissa. Tuo kai se ukkovaari
paraiten tietäisi...

-- Hoi vaari, mikäs talon vanha nimi on? huusi Reino Frommerus
reippaasti vanhukselle, joka näkyi kyyköttävän ylhäällä muurin
pankolla ähkyen hirveässä kuumuudessa.

-- Heäh? kuka hoasteloo? kuului muurin päältä.

-- Vieras kyselee jotta mikä meidän talon vanha nimi on? kimahti
emäntä vanhuksen korvaan kurkottaen.

-- No, no, kuulen mie vähemmälläi! -- murisi ukko. -- Puitto-tuota,
kekä se on se vieras siellä, ottiatuota?

-- Kirkkoherran poikia tämä on! esitteli emäntä.

-- Tämänkö meijän kirkherran puitto-tuota? uteli ukko.

-- Ka tämänpä, tämän Rommerin, älä nyt tyhjiä. Maisteri se on!

-- Mittee heän puitto-tuota teällä virkailoo, ottiatuota? yhä tinkasi
vanhus.

-- En minä mitään virkaile! sekaantui asianomainen.

-- Heäh? mittee heän, puitto-tuota, sanoo?

-- Että en ole mikään virkamies, vaarikulta! huusi papinpoika.

-- Mikä heän sitten, puitto-tuota, olloo, ottia-tuota? tokasi ukko.

-- Poromies vaan!

-- Heäh? Minulla tuo kuulon raato, puitto-tuota, on vähän
rappeutunna, ottia-tuota.

-- Poromies! karjasi Reino Frommerus.

-- Hä -- hä -- hä! nauraa häkätti vanhus niin että hänelle tuli kova
yskänkohtaus.

-- Ei sen kanssa kannata puhella, -- virkkoi isäntä. -- Höperö sitä
jo narrailee.

-- Mutta tahtoisin minä sittenkin tietää talon vanhan nimen, -- tinki
Reino Frommerus itsepäisesti.

Oli kuin uuniukko tällä kertaa olisi kuullut.

-- Tämä on, puitto-tuota, alkujaan Velhovaara, kähisi hän, -- eikö se
Severi, ottia-tuota, sitä muista? Jopa niin jotta Velho. Se Winkhuusi
vainaa, ottiatuota, tämän Pyhämäeksi pyöräytti, puitto-tuota. Jopa
niin jotta Pyhä... uoh. Vaari huokasi raskaasti.

-- Kuka se Winkhuusi oli? kysyi nuori maisteri.

-- Wiinhyyti, Wiinhyyti se, on ollunna, -- sekaantui nyt puheeseen
vanha muori karsinasta. -- Sen tuon vaarin kielenkanta ei keänny
niihin viinimmän sorttisiin nimmiin. Se vain sitä puittoansa
pupattaa. Niin vain että Wiinhyyti.

-- Svinhufvud ehkä? muisteli Reino Frommerus koettaen pysyä vakavana.

-- Se se, no justiin! tepä tuota osaattai latinaa! sanoi muori.

-- Ei se ole latinaa, -- hymähti maisteri.

-- Juu, juu, kyllä minä ymmärrän, -- kiiruhti muori korjamaan, -- se
on inkelskaa, minä olin tytön suikareena lapsenlikkana Nyyluntissa,
siinä kirkonkylässä, niin se kauppias vainaa puhui Inklannin maassa
kerran seilanneensa. Niin vain että Wiinhuuti. Vaan se tuo vaari...

-- Pappiko se oli se Svinhufvud? keskeytti vieras.

-- Pappi, pappi ja hyvä olikin pappi, -- kiiruhti muori selostamaan.
-- Kova oli hengen mies, ylen äijä kova. Se kerran katkismuksella
Rosolan Aapelivainaata päähän ropsautti ja vielä ropsauttaessaan
sanoi jotta "siinä sulle autuuven oppia iäksi", vaan Aapelipa
käräjiin tammasi, niin tynnyrin rukiita sai maksaa kipurahoiksi,
pappi...

-- Vai niin. Ja nyt ne molemmat makaavat haudassa? tuumi Reino
Frommerus.

-- Hauvassa, hauvassa, missäpäs ne mualla kuin hauvassa... Jessus
siunatkoon! siunasi muori ja alkoi kiivaasti kartata villoja.

Vaari kuului käheästi rykivän muurin päällä.

-- Velhovaara on minusta paljon kauniimpi nimitys kuin Pyhämäki!
jatkoi pappilan maisteri puheitaan.

-- Mittee hyö pakajaat, puitto-tuota? murahti uuniukko.

-- Vieras sanoo jotta vanha nimi on kauniimpi! tulkitsi taas emäntä,
jonka puheen vaari oli tottunut erottamaan.

-- Hä -- hä -- hä! välttää! Ottia-tuota vai kauniimpi! Vai niin tämä
papinherra, puitto-tuota raataa... Hä -- hä -- hä...

-- Ei minussa paljon ole pappiutta! virkkoi vieras koetteeksi, minkä
vaikutuksen tämä vanhukseen oli tekevä.

-- Että mitenkä sanoo? Minulla tuo kuulon raato on vähän rappautunna,
ottia-tuota.

-- Ei sano hänessä olevan paljon pappia! tulkitsi emäntä.

-- Hä -- hä -- hä -- puitto-tuota, eihän sitä joka penikasta
lintukoiraa! pälpätti ukko nauraen pitkää kummallista naurua ja
kyhnytteli ruumistaan, joka nähtävästi oli syöpäläisten vallassa.

-- Oletko siellä vähemmällä, -- murahti isäntä vanhalle isälleen. --
Ihan rapninki karisee.

-- Antaa vaarin nauraa terveydekseen, -- puolusti Reino Frommerus.

-- Mitäpä höperön terveyvestä! arveli isäntä. -- Kohta se kumminkin
kuolee. Täissä kuin eläin...

-- Eikö häntä käytetä saunassa?

-- Kuka sille saunaa... semmoselle!

-- Älä sinä Severi puhu, -- sekaantui emäntä luoden vihaisen
silmäyksen mieheensä -- onhan sitä vaaria käytetty kylyssä. Vieras
tekee hyvin ja käykää tuonne pöksään! toimitti emäntä.

Reino Frommerus läksi kamariin isännän opastamana kulkien läpi
kylmän etehisen. Kylmä oli kamarikin, johon hänet vietiin ja ilma
siinä peräti ummehtunut seinässä roikkuvine vaatteineen. Ikäänkuin
verellä maalatun pöytäkaapin ylitse oli levitetty riepu, jonka päällä
tökötti rikkolaitainen kahvikuppi eriparisine vateineen. Sokuripalat
olivat isoja, mutta tahraisia ajelehtien märäksi pyyhkäistyllä pöydän
kamaralla. Kerma sitävastoin seisoi valkoisessa pahkakauhassa. Emäntä
tuli perässä kantaen hiilimustaa pannua.

-- Jos vieraan niinkuin passaisi kahvia ryypätä...

-- Kiitoksia...

-- Ne on nuo talonpojan rustingit rouvinsekaset...

-- Kyllä nämä minulle välttää...

Ja vieras alkoi mielihyvällä särppiä sisäänsä tulikuumaa, pikimustaa,
väkevästi suolattua kahvia väliin haukaten omia matkaeväitään.

Isännän kanssa sitten kahden jäätyä kamariin, hän alkoi katsella
ympärilleen.

-- Minkätähden teillä on seinässänne tuo kamala helvetinkuva? kysyi
hän.

-- Ka se tuo Selema sen ilmanaikojaan... tässä keväällä
reppuryssältä... jo minä sille sanoin että kannattaneeko tuo
kahtakymmentä penniä, vaan se tinkasi jotta lasten lystiksi ottaa
pitää... ka eikö siinä olekkaan sitä ilopaikkaa? säpsähti isäntä ja
nousi katsomaan värikuvaa haparoiden mustilla sormillaan "taivasta."

-- Ka sitähän minäi. En minä toki muuten hänestä kahtakymmentä penniä
oisi raahtinutkaan antaa, vaan se tuo Selema pimpatti, niin panna
rätkättiin kamarin seinään, jotta niinkuin viinimmälle näyttäisi...
selitteli isäntä.

-- Ei olisi kannattanut penninhyrrää noin huonosta tavarasta maksaa!
sanoi papinpoika.

-- Vai niin on huononsorttista paperia! No se tuo ryssä...

-- Minä tarkoitan että kuvan ajatus on roskaa! opetti toinen. --
Eihän niitä tuommoisia taivaita eikä helvettejä missään...

-- Vai ei, vai ei! ihmetteli isäntä. --

-- Ja mitävasten tuo sanansasyöjän naama suomalaisen talonpojan
seinässä? jatkoi hän sitten.

Mistä lienee poika Jussi markkinoilta... Eikös se ouk sen pääherran
kuva?

-- Jos lienee. Vaan eihän sitä oikeat ihmiset seinäänsä pakotta
riipusta. Ettekö ole sattunut kuulemaan Bobrikoffista? kysäsi vieras.

-- Eipä ou kuultuna tänne-asti... sanoi isäntä ja kynsi korvallistaan.

-- Sehän elää siellä Helsingissä...

-- Vai Helesingissä hällä on korttelipaikka. Joo.

-- Ja sieltä koko maata hallitsee...

-- Vai sieltä ne nyt nyörit kulkee! sanoi isäntä jonkunverran
huvitettuna politiikasta.

-- Se on Suomen kansan vihamiehiä! selitti papinpoika.

-- Vai vihanen on suomalaiselle. Tietääpäs hänet -- ryssä.

-- Eivät ne kaikki ole vihaisia.

-- Vai eivät kaikki. Joo!

-- Se on sekalaista seurakuntaa...

-- Niinpä taitaa olla! myönteli isäntä.

-- Eikös isäntä ottaisi pois noita rumia kuvia seinältään?

-- Joutaapa ottaa... sanoi talonpoika ja alkoi verkalleen irroitella
kuvia seinästä. -- Mihinkä nämät nyt pantanee?

-- Paras kun pistää tuleen!

-- Joutaapa pistää... myönsi yhä toinen.

Ja vieras katseli hienokseen vihellellen, kuinka isäntä itse työnteli
helvetit, taivaat ja esivallat oman kamarinsa uuniin ja sitten vähän
kuin arastellen sytytti paperit tuleen.

-- Me täällä kamaria lämmitämme! sanoi Reino Frommerus leikillisesti,
kun emäntä samalla tuli sisään.

Isäntä oli polvillaan loimuavan pesävalkean edessä ja jurona tuijotti
kuinka kaikki sarvipäät korventuivat ja käppyröivät liekeissä.
Siivekkäät pallinaamaiset enkelitkin muuttuivat mustiksi, kunnes
rapisten raukenivat hienoiksi haituviksi, lopuksi lennähtäen huimaa
vauhtia ylös savutorvesta.

Emäntä loi oudostivälähtävän silmäyksen salaperäiseen toimitukseen,
korjasi kahvivehkeet ja poistui kiireesti pirtin puolelle. Mutta
isäntä juoksi hakemaan sylyllisen halkoja lämmityksen jatkoksi
kamariin.

-- Onko kirjallisuutta talossa? tutki Reino Frommerus kaivellen
jotakin vasua. -- Ohoh! Kylläpä haisevat pahalle...

-- Vielä nämä meijän iän luottaisi, -- arveli isäntä niskoja tutkien,
-- kun ei nuo sikiöt kävisi repelemässä.

-- Miksei laiteta hyllyä?

-- Ka ei ole tullut laitetuksi.

Papinpoika avasi vanhan virsikirjan ja alkoi ääneen lukea:

    'Ei helvetisä lopu coscan vaiva; Sill' syndi sydänd sangen
    surkiast caiva, Siell tuli poltta aina hirmuisest, Ja piru pijna
    ijankaikkisest.'

-- Lukeeko näitä enää kukaan? kysyi hän.

-- Kyllä ne nuo akat niistä pyhinä veisata loilottavat, -- vastasi
isäntä.

-- On kai talossa uudempikin virsikirja?

-- Onhan tuo uusikin -- mihin lie Selema kätkennä -- vaan auttaapa
nuo vanhatkin. Ja hokee ne vaimoset näissä vanhoissa kirjoissa sen
hengen meiningin olevan ikäänkuin höystöisämmän...

-- Niin, kyllä näissä on väkevästi höysteitä ja ryytejä! naurahti
vieras selaillen mustaa kirjaa ja alkaen lukea Ajan-Tietoa kansalle:

    'Vuonna jälken Mailman Luomisen 1656 tapahdui Wedenpaisumus.'

-- Uskooko isäntä sitä?

-- Ka mitäpä minä heistä...

Isäntä sylkäistä tirskautti pitkän sylen paperossin lomasta,
jonka vieras hänelle oli tarjonnut. Ei jokapäivä poltettukaan
herrastupakoita Pyhämäessä!

Reino Frommerus lehteili edelleen ja naureskeli lukiessaan
vanhanaikuiselle suomenkielelle:

    'V. 1380 on yxi Fransiscan Muncki Bertil Swartz nimeldä
    ylösajatellud Krutin, Pyssyt ja Fältstykit...'

-- Ruutihistoriassa on hiukan enemmän järkeä -- sanoi hän puoleksi
itselleen -- paha vaan ettei vanhoja kiinalaisia ole mainittu.

Hän otti käsiinsä toisen vanhan kirjan:

"Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle
kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta."

-- Tämä nyt jotakin on, -- arvosteli lukija -- täällä löytyy
"Esimerkki Noitain, Welhoin ja Myrrysmiesten kelvottomuudesta."

-- He, he, -- naurahti isäntä, -- ovatpahan räntänneet! Se minun
äitivainajani näitä ahkerasti viljeli.

-- Niin, on lampaan päässä parempiakin paikkoja, -- sanoi maisteri
ja otti kolmannen kirjan. Ei siinäkään ollut tallella alku- eikä
loppulehtiä, joten hän ei tiennyt, mikä se oikein oli. Hän löysi
siitä osaston:

    'Totisen Christillisyyden Edesvastaus, Muutamita Lihan ja Weren
    esteitä ja Kaunistelemisia vastan, Jumalan puhtaasta sanasta
    ulosotettu, itzekullekin waroituxexi ja parannuxexi. -- --

    'Me kannam meidän tavaram savisis astioisa...

    'Kysymys: _Kerran olla vijnapääsä, ei se nijn paljo haitta?_
    Wastaus: Se on Satanan oppi nijden kautta, joiden omatundo
    poldettu on.'

    _'Saa kuitengin vihastua?_ Wastaus: Vaan ei syndiä tehdä.'

    '_Ei yxi kova sana henge ota?_ Wastaus: Hambat ovat usiasti
    keihäs ja nuolet. Ja kaikki ruta on lihan työ.'

-- Tämä on hauska kirja! sanoi papinpoika ja alkoi lukea aamuvirsiä:

    "Uni meit saatti nukkuman.
    Pirut pyyti synnis hukkuman;
    Mutt Herran pyhät Engelit,
    Meit ymbärins lendelit."

-- Ettekö myö minulle tätä kirjaa? kysyi Reino Frommerus hieroen
käsiään, jotka olivat likaantuneet mustista lehdistä.

-- Joutavat kai minulta, vaan mitä nuo akat... mutisi isäntä.

Reino Frommerus palasi pirttiin ja pyysi saada ostaa talon vanhimmat
kirjat. Lupasipa lähettää uusiakin sijaan.

-- Ei niitä myyä! murahti muori, emännän äiti karsinasta.

-- Minkä tähden ei?

-- Ka sentähen ei, jotta niissä on se oikea autuuven oppi.

-- Uskooko muori?

-- Uskon minä, kun olen untakin nähnyt.

-- Millaista unta muori on nähnyt?

-- Semmoista unta jotta tuli turjalainen pirttiin, koirankuontolainen
kuvatus, mikähän lie ollut... alkoi tiukua soittaa pyhän kirjan
päällä. Sentähen ei myyä.

-- No se tuo äiti! sanoi emäntä häpeillen ja meni ulos.

Reino Frommerus istui hetken vaiti pirtin penkillä. Sitten hän äkkiä
näytti jotakin muistavan.

-- Missä talossa se täällä teidän kylällä kummitus kuuluu elämöineen?
tiedusteli hän. -- Vallesmanni minulle mainitsi.

-- Vai mainitsi vallesmanni, -- sanoi isäntä. -- Kyllä se tässä
meillä viime talvena möykkäsi.

-- Möykkäsipä hyvinkin! sekaantui muori. -- Milloin lusikan tyngällä
nakkasi, milloin helvetin mukulalla perään linkosi, milloin rukin
paukautti permantoon, kerran kahvipannunkin päräytti seinään niin
että sakat vain räiskyi. Jessus siunaa! muisteli muori.

-- Eikö sitä nähty?

-- Ei sitä nähty ihteään, kuultiin vain. Se varsinkin noin hämärän
hetkinä rikeerasi, -- selitti isäntä harvakseen.

-- Rikeerasi! Rikeerasi! säesti taas muori sopesta. -- Ei nukuttu
viime talvena tässä talossa monta yötä rauhassa.

Emäntä palasi pirttiin, mutta läksi taas pian ulos.

-- Perkeleeksikö te sitä luulitte, hyvät ihmiset? kysyi papinpoika
siivosti.

-- Se se oli, justiin se sama! vakuutti muori.

-- Älkää viitsikö! huudahti nyt vieras. -- Kyllä se perkele ainakin
tässä talossa taisi olla teidän omissa hameissanne. Nimismies minulle
jutteli --.

-- Vai jutteli valtesherra, -- tarttui isäntä. -- Mitä tuo jutteli?

-- Että oli tässä pirtissänne pahansisuinen nainen, huonemiehiä,
jolla oli viekkaus mielessä. Rupesi pelaamaan paholaista, jotta saisi
pelotetuksi toiset pois koko kartanosta saadakseen itse...

-- Ka niine, niin on asia! myönsi nyt isäntä. -- Mitäpä hänestä
peittelemään.

-- Mutta muori yhä uskoo? ivaili papinpoika.

-- Uskoo minkä uskoo. Uskollaan kukin autuaaksi tulee. Uskoi se tuo
Severikin mennä talvena. Kävi toki pappiakin pyytämässä, vaan ei
pappikaan uskaltanut...

-- Ketä pappia sitä käytiin pyytämässä? uteli vieras.

-- Ka sitäpä pastoria, Möhköstä. Sehän se on meijän kylän napapappi...

-- Vai ei uskaltanut? sanaili vieras.

-- Eikös! -- Partaansa oli vaan öhkinyt ja tuhissut jotta on niitä
rymyniekkoja tarpeeksi omassakin talossaan -- muka --, jotta mänköön
valtesmanni ensisti. Hään sitten -- muka -- perässä...

-- Se siis taisi asettua vallesmannilla?

-- Asettuihan tuo. Vaan ei se valtesmanni sitä jumalansanalla...
Mitä lie tuolla kamarinpöksässä sitä Liisaa kovistellut... Kyllä se
jonkun rymäyksen vielä senkin jälkeen... vaan Ristinpäivältä kokonaan
hiljeni. Jos lienee hyvinkin niihen huonemiesten matkassa mennyt.
Reissaahan se ilkimys ihmisten völjyyssä. Jessus siunatkoon... pakisi
muori.

Muurin päältä kuului oihkauksia. Pienin lapsista rääkkyi
täyttä-kurkkua rääsyisessä kätkyessä, jota pörröpäinen pojan-vekara
oli jätetty vartioimaan. Lattialla, johon oli syljeskelty, ajelehti
kaikenlaista rojua, nähtävästi lasten ratuuttamia. Keltasilmäinen
musta kissa asteli häntä pystyssä poikki permannon kovasti moukuen
maitoa ja huomiota puoleensa; kolmivuotias tyttönen tallusteli sen
perässä tavotellen sitä hännästä. Mustien seinähirsien raot kihisivät
täynnänsä nälkäisiä russakoita, joita myös juoksenteli juomatuopin
ympärillä pitkällä leipomapöydällä. Emäntä tulla tömähti juoksujalkaa
sisään navetasta ja lennätti lapsenvartijapojan nurkkaan:

-- Noista sikiöistä ei meijän talossa ole muuta kuin ikuista vastusta!

Epäluottamuslauseen saanut poika alkoi itkeä vollottaa.

-- No nyt ollaan kirkossa! naurahti emäntä pienintä lasta rintoihinsa
asetellen.

-- Minkätähden sanotte lapsianne sikiöiksi? kysyi Reino Frommerus,
mutta ei saanut vastausta. Vanha muori ryki ja siunaili karsinan
sopessa lampaanvilloja kartaten. Isäntä hääräili jotakin, mutta ei
näyttänyt paljoakaan aikaansaavan.

-- Käykää nyt minunkin pakeillani kirkolla kulkeissanne... vaikka en
olekkaan pappi, -- pyysi hän ystävällisesti kätellessään kaikkia.
Kättelemisestä tuntuivat mielet häntä kohtaan ihmeellisesti sulavan.

-- Se on maisteri semmoisessa avarassa uskossa näkyy, -- virkkoi
emäntä ja pyyhkäsi taas kämmentään hameeseensa ennenkuin hyvästeli.

-- Terviisiä paljon papallenne ja mammallenne! niiasi muori. -- Kyllä
se ruustinna minut tuntee. Minä oon sen Leena-Kaijan systeri...

-- Vai sen te olette --! ihastui lähtijä ja ojensi vielä toistamiseen
kätensä muorille.

Isäntä ja Poika-Jussi tulivat saattamaan vierasta pihaan tutkien
tyystin, kuinka tämä poronsa valjasti.

-- Vaan tuohon kyytiin en minä kyllä lähtisi! tuumaili isäntä
kaikoten pois tieltä kun poromies kokoili ajohihnaa kintaansa
ympärille.

-- Hojaa! huusi matkaanlähtevä ja heittäysi pulkkaan samalla kun
poro puhalsi juoksuun. Ja hän läksi huimaa vauhtia laskeutumaan alas
Pyhämäeltä koiran kovasti ärhennellessä hänen perässään ja lasten
naamojen uteliaasti litistäytyessä pirtinlaseja vasten.

Aurinko vielä häälyi näköpiirissä välähdellen ohuissa hattaroissa,
vaikka jo lähestyi taivaanrantaa. Ei ollut pitkä talvinen päivä
Kurjalan maisemilla.

Reino Frommerus ajatteli mielessään kaikkea mitä taas kuullut ja
nähnyt oli talonpoikaistalossa. Siellä löytyi niin paljon sellaista
hyvää ja yksinkertaista, jota ei ollut sivistyneissä, kun vain osasi
kullan esiinkaivaa pahnojen alta, vaan löytyi siellä paljon pahaakin.
Mutta kenenkä syyksi lankesi se typerä taikausko, jota peiteltiin
kristillisyyden kilvellä?

Jumaliste, eikö se ollut pappien kansanvalistustyöstä lähtöisin
tai ainakin sen hengen suojassa kasvava mätäpaise? Milloinka oli
vapaan valistuksen lääkäripappi saava tilaisuuden tehdäkseen verisen
leikkauksen, jonka onnistumisesta riippui koko kansan elämän pelastus?

Ja entä talonpojan tietämättömyys omasta valtiollisesta asemasta!
Kuka senkin oli valaiseva! Nythän oli Kurjalan väki sillä
kehitysasteella että se tuskin pystyi erottamaan venäläistä santarmia
suomalaisesta nimismiehestä. Molempia se oli valmis pitämään
laillisina ystävinään tai laillisina sortajinaan -- asianhaarojen
mukaan. Pientä onnea onnettomuudessa oli että aniharva kurjalainen
tiesi venäläisen hirmuvallan susia Suomessa asustelevankaan, vaikka
Bobrikoffin pamppu parhaillaan suhahteli ilmassa ja isänmaan
rohkeimpia puolustajia ajettiin armotta maanpakoon. Niin suloisessa
tietämättömyydessä eleli kaukainen Kurjalan soppiseurakunta. Kun
syvemmin ajatteli, mistä tämäkin valtiollinen pimeys aiheutui, niin
kiersivät johtolangat samaan paikkaan -- kirkkoon ja papistoon.

Surulliselta tämä kaikki tuntui sielussa, joka tahtoi kapinoida oman
kotiseutu-kansansa ja synnyinmaansa parhaaksi. Surulliselta -- vaikka
ei sentään läpeensä epätoivoiselta. Noista Pyhämäen emännän sanoista
että hän, rovastinpoika, oli "avarassa uskossa", kajasti jo kaukainen
aamurusko, jonka viriämisen kansa itsekkin ennenpitkää oli huomaava.
Ennenpitkää ehkä sekin pimeydestään ja ahtaudestaan oli astahtava
avaruuteen -- avaraan uskoon.

"Jollei vain olisi olemassa noita autuuden apostoleita, noita
paholaisilla pelottelevia mustia veljeksiä!"

Nepä ne isänmaan joka kolkassa seisoivat läpipääsemättömänä
muurina rahvaan heräysmahdollisen järjen tiellä. Tämä se oli se
mailman itsevaltiaan järjestämä jesuiittaketju, joka raamatut
kainaloissa oli siroitettu ympäri maan ja jolla oli asiamiehensä
ja ilmiantajansa joka kylässä, niin -- joka mökissä, missä vain
virsikirjaa veisattiin tai katkismusta muistista mongerrettiin. Juuri
moisen ketjun olemassa-olo se oli vikapäänä siihen että isänmaassa
parhaikaa niin tyynesti siedettiin valtiollista sortojärjestelmää.
Niin äärettömän särmäkkäät ja hirveät olivat näet vanhoillisen
oikeauskoisuuden seuraukset, niin laskemattoman mahtavat ja laveat
sen ihmemeren mainingit, jota suuren Galilealaisen tarinoitiin
myrsky-yönä uppoamatta asteelleen -- silloin kun omat opetuslapsensa
häntä luulivat kyöpeliksi. Jumalan sallimaksi koettelemukseksi oli
nimittäin suurin osa Suomen kansaa käsittänyt Idän hyökkäykset,
piispat siitä julkisesti saarnasivat. Ristissäkäsin ne piti
kärsittämään, minkäänmoiseen vastarintaan nousematta. Niinhän muka
oli kaikkivaltiaan Jumalan tahto, niinhän muka lunastaja Kristuksen
vaatimus. Kristuksen? Suurkapinoitsijan, joka ei ollut säikähtänyt
hallitusherrainsa langettamaa kuolemantuomiotakaan totuudentuntonsa
tähden?...

Se ei näyttänyt vaaralliselta tuo ketju pyhätamineissaan, virsikirjat
kourissaan, mutta se oli sittenkin -- kaikista ketjuista vaarallisin!
Sillä koko isänmaan kohtalo näytti riippuvan siitä, milloin terveen
järjen valo oli pääsevä tunkeutumaan sisään kirkon kaikista
ristikkoikkunoista -- valaisemaan Suomen raskasveristä uskonväkeä.

Eiköhän, eiköhän tuota aikaa koskaan ollut tuleva? -- --

Päivä jo hämärtyi, iltatähdet syttyivät poromiehen pään päällä.
Neljännes neljänneksen perästä lumisia pintoja oli soljahtanut hänen
taakseen, sinne oli häipynyt syrjäkylän jylhä järvi talvi-illan
raukenevaan ruskoon. Tie suikersi nyt yli harvametsäisen kannaksen,
pitkin avonaista jokivartta, missä vesi mustana kiilui kammottaen
kylmänuhollaan. Sitten viskausi tie taas alhaiselle järvelle
sekä kiersi, kaarsi kautta viidakkorantaisten lahtien korkealle
honka-kankaalle, missä kymmenet nikamat ja mutkaukset armottomasti
nakkelivat ja heiluttelivat köykäistä pulkkaa. Oli enää ainoastaan
puolen peninkulmaa Kurjalan pääpappilaan.

Reino Frommerus tunsi lapsellista iloa lähestyessään vanhaa
kotipappilaansa, jossa tiesi vanhempainsa häntä hellämielin
odottelevan Karja-Marin lämmittämään saunaan ja runsasruokaiselle
illalliselle. Hän päästi poronsa valtonaan vierimään viimeistä
myötämäkeä eikä saattanut olla tuntematta tervettä ylpeyttä,
urheilijan itse-ihailua että niin uljaasti suoriusi alas "Pöksämuorin
törmästä", jota pimeässä pidettiin kovin vaarallisena. Helskytellen
ja hilpeästi hihkaillen ajokkaalleen laski hän laukalla yli soukan
Syväjärven niin että mäntyiset viitat kuin aidanseipäät vilasivat
molemmin puolin linjasuoraa tietä. Ja samaa vauhtia läksi hän vihdoin
puhkaisemaan viimeistä korpea, joka jo kuului kotipappilan metsään.

Mutta yhtäkkiä pysähtyi poro niin että pulkka töytäsi sen
haaroitettujen koipien alitse, ja poromies kuuli ryskettä ja kovaa
karjuntaa edestään.

-- Tpruu tamma, tpr... perkeleen porojätkä... tpruu saatana... no
nyt tuli kummat, voi perrr-hana minkä teki... taluta tiepuoleen
se koikkeli -- kuka perrr-kele lienetkin... saatanan helevetti...
saverikot tässä katkee ja aisat... tpruu, tpruu --!

-- Mikä siellä on hätänä? huusi poromies, hämärästi nähden, kuinka
pitkä resla huppelehti lumessa yli kantojen päin ryteikköä.

-- Älä aja perrr-kele, tpruu tpr...

-- Enhän minä ajakkaan! huusi poromies tyynesti, malttamatta lisätä:
-- Ketä siellä niin komeasti kyyditään?

-- Pappia, perrr-kele, tpr... älä aja...

Reslan perästä, koko ilmanrannan pimittävän möhkäleen sisästä kuului
nyt pastori Möhkösen äräkkä ääni:

-- Kuka se on se laiton kulkija valtatiellä... kuvernöörille minä
valitan. Ilmoitappas nimesi! Hähää, hehee -- taitaapa olla maisteri
Frommerus. N-niin n-niin, kyllä muistetaan. Käräjiin minä semmoiset
herrat... Vai sillä tavalla... vai sillä tavalla sinä... pappia
virkatoimissa... ähhää... pr...

Ja pastori Möhkösen katkera viha koko Frommeruksen sukua vastaan
pulpahti nyt tähän satunnaiseen yhteentörmäykseen.

-- Noinko puhuu kristitty pappi? huusi rovastinpoika koettaen kiskoa
itsepäistä poroansa pois tieltä ja kaahlaten vyötäryksiään myöten
syvässä lumessa.

-- Näin se puhuu! kiljui kappalainen yhä enemmän ärtyneenä. -- Malta
sie, malta sie... sinä olet minua aina näykkinyt, töykkinyt, vaan nyt
saat nähdä että siitä leikistä tulee äkkiloppu... kuvernööriin minä
sinut... oikeuteen minä sinut... leivän minä sinulta... vien! huusi
pappi.

-- Saat veikkonen kunniankin! huusi poromies vastaan. -- Jos sillä
elät! lisäsi hän.

-- Vai niin, vai niin! Minä en sinun kunnioitasi tarvitse... Tiedä
se! Sinulla ei ole... kunniaa...

-- Yhä kristillisempää! ivasi toinen myös jo suuttuneena. -- Ihanhan
sinä, Matti, olet kuin juovuksissasi! Kunhan et, hyvä veli, liene
lähteissäsi ryypännyt sitä ainetta, jota olet sairaille viemässä --
Kristuksen verta?

-- Ts! kuulitko sinä Antti, miten se sanoi, kuulitko sinä? karjui
pastori kyytimiehelleen.

-- Tpru! enhän minä mitä kuule kun tuo hevonen perkele... älkää ajako
siellä... maisteri... tai viekää syrjään... pr...

-- Voi julkijumalatonta miestä! sähisi pastori pompahdellen kuin
matkakarhu häkissään puoleen ja toiseen reslassa, joka alati oli
kaatumaisillaan, mutta ei kuitenkaan kaatunut. Hevonen korskahteli
ja pärskähteli sieraimet levällään, väristen joka jäseneltään ja
tuontuostakin hypäten pystyyn. -- Sanoppas toinen kerta! Hähää, ehee
-- tästä se juttu nousee ihan keisariin asti... pyhää henkeä olet
pilkannut... Ja vielä -- rovastin poika? Mene hele...

-- -- -- -- -- --

Enempää ei Reino Frommerus voinut kuulla, sillä samalla
silmänräpäyksellä oli nälistynyt poro, kiusautuneena siitä ettei
päässyt kotiin, äkisti riuhtaissut hänet seljälleen vasten pulkan
terävää perälautaa ja isku oli sattunut niin kipeästi vasten
lantioluuta että kaikki musteni poromiehen silmissä, yksin taivaan
tähdetkin, ja hän vastustamattomasti pyörtyi, veren humina
korvissaan...

Kun hän sitten vähitellen tointui itsetajuntaan, joka tuntui
hirveältä järjenponnistukselta ennenkuin yksilöllinen minuus selveni,
huomasi hän venyvänsä seljällään porohihnan perässä, joka aina oli
kiedottuna oikean käsivarren ympäri, ja poro laahasi häntä pulkan
perässä hiljakseen juosta nulkaten kotiinpäin. Lappalaislakki oli
pudonnut lumeen, seljässä ja päässä tuntui kamalaa kivistystä,
nenästä tihkui verta. --

Vaivoin sai hän poron sen verran pysäytetyksi että pääsi kompuroimaan
pulkkaansa, jonka pohjalle vaipui makuulleen sietämättä enää istua
selkänojaa vasten. Poro sai mennä ominvaltoinsa pihaan asti, jossa
pappilan rengit kiiruhtivat auttamaan tulijaa. Viileskelevää kipua
tuntien ja heikkona hoiperteli Reino Frommerus huoneeseensa, jossa
äitiruustinna parhaillaan oli sytyttämässä lamppua...

-- Herra jumala, mitä sinulle on tapahtunut...? minkä näköisenä sinä
tulet, rakas...!

-- Poro -- riivattu... Möhkönen -- juutas... soperteli poika.

-- -- --

Hänet pantiin heti vuoteeseen ja pian hän nukahti väsyneenä Karjalan
matkastaan ja mielenliikutuksistaan, mutta kun hän aamulla pyrki
ylös, ei hän mitenkään kyennyt nousemaan istualleenkaan. Olipa kuin
lantioluun kohdalta olisi miestä ammuttu tykin kuulalla... Silloin
oli pakko kutsuttaa pappilaan kylän taitavin hieroja-akka. Yhdeksän
vuorokautta täten maattuaan pystyi Reino herra vihdoin nousemaan
jalkeilleen sekä uskalsi taas hiukan ajaa porollaankin, jolta siinä
korvenrytäkässä oli katkennut toinen sarvi.

"Se liikkuu kuitenkin!" ikäänkuin kuiskasi galileimainen ääni hänen
sisässään.

Ja hän jo nauroi yhteentörmäykselleen pastori Möhkösen kanssa.



7.


Pastori Möhkönen neuvotteli akkain kanssa kaikesta, mikä tapahtunut
oli seurakunnassa, ja kokoili laumaansa. Hänen tekopyhät sanansa
olivat langenneet hyvään maahan ja maa kasvoi monikertaisen hedelmän.
Uskolliset sanankuulijat tiesivät lisän kanssa kuvailla, mitä
hirveitä asioita olikaan tapahtunut Pyhämäen talossa silloin kun
maisteri Frommerus siellä oli käynyt, ja kappalaisen ihrainen sydän
oli visusti kätkenyt sen jumalattoman yhteentörmäyksen, mikä hänelle
itselleen oli sattunut talvisella taipaleella rovastinpojan kanssa.
Tomppelimaistapa olisi ollut sivuuttaa niin kiitolliset aiheet
vaikenemisella tai kristillisellä anteeksi-annolla.

Isänmaallinen innostus ja korkeakirkollinen inspiratsiooni siis
leimahtivat ilmi kurjalaisessa Kristuksen-palvelijassa.

Hänen harkintansa mukaan oli tapahtunut neljänlaatuinen rikos.

Ensiksi: uskonnon häväistys, sillä maisteri Frommerus kuului
revittäneen alas taivaat ja helvetit -- siis kieltäneen autuuden- ja
rangaistuksen opin, hyvät ja pahat enkelit... Toiseksi:
majesteettirikos, jonka laadun herra Bobrikoff, nöyrien suomalaisten
suurkansallinen suojelija parhaiten ymmärtää mahtoi... Kolmanneksi:
kunnianloukkaus sielunpaimenta vastaan niin törkeä, ettei sille
kirkkolaissa löytynyt sopivaa sanaa vastineeksi; rovastinpoika
oli pilkannut siunattua rippiviiniä ja puhunut Vapahtajan verestä
aivankuin alkohoolijuomista! Sekä neljänneksi: luvattomalla elukalla
ajeleminen yleisellä valtatiellä, joka oli vasten voimassaolevaa
lakia. Ynnä muuta, ynnä muuta.

Matti Möhkösen kansliassa tehtiin työtä. Laiskasta kappalaisesta
oli äkkipäätä tullut vireä mies. Tutkisteltiin syvällekäyvästi
sekä maallisia että hengellisiä lakikirjoja ynnä lisäksi
bobrikoffilaisia erikoisasetuksia. Siunatuksi lopuksi ryhdyttiin
kirjoittamaan asiakirjoja ja dokumentteja. Herra sielunpaimen
käsitti täydellisesti asemansa pyhyyden: hän oli kaikessa johtavana
tähtenä, kirjoitti ovelat konseptit, puhtaaksikirjoitutti ne
luotettavalla kirjanoppineella talonpojalla, mutta poltti heti kaikki
käsialat, mitkä olivat uloskäyneet hänestä itsestään: Ei edes omaa
allekirjoitustaan hän ainoaankaan paperiin pannut, vaan niinkuin
näkymätön male spiritus hän ne kaikki ainoastaan leimasi hyväksyvällä
katseellaan. Isä Jumala oli hänelle jo koulupoikana antanut
varovaisuuden nahkaasäästävän lahjan.

Kaapro Kinttunen, Aapo Tinttanen ja eräs talonpoika Pekka Renttunen
-- nepä ne allekirjoittivat nuot valituspaperit. Ja tapahtui se
eräänä myöhäisenä yönä, kun kauppias Naukkunen nassakoineen parahiksi
oli saapunut kaupungista ja iloitsi pyhäin ihmisten yhteydessä. Sinä
yönä sanotaan pappi Möhkösen suuta-antamisella suudelleen talollista
Renttusta, eikä se suinkaan liene ollut mikään Juutas Iskariotin
suudelma.

Mutta kuka ottaisi kirjoittaakseen päällekirjoituksen siihen
kirjelmään, joka oli menevä hänen ylhäisyydelleen, herra
kenraalikuvernöörille? Ei siihen alamainen Renttunen tuntenut itseään
kyllin päteväksi. Koko koplan järki näet sanoi että se, jos mikään
oli piirustettava venäjäksi. Muuten se muka tulisi hyljätyksi siellä
pääpaikassa Helsingissä, paiskatuksi avaamattomana lokaviemäriin.

-- Eikös herra pastori sitten osaa?

-- Heh, heh, enhän minä... valehteli kirkon mies -- minulla
tuli luetuksi koulussa vain raamatun alkukieliä. Puoliääneensä
hän kuitenkin solkkasi: Finljandskomu generalgubernatoru Jevo
Velitshestvu Nikolaju Ivanovitshu Bobr...

-- Kyllä herra pastori ossoo, koskapa puhhuukin!

-- Heh, heh, enhän minä... minä en toki muista kirjaimiakaan.

-- Eihän tässä kirjaimia tarvihekkaan kuin ryssän hospotiluita!
väitti Renttunen, mutta pastori selitti että kyllä tässä kirjaimiakin
tarvittiin, se muka muuten ei tule perille oikeisiin käsiin. Ja
perille täytyy -- majesteettirikos.

-- Kekä tässä sitten säätänee, saakuri?

-- Jos olisi kirjuututtaa ihtellään maisteri Romeruksella? arveli
Renttunen -- se piessä osaa venättä.

-- Ei helkkarissa! varoitti pappi. -- Se heti haistaisi mitä on
tekeillä.

-- Antaisi haistaa. Keisari on meijän puolella!

-- Jaa, jaa, -- jatkoi pappi rypistäen kulmiaan, mutta ei nyt passaa.
Täytyy olla varovainen, se on venäjäksi -- astarooshnyi. Vaan ehkäpä
opettaja Limaskainen --?

-- Vie ja vikise!

Kansakoulunopettaja Lalli Limaskainen, nuori, sileänaamainen olento,
joka vasta hiljan oli saapunut pitäjään, kutsuttiin salaiseen
kokoukseen pikkupappilaan, voideltiin tarpeenmukaisesti paloöljyllä
sekä istutettiin kirjoituspöytään.

Renttunen nimitteli tullutta "maisteriksi" ja sekös kunnianhimoista
miestä mairitti varsinkin syystä siitä ettei ollut seminaariakaan
läpikäynyt, vaan muuten onnistunut pujahtamaan koulumestarien
pyhään säätyyn. Ikävä kyllä: ei opettaja Limaskainenkaan taitanut
keisarillista kieltä, vaan suostui tämä nurkkasihteeri kirjoittamaan
päällekirjoituksen ainoastaan sen mukaan kuin pastori Möhkönen saneli
-- kauniilla suomalaisilla kirjaimilla venäjäksi. Lalli Limaskaisen
kaunis käsiala oli jo kiertokoulupoikana herättänyt huomiota, ja
osaksi senkin tähden oli nuorukaisesta tehty kansanlasten opettaja
naapuripitäjään, josta nyt oli siirtynyt tänne. Olisipa ihme,
jos noin sirolla tyylillä kirjaeltu kirje ei luikertaisi perille
herättämättä ansaittua huomiota!

-- Eihän tästä vain linnaan joutune?

-- Kyllä tiilenpäitten lukeminen nykyään kuuluu muille eikä meille,
-- lohdutti sielunpaimen samalla ikäänkuin pesten kätensä kaikesta
mitä hänen kansliassaan oli töhritty.

-- Ja nyt postiin!

-- Ei saa konttoorin kautta, -- neuvoi pappi sormi pystyssä -- voisi
vihi haista.

-- Entäpä kapitulin kirja?

-- Ei sitäkään.

-- Miten nämä sitten...?

-- Kaupunkimiesten matkassa!

Se sopikin hyvin. Kinttusella ja Renttusella oli muutenkin meno
kaupuntiin. Kinttunen siis otti kuormansa päälle kapitulin kirjan,
Renttunen kenraalikuvernöörin raportin.

-- Ja muistakaa ettei minua saa höyhenen haituvallakaan sekottaa.
Te syytätte seurakunnan ja kansan puolesta, -- kuiskutteli pappi
lähteville.

-- Tuota... montakos litraa pastorille tuodaan sitä...? kuiskasi
vuorostaan Kinttunen.

-- Ssh, ssh, suhisi pastori. -- Ei sitäkään asiaa sovi minun nimeeni
toimittaa.

Kaupunkiasiat sovittiin järkevästi, ja miehet läksivät pienessä
viinan hiprakassa kuuraisin hevosin ja kitkuttavin resloin pitkille
talvisille taipalille yli järvien, halki lumisten vaarojen. Korpi
kuivasti kumahteli heidän etenemiselleen... Mutta pastorin mieli
oli sinä päivänä pehmyt kuin kesävoi kirkastuksena, hän oli ylen
ystävällinen kaikkia kohtaan, hymyili parran täydeltä akkunasta, kun
maisteri Frommerus sattui ajamaan sivu, eikä ollut enää ikäänkuin
tietääkseenkään kireistä väleistä. Rovastillekkin kirkon sakastissa
tavattaessa seuraavana aamuna oli kappalainen kovin kohtelias, ei
kääntänyt leveätä selkäänsä, vaan pyysipä rovastin ruustinnoineen
välttämättä käymään heilläkin, se Taavakin kun sitä niin oli
kärtellyt. Rovastivanhus oli hyvillään että välit pappien kesken
vihdoinkin näyttivät korjaantuvan...

Ja heti samana iltana hän sinne ajoikin karhuntaljareessään
ruustinnan kanssa. Mutta Reino Frommerus jäi kotiin viettäen
pyhäiltansa tuttavallisessa keskustelussa renkien ja piikain kera
pirtin puolella.

-- -- --

Tulivat sitten takaisin pappilan vanhukset myöhään yöllä, poika
maisteri jo oli nukkumaan menossa kun he molemmat hänen huoneeseensa
astuivat posket punertavina pakkasesta ja peräti virkeällä tuulella.

-- Terveisiä! Hälsningar!

-- Taisi olla hauskakin? kysyi poika.

-- Möhkönen oli oikein hyvällä tuulella, selitti isärovasti
kävellen edestakaisin huopasaappaissaan ja sytytellen piippuaan. --
Ajatteleppas: meille tarjottiin illallinen, jollaista kunniaa ei ole
tapahtunut koskaan ennen siinä talossa. Siitä Taavasta on tullut niin
kohtelias, kysyi se "miksi ei maisterikin saattanut tulla."

-- Sylttiäkin tarjottiin, -- kertoi ruustinna.

-- Vai niin...

-- Joo! vakuutti ihmisistä hyvää uskova rovasti puhaltaen
vaakunasavuja, -- kyllä ne nyt olivat niin erinomaisen ystävällisiä...

-- Hm, -- sanoi poika paulapieksujaan päästellen. -- Kunhan ei olisi
pahan edellä.

-- Sitä minäkin, -- sanoi ruustinna ruotsiksi ja alkoi kuvailla,
miltä pastorin silmien ilmeet hänestä olivat näyttäneet.

-- Sillä jesuitalla on pitkäsiima järvessä, siitä voitte olla varmat,
-- päätteli Reino. -- Huomenna otan selon.

-- Hyvää yötä nyt lapsikulta, nuku rauhallisesti. Mutta Reino
Frommerus ei nukkunut kovinkaan rauhallisesti. Hän näki ilkeitä unia
mustista ja punaisista miehistä...

Seuraavana aamuna hän eineen jälkeen valjasti poronsa ja läksi
ajamaan nimismiehen luo, joka asui peninkulman päässä pappilasta.
Nimismies otti hänet rypistetyin kulmin vastaan. Hän oli urkkinut
että harvinaisia ilmiantoja oli tekeillä pitäjässä ja oli vihoissaan.

-- Mitä hittoa sinun oli pakko mennä niitä kuvia repimään? Nyt ne
minutkin sotkevat juttuun.

-- Pyhämäen isäntähän tuo itse ne repi ja poltti, -- puolustihen
toinen.

-- Polttipa kuka hyvänsä, minä saan nuuskua -- sinun tähtesi!

-- Et taida pitää nuuskusta?

-- En.

-- Pelkäät nahkaasi?

-- En! Mutta vihaan poikamaisuuksia.

-- Oletko ehkä ryhtynyt toimenpiteisiin?

-- Olen lähettänyt konstaapelin ajamaan takaa Renttusta, jolla on
ilmiantokirje sinua vastaan. Täytyy kai käyttää mahtiasemaansa.

-- En kiitä sinua. Näyt ajatelleen enemmän itseäsi kuin asiaa ja
minua.

Nimismies loi rovastipoikaan pienet, tulipilkkuiset silmänsä.

-- Etkö sinä ymmärrä että sinutkin voidaan karkoittaa maasta, jos
sellainen raportti saapuu perille?

-- Karkoittakoot! sanoi Reino Frommerus jäykästi, vaikka hänen
sisässään värähteli kimppu kirveleviä tunteita.

Nimismies näytti lauhtuvan. Tarjosi tupakkaa ja kahvia vieraalleen,
toimitti ruokaa ja piti hyvänä. Jutteli sitten yksityiskohtaisemmin
mitä oli kuullut. Reino Frommerus sai tietää että päällekirjoitusta
tuohon ilmiantokirjeeseen oli kutsuttu tekemään uusi
kansakoulunopettaja Limaskainen. Akkaväen kautta sekin tieto oli
suikertanut maapoliisin korviin ja sieltä heti nimismieheen. Missä
määrin pastori Möhkönen oli asianosallinen, sitä ei nimismies
tietänyt.

-- Se kettu osaa aina lakaista jälkensä omalla hännällään, -- arveli
hän. -- Ei sille tekisi pahaa toinen korvapuusti.

-- Toinen?

-- Niin, -- sanoi nimismies naurahtaen ja kertoi kuinka hän pari
vuotta sitten eräissä talonpoikaishäissä, kun pastori Möhkönen oli
kerskunut voimiaan, oli antanut humaltuneelle sielunpaimenelle
sellaisen korvatillikan että toinen oli pyllähtänyt permantoon ja
mörissyt kuin karhu. -- Siitä asti se minua respekteeraa, -- vakuutti
hän kierrellen karkeita viiksiään, jotka aina törröttivät ympäri suun.

Nimismies pyysi toveriaan jäämään iltaan asti, jolloin saapuisi
muitakin vieraita ja jolloin totiakin maisteltaisiin saloseudun
yksitoikkoisuuden ratoksi, mutta maisteri Frommerus ei tällä kertaa
suostunut taloksi jäämään. Aika oli hänestä yksityisiin ilotteluihin
liian vakava.

Hän läksi porollansa palaamaan poikki järven ja kohtasi maakaistaleen
rannassa vastaantulevan hevosmiehen, jonka tunsi konstaapeliksi. Hän
aikoi ajaa sivu mitään kyselemättä, mutta konstaapeli pysäytti hänet
ja kertoi palaavansa takaa-ajosta, joka oli kokolailla luonnistunut.
Kirjeen kuului Pekka Renttunen omin käsin repineen neljän penikulman
päässä Kurjalan kirkolta ja palaset olivat hajonneet taivaan kaikkiin
tuuliin. Ei ollut raato antanut sitä eheänä takaisin, vaikka toinen
sitä tiukasti oli vaatinut. Oli se ollut aikamoinen käsikahakka
keskellä talvista taivalta...

-- Ja saa nyt maisteri rauhassa ajella kotiinsa, -- arveli
konstaapeli omituisesti välähtelevin silmin ja nykäsi hevosensa
menemään.

Reino Frommerus oli konstaapelin silmäin välähdyksestä lukevinaan
että mies yhtähyvin olisi suonut hänelle rauhattomankin kotiinajelun.
Jos nimismies olisi sattunut olemaan toista maata, niin konstaapeli
empimättä olisi totellut päinvastaisiakin komennuksia. Oli jo kerran
oireita sinnepäin näkynytkin, mutta nimismies oli erottamisen
uhalla kieltänyt kaiken kalastelemisen bobrikoffilaisen virkavallan
sameissa vesissä. Onni tosin että nimismies itse asennoi siksi
kaukana kuvernööristään ettei tuon nousukasherran kotkankynnet tähän
pitäjään asti ulottuneet. Konstaapelin ja maapoliisien siis täytyi
totella perustuslaillisiakin käskyjä, jos halusivat elää nimismiehen
suosiossa.

Reino Frommerus, erottuaan konstaapelista ajoi suoraan opettaja
Limaskaisen luo. Tämä oli parhaillaan tunnilla, joka jostakin syystä
oli lykkäytynyt tavallista myöhempään. Maisteri Frommerus hiipi
voimistelusaliin ja, istuutuen rikkinäiselle höyläystelineelle,
päätti odottaa oppitunnin loppumista. Ohuen lautaoven läpi saattoi
hän selvästi erottaa, kuinka nuori opettaja siellä parhaillaan opetti
raamatunhistoriaa lapsille.

-- Mikä sen vuoren nimi oli, jolle Mooses kiipesi? kuuli hän
opettajan kysyvän.

-- Siinain vuori, vastasi kimakka ääni.

-- Kuka Mooseksen sinne käski nousta? kysyi taas opettaja.

-- Herra! vastasi vielä kimeämpi ääni.

-- Mikä herra?

-- Jumala!

-- Niinpä tietenkin. Ja mitä varten? tutki opettaja.

-- He siellä puhelivat keskenään, -- kuului joku vastaavan reippaasti.

-- Mistä he puhelivat? kehitti yhä opettaja.

-- Tauluista.

-- Minkälaisista tauluista?

-- Rihveli...

-- Älä höpise! Sano sinä Veeru?

-- Kivisistä tauluista!

-- No niin. Mitä niillä tehtiin? Pikku Taneli!

-- Niihin kirjoiteltiin! huusi ylös pimpahtaen Pikku Taneliksi
kutsuttu.

-- Kuka niihin kirjoitti?

-- Ka Jumala!

-- Älä sano "ka Jumala", vaan Jumala yksin.

-- Jumala yksin!

-- Herrajumala kun sinä olet kollo. Miten pitää sanoa, Petti Juntunen?

-- Jumala!

-- Niin. Montako niitä oli? Santeri!

-- Jumala on yksi, vaan hänessä on kolme eri persoonaa! vastasi
Santeri.

-- Herrajumala, kuinka te sotkette, minähän kysyn kivisistä
tauluista. Montako niitä oli?

-- Kaksi!

-- No hyvä. Mitä Jumala niihin kirjoitti?

-- Kymmenen käskyä.

-- Oikein. Mutta kuka tietää miksi niitä käskyjä oli justiinsa
kymmenen? Sitä ei seiso kirjassa, vaan ehkä joku arvaa?

Mutta ei kukaan oppilaista kuulunut vastaavan. Opettaja sai itse
selittää viisautensa:

-- Jumalalla nähkääs on kymmenen sormea kuten ihmisilläkin, niin
hän joka sormella kirjoitti yhden käskyn. Sentähden sanotaankin
jokaisesta lain käskystä että se on kirjoitettu Jumalan sormella.

Reino Frommerus rykäsi. Hänen oli vaikeata kuunnella moista moskaa.

-- Mitä Mooses teki sillä aikaa, kun Jumala kirjoitti? kuului taas
opettaja kysäsevän. -- Ei sitäkään ole kirjassa, vaan ehkä joku sen
paikan ymmärtää?

-- Hän vuotteli valtaistuimen juuressa jotta milloin toinen saisi
ne taulut valmiiksi, -- vastasi joku kekseliäimmistä. Toiset pojat
tuntuivat tirskahtelevan vastaukselle, mutta opettaja jatkoi:

-- Niin tietysti, vaan milläskeinoin hän vuotteli? Istuiko Mooses?
kehitti opettaja.

-- Istui se...

-- Ehei! Kylläpä teillä on vähän najua päässä. Ei semmoisten suurten
herrain edessä passaa istua. Tietysti hän seisoi.

-- Seisoi ja vuotti, -- säesti oppilas.

-- No niin. Kauvanko Mooses siis sai seistä vuorella? Paavo Pöllänen!

-- Neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä, vastasi harvakseen
järeä ääni, jonka takana varmaankin seisoi koulun koljatti.

-- Joo joo, niin olivat asiat siihen aikaan. -- Siihenkö asti teillä
oli läksyä? -- Kertokaa nyt tämä tapaus niinkuin kirjassa seisoo.
Reeta Lauronenpa alottaa.

Luokalta alkoi kuulua sukkelasuinen, mutta yksitoikkoinen ääni:

-- Yhymn. Ko -- Kolmannen päivän aamuna Herra astui alas vuorelle
ukkosen jyristessä, ukontulien salamoidessa ja kovan pasuunan äänen
kuuluessa. Ja savu nousi vuorelta niinkuin pätsin savu. Koko Siinai
vapisi ja kaikki kansa, joka oli leirissä, peljästyi sangen kovin. Ja
Mooses vei kansan leiristä... ja Herra puhui kaikki nämät sanat...

-- Piisaa, keskeytti opettaja, samalla kun seinäkello kuului lyövän
neljää. Lukekaa seuraavaksi kertaa -- -- --

Reino Frommerus siirtyi opettajan vastaanottohuoneeseen, jonne Lalli
Limaskainenkin pian ilmestyi omituisesti hieroen käsiään. Nähtyään
vieraan huoneessaan, säpsähti hän kovasti ja punastui korviaan
myöten. Reino Frommerus mainitsi nimensä. Opettajan käytös muuttui
silmänräpäyksessä kohteliaaksi ja kiemurtelevaksi.

-- Hauska tutustua, sopersi hän ja läksi toimittamaan kahvea
piialtaan. Tuli taas takaisin ja soperteli kaikenlaista
vaatimattomista asuinhuoneistaan, joita ei muka vielä oltu keretty
laitella vieraskuntoon, ja pyyteli anteeksi.

-- Minulla on opettajalle vain vähän asiaa, -- virkkoi toinen ja loi
lävistävän katseen levottomaan, sileänaamaiseen olentoon, joka pyrki
helkyttämään kirjakieltä, mutta äänsi kaikki d-äänteet järjestään
t:ksi.

-- Onko totta että te, herra Limaskainen, olette kirjoittanut
päällekirjoituksen siihen kirjeeseen, jonka jotkut rentut tästä
pitäjästä aikoivat lähettää Bobrikoffille?

Herra Limaskainen hämmästyi, punastui ja tyrmistyi.

-- Mikä kirje? milloin? missä? kuka --?

-- Minä vain kysyn, onko se totta?

Vieraan katse poltti nuorta opettajaa. Tämän tulen edestä ei näkynyt
pääsevän pakoon.

-- No hyvänen aika mistä te tiedätte! Ky--ky-- kyllä minä... panivat
pyytämään... minä en tuntenut herraa... ne sanoivat... ja täytyyhän
ihmisiä auttaa...

Reino Frommeruksen silmät säkenöivät. Hän oli ponnahtanut pystyyn
puristetuin nyrkein. Hänen äänensä värisi vihasta, kun hän sanoi:

-- Hävetkää! Suomalainen kansakoulunopettaja alentuu
santarmipalvelukseen? Joko te olette tyhmä raukka taikka kokonaan
siveetön ihminen. -- Hyvästi!

Hän asteli raskain mielin alas pihalle, luomatta ainoatakaan katsetta
jälkeensä. Kuuli takaapäin imelän kohteliaisuuden "eikös maisteri
vielä tulisi juomaan toista kuppia?" mutta ei kyennyt siihen
sanallakaan vastaamaan. Poro kiidätti hänet hyvää vauhtia kylän läpi
suoraan kotipappilaan.

Iltatähdet jo kylmästi kimmelsivät...

Ja kun Reino Frommerus sitten yön hiljaisuudessa huoneessansa
kuvitteli mielessään kaikkia niitä pirullisia juonia ja esivaltaisia
vehkeitä, joita tunsi itseään vastaan punottavan, niin hänen
sieluansa kouristi syvä kaiho korkeimman, väkevimmän jumalhengen
yhteyteen, joka hänelle antaisi varmuutta, samalla kun hänen kätensä
puristuivat nyrkeiksi ihmisten ilkeyksiä vastaan. Ja hänessä
tapasivat vastakaikua ylivoimaansa vastaan taistelevan saksalaisen
runoilijan sanat:

    'Sydämmemme Jumalaan kohdistuvana,
    kätemme koiria vastaan,
    -- se on kristillisyyttä!'

       *       *       *       *       *

Kurjalan kappalaisen ja hänen kätyriensä yritykset tehdä maisteri
Frommeruksen julkisesti syytteenalaiseksi siitä että tämä muka oli
loukannut uskonnon pyhyyksiä, raukesivat sentään tällä kertaa yhtä
tyhjiin kuin tuo lapsellinen ilmiantohanke majesteettirikoksesta.
Mahdollisesti tähän raukenemiseen vaikutti ilmiantajain tökerö
esittämistapa, jossa ei voinut olla huomaamatta mieskohtaista
vihaa, mahdollisesti myös sekin ettei pastori Möhkönen, joskohta
oli totellut kristillisen avioliiton pakkoa, tuomiokapitulin edessä
ollut parhaissa kirjoissa, ja mahdollisesti vielä sekin että se
henkilö, joka tahdottiin merkitä oikeauskoisuuden häpäisijäksi,
sattui -- ikävä kyllä -- olemaan saman pitäjän vielä elävän rovastin,
arvossapidetyn vanhan sielunpaimenen oma poika. Varmasti voi otaksua
että tuo autuuden valtakunnan poliisikanslia moisen ilmiannon
saadessaan tunsi puhdasoppisuuden väristystä jokaisessa hermossaan ja
että hiippakunnan piispan aivoissa leimahti heijastus kerettiläisen
polttorovion pelastavasta liekistä, mutta mailmallismielinen järki
sai vielä tällä kertaa kunniasijan tässä kansliassa ja täytyi myös
huomioonottaa, minkä metelin toismieliset olisivat nostaneet, jos
tuomiokapituli moisesta moskasta olisi tehnyt asian. Tosinhan
tuomiokapituli olisi voinut, kätensä pesten, lainkirjainta
seuraten kehoittaa paikkakunnan kristillisen seurakunnan esimiestä
kirkkoraadin edessä antamaan varoituksen henkilölle, joka kuului
sekaantuneen arvostelemaan jumalallisia totuuksia, mutta ei sekään
olisi ollut kyllin viisasta, koskapa siten oma isä olisi pakoitettu
ruoskimaan poikaansa yksikertaisten talonpoikien nähden ja sitäpaitsi
oli peljättävää että rovasti Frommerus moisessa tapauksessa olisi
taipunut kuulemaan enemmän omaatuntoa kuin kristillistä hallitusta,
josta taas olisi koitunut tuomiokapitulille häpeää. Ei! -- älykkäintä
oli jättää asia taivaallisen herran haltuun, mutta punastuvien
korvien taakse saattoi sentään tallettaa sen tosiasian, että tuolla
Kurjalan pappilassa, erinäisistä ilmiöistä päättäen, oli siinnyt ja
syntynyt kapinasielu, joka haudoskeli ties mitä yhteiskunnallisia
mullistuksia.

Ilmianto, kuten sanottu, raukesi siis tällä kertaa ilman
minkäänmoisia toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta.

"Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" Bobrikoffin jumalallista
esivaltaa edustavista asetuksista oli yllinkyllin sielunvaivaa
kristillisen kapitulinkin herroille...

Matti Möhkönen ei enää hymyillyt partansa sisää, kun milloin näki
Reino Frommeruksen lennähtävän akkunainsa alitse. Pommi ei ollut
räjähtänyt, kuten laskettu oli, ja uutta dynamiittia oli vähän vaikea
hankkia. Pastori tyytyi nyt rikoksellista rankaisemaan ainoastaan
pahoilla irvistyksillä läpi akkunan, selänkääntämisellä rovastille
sakastissa, sydämmenpurkauksilla omalle pastuskalleen, mutta ennen
kaikkea alasrepivillä juoruilla, joita hän oli mestari levittämään
uskovaiseen väestöön tekemällä teräviä, varovaisia kysymyksiä
kaikille niille, jotka olivat rovastinpojasta jotakin kuulleet.
Ryhtyipä hän viattomiin aktivistisiinkin toimenpiteisiin komentamalla
omat pikkupoikansa raahaamaan seipäitä ja karvaita kompastukseksi
semmoisille paikoille metsäteitä, joista tiesi rovastinpojan täytyvän
ajaa peurallaan -- ikäänkuin kameelilla neulansilmän lävitse. Se
oli äärettömän salainen toimenpide, jota herra pastori tuskin olisi
tunnustanut Jumalankaan edessä, jos nimittäin Jumala sitä joskus
olisi häneltä hoksannut kysäistä, mutta merkillisesti tuo Reino
Frommerus tottui vainuamaan nuo vaaralliset paikat sekä naureskeli
ääneensä joka kerta kun keksi kappalaisen salasatimet edessään,
ja näyttipä siltä että hänen uskollinen peuransakin nurjimmassa
vauhdissaankin osasi haistaa, missä sielunvihollisen kavala paula
kulloinkin piili lumisissa mäkirinteissä...

Muutoin tämä poromaisteri sielunsa syvimmässä tunsi vakavaa surua
ja kärsimystä kaikista niistä ilmiöistä, jotka hänen ympärillään
vallitsivat eikä vieläkään osannut ratkaista, mitenkä hän, yksinäinen
yksilö, pystyisi vaikuttamaan suomalaisen kirkkokansan todelliseksi
valistamiseksi. Saisikko hän, maallikko, koskaan sellaista pätevää
jalansijaa kuin pappi: jolle nykyinen yhteiskunta antoi etuoikeuden
kaikkien muiden kansalaisten rinnalla ratkaisemaan elämänarvoja
kangistuneiden kaavojen ja oman mielensä mukaan? Olihan hirveätä
vääryyttä että joku ulkonaisen ammattiasteen vormuun valettu olento
sai ihmisten edessä suurimman oikeuden kajota totuusopetuksiin,
joiden ydin oli kokonaan sisäistä laatua ja joihin ei oikeastaan
saanut ryhtyä kukaan muu kuin sellainen ihminen, joka todella
tunsi jumalakärsimystä ja veljeydenkaihoa sydämmessään sekä
jolle henki kaikkialla oli enemmästä arvosta kuin ruumiillinen
hyvinvointi. Jeesus Kristus ei ollut ollut pappi ja kuitenkin hän
kapinahengellään oli noussut papiksi kaikelle kansalle vieläpä ylitse
pappien ja kirkon. Eikä yksikään uskonpuhdistaja ollut ollut pappi
sanan tavallisessa merkityksessä, vaan kaikki ne olivat nousseet
kansankirkon mahtimiehiä vastaan, silloinkun jumalainen kipuna heidän
rinnoissaan oli virinnyt vanhoillisuuttahävittäväksi tuleksi -- ja
siten heistä vasta oli tullut todellisia pappeja. Ja aivan samoin
näkyi nykyaikanakin -- kaikkialla muualla paitsi Suomessa -- nousevan
todellisia pappeja ja todellisia kansanparannussaarnaajia ainoastaan
niistä, joiden yksilöllinen henki kykeni kohoamaan yli arkipäiväisen
nimijumalisuuden ja julistamaan laumoille vapaita, rehellisiä
tutkistelmia. Tusinapappien vihollisista ne todelliset sielunpaimenet
aina näkyivät kohoavan tässä uskonriitojen mailmassa. Vai eikö
esimerkiksi venäläinen Leo Tolstoi ollut tuhansinverroin todellisempi
sielunpaimen kuin joku hänen maansa oikeauskoisista papeista,
jollainen, itse ilmiannettuaan jonkun veljistään santarmeille, vielä
ilkesi tälle tyrkyttää viimeistä ristinsuutelua siinä tilaisuudessa,
missä armollinen esivalta onnettoman hirtätti tai kuoliaaksiammutti?

Mutta milloin oli Suomessa noita todellisia pappeja ilmestyvä
kahlehdittua kansaa vapauttamaan? Tai milloin oli temppeliherrain
omista riveistä nouseva joku pappi täynnänsä pyhää uskallusta
kirkonkaavoja repimään ja Jumalan kunniata vapaassa ihmishengessä
julistamaan? Tottakai sen murroksen täytyi tässäkin maassa tapahtua,
jos mieli Suomen kansan pysyä yleismailmallisen ihmishengen
kehityksen perässä?

Mistä olisi uudistus oikeastaan alotettava, ja mistä se
valitettavasti ei voinut alkaa ainoastaan sentähden ettei kukaan
asiasta vakavammin välittänyt tai sentähden ettei suomalaisessa
yhteiskunnassa tarpeeksi löytynyt terveitä kapinasieluja, kauniita
esimerkkejä, uljaita tulensytyttäjiä?

Kodista ja koulusta!

Reino Frommerus muisteli oman lapsuudenkotinsa ilmiöitä.
Muisteli sitä ikää, jolloin hänessä järki ja sydän oli kypsynyt
vastaanottamaan jotakin elämän arvokysymyksistä. Mitä olikaan hänelle
silloin opetettu? -- Muutamia kummallisia sanoja vain. Esimerkiksi
seuraavat: _Jumala_ (joku hirveä kuningas-ukko pilvissä, pyhä
kummitus, joka vasten lapsen selvää järkeä muka levisi kaikkialle ja
oli joka nurkassa urkkimassa, vaikkei häntä näkynyt, kuinka tahansa
tirkisteli). _Synti_ (vain se, minkä itse erehdyksissä tai vasten
jonkun kieltoa tuli tehneeksi ja josta pelotettiin Jumala-ukon
hirveästi rankaisevan, vaan josta ei kuitenkaan taivaallista
rangaistusta näkynyt, vaan kaikki päättyi kirvelevään piiskasaunaan,
jonka äiti antoi paljaalle ruumiille). _Jeesus_ (joku sangen hämärä
sivuolemus Jumalan rinnalla, vuoroin niinkuin hyvin surullinen
ihminen, joka kulki pitkissä hameissa, vuoroin kuin pieni valkoinen
lammas, joka käsite varmaan johtui jostakin seinäkuvasta, jossa joku
vaimonpuolelta näyttävä olento piteli sylissään lammasta ja kuvan
alla seisoi sanat "katso Jumalan karitsa, joka poisottaa mailman
synnit"). _Perkele_ (vuoroin niinkuin hirveä sarvipäinen olento,
joka saattoi syödä lapsia elävältä aivankuin kissa Mikko hiiriä,
vuoroin kuin kiljuva jalopeura, joka taas lapsen käsityksessä oli
kuin suurensuuri peura tai poro.) _Enkeli_ (valkosiipinen tyttö,
joka saattoi liihoitella taivaan ja maan väliä ja joka kantoi lapset
uuninpiipun kautta taivaaseen, silloinkun ne kuolivat, sekä seisoi
vuoteen vieressä, jos osasi olla kiltti mammalle, ja se enkeli oli
hyvin hempeä poskiltaan, hiuksiltaan ja vaatteiltaan niin että
tähän käsitteeseen ehdottomasti yhtyi alkava lemmenhyväilyn kaiho).
_Pyhähenki_ (kummallinen viileä tuulen henkäys, joka pyrki näkymään
hiukan kirkkaampana kuin muu ilma; toisinaan niinkuin sininen
pääskynen, joka tulla tuijasi päistikkaa alas pappilan nurmipihalle
-- niinkuin tallipääskynenkin, silloinkun kissa sattui kulkemaan
yli pihan; pilkka tätä pyhää henkeä vastaan jäi salaperäiseksi
arvoitukseksi). _Taivas_ (sinervä ilman kansi hyvin korkealla pään
päällä, sinne muka pääsi, jos osasi olla oikein kiltti s.o. papalle
ja mammalle mieliksi; uskoi kyllä että siellä oli hyvää ja kaunista
ja helppoa, vaan hiukan pyrki pelottamaan että jos siellä sentään
lienee liian juhlallista ja jäykkää ikäänkuin vieraassa salissa ja
tulee ikävä, koskapa siellä on se ankara Isä-Jumala, jonka nähden,
jos se vain istuskelee samassa huoneessa ja katsoa pullistelee
suurilla silmillään, ujostuttaa ruveta leikkimään). _Helvetti_
(hirveän kuuma paikka ikäänkuin pappilan pirtin leivinuuni,
silloinkun se hehkui täynnä palavia halkoja: siellä ihminen paloi
eikä kuitenkaan muuttunut tuhaksi ja pirut pistelivät hiilihangoilla
ja nauraa räkättivät ympärillä); ynnä muita kirjavia kuvia.

Tämän-haahmoinen hänen uskonnon-käsityksensä kotikoulussa oli
ollut, ja varmaan se verrattuna moneen muuhun kotiin oli ollut
varsin malliksikelpaava, koskapa isä oli pappi ja äiti myös
jumalaapelkääväinen papinrouva. Mutta miksei koskaan oikein
lämpimästi ja selvästi oltu pysähdytty puhumaan pääasioista:
ensinnäkin siitä, mikä hän, Reino, tässä mailmassa oikeastaan
oli, miten hän mailmaan oli tullut, ja mitä merkitsi hyvänä tai
pahana oleminen hänelle itselle ensisijassa ja vasta sitten tuolle
ukko-Jumalalle, tai mitä Jumalalla, vieraalla, vanhalla herralla,
ylipäänsä oli hänen, pikkupojan kanssa tekemistä tai miksi se
häntä niin vahti, ja minkälainen hyvä hamesetä tai lammaspaimen
se tuo Jeesus oikein oli ollut, ja missä liikkui tuulenpuuska, se
pyhähenki, ja miksei enkeleitä näkynyt päivällä ja miksei nähnyt
itse Isä Jumalaakin, koska se kuului olevan levällään joka paikassa
ja näki kaiken, minkä toinen salaakin teki, ja miksi tuomittiin niin
hirveään paikkaan kuin helvettiin, jos vähänkin teki tuhmuuksia? ja
miksi sunnuntaisin oltiin eri tavalla kuin arkipäivinä eikä saanut
vapaasti olla keilasillakaan salin lattialla, vaan täytyi hiipiä
ullakolle, vaikka tuli sieltäkin poisajetuksi, jos liiaksi jyrräsi
lattiaa, ja täytyi sydän kurkussa kuunnella, kun äiti luki sitä kovin
ikävää postillakirjaa, ja miksi vasta sitten sai vehnäiskahvit, kun
oli aikuisten keskessä istunut liikahtamatta tuolillaan ja muka
kuunnellut jumalansanaa?

Ja miksei sitten, kun poika pantiin kouluun ja opettaja alkoi luettaa
piplian historiaa, yksi ainoakaan ihminen edes kotona kuiskannut
korvaan, minkä-arvoisia ne nuo kummallisen juhlalliset jutut
oikeastaan olivat? Miten se oli mahdollista että Jumala kuudessa
päivässä ennätti rakentaa ja luoda niin äärettömän paljon maita
ja meriä, vuoria ja laaksoja, jokia, järviä, metsiä ja hirmuisen
paljouden monenlaisia eläimiä ja lisäksi vielä kaikki taivaan
tähdet ja auringon ja kuun ja vihdoin kaksi ihmistäkin, joista hän
toisen tekasi toisen kylkiluusta? ja miksei Aatami ja Eeva saaneet
syödä omenia vapaasti kaikista paratiisin puista? ja miksi he sitä
häpesivät, vaikka olivatkin alasti Jumalan heitä huutaessa, koska
ei Jumala ollut mitään puhunut housujen ja hameiden käyttämisestä?
tai mitähän taikinaa ne kaltiaiset olivat, joita Saara-muori syötti
Jumalalle? ja mitenkä kaikki elukat mahtuivat Noakin arkkiin ja
mistä niille kaikille ruokaa piisasi? ja miten oli selitettävissä
ettei hiuskarvaakaan kärventynyt kolmelta mieheltä: Sadrakilta,
Meesakilta ja Abednegolta, jotka olivat tulisessa pätsissä? tai miten
kummanlailla se hyvä Heenokki otettiin elävänä taivaaseen tai miten
Elias profeettakin sinne ookkasi kultaisilla vaunuilla ja hevosilla?

Niin! miksikähän ei kukaan kodissa tai koulussa, silloin kun tätä
"uskontoa" alettiin ahtaa nuoreen ihmissieluun, ollut rehellisesti
kuiskannut korvaan että nämät kaikki olivat hebrealaisia satuja,
joita ei tarvinnut uskoa tosiksi enempää kuin muidenkaan kansojen
ikivanhoja tarinoita, enempää kuin Suomen kansan satuja jättiläisistä
ja syöjättäristä tai runoja mailmanluomisesta ja Väinämöisen
sankaritöistä?

Miksi oli nuoreen henkeen sotkettu yhteen sykkyrään nuo
hullunkuriset, hupaiset, väliin rumat, väliin kauniit sadut eli
mielikuvituksen leikit sekä ne pyhät totuuden kipinät, jotka piilevät
jokaisen nuorenkin ihmisen järjessä ja omassatunnossa? Miksi ei
niitä oltu heti alussa tarkasti eroiteltu ja suunnattu sadut
menemään satujen polkua, mutta jumalaisen totuuden etsiskely omaa
valtatietänsä --? Silloin ei ajanpitkään olisi käynyt niin hirveän
vaikeaksi seuloa opetuksen jyväsiä, jotka vuosikymmenisen kuluessa
koulupojan olemukseen vähitellen olivat varistetut, kaikkia uudestaan
-- sillä pyhän järjen kultaseulalla, jota olisi voitu käyttää jo
alustapitäen!

Mitä se olisi vahingoittanut, ketä se olisi turmellut, jos niin
olisi tehty? Eikö sellainen opetusmenettely päinvastoin olisi
laskenut terveen pohjan ihmisen koko siveelliselle olemukselle
ja saanut syrjään sysätyksi sen taikauskon myrkytyksen ja tuon
ihmejumalpainajaisen, joka ei perinjuurin tahdo irtautua kenestäkään,
joka lapsuudesta pitäen kerran on kasvatettu pelkäämään näkymättömiä,
yliluonnollisia voimia?

Tuo valtion järjestämä uskonnonopetus ei ollut luonut luonnollista
pohjaa XIX:nnen ja XX:nnen vuosisatain vaiheissa elämäänjoutuneelle
ihmiselle, jolla tietenkin oli oikeus olla aikansa järjellisen
kehityksen tasalla.

Se oli -- ennenkaikkea -- turmellut _mielikuvituksen_ Jumalasta
tyrkyttämällä siihen harhaanvievän hahmon olemuksesta, joka muka
maantie-ukkona saattoi marssia Mamren tammistoon ja jonka jalkoja
Abraham pesi puun alla ja joka puhutteli ja nauratteli emäntä
Saaraa synnytysasioista, ja joka hahmo kipeästi häiritsi sitä
hienoa, sisäistä, näkymätöntä Jumalan kuvaa, jota sitten Uutta
Testamenttia luettaessa sai aavistella esimerkiksi Jeesuksen
kuolemankuvauksessa, sanoissa: "Isä anna heille anteeksi, sillä
he eivät tiedä mitä he tekevät." Ja mikä hirveä ristiriitaisuus
saattoikaan poltella ajattelevan kouluoppilaan järjessä, kun
hänelle ensin vuosikausia oli päähän päntätty että Jumala muinoin
tuttavallisesti seurusteli ja jutteli kaikellaisten hyvien ukkojen
ja eukkojen kanssa, mutta sitten opettaja jonakin lukukautena
yhtäkkiä luetti hänellä, kuinka Jeesus, jota sanottiin koko uskonopin
päähenkilöksi ja keskustaksi, olikin Johanneksen muistiinpanojen
mukaan lausunut että: "ei Jumalaa kukaan koskaan ole nähnyt." _Ei
kukaan_ -- _eikä koskaan?_ Siis ei itse Jumalan poikakaan ollut
nähnyt omaa isäänsä, Jumalaa? Sepä oli merkillistä! Olikohan Isä
siis kuollut ennen Pojan syntymistä vai mitä sekamelskaa tämä
oli? Mutta kuinka se olisi voinut olla sekamelskaakaan, koskapa
uskonnonlehtori yliluokkain dogmatiikkatunneilla vakavasti oli
selittänyt että Pyhässä Raamatussa kaikki on johdonmukaista ja
ettei siinä ollut mitään ristiriitaisuuksia, vaan että kaikki oli
pantu paperille Jumalan pitäessä kiinni kirjoittajia kädestä ja
kirjoittajat sen ohessa olivat olleet "Pyhän Hengen inspireeraamia."
Joka-ikinen pilkkukin siinä muka oli Jumalasta lähtenyttä -- niin
oli uskonnonlehtori vakuuttanut ja sitä opetusta oli kuunneltu
hartaasti, ei kenenkään suu ollut edes hymystä värähtänyt. Ja
kaikki nämät kirjavat käsitykset Jumalasta, joka kuudessa päivässä
oli luoda ropsahuttanut taivaan ja maan ja sitten vihapäissään
hukuttanut omaksi huvikseen luomansa ihmiset, paitsi yhtä ainoata
perhekuntaa, ja sitten omin käsin kirjoittanut syntisille lakikirjat
Siinain vuorella sekä sitten nostanut parhaat profeetoista elävinä
taivaaseen ynnä vihdoin lähettänyt kolmannen jäsenen olemuksestaan
Pyhän Hengen alas mailmaan siittämään Lunastajan, joka syntyi toisen
yljän morsiamesta Maariasta, ja joka heti katosi näkyvistä, kun
Jeesus hänestä alkoi saarnata ja joka vuoroin rakennutti itselleen
loistavan tabernaakkelin, vuoroin taas antoi tietää halveksumisensa
kaikkia näkyväisiä kirkkoja kohtaan -- kaikki ne käsitykset saivat
jäädä sulamaan nuoren ylioppilaan aivoihin. Mutta ei kukaan vielä
ylioppilaaksi-tulevankaan korvaan ollut sanallakaan huomauttanut
että hänen henkiseen vastaanotto-onteloonsa oli väkisten syydetty
sulamattomiakin aineita, joilla ei ollut minkäänlaista ravinto-arvoa,
ja joista jotkut saattoivat olla suorastaan myrkyllisiäkin hänen
elimistölleen.

Mutta inhoittavinta oli se opetus, joka salasi totuuden vasten
opettajan parempaa tietoa!

Nykypäivän tullen eivät monet kansakoulunopettajatkaan noita
jumalaistaruja uskoneet, sen näki ja kuuli heidän kevyestä
opetustavastaan, ja kuitenkin kaikki nämät valtiouskonnon
laillistettujen oppikirjojen palkka-orjat yhä kiemurtelivat kuin
paradiisin satukäärmeet ihmislasten edessä ja väittivät oppilastensa
näitä taruja syöttämällä tulevan tietämään eroituksen hyvän ja pahan
välillä. Mutta kuinka harva heistä olikaan vastuulleen ottanut, mitä
rikkaruohon siemeniä he täten kylvivät siihen tuoreeseen maahan, joka
oli tarkoitettu luonnon ja hengen Jumalan puhtaaksi taimitarhaksi?

Ja milloin oli tuleva se valistuksen päivä, jolloin koulunopettaja
Suomessa, esittäessään uskontoa lapsille, vapaasti oli uskaltava
luoda katsahduksia mailman kaikkiin jaloluontoisiin uskontoihin,
ei yksin luteerilaisuuteen, ja siten kiskova nuot itserakkaan,
turmiollisen "oikeauskoisuuden" syvät juuret irti kansanlasten
ohdakkeilla kylvetyistä sieluista?

Milloin oli puhuttava rinnatusten Kristuksesta. Buddhasta,
Muhamedista sekä muista suurista elämän opettajista? Milloin
oli opettaja rohkeneva verrata Buddhan katkismuksen ihanimpia,
ehdottomasti jumalviisaita ja Jeesuksen sanojen kanssa kilvoittelevia
elämänsääntöjä tohtori Lutherin yksitotisiin, kuivakiskoisiin
pääkappaleisiin ja selityksiin?

Sisälsiväthän esimerkiksi Buddhan siveyssäännöt paljon
käytännöllisempiä, henkisesti vaikuttavampia ja luonnonkirkkaampia
määräyksiä kuin kristillisen suomalaisen katkismuksen kiellot
huoruudesta, mikä herkkään ja ujostelevaan oppilassieluun vaikutti
jollakin tavoin karkeasti ja samalla uteliaisuutta-kiihoittavasti,
jota uteliaisuutta tekosiveä opettaja valitettavasti ei koskaan
tyydyttänyt. Ja mikä ajatusten selkeys ja samalla mitä ylevimmän
runouden tuoksu huokuikaan Karman ikuisesta opista ja kuinka
syvänluottavasti janoavaan järkeen vaikutti tämän autuudenopin
rehellinen paljastus että sen suuri mestari ei ole ollut Jumala,
kuten kirkko vielä tänä päivänä tyrkyttää Kristuksesta, siten
himmentäen todellisen kuvan, vaan että hän, Siddharta Gautama, oli
_ihminen_, mutta viisain, jaloin ja pyhin olento, joka lukemattomien
ruumistusten kestäessä oli kehittänyt henkensä muiden olentojen
yläpuolelle!

Miksei näitä mailmanuskontojen luojia sekä muita jumalhenkisiä
kuolevaisia, jotka kaikki olivat tahtoneet pelastaa ihmiskunnan
kärsivät sielut iäiseen totuuteen, iäiseen täydellisyyteen,
miksei heitä ja heidän opinvalojaan vapaasti uskallettu verrata
toinen-toisiinsa, niin että oppilas todella olisi imenyt sisäänsä
uskonnon tietoa eikä vain yhtä ainoata ahtaalle-rajoitettua hämärää
uskoa, jota häneen, aivankuin auringon täyttä valoa peläten, kaikin
keinoin tyrkytettiin?

Milloin ylipäänsä oli vertaileva uskonnonopetus tunkeutuva
totuusihanteiden kyntäjäksi, kylväjäksi Suomen kansan kaikkiin
kouluihin?

Näin arvosteli, intoili, kapinoitsi haaveilevassa hengessään Reino
Frommerus ajellessaan edestakaisin Kurjalan kirkonkylässä.

Mutta, yksikseen korvessa elellen, masentui hän mielessään joskus
sangen alakuloiseksikin -- tunsi itsensä suureksi pessimistiksi.

Silloin, jos hänellä olisi ollut oikeus nousta seurakunnan
saarnastuoliin, olisi hän purkanut sisunsa kuten se, joka näkee
mailman sen pahimmalta puolelta eikä suinkaan niinkuin toivorikas
mailmanparantaja.

Näin esimerkiksi:

Milloin te, kurjat sanankuulijat, olette nähneet arvoa annettavan
kaikelle sille, minkä omantunnon hienoin ääni sanoo hyväksi,
kauniisti-tehdyksi, vapaaksi, jaloksi ja jumalalliseksi?

Eivätkö ihmiset kilvoittelemalla kilvoittele saadaksensa totuuden
äänen peitetyksi niin syvälle kuin mahdollista tylyn arkipäiväisyyden
hautaan?

Kaikkihan kantavat totuuden ja kristillisyyden kipunoita rinnoissaan,
mutta ovat niin kurjasti kasvatetut tai itsensä kasvattaneet että
häpeävät koettaakkaan toteuttaa sitä, minkä tunnustavat paraimmaksi,
siveellisimmäksi, arvokkaimmaksi elämässä. He lykkäävät alituisesti
hyvän ja jumalallisen toteuttamiset tuonnemmaksi sekä tottuvat
siinämäärin tähän toistaiseksi-lykkäämiseen etteivät huomaa
lykkäävänsä sitä ikuiseksi -- ja kun kuoleman viikate vihdoin elämän
korren katkaisee, silloin on jo myöhäistä sitä toteuttaa.

Kurja, kurja on siis ihmissuku, ja kauvan, kauvan sen täytyy
mailmassa sukupolviansa uudistaa ennenkuin jumalalliset siemenet
siinä itävät ja hedelmälliseksi puuksi kasvavat! Kurja, kurja on
ihmisen pyhä henki, joka kuten hyödytön suuri kapitaali makaa
maahankaivetun arkun pohjalla, ja kulua voi tuhansia vuosia ennenkuin
siitä kenellenkään hyötyä koituu.

Kurja, kurja on ihmisen jumaluuden kaiho ja heikot, heikot hänen
hyvän tahtonsa näytteet. -- -- --



8.


Katkesi talvenselkä Kurjalan korvessa, alkoi ihmeellinen, vaihteleva
aika -- kevättalvi.

Ja pappilan vanhanaikuisen taitekaton räystäistä rupesi tipahtelemaan
vesipisaroita, jotka huikaisevan kirkkaasti kimaltelivat
päivänpaisteessa. Metsän syvyyksissä kuului salaperäisiä humahduksia,
kun korkeimmat kinokset siellä laskeutuivat. Ja kelohongan harmaassa
kyljessä takoa naksutti kirjosiipi tikka niin että metsänrinta
iloisesti raikui...

Variskin jossakin raakahteli ikäänkuin olisi tahtonut pitää oppineen
luennon talvipäivän seisauksesta.

Aamuisin hohtivat pitkät jääkynttilät pirtinräystäissä kuin mitkä
satujättiläisten jäätyneet kyyneleet. Ja kaikki pehmoiset lumipinnat
olivat muuttuneet koviksi hangiksi niin että kantoivat koiran ja
hiihtäjän, jalkamiehen ja koko peurankin puikkineen. Oli se raikasta
aikaa korvessa.

Ukko-rovasti otti aamuisin pitkiä luikuja suksillaan, mutta sukset
luistivat joka suuntaan niin lumoavata vauhtia että vanhalla
miehellä vedet herahtivat silmiin, ja joskus oli pakko itsensä
langettaa, jotta ei laskisi pahki petäjiin ja kantoihin. Viisainta
näkyi olevankin jättää villit sukset kartanoon ja ottaa ainoastaan
sompasauva mukaan. Ja ukko-rovasti teki melkoisia jalkapatikkaretkiä
pitkin aamuisia hankia milloin tarkastellen pappilan laajoja
halkometsiä, milloin innostuen karsimaan tiheäoksaisia havupuita
pienellä näppärällä kirveellään, jota ei koskaan annettu rengeille.

Saipa hän joskus taloustoimiinsa orjautuneen, mutta luontoa
salaisesti jumaloivan ruustinnankin matkaansa hangelle. Silloin
lyöttäytyivät koiratkin mukaan henkivartioiksi, tosin hullautuen
usein haukkumaan oravaa puun latvasta tai kaivamaan kivikkoon
kätkeytynyttä kärppää, joka sähähteli hurttien innostukselle. Ah!
se oli ihanaa aikaa vanhoille, jos nuorillekkin. Toisinaan oli
Reinokin isänsä kera näillä hankikävelyillä eikä silloin väitelty
uskonnollisista asioista, vaan sekä pappi että papinpoika nauttivat
täydessä sovussa kaikesta siitä jumalallisesta, mikä heitä vastaan
huokui korvessa.

Mutta tavallisesti virkistelihen poika yksikseen peuroineen näillä
kevättalven aamuhangilla. Hän ajaa karahutteli mistä sattui
läpi metsien, lasketteli pitkin sileitä järvenselkiä. Pulkka
ei tuntunut mitään painavan ripeän peuran perässä. Tosin sen
tervalla paahdettu pohja hankautui valkoiseksi moisessa kelissä.
Maarianpäivän ja palmusunnuntain pyhät uhrasi papinpoika kokonaan
näihin pororetkeilyihin, lähtien aamulla ja palaten vasta illalla.
Illoin oli samallainen kova keli kuin aamuisinkin. Reenjalasten
uurtamat urat talviteillä olivat jäätyneet kivikoviksi niin että
niiden terävät särmät viileksivät pulkan laitoja kuin puukolla
leikaten. Ajeleminen poronpulkassa moisina kirkkaina pakkas-iltoina
oli alinomaista kolinkolia... Se oli hengenvaarallista helskytystä,
jyskytystä ja jyrinää. Mutta luonnontunnelmat silloin olivat kaikista
raikkaimmat. Kaikki taivaankannen alla silloin tuntui helisevän,
soivan, soiluvan kuin elohopea...

Jonakin päivänä loppuu poronhoitajalta syöttöjäkälä. Peura siis
täytyy laskea vapaalle jalalle. Mutta kas ihmettä: se ei karkaa, vaan
käy ainoastaan lähimetsässä jyrsimässä naavaa kuusista ja kuopimassa
kukkajäkälää lumen alta sekä ilmestyy joka aamu takaisin tanhuaan.
Se on siinämäärin kesyttynyt että se irrallaan-ollen juoksentelee
kuin koira isäntänsä perässä. Reino Frommerus saa sen leivänpalalla
kapuamaan omaan asuinhuoneeseensakin. Se on todella hänen uskollisin
ystävänsä korvessa!

Saattaa sattua että peura toisinaan on tykkänään kadoksissa
silloinkun sitä tarvittaisiin ajoon. Silloin poronhaltija ottaa
leivänpuolikkaan käteensä ja laskea sujahuttaa suksilla korpeen
kuulostelemaan... Ensin ei kuulu hiiskaustakaan. Mutta vihdoin,
kotvan kierreltyään hiljaisia salokumpuja, erottaa hänen herkistynyt
korvansa porokellon tutun kalkatuksen kaukaa korkealta harjulta.
Kil-kal-kil-kal... Hän tuntee hilpeän sykähdyksen povessaan, samoaa
lähemmäksi mustanaavaisten kuusten lomitse ja alkaa kaikuvalla
äänellä kutsua peuraansa: "kali-kali... huhuu! Sirppisarvi huhuu!
kali-kali!" Silloin lakkaa porokellon kalkatus kokonaan -- porohärkä
nähtävästi kuuntelee päätänsä värähyttämättä, herenneenä syömästä.
Mutta kohtapa kalahtaa taas kaulakello ja sen sointi alkaa
lähestymistään lähestyä. Toisinaan se yhä lakkaa -- luultavasti härkä
taas höristää korviaan ja kuulostaa tarkkaan. Ystäväkö vai vihollinen
--? Mutta poroisäntä yhä kutsuu, huhuu ja maanittelee... Ja katso:
yhtäkkiä vilahtaa jotakin harmaata etäältä puiden lomitse, peittyy
piiloon, mutta ilmestyy taas näkyviin, ja oman isäntänsä huomattuaan
tulla kahmaisee porohärkä juosten ihmisen luo, hauskasti turpaansa
ojennellen ja saparo pystyssä. Se on vainunnut leivän suloisen hajun
jo kaukaa sieraimiinsa, ja himoitsee sitä nyt hurjasti, nuuskien
haltijansa kaikki taskutkin sekä pyrkien innoissaan kaatamaan hänet
kumoon. Sitenpä poromies rakkaan ajokkaansa aina kiinni saa.

Tällaisia olivat kevättalven idyllit syvänsinervässä korvessa.

       *       *       *       *       *

Oli pitkänperjantain myöhäinen ilta huhtikuun ensimmäistä päivää.
Reino Frommerus ei viihtynyt kotonaan, vaan valjasti taas poronsa,
tällä kertaa kelkan eteen. Kuu parhaillaan nousi metsän takaa.
Veripunainen kuu...

Mutta poro ei mielellään taipunut lähtemään alas pappilan vaaralta.
Se hyppäsi peltoon puikkelehtien vaarallisten karvaiden välitse, teki
kymmeniä kiehkuroita lumeen, loikkasi sitten päistikkaa männikköön
ja suostui vasta hurjan valssin perästä laukkaamaan alas kipperää
törmää. Kelinkeliä, kolinkolia! Ihmeellisesti mies jo oli tottunutkin
porokyydin kaikkiin ongelmiin -- nautti sielustansa moisesta menosta.
Se oli käynyt ikäänkuin välttämättömäksi lääkitykseksi hänen
hermoilleen...

Reino Frommerus riensi kylänraitille, asettamatta päämäärää,
minne ajaisi. Ei tarvinnutkaan! Hän tapasi erään pitäjän nuorista
virkamiehistä, jolla myös oli poro, ja houkutteli tämän mukaansa
järven jäälle. Kuutamo valaisi kidekimmeltäviä hankia, loi
juhlallisen hohteen kirkon kuuraiseen ristiin -- puisen kömpelön
kirkon, joka nukkui kuni uneksuen mahdottomia unelmia autiolla
niemekkeellä, Kurjalan järven rannalla. Peurat laukkasivat
rinnakkain, niiden hullunkuriset varjot väikkyivät salaperäisesti
pitkin kuutamoisia pintoja.

-- Niinpä on kaunista ettei osaa edes puhuakkaan, -- virkkoi Reino
Frommerus.

-- Niin... myönsi nuori virkamies muuta lisäämättä.

Senjälkeen olivat he pitkän aikaa vaiti.

-- Kevään tuoksua tuulahtelee jo ilmassa, -- virkkoi taas Reino
Frommerus.

-- Niin... myönsi taas nuori virkamies muuta lisäämättä.

Ja taas he olivat pitkän aikaa vaiti.

-- Taitaa olla parasta jo palata kotiin?

-- Niin...

Reino Frommerus tuskin huomasikaan milloin oli erkaantunut
toveristaan.

Hänen sielunsa pohjavesillä souteli hämäriä haaveita, joita ei
itsekään ymmärtänyt...

Tällaisena kuutamoyönä, kun hanget helisivät korvessa ja vihanaksi
puhdistunut metsä hienosti tuoksui unelmoiden koittavasta keväästä,
olisi hän tahtonut iäti rientää peurallansa kuunnellen pienten
kulkusten sirinää ja sarvitiukujen säveätä sointia... Tällaisena yönä
olisi hän tahtonut sielustansa tuulettaa pois kaiken mailmansurkeuden
ja elämänpainon. Ja jos hänen sylissään lisäksi olisi istunut
vienorinta punaposki tyttö, joka samankaltaisin tuntein luonnon
suuruudesta olisi nauttinut, niin -- eipä hän tässä maalaiselämässään
enempää sydämmenlohdutusta olisi kaivannut...

Tyttö? Sydämmen lohdutusta? Kuinka hullunkurista että moinen järjetön
haavelma vielä uskalsi viritä sellaisen miehen sielussa, joka jo
uskoi tehneensä lopputilin lemmenasioissaan! Huhtikuun narripilaa kai
se vain oli moisen haavelman välähdys?...

Reino Frommerus oli niitä nuoria miehiä, jonka sydämmen joku
vastarakkaudeton rakastuminen johonkin naiseen äärimmäisillä
kidutuksillaan oli särkenyt. Jo vuosia takaisinpäin oli hän
alkanut itseänsä pitää naismailmalle kuolleena, jonkunlaisena
elävältähaudattuna, jolla ei ollut eikä luonnonlakien mukaan
saanutkaan olla mitään toivoa ruumiillisesta avioliitosta. Koska
kerran ei ollut saanut omakseen sitä naista, jota koko olemuksellaan
oli himoinnut, oli hänen ollut pakko nöyrtyä kohtalonsa alle,
mutta samalla oli hän pitänyt mitä suurimpana ihmeenä sitä että
sellaisen ruhjomuksen jälkeen vielä oli jäänyt olemassa-olemaan.
Sen rakkauden onneton hehku oli näet kuluttanut hänen kaiken
sukuviettiviehätyksensä -- niin hän itse uskoi -- ja hän oli tuntenut
itsensä erityisessä suhteessa loppuunpalaneeksi...

Nyt oli hän vuosia vaeltanut syttymättömänä suurmailman
viekottelevimpienkin kaunotarten seurassa, jota seuraa ei omasta
alotteestaan ollut etsinyt.

Mitä ihmettä siis merkitsi että hänessä nyt, keskellä kaukaisen
maaseudun intohimotonta yötä ja kuutamokylmää, tuulahti lapsellinen
haavelma tytöstä?

Mistä täällä edes oli otettavissa tyttö?

Reino Frommerus säpsähti itseään. Hän oli tottunut pitämään
sammumustaan pyhänä. Ei saanut lemmen kaihoakaan hänessä enää
si'itä. Kuinka voisi joku Fenix lintu kohota harmaasta tuhasta?
Ei! Huhtikuista houretta kai se todentotta vain oli?...

Ja hän ajoi täyttä laukkaa ylös pappilan törmää kotipihaansa,
päästi poron irralleen ja meni makuulle. Kuu katsoa loimotti häntä
vasten kasvoja läpi akkunan... silmää räväyttämättä kuin mikäkin
suurveijari, jolla on kepponen mielessä. Sen katsonta häntä kiusasi...

-- -- --

Kului muutamia vuorokausia. Säät muuttuivat surullisiksi, taivas
harmaaksi, kelit kelvottomiksi. Lumi oli suojaa, tiet kalloilivat
mustansontaisina. Päiväkausiin oli mahdotonta mihinkään porolla
lähteä. -- Heleät aamu- ja iltahanget näyttivät kadonneen. Sää
kävi yhä inhoittavammaksi, sateli silkkaa vettä, ja räystäistä ja
ränneistä tippui pisaroita niin tiheästi että koko pappilan kartano
soi yhtenä lorinana. Tuli sunnuntai, sanomattoman pitkä, sanomattoman
ikävä päivä. Ja kaikkia tämä ikävä painoi...

Reino Frommerus läksi illansuussa peurailemaan -- viimeistä kertaa,
kuten hän arveli. Hän ajeli pitkin järven sohjua niin että poron
kaviot räiskyttivät hänen silmilleen vettä ja hyyhmää. Täytyi
tuontuostakin pyyhkiä kasvojaan. Harmaa, limaskainen taivas riippui
niin matalalla yli maisemain että kirkon ristikin oli sukeltanut
vesisumuihin. Pian peittyi tökerö tornintötterökin vesipilveen ja
Kurjalan puiseva herrantemppeli tökötti autiolla rantamalla kuin
iso kana, jolta koirat ovat purston repineet. Sitten näyttivät
taivaalliset koirat popsivan suuhunsa tuon kanan koko ruumiinkin,
niin ettei lopuksi enää mitään näkynyt. Höyheniä vain -- ikäänkuin
-- lenteli ilmassa. Satoi näet taivaantäydeltä lumiräntää. "Tämä on
kirottua", päivitteli itsekseen papinpoika, jonka ei onnistunut enää
saada poroansa vilkkaasti juoksemaan, kuten talvella; se nulkkasi
vain ja luimisteli pehmeitä korviaan näyttäen sateessa surkealta kuin
kaivosta nostettu kissa; permojakin sen karvan alla jo pullotti.

Joku kievarikyyti näkyi ajavan kaupungista päin yli järven. Siinä
oli ajajana poikanen, joka antoi aisakellon ja kulkusen soida
vähääkään huolimatta huonosta ilmasta. Reino Frommerus saattoi nähdä
vilahduksen nuorista naiskasvoista muhkean susiturkin sisää sekä reen
kannaksille köytetyn ison matkakoffertin.

"Mikähän lintu nyt lie lentämässä Kurjalan rannoille?" ajatteli
poromies itsekseen. Häneenkin maalaisseuraelämän yksitoikkoisuus
oli vaikuttanut jotakin uteliaisuutta. Olihan merkkitapaus, jos
joku "parempain ihmisten lapsi" jolloinkin ajautui näin kauvaksi
kaupunkipaikoista. Moinen sattuma leimattiin Kurjalan korpikunnassa
melkein kuin valkoihoisen ilmestys saarivaltioon, jossa asuu mustia
villejä.

Maisteri Frommerus ei liikkeistään päättäen kuitenkaan näyttänyt
uteliaalta. Taakseen katselematta hän näet ajoi aivan päinvastaiseen
suuntaan kuin vieras kyyti ja nousi sitten maihin metsäherran vanhaan
kartanoon, Metsolaan.

Siellä oli Kurjalan niin-nimitetty intelligenssi koolla yhteisvoimin
tätä sunnuntain iltaikävää tappamassa. Ja sinne nyt jäi Reino
Frommeruskin iltaansa viettämään. Siellä juotiin monenkertaiset
kahvit ja teet monenkertaisten nisujen ja marjahillojen kanssa,
siellä syötiin rasvaiset illalliset mitä herkullisimpien
ruotsalaisten kohteliaisuuksien höystäminä, siellä soitettiin pianoa
sekä nelikätisesti että kaksisormisesti ynnä lauleskeltiin niinhyvin
kuoroa kuin sooloa. Ja siellä keskusteltiin -- ei tuppisuina
istuttu. Siellä keskusteltiin sekä isoista koirista että pienistä
koiranpenikoista, sekä isoista viroista että pienistä sivutuloista,
poronlihoista, politiikasta ja porvareista, vieläpä kerrottiin
todellakin sattuvia "vitsejä" ja "skitsejä" sen tuomiokunnan
kaikista tuutinkiherroista, johon Kurjalan kunta kuului. Mutta sekä
alussa että lopussa ja myöskin keskellä kaikkia näitä pakinoita
lasketeltiin maalaissukkelata leikkiä siitä "uudesta tähdestä, joka
oli Karjalan horisontille ilmestynyt" ja jonka maisteri Frommerus, se
onnensuosikki, kuului ensimmäiseksi huomanneen järven jäitä ajaessaan.

-- Niin, -- virkkoi rovastinpoika pilapuheita juhlallisesti säestäen,
-- minä tosiaankin olin näkevinäni oudon tähtösen vilahtavan
taivaanrannalla, mutta kukaties se olikin meteoori, joka kiisi halki
ilman ja särkyi sammuen törmätessään vasten Kurjalansalmen rantaa?

-- Tai pyrstötähti, hyvä veli, komeetti? arveli pitäjän
rillisilmäinen lukkari, joka oli melkoinen tähteintutkija ja joka jo
kerran, teatterikiikarilla avaruutta tähystettyään, oli ennustanut
pikaista mailmanloppua, jota kaikkien onneksi sentään ei ollut
tapahtunut.

Maalaisherrat iskivät toisilleen veitikkamaisesti silmää.

-- Kyllähän meillä siitä flikasta, jos se vain lie nätti, sinun
kanssasi, kuule bror Reino, taitaa tulla hiidenmoinen duelli!
letkautti pitäjän lyhyentanakka nimismies, jolla oli tapana esiintyä
erinomaisena Don Juanina.

-- Maisteri hoi, maisteri! Ottakaa minut sekuntantiksi tuelliin!
huudahti valkotukkainen, pystynokkainen maanmittarinoppilas, herra
Sebastian Sälli, joka oli tunnettu sivistyneestä puhetaidostaan,
vaikka hänen hioutunutta järkeään toisinaan epäiltiin
suuruushulluuden myrkyttämäksi.

-- Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää pastori Möhkönen
sekundantikseni, -- lisäsi nimismies viiksiään kivertäen. -- Kaksi
oikeauskoista kahta vääräuskoista vastaan! Kippis.

Naurun myrsky pauhasi yli Metsolan salin.

-- Pois syrjäiset, meidän kesken se jellaa! huusi viinipikariaan
kohottaen nuori metsäkonduktööri Taxalin. -- Minulla on yhtä hyvä
poro kuin herra Reinollakin ja lisäksi suopunki...

-- Bravo -- skål bror! hyväksyi vanha kaljupäinen metsäherra, jonka
lapsimaiset silmät aina nauroivat läpi sinisten koppalasien, joita
hän käytti ikuisen kilon takia.

-- Tottatosiaan! jatkoi leikkiä myös Reino Frommerus. -- Veli
Taxalinin suopunkia en pelkää. Kyllä se tyttölapsi taitaa mennä
sisään minun rysästäni...

-- Reino hoi, Reino, lainaas vähän poroasi, niin minä lennätän
noutamaan sen flikan heti tänne! kiljahti yksi herroista, jonka
kaikki tiesivät olevan hiukan surkeissa naimisissa.

-- Hejda dei Hesekiel! komensi tämän varomattoman lausunnon johdosta
lihava Ebba rouva, sormi uhkaavasti pystyssä. -- Akta dina ömmaste
känslor!

Se ei suinkaan ollut Hesekiel herran oma kainaloinen kana, joka näin
komensi, vaan mahtavan sahapatroonin puoliso, joka pystyi pitämään
tohvelinsa alla pari aviomiestä kerrallaan. Ebba rouva näet painoi
vähän yli 100 kiloa.

Niin tätä leikinlaskua jatkettiin. Sitten taas soitettiin
"nelikätistä" ja lopuksi lauloi Kurjalan director cantus
sydämmiäriipaisevasti serenaadin "Slumra ljuft du lilla..."
Sitä kuullessa tapahtui että Koskenhovin Lilli rouva pillahti
tunteelliseen itkunhyrskäykseen, niin että hänen oli pakko nenäliina
kourassa juosta toiseen huoneeseen.

Sillä kyllähän se oli totta että elämä näillä kaukomailla oli
hieman ikävää ja köyhää, mutta näissä yhteisistunnoissa sentään sai
tuntea hajua siitä paradiisista, jonka maalaiset aina kuvittelevat
kadottaneensa.

Oli jo keskiyön hetki, kun Reino Frommerus kotiinsa päin ajeli.
Heti yksinäisyyteen jouduttuaan tunsi hän tunnonvaivoja että oli
ottanut osaa pilapuheisiin ventovieraasta neidistä, jota ei kukaan
vielä tuntenut. Häntä olivat aina iljettäneet maalaisvirkamiesten
tekosukkeluudet nuorista naisista. Moisten maireuksien takana
tavallisesti piili jokin halpamainen katsantokanta, aivankuin
jokaisella olisi ollut oikeus pitää naista leikkikalunaan. Reino
Frommerus tiesi pitäjässä tapahtuneen siveydellisiä haaksirikkojakin,
jonkun samalla tavalla sinne satunnaisesti muualta matkustaneen
naisen suhteen. Ehkäpä pilanteko hiljaisuudessa hävetti kaikkia,
vaikka oli tullut pahaksi tavaksi maalaiselämän yksitoikkoisuudessa!
Mutta että sellaisilla itseään huviteltiin naineidenkin kesken,
oli merkki henkisten harrastusten köyhyydestä. Reino Frommerus
häpesi muistellessaan mitä kaikkea taas oli arvailtu ja suunniteltu
tulokkaan suhteen ja että hän itsekkin oli alentunut kerskailemaan
jostakin muka valloittamistaidostaan. Hän? -- naismailmalle
kuoleutunut mies!

Yön ilma oli käynyt yhä inhoittavammaksi ja se vaikutti ehdottomasti
mielialaan. Mustaa ja märkää oli kaikkialla luonnossa. Ja
peuralla-ajajan sielussa tuntui tuiki toivottomalta. "En tiedä mikä
tästä tulleekin, jolleivät ilmat parane!" Hän ikäänkuin ei tuntenut
itseään samaksi, mikä oli ollut talvella. Aivankuin olisi ollut
horjahtamaisillaan radaltaan...

Radaltaan?

Mikä siis oli Reino Frommeruksen rata?

-- Pyhä viha!

Pyhä viha kaikkea valhepyhää vastaan.

Pyhä viha kaikkea vastaan, minkä omatunto, vaisto ja terve,
lahjomaton järki arvosteli kehnoksi, kurjaksi, vääräksi ja
turmiolliseksi.

Siinä hänen oli pysyminen, siinä ainoastaan. Siinä oli yhdelle
miehelle kylliksi työtä koko elinajakseen. Ja se työ oli kaikista
tärkeintä mitä yhteiskunta-elämässä olla saattoi. Sen hän oli
ymmärtänyt lukiessaan ranskalaisen Zola'n Totuus-evankeliumia, sen
hän oli ymmärtänyt ahmiessaan saksalaisen Frenssenin uskonnollisesta
vallankumouksesta leimuavia romaaneja, sen hän oli oivaltanut
venäläisen uskonpuhdistajan Leo Tolstoin kirkkoa ja valtiota vastaan
hyökkäävistä sadoista kirjoituksista, tunnettujen tieteilijäin
ja kirjailijain kuten Haeckelin, Brandesin, B. Björnssonin,
Westermarckin, Ellen Keyn ynnä monen muun järkeävalaisevista
lausunnoista, englantilaisen Grant Allenin jostakin novellista,
syvähenkisimpien anarkistien teoksista, vieläpä parhaista
urheilukirjoistakin -- sanalla sanoen: koko eurooppalaisen
valistuksen edustajien arvosteluista. Eikä ainoastaan niistä,
vaan kaikkien aikojen hengenhelmilöistä, itse ristiriitaisesta
Raamatustakin -- niin! itse Jeesuksen Kristuksen himmeästä
elämäkerrastakin...

Pyhän vihan hän sieltä kaikkialta oli sisäänsä imenyt, pyhän,
sammumattoman vihan, joka sisälsi et ainoastaan vanhan lahoneen
rikkirepimistä, vaan myös uuden lujan rakentamista, rakentamista
jollei muuten, niin unelmissa...

Mutta ennenkaikkea hän sellaisen pyhän vihan oli tajunnut omassa
itsessään, omassa vuosivuodelta vapautuvassa järjessään, omassa
taikauskon kuonasta puhdistuvassa hengessään, ympäristön ilmiöitä
rehellisesti hapuilevassa omassatunnossaan...

Sillä radalla hänen siis oli pysyminen, sillä se oli samaa kuin
oleminen uskollinen omalle itselleen, jumalalleen...

Kotona ei kukaan herännyt, kun papinpoika hiljalleen ajoi pihaan.
Panu vain heilautti häntäänsä, kävi nuolasemassa kädelle ja sukelsi
heti kopperoonsa.

-- -- --

Päivän valjettua, kun rovastinperhe parhaikaa istui kahvipöydässä,
kuului aisakellon helinää, ja pihaan ajaa karahutti keskimmäinen
sisar Miili, jota näkyi tuovan sama kievarinpoika, joka edellisenä
iltana oli nähty kyyditsevän vierasta neitiä kylään.

-- No voi hyvänen sentään että piti käydä niin hassusti, -- läähätti
Miili Frommerus riisuen turkkejaan pappilan salissa, posket matkasta
tulipunaisina, -- kun olisin saanut matkatoverin kaupungista ihan
tänne asti, vaan kun kerkesi lähteä päivää ennen. Olen häntä ajellut
takaa kuin sutta...

-- Niin, se uusi diakonissaneiti, joka kuuluu tulleen eilenillalla,
-- sanoi ruustinna puuhaten kuumaa kahvia tyttärelleen.

-- Eikö mamma häntä vielä ole nähnyt? kysyi Miili. -- Etkö sinäkään,
Reino, vielä ole tavannut?

-- Mistä kummasta juuri minun olisi pitänyt hänet tavata? sanoi veli
ylenkatseellisesti.

-- Se on sievänpuoleinen tyttö! selitti Miili. -- Minä siihen
tutustuin pari viikkoa sitten, mutta en kuolemaksenikaan silloin
arvannut että sekin matkustaisi Kurjalaan. Saat varoa, Reino, ettet
häneen vain pikiinny! toimitti sisar veljelleen. -- Se on ihan nuori,
tuskin yli 20!

-- Sinun pitäisi, Miili, tietää ettei tapani ole pikiintyä jokaiseen
maantie-enkeliin, kaikista vähimmin diakonissoihin! vastasi veli
ankarasti, miltei vihaisesti.

-- Mistä diakonissasta te puhutte? kysyi rovastivanhus, joka kuuli
huonosti.

-- Paula Winterbergistä! Kas kuinka pappakin... on utelias!

-- Vähät kai minä, -- naurahti rovasti synkästi. -- Minä vain virkani
puolesta...

-- Kauvanko se täällä viipyy? tiedusti ruustinna.

-- Kuukauden. Se on tänne lähetetty järjestämään jotakin
kristillissiveellistä säästökassaa kansalle, -- tiesi tytär.

-- Jasso kristillissiveellistä säästökassaa, -- sanoi rovasti, --
sehän on hyvä asia.

-- Erinomainen asia, ivasi Reino Frommerus. -- No jo sitä josjotain
keksitäänkin kansa paran istuttamiseksi kirkon jalkapuussa...
kristillissiveellisiä säästökassoja -- hyi!

-- Ids int för pappas skull! hillitsi ruustinna.

-- Niin, en minä niin tarkkaan muista, oliko se juuri sillä
nimellä, vaan jotakin sentapaista se on, -- sanoi Miili sisar vähän
nolostuneena että veli isketteli hänen selityksiinsä.

Enempää ei vieraasti neidistä sen päivän osalle puheltu.

Mutta seuraavan päivän iltana näki Reino Frommerus siskonsa Miilin
pappilan Pollella tuovan sitä vierasta neitiä kartanoon.

-- Reino! muuta, kultapoika, parempi takki päällesi! huusi ruustinna
salin ovelta, kiiruhtaen vastaan etehiseen.

Mutta kultapoika ei muuttanut. Häntä hermostutti että tehtiin juttu
joutavista. Parahiksi, jos olisi painautunut metsän peittoon poroansa
kuulostamaan, sääkin kun jo näkyi seijastuvan. Vaan poistuminen olisi
näyttänyt pakoonmenolta.

Hänen oli pakko astua saliin, ja Miili sisko hänet esitteli:

-- Neiti Winterberg!

-- Veljeni...

Seurasi kotvan äänettömyys. Reino ei pyrkinyt ensimmäisenä
pakinoihin, istahtihan vain pieksunvarsiaan oikoen keinutuoliin ja
alkoi keinahdella antaen toisten pitää seuraa nuorelle neidille sekä
vastaanottaen äidiltään nuhtelevan katseen, koska ei ollut vaihtanut
sarkaista, kulunutta porotakkiaan. Kun Miili sisko hetkenpäästä meni
käyttämään vierasta neitiä omassa vinttikamarissaan, ja ruustinna
sillä-aikaa nakkasi pojalleen kysymyksen mitä tämä nyt muka piti
tuosta "uudesta tähdestä", niin sinkahutti nuori maisteri taaskin
hyvin hylkäävästi:

-- Tuommoiseen maitonaamaan minä nyt en kuuna-päivänä voisi mielistyä!

Eikä hän vielä sittenkään kun illan kuluessa olivat jonkun sanan
vaihtaneet, voinut tunnustaa että vieras neiti häneen olisi tehnyt
erikoista vaikutusta. Jostakin syystä oli tuntunut epämieluisaltakin
joka kerta kun tuo neiti häntä oli nimittänyt "herra Frommerukseksi."
Tosin hän hänet nähtyään oli senverran aristunut ettei ollutkaan
paiskannut kysymystä "onko neiti oikeauskoinen?" mikä hänellä jo oli
ollut kielellä ennen saliin astumistaan.

Mutta paria päivää myöhemmin, kun Reino Frommerus ihanan iltaruskon
hohteessa kiidätti peurallansa pitkin järven heläjäviä hankia, ei hän
enää saattanut olla muistamatta että kylässä asui nuori neito, joka
oli näyttänyt terveeltä ja elämänhaluiselta, vaikka kuuluikin noihin
epäilyttäviin "kristillissiveellisiin." Sen neidon kirkkaat silmät ja
lapsellisen puhdas katse olivat jollakin tavoin piirtäytyneet hänen
mieleensä...

"On sentään sääli että niin sievä ja puhdas tyttö jääpi virkaherrain
huvittelun esineeksi!" arvosteli hän itsekseen. Hän oli jo ehtinyt
kuulla kaikenmoisista kohteliaisuuksista, joita neiti Winterbergiä
kohtaan oli osoittanut vuoroin metsäherra, vuoroin vanha maanmittari,
vuoroin juoppo kunnankirjuri, vieläpä pappi Möhkönenkin. Se sellainen
erikoinen huomaavaisuus, vaikka kantoikin viattomuuden leimaa,
sisälsi Reino Frommeruksen mielestä jotakin iljettävää, jotakin
epäoikeutettua.

"Ja inhoittavaa se todella onkin, kun sitä rehellisesti tutkii;
se on sitä seuraelämämme salaista masturbatsioonia!" varmisteli
hän järjessään. "Nuo maalaisavioherrat, joilla ei ole riittävästi
henkisiä, yliarkipäiväisiä harrastuksia, eivät saa tarpeekseen
omista vaimoistaan, ja sentähden vain he pyrkivät kädenkosketuksiin
ja silmäinpyyntiin ja avuntarjouksiin, kun eteen sattuu tuoreita
naisia, jotka sivistysasteeltaan suinkin voidaan heidän ilmapiiriinsä
lukea. Kaiken ilmenevän ystävällisyyden takana piilee jonkunlainen
rikosromantillinen haave."

Mitä jos hän, naimaton Reino Frommerus, tällä kertaa astahtaisi
väliin ja tekisi lopun tuosta maalaisavioherrain kaunistellusta
itsesaastutuksesta, repisi heidän ennakolta-suunnitteleman
huviohjelmansa säpäleiksi?

_Hän_ sen voi, jos tahtoo! Hänessä piilee siveellinen suuttumus
kaikkea väärinkäytöstä vastaan ihmisten kesken, koskekoon se sitten
uskontoa, politiikkaa tai seuratapoja...

Näin hän uhmasi vapaassa nuorenmiehen mielessään, joka ei mitään
pelkää. Ja siihen uhmaan hän ryhtyi.

Oli päätetty toimeenpanna varhainen hankiaisretki neiti Winterbergin
kunniaksi.

Reino Frommerus nousi ylös kello 5, valjasti pikaisesti poronsa
ja ajoi täysissä tamineissa kylää kohti. Hän helisti porokellolla
hereille neiti Winterbergin ja sai tämän ensimmäisenä kelkkaansa
ennenkuin kylän herrat ehtivät kokoontumispaikkaan toisine poroineen.
Huimaa vauhtia lennätti papinpoika alas järven hangelle. Häntä
huvitti hilpeästi että kylänherrat ajoivat ja hiihtivät hänen
kintereillään väijyen pienintäkin tilaisuutta olemaan kohteliaita.
Aamu oli huhtikuun ihanin. Koko taivas loisti sineä ja avaruutta,
ilma läpikuulsi kuin kristalli ja valkoiset lakeudet välkkyilivät
ihmeellisessä lumi raikkaudessa. Keväthangen ja havukorven tuoksu
levisi kuin jumalainen henki yli Kurjalan järvimaisemain.

-- Ensi kertaa siis porolla?

-- Ensi kertaa!

-- Miltäs tuntuu?

-- Oikein hauskalta!

-- Eihän vain palele?

-- Minulla on lämmin!

-- Pidelkää minusta kiinni ettette putoa... Näin he keskustelivat. Ja
sitten, seurasta eristyen, myös näin:

-- Onko neiti Winterberg uskovainen?

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Että uskotteko niinkuin kirkko uskottaa?

-- Kuinkas sitten?

-- Tai niikuin koulussa uskotettiin?

-- Kuinkas muuten?

-- Mutta onhan ylempääkin uskoa?

-- Minä en tunne...

-- Sietäisi tutustua. Uskaltaisitteko tutustua, jos lainaisin pari
kirjaa?

-- Uskallan tietystikin. Luen hirveän mielelläni. Koulutyttönä
himoitsin kaikkia kirjoja...

-- Hauska kuulla! Kaiken tutkimishalu on ihmisen paras ominaisuus!

-- Niin. Minua niin poltteli etten saanut jatkaa ylioppilaaksi asti...

-- Mutta kuinka ihmeessä teistä sitten on tullut dia...?

-- Voi älkää puhuko. Mamma-vainajan mieliksi tulin vastaanottaneeksi
tämän toimen.

Neiti Winterbergin valkoisen otsan ylitse näytti liukuvan pilvenvarjo.

-- Anteeksi, -- sanoi kavaljeeri ääntään hiljentäen. -- En tiennyt
että äitinne jo on kuollut.

-- Kuollut -- pari kuukautta takaisinpäin...

-- Elääkö isä?

-- Kuollut -- jo monta vuotta ennen...

He vaikenivat. Poro laukkasi hilpeästi, hanki huokui kevättä,
kevättä, luonnon lumo tempasi nuoret mielet väkisinkin mukaansa.
Kaukana järven seljällä juosta vilisti kettu...

Huviretkeilijät nousivat komealle harjulle, keittivät kahvinsa
kuusenjuurella, juoksivat leskeä pitkin hankea, jolloin Reino
Frommerus yhä esiintyi voitonsaajana, sekä läksivät paluuretkelle
ennenkuin päivänpaiste kerkesi pehmittää lumen kohvettuneen pinnan.

-- Ettekö tule sisään --?

-- En nyt...

-- On täällä käynyt muitakin herroja.

-- Sen kyllä uskon...

Rovastinpoika palasi kotipappilaan, jonka räystäät taas alkoivat
tippua vettä. Mutta kun ilta viileni ja liedot tähdet syttyivät,
ajatteli hän: "Kevätkö vai mikä vaikuttanee, mutta outo raskaus ja
levottomuus on asettunut sieluuni tästä aamusta alkaen."

Seuraavan päivän iltana nähtiin maisteri Frommerus jälleen peurallaan
kyyditsemässä neiti Winterbergiä poispäin kylältä. He istuivat
rinnakkain pienessä reslassa, johon ainoastaan hyvä sopu pani
mahtumaan vierekkäin. Matka kävi kaukaiseen järvensaareen, jossa
asui nuori kruununtorpparin perhe. Mökinväki, joka oli Reino herran
talonpoikaisystäviä, piti harvinaisia vieraitaan niin _hyvin_ kuin
suinkin kykeni. Juotiin kolmet kupit kahvia ja tarjottiin viiliä,
ainoata herrain herkkua, mitä talonpoikakin joskus voi tarjota.

-- Joko tämä ryökkynä on oikein maisterin morsian? kysyä tokasi
valkotukkainen mökinmies päreitä kiskoen rahilla.

-- No se se vasta on pöljä tuo meijän Jussi! huudahti
näppärännäköinen torpanemäntä nuhtelevasti.

Mutta sekä neiti Winterberg että herra Frommerus olivat punastuneet
kuin koululaiset. Varsinkin neiti Winterberg oli suuttuneen näköinen,
heilautti ylpeästi kaunista palmikkoansa, puristi punaiset huulensa
yhteen ja sirkeät silmät terästyneinä lausui:

-- Saattaa sitä olla ihmisten seurassa muutenkin kuin -- sillälailla!

-- Saattaapa hyvinkin, -- myönsi emäntä. -- Voi hyvä-jumala kuinka
minä tästä vieraasta ryökkynästä tykkään!

Ja torpan nuori emäntä pyrki halailemaan solevaa neiti Winterbergiä,
ja kaihonkyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Hän oli Jussinsa kanssa naimisissa, mutta kerran oli hän ollut
pappilassa piikatyttönä ja haaveillut silloin mahdotonta haavetta...
Se oli ollut siihen aikaan, jolloin Aatami herra tuli ylioppilaaksi...

Reino Frommerus seisoi halailevan torpanemännän vieressä ajatellen:
"Paula Winterberg ei ole huono ihminen. Hänestä pidetään..."

-- Ei, ei, hyvä emäntä, -- kielsi hyvästeltäessä neiti Winterberg, --
me emme saa jäädä teidän kamariinne yöksi, minulla on aamulla hyvin
tärkeä vastaanotto. -- --

Kevätmyrsky raivosi järvellä, pian oli sydänyö. Tuuli puski niin
voimakkaasti että peura toisinaan näytti hoipertelevan.

-- Painakaa päänne minun selkäni suojaan! pyysi kavaljeeri.

-- Kiitos, niin täytyy tehdä...

Maisteri Frommeruksesta tuntui jollakin tavoin hyvälle että
rekitoveri nojautui hänen sarkapalttoista selkäänsä vasten etsien
kuin lintunen suojaa hirmuiselta tuulelta. Ja taidokkaasti
ohjatessaan peuraansa pitkin pilkkopimeätä järvenselkää ympärillään
luonnon elementtien humina, tunsi hän povessaan miehen väkevämmyyttä
naisen suhteen ja -- sekin tuntui hänestä nyt viehättävältä. Sitten
hänelle yhtäkkiä kauniina, sadunomaisena romaanina vilahti kuva,
kuinka hän tässä nuoren immen kera aivan kahdenkesken pimeässä
huhtikuunyössä kiitää, kiitää vasten kevätmyrskyä. "Aivan varmaan
neiti Winterbergkin samoin tuntee!" päätteli hän. Ja hän riemuitsi
salaa: "Meitä ei myrsky häiritse, meitä ei pimeys peljätä -- me
siis jollakin tavoin jo luotamme toinen toiseemme -- oi! onhan se
suurenmoista... se että kaksi ihmistä myrskyssä näin turvautuu
toisiinsa!"

Juhlallisen kolkko oli yö.

-- Kas niin, äänsi nuori mies -- tuossa häämöittää pitäjämme kirkko.
Kuulkaa kuinka kummallisesti satavuotiset kuuset ja petäjät sille
veisaavat...

-- Minua vistottaa! virkkoi neiti Winterberg nostaen pientä päätään.

-- Älkää nousko. Kuuletteko, kuinka paholainen ryskää... tuolla
tornissa?

-- Voi älkää pelotelko. Se vie unen...

-- Mitä joutavia. Mutta, onko neiti tehnyt havainnon, kuinka juuri
uskovaiset enin pelkäävät kirkkoa? Vaikka he sitä väittävät itsensä
Isän Jumalan huoneeksi, niin eivätpä uskaltaisi tämmöisenä yönä,
kun tuuli ulvoo tapulissa, viittä minuuttia istua yksiksensä noilla
kiviportailla. Eivätpä uskaltaisi! Siitä sen näkee että he pitävät
jumalaansa heikkona suojelijana ja uskovat enemmän -- paholaista.

-- On siinä vähän perää, -- myönsi neiti Winterberg. -- Miksi
minuakin niin kammottanee tässä kirkon kohdalla...

-- Mennäänkös istumaan tuonne kirkonportaille?

-- Ei ei! mennään kotiin nyt!

-- Mutta minun niin tekisi mieleni tämmöisenä huhtikuun synkkänä yönä
istua teidän kanssanne Kurjalan kirkon kiviportailla ja keskustella
vapaasti Jumalasta ja kaikesta...

-- Ei, ei, ajetaan eteenpäin...

-- Juokse siis porosein. Neiti Talvivuori suvaitsee peljätä Kurjalan
puustatehtyä epäjumalaa...

-- Te olette niin mukava puheissanne!

-- Millainen?

-- Niin suora ja samalla runollinen!

-- Hoo! Onko se pahakin vika?

-- Ei suinkaan...

Ja niin he saapuivat kotiin tältä saariretkeltänsä.

Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, haettiin neiti Winterberg
jälleen pääpappilaan. Miili sisar hänet nouti veljensä porolla.
Satoi kamalasti vettä ja tuiskusi myös räntää. Neiti Winterberg jäi
yöksikin pappilaan.

Reino Frommerus, ulkonaisesti sangen reipas, oli sisimmässään
kuitenkin surkeasti onneton. "Mikä piru minua vaivaa?" kyseli hän
itse itseltään. "Mitä se minuun missään suhteessa kuuluu että joku
neiti Winterberg nukkuu siskoni kanssa viereisessä huoneessa?..."

Aamu valkeni täynnä kevätsumua. "Sumua ja sulaa lunta -- surua
ja suloista unta!" saneli papinpoika mielessään ja kyyditsi
takaisin asuntoonsa sen, jota leikillä oli ruvennut nimittelemään
"porotytökseen." Kyydistä palattuaan ja päästettyään poronsa metsään,
hän puoliääneensä virkkoi: "Jumala varjelkoon meitä kaikkia huhtikuun
hullutuksilta!"

Pappilan räystäistä vuoti vesi virtanaan; kinosten sulahduksia kuului
nyt sekä idästä että lännestä. Mutta hymyilevää aurinkoa ei näkynyt.
Kaikki oli paksun auteren peitossa.

Reino Frommerus koetti ryhtyä järkevään työhön, mutta ei siitä nyt
tolkkua tullut. Ilma leyhyi kummallisen kuumana, talvivaatteet
tuntuivat raskailta... Kun ei muuhun kyennyt, tempasi paperiarkin ja
alkoi kirjoittaa:



Huhtikuun hullu puro.


Mitä se auttaa että nämät rivit kirjoitan? Mailma jää niille kylmäksi
eikä tilani vähääkään parane, jos joku ne lukee. Minä kerron teille
nuoresta miehestä, joka oli väsynyt rakastamaan ja kuitenkin janosi
rakkautta.

Hän palasi tytön tyköä, josta hän ei tiennyt, saattoiko häntä
rakastaa vai eikö.

"Kuinka voisin minä häntä rakastaa, kun järkeni sanoo etten voi mennä
hänen kanssaan naimisiin? En koskaan, en koskaan naimisiin hänen
kanssaan? Mutta minun kipein elämäntuskani on juuri -- naimisiin
pääseminen.

"Siiskö en häntä todella rakastakkaan?

"Ei niinkään. Tässä ei ole kysymys tavallisesta rakkaudesta -- tässä
on kysymys orvon miehen sydämmen itkusta. Mitä se itkee? Omaa
epäilystään, omaa päättämättömyyttään, omaa rikkikulunutta elämäänsä,
jota ei usko kenenkään voivan enää korjata.

"Tuo viaton, nuori, kokematon tyttö -- mitäpä hän ymmärtäisi
haavoittunutta ritaria, paljon kärsinyttä ja sentähden kovettunutta
miestä? Ei maksa vaivaa sille tytölle semmoisesta edes mainita.

"Mitä hän tytöstä sitten tahtoo?

"Niin, Jumalan nimessä, mitä tahtoo sitten tuo nuorimies tuosta
tytöstä, jos ei uskalla hänen kanssaan naimisiin eikä tahdo sitä edes
esittää?

"Huhtikuussa räystäät tippuvat vettä ja lumi sulaa, ilma on paksussa
sumussa ja kevätpurot laaksoissa puhkeilevat porisemaan. Hirveä
alakuloisuus tunkeutuu sieluun, kipeä kouristus repii sydäntä.
Mitä etsii ihminen? Mitä kaipaan _minä?_ Mitä huutaa vereni, mitä
himoitsee tyytymätön henkeni?

"-- Tyttöä, kuitenkin tuota tyttöä! Tässä on selittämätön ristiriita
ja minä tulen hulluksi, jos ei pian mikään minua pelasta...

"Viekää, viekää lauhat kevättuulet minut pois tästä paikasta, minä
olen myrkytetty ja kuolen, jollette minua vie...

"Hirmuista ettei kukaan minua auta! Hirmuista..."

Kolme päivää myöhemmin Reino Frommerus yöntullen taas kirjoitti
päiväkirjaansa:

    'Kurjala, 21 p. huhtikuuta (10 astetta lämpöä varjossa)...

    Nämät ovat lemmenkärsimysten ja mustasukkaisuuden hirveitä
    öitä ja päiviä. Kaikenmoinen tyyni ajatteleminen on katkennut
    kevätpurojen porskeiden syöstessä esiin. Niin suuri on
    onnettomuuden tunne ettei enää löydy sanoja selitykseksi. Tuskan
    ja kateuden raivossa hiivin tänä yönä asianomaiseen paikkaan
    ja panen sen talon kynnykselle -- -- -- Ja nyt odottelen
    vain, milloin se räjähtää! Tänä yönä, kun _hän_ tulee kotiin
    niiltä teiltä, joille hänet on houkutellut pitäjän joutavin
    naisvillitsijä, tänä yönä sen räjähtää täytyy! Itse räjähdän
    mukana, se on totta se, -- mutta totuuden tähden pitää olla
    valmis vaikka kuolemaan...

    En koskaan uskonut olisi että kevät omassa kotiseudussani minulle
    valmistaa näin kauhean kidutuksen. Tuntuu kuin en jaksaisi elää
    kymmentä minuuttia eteenpäin... Elämäni ratas on pyörähtänyt
    helvetin kuiluun.

    Vai vieläkö kaikki voisi valjeta?'

Reino Frommerus ei kestänyt omaa toimeenpanemaansa räjähdystä,
joka todella syntyi hänen lähettämänsä myrskyisen varoituskirjeen
vaikutuksesta, vaan läksi pakoon.

Raskas karhukivääri seljässä, laukku kupeilla, pitkät sukset olalla
samosi hän kohti tuntemattomia lännen vaaroja, jotka sinersivät
kaukana keväisen taivaan rannalla. Ei millekkään mailmantaipalelle
lähtiessä hänen sisäinen ihmisensä ollut tuntunut kolkommalle kuin
tälle vapaehtoiselle retkelle työntyessä. Häntä oli kotipappilassaan
pidetty kerrassaan houkkana että hän pahimman kelirikon aikana
painautui peninkulmaisille taipalille näille salomaille, missä ei
tähän aikaan juuri ketään liikkunut. Mutta hänen oli sisällinen
pakko etsiä nimenomaan tällaisia rasittavimpia retkiä, rääkätä
itseänsä ruumiinväsymyksellä vieläpä nälällä -- pakottaaksensa
itsensä unhoittamaan jotakin. "Olen hävittänyt viimeisenkin
tilaisuuden saamasta itselleni viimeistä elämänystävää", vaikeroitsi
hän sielussaan, kulkien kuni salamurhaaja eteenpäin, sillä hänen
povellaan poltteli kirje -- naisen kirje, jota ei uskaltanut
toistamiseen läpilukea.

Pitkiä, kuumia päiviä, pitkiä hämäriä öitä hän siten samoili
syrjäisiä sydänmaita, vaelsi kymmeniä neljänneksiä korvessa,
nukkuen hätäisesti yönsä kosteissa talonpoikaiskammioissa, syöden
surkeita aterioita piilopirttien siivottomilta pöydiltä, eksyen
toisinaan poluilta, istahtaen toisinaan kaskikannolle luullen siihen
paikkaan nääntyvänsä sekä ruumiin että sielun puolesta, joskus
hiihtäen ja kaahlaten virstottain vesipäällisiä jäitä, joskus
ylipyrkiessään pudota porskahtaen tulvillaan pauhaaviin puroihin,
kastuen likomärjäksi... mutta kaikissa näissä seikkailuissaan hän
lakkaamatta, lakkaamatta hautoi yhtä ainokaista ajatusta: mitä hänen
nyt oli tehtävä? mihin miehen nyt oli ryhdyttävä?

Ja ennen kaikkea: mikä piru häntä vaivasi että hän niin herkästi tänä
keväänä -- vuosien yksinäisyysharjoitusten jälkeen -- oli jälleen
ruvennut panemaan arvoa omille suhteilleen johonkin naiseen?...

Hän lähetti eräästä mökistä kirkkomiesten matkassa kirjelipun
siskolleen pappilaan:

    'Sano neiti Winterbergille että minä rakastan totuutta enemmän
    kuin muodin vaatimuksia ja että sentähden tein minkä tein.
    Hänen parastaan tarkoitin, hänen tähtensä panin alttiiksi
    ystävyysvälit. Tein sen pyhästä vihasta! Nyt harhailen kuin Kain
    korvessa enkä tiedä, kestänenkö kaikkia seurauksia. Terveisiä
    -- -- --'

Kun tämä kirjelippu rutistuneena ja kastuneena saapui kirkonkylään,
herätti se säikähdystä Miili neidissä, ja papintytär lennätti sen
heti neiti Winterbergille.

-- Hyvä jumala, huudahti silloin tämä, -- nyt on hullusti! Ja minä
kauhea ihminen olen veljesi tuollaiseen sieluntilaan saattanut? Mutta
minä lennätän heti lohdutuskirjeen...

-- Et voi kirjoittaa. Ei kukaan tiedä missä hän harhailee...

Neiti Winterberg ei yökausiin nukkunut ja tuli lopulta vuoteenomaksi
levottomuudesta. Jotakin kauheata oli hänelle tässä Kurjalan
kevätilmassa? Aivankuin uhkaisi jotakin vielä hirveämpää tapahtua?

-- -- Mutta kelirikko muuttui päivä-päivältä pahemmaksi. Kevään
tulosta juopunut korpi lauenneine latuineen, katkenneine polkuineen,
puhkovine puroineen, järveilevine soineen, syvine, reikiytyvine
lampineen nousi valtavasti yksinäistä taivaltajaa vastaan, ahdistaen
häntä joka askeleella. Lopuksi se häneltä tykkänään salpasi kulun.
Viikon hän vaelsi -- sitten oli pakko kääntyä takaisin.

Löytämättä, ampumatta jäi se karhu, jota hän muka oli lähtenyt
metsästämään...

Kirkkaana kevätaamuna, kun kuolonkorinassaan henkäilevä talvi
oli ponnistanut vielä viimeiset voimansa saadakseen pakkasen
pohjolassa soimaan, saapui Reino Frommerus hiihtäen pitkin Kurjalan
monisokkeloisen järven siintäviä selkiä kotirantansa jyrkälle
törmälle -- juuri samana hetkenä kun hänen permainen peuransa kiipesi
ylös vastapäistä rinnettä kadoten kauvas kesäisille laitumilleen ja
luoden viimeisen kaihoisan katseen pappilanpuoleisille tanterille,
joilta lumet jo olivat sulaneet laveisiin pälviin.

Keväinen puro notkossa, jonka läpi hän kotikartanoon nousi,
porskui suoruskeata, jääkylmää vettä. Ja kun hän oli kohonnut
pälvenä-paistavalle vaaralle, ja näki leivon kimpoilevan korkealla
sinisessä ilmassa pappilan tuulimyllyn yllä, silloin hänkin vihdoin
tunsi kevään raikkautta rinnassansa ja astui rohkaistuneena pappilan
pihaan...

-- Tervetuloa. Paula Winterberg on sinun tähtesi yökaudet itkenyt,
hän on sinua tiedustellut joka päivä!

-- Vai niin. Mitä se merkitsee?

Mutta sitä ei sisar voinut tietää...

Veli, syötyään ja levättyään, alkoi syvämietteisennäköisenä
korjata porotamineita talteen. Hän vei helisevät valjaat ullakolle
huolellisesti laatikkoon pantuina sekä kirjoitti kanteen: "Tässä
lepäävät elämäni ihanimman talven rakkaimmat muistot." Kaihoten hän
myös erosi pulkastaan, jonka oli raahannut vajan ylisille: "Pulkkani,
pulkkani, saanenko enää koskaan sylissäsi keinua lumiaalloilla
revontulten hohteessa?"... "Ja sinä porotyttöni, minne sinäkin
kaikkosit, erämaisen eloni kevätmyrskyinen unelma?" lisäsi hän
ajatuksissaan. "Täytyykö minun sinutkin haudata, kun kesä vihdoinkin
Kurjalaan koittaa?"

-- -- --

Jumalankiitos. Jumalankiitos! Jumalankiitos! kaikki paha siis oli
poispyyhkäisty. Kaikki sumujoukko kirkastettu! Kaikki taas sovittu...

Kuni kamalaa unennäköä kaikki vain ollut olikin!

Ja nuoret läksivät viimeiselle rekiretkelle -- Koskenhoville --
tälläkertaa hevosella, pappilan Pollella.

-- Paula!...

-- Reino!...

-- Ethän ole enää vihainen?

-- En -- jumalavarjelkoon. Ethän sinäkään?

-- En -- jumalankiitos...

-- Oi kuinka nyt tuntuu hyvälle... myrskyn mentyä...

-- Niin minustakin...

-- Me Frommerukset olemme kaikki samallaisia -- siinä asiassa. Se on
sukuvika -- sukuansio...

-- Taitaa olla...

-- Sinun silmäsi ovat hyvin kauniit, Paula!

-- Mitäpä niistä. Pääasia että viha nyt on poissa...

-- Ajatteles jos jää pettäisi hevosen? salmessa käy salainen virta.

-- Minä en pelkää sinun kanssasi!

-- Enkä minä sinun...

He saapuivat Koskenhoville ja herättivät ihmetystä herraskartanon
vanhassa parissa. Sitten he läksivät maisemata katselemaan
juoksennellen pitkin kosken rantoja ja ihastellen keväisiä ryöppyjä,
joutsenrintaisia pauhanteita Ärjän putouksessa. Ikuinen pyhä pauhu
soi heidän korvissaan; kallio, jolla he seisoivat, tuntui tärisevän
veden voimasta.

-- Kuulkaa herra Fro... anteeksi, kuule Reino: hovinrouva tuolla
koivikossa huutaa meille jotakin ja huitoo käsillään.

-- Mitähän se meidän perässämme niin loukkoo ja meitä urkkii?
Kuunnellaan...

He erkanivat kosken kaltaalta ja erottivat kimakan äänen:

-- Neiti Winterberg! Neiti Winterberg! Nostakaa hameenne korkeammalle!

Reino Frommerus purskahti nauruun.

-- Kyllä kuullaan, -- huusi hän vastaan.

-- Vielä korkeammalle! hoilasi taas hovinrouvan intohimoinen ääni. --
Vielä! Vielä! Neiti Winterberg --! Neiti Winterberg --!

-- Se on totisesti tullut hulluksi meidän tähtemme, -- virkahti
maisteri Frommerus naistoverilleen. -- Se on itse entinen
ylioppilashenttu eikä voi vanhoilla päivilläänkään tyynesti
sietää että joku nuorimies seurustelee muiden naisten kanssa kuin
hänen. Näes, minä olen Lilli rouvan suosikki niinkauvan kun pysyn
poikamiesten kirjoissa...

-- Paras siis pysyä naimattomana, Reino! virkkoi neito, ja he
läksivät toiseen suuntaan...

Kevätyö haaleasti hämärsi, kun nuoret hevosta juoksuttaen ajelivat
takaisin yli mustenemistaan mustenevien jäiden.

-- Etkö jää yöksi taloon?

-- En tälläkertaa...

Ja he ajoivat vielä neljänneksen verran pappilasta kylälle.

-- Sinä siis tulet aamulla?

-- Tulen varmasti! sanoi nuorimies neitoa syvästi silmiin katsoen ja
lujasti puristaen tämän pienoista, lämpöistä kättä.

Ja hän ajoi takaisin pappilaan pitkin maantien lievettä, jossa vielä
hohti lumensiekaleita, vaikka keskusta pitkin pituuttaan olikin sula.
Suuret suoviemärit ourusivat täynnänsä mustaa vettä. Metsä vienosti
suhisi ikäänkuin kaukaisten urkujen soitto...

Ja elämä oli hänestä kuin satua, jommoista hän ei koskaan ennen ollut
kuullut.

Sinä yönä Reino Frommerus ei nukkunut. Hänen sielunsa oli vallannut
kummallinen, hirveä, hätäinen ajatusten taistelu ja tulva. Koko
ennen-eletty lemmenelämä solisi hänen sydämmensä lävitse, ja
vuosikausien tunnekokemukset vivahtelivat nyt silmänräpäyksissä...
Kaikki hänen ihanteensa naisesta ja vaatimuksensa
elämän-sulostuttajasta toisella vaakalaudalla, kaikki hänen koetut
pettymyksensä, kärsimyksensä ja ihanne-tummumuksensa -- kiikkuivat
toisella vaakalaudatta. Eikä hän tietänyt miten punnita...

Mikä oli hänelle tämä viimeinen ilmestys, Paula Winterberg? Mitä hän
hänestä saisi, jos...?

Suuri Jumala! Saattoiko siis vielä rakastua johonkin muuhun naiseen
-- senjälkeen kun elämä oli ryöstänyt sen ainoan, jota janoova
mies oli vaatinut vaimokseen? Ja saattoiko tämä olla oikea -- edes
lähinnäoikea?

Aivan toisellainenhan oli tämä Paula kuin se yksi.
elinkaudeksi-haudattu haave... Se -- iäksi saastutettu pyhyys...

Kuinka voin minä uskaltaa elämän vaarallisimman harppauksen? Jos
sitten kadun?... Jos joudun onnettomaan avioliittoon, kuten suurin
osa kärsivää ihmiskuntaa?...

Mutta hänhän -- on nuori! Hänhän -- on terve tyttö! Hänhän -- on
hyvännäköinen! Ja minä -- pidän hänestä...

Hänet voi ehkä kehittää juuri siksi hyväksi, jota minä kaipaan --?

Ihmiskohtaloiden tuntematon johtaja! Missä sinä olet, kaitselmus? Nyt
nyt sinua tarvitseisin, nyt tahtoisin neuvoasi kuulla. Tässä asiassa
-- tässä asiassa vain?

Mutta? -- eihän tarvitse itseänsä elinajaksi sitoa, jos... Ei mitään
ikuisen valan vannomisia! Sehän olisi väärin... Sehän on aina väärin!
Ja jos lähtee väärää suuntaa, niin voihan ajoissa katkaista. Miksei
voi, kun järkevästi tahtoo? Heti katkaista -- ennenkuin on myöhä?

Mutta -- mistä tämä tulinen, kiire? Miksi juuri huomenna kysyä?
Vasta tänä iltana sinuiksi tultu ja nyt jo --? Sehän on naurettavaa
huimapäisyyttä. Huimapäisyyttä! Niin. Tuo toinen sitä ei edes
aavista...

Ja hän heittelehti vuoteessaan kurjana onnettomana, hikoillen
suuressa tuskassa.

"Mutta? -- minussa on kevätmyrskyn luonto. Se tulla kohahtaa
odottamattomana päivänä -- tekee puhdasta jälkeä. Metsän se
puhtaaksi puistelee, kaikki lahot se kumoon kaataa. Jäät se särkee
-- longottaa... Avovettä! Avovettä!... Niin. Minussa on kevätvirran
ryöppy. Sillä on ryskävä kiire, sen täytyy päästä läpi siitä mikä
lähinnä eteen sattuu. Se ei silmänräpäystäkään odota, kun se kerran
on lumista sulanut, kaikista hajallaan-lirisevistä purosuonista
yhteen pusertunut. Ei -- ei se odota! Se syöksee yli kaiken.

"Väkevä, ruskea kevätvirta! Minun punainen, kärsivä vereni! Minun
huikaiseva puhtauden-janoni autiossa erämaassa. Minun nuoruuteni!...

"Siis tulkoon mikä tulee. Siis ryöpytköön kevätpauanne yli kaiken! Ja
leimahtakoon elämän salaperäinen salama!... Minä päätän sen siis.
Minä ratkaisen sen siis... Huomenna -- tai ei koskaan!"

-- -- --

Reino Frommerus heräsi lintujen liverrykseen.

Hän nousi kalpeana vuoteeltaan. Huuhtoi ruumiinsa raittiilla vedellä,
vaihtoi puhtaat alusvaatteet sekä pukeutui vaaleaan kesäpukuun
-- siihen, johon pukeuneena oli edellisenä keväänä niin syvästi
yksinäisyyttään surren ulkomailla matkustellut. Ja hän löysi pöydältä
ylioppilaslakkinsa, jonka äiti armas näkyi pesseen.

"Alppila?" vilahti hänen mielessään. Mutta hän oli nyt Kurjalassa...

Vapunpäivän pyhänhiljainen aamu auersi hänen ympärillään. Oli
sunnuntai. Vaarat peninkulmien laajalti siinsivät avaruudessa. Maat
olivat miltei sulat...

Rovasti näkyi tekevän lähtöä kirkkoon. Karhuntaljainen kirkkoreki
seisoi viimeistä talvikäyttöään odottaen kanslian edustalla.
Isäntärenki Risto piteli hevosta.

-- Saako tulla mukaan?

Isä katsahti hiukan kummastellen poikaansa, joka siinä seisoi pitkänä
ja solakkana, poromiehestä äkkiä hienoksi herraksi valautuneena.

-- Tule vaan...

Vanha tapa oli ettei rovasti pappilanpihasta pyhäaamuisin
kirkkoon-lähtiessä pitänyt sopivana liikoja puhua. Vasta toisen
alamäen keskikohdalle jouduttua oli ikäänkuin lupa vaihtaa pari
juhlallista maallista lausetta isäntärengin kanssa.

-- Kuinkahan me nyt pääsemme reellä?

-- Eiköhän tuota hiljalleen...

-- Tällä viikolla saisi Risto laittaa kärrykojeet kuntoon.

-- Joo! myönsi Risto. -- Kyllä minä laitan. Jo minulla ne turunkeisit
onkin voideltuina...

Molemmat vaikenivat. Reino Frommerus istui ääntäpäästämättä
hopeahapsisen isänsä rinnalla. Hänen sielussaan vallitsi myös
maalais-pyhäaamun kalpea hartaus, aivankuin hänkin olisi
valmistautunut saarnaan...

-- Et kai sinä kirkkoon asti?

-- En...

Pojan kävi sydämmellinen sääli ettei voinut seurata omaa isäänsä
sinne, mitä tämä piti elämän pyhimpänä paikkana, elävän Jumalan
huoneena ja ainoana pätevänä Jumalan-palveluslaitoksena. Hän katsoa
tuijotti syviin maantienojiin, joissa juoksuvesi yön aikana oli
noussut yli äyräiden. Pari kuhertelevaa, metsäkanaa lentää suhahti
kiireesti yli tien...

-- Nyt minä teistä eroon...

Papinpoika hyppäsi alas reestä ja poikkesi syrjätielle.

"Minun tieni viepi toiseen taloon, siellä on, jota ra..."

Neiti Winterberg oli vahtinut ystävänsä tuloa ikkunasta. Ovi hiljaa
aukeni tulijan edessä.

-- Tervetuloa! Minullekko sinä tämän ruusun? Ai kuinka kaunis...

-- Olethan yksin?

-- Olen, olen! Käy nyt tänne perälle... Heidän molempien silmissä oli
kevätveden viileätä välkettä.

Ja samana päivänä, sillä-aikaa kun Kurjalan kaikki herrasväet ja
sivistyneeseen luokkaan pyrkivät kyläläiset vanhan paikallisasetuksen
mukaan kokoontuivat rovastin pappilaan juhlallisille
vappupäivällisille, juuri samaan aikaan rohkaisi Reino Frommerus
sydämmensä ja kysyi Paula Winterbergiltä sitä yhtä elämän tärkeätä,
ankaraa asiaa... Ja kun he sitten illan tullen olivat pakotetut
menemään maalaisrouvien ja virkamiesten juoruvalmiiseen seuraan,
ei kukaan sentään vielä osannut aavistaakkaan että kihlaus heidän
keskensä jo oli sanoilla päätetty ja että Reino Frommerus niiden
sanojen jälkeen oli painanut elämänsä ensimmäisen, ujostelevan,
värisevän lemmensuudelman porotyttönsä nuorille huulille. Ei
kukaan sitä ollut osannut aavistaa -- ehkä siitäkin syystä
että Reino Frommerus tänä salakihlauspäivänään syrjäisistä oli
näyttänyt äärettömän onnettomalta. Sillä totta se olikin että hän
sanomattomasti kärsi tästä onnensa aamuruskon kajastuksesta... Kärsi
ehkä sentähden että tuona läpivalvottuna yönä oli suitsuttanut
salaisen uhrin kaikille entisille jumalilleen ja tunsi nyt astumansa
askeleen mitä vakavimman vastuunalaisuuden -- niinkuin voi tuntea
vain mies, joka kihloihin mennessään lähenee jo kolmeakymmentä
ikävuotta.

Olihan arpa heitetty koko elämästä! Kaikki leikki oli siis jätettävä
syrjään nyt...



9.


Uuden elämänvaiheen ihmeellinen kevätrusko oli alkanut valaista
kahden nuoren ihmisen sieluja korvessa. Niin ihmeellinen se oli
etteivät he millään sanoilla sitä muille olisi voineet selittää.
Hienosti väräjävin soiton sävelin sellaisia sydänten värituntuja
ehkä aavistuttaa voisi syrjäisille... Haalea, puolivaloisa pohjolan
kevät-yö, jossa valvova korva maanalaisten vetten solinassa erottaa
lintujen ja metsän eläinten monilaatuisia merkinanto-ääniä, sellainen
kevät-yö luonnossa ehkä osaltaan voisi antaa hämärän aavistelman
siitä, mitä tunteenvivahduksia kahden toinen-toiselleen lupautuneen
nuoren ihmisen sydämmissä viriää ja väreilee. Heille, lempensä
löytäneille, on olemassa ainoastaan toinen-toisensa ja mitään muuta
ei heille olemassa olekkaan -- ei maassa, ei taivaassa, ei koko
maailman avaruuksissa... He kulkevat kuni heilimöivän ruisvainion
sametinpehmoista piennarta, heidän pyhittynyt henkensä liitelee
ikäänkuin ihmeellisissä satulinnoissa, joissa hyvät haltijattaret
heitä palvelevat suloisimpia taikajuomiansa tarjoten... He juovat
sitä sadun vienoa simaa ja he juopuvat siitä... ja he tietävät
itsekkin että tämä on jumalallista huumausta, joka elämässä sallitaan
ainoastaan yhden kerran, yhden kerran -- ja he tuntevat riemullista
kiitollisuutta kaiken jakajaa kohtaan että heillä, juuri heillä nyt
on ja olla täytyy käsissään tuo elämän ihmeellinen taitekohta --
avioliiton mahdollisuus.

Mutta tämän huumaavan sulon ohella huokuu heidän sieluistaan myös
kärsimyksen lievä poltto, hempeä huoli ja yhä kasvava onnen kaiho, ja
utelias pelko ja jännitys sekä kummallinen ahdistava vaatimus -- ja
se johtuu kai siitä etteivät he, kaksi vapaata ihmislasta, kuitenkaan
uskalla täysin vapaasti paradiisistansa nauttia, vaan he pysähtyvät
miettimään ikivanhaa lastentarinaa kielletyn puun hedelmästä,
kavalasta käärmeestä. Jumalasta ja välkkyvämiekkaisesta enkelistä,
joka muka seisoo ja vahtii heidänkin paradiisinsa portilla. Ja
sarja vaikeita, arkaluontoisia kysymyksiä tulvahtaa silloin kahden
lempiväisen eteen ja ne kiskovat heidät aika-ajottain pois satujen
taikalinnoista, ne pakottavat vakavasti ajattelemaan ympäristöä ja
mailmaa, jossa hekin elävät, pakottavat punnitsemaan haaveitansa
todellisuuden virallisessa vaakakonttoorissa, jossa jo näkyy muitakin
ihmisiä kuin he, kuuluu muitakin ääniä kuin heidän yksilölliset
kuiskauksensa lemmenyössä. Sillä heidänkin on pakko tuntea olevansa
enemmässä tai vähemmässä määrin ajan ja yhteiskunnan lapsia.

Paula Winterberg ja Reino Frommerus, jotka salakihlauspäivänänsä
kumpikin itseksensä hämmästyivät että nyt todella olivat päättäneet
mennä naimisiin ja tämän päätöksensä outouden yllättäminä melkein
vapisivat uhkarohkeuttansa, tottuivat heti toisen päivän valjettua
ajatukseensa että kihlautuminen ei ollut unta, vaan että se oli tosi
ja että lemmen nautinto myös oli tosi -- eivätkä he sitä montakaan
päivää saattaneet pitää salassa muilta.

He eivät _tahtoneet_ pitää salassa kihlaustansa, sillä
elämänmuutoksen ihmeriemu täytti heidän kummankin rintansa ja
vastoin kaikkia keskinäisiä aikomuksia he nyt, lempensä kevätruskon
leijuttamina, halusivat kertoa muillekkin, sukulaisille, tuttaville,
nuoruuden tovereille ja ystäville -- vieläpä vihamiehillekkin että
he nyt -- Paula Winterberg ja Reino Frommerus -- olivat laskeneet
ankkurinsa samaan tyyneen satamaan ja aikoivat yhdessä nousta maihin.
Tämä yhteistuuma oli siksi valtava ilon ilmiö ja nuorten omasta
mielestä siksi merkillinen että siitä ansaitsi antaa koko mailman
tietää... Koko mailman, jota nyt näytti valaisevan yhtä kaunis
kultarusko kuin heitäkin, yksilöitä!

Heidän kevät-lempensä oli puhdas. Puhtautta saivat he tuntea
suudelmainsa salaisuutta nauttiessaan. Tämä puhtaus se oli heille
kummallenkin äärettömän tärkeä asia -- sellainen puhtaus, jota ei
mikään entisyyden likainen muisto varjollaan himmentänyt. Ei mitään
häpeämistä heillä ollut toinen-toisensa edessä.

-- Voi kuinka minä sinusta pidän juuri senkin tähden, Reino, ettet
sinä koskaan niinkuin monet muut...

-- Sinä sen siis ymmärrät Paula... minun ihannetaisteluni merkityksen?

-- Minä luulen sen ymmärtäväni, Reino!

-- Vaikka et mitään ole kokenut, Paula... vaikka ei itselläsi ole
ollut mitään sukuvietin vaivoja... eikä liene vieläkään?

-- Vaikka! Mutta minusta tuntuu ja se on aivan varma että jos sinä
et olisi puhtaana säilynyt, niin minulla täytyisi olla kummallisia
kärsimyksiä näin sinun sylissäsi istuessani ja näin sinun kasvojasi
suudellessani. Näin -- kas näin. Nyt minä tunnen rajatonta vapautta
ja jonkunlaista pyhää tunnetta että sinä olet sellainen...

-- Vielä enemmän saat tuntea sitten kun naimisiin mennään. Sinulle
minä olenkin itseäni säästänyt läpi myrskyjen ja hirveiden
ponnistusten. Sinulle, Paula kulta, jonka kohtalo nyt minulle
vaimoksi antaa!

-- Mutta sinä, Reino, olisit tahtonut -- sen toisen?

-- Niin... mutta nyt _sinä_ minut siitä kärsimyksestä kokonaan
vapautat!

-- Mutta kuinka osaan minä olla hänen arvoisensa?

-- Ei sinun tarvitse olla kuin oman itsesi arvoinen!

-- Voi voi kuinka minä voisin tulla sinulle oikein sopivaksi? Sinä
olet niin kovin kehittynyt. Sinun pitää opettaa minut itsellesi
mieluiseksi!

-- Oma kulta, miten sinä puhut? Kyllä minä... sinut opetan. Mutta
sepä se juuri onkin pelottavinta avioliittoon mentäessä että toinen
tahtoo liiaksi opettaa toista.

-- Et sinä liikaa voi opettaa. Minä niin haluan sinulta oppia...

-- Tyttö, tyttö! Sinä luotat minuun niin kauniisti. Mutta
ajatteleppas, jos käytän pakotusta --?

-- Saat sinä käyttää pakotustakin, jos se vain on hyväksi...

-- Hyväksi meille molemmille...

-- Niin, niin, sinä ymmärrät sen paremmin... Mutta luetaan nyt taas
sitä kirjaa...

Ja he rupesivat yhdessä lukemaan jotakin syvähenkistä teosta, jota
Reino Frommerus oli vuosikausia matkassansa tallettanut, mutta eivät
he nyt kyenneet kohdistamaan huomiotansa muuhun kuin sellaiseen, mikä
jollakin tavoin valaisi heidän omia suhteitaan.

Joskus he painautuivat metsän viheriäiseen siimekseen istahtaen
lampipuron solinaa kuuntelemaan sammalmättäälle. Ja jokainen paikka,
jossa he kävivät, ikäänkuin jäi heille pyhäksi...

He eivät enää päivääkään viihtyneet yksikseen, vaan sielujen
vetovoima pakotti heidät kiiruhtamaan toistensa luo heti kun
arkitöiltään joutivat.

Joka kerta he erotessaan toisistaan päättyvät seuraavana iltana
olla järkevämpiä valvomisen suhteen mennäksensä ajoissa nukkumaan,
mutta kun seuraava ilta-armas koitti, kas: eivät sitä hennoneetkaan,
vaan taas valvoivat sivu puolen yön. Ja heillä tuntui olevan
loppumattomasti toinen toiselleen sanottavaa, selitettävää,
uskottavaa, annettavaa, vaikka joku syrjäinen ei varmaankaan olisi
huomannut heidän muuta tekevän kuin tuntikausia istuskelevan
tyhjäntoimituksessa. Heille se ei ollut tyhjäntoimitusta, se oli
samaa kuin luonnossa lintujen etsintäviserrys ennen pesimistä...

Niin syvälle oli elämän yhteiskaiho heihin syöpynyt että he erillään
ollessaankin saattoivat toisensa nähdä, joskus sekoittaen mielikuvat
ja todellisuuden yhteen.

-- Kuinka ihmeellistä, Reino, viime yönä senjälkeen kun sinä olit
sanonut hyvästit ja minä olin mennyt sänkyyn, minä sinut yhä näin --
täällä luonani. Sinä seisoit tuossa oviverhojen välissä ja katselit
minuun niin hellästi, kun minä makasin. Minua hiukan kiusasi se kun
väsyksissäni olin heittäytynyt ilman yöpukua vuoteeseen: että sinä
näet minun paljaat käsivarteni. Minä nousin naurussasuin ylös ja
muutin rauhallisesti ylleni yöpaidan ettet sinä suinkaan näkisi niitä
minun paljaita käsivarsiani. Ja sitten sinä tulit istumaan minun
vuoteeni jalkopäähän ja minä näin sinut avoimin silmin. Ja minun oli
niin hyvä olla, kun sinä siinä istuit, ja niin turvallista. Ja sinä
katsoit, katsoit minuun siihen asti kunnes nukahdin... Mutta vasta
tänä aamuna noustuani minä tajusin että sinä olitkin mennyt pois jo
ennen kuin minä riisuuduin.

-- On se ihmeellistä! sanoi sulhanen. -- Niin minäkin sinun silmäsi
näen ja äänesi kuulen siellä pappilan vanhallapuolella nukkuessani.
Vaikka vasta viikkokausi on oltu kihloissa? Ja vaikka ei vielä olla
naimisissakaan...

-- Kuule Reino, miten sinä olet ajatellut että milloin me menemme
naimisiin? Puolenko vuoden päästä vai vuodenko? Jotkut ovat kaksikin
vuotta...

-- Niin pian kuin mahdollista! sanoi sulhanen.

-- Miksikä niin pian? kummasteli morsian.

-- Siksi, kultaseni, että kihloissa kauvan kituminen on luonnotonta.
Se on ihan inhoittavaa ja epäterveellistä. Annas kun selitän.

-- -- -- -- -- -- --

-- Rakas Reino, kyllä minä suostun, -- sanoi morsian. -- Mutta -- oma
koti?

-- Oma koti rakentuu juuri siitä että kaksi ihmistä menee naimisiin.
Ja on minulla sen verran rahoja että yhteen päästään. Leipätoimi myös
häkeissä... Ja vaikka ei olisikaan...

-- Oi kuinka se sentään on mukava että saapi heittää tämän ilkeän
ammatin ja pääsee naimisiin. Minä tyydyn vaikka kuinka pieneen
kotiin, kunhan se vain on oma...

-- Kunpa tyytyisit!

-- Kuulehhan: minkälaiset huonekalut me ostamme?

-- Tyttö kulta! Puhutaan ensin pääasiat selviksi...

No puhutaan!...

-- Pelkääkö minun pikkukultani hirveästi ihmisten juoruja?

-- Reino --! Eihän sinulla vain ole mielessä...? Kuule: sen minä
sinulle sanon etten ikipäivinä suostu siihen... semmoiseen...
ennenkuin olemme vihityt.

-- Tyynny, tyynny, kyyhkyseni! Enhän minä mitään ole väittänyt...
Mutta pitäisihän sinun tietää mielipiteeni. Vai etkö vielä ole
käsittänyt, mistä päin tuuli käy?

-- Sinä tahdot -- -- --?

-- Minä tosiaankin tahtoisin sinun kanssasi mennä naimisiin ilman
pappeja ja pippejä ja sen seitsemiä seremonioja, sillä minusta
avioliitto on kahden ihmisen kahdenkeskinen asia, johon ei
tarvitseisi pyytää pyhitystä syrjäisiltä ja varsinkaan sekoittaa
siihen uskonvaloja.

-- Mutta onhan siinä vanhassa menotavassa kaunistakin. Minä olen
nähnyt...

-- Niin, kyllä siinä onkin kaunista se että Jumalaa rukoillaan
onnellistuttamaan kahden ihmisen yhteiselämää, mutta se ei suinkaan
ole kaunista että siinäkin asiassa muka tarvitaan oikeauskoisuuden
välittäjä ja että pappi, syrjäinen sielu, saapi lukea kaikenlaisia
järjettömyyksiä "kolmiyhteisestä Jumalasta" ja muuta lorua
rakastavaisten korvat täyteen, ennenkuin ihmiset uskovat että nämät
ovat pätevästi naimisissa.

-- Mutta häät, rakas Reino? Häät --?

-- Joutavia, Paula. Tarkoitat valkoisia morsiuspukuja ja muuta
sellaista kahinaa. Ei nyt puhuta pikkuseikoista. Niin, tyttö.
Minä tosiaankin tahtoisin mennä sinun kanssasi aivan vapaasti
avioliittoon, ilman papin armokirjoja. _Minä_ olen sillä
kehityskannalla. Jos se on yli-ihmistä, niin olkoon. Sillä jos
rakkauden huumeessa antaisin vihkiä itseni papin edessä, niin
se varmasti minua perästäpäin kirveleisi että olisin suostunut
semmoiseen, mitä en hyväksy. Se minua hävettäisi -- ei ihmisten
edessä, vaan itseni edessä, niin, vieläpä Jumala-etsimiseni
edessä. Ja sehän on kaikista tärkein kalleus elämässä. Ja vielä
minä siitäkin syystä tahtoisin mennä vapaaseen avioliittoon sinun
kanssasi, että menettelylläni -- minäkin osaltani -- järkyttäisin
tämän maan pinttyneitä ennakkoluuloja, noita ahdasmielisiä,
tekopyhiä näkökantoja. Suomi on niin surkeasti jäljessä kaikista
Euroopan sivistyskansoista! Tarvittaisiin tienraivaajia
avioliitto-asioissakin...

-- Voi voi, mitä me nyt tehdään? huudahti morsian. -- Kyllä minä
niissä uskonnon asioissa olen ihan sinun puolellasi. Mutta minä
tahtoisin papillavihityttämistä vain sen vuoksi että saisi olla
rauhassa ihmisten pistopuheilta... ettei kenelläkään olisi oikeutta
meitä osotella sormella... ymmärräthän sinä, rakas --?

-- Ymmärrän, oma kulta, ymmärrän varsin hyvin. Ja voin aavistaa...
Mutta sen minä sanon että jos joku sinua uskaltaisi häpäistä
minun vaimonani, niin minäkin häpäiseisin hänet, en sietäisi...
tottatosiaan -- minä vaikka tappaisin sellaisen viheliäisen olennon!

-- Herranenaika kuinka sinä olet kiivas, Reino!

-- Niin, minussa nousee se pyhä viha aina kun ajattelenkaan
niinnimitettyjen oikeauskoisten katsantokantoja! Ihan minä kiristän
hampaitani ja puristelen nyrkkejäni, kun kuvittelenkaan ihmisten
vääriä tuomioita...

-- Älä ole vihainen. Minä suutelen sinun vihasi pois. Noin -- noin --
poikakulta -- nyt jatketaan tyynesti.

-- Niin! Mitäs minä aijoinkaan vielä sanoa. Niin tässä huumautuu
ettei tahdo järki juosta. Kuinka kummanlailla näkyy voivankin
toiseen mielistyä niin ettei tunne muuta kuin pelkkää suloa, vaikka
toiselta hampaat suusta imisi... Onkohan se aivan äärimmäistä
epänormaalisuutta vai terveen rakkauden esimakua?

-- Muistatko, eilen söimme pappilassa samalla lusikallakin...

-- Niin, niin. No nyt jatketaan virallista neuvottelua. Kuule
Paula: Suomen suuriruhtinaallinen laki on hyvin ankara niille,
jotka eivät tottele autuaaksitekevää kirkkoa. Ainakin sen nojalla
voidaan kaksi vapaassa avioliitossa olevaa miten tahansa häpäistä
ja heiltä monellaisia etuoikeuksia kieltää. Avioliiton siveelliseen
oikeutukseen nähden on se siis sangen väärä ja hävytön laki. Ne,
jotka tahtovat "lailliseen", mutta epäkirkolliseen avioliittoon,
voivat siihen päästä ainoastaan rikoslain jotakin pykälää
tarkoitukseensa sovelluttamalla. Siis, jos "lain" turvaa etsimme,
mutta pappia vältellä tahdomme, niin se tie on meillekkin avoinna.
Mutta _minä_ en tahdo mennä sitäkään tietä. Ja sinä vielä vähemmin.
Minä omasta puolestani olisin valmis menemään jyrkintä ihannepolkua
-- siis ilman minkäänmoisia muotoja ja kaavoja yhteiskunnan edessä
-- se on jokaisen puhdasmielisen edistysintoilijan tie -- mutta
minun täytyy ottaa laskuun sinunkin asemasi, Paula, ja ennenkaikkea
pohjoismaisen naisen kypsyysaste. Sinä et uskalla tehdä huiminta
hyppäystä minun kanssani. No, et tarvitsekkaan. Olkaamme varovaisia.
Ja sentähden meidän täytyy koettaa antaa avioliitollemme yhteiskunnan
edessä sellainen muoto, joka sinulle osaksikaan takaa tuon
"kunnian", mitä naiset tarvitsevat, ja joka samalla ei loukkaa minun
uskonnollista vapauspyrkimystäni. Sellainen muoto on niinsanottu
siviliavioliitto, jossa vihkiminen toimitetaan ilman uskonnollisia
menoja lakivirkamiesten edessä. Mutta ei siihenkään pääse Suomessa.

-- Pääseekös ulkomailla?

-- Pääsee!

-- Sen muodon me valitsemme, Reino! huudahti morsian iloisesti. --
Siviliavioliittoon minä suostun koko sydämmestäni. Me matkustamme
Ruotsiin? Niinhän, poikakulta? Ai kuinka hauskaa!

-- Tai Tanskaan tai Saksaan tai Englantiin, Ranskaan... tai minne
tahansa, missä vapaamielisyydellä on jotakin jalansijaa, -- lisäsi
sulhanen. -- Ajatteles mikä häpeäpilkku Suomen sivistyksessä että
vielä 20:nnella vuosisadalla täytyy turvautua vieraiden kansojen
lakeihin saadaksensa jonkunlaisenkaan valtakirjan naimisiinsa.
Suomi ja Venäjä ovat ainoat valtiot Europassa, joissa mustatakkiset
pakoittavat ihmiset tanssimaan oman paimensoittonsa mukaan. Ja kaikki
nöyrästi taipuvat, nekin jotka mielessään kapinoivat... antavat
kuin lampaat ajaa itsensä samaan karsinaan kerittäviksi, korvista
leikattaviksi... -- -- -- Minusta se tosiaan on hirveän raukkamaista
ja kurjaa! puheli sulhanen ääneensä ajatellen ja intoillen. --
Vapaamieliset ihmiset, jotka väittävät että he järjessään ja
omassatunnossaan eivät hyväksy kirkollista vihkimäkaavaa, suostuvat
kuitenkin tuon kaavan allekirjoittamaan ummessasilmin... kun papat ja
mammat, tantit ja rakkaat tädit niin tahtovat ja kun se nyt kerran
on niin "yleinen tapa." Eikä heillä ole puolustuksekseen muuta
sanottavaa kuin että täytyyhän muka lakia totella niin kauvan kunnes
se "laillisella tavalla" muutetaan. Muotimailman matelijat! Jos
jokainen lain pyhää korjausta jäisi odottamaan, niin ei tässä maassa
kuuna kullan valkeana lakia muutettaisi. Ei! Kaikki ihanteellinen
vapaustaistelu on vallankumouksellista...

-- Enkä minä ymmärrä -- jatkoi hän yhä -- kuinka ne saattavatkin
vasten omaatuntoansa suostua! Aivan samoin kuin se, joka vasten
vakaumustansa ei voi jättää itseään vihkimättä kirkollisesti, aivan
samoin siveellinen pakko pitäisi näkyä niissäkin, jotka eivät
hyväksy kirkollista naittamisjärjestelmää. Vaikka se miltä näyttäisi
toisista...

-- Niin, niin, poikakulta, -- saneli neiti Winterberg kietoen
käsivartensa lujasti sulhasensa kaulaan -- me siis menemme vaikka
läpi seinän siviliavioliittoon ulkomailla -- se olkoon lujasti
päätetty asia!

-- Tyttö, tyttö! On onni ettei sinulla satu olemaan holhoojia tässä
mailmassa. Jos vanhempasi vielä eläisivät: aivan varmasti tästä
nousisi kamala piiritys ja pommitus heidän puoleltaan ja ristiriita
sinun sielussasi ennenkuin minä sinut saisin "läpi seinän."

-- Onhan se mahdollista... Mutta entäs sinun sukulaisesi Reino?
ajatteles -- rovastin poika?

-- Ja 300-vuotisen pappisheimon rintaperillinen! Ne nyt ovat minun
asioitani, kyllä minä ne lupaan hoitaa... Puhutaan nyt eteenpäin.
Ihmisillä tässä maassa on siviliavioliitosta tykkänään hullunkurinen
käsitys. Ne harvat, jotka siitä ovat kuulleet, luulevat että se on
semmoinen kevyt lemmenliitto, jota ei tarvitse muka pitää pyhänä...
että sopii muka erota milloin tahansa... että se kaikki muka on
vain koetteeksi. Ne eivät käsitä että avioliitto, olkoon sillä
yhteiskunnan edessä mikä muoto tahansa tai ei muotoa ollenkaan, on
aina samalla tavalla sitova ja samalla tavalla vapaa. Siinä ei voi
ratkaista mikään muu kuin kahden ihmisen keskinäinen suhde. Tietysti
joku hengellisesti-ylpeä voi väittää että siviliavioliitto on onneton
ja kirkollinen muka onnellinen, mutta kokemus näyttää ettei papin
kaunis siunaus vähääkään estä avioliitto-helvettiä, kun se kerran
on tullakseen, ja luulisinpä minä puolestani että epäkirkolliset
avioliitot yleensä ovat onnellisempia, sillä edellyttäväthän ne
jotain mielipiteiden ja elämänkatsantojen tarkistelua kahden
yhteenpyrkivän välillä.

-- Voi voi, rakas Reino, kunpa meistäkin tulisi oikein, oikein
onnellinen pari!

-- Lapsi kulta... sanoi sulhanen silitellen morsiamensa pehmeitä
hiuksia. -- Suokoon sallimus. Se riippuu kai tahdonvoimasta,
jota kannamme sisässämme. Minä en ole minkään satumaisen onnen
uneksija -- en enää olla saa -- kysymys on vain toistensa
osittaisesta auttamisesta, ymmärtämisestä elämän taistelussa.
Meidän on nyt jotenkin helppo olla... Mutta muista, Paula, että
jos meistä vuosien-pitkään tulee onnettomat, niin syy ei ole --
siviliavioliitossa.

-- Sen ymmärrän. -- Kuule Reino!

-- No mitä?

-- Sinä luulet että minä muka olen hyvin taikauskoinen... että minä
niissä uskonasioissa vain sinun tähtesi... Ehei, en minä sinuun olisi
suostunutkaan, jos olisin sinun mielipiteitäsi kammonut.

-- Ihanko tosiaan?

-- Ihan. Kuulehhan: siitä on jo pari vuotta aikaa, kun minussa alkoi
muutos tapahtua. Olin jossakin näinikään yksikseni maaseudulla.
Eräänä syysiltana kävelin edestakaisin kamarissani ja haudoin
jotakin, mitä lienen hautonutkaan päässäni. Ja yhtäkkiä minulle
silloin kuin salama taivaasta tulla tupsahti se vakaumus ettei
helvettiä olekkaan. Ajatteles: vaikka en kenenkään kanssa ollut
puhellut...

-- Se oli paljon se -- tyttölapsen yksinjärkeilyksi.

-- Minun äitini oli uskovainen. Mutta ei hän milloinkaan minulle
tyrkyttänyt omaa oppiansa. Antoi täyden vapauden esimerkiksi
teatterissakäyntiin kouluaikana. Mutta minä en käynyt... en tiedä
mistä syystä en käynyt.

-- Ehkä sinä pidit semmoista syntinä niinkuin minäkin? Siihen
henkeenhän kaikki olemme kasvatetut kodissa ja koulussa.

-- Jos lienen pitänyt...

-- Ja varmaan sinä myös pidit sopimattomana kävellä jollakin
määrätyllä kadulla, jolla opettaja oli kieltänyt poikia ja tyttöjä
yhtaikaa kävelemästä!

-- Mistä kummasta sinä arvaatkin?

-- Siitä että itse olin samallainen. Minä olin sitäpaitsi ujo.
Tottapuhuen pelkäsin ja punastuin tyttöjä, vaikka olin heistä utelias
ja kauheasti ikävöin.

-- Minä en poikia pelännyt! Tappelinkin niiden kanssa. Mutta minäpä
olin ollutkin aliluokat yhteiskoulussa.

-- Sinä onnellinen!

-- Mutta tokko sinulla, Reino, oli sellaista hurskasta tapaa kuin
minulla että iltaisin, ennen maatapanoa, piti mukamas lukea raamattua?

-- Daavidin psalmejako?

-- Juuri niin!

-- Niitähän minäkin seuloin kuin pakana, vieläpä alleviivailinkin.
Olin ankarasti uskonnollinen. Tietääpäs sen: papinpoika! Mutta ei
siinä mitään naurettavaa ollut. Se lukeminen on erinomainen tapa,
jota sietäisi vieläkin noudattaa.

-- Se jollakin tavoin varjeli... Niinhän?

-- Niin... ja ylensi mieltä, vaikka tuskin ymmärsi yhtään sanaa.

-- -- --

Näin he vaihtelivat ajatuksiaan ja muistelmiaan. Ja joka kerta kun
Reino Frommerus valoisassa toukokuun yössä hiipi armaansa luota
takaisin pappilanvaaralle kuullen molemminpuolin maantietä vetten
solinan mustamutaisissa ojissa ja salapuroissa sekä teirien,
metsojen, metsäkanojen, yöpöllöjen, laulurastaiden, tilttakerttujen
ja muiden lintujen satumaiset soidinkuhertelut notkoissa ja rämeillä,
hän ajatteli: "Hyvä Jumala -- se on siis toteutumassa. Elämäni
erämainen yksinäisyys on loppumassa! Eikä minun tarvitse edes uhrata
vapaita mielipiteitäni rakkauden takia."

Pappilan vanhukset iloitsivat vilpittömästi poikansa kihloihin
joutumisesta:

-- Jumala teitä siunatkoon!

Ruustinna se näin huudahti, mutta tietysti rovastikin samoin ajatteli
ujosti toivottaessaan onnea nuorille.

-- Minä luulen että sinä, Reino rakas, nyt muutut tasaisemmaksi...

-- Niin, äiti...

-- Tuonikäiset mekin papan kanssa olimme, kun naimisiin menimme!
muisteli ruustinna kyynelet silmissä.

-- Muistatkohan sinä oikein, mamma? epäili rovastivanhus tapansa
mukaan, hopeahelaista piippuansa poltellen ja lauhkeasti puhallellen
hyväntuoksuisia savuja, mutta ruustinna näytti lasteniällä helposti
toteen että rovasti oli ollut täsmälleen 30 ja hän itse 21, kun he
menivät kristilliseen avioliittoon -- aivan sama ikä kuin nuorten
välillä nyt.

-- Sepä on koko ihmeellinen sallimus, -- arveli silloin rovastivanhus.

-- Täti oli nuorena varmaan hyvin kaunis, koska vieläkin on noin?
kysyi tuleva miniä.

-- Kysyisit papalta! neuvoi ruustinna, pieni veitikka silmissään.

-- Setä hoi, minkä näköinen tyttö tuo täti oli nuorena? kysyikin
morsian.

-- D-jaa... no... arveli rovastivanhus naurahtaen, -- olihan se oikea
kaupungin mamsseli.

-- Niin, minulla ei ole koskaan ollut kunnia olla "fröökynä"! ehätti
ruustinna. Siihen aikaan puhuttiin vain mamsseleista.

-- Tämä meidän mamma se on ollutkin nuorena oikea mallimamsseli,
-- sekaantui sulhanen Reino puheeseen. -- Hän, kuulehhan Paula,
rakasti hurjasti tansseja ja baaleja ja elegantteja, rusettikaulaisia
herroja, ja ratsasteli kuin kosakki kauniilla hevosilla, kunnes tuo
pappa veijari -- -- --

-- Minäkö veijari...? pani pappisvanhus punehtuen hopeahapsisia
korvantauksiaan myöten.

Kaikki nauroivat sydämmellisesti niin että kahvikupit helisivät.

-- Mutta kuinka ihmeessä sinä, mamma rukka, saatoit tanssia ja
ratsastella, kun siihen aikaan tietääkseni mamsseleilla oli
vannehame, se kamala krinoliini?

-- Ajoithan sinäkin kerran frakki-päällä porolla! -- letkautti
ruustinna pojalleen vastaukseksi.

-- Bravo, mamma! sanoi sulhanen.

-- -- --

Anna, rovastin vanhin tytär, oli myös saapunut kotona käymään.
Kevätillan hämyssä pappilan tyttökammiossa puristi hän kummankin
kihloihin joutuneen kättä ja tyrskähti katkeraan itkuun.

-- Ah, te sitä olette onnelliset! nyyhkytti hän kadehtivasti, --
mutta mitäs minä... repale... jolla on... sellainen nahjus...

Kaikki kiiruhtivat lohduttamaan salaiseen rakkauteensa hiutuvaa
vanhaapiikaa ja saivatkin hänet lopulta makeasti nauramaan
kiltille tupsutukkaiselle pyhäkoulumestarilleen, jota Anna neiti
säännöllisesti nimitti arvonimellä "se Janne raiska."

Miili neiti, joka juuri oli kaupungin muotiompelijattarelta saanut
postissa valkoisen morsiuspukunsa -- hän näet oli kolmen vuoden
uskollisen kihloissa-olon jälkeen vihdoin saanut häänsä kesäksi
päätetyksi rakkaan farmaseuttinsa kanssa, josta oli tulemaisillaan
proviisori -- oli kovin tuskastunut jollakin tavoin epäonnistuneesta
hääleningistään sitä parhaillaan jäseniinsä kiskoessaan ja huudahti
verhojen takaa:

-- Sen minä sanon etten ikipäivinä toista kertaa mene naimisiin,
koska tämä leninkikin on näin hullu!

Ja hän sekä itki että nauroi yhtaikaa.

-- Siinä nyt kuulet, Anna, kuinka kiusallista peliä on naimajuttu,
kun meidän mallirakastavainen Millikin kauppojaan katuu! laski
leikkiä velimies.

-- En minä kadu -- mutta tämä leninki. Niin hermostuttaa! vastasi
häitään-valmisteleva, polkien jalkaansa lattiaan.

-- Pakkokos on mennä mokomilla rimssuleningeillä naimisiin? ahdisti
veli.

-- Älä puhu mitään, pian sen tuon sinunkin Paulasi häähameissa
rimssut rutisee!

-- Vaan jos ei rutisekkaan?...

Sulhanen ja morsian iskivät silmää ja painautuivat likitysten jotakin
toisilleen kuiskuttelemaan:

"Sanotaanko tytöille?"...

"Ei -- ei vielä --!"

-- -- --

He olivat taas kahden.

-- Paula! virkkoi Reino Frommerus tuskaisesti: -- Kurjalan maa
polttelee jalkaini alla. Täällä on kaikki liian tuttua... ja ilma
tuntuu niin ahtaalta... Etkö jo pian joudu?

-- Vaikka jo huomenna, poikakulta. Joko kapsäkkisi on valmis? vastasi
ja kysyi Paula Winterberg.

-- Ollut jo sullottuna siitä saakka, kun kihlauduimme... olen sitä
piiloitellut sänkyni alla.

-- Voi sinua! Mutta tokko kelirikolta pääsemme?

-- Maantiet ovat sulat kaupunkiin asti, Tunturikylän rinteissä vielä
vähän lunta, järvet panimoillaan ahtojäissä...

-- Jos koetettais lähteä jo huomeniltana.

-- Hurraa! siis huomenna...

"Nytkö jo pois? nytkö jo pois?" ikäänkuin sorahteli korpipuro, kun
Reino Frommerus kotiinsa kulki. "Kansanvalistus? Kansanvalistus?"
ikäänkuin syyttäen läiskytti ensimmäinen kevätlaine kotilahden
jäänrepeämässä, kun sulhanen kävi ylipääsyä tutkimassa. Mutta pastori
Möhkösen rasvaiset kasvot tirkistelivät tyytyväisesti myhäillen läpi
kappalaisen asunnon akkunan maantielle, jolla ei enää poromiehiä
näkynyt. "Mene niin kauvas kuin pippuri kasvaa!" Pitäjän herrat
sähköttelivät toisilleen langattomalla sähköllä:

"Kannattaako mennä saattamaan? Saattamaan? Toisen morsianta?"

-- Eipä kannata, ei kannata. Hällä on niin hiidesti mustasukkainen
sulhanen. Tammefaan. Hukkaan hyvät humalat!...

Reino Frommerus ja Paula Winterberg pääsivät siis lähtemään
ainoastaan omaistensa saattamina Kurjajärven rantaan, jonka takaa
vasta oikea kesämaantie läksi vetämään mailmalle.

Sydäntäliikuttavat olivat ne jäähyväiset pappilan vanhusten kanssa.
Rovasti ei liikoja sanoja lasketellut eikä hänen tapansa ollut
mielenliikutuksiaan kenellenkään näytellä, mutta hänen käytöksensä
vaikutti silti aina vakavasti. Vaan ruustinna ei helliä tunteitaan
hävennyt, hän itki ja syleili, kuiskutteli korvaan sen mitä sydän
kipeimmin tallensi:

-- Et, rakas lapsi, ole mitään puhunut suunnitelmistasi, mutta olkoot
ne mitkä tahansa, minä toivotan sinulle sydämmestäni onnea. Ja anna
nyt anteeksi...

-- Äiti! sanoi poika parahtavalla äänellä. -- Älä häpäise itseäsi.
Kenellä tässä lienee anteeksipyytämisiä -- ei minunkaan sydämmeni ole
kiveä. Mutta älkäämme olko niin juhlallisia, eihän tässä ole mitään
surun syytä...

-- Sinä katoat taas maailmalle enkä minä tiedä, saanko sinua enää
koskaan nähdä, -- vaikeroi ruustinna, -- me olemme molemmat jo niin
vanhoja papan kanssa...

-- Jumalantähden, äiti, älä puhu sillä tavalla... kyllä me vielä
tapaamme.

Poikansa morsianta myös syleili ruustinna:

-- Paula! Älä koskaan jätä Reinoa! Ole hänelle hyvä -- muuta en osaa
sanoa...

-- No nyt täytyy joutua! kuului rovastin komentava ääni järven
rannasta, jossa venhe odotti sohjuisessa rantarailossa.

Matkallelähtijät ja osa saattajista astuivat alas venheeseen, jolla
ensin mentiin jään reunaan, missä miesväki nousi jään päälle ja alkoi
jyrinällä vetää venhettä pitkin murtunutta jään pintaa. Morsian
istui keskellä venhettä miesten huimasti kiidättäessä venhettä
poikki järven. "Näin sitä morsianta viedään!" Seitsenkymmenvuotias
rovastivanhus juoksi siinä venheen vieressä yhtä ketterästi kuin
hänen poikansa. Järven toisella puolella kaikki taas hilpeätuulisina
hyppäsivät venheen sisään ja soutivat avovedessä rantaan.

Törmällä seisoi takkukarvainen kyytihevonen kärryineen.

-- Anna nyt kuulua jotain hommistasi, -- sai rovasti Frommerus
sanotuksi puristaessaan poikansa kättä hyvästiksi.

-- Kyllä minä... sanoi sulhanen ja auttoi morsiamensa kärryihin.

Lämpöistä tunnetta tunsi hän lapsuudenkotia kohtaan, mutta vielä
lämpöisempää sitä kohtaan, joka hänen rinnallaan istui.

"Sillä miehen pitää eroaman isästänsä ja äidistänsä ja..."

Ja niin kihlautuneet läksivät pois korvesta, jossa kevät vitkaan
edistyi.



10.


Oli ollut osaksi hurjaniloista, osaksi vakavastiharkitsevaa, osaksi
myös kärsivän-väräjävää kahden sielun vuoropuhelua koko se matka.
Oli ikäänkuin vielä kerran säpsähdetty molemmilta puolilta kysymään,
oliko suhde, tuo suuri aikomus, unta vai totta. Ja oli tultu uskoon
että sen täytyi olla totta ja ratkaisevaa... Kolme vuorokautta
kihloissaolijat täten olivat matkustaneet yhdessä pitkin autioita
maanteitä, joilla kärrynrattaat syvälle uppoilivat talviroudastaan
sulavaan maahan ja joiden varrella sijaitsevissa majataloissa
matkustaja aina löysi toivomisen varaa, mikä kuitenkin, heti kun oli
perille päästy, tyytyväisesti unhoitettiin.

Sitten he päiväkauden levähdettyään tuon surunsuloisen maamatkansa
jälkeen olivat lähteneet jatkamaan kulkuansa junakyydillä. Ja nytpä
he parhaillaan lähestyivät sitä merenranta-kaupunkia, josta morsian
Paula Winterberg oli kotoisin.

Oli helluntain aatto...

-- Vai nämät nyt ovat sinun lapsuutesi leikkitantereita, Paula?
virkkoi sulhanen ikäänkuin arastellen katsahtaen ulos vaununikkunasta.

-- Niin, niin, -- sanoi morsian iloisesti, -- näkisitpä vain kuinka
niityt kesällä ovat kauniit! Kuuletkos Reino? Pium, paum. Ne ovat
minun kotikaupunkini kirkonkellot, jotka siellä kumahtelevat
vastaamme...

-- Kirkonkellot? Huh. Raskaasti kuin hautajaisiin ne soittavat! --
arvosteli sulhanen.

-- Mutta niinhän kirkonkellot aina soivat, ystävä hyvä!

-- Hermoihin koskevasti...

-- Kultaseni...

Juna lähestyi jo jarruttaen asemasiltaa.

-- Mutta lupaathan, Paula ettemme täällä kauvan viivy? huolehti
sulhanen.

-- Lupaan, lupaan, -- sanoi morsian ja samalla hän jo reippaasti
hyppäsi ensimmäisenä alas pysähtyvästä vaunusta.

Asemasilta kihisi täynnä väkeä.

-- Päivää! No päivää! -- Onnea! Ai onnea! Liuta morsiamen sisaria oli
äkkiä ympäröinyt kihlautuneen parin ja korjannut väkisten haltuunsa
heidän matkatavaransa. Ne olivat kaikki vanhempia kuin Paula
Winterberg, joku jo vanhanpiian rajoilla. Mutta kovasti ihastuneita
he kaikki näyttivät olevan nuorimman siskonsa ihmeellisestä
kihloihinjoutumisesta.

-- Sulhaseni! -- Sulhaseni! kuuli maisteri Frommerus itseään joka
suuntaan esiteltävän ja kaikki katsoivat häntä kuin ulkomaan eläintä.

Heidät vietiin riemusaatossa morsiamen kotiin, tuohon omituiseen
kotiin, jossa ainoastaan naisväki isännöitsi. Sulhasmiestä kohdeltiin
kuin prinssiä, morsiamen sisaret häntä kilvan syöttivät ja juottivat.
Sulhasmies tunsikin itsensä erinomaisen tyytyväiseksi ja alkoi
ruokapöydässä laskea leikkiä.

-- Nuorimman siskon nähtävästi luullaan valinneen sulhasensa
kurjan-kurjasta kodista? sanoi hän vapaasti.

-- Ei, kyllä me tiedämme, kuinka Kurjalan pappilassa syödään, --
vastasivat sisaret kuorossa. -- Paula on kaiken kertonut...

-- Ohoh. Vai kaiken, onkos hän kertonut senkin että me siellä joka
päivä söimme samalla lusikalla viiliä ja että...?

-- Hyi sinua, Reino, kun olet ilkeä! Jos vain kerrot lisää, niin
minä pinkasen pois tästä pöydästä! huudahti morsian tulipunaisena
poskiltaan.

-- Kas, kas meidän flikka-lasta, eipäs vielä ole kruuti loppunut!
huomautti joku sisarista, puhuen omaa kielimurrettaan.

-- Minä en totisesti kärsi että tuo Gunilla kuulee!

-- Hyvät ystävät, -- vuorousi sulhanen juhlallisesti puhumaan: --
minulle on hyvin tärkeätä nähdä Paulaa omaistensa parissa juuri
semmoisena kuin hän on. Mutta tietysti emme kerrokkaan syrjäisille
tärkeitä keskinäisiä salaisuuksiamme.

Hän vilkasi veitikkamaisesti morsiameensa.

-- Kertokaa nyt toki sentään meillekkin, milloin aijotte naimisiin?
uteli Agnes niminen sisar, jolla oli hyvin loistavat ja ystävälliset
silmät.

-- Milloinkako? Nythän me juuri _aijomme_...

-- Ei, mutta milloin aijotte viettää häänne?

-- Emme me häitä vietäkkään!

-- Ahaa, te olette niin uudenaikaista väkeä että vihitätte itsenne
kirkossa ja sitten -- päätäpahkaa ulkomaille?

-- Emme me vihitä itseämme... ei kirkossa eikä kotona! lausui
sulhanen lujasti.

Sisarparvi kuuli oudon asian hämmästyneenä eikä aluksi tiennyt mitä
ajatella tai mitä sanoa.

-- Minäpä arvaan, -- äännähti vihdoin lähinnänuorin sisarista Laura:
-- te menette vissiinkin semmoisiin naimisiin kuin oli kerran
meidän kaupungin sanomalehdessä: ettei tarvitse muuta kuin kaksi
kertaa peräkanaa sanoa "rakastan" -- niin sitten saapi olla? Kaikki
pöydässäolijat pyrskähtivät nauramaan, niin että Laura neiti lensi
poskiltaan punaiseksi kuin mansikka.

-- No jo se on tuo Laura-Maija koko...! Sehän oli vain kaikenlainen
Skottlannista, -- tiesi 10 kuukautta häntä vanhempi Tyyra sisar.

-- Eipähän ollut kuin Amerikan vitsi! intti Laila niminen sisar,
seuraava järjestyksessä viisautta ja vanhuutta kohti...

-- Austraalian villeistä se pätkä oli, te pirpanat! määräsi Gunilla,
sisarsarjan vanhin.

Sisar Agnes yritti myös jotakin sanomaan, mutta toiset tukkivat
häneltä suun.

Syntyi melkoinen hälinä siitä, kuka tyttäristä sen lehdessä olleen
pätkän oikein muisti. Joku juoksi kesken syöntiä etsimään numeroa
vanhojen sanomalehtien seasta, mutta kovaksi onneksi ei löytänyt.

-- Kaikesta päättäen se ei ollut tuiki tuhma juttu, -- julisti nyt
sulhanen Frommerus. -- Ja neiti Laura tässä osui jotenkin likelle
totuutta, mitä meihin Paulan kanssa koskee...

-- Reino hyvä! älä viitsi sanoa minun sisartani neidiksi! --
keskeytti morsian.

-- Niin, jatkoi sulhanen kahvin lomasta, -- teistä sisarista se
tietysti on outoa ja kauheaa, mutta ihan todella me Paulan kanssa
olemme päättäneet mennä siviliavioliittoon.

-- Herrajesta! Siviliavioliittoon?

-- Niin! Nyt sen tiedätte.

-- -- -- -- -- -- --

Samana iltana auringon aletessa istuivat morsian ja sulhanen
pikkukaupungin kalmistossa nojautuneina toisiinsa kevätviileässä
värjöttelevän paljaan koivun alla.

-- Reino! kuiskasi Paula Winterberg. -- Sinä luulet että minun äitini
sen kieltäisi, jos eläisi. Mutta minusta tuntuu nyt tässä haudan
päällä aivankuin hän meidät ymmärtäisi, jos eläisi! Ainakin paremmin
kuin nuo... Agnes ja Gunilla...

-- Sitä ei voi tietää, -- sanoi sulhanen. -- Älkäämme palvelko
vainajia kuten mitkä kiinalaiset -- se vie vanhoillisuuteen. Sinä,
Paula, näyt olevan sukurakasta sukua -- kunhan vaan et antaisi
siskojesi itseäsi horjauttaa!

-- Minäkö? En ikinä...

He läksivät pois haudalta. Mitäpä kuolema heille kuului?... Kevät-yön
hämärissä he sitten kauvan valvoivat hiljaisessa ullakkokamarissa,
jonne sulhasmiehelle oli yösija valmistettu morsiamen kodissa.

-- Huomenna menen papin pakeille, -- sanoi sulhanen: -- sinun
paperisi täytyy heti saada reilaan.

-- Joko omistasi kirjoitit kotiisi? kysyi morsian.

-- Jo matkalla. Eilen...

-- Mikähän myrsky sielläkin nousnee?

-- Ei siellä mitään myrskyä nouse. Minä kirjoitin vain sen yhden
paperin lähettämisestä. Siitä voi vain hämärästi aavistaa että
jotakin on tekeillä. Täytyy varustaa vanhukset siihen vähitellen.
Sillätavoin he sen mainiosti kestävät. Miilin juhlalliset häät, joita
koko kylä siellä nyt valmistelee, sattuivat myös onneksemme. Minkä
veli ryöstää, sen sisar antaa. Ymmärrätkös yskän: pappilan ryökkynä
naimisiin! Vaikutukset menevät tasan eikä minkäänlaista haavaa synny.
Ole varma. -- Muuten -- jatkoi sulhanen -- ei tämmöinen asia pitäisi
olla mahdoton sulatettava isällekkään, vaikka onkin pappi, sillä
juuri pappien keskenhän siviliavioliitosta kirkolliskokouksissakin
on riidelty. Moni hurskas kirkkoherra ja joku ortodoksinen piispakin
sitä on puolustellut, vaikka äänestyksessä ovat jääneet vähemmistöön.
Siviliavioliitto meillä on siis ajan kysymys vain ja ellei olisi tätä
lamauttavaa Bobrikoffin aikaa, niin... Jos tällaista taantumusta
jatkuu, voipi kestää sata vuotta ennenkuin siviliavioliitolle suodaan
jalansija Suomen laissa...

-- Mutta kuule, mitä se sinun vanha ystäväsi rouva Balder sinulle
kirjoitti? Sitä kirjettä et ole minulle näyttänyt, veitikka? tiedusti
morsian.

-- Mihin lienee joutunut, -- vastasi sulhanen. -- Minua niin suututti
kun sen kirjeen sain. Ajatteles: olin siihen ihmiseen enin luottanut,
sillä hän se aina oli leimunnut kaiken vapaan ja kauniin puolesta
uskonnossa ja avioliittoonmenossa, mutta nyt kun hänelle kirjeen
nakkasin -- minä lennätin sen sinun tietämättäsi heti kihlauspäivämme
jälkeen -- ja kysyin minkä neuvon hän minulle antaa, niin hän
jyrkästi kielsi minua menemästä siviliavioliittoon...

-- Mutta minkätähden?

-- Mene tiedä. Hän ruikutti sitä samaa nuottia, jota ne kaikki
muutkin: "pappasi ja mammasi vuoksi! pappasi ja mammasi vuoksi!" Niin
löyhäpäistä väkeä se on tämä Suomen vapaamielinen intelligenssi!

-- Mutta minäpä luulen, -- tarttui morsian puheeseen: -- että rouva
Balder kyllä salaa toivoi sinun menevän vapaata tietä, vaan ei
tahtonut joutua kiihoittajaksi.

-- Niin, sanoi sulhanen, -- kyllä kai se onkin hyvä että
vastuunalaisuus lankeaa meidän omille niskoillemme...

-- Voi voi, kun nyt ei mitään ikävyyksiä tulisi! huokasi morsian.

-- Paula kulta! sanoi sulhanen vakavasti ja hellästi. --
Sinun on tottuminen siihen ajatukseen että ikävyyksiä tulla
voipi. Siviliavioliitto Suomessa on kapinaa "kristillistä
yhteiskuntajärjestystä" vastaan, ja kaikki kapinallisuus on taistelua
vihollista vastaan. Taistelu taas tuottaa kärsittäviäkin...

-- Me panemme ne kahtia, Reino, me panemme kaiken kahtia, -- puhui
toinen. -- Voi voi, nyt taitaa olla jo myöhä. Ei hennoisi erota...
Tule minun polvelleni.

-- Tule sinä minun!... He hyväilivät toisiaan.

-- Sinun lempesi on niin tuore -- niin viileä -- puhdas -- niin
nuori!... puheli sulhanen onnellisena ja melkein kuiskaavalla
äänellä. -- Ja sitä ihanammalta se tuntuu, kun minä... miten sen
sanoisin... ikäänkuin merirosvo... sinut tästä merilinnasta...
vieraille maille... Kuule: meidän suvussa on aina ollut
romantiikkaa...

-- Ssh! säpsähti morsian oikaisten vartalonsa. -- Joku kiipesi ylös
portaita...

Kuului nakutusta ovelle.

-- Kuka siellä? huusi morsian neitseellisesti närkästyneenä.

-- Minä vain, -- vastasi pehmyt ääni.

-- Tulkaa sisään vapaasti! pyysi sulhanen istuen hänelle valmistetun
vuoteen jalkopäässä, käsi kiedottuna morsiamen kaulan ympäri.

-- Mitä sinä Agnes täällä? moitti morsian.

-- Gunilla käski sanoa että Paulan pitää jo tulla nukkumaan... ettei
saa valvottaa...

-- Minuako? Ohoo? sanoi sulhanen hiukan ivallisesti. -- Kiitoksia
hyvät ystävät huolenpidosta. Neiti Agnes, tulkaa istumaan tähän
toiselle puolelle, niin jutellaan yhdessä elämästä ja kaikesta...

-- En minä... sanoi morsiamen sisar ujostellen.

-- Tulkaa nyt vain -- tule nyt vain!

-- Ei, en minä -- Gunilla siellä alhaalla itkee tuon Paulan tähden...

-- Höpsänkenkä! sanoi morsian. -- Semmoinen mamsseli se Gunilla aina
on ollut, niin kauhean tähellinen ja olevinaan...

-- Kas ihmettä kun Paulallakin olla piti oikeauskoinen sisar!
letkautti sulhanen.

Agnes neiti katsoi suurin tutkivin silmin vuoroin sisareensa, vuoroin
tämän sulhaseen.

-- Onkos Agnes neiti koskaan rakastunut? kysyi viimeksimainittu
hienonterävästi.

Mutta niin arkaluontoista kysymystä ei morsiamen sisar kestänyt, vaan
pakeni punastuneena vinttikamarista.

Pian hänen jälkeensä kiiruhti myös Paula Winterberg -- ja sulhanen
riisuuduttuaan kuuli sisarusten vielä pitkän aikaa puhelevan alhaalla
yhteisessä makuuhuoneessaan. Hän kuuli mainittavan sanoja "Jumala"
-- "pappa" ja "mamma vainaja." Vihdoin äänet hiljenivät, ja aamua jo
kajasteleva kevät-yö peitti kaiken syliinsä.

... Seuraavan päivän iltana astui Reino Frommerus kaupungin
kirkkoherrankansliaan esittäen itsensä ja asiansa. Hänet
vastaanotettiin kohteliaasti ja hän ymmärsi että tämä tapahtui
kahdesta syystä: ensiksi siitä että hänen isänsä oli vanha pappi,
joka oli saarnannut monta parannussaarnaa jo ennenkuin tämä nuori
kirkkoherra oli mailmaan syntynytkään, ja toiseksi siitä syystä
että kirkkoherra Land oli morsian Paula Winterbergin sielunpaimen,
rippi-isä ja uskonnonopettaja. Mutta vielä enemmän Reino Frommerus
hämmästyi, kun hän ilmaistuaan että hänellä oli vakaa aikomus hyljätä
kirkollinen vihkiminen ja pyrkiä siviliavioliittoon ulkomailla, sai
kirkkoherran suusta kuulla myönnytyslauseen:

-- Menkää vain, jos suinkin pääsette. Minä kunnioitan jokaisen
vakaumusta.

-- Vai niin, -- ihastui Reino Frommerus: -- onpa harvinaista tavata
Suomessa niin suvaitsevaisia pappeja kuin te, herra kirkkoherra!

-- Oo! lausui kaupungin kirkkoherra komeasti räpytellen suuria,
valonhohtavia silmiään kultakehäisten lasiensa takaa: -- teillä
vapaamielisillä on usein aivan väärät käsitykset meistä, papeista.
Minä, kuten sanottu, kunnioitan jokaisen vakaumusta...

-- Herra kirkkoherra on varmaan lukenut kreivi Tolstoitakin? kysyä
tokasi sulhasmies todellisesti lämminneenä.

-- Jaa, no... niin... enhän minä häntä nyt ole lukenut... mutta kyllä
minä tiedän...

-- Hän on suuri kristitty! huudahti Reino Frommerus.

-- Hjah, -- pani kirkkoherra heittäen räpyttämästä silmiään ja
katsoen kiinteästi maisteri Frommerusta silmiin. -- Tietysti täytyy
kunnioittaa jokaista vakaumusta, mikäli se on vilpitön ja lepää
kristinuskon pohjalla.

Vallitsi kotvan juhlallinen äänettömyys.

-- Maisteri tahtoo kai ottaa avioliittokuulutuksen? kysyi sitten
kirkkoherra arvokkaasti.

-- En! kielsi toinen.

-- Vai niin, mutta kyllä se on välttämättömän tarpeellinen siinäkin
tapauksessa että aiotte siviliavioliittoon, -- ilmoitti pappi.

Sulhasmies jäi miettimään.

-- Niin no, sanoi hän sitten: -- minä suostun ottamaan kuulutuksen
sillä ehdolla että kirkkoherra sen toimittaa aivankuin jonkun
maallisen toimenpiteen sekoittamatta siihen mitään uskontunnustusta.

Kirkkoherra haki käsikirjan ja näytti.

-- Kelpaako tämä kaava?

-- Kyllä muuten, -- selitti sulhanen, -- vaan minä tahdon siitä pois
nuo kolmiyhteisyyden nimeenlukemiset. Ei mitään sellaista saa olla.
Omatuntoni ei sitä hyväksy.

-- Jahah, jassoo, kaikista yksinkertaisimmin siis. No hyvä, kyllä
minä suostun.

Kirkkoherra ja sulhasmies sopivat sanamuodosta.

Sulhasmies palasi morsiamen asuntoon sydän sykkäillen ilosta ja
pelosta.

"Papit ovat hyvät", ajatteli hän, "kun vain heidät saa pidetyiksi
erillään kaavoista."

Mutta tämän ajatuksen rinnalla poltti myös epäilys: "Ken paholaiselle
antaa pikkusormensa, siltä vie se koko käden."

Tuli myös kolmas tunnelma: "Yleisen mielipiteen alle ei saa taipua,
kaikista vähin rakkauden asioissa."

Paula Winterberg ei voinut kylliksi ihmetellä että kirkkoherra Land
oli esiintynyt niin suvaitsevaisena hänen sulhasensa edessä. Hän oli
siitä toiseltapuolen ylpeä, mutta toiseltapuolen hän jäi epäilemään,
mitä tuo hyväntahtoisuus oikeastaan merkitsi...

Kului viikon päivät. Sulhanen sai kirjeen kotoansa. Kirje oli rovasti
Frommerukselta ja kuului se näin:

    Kurjalasta 26 p, toukokuuta...

    _Rakas Reinhold!_

    Tässä nyt lähetän pyytämäsi ruotsinkielisen esteettömyyden
    todistuksen, jonka tarvetta en ymmärrä sinulla olevan, ellet aijo
    epäkirkollista avioliittoa perustaa, josta Luoja varjelkoon.
    Sillä kuten tiedät on meidän lakiemme mukaan kuulutettava siinä
    seurakunnassa, jossa morsian asuu, ja sehän on suomalainen
    seurakunta. Siltä varalta lähetän myös suomenkielisen todistuksen
    ja rukoilen sinua, Reinhold rakas, ettäs Paulan ja meidän
    rauhamme tähden noudatat tätä laillista tietä etkä julkisesti
    riko kirkkomme sääntöjä vastaan niinkauvan kun kuitenkin vielä
    olet jäsenenä tässä kirkkokunnassa etkä julkisesti siitä eronnut
    ole. Jos aijotte Ruotsissa vihityttää, niin proceduuri on
    semmoinen että kun on kolmesti kuulutettu, niin otat morsiamen
    seurakunnan sielunpaimenelta vihkimälupatodistuksen, niin saa
    sillä todistuksella vihkiä kuka pappi tahansa. Ei meillä suinkaan
    ole mitään sitä vastaan että piankin menette naimisiin. Siihen
    on sitä enemmän syytä, koska olet valittu opettajaksi Moukkalan
    kaupunkiin, josta sinua onnittelen. Kirjeesi, josta kiitän
    ja joka tuli sillaikaa kun minä olin rannassa, oli mamma jo
    aukaissut ja sai siis tietää hommasi, mutta ei sitä ole kodin
    piirin ulkopuolella suinkaan huudettu. Olkoon vain onneksi ja
    rauhaksi teille kummallekkin. Mutta vieläkin huomautan: älkäät
    vihkimistä hyljätkö, tätä vanhaa pyhää traditsioonia!

    Helluntaina lähtivät järven jäät ja ihanaa on ollut rannassa
    katsoa järven tyyntä pintaa. Olen nimittäin siellä näinäpäivinä
    tervannut ja paikkaillut vanhaa purjepaattia, joka on täynnä
    vuotoja ja halkeamia. Oikein väsymykseen asti on siellä työtä
    eikä minun kangistuneet jäseneni enää tahdo tätä hommaa kestää,
    mutta kiire on joka alalla eikä ole ketä siihenkin työhön panna.
    Miilin häihin et taida joutua ja häiritseväthän ne piispan
    herratkin, jotta en pidä sitä kummana, vaikka et tulisikaan
    kotiin siihen mylläkkään. Lähettäen paljon terveisiä piirrän
    kiireesti:

                                                      _Isä_.

-- Se onnistuu! huudahti Reino Frommerus kirjeen luettuaan
morsiamelleen. -- Enkö sitä sinulle sanonut? Todentotta olin
itsekseni peljännyt paljon enemmän manausta ja "herrannuhdetta".
Mutta tämähän on mainio plakaatti niin vanhan sielunpaimenen
kirjoittamaksi kuin on minun isäni. Huomaa! Ei hiiskaustakaan
siihen suuntaan että ukko pitäisi epäkirkollista avioliittoa
epäkristillisenä -- hän mainitsee vain "traditsioonista". Uskotko
että jos tämä minun isäni saa vielä joitakin vuosia elää, niin hän
kuolee suvaitsevaisena miehenä...

-- Mutta, rakas kulta, -- sanoi Paula Winterberg: -- onhan kirjeessä
sentään surkeaakin. Ajatteles: isä _rukoilee_ omaa poikaansa?...

-- Ei ole vaarallista! väitti sulhanen. -- Se on vain mukavuuden
vuoksi, ihmisten tähden. Kirje kokonaisuudessaan ei ilmaise
sielullista hätää, se on luonnonterveesti kirjoitettu. Se, joka
noin kirjoittaa, ei murru eikä joudu häpeään, vaikka toiveensa
myttyyn menisikin... Kas niin! -- jatkoi sulhanen: -- Nyt minä
sille kunnon vanhukselle lennätän selityksen, lohdutuksen ja koko
vallankumousohjelmani -- ja se on helppo tehtävä. -- -- --

Vielä samana kevätyönä vei Reino Frommerus postilaatikkoon
lämpöisesti kokoonpannun kirjeen isälleen ja äidilleen, jolta
viimemainitulta myös oli tullut kirje, vaan jossa ei oltu kosketeltu
muita kuin puhtaasti taloudellisia kuulumisia: pappilan kukoista,
kanoista, lehmien metsäänpäästämisestä, koiranpenikkain suloisuudesta
y.m.s. ja tosin myös Jumalasta, jonka nimeen valetuilla korulauseilla
ruustinna aina muisti lopettaa kaikki todellista sydämmellisyyttä ja
usein runollisuutta huokuvat kirjeensä.

Kun sulhasmies oli palannut postinsa viennistä ja kiivennyt
ullakkokamariin, kuuli hän morsiamensa naurunhelinällä juoksevan
perässänsä ylös portaita.

-- Nuo meidän tytöt nyt ovat ihan hassuja! huusi Paula Winterberg
syösten sulhonsa syliin hiukset valtoiminaan molemminpuolin
pitkänhentoa kaulaa. Eivät olisi minua päästäneet vaikka mikä olisi
ollut sinun luoksesi!

-- Noh? kysyi toinen silmät suurina.

-- No siksi tietysti että minä olen näin. Agneskin, kaakkuri, kiljui
kuin kummitus perään että: "Sehän on hirveätä kun tuo Paula menee
sanomaan hyvää yötä Reinolle -- aamuröijysillään!"

-- Tosiaankin, onhan se vähän hirvittävä ilmiö, -- sanoi sulhasmies,
sillä nythän on keskiyön aika.

Ja hän painoi hurjanpolttavan suudelman neitsyensä huulille, mutta
toimitti tämän pian palaamaan alas, jotta ei rakkaiden siskojen
yörauha taas häiriintyisi.

Seuraavana sunnuntaipäivänä, juuri kun kultalasisilmäinen kirkkoherra
Land ensimmäistä kertaa kuulutti avioliittoon: "filosofian maisteri
Reinhold Frommerusta Kurjalan seurakunnasta sekä neitsyt Paula
Katariina Winterbergiä tästä kaupungista", nähtiin kihloissaolijain
nousevan rautatiejunaan ja lähtevän kukkarintaisina, nenäliinojen
huiskuessa asemasillalla, vierimään etelää kohden. Heidän käsissään
kiilsivät uudenuutukaiset kihlasormukset, joita he itse näyttivät
ihmettelevän enemmän kuin muut. Ja he tunsivat vihdoinkin olevansa
kahdenkesken mailman taipaleilla...

       *       *       *       *       *

Pitkillä rautatiematkoilla, kun juna pitää yksitoikkoista jyrinäänsä,
ehtii ihminen miettiä ja tuntea paljon.

Sulhasmies yöjunan laverilla yksin maatessaan ajatteli
sukupuoliasioita, joissa hänen nyt, naimisiin aikoessaan, pian oli
määrääminen kantansa, sitä enemmän koska hänen verensä, luonnollisen
lemmen lietsomana poltteli häntä joka päivä ja yö, ja hän tunsi
sanomattomasti kituvansa siitä että muodin ja vanhan säädyllisyyslain
tähden täytyi viettiänsä alituisesti pidättää. Ettei pidätys
täydelle miehelle ollut terveydeksi, sen hän hyvin ymmärsi eikä hän
semmoisesta enää järjessään kiistellytkään. Luonto antoi oikeuden...
Mutta missä määrin tämä siveellinen oikeus suhtautui hänen nuoreen
morsiameensa, se oli ainoa asia, jota kannatti ajatella.

"Ei! ei! ennenkuin on vihitty!" oli Paula Winterberg heti heidän
kihlauksensa alussa huudahtanut. Reino Frommerus muisti tuon
huudahduksen aivankuin pyhän pyynnön, jota täytyisi totella.
Nyt hän sen merkitystä punnitsi... Kuinka omituista! Hän, Reino
Frommerus, tuli siihen vakuutukseen että Paula Winterberg tuon
huudahduksen oli päästänyt suustaan aivan kuten tuhannet muut tytöt
kihloihin jouduttuaan. Se oli siis ennenkaikkea ollut tyttömäinen
huudahdus eikä mielipiteen varmuus sen takana voinut olla varsin
luja. Toiseksi oli Paula Winterberg tuon huudahduksen päästänyt
ennen sitä keskustelua, jossa he molemmat olivat päättäneet luopua
vanhoista pyhitysmenoista ja hyljätä kirkollisen vihkimisen. Mutta
nainen, joka uskalsi hyljätä papin välityksen, hänen täytyi --
johdonmukaisesti -- myös hyljätä kaiken, mitä kirkollisen vihkimisen
säädyllisyyslakeihin kuului. Sellaisen naisen oli tietystikin
lakattava olemasta kaikkien tekopyhien siveysreseptien orjatar. Hänen
ei suinkaan tarvinnut päättämällä päättää muka ruveta polkemaan
hänessä säilyneitä käsitteitä neitsyyden ja morsiamen kunniasta,
vaan hänen oli ainoastaan lakattava ajattelemasta siten kuin tässä
asiassa tavallisesti ajateltiin: hänen oli lakattava tuomitsemasta
niitä, jotka syystä tai toisesta sieluineen ruumiineen antautuivat
lempeensä ennenkuin yhteiskunta oli heidän päänsä jollakin
virallisella avioliiton leimasimella kruunannut. Hänen oli lakattava
myös tuomitsemasta itseänsä. Sanalla sanoen: morsiamen, joka oli
lupautunut lemmessänsä tulevan miehensä kapinatoveriksi, täytyi
milloin hyvänsä olla valmis yhtähyvin aistilliseen kuin henkiseen
yhdyselämään, sillä ilman edellistä ei voinut jälkimmäistäkään
muodostua. "Ja juuri oikeaan, luonnolliseen avioliittoonhan me
kumpikin pyrimme ja sitä me vaistomaisesti tavoittelemme, silloinkin
kun ujostellen ja täydellisestä nautinnosta varoutuen toisiamme
suutelemme -- ainoastaan suutelemme!"

"Minun nuorella morsiammellani ei ehkä ole sukupuolihimon tuskia --
pitääkö minun, sulhasen, siis odottaa, kunnes hänessäkin sellaisia
syntyy?" kyseli hän itsekseen. Ja hän vastasi itse: "Mutta jos siten
teen, silloinhan voi sattua etten pääse naimisiin vielä sittenkään
kun ihmisten silmissä jo olen 'naimisissa?' Vai milloinka on kuultu
että mikään virallinen vihkiluku tai virallinen aviovaltakirja
herättää sukupuolihimon naisessa?"

"Ei! tykkänään muut ilmiöt ne siis ratkaisevat, milloin on
siveellinen oikeus lemmittynsä kanssa yhtyä. Mitkä muut ilmiöt? Ei
suinkaan mitkään muut kuin rakkauden oma tarve -- lemmen keskinäinen
voima -- kahden kaihoavan sielun puhdas luottamus toinentoiseensa!"

"Jos itsensäantaminen kahden lempivän välillä tuottaa suloa toiselle,
tottakai täytyy sen tuottaa suloa myös toiselle. Siinä ei voi olla
mitään muuta siveyslakia kuin se että se, tuo itsensäantaminen,
todella on puhdasta, jumalaista nautintoa toiselle tai toiselle."

Tähän suuntaan vierivät sulhasmiehen ajatukset. Ja vapaata
avioliittoa ihannellessaan palasi hän myös aina siveellisellä
suuttumuksella ruoskimaan kirkollisen vihkimyksen varjopuolia.

Näin hän niistä ajatteli oman lempensä hehkussa: Papinko kädestä
ja suusta käsikirjan kaavan mukaan yksinomaan lankeaa pyhä oikeus
aviosyleilyyn?

Pappiko se siis Jumalan paritusohjaajana täsmälleen määrää hetken,
milloin kaksi rakastavaista saapi heittäytyä toistensa syliin?

Sellainen laki on siveellisesti ala-arvoinen, häpeällinen -- vapaan
ihmisen toteltavaksi!

Vai sekö muka on jotakin likaista, haureellista ja epäsiveellistä,
jos kaksi rakastavaista yhdistyy ennen kuin vihkimäkaava heille
on luettu? -- Kurja ja kiero katsantokanta, kokonaan hengetön,
vieläpä epäkristillinenkin! Eivätkö ne kaksi, jotka yhtyvät _totisen
avioliiton tarkoituksessa_, tunne tekonsa tapahtuvan ylemmän olennon
kuin papin luvalla -- näkymättömän Jumalan?

Eikö tämä vapauden korkea veisu voi olla vähintään yhtä puhdas kuin
konsanaan virallisesti rakennetun, säädyllisyysmailman hyväksymän
morsiusvuoteen salaisuus?

Voipi! Se voipi olla yhtä puhdas ja puhtaampikin -- sentähden
että siihen liittyy luonnollisempi, uljaampi, muotitempuista
riippumattomampi sulon ja nautinnon kaiho.

Ja ennenkaikkea: siihen liittyy lemmen syvä salaisuus, jonka
ilmestyshetkeä ei syrjäisten tietää tarvitse!

Reino Frommerus ja Paula Winterberg saapuivat pääkaupunkiin. Oli
kesäkuun ensimmäisen päivän aamu...

Tärkeiden paperien hankkiminen epäkirkollisia puuhiansa varten
viivytti heitä heti nousemasta ulkomaille lähtevään laivaan. Oli
pakko jäädä odottelemaan pariksi viikkoa.

-- Ja nyt meidän on piiloutuminen jonnekkin, jossa ei kukaan meitä
tunne ja jossa saamme elää täydessä vapaudessa?

Se oli yhteinen päätös, jonka toimeenpanoon he intomielin
ryhtyivät... ihanissa, epämääräisissä aavistuksissa...



Korkea veisu.


        _Motto_:
    "Ensi kertaa tytön vieressä
    on kuin tuomiolla:
    Paha on kättä kaulalle panna,
    paha on ilman olla!"

                        (Suomalainen rekilaulu)

Kesälämpöisenä lauvantaipäivänä soudattivat he itsensä kaukaiseen
merenrantaseutuun, jonnekkin Suomenlahden tuhansista hymyilevistä
saaristomaisemista. He matkustivat sinne umpimähkää, vähääkään
aavistamatta, ihmistenkö kattojen suojassa vai luojanko hymyilevän
taivaan alla saisivat viettää yönsä. Mutta kohtalo heille oli suopea.
Heidän onnistui heti löytää itselleen ihanteellinen pieni mökki
viheriäisellä kummulla, lehtituoksuunsa juuri puhkeavien suurten
koivujen katveessa, valkoisinaan kukkivien tuomipuiden alla...

-- Tämähän on aivankuin meitä varten?

-- Meitä varten se onkin!

-- Ja tämä on aivankuin satua, jonka joskus lapsena on lukenut?

-- Niin! sanoi sulhanen. -- Nyt sen sadun on täytynyt toteutua. Se on
meidän rehellisten nuoruusunelmaimme luonnollinen tulos. Luonto sen
meille antaa -- pyytämättämmekin.

-- Katsos millainen sievä keinukin kahden lipajavan haapapuun
välissä. Tule:

    "Nyt kanssani keinuhun käy,
    mun impeni valkealiina!
    Kuin morsian kauniina seisovi luonto..."

-- Se on Aleksis Kiveä. Eikö olekkin?

-- Niin, niin. Tässä on meidän hyvä olla. Katsoppas tuota mökkimme
valkoista akkunalautaa, sekin siinä häämöittää kuin ikään
suomalaisessa kansanlaulussa.

-- "Ja mamman kiukku ei auta!"

-- Ja "elämänlanka ja palssami kasvaa heilini akkunalla!"

-- Niin. Ja leppälinnulla pesä pieni sen armaan akkunan alla!

-- Kuule, kuule, kuinka täällä käetkin kukkuvat -- "kahden puolen
kotilahden?" Kukkuu...

-- "Ja se nukkuu!"

-- Kukkuu?

-- Se myös "hukkuu!"

-- Kukkuu?

    "Kukkuu on ilon ilmoitus,
    Kukkuu on onnen toivotus,
    Kukkuu on kuultuamme
    surunkin huojennus...
    Kukkuu! oi milloin minä saan
    kukkua ilolla?
    kuunnella kukkulaulun suloisuutta
    kultani rinnalla?...
    Kukkuu? -- viel vuota yksi vuos!
    Kukkuu? -- sen laulat leikin vuoks!
    Kukkuu? -- oi minäkin pääsen
    tuon oman kullan luoks!"

-- Reino, Reino, juostaan rantaan?

-- Paula, Paula, kirjoitetaan santaan? Kaikki kuin kansanlaulussa.
Hei heilini kans yli aidan! Minä näes olen... aitomus -- ei minua
mikään pidätä...

-- Eikä minua! Et näy vielä tuntevan tämän tytön oikeata
luonnonlaatua. Uskotko: minä lennän sinun kanssasi yli tuon kallion,
jos vain tahdon...

-- Niinkö että "kiharat tuulessa häilyy"?

-- Niin juuri. Ai, älä polje. Katsos! Noin paljon sinivuokkoja. Ja
valkovuokkoja! En elämässäni ennen ole nähnyt. Totisesti on tämä
Eeden...

-- Niin. Ja me juoksemme parhaillaan kielletyn puun ympärillä...

-- Nyt minulle selvenee eräs asia...

-- Nytkö vasta?

-- Ihmettä kuinka tuo ilta-aurinko lämpöisesti paistaa! Niin
suloisesti herpaisee. Poika kulta -- mennään tuonne... jonnekkin...
puron suistamoon... kaahlimaan?

-- Mennään! Paula? Mennään kylpemään! Yhdessä? Miksi hävetä sitä mikä
on kaunista? Paula? Riisutaan itsemme -- aivan alasti. Riisutaanko?
Minä -- kuule -- en milloinkaan vielä ole nähnyt naista alasti.
Muuten kuin -- kuvissa, patsaissa... Nyt... tahtoisin nähdä sinut...
oman morsiameni... juuri semmoisena kuin Jumala sinut on luonut...
Paula? Suostuthan? Sinä vapiset... naurat? -- Onhan meillä... ihana
oikeus. Onhan...?

-- On, mutta --?

-- Ei mitään muttaa enää. Ei kukaan meitä näe. Tule! Joudu! Anna
minun... riisua sinut! Näin juuri sen pitää tapahtua... auringon
paisteessa, luonnon puhtaassa helmassa, kevätvihreys ympärillä,
linnunlaulu ilmoissa... Anna minun... Hellanletta... Sinä... sinä
ihana tyttöseni, neitseeni... Paula! Katso... katso vapaasti.
Tämmöinen on mies... Anna minun... Noin... Näin... Katso! Oi! Minä...
Minä olen valmis. Me suuret tuhmat lapset... Paula? Jumalantähden,
Paula? -- "Tulkoon valkeus!"

-- -- -- -- -- -- --

-- "Ja valkeus tuli!"

-- Jumalani, Jumalani, kuinka sinä olet kaunis! Tyttö! Minä
hullaannun sinusta...

-- Ota enemmän! Ota, ota, kun vihdoinkin saat! Poika kulta. Paljon
kärsinyt. "Ellös kärsikö kauvempaa!" Juo, ystävä, juo kultaisesta
maljasta. Juo janosi sammuksiin... "Hieta-aavikon kulkija!" -- Rakas
-- oma -- mieheni.

-- Rakas -- pikku -- oma -- vaimoni!

-- Kas millaiset sinulla on...

-- En minä uskonut että sinä tässä asiassa osaisit olla...

-- Miten olla?

-- Niin suloinen... niin terve, teeskentelemätön!

-- Uskotkos nyt --?

-- Oi älä kysele. Tämän hetken tähden kannatti mailmaan syntyä ja
kärsiä...

-- Niin...

-- Sinun nuori ruumiisi aivan säteilee... puhtauden pyhyyttä...

-- Poika-kulta! Sinusta virtasi minuun -- jotakin? Mitä ihmettä se
oli?

-- Minun sieluani se oli!

-- Niin kai se oli. Minä tunsin... nousevani... nousevani sinun
kanssasi... aivankuin vuorelle.

-- Pyhälle, huimaavalle vuorelle? Niinhän? Tyttö, tyttö! Minä imen
sinun valkoisia rintakumpujasi niinkuin pieni lapsi.

-- Ime ihanaiseni. Sinua varten tämä kaikki nyt onkin...
toistaiseksi... Sinua varten!

-- -- --

Muistatko, kuinka kauniisti Vanhassa Testamentissa ylistetään naisen
suloja, morsiamen rintoja -- lanteita -- kaikkea? Nyt vasta minä sen
oikein ymmärrän.

-- Niinkö? Niitä raamatunpaikkoja en ole koskaan lukenut.

-- Etkö ole lukenut kuningas Salomonin korkeata veisua? Et!
Tietenkään ne eivät sinun ole antaneet lukea. Kuule siis: minä osaan
kauneimmat katkelmat sieltä muistista. Kuuntele -- se sopii meihin --
luonnonlapsiin:

    'Katso minun armaani, sinä olet ihana ja suloinen, ja meidän
    vuotehemme viheriöitsee! Meidän huonehemme kaaret ovat
    sedripuusta, vuolteet hongasta...

    Sinun silmäs ovat niinkuin mettisen silmät sinun palmikkos
    välillä... Sinun huules ovat niinkuin tulipunainen rihma ja sinun
    puhees suloiset. Sinun kaksi rintaas ovat niinkuin kaksi nuorta
    metsävohlaa, jotka kukkaisten keskellä laitumella käyvät.

    Siihen asti että päivä soipeemmaksi tulee ja varjo katoo: minä
    menen mirrhamin vuorelle ja pyhän savun kukkulalle.

    Sinä olet kokonas ihana, minun armaani, ei sinussa ole yhtään
    virhettä...

    Sinä olet ottanut minun sydämmeni pois, rakas morsiameni...

    Kuinka ihana onkaan sinun rakkautes: sinun rakkautes on
    suloisempi kuin viini ja sinun vuotees haju voittaa kaikki
    yrtit...

    Sinun huules, minun morsiameni, ovat niinkuin valuva mesileipä,
    mesi ja maito ovat sinun kieles alla ja sinun vaattees tuoksu
    tuulahtelee kuin leyhkäys Libanonilta...

    Sinä olet suljettu ryytimaa, kiinnipantu kaivo, lukittu lähde...

    Nouse pohjatuuli ja tule lounastuuli ja puhalla minun
    yrttitarhani läpitse että sen yrtit vuotaisivat...

    Minä olen riisunut minun pukuni, kuinka minun taas pitäis pukeman
    ylleni? Minä olen viruttanut minun jalkani, kuinka minun pitäisi
    ne sokaiseman jälleen?

    ... Sinun molemmat lantees ovat niinkuin kaksi käätyä, jotka
    taitavan kädet tehneet ovat.

    Sinun napas...'

(Morsian naurahti).

-- Niin! Se seisoo jumalansanan korkeassa veisussa...

    'On niinkuin ymmyrkäinen malja, josta ei koskaan juoma puutu;
    sinun vatsas on niinkuin nisukeko, istutettu ympäri ruusuilla.

    ... Kuinka ihana ja suloinen sinä olet, minun armaani, hekkumassa!

    Sinun vartes on niinkuin palmupuu, sinun rintas
    viinimarjarypälten kaltaiset...

    Minun ystäväni on minun omani ja hän himoitsee minua...

    Hänen vasen kätensä on minun pääni alla ja hänen oikia kätensä
    halajaa minua...

    Kuka on se, joka korvesta tulee ja nojaa ystävänsä päälle?
    Omenapuun alla minä sinua herättelen, jossa sinun äitis sinut
    synnyttänyt on, jossa hän sinut siitti, joka sinut synnytti...

    Pane minut niinkuin sinetin sinun sydämees ja sinun käsivartees,
    sillä rakkaus on väkevä niinkuin kuolema, ja kiivaus on vahva
    niinkuin helvetti...

    Niin ettei vedenkään paljous taida rakkautta sammuttaa... Jos
    joku antais kaiken taloinsa tavaran rakkaudesta, niin ei se
    mitään maksaisi...'

-- -- -- -- -- -- --

-- Paula, nukutko sinä?

-- En, kultaseni...

-- -- -- -- -- -- --

-- Reino!

-- Mitä armahaiseni?

-- Että nyt vasta minä kokonaan olen sinun. Muut miehet eivät minulle
tästä illasta alkaen ole mitään. Kuuletko: ei mitään. Sinä olet
pyyhkäissyt kaikki laudalta. Ja nyt minä sinusta en ikinä eroo!

-- Et siis kadu?

-- Oi, en, en. Sanon päinvastoin: jumalankiitos. Tämä on minun
silmäni avannut... Mitä tässä olisi katumista?

-- Niin, ei mitään. Tiesinhän minä...

-- Voi sinä rakas, rakas! En minä, tyttönen, aavistanut että
alastomuus voisi olla näin ihana ja synnitön...

-- Minä puolestani olen aina aavistanut että alastomuus luonnossa...
luonnollisuudessa... on siveyttä -- terveyttä -- kauneutta --
kaikkea...

Näin he kuiskaillen puhelivat. Ja taivas heidän päällänsä häälyi
sinikorkeana hymyillen heidän nuorille nautinnoilleen, ja heidän
sieraimiinsa uhoili keväisen maan tuores tuoksu viileän meriveden
vaiheella. Ja lintuset lepikossa heille kuni häähymniä lauloivat...

Sitten he vihdoin nousivat, pukeutuivat ja palasivat sievään
majaansa... ensikerran yhteiselle yövuoteelle nukkumaan. Aurinko
tulenpalavana vaipui meren helmoihin, ennustaen huomeneksikin
herttaista päivää. Ja käet yhä kilpaa kukahtelivat kalliolaaksoissa
-- kalliolaaksoissa, joissa hennot vuokkoset jo olivat silmänsä
sulkeneet...

       *       *       *       *       *

Oli kesä-aamu.

Lintuset livertelivät. Aurinko kuumasti paahtoi. Väkevät tuoksut
nousivat maasta. Vuokot siristelivät silmiään. Uusia kukkasia sikisi
ja syntyi. Meren lahdelma karehti terässinisenä...

Ja nuori aviomies heräsi ja kuuli mehiläisen iloisesti surisevan
majan akkunassa, johon päivä kirkkaasti paistoi. Hän katsahti
vierelleen ja hymyili. Ajatteli: "Nyt en enää ole yksin! Nyt en enää
ole orpo! Sydän sydäntä, rinta rintaa vasten olen lähtenyt vaeltamaan
elämäni taivalta..."

Hän hiipi hiljaa ylös ja avasi akkunan. Tuomen tuoksua, käen kukuntaa
sieltä häntä vastaan hulvahti.

"Mitä, jos kirjoittaisin runon?"... "Mutta tämähän kaikki on jo runoa
semmoisenaan -- hullutusta sepittää runoa runosta!" arvosteli hän
omaa mielitekoaan.

"Jos kuitenkin koettaisi!... Tämähän on vakava asia, ehkä vakavin
elämässä..."

"'Laulu immellenikö siis? Ei, ei -- sellaiset minua nyt
tympäisevät..."

"Miksi ei kukaan runoile ensi yhtymästä, joka on elämän kukka?"

Hän istahti pöydän ääreen, työnsi hellävaroen syrjään joitakin naisen
pikkukapineita ja alkoi sepittää:

    Ihanaa on nukkua
    oman armaan kanssa,
    huumanansa hukkua
    kaunis kaulallansa...
    Ihanaa on tuntea:
    hän on mun, ei muiden,
    sielullaan ja ruumiillaan
    suloss' suuteluiden...

    Oi tyttö, tyttö, valkorintainen!
    Oi ihmelapseni, samettipintainen!
    Kuin sinut luoja kauniiksi loi?
    En kyllin sanoja löytää voi
    sun sulojes soitantaan
    -- ne mun ovat vaan --
    Paula, Paula, sa pelastat mun!
    Niin terveesti sinuun ma hurmaannun!
    En tuhkaksi palaa voi milloinkaan
    liekkeihin -- lempesi sun!

    Paula, Paula, oma morsiamein,
    oma armaani mun, oma vaimoni mun,
    mun ollos, ollos, vain yksin mun,
    niin minä myös olen yksin sun...
    Ah onhan se kauneinta alla taivaan,
    kun kaks näin luottavi lemmen laivaan,
    vaikk' alkamassa on myrsky -- --

-- Reino hoi, mitä sinä kirjoittelet? huudahti vieno ääni vuoteesta.

-- Kullankukka! -- säpsähti aviomies ja työnsi paperinsa kiireesti
piiloon: -- kas kun jo olet hereillä...

-- Näytä minulle se runo! pyysi toinen.

-- Mistä tiedät että se on runo?

-- Olet sen näköinen kuin juuri olisit syntiä tehnyt?

-- Syntiä teinkin, siksi en näytä.

-- Anna sitten aamusuudelma, rakkaani, ja mene... vähän pois...

Aviomies poistui pihalle ja istahti keinulautaan... Mutta kun hän
taas palasi tupakamariin, tapasi hän ystävänsä vuoteessa itkemässä ja
hymyilemässä, paperiliuska puristettuna paljasta rintaa vasten.

-- Tämä on sellainen runo, jota ei kolmas ymmärtää voi!

Ja Paula Winterberg kiersi rajusti käsivartensa miehensä kaulan
ympäri.

-- Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! torui toinen ja nosti vahvoilla
käsivarsilla lemmittynsä ylös sängystä.

-- Oma kulta, jumalantähden, mihin sinä minut raahaat? Naapurit
näkevät...

-- Nähkööt. Koko mailmalle sinut näytän... jumalille ja
ihmisille! saneli mies ja asetti nuoren vaimonsa akkunalaudalle
aurinkopaisteeseen.

-- Päästä! päästä! huusi Paula Winterberg.

-- Tämä se vasta on runo! laski vain leikkiä aviomies ja suuteli
omaansa intohimoisesti -- jaloista ylös aina otsaan saakka...

Vihdoinkin saivat he vaatteet ylleen.

-- -- --

-- Kuule Paula! Minun täytyy lähteä kaupungissa käymään, -- virkkoi
samana päivänä vähän myöhemmin aviomies, kelloonsa katsahtaen. -- Jää
sinä tänne.

-- Sehän on kauheaa -- viisi tuntia erossa. Ethän vain karkaa?

-- Kas, kas meidän tyttöä. Nyt vasta sinussa on sama tunne kuin oli
minussa ennen _sitä_... Pelkäsin joka hetki salaa että mailma sinut
minulta ryöstäisi. Senkin tähden kai niin kiiruhdin...

-- Veitikka!

-- Papit sanoisivat: "viettelijä!"

-- Minä en sano. Sehän oli yhtä paljon minun -- ansioni.

-- Nyt käytit oikeata sanaa!

-- Oma kulta, täytyykö sinun tosiaankin lähteä? Miten ihmeessä minä
saan aikani kulumaan?

-- Lepää sinä. Nauti onnestasi. Nainen on onnellisin kaihossaan,
luulen...

-- Ihan varmaan sinä karkaat, koskapa noin puhut? Et saa mennä!

-- Pikku hupakko... sinä kuristat minut...

-- Mutta lupaathan tuoda sen... sieltä?

-- Tuon, tuon...

-- Niin minä sinulle sillä-aikaa laitan oikein makean illallisen!...

Aviomies astui kalastajavenheeseen, ja nuoret huiskuttelivat
toisilleen niin kauvan kun suinkin saattoivat toisensa nähdä. Vasta
sitten kun valkolakki oli kadonnut niemen taa, juoksi nuori rouva
rannasta ylös mökille, tempasi molemmat kätensä täyteen tuomenkukkia,
sulkeutui huoneeseen, heittäytyi suulleen sängyn päälle, ummisti
silmänsä... ja -- tuomentuoksu sieraimissaan ja linnunlaulu
korvissaan -- tunsi koko sielullaan että hänenkin elämällään nyt
oli sisältö, että oli mitä varten elää, ja ettei tämä enää ollut
tyttömäistä unta ja haavetta, vaan täyttä totta...

"Minä tunnen sen koko olemuksessani, joka solussani ja hermossani..."

Eikä hän silmänräpäystäkään, tekipä mitä hyvänsä, kulkipa missä
tahansa, voinut olla ajatuksissaan seuraamatta toisen poissa-oloa:

"Nyt hän on laivassa -- nyt saapuu hän kaupunginrantaan -- nyt
seisoo hän postitoimistossa ja kysyy onko kirjeitä -- nyt hän
on kirjakaupassa -- nyt leipurissa -- nyt muotikaupassa -- nyt
konsulinvirastossa -- hyvä jumala, kunhan ei myöhästyisi laivasta --
hyvä jumala, kunhan hänelle ei mitään pahaa tapahtuisi --!" --

Oli jo ilta kun aviomies palasi takaisin onnensa majoille, mukanaan
mytty kaikenlaisia ostoksia.

Nuorikko kapsahti häntä kaulaan:

-- Voi kultaseni, kuinka minulla on ollut sinua ikävä!...

Auringon laskiessa he läksivät kävelyyn läpi hämyisen metsän, jossa
käet taas kilvan kukkuivat. He kiipesivät vuoren kukkulalle ja
antoivat katseensa levätä meren soiluvilla aalloilla, jotka eivät
täksi yöksi ottaneet tyyntyäkseen. Kaukana, syvissä laaksoissa,
karkeli valkoinen sumu.

-- Et ole mitään kysellyt postista, -- virkkoi aviomies.

-- Oi en, kultaseni! Minun on niin hyvä olla. En kaipaa tietoja
mistäänpäin. Kun minulla vain on sinut...

-- Mutta minä sain kortin äidiltäni. Et voi aavistaa, mitä hän
kirjoittaa...

-- Onko se jotain pahaa? Älä kerro. Älä pilaa tätä iltaa!...

-- Ei se ole pahaa. Päinvastoin. Minä milten itkenyt, kun sen luin...
siellä esplanaadin penkillä... Näkyy olevan oikea runojen päivä.
Aamulla minä sinulle -- nyt äiti minulle... %

-- Annatko lukea?

Aviomies otti povitaskustansa postikortin, joka oli kirjoitettu hyvin
pienellä ja tiheällä käsialalla ruotsiksi.

-- Se on oikea äidinruno pojalleen, -- sanoi hän vakavasti.

Paula Winterberg alkoi puoliääneen lukea:

    'Reinhold käre! Den 6:tte dennes
       är det om tisdan din födelsedag!
    Trettio år sen dess ha förflutit,
       älskade barn, hur minnes ej jag
    Den dag då du föddes! Skön som en engel
       var du min gosse med ögon så blå --
    O! låt mig minnas den ljufliga tiden,
       minnas att lycklig jag varit också...
    O! jag vill bedja af hela mitt hjärta
       himmelska fadren välsigna dig än,
    Hjälpa dig genom de törniga stigar,
       som kanske möta dig många igen;
    önska dig visdom och nåd utaf Herren,
       då du i mörker måst trafva dig fram,
    Ty då Hans hjälp vi af hjärtat anropa,
       låter Han icke oss komma på skam.
    Alla vi minnas och önska dig lycka,
       helsa dig hjärtligt, o Reinhold kär!
    Och uti andanom blommor vi skicka,
       men "in natura" så stanna de här:
    Kolumbian blommar och therosen sprider
       i rummet den ljufvaste, finaste doft,
    Och rosen den gula har svällande knoppar,
       o huru de växa af jord och af stoft;
    Fuxian blommar, Penséer der ute
       och Bellis man finner så enkel och söt,
    Rabarbern framsticker så bjert och så prålig
       (och snart kan man kola af tjelkarne gröt),
    Hur härligt och hastigt till sommar förvandlas
       nu allt i naturen, barmhertige Gud!
    Låt sommaren komma med frukter och gröda,
       välsigna och hör våra suckar och ljud!

    Med en varm omfamning tecknar gamla mamma.'

           *   *   *

    Poikani armas! Syntymäpäiväs
       tämän kuun kuudes taasenhan on,
    Kolmekymmentä silloin sä täytät...
       oi, se on muistossa sammumaton
    Päivyt se jolloin tänne sä synnyit
       sinisin silmin -- kuin enkeli vaan...
    Salli, ah, salli tuot' aikaa mun muistaa,
       viipyä äidinkin onnessaan!
    Syämmeni pohjasta rukoilla tahdon:
       taivahan taatto sua siunatkoon!
    Hän sinut poluilta pahoilta aina
       armahaisesti auttakoon!
    Suokoon Hän sinulle viisauttansa,
       pimeässä kun kuljeskelet!
    Sillä kun Häneltä apua huudat,
       häpeään sinä joudu et.
    Kaikki me sinua muistamme täällä,
       onnea sinulle toivottain,
    Hengessä sinulle kukkia kantain,
       vaikka ne tänne jäävätkin vain:
    Kolumbia kukkii -- teeruusut tuoksuu --
       keltaruusuissa silmikot on --
    Fuxia loistaa -- Bellis ja Pensé
       ryytimaassa on verraton.
    Kauniisti luonnossa, laupias luoja,
       kasvavi kaikki, kukka ja puu,
    Siunaa myös huokaus äidin, oi Sinä,
       voimasta kaikki min uudistuu!

           Lämpimästi syleillen piirtää äiti vanha.

-- Sinulla on hellä äiti siellä kaukana korvessa! virkkoi miniä
luettuaan.

-- Niin, -- sanoi aviomies hiljaa: -- minun käy sääli... Ja
hävettää ettei minusta ole tullut kelvollisempaa poikaa, joka hänen
runohenkeensä paremmin soveltuisi...

-- Voi rakkahani... lohdutti Paula, ja he palasivat käsikädessä
majaansa.

Sinä yönä sumut peittivät koko meren rantaman. Mutta käki yhä
kukahteli sumussakin...



11.


Valtiollisen vapaustaistelun ensimmäinen tulenliekki oli leimahtanut
Suomessa juuri samana päivänä, jolloin se laiva, jossa vastanaineet
ulkomaille matkustivat, parhaillaan keikkui keskellä Itämerta. Kun
nuoret Tanskan rantaan saavuttuaan ajoivat kööpenhaminalaiseen
suur-hotelliin, saivat he näet ovenvartijalta heti kuulla meren yli
lentäneen sähkösanoman kenraalikuvernöörin äkkikuolemasta. Heidän
sydämmensä eivät voineet olla sykähtämättä samasta ilosta, mitä
kaikki sortoavihaavat pohjoismaalaiset povissansa tunsivat -- nekin,
jotka hengessänsä riitelivät terroristisia tekoja vastaan. Gordionin
solmu oli aukaistu! Poissa oli paha painajainen, poissa kauhea
tyranni! Mutta mikä tärkeintä: poissa oli pelkuruus siitä pienestä
joukosta ihmisiä, jotka Suomessakin vihdoin uskalsivat uneksia
jostakin itsenäisemmästä elämästä ja sitä saavuttaakseen nousta
taisteluun itse esivaltaa vastaan.

-- Usko minua -- virkkoi nuori aviomies silmät sädehtivinä: -- vaikka
ei juuri kukaan siellä nyt _sitä_ ajattele, niin -- minä rohkenen
ennustaa -- se päivä ei ole kovin kaukainen, jolloin isänmaassamme
Suomessa pyhä taistelu on alkava _kaikkea_ orjavaltaa vastaan,
tulkoon se sitten idästä tai itsestä päin. Jumalaisen koston päivä
on nouseva, jolloinka uskonnonkin hirmuherroja vastaan siellä
kuulat vinkuvat -- minä tarkoitan niitä kultaisia kuulia, joilla
meidän vapaauskoisten hengelliset pistoolit jo kauvan ovat olleet
ladatut, vaan joilla emme tähänasti ole uskaltaneet ampua -- siellä
uhripässien ja määkivien lammasten unisessa maassa. Oikeastaan
meidän, kuule Paula, nyt heti pitäisi palata Suomeen, koska tällainen
murrosaika siellä on sarastamassa! arveli Reino Frommerus katsoen
miettiväisenä ulos hotellihuoneen akkunasta, josta levisi kirjava
näkyala yli humisevan suurkaupungin.

-- Rakas ystävä, -- huudahti nuori rouva huolestuksissaan, hiuksiaan
laitellen -- tottahan ensin järjestämme nämät naima-asiamme?

-- Niin! myönsi toinen havahtuen huumeestaan. -- Sinun tähtesi
se tapahtukoon, Paula. Mutta tottakai myönnät että jo nyt olemme
_oikealla tavalla_ naimisissa?

-- Oma armaani, tietenkin minä sen myönnän, tunnenhan sen koko
olemuksessani... siitä ensi illasta alkaen... siitä sadunihanasta
käenkukku-illasta alkaen ... mutta ihmisten tähden -- kyllä minä
luulen että se meille molemmille on parasta että kuljemme kultaista
keskitietä...

-- Älä sano "kultaista keskitietä", sinä et näy tietävän, kuinka
pinttyneitä kirkonorjia ne siellä kotimaassa oikein ovat... varmasti
saamme jossain muodossa osaksemme vainoa, vaikka vahvistutammekin
liittomme näillä mailla.

-- Sen vainon luulen kestäväni! vakuutti puoliso entiseen tapaansa,
ylpeästi.

-- Kiitos, sinun rohkeutesi antaa minulle uutta ryhtiä. Paula! Sen
ilkeän ihmisen, joka sinua hiukankaan ivaa sentähden että olet... sen
minä raastan itsensä Jumalan eteen...

Niin, niin, sitten se nähdään... Kunpa nyt vain heti... Aivan
huomispäivänä. Voi kuinka olisin iloinen... kiirehti toinen.

Ja he ryhtyivät toimenpiteisiin pian tullaksensa julistetuiksi
siviliavioliittoon kaikkien niiden paperien ja kauniiden todistusten
nojalla, joilla olivat kapsäkkinsä täyttäneet lähtiessään Suomesta.

Mutta odottamattomat esteet heitä kohtasivat. Tuo huudettu ulkomainen
vapaamielisyys, josta he Suomessa niin kauniisti olivat uneksineet,
ei avautunutkaan heidän edessään hymyilevänä vapautuksena kaikesta,
mikä on orjallista pakotusta kaavoihin ja taikauskoon. Loistavain
suositusten ja päteväin todistusten nojalla heidät tosin joka
paikassa otettiin kohteliaasti vastaan, mutta yleinen mielipide
näytti olevan se ettei heillä, ulkomaalaisilla, saanut olla
oikeutta käyttää hyväkseen Tanskan vapaampia lakeja, jolleivat
tahtoneet pitemmäksi aikaa asettua maahan asumaan ja hankkia
itselleen kansalaisoikeuksia. Sekä lakimiehet että papit heidän
pyrkimykselleen hymyilivät ja jos joku sanoikin tahtovansa heitä
auttaa, niin se auttaminen raukesi heti kun tuli ilmi että morsian
ja sulhanen, joiksi heitä väkistenkin nimitettiin, julkisesti elivät
yhdessä eivätkä noudattaneet kirkollisten ikivanhaa tapaa, jonka
mukaan salavuoteus on kunniallista niinkauvan kun se virallisesti
pidetään ihmisiltä salassa. Paula Winterberg ja Reino Frommerus
olivat liiaksi rehellisiä voidaksensa salata viranomaisilta että
todella lempivät toinen-toistansa ja että ainoastaan eurooppalaisen
kulttuurin vaatimusten vuoksi tahtoivat vihityttää itsensä
porvarilliseen avioliittoon. Päivä-päivältä, viikko-viikolta
täytyi heidän keskustella tanskalaisten kirkonmiesten ja juristien
kanssa, jotka juoksuttivat heitä paikasta toiseen huutaen heille
korvat täyteen vuoroin lakia, vuoroin evankeliumia, ja vaivaten
heitä mitä joutavimmilla kysymyksillä tai ristikuulusteluilla,
joiden päätarkoitus näytti olevan vain saada selville, kuinka
suuria rahasummia he luulivat kykenevänsä suorittamaan Tanskan
kuningaskunnalle siitä, jos heidät onnistuttaisiin saamaan uhraamaan
mielipiteensä siveydestä ja oikeudesta.

Vihdoin turvautuivat he hädissänsä erääseen advokaattiprofessoriin.
Tämä lihava herra, joka ei ollut tanskalainen eikä ruotsalainen,
vaan siltä väliltä, kuljetti heidät yli Öresundin salmen Ruotsin
rannoille juoksuttaen heidät milloin papinkansliaan, jossa heidän
nuoruusaikaista herranehtoollistodistustaan ankarasti tutkittiin,
milloin jonkun toisen juristin luo jotakin asianhaaraa takaamaan,
milloin toimittaen heidät erilleen asumaan, jolloin heidän
välttämättä piti esiintyä "neiti morsiamena" ja "herra sulhasena",
milloin taas antaen heille täyden vapauden yhdessä asumiseen.

-- Kaikki tapahtuu _pro forma!_ huuteli advokaattiprofessori
kesähelteessä marssiessaan kaupunkien katuja ja huitoen kämmeniään
milloin kirkontornia, milloin hallituspalatsia kohti. -- Nyt puuttuu
herrasväeltä yksi ainoa todistus, yksi ainoa todistus -- ja sitten
on kaikki klaaria. Jaa, ja sitten vielä yksi pikkuinen, pikkuinen
nappula: ja kone rupeaa liikkumaan.

Mutta, hyvä herrasväki, onko herrasväellä mistä maksaa kulut? Fria
idéer, mitt herrskap -- det kostar pengar! Minulla, kuten tiedätte,
on professorin titteli...

-- Tietysti me maksamme, -- sanoi Reino Frommerus sydän-kurkussa.

He lausuivat taas joksikin päivää hyvästit tuolle kohteliaalle,
leikkiselle advokaatille, joka oli luvannut heidän asiansa perille
ajaa.

-- Paula! kuiskasi nuori aviomies istuessaan pienen ruotsalaisen
kaupungin puistossa: -- minua koko tämä touhu tuskastuttaa. Tässä on
jotakin ilkeätä. Nämät jonnijoutavat muodollisuudet...

-- Niin, -- sanoi nuori rouva, jonka yllä oli uusi hieno kävelypuku
ja joka ei voinut olla lapsellisesti nauttimatta länsimaisen
kulttuurin ulkonaisista viehätyksistä: -- meidän täytyy odottaa
kärsivällisesti...

Ja hän pysähtyi loistavan muotimakasiinin eteen ihailemaan kaikkea
mitä kristallilasi-ikkunasta näkyi.

-- Kunpa vaan ei tulisi pahempaa? jatkoi mies muristen. --
Vaatimukset alkavat nousta sille rajalle, jolloin omatunto pyrkii
kapinoimaan...

-- Nuori rouva kääntyi poispäin ikkunasta.

-- Mutta täytyyhän meidän, -- huudahti hän: -- täytyyhän!

-- Täytyykö? Mietippäs tarkoin...

-- Ah ei puhuta. Tämä on ikävää... Mennään nukkumaan! Unohdetaan
kaikki. Minua niin hirveästi haluttaa maata sinun kanssasi...
käsikaulassa. Minulla on niin hirveän ikävä... ymmärrä... yksin.

-- Lintuseni, sinä olet niin luonnollinen. Kummallista vain että sinä
pidät tätä porvarillista avioliittopuuhaakin luonnollisena. Tietysti
se _voisi_ olla luonnollinen, mutta meille ulkomaalaisille se näissä
pikkuvaltioissa ei ole luonnollinen. Täydellinen pettymys se minulle
on. Ruotsi ja Tanska näkyvät olevan -- kerrassaan pikkumaisia maita.
"Kun for kvinder!" Punssi ja sikari täällä vain haisee -- raittiimpia
tuulahduksia ei tunnu...

-- Sinä olet hermostunut tänään, -- sanoi nuorikko, hellästi
puristaen miestänsä käsivarresta. -- Kuulehhan!

-- Mitä?

-- Mentäis Norjaan?

-- Yhä hullumpaa! Kuinka voisi siellä olla suurempi vapaus, kun sen
suurimmat runoilijatkin jo huokailevat etteivät näe tarpeeksi avaria
näkyaloja "over de höje fjelde!"

-- Mutta mitäs me siis osaamme tehdä?

-- Kyllä tiedän kohta mitä tässä on tehtävä...

-- Sano --?

-- Toisella kertaa. Antaahan mennä vielä vähän matkaa alamäkeen...

He palasivat hotelliinsa, jossa heillä oli kaunis huone
yläkerroksessa valtavine näkyaloineen yli sinertävän meren. Ja
he todella unhoittivat nämät pienet huolensa pakenemalla lemmen
ihmeellisiin ruusutarhoihin, joissa he kumpikin käyskentelivät
vapaina, hymyilevinä, terveinä. Mutta jo seuraavana päivänä oli
heidän pakko herätä räikeään todellisuuteen, joka näkyi tahtovan
tehdä tyhjäksi kaikki heidän laskelmansa.

Paula Winterbergiä vaadittiin vaihtamaan uskontunnustuksensa
"johonkin muuhun kristilliseen uskontunnustukseen." Ruotsin
kuninkaallisessa laissa kuului olevan eräs pykälä, joka salli
siviliavioliiton ainoastaan sellaisille yhteenpyrkiville, joista
toinen oli eriuskolainen.

-- Tämä paperi tarvitaan vain _pro forma!_ huusi advokaattiprofessori
taas huitoen vuoroin päin Tanskan puolelta häämöittäviä
kirkontorneja, vuoroin Ruotsin rannalla kohoavaa uhkeaa Raatihuonetta
kohden. Ja herra asianajaja ryhtyi kiihkeisiin toimenpiteisiin,
jotta "neiti" Winterberg tuollaisen uskonvaihto-paperin saisi. Se
ei suinkaan ollut mikään helppo temppu, siihen vaadittiin paljon
kekseliäisyyttä ja ennenkaikkea suosiollista apua "morsiamen"
puolelta.

Aviopuolisoiden tuskastus oli noussut äärimmilleen.

-- Nyt en enää kestä! sanoi Reino Frommerus suoraan, väännellen
itseään kuin nääntynyt hotellihuoneen korkean sängyn päällä.

-- Tämä on tosiaankin ilkeätä peliä! myönsi myös Paula Winterberg.

-- Se on kyllä totta, -- jatkoi mies seljällään loikoen,
kullankirjailtuun lakeen tuijottaen, -- että uskontunnustuksen
vaihtaminen ei ole häpeällistä, mutta tässä tapauksessa se on
tympäisevää, kun kuitenkaan ei pääse erilleen nimikristillisestä
seurakunnasta ja kun muuttaminen ei tapahdu omasta sisällisestä
vakaumuksesta. Täällä Ruotsissa näkyy vallitsevan juuri sama
surkea uskonvapauden puute kuin meillä Suomessakin! Eikä asia
vähääkään sillä kaunistu että vaihto toimitetaan vain muodon
vuoksi parilla sanan muutoksella paperilla. Ja miksi juuri sinulta
tätä uskonhuijausta vaaditaan, miksei sitä vaadita minulta, jolle
olisi samantekevää, vaikka minut paperilla olisi merkitty miksi
mustalaiskristityksi hyvänsä? -- yhtä vihainen minä niille kaikille
olen...

-- Minäpä arvaan! huudahti nuori rouva. -- Advokaatti vaatii sitä
minulta vain sentähden että olen _nainen_.

-- Sinäpä sen sanoit! takertui aviomies sanaan.

-- Naisen tietysti otaksutaan vaihtavan uskontunnustuksiaan yhtä
mielellään ja yhtä helposti kuin leninkejään.

Reino Frommerus naurahti ivallisesti. -- Luteerilaisuus on musta
leninki ilman rimssuja -- sanoi hän -- ja babtismit, metodismit
ja muut sen semmoiset skismit ovat myös mustia leninkejä, mutta
varustetut rimssuilla ja mahdollisesti avonaisemmilla kaulanteillä...
Kuule Paula, -- jatkoi hän: -- sinä olet minusta kaikista kaunein ja
luonnollisin ilman mitään, mutta koska kerran leninki olla täytyy,
niin kyllä minusta on parasta säilyttää sitä yksinkertaista mustaa.
Vai mitä itse arvelet?

-- En todella tiedä mitä tehdä, -- vastasi Paula Winterberg. -- Minä
tahtoisin jonkunlaisen kunniakirjan ihmisten edessä, mutta nämät
temput loukkaavat...

-- Loukkaavat! jatkoi toinen. -- Hyvä että vihdoinkin huomaat. Me
voimme tähän harakantanssiin suostua ainoastaan siinä toivossa ja
vakuutuksessa että nämät temput kuitenkaan eivät meitä loukkaa _niin_
paljon kuin kirkollinen vihkiminen loukkaisi, jos siihen taipuisimme.

-- Mutta ne eivät saisi loukata ollenkaan! kiivasteli nuori rouva. --
Minä en tahdo!

-- Kas niin, kullan nuppu! sanoi aviomies hellästi. -- Nyt ollaan
siis sillä asteella. Mitäs nyt käsket tehdä?

Toinen ei mitään vastannut. Hän näytti hautovan jotakin aivoissaan.

Tässä oli tosiaan kestämistä -- kesäkuumassa vierailla mailla...

Mutta polttavimmat kaikista kestettävistä olivat ne kummalliset
huimaavat silmänräpäykset, jolloin nuoret aviopuolisot kesken
sulosointuisinta onneaan yhtäkkiä alkoivat epäillä koko
avioliittoaan... vieläpä rakkauttaan!

Sellaisia silmänräpäyksiä ehkä täytyi olla? Luultavasti oli niitä
jokaisessa nuoressa avioliitossa, vaikka ihmiset ne kilvan salasivat?
Se siis oli luonnollinen ilmiö -- avioliitto oli kai yhtäpaljon
ankara kasvatuslaitos kuin paradiisi, jossa sai vapaasti nauttia
suloisen puun hedelmistä. Onnellinen hän, joka tämän dualismin
heti alussa ymmärsi! Onnellinen se aviopari, joka oivalsi että
ristiriitaisiakin tunnelmia täytyi tulvahdella rakkauttajanoovissa
sieluissa. Että täytyi käydä sekä mustia että valkeita aaltoja,
jotka levottomasti loiskuivat elämän meren kuivia hiekkarantoja
vastaan... Että murheen synkällä ukkostaivaalla täytyi välähdellä
ilon ihmesalamoita -- taikka päinvastoin. Kärsimys ja nautinto
-- ne kai ne olivatkin nuoren avioliiton tuntomerkit. Lempiä
ja saada vastalempeä saattoi jokainen, mutta osata säilyttää
sukupuolirakkauden keskinäinen pyhä suhde eheänä kaikissa
koettelemuksissa ja pettymyksissä läpi elämän -- siinä avioliiton
suurin taito... Ne olivat silmänräpäysten epäilyksiä nämät. Ne olivat
niitä vivahduksia, joita olla täytyi lupaavimmassakin avioelämässä...

Mutta avioliiton yhteiskunnallinen pätevyys -- se kysymys heitä nyt
pysyväisesti ahdisti. "Asianajajat? uskonvaihto-valhe?" -- Mitä oli
tehtävä?

He läksivät huviretkelle Tanskansalmen toiselle puolelle koettaen
haihduttaa sitä mielestään. Mutta ei hymyilevä kesäluonto, ei
ihanteellinen yhdessä-kylpeminen meren satumaisen poukaman
lämpöisissä aalloissa, ei iloiset puistoteatterit laulajattarineen
eikä kulttuuriravintolan hienot tarjoilut juhlallisine soittoineen
voineet painostusta kokonaan poistaa. Se kiusasi heitä vielä
yövuoteillakin.

Jumalankiitos että heillä tässä ahdingossa oli toinentoisensa. Niin
syvästi he sen tunsivat etteivät enää mitenkään olisi voineet elää
eikä hengittää ilman toinentoistaan!

Eivätkö he siis olleet todellisessa avioliitossa? miksi piti
kuvitella vainoa?...

Surunsuloinen oli yö. Nuori vaimo näki unta häähuoneista. Oli
olevinaan Suomessa, kotikaupungissaan. Kaikki hänelle hymyilivät.
Hänen morsiuskruununsa oli ihmeen kaunis. Ja hänet vihki pappi,
pappi, joka näytti katsovan hänen sydämmensä pohjaan asti. Hän
säpsähti tuota polttavaa, säteilevää silmäniskua, ponnisti kaikki
sielunvoimansa luodakseen vastakatseen pappiin. Mutta silloin hän
huomasikin että se oli hänen oma armaansa, juuri se, jonka kanssa hän
jo oli mennyt vihkimättömään liittoon.

-- Kerro nyt minullekkin unesi! kehoitti Reino Frommerus aamulla.

Toinen kertoi...

-- Rakas raukkaseni! virkkoi mies. -- Minun käy sinua todella sääli.
Kun sinä noin kosketat sydämmeen, olisin valmis toimittamaan häämenot
kaikkien vanhain juhlakaavojen mukaan...

-- Sehän oli unta vain, -- hymyili vaimo. -- Enhän minä niin ajattele
valveillani.

Mutta ylösnoustuaan sängystä nuori rouva yhtäkkiä sanoi miehelleen:

-- Kuule Reino! Minä olen varma siitä että olisimme saaneet paljon
häälahjoja, jos olisi pidetty oikeat häät. Satojen markkojen arvosta!
Nyt ne kaikki meni. Pakkaa harmittamaan... Eikös sinuakin kaduta?

-- Paula hoi, herää, herää! huusi silloin aviomies niin että toista
rupesi naurattamaan. Enempää ei mies asiaan kajonnut.

He läksivät aamukävelylle. Yllättivät postikonttoorista
poste-restante kirjeen, joka näkyi olevan Miililtä, Reino
Frommeruksen sisarelta. Istahtivat yhdessä lukemaan sitä kirjettä
suurten pyökkipuiden siimekseen, vihreäksi-maalatulle nojalavitsalle.

    'Kurjalan Pappilassa 26 p. kesäkuuta ....

    _Rakkaat ystävät!_

    No nyt on häähumu sivu ja piispanherrat myös huilanneet -- siis
    on aikaa hiukan hengittämäänkin. En ole joutanut teille ennen
    mitään hiiskumaan, mutta seurannut kumminkin olen ajatuksissani
    matkojanne, pyrkimyksiänne ja onnenne suloutta, ja toivon että se
    iäti kestäisi, nimittäin onni ja rauha rinnoissanne.

    _Minun_ hääpäiväni valkeni lämpöisenä ja paisteisena kuten
    ainakin kesäpäivä, kirkastaen mielet ja herättäen toiveita.
    Kuitenkin meni taivas toisinaan pilveenkin ja illalla oli
    kylmää. Oliko se päivä vertauskuvana tulevasta elämästämme --
    sen näemme vuosien kuluttua. Juhlapäivä se meille kuitenkin
    oli, rinta täynnä rauhaa ja suloutta, ja turvallisina lujalla
    luottamuksella toisiimme antausimme kaikkiin ulkonaisiin
    seremonioihin. Itse vihkiminenkin, niin kiduttavalta kun se
    toiseltapuolen tuntuikin, vaikutti juhlallisesti -- luultavasti
    siksi että oma harmaahapsi-isä sen toimitti -- lopuksi lämpimiä
    sanoja meille puhuen. Uskotko Reino -- ei se ollut niin
    pahaa kuin olin ajatellut ja sinäkin ajattelet. Olisin vain
    suonut _sinunkin_ olevan täällä Pauloinesi. Veljien, siskojen
    ja kaikkien omaisten sekä muiden osanottavaisuus teki myös
    liikuttavan vaikutuksen. Syötyä luettiin kaikki onnittelut, joita
    oli postissa saapunut useita kymmeniä. Konrad piti puheen ja
    Seidi lausui juhlarunon, joka oli niin kaunis ja sisältörikas
    etten ikinä olisi uskonut sellaista Seidistä lähtevän. Vieraita
    oli paljon, sen arvannette. Hyvältä tuntui kun veljenikin olivat
    saapuneet juhlaamme. Osoittihan se osanottoa. Niin. Vihtori,
    Heikki ja Konrad morsiamineen olivat läsnä. Sitten tulivat myös
    täti Hultman ja Tyyne orpana sekä maisteri Torsti Appelqvist
    (Seidin suosikki). Nyt olen viimeistä päivää kotona ja silmät
    täynnä kyyneleitä piirtelen tätä, sillä arvaattehan kumpikin,
    mille se tuntuu kotinsa turvissa kasvaneelle äkkiä muuttaa
    aivan toisiin oloihin joka suhteessa, alottaa uutta elämää
    -- -- -- täynnä on sydän kaihoa että näiltä leikkipaikoilta täytyy
    lähteä. Kuka tietää mitä kodissakin sillävälin ehtii tapahtua.
    Huomenaamulla me lähdemme -- mieheni kanssa. Niin, se sinun uusi
    koirasi -- se voi mainiosti ja lysti sitä on hoitaa. Kaikki
    minunkin koirarakkauteni on siihen kohdistunut sen jälkeen kun
    Sopuli lemmikki joutui pois tästä murheen laaksosta. Se on tosi
    että minä Sopulia rakastin enemmän kuin monta ihmistä ja suruni
    oli suuri, jotta itkeä täytyi, kun se raukka määrättiin manan
    majoille, mutta niinhän se parasta oli, sillä kovin olivat sen
    kärsimykset kovat. Nyt en ehdi enempää enkä jaksa. Toivotan
    vain kaikille aikeillenne onnea. Koettakaa kumpikin parastanne
    toisianne onnellisiksi saattaaksenne. Itsekkäisyys molemmin
    puolin pois. Muistakaa meitäkin Mansikkamäellä. Tervehdys lämmin
    teille molemmille

                                               _Miili siskolta_.'

Reino Frommerus ja Paula Winterberg katsahtivat toisiinsa, syleilivät
toisiaan kuumasti ja istuivat pitkän aikaa vaijeten pidellen toisiaan
kädestä. Mutta sanaakaan kirjeen johdosta eivät he lausuneet.

Vihdoin äännähti nuori rouva etsien toisen katsetta.

-- Reino, minulla on uusi tuuma päässäni. Suostutko --?

-- Kirkolliseen vihkimiseenkö? säpsähti toinen tunnelmistaan toipuen.

-- Ei, jumalavarjelkoon! sanoi vaimo. -- Vaan siihen että nyt heti
suoritamme tämän ruotsalaisen moskan selväksi, ja matkustamme
sellaiseen maahan, missä saamme siviliavioliitto-oikeudet ilman että
se meidän omiatuntojamme häiritsee.

-- Mistä rahat, hyvä ystävä? kysyi mies.

-- Me lainaamme. Ei auta...

-- Ihanko sinä totta tarkoitat?

-- Ihan. Tee se minun tähteni, kuuletko: minun tähteni ja sinun myös
-- tee jumalannimessä, niin sitten tyynnymme molemmat! Sillä se
on pääasia että me itse olemme tyytyväiset. Sivuseikka mitä ikinä
ihmiset sanovat. Rakas mieheni, sinun täytyy suostua, sinun täytyy,
maksoi mitä maksoi!

Paula Winterberg ei ollut luonnostaan itkunherkkä, mutta nyt hänen
kirkkaista silmistään pitkien silmäripsien alta pusertui muutamia
raskaita, polttavia kyyneleitä, kun hän nojautuneena lepäsi miehensä
rintaa vasten. Miehensä, joka hänen pehmoisia hiuksiaan hellästi
silitellen itsekkin oli omituisen mielenliikutuksen vallassa.

-- Kirottu, siunattu raha, jolla kaiken saa, vaan jolla totuuden
edessä sentään ei mitään ansaitse!

Aviomies se näin -- värisevällä äänellä lausui.



12.


Jo oli kesä loppumassa, kun Reino Frommerus ja Paula Winterberg
tähystelivät alas Suomen rantaan seisten korkeakantisessa
merilaivassa, joka vast'ikään oli saapunut Englannista. Nuorten
toivomus oli kesän kuluessa toteutunut, kotimaiset sanomalehdet
olivat lentouutisena tienneet mainita heidän epäkirkollisen
avioliittonsa vahvistamisesta ulkomailla, ja he olivat vastaansa,
erääseen kylpypaikkaan, ehtineet saada joukon onnitteluja tuttavilta
vieläpä tuntemattomilta ystäviltä, jotka lausuivat tunnustuksensa
heidän muka rohkeasta teostaan. Myös Kurjalan pappilan vanhukset
olivat lähettäneet lämpöiset onnentoivotuksensa, joista oli
huokunut enemmän vanhempain osanottoa kuin kirkollista varoitusta.
Kaikki näytti kallistuneen parempaan päin kuin nuoret itse olivat
tohtineet otaksua. Ilomielin he siis nyt loivat katseensa kotimaiseen
satamaan, jossa heitä ei häirinnyt mikään muu kuin venäläinen
tulli-santarmisto, joka tyystin penkoi heidän matkatavaransa
huvittaen kaikkia läsnäolevia ottamalla takavarikkoon suomalaisen
raamatun, joka Reino Frommeruksella oli ollut mukanaan, ynnä
puoliskon kesän kuluessa lakkautetun suomalaisen sanomalehden
numeroa, joka oli kääräisty kalossien ympärille ja jota santarmit
kivenkovaan väittivät "kielletyksi ulkomaiseksi kirjallisuudeksi."

-- Hyvä etteivät taskuja kopeloineet, -- lausui naurahtaen aviomies
puolisolleen auttaen tätä ajurin rattaisiin. -- Mutta tekisi
minun mieleni sentään lähettää pyhän synoodin yliprokuraattorille
jälkilaskun ryöstetystä raamatusta. Oli lievimmin sanoen hävytöntä...

-- Älä rakas ystävä puhu niin äänekkäästi! kielsi nuori rouva
istuutuen miehensä viereen ja kokoillen syliinsä kaikenlaisia
kauniita kapistuksia, joita ulkomailta oli ostettu oman kodin ensi
tarpeiksi.

He olivat juuri lähtemäisillään liikkeelle, kun samalla eräs
sylinteripäinen herrasmies heitä lähestyi ja tuli tervehtimään Reino
Frommerusta.

-- Et näy tuntevan?

-- Enpä totisesti --?

-- Valtteri Vakava!

-- Ahaa. Vai sinä se. Ka kun on mies muuttunut. Tässä on vaimoni...

Toveri tervehti virallisesti hymyillen kohauttaen sylinteriään rouva
Frommerukselle, joka ei liikahtanut ajoneuvoista.

-- Kuule, minulla olisi sinulle vähän asiaa. Viitsitkö vaivautua
hiukan syrjään.

-- Ei minulla ole salaisuuksia vaimoltani, -- sanoi Reino Frommerus,
mutta suostui kuitenkin astumaan jonkun askelen sivullepäin
ajoneuvoista. -- Noh?

-- Sinuthan valittiin kesäkuulla opettajaksi Moukkalan suomalaiseen
yhteiskouluun? virkkoi silkkihattuinen toveri, jonka leuka oli
huolellisesti ajeltu ja viikset taitehikkaasti kiverretyt.

-- Kas kun tiedät! ihastui Frommerus.

-- Minä olen virkamies kouluylihallituksessa, -- ilmoitti toveri
arvokkaasti.

-- Ohoo, taidat olla minun esimiehiäni?

-- En varsin -- sehän on yksityiskoulu.

-- Niin, niin, mitäs sinä sitten nyt oikein aijoit sanoa?

-- Sitä vain että ole hiukan varuillasi, kun nyt matkustat sinne
ylös! ilmaisi virkamiestoveri.

-- Miksi niin? kysyi Reino Frommerus uteliaasti.

-- Katsos, -- selitti Valtteri Vakava suosiollisesti, -- heti kun
uutinen sinun naimajutustasi oli julaistu sanomalehdissä, saapui
_meille_ Moukkalasta sähkösanoma: "Saapiko semmoinen mies tulla
koulunopettajaksi, joka on siviliavioliitossa?"

-- Hiidessä! huudahti ulkomailta palaava. -- Sehän oli selvää
suomenkieltä! Noh, mihin toimenpiteisiin ylihallituksenne ryhtyi?

-- Tietysti _me_ nauroimme sille, -- ilmoitti Valtteri Vakava
omituisesti hymyillen ja pälyillen kuperilla silmillään.

-- Miksi te nauroitte?

-- Siksi ettei se kuulunut virallisesti _meille_.

-- Siihen ei vastattu, vai --?

-- Jaa, kyllä siihen vastattiin. Minä sain toimekseni laatia sopivan
vastauksen...

-- Vai sinä. No, tiettävästi lennätit lemmosti löylyä hyvän asian
puolesta?

-- Katsos, hyvä veli, minun ei sovi tässä asemassa ilmaista
yksityisiä mielipiteitäni. Minä tietysti vastasin virallisesti...

-- Ann' kuulua! kiirehti toinen.

-- Noin vain: "Suomen laki ei asiasta mitään lausu -- koulun
johtokunta ratkaiskoon."

-- Oo kuinka noobelisti! sanoi Reino Frommerus ikäänkuin kätkien
jotakin sydämmensä pohjaan. -- Ja kuka -- jos vielä uskallan udella
-- oli tuon sisältörikkaan sähkösanoman lähettäjä?

Valtteri Vakava katsahti varovaisesti ympärilleen.

-- Saatanhan sen sinulle sanoa -- virkkoi hän hiljaisella,
armollisella äänellä. -- Moukkalan pappi. Rynttänen. Tunnet kai?

-- Ei ole kunnia... Se on minulle tuiki tuntematon suuruus.

-- Jahah, -- virkkoi Valtteri Vakava vilkaisten kultakelloonsa, -- ei
minulla sinulle muuta sanottavaa ollutkaan. Tahdoin vain varoittaa...
Tervehdä rou... minä tarkoitan: tervehdä matkakumppaniasi!

-- Kiitos veli! Ja kiitos jalosta ilmiannostasi! sanoi Reino
Frommerus puolittain toverillisesti, puolittain terävänivallisesti.

Kouluylihallituksen nuori virkamies poistui hopeapäistä keppiään
parahultaisesti heiluttaen, kaukaa kohauttaen silkkihattuaan
hyvästiksi toverinsa rouvalle. Reino Frommerus palasi sekavin tuntein
odottavaan ajuriin.

-- Rautatie-asemalle! komensi hän.

-- Rakkaani! huudahti nuori rouva säpsähtäen. -- Meidänhän oli
aikomus pistäytyä huonekalukaupassa?

-- Ai tosiaan... sanoi mies ja antoi ajurille toisen määräyksen.

-- Kuka oli se vakava herra, jonka kanssa sinä...?

-- Se oli juuri itse herra Vakava.

-- -- -- -- -- -- -- -- --

Jo seuraavan päivän iltana myöhään olivat he perillä.

       *       *       *       *       *

Moukkalan kaupunki oli muinaismuistojen kaupunki aivankuin kaikki
muutkin kaupungit Suomen suuriruhtinaallisessa maassa. Sielläkin
näet oli _raunio_. Historia tiesi kertoa melkoisen kovasta
räjähdyksestä ja tämä mainio räjähdys -- se se oli kaupunkilaisten
salainen ylpeys... Mutta oli siellä myös _koski_, pirullisesti
ärjähtelevä putous, jolla samoin oli syvä, muinaistieteellinen
merkitys. Siihen koskeen näet kerran oli päistikkaa hypätä
porskauttanut kaupungin hengellisen elämän perustaja, katoolilainen
munkki Pater Kaljupääensis, josta aikaa myöten oli tehty kaupungin
suojeluspyhimys. Moniaita satoja vuosia myöhemmin oli samaan
koskeen pudota mäiskähtänyt myös maistraatin puheenjohtajan härkä,
mutta kaupungin kirkkoraati ei sitä ollut julistanut pyhimykseksi,
arvattavasti siitä syystä että mullikka vallan onnellisesti oli
luovinut kosken alas asti, vieläpä noussut elävänä maihin.

Nämät olivat ne tarkemmat historialliset muinaismuistot Moukkalassa.

Kuinka raunion ympärille oli voinut syntyä kaupunki, oli koko ihme,
joka aina oli herättänyt matkailijoissa mitä suurinta kummastusta ja
pelonsekaista kunnioitusta. Moukkalassa näet ei löytynyt ainoatakaan
rakennusmestaria! Oli enemmän kuin luultavaa että itse taivaan
enkelit kerran olivat rakentaneet tämän pienen kaupungin ja sitten
jättäneet sen asukkaat oman onnensa nojaan. Sukupolvi sukupolven
perään oli elää kimpuroinut noissa puisissa hökkeleissä, jotka tosin
vuosi-vuodelta painuivat yhä syvemmälle maaemon helmoihin, mutta
joilla vanhuutensa takia oli se erinomainen ominaisuus etteivät ne
helposti voineet syttyä tuleen.

Millaista kaupungin elämä oli ollut kaukaisessa muinaisuudessa, se
tietysti on mahdotonta sanoa. Pääkallotutkimus on liian laihasti
paljastanut ihmisten sieluja.

Mutta sen elämäntavoista kahdennenkymmenennen vuosisadan koitteessa
olemme tilaisuudessa lainaamaan luotettavia tiedonantoja, jotka
meille on uskonut eräs sen läänin historian kirjoittajista. Tämä
pohjoismainen Tacitus kertoo eräässä yksityisessä epistolassaan
ystävilleen näet seuraavaa:

"Tunnen kaupungin niiltä ajoilta, jolloin siellä asuin enkä luule
sen paljon siitä vielä muuttuneen (kirje nähtävästi on kirjoitettu
vähää ennen meidän aikamme mullistuksia). Silloin kuului vielä
päivän polttaviin kysymyksiin, poikiiko Adamssonnin lehmä
mikkelinä vai kekrinä ja kiisteltiin vihaan saakka siitä, painoiko
Hakkaraisen saama lohi 5 kiloa vai 5 kiloa ja 150 grammaa. Tärkeinä,
uteliaisuutta kiihoittavina uutisina kertoeltiin toisilleen,
kenellä oli ähky ja kenellä ulostustauti, sekä pidettiin tarkka
vaari siitä, missä mikin illoin oli kylässä, mitä hyvää siellä
tarjottiin ja monenkolaista leipää oli ollut kahven kanssa. Illoin
käytiin kävelemässä Moukkalan espiksellä, suurella kumisevalla
puusillalla, missä rumempi sukupuoli kulki sillan vasemmalla
laiteella, mutta kaunottaret, puetut mamsell Appelgrénin atelierin
uusimman kuosin hattuihin, sipsuttelivat oikealla puolella,
salaperäisesti supattaen ja aina väliin vilkaisten yli olkansa
toiselle käytävälle. Siihen aikaan tiedettiin varmuudella että
Moukkala oli maailman keskipisteessä sekä kummasteltiin, miten
tuhmia sentään muut, erittäinkin Helsingin herrat olivat kaikissa
toimissaan ja yrityksissään. Moukkalassa olisi Samppa Saastamoinenkin
paremmin osannut maan asiat ohjata, puhumattakaan Homma-Himasesta
tahi Ukko Näälmannista. Merkillisimpiä henkisiä huvituksia olivat
tulipalonyritykset, joita sattui yksi joka kymmeneen vuoteen ja
jotka nahkuri Hassunen sammutti suusanallaan ja palokunnan lipulla,
kun rakennukset olivat niin lahoja, ettei tuli niihin tepsinyt.
Postipäivät, joita oli 2 viikossa, olivat kaikista rasittavimpia,
silloin kun näet täytyi lukea sanomalehtiä suoritetun tilausmaksun
takia, missä vaivassa moni kaupungin asukas menetti sekä järkensä
että terveytensä. Näin elettiin Moukkalassa kymmenkunta vuotta
takaisinpäin ajassa ja tytyväisiä oltiin. Ainoastaan uudet tulokkaat
mielivät 5:tenä ensimmäisenä vuotena oloajastaan etsimään vikoja
olevissa oloissa ja esiintymään mailmanparantajina, mutta muutamien
vuosien kuluttua olivat he yhtä vakuutettuja kuin me muutkin siitä
että kaikki oli niinkuin ollakkin piti ja ettei löytynyt parantamisen
sijaa eikä syytä."

Näin pitkälle kulttuurikuvauksessaan herra Tacitus. Nyt oli
Moukkalaan sentään rakennettu rautatie, ja herrasväki Frommerus
lienee ollut miltei ensimmäisiä ihmisiä, joka niitä sileitä kiskoja
myöten oli ajaa hurauttanut tuohon pieneen korpikaupunkiin, joka niin
suloisesti nukkui pauhaavan koskensa kaltaalla. Se tiettävästi oli
koski, jonka huumaava pauhu sitä nukutti.

Mutta nyt, kun ensimmäinen juna jyristen saapui peninkulmia pitkien
soiden yli, se ikäänkuin haukotteli ja siristeli silmiään --
aivankuin herätäkseen.

Ja koko Moukkalan kaupunki oli tätä ensimmäistä junaa
vastaanottamassa. Siinä seisoi kunnianarvoisa kaupungin
pormestari harmaine haarapartoineen, siinä prameili kaupungin
viskaali muinaismuseo-univormuineen, siinä kävellä käpperehti
kaupunginkamreeri -- yksityis-ammatiltaan nuuskatehtailija --
pitkine mustalais-kaprokkeineen, ynnä monet muut huoneenhallituksen
jäsenet, kuten kristilliset viinakauppiaat, tervatynnyri-porvarit ja
Suomen kansaa rajusti rakastavaiset tukkipäälliköt. Myös legioona
kaupungin ja lähikyläin akkoja lykkelehti someroisella asemasillalla,
ja tirskahtelevaa piikaparvea säesti sotnia kivenheittotaitoisia
pikkupoikia. Koko tämä kristillinen kaupunkiseurakunta näytti
ensimmäisen junan tuloiltana melkein unhoittaneen vanhat
kyyrie-eleson-virtensä ja iloisesti irvistellen ikäänkuin kuorossa
hymisevän uusaikaista suomalaista rekilaulua:

    Voi sitä Ruunun rakennusta,
    Voi sitä Ruunun voimaa:
    Että kun se on laittanut rautatiet
    Ja sähkökellot soimaan!

       *       *       *       *       *

Maisteri Reino Frommerus ryhtyi innokkaasti opetustoimeensa, haluten
kasvattaa nuoria ihmisalkuja sekä järjen että sydämmen puolesta.
Hän ei tahtonut olla mikään leipäopettaja, jolle on yhdentekevää
miten tunnit saadaan kulumaan, eikä hän myöskään tahtonut olla
mikään poliisimies, joka turhantarkasti vaatii ankaraa järjestystä
luulotellen itseänsä sangen mallikelpoiseksi kasvattajaksi,
jos keinolla millä hyvänsä saa järjestyksen ja säntillisyyden
säilytetyksi. Hän tahtoi ainoastaan kylvää ihmisyyden siemeniä
sinne, missä perinnöllisyyden rikkaruohot uhkasivat tukahduttaa
kaiken, minkä omatunto -- Jumalan ainoa ääni ihmiskunnassa --
kuiskasi olevan parhainta, kauneinta ja onnellisinta elämiselle läpi
maallisen elämän. Hän oli itse koulupoikana kärsinyt siitä että
häneltä niin paljon salattiin ja hän tahtoi nyt, päästyään opettajan
vastuunalaiseen asemaan, menetellä toisin, ennakkoluulottomasti ja
vapaasti opettaa kaikkea, mihin suinkin omissa aineissaan saattoi
saada aihetta. Ja hän lämpeni ajatellessaan, kuinka hän, yksilö,
täten pikkukaupungin hiljaisuudessa oli tekevä tärkeätä työtä
isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi!

Ilokseen hän myös huomasi ettei koulun johtokunta ollut ryhtynyt
hänen valintaansa peruuttamaan sen vuoksi että hän avioliitossaan
oli astunut vapaampaan suuntaan, ja hän koetti uskoa että tämä
peruuttamattomuus oli tapahtunut jostakin kunnioituksesta
valistusaatteita kohtaan, joita oli pakko kaukomaillakin
vaistomaisesti tajuta.

Pikkukaupungin rouvien seläntakaiset juorut kahvipöydissä,
pikkuporvariherrojen kömpelöt leikinlaskut "naimattomasta nuoresta
parista", palvelustyttöjen lörpöttelyt ja muut sellaiset ilmiöt
eivät uutta opettajaa vähääkään häirinneet. Eivätkä ne myöskään
hänen nuorta vaimoansa kiusanneet siitä syystä että he aniharvoin
niitä joutuivat tai joutivatkaan kuuntelemaan. Elämä ennenmuuta
oli työtä ja toivoa. Päinvastoin: jokainen, joka heihin tutustui,
kohteli heitä erinomaisen ystävällisesti, ja luonnonterve järki
näkyi ennenpitkää tekevän tyhjäksi kaikki juorunvirittelyt,
mihin mahdollisesti vaikutti sekin että jonkinlainen uutuuden
tuulahdus herrasväki Frommeruksen mukana oli saapunut Moukkalan
yksitoikkoiseen kaupunkiin. Saattoi kyllä johtua pikkukaupungin
pikkumaisista näkökannoista että heitä pidettiin arvossa, mutta
kaikissa tapauksissa se asianomaisista tuntui todelliselta
arvonannolta, josta he sydämmissään olivat kiitolliset. Suomessakin
-- ihme ja kumma -- näyttiin siis ymmärtävän että mies ja nainen
tuossa peljätyssä siviliavioliitossa voivat olla oikea mies ja
oikea vaimo, eikä siinä olevien tarvinnut huomata vähintäkään
yritystä mihinkään halvempanapitämiseen kirkollisten avioliittojen
rinnalla. Mahdollisesti sellaista halventamisenhalua paljonkin
piileksi sydämmissä -- perinnöllisen vanhoillisuuden luonnollisina
seurauksina -- mutta ulospäin ei sitä näkynyt, ja oppilasten
tyytyväisyys opettajaansa, joka heitä kutsui kotonaankin käymään,
esti vihamielisiä suhteita viriämästä koululasten vanhempain,
kaupungin asukasten puolelta. Ensimmäisenä lukukautena ei todellakaan
vielä mitään pahaa tiedetty uudesta tulokkaasta, joka ei sekaantunut
kaupungin asioihin eikä niihin tahtonutkaan sekaantua, koskapa
nähtävästi piti niitä henkisille pyrkimyksilleen epäkiitollisina.

Reino Frommerus ja Paula Winterberg alottivat siis elämänsä tuossa
suomalaisessa pikkukaupungissa kaikissa suhteissa onnellisesti,
lupaavasti, voisippa sanoa loistavastikin. He nauttivat sen
melankoolisesta rauhallisuudesta, sen terveestä maalaisluonnosta, sen
vaatimattomista, suursivistystä lapsellisesti hapuilevista tavoista
ja oloista, mutta ennenkaikkea syventyen sieluissaan oman nuoren
perheonnensa ilmiöihin, oman pikkukotinsa luomiseen ja täydentämiseen.

"Aivanhan tämä meillä on kuin silkkiä ja samettia!" saattoivat he
kumpikin toisilleen vakuuttaa tai jos eivät sitä sanoilla ilmaisseet,
niin ainakin niin tunsivat sydämmissään, tunsivat silloinkin kun
joku avioliiton välttämätön ilmiö heitä koetteli nuorilla tuskillaan
pannen miettimään alotettua yhteiselämää yhä vakavammin, yhä pyhemmin.

"Milloin onnistumme luomaan lapsen, avioelämän jatkuvan ilon --?"

Se oli heidän kummankin yhteensulaneen järjen ja yhteensointuvan
sydämmen terve huokaus, luonnollinen ihana toivomus syksyn pimeinä
iltoina. Tosin he toistaiseksi olivat tyytyväiset näinkin, uskoessaan
tulevaisuuteen...

Heillä oli toinentoisensa... ikävän repivinä hetkinä saattoivat
he vapaasti etsiä lohdutusta toistensa henkiruumiillisesta
rakkaudentarpeesta... painautua kuin linnunpoikaset pehmeään
untuvapesään, kun ympärillä myrsky pauhasi ja pimeys kujilla
kammotti... Se ei suinkaan ollut pelkkää sukuviettiä ja aistillista
nautintoa tämä toistensa rintoihin painautuminen, usein siinä ilmeni
todellista henkistä kaipausta päästä niin likelle kuin suinkin
toinen-toistansa voidaksensa täyttää avioliiton tarkoituksen. Sillä
jo varhain olivat he sen itselleen ja toisilleen tunnustaneet että
yhdyselämä toi mukanaan onnea ainoastaan silloin, kun se tapahtui
terveysperiaatteita noudattamalla ja kun sielullinen yhteissointu
pidettiin yhtä suuressa kunniassa kuin aviollinen oikeus.

Heidän nuori avioliittonsa oli siis uskoa hyvään, kaihoa pyhään,
ikävöimistä kauniiseen ja oikeaan. Ja heidän oli hyvä olla siten kuin
oli.

Yksi ainoa ihminen heitä hieman kummastutti oudolla käytöksellään,
jonka syitä he vain hämärästi aavistivat. Se ihminen oli kaupungin
pappi, pastori Elias Rynttänen. Kohtalo oli tehnyt maisteri
Frommeruksen pedagoogiksi samaan kouluun, jossa tämä mies toimi
uskonnonopettajana, mutta aivan harvinaista oli että pappi olisi
esimerkiksi tervehtinyt niinkuin muut tuttavat uutta opettajaa tai
hänen nuorta rouvaansa, eikä hän kuukausimääriin -- ellei ollut
virallista asiaa -- kertaakaan suoraan suostunut puhuttelemaan
virkaveljeänsä, mainitsemattakaan siitä ettei koskaan katsonut
tätä silmiin, vaikka melkein joka päivä oli pakotettu oleskelemaan
samassa pienessä opettajakammiossa, johon he usein saattoivat
jäädä kahdenkeskenkin. Reino Frommerus aavisti että moinen
kylmänkalsea, puisevankarkea käytös kyljenkääntämisineen oli
jossakin yhteydessä sen sähkösanoman kanssa, jonka hän tiesi papin
lähettäneen kouluhallitukselle, mutta hän ei voinut käsittää,
kuinka sielunpaimen, joka tahtoi edustaa Kristuksen oppia ja siitä
joka päivä pauhasi sekä koulussa että ulkopuolella koulua, kuinka
sellaisessa asemassa oleva henkilö niin kauvan saattoi pitkittää
mielenosotustaan, vaikka ei toinen hänelle mitään pahaa ollut tehnyt
eikä millään tavalla häntä mieskohtaisesti loukannut.

Reino Frommerus ei saattanut olla salaisesti kärsimättä tästä
papin härkäpäisestä käyttäytymisestä, ei suinkaan sentähden että
erityisesti olisi halunnut ystäväksi herra pastorin kanssa, vaan
sentähden, että hänen mielestään se uho, mikä papista kävi, oli
epäkristillisyyden uhoa, häijyjen henkien suvaitsemista vasten
parempaa tietoaan.

Kunnes hänelle yhtäkkiä alkoi selvetä mitä papiston puolelta hänen
selkänsä takana oli tekeillä ja ymmärsi silloin heti että pastori
Rynttänen tavalla tai toisella oli köyden päässä kiinni.

Eräänä lokakuun sateisena päivänä koulusta tultuaan sai hän nimittäin
kirjeen kirkkoherra Landilta siitä kaupungista, josta hänen vaimonsa
oli kotoisin.

    '_K. Herra Maisteri!_

    Senjälkeen kun lähetin Teille kuulutustodistuksen Tanskaan, on
    siviliavioliittoasianne tullut sangen sekavaksi ja minun on
    nyt mahdoton merkitä Paula Katariina Winterbergiä, joka tähän
    asti on kuulunut minun sielunhoitooni, kirkonkirjoihin siten,
    kuten alussa olin luvannut. Englannista on nimittäin minun
    kansliaani saapunut asiakirjoja, joista m.m. käy ilmi ettette
    kumpikaan halua palvelusta kansankirkon papeilta. Sitäpaitsi
    on Paula Katariina Winterberg merkitty asuvaksi Englannissa.
    En voi ymmärtää, kuinka kaikki tämä olisi voinut käydä päinsä
    lakia rikkomatta. Luonnollisesti ovat moiset todistukset
    joko kokonaisuudessaan merkittävät tahi tykkänään jätettävät
    merkitsemättä. Tarvinneeko sitä sanoa -- sen Te luonnollisesti
    tiedätte yhtähyvin kuin minä -- että Suomen lain mukaan
    avioliitto ei ole vielä sillä päätetty että ollaan kihlakumppanit
    ja kolmesti kirkossa kuulutetut. Lakimme mukaan on avioliitto
    kirkollisella vihkimisellä päätettävä. Yllämainituista syistä
    olen minä sentähden, velvollisuuteni vaatimana, lähettänyt
    Tuomiokapituliin ilmoituksen Teidän siviliavioliittonne sotkuista.

    Kunnioittaen:

                                      _Sakarias Land kirkkoherra._'

Reino Frommerus laski kirjeen kädestään, joka hiukan vapisi. Hänen
nuori vaimonsa istui hänen rinnallaan...

-- Enkö minä sinulle kultaseni sanonut ettei siihen pappiin ole
paljon luottamista?

-- Ja enkö _minä_ sinulle sanonut että kaikista selvintä olisi ollut
jättää sivilit sikseen ja olla -- niinkuin olimme? Nyt alkaa ilmeinen
vaino. Mutta -- alkakoon!...

-- Me sen kestämme! vakuutti vaimo.

-- Niin! Ja minä kirjoitan, sodin... jumaliste en voi olla purkamatta
mitä mielessäni liikkuu! kiivasteli mies.

-- Tulehhan kultaseni ensin syömään! pyyteli nuori rouva. -- Koko
päivän olet ollut työssä.

-- Ei, anna minun ensin kirjoittaa!

-- Kirjoita sitten Jumalan nimeen...

    '_Kirkkoherra S. Land_!

    Kirjeenne, jossa koskettelette siviliavioliittoasiaamme, on
    vihdoinkin paljastanut suvaitsemattomuutenne niitä ihmisiä
    kohtaan, jotka uskaltavat nousta kirkollisia mielipiteitä
    vastaan. Minä olin Teitä luullut pieneksi poikkeukseksi
    ahdasmielisestä laumasta, koska mieskohtaisesti annoitte
    itsestänne vallan edullisen kuvan, vieläpä itse kehoititte minua
    tekemään vakaumukseni mukaan ja koettamaan päästä epäkirkolliseen
    avioliittoon. Mutta nyt kun toivoni on täytetty, huomautatte te
    että "Suomen lain mukaan ei avioliitto ole vielä sillä päätetty"
    ja että se on "kirkollisella vihkimisellä päätettävä." Aivan kuin
    Te täten tahtoisitte vaatia meitä palaamaan papin vihittäväksi?
    Kiitoksia isällisestä neuvostanne, mutta sallikaa meidän nyt
    jäädä epäpyhien joukkoon ja sieltä katsella muiden pyhyyttä.

    Jos Te todella olisitte rehellisesti suosinut
    toisinajattelevaisia -- jonka kuvan alussa tahdoitte itsestänne
    antaa -- niin ette olisi takertunut muodollisuuksiin niissä
    papereissa, joiden perustuksella joku ulkomainen laki sallii
    siviliavioliiton. Jos Teillä on syytteitä lainrikkomisia vastaan,
    niin olkaa hyvä: huomauttakaa siitä Englannin Hallitusta, joka
    yksin on vastuunalainen tästä teosta.

    Minä en suinkaan tahdo kiitellä niitä temppuja, joihin meidät
    alistettiin saadaksemme ulkonaisen oikeuden avioliittoon.
    Kaikki temput ja muodollisuudet ovat yhtä ala-arvoiset -- sekä
    siviliavioliiton että kirkollisen vihkimisen -- mutta kun kerran
    olemme yhteen näistä alistuneet, niin siinä pysymme eikä siinä
    enää ole katumista. Te ette millään tavalla kykene saamaan
    ulkomailla tapahtunutta epäkirkollista vihkimistämme kumotuksi.
    Teidän mielestänne on asia käynyt "sangen sekavaksi"? Se on
    käynyt sekavaksi ainoastaan sentähden että Teitä salaisesti
    harmittaa muka esi-isiensä pyhästä uskosta luopuminen. Älkää
    koettakokaan väittää vastaan -- minä näen nyt selvästi, mihin Te
    tähtäätte. Olenko erehtynyt, arvoisa kirkkoherra? Suokoon Jumala
    että olisin.

    Yhdestä asiasta olen varma. Te tiedätte omassatunnossanne --
    ja siis luonnollisimman uskonnon kannalta -- että avioliitto,
    jota pappi ei siunaa, on siveellisesti aivan yhtä pyhä kuin
    se, jonka pappi vihkii. Ja se on pääasia, joka Teidän tulisi
    huomioonottaa ja jättää kaikki muu kaivelematta. Sentähden
    teette Te väärin, kun annatte viittauksia että meidän muka
    vieläkin pitäisi alistua papilliseen päällevoiteluun. Ihmisten ja
    valtiokirkon tähden Te tätä tahdotte -- ette Jumalan. Ilkeitten
    juorujen välttämiseksi korkeintaan Te tätä neuvotte -- ette
    Jeesuksen tähden, joka ei papillista vihkimätoimitusta asettanut
    paremmin kuin siviliavioliittoakaan. Mutta Jeesus Kristus asetti
    omantunnon vapauden, joka on irti kaikesta ulkokultaisuudesta.
    Kristuksen edessä ovat mies ja vaimo todella pyhitetyssä liitossa
    niin pian kun he ovat antautuneet toisilleen ja koettavat olla
    toinen-toiselleen avuksi. Se että pappi vihkii, ei näy tekevän
    avioliittoja pyhemmiksi. Sitä osoittaa jokapäiväinen kokemus,
    jota ette Tekään voi kieltää. Rahvas on sillä asteella että se
    tarvitsee kirkollista polituuria -- teidän pappien syy! -- mutta
    eiväthän kaikki ihmiset ole samalla kehitysasteella. Monessa
    valtiossa ulkomailla on papiton vihkiminen yhtä päteväksi
    tunnustettu kuin papillinenkin, onpa maita, joissa kirkollista
    vihkimistä ei edes hyväksytä päteväksi.

    Olen nyt puhunut mitä tällä hetkellä ajattelen. Olisi paljon
    lisättävää, mutta arvelen sen hyödyttömäksi.

    Ennenkaikkea ymmärtäkää, herra kirkkoherra, etten minä eikä
    minun vaimonikaan Teiltä mitään kerjää. Te saatte siis
    kirkonkirjoihinne merkitä meidät "laittomaan avioliittoon",
    jos tämä teko Teitä viihdyttää. Me emme enää odota mitään
    arvonantoa teikäläisestä pastorinkansliasta. Ja Teidän aristuneen
    persoonallisuutenne suhteen tunnemme sitä pettymystä, joka
    mailmassa on niin tavallista.

    Te ehkä hävitätte tämän kirjeen, jossa kai mielestänne on
    "jumalatonta puhetta", mutta Te ette ikinä saa hävitetyksi
    mielestänne sitä että minä satuin olemaan yksi niitä harvoja
    edessänne, joka uskalsin sanoa niinkuin luonnollinen ihminen
    tuntee ja ajattelee.

    Jääkää hyvästi.

    (En voi kirjoittaa "kunnioittaen").

                                           _Reino Frommerus_.'

Tietysti tähän kirjeeseen vielä saapui katkera, jylisevä-ääninen
vastine kirkkoherra Landilta, joka oli ilmiantanut rikolliset
tuomiokapitulille, mutta nuori rouva Frommerus, joka kirjeen
vastaanotti sillä-aikaa kun hänen miehensä oli koulussa, ei tästä
toisesta epistolasta miehelleen mitään puhunut, vaan hävitti sen
salaisuudessa.

He olivat kumpikin päättäneet ruveta säästämään toistensa hermoja
kaikessa, mikä koski ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä heidän
avioliittoaan vastaan. Sillä uhkasivathan ne hävittää heidän
kotionnensa ja sielunrauhansa...



13.


Vai sellainen luopio tuo Kurjalan rovastin poika olikin?

Ei ollut tuomiokapituli uskonut tästä nuoresta miehestä nousevan
vaaraa yhteiskunnalle silloin, kun hänet ensi kerran ilmiannettiin
pyhäinpilkkauksesta kappalaista Möhköstä kohtaan sekä taivaan ja
helvettikuvien polttamisesta jossakin kurjalaiskylässä. Silloin
olivat tuomiokapitulin herrat tuolle ilmiannolle armollisimmin
hymyilleet pitäen sitä aiheutuneena satunnaisesta selkkauksesta,
minkä saattoi anteeksiantaa elävän papin pojalle. Mutta nyt oli
toinen ilmianto tapahtunut viralliselta taholta eikä se enää
herroja naurattanut. Mirabile dictu, horribile visu -- olihan
ennenkuulumatonta röyhkeyttä että kihlakumppanit elivät yhdessä,
siunautumatta oikeassa järjestyksessä kristilliseen avioliittoon? --

Asia oli ylen vakavaa laatua! Se koski kirkon ja koko papiston arvoa.
Se uhkasi järkyttää kaikkea kristillistä säädyllisyysohjelmaa... Ja
siihen oli pakko huomionsa kääntää.

    "Se muistakaamme että esivalta
    On saanut valtikkansa Jumalalta,
    Niinkuin sen Jesus meille opettaa,
    Apostolitkin aina julistaa."

Arvoisa tuomiokapituli ryhtyi oitis kolmenlaisiin etuvarustuksiin.

Ensiksi: se lennätti Kurjalan seurakunnan kirkkoherrankansliaan
pikaisen tiedustelman: millä tavalla maisteri Frommerus ja hänen
kihlattu morsiamensa olivat tulleet merkityiksi sikäläisiin
kirkonkirjoihin, ja saatuaan äskennimitetyltä kirkkoherranapulaiselta
ilmoituksen että asianomaiset -- omituista kyllä -- olivat merkityt
kuten tavallisesti, _mieheksi ja vaimoksi_, lennätti kauhistuksissaan
vielä toisenkin tiedustelman: _kuka_ oli merkinnyt? ja _millä
perusteella_?...

Toiseksi: tuomiokapituli lähetti urkkimakirjeen Moukkalan
papinkansliaan visusti tutkistellen: asuiko eräs maisteri
Frommerus ja hänen kihlattu morsiamensa siinä kaupungissa sekä
asuivatko kihlakumppanukset todella yhdessä vai erillään --? Johon
kaupunkiseurakunnan sielunpaimen, kappalainen Rynttänen heti
sinkautti seuraavanlaisen salaisen raportin:

    'Maisteri Frommerus ja hänen _toverinsa_ asuvat tässä kaupungissa
    ja viettävät _ujostelematonta yhdyselämää_.

    Viran puolesta:

                                          _Elias Rynttänen_.
                                          (kirkon sinetti.)

Ja kolmanneksi: tuomiokapituli lähetti nuoren papin -- erään Reino
Frommeruksen entisistä koulutovereista -- nuuskimaan niitä jälkiä,
joilla kihlakumppalien huhuiltiin liikuskelleen ennen ulkomaille
katoamistaan, ja tämän pelastussotilaan velvollisuuksiin kuului
ylipäänsä tutkia, mitä kaikkea ikävää noista eksyneistä lampaista
tiedettiin. Epäilemättä olisi kapituli lähettänyt hengellisen
salaurkkijansa aina ulkomaille asti, jos sen kapitaali suinkin olisi
kannattanut. Mutta kotimaisia pakanalähetyksiä varten olivat sen
käyttövarat aina olleet vähän täpärällä.

_Hoc signo vinces!_ "Tällä merkillä olet voittava!"

Kapitulissa oli alkanut kapina ja paperien rapina, ja tuomioherrat
kynsiskelivät hermostuneina päitään. Olikohan tuo mies anarkisti vai
mikä, kun Bobrikoffin hyytyneen veren ääressä oli keksinyt ruveta
hätyyttämään hengellistä säätyä siviliavioliitto-pommeilla?

Paperit liitelivät kuin Noakin arkin kyyhkyset ulos tuomiokanslian
avatusta akkunasta etsien jalansijaa vedenpaisumuksessa ja, kuni
kyyhkysetkin, löysivät ne aina jonkun vihreän oksan. Ne kasvoivat
kasvamistaan kokonaiseksi vuoreksi hengellisiä asiakirjoja, joiden
päällä hiippahattuinen piispa seisoi kuni Mooses Sinailla syvässä
keskustelussa ukkojumalan kanssa, jota keskustelua kesti enemmän kuin
40 päivää ja 40 yötä.

Mutta olipas Kurjalan vanha rovasti, Reino Frommeruksen isä, myös
joutunut pyykkiin, jommoista ei ollut koskaan ennen tarvinnut pestä!

Sinä päivänä, jona posti hänelle toi tuomiokapitulin toisen
lentokirjeen, jossa paistoi tuo uhkaava kysymys: _kuka_ on merkinnyt?
ja _millä_ perusteella? -- ja hänen uusi apulaisensa sen hänelle
näytti -- sinä päivänä vanhan hopeahapsisen sielunpaimenen sydän
omituisesti vavahti...

Hän synkistyi esivallan tutkivan katseen edessä, muisti että
se tosiaankin oli Jumalan eduskunta maan päällä sekä kauhistui
tehneensä hirveänkin rikoksen, josta saattoi olla seurauksena
virasta-erottaminen ja armoton häpeä. Sitten hän synkistyi sitä että
se oli hänen oma poikansa, joka hänet tähän hätään ja uhkaavaan
häpeään oli syössyt hurjilla uudenaikaisilla aatteillaan, joita
isän oli velvollisuus pappina vastustaa! Ja hän tuli sangen, sangen
murheelliseksi sielussansa tuntien elämän syväksi surunlaaksoksi,
missä vanhan papinkin oli pakko ryömiä nelinkontin...

Mutta sitten hän yhtäkkiä muisti että ne tuomiokapitulin herrat
ovat kaikki häntä nuorempia, yksin herra piispakin... että ne
useimmat ovat vielä potkiskelleet äitiensä kohduissa, silloinkun
hän jo saarnastuolista Jumalan ihmesyntyä on ihmisille paukuttanut,
tai paitaressuina kostuttaneet kätkyeitänsä, silloinkun hän
Johanneskastajana jo on kierrellyt korvessa kastaen kansanlapsukaisia
vedellä ja hengellä -- niin, tämän ikäeroituksen hän muisti
ja ajatteli mielessänsä että se jotakin merkitsi ja että myös
patriarkaalinen kunnioitus jotakin merkitsi, sanalla sanoen: ettei
hengellistenkään kloppien passannut noin vain hyppiä hengellisten
veteraanien nenälle. Ja vielä hän lisäksi muisti raamatullisen
ristinkirjoituksen, jota aikoinaan myös oli moitittu, vaikka se
epäilemättä oli osunut oikeaan, ja hänkin saattoi puolustautua
Pilatuksen sanoilla: "minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin."
Kurjalan 70-vuotias rovasti tarttui siis kynään, sillä hänen
oli pakko vastata. Tosin hänen kätensä vapisi, kun hän ryhtyi
korkea-arvoisalle tuomiokapitulille selitystä laatimaan. Mutta
samalla hän tunsi ikäänkuin Simssonin voimaa, kun tämä Jumalan
sankari aasin leukaluulla löi tuhannen filistealaista, ja hänkin,
rovasti Fredrik Gabriel Frommerus tahtoi lyödä jumalallisen aasin
leukaluulla tuhannen tuomiokapitulilaista, koskapa nuo hengelliset
nulikat häntä, vanhaa miestä, kehtasivat joutavista hätyyttää.

    'Hyvät herrat!'

näin alotti vanhus tuttavallisesti.

    'Te kysytte meiltä: kuka on merkinnyt minun poikani ja hänen
    puolisonsa Kurjalan kirkonkirjoihin mieheksi ja vaimoksi? Minä
    vastaan teille että se olen minä itse, joka heidät merkinnyt olen
    siten kuin merkinnyt olen. Sitten te myös kysytte että millä
    perusteella? Hyvät herrat! Ymmärtäkää totuus, joka meille pitäisi
    oleman se kaikista kallein pääkappale. Minä tietysti syvästi
    suren sitä ettei oma poikani (joka ei ole minun ainokainen
    poikani) ole mennyt avioliittoonsa Suomessa voimassaolevan
    kirkkolain pykäliä täsmällisesti tottelemalla, niin, minä suren
    sitä, kuten sanottu, syvästi ja vilpittömästi minun virkani ja
    aran ammattini puolesta. Mutta -- hyvät herrat ja kristityt
    -- _Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo_, ja siihen
    suuntaan minäkin, vanha mies, tähtäsin, merkitessäni asianomaiset
    henkilöt _mieheksi ja vaimoksi_, joiksi Jumala heidätkin kai loi.

    Olenko nyt tehnyt suurenkin rikoksen, se on eri asia, jonka
    tuomiokapituli suosiollisesti ratkaiskoon? Yhteistä parasta
    ainakin tarkoittanut olen ja soisin minä omantunnon rauhan niin
    hyvin arv. tuomiokapitulille kuin pojalleni ja hänen vaimollensa
    ynnä meille, pojan vanhemmille.

    Kunnioittaen

                                    _Fredrik Gabriel Frommerus_.'

Tällaisen selityksen lähetti Kurjalan pappisvanhus tuomiokapitulille.
Ja katso: herra piispa ja koko pappishovioikeus ynnä hänen kanssansa
hämmästyivät suuresti vastausta sekä kyselivät toinen-toisiltansa:
"tuleekohan Kurjalastakin jotakin hyvää?"

Rovasti Frommerus oli vedonnut Jumalaan ja omaantuntoon. Sellaista
perustelua herrat pappisjuristit eivät todentotta olleet odottaneet.
Tokkohan tämä vain oli sitä oikeata: hoc signo vinces?...

Mutta he vaikenivat kuin viisaat miehet vaikeuden edessä eivätkä
he sen koommin viitsineet vaatia rovasti Frommerukselta uutta
selitystä...

Kurjalan vanha pappila huokasi helpoituksen huokauksen ja tuon
kaukaisen erämaan pitäjän kirkonkirjat lupasivat pyhästi säilyttää
lujat merkkinsä, joista ei huokunut mitään vainoa eikä inhoa,
joskohta ei myöskään erityistä suvaitsevaisuutta siviliavioliittoa
kohtaan. "Sinäpä sen sanoit" ikäänkuin kuiskuttelivat ne vanhat,
kymmenenleiviskän painoiset kirkonkirjat telineiltänsä eräänä iltana
rovastivanhukselle: "Sinäpä sen sanoit että käy se laatuun olla
oikeissa naimisissa, vaikka ei olekkaan kirkollisesti vihitty!"

"Hva sa'?" säpsähti silloin rovasti katsahtaen kummastuneena selkänsä
taa, luullen ruustinnan siellä hiiviskelevän.

Mutta ne vanhat paksut kirkonkirjat naurahtivat niin makeasti ja
jupisivat: "Me sitä vain täällä nurkassa huviksemme höpisemme ja
ennustelemme uuden ajan asioita."

Ja kun ukkorovasti oli pistänyt iltapiippuunsa sekä lähtenyt
sauhutellen ruokasalin puolelle, silloin nuo kirkonkirjat remahtivat
ääneensä nauramaan, laskivat mäkeä hyllyiltä alas lattialle sekä
huusivat vasikannahkan paksuisia lehtiään yhteen paukutellen: "meillä
on sentään hyvä isäntä, meillä on hyvä isäntä -- pois jaloista, te
vanhat hupsut virsikirjat!"

Ruustinna silloin työntyi kovaa vauhtia kansliaan, katsahti
kysyväisesti ulko-oveen, ja palasi takaisin saliin sanoen rovastille:
"minä olin kuulevinani että ovi siellä rasahti, mutta siellä olikin
kaikki 'tyst och stilla' -- sinun kirkonkirjasi vain, rakas Fredrik,
näkyivät romahtaneen lattialle."

Jolloin rovasti virkahti: "Minun sietäisi niille teettää uudet
telineet, jos vain seurakunta kustantaisi"...

       *       *       *       *       *

Reino Frommerus oli jonakin päivänä jollakin keinoin tullut
tietämään, mitä hänen opettajakumppaninsa, pastori Elias Rynttänen,
hänestä tuomiokapitulille oli ilmoittanut.

Tuo lauselma "Maisteri Frommerus ja hänen toverinsa viettävät
ujostelematonta yhdyselämää" ei voinut olla häntä siveellisesti
suututtamatta, samalla kun se häntä syvälle loukkasi.

"Pirullisempaa tekopyhän lausetta tuskin voipi kukaan keksiä?"
arvosteli hän mielenkuohussaan.

Ensinnäkin: pappi oli ilmaissut itsensä jonkunlaisena salaurkkijana
toisen avioelämästä, josta olisi voinut tulla siihen luuloon että
hän, pastori Rynttänen, todella jolloinkin oli hiiviskellyt toisen
perheen aviovuoteiden ääressä?

Toiseksi: pappi oli ilmiantanut toisen ihmisen pyhimmät
yksiavioisuuden asiat muka riettaana tekona, vaikka ei kukaan koskaan
ollut tahtonut ilmiantaa herra pastorista että hän itse, ollessaan
kolmansissa naimisissa, todennäköisesti oli ujostelematta viettänyt
yhdyselämää ei ainoastaan yhden toverin, vaan vähintään kolmen
kanssa, sillä herra pastorilla oli runsaasti lapsia kaikista kolmesta
avioliitosta.

Ja kolmanneksi: tämä pappi oli salaisessa raportissaan ilmeisesti
kiertänyt _vaimo_ sanaa sekä käyttäessään tuota itsessään
erinomaista "toveri" nimitystä käyttänyt sitä ehdottomasti pahassa
tarkoituksessa. Hänen käyttämänään se sitäpaitsi oli ollut pelkurin
sana!

Reino Frommerus tavatessaan Elias Rynttäsen koulun opettajakammiossa,
jossa tämä, intohimoinen tupakanorja ollen, puhalteli
huoneentäyteisiä savupilviä, ei papille mitään sanonut siitä mitä
tiesi. Hän oli päättänyt hillitä itsensä ja iskeä ainoastaan
silloin, kun oli välttämätöntä. Mutta hänen sielussaan paisui
paisumistaan pyhän kapinan tunne, sitä mukaa kuin aavisti isänmaansa
jesuiittain hänen selkänsä takana puuhaavan jotakin pirullista hänen
kukistamisekseen. Kotirauha oli vielä rikkomaton, ja hän tahtoi sitä
kauniisti varjella. Pastori Rynttäsestäkin tahtoi hän vielä uskoa
mahdollista parasta -- sitten kun pahin mielenkuohu oli asettunut.

-- Minä en usko että se on totta! vastasi hän esimerkiksi
juoruajalle, joka tuli hänen luoksensa sivistyneen rouvashenkilön
muodossa. -- Te sanotte että pastori Rynttänen muka
kirkkosaarnoissaankin jo tähtäilee meidän avioliittoomme, puhumalla
siitä irstaasti ja hullunkurisilla vertauksilla, mutta niin törkeätä
menettelyä en sentään ota uskoakseni suomalaisen sielunpaimenen
puolelta, vaan otaksun minä tässä olevan jotakin väärinymmärystä
sanankuulijaan puolelta...

-- Mutta käykäähän itse kirkossa, niin ehkä kuulette ja uskotte!
väitti juoruaja.

-- En, minä en ikinä astu Moukkalan kirkon kynnyksen yli! sanoi
silloin Reino Frommerus.

-- Mutta olettehan papinpoika? kiusasi kaupungin rouva.

-- Ja senkötähden minun muka pitäisi käydä kaikenlaisissa pakanain
temppeleissä! huudahti koulunopettaja.

-- Sanotteko meidän kirkkoamme pakanain temppeliksi? kauhistui
uskovainen rouva, silmät suurina kummastuksesta.

-- Niin tuota tulin sanoneeksi, -- naurahti toinen.

Ja häntä samalla huvitti yhdellähaavaa kuin suretti tämä
pikkukaupungille luonteenomainen itserakkaus kaikessa, mikä oli omaa.
--

Sen piirteen hän kaupunkiin asetuttuaan oli heti merkillepannut
muissakin kuin uskonnollisissa asioissa. Hän oli esimerkiksi kerran
vanhalle, vaikutusvaltaisimmalle kaupungin valtuusmiehelle tullut
leikillä sanoneeksi että Moukkalan lehmäin ruosteiset rautakellot
olisivat välttämättömästi tukittavat, jotta ihmiset saisivat rauhassa
nukkua ennen työhönsä nousemista, mutta kaupungin patriarkka oli
siitä tupakkajutusta saanut aiheen lykätä kokonaisen pääartikkelin
Moukkalan ainokaiseen sanomalehteen: "kuinka esi-isien pyhiä
menoja olisi kaikkialla kunnioitettava ja kuinka karjankellojen
kalinakin sumeina syysaamuina mieliimme muistuttaa tämän kaupungin
alkuasukasten historiallisia aherruksia vieläpä vie meidät,
uskonnollisessa katsannossa, syvälle noihin ajastaikoihin, jolloin
härjillä kynnettiin ja aasit kävivät läsnä laitumilla ja Jumalan
miehiä koeteltiin kauhistuttavilla Joopinposteilla, kuten meitäkin
näinä vaikeina valtiollisina aikoina."

Reino Frommerus oli tämän runollisen artikkelin lukenut ääneen
vaimollensa ja sitten hän sen sanomalehtinumeron oli lähettänyt
eräälle ystävälleen Helsinkiin, näytteeksi millaisessa ilmapiirissä
hän kansallisen elämäntyönsä nyt oli alottanut. Se ystävä oli
lennättänyt hänelle vastauskortin: "Laita itsesi ajoissa pois
mokomasta ämmäin karsinasta!"

-- -- --

Kolmas toimenpide, johon tuomiokapituli maisteri Frommeruksen
siviiliavioliiton suhteen oli ryhtynyt, ei tuottanut suuria tuloksia.

Kirkollisen peltomiehen kylvämät siemenet lankesivat näet johonkin
kallion rakoon ja kantoivat varsin laihan hedelmän.

Eräänä päivänä oli nimittäin Moukkalan nuorella opettajalla onni
saada postissa seuraavanlainen kirje:

    '_Hyvä veli Reino Frommerus!_

    Rauha olkoon sinulle isältä Jumalalta ja Pojalta ja Pyhältä
    Hengeltä. Ammen.

    Minä tahdon sinulta kaikessa hiljaisuudessa tiedustella
    erästä sangen arkaluontoista seikkaa: Matkustellessani --
    Tuomiokapitulin asioissa -- Helsingissä, johdatti Jumala minut
    ihmeellisesti samaan taloon Bulevardinkadun varrella, jossa
    sinun sanottiin morsiaminesi viimme kesän alussa asustaneen --
    kolme vuorokautta. Koska minä olen pappi, kuten kai tiedät,
    ja Valkoruusun jäsen, niin tulin kysyneeksi talon emännältä
    visummin sinun olostasi siellä sekä sain silloin tietää että
    sinulla ja morsiamellasi oli ollut vuokrattuna _yhteinen_ huone.
    Siveydellisistä syistä en pappina voinut tarkemmin kysyä, vaan
    sattumoilta tulin nähneeksi sen huoneen, missä olitte asuneet.
    Siinä sijaitsi kaksi sänkyä ja punainen verho häälyi niiden
    välissä. Minä kysyin piialta, oliko huone kauvankin ollut samalla
    tavalla sisustettuna ja piikainen vastasi että se jo kolme
    vuotta oli seisonut samassa asussa. Enempää en kysynyt. Mutta
    minussa heräsi hirveä epäluulo... Ja Jeesuksen, meidän Herramme
    nimessä minä nyt kysyn sinulta, entinen toveri: ethän sinä vain
    millään tavalla sopimattomasti käyttäytynyt siinä huoneessa?
    Sillä Tuomiokapitulin papereista olen tietämään tullut että
    sinä silloin, kun huoneessa asuit, olit vasta _yhden kerran
    kuulutettu_ meidän kirkossamme. Muistan sinun koulupoikana
    olleen varsin säännöllisen ja siveän, en tahdo uskoa että
    perkele sinuun vieläkään olisi sisälle mennyt, mutta hengellisen
    huolestuksen vuoksi tahdon täten sitä asiaa sinulta kahdenkesken
    tiedustaa, luottaen sinun tunnettuun rehellisyyteesi. Sinun
    prosessissasi minä tietysti koetan vaikuttaa niin paljon kuin
    mahdollista eduksesi. Moninaisissa me kaikki puutumme. Toivoisin
    että sinäkin, veli parka, oppisit lohduttamaan itseäsi sillä
    elämän balsamilla, mikä esimerkiksi minua lohduttaa ja joka niin
    sattuvasti on ilmaistu suomalaisessa virsikirjassamme, v. 392: 10:

    O taivaan hekkumaa, jonk' autuahat saa! Sua halaan sydämmestä,
    En huoli muusta mistään; kun sinut vaan ma saisin, Muun kaiken
    unhottaisin.

    Ystävällisesti:

                                              _Kyösti Karitsa_
                                             (entinen Karlsberg).

    Osote: Rauhavuorenkatu N:o 1.

Tähän kirjeeseen lennätti Reino Frommerus seuraavanlaisen vastauksen,
ihmetellen itsekkin mielentyyneyttään:

    _Herra Pastori Kyösti Karitsa!_

    Jumalan santarmi! Kiitos kirjeestäsi ja luottamuksestasi minuun,
    Ihmisen poikaan! Koetanpa vastata sinulle niinkuin parasta
    on. Se punainen verho, jota sinun Jumalasi johdatti sinut
    näkemään Suomen Sodomassa ja Gomorrassa, on sinun oma irstas
    mielikuvituksesi. Suo anteeksi että niin hyvin muistan sinun
    entisyytesi. Sinähän se olit, joka jo koulupoikana kokosit
    meidät, viattomat nuorukaiset, ympärillesi ja huvittelit meitä
    kertomalla kaikellaisia riettaita sukupuolisalaisuuksia, joista
    sitä ennen emme mitään tietäneet! Ja sinähän se olit, joka
    ylioppilaaksi tultua teoloogina olutlasin ääressä kerskailit,
    kuinka olit onnistunut raiskaamaan oman kortteeritalosi emännät
    ja piiat, koska et uskaltanut käydä julkisissa porttoloissa. Sinä
    juuri se olit!

    Mutta nyt sinä olet papiksi vihitty mies, ja musta kaapu
    peittää kaikki sinun nuoruus-syntisi. Ja sinä pidät itsesi
    sopineena Jumalan kanssa kaiken ikävän mitä välillänne on ollut.
    Kadehdittava mies! Minä onnittelen sinua!

    Mutta kun sinä pidät oikeutenasi urkkia sellaisen toverin
    avioliitto-salaisuuksia, joka ei sinun augustinolaisista
    hairahduksistasi ole mitään hälytystä nostanut, niin on minulla
    moisen menettelyn johdosta sinulle vastattavana yksi ainoa sana.
    Se sana kuuluu -- Jeesuksen nimeen: -- häpeä!

    Toverillisesti:

                                               _Reino Frommerus_.

-- -- Kirjevaihto ei pitemmälle jatkunut.



14.


Oli keskitalven aika. Päivän viimeinen oppitunti Moukkalan
pienessä porvariskoulussa oli juuri loppunut, ja pojat ja tytöt
ryntäsivät hälisten ja huutaen ulos rukoussalista, jossa koulun
rehtori Rödman oli kuivalla äänellä lukea rompottanut tavanmukaisen
lopettajaisrukouksen, jonka oppilaat joka päivä olivat tottuneet
nielaisemaan aivankuin jonnijoutavan apteekkipillerin, minkä joku
lääkäri on määrännyt siinä hyvässä tarkoituksessa että heikko veri
vahvistuisi ja suolet muka paremmin sulattaisivat ravinnon.

"Rom pom pom!" matkia maiskuttivat oppilaat syöstessään suinpäin alas
koulun portaita, suussaan vielä rukouspillerin maku, joka haihtui
vasta sitten kun he olivat tuiskahtaneet nenälleen hankeen ja saaneet
suunsa-korvansa täyteen raikasta lunta.

-- Hyi kuinka nuo poijat on häjyjä! kirkuivat tytöt etsien suojaa
yleisessä sekasorrossa, jossa kirjoja ja vanttuita sinkoili sekaisin.

-- Jeekuli, kuinka nuo likat on lenkoja! vastailivat pojat, mikä
hyppien suksillaan kuin harakka, mikä ajaen vimmatusti takaa
toveriaan, joka oli kiskaissut lakin toisen päästä, ja nutistaen
tämän vihdoin porttikujan nurkkaukseen.

-- Me ollaan laketaimonilaisia Termopylain vuorisolassa! Tietäkää se!

-- Elä ipata. Pois alta, Sauna-Aapelin vesihepo!

-- Kattos näitä sompasauvoja! Minä oon Kserkses, joka pieksätän...

-- Pieksätä, pieksätä pieksusi pohjalla, vaan minä oon se
suomalaisten kuningas Attila, jonka hevonen...

-- Attila kattila, Mattilan Mikon matikka -- sinn' oot ryssän
prenikka!

-- Oo vaiti vasikka. Suusi on kuin Poprikohvin kätyrin kärsä!

-- Voe miten sannoa jarrautti, passivistin penikka!

-- Tämä on politikkaa pojat! Heistelee!

-- Joo! vaan sinn' oot santarmiston salaurkkija!

-- Tyst gossar, ja flikkaihmiset myös. Maltshii durak! Rehtori tulee
perässä!

-- Maltshii! maltshii! maltshii!... vihelsivät pojat ja pakenivat
hurjaa vauhtia alas koulumäeltä.

Koulun rehtori tuli tosiaan poikain kintereillä nokka pystyssä ja
keppi suorana. Hänellä oli hiivatin nälkä niin että suolet kurisivat
-- olivat kurisseet jo isämeitää lukiessa.

Rehtori Rödman, lyhimmittäin sanoen, oli erinomaisen kunnollinen
mies. Koko kaupunki tosin tiesi että hän yksityismielipiteiltään oli
jumalankieltäjä ja hirmuinen anarkisti, joka alituisesti haaveksi
puolen mailman ilmaanräjäyttämistä, mutta se nyt ei mitenkään
johtokuntaa häirinnyt, koskapa rehtorin anarkismi ilmeni ainoastaan
sanoissa eikä milloinkaan teoissa ja koska hän nöyrästi taipui
rahan edestä toimittamaan vaikeata virkaansa, johon m.m. kuului
jumalansanan viljeleminen joka aamu ja iltapäivä. Hän suoritti
tehtävänsä klassillisesti ja kokoili kultaa kaksin kämmenin siitä
tavattoman suuresta tuntimäärästä, minkä hän oli hartioilleen
sälyttänyt. Tietysti hän inhosi virkaansa, mutta kärsi kuin mies
sen mikä kärsittävä oli. Johtokunta hänestä erityisesti piti siitä
syystä ettei hän koskaan sitä edestäpäin haukkunut, vaan panetteli
aina takaapäin. Kaupunkilaiset häntä vuorostaan jumaloivat siitä
syystä ettei hän koskaan antanut lapsille huonoja numeroita, vaan
päästi pölkkypäisimmänkin luokalta. Yltäpäätä pätö mies hän oli! Nyt
hänellä vain sattui olemaan nälkä sekä niin kiire kotiin etteivät
jalankalikat tahtoneet pysyä matkassa. Mekin siis hänet jätämme.

Rehtori Rödmannin jäljessä -- ikäänkuin mutaproomu sotalaivan
vanavedessä -- vyöryi koulun naisjohtajatar, ikivanha mamsselli
Abramsson, huolestuneesti silmälasien läpi pälyillen ympärilleen
etteihän vain hänen varjeluksensa-alaisilla tyttö-oppilailla ollut
mitään sopimattomia kujeita toisen sukupuolen kanssa. Se nyt oli
se alituinen kristillissiveellispedagooginen huoli. Mutta, kumma
kyllä, suurimmat tytöistä nauraa tirskahtelivat hänen edessään vallan
ylpeästi leiskautellen pitkiä neitsytpalmikkojaan olalta toiselle ja
kuiskutellen uskomattoman pistäviä arvosteluita hänestä, jota pojat
nimittelivät "tyttöin abbedissaksi." Jättäkäämme hänetkin menemään.

Koulunjohtajattaan perässä marssivat laitoksen muut apostooliset
tunnukset.

Ensin tuli kuin sukkula silkkikangasta myöten neiti Nunnanen, joka
oli kristilliseroottisesti salaa rakastunut uskonnonopettajaan,
pastori Rynttäseen, eikä voinut kärsiä tuon neiti Abramssonin
rukouksenpitoa, vaan oli koulunjohtokunnalta pyytänyt
erikoisvapautuksen aina siksi kerraksi kun neiti Abramssonilla sattui
laillinen oikeus rukouksenpitoon; nämät kaksi kilpakristittyä naista
huvittelivat alituisesti opettajakuntaa, vieläpä oppilaskuntaakin
erinomaisilla, kipunoitaiskevillä yhteentörmäyksillään, joissa
toisinaan rehtorin nyrkinpaukaus oli jotakuinkin paikallaan. Neiti
Nunnanen liukui äänetönnä alas koulunmäeltä ja meni ruokapaikkaansa
kuin tosikristitty.

Hänen jäljessään keikkui kuin vieterirattailla neiti Pomerans,
pulleapovinen, hohtavaposkinen, kaikista elämänhaluisin uutten
kielten opettajatar, jolla ei ollut mitään muuta inhimillistä
heikkoutta kuin se, että hän joskus keskellä tuntia purskahti
teatterimaiseen itkuun jonkun pojanvekaran paatuneen sydämmen takia,
onnistuen siten saamaan koko tyttöparvenkin hypnotisoiduksi kuorossa
ulvomaan juutaksen juonille. Nämät neiti Pomeransin itkunhyrskäykset
olivat traagillisinta, mitä ikinä Moukkalan kouluelämässä saattoi
ajatella. Kuten sanottu, tällä opettajattarella ei ollut muuta
vikaa, sillä viaksi ei mitenkään saattanut lukea sitä että hänkin,
samoinkuin neiti Nunnanen pappiin, vuorostaan oli salaa platoonisesti
pikiintynyt rehtori Rödmanniin, jota piti koko kaupungin
intelligenssin Eiffeltornina, josta tornista hän pamppailevin
sydämmin katseli moukkalaisia näkyaloja itään ja länteen.

Viimeisenä opettaja-sarjassa astui ulos koulun pihasta tällä
kertaa maisteri Reino Frommerus, tuo epäilyttävä pedagoogi, jonka
erinomaiset viat ja arveluttavat ansiot rakas lukija jo entuudesta
tietää sekä ne toivottavasti suosiollisesti muistissaan säilyttää.

Tänä raikkaana talvipäivänä oli tämä miesopettaja harvinaisen hyvällä
tuulella. Hän tunsi tehneensä vaikeata työtänsä siinä vakaumuksessa
ettei päivä ollut mennyt tykkänään hukkaan, kuten se niin usein menee
parhaimmillakin koulunopettajilla. Yksi ainoa kultajyvänen yhteenkään
ainoaan nuoreen sydämmeen, yksi ainoakin persoonallisen vaikutuksen
sähkökipuna tulevaisen taisteluihmisen sytykkeeksi -- siinä jo
kylliksi yhden talvisen päivän kasvatusopilliseksi vaatimukseksi.
Jalon kylvön orastumista ei luonnollisesti voinut varmasti tietää,
mutta sen saattoi uskoa, ja enempää ei opettaja tarvinnut.

Muutenkin hän tunsi rauhaa taas sydämmessään ja iloitsi että hän
opettajatoveriensa kanssa eli varsin siedettävissä väleissä -- niin
erisuuntaiset kuin tähtäyslinjat lienevätkin olleet. Hän luuli
ymmärtävänsä heidän kunkin parhaat tarkoitukset ja tunsi ystävällistä
osanottoa kunkin työhön, paljon enemmän kuin virkatoverit hänestä
ehkä otaksuivatkaan. Jos hänessä joskus pilkahtikin ivaa jossakin
kouluasiassa, jossa hänellä oli päinvastainen käsitys, niin ei hän
sitä ivaansa tahtonut pahoin paljastaa säilyttääksensä yhteistyön
mahdollisuuden ja varataksensa itselleen jonkunlaisenkaan vastapainon
vaikutusvallan.

Olipa hän siis melkoisen ovela ja jalo opettaja tämäkin mies!

Reino Frommerus kiiruhti terveennälkäisenä kotiansa kohti. Hän oli
juuri kääntymäisillään alas sille katukujalle, jonka varrella hänen
asuntonsa sijaitsi, kun samalla kuuli jonkun etäämpää sivultapäin
häntä nimeltä huutavan.

-- Maisteri Frommerus? Kuulkaa -- maisten Frommerus!...

Hän kääntyi katsomaan ääntä kohden ja huomasi ihmeekseen että se oli
pastori Elias Rynttänen, joka siellä seisoi kaupungin kirkon vieressä
kuin vaivaistukki viittoen luokseen.

Nuori opettaja palasi takaisinpäin ja lähestyi uteliaana pappia,
joka pystyynnostettuine kauluksineen, sinertävine nenineen,
syväkuoppaisine silmineen ja parransängän sisästä punoittavine
poskiajoksineen näytti kovin kurjalta ja viluiselta.

Kun maisteri Frommerus oli päässyt noin kolmen askeleen likeisyyteen
papin eteen, teki tämä liikkeen ikäänkuin pysyttääkseen maallikon
tarpeellisen välimatkan päässä, jonkatähden toinen vaistomaisesti
pysähtyikin. Pappi ei millään tavalla tervehtinyt, vaan ikäänkuin
tervehtimisen asemesta nauraa hohotti kummallista, käheäkurkkuista
naurua, jonka syvä kumahtelu varmaan johtui hänen väkevästä
tupakanpoltostaan. Ensi kerran hän nyt kiinnitti mustat silmänsä
suoraan maisteri Frommerukseen, jota tämä katse ei vaivannut muulla
kuin epäluuloisuuden ja epävarmuuden ilmeellään.

-- Olisi teille vähän asiaa, -- jyrisi pappi, -- mutta ettekö
tahtoisi käydä minun kotonani siellä pappilassa?

-- Vai niin, mutta eikö herra pastori saata sitä tässäkin sanoa?
virkkoi Reino Frommerus, joka tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä
mennäkseen kaupungin papin kotiin.

Pastori Rynttänen alkoi rykähdellä. Nähtävästi hänen oli vaikeata
saada asiaansa esitetyksi. Hän muutteli levottomasti jalkojaan,
tömisteli niitä kuin hevonen ja katsoi kujalle päin. Mutta
kuja oli autio ja tyhjä, viimeisetkin oppilaat olivat juosseet
tiehensä. Pastorin vettävuotava nenä kääntyi kirkon tornia kohden,
silmät siristyivät ikäänkuin tutkimaan, oliko risti sen huipussa
paikoillaan. Kädet syvällä palttoon taskuissa, ja värisevällä,
karkealla äänellä lausui hän vihdoin...

-- Se nyt on sillä tavalla, hyvä maisteri, että minä olen saanut
ikäväksi tehtäväkseni tuomiokapitulin puolesta kysyä teiltä että...
että aijotteko te todenteolla pysyä tuossa siviliavioliitossanne --
ja kehoittaa teitä ystävällisesti vihityttämään itsenne ihmisten
tavoin. Tehän tiedätte papinpoikana varsin hyvin että jumalansana...

-- Olkaa hyvä, herra pastori, -- keskeytti äkkiä Reino Frommerus
myöskin värisevällä äänellä, -- älkää vaivatko itseänne saarnalla.
Minä sanon teille heti suoraan että minä pysyn siinä missä olen ja
ettei voi tulla kysymykseenkään enää ottaa kirkollista vihkimistä.
Sehän olisi kerrassaan naurettavaa!

-- Mutta kaikkien rettelöiden välttämiseksi? kysyi pappi nähtävästi
hilliten suuttumustaan.

-- Kaikkien rettelöiden välttämiseksi pitäisi teidän, herra pastori,
sielunpaimenena olla sekaantumatta toisen avioliittoasioihin!

-- Enhän minä ole sekaantunutkaan... sehän on tuomiokapituli ja
kirkkoherra Land päällekantajana... ja, minusta tosiaan on varsin
ikävä sekaantua! puolustelihen pappi koettaen puhua harvakseen.

-- Kuinka te, herra pastori, -- huudahti toinen sisällisesti kärsien:
-- kuinka te ilkeätte väittää ettette muka halua sekaantua minun
yksityisasioihini, vaikka juuri te ensimmäisenä tästä kaupungista,
ennenkuin tänne olin saapunutkaan, sähkötitte kouluylihallitukselle
ja koetitte estää minua tänne tulemasta?!

-- En se minä ollut! vastasi pappi ontolla äänellä, muljauttaen
silmiään.

-- Juuri te se olitte! väitti nuori opettaja.

-- Ei se minusta ollut lähtöisin! vastusti yhä pappi.

-- Vai ei se teistä ollut lähtöisin? ahdisti toinen siveellisesti
pilkaten. -- Mistä se sitten muka oli kotoisin?

-- Jumalasta...! äänsi pappi.

-- Hävetkää herra pastori puhumasta vasten omantuntonne ääntä!
karjahti toinen. -- Jumalalla ei tässä asiassa ole mitään tekemistä.
Minä uskallan teille vakuuttaa että jos tuo sähkösanoma ei ollut
lähtöisin teistä itsestänne, niin oli se sitten lähtöisin siitä
olemuksesta, jota te nimitätte -- perkeleeksi.

-- Teillä on aivan nurinkuriset käsitykset Jumalasta! sanoi pappi
salavihasta värisevällä äänellä.

-- Ja teillä -- perkeleestä! paiskasi toinen. -- Herra pastori!
Teidän kristillisessä ansioluettelossanne on eräs toinenkin
raportti esivalloille, tuo teidän maanmainio ilmiantonne minun
"ujostelemattomasta yhdyselämästäni" -- "toverini" kanssa!

-- Mistä te sen olette urkkinut? sävähti pappi.

-- Herra pastori! -- sanoi toinen -- on rumia asioita, jotka
ikäänkuin jumalallisen välttämättömyyden pakosta itsestään ilmi
tulevat!... Ajatelkaapa jos minä _teistä_ menisin raporteeraamaan
jollekkin kuinka te vietätte häikäilemätöntä yhdyselämää jo kolmannen
naisen kanssa! --?

-- Mutta minähän olenkin kristillisessä avioliitossa! sähisi pappi.

-- Niin, kyllä te olette! jatkoi maisteri Frommerus. -- Kauniisti
te olettekin! _Sillä_ verholla te kaiken peitätte. Enkä minä tahdo
teidän aviovuoteidenne kristillissiveellisiä peittoja kohotellakkaan,
en totisesti. Olkoon siellä alla mitä hyvänsä! Mutta minä sanon
teille että jos te kristillisine avioliittoinenne siirtyisitte tästä
-- ei edemmäs kuin noin 15 peninkulman päähän -- niin te olisitte
siinä maassa, jossa teidän kolmatta vaimoanne ei nimitettäisi
vaimoksi, vaan joksikin paljon pahemmaksi kuin "toveri", eikä teidän
avioliittoanne "kristilliseksi." Siitä te näette, kuinka erilaiset
ja hullunkuriset ovat käsitykset avioliittojen kristillisestä
pätevyydestä, vaikka sama kristinusko täällä vallitsee molemmin
puolin valtioiden rajoja. Kuinka te siis uskallatte sanoa ettei se,
joka ensimmäisen ja ainoan vaimonsa kanssa elää, ole yhtä hyvin
kristillisessä avioliitossa kuin te, pappi, jolla on jo kolmas vaimo?

-- Te olette häpeemätön! karjasi pappi puristaen luisia nyrkkejään
taskuissansa. -- Te saatte... vastata puheistanne! --

-- Niin, minä olen häpeemätön -- se nyt on se ainoa voimasana, jonka
te tässä keksitte ja joka teidän kannaltanne katsoen on oikeutettu.
Mutta puheistani aion minä vastata jollekkin muulle kuin teille tai
tuomiokapitulille.

-- Te siis ette taivu -- vihittäväksi? kysyi pappi jäykästi.

-- En ikinä! Kuinka te olettekin niin lapsellinen että sellaista
kysytte?

-- Minua on käsketty ystävällisesti kehoittamaan. Punnitkaa kaikissa
tapauksissa tarkoin!

-- Se on jo punnittu! Älkää ärsyttäkö minua!...

-- Mutta ettekö tahdo nähdä papereita, jotka tuomiokapitulista ovat
minulle lähetetyt?... ne ovat minun kotonani -- tyrkytti pappi.

-- En! en tahdo niitä nähdä. Kaunistelkaa itse niitä niin paljon kuin
tahdotte, kirjoittakaa että olen "häpeemätön" ja "julkea jumalaton",
"uppiniskainen saastainen pakana" ynnä muuta sellaista, lisätkää
syntikuormaani niin paljon kuin teidän oikeauskoinen pappilan
ruunanne jaksaa vetää, ja pankaa sitten kuorma menemään suoraan
arkkipiispan kartanoon, mutta minua, hyvä herra, älkää enempää
ärsyttäkö, te olette jo kyllin ärsyttänyt, ja lienee minullakin
oikeus vaatia ihmisyyttä...

-- Teidän viimeinen sananne on siis --? jyrisi pappi, otsa synkkänä
kuin uhkaava ukkospilvi.

-- Minun viimeinen sanani on: hyvästi inkvisiittori!

Maisteri Frommerus käänsi kääntämällä selkänsä ja läksi taaksensa
katsomatta astumaan pois kirkon juurelta. Pastori Rynttänen katsoi
hetken hänen jälkeensä, nosteli palelevia jalkojaan, painoi päänsä
alas, ja niskat kyyryssä tuijotti kotvan eteensä lumeen, sähähti
sitten kuin käärme, jotakin muistaen, kävellä hoippuroi kerran ympäri
kirkon sekä läksi vasta sitten kiivaasti astumaan kotiinsa päin,
silmäkulmat tuimasti rypyssä.

Oli sentään onni etteivät kaupungin akat heidän kaksintaisteluaan
olleet nähneet. Ainoastaan puolentusinaa koiria oli haukuskellut
heitä erisuunnilta. --

Reino Frommerus ei mennyt suoraan kotiinsa. Hän riensi kosken
rannalle ja katseli kuohuihin, jotka ruosteenruskeina purskuivat
lumenvalaisemien jokiäyräiden välissä.

Hänen päätään huimasi, hänen täytyi pidellä kiinni suoja-aidasta,
jottei syöksyisi alas pyörteisiin.

"Ikuista kohinaa! Ikuista taistelua!" ikäänkuin säestivät talviset
laineet.

Tuntikauden myöhästyneenä saapui hän vihdoin pieneen kotiinsa,
väsyneenä, mieli masennuksissa.

-- Poika kulta, missä olet viipynyt?

-- Kävin vain -- virkistelemässä...

-- Olet ihan kalpea ja väriset?

-- Mitä joutavia...

-- Annas kun minä sinut lämmitän!

-- No lämmitä!

Nuori rouva kietoi käsivartensa lujasti miehensä kaulan ympäri ja
suuteli kuumanrajusti.

-- Tule nyt syömään, minulla on sinulle aivan mieliruokiakin...

Reino Frommerus ei vielä yövuoteellakaan ilmaissut vaimolleen mitä
hänelle tänäpäivänä oli sattunut kotimatkalla koulusta...

Hän koetti yksin kantaa mitä kannettava oli.

       *       *       *       *       *

Kului vain muutamia vuorokausia. Oli lauvantaipäivä. Reino Frommerus
oli tapansa mukaan koulussa, mutta pastori Rynttänen, jolla ei
lauvantaisin ollut kuin yksi tunti keskipäivällä, oli hyräillen
lähtenyt kotiinsa Reino Frommerus oli pannut merkille että pastori
ennen uloslähtöään oli pysähtynyt koulun seinällä riippuvaa
lukujärjestystä tutkimaan. Sitten olivat pastorin silmät vähän
omituisesti välähtäneet Frommerukseen päin. Mutta toinen ei tätä
miksikään ollut aavistanut...

Pastori Rynttänen meni kotiinsa, joi kiireesti kahvinsa, siemasi
intohimoisesti paksun beirutski-paperossinsa savupilvet syvälle
keuhkoihinsa, selaili hiukan papereita kansliansa pöydällä ja työntyi
taas ulos kadulle.

Ei hän mennyt kouluun eikä kirkkoon, ei myöskään sairaan luo tai
lapsenkastoon eikä myös virkistyskävelylle sanan tavallisessa
merkityksessä. Ja kuitenkin hän katsoi kelloonsa aivankuin hänen
menonsa olisi ollut määrätunnista riippuvainen. Niin olikin. Hän
näet suuntasi askeleensa maisteri Frommeruksen asuntoon, jossa ei
siihenasti ollut käynyt. Lasku ei pettänyt. Pappi osui oikealla
hetkellä -- maisterin "toveri" oli kuin olikin ypöyksikseen kotona,
ja aviomiehen kotiintulosta kesken tuntia ei ollut pelkoa.

Nuori rouva Frommerus säpsähti aikalailla nähdessään hänelle
puolioudon, karkeamuotoisen miehen äkkiä ilmestyvän eteensä, kun oli
parhaillaan sovittelemassa jotakin taulua seinään. Hän hämmästyi sitä
ettei vieras sanallakaan tervehtinyt eikä kysynyt "onko maisteri
kotona", ei myöskään sanallakaan pyytänyt anteeksi että täten
tunkeutui toisen kotiin. Eikä hän myöskään voinut olla merkille
panematta ettei tämä vieras häntä puhutellut rouvaksi paremmin kuin
muullakaan nimellä, mikä jotenkin olisi ilmaissut toisen luonnollista
asemaa.

-- Minä olen seurakunnan pappi, -- esittihen tulija pyrkimättä
kättelemään ja etsien silmillään, mihin istuisi. Ja odottamatta
pyyntöä, jota Paula Winterberg hämmästyksissään tuskin osasi
antaa, istua rymähti seurakunnan pappi keskelle pienen salongin
sinipunervalla veralla päällystettyä sohvaa luoden viekkaan
silmäyksen verhoilla varustetun oven lomitse makuuhuoneeseen, josta
näkyi kaksi lumivalkoista, rinnakkain seisovaa vuodetta.

Pappi alkoi harvakseen puhua silminnähtävästi sanomattomasti nauttien
toisen hämmentyneestä tilasta. -- Minä -- olen -- hiippakunnan --
tuomiokapitulilta -- saanut -- toimekseni -- tutkia -- onko --
teillä -- vakaa -- aikomus jäädä -- ilman kirkollista siunausta --
liitossanne maisteri Frommeruksen kanssa -- vai tahdotteko ehkä --
korjata -- erehdyksenne -- ja...

Pitemmälle ei pappi ehtinyt. Silmänräpäyksessä oli nuori rouva
Frommerus älynnyt, mitä tämä kummallinen luonakäynti tarkoitti,
samalla kun hän oli muistanut kaikki kauniit päätökset taistelusta
yhteistä vihollista vastaan ja samalla kun hänelle myös oli
selvennyt, miksi pastori sovitti visiittinsä juuri tähän aikaan
päivästä. Hänen kirkkaista silmistään leimahti tuskan ja uhkan
kipunakimppu, ja hän huudahti heleällä äänellään, tähdäten suoraan
papin silmiin:

-- Minkä erehdyksen? Minkä erehdyksen? Sanokaa heti!?

Pastori Rynttänen liikutteli jalkojaan kestämättä tuota naisen
tulenpalavaa, puhdasta silmäniskua niin rauhallisesti kuin oli
sellaisiin varustautunut. Nuori rouva seisoi siinä hänen edessään
solakkana ja ryhdikkäänä, rinnat täynnä voimaa ja elämin uhkua.

-- Minä tarkoitan, -- sanoi pappi mitä suurinta levollisuutta
teeskennellen, -- että kuten te itsekkin tiedätte: meidän
evankeelisluteerilainen yhteiskunta tunnustaa ainoastaan sellaisen
avioliittomuodon, jonka...

-- Älkää selittäkö! katkasi taas nuori aviovaimo reippaasti. --
Tuon kaiken minäkin hyvin tiedän, sitä ei kannata jauhaa. Me olemme
mieheni kanssa menneet naimisiin omalla tavallamme, ja se ei kuulu
teille, herra pastori!

-- Mutta eiköhän se kuulu Jumalalle? sanoi kappalainen koetellen
leikillistäkin sävyä ja ylimielisesti naurahtaen kuten uskovaisten on
tapa.

-- Niin, Jumalalle se kuuluukin! säesti rouva Frommerus muistellen
mitä kaikkea miehensä kanssa tästäkin olivat puhelleet. -- Jumalalle
me toki teemmekin avioliitostamme tilin...

Pastori Rynttänen näki viisaimmaksi olla painautumatta syvemmälle
väittelyssä jumala-käsitteestä, joka aina oli harmillisin kohta
keskusteluissa sivistyneiden ihmisten kanssa.

Hän rykäsi arvonsasäilyttävästi ja kysyi:

-- Te siis ette suostu vihille?

-- Emme. Mehän olemme jo vihityt Englannissa!

-- Kuinka? tokasi pappi, mutta samalla hän huomasi että toinen vain
tarkoitti siviliviranomaisten edessä vihkimistä.

-- Ja sitäpaitsi olemme kuulutetut -- kolmessa eri valtakunnassa!
Siinä pitäisi olla kyllin pyhitystä -- kirkonkin puolelta? lisäsi
rouva Frommerus voitonvarmasti hymyillen.

Hän oli täydellisesti tointunut hämmästyksestään eikä enää peljännyt
tuota romoluista olentoa, jonka silmiä hän ei voinut kärsiä.

-- Mutta jos teidän mie... minä tarkoitan jos maisteri Frommerus
suostuu? paiskasi yhtäkkiä pappi koetellakseen kaikkia ruuveja.

-- Hän ei ikinä suostu! huudahti nuori rouva, lisäten kiivaasti:
miksi ei pastori sano minun miestäni "viettelijäksi" tai
"salavuoteuden harjoittajaksi", koska te kerran olette niin
raukkamainen ettette raski häntä nimittää minun miehekseni?

Pastori Rynttänen katsahti oudostuneesti nuoreen naiseen. Hän
melkeinkuin oli hämmästynyt sitä siveellistä pontevuutta, jolla
heikompi astia -- se, jonka asia apostolien mukaan oli seurakunnassa
vaikeneminen -- ruoski häntä, valtiokirkon puhdasoppista vartijaa.
Siinä pontevuudessa, kun se näin tuli sivistyneeltä taholta, oli
hänelle jotakin vaikeasti-sulatettavaa.

-- Oletteko valmis kantamaan kaikki seuraukset -- naisena? kysyä
tokasi sielunpaimen.

-- Luuleeko herra pastori että nainen on halvempi kestääkseen
kirkonkirousta kuin mies? Meitähän aina on alennettu ja epäilty,
tokko meillä naisilla edes on sielua. Ja juuri teidän taholtanne se
on tapahtunut!

-- Ai ai kuinka on terävä kieli! nauroi pastori kolkosti.

-- Niin, sitä hiotaankin vain herra pastorin kunniaksi! lennätti
toinen ja katsahti vieraaseen aivankuin olisi odottanut tämän jo
lähtevän.

-- Onko se teidän viimeinen sananne ettette suostu kirkolliseen
vih...?

-- Tietysti!

-- Minä siis saan ilmoittaa tuomiokapitulille että...

-- Ilmoittakaa mitä tahansa! v

Pappi vilkasi kelloonsa aivankuin ei olisi toisen sanoja kuullut ja
sanoi hiukan hätäisesti:

-- Hyvästi siis.

-- Hyvästi!

Pastori Rynttänen yritti poistumaan ilman korkeita kalossejansa,
mutta rouva Frommerus huomautti hänelle niiden olemassaolosta, ja
vieras pakeni rymistellen alas jyrkkiä portaita.

Kadulle tultuaan pappi taas vilkasi kelloonsa ja läksi sitten
niskat kyyryssä, kulmat kippurassa, suu supussa kiireesti astumaan
kotiinsa. Hän murisi aivan ääneensä, veisata hyräilikin sekaan, mutta
jos joku outo, joka ei olisi tiennyt että tässä vaelsi kaupungin
sielunhoitaja, hänet tällä hetkellä olisi sattunut näkemään, niin
sellainen varmaankin olisi ajatellut: "mikähän pahantekijä tuossakin
mennä koikkelehtii?"...

Neljännestuntia jälkeen edellämainitun kohtauksen tuli maisteri
Frommerus kotiin koulusta. Hän löysi vaimonsa lepäämässä toiselta
makuuhuoneen vuoteista ja hiipi hänen viereensä. Paula Winterberg
huoahti raskaasti ja katsoi suurin, miettiväisin silmin mieheensä.

-- Oma kulta, -- virkkoi mies hellästi, -- miksi olet itkenyt?

Mutta toinen ei tahtonut kertoa, vaan kietoi käsivartensa
intohimoisesti ystävänsä kaulan ympäri, pyrkien tämän povelle kuin
kuluttavainen tuli.

-- Sinun täytyy se kertoa, Paula? Se helpoittaa!

-- Mutta lupaathan ettet mitään tee hänelle?

-- Kenelle hänelle? huudahti aviomies kauhuissaan ja ponnahti
istualleen. -- Kuka juutas täällä on ollut? Minä haistan ihan ilmasta
että täällä on pahahenki käynyt?

-- Lupaathan, Reino, ettet kosta?

-- Kuinka voi mitään luvata, kun ei tiedä, mistä on kysymyskään?

-- No sitten en kerrokkaan! sanoi nuorikko päättäväisesti.

-- Kerro nyt, oma kulta, -- pyysi mies heltyen: -- minä koetan olla
niin järkevä kuin mahdollista.

Silloin vasta vaimo kertoi.

-- Kotitarkastus siis! huudahti nuori aviomies siveellisestä
katkeruudesta värisevällä äänellä. -- Ei! tämä on pahempi kuin
kotitarkastus. Santarmit nuuskivat ainoastaan kirjoja ja aseita,
mutta, luteerilaisoikeauskoinen pappi julkeaa tunkeutua toisen kotiin
nuuskimaan ihmisen kalleinta omaisuutta, hänen sisällistä suhdettaan
Jumalaan, hänen mielipidettään siveydestä. Hyi! se tottatosiaan on
alentavaista, liian nöyryyttäväistä -- mutta kaikista alentavaisinta
sille, joka niin tekee. En todella ollut uskonut suomalaista papistoa
sellaiseksi kuin huhut kuiskailivat, mutta nyt alan uskoa. Nyt
alan uskoa että pastori Rynttäsiä tai Möhkösiä ei ole ainoastaan
Moukkalassa ja Kurjalassa -- niitä maleksii ympäri Suomennientä.
Kiittäköön tämän kaupungin pappi -- jatkoi hän, kiihdyksissään --
kiittäköön jumalaansa että sinä minua varoitit kostamasta pahaa
pahalla, sillä minä en takaa mitä sille miehelle olisin tehnyt nyt,
nyt... jos et sinä minua olisi varustanut. Vereni niin kuohuu...!

Hän kohotti käsivartensa ja pui nyrkkiä kaupungille päin samalla
naurahtaen tuskaisesti:

-- Kirkkosantarmi! kirkkosantarmi! Sinä, Paula, et aavista puoliakaan
sen pelastusarmeijalaisen kaikista vehkeistä...

-- Mutta mitä sinä luulet tuomiokapitulin nyt tekevän? kysyi rouva
Frommerus harkitsevasti.

-- Jumalan santarmihallitukselta voi odottaa mitä hyvänsä. --
Esimerkiksi että meidät haastetaan persoonallisesti sen eteen
yhä uudestaan kuulusteltaviksi sekä yhdessä että erikseen, yhä
uudestaan nuhdeltaviksi, häpäistäviksi. Yhä uudestaan, yhä uudestaan
loppumattomaan kidutuspenkkiin -- siinä hurskaassa toivomuksessa
tietysti että huuliltamme vihoviimeinkin luiskahtaisi tunnustus,
katumus, armonanomus...

-- Sinä liioittelet, sinä olet nyt kiihdyksissä?

-- Niin, niin, mutta meidän on muistaminen että luteerilaisuuden
sileän naaman pintakerrosten alla kiertelee katoolilaisen
inkvisiittorin verisoluja, Hussin ja Giordano Brunon pyövelein
verisoluja... Ne, nuo luteerilaisuuden sileät naamat ovat "valkeiksi
sivuttujen hautain kaltaiset, jotka ulkoapäin ovat koreat ja
juhlalliset, mutta sisällänsä säilyttävät kaikkea mätää." Niin, tuo
manaaminen korkean raadin tai tuomiokapitulin eteen on luullakseni
lievintä, mitä papit meille voivat tehdä. Aivan uskottavaa on
että vaino menee niin pitkälle että meidät käsketään eroamaan
toinen-toisestamme, koskapa muka luvattomasti yhdessä elämme...
Ja kun tietysti emme käskyä tottele, niin meidät kruunun kyydillä
erilleen ajetaan...

-- Minä en anna sinua itsestäni erottaa! sanoi nuori rouva
huumaantuneena miehensä kuvittelusta. -- Revin silmät sen päästä,
joka vain sinut...

-- Tyynny kultaseni -- tarttui toinen -- ei vielä ole hätää, eletään
päivä kerrallaan, mutta anna minun nyt maalata asia kauheammaksi
kuin se ehkä ansaitseekaan, niin on helpompi kestää se mikä tulee.
Jos todella niin tapahtuisi että meidät väkivallalla erotettaisiin,
niin tietysti se kuitenkin koituisi meidän asiallemme eduksi. Minä
nostattaisin sotajalalle kaikki toisinajattelijat tässä maassa ja
silloin sitä rynnistettäisiin niin että kirkot kaa...

-- Ennen minä sinun kanssasi kiipeän polttoroviolle kuin annan
raastaa sinut minusta erilleen! vakuutti vaimo kauniisti säihkyvin
silmin.

-- Niin, niin -- säesti mies -- niin se onkin naisluonteen kannalta.
Ja niin se syvimpiä syitänsä myöten myös on heidän kannaltaan.
Usko pois: meidät raahattaisiin yhdessä polttoroviolle, jos vain
uskallettaisiin! Siitä ei ole kovinkaan monen miespolven aika, kun
tässäkin kaupunkipahasessa roviot vielä roihusivat ja paistetun
ihmislihan käry haisi Haaksikosken rannoilla. Mepä juuri: sinä ja
minä ja kaikki meidän kaltaisemme olemme niitä nykyajan velhoja
ja noitia, joita kirkkoruhtinaat tuomitsevat teilattaviksi
ja elävältäpoltettaviksi, mutta kun eivät siihen enää kykene
ulkonaisesti, niin tyytyvät sisällisesti. _Hengessään_ he meidät
mestaavat ja teilaavat, kiehuvassa kattilassa keittävät, roviolla
polttavat!

-- Rakas Reino! sanoi Paula rouva huolestuneesti, -- meidän on
ajoissa paettava tästä kaupungista?

-- Ei vielä, -- vastasi mies silitellen elämänsä jakajattaren
hiuksia: -- Ei vielä! Me odotamme, tuleeko lisää löylyä ja vasta
sitten jos kuumuus käy sietämättömäksi, lähdemme ulos saunasta.
Vaikka kärsimme, mitäs siitä, onhan meillä aate, jonka tähden
kannattaakin kärsiä... Tottapuhuen: minua huvittaa sanomattomasti --
kokea, kuinka herttaiseksi pappi Rynttänen tämän Moukkalan "vanhain
miesten ja vanhain akkain kristillisen yhdistyksen" saunan lämmittää
ja kuinka kiljuvan kipon vihkivettä hän sen kiukaaseen heittää meidän
päidemme menoksi... ja ylipäänsä: mitä pahoja henkiä se hornanherra
vielä avukseen manaa maan uumenista. Eikö sinuakin huvita, tämä
leikki?

-- En tiedä, huvittaako, -- sanoi vaimo: -- mutta olen minäkin
utelias näkemään mitä he oikein uskaltavat meille tehdä. Kun rupean
ajattelemaan että sinä olet papin poika ja papin veli ja että isäsi
vielä elää, niin...

-- Se ei mitään merkitse! keskeytti Reino Frommerus. -- Luulottelin
minäkin näihin asti, vaan enää en usko... Ja on se hyväkin etten enää
halua ratsastella pappilan ruunalla läpi kylän, niin että kaikki
sanoisivat: "tuossapa ajelee rovastin poika", vaan karahutan kautta
mailman omalla peuralla ja pulkalla... ja esiinnyn vapaana miehenä,
jonka ei tarvitse vedota isäänsä eikä isoisäänsä, vaan siihen,
johon jokaisen täytyy turvata kaikissa elämänvaiheissa: järkeen ja
omaantuntoon...

-- Muistatkos? huudahti nuori rouva hilpeisiin kuviin palautuen: --
porokyyti se juuri meidät toisiimme tutustutti!... sinun puolivilli
peurasi se siellä Kurjalan kevät-hangilla meidät kihloihin lennätti!
Muistatko sitäkin yötä, kun vastatuulessa ajettiin järveä ja sinä
käskit minun kyyristyä selkäsi taakse?... Entäs se kirkas hanki-aamu,
jolloin sinä tulit minua porokellolla herättämään?... Jos ei sinulla
olisi ollut sitä poroa, niin tuskinpa koskaan olisit kiinnittänyt
huomiotasi Paula Winterbergiin!?

-- Niin, avioliittoon joutuminen määrätyn henkilön kanssa on
ihmeellistä kohtalon arvanheittoa -- sitä voisi sanoa Jumalan
sormeksi, mutta yhtähyvin myös luonnolliseksi sattumukseksi, -- tuumi
aviomies ja jatkoi sitten: -- Sinä puhut _siitä_ porosta, mutta
minä tarkoitin sitä villipeuraa, joka on minun veressäni... mitenkä
sanoisin: uskonvapauden villipeuraa, joka ei kuuna kullanvalkeana
anna itseänsä kiinni salolla... jota ei saa poropeltoonkaan
muuten kuin kymmenien peninkulmien pituisilla rinta-aidoilla
viekoittelemalla niinsanottuun rysään, ja sitten julmalla
suopungilla, joka viskataan sen korkealla keikkuviin sarviin, ja
jolla se raa'asti raastetaan -- merkittäväksi -- monin mieskourin
kimppuun käymällä, mutta se ei vielä sittenkään _kesyty_ eikä taivu
raakojen isäntien mielitekoihin, vaikka silmät puhkaistaisiin...
Sitä villipeuraa minä tarkoitan, jota ei kukisteta muuten kuin
peuraväljällä... salaa ampumalla salohongan takaa...

-- Rakas villipeurani, oma kultasarvinen urakkani -- hirvaani --
vuorsa-hirvaani! saneli vaimo, poron eri nimityksiä muistellen:
-- Kyllä minä sinut kesytän... ampumattakin... suopungittakin...
rinta-aidattakin... rysättäkin!

-- Niin, sinä... mutta nuot uskonnon barbaarit eivät minua nujerra
muuten kuin kavalalla väkivallalla...

Aviopuolisot tyyntyivät vähitellen ja palasivat oman kodin
tunnelmiinsa varsinkin senjälkeen kun olivat käyneet yhdessä
hiihtelemässä Moukkalan talviraikkaassa metsässä, joka humisi likellä
kaupunkia.

Jumalaisella luonnolla on iäiset lievityskeinonsa ja lääkkeensä, jos
vain ihminen niitä suruissaan tulee koetelleeksi.



15.


-- Nyt kuulumme me oikein virallisesti herra pastori Rynttäsen
sielunhoitoon -- virkkoi maisteri Frommerus eräänä kevätpäivänä
vaimolleen. -- Ikävä juttu että tuli laillinen pakko siirtää kirjat
tänne...

-- On se sinun isä vaarisi sentään kunnon pappi, -- sanoi vaimo,
-- niin kiltisti hän meidät taas merkitsi muuttokirjaan naimisissa
oleviksi.

-- Oli pakko merkitä -- kirkonkirjojen mukaan, -- selitti
rovastinpoika. -- Ei kehdannut, ukki rukka, noita vaarallisia sanoja
enää ruveta sorvailemaan. Kun kerran oli lähettänyt pääesikunnalleen
pönkittelyn että Jumalan edessä he tietysti ovat mies ja vaimo, niin
johdonmukaisesti täytyi pysyä kiinni alkutekstissä...

-- Mikä sinua niin naurattaa? uteli vaimo.

-- Minua aina niin hykäyttää sieluni pohjaa myöten, kun muistelen
sitä isäukon klassillista vastinetta kapitulille! Minusta se
on sellainen tyhjentävä, itsensähävittävä "lapsus calami", eli
mitenkä sanoisin: omantunnon vahingonlaukaus, jolle saa hakea
vertaista Suomen kirkkohistoriasta. Tai toisin sanoakseni: se on
sellainen salaperäinen rajapyykki meidän luteerilaislaillisessa
aikakaudessamme, jonka herrat papit itse ovat löytäneet ja sen
matkakarttoihinsa pienen pienellä ristinpilkulla merkinneet, vaan
jonka olemassaolosta toistaiseksi ei olla tietävinäänkään... Se
on se rajapyykki, jonka toista kylkeä hipaisee jo todellinen
jumalanvaltakunta, vaan toisella kyljellä kyyköttää valanvannonut
pappi, joka väittää ettei hänen selkänsä taakse sovi tunkeutua
Jumalaa näkemään, vaan kaikkien on pysyttävä sillä puolella
rajapyykkiä, jonka laidassa hänkin istuu.

-- Miten luulet pastori Rynttäsen nyt meidät merkitsevän kaupungin
kirkonkirjoihin? kysyi rouva Frommerus.

-- Niin, vastasi toinen, -- siinä joutuu pappiparka kahden tulen
väliin. Laki käskee merkitsemään muuttokirjan mukaan, joka on
tehty alkuperäisen kirkonkirjan mukaan, mutta jos Rynttänen niin
merkitsee, niin tekee hän vasten tuomiokapitulin laintulkitsemista
ja vasten omaa mielitekoaan. Mutta myös ei ole hyvä mennä kumoomaan
vanhan papin, tarkoitan isäni, käsialaa, sillä sen mittakaavan
oikeutuksen hän omassatunnossaan myös tuntee. On siinä Elias papille
jottamoisesti otsan hikoilua! Panenpa pääni panttiin ettei se
fariseus omasta alotteestaan uskalla merkitä ei iitä, eikä ässää,
vaan paiskaa uudella paimenkirjeellä kapitulia tai itse kirkon
keisaria, tarkoitan arkkipiispaa, ja pyytää -- menettelyohjeita...

-- Ja sitten kai juttu yhä sotkeutuu? sanoi vaimo.

-- Niin, sitten menevät taivaalliset telefoonilangat aivan sekaisin,
joutuvat "kontaktiin" ja herrat dominikaanit, nuot jumalan
koirat, yhä enemmän hermostuvat, haukkuvat äänensä aivan käheiksi
apparaateihin! saneli aviomies ja hänen suupielensä värähtelivät
veitikkamaisesti ja samalla ivallisesti.

-- Mitä sinä taas --?

-- Ilman vaan. Päässäni vain vilahti vertauskuva kinkeripuurosta...
tulikuumasta kinkeripuurosta, johon hyvä emäntä on paiskannut
puolenkilon voimöhkäleen silmäksi keskelle. Liuta nälkäisiä pappeja
-- lukkarit ja kiertokoulumestarit niihin luettuina -- istuutuu
puurokupin ympärille, kaikilla käsissä käppyrät puulusikat valmiina
kopraisemaan. Mutta kaikkia hykähyttää mahanpohjaan asti tuo
kinkerimuorin valtava voisilmä, joka siinä paistaa keltaisena kuin
Naantalin aurinko, kuin saframi... Eikä kukaan oikein viitsisi
ensimmäisenä lusikkaansa tuohon lehmänrasvaan pistää. Mutta vihdoin
lukkari kinkeripapille kokkailee: "tämä on se Bedesdan lammikko,
heh, loiskatkoon kuka ensiksi kerkeää!" ja räikeästi nauraen upottaa
lusikkansa silmään. Se voisilmä tietysti on se Kurjalan rovastin
ponsilause: "Mutta Jumalan edessä he tietysti -- -- --" On maar
siinä arkkipiispallekkin aprikoimista ennenkuin lusikkansa mokomaan
hiidenkirnuun työntää...

-- Hyväjumala sinun fantasiaasi, Reino! Sinusta olisi pitänyt tulla
taidemaalari! -- virkkoi Paula rouva.

-- Tarkoitat jotakin symbolistista tuhattulimmaistuhertajaa.
Luostarimaalausten seassa sellainen taiteenhaara tosiaan olisi
paikallaan...

-- On se sentään merkillepantavaa, -- jatkoi nuori aviomies
senjälkeen vakavasti: -- ettei isäukko sen koommin minua ole
ahdistanut vihille, kun silloin häämatkaltamme hänelle selityksen
lennätin. Ei sanaakaan hän missään kirjeessään senjälkeen ole
hiiskunut, vaan on kirjoitellut aivankuin ei mitään olisi
tapahtunutkaan. Mutta annappa jos veli Konrad olisi pappi tässä
hiippakunnassa, niin tottamaar hän, rakas veljeni Kristuksessa, olisi
minua kohdellut paljon ankarammin, korkeakirkollisemmin. Uskotkos,
Paula?

-- Uskon kyllä. Juuri sinun omat veljesihän sinua kohtaan ovatkin
mieltään enin osoittaneet. Ei yksikään ole uskaltanut lähettää
pienintäkään onnentoivotusta senjälkeen kun kävi selville että
aijomme siviliavioliittoon. Ei hiiskausta ole kuulunut sieltäpäin
sittenkään kun meidät Englannissa vihittiin ja asia seisoi
sanomalehdissä...

-- Joutavia, Paula, -- keskeytti mies. -- Minä olen hyvin tyytyväinen
että ne ovat edes vaijenneet silloin kun mieli on pikeä keittänyt.
Minun veljeni ovat kaikki isänsä kilttejä poikia, nimittäin sen
entisen papan -- nykyistä ne eivät näy tuntevan. Tekeepä mieleni
melkein kehaisemaan että se olen minä, nuorin poika, joka olen isäni
kasvattanut eikä hän minua. Kristillisesti sanoen että "Jumala
minua on käyttänyt välikappaleena"... Niinpä niin, mutta eivät nuo
sinunkaan siskosi, kuule Paula, tätä meidän yhteenmenoamme näy oikein
sulattaneen. Ihme ja kumma, kuinka toisen avioliitto aina pitää olla
omaisille kova pähkinä!

-- Sinulla on väärät käsitykset minun sisaristani, -- väitti vaimo
selitellen. -- Tietysti ovatkin kummastelleet kun ei ollut häitä --
kummastelinhan minäkin ensin -- mutta ole varma siitä että ne kaikki
ovat meitä rakkaudella seuranneet. Yksin Gunillakin, vaikka salaa
itkee että "mitä muka mamma vainaja meinaisi, jos eläisi?"... Mutta
ajatteles Agnesta, joka uskalsi käydä Landilta sen muuttokirjan
vaatimassa senjälkeen kun sinä sille sen ripityksen lähetit.

-- Niin tosiaan. Mitenkä se pappi hänet ottikaan vastaan?

-- Etkö muista? Laila siskohan tuosta kirjoitti. Kirkkoherra ei
ollut pyytänyt Agnesta istumaankaan ja vaikka rouva oli nähnyt
salin ovelta, niin ei oltu pyydetty sisähuoneisiin, ja piika oli
pantu tuomaan kahvia kirkkoherralle aivan toisen nokan edessä, vaan
Agnekselle ei oltu tarjottu eikä sanaakaan puhuttu, vaikka Agnes
rukka sitä ennen usein oli käynyt pappilassa kitaraa soittelemassa
yhdessä papinrouvan kanssa. Nyt ei edes istumaan pyydetty!

-- Sillä tavalla sitä kostetaan, sanoi Reino Frommerus. -- Vallan
kristillisesti -- vipoviattomille ihmisille!

-- Mutta arvaatkos, Reino, mikä oli oikea syy, miksi en joululomaksi
suostunut lähtemään sinun kanssasi Kurjalan pappilaan? kysyi nuorikko.

-- Nytkö vasta se ilmi tulee? sanoi toinen. -- No, annas kuulua?

-- Siksi, -- vastasi vaimo, -- että sinun ruustinnaäitisi -- vaikka
niin ystävällisesti pyysi tulemaan -- samalla kirjoitti että: emmekö
antaisi sinun vanhan pappasi kaikessa hiljaisuudessa meidät siellä
vihkiä --?

-- Tyhjää säikähdit, -- sanoi aviomies. -- Et näy tuntevan äitiäni.
Vapaamielisempää ihmistä kuin hän tuskin on koko maakunnassa.
Nuot sanat hänen kirjeessään olivat vain runollista kaikua jonkun
puolihupsun musterin kristillissiveellisistä hälytyksistä. Rakkaat
tädit tarkoittavat aina parasta ja ihailevat kuitenkin salaa kaikkea
mikä poikkeaa tavallisuudesta. Jos sinne olisimme menneet, ei minun
äitini olisi sanaakaan hiiskunut vihkimisistä, vaan olisi kohdellut
meitä vielä hellemmin kuin ennen.

-- Mutta minulla -- ilmoitti Paula rouva -- on sellainen
poistyöntämisen tunne koko sinun sukuasi kohtaan. Älä pahastu, Reino!

-- Se on luonnollista, -- sanoi aviomies tyynesti. -- Se kai johtuu
siitä ettei meidän suku vielä ole valmis... siihen johonkin mihin
luonto sen on tarkoittanut. Ja yhtä paljon myös siitä ettet sinä
itsekään, rakas ystävä, ole läheskään valmis -- ihminen. Et edes
vapaamielisyydessä --!

-- Entäs siviliavioliitto? huudahti nuori rouva.

-- Olihan vain sattuma että siihen jouduit, -- vastasi mies. --
Kehitys vapautumiseen muotojen orjuutuksista on sinussa lähtenyt
nopeasti menemään vasta senjälkeen kun jouduit naimisiin. Mutta, oma
kulta, -- jatkoi Reino Frommerus: -- ei nyt siitä kiistellä. Hyvä
niinkuin on. Minä olen tyytyväinen... Puhutaan nyt _siitä_, meidän
elämämme luonnonsalaisuudesta... siitä kolmannesta, joka meidän
kanssamme ja meidän välillämme jo on...

-- -- -- -- -- -- -- -- --

Ilta-aurinko paistoi läpi punertavien verhojen, jotka olivat
tiiviisti lasketut ikkunan eteen.

-- Rakas ystävä, se siis on totta?

-- On, on, näethän itse...

-- Anna minun koetella...

-- Pane kätesi tänne...

-- Kuinka ihmeellistä! Minusta se on melkein uskomatonta että
sinulla... että sinussa...

-- Paina poskesi sitä vastaan ja kuuntele. Kuuletko mitään?

-- Hyvä Jumala! Kuulen, kuulen... Onkohan se poika vai tyttö?

-- Kumman sinä tahtoisit?

-- Tytön...

-- Ja minä pojan. Kultakutrisen! Sinun näköisesi!...

-- On se ihme ja kumma, sanon vieläkin. Se on luonnon suurin ihme.
Ihanin ihme. Jumalallisin salaisuus... -- Eikö sinua pelota?

-- Ei vähääkään.

-- Kunpa nyt kaikki menisi onnellisesti?

-- Eiköhän tuo mene...

-- Voi voi kuinka tämä on kaunista naisessa!

-- Vaikka sitä sivistyneessä mailmassa pidetään rumana, melkeinpä
häpeällisenä...

-- Niin, kaikkea luonnon kauneuttahan siellä häpeillään, häväistään...

-- Reino?

-- Mitä?

-- Oletko jo valikoinut nimiä?... Mikä sinua naurattaa? Et saa...

-- Minä tahdon sille taistelijan nimen!

-- Minkä taistelijan?

-- Ihmisyyden, uskonvapauden, siveyden, elämänilon...!

-- Mutta eihän ole sanottu että lapsesta tulee sitä mitä me tahdomme?

-- Niin, eihän ole sanottu. Mutta jos sen elämä on siinnyt sellaisena
jalon innostuksen hetkenä... pyhän vihan salaman silmänräpäyksenä...
jolloin mies syvästi kärsien ja kaihoten... tahtoo ikäänkuin luoda
uudestaan koko ihmiskunnan, niin silloin --?

-- Niin! ja jos lisäksi vaimo sillä silmänräpäyksellä... koko
sielustaan on antautunut miehelle... ja tuntenut suloa...?

-- Niin, niin -- --

-- Mitä sinä huokaat?

-- Että kun siitä ei vain tulisi mikään raukka... Että kun siitä
tulisi parempi ihminen kuin me kumpikin! Että se uljaammin elämän
läpi jaksaisi... eikä väsyisi kesken. Että se edes vähän jatkaisi
sitä hyvää mitä meissä on. Silloin se ei turhaan tähän kurjaan
mailmaan syntyisi...!

-- Oma kulta, sinä ihan itket -- sinä --?

-- Rakas ystävä! Älä puhu mitään. En ymmärrä itsekään... Se on joku
salainen kärsimys, joka näin purkautuu...

Kevätvirrat pauhasivat pärskyen ulkona korpilaaksossa. Sinervä
avaruus humisi täynnänsä luonnon ääniä. Korkealla ilmassa lensi
joutsenparvi kohti pohjoisia pitäjiä. Valkoiset siivet viuhuivat
salaperäisesti välähdellen laskevan auringon viime säteilyssä.

       *       *       *       *       *

Keskellä kesää, sydänpäivän hetkenä, heidän esikoisensa syntyi.
Pieni tyttönen, luonnon ihme, joka tirkisteli äitinsä kasvoihin
hämärän-aavistelevasti, hienosti hivelevin, puoliumpinaisin silmin,
joiden asiantuntijat kuitenkin väittävät pian aukeavan pyöreiksi,
kirkkaiksi sielunpeileiksi. Kolme päivää nuori isä ikäänkuin pelkäsi
lasta, sielussaan kummeksien, mitä yhteyttä hänellä, miehisellä
miehellä, saattoi olla tuohon hentoon pikku olentoon? Mutta jo
neljäntenä päivänä hän uskoi unelmansa todellisuudeksi ja otti
lapsen syliinsä. Ja kuta useampia päiviä kului, sitä merkillisemmin
hän huomasi kiintyvänsä pienokaiseen ja tunnustavansa sen omasta
verestään siinneeksi uuden ihmisen alokkaaksi. Onnellinen äiti ja
onnellinen isä ymmärsivät nyt ensikerran elämässään ettei kaikkien
pikkulasten tarvinnut olla pilkulleen samallaisia, kuten heistä ennen
oli näyttänyt, vaan että nekin olivat yksilöitä selvine yksilöllisine
piirteineen sekä ruumiin että sielun puolesta. Heidän ilonsa oli
suuri kaikesta mitä he nyt havaitsivat, tunsivat ja kokivat, eivätkä
he tästä ilostaan millään hinnalla olisi luopuneet.

Mutta uuden perheilon mukana hiipi myös uusia huolia,
vastuunalaisuuden tunteita. Ja tärkein niistä oli se: oliko lapsi
papilla kastatettava vai ei?

Että lapsenkaste manauksineen, lupauksen vaatimisineen vanhemmilta
ja kummeilta, kristilliseen seurakuntaan ottamisineen ja perkeleillä
pelottamisineen oli törkeätä petosta ja ilmeistä taikauskoa, mikä
rikkaruohona verhosi avioliitot ympäri mailmaa, sen he molemmat,
nuori äiti ja nuori isä, hyvin ymmärsivät -- siitä ei _heidän_
tarvinnut sydämmissään ja järjissään kiistellä. Kasteen hylkääminen
vapaamman avioliiton asteelta oli myös johdonmukainen mielipide
sellaisella avioparilla, joka tahtoi taistella kaikkea isiltäperittyä
valhepyhyyttä vastaan.

Mutta ainoa, jonka täytyi ratkaista, oliko kastamiseen alistuttava
vai ei, oli lapsen oma kohta. Mitä sielullisia ja mitä käytännöllisiä
seurauksia olikaan aiheutuva siitä, jos lapsi jätettäisiin
kastamatta? Kuinka rakkautensa hedelmää hellivät vanhemmat
hennoisivat jättää viattoman olennon ankaran mailman arvosteltavaksi
tekemällä hänestä jo pienestäpitäen marttyyrin?

Käytännöllisessä suhteessa voisi järjestetty yhteiskunta panna pahoja
esteitä lapsen kehittämiselle?

Sielullisessa suhteessa saattoi taas lapsi joutua vaaranalaiseksi,
jos toiset, taikauskoisten vanhempain taikauskoiset lapset, häntä
pilkkaisivat?

Kuinka saattoivat vanhemmat kestää sen, jos heidän rakasta lastaan
sormella osoitellen parjattaisiin pakanaksi?

Kuinka lapsi itse sen jaksaisi kestää?

Eikö se ollut kauheata uhkaa?

-- Oli! Se oli todella kauheata ajatella ja kuvitella...

Nuori isä harhaili tuskassa yötä-päivää ja mietti. Tämä oli
ristiriitainen kysymys...

Vihdoin hänen mielensä kirkastui, järki ja omatunto rauhoittuivat.

"Niin se on", sanoi hän itseksensä: "totuus ennen kaikkea --
sairaloinen huoli huomenesta pois! Totuuden puolesta täytyy jo
lapsesta asti oppia jotakin kärsimään! Siinä on pulman ratkaisu.
Jos lapseni jonakin päivänä älyää nurkua sitä: miksei häntä, kuten
tovereita, ole ristitty, silloin minä hänelle sen opetan. Jos hän ei
siihen tyydy, niin minä sanon hänelle hellästi: 'anna siis itsesi
kastaa, jos uskot että papin huuhtelema vesi tekee sinut paremmaksi
kuin nyt olet.' Minä en mitään muuta tahdokkaan kuin antaa hänelle
itselleen vapauden tervejärkisesti ratkaista, uskooko hän kasteen
siunaukseen vai ei. Mutta nyt tekisin uskonnollisen ryöstötyön, jos
hänet pienenä kastaisin."

"Kuinka hirveätä voitonhimoa se ilmaiseekaan tämä lastenkaste
kirkkovaltiossa!" ajatteli hän sitten ylimalkaisesti arvostellen.
"Kapalonsa -- jos sitä kidutuskonetta täytyy käyttää -- lapsi itse
jonakin päivänä rikkoo ja luotansa pois potkii vapautta ja liikettä
haluten, mutta kasteen henkeäkuristavasta kapalosta, johon hänet
väkivallalla kiedotaan, _siitä_ kapalosta ei hän ehkä ikinä irtipääse!

"'Sallikaa lasten tulla minun tyköni, sillä sellaisten on Jumalan
valtakunta?' Niin kyllä. Ne Jeesuksen sanat, jos ne hänen
oikeinsäilyneitä sanojaan ovat, _minä_ ymmärrän aivan päinvastoin
kuin herrat papit. Minä ymmärrän ne juuri siten ettei lasta
yhteiskunnan puolelta mitenkään saisi sitoa eikä vangita, jotta hän
itsestään pääsisi lähestymään silloin kun Jumalan ääni häntä todella
kutsuu."

Reino Frommerus jätti siis lapsensa kastamatta, ja hänen vaimonsa
suostui terveesti, melkeinpä iloisesti siihen ettei hänen
kullankukkaistansa mikään vieraan vallan karkea käsi saanut koskettaa.

Ei pienintäkään epäilystä he, sitten kun asia oli päätetty, tästä
tunteneet. Ja aina kun heidän lapsensa riisuttiin alasti ja sen
suloisia, pienoisia, kaunistumistaan kaunistuvia jäseniä pestiin
kylpyvedessä ja lapsi itse siitä riemuitsi, silloin he aina
ajattelivat: "tämä lapsi on yhtähyvin Jumalan lapsi kuin mikä muu
lapsi tallansa, kun se on syntynyt rakkauden janosta... ja tämä lapsi
on henkisesti ja ruumiillisesti niin puhdas kuin perinnöllisyys sen
sallii -- papin kaste sitä totisesti ei puhtaammaksi pesisi!" --.

-- Milloin se kastetaan? huolehti palvelustyttö.

-- Mutta näkeehän Tilta että äitinsä sitä joka päivä niin kauniisti
kastaa ja pesee! vastasi leikkiälaskien maisteri Frommerus.

Sitten hän sopivana hetkenä koetti taikauskoiselle piikatytölle
selittää, miksi heidän lastaan ei ristitty.

Piikatyttö oli enemmän kuin ihmeissään kun eräänä päivänä kuuli
isäntäväeltään että lapsi ilman pappia ja kummia ja vesikuppia oli
nimitetty Salamaksi.

-- Herrajes -- Salama! huudahti hän arvostelevasta -- Jos tuo edes
olisi Ristiina, niin voisi sitä luulla oikein ristityksi, ja minäkin
pitäisin suuni kiinni!

-- Ei Tiltan tarvitse pitää suutansa kiinni, -- sanoi maisteri, --
antaa vain räikyä ympäri kujia että Tilta palvelee -- pakanaperhettä!

Palvelustyttö katsoi isäntäväkeensä suu selällään, vaan heti
ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa puhua supatti ja parpatti
kauheasti naapurin palvelustyttöjen kanssa kaivolla...

-- -- --

Mutta pastori Elias Rynttänen raivosi hengessään. Voisippa melkein
sanoa että hänellä, Domini Caniksella, oli rabies, hengellinen
vesikauhu. Hän oli koko keväimen vahtinut Esivallan puolelta
mitä ankarimpia määräyksiä ja kahden hengen kyytitaksoja noiden
luvattomasti yhdessäelävien kihlakumppanien suhteen, lähetellyt
epistoloita sekä kreekiläisille että juutalaisille, vaan herrantuomio
oli jostakin syystä viivähtänyt, ja nyt oli asia mennyt niin pitkälle
että noille kihlakumppaneille oli syntynyt lapsi. Pappi oli siitä
enemmän häpeissään, hämmästyksissään kuin kiukuissaan -- syystä siitä
että hän kirkossa oli tullut saarnanneeksi sanankuulijoille että
kaikki uudenaikaiset avioliitot olivat saastaiset ja luonnottomat,
minkä näki siitäkin ettei siviliavioliitossa oleville muka voinut
syntyä lapsia kuten jumalansanalla siunatuille pareille. Se oli itse
isä Beelsebub, joka sekoitti uskottomain sukupuoliasiat, niin että
kaikki raukesi tyhjiin -- oli hän vakuuttanut kirkossa kansalle.
Mutta nyt oli opettaja Frommerukselle ja hänen toverilleen yhtäkkiä
syntynytkin lapsi, elävä lapsi -- ja koko pikkukaupunki sen varsin
hyvin tiesi.

Se oli siksi järkyttävä poikkeuspykälä Moukkalan dogmatiikan
historiassa että se jo yritti horjuttaa monikahtain uskovaisten
akkojen uskoa herra pastorin saarnojen pätevyyteen.

Jos tuo lapsi olisi syntynyt kuolleena tai ollut edes rujo ja rampa
tai elukan muotoinen, niin olisi papilla ollut hyvin helppo kääntää
asiat parhainpäin ja saarnata kaupunkiseurakunnalleen että Jumalan
rangaistus ja vanhurskas kirous kohtasi aina jossain muodossa kaikkia
vapaauskoisia...

Mutta lapsukainen kuului vain kasvavan ja vahvistuvan hengessä, ja
lisäksi -- tosin akkain ilmiantojen mukaan -- olevan kaunis lapsi!

"Noh, ainakin sen vaivaisen sielun minä pelastan kirkon helmaan",
lohduttelihen hän itsekseen: "ja siinä samassa tilaisuudessa minä
manaan uppiniskaisia vanhempiakin oikeinkasvattamaan edes kakaransa,
koska eivät, raukat, pysty itsiänsä kurissa ja herrannuhteessa
pitämään!"

Ja pastori oli niin yksinkertainen että odotteli milloin häntä
tultaisiin ristiäisiin kutsumaan.

Mutta pyyntöä ei kuulunut, vaikka lapsen saannista, papin salaisen
muistiinpanon mukaan, oli kulunut täsmälleen kuusi viikkoa.

Pastori Rynttänen tarttui kirkkolakikirjaansa ja luki sieltä tärkeän
parakraahvin: "Jos lapsen syntymisestä kuusi viikkoa on kulunut ja
lapsi vielä on kastamatta, muistuttakoon seurakunnan kirkkopaimen
siitä lapsen vanhempia tai edusmiehiä. Jos ei sitten kahdeksassa
päivässä lasta kasteta eikä laillisia esteitä voida näyttää,
meneteltäköön vanhempia tai edusmiehiä kohtaan niinkuin XIII luvussa
säädetty on." -- Laki niinkuin luetaan! Siinä ei ollut tinkimisen
varaa...

Pastori Rynttänen puki pitkän mustan takin yllensä, sitoi liperit
kaulaansa, pisti "vade mecum pastorale" käsikirjansa povitaskuunsa ja
marssi juhlallisena kuin kaikkivaltias Juppiter maisteri Frommeruksen
asuntoon, jonne tie entuudesta oli tuttu.

-- Käykää sisään!

Se oli maisteri, lapsen isä itse, joka pyysi.

-- Herra pastori taitaa olla menossa sairaan luo, kun noin on
mustissa?

-- Ei, kyllä minä vartavasten tänne...

-- Oh mikä kunnia, painakaa puuta, tässä olisi tupakkaa!

Pastori Elias Rynttänen oli siinämäärin tupakanahne että otti vastaan
tarjouksen.

Vallitsi pitkähkö äänettömyys. Pappi puhalteli paksuja savutupruja
ilmaan, mutta imi joka toisen savun intohimoisesti syvälle
keuhkoihinsa. Hän katsoa mulkoili ympärilleen. Vihdoin hän rykäsi.

-- Onko teidän kaivossanne vettä? äänsi hän naurahtaen.

-- On! Onkos pastorin kaivossa? vastasi ja kysyi toinen terävästi.

Pappi ei vastannut, hän puhaltaa pärskäytti vain savupilven läpi
molempien sieraintensa, jotka mahtavasti laajenivat.

-- Maisteri kai ymmärtää mitä minä tarkoitan?

-- Ai jes! Teitä janottaa? Suokaa anteeksi. -- Tilta! Tilta hoi!
huusi isäntä.

Palvelustyttö raotti ovea.

-- Täällä tarvittais vettä!...

Piikatyttö, nähtyään papin juhlatamineissaan, lennätti pöydälle
raittiilla vedellä täytetyn kulhon, juuri samallaisen, jollaista
pappiloissa lapsenkasteessa käytetään. Hän niiasi syvään papille.

Maisteri Frommerus ei joutunut pahasti hämilleen.

-- Täss' olisi... Me otamme juomaveden kaivosta, vaan kasvojenpesuun
käytämme jokivettä, -- tuumaili hän.

Pappi ei kajonnut kulhoon. Hän istui ja mietti... Maisteri Frommerus
tarttui itse kulhoon ja ryyppäsi.

-- Siinä on puhdas maku! sanoi hän tyynesti. Papin silmät kiiluivat
kuin kekäleet yössä... Hetki oli jännittävä. Samalla kuului
lapsenitku viereisestä huoneesta, missä nuori äiti pienokaista
hyräillen syötteli.

Pappi höristi korviaan ikäänkuin vanha hevonen, joka kuulee varsan
hirnuntaa laitumelta aidan takaa.

Lapsen isä myös kuulosti.

-- _Uskooko pastori nyt että olemme naimisissa?_

-- _Tahdotteko kastattaa lapsen?_

Kysymykset kilahtivat vastatusten aivankuin terävät miekat
kaksintaistelussa.

-- Millä perusteella te vaaditte?

-- Kirkkolain. Kuusi viikkoa on kulunut...

-- Emme me kastata!

-- Mutta lapsi kuuluu Jumalalle!

-- Kyllä kai, vaan ei kirkolle!

-- Tietääkö maisteri että minä... olen kymmenen lapsen isä?

-- Vai niin. Kuuluuko niistä ehkä joku Jumalan valtakuntaan?

-- Nyt on puhe teidän... aviottomasta lapsestanne...

-- Hyvä herra, puhukaa vähän hiljempaa minun huoneissani!...

-- Tahdotteko kastattaa? Minulla on valta sielunpaimenena...

-- Paula hoi? -- tuo lapsi tänne!...

-- Päivää pastori, kiitoksia viimeisestä! huusi rouva Frommerus
lennähtäen sisään käärönsä kanssa.

-- Kastakaa nyt, herra pastori, jos suinkin ilkeätte! ilkkui
aviomies. -- Tässä on lapsi, tuossa vesi. Me -- kiellämme jyrkästi...

Pappi oli ponnahtanut seisaalleen ja hapuili kalpeana povitaskuaan
aivankuin olisi ollut aikeessa vetäistä sieltä esiin pistoolin.

-- Todistajat --? änkytti hän.

-- Jumala ja piika Tilta -- ovenraossa! vastasi Reino Frommerus
hermostuneesti naurahtaen.

Pastorin karkea leuka tärähteli, hänen pikisilmänsä kiehuivat
syvällä sinertävissä kuopissaan, hän leimautteli niitä uhkaavasti
ympärilleen; sitten ne yhtäkkiä singahtivat pöydällä lepäävään
raamattuun, sitten lapseen, joka mitään aavistamatta hymyili ja
haukotteli äitinsä sylissä, ja lopuksi ne näyttivät viileskelevän
hänen omaa nenänhuippuaan, josta ne vihdoin putosivat -- kuni
rätisevä ukkosennuoli kirkontornista johtolankaa myöten maahan --
alas omiin jalkoihin.

Hän katsahti hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin nyt vasta tajuten,
missä oli ja millä asioilla...

Taivaan vasama ei ollut uponnut syntisten lihoihin. Ukkonen jyrisi
vain kaukaa, etenemistään edeten.

Sanaa sanomatta läksi pappi ulos asunnosta.

Kesäinen vesisade pieksi pikkukaupungin rapautuvia kujia...



16.


Ikäänkuin raamatullisessa tarinassa eräs mies perheineen pakeni
hirmuvaltiaan kuninkaan vainoa muille maille, niin nyt Reino
Frommeruskin puolisoineen ja lapsineen kiiruhti pois tuon
pikkutyrannin Elias Rynttäsen kaupungista. Haaleana kesäyönä hän näet
vuokravaunuissa kalleimpineen ajoi ulos Moukkalan tulliportista ja
suuntasi kulkunsa Kurjalan korpea kohden. Hänkin ikäänkuin toivoi
kerran saavansa unessa ilmoituksen "että ne olisivat kuolleet, jotka
lapsen henkeä väijyivät."

Itse hän sentään piankin aikoi palata yksikseen takaisin
opettajatointansa jatkamaan.

Perheen matka yli jylhien vaarojen kävi onnellisesti, ei luonto eikä
kansa, joka tien varsilla asui, heidän kululleen esteitä pannut.
Myös vastaanotto Kurjalan vanhassa pappilassa, joka uhkeana kohosi
kellahtavien peltojensa ja suurten ryytimaa-pihlajiensa keskessä, oli
herttainen, iloista hälyä herättävä.

Rovasti itse oli ollut heitä vastassa parin peninkulman päässä
vanhalla Polle ruunalla, joka hevonen vuosi-vuodelta näytti vain
nuorentuvan, pyrkien hyppelemään kuin villi varsa aina milloin
kunnianarvoisa isäntä itse sitä ohjasi punatupsuisilla suitsillaan.

Lapsenlapsi vienosti vierellään miniän sylissä, oli rovasti
hymyhuulin ajaa keikutellut Kurjalan järven rantaan iänikuisilla
pappilan kuomuvaunuilla, joissa pyhät perimätiedot kertoivat suuren
Kalevala-tohtorinkin kerran viisi-kuusi virstaa vierineen. Reino oli
tämän viime taipaleen saanut ajaa yksikseen noiden isänmaallisten
vaunujen perässä. Juhlapäivä se ollut oli sekä tulijoille että
vastaanottajille.

Ja niin siis oli papinpoika jälleen isänsä majoilla. Mutta eipä hän
nyt, naineena miehenä, joutanut kuten ennen pappilan mukavuuksissa
hempeilemään, sillä vakavammat asiat miehen mieltä nyt kiinnittivät.
Ennenkaikkea hän tahtoi vaimonsa ja lapsensa vuoksi päästä irti
pastori Rynttäsen sielunhoidosta. Jo lähtiessään oli hän vaatinut
perheensä muuttokirjaa takaisin Kurjalaan. Pastori Rynttänen ei sitä
ollut antanut heti, vaan oli luvannut lähettää postissa. Postissa
se sitten tulikin. Mutta minkälaisena se saapuikaan takaisin?
Näin kuului tuo muuttokirja siviliavioliitossa oleville meidän
valistuneella vuosisadallamme:

          Sigillum Capituli Oichiauskocnsis
                  + Hoc signo vinces.

    Muuttokirja Moukkalan kaup.-seurakunnasta N:o 77.

    Tämän omistaja _Filosofian Maisteri Reino Frommerus_
    ja hänen _kihlattu morsiamensa Paula Katariina Winterberg_,
    joiden syntymäaika ja paikka on ... ...

          tulivat _Kurjalasta_ v. 19..
          muuttavat nyt _sinne takaisin_

    Herran Pyhällä Ehtoollisella käyneet? -- _ei täällä!_
    avioliittoon _vihittäväksi esteettömät_ ... ... ...
    maineensa on _hyvä, katso alas!_

    Heitä seuraa lapsensa:

                           (tyhjä paikka)

    Moukkalassa, _elokuun 16 p. 19.._

                                        _Elias Rynttänen_,
                                              kappalainen.

    Lunastus 50 penniä.

      Kaupungin seurakunnan sielunhoitajana olen velvollinen
      ilmoittamaan että mikäli minä asianomaisia kihlakumppaleita
      tunnen, heidän maineensa on virallisesti epäilyttävää laatua,
      koskapa heidän yhdyselämänsä on katsottava sotivaksi meidän
      siveellistä mailmanjärjestystämme vastaan. En kuitenkaan tahdo
      muuttaa entisessä muuttokirjassa -- ihmeellistä kyllä --
      esiintynyttä _hyvä_ sanaa.

    (_Yksityinen muistutus asianom. virastolle_).

Muuttokirjassa ei näkynyt sanaakaan ulkomailla tapahtuneesta
vihkimisestä siviliavioliittoon, ei sanaakaan lapsesta. Lankettiin
valmiiksipainettu _vaimo_ sana oli pyyhkäisty pois, kuten näytti,
vihaisella kynänvedolla, niinikään painetut sanat _avioliittoon
vihityt_ olivat katkaistu ja sijaan piirretty "vihittäväksi
esteettömät."

Tätä virkapaperia seurasi kohtelias yksityiskirje.

    '_Maisteri hyvä!_

    Arvaan että saamanne muuttokirjan muoto Teitä ei miellytä. Sille
    kumminkaan en _minä_ muuta voi virallisesti. Mitä persoonallisen
    vakaumukseni mukaan avioliitosta ajattelen, on eri asia. Se on
    ohjelmakysymys, johon on päästävä, vaan _perustuslaillisena_
    pysyttelen lain pohjalla, kunnes sen saamme muuttumaan aatetta
    vastaavaksi. Omavaltainen poikkeaminen siitä on juuri sitä,
    jota olemme vastustaneet. Että lapsenne ei ole muuttokirjassa
    -- huolimatta siitä että ilmoititte minulle sen syntymän ja
    nimen -- aiheutuu siitä lain määräyksestä, joka käskee ja
    velvottaa minun pitämään kirjaa ainoastaan Pyhän Kasteen kautta
    ev. luteerilaiseen kirkkoon tulleista jäsenistä. En sille siis
    mitään voi. Pitäkää lapsen syntyminen omassa muistissanne, kunnes
    siviliregisterijärjestelmä on maahan saatu!

    Kunnioittaen:

                                              _Elias Rynttänen_.'

-- Tämä taitaa nyt olla niitä Rynttäsen viimeisiä urotöitä! --
huudahti Reino Frommerus huvitettuna papereista. -- Mies on
tehnyt laillisuudestaan keppihevosen, jolla hän ratsastaa sisään
taivaan portista. Niin, Elias pappi ajaa karahuttaa sisään taivaan
kaariportista ja esittää itsensä jalona taistelevana ritarina.
"Teidän Majesteettinne nöyrin palvelija, kappalainen Rynttänen
Moukkalasta." "Jahah! jassoo!" vastaa Isä Jumala -- "rikosasiain
komisarius Rynttänen?" Ja Isä Jumala surullisesti hymyilee. Sillä --
todentotta -- hänen edessään seisoo olento, joka ihmeesti muistuttaa
sitä La Manchan manallemennyttä ritaria, jonka pää kohisi täynnä
jättiläishaaveita. Pastori Rynttäsen kilvessä paistaa näet ainoastaan
loistosana "perustuslaillisuus", ja me, hänen aseenkantajansa,
tiedämme varsin hyvin että mies on "surullisen haahmon ritari."

-- Mutta täytyyhän sinun, Reino, sentään tunnustaa että
perustuslailliselta kannalta katsottuna pappi tässä on aivan
oikeassa? virkkoi rouva Frommerus hellästi.

-- Ei, sitäpä minä juuri en tunnustakkaan! väitti mies intoutuen. --
Vapaamielinen perustuslaillisuus ei ikinä saa asettua kirjaimellisen
perustuslaillisuuden sokeaksi soittajaksi. Sen täytyy aina kapinoida,
opponeerata sellaisia lain kirjaimia vastaan, jotka eivät ole
jaksaneet kohota ajan humaanisten sivistysvaatimusten tasolle. Tämä
kapinoiminen kirjoitetun lain siveetöntä tulkitsemista vastaan -- se
juuri onkin sitä oikeinta perustuslaillisuutta. Perustuslaillisuuden
ydin on tottelemattomuus väärää esivaltaa kohtaan, tulipa tämä
väärä esivalta mistäpäin tahansa. Perustuslaillisuus on pakon ja
orjuuden vihollinen. Mutta Rynttäsen "perustuslaillisuus" ei ole
mitään muuta kuin rutivanhoillisuutta, jossa kaikki pahakin on pyhää.
Perustuslaillisuus Suomessa, isänmaallisessa katsannossa, on aina
ilmenevä etupäässä siinä että taistellaan Idästä päin tyrkytettyjä
laittomuuksia vastaan, vaan ei suinkaan Lännestä tai muualta lentäviä
vapausaatteita vastaan. Siviliavioliitto ja kasteenhylkäys eivät ole
mitään bobrikoffilaisuuksia!...

-- Vai perustuslaillinen? matki hän yhä terävästi. -- Se on kohtalon
katkerinta ivaa että juuri halvimmat luonteet Suomessa ratsastelevat
perustuslaillisuuden jalopeuralla. Aivan samoin kuin toiset halvimmat
luonteet taipuvat Bobrikoffin kätyreiksi. Totisesti en tiedä, kumpaa
ilmiötä syvemmin surkutteleisin... Keksipäs pappikin kauniin fraasin:
perustuslaillisuus! Mutta seitsemän vuotta takaisinpäin, jos joku
huimapää olisi uskaltanut siviliavioliittoon, hän tottatosiaan ei
olisi keksinyt mokomaa kilpisanaa. Ja miksi ei? Siksi tietysti että
koko tämä perustuslaillisuuden käsite -- joka itsessään on jalo
käsite -- on syntynyt vasta bobrikoffilaisuuden vastapainoksi,
vastamyrkyksi. Ennen hän sitä ei olisi osannut kilpenään käyttää!

Reino Frommerus käveli kiivaasti edestakaisin pitkin lattiaa ja
muisteli erästä puhetta, jonka pastori Rynttänen keväällä oli pitänyt
jossakin kaupunkilaisten juhlassa: "Laki on pyhä ja sille vannotulle
valalle on jokaisen oltava uskollinen, näyttäköön se sitten vievän
syteen tai saveen!"

Niin oli pappi pauhannut. Siitä yhdestä ainoasta lauseesta saattoi
päättää, kuinka halpa käsitys hänellä oli perustuslaillisen hengen
pyhyydestä. Hänelle oli samantekevää, miltä milloinkin sydämmen
pohjalla tuntui, kunhan vain sai jumalansanan varjossa riehahdella
mainehikkaan valtiollisen lain turvissa. "Syteen tai saveen!"
-- Reino Frommerus ei vastannut sanaakaan pastori Rynttäsen
muuttokirja-lähetykseen... Mutta hänen isäänsä, rovasti Frommerusta
tämä virkaveljen menettely ei voinut olla ihmetyttämättä. Vanhus
luki muuttokirjan tarkoin läpi, hänen kätensä hiukan vapisi niin
että paperi kahisi ja yli sankalasiensa hiukan synkästi silmähtäen
poikaansa, sanoi hän:

-- Tämähän on väärennetty!... Mitään muuta ei vanhus sanonut. Hän
pisti vaakunapiippunsa palamaan ja näytti olevan tyytyväinen että
nuorin poika perheineen todella oli saapunut heitä, korven vanhoja,
ilahduttamaan...

Lapsen kastamisesta ei hopeahapsinen rovasti sanaakaan hiiskunut.
Muitta mutkitta hän merkisi lapsenkin kirkonkirjoihinsa "miehen ja
vaimon" jälkeen, tosin lisäten huomautuksen ettei lasta oltu kastettu
mihinkään erityiseen uskontunnustukseen.

Saattoipa siis poika olla täysin tyytyväinen isänsä humaanisuuteen.
Kun sai nähdä, miten vanhus nämät arat asiat oli järjestänyt, niin
tuli ihan hyvälle tuulelle.

-- Haluttaako pappaa verkonlaskuun?

-- Mitä ihmettä? sanoi silloin kulmiaan kohottaen rovasti ukko, jolla
aina oli ollut pientä kinastelua poikiensa kanssa verkkokalastuksen
kannattavaisuudesta. -- Sinäkin muka?... No, lähdetään vaan...

Ja isä ja poika läksivät hauskasti keskustellen verkonlaskuun alas
järvelle, joka peilikirkkaana hohteli elokuun illassa...

Ruustinna Augusta myös oli sydämmellisesti ihastunut nuorten
saapumisesta ja pyrki puoliväkisin valtaamaan miniältä pikku Salaman
hoitoonsa:

-- Min lilla pia... Mormors gullöga... Mutta kyllä se on kummallista,
kuinka tämä lapsi on musteri Charlotte vainajan näköinen!

-- Ei, hyvä täti, kyllä Salama on oma itsensä! hymähti miniä.

Palvelustytöt, rengit, leikkuukasakat, kanamummo, hevoset, lehmät,
koirat ja kissa Mikki, niin, vieläpä pappilan ainukainen porsaskin
-- kaikki näyttivät pitävän pienestä uudesta tulokkaasta, Salamasta,
vaikka tämä ei vielä osannut puhua yhtä ainoata sanaa Kaikki
näyttivät kunnioittavan terveyttä ja luontoa, hyvinsyntynyttä
ihmislasta -- elämän iloa. Elämän ponnistusta ja elämän kysymystä...

Ja pyhä kaste häipyi -- ikäänkuin aamukastekkin pappilan pientareilla
-- auringon paisteeseen. Ei siitä edes puhuttu!

Mutta oli Kurjalan pappilassa sentään yksi olento: joka ei suvainnut
lasta. Se oli tuo syystalvella saapunut uusi apulaispappi Nathanael
Kåhlroth, hengellinen runoniekka, joka salanimellä Nattu Lanttu oli
julaissut kristillissiveellislyyrillisen kokoelman nimeltä "Sionin
kantelon helkähdelmiä." Tämä mies, jonka pelkät kasvot jo paistoivat
hengellisen itsetyytyväisyyden ja autuudenpöhön ihrasta, oli tuonut
Kurjalan vanhaan pappilaan kaiken juhtansa ja karjansa, jota ei
suinkaan ollut vähän, sillä jo nuorena ylioppiskokelaana hänen
oli onnistunut päästä rikkaisiin naimisiin. Tosin oli ensimmäinen
vaimo kaikkivaltiaan Jumalan kutsumuksesta kuollut jo viiden vuoden
kuluttua kuudennen lapsensa synnytykseen -- kurja naisraukka --
mutta laupias taivaallinen isä oli heti työntänyt nuoren papin
paradiisiin toisen avun, josta myös jo oli perillinen. Jumalattomat
ihmiset ennustivat tällekkin vaimolle samallaista kohtaloa kuin
edelliselle, vähääkään välittämättä niistä kauniista runoista, joita
herra kirkkoherranapulainen viritteli "sydänlemmikkinsä" kunniaksi.
Ruustinna Frommerukselle tämä apulais- tai apulannoitusjoukko
taloudellisista syistä oli kova koettelemus, joka puristi hänen
silmistään monta salaista kyyneltä maitoja mittaillessaan, mutta
rovastimiehensä tähden, joka ei muuta apulaista ollut onnistunut
saamaan -- vastaleivotuista papeista näet oli vuosisatamme vaiheessa
alkanut olla kova tinka -- täytyi hänen tyytyä ilmestykseen
semmoisena kuin se tuli ja oli. Täytyihän toki olla ystävällinen
ja niellä kaikki. Onneksi tämä ilmiö kokonaisuudessaan sijaitsi
alanteessa, pihan toisella puolella, siinä flyygelirakennuksessa,
jollaisia mallikelpoisten suomalaisten pappilain historiassa aina
tavataan.

Pastori Kåhlroth (hän kirjoitti nimensä kahdella h:lla) ei tietysti
mitään sanonut Reino Frommeruksen lapsesta, mutta koko käytöksessään
hän antoi tuntua että tämä lapsukainen, jota lykättiin pienissä
vaunuissa aivan hänen akkunansa alatse, häntä erityisesti kiusasi,
hengellisesti hermostutti. Eikä hän voinut käsittää, miksei se myös
vanhaa rovastia kiusannut.

Tuodappa luvattomasta sekaannuksesta synnin sumussa siitetty ja
syntynyt kakara keskelle pääpappilaa ja jättää se siunaamatta
perkeleiden valtaan, vaikka kartanossa oli kaksi sielunpaimenta ja
kylässä kolmas? Sehän oli häväistys pappilan perustuslakeja vastaan,
uskonnollinen skandaali koko seurakunnan edessä! Voi taivasten
talikynttilät sitä uudenajan röyhkeyttä...

Ja jouluenkelirunoilija Kåhlroth-Lanttu, hengellisesti vaivautuneena
asiasta, kiiruhti eräänä iltana -- saarnasorvauksen lomassa --
sepittämään virttä:

    Ah lapsi, synnin hedelmä,
    Miks Luoja sinut loi,
    Kun vanhempas ei kumminkaan
    Sua kasvatella voi...

ja niin edespäin hamaan loppuun asti.

Tämänkaltaiset runot -- hän teki niitä inspiratsioonin sattuessa
puolitusinaa vuorokaudessa -- joita apupappi kaikessa hiljaisuudessa
rustaili mailman parannusta huolehtien, häntä itseään suuresti
lohduttivat.

Oli siis ymmärrettävissä, kuinka hän hermostuksensa kesti, vaikka
kartanoon olikin ilmestynyt kastamaton lapsi.

Reino Frommerus, joka apupapin sielunvaivan oli vainunnut heti ensi
päivästä, toivoi ilmiöstä paljasta hyvää. Hän toivoi ainakin sitä
että pastori Kåhlroth jonakin kauniina aamuna juhtineen ja karjoineen
oli poistuva korven pappilasta yhtä juhlallisesti kuin oli sinne
saapunutkin.

Ja siitäpä melkein näytti että rovasti Frommerus perheineen sitä
samaa salaa mielessään hautoi...

Sillä lapsi oli hyvä niinkuin oli. --

Mutta järjestettyään perheasiansa toistaiseksi täten, matkusti Reino
Frommerus taas takaisin Moukkalaan. Velvollisuus ja isänmaa häntä
kutsuivat, Luonnottomuutta tunsi hän ainoastaan siinä että pakotti
itsensä riistäytymään irti nuoresta perheestään.

Ikävä? vihlova, repivä, salaitkuinen! Se se häntä nyt pahimmin
pelotti...



Papinpojan matkatunnelma.


Kuinka minä rakastankaan sitä pappilaa, sitä Kurjalan korven koti
pappilaa! Sen kuva on sydämmeeni syvälle painunut -- ei ikinä se
sieltä haihdu. Kuta kauvemmin minä elän, kuta kauvemmas kohtalo
minut sieltä karkoittaa, kuta vieraampiin olosuhteisiin se minut
pakottaa, sitä selvemmin, sitä ihanammin se kuva minulle väikkyy
takaa tuhansien ututunturien ja penikulmien, tuhansien elämäni
tuskien. Minä näen ja kuulen hengessäni kaiken, mitä siellä on,
_miten_ siellä on, miten siellä oli ja miten siellä olla voi, ja
minua viehättää ja huumaa se ihmeellinen korkea seutu, Kurjalan
korven vanha pappila sisältöinensä ja ympäristöinensä. Jokainen polku
minua siellä vetää korven ihmeellisiin salaisuuksiin, jokainen ääni
minua siellä värähdyttää luonnon jumalaista kokoonpanoa tajuamaan,
minä näen talvisia päiviä peuroineen ja karhunpesineen, kesäisiä
iltoja soutavine venheineen ja nuotanvetoineen, ja myöhäsyksyn aamuja
kumisevine mantereineen ja riittaanmenneine lampineen, tai kevätöitä
metsonsoitimineen ja laihossa kuppelehtivine jäniksineen... minä
näen päiviä ja öitä kuni kirkkaasti maalattuja suuren taiteilijan
tauluja luonnonkuiskeineen ja ihmisineen, jotka jotakin tekevät,
jotka jotakin edustavat niissä olosuhteissa... Minulle kuultaa
Kurjalan vaaran avara ilma honganhuminoineen ja palokärjen lauluineen
ja minulle kuuluu kotipappilan pyhän rantavalkaman aaltojen loiske
siellä syvällä alla mäkien -- ja kallioiden ja hiekkaleikkitannerten
tarumaisuus. Se on minulle niin rikas se seutu satua ja todellisuutta
ja kansanelämän ihanuutta ja surkeutta, unelmaa ja historiaa, toivoa
ja kaihoa, ja mailman totuustaistelua ja tavottelua... Ah, en sitä
niin osaa sanoa kuin sen tunnen!

Kuka uskaltaa väittää että minä, että minä muka olen hyljännyt isäni
ja äitini kodin tai häpäissyt kotipappilani pyhyydet? Kuka hennoo
sitä sanoa?

Minä juuri sen todellisen merkityksen olen sieluuni lämpöisimmin
tallentanut. Minä juuri...



17.


Syksy oli tullut, Moukkalan porvariskoulu taas oli täydessä
käynnissään ja pikkukaupungin sesonki oli alkanut...

Mutta Reino Frommeruksen elämän taivaalle näytti nousevan mustia
ukkospilviä, jotka uhkasivat sataa tulta ja tulikiveä. Jo nyt kävi
tuuli ja outo kohina läpi kaupungin, ja pahaaennustavasti murisi
koski syvyydessä, ja olipa kuin itse kaljupäinen munkkivainajakin,
kaupungin suojeluspyhimys, öisin olisi jylissyt jylhiä
sielumessujansa Rauniolla.

Vasta nyt näet Moukkalan asujamisto hitaalla pohjoisnapamaisella
järjellään sen oikein oli älynnyt, millaisen vapaamielisen
villi-ihmisen se helmoihinsa oli saanut.

Reino Frommeruksella oli kaikesta päättäen liiaksi siipiä, liiaksi
höyheniä: -- hän siis oli höyhennettävä.

Niinkuin kipinästä tuli syttyy tai niinkuin kärpäsestä joskus kasvaa
härkänen, niin nyt kävi tämänkin miehen maineen.

Sitä mainetta ryhtyi ensimmäiseksi maalailemaan mailman taitavin
koristemaalari: uskovainen Juoruakka. Hän se nyt vaelsi ympäri
Moukkalan pyhää kylää, kujasta kujaan, talosta taloon, joi kamalasti
kahvia, humaltui kuin siperialainen noita, niin että lopulta
oksenteli kujille, mutta kulkea köykkäsi yhä ympäri selittäen kunkin
päivän tekstiä, väsymättä, milloinkaan mitään unhoittamatta.

Näin nyt saarnasi Juoruakka: "Majisteri Frommerus, Kurjalan rovastin
poika, on hirveä ihminen, hirveä kerrassaan -- jessiunatkoon meitä
kaikkia. Ilmestyskirjan traakki? -- jaa jaa! Anttikristus? -- juu
juu! Vai ettekö ole kuulleet? Hänhän -- on eronnut siitä toisesta
siksi että se toinen on ruvennut katumaan kauppojaan... tahtonut
pelastaa lapsirievun sielun helvetistä. Frouva raiska! Jestapoo --
olettekos ainoa muukalainen, joka ette tiedä ettei majisteri ole
sallinut lasta kastaa? Totinen tosi se on... Paatunut pakana, musta
neekeri...!"

-- Kah, -- siinähän Amantakin tulee! Eikös Amanta sitä ole sattunut
kuulemaan? Juu, koko kaupunkihan tuon tietää -- oo! Majisteri
Frommerus on sanonut kirkkoa kuritushuoneeksi, -- uu uu! Häpeä, häpeä
-- papinlapsi! Ette ole tainnut kuulla mitä se koulussakin opettaa?
Oli kysynyt tietääkö kuka, mikä on pooli -- se monopooli? Ei olleet
riimukset tienneet. Silloin oli itse selittänyt: "se se on monopooli,
että pappi yksikseen saa saarnata, mikä on Jumala." Jestas sentään.
Sitten oli kysässyt: mikäs on sankari? Ja kun ei Puumannin Ville
kaikkia sankareita ollut muistanut, niin itse taas oli tolkannut:
"Saumannikin oli sankari!" Juu, juu, huh sentään! Ettäkö sankari
sellainen mies, joka on murhannut Suomen pääherran? Enhän minä,
vanha ihminen, ymmärrä latinaa enemmän kuin Amantakaan, vaan tiedän
minä ramatikoista sen verran, että tartteekos opettajan iskeä silmää
pojille, kun puhe on passiivista. Kieltäjä, kieltäjä -- juu juu!
Ei kuulu Rynttäsen rukouksissakaan käyvän ja rehtoria kovistelevan
kuuluu että tämä vain rahan rakkaudesta rukoilee... Eikös meidän
sitten otsamme hiessä työtämme tekemän pidä -- hää? Oli sanonut sen
isämeitäin olevan pyhänhengen pilkkaa -- vie ja varjele! Vaan kyllä
kai minun nyt pitää lähteä rumineeraamaan, hohoo...

Juoruakka niisti nenänykerönsä, vaan ei hän kuitenkaan vielä
lähtenyt. Jatkoi vain iloisia juttujaan:

"Juu! Ensin siitä kaikki niin tykkäsivät, vaan nyt on koira karvansa
näyttänyt. Raaka sillä luonto kuuluu olevan, vaikka tuo meijänkin
Manti sitä ensin niin kehui. Raaka, raaka! Oli vain naureksinut, kun
viikarit tässä yhtenä päivänä olivat meinanneet koko koulun ilmaan
räjähyttää. Jessus! Muut opettajat olivat juosseet sydän kurkussa...
joka luokalla pauke kävi... luokat savua tuprunaan... ne oli ihan
itkeneet lasten perisynnin kirouksia, vaan tämä vaan virnistellyt
oli ja vielä kehaissut että hän puolestaan ei rankaise. Mistä sitten
rangaista, jos ei mokomasta? Sitä vartenhan se on koulu jotta siellä
ihmistapoja opetetaan. Mutta tämä vaan -- elä muuta kuin naura.
Väärä-uskoinen! Minkä se vielä tekeekään, jos saa kasvattaa kaupungin
lapsia? No hyvästi, hyvästi. Kiitoksia vaan, -- en minä neljättä
kuppia... Vielä pitää tuossa Tuppuraisessakin pistäytyä -- asialla,
asialla vaan. Jumalan haltuun. Raamatun selityksessä sitten tavataan.
Ajöö, ajöö -- --

"Juu, sitähän minä vielä hunteerasin että onkos se Amanta nähnyt
sen artiklan Helsingin aviseista? Joo, se on justjänttiin tämän
majisteri Frommeruksen käsialoja. Hävytön häikäle, miten siinä
sanookaan: 'Likaisemmat kuin Sika-Taavetin takapiha' -- se näet näitä
meidän katuja sikaneeraa -- ja huoneihen alla selittää löytyvän
'sekä julkisia jotta salaisia satavuotisia saastansäiliöitä, jotka
levittävät ympärillensä surmansiemeniä', joihin lapsiriepuja
kuuluu kuolevan aivan kuin kärpäsiä myrkkyyn. Minä osaan ne sanat
ihan ulkoa. Tietysti, rakas Amanta, tietysti, jes jes! On siinä
artiklassa paljon perääkin, vaan eihän saisi sanoa kaikkea mitä
ihminen tietää. On meijän rotuvaareilla toki kissanraatojakin --
muistaakos Amanta, kuinka monta hevoskuormaa se tuo viskaali sitä
törkyä tuosta Makkaraisen portin edustalta kaivatti -- juu, ja on
sitä tämänkin pytingin alla rihkamaa, jos syyninki pannaan, on,
on, eipä sillä eikä siksivuoksi, vaan ei sitä passaisi mailmalle
huiluttaa, sehän on Jumalan sallimaa kaikki... Oikein sanoi
valtuusmiesten tirehtörska että majisteri Frommerus on häväissyt koko
Moukkalan yhdyskuntaa. Niin, niin! Vaan jos minä nyt lähtisin...
Ai Jessus. Kuulkaahan ystävät: se siinä artiklassa sanoi meidän
kirkon tapulinkin kenottavan kallellaan ja ennusti kerran kaatua
romahtavan Adamssonnin navetan päälle. Herra siunatkoon! Rekina-rouva
ihan oli pökerryksissään -- vähemmästäkin -- kuuluvat sen Aapelin
kanssa päättäneen että navetta puretaan, jottei ainakaan ämmärukat
muserru... -- niillä on yksitoista poikivaa -- tulevan viikon
torstaina kuuluu Sepelikki saavan vasikan. -- Voi hyvä Jumala, sillä
viisiin sitä ihmisiä säikytellään, kun hulivili-avioliitossa ollaan.
Voi maalimaa pahennusten tähden... Niin on rauhassa elää juntattu
tähänpäivään asti ja tapulit suorina seisseet, vaan annas kun tuo
Jerusalemin suutari tänne lestinsä toi -- hetipaikalla on hengellinen
elämä hieverissä. No hyvästi nyt, ajöö rakas Amanta, hoppukin tässä
hätistelee. Kyllä minä huomennakin, jos kerkiän... Morjensta vaan,
Amanta."

Juoruakka meni.

Reino Frommerus ei hänen puheistaan välittänyt, vaikka ne hänenkin
korviinsa kantautuivat. "Jos ei pahempaa tule -- ei hätää mitään"
arveli hän itsekseen, ja teki työtänsä häiriytymättä.

Mutta Pater Kaljupääensis, Moukkalan suojeluspyhimys, ei ollut täysin
tyytyväinen pikkuserkkunsa, Juoruakan, heikkoihin toimenpiteisiin.
Hän rupesi yön unissa ilmestymään milloin minkin kaupungin asukkaan
makuukammioon, kehoittaen -- kaikkien kirkkoisien nimessä --
ryhtymään vakavampiin toimenpiteisiin vaarallisen villitsijän Reino
Frommeruksen suhteen. Kehoitti -- vieläpä käskikin.

Nämät unijumalan käskyt upposivat kaupunkilaisten veriin kuin parhain
lehmänrokko ja puhkesivat pintaan kuin loistavimmat ajokset...

Koko kaupunki heräsi itsetietoiseen taisteluun.

Ensin marssivat esiin pikkukaupungin rouvat, Moukkalan yhteiskunnan
todelliset nyörinpunojat, jotka nyt olivat huomanneet elättäneensä
povellaan käärmettä. Rouvat jättivät kaunopuheliaan adressin, jossa
oli monen monta omakätistä allekirjoitusta. Siinä olivat Ellit, siinä
Lillit, siinä puolivillaiset ja puolivillit. "Me allekirjoittaneet
kaupungin sivistyneet äidit pyydämme -- vaadimme" ja niin edespäin...

Reino Frommerus vain hymyili.

Mutta hienojen rouvien jälissä astua toppuroivat häntä vastaan
kaupungin pätevät papat: valtuusmiehet, korkean raadin jäsenet,
sekatavarakauppiaat, viina-anniskelutirehtöörit, venäläisvormuiset
virkamiehet -- toisin sanoen: kaikki Moukkalan virkaintoiset
nuohoojamestarit ja kadunlakaisijat. Hepä antoivat maisteri
Frommerukselle suullisen, varsin vakavan varoituksen ja poistuivat
sitten arvonsamukaisessa järjestyksessä aivankuin olisivat käyneet
pääsiäiskirkossa.

Reino Frommerus vain vihelsi!

Hän läksi viheltäen kouluunkin, mutta kas: siinä kompuroivat
kolistellen rappusissa häntä vastaan koululasten lailliset vanhemmat,
kaikki kristillissiveelliset holhoojat, nuot, jotka olivat uskoneet
lastensa kasvatuksen koululle, koskapa heillä itsellään ei siihen
riittänyt aikaa eikä halua; nekin jättivät nuorelle opettajalle
"atressin" ja poistuivat hartaissa toiveissa.

Reino Frommerus vain heilautti keppiään -- läksi yhä kouluun ja
opetti kahta innokkaammin...

Mutta voi! Pian tarttuivat pyykinpesukurikkaan myös kaupungin
kaikki pedagoogit, nuot koulumestarien pyhät jäännökset edellisiltä
vuosisadoilta, kurttuiset pyhäkoulumamsselit ja muut muumiot --
ja vasta kaiken tämän märehtivän Jupiterin karjan jälkeen ajaa
karahutti esiin renkuttavin valjain, nilkuttavin tammoin ja ruunin,
koulun Johtokunta: oikeaoppisuuden, siveellisyyden ja poliittisen
järjestyksen ylimmäinen valvoja lähinnä Jumalaa -- joka viimemainittu
oikeastaan myös kuului tai oli herra Bobrikoffin aikana jotenkin
joutunut kuulumaan johtokunnan ylivalvonnan alle.

Tottatosiaan! Johtokunnan kanssa ei ollut leikkimistä, ja -- Reino
Frommerus lakkasi viheltelemästä.

Koko tämä kunnianarvoisa pikkukaupungin rekiretkye -- Juoruakan
vesikelkasta aina Johtokunnan kuomurekeen saakka -- oli äkkiä
ruvennut harrastamaan yhtä ainoata uskonnollisvaltiollista kysymystä:
viisaustieteen maisteri Reino Frommeruksen soveliaisuutta Moukkalan
korkeakoulun opettajaksi?

Sehän kyllä oli mahdollista että Juoruakka osaksi oli ollut väärässä,
sehän oli mahdollista että muitakin raatoja paitsi kissan lymysi
kaupunkilaisten pimeissä lattiakellareissa tai että kaupungin vanha
kellotapuli oli hieman kallellapäin, sehän -- ja moni muukin ilmiö --
oli varsin huomiota-ansaitsevaa, mutta --?

Niin, tässä oli vain yksi "mutta", nimittäin se tosiasia, että
maisteri Frommerus aikakirjojen ja tunnustähtien mukaan oli
ensimmäinen mies Moukkalan esi-isiä kunnioittavassa seurakunnassa,
jonka lapsi uhalla oli jätetty kastamatta, vaikka kaupungin
kaivoissa, vieläpä perunakellareissakin, oli runsaasti vettä.

Uhalla? -- niin.

Siitä sopi tehdä kaikki muutkin johtopäätökset. --

Vapaamielisen koulumaisterin asema ei suinkaan ollut kadehdittava.
Joka suunnalta häntä nyt nykittiin; mustat pilvet jo syytivät hänen
niskaansa tulta ja ukonkiveä.

Jos ei ollut leikkimistä jalon Johtokunnan kanssa, niin eipä myös
ollut ottelemista osakeyhtiö "Suomalaisenkaan" kera, sillä tällä
hengenpiirillä oli tuo kaikista vaarallisin ase -- sanomalehti.

Sanomalehden nimi oli "Korven Kalkuttaja", jonka vanhan urkuharmonian
pedaaleja poljeskeli herra Tiitus Tolvanen, sanomalehtimies.

Tämä Tiitus Tolvanen -- kuten heimonimensä jo viittailee -- ei ollut
Isältä Jumalalta saanut niitä kaikista korkeimpia järjen lahjoja,
eikä myös luonto hänelle ollut suonut sukkeluutta yhteiskunnallisessa
osuustoiminnassa, mutta oli laupias luojamestari hänellekkin sentään
lahjoittanut jotakin hyvää -- nimittäin suuret korvat, avarat kuin
Bileamin aasilla, mitkä erinomaisesti täydensivät hänen aivokoppaansa
alituisesti sähköttäen uutisia hänen sielunsa sentraaliin, josta
ne sitten kaikenlaisten käsiseparaattorien välityksellä joutuivat
"Korven Kalkuttajan" isänmaalliseen kirjapainoon.

Näillä itämaisilla korvillaan kykeni herra Tolvanen kuulemaan asioita
sellaisiakin, joita eivät muut kuolevaiset kuulla voineet, ei edes
Juoruakka, joka toimi hänen reportterinaan. "Mikäli olemme kuulleet"
sanat tarkoittivat aina tätä Tolvasen svedenborgilaista kuulotaitoa.
Itse luki hän aina myös korehtuurit ja luki ne tavallisesti niin että
"enkelistä" tuli "perkele" ja päinvastoin, johon vuoroviljelykseen
ajattelevaiset lukijat piankin tottuivat. Tosin hän itse ähkyi tätä
sanojen merkillistä yhdenkaltaisuutta...

Tiitus Tolvanen ei ollut mikään tusinasanomalehtineekeri, joka
rahan taikka muun mammonan takia antautuu mailmaa parantamaan, ei!
-- hän oli pikkukaupungin kapitalisti, joka oli saanut setelinsä
suoraan Jumalalta -- aivankuin Israelinlapset mannan taivaasta --
ja senpätähden hän taivaallisen pankkiirinsa kunniaksi oli itsensä
huudattanut sanomalehti-päälliköksi, jonka ammatin sopivaisuutta
häneen nähden järkevät ihmiset selän takana tosin irvistelivät, mutta
jota Tiitus herra itse piti elämänsä kutsumuksena.

"On see nii hauska olla toimiddajana, kunn onn siihen luondaista
dtaipumusta!" olikin hänen tapansa kehaista lähimmän ystäväpiirinsä
keskessä.

Tolvanen siis toimitteli, toimitteli, leikkasi, liistaroi ja
toimitteli -- hän rakasti keritsimiä -- ja olipa ikäänkuin
pilventakaiset ilmiantajat olisivat hänelle lähetelleet
raporttejansa, joiden mukaan asiat painatettiin ja ikuistettiin.

Kun Frommerus-vaino alkoi, oli siis Korven Kalkuttaja mitä
suosiollisimmin senkin hengellisen herännäisyysliikkeen etunokassa:

    '_Avoin kirje maisteri Reinholti Frommerukselle_. Sen johdosta
    mitä Jumalan Hengi sielussani valittaa. Niin pyytäisin teitä
    Jumalan Henken avulla paremmin tutkistelemaan mitä Hengi
    Seurakunnille sanoo. Että miksis tulitten tähän kaupuntiin
    pahennusta aikaan saattamaan? Vai niinkö te luulette että
    syntinen immeinen, joka on synnin ala myyty, omalla voimallaan
    voi autuvaaksi tulla eikä muka tarvihe mistään välittää. Kyllä
    sitä asijaa on tuhansia vuosia reistattu, vaan maaliman viisaus
    on Jumalan etessä typeryys ja se joka meistä suurin tahtoo
    olla, se olkoon toisen palvelija, sillä ylpeys käy lankeemuksen
    etellä, sanotaan sanassa. Kun kerran rakas taivaallinen Isä
    II personassaan Pyhän Kasteen on asettanut, niin ei se kuulu
    ainoasti hyvään tapaan ja Lutheruksen oikeaan oppiin, vaan
    kuuluu se myös Suomalaisuuten kalliiseen asijaan, joka kai
    herr majisterillekin pitäis oleman sytämen asija, koska on --
    mikäli olemme kuulleet (toimituksen lisäys) -- pappansa hänet
    ylöskouluttanut eikä siis passaa olla viikingien kädyri. Me
    emme tällä erää tahto kosketella siviliaviota, koska sitä monet
    tosisuomalaisetkin puollustavat -- mikäli olemme kuulleet (toim.
    lis.), -- vaan sen me sanomme että ristilliseltä kannalta on
    järin tärkejätä, jotta kaupunnin lapset saisivat opetuksensa
    uskovaiselta, joka nöyrästi tunnustaa esi-issäin oppia siihen
    asti kun maalima seisoo, ja kehotamme siis lämpymästi: jätä
    pojs ah rakas veli tuo henkellinen ylypeys ja anna lapses
    kastetuksi tulla Vetellä ja Henkellä, jotka niin korkijat asijat
    matkaansaattaa taitavat, sillä katso koko Suomen suomalainen
    kansa jo kokottaa kädensä majisteria vastaan ja kansan ääni on
    tärkejä äänenkannattaja Jumalan etessä. Siis tunne itsesi, oo
    ihminen. (Lähetetty). -- Toimitus puolestaan yhtyy edelliseen,
    sillä nähtävästi arv. kirjoittaja tarkoittaa kaikkien yhteistä
    parasta.'

Korven Kalkuttaja painatti moiset sepustukset tavallisesti
suomalaisen t- ja j-tyylin mukaan, jotta ei mitenkään loukkaisi
kansanomaista sävyä.

Tällaisia opettavaisia pätkiä julaistiin noin pari kertaa viikossa,
mikä vaikutti varsin elähyttävästi pikkukaupungin elämänmenoon,
jossa niin harvoin pormestarin härkä putosi kaivoon tai talitianen
teki pesänsä kaupunginvoudin takapihaan (sellaisia olivat yleiset
uutiset). Maisteri Frommerus oppi löytämään parhaimmat nakerruspalat
tavallisesti sunnuntailukemisten jälkeen, mikä oli erikoisesti
suosittu osasto Kalkuttajan jalossa sanomalehdessä. Hän -- hullu mies
-- noihin hengellisiin avoimiin kirjeisiin toisinaan vastasikin,
mutta tarpeetonta lienee huomauttaa että hän niin kevytmielisestä
menettelystään sai tuhansin kerroin nuuskua ja tukkapöllyä lisää. Se
oli aivan samaa kuin nakata kalikka koiralaumaan: yhä suurempi äläkkä
siitä syntyi, hammasten kiristys ja kinttuihin karkaus.

Tiitus Tolvasta ja hänen jumalanrakkejansa ei tosiaankaan sopinut
ärsyttää. Herra Tolvanen näet todella toivoi tuon nuoren "vanatikon"
-- kuten hän sivistyneesti koulunopettajaa nimitti -- sielun
pelastusta. Ollen itse syvästi uskovainen -- hän uskoi että suuri
Galilealainen hänenkin vaivaisen sielunsa oli verellään lunastanut
-- kävi hän uskollisesti joka pyhä kirkossa huolimatta siitä että
hänkin salaa oli merkillepannut, kuinka kaupungin vanha kellotapuli
todella hieman viippasi Adamssonnin navettaan päin. Kirkossa hän aina
ensimmäiseksi siis rukoilikin, penkkiinsä painautuneena, ettei kaiken
Herra panisi tapulia kaatumaan ainakaan silloin, kun hän, toimittaja,
istuu kirkossa, mutta sepäs häntä salaisesti huolestutti että jos
se tornin tötterö on korkeampi kuin on laskettu, niin silloin se
romahtaessaan musertaa muutakin kuin Adamssonnin lehmät, sillä Korven
Kalkuttajan kirjapaino sijaitsee näet juuri justiinsa Adamssonnin
navettarakennuksen takana! Mutta oliko koskaan maalimassa kuultu että
Isä Jumala olisi sallinut tapulinsa kaatua uskovaistensa päälle?

Ehkäpä siis kuitenkin saattoi toimia ja toimitella turvassa, jollei
vain ameriikkalaisia orkkaaneja, noita hirmumyrskyjä sattuisi, joiden
riippuvaisuus Jumalasta oli hänelle aina ollut hiukan hämärä ja
epäilyttävä asianhaara. Pääasia sentään oli se ettei kirkontapuli
ehtisi romahtaa ennenkuin Korven Kalkuttajan oli onnistunut ajaa
villitsijämaisterin ulos kaupungin tullista.

Tiitus Tolvanen siis toimitteli, toimitteli herransa rauhassa ja
Kalkuttaja -- tuo ikuinen nalkuttaja, painatteli, painatteli vain...

Se painatus ei mennytkään turhaan, sanat eivät kaikuneet kuuroille
korville -- itse Suomen kansa näet sattui lukemaan juuri sitä
sanomalehteä. Ja kun Tiitus Tolvanen kerran oli pasuunaan puhaltanut,
niin koko Suomen kansakin heräsi. Se hyökkäsi ikäänkuin seipäillä
ärsytetty karhu syvältä korpiluolastaan, se nousi kahdelle jalalle ja
kamalasti kiljahdellen tirkisteli eteensä siihen mieheen, joka sen
korven pyhää rauhaa oli uskaltanut häiritä.

Maisteri Reino Frommerus näet oli alkanut saada nimettömiä
uhkauskirjeitä.

Näin nyt karjui Suomen kansa -- kautta kansakoulun läpikäyneen
maalaistalonpojan kirjeen, jonka koulumaisten eräänä syyspäivänä
vastaanotti Moukkalan postimieheltä:

    'Millä oikeutella sinä, joka olet kelvottomimpia Pobrikohvin
    kädyreitä s.t.s. Venäläistyttäjiä, niin häikäilemättömän
    törkimyksellisellä hävyttömällä konnuudella esiinnyt
    isänmaallisena ja päällisiksi suomenmielisenä? Paina sinä, joka
    uneksit suurmiehen kunniaa, silmät lieteen! Vain onhan toteutunut
    suhteesi sananlasku: ennen maa repiää kuin huora häpiää. Olet
    pappilassa kasvatettu ja ei opetettu etes 6:tta käskyä, joka
    oletkin, huoruuten perkele, kovin hävyttömään raivoon noussut.
    Julkisesti huoripenikkasi syntymisen vielä häpeet ilmaista. Ei
    totella sinulla, inhottava perkele, ole sielua. Mutta varo sinä
    ilkeä saatana Herralla Jumalalla on voimaa ja keinoja sellaiset
    maan turmeliat ja vaivat vielä hukuttaa -- varmaankin helvetissä.
    Mitä te itserakkaasti ylvästelette runoistanne? Runoja!
    Halpamaisinta lallatusta, jolla ei neulanpistoa ole yhteyttä
    isänmaallisuuten ja suomalaisuuten kanssa. Kirottu, saastainen
    iljettävä hylkiöperkele olette!

    Kostakoon Herra Jumala ajassa Teille ansionne jälkeen. Elköönkä
    suhteenne olko pitkämielinen. Mitä te parempia persooneja kohten
    kuin te itse olette, uhkailette. Varohan konna, kavala perkele,
    omaa kurjaa nahkaasi, joka todella ansaitsee uhkausta.

                _Asian tunteva Perustuslaillinen Suomettarelainen_.'

-- Tässä on tosisuomalainen perkele ja kristittyjen perkele sulaneet
yhdeksi valtavaksi käsitteeksi! sanoi Reino Frommerus naurahtaen ja
pisti uhkauskirjeen taskuunsa.

Ja tämä uhkauskirje povellaan, läksi hän myös kouluun...

Ja hän opetti voimallisesti, itsekkin ihmetellen, mistä kummasta sai
kaiken sen siveellisen ryhdin, jolla tunsi liikkuvansa ja toimivansa
näissä vaikeissa olosuhteissa.

Mutta yön yksinäisinä hetkinä tämä raaka piiritys häntä jo
hirvitti, se iski kipeitä haavoja hänen sydämmeensä, turmeli
hänen ihanteellisia käsityksiään Suomen kansasta ja synkensi
synkentämistään hänen elämänsä toiveita.

Sillä joka aamu täytyi hänen herätä uuteen vainoon, yhä uusiin,
yhä pirullisempiin uhkauksiin. Tarvittiin terveen järjen kaikki
hillitsemiskyky pysyäkseen tyynenä ja lujana kokiessa kaikkia niitä
järjettömyyksiä, joihin vaino oli paisunut.

Pastori Elias Rynttänen kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura, ja
tiesi kyllä, missä se mies oli, jota hän etsi nielläkseen, mutta --
omituista kyllä -- hän ei uskaltanut enää yksikseen kapinoitsijaan
kajota. Kuten ovela valloittaja ei hän enää käynyt raakana
Goljattina piskuista Daavidia vastaan, vaan meni ja teki salaliiton
virkaveljensä Möhkösen kanssa, hyvin oivaltaen että vaikka he kaksi
valtiollisessa politiikassa sattuivat vetämäänkin eri köyttä, niin
taivaallisessa diplomatiassa sentään mainiosti soveltuivat kiskomaan
yhtä köyttä, nimittäin sitä köydenpätkää, jolla Reino Frommerus
piti hirtettämän. Salaliittoon yhtyivät sitäpaitsi kirkkoherra Land
itseoikeutettuna jäsenenä ynnä ennenmainittu jouluenkelirunoilija
Kåhlroth-Lanttu -- ja nämätpä neljä jumalanvoideltua nyt marssivat
kuni muinen ylimmäisen papin Eelin pojat kantaen liitonarkkia
kaiken Suomen kansan edessä ja ikäänkuin veisasivat korkeimmassa
kuorossa: "Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Zebaoth, totisesti hän hukuttaa
jumalattoman suvun eikä anna anteeksi sille, joka hänen edustajiaan
ei tottele. Katso, me Jumalan edusmiehet, olemme kuten Herodes,
Pilatus ja Kaifas tulleet ystäviksi, koska suuri yhteinen päämaali
sitä vaatii. Halleluija! Tarttukaa köyteen kaikki!"

Reino Frommerus näki mielikuvituksessaan tämän liitonarkin kieppuvan
ikäänkuin ruumiskistun messua mylisevien pappien välissä ja
hänestä tuntui aivan kuin häntä itseään siinä väkisten olisi viety
ennenaikaiseen hautaan...

Mutta kaikkein ylinnä kaikui hänen korvissaan Tuomiokapitulin
korkea veisu, tuon kaikista hengellisistä tuomareista kokoonpannun
korporatsioonin kuorolaulu. Olipa ikäänkuin hän hengessään
olisi nähnyt Jerikon piirityksen ennen Kaanaan valloitusta,
jolloinka jumalata-pelkääväiset papit kiersivät seitsemän
kertaa itsepäisten pakanamuurien ympäri symbaleilla soitellen,
riemubasunoilla puhallellen, jotta koko Jehovan voima maanääriä
järisyttävästi tutaisiin. Se oli mahtava ristikulkue, jollaista
eivät uskovaisimmatkaan akat ennen olleet Moukkalan lehmikujilla
nähneet! Siinä vaelsivat nyt sekä ratsain että jalkaisin kaikki
luteerilaisen vatikaanin jäsenet: oikeauskoisen hiippakunnan
herra piispa kuni paavi kardinaaleillensa, henkivartioinensa, ja
kaikki he vihanvimmatusti puhalsivat puhaltamiinsa, joita oli sekä
vanhantestamentin aikuisia että suomalaisia paimentorvia, jotka
ytimiin ja luihin tunkevasti törähtelivät syksyisessä ilmassa.
"Jerikon muuri, Jerikon muuri, sorru, särjy, raunioksi raukene,
pakanain turva, kyykäärmeiden kallio!" ikäänkuin pauhasivat nuot
basuunat, pukinsarvet ja tuohitorvet.

Ja oli kuin herrat papit, nuot Jumalan soturit, olisivat kiertäneet
jo seitsemännen päivän seitsemättä kierrostansa muurien ympäri ja
kansan nostama sotaulvonta käynyt yhä kauheammaksi, sillä kaikki he
himoitsivat saalista sanan jälkeen, uskoen Kaanaseenjohdattajansa
lupaukseen että kohta, kohta Jerikon muuri oli itsestään hajoava...

Ja Reino Frommerus, joka istui tuon pakanamuurin korkeimmalla
sakaralla, aseenansa ainoastaan daavidilainen linko, vahtien kuinka
hänen oikein kävisi, -- hän luuli jo totisesti häviönsä päivän
tulleen ja vavahteli kalvenneena, kauhusta huudahdellen itseksensä.
"Järkeni ja sydämmeni Jumala, Vapauden pyhä herra, etkö minua auta,
etkö minua auta?"

Hän uskoi jo että papillista väkivaltaa vastaan Suomessa oli yhden
miehen mahdotonta taistella ja että siis hänenkin, yksilönä, oli
pakko sortua ylivoiman alle -- -- --



18.


Mutta silloin tapahtui jotakin...

Tapahtui äkkiarvaamaton ilmiö, siinämäärin väkevä ja pyhästi
pyörryttävä että sekä vainottu että vainoojat ylenpalttisesti
hämmästyivät, ja kaikki se pirullinen, mitä oli ollut tekeillä
yksilön itsenäisyyden masentamiseksi, unhoittui -- unhoittui iäksi.

Se oli henkinen maanjäristys, niin merkillinen ja mieliämullistava,
ettei senkaltaista ilmoisna ikänä ennen oltu nähty eikä kuultu Suomen
kansan historiassa. Se vyöryi kuin pitkäisen jylinä yli tuhansien
vuorten ja tuhansien järvien, ja sen leimaukset näkyivät idästä
hamaan länteen ja etelästä hamaan pohjoiseen. Ja kammottavassa,
pimenevässä hiljaisuudessa, joka ennusti hirmujyrinää, kuului kuni
huuhkajan huutona yksi ainoa ääni: "herätkää! nouskaa! karistakaa
päältänne orjankahleet!" Se oli kärsivien kansojen viattomasta
verestä vuotanut valtameri, joka tulvaksi paisuneena hyökyi pitkin
mantereita, tantereita, ryskäen, mukaansa temmaten ja allensa kaataen
kaiken, mitä siihen asti järjestetyssä yhteiskuntaelämässä oli
pidetty kaatumattomana, horjumattomana, ikuisesti väistymättömänä.
Sen valtameren pahaaennustavan kohinan edessä vapisivat
keisarinlinnat ja suuret ruhtinaat, vapisivat kokonaiset sotajoukot,
joiden olemassaolosta valtakunnat riippuivat.

Ei mikään voima taivaassa eikä maassa näkynyt voivan sen valtameren
nousuveden kulkua estää. Se läksi suuresta kansasta ja tarttui myös
pieniin...

Se viskasi hyrskähtävän hyökylaineensa Suomenkin niemen maanääriin,
nosti jättiläisaaltonsa Moukkalan kaupunkiinkin kuni uppiniskaista
kalliota vastaan, hyökkäsi niin ylös että roiskeet lensivät korkealle
ilmaan -- siristen aina Kurjalan nälkäperukoille asti...

Ihana ilmiö, orjuutettujen kansakerrosten jumalainen kapina,
korkeaveisuinen kostonuhka -- suurlakko.

Eikö sitä vallinnut joku korkeampi voima kuin kenraalisantarmien tai
ylimmäisten pappien??...

-- -- --

Moukkalassakin liput liehuivat, jyrisivät juhlalliset
kansalaiskokoukset, riisuttiin aseistaan santarmi ja virkavalta, --
ja kansa palveli ja uskoi muihin jumaliin kuin niihin, joista pappi
vuosisatoja oli puhunut. Ja kaikki muu oli lakannut liikkumasta,
työtätekemästä paitsi ihmisjärki, ihmisen ihanneusko johonkin uuteen,
oikeaan, oikeutettuun ja toteuttamis-mahdolliseen. Ja kaikki mikä
tapahtui, oli kuin unta, jossa yö ja päivä yhteen sekoittuivat, ja
kuitenkin oli se räikeä todellisuus, johon kaikki saattoivat käsin
koskea tullaksensa vakuutetuiksi ettei se ollut satua, vaan täyttä
totta!

Ja vuosien painostus laukesi. Vuosien epäusko muuttui uskoksi
tunneissa -- sekunneissa... Kurjat petturit piilivät paossa. Kurjat
kavaltajat -- ne kätkeytyivät nyt pimeimpiin nurkkiinsa vapisten
omissatunnoissaan, rukoillen armoa ihmisiltä ja Jumalalta.

Sillä nämät vuorokaudet olivat henkisen maanjäristyksen
ihmevuorokausia, jolloin ikäänkuin haudat aukenivat ja suuret
vainajat puhuivat, ja temppelien esivaatteet repeilivät kahtia
kulmakivien liikahtelemisesta... Mutta ei se ollut ainoastaan
seitsemän vuoden routa, joka näin suli mielistä, vaan seitsemän
sadan vuoden jääkerros, tuo viekas vipukone, joka oli viritetty aina
siitä hetkestä alkaen, jolloinka viikinkikuningas oli noussut Suomen
rantamille ja kastanut pakanakansaa Kupittaan lähteellä. _Niihin_
ytimiin asti tämä maanjäristys tunkeutui!...

-- -- --

Korven kaupungissakin vapauden torvet kultaisesti törähtelivät, ja
pyhän vallankumon punainen sumu verhoili kujia ja kukkuloita -- tuon
pyhän, aatteellisen vallankumouksen, jonka kaikkea sisältörikkautta
äkkiähavautettu arki-ihminen ei itsekään vielä aavistanut...

Ja katso: ensi kertaa kulkivat herrat Suomessa halvan työmiehen
rinnalla... käsikädessä laulaen vapauslauluja julkisissa paikoissa.
Herrat --? niin -- nuot väkevän eksymyksen orjaraukat, jotka vasta
nyt yhdennellätoista hetkellä, alkoivat himmeästi aavistaa, missä
Suomen kansan pohjakerrokset, sen voimaperustukset seisoivat. He
kulkivat -- ja häpesivät -- ja ikäänkuin anteeksianoivat. --

Sillä nämät hetket olivat huumaavat ja sovituksen tarve oli suuri...

Ja työmiehen laulu raikui kaikista ylinnä kujilla ja kunnailla, joita
punainen usma kierteli...

Mutta myös köyhät häpesivät. Eivät he sitä hävenneet että herrat
heidän rinnallaan tovereina marssivat -- johon toveruuteen hekin
suurten hetkien huumaamina uskoivat -- vaan sitä he häpesivät että
he niin kauvan olivat nukkuneet syvässä unessaan, tietämättä millä
pylväillä kansojen ja kokonaisten valtakuntien perustukset seisoivat
-- tai mikä merkitys heillä, nukutetuilla nukkujilla, noihin
perustuksiin nähden oli... ja oleva oli.

Pyhä yhteistyö kaikkien niiden kesken, jotka uskalsivat uskoa
isänmaan tulevaisuuteen -- kas sellainen henki nyt vallannut oli
Moukkalan kansalliskaartin...

Lapsellinen, hullu haave, mahdoton äkkipäätä toteuttaa -- mutta
se oli näinä päivinä partasuisten miestenkin miehuullinen haave,
työmiehen vaimon ja mukaantemmatun herrasrouvankin ilonitkuinen
haave, jossa kirotut säätyerot haluttiin toisilleen anteeksiantaa!...

Suuret, suurenmoiset olivat näiden päivien ja öiden heilahdukset,
syvänkumisevat olivat jättiläiskellon kajahdukset uuden ajan ääriä
vastaan.

-- -- --

Reino Frommerus oli kaikkialla mukana. Hän, joka vielä äsken oli
tuntenut itsensä heikoksi yksilöksi, jonka oli turhaa taistella pahan
ja typerän mailman ylivoimaa vastaan, hän nyt vahvimpana riehui --
pitäen tulisia puheita vapaudelle. Niin. Ennenkaikkea _vapaudelle_,
sille siveelliselle voimalle, joka halveksii kaikkea pahaanpakotusta
-- sille hän puhui, sen puolesta hän hehkuvin rinnoin kansaa opetti,
sen torkkuvia toiveita herätteli, sen uskoa lujitti, sillä _siten_
vain hän tämän valtiollisen roudan sulamisen käsitti. Hän puhui
punaisin sanoin idän arojen lapsista, joiden parahisto vuosisatoja
oli uhrannut sydänvertansa ja persoonallisia etujansa yleisen
vapauden marttyyritaistelussa; hän siunasi heidän henkiään, joiden
ympäriltä raaka valta oli ruumiit runnellut; hän manasi nyt nuot
hiljaiset sankarit haudoistansa ja selitti suomalaiselle kansalle,
mikä elämässä oli arvokkainta -- pyhintä -- ihailtavinta!

Ei semmoisia tulenpalavia sytytyspuheita ennen oltu Moukkalassa
kuultu; jos joku oli puhunutkin, oli puhunut vain hiljaa itseksensä,
koskaan rohkenematta puhujalavalle nousta.

Nyt ei enää puhunut arka yksilö, nyt puhui jo kursailematon
yhteishenki -- yksilöiden suiden kautta. Jolleivat yksilöt nyt olisi
puhua osanneet, niin varmaan kivet olisivat huutaneet. Semmoinen näet
oli aika.

"Alas sortajat! Alas kurjat petturit! Alas suuret ja pienet tyrannit!"

Näin kalskahtelivat kapinalliset sanatikarit hulmuvien lippujen ja
tulisoihtujen välkkeessä.

Ei se ollut juopuneen huutoa -- kaikki kapakat oli kansa itse
sulkenut; ei se ollut anarkismin raivoa -- ei ainoatakaan murhaa
tapahtunut; ei se ollut vallanhimoa -- jokainen palveli toistaan
palkkoja kerjäämättä -- -- se oli vain puhdasta uskoa oikeuden
mahdollisuuteen maassa ja mailmassa, _veljeysaatteen_ suloista
huumausta!...

Nähtiin koulupoikia hopeahapsisten vanhusten rinnalla marssimassa
kansalliskaartin riveissä: isänmaan uudenajan historian ensi
välähdyksiä ikäänkuin sydämmien muistoihin keräten, nähtiin
koulutyttöjen ponnahtavan puhujalavalle ja hentoinen käsi ojennettuna
myöhäsyksyn synkkää taivasta kohden kiihoittamassa eläköönhuutoon
-- jonkun hyvän ja kauniin asian puolesta, jollaista neitsytsydän
enemmän tunsi kuin ymmärsi...

Sillä nyt ei ollut "lupa", vaan lakko -- kouluillakin suurlakko.

Mutta! -- mikä kaikista kummallisinta, kaikista uskomattominta ja
kuitenkin totta ja uskottavaa --?

Itse Elias Rynttänen, valtiokirkon valanvannonut pappi, nähtiin
puhumassa maisteri Frommeruksen rinnalla -- ei enää niinkuin pappi,
ei enää niinkuin ahdasmielinen sielunpaimen, joka helvetinruoskalla
hätistelee ihmisiä taivaisiinsa -- eipä suinkaan -- vaan niinkuin
ihminen hänkin, yksilö kansasta, kansalainen, jonka rintaan
jumalainen mullerrus on iskenyt heräämyksen kipunan -- niinkuin
ihminen, joka äärimmilleen kauvan kidutettuaan itseänsä itsepäisellä
ryntäyksellään määrättyyn suuntaan, yhtäkkiä on pysähtynyt
juoksussaan, kuni kammottavan näyn edessään nähden, tarttunut
molemmin käsin kiinni kuumeiseen pääparkaansa, painanut käden
sydäntään vasten kuni jotakin kuunnellen... ja sitten voimakkaalla
tahdollaan pakoittanut itsensä tekemään kokokäänteen, pyörtämään
takaisin ja juoksujalkaa palaamaan sinne, mistä tullutkin on --
luontoon, terveeseen järkeen, missä ei enää Jerikonvalloittajan
pasuunat pauhaa, missä ei enää tuomiokellot kumaja...

Niin! Pastori Rynttänen oli kolmessa yössä ja kolmessa päivässä
muuttunut mies. Hän oli nähnyt tulevan sen, minkä ei koskaan ollut
uskonut tässä maassa tulevan, nähnyt sen syöksyvän kuni satujen
jättiläispaaden suoraan kohti häntä, joka seisoi käsissään tuomion
maallinen ruoska -- ihmisten punoma, ei suinkaan Jumalan -- niin,
hän oli nähnyt sen vyöryvän, väistynyt, vavahtanut ja -- ymmärtänyt
kaiken.

Ja ensimmäiseksi oli hän rientänyt lyömään veljenkättä sen ihmisen
kanssa, jota enin oli ärsyttänyt, sen kanssa, jonka oli nostattanut
pyhään vihaan -- ja joka siitä syystä häntäkin oli kipeästi loukannut
-- Reino Frommeruksen kanssa.

Se oli ollut vaikea hetki, sanomattoman vaikea, sanomattoman
nöyryyttävä papille, sanomattoman hassu ja naurettava ja häpeällinen
_sen_ jumalan edessä, jota hän tähänasti oli palvellut, jonka
puolesta hän tähänasti oli raivonnut, sanomattoman raukkamainen
senkin tähden ettei hän tunnustanut oikeaksi kaikkea mitä toinenkaan
oli tehnyt, mutta kuitenkin: hänen oli _täytynyt_ mennä; outo,
hirmuinen hätä oli hänet työntänyt tielle, pakoittanut perille, sillä
hän oli tuntenut sielussaan rikkoneensa lähimmäistään vastaan paljon
enemmän, paljon kauheammin ja inhoittavammin kuin toinen tiesikään --
hän, pastori Rynttänen oli toiminut salaisuudessa semmoista, jonka
laadusta toisella ei voinut olla aavistustakaan, ja joka tosin jouti
jäädä ikuiseksi salaisuudeksi, mutta hänen, papin, oli pyytäminen
anteeksi, häntä ajoi helvetillinen tuska, maanpäällisen tuomion
-- muuta ei hän nyt tunnustanutkaan -- ja hän kaihosi todellista
elämän sovitusta, tervettä yhteistaistelua ainoastaan niitä vastaan,
jotka väärässä olivat, jotka toimivat paljon kauheammassa työssä
kuin tuo fanaatikko papinpoika, jolla oli vain siviliavioliittonsa,
kasteenhylkäyksensä -- ja tuskinpa mitään muuta.

Pappi Rynttänen ojensi veljen kättä -- ja Reino Frommerus otti sen
vastaan. Hän piti sitä uskomattomana unennäkönä että hän, papin
vihamies, juuri nyt, kun hänen siveellinen suuttumuksensa kumpusi
korkeimmillaan, saattoi suostua sovintoon sellaisen kanssa, joka
oli häväissyt hänen avioliittonsa ja tuottanut hänelle sekä hänen
vaimolleen ja ehkä viattomalle lapselleenkin tulevaisuudessa salaisia
kärsimyksiä -- joskohta oli kevyttä käytöstä osoittanut papille --
ja kuitenkin hänen täytyi se uskoa -- sekä omasta vakaantuneesta
käytöksestään että toisen totisista silmistä, joista nyt leimusi
outo hehku, melkein ylenluonnollinen ja sentään täysin inhimillinen,
lämmittävä, puoleensa kiehtova...

"Jos se sielu, joka noiden silmien takana piilee, minut vielä pettää,
jos tämä kaikki vain onkin äärimmäistä jesuittamaista kavaluutta
papin puolelta, niin silloin? -- Jumala varjelkoon silloin minua...
ja häntä myös!"

Ei! se ei voinut olla petosta, tämä oli liiaksi sydämmeenkäypää,
liiaksi uhrautuvaista ollakseen puoluekavaluutta, puoluetaktiikkaa:
-- pastori Rynttäsestä oli tullut mies, poikkeus laumasta.

Reino Frommerus iloitsi sydämmensä pohjasta ja hänen tuliset puheensa
kävivät päivä-päivältä tasaisemmiksi, ei suinkaan heikommiksi, vaan
väkevänä virtana eteenpäin syöksyviksi, mukaansatempaaviksi.

Hänkin jo alkoi saavuttaa tunnustusta... Mutta vielä enemmän kuin
hänen, näyttivät Elias Rynttäsen puheet sattuvan suomalaisen kansan
sydänhermoihin -- sillä Elias Rynttänen oli syvien rivien lapsi,
matalasta mökistä koulutielle joutunut korvenraataja. Hän oli hyvä
puhuja, ja vaikka hänen puheistaan nyt kuohuikin kokonaan toinen
henki kuin ennen, niin tottumus pani hänet löytämään ytimekkäitä
sanoja ja vertauksia, joiden muoto nyt vain muovautui sen mukaan
kuin hänen sisällinen suurlakkonsa, hengelliseen vallankumoukseen
valkenemisensa sitä vaativat.

Ihmeitä saarnasi nyt Moukkalan pappi -- pelkäämättä, häikäilemättä,
punnitsematta puheitaan muulla kuin omantuntonsa puntarilla. Hän
puhui "pistimistä, jotka oli isketty kansan ruumiiseen", "orjuudesta,
joka ei ollut Jumalan säätämä", "siveellisistä perustuslaeista, jotka
olivat saatavat takaisin siveellisillä pakotuskeinoilla" ynnä muusta
sellaisesta.

Ja kaikkialla missä miestä tarvittiin oli hänkin mukana ensimmäisenä
sydämmeen huutajana, ensimmäisenä järkevään toimintaan neuvojana.

-- Kansalaiset! -- huusi hän yli lauman, seisten tulisoihtujen
roiheessa tyhjän öljytynnyrin päällä keskellä pikkukaupungin toria
sinä yönä, jona peruslakimanifesti kuni Sampo maan tulisista
uumenista oli vihdoin kiristetty ulos sähkölennätinkoneesta. -- Minä
sanon teille: älkäät riemuitko paperille kirjoitetuista sanoista,
vaikka ne tulevatkin sieltä, jossa kaikkeen alistutaan, kansankin
tahtoon -- kauniissa lupauksissa. Minä sanon teille: Ei Suomi vielä
ole sillä valmis että vastikään olemme saaneet takaisin sen minkä
seitsemän vuoden kuluessa kurjasti luovutimme, vaan huomispäivästä
alkaen, veljet ja sisaret, meidän on alettava rakentaa uutta Suomea,
uutta parempaa yhteiskuntaa, joka tyydyttää kaikkien kärsivien
tarpeita, siinämäärin kuin yhteiskunnallinen järjestelmä ylipäänsä
voipi tyydyttää, sillä kyllä minä uskallan luulla että kärsimystä
vielä sittenkin jatkuu siitä yksinkertaisesta syystä että me
ihmiset olemme niin huonoja, niin epäkristillisiä, niin itsekkäitä,
vainonhaluisia, vallanhimoisia -- minä itse olen sellainen, en sitä
häpeä tunnustaa, olen sellainen ollut, mutta en tahtoisi enää olla...
Kaatakaa tuo kirkko -- jatkoi puhuja kädellään viitaten vanhaa tornia
kohden -- ei se mitään merkitse -- se on jo entuuttaan kallellaan
ja kaatuu varmasti jonakin päivänä tai jonakin yönä itsestäänkin
-- mutta älkäät, hyvät ihmiset, kaadelko toinentoisianne, älkäät
raadelko toinentoisianne kuin sudet -- sillä se on pahempaa kuin
kirkkojen kaataminen -- päättäkää tässä tänä merkillisenä yönä että
ihmishengen valistukselle, vapauttamiselle sekä valtiollisesta
että uskonnollisesta taikauskosta -- että _sille_ uhraatte
leiviskänne -- yhteistyölle, veljeytymiselle ja jos mahdollista --
tasa-arvoisuudelle! Sillä minä luulen että sitä... että ainakin
jotakin sensuuntaista Jeesus Kristuskin -- pappismailmalle yhtä
hämärä muinaisuuden henkilö kuin kansalle -- että sensuuntaista
hänkin, suuri mestari, tarkoitti, tähtäsi, haaveili... Hyvät ihmiset,
ennenkuin eroamme yhteistaistelun jälkeen, pyydän minä kohotettavaksi
eläköönhuudon sille työlle -- ei Esivallalle, sillä se huutohan vain
on virallinen, imelä valhe -- ainoastaan sille työlle, sanon, jota
nyt on tehtävä uuden Suomen rakentamiseksi.

Eläköön se _työ!_

Kymmenkertainen eläköönhuuto kajahti pikkukaupungin torilla, niin
voimakas ettei moista ennen oltu kuultu, se olikin viimeinen
suurlakon suosionosotus viimeiselle puheelle, ja kansajoukko hajosi
kattojensa alle. Viikon ajan yötäpäivää kestänyt sielujen jännitys
oli lauennut -- ja ruumiillinen väsymys tuntui nyt jokaisessa
olennossa. Äänettöminä kulkivat kaupunkilaiset koteihinsa, syvästi
hautoen kaikkea mitä oli tapahtunut; ainoastaan pinttyneimpien
uskovaisten parvesta -- juuri pastori Rynttäsen tähänastisten
opetuslasten suista -- kuului kiihkeitä moitelauseita: "kyllä kai
häneen on mennyt Tuomas!" -- "Tuo sivilimaisteri se hänetkin on
villinnyt." -- "Kyllä tämän kaupungin pappi nyt joutuu helvettiin --
Venäjän lipunkin häpäsi!"

Viimemainitun lauseen päästi suustaan sähkölennätintoimiston
päällikkö, joka turhaan oli lennättänyt ministerille että
"venäläinen telegraafitoimisto Moukkalassa oli valloitettu ja
valloittajina toimineet kaupungin perustuslaillinen pappi ja
sosialisti-haudankaivaja, jotka olivat repineet punaisen viipaleen
pois valtakunnan trikolor-lipusta." -- Kerrassaan käsittämätöntä oli,
miksi ei ministeristöstä ollut saapunut vastausta? -- Reino Frommerus
oli uupunut päivien riehusta. Hän oli puristanut Elias Rynttäsen
kättä tämän hypättyä alas öljytynnyrin päältä, lausunut hyvästit
kansalliskaartilaisille ja lähtenyt asuntoonsa, jossa häntä odotti
yksikseen elelevän aviomiehen vuode. Niin, vuode, jonka patjoille
hän syksyn kuluessa oli ehtinyt vuodattaa tuhansia kaipauksen
kyyneleitä...

Mikä ääretön hiljaisuus yhtäkkiä olikaan vallannut kaupungin
ympäristöineen! Aivankuin koko mailma olisi nukkunut... Niin...
huomisesta alkaenhan vasta uutta Suomea olikin ruvettava todenteolla
rakentamaan... Hänenkin --!

Reino Frommerus ei jaksanut pitemmälle ajatella. Hän nukahti
raskaasti heti kun sai vaatteet yltään...

-- -- --

Reino Frommerus heräsi seuraavana aamuna kirkkaaseen päivän
paisteeseen ja muisti että hän oli virkamies ja että nyt oli
yleislakko loppunut. "Niin, niin", sanoi hän itseksensä virkeästi
pukeutuen, "nyt alkakoon työ ja alkakoonkin eri vauhdilla!"
Vahtimestari oli tuonut hänelle ilmoituksen että koululle oli
kokoonnuttava kello 12.

Hän pani juhlapuvun yllensä ja marssi koululle.

Mitä ihmettä! Miksi oli opettajahuoneen ovi sisältäpäin lukossa ja
takaa kuului pahaa murinaa? Hän tiedusteli vahtimestarilta, mutta
tämä ei sanonut mitään tietävänsä, vaikka Reino Frommeruksesta siltä
näytti että vahtimestari jotakin tiesi. Hän meni omalle luokalleen.
"Päivää!" Luokka tervehti maisteriansa riemukkailla silmäniskuilla
-- niin moni noista nuorista pojista ja tytöistä oli viime päivinä
ollut mukana "vallankumouksessa" huolimatta vanhempain ankarasta
kiellosta ja rehtorin lähettämistä terveisistä etteivät lapset saa
mennä kadulle... että tämä oli sellaista, joka oli vaarallista ja
kerrassaan luvatonta...

Vasta koridoorissa päiväjärjestystä valvovalta neiti Nunnaselta
onnistui maisteri Frommeruksen saada tietää, miksi opettajahuone
oli suljettu. Siellä oli koolla koulun johtokunta yhdessä rehtorin
kanssa. Rehtori Rödman, loukkaantuneena siitä että maisteri Frommerus
suurlakon melskeissä jossakin tilaisuudessa oli sanonut kansalaista
Rödmannia "matelijaksi" ja sanonut sen voivansa todistaa, oli
ilmiantanut toverinsa johtokunnalle, joka muutenkin paheksuen oli
seurannut nuoren koulunopettajan julkista esiintymistä "näinä
surkeina päivinä", jolla nimityksellä vanhoillinen johtokunta
suurlakon ilmiöt lyhyesti leimasi. Sitä varten oli nyt johtokunta
koolla suljettujen ovien takana.

Reino Frommerus ei tiedustellut enempää. Hän opetti tuntinsa
loppuun kolmella eri luokalla puhellen oppilastensa kanssa
tuttavallisesti, innostuneesti. "Tämä päivä on siksi merkillinen
Suomen vapaushistoriassa", alotti hän kullekkin luokalle tultuaan,
"että tekisimme väärin ellemme koulussakin siitä hiukan puhuisi." Ja
hän selitti, niin oppilasten käsityskannalle kuin suinkin asettuen,
mihin kaikki nämät viimeisten päivien tapahtumat, joista oppilaatkin
nyt olivat osan omin silmin nähneet, mihin hyvään ne tähtäsivät,
mistä ne olivat alkuisin ja miten niitä oli arvosteltava vapaan
järjen kannalta. Hän puhui Suomen kansan omituisesta asemasta Venäjän
valtakuntaan nähden, valaisten suhdetta vertauksella isännästä ja
rengistä, joilla molemmilla oli elämän oikeus, vaan ei oikeutta
toinen-toistaan mitenkään sortamaan. Oppituntien lopussa hän pani
oppilaat lausumaan runoja, jotka jollakin tavoin koskettelivat
kansojen vapaustaistelulta.

Mutta kun hän oli päässyt viimeiseltä tunniltaan ja läksi menemään
opettajahuoneeseen, sattui rehtori Rödman häntä ovessa vastaan.

-- Terve! sanoi Reino Frommerus entiseen tapaansa.

Rehtori pysähtyi.

-- Ole hyvä, -- tiuskasi hän hermostuneesti: -- säästä tervehdyksesi!

-- Miksi niin? kivahti toinen havahtuen.

-- Siksi että olet kansan kavaltaja -- santarmin salakätyri!

-- Minäkö???

-- Sinä! sähähti rehtori kiukkuisesti ja kiirehti rukouksiinsa.

Reino Frommeruksen veret kuohahtivat, hän katsahti rukouksiinmenevän
jälkiin, kuvitteli silmänräpäyksessä rientävänsä rukoussaliin
panemaan toimeen jotakin suursiivousta, mutta sai itsensä hillityksi
ja läksi veisuun raikuessa ulos koulutalosta.

Asuntoonsa tultuaan hän tunsi sisällistä kipua aivankuin hänen
henkiseen ytimeensä olisi isketty armoton haava. Haava, jollaisen
saattoi lyödä ainoastaan -- järjetön kostaja...

Hyvä Jumala! tällaisenako uuden Suomen ensimmäinen rakennuspäivä
olikin valjennut? --

Ja taasko, taasko täytyi ruveta lukemaan moukkalaista logiikkaa?...

Tuskallisesti makasi nuori koulunopettaja seuraavan yönsä ymmärtäen
sielussaan että yhteistyö hänen ja rehtorinlaisen toverin kanssa oli
kai tästälähin oleva mahdoton...

Aamupostissa tuli kirje. Se oli puolivirallinen käskelmä
koulunjohtokunnan esimieheltä, joka ilmoitti että johtokunta
oli pakoitettu erottamaan maisteri Frommeruksen oppilaitoksesta
epämääräiseksi ajaksi siitä raskauttavasta syystä että tämä
"viimeaikaisissa poliittisissa temmellyksissä oli osoittanut
liiallista isänmaallista innostusta, mikä oli katsottava
sopimattomaksi koulunopettajalle. Ainostaan siinä tapauksessa että
herra maisteri suvaitseisi julkisesti pyytää anteeksi loukkauksensa
koulun arvokasta rehtoria kohtaan ynnä lupaisi tästälähtien vältellä
kaikkea julkista toimintaa koulun ulkopuolella, saisi hän palata
virkaansa" j.n.e.

Reino Frommerus ei suuresti hämmästynyt. Isku tosin tuli liian äkkiä
ja koski aineellista asemaa; mutta ulkonaiset seikat olivat hänelle
nyt toisarvoisia.

-- -- --

Hän tempasi paperiarkin ja lennätti lyhyen vastineen, jossa ilmoitti
ilolla suostuvansa kunnialliseen eroon.

Eikä hän enää jalallakaan astunut pienen porvariskoulun kynnyksen yli.

Oh, kuinka tuo laitos hänestä nyt tuntuikin ahtaalta ja
ummehtuneelta!...

Koulunuorisoa hänen vain kävi sääli. Hänen oli onnistunut sen
riveistä löytää muutamia pikkuystäviä, ja tämä äkkipikainen ero koski
sydämmeen, kun tiesi että sen täytyi koskea myös noihin hentoihin
mieliin...

Mutta mitäpä kaikki tämäkään murheen raatelu merkitsi sen ihmeellisen
elämänuskon rinnalla, jota hän edellisinä päivinä ja öinä sielussaan
oli tuntenut?

Katkenneita kanteleenkieliä tosin -- nämät sammuneet
opettajahaaveet... mutta tuon uhrauksen korvasi kokonainen
soittokunta, jonka orkesteripauhun hän ympärillään kuuli. Siinä soi
mukana sekä viulun vienoin kieli että sotarummun kutsuva pärinä.
"Allons enfants de la patrie...!"

-- -- --

Tuulispään lailla riensi Reino Frommerus vaahtoavilla hevosilla
läpi talvehtuvan yön, halki synkkien salojen, Kurjalan kaukaiseen
pappilaan ja iloisin itkusilmin hän syleili nuorta vaimoansa ja
suuteli pientä lasta...

-- Nyt se vasta alkaakin -- hän läähätti: -- elämä ja pyhä taistelu
tässä maassa!

Ja vaikk'ei hän mitään muuta mielenliikutuksissaan heti kyennyt
sanomaan uudesta elämänohjelmastaan, ja vaikka köyhyyden kirot häntä
nyt uhkasivat aivankuin jotakin työstään erotettua työmiestä, niin
saattoipa hän vaimolleen sentään ilmoittaa ainakin sen ilosanoman
että ne nyt olivat kukistuneet, "jotka lapsen henkeä väijyivät."



19.


Oli vierähtänyt yksi vuosi.

Vallankumouksellisen vapauden humahdus oli kuulunut yli Suomen
kansan, sotarumpu pauhannut ympäri maan. Ja ne kuuluivat ja
pauhasivat yhä... Ihmiset, jotka olivat uneksineet rauhan palaavan
vanhojen perustuslakien turvissa, olivat katkerasti pettyneet.
Laillisen itsenäisyyden esimaku oli sytyttänyt kansan henkisessä
orjalistossa kiihkeän nälän avarammankin vapauden valloittamiseksi
kuin mitä Laki, tuo hautaanmenneiden esi-isien laatima pyhä kirja,
tarjota saattoi. Olisi ollut luonnotonta, jos terveet lapset olisivat
tyytyneet kaikkeen ravintoaineeseen, mitä kuolleet rakkaat esi-isät
olivat testamenttiarkkuihinsa haalineet -- se olisi ollut kauheata,
hengenvaarallista, sillä siellä oli seassa paljon pilaantunutta,
hiirensyömää, rotanrouhimaa, homehtunutta, vieläpä mädännyttäkin
ruuantörkyä, joka oli suorastaan myrkkyä edistysihmiselle.
Uutta, tuoretta, puhdasta ruokaa himoitsi nyt Suomen kansa. Ne
erehtyivät hirveästi, jotka tahtoivat pinttyneesti pitää kiinni
vanhasta perustuslaillisesta hengestä -- nyt! kun koko vaakalinnun
valtakunnassa kumouksen kultakäki oli kukahtanut...

Ne erehtyivät hirveästi!

Todellinen perustuslaillinen henki ei saanut asettua vihamieliseksi
maan sisällisille uudistusvaatimuksille. Jos se sen teki, niin se
oli sukua venäläiselle patriotismille, keisariuttansa märehtivälle,
kirkkotyranniuttansa jumaloivalle, suvaitsemattomimmalle
kansallis-itserakkaudelle.

Aikansa vapauttama ihmisjärki sanoi selvästi ettei jokainen
lakipykälä voinut olla pyhä. Sellainen lakipykälä, joka esimerkiksi
jollakin tavoin loukkasi ihmisen uskonnollisia tunteita, ihmisen
pyhimpiä totuudenetsiskelyitä, sellainen lakipykälä ei voinut
olla pyhä. Sellaista vastaan täytyi siveellisen oikeustajunnan
nousta kultaiseen kapinaan. Kirkkolaki, joka antoi papistolle
yksinoikeuden muka pyhittääkseen kansalaisten sydämmenasiat,
tai tuomiokapituleille diktaattorivallan avioliittojen suhteen,
sellainen laki oli iljettävä -- se oli juuri tuota rotanrouhimaa,
pilautunutta ja myrkyllistä esi-isien perinnöksijättämää törkyä.
Rikoslaki, joka kielsi sananvapauden Jumalasta, jolle papit olivat
ottaneet patentin, määräsi kuritushuonetta, vankeutta ja rahasakkoja
niille, jotka uskalsivat nousta kirkollista taikauskoa ja eksyttäviä
sakramentteja arvostelemaan -- sellainen laki niinikään oli epäpyhää
perintöä, ravinnoksi kelpaamatonta moskaa. Ja niitä oli paljon muita,
vahingollisesti vaikuttavia lakipykäliä -- ei yksin uskonnon alalla.
Kirkkoon kytketty valtio piti taloudellisessakin suhteessa erityisiä
kansaluokkia rautakourin kiinni nimilaillisuudessa, estäen nousemista
kurjuudesta. Sen huomasi jo korvenkin väki, joka oli nukkunut
herraskartanoiden siimeksessä, rohkenematta vapaasti ajatella.

Nyt kaikki rohkenivat!

Syntyi hirveä hämminki. Syntyi kaikkien sota kaikkia vastaan.

Kaikki ne haavat, jotka Lain miekka vuosisatojen kuluessa oli
Suomen kansan eri kerroksiin iskenyt, kaikki ne haavat nyt yhtaikaa
paljastuivat kirvelevinä kipuina, kiroina -- ja kaikki, joilla vielä
oli voimaa huutaa, huusivat lääkitystä, apua, pikaista parannusta...

Eikö ollut se ihmeellistä että Lain miekka nuot haavat oli iskenyt?

Laittomuuden mätä oli kauhistava, mutta laillisuuden syöpä -- se myös
oli kauhistuttava.

Jokainen tämän kurjuuden saattoi nähdä, jos vain uskalsi siihen
katsoa! Eivät kaikki uskaltaneet, eivät kaikki sitä vieläkään
uskalla, sillä siihen katsominen pyörryttää koko yhteiskunnan päätä
-- ja tuhansista kansalaisista on viisaampaa olla noihin haavoihin
kurkistamatta ja väittää etteivät ne muka ole vaarallisia tai
ettei niitä ole olemassakaan tai korkeintaan: että kyllä niiden
parantamiseksi lääkäreitä kustannetaan, kustannetaan, jahka joudetaan
-- yleisessä kiireessä...

Sekamelska, joka suurlakon jälkeen tuhatjärvien maassa sikisi ja
syntyi, oli todellakin suuri. Kaikki nyt huusivat yhtaikaa, kaikki
vaativat jotakin oikeutta, kostonkin oikeutta, rauhoituksenkin
oikeutta -- rauhattomin keinoin. Melkeinpä olisi voinut luulla että
Suomi, tämä nukkuvien karhujen talvinen maa, äkkiä oli muuttunut
suureksi hulluinhuoneeksi, jossa mikä väitti olevansa kuningas, mikä
keisari, mikä keisarin tohveli, mikä herra, mikä narri ja orja, mikä
kansan ainoa edusmies, mikä Jumalan ensimmäinen sihteeri, ynnä muuta
sellaista.

Ja puhujia nousi kuin sieniä sateen jälkeen, ympäri maan...

_Yksi_ puhui: "Suomalaisuus voittoon! Pimeys valoon! Emme tunnusta
erhettyneemme. Viikingit mereen! Ikuinen kosto liittoutuneille! Siinä
isänmaan pelastus. Yhtykää kaikki. Jumala ompi linnamme. Amen!"

_Toinen_ toitotti: "Älkää uskoko! Kavaltajia! Me olemme maan suola,
sen sivistys -- selkäranka. Kas tässä kättä, kansani... _Ex oriente
lux_ -- meiltä tulee _lex_. Maa on lailla laitettava! Lupaamme
huimaavia parannuksia -- kaikilla aloilla, kaikin laillisin keinoin.
Suursiivous! Uskokaa meitä! Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo
pois jalopeura! Se juuri on _meidän_ puolueemme tyrtaios-laulu -- ei
muiden. Alas kaikki muu, ylös perustuslaki. Virat -- jos mahdollista
-- meille. Eläkäämme!"

_Kolmas_ kiihkoili: "Ruotsalaisuudelle ikuinen eläkekirja! Full
pension! Piskuinen lauma Lützenin kentällä... Me olemme maan
pelastaneet. Lefve Finland! Elekön Soomi! Hör oss Svea, moder för oss
alla... Ett nio-faldigt hurrarop för den svenska kulturen i Finland!
Hip-hurra!"

_Neljäs_ karjui: "Perkeleen herrat! Herrat perkeleet! Kansan
sortajat: ruohtalaiset, suometarlaiset, nuorsuomalaiset ja muut
valtapuolueet. Tullut on koston päivä. Työväki -- köyhälistö -- me
olemme maan hiiva, pippuri ja pikanelli. Alas virkamiehet -- palkat
-- pamput. Luokkarajat selviksi. Veräjät umpeen! Saamari! Me olemme
kärsineet! Tahtomme ammatinmuutosta! Pyrimme -- herroiksi -- sitä
ei saa herroille sanoa. Eespäin sä joukko voimakas, äl' orjajoukko
halpa... Lauletaan punasesta kirjasta internatsionaali: 'Rahat,
kansan keräämät, on menneet kaikki konnain kukkaroon!' Tämä se on
se meitän uusi virsikirjamme. Hih! Hiljaa siellä ovensuussa, akat.
'Alas pappeus ja raha!' Toverit, vannokaa vala: enää ei herroille
hyvääpäivää. Emme ole ruoskannuolijoita. Tulkoon vaikka herrojen
herrajumala. Eläköön vapaus! Tämä juuri se on sitä totellista
vapautta, kun saa puhua suunsa puhtaaksi. Punakaarti, naiskaarti,
kaikki roletaarit -- järjestykää! kieltolaki tulla pitää! Pois
totilasit herroilta! Uusi suurlakko -- helvetti. Ja nyt, toverit ja
aatesisaret, ulos joka sorkka temonsreeraamaan!..."

Tietysti se ei ollut mikään mallisosialisti, joka näin riehtoi
pyhän vapauden himossaan, vaan nähtävästi joku arki-akutaattori,
mokraatti, rakutaattori tai tukkilais-sisilisti, joka täten
pyhitti puhevälikappaleensa. Ei hän puhunut hullummin kuin
edellisetkään puhujat, varsinkin siihen nähden ettei ollut, kuten
herrasagitaattorit, koskaan saanut tilaisuutta sivistyskoulujen
käyntiin.

_Viides_ puhuja rummutti: "Maalaiset kaupuntilaisia vastaan! Meitä
on niin vietävästi vedetty nenästä. Perustetaan siis oma kopla.
Kunnioitettavat ukot ja akat. Korven raatajat! Tunkiontonkijat!
Maamykrät! Te, jotka tähänasti olette raahanneet rieskojanne
kaupunkien markkinatoreille: lakatkaa lihottamasta kaupuntilaisia.
Leipä kasvaa kyntäjälle ja arvo... Leivässä on kaikki voima...
taivaassa ja maan päällä. Suomalainen reikäleipä? _Sen_ reijän kautta
käy talonpojan tie taivaaseen. Meitä on lekioona leivänsyöjiä, jos
vain viitsimme kokoontua yhteen. Kerätkäämme koko vuori reikäleipiä,
niin pääsemme kaikki sinne, missä ei enää puutetta tunnu..." -- Hyvä,
huusivat sangen monet, ja kaiku korvesta vastasi: "hyvä."

_Kuudes_, leikkotukka, rilliniekka naispuhuja kirkui: Suomen kansan
tyttäret! Rakkaat emännät. Älkää uskoko miehiä. Irti vuosituhansien
siteistä! Emme ole enää mitään kylkiluita! Pyhä historia todistaa
että voimme tulla toimeen -- ilman miehen avuttakin... Nouskaa
siis, heittäkää hetkeksi sulhasenne, miehenne, lapsenne, jättäkää
leivinuunit ja lehmänhännät ja -- tulkaa perässäni Helsinkiin. Siellä
on sentraali, siellä on Unioonin katu. Ylös itseämme vastaan --
Suomen kansan eduskuntaan!

_Seitsemäs_ saarnaaja, eräs herännyt kolportööri, jylisti
vaikeroiden: "Ah aikaa jumalatointa... Ruomi röykkiä!... Appa rakas
taivaallinen isäntämme. Miksis olet laskenut kaikki pelsepupisi irti
niin että ne ulvovat kuin koirat kiimaöinä, antamatta jumalanlapsille
rauhaa? Vai olemmeko tämän ansainneet syntiemme tähden? Voi herra
Seepaot, emme me hyväksy yksityismurhia, joita nuo saatanan
sokaisemat roovningeillansa toimittelevat, sillä sinähän, kuninkaamme
olet maaliman alusta alkaen johtanut vain joukkomurhia amaleekilaisia
ja muita pakanoita vastaan, ja sinun pyhässä nimessäsi me edelleenkin
tahdomme toimia. Sinä, joka siunailet valtakunnan sotajoukkoja
mailla ja merillä, siunaa meidänkin Siionin sotureita, jotta me
nuo kieltäjäin laumat nutistetuiksi saisimme. Rohvaise meitä, oo
Aaprahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala. Amen, rukoilkaamme. Ristityt
puoluetoverit, kokoontukaa ristilipun alle. Laskekaa lappunne uurnaan
Natsarealaisen nimeen. Ja siunatuksi lopuksi veisatkaamme virsi:

    "Ei patsast' eikä napaa,
    vaan vahva virta vapaa..."

Vielä nousi lavalle kahdeksas puhuja, sitten yhdeksäs, sitten
kymmenes j.n.e. Siinä riehuivat yhdessä mylläkässä radikaalit,
klerikaalit, kagaalit, sosiaalit, proletaarit ja kaikki muut
suomalaiset naalit ja shakaalit. Kaikki he tyrkyttivät -- parastaan
tarkoittivat. Nousipa joskus puhujia, joiden sanoista pilkisteli sekä
sydäntä että järkeä. _Kolmastoista_ puhuja esimerkiksi -- nuori mies,
jolla leukansa alla paistoi punainen rusetti, vaikka vatsan ympärillä
välkkyi valkoinen samettiliivi -- luennoitsi näin:

"Toverit! veljet!" -- hän sanoi. -- "Minä koetan olla puolueeton,
sillä puolue johtaa puolueellisuuteen. Pyytäisin tällä kertaa
rajoittua yhteen asiaan. Kun äsken kävelin tuolla kadulla, kuulin
työmiesten kiroilevan jälkeeni että minäkin muka olin herra, koska en
tehnyt sitä työtä, jossa jätkät parhaillaan raatoivat. Minä kätkin
pistoksen sydämmeeni, mutta sanon sen nyt teille. Todella on se
työmiehen pahimpia mielenärsytyksiä, jos näkee etteivät herrasmiehet
rakasta jätkän työtä. Mutta, rakkaat toverit, ottakaa huomioon että
sama yksipuolisuuden kirous painaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän
sekä herroja että jätkiä. Kuka täällä kerkiää tehdä kaikkia töitä?
Jeesuskin, kun saarnatöihin rupesi, ei joutanut enää kirvesmiehen
ammattiin. Niin oli muinoin -- niin on vielä nyt. Yhtä vähän kuin
työmiehellä riittää aikaa henkiseen voimisteluun, yhtä vähän
riittää herrasmiehellä aikaa ruumiilliseen työntekoon, vaikka
sitä hyvinkin rakastaisi ja vaikka sen tietää olevan itselleen
terveellistäkin. Aineellisen toimeentulonsa vuoksi kummankin
täytyy päivästä-päivään riehkua yksipuolisen työnsä orjana. Mutta
ihanneyhteiskunnassa, siinä, jota me kaikki toivomme, siinä tehköön
herra osaksi rengin työtä ja renki osaksi herran. Sillä henkisen ja
ruumiillisen työn tasoittelu kuuluu jollakin tavoin kristilliseen
mailmanjärjestykseen..."

Pitemmälle ei puhuja ehtinyt, sillä hänet huudettiin armotta alas
"herrain kätyrinä", "huopaajana ja soutajana."

Reino Frommerus iloitsi.

Ei hän suinkaan mielisuosiolla kuunnellut kaikkia puheita, ei hän
suinkaan huutanut eläköötä kaikenlaisille hullunkurisille intoiluille
-- ei lähestulkoonkaan -- mutta yhdestä asiasta hän vain iloitsi:
siitä että tämä kaikki, hänen mielestään, oli _vapauden etusoittoa_
rutivanhoillisessa isänmaassa.

Hän puolestaan seurasi etusijassa uskonvapauden kipunain lentoa eri
puhujien suista.

Kuinka kummallista! Hän ei ollut enää yksintaistelija, hänelläkin
näkyi jo olevan tovereita, aateveljiä, hengensiskoja...

Mitä hän hiljaisina vuosina yksikseen ja orpona oli sielussaan
hautonut, se kaikki nyt humisi ilmassa kuni keväinen, jäitärepivä
tuuli ympäri maan. Yksilöpuheitten jälkeen oli vähitellen koko
kirkkovaltion orjuuttama rahvas alkanut hiljakseen äännellä.
Järjestyvä sosialismi teki häikäilemätöntä hävitystyötänsä Suomen
kansassa, mutta -- se teki myös uskomattoman tärkeätä rakennustyötä,
juuri sitä, josta hän, yksilö Reino Frommerus, oli unelmoinut. Koska
valtiokirkon luoma uskonto kerran oli noin kehno ettei se kestänyt
tulessa koetusta, niin se jouti hävitä, jouti särkyä säpäleiksi --
tuo löyhä auktoriteettiuskonto!

Ei ollut ollenkaan kummallista että sekasorto oli suuri, että
kaikki näytti menevän hajalle ja että mädän löyhkä tuntui laajalti
ympäristössä, kun uuden Suomen rakennusperustuksia valmistamaan
käytiin.

Ei!

Ei se ollut kumma -- päinvastoin: se oli aivan luonnollista.

Katsokaa, ystävät, sitä ilmiötä kun jotakin jättiläisrakennusta
ryhdytään suunnittelemaan: Mikä hirveä sekasorto siinä näyttääkään
vallitsevan! Siinä kaivetaan maata kymmenien sylien syvyyksiin,
hirmuisia kuoppia, joista löyhkää vuosisatojen mätäkätköt, varsinkin
jos paikka ennestään on asuttu. Siinä ammutaan dynamiitilla
kallioita ja paasia, siinä pumputaan haisevaa vettä, siinä
nostetaan vipukoneilla hirmuisia painoja ja toisilla hirmukoneilla
isketään paaluja ja patsaita syvälle maan ytimiin; siinä sattuu
useinkin tapaturmia, ruhjoutuu ihmisiä ja eläimiä, käy hirvittävä,
infernaalinen suihke, ryske ja vilinä, ja vaikka on paljon ihmisiä
työssä, niin ei ensin näytä tulevan mitään valmista, ei ainakaan
näytä siltä että tuommoiseen ruokottomaan myllerrykseen ikinä voi
syntyä mitään uhkeata rakennusta. Ja kuitenkin: se on välttämätöntä
että näin tehdään ja myllerretään, sillä muuten ei tuleva
jättiläisrakennus saa tarpeeksi lujaa pohjaa...

Samoin oli asiaintila uuden Suomen rakentamisessa.

Tulisella kiireellä pohdittiin tuhansia kysymyksiä, jotka kaikki
jollakin tavoin tähtäsivät ihmisellisen tilan korjauksiin. Se oli
kansa itse, joka tahtoi rakentaa -- itsellensä, ei enää herroille,
jotka ennen olivat sillä teettäneet juhdan työtä vain omaksi
mukavuudekseen. Nyt ne herrat tietysti, kuten ennenkin, tahtoivat
parhaat kerrokset itsellensä ja siksi nyt riideltiin, siksi kuului
synkeitä kirouksia ja uhkasanoja vieläpä ampumisiakin noiden
haisevien likakuoppien ääreltä, joiden pohjiin vuosisatojen suosta
nousevan isänmaan uudet rautapatsaat piti lyötämän!

Siitä siis kaikki tämä hälinä, jota vanhat uskovaiset luulivat
mailmanlopun enteeksi.

Reino Frommerus seisoi yksilönä tämän haaveksitun
jättiläisrakennuksen pohjahaudoilla. Mitä saattoikaan _hän_ tehdä?
mitä vipua pitikään hänen vääntää? Hän rakasti kansaa yhtä hyvin kuin
joku muukin, oli jo nuoruudestaan saakka haaveksinut voivansa sen
hyödyksi jotakin tehdä...

-- Kansa tahtoo minulta leipää ja rahaa, mutta eihän minulla
itsellänikään niitä ole -- valitti hän nuorelle vaimollensa, -- ja
kun en voi heitä käytännöllisesti auttaa, niin he minua soimailevat
herraksi ja uhkailevat, sillä he eivät usko, että minä voin olla
yhtä köyhä kuin hekin ja tunnen ehkä syvemmin kuin he aineellisten
puutteiden kiroukset.

-- Mutta sinähän olet minulle aina sitä selittänyt että
leipäkysymyksenkin kurjuus oikeastaan riippuu vain siitä että Suomen
kansalla on niin vanhoilliset uskontokäsitteet, -- sanoi rouva
Frommerus; -- mikset siis siitä heille puhu, kun he sinua noin
ahdistavat?

-- Olen toki puhunutkin pirtin täysille väille, vaan se on kovin
epäkiitollinen työala -- täällä Kurjalassa. Tiedäthän: Ei kukaan
ole profeetta omalla maallaan. Papit -- tekisi mieli nimittää heitä
samalla korkonimellä kuin rakutaattorit herroja -- niin, nuo riivatut
Möhköset ja Kåhlrothit, kiihoittavat kaikin tavoin kansaparkaa
minua vastaan ja helppohan tietysti on akkaväen järjellä sotkea
hyvät humalat. Totuuden vaino papiston ja viranomaisten puolelta
näkyy vielä tänäpäivänä olevan sama kuin Kristuksen aikoina.
"Ristiinnaulitkaa! Ristiinnaulitkaa hänet!" kuuluu joka nurkasta.

-- Mutta sosialistit?

-- Niin, sosialistit vain, mikäli sellaisia täällä asti on, ovat
tässä asiassa minun puolellani -- sanoi Reino Frommerus iloisesti.
Vaan kyllä minä tahtoisin jotakin sijaan antaa, samalla kun revin
alas...

-- Onko isäukkosi sinulle mitään huomauttanut noista kokouksista?
kysyi vaimo edelleen.

-- Ei halkaistua sanaa! Vaikka tietysti uskovaiset käyvät ukolle
salaa kantelemassa että minä, papinpoika, muka villitsen kansaa
väärään uskoon.

-- Mutta ajattele eikö se ole kummallista, kuinka isäukkosi on
rakastunut meidän lapseemme, pikku Salamaan? sanoi taas rouva
Frommerus, korjaten lapsen vuodetta.

-- Niin, se on aivan sydäntäliikuttavaa! myönsi aviomies. -- Se on
samalla traagillista ja samalla mitä ilahduttavinta. Vanhus ei enää
muistakkaan siunatun veden tarvetta, vaan pitää tytön tyllykkää
oikeana Jumalanlapsena. Jos mistä, niin tästä ainakin näkee, kuinka
luonnon alkuperäinen jumaluus on yläpuolella ihmisten keksimiä
pyhitysvälikappaleita.

-- Niin, -- sanoi myös rouva Frommerus miettiväisesti, --
ja ajatteles, kun pastori Rynttänenkin lähetti minulle
anteeksipyyntikirjeen. Se se vasta ihme oli! Mutta -- minun täytyy
sanoa etten usko siihen pappiin vieläkään. Hänellä oli niin kavalat
silmät...

-- Sinä teet väärin, kun noin epäilet, -- nuhteli toinen. -- Minusta
se mies ei enää ole mikään pappi, vaan jonkunlainen työpassitta
kuljeksiva Jumalan jätkä. Suurlakosta alkaen hän on alinomaa
kiivaillut kaikkea sitä vastaan, mitä itse ennen tyrkytti.

-- Kumma että hänen sallitaan?

-- Sallitaan niin kauvan kun sallitaan. Hän on jo nyt yhtä huonoissa
kirjoissa tuomiokapitulissa kuin minä ennen suurlakkoa. Taitaa
pian saada viimeisen voitelun... Sinä et usko, Paula, kuinka minä
riemuitsen jäänmurtajista täällä pohjoisessa! puhui Reino Frommerus
lämmenneesti.

-- Teidän pitäisi ruveta yhteistoimintaan?...

-- Ei, kyllä minä kuljen omaa latuani, siten on vapaampi. Me olemme
kaksi huutavan-ääntä korvessa... Niin sen pitää olemankin, kunnes
huutajia karttuu niin paljon kuin on tuossa metsässä humisevia...

-- Kuule!

-- Mitä?

-- Et sinä sittenkään saa jäädä näille maille. Sinun täytyy lähteä
kiertämään. Nythän on pian vaaliagitatsioonin aika. Kyllä minä aina
yhden kuukauden ikävän kestän. -- Niin jalon asian vuoksi!...

-- Tosiaankin, Paula, mitä jos tosiaankin lähtisin!?...

-- Ja sinun pitää sanoa ainoastaan se minkä itse sydämmessäsi ja
järjessäsi olet tuntenut. Se se ainoastaan ihmisiin vaikuttaa.

-- Niin minä teenkin. Paula, niin minä teenkin!...

       *       *       *       *       *

Ja siihen aikaan kun kaikki muut puhuivat yleisestä ja yhtäläisestä
äänioikeudesta ja puolue-agitaattorit kiihoittivat Suomen kansaa
toinen-toistaan villitsevämmillä puheilla, siihen aikaan vaelsi
hänkin, Reino Frommerus, ympäri ja julkisesti kiihoitti joukkoja
valtiokirkon luomaa henkeä vastaan, iskien häikäilemättä taikauskon
arimpiin kohtiin. Katkonaisia, epätieteellisiä olivat hänen
puheensa kuten muidenkin kiihoittajain puheet, mutta vilpitön
mailmanparantamisen halu niistä huokui, rakkaus kansaan ja
siveellinen suuttumus tämän kansan huonoihin hengenpaimeniin.

Näin saarnasi, papinpoika, Pyhän Vihan korkealla vuorella seisten,
ympärillänsä uskovaisten viheriäiset laaksot. Näin hän saarnasi:

"_Suomalaiset! Ristirahvas!_

"Kuulkaa kaukainen humina ilmassa, suurten sulkasiipien suhina --
ettekö sitä kuule?... Se on Ihmisjärki, joka sieltä lentää, maiden ja
merten ylitse liitää, Suomen rantoja lähestyy, Pohjolan paleltavia
kallioita likenee -- ettekö sitä kuule? ettekö kuule?...

"Se on jumalainen Järki, Jumalasta kotoisinoleva, kaiken elämän ehto,
kaiken työn voima, kaiken rauhan tulkki, kaiken riidan loppu --
ettekö sitä kuule? ettekö tosiaan kuule?...

"Te kuulette, jos tahdotte. Te kuulette, jos uskallatte kuulla. Te
kuulette, jos tahdotte pelastusta. Kuulkaa siis! Uskaltakaa siis!
Tahtokaa siis!...

"Avaruus on käsittämätön. Jumala selittämätön. Järki yksin se,
jonka me hallitsemme. Miksi me sitä siis halveksisimme, miksi sen
palveluksen hylkäisimme, miksi sitä vainoaisimme?

"Te taikauskon uhrikaritsat! Vieläkö te viitsitte vastustaa? Te
autuuden palkkaorjat! Vieläkö te viitsitte kapinoida? Tietäkää: Se
Jumalan luoma lintu, josta minä puhun, on ollut tuhannen vuotta
kytkettynä, jaloistaan kahlehdittuna. Se on räpytellyt siipiään,
kirkunut kipuaan, huutanut vapautustaan. Nyt se vihdoin on irti
päässyt, verisin jaloin, nääntyneenä, hurjasti nälistyneenä... Järjen
pyhä lintu. Jumalainen etsintävapaus!"

Puhuja katsahti alas kuulijainsa kasvoihin. Ei monikaan laakson
kansasta näyttänyt hänen vertauksellista alkulausettaan tajuavan. Hän
jätti sen kesken.

"Suomen kirkkouskolaiset! jatkoi hän. -- Käykäämme suoraan asiain
ytimiin. Kuka oli Jeesus Kristus, kuka hän oli -- tuo jumalanpoika?

"Eikö Järki sitä sano? Eikö Sydän sitä myönnä? Eikö Omatunto sitä
vakuuta?"

-- Ihminen hän oli! Ihminen, ihminen! kuulkaa: tuhatkertainen kaiku
teidän laaksojenne seinämistä vastaa: Ihminen! Ihminen! Ja Jumala
meidän sieluissamme säestää hymyillen: "Niin kyllä, Ihminen hän oli,
mutta millainen Ihminen?"

Ihminen siis kuitenkin. Ei _neitseestä_ Maariasta syntynyt,
tuhatkertaa ei: vaan _vaimosta_ Maariasta syntynyt, _miehen_
siittämänä: tuntemattoman miehen? tunnetun miehen? -- samantekevää,
mutta kaikissa tapauksissa miehen avulla siinnyt, naisen kohdusta
mailmaan ulostullut...

Eikö se ole selvää? Mitä tässä on loukkaavaa?

Vai onko se loukkaavaa että mies hurmaantui naiseen tai nainen
mieheen, ja että se pyhä, mikä yhtymästä syntyi, oli kahden
ihanteellisen ihmisolennon ihanteellisin ennätys, kahden värisevän
ihmissielun jumalaisin ponnistus?

Oh teitä, te luonnon väärentäjät! Ei ole se loukkaavaa.

Ihmisen suuruutta me Jeesuksessa ihailemme, sitä me tavoittelemme,
jos jotakin tavoittelemme... Ihminen hän oli! Tutkikaa uudelleen
raamatultanne, jos niitä täydellä järjellä luette, ja te löydätte
ettei siellä ole mitään, joka sotisi hänen ihmisyyttään vastaan, ei
mitään, joka vakuuttaisi että hän oli ylönluonnollisella tavalla
tähän mailmaan syntynyt.

Kuinka naurettavaa siis! Kuinka Jumalan kunniata solvaisevaa tuo:
uskoa että Jeesus -- mies, jolla oli kaikki ruumiinjäsenet kuten
meilläkin, että hän muka oli siinnyt äitinsä kohtuun näkymättömästä
Pyhästä Hengestä _sine virili semine_ -- kuten teidän munkkinne
laulavat -- eikä muka miehen siemenestä. Vai onko tuo elämänneste,
miehen siemen, jotakin häpeällisempää kuin naisen kohtu ja täytyykö
asiain todellinen tila muka sentähden salata? -- Miksi uskoa
runollista tarinaa, joka miehen miehuuden ikuisesti häpäisee? Miksi
ei Jumala, jos häntä huvittanut olisi rakentaa itsensä arvoinen
edusmies päälle maan, miksi ei olisi hän keksinyt jumalaisempaa
ilmestystä pojalleen kuin tuon naisesta syntyneen? Miksi ei hän olisi
luonut täydellistä ihmeolentoa, käyttämättä ensinkään lihaankytkettyä
naista välikappaleenaan? Ei miestä -- eikä naista! Onhan hän teidän
uskonne mukaan kaikkivaltias, kaikkitekeväinen. Miksi ei hän siis
luonut olisi täysmuotoista Jumalaa, jolla ei olisi ollut samallaisia
silmiä, samallaisia korvia, samallaisia käsiä ja jalkoja kuin meillä,
syntisillä ihmisillä? Minä vain kysyn ja kummeksin.

Ihminen hän oli -- ja se, että hän oli ihminen, ei loukkaa meitä
millään tavoin, ei se loukkaa meidän järkiämme, ei meidän tuntojamme,
ei meidän herkkiä sydämmiämme, ei mitään mitä meissä on parasta
-- vaan päinvastoin se meistä tuntuu hyvälle, rauhoittavalle,
sovittavalle, kun me näin ajattelemme ja näin uskomme.

Jeesus Kristus, mailman vapahtaja, tulee meitä likemmäksi, kun
me annamme hänen olla sen, mikä hän oli, emmekä hänestä tee
sädekehäistä, taivaaseen kiivennyttä Jumalaa, sillä sellaista ei ole
olemassa ollut eikä koskaan olla voi.

Kuinka kauvan sinua, orjapappien sokaisema lauma, tähän päätotuuteen
vakuuttaa täytyy? Kuinka kauvan sinä halveksit omaa järkeäsi estäen
sitä jumalallisia totuuksia tutkimasta? Kuinka kauvan sinun vielä
kärsiä täytyy ennenkuin sinä uskallat karistaa tuon kissankullan
Jeesuksen yksinkertaisen kuvan ympäriltä? Sinä hullu uskoja, joka
olet sallinut itsellesi juottaa munkkien väkevintä myrkkyä, joka
sinun elinvoimasi lopulta hävittää! Ja jo nyt turmellut on...

Voi veljet ja sisaret! Ihmistyötähän on Raamattu, tuo pyhänpeljätty
kirja, täynnä on se erhetyksiä, täynnä ristiriitaisuuksia ja
uskomattomia vääristelyitä! Tiede sen todistaa, se tutkimus,
jota kansalta salata koetetaan... Mutta ei tässä tarvitse edes
tiedettä kumotakseen Jeesuksen jumalsyntyä, jota kirkko tyrkyttää:
-- riittää jo tavallinen ihmisjärki, keskinkertainen ihmisjärki,
joka ei halveksi tosipyhiä asioita, joka ei halveksi sydäntä
eikä rakkaudenoppia. Ymmärtäkää siis! En minä kuivalla järjellä
hänen jumalsyntyänsä hylkää: minun sydämmeni on mukana, minun
mielikuvitukseni myös, minun tuskani ja elämänjanoni myös -- mutta
kuitenkin minä sen hylkään, tuon viheliäisesti vääristetyn opin
Jeesuksen ihmesyntymisestä.

Mutta -- jos me sitä ihmesyntymiseksi sittenkin sanomme, sanokaamme
silloin ihmesyntymiseksi _kaikkien_ ihmisten syntymistä, kaikkien
ihmisten sikiämistä äidinkohdussa, sillä ihmeellinen, suurenmoinen
tosiaan on jokaisen ihmisen syntymisensalaisuus.

Niin!

Tästä Jeesuksen oikean syntymisen uskomisesta koko teidän uskontonne
riippuu. Luopukaa siitä taikauskostanne, niin teidän järkenne teille
kirkastaa kristilliset tiet, jos niitä teitä tahdotte kulkea -- ei
niinkuin unissakulkijat, vaan niinkuin valveillavaeltajat. Mutta
tokko te tahdottekaan niitä kirkkaalla päivänpaisteella kulkea? Te
kuutamohuokailijat?

Niitä on paljon, jotka eivät tahdo. Niitä on paljon, joille ei
uskonto ole elämä ja ponnistus. Niitä on paljon, joille kirkko ei
ole kirkko, vaikka he siihen turvautuvat. Te suuret lapset, jotka
leikitte kirkolla kuin puukapulalla sitä jyristellen pitkin lattioita
-- ja kun teiltä joku sen lelun käsistänne sieppaa, niin te nostatte
hirveän metelin aivankuin olisitte menettämäisillänne henkenne,
jollette leluanne takaisin saa. Minä sanon teille: lapselle on
kasvattavaa jättää huonelelunsa ja päästä ulos Jumalan puhtaaseen
luontoon sen raikasta ilmaa hengittämään.

Te lelunne orjat! Tulkaa ulos ummehtuneista temppeleistänne ja
tarkastakaa vapahtajaanne auringon valossa. Katsokaa -- ja te näette
että hän on Ihminen, toveri, aikansa lapsi, aikansa profeetta, joka
tahtoo teille opettaa kärsimyksen jalon tien, joka ei ole ilon tie
eikä surunkaan tie, vaan ainoastaan elämän raskas tie totuuteen ja
iäiseen toivoon.

Mitä te lunastuksesta hätäilette? Hullu, joka uskoo olevansa autuas,
ei kuitenkaan ole. Ihminen voi uskoa mihin tahansa eikä hän silti ole
se, joka elävää Jumalaa palvelee. Mutta minä tahtoisin että ihmisen
uskonto olisi sydämmellinen ja tervejärkinen.

-- -- --

-- Voi sinuas, papinpoika, papinpoika, sinä syöksyt päistikkaa
helvettiin! kuului yhtäkkiä kiukkuinen kiljahdus kirkkouskolaisten
parvesta alhaalta laaksosta.

Puhuja kuuli sen ja alkoi puolusteleida.

"Vai helvettiin?" kysyi hän. -- "Onko se oikea kristitty, jolla on
niin halpa käsitys toisesta ihmisestä että tuomitsee helvettiin?
Jeesusko siihenkin muka valtakirjansa antoi? Kurjat nimikristityt!
Ei ole se totta. Ei Jeesus helvettiin tuominnut, ei edes niitä,
jotka hänen oppiansa eivät seuranneet. Jos hän lieneekin sanonut:
'joka ei usko, se kadotetaan', niin kadotuksella hän ei tarkoittanut
helvettiä, vaan sitä, että jokainen ihminen, joka menettelee vastoin
omantuntonsa ääntä, tuntee elämänsä onnettomaksi ja saa kärsiä
kohtalonsa kirot jäämällä ulkopuolelle sitä sisällistä tyydytystä,
mitä varmaan tuntee se, joka hyvänteon oppeja seuraa.

"Totisesti teidän kirkkonne on helvetin kirkko! Kuinka monta
monituista kertaa nähnyt olenkaan sen seinillä helvetin värien paljon
voimakkaammin maalattuina kuin ne taivaan ilot, joista te myös
uneksitte. Mutta te tuomitsette myös haudantakaiseen helvettiin.

"Ihmisraukat! Eikö meillä jo kylliksi ole kylpyjä tulisissa järvissä
tulisten käärmeiden puremina niissä kärsimyksissä, onnettomuuksissa,
köyhyyden kurjuuksissa ja sairauksissa, joilla elämä meitä rankaisee?

"Kuinka voisi Jumala niin olla julma että hän vielä kuoleman jälkeen
meitä kiduttaisi?

"Mutta kääntykäämme pois tältä mielikuvituksen epämääräiseltä alalta,
ja siirtykäämme todellisuuteen.

"Missä se näkyy tuo teidän kirkkonne oikeauskoisuus? Missä se ilmenee
tuo teidän puhdasoppisuutenne siunaus?

"Onko se kansa, joka kirkossa käy ja kotonansa sunnuntaisin veisaa,
onko se vähääkään parempaa tai käytöksessään kristillisempää kuin
ne, jotka kirkon ovat hyljänneet? Tai missähän toimivat ne papit,
jotka elämällänsä todistaisivat olevansa Jeesuksen opetuslapsia? Ah,
te kerskaavaiset! En näe montakaan sellaista pappia, lieneekö yksi
tuhannesta sellainen? Onkohan siis se oikeaoppisuus, jota te kaikki,
papit ja kansa, edustatte, niin suositeltava, niin kadehdittava
kansojen hyväntekijä?" --

Puhuja vuorella ikäänkuin odotti vastausta kysymyksiinsä, mutta
tälläkertaa ei kukaan vastannut. Vastauksen asemesta hän kuuli vain
kirkonkellojen raskaasti kumahtelevan alhaalla laaksossa. Ja hän
muisti että oli sunnuntai, josta taas sai aihetta puhumaan.

-- Jumalanpalvelus? huudahti hän. -- Mikä onkaan jumalanpalvelus?
Sekö että sunnuntai-aamuna mustiinpuetun pappiherran perässä
riennetään kirkkoon ja parhaimmassa tapauksessa kuunnellaan hänen
sanansa mielenhartaudella ja sisäistä ravintoa himoitsevalla
sydämmellä tosin, vaan tavallisimmin työnnytään sinne ainoastaan
ulkonaisen muodon vuoksi -- näytelläksensä kansalaista, fariseusta?

Ei, rakkaat ystävät, ei se ole jumalanpalvelusta, vaan tuo nimi on
elävälle Jumalalle kauhistus. Jo Jeesukselle, pappien ja kirkon
pyhimmälle viholliselle, oli se kauhistus...

"Ei Jumalaa palvella käsinraketuissa temppeleissä, vaan hengessä
ja totuudessa" on selvää järjen kieltä, jota valtiokirkon
kannattajat kiertävät sentähden vain että se heidän mailmalliselle
vaikutusvallalleen on sangen epäedullinen totuus.

"Jeesuksen sanat sisältävät ilmeisesti ajatuksen: ei Jumalaa saa
opetella palvelemaan kirkossakäynneillä määrättyinä viikonpäivinä.
Kirkkohartaudelle ja sunnuntain ulkonaiselle vietolle panevat arvoa
ainoastaan ne, jotka kerskaillen nimittävät itseänsä kristityiksi.
Tämä itsensäpyhittäminen yksipuolisilla kirkossakäynneillä on väkevää
eksymystä pois todellisesta jumalanpalveluksesta. Tämä kirkossakäynti
on aivankuin perinnöllinen pahe, joka vaatii tyydytyksensä. Erotus
on vain siinä että pahettaan ihminen tavallisesti häpeää ja koettaa
sitä vastaan taistella, mutta kirkkopahettaan ei hän häpeä, koska
se on julkinen pahe, joka opetuksen kautta tehdään kunnialliseksi.
Kaikissa tapauksissa on se perinnöllinen sielunkipu, vietti, virma,
henkinen heikkous, joka on aivan luonnollinen seuraus siitä ettei
vuosisatoihin, vuosituhansiin ihmiselle ole muuta sielunrauha-oppia
opetettu kuin tätä kirkkopuujumalan imarrusta. Niin kyllä. Jos
vuosisatojen kuluessa ihmiskunnalla olisi ollut jaloja, järkeviä,
ennakkoluulottomia elämänopettajia, joita ei kirkollinen hallitus
olisi vainonnut eikä valtio murhannut, niin varmaan sellaisesta
kylvöstä olisi kasvannut kansoja, jotka olisivat luopuneet
ulkonaisista uskontomenoistaan etsimällä Jumalaa pitkin sisäisiä
teitä ja pyrkimällä häntä palvelemaan ei ainoastaan sunnuntaisin,
vaan myös joka päivä, arkielämän töissä ja taisteloissa. Mutta
rehellisimpiä, laveanäköisimpiä, totuuden tulisimpia tunnustajoita on
pappien pimittämä mailma aina vainonnut, aina vainonnut -- ja vainoaa
yhä tänäpäivänä...

"Kansalaiset! Te huokaatte kirkoissanne ja riitelette sydämmissänne
pyhyyksistä. Ette te jaksa ponnistaa itseänne laumoissa ylös siitä
lunastuksen mäskistä, siitä autuudenopin juopumuksesta, jonka orjia
olette. Minä ymmärrän teidät! On huokea olla, on vilpoinen levätä
ikivanhan temppelin siimeksessä vanhojen koivujen juurella...
kirkastuspäivänä, kun kesän helle kuumimmin maantiellä polttaa...
Meidän Järkemme se muka on se tulikuuma aurinko, joka korventaa
teidän ruohonne, kuivattaa teidän puronne ja saapi lintusennekin
vaikenemaan. -- Meidän Järkemme se muka on? Ja kuitenkin -- ilman
Järkeä ei synny Jumalaa..."

-- -- --

Hän katsahti alas ja näki ihmisten kauhealla kiireellä kastattavan
lapsia syvällä laakson pohjalla. Ne, joita eivät papit ehtineet
kastaa, pantiin hätäkasteeseen. Vanhat miehet sopottivat rukouksia
virsikirjoista ja akat veisata piipittivät. Mutta nuori kansa
kiipeili ympäri vuoren ja näytti kuuntelevan puhujaa. Puhuja seisoi
hetken vaijeten, katsellen kansansa kaikkia menoja, koettaen niitä
sielullisesti sulattaa. Ja taas hän puhui, surunvoittoisesti sanellen:

"Niin kauvan kun Suomen kansa on siinämäärin taikauskoinen että
pelkää viattoman vastasyntyneen lapsen sielun joutuvan helvettiin,
jos lapsi sattuu kuolemaan ennen papin kastamista, niin kauvan tämä
kansa on kelpaamaton toimittamaan mailmassa mitään suurta hengen
alalla.

"Minä sanon tämän teille myös, te korkeasti sivistyneet.

"Niin kauvan kun koko kasteentoimitus tehdään kunniaportiksi
kunnialliseen elämään, niin kauvan on törkeä taikausko itsevaltias
tässä maassa.

"Niin kauvan kun Suomen sivistynyt kansaluokka ei ole syventynyt
uskonnon tutkimuksiin sen vertaa että osaisi tehdä eron kirkonopin
ja suurten totuudenjulistajain vakaumusten välillä, niin kauvan tämä
kansaluokka ei ansaitse valistuneen nimeä.

"Minä sanon tämän teille myös, te herrojen vihaajat, jotka tietoon
pyritte.

"Niin kauvan kun yksinkertainen järjen valo ja omantunnon totuus
eivät ole ihmiselle siveellisemmästä arvosta kuin tekopyhien pappien
tekopyhät saarnat -- niin kauvan on Suomi nukkuva sorron yössä. Sitä
ei auta leipä, ei kohoava varallisuus, ei Euroopan kiitoslauseet eikä
mikään ylistyslaulu.

"Minä sanon tämän teille kaikille.

"Teidän herranehtoollisenne, hyvät herrat, -- jatkoi puhuja
värisevällä äänellä. -- Mitä paksua pakanallista valhetta se onkaan!
Tuhansia Suomen nuorukaisia ja neitosia on se ateria turmellut,
tuhansilta on se jumaluuden hiljaisen etsimisen ehkä iäksi häirinnyt.
Sillä kuka täysjärkinen uskoo että viini voi muuttua vereksi tai
liisterilaatta lihaksi, vaikka sitä kuinka hartain mielin kuvittelee?
Vai tahdotteko olla kannibaaleja -- ihmissyöjiä? Oh teitä, te
vanhemmat ja holhoojat, jotka pakoitatte lapsenne teurastajain
pöytään!...

"Kuinka inhoittavaa peliä usein onkaan vanhan kansan ripilläkäynti!
Minä uskallan sen sanoa. Ukot ja akat tulevat kirkkoon kostuttaakseen
kieltänsä tilkkasella ulkomaan viiniä sentähden että kotipoltto niin
ankarasti on kielletty! Ja lisäksi! Heistä on äärettömän tärkeä asia
että pappi heidän ripilläkäyntinsä kirkon kirjoihin merkitsee -- he
kuvittelevat lapsellisesti että se on pyhä tilikirja, jonka itse Isä
Jumala kerran tarkastaa ja noiden pienten pilkkujen nojalla sitten
ratkaisee, taivaaseenko vai helvettiin ansioluettelo aiheuttaa.
Ulkonainen temppu -- 'saatanan temppu' kuten uskonpuhdistaja Calvin
on sanonut. Ei itse Luther, oppi-isänne, ripilläkäyntiä hyväksynyt,
sillä hän sitä soimasi ilveilyksi, valhevehkeeksi... Miksi ette tätä
huomaa, te luteerilaiset! Mutta te olette tehneet siitä sakramentin!

"Koetan kuitenkin ymmärtää kaiken mitä näen.

"Ihmissielu, vuosituhansia vangittu, holhottu, on täynnä typeriä
harhaluuloja, taikauskon rikkaruohoja. Se nykyajan profeetta,
joka ei tahdo kitkeä noita itsepäisesti juurtuneita rikkaruohoja
istuttaakseen sydämmiin totuuden vapaita taimia, hän on suuri
pelkuri, hän on hyödytön kansanvalistaja. Sellainen kansanvalistaja
en minä olla tahdo. Minä sanon suoraan mitä tunnen ja ajattelen.
En minä salaa tahallani mitään, en näyttele edessänne olevani
jumalisempi kuin todella olen. Ei niin kuten teidän pappinne tekevät,
jonka te itse hyvin tiedätte. Eikä niin kuten te itse teeskentelette,
jonka te myös parhaiten tiedätte. Ajatelkaa omaa sananlaskuanne,
isäin pyhää perintöä sekin: 'Parempi siivo syntinen kuin paha
jumalinen.' Eikö siinä sananlaskussa ole jotakin totta?..."

-- On, on! vastasi nuori kansa vuoren rinteiltä.

Mutta vanha ristirahvas napisi ja huutoja humahteli ilmassa:

-- Hän on jumalanpilkkaaja, hän astukoon alas vuorelta!

Ja puhuja näki pappien, jotka olivat vapautuneet virkatehtävistään --
sillä nyt oli sabatin ehtoo -- laumassa piirittävän pyhää vuorta, ja
heidän kintereillään tunkeili tuhansittain vanhaa rahvasta, jotka nyt
olivat kastattaneet lapsensa, nauttineet ehtoollisensa, siunauttaneet
ruumiinsa ja veisanneet valitusvirtensä loppuun -- ja olivat siis
valmiit riitelemään uskonsa puolesta villitsijää vastaan, joka oli
vuorelle kiivennyt.

"Vuoren puhuja, vuoren puhuja, nyt sinun huonosti käy!" ikäänkuin
sähisi ilmassa.

Reino Frommerus katsahti alas laaksoon ja näki kirkkorahvaan silmäin
syytävän aivankuin kekäleitä kohden häntä, joka ylhäällä seisoi. Hän
kuuli vihaista murinata, joka kovenemistaan koveni. Ja hän kalpeni
tämän uhkan edessä, kelmeni kuni huutavanääni korvessa, joka turhaan
on noussut taistelemaan pyhän aatteensa puolesta. Mutta ei hän
tahtonut antautua. Hän korotti äänensä ja pyysi hiljaisuutta. Ja kun
hiljaisuus vihdoin tuli, alkoi hän taas voimakkaasti puhua.

-- Kuka teistä, -- hän huusi: -- kuka teistä, te patenttikristityt,
julkeaa väittää, etten minä, vaikka teidän pyhyyksiänne armottomasti
pilkkaan, etten -- yhtähyvin kuin te -- taistele kaiken hyvän,
kaiken oikean, siveän ja pyhän puolesta tässä kurjassa mailmassa?
Vai enkö sitä elämässäni ole osoittanut yhtä hyvin -- yhtä huonosti
kuin te? Jos siis ette pysty kumoamaan ihanteideni kauneutta, miksi
kimppuuni käytte kuin sudet ja aina vain tuomitsette? Minä olen
muotojen rikkoja -- niin oli hänkin, jonka nimeä te väärinkäytätte
-- mutta sisälliset vaikuttimeni siihen että rikon, ovat rehelliset,
ovat siveelliset. Minä ivaan -- särjen -- ruoskin -- se on totta --
mutta miksi en sitä tekisi -- minä? epätäydellinen ihminen, koska
kerran hänkin, joka täydellisenä pidetään, Jeesus Kristus, mailman
malli-ihminen, niin teki? Pyhässä vihassa se mies punoi henkensä
ruoskan ja sivalteli sillä niitä aikansa ja kansansa mahtavia,
kirjanoppineita, pappeja ja kaikenlaista kätyrikansaa, jotka hänen
pyhyyksiään loukkasivat. Vai eikö se mies _Jumalan_ puolesta
suuttunut, _Jumalan_ tähden hetkessä heikontunut -- vahvistunut ja
hälinätä yhteiskunnassa nostanut?...

Puhuja keskeytyi pahasti puheessaan, sillä hän oli huomannut
sorisevan ihmistungoksen kunnioittavasti väistyvän jonkun
alhaaltapäin tulevan tieltä.

Ne olivat maan rikkaimmat uskovaiset, kirkkojen ja koulujen
aineelliset kannattajat, jotka sieltä ajoivat hevosilla esiin.
Poliisit raivasivat heille kohteliaasti väylää, vaikka tulijain
seassa näkyi olevan sarkatakkistakin väkeä.

-- Te rikkaat kaupungeissa ja maalla -- alkoi puhuja -- teitä minä
enin halveksinkin, koska tekin hyvällä omallatunnolla tahdotte
käydä mallikristityistä. Jeesus Natsarealainen on sen niin
selvästi sanonut, kuinka rikkauksien kokoominen on mahdoton asia
_hänen_ seuraajilleen -- ja kuitenkin te liikutte jumalansanat
huulillanne, vieläpä teette lahjoituksia kirkoille ja kirkkokouluille
voittaaksenne Jumalan suosion. Ette edes häpeä? Te itsenne
palvelijat, kurjat, läpikuultavat maanvaltiaat!

"Kristillisyyden nimelle te viskelette paloja luonnottoman suurista
omaisuuksistanne saavuttaaksenne mainetta kadehtivien seurassa, mutta
kristillisyyttä itseään ette te rahoillanne ruoki. Ette te koskaan
auttele niitä, joiden te tiedätte olevan kipeimmässä tarpeessa
-- vaan joilla jo entuudesta valta on, niitä te avustatte, jotta
teitä äänitorvilla ylistettäisiin jalomielisiksi lahjoittajiksi.
Oo te jalomieliset lahjoittelijat. Te kristinuskon afäärimiehet.
Teidän palkkanne pitää kai oleman yhtä suuri Suomessa kuin
Amerikan Yhdysvalloissa tai hurskaassa Englannissa. Vai onkohan
koskaan kuultu että yksi ainoa Suomen miljoonanomistajista olisi
lahjoittanut yhtä ainoata tuhattansa semmoiselle hengenliikkeelle,
jonka tarkoitus on kaikista jaloin, kaikista pyhin ja isänmaallisin:
valhekristillisyyden poistaminen?...

"Te porhot, te tahdotte ajaa kultaisissa vaunuissa laveinta tietä ylös
taivaaseen. Minä uskallan teille vakuuttaa: ette te edes pääse tälle
vuorelle, jolla minä, köyhä mies, seison. Te ylpeät, jotka ette usko
ettei Jumalan valtakunnan muurien sisällä ole ainoatakaan rikasta.

"Mutta en minä tällä tahdo sanoa että köyhyyskään sinne sisälle
vie... Ei Jeesus Kristus sitä saarnannut että ihmisen tarvitseisi
olla _liian_ köyhä elääksensä. Mutta sitä hän tarkoitti että
niiden, joilla liikaa on, pyytämättä pitäisi antaa heille, joilla
on liian vähän. Mutta ei hän laiskuutta edistää tahtonut, vaan
työtä ja huolenpitoa henkisen elämän leivästä. Te rikkaat! Siis
tietäkää että teidän rikkautenne on kansojen kirous, sillä siitä
johtuu köyhyydenkin kirous. Eikö elämä ole ihanin silloin kun se
yksinkertainen on? Sitä, mikä sielulle terveellisintä on, sitä te
hyljeksitte!"

Hän korotti yhä ääntänsä yli murisevien ja jatkoi häikäilemättä:

"Ja te muut vallassaolijat: vanhoillisista aina vapaamielisiin
saakka! Kansanjohtajat, puoluepukarit, sanomalehtipäälliköt,
koulujen opettajat, kirjojen kirjoittelijat, kirjojen kustantajat
ja muut vaikutusvaltaiset... Kuinka minä teitäkin halveksin, teitä,
jotka kukin laillanne kuljette valhekristityn valtiokirkon ja sen
myrkyttämän lainhengen turvissa, yleisen mielipiteen talutusnuorassa!
-- Ja te sydämmettömät talonpoikaiskuninkaat, köyhien mökkiläisten
sortajat, korpeenkarkoittajat! Kuinka tekin kehtaatte kirkossa käydä
ja kerskata Jumalaa palvelevanne, te Jeesuksen veren imijät, te
lähimmäistenne ristiinnaulitsijat...

"Te kaikki, kaikki uskovaiset, jotka sorratte lähimmäisiänne. Turha
teidän on potkia tutkainta vastaan! Turha...

"Ja te nuorten ihmisten nimikristilliset yhdistykset, nauhaseurat
ja siveysrenkaat -- kenenkä keksimiä mailmanparannuskoneita tekin
olevanne luulette? Ette suinkaan ole sen, jonka nimeen te syötte ja
juotte ja lakanoilla makaatte ja laulatte tai teette halleluja-retkiä
vieraisiin kaupungeihin. Ei sen. Vaan omien holhoojienne keksimiä
te olette, jotka ovat peloittaneet teitä kadotuksen kauhuilla...
Kuinka minä teitä säälinkään, te nuoret, jotka niin varhain jo
opitte ulkoakullattujen kujeet. Kuinka minä teitä säälinkään te
surkeannäköiset naiset, joita turhaan Kristuksen morsius kaunistaa.
Sydämmestäni minä teitä säälin, kaikki te, joilla on salaisia
sukupuolipaheita ja sukupuolisairauksia, joita te turhaan koetatte
parantaa Jeesuksen nimeen veisailemalla. Oh, te itkettävästi
harhaanjohdetut! Kuinka moni teistä onkaan vaivoistansa vapautunut
rukouksilla, paastoilla tai lauluilla? Oh teitä, jotka olette
opetetut syntinä pitämään sitä, mikä ehkä teidät pelastaisi sekä
sielun että ruumiin puolesta...

"Minä sanon teille kuten ystävä, joka ei halua häväistä, vaan tahtoo
auttaa: Tehkäät portit avariksi kunnian kuninkaan käydä sisälle. Kuka
on se kunnian kuningas? Herännyt järki -- syttynyt sydän -- totuuden
vapaa harrastus. Se se yksin teidätkin jumalanlapsiksi tekee, se
se teidän sielunnekin pelastaa taitaa helvetinpelosta, joka nyt on
teidän salaisin vaivanne."

-- -- --

-- Voi hirveätä vääristelijää! Voi autuasten raiskaajaa! kajahti
samalla huuto alhaalta laaksosta. -- Ei saa turmella Suomen lujaa
uskoa!

-- Suomenko uskoa? huusi puhuja vastaan. -- Suomenko uskoa? Minä
sanon teille: tässä maassa ei ole _uskoa_ -- oikeata uskoa vain:
taikauskoa!

-- Irstas olet, -- kuului laaksosta toisen vastustajan ääni. -- Koko
maan kristillisyyden häpäiset. Tieteitä olet lukenut. Luvattomassa
avioliitossakin elelet. Saastainen olet. Alas saat tulla. Alas!

-- En tule! vastasi vuorelta puhuja. -- Täällä seison, minne
kiivennytkin olen. Oliko se pappi, joka sieltä huusi? Tietysti
se oli pappi, vaikka ei ehkä papin kauhtanassa. Papit, papit,
vihanveljet, ainako minun on pakko teihin palata. Te vainootte
siveätä "laitonta" avioliittoa, mutta epäsiveitä vihityitä te harvoin
ahdistelette. Te tahdotte käydä siveyden esikuvina kansan edessä ja
tuomitsette toisia epäsiveiksi. Katsokaa kerrankin itseenne. Lukekaa
omaa historiaanne. Mitä todistaakaan muinaistutkimus luostarien
raunioilla? Mitä todistavat tuhannet pikkulasten luurangot, joita
teidän esi-isienne kammioiden alta vielä tänä päivänä päivänvaloon
kaivetaan? Epäsiveyttä ne todistavat, laittomuutta ne juoruavat,
salaisia murhia ne jälkimailmalle paljastavat!... Vai eikö
kirkolliskokouksissa; joissa pyhät dogmit vormuihinsa valettiin,
ollut tuhansittain porttoja nimenomaan herrojen pappien lihallisten
himojen tyydyttämiseksi? Eivätkö vielä tänä päivänä papit ja
papiksi-aikovat yhtä hyvin kuin tuhannet muut Suomen suuret herrat
kulje kiimaisina enkeleinä köyhälistön tyttäriä raiskaten, josta
kaikesta muka on kovin sopimatonta hiiskahtaa? Miksi siis minua yksin
häpäisette? Miksi tähtäätte siveysnuhtelunne sinne, missä sitä ei
tarvita? En sano olevani ihmistä parempi, sanon vaan: olen taisteluni
kunnialla taistellut... Mutta _teidän_ siveytenne, _teidän_
siveyskäsitteenne? Arvoisat herrat kirkolliset ja te kunnianarat
säädyllisesti-uskovaiset naiset. Astukaa kerrankin alastomina Jumalan
kirkkaaseen päivänpaisteeseen, että koko mailma nähdä saisi, kuinka
puhtaat _te_ olette? Älkäät piiloutuko pimeihin pyhäkköihinne, kuten
Adam ja Eeva lymysivät omenapuiden varjoon, kun totuuden ääni heitä
tilille kutsui!

Mutta te häpeette rehellisintä, vainootte valoisinta... Te
vainootte tieteitä vaikenemisella ja uusimpia raamatuntutkimuksia
te hyljeksitte, vaikka ne olisivat kuinka vilpittömät. Vaan vanhoja
helvetti-perkele-virsikirjoja -- niitä ette te vainoa, vaikka te
hiljaisuudessa tunnustatte että ne ovat tehneet Suomen kansalle
pahaa. Minä sanon teille: paljon enemmän pahaa kuin uusimmat
uskonhävittäjäkirjat. Te rahasielunpaimenet. Tuhansia te tosin
uhraatte pakanalähetyksiin Kiinaan, Indiaan ja muualle, vaan ette
uhraa ropoa omien pakanallisten käsitteidenne kirkastamiseksi.

Ette te köyhiäkään liioin auta, te pakanain pelastajat, jotka
lähdette merta edemmäksi kalaan... Nälkäistä kärsivää te simasuin
saarnaten lohduttelette: "Sinutkin, rakas, köyhä ystäväni, on Jeesus
Kristus pyhällä verellään lunastanut! Sinäkin, rakas, kurja, köyhä
ystäväiseni pääset tästä murheenlaaksosta taivaan iloon, jos oikein
tahdot!" Hyi kuinka sitä nuottia inhoan! Leivän asemesta te hänelle
tyrkytätte veripunaista jalokiveä, jolla ei tuo toinen ikinä saa
vatsaansa ravituksi. Te sielujen paimenet, te kummastelette ettei
köyhä tuosta veripunaisesta jalokivestä osaa kylliksi nauttia? Te
kummastelette ja alatte puhua perkeleestä silloin, kun teidän puhua
pitäisi omasta kurjasta sydämmestä, joka on niin avuton ketään
auttaakseen.

Eläytykää kovaosaisten asemaan, astahtakaa alas kultareunaisista
saarnastuoleistanne, tunkeutukaa kaupunkien komeroihin tai salojen
pettuleipä-mökkeihin. Totisesti niitä on -- ei ole se satua.
Kokekaa itse, niin te näette että se Kristus, jota te veripunaisena
jalokivenä heille tyrkytätte, on heille sulamatonta ruokaa. Miksi
siis tyrkytätte? miksi ette keksi parempaa?...

Köyhät ihmisraukat, niin... Te luulette ettei minulla,
"uuspakanalla", ole säälivää sydäntä köyhälistöä kohtaan. Ja
kuitenkin: Minä en tunne järjestetyssä yhteiskunnassamme mitään
kauheampaa, en mitään huutavampaa ilmiötä kuin on köyhän perheen
kohtalo. Sellaisen köyhän perheen kohtalo, joka aina on köyhä ja
aina puutteessa -- vaikka tekee raskasta työtä -- ja jonka täytyy
joka päivä nähdä ympärillään parempiosaisia, ylellisesti eläviä,
huonommin-työtätekeviä saman kansan ihmisiä, eikä kuitenkaan ole
toivonkipunaakaan koskaan heidän tasalleen rehellisin keinoin kohota.
Oi! se on kauheata, kauheata -- minä tahtoisin sen huutaa kaikkien
korviin ja sydänjuuriin että se on hirveätä leikkiä, hirveätä
luonnotonta nöyrryytystä "kristillisyyteen" ja että siveellinen laki
-- jos sitä yhteiskunnassamme on -- huutaa parannusta, korjausta
kaikkien köyhien ihmisten auttamiseksi hädästä, hädästä, joka usein
on niin toivoton, niin häpeällinen, niin häväisty ettei se itse edes
voi puolestaan kylliksi apua huutaa!...

Milloin siis heräätte te sielunpaimenet, jotka asemaltanne olette
likinnä kansan elämää ja joihin kansa vielä eksytettynäkin katsoo --
ah, katsoo kuten katsoo uskollinen koira isäntäänsä vielä sittenkin
kun isäntä siltä toisen silmän on puhkaissut. Milloinka te siis
heräätte hyljäten nuo kylmää-uhoavat kirkkonne, milloinka lähdette
Jeesuksina vaeltamaan kärsivän kansan keskeen?... Milloinka --?...

-- -- --

-- Mitä te oikeastaan tahdotte, herra vuorenpuhuja? kuului taas
kiljahdus kirkollisten parvesta, joka kuni nälistynyt petolauma
juoksenteli vuoren ympärillä turhaan ryntäillen ylös sen rinteitä. --
Ja mitä tahtovat nuot, jotka ympärillenne yhä korkeammalle kiipeävät,
aivankuin helvetilliset henkivartijat! Mitä te meistä tahdotte,
kaikki te luopiot?

Puhuja iski innostuneena silmää nuorelle kansalle, joka todella
näkyi kohonneen hyvin likelle häntä. Ja otaksuen nuoret ihmiset
hengenheimolaisikseen, jotka vain kaipasivat voimakasta
silmäinavausta, hän jälleen heittihen puhumaan:

-- Mitäkö _me_ tahdomme? huusi hän. -- Me tahdomme repiä alas
Jeesuksen Kristuksen vääristetyt kultakuvat, joita teidän kirkkonne
ja pappilanne ovat täpösen täynnä ja joita eksytetty kansaparka pitää
pyhinä.

Sitä me tahdomme! Me tahdomme todella kaataa kumoon kaikki ne kirkot,
joiden kellojen helinällä kansalaisia lumotaan uskomaan lastensatuja
ja pelkäämään näkymättömiä pahoja henkiä enemmän kuin näkyväisiä
pahoja ihmisiä, kunnioittamaan enemmän kuolleita ristiselkäisiä
messukasukoita kuin aikansa todellisesti jaloja henkiä tai parhaita
sydämmiä.

Sitä me tahdomme!

Sillä jokaista pappia ja jokaista uskonnonopettajaa, joka ainoastaan
kirkon voimalla ja ristin tenholla tahtoo tehdä Suomen kansasta
jumalanpelkurin ja matelevaisen kumartajan, pidämme me, vapaat
totuudenetsijät, pakanallisina jumalanselittäjinä.

Sellaista isänmaan pimitystä vastaan meidän on pyhä velvollisuus
taistella. Kaikkien meidän, jotka kaipaamme uskonpuhdistusta,
kaikkien meidän, jotka emme ole välinpitämättömät uskonnosta,
kaikkien meidän, jotka ymmärrämme mitä oikea uskonto voi merkitä
kansojen kehityksessä.

Te soimaatte meitä jumalanpilkkaajiksi ja Antikristuksen
etuvartijoiksi. Me vastaamme teille: se ei ole Jumalan pilkkausta,
jos me pilkkaamme niitä, jotka Jumalaa väärin selittävät; se ei ole
Jumalan pilkkausta, jos me koetamme murtaa väkevää vastarintaa, jota
meitä vastaan viekkaasti harjoitetaan; se ei ole Jumalan pilkkausta,
jos me kaiken riidan ja miekanpistojen takaa todellakin etsimme
Jumalaa, jota me kunnioitamme.

Meidän Jumalamme on järjellisen rauhan Jumala, mutta hän istuu
hengellisen vallankumouksen sotatanteren takana -- emme me pääse
hänen luokseen miekanlyömättä, sotakirvesten heilumatta. Tässä maassa
on ankarasti taisteltava ennenkuin me sen pyhän kummun valloitamme,
jolla Totuuden herra istuu, jossa hän meitä odottaa. Sillä valkeus
on tulemassa mailmaan, mutta te tahdotte että ihmiset rakastaisivat
enemmän pimeyttä kuin valkeutta.

Ymmärtäkää ajan vaatimus! Emme me tahdo musertaa pyhää, ainoastaan
taikauskon.

Totisesti on nyt alasrepimisen aika ja rakentajat odottavat
vuoroansa. Suomen kansa on itsepäinen ja väkevä ja sitkeä; ei sitä
kelpaa pajuvitsoin lyödä: sen kimppuun on käytävä karhunpainilla
ennenkuin _se_ älyää, mistä kysymys on. Kaiken tuon typerän
uskon, minkä te, sielujen holhoojat, vuosisatojen kuluessa olette
ahtaneet tämän kansan aivoihin, kaiken sen me tahtoisimme noista
aivoista kirvoittaa. Korkeammalle, korkeammalle on päästävä!
Samoinkuin katoolisuudesta kiivettiin luterilaisuuteen, samoin on
luteerilaisuudesta astuttava vapaauskoisuuteen. Kehityksen liikkuva
laki sitä vaatii, ja se on kai itse Jumala, joka tätä lakia johtaa,
sitä alinomaa korjaa.

Katsokaa Suomenkansan vakaumusten eri vaiheita. Muinainen pakanuus
oli sille pyhää jumalauskoa. Se vakaumus ruhjottiin väkivalloin
ja sijaan pantiin katoolilaisuus. Ja kansan pyhäksi vakaumukseksi
tuli siis katoolilaisuus, se oli nyt sen jumala-usko. Mutta sitten
työnsi Lutherin oppi taas syrjään tämän pyhänäpidetyn vakaumuksen
tullen itse uudeksi vakaumukseksi. Siihenkö nyt pysähtyä pitäisi?
Historian hengetär sen jyrkästi kieltää. Jo on aika järkyttää
luteerilaisuudenkin vakaumus, jo on aika luoda tälle kansalle uusi
uskonto. Kunnes vuoro tulee sillekkin väistyä syrjään antamalla
tietä uusille, yhä uusille uskonnonvakaumuksille. Ja niin aina yhä
eteenpäin -- kunnes koko ihmiskunta on ajatellut järkensä sellaiseen
kirkkauteen ettei valkeus enää voi kirkkaammaksi tulla. Silloin vasta
on Jumala lopullisesti löydetty. Silloin vasta on Jumala-käsitteen
arvo ratkaistu...

Sitä me siis tahdomme!

Aika on totisesti tuleva ja jo nyt on ettei Jumalaa saa
ristiinnaulita kirkoissa ja kansankokouksissa, vaan jokainen häntä
hyväilköön sydämmessänsä ja tervehtiköön järjessänsä.

Te valtiokirkon pääruhtinaat. Tietäkää siis mitä meidänkin rauhaamme
sopii!

Pyhä on meidän vihamme niitä tunnottomia taluttajia vastaan, jotka
salaavat sokaistuilta orjilta luonnon järjelliset totuudet ja
himmentävät omantunnon oikean valon kertoilemalla satuja saatanasta
ja enkeleistä, helvetistä ja taivaasta, ihmesyntymisestä ja
ihmekuolemasta, verilunastuksesta ja kaikesta kauhistavasta.

Pyhä on tämä meidän vihamme kaikkea valhetta ja kaikkea ulkokultaista
jumalisuutta vastaan.

Pyhä ja sammumaton on meidän vainomme kerskailevaa
nimikristillisyyttä vastaan.

Pyhä on tämä viha ja pyhäksi on se ikuisesti jäävä -- nyt ja aina --
mailman loppuun saakka -- -- --



20.


Näin hän saarnasi, papinpoika, ja astui alas vuorelta, ja vaelsi
läpi vihaisten laumojen pois toisiin vuorilaaksoihin, joissa
eleli samallaista kirkkokansaa. Ja hän nousi yhä uudelleen, yhä
uudelleen pyhän vihansa korkealle vuorenhuipulle ja kiihoitti heitä,
jotka matelivat kuin maan matoset järjettömän uskonsa syvissä
alhoissa. Sillä nyt oli todella henkisen vallankumouksen aika ja
sananvapaus Suomessa. Mutta ei kukaan tietänyt, kuinka kauvan sitä
sananvapautta kestäisi, ennenkuin taas kapulat pantaisiin ihmisten
suihin. Sentähden oli kevätkylvöllä kiire. Toukopeltoja oli paljon
-- kylvömiehiä vähän. Se sanankylvö oli kapinankylvöä, kultaisen
kapinan, sen, joka tuleva oli, jonka tulla täytyi ja joka oli se
kaunein kapina, josta koko ihmiskunnan elämä riippuu. Taikauskon
vallankumous! Omantunnon ja ajatuksen vapaus!

Ja katso: tuo kevätkylvö jo vihersi Suomenkin kansan sieluissa.
Jo korpien pimennoissakin kumouksen kultakäköset kukkuivat ja
kansa karisteli valehelmiä vapahtajansa pään ympäriltä ja poltteli
taivastensa ja helvettiensä halpoja kuvia, joita ajelehti kaikkialla
sekä näkyväisinä että näkymättöminä sydämmissä ja seinillä.

Reino Frommerus ei enää ollut ainoa vuorenpuhuja. Niitä nousi jo
paljon muitakin, paljon viisaampia, paljon taitavampia takojia kuin
hän, vuorelta puhujia, henkisen touvon kylvömiehiä...

Tuon suuren, lentävän linnun siipien suhina yleisesti jo kuultiin.
Nuoret sielunpaimenetkin sen jo kirkkomatkoillaan kuulivat ja
kuiskuttelivat toinen-toisilleen: "Totta se on: siipien suihke
kuuluu! Totta se on, oi hyvä Jumala... Ja kaiketi meidän on se
ilmoitettava kansalle? Silloin vasta kansakin vakavammin uskoo että
terve Järki on pyhä ohjaaja, jumalien tuli... että sitä tarvitaan
uskossakin -- uskonnossakin. Meidän siis on se sanottava Suomen
kansalle. _Meidän_...!"

-- -- --

Hän, pyhän vihan lietsoja, oli viipynyt jo kuukauden päivät
matkoillaan. Hänen päässänsä kohisi valoisia valloitustuumia, ja
hänellä oli aikomus uhrata vielä toisenkin kuukauden päivät ja
yöt raivaustyöhön, jonka terveellisen vaikutuksen saattoi laskea
siitä hälinästä mikä oli syntynyt niiden seutujen uskovaisten
kesken, joissa hän kulki ja kapinaan kiihoitti. Joka puolella
ikäänkuin kohoilivat hengelliset polttoroviot ja papilliset
pyövelit tahkoilivat teilauskirveitänsä, kirkonkiroukset ja
ristiinnaulitsemishuudot kaikuivat kautta syvien rotkojen, mutta hän
vaelsi yhä koskematonna, pää pystyssä, ylpeänä, voitonvarmana ja
ainoastaan surullisesti hymyili kaikille uhkauksille, sielussansa
syvästi vakuutettuna siitä ettei noiden uhkausten takana asunut
totuuden jalo henki, vaan vuosituhantinen valheen ruhtinas, joka
tosin oli väkevä ja mahtava herra, mutta ei suinkaan mikään
voittamaton, kukistamaton itsevaltias. Monet ilmiöt häntä jo
vahvistivat vakaumuksessa että oli oikealla tiellä. Milloin tuolla,
milloin täällä oli tapahtunut sellaista, mikä osoitti että Suomen
kansa oli ruvennut järkevästi arvostelemaan sitä vanhoillista
uskontoa, jonka vallassaolijat olivat väittäneet tyydyttävän
kansalaisten kaikki tarpeet, sekä sisälliset että ulkonaiset.
Ja hämmästyttävintä oli että juuri kansan syvimmistä riveistä
nämät järjen kirkkaat kipunat useinkin sinkoilivat, silloin kun
kouluoppinut luokka istuskeli ristissäkäsin, uskaltamatta rohkeasti
ajatella elämän tärkeimpiä kysymyksiä. Kurjalan kaukokorpeen saakka
tämä uuden ajan aamurusko näytti luovan ensimmäisiä säteitään läpi
veisaavan salohongiston...

Niin, pieni kirje, jonka Reino Frommerus kesken matkojansa sai,
sekin näytti osaltaan tuota päivännousua jo ennustavan. Se oli hänen
kotikorpeen jääneeltä vaimoltaan ja kertoi seuraavaa:

    'Rakas mieheni! Et voi aavistaa mitä täällä on tapahtunut. Pidän
    sen oikeana Jumalan tuomiona. Pastori Möhkönen on kuollut. Mies,
    joka niin hartaasti vuodesta-vuoteen on vahtinut sinun vanhan
    isäsi loppua, noustaksensa tämän seurakunnan yksinvaltiaaksi,
    meni itse mananmajoille eilisiltana k:lo 1/2 7. Hän oli
    vilustunut kinkerimatkalla (joka herraties oli ollut millaista
    remuamista kirkon viininassakkaan kanssa) ja sairastunut
    kovaan influentsaan, jonka saunassakäynti muutti ankaraksi
    keuhkokuumeeksi niin ettei enää noussutkaan. Ihmiset sanovat
    papilla taas viimeaikoina olleen ilkeitä juonia sinua vastaan, ja
    oli uhannut haastaa käräjiin kunnianloukkauksesta -- minut myös.
    Se oli meitä haukkunut "samanlaisiksi ruman hengen lapsiksi" kuin
    on muka T.W.Y. Vielä kuolinpäivän aamuna kuuluu heristelleen
    nyrkkejään vuoteestaan, kun olivat kuntalaiset käyneet kysymässä,
    miten siinä kirjastonhoidossa nyt olisi meneteltävä ja kun oli
    mainittu sinun uusista ehdotuksistasi. Muistat kai sen torpan
    nuoren emännän, jonka luona kerran kävimme porolla. Hän se
    noista asioista pistäysi kertomassa ja pyysi samalla saada
    lainata jotakin uudenaikaista hengellistä kirjaa, niin minä
    hänelle annoin pari sinun lentokirjoistasi. Se sanoi ettei täällä
    läheskään kaikki "akat" enää usko varsin niin kuin Möhkös-vainaja
    oli saarnannut, ja vakuutti että kyllä valistuksen halua on
    kansassa, kun vaan lie silmäinavaajia. Ukkonsa, sen Jussin,
    sanoi kovasti pauhaavan kirkon ja valtion eroa. Sinua se emäntä
    kovin kehasi eikä ollenkaan tuominnut. Mutta sitä minä enin
    ihmettelen että Möhkösen täytyi kuolla ennen sinun isääsi, joka
    yhä on terve ja hiihtelee joka päivä. Kåhlroth kuuluu toimittavan
    ruumiinsiunauksen. Muuten sekin täydellisyys on poislähdössä
    pitäjästä. Tänne kuuluu tulevan uusi apupappi, kuten huhutaan,
    uudenaikainen (?!) Niin kaikki muuttavat, mutta sinun isäukkosi
    se vain pysyy paikoillaan. Hänen rakkautensa meidän lapseemme käy
    päivä-päivältä kauniimmaksi. Näkisitpä vain miten ukki tyttiä
    hypittelee! Siitä syystä en täältä raskisi poiskaan lähteä, mutta
    tietysti me syksyllä muutamme. Ymmärräthän, oma kulta, että se
    on välttämätöntä? Minä kaipaan omaa kotia, joskohta pientä.
    Hyväjumala kun olisi senverran rahaa että saisi mökin... Reino!
    Etkö jo ala joutua kiertomatkaltasi? -- minulla ja Salamalla
    on kovin ikävä. "Salalla" on niin ihmeen kaunis tukka ja niin
    viisaat suuret silmät ja osaa lapsukainen jo sanoa "issä" --
    "ätti" -- "mömmö" ja monta muuta lystiä sanaa.

    Suudelma meiltä molemmilta!

                                                    _Paula_.'

Kirjeessä oli myös jälkikirjoitus.

    'P.S. -- Nuorin sisaresi Seidi, jota minulla ei ole koskaan
    ollut kunnia kohdata, kuuluu viettävän häänsä Aavasaksalla,
    jonne pestataan pappi heidät juhlallisesti vihkimään --
    juhannusyön auringon loisteessa. Eikös ole _feinia?_ Miili siitä
    kirjoitti... Kuuluvat menevän sen Torstin kanssa naimisiin
    "ainoastaan yhteisistä hengellisistä intresseistä." Muista
    lähettää onnentoivotuksesi. -- Olet kai lehdistä huomannut,
    kuinka pappisveljeäsi Konradia sosialistit ahdistelevat? Kuuluu
    olevan helisemässä. Jos tapaat matkalla, varo nyt rakkaani ikäviä
    yhteentörmäyksiä. Minä niin pidin Konradista. Mutta sen sanon
    vieläkin että sinun isäsi on papeista paras. Ei hän riitele
    sosialisteinkaan kanssa, vaan tuumailee, ukki, rauhallisesti että
    "kyllä kai Jumala senkin sekasotkun vielä jotenkin järjestää."

    Niin, niin, Möhkönen siis meni menojaan. Tuntuu se omituiselta...
    Äitisi purskahti itkuun, kun tuli tieto kuolemasta. Täti niin
    suree lesken kohtaloa (10 lasta). Mutta nyt posti lähtee.
    Terveisiä

                                                  _Omaltasi_.'

-- "Nyt sinä herra lasket palvelijasi rauhaan menemään!" huudahti
kirjeen luettuaan ja sen kädestään majatalon pöydälle laskien Reino
Frommerus matkatoverille, nuorelle hengenheimolaiselleen, joka oli
lyöttäytynyt hänen seuraansa. Sitten hän vakavasti lisäsi: -- Olisi
se mies sentään joutanut elääkkin, jotta olisi saanut nähdä sen
päivän koittavan, jolloin korven rahvas, jarrutuksen uhallakin,
havahtuu itsetietoisuuteen ja kääntää selkänsä sakramenteille.
Kuules, jahka kerron, millainen työmies herran viinamäessä sekin
pappi-parka oli...

Ja Reino Frommerus kertoi Kurjalan kappalaisen viimeaikaisista
puuhista.

Mutta, matkatoveri äännähti:

-- Rauha pappien tomulle. Emmehän taistele yksilöitä, vaan koko
järjestelmää vastaan.

-- Kyllä, kyllä -- väitti toinen: -- mutta järjestelmä on kokoonpantu
yksilöistä...

Ja vilkkaasti keskustellen jatkoivat puhujatoverukset matkaansa.

       *       *       *       *       *

Siellä Kurjalan vanhassa pappilassa eräänä kevätyönä räystäät
taas niin iloisesti tippuivat vettä. Reino Frommerus, joka juuri
edellisenä päivänä oli palannut pitkiltä puhujamatkoiltaan, nukkui
nuoren vaimonsa rinnalla, joka oli hiipinyt hänen vuoteeseensa
lapsensängyn vierestä. Lauhkea, puolivaloisa kevätyö oli täynnä
suloista surumielisyyttä... ikäänkuin kaihoa rakkauteen ja Jumalaan.
Kenties oli ilmassa jotakin painostavaa.

Ja nuoret ihmiset olivat raskaasti nukahtaneet...

Yhtäkkiä aviomies säpsähtäen heräsi ja hieroi silmiään. Vaimo myös
havahtui ja kysyi säikähdyksissään:

-- Mikä kumma sinulle tuli?

-- En ymmärrä, -- sopersi toinen: -- näinkö unta vai mitä, mutta
jotakin ihmeellistä oli tapahtuvinaan...

-- Oma kulta, nuku nyt rauhallisesti, minusta on niin äärettömän
suloista että taas olet minun kanssani...

-- Mutta mitä ihmettä se oli minussa. Ei suinkaan pihassa mitään...?

-- Minä nousen katsomaan...

Paula nykäsi akkunaverhoa syrjään ja katsoi. Mutta ei hän mitään
huomannut. Pappilan päreräystäät vain iloisesti tippuivat
vesipisaroita.

-- Setä rovasti ehkä tuolla unissaan äänteli? arveli hän.

-- Ei, ei, -- epäsi toinen, -- ei se semmoista ollut.

-- Olipa mikä hyvänsä, nukutaan nyt rauhassa... Ja nuoret nukahtivat
uudelleen.

Mutta parin päivän kuluttua heille selvisi, mikä tuo Reino
Frommeruksen yöllinen aavistelma oli ollut. Kaupungista-palaavat
matkamiehet näet tiesivät kertoa omituisesta tapahtumasta: --
Moukkalan kaupungin vanha kirkontapuli oli kaatua romahtanut alas!

Se oli romahtanut, aivankuin ennustettu oli, kauppaneuvos Adamssonnin
vanhan navetan päälle ja murskannut sen, vaan varoksi oli navetta jo
ollut tyhjä elukoista. Mutta Korven Kalkuttajan kirjapainon se oli
kuin olikin armotta ruhjonut. Siellä nyt makasi kallis suomalainen
henkikaarti vanhan kirkkotapulin lahojen hirsien ja lautojen alla.
Kaikeksi onneksi ei ihmisuhreja ollut sattunut, mutta toimittaja
Tiitus Tolvasen kerrottiin joutuneen mielenhäiriöön. Koko Moukkala
kuului olevan kauhuissaan; kaupungin valtuusmiehet olivat heti
lähettäneet lähetystön Senaatin kirkollispäällikön luo suullisesti
tekemään selkoa tapahtumasta -- tästä kaikkien tosiuskovaisten mieliä
syvästi-järkyttävästä tapahtumasta. Pastori Elias Rynttänen oli
viikkoa ennemmin lähtenyt kaupungista, kuten sanomalehdetkin tiesivät
kertoa, ulkomaille -- uskonvapausliikettä tutkimaan. Väliaikainen
pappi oli neuvotonna nähty harhailemassa sortuneen pyhyyden
raunioilla...

Se humaus oli ollut hirmuinen, se lankeemus niin suuri että se oli
kuulunut ympäri puolen hiippakuntaa. Tuhannet talonpojat olivat
humauksen kuulleet ja tuhannet akat sitä mailmanlopuksi luulleet.

Ja kaikki uskovaiset kuuluivat olevan hengellisesti pyörryksissään
hirmutapahtuman johdosta: "Kuinka olikaan mahdollista että laupias
Jumala oli sallinut oman rukoushuoneensa maahan romahtaa?" "Eikö hän,
joka hallitsi pilviä ja tuulia, ja jonka tahdotta ei hiuskarvaakaan
ihmisen päästä voinut pudota, eikö hän olisi voinut hillitä sitäkin
tuuliaispäätä, joka tuona salaperäisenä kevätyönä kirkon kimppuun oli
karannut?" --

Näin he ajattelivat, vanhat. Mutta nuoret ymmärsivät että kirkon oli
ollut pakko luhistua itsestään. Sillä se oli ollut laho.

       *       *       *       *       *

    _Ja sade lankesi ja virrat tulivat ja tuulet puhalsivat ja sitä
    huonetta sysäsivät, joka kukistui, ja sen lankeemus oli suuri_.

                                          Math. ev. 7:27.

Kirj. Albergassa v. 1907--1908.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pyhä viha - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home