Title: Köyhäin aarteet
Author: Maeterlinck, Maurice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Köyhäin aarteet" ***


KÖYHÄIN AARTEET

Kirj.

Maurice Maeterlinck


Tekijän luvalla alkuperäisen 88. painoksesta suomentanut

F. E. SILLANPÄÄ


Alkuteoksen nimi: Le Trésor des Humbles



WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

    I. Hiljaisuus, vaitiolo.
   II. Sielun herääminen.
  III. Tietäjät.
   IV. Salainen siveyssääntö.
    V. Naisista.
   VI. Mainio Ruysbroek.
  VII. Emerson.
 VIII. Novalis.
   IX. Jokapäiväisyyden tragiikka.
    X. Tähti.
   XI. Näkymätön hyvyys.
  XII. Syvä elämä.
 XIII. Sisäinen kauneus.



I.

HILJAISUUS, VAITIOLO.


"Silence and Secrecy!" -- hiljaisuus ja salaisuus -- huudahtaa Carlyle.
-- Niille pitäisi pystyttää alttari, jonka ääressä kaikki voisivat
kumartaen rukoilla -- jos meidän päivinämme vielä alttareita
pystytettäisiin. Hiljaisuus on se alkutila, jossa kaikki suuret
seikat ensin kehkeytyvät, tullakseen sitten täysivalmiissa
majesteetillisuudessaan esiin maailman valkeuteen, sitä hallitsemaan ja
vallitsemaan. Ei yksin Vilhelm vaitelias, vaan kaikki merkkimiehet,
joihin olen tutustunut, muutkin kuin valtiomiehet ja joukkojen
johtajat; kaikki he ovat pidättyneet ennakolta juttelemasta aikeistaan
ja teoksistaan. Ja sinä, jolla on vain jokapäiväisiä pikkuharrastuksia,
koetappas _pitää kielesi kurissa yhden päivän ajan_; saat nähdä, kuinka
paljon sinun aikeesi ja tehtäväsi jo sinä aikana selvenevät ja
kirkastuvat. Sinusta ihan tuntuu, kuin olisivat jotkut hiljaiset henget
siivonneet pois sielustasi suuret määrät katkonaista ja turhanaikaista
tuon yhden päivän kuluessa, jolloin suljit sielusi ulkonaisen maailman
melulta. Ranskalainen sanoo, että puhuminen on yksi tapa peitellä
ajatuksia. Mutta ei siinä kyllin: paljoa useammin puhumisella
suorastaan tukahutetaan ja kytketään ajatukset, niin ettei niissä enää
olekaan mitään peittelemistä. Puhuminen voi sekin kyllä olla suurta,
mutta se ei ole suurinta. Sananlasku sanoo: _Puhuminen on hopeaa, mutta
vaiti-olo kultaa_; eli selvemmin sanoen: puhuminen on ajallisuutta,
vaikeneminen ikuisuutta.

"Mehiläiset toimivat ainoastaan pimeässä, ajatus toimii ainoastaan
hiljaisuudessa ja hyve ainoastaan salaisuudessa..."

Ei pidä luullakaan, että puhumisen välityksellä milloinkaan syntyisi
todellista yhteyttä kahden olennon välille. Huulet ja kieli voivat
esitellä sielun asioita vain samaan tapaan, kuin esimerkiksi jokin
järjestysnumero voi esitellä jotain suuren taiteilijan maalausta. Mutta
niinpian kun meillä tosiaan on _jotain sanomista toisillemme_, on
meidän _pakko_ turvautua vaitioloon. Ja jollemme tällöin taivu
hiljaisuuden, vaitiolon näkymättömiin ja pakottaviin käskyihin, niin
teemme ikuisen vahingon, jota eivät ihmisviisauden suurimmat aarteet
voi korvata: olemme päästäneet ohitse sellaisen tilaisuuden, jona
olisimme saaneet tajuta toista sielua ja jona oma sielumme olisi
hetkisen saanut tuta omaa olemassaoloaan. Ja voi hyvin sattua, ettei
tuollaista tilaisuutta enää tule toista kertaa sille, joka sen kerran
päästi menemään.

Ihminen puhelee vain niinä hetkinä, joina hän ei elä; kun hän ei tahdo
olla missään yhteydessä lähimäisensä kanssa; kun hän tuntee olevansa
etäällä todellisuudesta. Heti kun ryhdymme puhumaan, me samassa
hämärästi aavistamme, kuinka jossain joitakin jumaluuden ovia meiltä
sulkeutui. Me olemmekin tavallisesti hyvin tarkkoja vaitiolostamme,
eikä varomattominkaan meistä vaikene kenen seurassa tahansa. Meillä
kaikilla on vaisto joistakin totuuksista, jotka ovat ylempänä meitä
itseämme, ja se vaisto sanoo meille, että on vaarallista olla vaiti
sellaisen ihmisen seurassa, jota ei halua tulla tuntemaan tai josta ei
pidä. Sillä puhuminen on katoovaista, mutta jos vaitiolo on saanut
hetkenkin vaikuttaa, niin se ei enää voi kadota olemattomiin, ja
todellinen elämä, ainoa joka jättää jotain jälkeensä, se muodostuu
yksinomaan hiljaisuuden, vaitiolon hetkistä. Koetahan nyt muistella,
tuossa hiljaisuudessa -- johon alati vetoomme, jotta se itse itsestään
meille selviäisi -- ja jos olet saanut sen lahjan, että voit omassa
sielussasi syventyä aina sinne asti, missä enkelit asuvat, niin
muistele sieltä käsin sellaista olentoa, jota olet syvästi rakastanut.
Tällöin huomaat, ettet sen olennon yhteydessä ensi sijassa muista niitä
sanoja, joita hän on lausunut, etkä niitä eleitä, joita hän on tehnyt,
vaan muistat niitä vaitiolon hetkiä, joita yhdessä olette eläneet.
Sillä noiden vaitiolon hetkien _laatu ja pitoisuus_, se yksin ja
ainoastaan ilmaisee teidän rakkautenne ja teidän sielujenne _laadun ja
pitoisuuden_.

Tässä on koko ajan ollut puhe _toimivasta_, aktiivisesta vaitiolosta;
on myös _toimetonta_, passivista vaitioloa, hiljaisuutta, joka on vain
unen, kuoleman tai olemattomuuden heijastelua. Se on nukkuvaa
vaitioloa; ja nukkuessaan se ei ole niinkään pelättävää kuin puhuminen.
Mutta odottamaton sattuma voi sen äkkiä herättää, ja siinä samassa
vallitseekin jo suuri, toimiva vaitiolo. Olkaa varuillanne! Kaksi
sielua tapaa toisensa, niiden väliltä häviävät kaikki eristävät seinät,
padot murtuvat, ja tavallinen arkielämä saa jättää tilansa toiselle
elämälle, jossa kaikki on hyvin tärkeätä, jossa kaikki on jätetty oman
onnensa nojaan, jossa ei enää naureta, ei totella, ei unohdeta...

Ja juuri sentähden me niin pelkäämme vaitioloa, kun jokainen itse
tykönämme tunnemme tuon hämärän voiman ja sen vaaralliset äkkipäät.
Jotenkuten voimme vielä kestää oman eristetyn vaitiolomme. Mutta
useamman ihmisen, sanokaamme kokonaisen kansanjoukon yhteinen vaitiolo
on sellainen sielullinen taakka, että sen käsittämätöntä painoa
säikkyvät voimallisimmatkin. Me käytämme suuren osan elämästämme
sellaisten paikkojen etsimiseen, missä ei olla vaiti. Kun kaksi tai
kolme ihmistä tulee yhteen, niin he harkitsevat vain sitä, millä
häätäisivät tuon näkymättömän vihollisen, sillä monen tavallisen
ystävyyden perustana on yksinomaan vaitiolonviha. Ja jos se kaikista
ponnistuksista huolimatta on päässyt liukumaan koossaolevien olentojen
keskuuteen, niin alkavat nuo olennot kärsimättöminä väännellä päitään,
pois tuosta asioitten juhlallisesta puolesta, jota he eivät selvästi
havaitse. Ja tuota pikaa he jo menevät matkoihinsa, jättäen paikan
tuolle tuntemattomalle viholliselle, ja karttavat siitä puolin visusti
toisiaan, sillä he pelkäävät, että sama ikuinen taistelu vaitioloa
vastaan jälleen päättyisi huonosti, ja että siinä seurassa ehkä on
joku, joka salaa avaa portit viholliselle...

Useimmat meistä ihmisistä tajuavat vaitiolon ja antautuvat sille vain
pari kolme kertaa koko elämänsä aikana. Ainoastaan juhlallisina hetkinä
he uskaltavat ottaa vastaan tuon suuren ja tutkimattoman, mutta melkein
kaikki tekevät sen silloin kyllä arvokkaasti. Sillä kurjimmillakin
olennoilla on hetkiä, joina he osaavat toimia sillä tavoin, kuin he jo
tietäisivät kaiken minkä jumalatkin. Muistatko sen päivän, jolloin ensi
kerran olit vaiti tuntematta kauhua? Hetki oli esillä, se lähestyi
sieluasi. Sinä näit sen saapuvan sellaisista elämän aarnioista, joista
ei koskaan puhuta, peloittavan kauneuden syvyyksistä, etkä sinä
paennut... Se sattui kerran kun palasit jostain, kerran kun juuri olit
lähdössä jonnekin, kun sinut kohtasi suuri ilo, kun näit kuoleman hyvin
läheltä, kun jouduit onnettomuuteen. Muistatko niitä minuutteja, joina
elämän kaikki salaiset, näkymättömät aarteet kimaltelivat, ja kaikki
siihen asti syvällä tiedottomuudessa uinuneet totuudet äkkiä heräsivät
sinun tajuttaviksesi. Sano minulle, eikö hiljaisuus, vaitiolo silloin
ollut kaunis ja sinulle ihan välttämätön, ja vaikka aina olit sitä
karttanut ja pitänyt vihollisenasi, niin sano, eikö sen hyväily tuona
päivänä, tuona hetkenä tuntunut jumalalliselta. Surunvoittoisen
hiljaisuuden syleilyt -- sillä etenkin surussa Hiljaisuus meitä
syleilee -- ne eivät unohdu, ja sen vuoksi ne, jotka ovat kokeneet
niitä useammin kuin muut, myös ovat parempia kuin muut. He yksin ehkä
tietävät, millaisten mykkien syvyyksien päällä keinuu arkielämän hatara
alus. He ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa, ja ne askeleet, joita he ovat
astuneet valon vaiheilla, ne eivät enää häviä olemattomiin. Sillä sielu
on sellainen seikka, joka kyllä voi olla nousematta ylemmäksi, mutta
joka ei milloinkaan voi laskeutua alemmaksi.

"Vaitiolo, hiljaisuuden suuri keisarikunta", huudahtaa edelleen Carlyle
-- mies, joka niin hyvin tunsi tuon elämän keisarikunnan, jonka
helmassa me kaikki elämme -- "se ulottuu korkeammalle tähtiä ja
syvemmälle kuoleman valtakuntaa!... Hiljaisuus ja jalot vaitiolon
ihmiset!... Niitä on siellä täällä, kukin maakunnassaan, he ajattelevat
ääneti, työskentelevät ääneti, eivätkä päivän sanomalehdet heistä tiedä
mitään. He ovat maan suola, ja missä heitä ei ole tai on liian
harvassa, siellä eivät asiat ole hyvin. Siellä on vain metsä, jolla ei
ole ollenkaan _juuria_, jossa on vain lehtiä ja oksia, ja joka pian
kuihtuu, eikä enää ole mikään metsä..."

Mutta todellinen hiljaisuus, joka on vielä suurempi ja jota on vielä
vaikeampi lähestyä kuin aineellista hiljaisuutta, josta Carlyle puhuu,
se ei kuulu niihin jumaliin, jotka joskus voivat luopua ihmisestä. Se
ympäröi meitä joka taholta, se on pohjana siinä meidän elämässämme,
joka liikkuu meidän ymmärryksemme alapuolella, ja niin pian kun joku
meistä vavisten kolkuttaa jollekin syvyyden ovelle, niin on siellä aina
avaamassa tuo samainen valvova perushiljaisuus.

Siinä sen äärettömyyden edessä me jälleen kaikki olemme tasa-arvoisia.
Niinpä on tuolla hiljaisuudella samat kasvot katsoessaan kuningasta ja
katsoessaan orjaa kuoleman, surun tai rakkauden hetkellä, ja sen
tutkimattoman viitan suojassa piilevät aina samat aarteet. Se on oikea
varsinainen hiljaisuus, jonka salaperäisyys ei koskaan katoa ja joka
aina pysyy ihmissielun loukkaamattomana pakopaikkana. Ja jos maailman
kaikkein ensimäinen ihminen tapaisi maailman viimeisen asukkaan
suudelmien, kauhujen tai kyynelten elämyksissä, niin tuntisivat he
molemmat ympärillään yhtäläisen hiljaisuuden, yhtäläisesti he
vaikenisivat sellaisten seikkain edessä, jotka täytyy ymmärtää ilman
valheellisia selityksiä; ja vaikka välillä on niin monta vuosisataa,
ymmärtäisivät he kumminkin yht'aikaa, ihan kuin olisivat maanneet
samassa kehdossa, kaiken sen, mitä huulet saisivat maailmanloppuun asti
turhaan opetella tulkitsemaan...

Kun huulet vaikenevat, silloin heräävät sielut toimimaan. Sillä
hiljaisuus, vaitiolo, on täynnä yllätysten, vaarojen ja onnen
mahdollisuutta, ja siinä olotilassa sielut liikkuvat vapaasti. Jos
tahdot oikein antautua jollekulle, niin vaikene; jos sinua pelottaa
olla vaiti hänen kanssaan -- sikäli kuin ei pelkosi ole ihmeitä
odottavan rakkauden pelkoa tai ylevää saituutta -- niin pakene häntä,
sillä sielusi tietää jo, minkä kanssa se on tekemisissä. On olentoja,
joiden kanssa ei suurinkaan sankari uskaltaisi pitää vaitioloa, ja
sieluja, joilla ei ole mitään peitettävää, mutta jotka kumminkin
pelkäävät toisia sieluja senvuoksi, että nämä muka voisivat paljastaa
heidän sielunsa. On sellaisiakin, jotka eivät tiedä mitään
hiljaisuudesta ja aina hävittävät sen läheisyydestään; ne ovat ainoat
olennot, jotka menevät menoaan todella huomaamattomina. He eivät
matkallaan koskaan pääse kirkastuksen vyöhykkeeseen, kiinteän ja varman
valon suureen piiriin. Emme voi luoda itsellemme oikein täsmällistä
kuvaa sellaisesta olennosta, joka ei milloinkaan ole ollut vaiti. Voisi
sanoa, ettei hänen sielullaan ole kasvonpiirteitä. Minulle kirjoitti
eräs, jota syvästi rakastin: "Emme tunne vielä toisiamme, emme ole
vielä uskaltaneet pitää yhdessä vaitioloa." Ja se oli totta; me
rakastimme toisiamme jo niin syvästi, ettemme olleet uskaltaneet
yrittää tuota yli-inhimillistä koetta. Ja joka kerta kun sittemmin
vaitiolo, korkeimpien totuuksien enkeli ja kuhunkin eri rakkauteen
kuuluvien erikoissalaisuuksien viestintuoja, kun se sittemmin laskeutui
meidän keskellemme, tuntui kuin olisivat meidän sielumme polvillaan
rukoilleet armoa ja pyytäneet saada vielä muutamia hetkiä elää
viattomassa teeskentelyssä, teennäisessä tietämättömyydessä,
lapsellisuudessa... Mutta rukouksista huolimatta se pelätty hetki vaan
saapuu. Se on rakkauden aurinko ja se kypsyttää sielun hedelmät,
niinkuin toinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät. Suotta eivät
ihmiset sitä pelkää; sillä he eivät voi ennakolta arvata sen vaitiolon
_laatua ja pitoisuutta_, johon he tuntevat joutuvansa. Puhuminen on
näet aina yhtäläistä, mutta vaitiolo on aina erilaista, ja sangen usein
riippuu kokonainen ihmiskohtalo sellaisen ensimäisen kahdenkeskisen
vaitiolon _laadusta ja pitoisuudesta_. Jossain sekoitetaan juoma, ei
tiedä missä, sillä vaitiolon ainevarastot sijaitsevat korkealla
ajatuksen ainevarastojen yläpuolella; ja sekoituksesta tulee joko
pahaaennustavan katkera tai sanomattoman suloinen. Kaksi oivallista ja
tasaväkistä sielua voi yhdessä luoda vihantäyteisen vaitiolon ja sen
pimeydessä käydä armotonta sotaa keskenään, kun taas kuritushuonevangin
sielu voi yhdessä viattoman immen sielun kanssa luoda jumalallisen
vaitiolon. Ennakolta ei voi mitään tietää, kaikki tapahtuu sellaisessa
taivaassa, joka ei lähetä mitään enteitä. Sen vuoksi herkkätuntoiset
rakastajat usein aivan viimeisiin hetkiin asti viivyttävät tuon
olemuksen syvyyksistä saapuvan suuren kirkastajan juhlallista tuloa.

He tietävät myös -- sillä todellinen rakkaus siirtää kaiken
pinnallisenkin elämän keskukseen -- he tietävät myös, että kaikki muu
oli vain lasten leikkiä ympärysmuurin ulkopuolella, ja että nyt vasta
muurit kukistuvat ja olemassaolo aukenee sielun silmien nähtäväksi.
Heidän vaitiolonsa arvo on sama kuin niiden jumalien arvo, jotka heitä
vallitsevat, ja jolleivät he tavoita toisiaan tuossa ensimäisessä
vaitiolossa, on se merkki siitä, etteivät heidän sielunsa milloinkaan
voi rakastaa toisiaan, sillä heidän yhteinen vaitiolonsa ei koskaan
muodostu toisellaiseksi, kuin se oli ensi kerralla. Se voi nousta ja
laskea heidän sielujensa välillä, mutta sen _luonne_ ei vaihdu. Hamaan
noiden rakastavaisten kuolemaan asti on heidän yhteisellä vaitiolollaan
sama sävy, sama muoto ja voima, mikä sillä oli silloin kun se ensi
kerran astui heidän huoneeseensa.

Sitä mukaa kuin ihminen elää elämäänsä, tulee hän huomaamaan, kuinka
kaikki tapahtuu ikäänkuin jonkin ennakkosopimuksen mukaan, josta ei
koskaan puhuta sanaakaan, jota ei edes ajatella, mutta jonka kumminkin
tiedetään olevan olemassa, jossakin meidän yläpuolellamme. Kaikkein
välinpitämättömin ihminen hymyilee jo ensi näkemällä, ikäänkuin hän
olisi vanhastaan osallinen lähimmäistensä kohtaloon. Ja tällä alalla,
jolla nyt liikumme, juuri ne, jotka osaavat syvällisimmin puhua,
tuntevat paraiten sen totuuden, etteivät sanat milloinkaan tulkitse
kahden olennon välillä todellisesti vallitsevia erikoissuhteita. Jos
minä nyt puhun sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista, rakkaudesta,
kuolemasta tai kohtalosta, niin en sanoillani pääse lähellekään
kuolemaa, rakkautta, kohtaloa. Aina jää sanomatta jokin totuus, jota ei
ole edes aijottu sanoa, ja kuitenkin tuo sanomatta jäänyt totuus on
hetkisen yksinään elänyt meidän kahden kesken, emmekä me sinä hetkenä
olisi voineet mitään muuta ajatuksellamme pohtia. Tuo totuus, se on
_meidän totuutemme_ kuolemasta, kohtalosta, rakkaudesta; ja ainoastaan
vaitiolon hetkellä me saamme sen nähdä vilaukselta. Lähemmin katsoen
oli vaitiolo siinä kaikkein tärkein kohta. "Rakkaat sisaret", sanoo
joku lapsi jossain haltiasadussa, "teillä jokaisella on oma salainen
ajatuksenne, jonka perille minä tahdon päästä." Meilläkin on jokaisella
jotakin, jonka toiset tahtoisivat tietää, mutta se piilee paljon
korkeammalla kuin mikään salainen ajatus. Se on meidän vaitiolomme
salaisuus. Mutta kysymykset ovat turhia. Varoillaan olevan hengen
liikkeelle saattaminen muodostuu suorastaan esteeksi tuolle toiselle
elämälle, joka elää tuossa salaisuudessa; ja päästäkseen selville siitä
mitä todella on olemassa, pitää jalostaa vaitioloaan, sillä ainoastaan
siinä näyttäytyvät hetkittäin ne odottamattomat, ikuiset kukkaset,
jotka vaihtavat muotoa ja väriä sen sielun mukaan, jonka vaiheilla ne
kulloinkin kukkivat. Sielut punnitaan hiljaisuudessa, niinkuin kulta ja
hopea punnitaan puhtaassa vedessä, ja meidän lausumamme puheet saavat
merkityksensä vain siitä vaitiolosta, joka niitä ympäröi. Jos sanon
jollekulle, että häntä rakastan, niin ei hän ymmärrä tuota, jonka ehkä
olen sanonut tuhannelle muulle. Mutta jos häntä tosiaan rakastan, niin
osottaa sanojani seuraava vaitiolo, kuinka syvälle noiden sanojen
juuret sinä päivänä tunkeutuvat, ja siitä vaitiolosta syntyy edelleen
hiljainen varmuus; ja se hiljaisuus ja se varmuus eivät enää uusiinnu
samanlaisina saman elämän kuluessa...

Eikö juuri hiljaisuus, vaitiolo ole se tekijä, joka kerta kaikkiaan
määrää rakkauden sävyn? Jos rakkaudelta riistettäisiin sen hiljaisuus,
niin se samalla menettäisi ikuisen makunsa ja tuoksunsa. Kuka meistä ei
olisi kokenut noita hiljaisia minutteja, kun huulet ovat eronneet
toisista huulista, jotta sielu voisi yhtyä toiseen sieluun? Niitä
hetkiä pitää yhä uudestaan tavoittaa. Mikään hiljaisuus ei ole niin
taipuisa kuin rakkauden hiljaisuus: ainoa seikka, joka on olemassa vain
meitä varten. Muut suuret hiljaisuudet, kuten kuoleman tuskan, kohtalon
hiljaisuus, ne eivät ole meidän hallussamme. Ne liikkuvat meitä kohden
tapausten pohjalta itse valitsemallaan hetkellä, ja jos ne eivät
jotakuta kohtaa, niin älköön hän siitä itseään moittiko. Mutta
rakkauden hiljaisuutta voimme itse käydä tapaamaan. Se odottaa yötä
päivää meidän ovemme takana ja se on yhtä kaunis kuin nuo toisetkin
hiljaisuudet. Niillekin, jotka tuskin koskaan ovat itkeneet, tekee
rakkauden hiljaisuus mahdolliseksi päästä yhtä lähelle toisia sieluja
kuin ne, jotka ovat olleet syvästi onnettomia. Senpä vuoksi ne, jotka
ovat paljon rakastaneet, myös tietävät sellaisia salaisuuksia, joita
toiset eivät tiedä. Sillä siinä kaikessa, mistä syvän ja todellisen
rakkauden ja ystävyyden huulilla ei ikänä puhuta, siinä löytyy tuhansia
asioita, joista muilla huulilla ei ikänä oltaisi puhumatta...



II.

SIELUN HERÄÄMINEN.


On ehkä tulossa aika, ja monet seikat ilmaisevat sen olevan lähellä, --
aika, jolloin meidän sielumme ymmärtävät toisiaan ilman aistien
välitystä. Varmaa on, että sielun alue päivä päivältä laajenee. Se on
jo paljon lähempänä meidän näkyväistä minäämme ja vaikuttaa meidän
kaikkiin toimiimme paljoa tehokkaammin kuin pari kolmesataa vuotta
takaperin. Voisi sanoa, että olemme lähestymässä henkisyyden
aikakautta. Historiasta löytyy useita samanlaisia aikakausia, joina
sielu joittenkin tuntemattomien lakien pakosta niin sanoaksemme kohoo
ihmisyyden pinnalle ja ilmaisee entistä välittömämmin olemassaolonsa ja
voimansa. Tämä olemassaolo ja tämä voima tulevat näkyviin tuhansilla
odottamattomilla eri tavoilla. Tuntuu siltä kuin ihmisyys noina aikoina
hankkiutuisi kohottamaan aineen, materian, raskasta taakkaa.
Jonkinlainen henkinen kevennys vallitsee, ja kaikkein kovimmat ja
horjumattomimmat luonnonlaitkin ikäänkuin antavat hiukan perää siellä
täällä. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja lähemmäksi toisiaan, he
katsovat toisiinsa ja rakastavat toisiaan vakavammin ja läheisemmin. He
suhtautuvat hellemmin ja syvemmin lapsiin, naisiin, eläimiin, kasveihin
ja kaikkiin seikkoihin. Heidän jälkeensä jättämät veistokset,
maalaukset ja kirjoitukset eivät ehkä ole täysivalmiita, mutta niihin
on kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäänyt jokin, tiesi mikä, voima ja
salaperäinen sulo. Niiden silloisten olentojen katseisiin on täytynyt
sisältyä jotain veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ja joitakin hämäriä
toiveita, ja kaikkialla siellä havaitseekin tavallisen elämän rinnalla
väikettä jostain toisesta, selittämättömästä elämästä.

Tietomme muinaisesta Egyptistä saattavat meidät olettamaan, että siellä
silloin vallitsi yksi tuollainen henkisyyden aikakausi. Intian
historiasta löytyy muuan hyvin etäinen jakso, jonka kuluessa sielu
pääsi lähemmäksi elämän näkyväistä pintaa, kuin milloinkaan sen
jälkeen. Se oli silloin melkein välittömästi läsnä elämän menossa, ja
tuon läsnäolon jäljet ja muistot tuntuvat siellä monissa oudoissa
ilmiöissä vielä meidän päivinämme. Löytyy muitakin samallaisia
ajankohtia, joina henkisyyden aines näyttää ponnistelevan ihmisyyden
pohjalla, kuten hukkuva virran pyörteessä. Ajatelkaamme esimerkiksi
Persiaa, Aleksandriaa ja keskiajan kahta salamyhkäistä vuosisataa.

Toisaalta tavataan puhtaan älyn ja kauneuden ehjiä ajanjaksoja, jolloin
sielu ei nouse näkyviin. Niinpä se on hyvin etäällä siitä elämästä,
jota elettiin Kreikassa ja Roomassa ja kuudennen- ja seitsemännentoista
vuosisadan Ranskassa. (Ainakin on se etäällä viimemainitun vuosisadan
elämänpinnasta, sillä sen syvyydet -- jonne kuuluvat Claude de
Saint-Martin, liian kevyesti arvioitu Cagliostro, Pasealis ja muutamia
muita; --- ne syvyydet kätkevät meiltä vielä monta salaperäistä
seikkaa.) Ei voi sanoa mitä puuttuu, mutta jotakin puuttuu; jokin
salainen yhdysside on katkennut, ja kauneus esiintyy suljetuin silmin.
Sitä on hyvin vaikea sanoilla tulkita. Ei voi selittää, miksei
kreikkalaisten näytelmien ympärillä leijuva jumaluuden ja
kohtalokkuuden ilmakehä tunnu oikealta sielun ilmakehältä. Noiden
oivallisten murhenäytelmien näköpiirissä liikkuu alati jokin salattu
seikka, jota kohtaan tunnemme jonkinlaista kunnioitustakin. Mutta se ei
ole se sama salattu seikka, joka monessa pienemmässä ja vähemmän
kauniissa teoksessa ilmenee niin lempeänä ja läheisenä ja vaikuttaa
niin läpitunkevasti. Ja Racine, ottaaksemme likeisemmän esimerkin,
vaikka hän onkin naissydämen hairahtumaton runoilija, niin kuka
uskaltaisi väittää hänen milloinkaan askeltakaan lähestyneen naisen
sielua. Mitä vastaatte, jos tiedustan teiltä jotakin Andromaque'n tai
Britannicuksen sielusta? Racinen henkilöistä ymmärrämme vain sen, mitä
he sanovat, ei yksikään sana murra meren sulkuja. He ovat kauhistavan
yksin, ikäänkuin jonkin tähden pinnalla, joka ei enää kierrä taivasta.
He eivät voi vaijeta, sillä silloin he lakkaisivat olemasta. Heillä ei
ole mitään _näkymätöntä perusaatetta_, ja tekisi mieli luulla, että on
kiinnitetty jokin eristävä aine heidän ja heidän henkensä väliin,
kaikkea olemassaolevaa koskevan elämän ja sen elämän väliin, joka
koskettaa vain kärsimyksen, tuskan, intohimon kiitävää hetkeä. On
todella sellaisia aikakausia, joina sielu painuu nukuksiin, eikä kukaan
enää siitä välitä.

Meidän päivinämme se ilmeisesti tekee suuria ponnistuksia päästäkseen
jälleen pinnalle. Se ilmaisee kaikkialla itsensä luonnottomalla,
tunkeilevalla tavalla, ikäänkuin se olisi saanut käskyn eikä sillä enää
olisi varaa menettää aikaa. Se luultavasti valmistautuu ratkaisevaan
taisteluun, eikä kukaan aavista, mitä kaikkia seurauksia tulee olemaan
voitosta tai tappiosta. Se ei ehkä koskaan ennen ole käyttänyt niin
moninaisia ja niin vastustamattomia voimakeinoja. Voisi sanoa, että se
nyt on työnnettynä näkymätöntä muuria vasten, emmekä tiedä, kuoleman
kauhuko sitä kiihdyttää, vaiko uuden elämän alku. En puhu niistä
kätketyistä voimista, joita meidän ympärillämme heräilee, kuten
magnetismi, telepatia, lavitatsioni, säteilevien aineitten ennen
aavistamattomat ominaisuudet, ja tuhannet muut ilmiöt, jotka
järkyttävät vallitsevia tieteitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja helposti
todettavia asioita. Sitäpaitsi ne todennäköisesti ovat mitättömiä
seikkoja kaiken sen rinnalla, mitä oikeastaan on tapahtumassa, sillä
sielu on kuin nukkuva olento, joka unissaan tekee suunnattomia
ponnistuksia liikuttaakseen käsivarttaan tai avatakseen silmäluomiaan.

Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä
tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen
toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu
huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien
äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin
eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä
paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä
täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa
aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat
vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin
selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se _tietoinen ylevyys_ [le
sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan
loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian
aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että
meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen
vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan
_uhkavaatimuksen_ luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka
otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen,
joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen.
On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.

Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen
korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös
elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta
laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme
nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta
jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä
ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin
entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä?
Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat
tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille
saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista.
Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta
niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä
niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden
perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla
vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää
"tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä
"aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken
luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja
toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin
ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista
oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on
virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin
nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä
ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa.
Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia
sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta
toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme
_tuntoisuutta_ sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni _epätavallista
ilmenemistä_. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen
ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä
kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.

Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin
täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein
mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein
selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on
lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme
jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla
sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä
esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja
tunnetuimpia.

Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun
kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen
ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta
silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai
vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai
valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta
vaikutuksesta; -- jos sellaisista tuli kysymys -- mikä muuten oli
jotenkin harvinaista -- niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen
pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä
alati on niiden jumalaisen paineen alaisena, jatkuvasti kiiruhdettiin
vain takaisin intohimojen ja ulkonaisten tapausten tuttuun leikkiin.

Noita henkisiä ilmiöitä, joihin entisaikaan tuskin suurimmat ja
syvämietteisimmätkään lähimäisemme puuttuivat, niitä nyt harrastavat
vähäpätöisimmätkin; ja tämä seikka osottaa kohdaltaan, kuinka
ihmissielu on verrattavissa täysin yhtenäiseen kasviin, jonka kaikki
oksat, kun aika on täytetty, puhkeevat kukkaan samalla haavaa. Jos
tavallinen rahvaanmies nyt yhtäkkiä saisi kyvyn ilmaista sielunsa
kaiken sisällön, niin saisi hän ilmaista asioita, joita ei Racinen
sielu vielä sisältänyt. Ja sillä tavoin ovat monet pienemmät kyvyt kuin
Shakespeare tai Racine, päässeet näkemään sellaista salaisen kirkkauden
elämää, jonka rinnalla noiden mestarien yksinäiset näkemykset olivat
varsin pinnallisia. Ei näet riitä, että joku suuri sielu yksinään
liikkuu siellä täällä paikan ja ajan piirissä. Hän saa vähän aikaan,
jolleivät toiset ole häntä auttamassa. Hän on joukkojen kukka. Hänen on
saavuttava silloin, kun sielujen valtameri on kauttaaltaan käynnissä;
jos hän saapuu unen aikana, voi hän puhua vain unen ailahteluista.
Hamlet -- ottaaksemme kuvaavimman esimerkin -- Hamlet Helsingörissä on
hetki hetkeltä heräämäisillään, mutta vaikka kylmä hiki peittää hänen
kalpeaa otsaansa, jää häneltä kuitenkin sanomatta monta sanaa, jotka
hän kyllä osaisi sanoa nykyhetkellä, kun häntä olisi siinä auttamassa
vaikkapa jonkun kulkurin tai pahantekijän sielu. Katsellessaan
Claudiusta tai äitiään saisi Hamlet meidän päivinämme selville
sellaista, mistä hän ei silloin omana aikanaan tiennyt, sillä nykyään
eivät sielut enää piile yhtä monen verhon takana kuin silloin. Tiedätkö
-- nyt minä sanon erään järkyttävän ja vähän tunnetun totuuden; --
tiedätkö, että jos sinä nyt olet paha, niin saat olla jotenkin varma,
että sinun olentosi nykyään ilmaisee sen sata vertaa selvemmin kuin
mitä se olisi ilmaissut pari- kolmesataa vuotta sitten. Tiedätkö, että
jos sinä tänä aamuna olet tuottanut surua jollekin yksinäiselle
sielulle, ja sinun luoksesi senjälkeen saapuu joku rahvaan mies
puhelemaan ilmoista ja tuulista, niin tällä on tietoa sinun
aamullisesta menettelystäsi ennenkuin hän on oveasikaan avannut. Jos
sinä haudot pahoja ajatuksia tai vääriä tekoja tai olet syypää veljesi
kyyneliin, niin vastaasitulevan lapsen katse ilmaisee sen heti, vaikka
ottaisit päällesi millaisen pyhimyksen, marttyyrin tai sankarin hahmon.
Sata vuotta sitten olisi sen lapsen sielu samallaisessa tilaisuudessa
ehkä sivuuttanut sinun sielusi huomaamatta mitään...

On tosiaan vaikeata toisten katseilta kätkeä sydämessään säilyvää
vihaa, kateutta tai petollisuutta, sillä välinpitämättömimmätkin sielut
ovat aina varuillaan meidän ympärillämme. Meidän esi-isämme eivät ole
meille näistä asioista mitään puhuneet, ja me saamme todeta, että tämä
elämä, jossa me liikumme, on peräti toisellaista kuin heidän kuvaamansa
elämä. Ovatko he puhuneet vasten tietoaan, vai eivätkö he ole
tietäneetkään? Merkit ja sanat eivät enää mitään auta, melkein kaikki
ratkaistaan jonkin yksinkertaisen tilanteen salaperäisissä piireissä.

Vieläpä tahtokin, tuo vanha hyvin tunnettu ja johdonmukainen tahto,
sekin vuorostaan muuttaa muotoaan ja joutuu kosketuksiin suurten,
selittämättömien ja syvien lakien kanssa. Tuskin on enää mitään
pakopaikkaa, ja niin ihmiset lähestyvät toisiaan. Arvostellessaan
toisiaan he eivät perusta puheisiin ja tekoihin, vaan katsovat niiden
yli vieläpä ajatustenkin yli, sillä se käsittämätön mitä he saavat
nähdä, on peräisin kaukaa ajatuksen alojen ulkopuolelta. Ja tämä juuri
on yksi noiden henkisyyden aikakausien suuria tunnusmerkkejä, joista
äsken oli puhe. Joka taholla tuntuu, kuinka kaikki säännöllisen elämän
suhteet ovat vaihtumassa, ja nuorimmat meistä puhuvat ja toimivat jo
aivan toisella lailla kuin edellinen sukupolvi. Monen monet
sovinnaisuudet, hyödyttömät verhot ja välitykset jäävät ja painuvat
pois, ja tietämättämme me melkein kaikki arvostelemme toisiamme
sellaisten seikkojen perusteella, joita ei silmä näe. Jos minä ensi
kerran astun sinun huoneeseesi, niin sinä, käytännössä olevan
sielutieteen syvimpien lakien mukaan, et suinkaan ryhdy lausumaan sitä
salaista arvosteluasi minusta, jommoisen ihmiset aina toisensa
tavatessaan toisistaan muodostavat. Sinun ei onnistuisi minulle
selittää, mistä olet saanut tietoosi mikä minä olen, mutta kumminkin
sinä tuot mukanasi sanomattoman varmuuden. Sinun isäsi ehkä olisi
arvostellut minua toisin ja siinä erehtynyt. On luultavaa, että
ihmisten lähentyminen pian menee niin pitkälle, että he suorastaan
joutuvat koskettamaan toisiaan, ja että ympäröivä ilmapiiri vaihtuu
toiseksi. Olemmeko -- kuten sanoo Claude de Saint-Martin, suuri
"tuntematon filosofi" -- olemmeko "jälleen ottaneet yhden askeleen
sillä opettavaisella ja valoisalla tiellä, joka johtaa olentojen
yksinkertaisuuteen?" Odottakaamme hiljaisuudessa; ehkäpä piankin jo
voimme erottaa "jumalten kuiskauksen".



III.

TIETÄJÄT.


He ovat tuttuja useimmille ihmisille ja melkein kaikki äidit ovat heitä
nähneet. He ovat ehkä yhtä välttämättömiä kuin kärsimykset, ja ne
ihmiset, jotka eivät koskaan ole olleet heitä lähellä, eivät myös
koskaan ole oikein lempeitä, oikein surullisia, eivätkä oikein hyviä.

He ovat outoja ja ihmeellisiä. He näyttävät olevan lähempänä elämää
kuin toiset lapset eikä mitään aavistavan, ja kumminkin asuu heidän
silmissään niin syvä varmuus, ettei voi muuta kuin uskoa heidän olevan
kaikesta selvillä ja useampana kuin viitenä iltana katselleen omaa
salaisuuttaan silmästä silmään. Kun heidän veljensä vielä hapuilevat
sinne tänne syntymän ja elämän välillä, ovat he jo vakiintuneet,
seisovat jo kohona kädet ja sielu valmiina. Kiireesti, viisaasti ja
tarkasti he valmistuvat elämään, ja juuri tuo kiireellisyys on se
merkki, jota äidit, tarkan uskollisina vaistolleen, tuskin uskaltavat
havaita.

Useimmiten emme ehdi heitä ollenkaan havaitakaan; he menevät pois
mitään puhumatta ja tällöin jäävät he meille ijäti tuntemattomiksi.
Mutta toiset viipyvät vähän aikaa meidän luonamme, katsovat meihin
hymyillen ja tarkkaavasti, näyttävät olevan myöntämäisillään, että ovat
kaiken ymmärtäneet, ja kahdenkymmenen vaiheilla sitten kiireesti
poistuvat vaimennetuin askelin, ikäänkuin vasta olisivat huomanneet
joutuneensa väärään asuntoon, viettämään elämäänsä uppo-outojen
ihmisten parissa.

Itse he tuskin puhuvat mitään ja vetäytyvät heti kuoreensa, kun
tuntevat haavoittuneensa tai kun joku on pääsemäisillään heistä
selville. Tänään he ovat aivan meidän keskellämme, mutta muutaman
päivän päästä, eräänä iltana, he yhtäkkiä ovat meistä niin kaukana,
ettemme enää uskalla olla tuntevinamme heitä emmekä heiltä mitään
kysyä. Siellä he ovat, melkein elämän toisella äärellä, ja sinusta
tuntuu, että vihdoinkin on hetki tullut lausua julki jotain tärkeämpää,
inhimillisempää, todempaa ja syvempää kuin on ystävyys, myötätunto tai
rakkaus, jotakin joka ponnistelee rintasi syvyydessä, josta et tiedä
mitä se on, josta ei milloinkaan puhuta, ja josta ei enää voikaan
puhua, sillä niin monta elämää kuluu vaitiollen... Ja aika rientää; ja
kuka meistä ei olisi sillä tavoin odottanut siihen asti, kunnes ei enää
voinut mitään kysyä?

Mitä varten he ovat tulleet ja mitä varten he menevät pois? Syntyvätkö
he vain vakuuttaaksensa meille, ettei elämällä ole mitään päämäärää?
Mitä maksaa kysyä, kun ei kumminkaan koskaan saa vastausta? Minä olen
useita kertoja joutunut näkemään näitä asioita ja kerran näin niin
läheltä, etten enää tiennyt, koskiko asia jotakuta toista vaiko minua
itseäni...

Yksi veljistäni on kuollut sillä tavoin. Oli kuin hänellä yksinään
olisi ollut asiasta ennakkoaavistus hänen itsensä sitä tietämättä, kun
sen sijaan me toiset ehkä kylläkin tiesimme jotain, vaikkemme olleet
saaneet sellaista elimellistä ilmoitusta, jollaista hän säilytti
olentonsa kätkössä elämänsä ensi hetkistä asti. Mitä merkillistä piilee
niissä, jotka kulkevat kohti jotakin sangen vakavaa tapahtumaa? Se ei
ole mitään näkyväistä, mutta kumminkin me sen näemme. He pelkäävät
meitä, sillä me ilmaisemme heille tuon asian, joka hetki tahtomattamme.
Tuskin olemme heitä lähestyneet, kun he jo tuntevat, että tuo heidän
tuleva vielä tuntematon kohtalonsa saa meissä aikaan jonkun
vaikutuksen. Useimmilta ihmisiltä me salaamme jotakin, emmekä päästä
omaankaan tietoomme, mitä me heiltä salaamme. Kahden olennon välitse,
jotka ensi kerran tapaavat toisensa, kulkee tuntemattomia elämän ja
kuoleman salaisuuksia; ja muitakin salaisuuksia, joilla ei ole vielä
nimeäkään, mutta jotka tuollaisessa kohtauksessa välittömästi
vallitsevat meidän asentojamme, katseitamme ja kasvojemme ilmeitä; ja
kun tartumme jonkun ystävän käteen, tekee meidän sielumme
varomattomuuksia, jotka ehkä ulottuvat yli tämän elämän kynnyksen. On
kyllä mahdollista, ettei kahden ihmisen välillä ole mitään
taka-ajatuksia, mutta on olemassa valtavampia ja syvempiäkin seikkoja
kuin ajatus. Nuo tuntemattomat lahjat eivät ole meidän vallassamme ja
me petämme alati tuota puhumatonta profeettaa. Emme milloinkaan ole
toisia kohtaan samanlaisia kuin itseämme kohtaan, vieläpä olemme
samojakin kohtaan erilaisia valossa ja pimeässä. Meidän katseemme
muuttuvat alati sen mukaan millainen menneisyys tai tulevaisuus niiden
eteen sattuu, ja siksi juuri me tahtomattamme olemme varuillamme.
Kohdatessamme noita, jotka eivät elä kauan, me emme näe heitä itseään,
vaan heidän tulevan kohtalonsa. He tahtoisivat eksyttää meitä
eksyttääkseen itseään. He tekevät kaikkensa johtaakseen meitä harhaan,
ja kumminkin heidän hymynsä ja elämänhalunsa läpi jo kuultaa tuo tuleva
tapahtuma, aivan kuin se olisi koko heidän olemassaolonsa tuki ja
tarkoitus. Taaskin on kuolema heidät pettänyt, ja murhemielin he
huomaavat, että me olemme kaikki nähneet, ja että on ääniä, jotka eivät
voi vaieta.

Kuka voi sanoa, kuinka suuri on tapahtumain voima ja ovatko tapahtumat
meitä, vai mekö vain olemme niitä, tapahtumia? Syntyvätkö ne meistä,
vai synnymmekö me ehkä niistä? Vedämmekö me puoleemme niitä, vai nekö
meitä? Muutammeko me niiden muotoa, vai muuttavatko ne meidän
muotoamme? Eivätkö ne koskaan osu harhaan? Miksi saapuvat ne meille,
kuten mehiläiset pesään ja kyyhkyset lakkaan? ja mihin joutuvat ne
silloin, kun me emme olekaan sovitulla paikalla? Mikä on se mistä ne
meille saapuvat, ja miksi muistuttavat ne meitä kuin omat veljemme?
Toimivatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa, ja kummat ovat
voimakkaampia, nekö jotka eivät enää vallitse, vai nekö jotka eivät
vielä vallitse? Kumpi muuntaa meidän muotoamme, eilinen vaiko huominen?
Eivätkö useimmat meistä vietä suurinta osaa elämästään jonkun tulossa
olevan tapahtuman varjossa? Minä olen nähnyt tuota tunnettua arvokasta
käytöstapaa, tuota menoa, jolla näyttää olevan aivan liian läheinen
päämäärä, tuota suuren kylmyyden ennakkotunnetta ja noita silmiä, jotka
eivät milloinkaan hairahdu; olen nähnyt niitä sellaisilla joiden loppu
on ollut luonnoton ja jotka kuolema on tavottanut odottamatta
ulkoapäin. Ja kumminkin heillä oli juuri sama kiire kuin noilla heidän
veljillään, jotka kantoivat yhtäläistä edessä olevaa kohtaloa koko
ikänsä oman olentonsa kätkössä. Heillä oli samat piirteet, Heistäkin
elämä tuntui vakavammalta kuin niistä, jotka saavat elää kauemmin.
Heidän toimissaan ilmeni sama varma ja hiljainen tarkkaavaisuus. Heillä
ei ollut aikaa menetettävänä, heidän piti olla valmiit samalla
hetkellä: siinä määrin tuo tapaus, jota ei yksikään profeetta olisi
voinut ennustaa, oli heidän tietämättään luonut elämän itse heidän
elämälleen.

Meidän kuolemamme ohjaa meidän elämäämme, eikä meidän elämällämme ole
muuta päämäärää kuin meidän kuolemamme. Meidän kuolemamme on se muotti,
jossa meidän elämämme valetaan; kuolema muovailee meidän kasvojemme
piirteet. Muotokuvia pitäisi tehdä vain kuolleista, sillä ne yksin ovat
omaa itseään ja näyttäytyvät hetkisen sellaisina kuin ovat. Ja mikäpä
elämä ei kirkastuisi siinä puhtaassa, viileässä ja yksinkertaisessa
valaistuksessa, joka ympäröi ihmislapsen viimeisten hetkien
leposijaa? Onko se sitä samaa valoa, joka jo väikkyy noiden lasten
kasvoissa ja heidän kiinteässä hymyssään, ja joka meissä herättää
hiljaisuudentunteen, mikä muistuttaa sellaisen huoneen hiljaisuutta,
jossa joku äsken on ijäksi vaiennut? Kun muistelen noita tuttujani,
joita samanlainen kuolema on kaikkia kädestä johtanut, näen edessäni
joukon lapsia, neitoja ja nuorukaisia, jotka näyttävät olevan samasta
kodista. He ovat jo sisaruksia keskenään, he ikäänkuin tuntevat
toisensa joistakin seikoista, joita me emme näe, ja antavat meidän
huomaamattamme toisilleen vaitiolon merkin. He ovat ennenaikaisen
kuoleman tarkkaavaisia lapsia. Jo koulussa he jollain hienolla tavalla
herättivät meidän huomiotamme. He näyttivät etsivän toisiaan ja samalla
ikäänkuin karttavan toisiaan, kuten ne, joilla on samanlainen
ruumiinvika. Näimme heidän seisovan sivulla päin puitten alla. Heidän
hymynsä oli pysyväisempää ja aineettomampaa kuin meidän toisten ja
siinä ilmeni aina sama vakavuus, ikäänkuin he olisivat alati pelänneet
paljastavansa jonkun salaisuuden. Melkein aina he heti vaikenivat, kun
heitä lähestyivät nuo toiset, joiden ikä oli oleva pitempi. Puhuivatko
he jo tuosta tulevasta tapahtumasta, vai tiesivätkö he ehkä, että tuo
tapaus itse puhui suoraan heidän lävitsensä ja vasten heidän tahtoaan,
ja ympäröivätkö he sillä tavoin vaikenemalla tuon tulevan tapahtuman,
kaihtaakseen sitä asiaankuulumattomien katseilta. Joskus he näyttivät
katselevan meihin alaspäin, niinkuin jonkin tornin korkeudesta, ja
vaikka he olivat meitä heikompia, emme me uskaltaneet heihin koskea.
Mikään ei tosiaankaan ole kätkettyä; ja kaikki te, jotka minut
tapaatte, tiedätte myös mitä minä olen tehnyt ja mitä tulen tekemään,
tiedätte mitä minä ajattelen ja olen ajatellut; te tiedätte tarkalleen
minun kuolemani päivän, vaikkette vielä ole keksineet keinoa sitä
ilmaistaksenne, tai edes omalle sydämellenne sitä kuiskataksenne.
Meillä on tapana sivuuttaa äänettömästi kaikki sellainen mihin ei
kätemme ylety, ja ehkäpä me tietäisimmekin liian paljon, jos
tietäisimme kaiken sen minkä tiedämme. Me elämme sivulla meidän
todellisesta elämästämme ja me tunnemme, ettei meidän kaikkein
mieskohtaisimmilla ja syvimmilläkään ajatuksillamme ole mitään
tekemistä meidän kanssamme, sillä me olemme aivan toista kuin meidän
ajatuksemme ja unelmamme. Ja vain joinakin hetkinä me ikäänkuin
hairahdumme elämään oman itsemme mukaisesti. Koska koittaa se päivä,
jona meistä tulee oma itsemme? Niinpä me siis olimme muukalaisia heidän
edessään. Joskus he kävelivät meidän kanssamme käytävissä ja pihoilla
ja heidän seuransa vaivasi meitä. Joskus he yhtyivät meidän leikkiimme,
ja silloin ei leikki enää tuntunut samalta. Jotkut heistä eivät
löytäneet kohtaloveljiään. He harhailivat yksinäisinä meidän meluavassa
joukossamme, eikä heillä ollut ystäviä niiden parissa, joiden ei
tarvinnut kuolla. Ja kumminkin me heitä rakastimme, eikä kellään ollut
niin ystävällisiä kasvoja kuin heillä. Mitä oli heidän ja meidän
välillämme ja mitä on meidän kaikkien välillämme? Minkä salaperäisen
meren syvyyksissä me elämme? Tässä kohden vallitsikin se rakkaus, joka
ei enää ilmaise itseään, koska sillä ei ole mitään osaa tämän maailman
elämässä. Se ei ehkä kestäisi minkäänlaista koetta, se tuntuu joka
hetki pettyvän, ja vaatimattomampikin tavallinen ystävyys näyttää sen
voittavan. Ja kumminkin on sen elämä syvempää kuin me itse, ja ehkäpä
me vain senvuoksi olemmekin siitä välinpitämättömiä, että se tietää
olevansa varattu pitempiä ja varmempia aikoja varten.

Se ei puhu täällä mitään, kun se tietää saavansa puhua myöhemmin;
eivätkä ne, joita me sylellemme ja suutelemme, milloinkaan ole niitä
joita me syvimmin rakastamme. On siis olemassa yksi elämän osa -- ja se
on sen paras, puhtain ja suurin osa -- joka ei liity tavalliseen
elämään, eivätkä edes rakastavaisten silmät milloinkaan pääse näkemään
tuon hiljaisuuden ja rakkauden väliseinän läpi.

Vai jätimmekö me heidät yksikseen sen vuoksi, että he nuorempinakin
olivat meitä vanhempia!... Tiesimmekö, etteivät he olleet meidän
ikätoverejamme ja pelkäsimmekö me heidän tuomiotansa? Heidän katseensa
eivät enää olleet yhtä eloisia kuin meidän, ja kun he vain sattumalta
loivat nuo katseensa meidän elämöivään joukkoomme, niin me heti ilman
syytä tyynnyimme ja käsittämätön hiljaisuus valtasi meidät samassa
hetkessä. Me vetäydyimme pois päin: he tarkkasivat meitä ja nauroivat
vakavasti. Minä muistan kahden sellaisen kasvot, joita odotti
väkivaltainen kuolema. Mutta melkein kaikki he olivat arkoja ja
pyrkivät toisten ohi huomaamatta. Heillä oli jonkinlainen kuoleman
ujous ja he näyttivät alati pyytävän anteeksi jotakin tuntematonta
tekoa, jonka he pian tulisivat tekemään. He menivät menoaan, me
vaihdoimme yhden katseen, erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta ja
ymmärsimme kaikki tietämättä mitään.



IV.

SALAINEN SIVEYSSÄÄNTÖ.


On liiankin totta, että meidän käypä ajatuksemme mielivaltaisesti
muuntelee sisäisten valtakuntien näkymättömiä liikkeitä. Niinikään on
olemassa tuhansia ja taas tuhansia varmuuksia, noita hunnutettuja
kuningattaria, jotka meitä johtavat kautta olemassaolon ja joista emme
kykene sanoilla puhumaan. Niinpian kun yritämme sanoa jonkun asian,
niin se heti ihmeellisesti pienenee. Luulemme liikkuneemme syvyyksien
syvyyksissä, mutta kun nousemme pinnalle, niin ei alkuperäisestä merestä
enää ole jälkeäkään siinä vesipisarassa, joka kimmeltää kalpean
sormemme sivussa. Luulemme keksineemme ihmeellisten aarteitten luolan,
mutta kun tulemme päivänvaloon, niin huomaammekin tuoneemme vain
väärennettyjä kiviä ja lasinpalasia. Ja kumminkin ne aarteet siellä
pimeydessä yhäti loistavat. On jotakin läpäisemätöntä meidän ja meidän
sielujemme välillä ja muutamina hetkinä, sanoo Emerson, "me ihan
intohimoisesti haluamme itsellemme tuskaa toivoen edes siitä löytävämme
jotakin tosiolevaista ja saavamme tuntea totuuden terävät kärjet ja
kulmat."

Sanoin aikaisemmin, että sielut näyttävät lähestyvän toisiaan. Sillä
seikalla ei ole sen suurempaa arvoa, kuin on pysyväisellä mutta
hämärällä vaikutelmalla, jota on sangen vaikea tosiasioilla tukea,
sillä tosiasiat eivät ole muuta kuin kiertolaisia, tiedustelijoita tai
suurten näkymättömien voimien jälkeenjääneitä osia. Ja kuitenkin voi
sanoa, että me ainakin joskus ehkä selvemmin kuin esi-isämme tunnemme,
ettemme ole olemassa aivan yksin itseksemme. Nekään, jotka eivät usko
mihinkään jumalaan, eivät kumminkaan, enempi kun toisetkaan, toimi
siihen suuntaan, kuin olisivat varmoja yksinolostaan. On olemassa
yleinen silmälläpito, jonka toimintakeskus on toinen kuin sen, mikä on
jokaisen ihmisen omantunnon suopeissa hämärissä. Onko totta, etteivät
hengen säiliöt enää ole yhtä tarkasti sinetöidyt kuin ennen muinoin, ja
että sisäisen meren käynti tulee voimakkaammaksi? Sitä en tiedä.
Korkeintaan voimme todeta, ettemme enää pidä yhtä tärkeinä useita
perinnäisiä rikkomuksiamme, ja se seikka merkitsee jo henkistä
valloitusta.

Tuntuu siltä kuin meidän siveyssääntömme olisi uudistumassa ja
hiljallensa lähestymässä korkeampia aloja, jotka eivät vielä näy. Senpä
vuoksi lieneekin nyt jo paikallaan tehdä muutamia uusia kysymyksiä.
Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos meidän sielumme yhtäkkiä tulisi
näkyväiseksi ja sen pitäisi astua kokoontuneitten sisariensa joukkoon,
hunnuistaan riisuttuna, mutta kantaen yllään salaisimpia ajatuksiaan ja
kulettaen mukanaan elämänsä salatuimpia tekoja, jotka siihen asti eivät
koskaan ole ilmi tulleet? Mitä sielu silloin ujostelisi? Mitä se
yrittäisi kätkeä? Kietoisiko se kainon naisen tavoin pitkän
hiusvaippansa lukemattomien lihallisten syntiensä peitoksi? Se ei ole
noista synneistään tietoinen, eivätkä ne ole sitä koskaan ahdistaneet.
Ne on tehty tuhannen peninkulman päässä sielun valtaistuimesta, eikä
sodomitinkaan sielu osaisi mitään epäillä astuessaan toisten joukkoon,
vaan loistaisi sen silmissä lapsen avoin hymy. Sielu ei ole ottanut
osaa häpeällisiin tekoihin, se kulki koko elämänsä ajan valoa kohden,
ja vain sitä elämää se muistelee.

Onko sielu voinutkaan tehdä mitään syntejä ja tavallisia rikoksia? Onko
se kavaltanut, onko se pettänyt, onko valehdellut? Onko se tuottanut
tuskaa, kyyneleitä? Missä se oli silloin, kun tuo ihminen jätti
veljensä vihollisten käsiin? Ehkä se nyyhkytti etäällä hänestä
itsestään, ja on ehkä siitä hetkestä ruveten syventynyt ja tullut
kauniimmaksi. Sielun ei tarvitse hävetä sellaista, mitä se ei ole
tehnyt, ja se voi pysyä puhtaana törkeän murhatyön ollessakin. Usein se
muuntaa sisäiseksi kirkkaudeksi kaiken sen pahan, jota se joutuu
näkemään. Kaikki riippuu näkymättömästä periaatteesta, ja siitä
epäilemättä on alkuisin myös jumalten käsittämätön lempeys.

Ja meidän omakin lempeytemme. Mehän emme voi pidättäytyä antamasta
anteeksi. Kun kuolema, "kaiken suuri sovittaja", on käynyt ohi, kuka
meistä ei silloin lankeisi polvilleen ja antaisi tuolle avuttomaksi
jääneelle sielulle hiljaista anteeksiannon merkkiä? Kun kumarrun
veriviholliseni liikkumattoman ruumiin yli, niin luuletteko minun vielä
miettivän kostoa kun näen nuo kalpeat huulet, jotka kerran minua
herjasivat, nuo sammuneet silmät, jotka kerran saivat omat silmäni
itkemään, ja nuo kylmät kädet, jotka ehkä ovat minua rääkänneet? Kaikki
tuli maksetuksi kuoleman käydessä. Sielun ei minulle enää ole mitään
vastattavaa, ja vaistomaisesti minä asetan sen törkeimpien vääryyksien
ja pahimpien rikkomusten yläpuolelle. (Kuinka ihana ja merkitsevä
onkaan tuo vaisto!) Ja jos minä siinä jotakin murehdin, niin en
suinkaan sitä etten minä vuorostani enää voi häntä kiusata, vaan ehkä
sitä, etten kyllin rakastanut enkä aikaisemmin anteeksi antanut.

On kuin me syvimmässämme jo ymmärtäisimme näitä asioita. Emme enää
tuomitse lähimmäistämme hänen tekojensa emmekä edes hänen salaisimpien
ajatustensa mukaan, sillä salaiset ajatukset ovat joskus luettavissa;
ja me liikumme paljon yläpuolella sen mitä ei voi lukea. Joku ihminen
on voinut tehdä kaikkein törkeimpiä rikoksia, eikä hänen pahinkaan
rikoksensa kumminkaan hetkeksikään hämmennä sitä raikkauden ja
aineettoman puhtauden henkäystä, joka aina käy hänen ympärillään, kun
taaskin jonkun marttyyrin tai viisaanmiehen läsnäolo voi kietoa meidän
sielumme vahvaan ja tuskalliseen pimeyteen. Joku sankari tai pyhimys
valitsee ystävänsä sellaisten parista, joiden kasvoilta helposti on
luettavissa tottumus kaikkiin alhaisiin ajatuksiin, kun hän sensijaan
ei löydä oikeata "veljellisen tai inhimillisen ilmapiirin" tuntua
sellaisen ihmisen läheisyydestä, jonka otsaa kirkastavat korkeat ja
jalot unelmat. Mitä tämä merkitsee? ja mitä uutta me siitä opimme? Onko
siis olemassa syvempiä lakeja kuin ne, jotka vallitsevat tekoja ja
ajatuksia? Onko meille selitetty miksi me aina toimimme sellaisten
sääntöjen mukaan, joista ei puhuta, mutta jotka yksin ovat paikkansa
pitäviä? Sillä tässä ei voi väittää sankarin tai pyhimyksen vähääkään
erehtyneen, vaikka siltä ehkä näyttäisi. He näet eivät ole tehneet
muuta kuin totelleet, ja jos pyhimyksen pettää ja myy joku, jonka hän
itse on valinnut, niin jokin horjumaton seikka kuitenkin jää hänelle
vakuuttamaan, ettei hän ole mitenkään erehtynyt ja ettei hänellä ole
mitään katumista. Sielu ei unohda koskaan, että se toinen sielu oli
valoisa...

Järkytellessämme sitä miltei tuntematonta kiveä, jonka alla nuo salatut
seikat piilevät, me samalla hengitämme ylen voimakasta syvyyden
tuoksua, ja sanat ja ajatukset tanssivat meidän ympärillämme kuin
myrkytetyt kärpäset. Itse sisäinen elämäkin tuntuu vähäpätöiseltä
seikalta noiden muuttumattomien syvyyksien rinnalla. Ylpeiletkö sinä
enkelin edessä siitä, ettet ole koskaan tehnyt vääryyttä, ja eikö ole
olemassa mitään alempaa viattomuutta? Kun Jeesus Kapernaumissa lukee
halvatun ympärillä seisovien fariseusten huonot ajatukset, niin oletko
varma, että hän samalla silmäyksellä ja yht'aikaa arvostelee ja
tuomitsee myös heidän sielunsa, ja ettei hän noiden ajatusten tuolla
puolen huomaa kirkkautta, ehkäpä muuttumatonta kirkkautta? Ja olisiko
hän Jumala, jos hänen tuomionsa olisi peruuttamaton? Mutta miksi hän
puhuu siten kuin pysähtyisi hän ulkonaiseen? Jättäisikö alhaisin ajatus
tai jaloin aate mitään merkkiä timantin akseliin? Mikäpä Jumala, jos
hän todella asuu korkeudessa, voisi olla hymyilemättä meidän
suurimmille virheillemme, aivan kuin hymyillään matolla leikkivälle
koiranpennulle? ja mikä olisi sellainen Jumala, joka ei hymyilisi?
Luuletko että sinä, jos olet todella puhdistunut, enää pitäisit vaivaa
maksavana varjella koossaolevien enkelien katseilta niitä pikku
syitäsi, jotka ovat saattaneet sinut suuriin tekoihisi? Ja kumminkin:
kuinka moni kohta meissä voi murtua jumalien katseiden alla, kun he
istuvat vuorella? Varmaan niitä murtuvia kohtia on useampi kuin yksi,
ja meidän sielumme tietää kyllä hyvin, että sitä odottaa tilinteko. Se
elää vaiteliaana suuren tuomarin käden alla, ja tuomarin tuomiot
pysyvät meiltä tutkimattomina. Mutta millainen on tuo tilinteko? Mikä
siveyssääntö voi sen sanoa? Onko olemassa salainen siveyssääntö, joka
vallitsee etäisemmillä aloilla, kuin meidän ajatuksemme, ja joku
keskeinen taivaankappale, jonka voimattomia kiertotähtiä vain ovat
meidän salaisimmat halummekin? Onko meidän olemuksemme keskuksessa
läpinäkyvä puu, jonka katoovaisia kukkia ja versoja vain ovat kaikki
meidän tekomme ja kaikki meidän hyveemme? Perimmiltä periltään emme
tiedä, mitä pahaa meidän sielumme voi tehdä, ja mistä meidän pitäisi
punastua joutuessamme ylivoimaisen älyn tai toisen sielun eteen. Ja
kumminkin: kuka meistä tuntisi olevansa puhdas, ja kuka ei pelkäisi
tuomaria? Ja mikä sielu ei kavahtaisi toista sielua?

       *       *       *       *       *

Tässä kohden emme enää liiku elimellisen emmekä sielullisen elämän
tutuissa laaksoissa. Saavumme kolmannen piirin, jumalaisen salaelämän,
oville. Vain horjahdellen astumme niiden kynnysten yli. Ja kun olemme
yli päässeet, niin missä ovatkaan kaikki varmuudet? Missä piilevätkään
ne ihanat lait, joita vastaan me alati rikomme, ehkä niinkin, ettei
omatuntomme sitä aavista, vaikka sielu tietäisikin? Ja mistä johtuikaan
tuo salaperäisten rikkomusten varjo, joka joskus lankesi yli meidän
elämämme, ja äkkiä teki sen niin kauhistavaksi elää? Mitkä ovat ne
suuret hengen synnit, joita me voimme tehdä? Joudummeko häpeään sen
vuoksi, että olemme taistelleet sieluamme vastaan, tai taisteleeko
meidän sielumme näkymätöntä taistelua Jumalaa vastaan? Ja onko tuo
taistelu niin perin äänetöntä, ettei yksikään huokaus tunkeudu
väliseinäin läpi? Onko hetkiä joina voimme kuulla tuota kuningatarta,
jonka huulet aina ovat kiinni puristetut? Hän ei milloinkaan riko
vaitioloaan pinnallisten tapausten yhteydessä, mutta eikö ole
sellaisiakin tuskin havaittavia tapauksia, jotka koskettavat ikuisia
syviä voimia? Tuossa yksi kuolee, toinen katselee tänne päin, ja tuo
tuolla itkee; tuossa muuan lähestyy sinua ensi kerran, tuossa menee
vihollisesi; ehkäpä kuningatar sillä hetkellä kuiskaa jotakin? Entä jos
tarkkaisit hänen kuiskaustaan silloin kun et enää rakasta sitä
ystävääsi, jolle nyt hymyilet? Mutta kaikki tuo ei ole vielä mitään, se
ei vielä saavuta edes syvyyden ulommaista valokehää. Näistä asioista ei
voi puhua, ollaan vielä liian yksinään. "Tätä nykyä liikahtelee sielu
vain siellä täällä", sanoo Novalis. "Milloin pääsneekään se täysin
liikkumaan ja milloin herää ihmiskunnan joukkotajunta?" Vain sillä
ehdolla saavat jotkut tietää jotakin. On kärsivällisesti odotettava,
kunnes tuo korkeampi tietoisuus vähitellen herää. Silloin voi ehkä
tulla joku, jonka onnistuu tulkita se, mitä me kaikki tunnemme, sillä
puolella sieluamme, jota voisi verrata kuun taustaan, jota ei kukaan
mailman alusta asti ole nähnyt.



V.

NAISISTA.


Tälläkin alalla ovat lait tuntemattomia. Meidän päämme päällä taivaan
korkeudessa loistaa sen rakkauden tähti, joka on meille määrätty; ja
kaikki meidän rakkautemme, ensimäisestä viimeiseen, syttyvät tuon saman
tähden säteitten piirissä. Turhaan me valitsemme oikealta tai
vasemmalta, ylhäältä tai alhaalta; turhaan me teemme väkivaltaa
vaistoillemme päästäksemme pois sen taikapiirin sisältä, jonka tunnemme
ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin
tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on
laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me
Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä
iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin
näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai
julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty...

Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä,
jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja
kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn
ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden
värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai
vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain
ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin
tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin
salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka
meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei
taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka
tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja
jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että
kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä
hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta -- jumalat yksin
tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu -- etkö saavuta siitä sielusta
varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja
toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi
hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä
saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia
salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo
kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet
salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin
hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen
välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako -- perin vaivainen kylläkin,
mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin
valoon, -- siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta
hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten
luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin
kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En
tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta
kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi
toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin
silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan
nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin
samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka
nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on
se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua.
Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta
emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme,
jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.

Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita
rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme
naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien
suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata
aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta
tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan
kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja
sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä
itsestään... Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää
hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri
tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola,
joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää
pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä...

Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta
rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten
varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa
tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me
määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo
ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta
vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme
päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja
että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan
onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei
ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme
kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä
liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu
laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät
taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin...

Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan
tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se
voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä
aikaa...

Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me
miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan
tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja
antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä
juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän
elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä
Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus
sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu
seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi
oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät
voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä
levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole
tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua
tulevaisuudesta?

Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka
totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä
toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on
varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys
pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme.
Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja
ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista?
Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko
se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai
petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat
nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden
hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä,
vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä
ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun
kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan
minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan
ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä
olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai
Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle
korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle,
kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien
päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei
elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme
pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai
lasiketjustaan...

Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme
takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä
kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan
Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä
ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään
silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein
kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat
yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret
tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi
katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon
varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni
vierellä...

Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen
heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme
milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina
ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin
alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi
päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä
aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun
sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta
aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan
tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle
hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää
aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai
kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos
sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä
syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei
koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä
hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen
tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.

On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on
valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat
vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle
kuin kuningattarellekin...

Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä,
niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka
vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita
me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät
ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja
juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa
arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan
tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten
tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman
olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän
naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden
välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan
kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä
uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta
käskyä...

Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä
sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta
kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään
avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu,
ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää
tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun
asti... Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo
taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka
lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua
ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen,
taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty.
Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun
teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin
niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän
antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta.
Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa
oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä
sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä
silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen...

Kätketyt, nimettömät aarteet!... Tahtoisin että kaikki ne, jotka ovat
kokeneet naisten pahuutta, julistaisivat hekin nuo kokemuksensa ja
samalla perustelunsa, ja jos perustelut ovat päteviä, niin me
hämmästymme ja pääsemme hyvän matkan eteenpäin salaisuutta kohden.
Naiset ovat todellakin suurten näkymättömien seikkojen hunnutettuja
sisaria. He ovat todellakin meitä ympäröivän ikuisuuden lähimpiä
omaisia, ja he yksin voivat sille vielä hymyillä yhtä välittömästi kuin
lapsi isälleen. Heissä säilyy täällä maan päällä meidän sielumme puhdas
suola, niinkuin kallis ja hyödytön jalokivi, ja jos he menisivät pois,
niin jäisi tänne äly erämaata hallitsemaan. Heissä on vielä jumalaisten
alku-aikojen tunnelmaa, ja heidän olemuksensa juuret käyvät suoraan
kohti ikuista rajattomuutta, enemmän kuin meidän miesten. Valitan
todellakin niiden puolesta, jotka naisten tähden valittavat, sillä he
eivät tiedä, missä korkeuksissa liikkuvat todellisen rakkauden
suudelmat. Ja kuinka vähäpätöisiltä naiset kumminkin ohimennen
näyttävät miesten silmissä! Siellä he häärivät pienten asuntojensa
perällä. Tuossa yksi hiukan kumartuu, tuolla toinen nyyhkyttää; kolmas
laulaa ja tuo viimeinen ompelee; eikä kukaan ymmärrä, mitä he oikein
tekevät!... Miehet käyvät heidän luonaan, niinkuin käydään katsomassa
hymyileviä olentoja, ja äly aina esillä, niin että sielu vain
äärimmäisen sattuman toten pääsee mukaan. He, miehet, tekevät
epäluuloisia kysymyksiä; naiset eivät sano heille mitään, sillä he
tietävät jo asiat, ja niin miehet poistuvat olkapäitään kohentaen ja
vakuutettuina, etteivät naiset ymmärrä... "Mutta mikä tarvis on heidän
sitä ymmärtääkään", sanoo runoilija, joka aina on oikeassa; "mitä
tarvitsee ymmärtää noiden autuaitten sielujen, jotka ovat paremman osan
valinneet, jotka ovat rakkauden puhtaita soihtuja tässä maallisessa
maailmassa ja sellaisina loistavat vain templien harjoilla ja
harhailevien laivojen huipuissa, merkkinä taivaallisesta tulesta, joka
kaikkea ympäröi! Sangen usein nuo nuoret sielut rakkautensa pyhinä
hetkinä keksivät luonnon ihania salaisuuksia ja antavat niille oman
tiedottoman lapsekkaan tulkintansa. Viisaat seuraavat heidän jälkiään
poimiakseen kaikki ne jalokivet, joita he viattomuudessaan ja ilossaan
sirottelevat pitkin teitä. Runoilija, joka tuntee heidän tunteensa,
ylistää heidän rakkauttaan ja koettaa laulussaan siirtää tuota
kulta-ajan ituversoa, toisiin aikoihin ja toisiin maihin. Sillä se
mitä hän on sanonut salattujen asiain harrastajista, soveltuu etenkin
naisiin, jotka näihin asti ovat maan päällä säilyttäneet aistia noihin
salattuihin asioihin."



VI.

MAINIO RUYSBROEK.


Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä
Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa
ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On
hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin
vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa
niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin.
Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan "_Hengellisten häitten
koristus_" ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri
sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen
sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua
johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu
vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin
se joka on palannut kuolleista.

Hänen lauserakenteensa on niin kireää, että minä useamman kuin yhden
kerran olen saanut hikoilla sen parissa. Hän esittää jonkun kuvan ja
unohtaa sen siinä samassa. Hän käyttää monasti aivan vääriäkin kuvia,
jotka olisivat mahdottomia jossakin kunnon teoksessa, mutta jotka tässä
saavat selityksensä tekijän kömpelyydestä ja tavattomasta kiireestä.
Useimmat kertomataidon temput ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän osaa
puhua muista kuin sanoin selittämättömistä asioista. Hänellä on tuskin
aavistustakaan filosofisen ajattelun tavoista ja tottumuksista ja
apukeinoista, ja hänen on pakko ajatella vain sellaista, mikä ei kuulu
ajatuksen alaan. Kun hän puhuu meille pienestä luostaritarhastaan, niin
hänen on vaikea kyllin tarkasti sanoa, mitä siellä tapahtuu, ja hän
kirjoittaa tällöin kuin lapsi. Hän haluaa opettaa meille mitä tapahtuu
Jumalassa, ja silloin hän kirjoittaa sellaisia sivuja, joita Platon ei
olisi kyennyt kirjoittamaan. Kaikkialla hänen tuotannossaan vallitsee
suunnaton epäsuhta tiedon ja tiedottomuuden, voiman ja kaipauksen
välillä. Ei ole syytä odottaa häneltä mitään kirjallista teosta; me
saamme nähdä vain humaltuneen kotkan, joka sokeana ja verissään
tempovin liikkein lentää jäisten huippujen yli. Lisään tähän vielä
muutaman sanan jonkinlaiseksi veljelliseksi esipuheeksi. Olen joskus
lukenut teoksia, joita pidetään hyvin vaikeatajuisina, kuten esim.
Novaliksen _Saïs'in oppilaat_ ja _Katkelmat_; Samuel Taylor Coleridge'n
_Biographia litteraria_ ja _Ystävä_; Platonin _Timaios_; Plotinoksen
_Enneadit_; pyhän Dionysius Areopagitan _Jumalaiset nimet_ ja suuren
saksalaisen mystikon Jakob Böhmen _Aurora_; jonka viime mainitun
kirjailijan kanssa Ruysbroekilla muuten on monta yhteisyyttä. En mene
sanomaan, että Ruysbroekin teokset olisivat sen vaikeatajuisempia,
mutta niiden vaikeus on anteeksiantamattomampaa, ne kun käsittelevät
sellaista tuntematonta, johon emme vielä oikein tiedä luottaa. Minusta
on välttämätöntä rehellisesti varottaa niitä, jotka toimettomina
seisovat tämän säännöttömän temppelin kynnyksellä. Sillä tämä käännös
on suoritettu yksinomaan muutamien platonilaisten tarpeiksi. Ken ei ole
lähemmin tutustunut Platoniin ja Aleksandrian uusplatonilaisiin, sen en
luule tätä kirjaa pitkällekään lukevan. Hän luulee joutuneensa
tyhjyyteen, hänestä tuntuu kuin olisi hän yhtämittaa putoamassa
pohjattomaan kuiluun mustien tasaisten kallioitten välitse. Tässä
kirjassa ei ole tavanmukaista ilmaa eikä valaistusta, se on henkisesti
sietämätön niille, jotka eivät ole siihen valmistuneet, Ei pidä
avatakaan sitä pelkän kirjallisen uteliaisuuden tähden; sieltä ei löydy
mitään pikku koruja eikä kielikukkien etsijä hyödy sieltä enempää kuin
napaseudun jäätiköiltä. Minä sanon heille, että se on näännyttävää
erämaata. Sangen vähän he löytävät siitä semmoisia lauseita, joita
voisi ottaa kiinni ja kirjailijamaisesti ihailla; siinä on vain
tulenliekkejä ja jäälohkareita. Ei kannata hakea ruusuja Islannista.
Voi kyllä sielläkin joku kukka odotella kahden jäävuoren välissä, ja
niin löytyy tästäkin kirjasta erikoisia purkauksia, outoja
sanontatapoja, ennen kuulemattomia vertauksia, mutta niitä ei maksa
etsiä niin kaukaa. Ennenkuin tähän kirjaan ryhtyy, pitää olla
erityisessä filosofisessa mielentilassa, joka eroaa tavallisesta yhtä
paljon kuin uni valveilla olosta. Porfyrius on _Tieto-opin
perusteissaan_ kirjoittanut sanat, jotka parhaiten sopisivat tämän
teoksen johdannoksi: "Älyn avulla puhutaan paljon perusaatteesta, joka
on kaiken älyn yläpuolella. Mutta se on enemmän ajatuksettomuuden kuin
ajatuksen ansio. Siinä on sama asia kuin unen käsitteessä, josta
valveilla ollen voi puhua vain määrättyyn kohtaan asti, mutta jota ei
pääse tuntemaan eikä ymmärtämään muuten kuin unessa. Ainoastaan
samanlainen voi käsittää toista samanlaista ja kaiken käsittämisen
ehtona on että käsittäjä on samanlainen kuin käsitettävä." Toistan
vielä, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jollei ole siihen
valmistunut; ja minä luulen, että näistä esitutkimuksista huolimatta
suuri osa noista salaperäisistä asioista jää meille puhtaasti
tietopuoliseksi saavutukseksi ja että me useimpiin noihin
yli-inhimillisen sieluopin kokemuksiin voimme suhtautua vain
katselijoina. Filosofinen kuvittelukyky on kasvultaan kovin hidas.
Olemme äkkiä joutuneet inhimillisen ajatuksen äärimäisille aloille,
kauas hengen napapiirin yläpuolelle. Siellä on tavattoman kylmää ja
tavattoman pimeätä, ja kumminkaan et sieltä muuta löydä kuin liekkejä
ja valoa. Mutta ken sinne saapuu valmistamatta sieluaan noihin uusiin
tuntemuksiin, hänelle valo ja liekit ovat niin pimeitä ja kylmiä kuin
olisivat ne maalattuja kuvia. Kysymyksessä on tarkin kaikista
tieteistä, on samoiltava jumalaisen "Tunne-itsesi" -opin kaikki
jyrkimmät ja karuimmat louhikot ja keskiyön aurinko vallitsee
lainehtivaa merta, jossa ihmisen sieluoppi sekaantuu Jumalan
sieluoppiin. On alati muistettava tämä; kysymyksessä on erittäin
syvällinen tieto, ei mikään unelma. Unelmat eivät ole yhtenäisiä,
unelmilla ei ole juurta, mutta jumalallisen metafysikan hehkuvalla
kukalla, joka tässä on puhjennut, sillä on salaiset juurensa Persiassa
ja Intiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Ja kuitenkin se näyttää
tiedottomalta kuin kukkanen ikään, eikä tunne juuriansa. Ikävä kyllä on
meidän miltei mahdoton asettua siihen sieluntilaan, joka varsin
vaivattomasti on tuon tiedon tuottanut. Emme voi havaita sitä _ab
intra_, sisältäpäin, emmekä uudelleen luoda sitä omassa itsessämme.
Meiltä puuttuu sitä, mitä Emerson sanoisi samaksi "keskeiseksi
spontaneiteetiksi". Emme voi enää muuntaa näitä käsitteitä omaan
olemukseemme soveltuviksi, korkeintaan on meille mahdollista,
ulkopuolella ollen, pitää arvossa niitä ihmeellisiä kokemuksia,
joita suodaan vain aniharvoille sieluille yhden aurinkokunnan
olemassaoloaikana. "Ei ole asiaankuuluvaa", sanoo Plotinos, "lähteä
tutkimaan, mistä tuo näkemystieto on lähtöisin, ikäänkuin se millään
tavoin olisi riippuvainen paikasta ja liikkeestä. Sillä se ei lähesty
täältä eikä lähde tuolta mennäkseen jonnekin, vaan se näyttäytyy tai on
näyttäytymättä. Jotenka ei pidä pyrkiäkään sitä seuraamaan ja etsimään
sen salattuja lähteitä, vaan on hiljaisuudessa odotettava, kunnes se
äkisti loistaa meidän päällämme valmistaen meille pyhän näyn, aivan
kuin silmä kärsivällisesti odottaa auringon nousua."

Ja toisessa paikassa hän lisää: "Kun me muodostamme käsityksemme
älyllisistä asioista (s.o. siitä mikä on ylhäällä) niin ei se tapahdu
mielikuvituksen avulla, eikä järkeilynkään, joka itsekin on pakotettu
hakemaan perusteensa muualta; vaan se tapahtuu sen kyvyn avulla, joka
meillä on niiden tarkastelevaan katselemiseen, kyvyn, joka tekee meille
mahdolliseksi puhua niistä täällä maan päällä. Me näemme ne siis
herättämällä itsessämme täällä alhaalla saman kyvyn, joka meidän on
itsessämme herätettävä, kun olemme älyllisyyden maailmassa. Me
muistutamme ihmistä, joka vuorenhuipulle kiivetessään näkee esineitä,
joita eivät näe ne, jotka eivät ole häntä sinne seuranneet." Mutta
vaikka kaikki olennot kivestä ja kasvista aina ihmiseen asti ovatkin
näkemyssisältöjä, niin ovat ne itsetiedottomia näkemyssisältöjä ja
meidän on hyvin vaikea löytää itsessämme mitään muistoja kuolleen kyvyn
entisestä toiminnasta. Me muistutamme tässä kohden uusplatonilaista
kuvausta silmästä: "Se etenee valosta nähdäkseen pimeyttä, ja juuri sen
tähden se ei näe; sillä se ei voi nähdä pimeyttä valon avulla, ja ilman
valoa se ei näe. Juuri siten, että se ei näe, se näkee pimeyden sikäli
kuin sillä on luontaista kykyä nähdä sitä."

Minä tiedän kyllä minkä tuomion useimmat ihmiset langettavat tästä
kirjasta. He näkevät siinä aistinhäiriöitä potevan munkin työtä, villin
yksinäisen erakon, jota paasto ja kuume runtelivat. He näkevät siinä
eriskummallisen mustan unelman, jossa loimahtaa suuria salamoita, ei
muuta. Se on tavallinen ajatus mystikoista; unohdetaan liian usein,
että kaikki varmin viisaus on yksin heissä. Jos lisäksi on totta, kuten
sanotaan, että jokainen ihminen unelmissaan on Shakespeare, niin sopii
kysyä, eikö jokainen ihminen elämässään ole muodostelematon mystikko,
tuhannesti enemmän transcendentalinen kuin kaikki ne, jotka sanoilla
ovat rajansa määritelleet. Minkäpä ihmistoimen äärimäinen alkuvoima ei
olisi mystillinen? Eikö esimerkiksi rakastajan tai äidin katse ole
tuhat kertaa mystillisempi, vaikeampi tajuta ja selittää kuin tämä
kirja, joka sittenkin kaikesta huolimatta on niin vähäpätöinen ja
yksinkertainen kuten kaikki kirjat, jotka eivät koskaan muuta ole kuin
kuolleita mysterioita, joiden näköpiiri ei siitä enää uudistu. Jollemme
ymmärrä tätä, niin johtuu se siitä, ettemme enää ymmärrä mitään. Mutta
-- palataksemme Ruysbroekiin -- moni huomaa kyllä helposti, ettei tämä
munkki ollut minkään nälän, yksinäisyyden ja kuumeen jäytämä, vaan
päinvastoin yksi viisaimpia, tarkimpia ja hienoimpia filosofisia
kykyjä, mitä koskaan on ollut. Sanotaan, että hän eli majassaan
Groenendaelissa keskellä Soignes'in metsiä. Keskiajan synkin vuosisata,
neljästoista, oli alussa. Hän ei osannut kreikkaa, tuskinpa
latinaakaan. Hän oli yksinäinen ja köyhä. Ja kumminkin hänen
oppimattomaan ja yksinkertaiseen sieluunsa sinne brabantilaismetsien
syvyyteen hänen aavistamattaan saapuu häikäiseviä heijasteluja kaikilta
inhimillisen ajattelun yksinäisiltä ja salaperäisiltä huipuilta. Hän
tuntee tietämättään kreikkalaisen platonismin, persialaisen sufismin,
Intian bramalaisuuden ja tibetiläisen buddalaisuuden. Ja ihmeellisessä
tietämättömyydessään hän uudestaan keksii menneitten vuosisatain
viisauden ja näkee edessään tulevien vuosisatain tiedon. Voisin lainata
tähän kokonaisia sivuja Platonilta, Plotinokselta, Porfyriukselta,
Zend-kirjoista, gnostikoilta ja Kabbalasta näyttääkseni, kuinka niiden
melkein jumalalliset perusaatteet väärentämättöminä esiintyvät tämän
vähäpätöisen flamilaisen papin kirjoituksissa. Hämmästyttäviä
yhtymäkohtia ja melkein pelottavaa samanhenkisyyttä on havaittavissa.
Vieläpä enemmänkin. Hän näyttää paikotellen aivan tarkasti nojautuvan
noihin tuntemattomiin edeltäjiinsä; ja samoin kuin Plotinos alkaa
raskaan vaelluksensa siitä tienhaarasta, johon Platon kauhistuneena
polvistuen pysähtyi, samoin voisi sanoa Ruysbroeckin vuosisatojen
unesta herättäneen -- ei tuota ajatustapaa, sillä se ei koskaan uneen
uuvu -- vaan tuon sanontatavan, joka oli nukahtanut niille huipuille,
joille Plotinos sen oli jättänyt, kun hän häikäistynä peitti kasvonsa
käsillään kuten pohjattoman kuilun partaalla.

Mutta heidän ajatuselimistönsä ovat varsin erilaisia. Platon ja
Plotinos ovat ensikädessä dialektikan mestareita. He joutuvat
mystisismiin järkeilyn tietä. He viljelevät sielunsa diskursivista
puolta ja näyttävät vierovan sen intuitivista ja kontemplativista osaa.
Järkeilytaito tarkkaa itseään järkeilyn kuvastimessa ja yrittää kaikin
voimin pysyä erillään muista väliin pyrkivistä heijasteluista. Se
jatkaa kulkuaan niinkuin suolaton jokivesi suolaisen meriveden seassa,
aavistaen pian sekaantuvansa. Tässä sen sijaan tapaamme aasialaisia
ajattelutapoja; intuitivinen sielu yksin vallitsee yli kaikkien
sellaisten pyrkimysten, jotka tahtoisivat sanoilla diskursivisesti
täsmentää aatteita. Unelma on päässyt siteistään. Onko sellainen
vähemmän varmaa? Kukaan ei voi sitä sanoa. Inhimillisen älyn kuvastin
on vallan tuntematon tässä kirjassa. Mutta on olemassa toinen kuvastin,
hämärämpi ja syvempi, jota me säilytämme olemuksemme syvimmässä. Mikään
yksityiskohta ei näy siitä selvästi, eivätkä sanat ota sen pintaan. Se
murtuisi, jos älyn karkea valo hetkenkin saisi siihen säteillä. Mutta
jotakin siinä joskus näkyy. Onko se sielu? tai itse Jumala? tai
molemmat yhdessä? Emme saa sitä koskaan tietää; ja kumminkin nuo
melkein näkymättömät ilmiöt ne yksin ja ylivoimaisesti hallitsevat
jumalattomimman ja sokeimmankin elämää. Tässä ette saa nähdä muuta kuin
tuon kuvastimen hämäriä välkähdyksiä, ja kun hänen aartehistonsa ovat
ehtymättömät, niin eivät nuo välkähdykset muistuta mitään niistä, joita
olemme omassa itsessämme havainneet; ja kaikesta huolimatta ne
vaikuttavat erinomaisen varmoilta. Siksipä en tiedäkään mitään
kauhistavampaa kuin tämä kunnon teos. Ei ole maailmassa sellaista
sieluopillista käsitettä, metafysillistä kokemusta, mystillistä
näkemystä, olkootpa kuinka vaikeita, kuinka syvällisiä ja
odottamattomia tahansa, joita emme tarpeen tullen kykenisi uusimaan ja
hetkiseksi eläyttämään omaan itseemme, todetaksemme niiden
inhimillisyyden. Mutta tässä olemme sokean isän vertaiset, joka ei enää
muista lastensa näköä. Yksikään näistä ajatuksista ei näöltään ole
minkään maallisen ajatuksen poika eikä veli; näyttää kuin olisimme
kadottaneet kokemuksen Jumalasta, ja kumminkin kaikki meille vakuuttaa,
että emme ole astuneet unelmien tupaan. Pitääkö meidän Novaliksen
kanssa huudahtaa, että se aika on mennyttä, jolloin Jumalan henki oli
käsitettävissä ja että maailman tarkoitus oli ikuisesti kadotettu? Että
muinoin kaikki oli Hengen ilmestymistä, mutta että nykyään havaitsemme
vain hengettömiä heijastuksia, joita emme ymmärrä, ja että me elämme
yksinomaan parempien aikojen hedelmistä.

Luullakseni täytyy nöyrästi tunnustaa, ettei tämän kirjan avain ole
löydettävissä ihmishengen arkiteiltä. Sitä avainta ei ole tehty tämän
maailman portteja varten, ja sitä ansaitakseen pitää edetä tästä
maailmasta niin kauaksi kuin mahdollista. Yksi ainoa opas on
tavattavissa näiden yksinäisten teiden risteyksissä ja hän voi meille
antaa viimeiset ohjeet pyrkiessämme kohden noita henkisyyden ja
rakkauden salaperäisiä tulisaaria ja jäämaita; se on Plotinos, joka on
vaivautunut inhimillisellä älyllä erittelemään sitä jumalallista kykyä,
joka tässä valtioi. Hän on -- käyttääksemme tyhjänpäiväistä sanaa --
kokenut nuo samat haltioitumiset, jotka pohjaltaan ovat vain ensimäisiä
alkuja meidän olentomme täydelliseen paljastamiseen; ja kaiken
järkytyksen ja hämäryyden keskellä ei hän hetkeksikään ole ummistanut
tutkivaa psykologinsilmäänsä, joka pyrkii pääsemään selville hänen
sielunsa oudoimmistakin ilmiöistä. Siten hän on ikäänkuin sataman
äärimäinen varustus, jolta katsoen hiukan pääsemme ymmärtämään tuon
hämärän meren käyntiä ja näköpiiriä. Hän ponnistelee jatkaakseen
tavallisen ymmärryksen polkuja aina noiden erämaiden sydämeen asti, ja
sen vuoksi täytyy aina palata häneen; sillä hän on ainoa erittelevä
mystikko. Niitä varten joita nuo ihmeelliset retkeilyt viehättävät,
otan tähän yhden kohdan, jossa hän on koettanut selittää jumalallisen
itsetarkastelukyvyn elimistöä.

"Älyllisessä näkemyksessä äly näkee älyttävät esineet sen valon avulla,
jonka suuri Ensimäinen niihin levittää, ja nähdessään nuo esineet se
todellakin näkee älyttävyyden valon. Mutta kun se kohdistaa huomionsa
valaistuihin esineihin, niin ei se oikein selvästi näe valaisun
perustetta; jos se sitä vastoin unohtaa ne esineet, jotka se näkee, ja
tarkastelee vain sitä kirkkautta, joka ne tekee näkyviksi, niin se
näkee valon itsensä ja valon perusteen. Mutta äly ei tarkastele
älyttävyyden valoa oman itsensä ulkopuolella. Se muistuttaa siis
silmää, johon -- vaikka se ei ole tarkannut mitään ulkonaista vierasta,
valoa, eipä vielä havainnutkaan sellaista -- äkkiä osuu loiste, joka on
sen omaa, tai säde, joka kimpoaa siitä itsestä ja näyttäytyy sille
keskellä pimeyttä; kuten silloin, kun silmä päästäkseen näkemästä
toisia esineitä sulkee luomensa ja ottaa valonsa itsestään, tai kun se
kädellä painettaessa näkee sen valon, joka sillä on itsessään. Silloin
se näkee näkemättä mitään ulkonaista; vieläpä se näkee enemmän kuin
koskaan muulloin, sillä se näkee valon. Muut esineet, joita se ennen
näki, eivät olleet valoa vaikka olivatkin valaistuja. Sama on asia, kun
äly jollakin tavoin sulkee silmänsä muilta esineiltä, kun se keskittyy
omaan itseensä, niin se mitään näkemättömänä ei näe vierasta valoa,
joka loistaa vieraissa muodoissa, vaan näkee oman valonsa, joka
yhtäkkiä sisäisesti säteilee puhtaalla valolla."

"Sielun, joka tutkii Jumalaa, sanoo hän vielä, täytyy muodostaa
itselleen hänestä aate pyrkimällä häntä tuntemaan. Hänen täytyy
edelleen, tietäen minkä suuren seikan yhteyteen hän pyrkii ja
vakuutettuna löytävänsä autuuden siinä yhteydessä, vaipua jumaluuden
syvyyksiin, kunnes hän, sensijaan että tarkastelisi itseään tai
älyttävyyden maailmaa, itse tulee tarkastelman esineeksi ja loistaa
niiden käsitteiden kirkkaudella, joiden lähde on ylhäällä."

Siinä on melkein kaikki mitä inhimillinen viisaus voi meille näistä
asioista sanoa; siinä on melkein kaikki, mitä transcendentalisen
metafysikan suurmies on voinut sanoa; muut selitykset on meidän
löydettävä oman itsemme syvyyksistä, missä kaikki selitykset häviävät
omiin lauseisiinsa. Sillä ei yksin taivaassa ja maan päällä, vaan ennen
kaikkea meissä itsessämme piilee asioita, joita eivät mitkään
filosofiat voi käsittää, ja siitä ruveten kun ei meidän enää tarvitse
muovailla noita salaperäisyyksiämme, olemme me syvempiä kuin kaikki
mitä on kirjoitettu ja suurempia kuin kaikki mitä on olemassa.

Tämän olen nyt kääntänyt yksinomaan siksi, että uskon mystikkojen
kirjoitusten olevan puhtaimpia timantteja ihmisyyden ihmeellisessä
aartehistossa; vaikka käännös ehkä onkin tarpeeton, sillä kokemus
näyttää osottavan, että on jotenkin samantekevää tapahtuuko tuo
salaperäinen ajatuksen havainnollistuttaminen valossa vai pimeydessä;
riittää kun se vaan tapahtuu. Mutta kuinka lieneekään, niin mystiikan
totuuksilla on ihmeellinen erikoisuus muiden totuuksien rinnalla: ne
eivät voi vanheta eivätkä kuolla. Jokainen totuus on kerran jonain
aamuna saapunut maailmaan ihanana ja nuorekkaan voimallisena,
ympärillään se tuores ruusulähde, joka on ominainen niille asioille,
joita ei ennen ole sanottu; mutta jos ottaa ja käy läpi kaikki
ihmissielun sairashuoneet, jonne ne kaikki päivä päivältä saapuvat
kuolemaan, niin ei sieltä tapaa ainoatakaan mystillistä ajatusta. Ne
ovat kuin Swedenborgin enkelit, jotka alati käyvät nuoruutensa kevättä
kohden, niin että vanhimmat enkelit näyttävät nuorimmilta; ja tulkootpa
ne Intiasta, Kreikasta tai Pohjolasta, niin ei niillä ole kotimaata
eikä syntymäpäivää, ja missä ikänä niitä kohtaamme, tuntuvat ne
järkkymättömiltä ja nykypäiväisiltä kuin itse Jumala. Jokin teos
vanhenee vain sikäli kuin se on epämystillinen; sen vuoksi ei tässä
teoksessa ole mitään aikamäärää. Minä tiedän, että se on luonnottoman
musta, mutta minä uskon, ettei rehellinen kunnon kirjailija koskaan ole
hämärä tämän sanan ikuisessa merkityksessä, koska hän itse aina
ymmärtää itsensä ja tavattoman paljon enemmän kuin mitä hän sanoo. Vain
keinotekoiset aatteet kohoovat todellisesta pimeydestä ja menestyvät
vain kirjallisissa aikakausissa ja liian itsetietoisten vuosisatain
teennäisyydessä, kun kirjailijan ajatus pysähtyy tälle puolelle sitä
mitä hän sanoo. Yhtäällä metsän hedelmällinen siimes, toisaalla
luolamainen pimeys, missä vain hämäriä loiseläimiä sikiää. On myös
otettava huomioon se tuntematon maailma, jota hänen on lauseillaan
kirkastettava sanojen ja ajatusten kaksinkertaisten ja puutteellisten
sarveisruutujen lävitse. Kuten on huomautettu, ovat sanat vain
jokapäiväisen elämän tarpeita varten keksityt, ja kun aika-ajoin joku
kuninkaallinen sielu johtaa niitä muualle, käy niitten niinkuin
maankiertäjäin valtaistuimen ääressä: ne tulevat onnettomiksi ja
levottomiksi, hämmentyvät. Ja toisaalta, antaako ajatus koskaan tarkkaa
kuvaa siitä jostakin, joka sen on pannut syntymään, ja emmekö sen
ohessa aina näe jonkin hurjan taistelun varjoa. Se on kuin Jakobin
taistelua enkelin kanssa ja sen hurjuus on riippuvainen sielun ja
enkelin suuruussuhteista. Voi meitä, sanoo Carlyle, jos ei meissä muuta
ole kuin se mitä voimme ilmaista ja tuoda näkyviin. Minä tiedän, että
näiltä sivuilta väikkyy sellaisten esineitten varjoja, joita emme
muista nähneemme, joiden tarpeellisuutta ei tämä munkkikaan ryhdy
selittelemään ja joita emme tunne ennenkuin tapaamme ne elämän toisella
puolen; mutta sillä välin olemme kumminkin tulleet katsoneeksi kauas
etäälle ja se on jo paljon. Minä tiedän myös, että moniaat hänen
lauseensa soluvat kuin läpinäkyvät jääkappaleet hiljaisuuden
värittömällä merellä; mutta ne ovat olemassa, ne ovat vedestä
eristyneet ja siinä kyllin. Tiedän vihdoin, että ne ihmeelliset kasvit,
joita hän siellä hengen huipuilla on viljellyt, ovat erikoisten usvien
ympäröiminä, mutta nuo usvat haittaavat vain niitä, jotka katselevat
alhaalta päin. Jos vaan on rohkeutta nousta ylemmäs niin huomaa kyllä,
että usvat ovat noiden kasvien omaa ilmakehää, ainoata missä ne
voivat versoa suojassa olemattomuudelta. Sillä se on niin hentoa
kasvillisuutta, että se tuskin eroaa siitä hiljaisuudesta, josta se on
mehunsa ammentanut ja johon se tuntuu pyrkivän liukenemaan. Koko tämä
teos on muuten kuin suurennuslasi, jolla katsotaan pimeyttä ja
hiljaisuutta, joskus ei heti erotakaan siellä liukuvien aatteitten
äärimmäisiä puolia. Jotain näkymätöntä kuultaa joskus läpi, ja
ilmeisesti vaaditaan tällöin joltistakin tarkkuutta sen varallapitoon.
Tämä kirja ei ole kovin kaukana meistä; se on todennäköisesti ihan
meidän ihmisyytemme keskuksessa; me vain olemme liian kaukana tästä
kirjasta; ja jos se meistä tuntuu masentavalta kuin erämaa, jos
jumalallisen rakkauden tuskallisuus siinä tuntuu hirveältä ja huippujen
kaipuu sietämättömältä, niin ei se johdu siitä, että teos olisi
yli-ikäinen, vaan me ehkä olemme liian vanhoja, olemme synkkiä ja
masentuneita niinkuin vanhukset lapsukaisen ympärillä; ja on eräs
toinen mystikko, Plotinos, suuri pakana-mystikko, joka ilmeisesti on
meidän suhteemme oikeassa, kun hän sanoo niille, jotka valittavat
etteivät itsetarkastelun korkeuksissa mitään näe: On ensin saatava
näköelin analogiseksi ja samanlaiseksi sen esineen kanssa, jota on
katseltava. Silmä ei koskaan olisi havainnut aurinkoa, jollei se ensin
olisi tullut auringon muotoiseksi; samoin sielukaan ei osaa nähdä
kauneutta, jollei se ensin itse tule kauniiksi, ja jokaisen ihmisen on
aluksi tehtävä itsensä kauniiksi ja jumalalliseksi päästäkseen näkemään
kauneutta ja jumaluutta.



VII.

EMERSON.


"Yksi ainoa on tärkeätä", sanoo Novalis, "ja se on meidän
transcendentalisen minämme etsiminen." Tuon minän me joskus havaitsemme
Jumalan sanoissa, runoilijain ja viisaitten lauseissa, muutamien
surujen pohjalla, unessa, rakkaudessa ja sairaudessa, ja
odottamattomissa tilanteissa, jolloin se etäältä antaa meille merkkejä
ja sormellaan osottaa meidän suhdettamme kaikkeuteen. Muutamat viisaat
ovat siihen ainoaan etsimiseen kiintyneet ja heidän kirjoittamiaan ovat
nuo kirjat, joissa epätavallisuus vallitsee. "Mikä muu kirjoissa olisi
arvollista", sanoo kirjailijamme, "jollei transcendentalinen ja
epätavallinen." He ovat kuin maalareita, jotka pimeässä tavoittavat
yhdennäköisyyttä. Muutamat piirtävät abstraktisia kuvia, jotka ovat
hyvin suuria mutta melkein epäselviä. Toisten on onnistunut kiinnittää
joku asento tai ominainen liike korkeammasta elämästä. Useat ovat
kuvanneet outoja olentoja. Näitä kuvia ei ole erittäin paljoa. Eivätkä
ne koskaan muistuta toisiansa. Muutamat ovat sangen kauniita, ja ne
jotka eivät ole niitä nähneet, ovat koko elämänsä niiden ihmisten
veroisia, jotka eivät koskaan ole olleet päiväsydännä ulkosalla.
Muutamien piirteet ovat puhtaampia kuin taivaan piirteet; ja silloin
näyttävät nuo kuviot meistä niin kaukaisilta, ettemme tiedä ovatko ne
eläviä, vai ovatko ne piirretyt meidän itsemme mukaan. Ne ovat
puhtaiden mystikkojen teoksia, ja ihminen ei niistä vielä tunne
itseään. Muutamat, joita sanotaan runoilijoiksi, ovat puhuneet meille
näistä asioista välillisesti. Erään kolmannen ryhmän ajattelijat ovat
nostaneet vanhan kentauri-tarun askelta ylemmäksi ja antaneet meille
selvemmän kuvan tuosta salatusta yhteellisyydestä siten, että ovat
yhdyttäneet meidän näennäisen minämme piirteet meidän korkeamman
minämme piirteisiin. Meidän jumalallisen sielumme kasvot siellä joskus
hymyilevät sisarensa, meidän inhimillisen sielumme, olan yli, kun se
kumartuu ajatuksen pikku toimiskeluja kohden; ja tuo hymy, joka
sivumennen meille välähdyttää kaikkea sitä mitä on ajatuksen tuolla
puolen, se on ainoa merkitsevä kohta ihmisen töissä ja teoksissa.

Ei ole monta niitä, jotka ovat meille osottaneet, että ihminen on
suurempi ja syvempi kuin ihminen, ja joiden siten on onnistunut
kiinnittää muutamia niistä ikuisista viitteistä, joita me kohtaamme
elämämme joka askeleella, tässä liikkeessä, tuossa merkissä tai
katseessa, puheessa, hiljaisuudessa ja tapauksissa, jotka meitä
ympäröivät. Oppi inhimillisestä suuruudesta on kummallisin kaikista
opeista. Jokainoa ihminen tuntee sen opin, mutta ani harva tietää sen
tuntevansa. Lapsi, jonka tuossa tapaan, ei kykene sanomaan äidillensä,
mitä hän on nähnyt; mutta samalla hetkellä kun hänen silmänsä keksii
minut, hän kumminkin jo tietää kaikki mitä minä olen, mitä olen ollut
ja mitä tulen olemaan, yhtä hyvin kuin minun veljeni ja kolme vertaa
paremmin kuin minä itse. Hän tuntee minut heti menneessä ja tulevassa,
tässä ja toisissa maailmoissa, ja hänen silmänsä taas paljastavat
minulle sen osan, jota minä esitän kaikkeudessa ja ikuisuudessa.
Erehtymättömät sielut ovat langettaneet toistensa tuomion; ja heti kun
hänen katseensa on omaksunut minun katseeni, kasvoni, asentoni ja
kaiken sen äärettömän joka niitä ympäröi ja jonka tulkkeja ne ovat,
niin heti hän tietää, mihin oloihin hän on joutunut; ja vaikkei hän
vielä erotakaan keisarin kruunua kerjäläisen pussista, niin on hän
hetken ajan tuntenut minut yhtä tarkasti kuin Jumala.

On totta, että me jo toimimme kuin jumalat, ja että meidän elämämme
kuluu ikuisten varmuuksien ja erehtymättömyyksien keskellä. Mutta me
olemme sokeitten vertaisia, jotka leikkivät jalokivillä teitten
varsilla; ja tuo mies, joka kolkuttaa ovelleni ja tervehtii minua,
luovuttaa tällöin yhtä ihmeellisiä hengen aarteita kuin prinssi, jonka
olisin pelastanut kuolemasta. Minä avaan hänelle oveni ja hetkessä hän
näkee jalkainsa juuressa niinkuin valtaistuimen korkeudesta kaiken mitä
tapahtuu kahden sielun välillä. Maalaistytön, jolta kysyn tietä,
arvioin yhtä syvällisesti kuin jos anoisin häneltä äitini elämää, ja
hänen sielunsa on puhunut minulle yhtä läheisesti kuin morsiameni
sielu. Hän siirtyi äkisti valtavimpiin salaperäisyyksiin, ennenkuin hän
vastasi minulle; sitten hän, samassa tietäen kaiken mitä minä olen,
levollisesti sanoo minulle, että kylän tie poikkeaa vasemmalle. Jos
olen hetken ajan ollut jossain ihmisjoukossa, niin olen mitään
sanomatta ja ajattelemattani lausunut tuhat tuomiota elävistä ja
kuolleista; ja mikä niistä tuomioista ei pitäisi paikkaansa viimeisenä
päivänä? Tuolla istuu yhdessä huoneessa viisi kuusi olentoa puhellen
sateesta ja poudasta, mutta tuon mitättömän puhelun yläpuolella
tapahtuu kuuden sielun keskustelu, jota mikään ihmisviisaus ei voisi
pelotta lähestyä; ja vaikka sielut puhuvat noiden ihmisten katseissa,
käsissä, kasvoissa ja koko olennossa, niin eivät he koskaan saa tietää
mitä sielut sanoivat. Heidän täytyy kumminkin jäädä paikoilleen siksi
kunnes tuo käsittämätön keskustelu päättyy, ja sen vuoksi heillä
ikävystymisensä ohella on jokin salattu ilo, vaikka he eivät tunnekaan
sitä, mikä heissä kuuntelee kaikkia niitä elämän, kuoleman ja rakkauden
lakeja, jotka kiertävät sitä huonetta kuin ikivuolaat virrat.

Näin on aina ja kaikkialla. Me elämme ainoastaan meidän
transcendentalisen olentomme mukaan, jonka toimet ja ajatukset joka
hetki tulevat esiin sen verhon läpi, joka meitä ympäröi. Minä saan
tänään nähdä erään ystäväni, jota en vielä koskaan ole nähnyt, mutta
jonka työn tunnen ja tiedän, että hänellä on erikoinen sielu, ja että
hän on käyttänyt elämänsä sen ilmi tuomiseen korkeamman älyn
velvollisuuden mukaan. Tunnen levottomuutta, hetki on juhlallinen. Hän
astuu sisään; ja kaikki ne selvitykset, joita hän monien vuosikausien
kuluessa on meille antanut, valahtavat tomuksi kun ovi aukenee hänen
ilmestyessään. Hän ei ole se mikä hän luulee olevansa. Hän on eri
luontoa kuin hänen ajatuksensa. Jälleen saamme todeta, kuinka hengen
lähettiläät aina ovat petollisia. Hän on omasta sielustaan sanonut
sangen syviä seikkoja; mutta sinä pienenä hetkenä, joka on pysähtyvän
ja poistuvan katseen välillä, olen minä saanut tietooni kaiken sen,
mitä hän ei ikänä kykene sanomaan eikä ikänä omassa hengessään
elävöittämään. Tästä puolen hän on jatkuvasti minun vallassani. Ennen
meitä yhdisti ajatus. Nyt me antaudumme toisillemme tuhannen tuhatta
kertaa salaisemman seikan toimesta kuin on ajatus. Vuodesta vuoteen me
odotimme tätä hetkeä; ja tässä me nyt tunnemme, että kaikki on
hyödytöntä ja päästäksemme vaitiolon pelosta me, jotka olimme
valmistuneet näyttelemään toisillemme salattuja ja ihmeellisiä
aarteita, alamme keskustella hetkestä, joka on lyömässä, tai
auringosta, joka on laskemassa, jättääksemme sieluillemme tilaisuuden
ihailla toisiaan ja syleillä toisiaan siinä hiljaisuudessa, jota ei
huulten eikä ajatusten melu koskaan voi hämmentää.

Syvemmältä katsoen me elämme vain sielusta sieluun ja olemme jumalia,
jotka eivät tiedä toisistaan. Minun on tänä iltana mahdoton sietää
yksinäisyyttäni, minä menen ihmisten pariin ja he puhuvat minulle, että
myrsky on hakannut maahan heidän päärynänsä tai että viime kylmät ovat
jäädyttäneet sataman. Sitäkö kuulemaan minä lähdin? Ja kuitenkin minä
kohta palaan sieltä sielu niin täynnä tyydytystä ja voimaa ja uusia
aarteita, kuin jos olisin viettänyt ne hetket Platonin, Sokrateen tai
Markus Aureliuksen seurassa. Se mitä heidän suunsa puhui ei ollenkaan
kuulunut sen rinnalla mitä heidän läsnäolonsa ilmaisi, ja ihmisen on
mahdotonta olla olematta suuri ja ihana. Se mitä ajatus ajattelee ei
merkitse mitään sen totuuden rinnalla, mitä me olemme ja joka varmenee
hiljaisuudessa; ja jos minä olisin ollut viisikymmentä vuotta yksinäni
jollain saarella ja sinne sitten saapuisivat Epiktetos, Goethe ja pyhä
Paavali, niin eivät he osaisi minulle sanoa sen enempää kuin mitä
heidän pieni laivapoikansa ehkä sanoisi samalla kertaa ja
välittömämmin.

Todella on ihmisessä ihmeellisintä hänen peitetty vakavuutensa ja
viisautensa. Kevytmielisinkään meistä ei koskaan naura todellisesti
eikä ponnistamallakaan saa menetetyksi minuttiakaan, sillä ihmissielu
on tarkka eikä tee mitään hyödytöntä. _Ernst ist das Leben_, elämä on
totista, ja meidän olemuksemme syvimmässä ei meidän sielumme vielä
kertaakaan ole hymyillyt. Tahdottoman riehuntamme tuolla puolen me
vietämme ihmeellistä, hiljaista ja hyvin puhdasta ja hyvin turvallista
oloa, johon alati viittaavat ojentuvat kädet, aukenevat silmät ja
toisiansa kohtaavat katseet.

Kaikki meidän elimemme ovat korkeamman olennon salaperäisiä
kumppaneita, emmekä me koskaan tutustu ihmiseen vaan me tutustumme
sieluun. Minä en ole ennen nähnyt sitä kerjäläistä, joka minun
portaillani anoi almua, mutta minä havaitsin muuta: meidän silmissämme
tervehti toisiaan ja rakasti toisiaan kaksi samanlaista kohtaloa, ja
siinä kun hän ojensi kättään, aukeni huoneen pieni ovi hetkiseksi
merelle päin. "Suhteissani lapseeni", sanoo Emerson, "ei minua auta
rahtuakaan kreikka eikä latina, ei mitkään minun tietoni eikä kaikki
minun kultani; vain se mikä minussa on sielua, se yksin merkitsee
jotain. Jos minulla on jokin tahto, asettaa lapsi oman tahtonsa minun
tahtoani vastaan, yhden yhtä vastaan, ja jos niin tahdon, antaa se
minun hävetä, että olen käyttänyt voimaani väärin ja lyönyt sitä; mutta
jos luovun tahdostani ja toimin sielun nimessä, panemalla sen
tuomariksi meidän välillemme, niin lapsen nuorista silmistä katsoo
vastaan sama sielu; se pelkää ja se rakastaa minun kanssani."

Mutta jos on totta, ettei mitättöminkään meistä voi tehdä pienintäkään
elettä ottamatta lukuun sielua ja niitä hengen valtakuntia, joissa
sielu hallitsee, niin totta on myös, etteivät viisaimmatkaan juuri
koskaan tule harkinneeksi sitä ääretöntä, minkä työntää pois joku
aukeeva silmäluomi, kumartuva pää, puristuva käsi. Me elämme niin
kaukana omasta itsestämme, että tuskin tiedämme mitään kaikesta siitä,
mitä tapahtuu meidän olemuksemme näköpiirissä. Me harhailemme
umpimähkää laaksossa emmekä aavista, että jokainen meidän
liikahduksemme toistuu ja saa merkityksensä vuoren huipulla, ja joskus
on tarpeen, että joku tulee meille sanomaan: Kohottakaa katseenne,
nähkää mitä te teette; emme me täällä elä; tuolla ylhäällä me olomme.
Tässä vaihdettiin pimennossa katsetta, tuossa sanottiin sanoja, joilla
ei ollut mitään merkitystä alhaalla vuoren juurella; nähkää mitä niistä
tulee ja mitä ne merkitsevät lumihuippujen tuolla puolen; ja kuinka
meidän kätemme, joita luulemme niin heikoiksi ja pieniksi, kumminkin
joka hetki tavottavat Jumalaan, itse sitä tietämättä. On tullut
muutamia, jotka siten lyövät meitä olalle ja sormellaan osottavat mitä
tapahtuu salaperäisyyden jääkentillä. Heitä ei ole monta. Kolme tai
neljä on tällä vuosisadalla. Viisi tai kuusi on muilla vuosisadoilla;
ja kaikki se, mitä he ovat osanneet sanoa, ei ole mitään sen rinnalla,
mitä tapahtuu ja mitä on meidän sielumme tiedossa. Mutta mitä siitä.
Emmekö me ole sen ihmisen vertaiset, joka menetti näkönsä lapsuutensa
ensi vuosina? Hän on nähnyt olevaisen summattoman näytelmän. Hän on
nähnyt auringon, meren ja metsän. Nyt ne ihmeet ainiaasti ovat hänen
olemuksessansa; ja mitä voisit sinä hänelle niistä puheellasi sanoa,
mitä olisivat sinun poloiset sanasi sen metsämaan, sen myrskyn, sen
aamuruskon rinnalla, jotka yhäti elävät syvällä hänen hengessään ja
lihassaan? Hän kumminkin kuuntelee sinua innokkaana ja ihmeissään, ja
vaikka hän tietää kaikki ja vaikka sinun puheesi tulkitsee noita hänen
tietämiään paljoa puutteellisemmin kuin vesilasi suurta virtaa, niin
sittenkin ne voimattomat pikku lauseet, jotka ihmisten huulilta
putoilevat, saavat hetkiseksi kirkastumaan sen valtameren, sen valon ja
ne hämärät lehdikot, jotka ovat nukahtaneet hänen kuihtuneitten
luomiensa hämyyn.

Tuossa "transcendentalisessa minässä", josta Novalis puhuu, on
ilmeisesti lukemattomia eri puolia, eikä kukaan mystikan moralisteista
ole joutunut tutkimaan samaa kuin toinen. Swedenborg, Pascal, Novalis,
Hello ja muutamat muut selvittävät meidän suhteitamme abstraktiseen,
hienoon ja sangen etäiseen äärettömyyteen. He johtavat meidät niille
vuorille, joiden huiput kaikki tyynni näyttävät meistä luonnottomilta
ja asumiseen mahdottomilta ja joilla meidän hengityksemme usein
salpautuu. Goethe saattaa meidän sieluamme pitkin seesteisten vesien
rannikoita. Markus Aurelius asettaa sen istumaan täydellisen ja
väsähtäneen ihmishyvyyden mäenrinteeseen, taikka toivottoman
alistumisen ylen raskaitten lehvistöjen varjoon. Carlyle, Emersonin
henkinen veli, joka tällä vuosisadalla varottaa meitä laakson toisesta
laidasta, hän antaa meidän olemuksemme harvojen juhlahetkien salamien
tavoin välkähdellä alati valtavan tuntemattoman tummaa ja ukkosjylhää
taustaa vastaan. Hän johdattaa meitä niinkuin myrskyn säikyttämää
laumaa tuntemattomia tulikivilaitumia kohden. Hän ajaa meidät syvimpään
pimeyteen, jonka hän iloiten on keksinyt, ja jossa vain sankarien tähti
ajoittain ja kiihkeästi välkähtää, ja jättää ilkeästi naurahtaen meidät
sinne, alttiiksi mysterioiden laajoille repressalioille.

Mutta siinäpä on samassa Emerson, vaaleanvihreitten niittujen
aamunraikas hyväpaimen, uuden, luonnollisen ja tarttuvan optimismin
mies. Hän ei vie meitä syvyyksien partaalle. Hän ei johda meitä pois
tutuista pikku piireistämme, sillä kaikki sijaitsee saman taivaan alla:
jääkentät, meri, ikuiset lumet, palatsi, navetta, köyhän sammunut liesi
ja sairaan vuode; ja kaikki ne puhdistuvat samojen ikuisten voimien
alaisina.

Monelle hän on tullut juuri sinä hetkenä, jona hänen on täytynyt tulla,
kun uusien ilmoitusten tarve on kehittynyt elinkysymykseksi.
Sankarillisuuden hetket ovat vähemmän näkyväisiä, kieltäymyksen hetket
eivät vielä ole tulleet takaisin; meillä on jälellä vain arkinen elämä
ja kumminkaan emme voi elää ilman suuruutta. Hän on löytänyt melkein
hyväksyttävän tarkoituksen tälle meidän elämällemme, jolla ei enää
ollut perinnäisiä näköalojaan, ja ehkäpä hän on kyennyt meille
osottamaan, että se elämä on tarpeeksi ihmeellinen, tarpeeksi syvä ja
tarpeeksi suuri riittääkseen itse omaksi päämääräkseen. Hän ei niistä
asioista tiedä enempää kuin muutkaan; mutta hänen tekonsa on rohkeampaa
ja hänellä on luottamusta salaperäisyyteen. Pitää elää teidän, jotka
vietätte päiviä ja vuosikausia toimettomina, ajatuksettomina,
valottomina, sillä teidän elämänne on kaikesta huolimatta
käsittämätöntä ja jumalallista. Pitää elää, koska kellään ei ole
oikeutta vetäytyä pois arkiviikkojen henkisistä tapauksista. Pitää
elää, koska joka-ainoalla hetkellä on oma sisäinen ihmeensä ja oma
sanomaton merkityksensä. Pitää elää, koska ei yksikään teko, ei sana,
eikä yksikään liike pääse irti vaatimuksista, joita ei voi selittää
maailmassa, "missä on paljon tekemistä ja vähän tietämistä".

Ei ole mitään suurta eikä pientä elämää, ja Reguluksen tai Leonidaan
teoilla ei ole niin mitään merkitystä kun vertaan niitä johonkin
sieluni salatun olemassaolon kohtaan. Se voisi tehdä mitä hekin tekivät
tai olla tekemättä, sellaiset asiat eivät ylety sen piiriin; kun
Regulus palasi Kartagoon, oli hänen sielunsa varmaan yhtä hajallinen ja
välinpitämätön kuin työhönsä käyvän tehtaalaisen. Sielu on liian
kaukana kaikista meidän teoistamme; se on liian kaukana kaikista meidän
ajatuksistamme. Se elää syvällä meidän olemuksessamme yksinäistä
elämää, josta se ei puhu; eikä niistä korkeuksista, joissa se
vallitsee, enää erota olentojen eroavaisuuksia. Me vaellamme sielumme
taakan alla, eikä sen ja meidän välillä ole mitään suhteellisuutta.
Sielu ei ehkä koskaan aprikoi, mitä me teemme, sen voi lukea jo meidän
kasvoiltammekin. Jos voisi kysyä jonkun toisen maailman älylliseltä
olennolta, millainen on ihmisten kasvojen yhteisvaikutelma, niin hän,
nähtyään heidät ilossa, surussa ja tuskassa, aivan varmaan vastaisi:
_Ne näyttävät ajattelevan jotain muuta_. Ole suuri, ole viisas ja
jalopuheinen. Sillan korvassa almua anovan kerjäläisen sielu ei tule
kateelliseksi, mutta sinun sielusi ehkä kadehtii hänen hiljaisuuttaan.
Sankari tarvitsee arki-ihmisen hyväksymistä, mutta arki-ihminen ei
kaipaa sankarin hyväksymistä, ja hän elää elämäänsä levollisesti
niinkuin se, jonka aarteet ovat hyvässä tallessa. "Kun Sokrates puhuu",
sanoo Emerson, "niin Lysis ja Menexenes eivät ollenkaan häpeä
vaitioloaan. Hekin ovat suuria. Ja Sokrates viittaa heihin ja rakastaa
heitä puhuessaan, koska jokainen ihminen sisältää sen totuuden ja on
itse se totuus, jota kaunopuhuja julistaa. Mutta juuri siitä syystä,
että kaunopuhuja osaa sitä julistaa, tuntuu hänessä tuo totuus asuvan
jo höllemmässä; ja sen vuoksi kaunopuhuja lähestyy noita ihailtavia
vaitiolon miehiä nöyrästi ja kunnioittavasti."

Ihminen himoo selityksiä. Hänelle pitää näyttää hänen elämänsä. Hän
iloitsee, kun hän jossakin tapaa sattuvan tulkinnan jostakin
pikkueleestä, jonka hän teki viisikolmatta vuotta sitten. Tässä ei ole
mitään pikku elettä, vaan on suurin osa meidän arkipäiväisen sielumme
asenteista. Tästä ei löydä sitä ikuisuuden piirrettä, joka on ominainen
Markus Aureliuksen ajattelulle. Markus Aurelius, hän on itse ajattelu
korkeimmassa asteessaan. Mutta kuka meistä muuten elää Markus
Aureliuksen elämää? Tässä on vain ihminen, ei muuta. Häntä ei ole
mielivalloin suurennettu; hän on vain lähempänä meitä kuin
tavallisesti. On Jussi karsimassa puitaan, on Pekka veistämässä
pirttiään, sinä puhumassa minulle elon korjuusta, minä antamassa
sinulle kättä; mutta meidät on asetettu semmoiseen kohtaan, jossa
olemme jumalten kosketuksissa, ja me hämmästymme omia tekojamme. Emme
tienneet, että kaikki sielun kyvyt olivat esillä, emme tienneet, että
kaikkeuden lait odotellen ympäröitsivät meitä; ja niin me käännymme
katsomaan toisiimme, sanattomina, niinkuin ihmeen yllättäminä.

Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän
sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät
hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin
palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan
ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla
pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden
toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään
Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on
meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä
ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin
ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja
arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön.
Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta
meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen
osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun
toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin
tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa
teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä
syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt
oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut
minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt
minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna
minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.



VIII.

NOVALIS.


[Esipuheen katkelma _Saïs'in oppilaiden_ käännöksestä.]

"Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän
näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" -- niin sanoo kirjailijamme. Minä
olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle
eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun
siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat
ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme
ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin.
Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen
varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.

On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen
pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden
kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan
päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten
rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole
toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan
niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on
se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja
mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole
näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat
moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; -- jos joku
niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa,
niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja
selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja
iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja
salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää
kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja
hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla
kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.

Kaikki se mitä sanoilla sanotaan ei itsessään ole mitään. Pane toiselle
vaakalaudalle kaikki suurten viisaitten puheet ja toiselle tuon lapsen
tiedoton viisaus ja sinä saat nähdä, että kaikki se mitä Platon, Markus
Aurelius, Schopenhauer ja Pascal ovat meille ilmoittaneet, ei saa
rahtuakaan hievahtamaan tiedottomuuden aartehistoa, sillä vaiti oleva
lapsi on tuhatta vertaa viisaampi kuin puhetta pitävä Markus Aurelius.
Ja kumminkaan eivät kaikki tuon lapsen tuntemattomat sisäiset aarteet
olisi sitä mitä ne nyt ovat, jollei Markus Aurelius olisi kirjoittanut
kahtatoista Meditatio-kirjaansa. Ehkei ole mahdollista puhua näistä
asioista selvää kieltä, mutta ne joilla on kykyä asettaa omalle
itselleen kyllin syviä kysymyksiä ja jotka osaavat vaikkapa vain
salamanlyönnin ajan elää täysin olemuksensa mukaisesti, ne tietävät,
että asia on niin. Jonain päivänä voidaan saada selville ne syyt, jotka
vaikuttavat sen, että vaikka joku kansanmies ei ikänään ole lukenut
Platonia, Swedenborgia eikä Plotinosta, niin ei hänen sielunsa nyt
olisi sitä mitä se niin erehtymättä on, jolleivät nuo mainitut miehet
koskaan olisi eläneet. Mutta miten lieneekin, niin ainoaltakaan
sielulta ei koskaan ainoakaan ajatus katoa olemattomiin, ja kuka tietää
kuinka monet meistä elävät vain sellaisten ajatusten varassa, joita ei
koskaan ole ilmaistu? Meidän tietoisuudellamme on monta astetta, ja
suurimmat viisaat huolehtivat vain meidän tietoisuudestamme, joka on
melkein tiedotonta sen tähden, että se juuri on tulossa jumalalliseksi.
Tuon transeendentalin tietoisuuden kartuttaminen näyttää aina olleen
ihmisten korkein vaikka tuntematon halu. Että se on heille tietämätöntä
ei merkitse mitään, sillä heille on kaikki tietämätöntä, ja kumminkin
he sieluissaan toimivat niin viisaasti kuin kaikkein viisaimmat. Totta
on että suurin osa ihmisistä vasta kuoleman vaiheilla saa elää pienen
hetken. Kuitenkin tuo mainittu tietoisuus karttuu vain sikäli kuin
karttuu se selittämätön mikä meitä ympäröi. Me pyrimme tietämään
oppiaksemme olemaan tietämättä. Me suurenemme vain sikäli kuin
suurennamme niitä salaperäisiä seikkoja, jotka meitä painavat, ja me
olemme sellaisten orjien kaltaisia, jotka vain sillä ehdolla saavat
elämänhalunsa säilymään, että aina ja masentumatta lisäävät armottomien
kahleittensa painoa...

Noiden ihmeellisten kahleitten historia on meidän oman itsemme ainoa
historia. Sillä me olemme pelkkä mysterio ja se mitä me tiedämme ei ole
mielenkiintoista. Tuo historia ei vielä ole pitkä; se mahtuu muutamille
sivuille ja parhaimmatkin näyttävät pelkäävän sitä. Kuinka harvat
uskaltavatkaan edetä inhimillisen ajatuksen äärimmäisille aloille! ja
sano minulle niiden nimet, jotka olisivat siellä jonkun hetken
viipyneet... Monet ovat sitä luvanneet, ja jotkut ovat yrittäneet,
mutta pian on heiltä loppunut se voima, jota siellä tarvitaan, he ovat
vierähtäneet takaisin ulkonaisen elämän vaiheille, ihmisymmärryksen
tutuille maille, "ja heidän silmäinsä edessä solui kaikki taas vanhaan
tapaan."

On todella vaikeata tehdä kysymyksiä omalle sielulleen ja erottaa sen
heikko lapsenääni ympäröivän turhan melun keskeltä. Ja kumminkin, kun
ajattelemme: kuinka mitättömiä ovatkaan kaikki muut hengen
ponnistukset, ja kuinka kaukana meistä itsestämme käykään meidän
tavallinen elämämme! Voisi sanoa että siellä alhaalla näkyy vain meidän
tyhjien, hajanaisten ja hedelmättömien hetkiemme kuvajainen; mutta
täällä on meidän olemuksemme ainoa kiinnekohta ja itse elämän
olinpaikka. Sinne meidän on alati ja yhä uudelleen paettava. Kaiken
muun me tiedämme jo ennen kuin meille on mitään sanottukaan; mutta
täällä me opimme paljon enemmän kuin mitä puhumalla puhutaan. Ja juuri
kun lause uupuu ja sanat häviävät, kohtaa meidän levoton katseemme
yhtäkkiä, vuotten ja vuosisatain halki, toisen katseen, joka
uskollisesti on sitä odottanut Jumalan tiellä. Silmäluomet värähtävät
yhtaikaa, silmät kostuvat saman mysterion pelottavan suloisesta
kasteesta, ja me tiedämme ettemme enää ole yksin tällä loputtomalla
tiellä...

Mutta mitkä kirjat puhuvat meille tuosta elämän olinpaikasta?
Metafysikot pääsevät tuskin sen rajamerkeille asti ja kun niiden ohi on
menty, niin mitä oikeastaan on silloin jälellä? Joitakin mystikoita,
jotka näyttävät mielettömiltä sen vuoksi, että he ilmeisesti
edustaisivat itse inhimillisen ajattelun luonnetta, jos ihmisellä olisi
aikaa ja voimaa olla tosi ihminen. Vaikka me yli kaiken rakastammekin
tavallisen järjen mestareita, semmoisia kuin Kant, Spinoza,
Schopenhauer ja muutamat muut, niin ei se anna aihetta vieromaan
toisellaisen järjen mestareita, joiden järki on veljellistä järkeä
sekin ja ehkäpä meidän tulevaisuuden järkeämme. Kuitenkin kaikitenkin
he ovat meillä sanoneet asioita, jotka olivat meille välttämättömiä.
Ota syvällisin kaikista tavanmukaisista siveysoppineista tai
sielutieteilijöistä ja katso mitä hän opettaa. Hän puhuu sinulle
rakkaudesta, vihasta, ylpeydestä ja muista meidän sydämemme
intohimoista, ja nuo seikat voivat viehättää meitä hetkisen, niinkuin
poimitut kukat. Mutta meidän todellinen ja muuttumaton elämämme
kulkee tuhannen peninkulman päässä rakkaudesta ja sadantuhannen
peninkulman päässä ylpeydestä. Meillä on _minä_, joka on syvempi ja
tyhjentymättömämpi kuin intohimojen tai puhtaan järjen _minä_. Ei ole
tärkeätä sanoa meille mitä tunnemme silloin kun rakastajattaremme
hylkää meidät. Tänä päivänä hän menee pois, ja meidän silmämme itkee,
mutta meidän sielumme ei itke. Voi sattua, että sielu saa tuosta
tapauksesta tiedon ja muuntaa sen valoksi, sillä kaikki mikä sieluun
saapuu, alkaa heti säteillä. Myös on mahdollista, ettei sielu tiedä
mitään koko asiasta, ja mitäpä siitä silleen on puhumista? Sellaiset
pienet asiat on jätettävä niille, jotka eivät tiedä että elämä on
syvää, Jos minä tänä aamuna olen lukenut La Rochefoucauld'ia tai
Stendhal'ia, niin luuletteko siitä saamieni ajatusten lisänneen minun
ihmisyyttäni tai tehneen minua kauniimmaksi niiden enkelien edessä,
joita minun päivin ja öin on lähestyminen? Kaikki mikä ei kohoa
koeteltua arkiviisautta korkeammalle, se ei kuulu meille eikä ole
meidän sielullemme arvollista. Kaikki mitä opimme ilman tuskaa, tekee
meidät pienemmiksi. Minä hymyilisin vaivaloisesti, jos sinun onnistuisi
minulle osottaa, että olin itsekäs siinäkin kun uhrasin onneni ja
elämäni; mutta mitä on itsekkyys niin monien muiden kaikkivaltiasten
seikkain rinnalla, joiden tunnen itsessäni elävän sanoin kuvaamatonta
elämää? Meidän olemuksemme puhtaat lait eivät löydy intohimojen
vaiheilta. Tulee hetki, jolloin meitä ei enää hyödytä eikä meidän
elämäämme enää liikuta tavallisen tietoisuuden ilmiöt -- jota myös
voisimme sanoa intohimojen tai ensiasteisten suhteiden tietoisuudeksi.
Minä myönnän, että tuokin tietoisuus jossain kohdin on mielenkiintoinen
ja että on välttämätöntä tuntea sen tapoja. Mutta se on vain
pinnallinen kasvi, sen juuret karttavat sitä tulta, joka palaa meidän
olemuksemme keskuksessa. Minä voin tehdä jonkun rikoksen eikä silti
pieninkään henkäys kosketa sen tulen liekkejä; ja taas joku vaihdettu
katse, tulkitsematon ajatus, vaitiolon hetki voi kiihdyttää sen
hirmuisiin loimuihin ja saada sen piilojensa syvyydestä tulvimaan yli
minun elämäni. Meidän sielumme ei tuomitse samoin kuin me; se on
oikullinen ja kätkössä pysyvä. Se voi huomata tuulenhenkäyksen ja
myrsky voi siltä jäädä huomaamatta. On etsittävä sellaista, jota se
huomaa. Siinä on kaikki, sillä siinä olemme me itse.

Niinpä -- palatakseni jälleen tuohon tavalliseen tietoisuuteen, joka
vallitsee niin etäällä meidän sielustamme -- tiedän monta, joita ei
enää ollenkaan hämmästytä esimerkiksi kuvaus Othellon ihmeellisestä
lemmenkateudesta. Se on määräävänä ihmisen ensimäisissä piireissä. Se
on vielä ihailtavaakin, kun varoo avaamasta ovia ja ikkunoita; jos ne
aukenevat, virtaa ulkoa sisään kaikki se tuntematon mikä siellä on
odottanut, ja siinä virrassa varahtaa koko kuva tomuksi. Me kuuntelemme
Maurin ja Desdemonan puhelua ja pidämme sitä täysivalmiina luomana,
mutta emme kuitenkaan voi olla sen ohessa ajattelematta syvempiä
asioita. Tuo afrikalainen soturi elää toista elämää, joka ei riipu
siitä, pettääkö jalo venetsiatar häntä vai eikö petä. Hänen sielussaan
ja hänen olemuksensa ympärillä voi juuri hänen kurjimman epäluulonsa ja
raaimman vihansa hetkellä sattua tuhat vertaa ylevämpiä tapauksia,
joita hänen kiljuntansa ei voi hämmentää, ja lemmenkateuden
pinnallisten kuohujen läpi kuultaa jokin muuntumaton olemus, johon
ihmisnero toistaiseksi vain sivumennen on viitannut.

Siitäkö johtuu kaikkien mestariteosten suruvoittoinen sävy? Niitä
luodessaan on runoilijain täytynyt sulkea silmänsä näkemästä sielunsa
hirvittäviä näköaloja ja vaimentaa sen lukuisat vakavat äänet.
Jolleivät he niin olisi tehneet, olisivat he kadottaneet uskalluksensa.
Ei mikään ole niin masentavaa ja petollista kuin mestariteos, sillä se
osottaa parhaiten ihmisen kyvyttömyyttä päästä tietoisuuteen omasta
suuruudestaan ja arvokkuudestaan. Jollei siinä ohessa jokin ääni meille
ilmoittaisi, että suurimmatkaan kauneudet eivät ole mitään sen rinnalla
mitä me olemme, niin olisi sellainen mestariteos omansa alentamaan
meitä enemmän kuin mikään.

"Sielu", sanoo Emerson, "on korkeampi kuin kaikki mitä siitä voidaan
tietää ja viisaampi kuin mikään sen teoista. Suuri runoilija saa meidät
tuntemaan oman arvomme ja niin me annamme vähemmän arvoa hänen
luomalleen. Paras oppi mitä hän meille antaa on se, että opimme
pitämään halpana kaikkea, mitä hän on tehnyt. Shakespeare vie meidät
niin yleville älyllisen toiminnan maille, että hänen omat rikkautensa
vaikuttavat mitättömiltä niiden rikkauksien rinnalla, joihin siellä
saamme eläytyä, ja niin me tunnemme, ettei se ylevä teos, jonka hän on
luonut ja jonka me hetkittäin kohotamme itsestään olemassa olevan
arvoon; ettei se teos koske asiain todellista luontoa sen syvemmälti
kuin ohikulkijan varjo jotakin kallionkylkeä."

Suurten runoelmien ja suurten murhenäytelmien ylevät huudahdukset eivät
ole muuta kuin salaperäisiä huudahduksia, jotka eivät koske noiden
runoelmien ja näytelmien ulkonaista toimintaa. Ne ovat sisällisen
elämän hetkittäisiä pilkistyksiä ja ne saavat meidät toivomaan jotakin
odottamatonta -- jota me kumminkin niin kiihkeästi odotamme! -- kunnes
ylen tutut intohimot taas peittävät ne lumellaan... Juuri semmoisissa
kohdissa ihmisyys hetkeksi asettuu oman itsensä eteen, niinkuin joku
ihminen jonkun enkelin eteen. Mutta nyt on tarpeellista, että se niin
usein kuin mahdollista asettuu oman itsensä eteen saadakseen tietoa
omasta olemuksestaan. Jos jonkun toisen maailman olento astuisi alas
meidän keskellemme ja kysyisi meidän sielumme jaloimpia kukkia ja
ihmiskunnan aateliskirjoja, niin mitä me hänelle antaisimme. Jotkut,
tietämättä mitä tehdä, viittaisivat filosoofeihin. Joku taas, en muista
kuka, on luvannut tuoda esiin _Othellon, Kuningas Lear'in ja Hamletin_.
Ei, ei, emme me ole mitään semmoista. Ja minä luulen, että meidän
sielumme painuisi syvälle meidän ruumiiseemme ja kuolisi sinne
häpeästä, sillä se tietää kyllä hyvin, etteivät sen näkyväiset
aartehistot ole mitään vieraille näytettäviä ja että ne sisältävät vain
väärennettyjä jalokiviä. Vähäisinkin meistä tuntee yksinäisyyden
hetkinä -- kun hän tietää sen mitä ihmisen pitäisi tietää -- olevansa
oikeutettu toisenlaiseen esittelyyn kuin se minkä mestariteokset
antavat. Me olemme näkymättömiä olentoja. Meillä ei olisi taivaan
lähettiläälle mitään sanottavaa eikä liioin mitään näytettävää, ja
meidän parhaat kauneutemme tuntuisivat yhtäkkiä samanlaisilta kuin ne
poloiset perhemuistot, jotka ovat olevinaan niin kalliita siellä omissa
laatikoissaan, mutta muuttuvat heti niin surkeiksi jos ne vedetään
piilostaan välinpitämättömien silmien katseltaviksi. Me olemme
näkymättömiä olentoja, jotka elämme vain omassa itsessämme, ja tuo
tarkkaavainen vieras menisi pois aavistamatta mitä kaikkea hän olisi
voinut nähdä, jollei meidän suopea sielumme juuri silloin tulisi
väliin. Sielu pakenee niin mielellään pikkuasioita ja sitä on niin
vaikea tavottaa elämän seasta, ja sen vuoksi pelätään kutsua sitä
apuun. Ja kumminkin se on aina läsnä eikä pety koskaan, eikä petäkään
koskaan kun sitä oikein pyytämällä pyydetään. Se näyttäisi tuolle
odottamattomalle lähettiläälle ihmisen yhteenpuristettuja käsiä, hänen
silmiään, jotka ovat täynnä nimettömiä unelmia, ja hänen huuliaan,
jotka eivät mitään osaa sanoa; ja ehkei toinen, jos hän on kyllin
arvokas ymmärtääkseen, silleen enää uskaltaisi kysyä...

Mutta jos hän muita todistuksia tahtoisi, niin veisi sielu hänet niiden
pariin, joiden teot liikkuvat melkein hiljaisuuden rajoilla. Se avaisi
ovet sinne, missä jotkut rakastaisivat sitä sen itsensä vuoksi
pitämättä lukua ruumiin pikku eleistä. He nousisivat yhdessä niille
yksinäisille ylängöille, missä tietoisuus kohoo askelta korkeammalle ja
missä kaikki ne, jotka ovat levottomia itsensä tähden, tarkastellen
kiertelevät sitä suunnatonta rataa, joka yhdistää näkyväisen maailman
meidän korkeampiin maailmoihimme. He menisivät ihmisolemuksen äärille;
sillä missä inhimillinen näyttäisi loppuvan, siinä se todennäköisesti
vasta alkaa; ja sen varsinaiset ja ehtymättömät ainekset löytyvät vain
näkymättömistä, missä alati on oltava varuillaan. Vain niiltä
ylängöiltä löytyy ajatuksia, joita sielu voi hyväksyä, ja aatteita,
jotka muistuttavat sitä itseään ja ovat yhtä järkkymättömiä kuin se
itse. Siellä ihmisyys on saanut hetkisen hallita ja nuo heikosti
valaistut huiput ovat ehkä ainoat merkit, jotka maasta pilkottavat
hengen avaruuteen. Niiden heijastukset ovat todellakin saman värisiä
kuin meidän sielumme. Me tunnemme itsessämme, että kaikki älyn ja
sydämen intohimot vieraan olennon silmissä olisivat joittenkin
kyläriitojen veroisia; mutta ne miehet, joista minä puhun, ovat
teoissaan edenneet intohimojen pienistä oloista ja sanoneet asioita,
jotka jaksavat kiinnittää muittenkin mieltä kuin maallisen seurakunnan
jäsenten. Meidän ihmisyytemme ei saa myyräyhteiskunnan tavoin liikkua
yksin omissa syvyyksissään. Sen on tärkeätä elää niinkuin sen joskus
pitäisi tehdä elämästään tiliä vanhemmille veljille. Omaan itseensä
kiintynyt henki on vain paikallinen kuuluisuus, joka saa matkustajan
hymyilemään. On olemassa muutakin kuin henkeä, eikä henki ole se, mikä
meitä yhdistää maailman kaikkeuteen. On jo aika oppia tekemään ero
hengen ja sielun välillä. Ei ole kysymys siitä mitä tapahtuu meidän
keskuudessamme, vaan siitä mitä tapahtuu meissä, intohimojen ja järjen
yläpuolella. Jollei minulla tuolle toisen maailman olennolle ole muuta
antamista kuin La Rochefoucauld, Lichtenberg, Meredith tai Stendhal,
niin hän katselisi minua samaan tapaan kuin minä katselen jotain
hengettömän kaupungin epätoivoista porvaria, joka minulle haastelee
kaduistaan, avioelämästään tai teollisuudestaan. Mikäpä enkeli kyselisi
Titukselta, miksei tämä nainut Bereniceä tai miksi Andromake lupautui
Pyrrhukselle? Mitä edustaa Berenice, jos vertaan häntä siihen
näkymättömään mikä piilee tuossa kerjäläisnaisessa, tai ilotyttöön,
joka tuossa tekee minulle merkkejään? Joku salaperäinen sana voi
joskus, yksin ja semmoisenaan, edustaa inhimillistä olentoa; mutta
meidän sielumme ei noilla toisilla alueilla ole ilman varjoja ja
kuiluja; ja sinä itse -- pysähdytkö siihen vakavina hetkinä, kun elämän
paino makaa raskaana hartioillasi? Ihminen ei ole noissa seikoissa ja
kumminkin nuo seikat ovat täysiä ja valmiita. Mutta niistä saa puhua
vain itsekseen ja pitää heti vaieta, jos joku vieras illalla kolkuttaa
ovelle. Mutta jos sama vieras yllättää minut juuri kun sieluni etsii
läheisimpien aartehistojensa avainta Pascalilta, Emersonilta tai
Hellolta tai niiltä joiden huolen esineenä on hyvin puhdas kauneus,
niin silloin en sulje kirjaa enkä punastu; ja ehkäpä hän itse siinä
saisi tuntemuksen jostakin hiljaisuuteen tuomitusta lähimäisestä, tai
ainakin tulisi tietämään, ettemme kaikki ole pelkkiä tyytyväisiä maan
asuvaisia.



JOKAPÄIVÄISYYDEN TRAGIIKKA.


On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon
todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän
todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka.
Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen
tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin
piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä
taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä
ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on
kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön.
Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä
äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen
tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja
katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon
välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin
askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa,
joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi
tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet
sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he
ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken
muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi
kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä
soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä
jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti
havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö
minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi
katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian
uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja
normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta
tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi
kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä
lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin
Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan
voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki
ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä
yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko
hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat
onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren
levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat
onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä
vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin
ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin
ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita
paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun
ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö
olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri
silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni
mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa?
Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia
kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain
ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti
uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain
toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on
ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä
kuin kuvanveisto.

Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän
musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä,
mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat
huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan
vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja
henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa
kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan
liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja
sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja
asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa
mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan
auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset
kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja
sellaista lisää ei enää voi kadottaa.

Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset
maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he
sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman
väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää
samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset
väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista
vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren
vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat
tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi...

Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan
esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton
ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä
omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän
rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja
lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä
neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen
järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista,
kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo
kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla,
jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen
vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai
rakastajattarensa?

Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten
minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka
hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella
vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta.
Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en
mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin
joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin
pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin
ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen,
miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.

Minä ihailen Othelloa, mutta minusta hän ei elä samaa ylevää arkielämää
kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon
mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla
harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina
hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon
vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka
yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa,
seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka
vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään,
kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon
hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen,
hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja
valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat;
tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää,
johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä
eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan
silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; -- joskus olen
taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää
paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää
elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö
voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".

Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi
aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä
havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät
liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä,
joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää
siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä
suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen
murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan _Prometeuksesta_ enkä
_Rukoilijoista_, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme
_Choephores_-näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin
näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin
paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana
sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita
vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin _Eumenidit, Antigone,
Elektra, Oedipus Kolonoksessa_. Esipuheessaan _Bereniceen_ sanoo
Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen _Ajax'ia_, jossa ei tapahdu muuta,
kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty
Achilleen aseet. He ovat ihailleet _Filoktetesta_, jonka ainoana
aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse _Oedipus_,
huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi
kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."

Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei
ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin
aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat
toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen
mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa.
Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää
alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa
mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään
lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja
väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan.
Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja
arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia,
tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat,
tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä,
puolihämärässä hartaudessa.

Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen
aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin
jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija
kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa
lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa
luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen
vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja
kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä?
Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa
olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta
ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus,
sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus
ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä
pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti
syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä
siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut
mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen
päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta
vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa
paljastavat pisarat...

Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus
riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko
se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja
selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti
välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät
tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän
sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen
vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat,
kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä
se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun
laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän
kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin
vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen
kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän
totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät
totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille
näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa,
että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä
vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää
puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen
käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan
totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen
ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin
vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina
hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai
mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia
kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä
sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni
asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä
syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka
minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka
ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona
kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana
jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen
muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä
"loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona"
tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi
pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä
silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni,
tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen
sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset
ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla
tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona,
niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi
pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki
"todellisuudessa" tapahtuu?

Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä
jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin
näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen
vuoropuhelu", nimittäin "_Solness rakentajassa_". Kuitenkin on siinä
sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja,
jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija _Solnessissa_
liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin
ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa
lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on
kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan
siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen
rinnalla, mitä hänen on _täytynyt_ sanoa. Hän on vapauttanut eräitä
sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän
itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa
Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri --
näettekös -- se on _se_, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja
siinä on antautumien -- joko sitten tahtoi tai ei."

Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat
luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä
sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka
he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja
Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa
tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea
sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen
miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä
muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan,
niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan,
toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä
tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni
saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen
tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen.
Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle.
Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan
tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen
kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan
hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita,
niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat
tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa
ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa
taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia
tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin.
Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän
sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me
olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon
ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.

Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin
kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen
ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me
sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me
sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on
meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa
samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja
puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään...

Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa
ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään
muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin
lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa
unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen
lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman
elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako,
että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen
hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä,
syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet...



X.

TÄHTI.


Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen
runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten".
Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet
ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet
jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren
muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin
niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä
niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen
luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina
ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään
ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se
on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen
salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta,
että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein
hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein
aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli
kaikkein kauhistavin.

Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai
kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä
mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä
vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu
kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä
sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se
ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista
kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi
kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus
käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan,
vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä
käsittämättä.

Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan
näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja
murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme
syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on
ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on
ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan
hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen.
Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita;
mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin
valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata
on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut
jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun
partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole
mitanneet.

Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata
näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää
kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja
entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan
alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat
meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän
ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää
niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.

Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä,
salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja
viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös
kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin
vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän
surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden
alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita
syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen
suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua
loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo
tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa...

Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki
pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien
tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana
uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme
erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden
maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta
tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli
ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima.
Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään
kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on
se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei
pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään
onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se
mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän
tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat
ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut
uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen
polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut
risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä,
näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.

Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset
tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken
näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja
tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen.
Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin
huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se
laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä.
Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin?
Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka
nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on
salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman
huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja
kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan
valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.

Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa
kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät _fey'iksi_ sellaista
ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista
ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä
turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko,
sellainen _fey_, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan
kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in
synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert
Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina
muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä
tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi
voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun
olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme
teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta
elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka
meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun
emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme
nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla
turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä
voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?

Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi
minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento
liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi
sitä tiennyt... Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt
sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen,
mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille
ovelle kolkuttamaan... Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin
kohtalo...

       *       *       *       *       *

Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on
jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu _ab
intra_. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta
näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän
kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä
ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat
johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä
puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät
puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään
vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja
ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa
meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä
määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä
asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit,
jotka elävät meidän verestämme?

Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään
pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne
sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen
kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja
aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä
asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta
tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat
kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka
tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian
pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa
sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin...

Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen
tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä
suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin
salaperäistä lohdutusta.

Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman
onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet
itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän
olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee.
Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme
hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset
voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää
kaikki taas vapaasti.

Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja
joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta -- vaikkemme
kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain
toisarvoisia asioita -- tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei
voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja
naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei
ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki
katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä
nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken
kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo
näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että
eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs
kohtalo saanut määrätyn suuntansa...

Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi
näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen
kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä
tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää
sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa?
Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai
voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat
luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on
rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti
heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on
toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se
järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen...

Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen
merkki, että tähti tekee sammumista...

Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei
ole enää kysymys tahdosta, -- me olemme tuhansia peninkulmia sen
yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon
kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme
paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me
odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen
tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me
tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain
rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka
eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä
puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset
saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.

Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos
luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja
että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät.
Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut.
Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun
määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat,
kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne
johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla
tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa,
toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä
jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että
seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja
että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme
ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin
rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen,
että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä
jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti
vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa
surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi...

Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me
aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru
kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa
tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet
puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole
vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin
suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me
viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö
suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian
kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus
tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna
juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko
tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista
hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä
varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata
itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat
vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet.
Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on
peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina,
tunteneet yhtäältä _niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet_, ja
toisaalta _kuolleitten voiman_. Taustalla näkyy vain uusi
salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä
kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme
kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme
voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli
äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti.
Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan
ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa;
täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse
vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me
saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse
rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia
määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan
päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja
että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään
ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta
tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät
oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme,
meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään
ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen
katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän
esi-isämme nousemaan -- ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda
-- vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.

Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja
nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari
kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo,
kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta
huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti:
Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen
juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri
mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on
vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden
yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me
nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut
yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava
kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama
viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy
sallimuskin törkeänä ja raakana".

Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me
kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy
vastapuolikin. On ehkä totta, että sikäli kuin meidän sielumme kohoaa
se samalla puhdistaa kohtaloa; vaikka on totta sekin, että samat surut,
mitkä uhkaavat villejä myös uhkaavat meitä. Mutta meillä on toisia
suruja, joita he eivät aavistakaan; ja henki kohoaa vain sitä varten,
että se keksisi niitä uusia, kaikista näköpiireistä. "Me nimitämme
kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa." Pyrkikäämme vaikuttamaan
niin, ettei kohtalo olisi liian jyrkkä. On kaunista lisätä surujensa
määrää, koska se on yhtä kuin laajentaa tietoisuuttaan, joka taas on
ainoa ala, missä ihminen tuntee elävänsä. Ja se on myös ainoa keino
täyttää korkein velvollisuutensa toisia maailmoja kohtaan, koska
maanpiirin tietoisuuden lisääminen todennäköisesti on yksin meidän
tehtävämme.



XI.

NÄKYMÄTÖN HYVYYS.


Viisas mies, jonka sattumalta olin tavannut suuren valtameren
kuuluvissa, sanoi minulle eräänä iltana: On muuan asia, jota ei huomata
ja jota ei kukaan näytä ottavan lukuun; ja kumminkin se luullakseni on
yksi niitä voimia, jotka pitävät yllä olentoja. Ne jumalat, joista me
olemme syntyneet, ilmaisevat meissä itsensä tuhansilla eri tavoilla;
mutta niiden ikuisen elämän ehkä puhtain tunnus on tuo salainen hyvyys,
johon ei ole kiinnitetty huomiota ja josta kukaan ei ole puhunut kyllin
suoraan. Ei kenkään tiedä mistä se on lähtöisin. Se vaan tulee ja
hymyilee meidän sielujemme ovilla; ja ne joille se hymyilee syvimmin ja
tiheimmin voivat, jos tahtovat, täyttää kärsimyksillä meidän päivämme
ja yömme, ja sittenkään me emme voi olla heitä rakastamatta...

Syy ei ole tästä maailmasta, ja kumminkin se liittyy useimpiin meidän
toimiimme. Se ei huoli edes näyttäytyä katseessa tai kyynelessä.
Päinvastoin se joistakin arvaamattomista syistä aina pysyy kätkössä. On
kuin se pelkäisi voimansa käyttämistä. Se tietää, että sen
tahdottominkin liike luo sen ympärille kuolemattomia seikkoja; ja me
olemme kitsaita, kun on kysymys kuolemattomista seikoista. Minkä tähden
me niin pelkäämmekin ammentaa siitä taivaasta, joka meissä on? Me emme
uskalla toimia sen Jumalan mukaisesti, joka meitä pitää elävinä. Me
säikymme kaikkea, mitä jokin liike tai sana ei kykene selittämään; ja
me suljemme silmämme kaikelta mitä vasten tahtoamme teemme siinä
valtakunnassa, jossa kaikki selittelyt ovat tarpeettomia. Mistä
johtuukin että ihmisten jumalallisuus on niin arkaa? Voisi sanoa, että
mitä enemmän jokin sielun liike lähestyy jumalallista, sitä tarkemmin
me yritämme peittää sitä lähimäistemme katseilta. Eikö ihminen olisi
muuta kuin pelokas jumala? tai eikö meidän ole lupa eksyttää korkeampia
voimia? Kaikessa mikä ei sisälly tähän ylen näkyväiseen maailmaan on
samallaista hentoa nöyryyttä kuin taitamattomassa tytössä, jota äiti ei
päästä sisälle silloin kun taloon tulee vieraita. Ja sen vuoksi ei
meidän kätketty hyvyytemme vielä koskaan ole käynyt ulos meidän
sielumme hiljaisista ovista. Se elää meissä niinkuin vanki, jonka on
kielletty lähestymästä ristikkoa. Sen ei muuten tarvitsekaan sitä
lähestyä. Riittää kun se vaan on siellä. Pyrkiköön se vaikka
piiloonkin, niin heti kun se kohottaa päätään tai liikuttaa jotain
kahleensa rengasta tai avaa kättänsä, valkenee vankihuone, ikkunat
leviävät sisäisen kirkkauden paineesta, sanojen ja olentojen välille
aukenee kuilu, joka on täynnä liehuvia enkeleitä, kaikki on hiljaa,
katseet kääntyvät hetkeksi pois ja siinä kynnyksellä kaksi sielua
syleilee toistaan kyynelsilmin...

Se ei ole mitään tähän maailmaan kuuluvaa, eivätkä mitkään kuvaukset
sen suhteen auta mitään. Niillä jotka tahtovat minua ymmärtää, pitää
itsellään olla _sama tunnonherkkä kohta_. Jollet eläissäsi koskaan ole
kokenut _omaa näkymätöntä hyvyyttäsi_, niin pysähdy tähän, tämä ei
hyödytä sinua. Mutta onko todella niitä, jotka eivät olisi tuota voimaa
kokeneet, ja eivätkö pahimmatkin meistä joskus näkymättömästi ole
olleet hyviä? En tiedä sanoa; on niin paljon olentoja tässä maailmassa,
jotka eivät muuta mieti kuin miten masentaisivat sielunsa
jumalallisuutta. Pienikin peräänantaminen saa kumminkin jumaluuden taas
elpymään, eivätkä ilkeimmätkään aina jaksa pitää puoliaan. Ja sen
vuoksi varmaan niin monet ilkiöt ovat hyviä vaikkei sitä päästä
näkemään, kun taas monet pyhimykset eivät näkymättömissä olekaan
hyviä...

Minä olen useamman kuin yhden kerran aiheuttanut kärsimystä, jatkoi
hän, kuten jokainen olento luo kärsimystä ympärilleen. Minä olen
tuottanut kärsimystä sen tähden, että me olemme maailmassa, missä
kaikki on sidottu toiseensa näkymättömillä siteillä, maailmassa, missä
kukaan ei ole yksin; ja kuinka usein särkeekään hyvyyden tai rakkauden
lempein liike niin paljon viattomuutta meidän läheisyydessämme! -- Olen
vielä tuottanut kärsimyksiä siitäkin syystä, että parhaimmat ja
hellimmätkin ihmiset joskus tuntevat tarvetta toisten tuskista
löytämään jonkin osan omaa olemustaan. Löytyy todella semmoisia
siemeniä, jotka itävät meidän sielussamme vain niiden kyynelten
kasteessa, jotka vuodatetaan meidän tähtemme; ja kumminkin niistä
siemenistä kasvaa hyviä kukkia ja terveellisiä hedelmiä. Minkä sille
voi? Se on laki, jota me emme ole laatineet, ja minä en tiedä,
uskaltaisinko minä rakastaakaan semmoista ihmistä, joka ei koskaan
olisi tuottanut toiselle kyyneliä. Sangen usein ne, jotka ovat enimmän
rakastaneet, myös ovat aiheuttaneet enimmän kärsimystä, sillä jokin
lempeä ja arka julmuus on tavallisesti rakkauden levoton sisar ja
seuralainen. Rakkaus etsii kaikkialta rakkauden todisteita, ja kukapa
ei olisi taipuvainen näkemään kaikkein ensimäisiä sellaisia todisteita
rakastetun kyynelissä?

Ei kuolemakaan riittäisi tyynnyttämään rakastajaa, jos hän uskaltaisi
kuunnella rakkauden vaatimuksia; sillä kuoleman hetki tuntuu aivan
liian lyhyeltä tuolle rakkauden sisäiselle julmuudelle. Kuoleman tuolle
puolen mahtuu vielä kokonainen epäilysten meri; ja ne jotka kuolevat
yhdessä, eivät ehkä kuolekaan ilman levottomuutta. Tässä on kyynelten
juostava pitkään ja verkallensa. Tuska on rakkauden ensimäinen ravinto,
ja jokainen rakkaus, jota ei kertaakaan ole ravittu puhtaalla tuskalla,
kuolee pois niinkuin äskensyntynyt lapsi, jota yritetään ravita
aikuisten tapaan. Rakastatko sinä samalla lailla sitä joka aina saa
sinut hymyilemään, kuin sitä joka joskus saa sinut itkemään? Ah,
rakkauden täytyy saada itkeä, ja sangen usein juuri nyyhkytysten
hetkinä taotaan ja karaistaan rakkauden siteet koko elämän iäksi...

Niin olen aiheuttanut kärsimystä sentähden, että rakastin -- puhui hän
edelleen -- ja myös olen aiheuttanut sitä sentähden, että en enää
rakastanut. Mutta mikä ero onkaan noiden kaksien eri kärsimysten
välillä! Yhtäällä koetellun rakkauden verkkaiset kyyneleet, jotka
omissa syvyyksissään näyttivät olevan tietoisia siitä, että ne meidän
yhtyneissä sieluissamme kostuttivat joitakin sanoin selittämättömiä
seikkoja; toisaalla taas nuo poloiset kyyneleet, jotka puolestaan
tiesivät valuvansa yksinäisinä erämaahan. Mutta juuri semmoisina
hetkinä, kun sielu todella on pelkkänä korvana tai pikemminkin pelkkänä
sieluna, olen minä saanut tuta sen näkymättömän hyvyyden voiman, joka
osaa sammuvan rakkauden onnettomiin kyyneliin luoda syttyvän rakkauden
jumalallista hohdetta. Etkö koskaan ole kokenut semmoista synkkää
iltaa, kun masentuneet suudelmat eivät enää jaksa hymyillä ja sielu
vihdoinkin huomaa pettyneensä? Sanat saattoivat vain suurella vaivalla
tulla kuuluville lopullisen eronhetken viileässä ilmassa; sinä hankit
juuri ainiaaksi poistumaan ja melkein elottomat kädet ojentuivat
peruuttamattoman lähdön hyvästelyyn, kun sielu yhtäkkiä värähti
käsittämättömällä tavalla. Samassa heräsi kumppaninkin sielu olemisen
huipuilla, jotakin syntyi paljon korkeammalla kuin oli väsyneiden
rakastajien rakkaus, ja loitotkoot ruumiit toisistaan miten kauas
tahansa, niin sielut eivät silleen enää unohda, että ne hetkisen saivat
katsella toisiaan vuorten yli, joita ne eivät ennen olleet nähneet, ja
että ne silmänräpäyksen ajan olivat hyviä sellaisesta hyvyydestä, jota
ne eivät vielä tunteneet...

Mitä sitten on tuo salaperäinen liikunto, josta tässä olen puhunut vain
rakkauden toten, mutta joka voi ilmetä elämän pienimmissäkin
sattumuksissa. Onko se jotakin pyhää uhrautumista tai sisäistä
syleilyä, syvää tarvetta esiintyä sieluna sielua kohtaan, liikuttavaa
tunnetta toisen yhtäläisen elämän näkymättömästä läsnäolosta? Onko se
samaa kuin kaikki se ihanuus ja suruvoittoisuus mikä sisältyy itse
elämän ilmiöön, sen yhden ja jakamattoman elämän tuntua, joka
semmoisina hetkinä huuhtelee koko meidän olemustamme? -- Minä en sitä
tiedä; mutta niinä hetkinä ihminen todellakin tajuaa, että jossain on
jokin tuntematon voima; että me kuulumme jonkin semmoisen Jumalan
aartehistoon, joka rakastaa kaikkea; ettei pieninkään sen Jumalan
liikahdus huku huomaamattomiin; ja että lopultakin ollaan semmoisten
seikkain aloilla, jotka eivät petä...

On kyllä totta, ettemme me kapalon ja haudan välillä kertaakaan poistu
noilta sanotuilta aloilta, mutta me harhailemme Jumalassa niinkuin
unissakävijät tai niinkuin sokeat, jotka kiihkeästi etsivät samaa
temppeliä, jossa juuri ovat. Me vaan elämme elämäämme, mies miestä,
sielu sielua vastaan ja yötä päivää me olemme aseissa. Me emme näe
toisiamme, emme kosketa toisiamme. Emme näe muuta kuin kilpiä ja
kypäreitä, emme kosketa muuta kuin pronssia ja rautaa. Mutta kun joku
taivaallinen sattumus hetkeksi saa aseet vaipumaan, niin eikö näykin
aina kypärän alta kyyneleitä ja kilven takaa lapsen heikkoa hymyä, ja
eikö vivahda siinä jokin uusi totuus?

Hän vaipui ajatuksiin; sitten hän jatkoi surullisempaan sävyyn:

Eräs nainen -- luullakseni mainitsin siitä äsken -- eräs nainen, jolle
vasten tahtoani olin tuottanut kärsimystä -- sillä vaikka ihminen
kuinka varoisi, niin levittää hän sittenkin tietämättään kärsimystä
ympärilleen -- eräs nainen, jolle vasten tahtoani olin tuottanut
kärsimystä, paljasti minulle eräänä iltana tuon näkymättömän hyvyyden
kaikkivaltiaan voiman. Ihmisen täytyy olla kärsinyt, ennenkuin hänestä
tulee hyvä, mutta hänen täytyy ehkä tuottaa kärsimystä toiselle, ennen
kuin hänestä tulee parempi. Sen sain kokea sinä iltana. Minä tajusin,
että olin yksinäni saapunut siihen suudelmien surulliseen vaiheeseen,
kun jo tuntee itse liikkuvansa matalissa majoissa vaikka rakastettu
vielä viivyttelee menneitten alkuaikojen palatseissa. Se rakkaus, josta
ihmiset puhuvat, hankki jo meiltä kuolemaan niinkuin lapsi, jonka on
tavannut säälimätön ja selittämätön tauti. Me emme sanoneet toisillemme
mitään. Enkä minä voisi enää edes muistaa, mitä minä ajattelin tuona
vakavana hetkenä. Epäilemättä ajattelin jotakin mitätöntä. Ehkä äsken
tapaamiani kasvoja tai aution rantakadun lepattavaa lyhdynvaloa. Ja
kuitenkin _kaikki tapahtui_ tuhatta vertaa puhtaammassa ja tuhatta
vertaa korkeammassa valaistuksessa, kuin jos mukana olisivat toimineet
kaikki ne säälin ja rakkauden voimat, jotka ajatuksissani ja
sydämessäni ovat minun käskettävinäni. Me erosimme mitään puhumatta,
mutta samalla me hyvin ymmärsimme toinen toisemme sanoin
tulkitsemattoman ajatuksen. Me tiedämme nyt, että on syntynyt uusi
rakkaus, joka ei enää kaipaa tavallisen rakkauden lauseparsia,
huomaavaisuuksia eikä hymyilyjä. Me me ole silleen toisiamme tavanneet
emmekä ehkä tapaakaan vuosisatoihin. "Epäilemättä on meidän paljon
unohdettava ja paljon uutta opittava niissä maailmoissa, joiden läpi
meidän on käytävä" ennenkuin jälleen tapaamme toisemme _samassa
sielunliikunnossa_ kuin tuona iltana; mutta meillä on aikaa odottaa...

Siitä päivästä alkaen olen minä kaikkialla, synkimpinäkin hetkinä,
kunnioittavasti suhtautunut tuon ihmeellisen voiman hyväätekevään
läsnäoloon. Kun vaan yhden ainoankin kerran on selvästi tullut sen
näkemään, niin ei sen kasvoja enää pääse välttämään. Sen hymyä voi
havaita synkimmän vihan onkaloissa ja katkerimpain kyynelten pohjalla.
Ja kumminkaan emme näe sitä ruumiillisin silmin. Heti kun se ilmenee
ulkonaisena tekona, niin sen luonto muuttuu, ja me joudumme samassa
pois sielunmukaisen totuuden piiristä johonkin ihmismäisen valheen
piiriin. Sellainen hyvyys ja sellainen rakkaus, jotka eivät ole
tiedotonta, eivät tee mitään vaikutusta sieluihin, sillä ne ovat
poistuneet omalta elämisalueeltaan. Mutta niinkauan kun ne pysyvät
sokeina, voivat ne järkyttää itse Kohtaloa. Minä tiedän monia ihmisiä,
jotka ovat tehneet kaikkinaisia hyvyyden ja laupeuden töitä, eivätkä
kumminkaan ole niillä ainoatakaan sielua liikuttaneet; ja taas tiedän
toisia, joiden koko elämä näytti olevan valhetta ja vääryyttä, ja
kumminkaan eivät sielut heitä säikkyneet eikä herännyt hetkenkään
epäilystä siitä, että he olivat hyviä. Eikä siinä kyllin. Kun sinun
hyvyydestäsi ja rakkaudentöistäsi vaan kerrotaankin semmoisille, jotka
eivät ollenkaan sinua tunne, niin he heti epäilevät jotain, eikä
paraskaan vakuuttelu liikuta heidän syvintään, jollei sinun hyvyytesi
ole ollut tuota näkymätöntä laatua. On kuin jossain olisi semmoinen
paikka, missä kaikki punnitaan henkien läsnäollessa, tai jossain yön
tuolla puolen semmoinen varmuuksien keskuslähde, jonne sielujen äänetön
lauma joka aamu saapuu juomaan.

Ehkei vielä ollenkaan tiedetä, mitä _rakastaminen_ todella merkitsee.
Monien ihmisten elämä sisältää rakkautta, josta he eivät tiedä mitään.
Sellainen rakastaminen ei ole vain sitä, että tahdotaan auttaa ja
onnellistuttaa; vaan se että tunnetaan sääliä, että vilpittömästi
uhraudutaan, että tahdotaan auttaa ja onnellistuttaa; vaan se on
tuhannesti syvempää kuin suloisimmat, luontevimmat, voimakkaimmat
inhimilliset sanat voivat saavuttaa. Joskus tekisi mieli sanoa,
että se on salainen mutta erittäin tehokas ja selvä muisto suuresta
alku-yhteydestä. Siinä rakkaudessa piilee voima, jota ei mikään voi
vastustaa. Kukapa ei -- jos tutkistelee niitä tietämyksiään joihin
tavallisesti ei huomiota kiinnitetä -- kukapa ei sisimmästään löytäisi
muistoja tuon voiman joistakin ihmeellisistä vaikutuksista? Kukapa ei
olisi kokenut, kuinka joskus, ihan mitättömänkin ihmisen läsnäollessa
yhtäkkiä tulee esille jotakin, jota ei kukaan ole esille kutsunut? Onko
se sielu tai ehkä elämä, joka silloin käännähtää niinkuin unesta
heräävä? Sitä en tiedä. Ettekä te itsekään sitä tienneet eikä kukaan
siitä puhunutkaan. Mutta te ette eronneet niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut.

Sellainen rakastaminen on sielun mukaista rakastamista, eikä ole
semmoista sielua, joka ei siihen rakkauteen vastaisi. Sillä
ihmissielulla on vuosisatainen nälkä, sitä ei tarvitse kahdesti käskeä
hää-aterialle.

Kaikki meidän veljiemme sielut leijuvat lakkaamatta meidän ympärillämme
etsien suudelman tilaisuutta ja odottaen vain saavansa merkin. Mutta
kuinka paljon onkaan niitä olentoja, jotka eivät eläissään ole
uskaltaneet sitä merkkiä antaa! Koko meidän olemisemme onnettomuus on
siinä, että me elämme niin syrjässä sielustamme ja pelkäämme sen
pienempiäkin liikuntoja. Jos me sallisimme sen siellä äänettömässä
valossaan avoimesti hymyillä, niin olisi meidän elämämme jo
ijäisyyselämää. Riittää kun hetkisen harkitsemme mitä se saa aikaan
niinä kalleina minutteina, joina me unohdamme vartioida sitä niinkuin
mielipuolta: esimerkiksi rakkaudessa, jossa me joskus päästämme sen
ulkonaisen elämän ristikoille asti. Ja eikö alkeellisen totuuden mukaan
kaikkien olentojen pitäisi meidän kasvojemme edessä olla samalla lailla
kuin rakastaja on rakastettunsa kasvojen edessä?

Tämä näkymätön ja jumalallinen hyvyys, josta nyt olen puhunut vain
senvuoksi, että se on varmimpia ja läheisimpiä merkkejä meidän sielumme
taukoomattomasta toiminnasta, se jalostaa tietämättään pysyväisesti
kaiken, mitä se joutuu koskettamaan. Kaikki, jotka syyttävät jotakuta
olentoa pahuudesta, syventykööt omaan itseensä ja kysykööt, ovatko he
koskaan olleet hyviä tuon olennon läheisyydessä. Minä puolestani en ole
tavannut ketään, joka ei olisi tullut minua paremmaksi heti samalla
hetkellä kun hänen läheisyydessään olen tuntenut näkymättömän hyvyyteni
heräävän. Olkaa vaan syvintänne myöten hyviä ja te saatte nähdä, kuinka
teidän lähimäisenne tulevat yhtä syvästi hyviksi. Ei mikään ole niin
tarkka vastaamaan hyvyyden salaiseen huudahdukseen kuin toisen hyvyyden
salainen huudahdus. Kun sinun näkymätön hyvyytesi toimii, niin kaikki,
jotka sinua lähestyvät, tekevät tietämättään sellaista, mitä eivät
tekisi jonkun toisen läheisyydessä. Siinä vaikuttaa jokin voima, jolla
ei ole nimeä, jokin henkinen kilpa, jota ei voi vastustaa. Voisi sanoa,
että juuri tässä on meidän sielujemme herkin kohta; sillä niitä on
sieluja, jotka näyttävät unohtaneen olemassaolonsa ja luopuneen
kaikesta mikä ylentää; mutta kun ne tapaavat toisensa tässä kohden,
niin ne taas kiinnostuvat; ja salaisen hyvyyden jumalaisilla kentillä
ei kaikkein mitättöminkään sielu joudu tappiolle.

Ja kuitenkin on mahdollista, ettei mikään muutu siinä elämässä, jota
silmin nähdään. Mutta tämä yksinkö on tärkeätä ja onko meidän
olemassaolomme sidottu vain tekoihin, joita voimme käsin koskettaa
niinkuin maantien kiviä? Jos teet itsellesi tuon kysymyksen, jonka on
sanottu kuuluvan ihmisen jokailtaiseksi tehtäväksi: "Mitä kuolematonta
olet tänään tehnyt?" -- niin onko vastaus silloin ensi kädessä
etsittävissä sellaisten seikkain parista, joita voidaan tarkalleen
laskea, punnita ja mitata? Olet ehkä vuodattanut ihmeellisiä
kyyneleitä, täyttänyt jonkun sydämen aavistamattomilla varmuuksilla tai
hankkinut ikuisen elämän jollekin sielulle kenenkään sitä
havaitsematta, itsesikään tietämättä. Mahdollista on että
koettelemuksen hetkellä kaikki romahtaa ja että tämäkin hyvyys väistyy
pienintä pelkoa. Mutta se ei mitään merkitse. Jotain jumalallista on
tapahtunut ja sinun Jumalasi on jossain ehkä hymyillyt. Eikö lienekin
elämän korkein määrä saada selittämätön sillä tavoin meissä uudesti
syntymään: ja tiedämmekö mitä me lisäämme itseemme silloin, kun
herätämme hitusen sitä käsittämätöntä, jota uinuu joka käänteessä?
Tässä olet herättänyt rakkauden, joka ei silleen enää nuku. Sielu, jota
sinun sielusi on katsellut ja joka sinun kanssasi kenenkään näkemättä
on vuodattanut juhlallisen ilon pyhiä kyyneleitä, se sielu ei
kärsimystensä kuluessa kanna sinulle vihaa. Sillä ei ole edes mitään
anteeksiannon tarvetta. Se on niin varma jostakin, tietämättömästä
jostakin, ettei mikään siitä puolin voi hävittää eikä kalventaa sen
sisäistä hymyä; sillä mikään ei voi erottaa kahta sielua, jotka
lyhyenkin hetken ajan "ovat yhdessä olleet hyviä".



XII.

SYVÄ ELÄMÄ.


On hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä "kykenee
jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei valitse, muovailemaan suuren
henkisen personallisuuden, joka on kokoonpantu puoleksi hänestä
itsestään ja puoleksi ihanteesta; ja että se, mikä elää täyttä
todellisuutta, varmasti on juuri tämä."

Itse kunkin on oman pääsemättömän arkielämänsä vähäpätöisyydestä
löydettävä korkeamman elämisen mahdollisuudet. Siinä on meidän jaloin
päämäärämme. Me olemme keskenämme erilaisia vain sikäli kuin olemme
erilaisessa yhteydessä ikuisuuden kanssa. Sankari on suurempi
mierolaista vain sen tähden, että hän jonain hetkenään on elävämmin
tajunnut jonkun sellaisen yhteyden. Jos on totta, ettei luomakunta
pääty ihmiseen, vaan että korkeammat ja näkymättömämmät olennot
ympäröivät meitä, niin ovat he meitä ylempiä vain sen tähden, että
heillä on ikuisuuden kanssa sellaisia yhdyssiteitä, joita me emme
aavistakaan.

Noita yhdyssiteitä meillä on mahdollisuus monistaa. Jokaisen ihmisen
elämässä on päivä, jona taivas itsestään avautuu, ja melkein aina on
ihmisen todellinen aineeton personallisuus alkuisin semmoisesta
hetkestä. Semmoisena hetkenä me varmaan saamme ne näkymättömät ja
ikuiset kasvonpiirteet, jotka me tietämättämme käännämme enkeleitä ja
sieluja kohden. Mutta useimmille ihmisille avautuu taivas sillä tavoin
vain sattumalta. He eivät itse ole valinneet niitä kasvonpiirteitään,
joista enkelit heidät ikuisuudessa tuntevat, eivätkä he osaa jalostaa
eivätkä puhdistaa niiden juonteita. Ne ovat syntyneet vain
satunnaisesta ilosta tai surusta, pelosta, tai ajatuksesta.

Me synnymme todellisesti vasta sinä päivänä, jona me ensi kerran
syvimmässämme tunnemme, että elämässä on jotain totista ja
odottamatonta. Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan
alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että "kaiken
parhaan ja pyhän alkulähde, maailmankaikkeudesta aina Jumalaan asti, on
kätkettynä kaukotähtisen yön tuolla puolen". Kolmas on ilossaan ja
onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas
on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa. Vielä on joku tuntenut
myötätuntoa, joku on ihaillut ja joku on pelännyt. Usein ei tarvita
juuri mitään, riittää sana, liike, jokin mitätön seikka, johon ei
sisälly edes ajatusta. "Ennen rakastin sinua niinkuin veljeäni", sanoo
jossain joku Shakespearen sankari, "mutta nyt kunnioitan sinua niinkuin
omaa sieluani". Varmaankin sinä päivänä juuri joku olento tuli
maailmaan.

Me voimme siten syntyä useammin kuin yhden kerran ja jokaisessa
sellaisessa syntymässä me hiukkasen lähestymme Jumalaamme. Mutta
melkein kaikki me tyydymme odottamaan kunnes jokin tapaus
vastustamattomalla valovoimallaan väkisin tunkeutuu meidän pimeyteemme
ja valaisee meidät vasten tahtoamme. Me odotamme jotakin onnellista
tapausta, jolloin meidän sielumme silmät sattumalta ovat auki, kun
meille jotakin tavatonta tapahtuu. Mutta valoa on kaikessa mitä
tapahtuu, ja suurimmat ihmiset ovat suuria vain siksi, että heillä on
tapana pitää silmänsä avoimina kaikille valoille. Pitääkö sitten
välttämättä sinun äitisi vetää viimeiset hengenvetonsa sinun sylissäsi,
pitääkö lastesi liukkua jossain haaksirikossa ja sinun itsesi
töintuskin pelastua kuolemasta, että sinä lopultakin tulisit tietämään,
että sinä elät käsittämättömässä maailmassa, jossa alati olet ja jossa
näkymätön Jumala asuu ikuisesti yksin luomiensa kanssa? Pitääkö sitten
välttämättä sinun morsiamesi menehtyä tulipalossa tai sinun silmäisi
edestä painua valtameren viheriään syvyyteen, jotta sinä hetken ajan
tajuaisit, että rakkauden valtakunnan rajat ehkä ovatkin kaukana Miran,
Altairin ja Berenicehiusten hienojen valoväikkeiden tuolla puolen? Jos
olisit pitänyt silmäsi avoinna, niin etkö olisi yhdessä suudelmassa
voinut nähdä sitä, mitä äsken näit suuressa onnettomuudessa?
Tarvitaanko siis tuskan peitseniskuja herättämään niitä jumalallisia
muistoja, jotka uinuvat meidän sieluissamme? Viisas ei kaipaa sellaisia
järkytyksiä. Hän katselee kyyneltä, nuoren tytön kädenliikettä,
putoavaa vesipisaraa; hän kuuntelee ajatusta, kun se kiitää ohi,
puristaa veljen kättä, lähestyy jotain huuliparia avoimin silmin ja
sieluin. Niissä hän alati näkee sitä, mitä sinä saat nähdä vain hetken
ajan; ja yhdestä hymyilystä hän oppii sen, mihin sinä tarvitset
myrskyä, ehkäpä kuoleman käden kosketusta.

Sillä mitä ovatkaan "viisaus", "hyve", "sankarillisuus", "elämän suuret
juhlahetket" -- mitä ovatkaan ne pohjaltaan muuta kuin semmoisia
hetkiä, joina ihminen enemmän tai vähemmän on edennyt oman itsensä
ulkopuolelle ja osannut vaikka vähäksikin aikaa pysähtyä jollekin
ikuisuuden portille, josta hän näkee, ettei pieninkään huudahdus, ei
kalpein ajatus, eikä heikoinkaan liike painu tyhjyyteen, tai jos
painuu, niin itse se painuminen on niin mittaamaton, että se riittää
antamaan meidän elämällemme juhlallisuuden leiman? Miksi odotat, että
taivas aukeaisi pitkäisen jylinällä? Sinun pitää tarkata niitä
onnellisia hetkiä, kun se aukenee hiljaisuudessa; ja niin se aukenee
alinomaa. Sinä sanot, että etsit turhaan Jumalaa omasta elämästäsi, hän
ei näyttäydy. Mutta missäpä elämässä ei olisi tuhansia hetkiä, jotka
joskus muistuttavat sitä näytelmää, missä kaikki seisovat ja odottavat
jumaluuden ilmaantumista eikä kukaan näe sitä, kunnes erään kuolevan
tietoisuudesta yht'äkkiä purkautuu siellä versonut ajatus ja muuan
vanhus huudahtaa, ilosta ja kauhusta nyyhkyttäen: "Jumala! Siinähän on
Jumala!"

Pitääkö meidän aina saada tieto kaikesta, ja emmekö osaa polvistua,
jollei joku ole meille sanomassa, että nyt Jumala käy ohi? Jos olet
syvästi rakastunut, niin ei kenenkään tarvinnut siinä huomauttaa, että
sinun sielusi on maailmojen suuruinen, että taivaankappaleet, kukkaset,
yön ja meren aallot eivät ole yksinäisiä, ettei mikään loppunut, vaan
kaikki alkoi näkyväisyyden kynnykseltä; ja että ne huuletkin, joita
suutelit, kuuluivat paljon korkeammalle, kauniimmalle ja puhtaammalle
olennolle kuin se, jota käsivartesi syleilivät. Sinä siis olet nähnyt
semmoista, mitä ei elämässä voi nähdä joutumatta huumeeseen. Mutta eikö
ihminen voi elää niinkuin hän aina rakastaisi? Sankarit ja pyhimykset
eivät ole muuta tehneet. Todellakin, me olemme täällä liian kauan
odottaneet, niinkuin sadun sokeat, jotka lähtivät pitkälle matkalle,
saadakseen kuulla Jumalaansa. He olivat istuneet temppelin portaille ja
kun joku kysyi, mitä he siinä tekivät, niin he vastasivat päätänsä
huojutellen: "Me odotamme, mutta Jumala ei ole vielä sanonut
sanaakaan." He eivät nähneet, että pyhätön kupariportit olivat kiinni,
eivätkä tienneet, että heidän Jumalansa ääni aaltoili holvikossa.
Meidän Jumalamme ei hetkeksikään keskeytä puhettansa, mutta kukaan ei
ajattelekkaan raottaa portteja. Ja kumminkin, jos tahdottaisiin pitää
siitä vaaria, niin ei olisi ollenkaan vaikeata jokaisessa käänteessä
kuulla se sana, mikä Jumalan on sanottava.

Me kaikki elämme ylevyyden piirissä. Missäpä me muualla eläisimmekään?
Ei ole muuta elämisen paikkaa. Meiltä ei puutu taivaallisen elämisen
tilaisuutta, vaan meiltä puuttuu huomiokykyä ja harrasta keskittymistä,
pientä sielullista huumaa. Jos sinulla onkin vain pieni kammio, niin
etkö luule Jumalan olevan sielläkin, ja etkö luule siellä voivasi
viettää ylevyyden elämää? Jos valitat elämäsi yksinäisyyttä ja
tyhjyyttä, ettei sinua kukaan rakasta eikä sinulla ole ketään
rakastettavaa, niin luuletko, etteivät sanasi ole erehdyttäviä?
Luuletko että yksinäisyys ollenkaan on mahdollista, että rakkaus on
jotain tiettävää tai nähtävää, ja että tapauksia punnitaan niinkuin
kulta- tai hopealunnaita? Eikö elävä ajatus -- saman tekevä onko se
korkea vai matala; kun se lähtee sinun sielustasi, on se sinulle suuri
-- eikö korkea pyrkimys taikka yleensä elämän juhlallinen hartaushetki
voi saapua pieneenkin kammioon? Ja vaikka sinä et rakasta eikä sinua
rakasteta, mutta sinä kumminkin väkevästi näet tuhanten seikkain
kauneuden, sielun suuruuden ja elämän sanomattoman totisuuden, niin
eikö se ole yhtä ihanaa kuin se, että sinä rakastaisit tai sinua
rakastettaisiin? Ja vaikkapa itse taivas olisi sinulta kätketty, niin
eikö sittenkin toteudu runoilijan sana, että "laaja tähtikatto kaikesta
huolimatta leviää sinun sielusi ylitse kuoleman muodossa?"... Kaikki
mitä meille tapahtuu, on jumalallisen suurta ja me olemme aina suuren
maailman keskipisteessä. Mutta meidän olisi totuttava elämään niinkuin
äsken syntynyt enkeli, niinkuin rakastava nainen tai niinkuin kuoleva
mies. Jos tietäisit kuolevasi tänä iltana, taikka vain iäksi
poistuvasi, niin katselisitko silloin esineitä ja asioita samalla
silmällä kuin tähän asti? Etkö rakastaisikin toisin kuin koskaan ennen?
Näkyväisten ilmiöitten hyvyys ja pahuusko sinun ympärilläsi
suurentuisi? Sielujen kauneutta ja rumuuttako sinä silloin osaisit
katsella? Eikö silloin kaikki, yksin pahuus ja kärsimyskin, muodostu
rakkaudeksi, jota suloisin kyynelkaste siunaa? Eikö jokainen
anteeksiannon tilaisuus hiukkasen lievennä eronhetken tai kuoleman
katkeruutta, kuten on sanonut muuan viisas mies. Ja kumminkin,
sellaisessa murheen tai kuoleman kirkkaudessakin, sopii kysyä: totuutta
vaiko erehdystä kohden ihminen ottaa ne viimeset askeleet, jotka
hänelle on suotu?

Kumpaisillako on näkemisen taito, elävillä vaiko kuolevilla, ja
kumpaiset ovat oikeassa? Niitä onnellisia, jotka ovat niin ajatelleet,
niin puhuneet ja toimineet, että saavat hyväksymisen kuolevilta ja
suurten tuskien kirkastamilta! Se on suloisin palkinto viisaalle, jota
elämässä ei kukaan kuullut. Jos olet elänyt elämäsi hämärässä
kauneudessa, niin älä ole rauhaton. Korkeimman oikeuden hetki lyö aina
lopulta jokaisen ihmisen sydämessä, ja onnettomuus avaa semmoisetkin
silmät, jotka eivät ennen auenneet. Kuka tietää vaikka sinä juuri tällä
hetkellä kiitäisit yli kuolevan sielun, niinkuin jonkun semmoisen
varjo, joka jo on tuntenut totuuden. Ehkäpä juuri kuolinvuoteilla
punotaan todelliset ja kalleimmat voitonseppeleet viisaille,
sankareille, kaikille, jotka ovat osanneet arvokkaasti elää sielun
mukana sen korkeissa, puhtaissa ja hienoissa surutunnelmissa.

"Kuolema ei kaunista yksin meidän elotonta muotoamme", sanoo Lavater,
"vaan pelkkä kuoleman ajatus antaa itse elämällekin kauniimman muodon."
Samoin kaunistaa meidän elämäämme jokainen ajatus, joka on yhtä ääretön
kuin kuolema. Mutta tässä kohden ei pidä erehtyä. Jokaisella ihmisellä
on jaloja ajatuksia, jotka leijuvat kuin suuret valkoiset linnut hänen
sielunsa yllä. Mutta! ne eivät riitä. Ne ovat outoja lintuja, joita
ensin hämmästytään ja sitten karkoitetaan ne pois kärsimättömillä
liikkeillä. Ne eivät ehdi meidän elämämme ulottuville. Jotta meidän
sielumme tulisi totiseksi ja syväksi niinkuin enkelien sielu, niin
siihen ei riitä se, että meille silmänräpäyksessä vilahtaa maailman
kaikkeus kuoleman tai ikuisuuden varjosta, ilon valosta, kauneuden ja
rakkauden tulenliekeistä. Jokainen olento on elänyt semmoisia hetkiä
eivätkä ne ole muuta jälkeensä jättäneet kuin pivollisen arvotonta
tuhkaa. Ei riitä sattuma, sattumien on tultava tavaksi. On opittava
elämään totunnaisesti kauneudessa ja arvokkuudessa. Alhaisinkin olento
erottaa elämästä sen jalon ja kauniin, jota olisi noudatettava; mutta
tuolla kauniilla ja jalolla ei ole hänessä tarpeellista tehovoimaa.
Juuri tuota näkymätöntä, abstraktista voimaa meidän pitää jo etukäteen
yrittää lisätä. Ja se voima lisääntyy vain niille, jotka ovat saaneet
tavakseen muita useammin istahtaa niille huipuille, joilla elämä
ulottuu sieluun asti ja joilta näkyy, kuinka jokaiseen tekoon ja
jokaiseen ajatukseen aina liittyy jotain suurta ja kuolematonta.
Katsele ihmisiä ja asioita sisäisen silmäsi muodon ja halun mukaisesti,
mutta älä koskaan unohda, että se varjo, jonka ne ohi mennessään luovat
kallioon tai seinään, on vain kiitävä kuva valtavammasta varjosta, joka
ylimaallisena joutsensiipenä leviää jokaisen sielun yli, joka niiden
sielua lähestyy. Älä luule, että sellaiset ajatukset vain ovat tyhjiä
koruja ja ettei niillä olisi mitään vaikutusta niiden elämään, jotka
niitä vastaan ottavat. Elämän muodosteleminen ei ole läheskään niin
tärkeätä kuin sen havaitseminen, sillä elämä muodostuu kyllä itsestään
siitä pitäin, kun se on tullut nähdyksi. Nämä ajatukset, joista tässä
puhun, muodostavat sankaruuden salatun aarrekammion, ja sinä päivänä,
jona elämä pakoittaa meidät avaamaan tuon aarrekammion, me hämmästymme
kun emme löydäkään sieltä muita voimia kuin niitä, jotka meitä
työntävät täydellistä kauneutta kohden. Silloin ei tarvita muuta kuin
että joku suuri kuningas kuolee, kun me jo muistamme, "että maailma ei
lopu pihaveräjälle"; ja vähäpätöisinkin seikka riittää jalostamaan
sielua joka ilta.

Mutta vaikka sinulle sanotaan, että Jumala on suuri ja että sinä liikut
hänen kirkkaudessaan, niin ei se vielä saata sinua siihen kauneuden ja
hedelmällisen syvyyden elämään, jota sankarit elivät. Ehkä sinä aamuin
ja illoin muistutat mieleesi, kuinka näkymättömät kädet liehuvat sinun
pääsi yllä niinkuin tuhatpoimuinen vaippa, etkä kumminkaan koskaan
huomaa noitten kätten pienintäkään liikettä. On oltava tietoisesti
valveilla; ja on parempi valvoa turulla kuin nukkua temppelissä.
Kauneutta ja suuruutta on kaikissa asioissa, koskapa ei tarvita muuta
kuin joku odottamaton tapaus, että me sitä niissä näkisimme. Useimmat
tietävät sen, mutta vaikka he tietävätkin, niin vasta kohtalon tai
kuoleman ruoskaniskut ajavat heitä kiertämään olemassaolon
ympärysmuuria ja siitä etsimään rakoja, joista voisivat nähdä Jumalan.
He kyllä tietävät, että matalan mökin halvoissa seinissä voi olla
rakoja, jotka antavat ikuisuuteen, ja etteivät pienimmätkään ruudut
vähennä taivaan äärettömyyksiltä yhtään piirreviivaa eikä tähteä. Mutta
ei riitä, että me omistamme totuuden, vaan totuuden on omistettava
meidät.

Ja kumminkin: me elämme maailmassa, missä pienimmätkin tapahtumat
vaivattomasti saavuttavat yhä puhtaamman ja korkeamman kauneuden. Ei
mikään yhtyminen käy niin helposti kuin taivaan ja maan. Ja jos olet
katsellut tähtiä ennen kuin suutelet armastasi, niin ei suudelmasi ole
samanlainen kuin jos olisit katsellut vain huoneesi seiniä. Jos joskus
olet unohtunut seuraamaan valonsädettä, joka tunkeutuu elämän portin
rakosista, niin ole varma siitä, että sinä päivänä olet tehnyt yhtä
suuren teon, kuin jos olisit sitonut vihollisesi haavan, sillä tällöin
sinulla ei enää ollut vihollista.

Ihmisen täytyy vaaniskella Jumalaansa, sillä Jumala piileksii; mutta
hänen piilopaikkansa tuntuvat, niiden perille päästyä, niin herttaisen
yksinkertaisilta. Pienikin seikka sen jälkeen ilmaisee meille hänen
läsnäolonsa, ja meidän elämämme suuruuteen tarvitaan niin vähän. Niinpä
jotkut runoilijain säkeet silloin tällöin arkielämän pikkuaherruksissa
tuntuvat yhtäkkiä avaavan näköaloja äärettömyyksiin. Mitään juhlallista
sanaa ei ole sanottu, eikä luulisi, että mitään on esille manattu; ja
kumminkin: miksi viittelöivät meille vanhuksen kyynelten takaa
käsittämättömät kasvot, minkä vuoksi ympäröi lapsen hymyilyä yö täynnä
enkelien havinaa, ja minkä tähden me kuultuamme myöntävän tai kieltävän
kuiskauksen joltain sielulta, joka laulaen työskentelee toisaalla;
minkätähden me henkeä pitäen siinä sanoimme itseksemme: "Tässä, tässä
on Jumalan asunto, ja tuossa on taivaan esikartano!"

Se johtuu siitä, että nuo runoilijat ovat tarkanneet "päättymätöntä
varjoa" paremmin kuin me. Pohjaltaan ei korkein runous muuta olekaan
kuin tätä, eikä sillä ole muuta päämäärää, kuin pitää avoinna "niitä
valtateitä, jotka johtavat näkyväisestä näkymättömään". Mutta se on
myös elämän korkein päämäärä, ja se on elämässä paljoa helpompi
saavuttaa, kuin jaloimmassakaan runoudessa, sillä runouden on täytynyt
pudottaa pois hiljaisuuden suuret siivet. Ei ole mitään pieniä päiviä.
Tämän ajatuksen on laskeuduttava meidän elämäämme ja siinä muututtava
sen perusolemukseksi. Ei tässä ole kysymys mistään surullisuudesta.
Pienet ilot, pienet hymyt ja suuret kyyneleet, kaikilla niillä on sama
ulottuvaisuus paikassa ja ajassa, voit leikkiä elämässäsi yhtä
viattomana "kuin lapsi kuolinvuoteen ääressä", eikä itkeminen ole
mitään välttämätöntä. Toisen maailman portit aukenevat yhtä hyvin
hymyilylle kuin kyyneleelle. Sinä saat tulla ja mennä mielesi mukaan,
löydät ehkä etsittäväsi hämäristä, mutta älä koskaan unohda, että olet
porttien vaiheilla.

       *       *       *       *       *

Poikettuani näin pitkille syrjäpoluille, palaan taas lähtökohtaani,
siihen "että on hyvä muistuttaa ihmisille, että mitättöminkin heistä
kykenee jumalallisen esikuvan mukaan, jota hän ei itse valitse,
muovailemaan suuren siveellisen persoonallisuuden, joka on pantu kokoon
tasan hänestä itsestään ja ihanteesta." Mutta nyt on niin, että tuota
"suurta siveellistä persoonallisuutta" ei koskaan ole muovailtu
muualla kuin elämän syvyydessä; ja tarvittava ihannemäärä tulee vain
jatkuvan "jumaluuden ilmestymisen" toten. Jokainen ihminen voi hengessä
saavuttaa hyveellisen elämän huiput ja joka hetki saada tietoonsa,
kuinka on tehtävä, että tekisi niinkuin sankari tai pyhimys. Mutta tämä
ei ole tärkeintä. Meitä ympäröivän ilmapiirin on niin muututtava, että
se lopulta muistuttaa sitä ilmapiiriä, joka täyttää Swedenborgin
kultakauden ihanan maan, jossa ilma ei päästä valhetta ulos suusta.
Silloin tulee hetki, jolloin pieninkin paha minkä ihminen tahtoisi
tehdä, putoo hänen jalkoihinsa niinkuin lyijykuula pronssikiekolle, ja
jolloin meidän tietämättämme melkein kaikki vaihtuu kauneudeksi,
rakkaudeksi ja totuudeksi. Mutta tämä ilmapiiri ympäröi vain niitä,
jotka kyllin usein ovat huolehtineet elämänsä tuulettamisesta aukomalla
portteja toiseen elämään. Niiden porttien läheisyydessä ihminen näkee,
minkä näkee, niiden läheisyydessä ihminen rakastaa, minkä rakastaa.
Sillä lähimäisen rakastaminen ei ole vain sitä, että kokonaan antautuu
hänelle, että palvelee, auttaa ja holhoo muita ihmisiä. On hyvin
mahdollista, että sinä keskellä suurinta armeliaisuuttasi et ole hyvä,
et kaunis, etkä jalo, ja laupeudensisar, joka itse kuolee tyfussairasta
hoitaessaan voi olla sielultaan alhainen, pieni, kurja. Syvä lähimäisen
rakkaus on siinä, että rakastaa toisissa ihmisissä sitä, mikä heissä on
ikuista, sillä oikea tosi-lähimäinen on se, joka eniten lähenee
Jumalaa, s.o. sitä mikä ihmisissä on puhdasta ja hyvää; ja vain alati
pysyttelemällä niitten porttien lähettyvillä, joista äsken puhuin, voit
sinä löytää sen, mikä sieluissa on jumalallista. Silloin voit sinä
suuren Jean-Paulin tavoin sanoa: "Kun tahdon syvästi rakastaa jotakin
kallista olentoa ja antaa hänelle kaikki anteeksi, niin ei minun
tarvitse muuta kuin hetkinen katsella häntä hiljaisuudessa." Täytyy
oppia näkemään oppiakseen rakastamaan. Eräs ystäväni sanoi minulle
kerran: "Olin elänyt yli kaksikymmentä vuotta sisareni parissa, ja
_minä näin hänet_ ensi kerran vasta silloin, kun meidän äitimme kuoli."
Siinäkin sai kuolema riuhtaista auki yhden ikuisuuden portin, ennenkuin
kaksi sielua näki toisensa alkuperäisen valon pilkahduksessa. Onko
meissä ainoatakaan, jonka ympärillä ei olisi tuommoisia sisaria, joita
emme ole nähneet?

Onneksi on niissäkin, jotka vähimmän näkevät, aina jotakin, joka
hiljaisuudessa toimii niinkuin he olisivat nähneet. Olla hyvä, ei ehkä
merkitsekään muuta kuin olla vähässä valossa sitä, mitä kaikki ovat
pimeässä. Epäilemättä juuri sen vuoksi ihmiselle on hyödyllistä pyrkiä
kohottamaan elämäänsä ja suuntaamaan kaipuunsa niille huipuille joilla
hän saavuttaa mahdottomuuden tehdä pahaa. Sen vuoksi hänelle on
hyödyllistä totuttaa silmänsä katselemaan tapauksia ja ihmisiä
jumalallisen ilmapiirin läpi. Mutta ei sekään ole välttämätöntä; ja
kuinka pieneltä näyttääkään erotus Jumalan silmään! Me elämme
semmoisessa maailmassa, missä totuus vallitsee asioitten syvyydessä, ja
jossa ei tarvitse selitellä totuutta vaan valhetta. Jos veljesi onni
sinua surettaa, niin älä sillä halveksi itseäsi; sinun ei tarvitse
pitkältä etsiä, kun jo löydät itsestäsi semmoista, jota tuo onni ei
sureta. Ja vaikk'et etsisi ollenkaan, niin ei se mitään merkitse;
jotakin kumminkin on, jota se ei ole surettanut.

Niillä, jotka eivät mitään ajattele, on sama totuus kuin niillä, jotka
ajattelevat Jumalaa: se vain ei ole juuri niin lähellä kynnystä, siinä
kaikki. "Kaikkein arkisimmassakin elämässä on Jumalalle tehtyjen
tekojen osuus suunnaton", sanoo Renan. "Kaikkein alhaisinkin ihminen on
mieluummin oikea- kuin väärämielinen, kaikki me kumarramme ja
rukoilemme useamman kerran päivässä kuin luulemmekaan." Ja me
hämmästymme kun joku sattuma yht'äkkiä kirkastaa meille tuon
jumalallisen osuuden merkityksen. Meidän ympärillämme on tuhansia ja
taas tuhansia poloisia olentoja, jotka eivät eläissään ole nähneet
mitään kaunista; he tulevat ja menevät pimeydessä; luullaan, että
kaikki on kuollutta, eikä kukaan kiinnitä heihin huomiota. Mutta sitten
yhtenä päivänä joku sana, odottamaton vaitiolo, pieni kyynel, joka
saapuu itse kauneuden lähteistä, saa meidät ymmärtämään, että he ovat
keksineet keinon, millä pystyttää sielunsa hämäryyteen ihanne, tuhatta
kauniimpi kuin kauneinkaan seikka, minkä heidän korvansa on kuullut
taikka heidän silmänsä nähnyt. Oo hiljaisuuden ja pimeyden jaloja,
kalvaita ihanteita! Te ylinnä muita saatte enkelit hymyilemään, te
nousette suoraan Jumalan luo! Kuinka monen monissa majoissa, kurjuuden
tyyssijoissa, vankiloissa teitä tälläkin hetkellä ravitaan jonkun
suruisen sieluraukan kyynelillä ja verellä; niinkuin mehiläiset
kaikkien kukkien kuoltua vielä tarjoovat tulevalle kuningattarelleen
hunajaa, joka on tuhatta vertaa kalliimpaa kuin se, jota he antavat
tavallisille arkisisarilleen... Kuka ei olisi useamman kuin yhden
kerran elämän poluilla tavannut hyljättyä sielua, jolla kumminkin vielä
oli rohkeutta siellä hämärissään elätellä jotakin ajatusta,
jumalallisempaa ja puhtaampaa kuin kaikki ne ajatukset, joita niin moni
oli saanut valossa valita? Yksinkertaisuus, se on siinäkin Jumalan
lempipalvelija; ja ehkä riittää, kun jotkut viisaat tietävät mitä on
tehtävä, että muut tekevät niinkuin hekin tietäisivät...



XIII.

SISÄINEN KAUNEUS.


Ei ole maailmassa mitään, joka niin kauneutta kaipaisi, ei mitään joka
niin helpolla kaunistuisi kuin sielu. Ei ole maailmassa mitään, jonka
kohoominen olisi niin luonnollista ja jalostuminen niin pikaista. Ei
ole maailmassa mitään, joka olisi niin herkkä tottelemaan puhtaita ja
jaloja käskyjä. Ei ole maailmassa mitään, joka niin nöyrästi alistuisi
korkeampien ajatusten mukaan. Ja ani harva sielu voi vastustaa
sellaisen sielun ylivoimaa, joka antautuu kauniiksi.

Voisi todella sanoa, että kauneus on meidän sielumme ainoa ravinto.
Sitä se kaikkialta etsii eikä se elämän alhaisimmissakaan vaiheissa
kuole nälkään. Sillä ei mikään kauneus jää kokonaan huomaamatta. Se voi
piillä tietoisuuden ulkopuolella, mutta se vaikuttaa yhtä tehokkaasti
niin yössä kuin päivän kirkkaudessa. Sen luoma ilo vain on silloin
luoksepääsemättömämpää, siinä ainoa eroitus. Tarkatkaa kaikkein
tavallisimpia ihmisiä silloin, kun joku kauneuden pilkahdus osuu heidän
hämäryyteensä! Heitä on koossa jossakin, missä hyvänsä; ja heti kun he
huomaavat yhtyneensä, niin näyttää heidän ensimäisenä huolenaan olevan
saada suljetuksi elämän suuret portit. Jokainen heistä on kumminkin
yksin ollessaan useammin kuin yhden kerran elänyt sielunsa mukaisesti.
On ehkä rakastanut, ja aivan varmaan on kärsinyt. Kukin heistä on
välttämättömyyden pakosta kuullut "säveliä jotka saapuivat Kirkkauden
ja Kauhistuksen etäisestä maasta", ja on osannut monena hiljaisena
iltana taipua lakien alle, jotka ovat syvempiä kuin mikään meri! Mutta
kun he tulevat yhteen, niin he himoitsevat alhaisuuden hekumaa. Heidät
valtaa jokin ihmeellinen kauneuden pelko. Ja mitä enemmän heitä on
sitä enemmän he sitä pelkäävät, aivan samoin kuin he pelkäävät
hiljaisuuttakin tai liian selvää totuutta. Ja tämä on niin perin totta,
että jos joku heistä päivän kuluessa olisi sattumalta tehnyt jonkun
sankariteon, niin hän nyt kiirehtisi pyytelemään sitä anteeksi esittäen
puolustuksekseen joitakin kurjia perusteita siltä alhaiselta tasolta,
jolla heidän kokoontumisensa tapahtuu. Mutta katso: on sanottu joku
jalo ja ylväs sana, ja se on jotenkin avannut elämän alkulähteet. Joku
sielu on hetken ajan uskaltanut näyttäytyä sellaisena kuin se on
rakkaudessa, tuskassa, kuoleman hetkellä tai yksinänsä yön tähtien
alla. Syntyy levottomuutta, kasvoilla näkyy hämmästystä tai hymyä.
Mutta etkö ole tuommoisina hetkinä kokenut, kuinka sielujen ihastus on
jakamaton ja kuinka kiihkeästi heikoinkin sielu sieltä vankeutensa
syvyydestä hyväksyy tuon sanan, jonka se on tuntenut kaltaisekseen. Ne
elpyvät yhtäkkiä alkuperäiseen ja luonnolliseen ilmapiiriinsä; ja jos
sinulla olisi enkelien korvat, niin sinä kuulisit, siitä olen varma,
kuinka niiden siivet havisevat suosiota siinä ihanan kirkkauden maassa,
jossa ne keskenänsä elävät. Etkö usko, että jos sellainen sana
sanottaisiin joka ilta, niin arimmatkin sielut rohkaistuisivat ja
ihmisten elämä tulisi todellisemmaksi? Sellaista sanaa ei edes tarvitse
uudistaa. On jo tapahtunut jotakin syvällistä ja se jättää sangen
syvällisiä jälkiä. Sielu, joka on sellaisen sanan sanonut, on siitä
lähtien sisariensa jokailtainen tuttu, ja sen pelkkä läsnäolo luo
jotain ylevyyttä mitättömimpiinkin lausahduksiin. Ainakin on tapahtunut
jokin muutos, jota ei voi lähemmin määritellä.

Alhaisilla asioilla ei enää ole samaa ehdotonta voimaa, ja säikytetyt
sielut tietävät, että niillä on paikka minne paeta...

Varmaa on, että sielujen väliset luonnolliset ja alkuperäiset suhteet
ovat kauneussuhteita. Kauneus on meidän sielujemme ainoa kieli... Muita
kieliä ne eivät ymmärrä. Kauneus on niiden ainoa elämä, ainoa mitä ne
voivat luoda ja ainoa mihin ne voivat kiintyä. Ja juuri sen vuoksi
jokainen ajatus, jokainen sana, jokainen suuri ja kaunis teko herättää
niin välitöntä suosiota kaikkein sorretuimmassa, vieläpä kaikkein
alhaisimmassakin sielussa, sikäli kuin ollenkaan on lupa puhua mistään
alhaisista sieluista. Sielulla ei ole mitään elintä, millä se voisi
puuttua johonkin muuhun elementtiin, eikä se osaa mitään arvostella
muuten kuin kauneuden kannalta. Sinä saat joka hetki pitkin elämääsi
nähdä, että asia niin on; ja vaikka sinä useammin kuin yhden kerran
olet kieltänyt kauneuden, niin tiedät sen asian yhtä hyvin kuin ne,
jotka sydämissään alati kauneutta etsivät. Jos sinä jonain päivänä
syvästi tunnet kaipaavasi toista olentoa, niin menetkö silloin sen luo,
joka kauneuden edessä on hymyillyt alhaista hymyä?

Tai menetkö sen luo, joka pään pudistuksella on loukannut jaloa tekoa
taikka vain puhdasta pyrkimystä. Ehkä kuulut niihin, jotka hänen
tekonsa hyväksyivätkin; mutta tänä vakavana hetkenä, kun totuus sinun
ovellesi kolkuttaa, käännyt sinä toisen puoleen, sen joka on osannut
nöyrtyä ja rakastaa. Sinun sielusi on syvyyksissään langettanut
tuomionsa; ja se hiljainen ja vääjäämätön tuomio kohoaa ehkä
kolmenkymmenen vuoden perästä taas pinnalle, opastamaan sinua jonkun
sisaren luo, joka on enemmän sinua kuin koko sinun oma itsesi, sillä
hän on ollut lähempänä kauneutta.

Niin vähän tarvitaan edistämään sielun kauneutta. Niin vähällä heräävät
uinahtaneet enkelit. Ei niitä ehkä tarvitse ollenkaan herättääkään --
riittää kun ei niitä uneen uuvuteta. Nouseminen ei ehkä vaadikaan
mitään ponnistuksia, vaan vajoominen. Eikö vaaditakin ponnistusta vain
ajatellakseenkin jotakin halpamaista meren vaiheilla tai yön kasvojen
edessä? Ja mikäpä sielu ei tietäisi alati olevansa meren vaiheilla ja
alati elävänsä ikuisen yön ympäröimänä? Jollemme niin pelkäisi
kauneutta, niin emme pian enää löytäisi elämästä muuta kuin sitä, sillä
kaikessa, mitä me näemme, on todellisesti olemassa vain kauneutta.
Kaikki sielut sen tietävät, kaikki ne ovat valmiina, mutta kaikki ne
myös salaavat kauneutensa. Jonkun niistä kumminkin täytyy "alkaa".
Miksi ei uskalleta ruveta siksi joka "alkaa"? Kaikki toiset odottavat
meidän ympärillämme malttamattomina, niin kuin pienet lapset satulinnan
edustalla. Ne tunkeilevat kynnykselle, kuiskivat, katselevat raoista,
mutta eivät uskalla avata ovea. Ne odottavat että joku suuri tulisi
avaamaan. Mutta sitä suurta tuskin koskaan tulee.

Mitä siis vaaditaan tullakseen siksi suureksi ihmiseksi, jota
toivotaan? Tuskin mitään. Sielut eivät ole vaateliaita. Kauneutta
lähentelevä ajatus, jota et sano julki, mutta jota sillä hetkellä
vaalit, se jo tekee sinut kirkkaaksi kuin läpinäkyvä maljakko. Sielut
näkevät sen ja ottavat sinut vastaan aivan toisin kuin jos olisit
ajatellut veljesi pettämistä. Me hämmästymme, kun jotkut sanovat,
etteivät he ole koskaan tavanneet todellista rumuutta, ja etteivät he
ole tulleet tietämään mitä on alhainen sielu. Mutta siinä ei ole mitään
ihmeellistä. He "ovat alkaneet". Kun he itse ovat ensin olleet
kauniita, ovat he vetäneet puoleensa kaiken ohi kiitäviin kauneuden,
kuten majakka vetää puoleensa laivat kaikilta näköpiirin ääriltä.

On ihmisiä, jotka esimerkiksi moittivat naisia ajattelematta, että ensi
kerran kohdatessamme naisen riittää yksi sana, yksi ajatuskin, joka
kieltää kaiken kauniin ja syvällisen, ainiaaksi myrkyttämään _meidän
olemuksemme_ hänen sielussaan. Eräs viisas mies sanoi minulle kerran:
"Omasta puolestani en ole koskaan tavannut naista, joka ei olisi tuonut
minuun jotain suurta." Hän oli itse ensin suuri, siinä oli hänen
salaisuutensa. On vain yksi seikka, jota sielu ei koskaan anna anteeksi
ja se on, kun sitä on pakoitettu näkemään, koskemaan, ottamaan osaa
rumaan tekoon, sanaan, ajatukseen. Se ei voi antaa semmoista anteeksi,
sillä se merkitsisi sen oman itsensä kieltämistä. Ja kumminkin: eikö
olekin useimmista ihmisistä nerokkuus, voima ja taito samaa kuin sielun
loitontaminen elämästään, kaikkien syvempien pyrkimysten tarkkaa
syrjäyttämistä. Siten he menettelevät rakkaudessakin ja sen vuoksi
nainen, joka vielä on lähempänä totuutta, voi tuskin hetkeäkään elää
todellista elämää heidän kanssansa. Näyttää siltä kuin he pelkäisivät
olla yhteydessä sielunsa kanssa ja pyrkisivät huolellisesti
pysyttelemään tuhansien penikulmien päässä sen kauneudesta. Ja
päinvastoin olisi alituiseen pyrittävä itsestään edelle. Jos tällä
hetkellä ajattelet tai sanot asioita, jotka ovat liian kauniita
ollakseen todella omiasi, niin ne ovat sitä jo huomenna, jos tänä
iltana vaan olet yrittänyt niitä ajatella ja sanoa. Koettakaamme vaan
olla itseämme kauniimpia; emme me kumminkaan siinä sieluamme voita.
Hiljaisen ja salatun kauneuden suhteen ei koskaan erehdy. Muuten on
siitä hetkestä ruveten kun sisäinen lähde täysin kirkkaana pulppuaa
jotenkin yhdentekevää, erehtyykö joku olento vai ei. Mutta kukapa
ajattelisikaan tehdä pienintäkään semmoista tekoa, joka ei näy? Ja
kuitenkin me tässä liikumme alalla, missä kaikki on vaikuttavaa, koska
kaikki odottaa. Ei ainoakaan portti ole lukossa; tarvitsee vain työntää
ne auki, ja linna on täynnä vangittuja kuningattaria. Usein riittää
yksi ainoa sana siivoomaan pois kokonaisia tomuvuoria. Miksi ei rohjeta
alhaiseen kysymykseen antaa jaloa vastausta? Luuletko, että se jäisi
täysin huomaamatta tai herättäisi vain hämmästystä? Etkö luule että se
lähentäisi kahden sielun luonnollista vuoropuhelua? Ei koskaan tiedä
mitä rohkaisevia tai vapauttavia vaikutuksia sillä on. Vieläpä sekin,
joka torjuu vastauksen luotaan, vastoin tahtoaankin astuu askeleen omaa
kauneuttaan kohden. Mikään kauneus ei kuole puhdistamatta jotakin. Ei
mikään kauneus katoa. Ei tarvitse pelätä sirotella sitä pitkin teitä.
Se viipyy siinä viikkoja, vuosia, mutta on yhtä liukenematon kuin
timantti ja vihdoin joku käy siitä ohitse, näkee sen kimmeltävän, ottaa
sen pois ja poistuu onnellisena. Miksi siis pidättäisit kauniin ja
ylevän sanan vain siksi, ettet luule toisten sinua ymmärtävän? Miksi
siis hetkeäkään ehkäisisit korkeamman hyvän syntymistä vain sen vuoksi,
ettet luule ympäristösi siitä hyötyvän? Miksi tukahuttaisit sielusi
vaistomaisen pyrkimyksen korkeuksia kohden vain sen tähden, että kuulut
laakson asukkaihin? Kadottaisiko syvä tunne voimaansa pimeässä? Eikö
sokealla ole muita välineitä kuin silmät, erottaakseen ne jotka häntä
rakastavat niistä, jotka häntä eivät rakasta? Onko kauneuden
olemassaolon ehtona että sitä ymmärretään, ja eikö muuten jokaisessa
ihmisessä ole jotakin, joka ymmärtää paljon enemmän kuin mitä näyttää
ymmärtävän, vieläpä enemmän kuin mitä luulee ymmärtävänsä? Korkein
olento, mitä minun on onnistunut tulla tuntemaan, sanoi minulle eräänä
päivänä: "En kurjimmallekaan ole koskaan rohjennut antaa rumaa tai
yhtäkaikkista vastausta." Ja minä huomasin, että tuolla olennolla,
jonka elämää kauan olen seurannut, oli selittämätön vaikutusvalta
kaikkein pimeimpiin, suljetuimpiin, sokeimpiin ja kapinallisimpiinkin
sieluihin. Sillä mikään suu ei voi kertoa sen sielun valtaa, joka
pyrkii elämään kauneuden ilmapiirissä ja itse on toimivasti,
aktivisesti, kaunis. Ja eikö muuten tuon toiminnan laadusta riipukin,
onko elämä kurjaa vai jumalallista?

Jos voisi päästä asioiden ytimeen, voisi hyvinkin tulla huomaamaan,
että muutamien kauniiden sielujen valta juuri pitääkin toisia hengissä.
Eikö juuri se käsitys, minkä itse kukin itselleen muodostaa muutamista
valituista olennoista, olekin ainoa elävä ja vaikuttava siveysoppi?
Mutta mikä on tuossa käsityksessä valitun ja valitsevan sielun osuus?
Eikö se kaikki sekoitu hyvin salaperäisellä tavalla, ja eikö tuo
ihanteellinen siveysoppi tunkeudu syvyyksiin, joita ei kauneimpienkaan
kirjojen siveysoppi koskaan jaksa saavuttaa? Siinä on vaikutusvalta,
joka ulottuu niin laajalle, että sen rajoja on vaikea määritellä, ja
voimanlähde, josta kaikki käymme monta kertaa päivässä janoamme
sammuttamassa. Eikö pettymys niiden olentojen suhteen, joita olet
pitänyt täydellisinä ja joita kauneuden valtakunnassa olet rakastanut,
eikö pettymys heidän suhteensa heti vähennä uskoasi käsitteiden
suuruuteen yleensä ja ihastustasi niihin?

Ja toisaalta uskon, ettei mikään maan päällä kaunista sielua niin
luonnollisesti ja niin huomiota herättämättä kuin tieto siitä, että
jossain lähistöllä on puhdas ja kaunis olento, jota sielu voi rakastaa
ilman sivuajatuksia. Kun sielu todella on lähestynyt semmoista olentoa,
lakkaa kauneus olemasta pelkkä kuollut esine, jota vain vieraille
joskus näytetään; se muuttuu äkkiä valtavaksi elinvoimaksi, jonka
vaikutus on niin luonnollinen, ettei sitä mikään voi vastustaa. Sen
tähden sitä on ajateltava; ihminen ei ole yksin; hyvien on oltava
valveilla.

Puhuttuaan viidennen Enneadinsa VIII kirjassa "älyllisestä -- s.o.
jumalallisesta -- kauneudesta" lopettaa Plotinos seuraavasti: "Mitä
meihin tulee, olemme kauniita, kun pysymme itsellemme uskollisina ja
rumia kun vajoomme omaa luontoamme alemmaksi. Olemme kauniita vielä kun
tunnemme itsemme ja rumia, kun emme tunne itseämme." Mutta tällöin emme
saa unohtaa, että olemme joutuneet korkeuksiin, joissa itsemme
tuntemattomuus ei ole ihan samaa kuin ettemme tiedä mitä meissä
tapahtuu, milloin olemme rakastuneita tai mustasukkaisia, kainoja tai
kateita, onnellisia tai onnettomia. Ellei siellä tunne itseään, ei myös
tunne sitä jumalallista, mitä ihmisissä tapahtuu. Olemme rumia kun
etenemme niistä jumalista, jotka asuvat meissä, ja me kaunistumme
sikäli kuin opimme ne tuntemaan. Emme kuitenkaan löydä mitään
jumalallista toisissa, ennenkuin olemme heille osoittaneet jumalallisen
itsessämme. Yhden jumalista on annettava toisille merkki ja kaikki
jumalat vastaavat pienimpäänkin viittaukseen. Ei voi liian usein
todistaa, että tarvitaan vain aivan pienoinen rako, josta taivaallinen
kirkkaus tunkeutuu sieluun ja saa sen lähteet pulppuamaan. Kaikki
maljat ojentuvat tuntematonta lähdettä kohden, ja me olemme joutuneet
paikkaan, jossa on vain kauniita ajatuksia.

Jos voisi enkeliltä kysyä mitä meidän sielumme tekevät pimeydessä,
vastaisi se varmaankin, vuosikausia katseltuaan kauas ohi sen, mitä se
ihmisten silmissä näyttää tekevän: "Ne muuttavat kauneudeksi kaikki
pikku seikat mitä niille annetaan." Ihmissielu on todellakin
harvinaisen rohkea! Se tyytyy koko yön työskentelemään siinä
pimeydessä, johon useimmat meistä sen hylkäävät ja jossa sitä ei kukaan
puhuttele. Siellä se tekee voitavansa valittamatta, koettaen niistä
kivistä, joita sinne heitetään, löytää niissä ehkä piilevän ikuisen
valon siemenen. Ja kesken työtänsä se odottaa hetkeä, jolloin voisi
näyttää vaivalla kokoamansa aarteet siskolle, jota enin rakastaa tai
joka sattumalta on lähimpänä. Mutta on miljoonia elämäntapauksia,
joissa ei mikään sisko saavu luo ja joissa elämä on tehnyt sielun niin
araksi, että se kulkee tietänsä sanatonna ja saamatta kertaakaan
koristautua yksinkertaisen kruununsa vaatimattomilla helyillä.

Ja kaikesta huolimatta se näkymättömässä taivaassaan valvoo kaikkea. Se
varoittaa, rakastaa, ihailee, vetää puoleensa ja työntää luotaan.
Jokainen uusi tapaus saa sen nousemaan pinnalle odottamaan, että se
jälleen syöstäisiin alas, koska sitä pidetään vaivaloisena ja hupsuna.
Se harhailee kuin Kassandra Atridien pylvästöissä. Siellä se
lakkaamatta lausuu sanoja, joiden totuuskin on vain pimeyttä ja joita
ei kukaan kuule. Jos kohotamme katseemme, odottaa se päivän sädettä tai
tähden tuiketta, muodostaakseen siitä ajatuksen tai ainakin
itsetiedottoman ja puhtaan pyrkimyksen. Ja elleivät silmämme mitään
kerro, osaa sielu muuttaa poloisen pettymyksensä joksikin sanoin
kuvaamattomaksi, jonka se kätkee kuolemaan saakka. Jos rakastamme, niin
se juopuu valosta suljetun oven takana, eikä odotellessaankaan kadota
yhtään hetkeä; ja valo, joka raoista tunkeutuu, tulee sille hyvyydeksi,
kauneudeksi tai totuudeksi. Mutta ellei porttia avata, ja (monessako
elämässä sitä avataan?) palaa sielu vankilaansa ja sen murheesta
muodostuu ehkä totuus, joka on kaikkia muita ylevämpi, sillä tämä on
käsittämättömien muutosten valtakunta; eikä sekään, mikä ei ole
syntynyt oven tällä puolella, joudu silti hukkaan, vaikkei se pääsekään
yhtymään tähän elämään...

Sanoin äsken, että sielu muuttaa kauneudeksi kaikki saamansa
pikkuseikat. Kuta enemmän asiaa ajattelee, sitä selvemmältä tuntuu,
ettei sillä suorastaan ole muuta olemisen oikeutustakaan ja että koko
sen toiminta on kohdistettu kokoomaan meidän syvimpäämme sanoin
kuvaamatonta kauneusaarretta. Eiköhän kaikki aivan luonnollisesti
muuttuisi kauneudeksi, ellemme alinomaan häiritsisi sielumme uutteraa
askartelua! Eikö itse pahakin ole kallisarvoista, sitten kun sielu
siitä on löytänyt katumuksen syvän timantin? Eivätkö ne vääryydet,
joita olet tehnyt ja kyyneleet, jotka olet saanut vuotamaan, lopulta
muutu sielussasi valoksi ja rakkaudeksi? Oletko koskaan itsessäsi
huomannut tämän puhdistavien liekkien valtakunnan? Tänään on sinulle
tehty suurta vääryyttä: eleet olivat pikkumaisia, teko oli alhainen ja
surullinen ja sinä itkit sen rumuutta. Mutta silmäile vaan jonkun
vuoden kuluttua sieluusi ja sano sitten, etkö tämän teon muistossa
huomaa jotain, joka jo on ajatusta puhtaampaa, jotain outoa
nimittämätöntä voimaa, joka ei kuulu tämän maailman tavallisiin
voimiin, jotain lähteensilmää "toisesta maailmasta", josta voit sen
ehtymättä ammentaa viimeiseen hetkeesi saakka. Ja kumminkaan sinä et
ole auttanut tuota väsymätöntä kuningatarta; ajatellessasi aivan
toista, on tuo teko sinun tietämättäsi puhdistunut olemuksesi
hiljaisuudessa ja lisännyt vettä siihen kauneuden ja totuuden
altaaseen, joka ei aaltoile kuten totisten ja kauniiden ajatusten
matalampi allas, vaan on ainiaaksi suojattuna elämän tuulilta.

"Ei ole ainoatakaan tekoa eikä tapausta meidän elämässämme", sanoo
Emerson, "joka ei ennemmin tai myöhemmin menettäisi hidasta, raskasta
muotoansa ja joka ei yllättäisi meitä lennähtämällä meidän olemuksemme
syvimmästä taivaan korkeuteen". Tämä on syvempi totuus kuin Emerson
ehkä aavistikaan, sillä mitä kauemmaksi näillä aloilla pääsee, sitä
jumalallisempia ilmapiirejä avautuu.

Kukaan ei tarkoin tiedä, mitä tämä meitä ympäröivien sielujen hiljainen
toiminta oikein on. Olet lausunut ylevän sanan jollekin olennolle, joka
ei sitä käsittänyt. Luulit sen joutuneen hukkaan, etkä enää sitä
ajatellut. Mutta eräänä päivänä se sattumalta sukeltaakin esiin
suunnattomasti muuttuneena, ja tulevat näkyviin ne odottamattomat
hedelmät, joita se on pimeässä kantanut; sitten taas kaikki palaa
takaisin äänettömyyteen. Mutta mitäpä siitä? On kumminkin käynyt ilmi,
ettei sielussa mikään joudu hukkaan ja että pienimmilläkin sieluilla on
kirkkaat hetkensä. Siinä ei voi erehtyä: onnettomimmilla ja
köyhimmilläkin on olemuksensa pohjalla kauneusaarre, jota he eivät voi
hävittää. On vain opittava siitä ammentamaan. Kauneuden pitää tulla
jokapäiväiseksi juhlaksi eikä jäädä elämän satunnaisuudeksi. Ei ole
vaikea päästä niiden joukkoon, "joiden silmät näkevät kukkien peittämän
maan ja tähtikirkkaan taivaan suurin piirtein eikä vain pienin osin",
ja tarkoitan tässä pysyvämpiä ja puhtaampia kukkia ja taivaita kuin
näkyväiset ovat. On tuhansia johteita, joita myöten meidän sielumme
kauneus pääsee kohoamaan ajatukseemme. Ennen muita on meillä rakkauden
suuri ihmeellinen pääjohde.

Eikö rakkaudessa ole sielulle tarjona kaikkein puhtaimmat kauneuden
alkuvoimat? On olentoja, jotka siten rakastavat toisiaan kauneudessa.
Kun siten rakastaa, lakkaa vähitellen tuntemasta mitään rumaa, ei enää
näe kaikkea pientä, vaan huomaa halvimmissakin sieluissa niiden
raikkauden ja neitseellisyyden. Kun siten rakastaa, ei tunne edes
anteeksiannon tarvetta. Kun siten rakastaa, ei enää voi salata mitään,
sillä ei enää löydy mitään, jota ei aina läsnäoleva sielu muuttaisi
kauneudeksi. Kun siten rakastaa, näkee pahan vain lisätäkseen
suvaitsevaisuuttaan ja oppiakseen, että syntistä ei ole sekoitettava
hänen syntiinsä. Kun siten rakastaa, saattaa kaikki läheisensä
kohoamaan korkeuksiin, joilta eivät voi pudota ja joilta ruma teko
putoaisi niin ylhäältä, että siitä alas tullessaan vastoin lähtöäänkin
eroaisi sen timanttisielu. Kun siten rakastaa, muuttaa tietämättään
lakkaamattomiksi liikkeiksi kaikki pienimmätkin aikeet, mitkä
ympärillämme heräävät. Kun siten rakastaa, kutsuu rakkauden juhliin
kaiken kauniin, mikä liikkuu maan päällä, taivaissa ja sielussa. Kun
siten rakastaa, on toisen olennon edessä samanlaisena kuin Jumalan
edessä ja kutsuu pienimmälläkin viittauksella esiin sielunsa kaikkine
aarteilleen. Silloin ei tarvita kuolemaa, onnettomuuksia eikä kyyneliä
sielua paljastamaan; hymykin jo riittää. Kun siten rakastaa, huomaa
onnessakin totuuden yhtä syvästi kuin muutamat sankarit suurien tuskien
valossa. Kun siten rakastaa, ei eroita toisistaan kauneutta, joka
muuttuu rakkaudeksi, ja rakkautta, joka muuttuu kauneudeksi, eikä
tiedä, missä tähden tuike päättyy ja yhteisen ajatuksen suutelo alkaa.
Kun siten rakastaa, tulee niin lähelle Jumalaa, että enkelit ottavat
meidät haltuunsa. Kun siten rakastaa, kaunistaa yhdessä toisen kanssa
samaa sielua, josta siten vähitellen tulee Swedenborgin _angelus
unicus_, enkeli, jolla on kaksi sielua yhteen sulautuneina. Kun siten
rakastaa, huomaa joka päivä jotain uutta kaunista tuossa salaperäisessä
enkelissä, joka kulkee kohti yhä elävämpää ja korkeampaa hyvyyttä. --
Sillä kuolluttakin hyvyyttä on, ja sen muodostaa vain menneisyys, mutta
todellinen rakkaus tekee menneisyyden tehottomaksi ja luo tullessaan
loppumattoman tulevaisuuden täynnä hyvyyttä, ilman tuskia ja
kyyneleitä. Kun siten rakastaa, vapauttaa sielunsa ja tulee yhtä
kauniiksi kuin vapautettu sielu. "Ellet sen liikutuksen valtaamana,
minkä tämän näytelmän täytyy sinussa herättää", sanoo näistä puhuessaan
Plotinos, joka kaikista tuntemistani ajattelijoista on päässyt
lähimmäksi jumaluutta, "ellet sen liikutuksen valtaamana ääneen
julista, että se on kaunista ja ellet sinä, omaan sisimpääsi
katsoessasi tunne tämän kauneuden suloa, silloin etsit turhaan siinä
mielentilassa jumalallista kauneutta; sillä sinä etsit sitä silloin
vain ruman ja tahratun avulla. Siinä syy, miksi tämä keskustelu ei
kohdistu kaikkiin ihmisiin. Mutta jos olet itsessäsi havainnut
kauneuden, niin nouse silloin muistuttamaan jumalallisesta
kauneudesta..."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Köyhäin aarteet" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.