Title: Valittuja kertomuksia
Author: Kipling, Rudyard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja kertomuksia" ***


VALITTUJA KERTOMUKSIA

Kirj.

Rudyard Kipling

Englannista suomensi V. Hämeen-Anttila

Kansan novellikirjasto 7.



Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907.

W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.



SISÄLLYS:

 Rudyard Kipling.
 Hänen esi-isäinsä hauta.
 Risupoika.



RUDYARD KIPLING.


Tulee kaksi vuosikymmentä kuluneeksi siitä, kun 22-vuotias
Intiassa syntynyt ja siellä toiminut sanomalehtimies yllätti
ensinnä Englannin ja tuossa tuokiossa koko sivistyneen maailman
eräällä kertomuskokoelmalla, jonka vaatimattomana nimenä oli
"Yksinkertaisia jutelmia ylängöiltä" [osittain suomentanut rouva
Aino Malmberg ("Kertomuksia Intian ylängöiltä ja laaksoista" v.
1893)]. Pieniä kyhäyksiä ne vain olivatkin, mutta niissä avautui uusi
maailma ja niin eloisana, niin leppeällä sävyllä ja niin tarkalla
havaintokyvyllä piirrettynä, että lukija tunsi näkevänsä ehdotonta
tosielämää edessään, hänelle ennen miltei tuntematonta.

Tämä tulokas oli taiteilijasukua. Isä oli kuvanveistäjä, maalari ja
piirtäjä; hän on ottanut osaa poikansakin parhaan nuorisonkirjan,
"Viidakkokirjan", kuvittamiseen. Äiti taasen oli Intiassa eteväksi
katsottu kirjailijatar, ja kuulu sukkeluudestaan. Näiden vanhempain
ainoa tytärkin sukeusi kirjailijattareksi. Kiplingin kaksi tätiä
olivat Englannissa naimisissa, toinen kuuluisan maalarin Sir Edward
Burne-Jonesin ja toinen taideakatemian presidentin Sir Edward
Poynterin kanssa, ja näiden hoideltavaksi lähetettiin Kipling
viisivuotiaana Bombaysta, missä hän oli syntynyt joulukuun 30
p:nä 1865. Ei ole ihme, että näin ollen koitui ainoasta pojasta
jotakin merkillistä, kun hän kuudentoista vanhana palasi Intiaan.
Hän ryhtyi sisämaalaiseksi sanomalehdentoimittajaksi Lahoressa,
jonne isä oli siirtynyt taidekoulun ja museon johtajaksi. Isältään
hän peri tarkan silmän, taiteellisen aistikkuuden, väririkkaan
kuvailun, joka ei sisällä omakohtaisia selityksiä, vaan antaa
lukijan vapaasti muodostaa mielipiteensä: Onpa Kipling itse
kuvittanutkin lastenkirjansa ("Niin Juuri juttuja pikku lapsille")
hauskoilla piirroksilla. Äidiltä on tuo sukkeluus peräisin, joka
kauttaaltaan pulppuilee vereksenä ja sotilaskertomuksissa kohoaa
verrattomaksi veikeydeksi. Sanomalehtimiehen ammatin täytyy olla
oivana harjotuksena tällaisille luontaisille taipumuksille pirteitten
kuvausten kyhäilemiseen oudoista, yleisön mieltä kiinnittävistä
oloista. Kipling tosin alotti runoelmilla, jo 15--16-vuotiaana
julkaisten pari mitätöntä vihkosta ja v. 1886 Intiassa kolmannen,
joka siellä saavutti jonkun verran huomiota. Mutta joskin hän
tälläkin alalla myöhemmin julkaisi kolme huomattavaa kokoelmaa ja
liudan hajallisia sepitelmiä, niin koitui hänen oikeaksi alakseen
lyhyt kertomus.

Hän alotti kyhäilemällä sanomalehteensä pikakuvia ympäristöstään. Hän
toimi alalla, jolla jos millään tulee tuntemaan kirjavimpia oloja,
tunkeutumaan mitä erilaisimpiin piireihin ja matkustelemaan monilla
paikkakunnilla. Hän perehtyi Intian omituisen haaveelliseen maailmaan
ja sen merkilliseen europalais-asutukseen paremmin kuin yksikään
muu kynän käyttöön pystyvä, ja tämä kokemus on hänellä näihin asti
riittänyt ehtymättömäksi, väliin uusilla matkoilla verestetyksi
aiheitten lähteeksi, joka pysyy hänen monipuolisen tuotantonsa
huomattavimpana haarana. Myöhemmin, kun Kipling oli suuruus, jolta
kustantajat suorastaan kiristivät kaiken mitä ikinä käsistä lähti,
Kipling löi kasaan joukon vanhoja leikkelyksiä ("Kamalan yön kaupunki
ja muita luonnoksia" 1900), joista näkee hänen ensimäisiä kokeitansa.
Kokoelman pääosana on "Smithin hallitus" niminen ylipainossarja
hänen sanomalehdessään 1887--8 ilmestyneitä pätkiä. Paljon
vähäpätöisen ja kuivan selostelun ohessa on siinä monia reippaita
ja leikillisiä kuvauksia, jotka antavat aavistaa mitä nuorukaisesta
oli koitumassa. Jo näissä ensi alkeissa on havaittavissa useampia
Kiplingin pääaloista: enin osa on kuvauksia Intian europalaisista
upseerivirkamiespiireistä sekä alkuasukas-oloista; yksi eläintarina
on jo matkassa, samaten yksi kuvaus Etelä-Afrikan sotilas-oloista ja
pari halvan sotamiehen haastelua. Näillä kaikilla aloilla Kipling
sittemmin kohosi suureksi. Mutta hän vielä laajensi näköpiiriään ja
toimialaansa pian. Tuossa samaisessa aikaisten tuotteiden kokoelmassa
on muuna osana matkakirjeitä, tavallisen sanomalehtimatkailijan
tilapäistyyliin kyhättyjä. "Kamalan yön kaupunki" on annettu
liian vaateliaaksi nimeksi Kalkuttalle, josta enimmät kirjeet
ovat lähetetyt; muut kuvailevat Jamalpurin rautatiekeskusta ja
Giridin kivihiilikaivoksia, kertoillen havaintoja, joihin monet K:n
myöhemmistä kertomuksista perustuvat. Väleen hän ulotti matkustelunsa
koko englanninkieliseen maailmaan, kyhäten matkakuvauksia kolmen
vuoden ajan (1887--9) "Civil and Military Gazette" ja "Pioneer"
(Allahabadissa) lehtiin. Nämäkin hän on ollut kiristetty toistamiseen
lyöttämään rahaksi, 750 sivun laajuisena valikoimana ("Merestä
mereen" v. 1900). Tämä melkein yhtä vähän tunnettu kokoelma esittää
Kiplingin oivallisena matkakertojana ja ilmaisee elävästi, miten
erinomainen havaintokyky hänellä on. Alussa esitetään Intian
merkillisempiä kaupunkeja, v. 1889 ulottuu matkailu Taka-Intiaan,
Kiinaan, Japaniin, Yhdysvaltoihin, Tyynenmeren rannikolta aina
Mark Twainin asunnolle Atlantin valtioissa. Tätä menoa on Kipling
pitkittänyt pitkin aikaa; Yhdysvalloissa hän v. 1892 nai Carolyn
Balestierin ja asettui perheelliseksi mieheksi Englantiin, mutta
sieltä hän on tuon tuostakin pistäytynyt loitommalle. Huomattavin oli
hänen retkensä boerisodan aikana Etelä-Afrikaan, mistä kaksi muutakin
huomattavaa kirjailijaa, Haggard ja Doyle, silloin ammenteli vereksiä
aiheita.

Kipling on siten hankkinut mitä laajimman taustan kertomuksillensa.
Ei ole sitä englantilaista alusmaata, jota hän ei olisi tavalla
tai toisella käsitellyt. Nämä matkat ovat luoneet hänen
kansalaisluonteensa. Ollen kaikessa olennossaan käytännön mies, hän
silmäilee eri alusmaita pelkästään englantilaisen hallinnon kannalta,
ei suuria välitä kansojen vapaudesta, tietäen että se monesti
merkitsisi vain sisäisiä verilöylyjä ja raaistumista, ja joutuu
siitä horjumattoman kiihkeäksi imperialistiksi, jonka isänmaana
on koko anglosaksilainen maailma ja joka brittiläistä kuntoa
kannustaen tahtoo saada vallatuksi kaikki tielle osuvat kansat.
Suuren suurta on Kipling antanut kansalleen kaikella runsaalla
isänmaallisella kirjottelullaan. Valitettavasti on hän siinä mennyt
liian pitkälle; etenkin boerisodan aikana hän sai vihattua kaikua
nimelleen asettumalla yllyttämään onnettoman kansan kiihkoisimpia
sortajia. Tämä väärä natsionalismi ei kuitenkaan ulotu hänen
parempiin isänmaallisiin tuotteihinsa; nämä ajavat kansalaiskunnon
asiata tavalla, josta ei voi muuta kuin onnitella englantilaisia noin
innostuttavan kasvattajan saaneina.

Etusijassa on Kiplingin kuvausten pohjana Intia. Voi käsittää,
miten suurella mielihyvällä englantilainen yleisö lukee omaistensa
ponnisteluja, tuon moniheimoisen maan rauhoittamisessa ja
hallitsemisessa -- niillä on suuri viehätys ulkomaalaisellekin.
Yhteistä on kaikille kansoille taas se nautinto, mitä tuntee
tutustuessansa alkuasukasten sisäisiin oloihin ja merkilliseen
sielunelämään.

Ensimäinen v. 1888 ilmestynyt kokoelma sisälsi lyhyitä kynäilyjä
upseeri- ja virkamiespiireistä ja joitakuita alkuasukas-aiheita.
Edellistä alaa on Kipling vuosien kuluessa jatkanut niin pitkälle,
ett'ei löydy sitä vaihetta näiden uran-uurtajain elämästä, mitä
hän ei kuvaelisi. Teos "Stalky & C:o" (1889) on sarja suruttomia
jutelmia koulusta, jossa englantilaiset pojat saavat ensimäisen
kasvatuksensa sotilasuraa varten, ja päättyy innostuttaviin
muistelmiin nuorten sankarien ensimäisistä koetuksista maineen
kilparadalla. Upseerielämästä on vaikuttavia kertoelmia sekä leiriltä
että taistelujen tuoksinasta -- huolettomasta elostelusta, iloisesta
toveriolosta ja urhojen kuolemaa halveksivasta työstä. Mutta eihän
maine kasva vain tanterilla; yhtä suurta kuntoa ja uhrautumista
löytää kirjailija sivilihallinnon aloilta tuossa epäterveellisessä
ilman-alassa ja melskeisessä maaperässä. Näissä kaikissa oloissa
Kipling liikkuu kuin kotonaan konsanaan; mutta sitäpaitsi hän on
syventynyt itse sotamiesrivien elämään, ja hänen toinen teoksensa,
"Kolme sotamiestä" (1889), oli loistavana alkuna sekä huikeata
hilpeyttä että syvää tunteellisuutta uhkuville kertomuksille ja
ja lauluille ("Kasarmilauleloita" 1892), joissa suureksi osaksi
esiintyy eräs oivallinen toveruskolmikko -- jalomielinen, sukkela
ja hurjapää irlantilainen Mulvaney, hidas ja jättiläismäinen
yorkshirelainen Learoyd ja kelpo lontoolainen Ortheris. On mahdoton
antaa käsitystäkään siitä aiheiden kirjavuudesta ja kertomistavan
eloisuudesta, mitä Kiplingin tuotannon tässä haarassa ilmaantuu.
Suureksi osaksi ovat ne vielä murteella kirjotettuja, välittömästi
huokuen todellisuutta. -- Näistä sotilaselämän kuvauksista on yksi
suomennettu [Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Landblad (1899)];
tämä kahden rumpalipojan sankarikuolemaa kuvaileva kertomus ei ole
parempien joukkoon luettava.

Edellämainittuna vuonna ilmestyi toinenkin, vuorostaan yksinomaan
alkuasukaselämää kuvaileva kertomuskokoelma "Mustaa ja valkeaa".
Näiden kumpaisenkin kokoelman kirjallinen arvo on paljoa suurempi
kuin Kiplingin ensimäisen kertomussarjan. Hän oli pääsemässä
kykynsä korkeimmalle tasolle. Viimeksi mainitussa on hurjan
voimakas kertomus muhamettilaisesta, joka elää pelkässä koston
tavottelussa hänen kunniansa loukkaajaa vastaan ("Dray Wara Yow Dee"
[Sotilaskertomuksia, suom. Wald. Lindblad (1899)]) ja sitte jatkuu
suoraan elämästä otettuja useasti kertojan omin sanoin kuvattuja
vaiheita, joissa ihmeellisellä tavalla kuvastuu vuosituhansia
erillään versoneen sivistyksen ja outojen olojen erikoinen
käsityskanta ja maailmankatsomus sekä satumainen henki.

Kipling oli nyt ylentynyt maansa huomatuimmaksi kirjailijaksi ja
hänen teoksiaan käännettiin jo kilvan kaikille sivistyskielille.
Käytännöllisenä miehenä hän osasi ottaa teoksistaan hintaa
riittämään asti (hän saa jokaisesta lyhyemmästä kertomuksestaan
keskimäärin 25,000 mk, on saanut sellaisen summan pikku runoistakin),
mutta kustantajat ahdistivat vain yhä tuimemmin. Tämä johti ei
ainoastaan suureen tuotteliaisuuteen, vaan liikatuotantoonkin.
Kertomuskokoelma "Aaveellinen kantotuoli" (1890) sisältää jo pari
vähäarvoisempaa kertomusta (m.m. yllä suomennetuksi mainitun), mutta
silti se vielä osottaa ilmeistä nousua. Nyt laajenee aihevarasto.
Alkukertomus "Aaveellinen kantotuoli" ilmaisee Kiplingin mestaruutta
poikkeuksellisten sielun-ilmiöiden kuvaamisessa, sielullisten
sairauksien ja salaperäisten kehitysten, jollaisten maana ei
yksistään Intia ole. Tässä kertomuksessa sortuu liiallisen työn
uuvuttama virkamies haavenäkyihin, kaikesta luontaisesta kovuudestaan
ja tunnottomuudestaan huolimatta joutuen kärsimään kunniattoman
menettelyn ansaitseman koston. Eräässä toisessa kertomuksessa,
"Liikenteen häiritsijä" ("Monta keksintöä" nimisessä kokoelmassa)
hän samalta alalta kertoo mitä suurimmalla mestaruudella, miten
yksinäinen majakanvartija australialaisilla vesillä joutuu
yksitoikkoisuuden uhriksi ja kummallisten erheitten valtaan.
Samassa kokoelmassa Kipling näiden sielullisten ilmiöiden alalla
jälleen alottaa aihesarjan, joka on yhtä uutta maailmaa kuin
kuvaukset Intiasta. "Maailman oivallisin juttu" on ylen vaikuttaviin
puitteisiin piirretty kuva nuorukaisesta, jonka sielussa kajastelee
muistelmia edellisten elämäkausien ajalta, parin tuhannen vuoden
ajalta, katkelmina, joita kertoja saa vain hetken käyttää, kunnes
maailman aineellinen hyörinä nuo kuvat häätää. "Risupoika" taasen
-- johon lukija saa tutustua nyt suomennetussa näytteessä Kiplingin
kertomuksista -- on ilmestynyt "Päivän työ" kokoelmassa; sen
omituisena viehkeytenä on kahden nuoren yhteinen, lohdullinen
unimaailma. Eräässä uusimmista kokoelmistaan ("Matkustuksia
ja löytöjä") Kipling lisää pari kertomusta näihin hienoihin
kuvauksiinsa: "Langaton" ja "He", molemmat mahdottomia parilla
sanalla määritellä.

Yhä uusia muotoja löytää tämä harvinaisen monipuolinen kirjailija.
Edellä mainittu "Aaveellinen kantotuoli" niminen kokoelma
alotti kaksi muutakin alaa: varsinaisen seikkailukertomuksen ja
lapsielämän kuvailun. Edellisiä ovat "Morrowbie Jukesin kumma
ratsastusretki", joka kertoo hirveitä piirteitä hindulaisesta
kuolleitten kaupungista, ja "Mies joka pyrki kuninkaaksi", kahdesta
elämää surkeilemattomasta kulkurista, jotka totisesti perustivat
Abessinian vuoriseutuun kuningaskunnan, vaan saivat järisyttävän
lopun uskalikkuudelleen. Näiden jatkona on oikea seikkailuromaani
"Kim, koko maailman pikku ystävä" -- katuelämää ja vakoilumatkailua
paikasta paikkaan, pulasta toiseen, päähenkilönä europalaissyntyinen,
terveluonteinen katupoika; mutta oikea nuorisonromaani se ei ole.
-- Lapsielämästä on kokoelmassa pari oivallista kuvaa; toinen, "Wee
Willie Winkie" -- kertomus rykmentin urheasta pikku lemmikistä --
on suomennettu "Kertomuksiin Intian ylängöiltä". Kipling on hieno
ja osuva lasten kuvaaja; monet hänen kertomustensa valoisimmista
piirteistä ovat lapsimaailmasta.

Tämä ominaisuus on saattanut hänet mestariksi sillä alalla --
taaskin uudella -- jolla hän on katsottava arvokkaimman työnsä
suorittaneeksi: nuorisonkirjailijana. V. 1890 -- tuottoisimpana
vuonnansa -- Kipling julkaisi pelkiksi vuoropuheluiksi sovitetun
laajemman teoksen englantilais-intialaisesta seuraelämästä ("Gadsbyn
pariskunta"), jossa sekä leikki että surumielisyys ja värisyttävän
syvä tunne omituisen asun ohella on mieltä viehättämässä, mutta joka
kuitenkin päättyy jokseenkin tyhjästi. Kun tätä v. 1891 seurasi
kaksi jokseenkin tavallisen laatuista, Hall Cainen tyyliin laadittua
romaania -- "Valon kadotessa" [suomeksi rouva Aino Malmbergin
kääntämänä v. 1900] ja "Elämän estekilpailu" -- niin arveltiinpa
Kiplingin uutuuden jo lopahtaneen, kuten heti alusta asti oli
näin äkillisellä loistolla ilmestyneestä kyvystä peljätty. Mutta
Kipling ponnisti seuraavalla kokoelmalla -- "Monta keksintöä" --
taas parhaansa; siinä tosin jälleen ilmenee vähemmän valittuja
tuotteita, mutta on siinä oivallisiakin lisiä entisiin ja uutta on
muutamia humoreskeja kotoisista, Englannin oloista, joista Kipling
sittemmin on lukuisasti valinnut täytteitä kertomusryhmiinsä. Ja
v. 1894 ilmestyi hänen kynästään kerrassaan merkillinen teos,
"Viidakkokirja" [suomeksi rouva Helmi Setälän kääntämänä v. 1898
("Indian viidakoista")], ryhmä eläinsatuja, melkein yksinomaan Intian
viidakon syvyyksistä. Useimmissa esiintyy sama piiri: suden imettämä
ja eläinten seassa kasvava hindulapsi Mowgli, hänen opettajansa karhu
Baloo sekä suojelijansa pantteri Bagheera ja jättiläiskäärme Kaa,
velipuolensa -- nimittäin suden omat penikat -- ja julma tiikeri
Shere Khan. Tämä outo maailma ajattelee ja puhuu, toimii omissa
salaperäisissä oloissaan niin syvällä metsäelämän tuntemuksella
eteemme loihdittuna että niin nuorten kuin vanhainkin täytyy
tempautua mukaan. Ne ovat tavattoman tehoavia ja mieltäkiinnittäviä,
ja seuraavana vuonna ilmestynyt "Toinen Viidakkokirja" pysyi samalla
tasolla. Lapsille julkaisi Kipling omakuvittamansa satukokoelman
"Niin Juuri juttuja pienille lapsille", joka tosin ei niin paljoa
uutuutta tarjoa, vaan on kuitenkin hyvä lastenkirja. Vilkas
nuorisonromaani on "Meren sankarit"; se on ilmestynyt suomeksi
ruotsinnoksesta käännettynä, puoleen kokoon typisteltynä --
esimerkkinä siitä, millä tavalla suuretkin kustannusliikkeet vielä
katsovat voivansa pidellä kirjallisuutta. Englantilaiselle nuorisolle
erityisesti aijottu on Kiplingin väsymättömästä kynästä herunut
"Pook-vuoren tonttu"; se on tarinasarja Englannin historiasta,
piktiläistaisteluista keskiajalle asti.

"Päivän työ" niminen kertomuskokoelma (1897) on käänteenä Kiplingin
lyhyitten kuvausten suuressa joukossa; siitä asti hän vaipuu
alas päin, ei voi sanoa miten pitkäksi aikaa, kuumeentapaisesti
työntäessään kyhäyksiä sanakaupalla aikakauslehtiin ja kustantajille.
Tämä kokoelma ylimalkaan ilmaisee huoliteltua työtä; siitä on
myöskin "Hänen esi-isäinsä hauta" tähän kokoelmaan suomennettu
näytteeksi hänen hiljaisemmista intialaisista kertoelmistansa. Jos jo
tuossakin kokoelmassa on teennäisiä pätkiä, kuivia vertauskuvallisia
elottomien esineiden henkiinherätystä haastelemaan viidakkomaailman
tapaan (kuten laivan ja höyryveturin!), niin on esim. "Matkustuksia
ja löytöjä" niminen kokoelma suorastaan kehno, paria poikkeusta
lukuunottamatta. Kipling lyöttäytyy viime vuosina julkaisemissaan
kertomuksissa puhutteluttamaan kotimaan sota- ja merimiehiä kuten
Intiassa oli tehnyt, mutta tuloksissa hän jää aivan takapajulle
muista samoja aiheita käsitelleistä kertoilijoista. Sillävälin on
hän kuitenkin saanut valmiiksi useita onnistuneita pitempiä teoksia,
joita ylempänä on moniaita mainittukin, joten häneltä voi edelleen
odottaa arvokkaitakin lisiä.

Romaanikirjailijaa, suurien tehtävien, erityisten aatteiden
ajajaa ei Kiplingistä koskaan tule. Runoilijaa hänessä on;
"Kasarmilaulujen" lisänä sisältävät "Merestä mereen" ja "Viisi
kansaa" varsin vaikuttavia runoelmia, joissa on erittäin taidokas
muoto, joskin harvoin lyyrillisiä tunnelmakuvia, vaan enimmiten
runoiksi soviteltuja kertomuslastuja. Mutta hän on harvinaisen etevä
kertoja, erinomainen sieluntilojen tutkija, tarkka havaintojen
tekijä, terveen, tavattomia taipailemattoman elämänpolun saarnaaja,
joka pikakuvillaan kaikista maailman ääristä luo piirteitä
yleis-inhimillisestä sekä tuntee ja herättää myötätuntoa yhteiskunnan
halvimpienkin olentojen kärsimyksiä ja inhimillisiä erheitä kohtaan.
Miehekkyys, kunto saa hänessä loistavan puoltajan, ja se harrastus
sekä suuri ihmistuntemus on hänestä tehnyt nykyajan kenties etevimmän
nuorisonkirjailijan, joka ehdottomasti viehättää lukijansa. Miehisen
sukupolven kuvailija ja kirjailija hän muuten yksinomaan onkin.

Kipling osaa sovittaa aiheensa mahdollisimman vaikuttavaan kehykseen.
Hän suuressa määrin antaa muiden kertoa omaan erityiseen lajiinsa,
itse suoranaisesti esiintymättä. Tämä tavatonta tyylillistä vaihtelua
luova kertominen useasti tapahtuu eriskummallisissa olosuhteissa,
jotka lisäävät yleisvaikutusta. Tehon tavottelussa Kipling kyllä
menee liiallisuuksiinkin; alituiset motto-lauseet, esi- ja jälkirunot,
kirjakkeiden muuttelut tuntuvat yhtä häiritseviltä kuin liian
tuotteliaisuuden synnyttämät hutiloidut tahi teennäiset täytteet.
Mutta niin suuret määrät on hänen jo kolmeakymmentä lähenevässä
teossarjassaan täysipainoista, että hän on syyllä saanut johtavan
aseman maansa kirjallisuudessa, jonka suhteita häneen emme tässä
voi lyhyestikään esittää sen vuoksi että koko englantilainen
kirjallisuus on meillä tuntematon. Vastustajia on Kiplingin
tapaisella sovinnaisista muodoista piittaamattomalla uutuusmiehellä
kyllä, mutta sekin seikka, että hänen melkein kaikki teoksensa on
heti ilmestyttyään käännetty muille Europan kielille, osottaa miten
laajalti ja suuressa määrin hän on saavuttanut suosiota ja ihailua.

_Suomentaja_.



Hänen esi-isäinsä hauta.


Voitte kuulla sanottavan, että jos koko Intiassa olisi vain yksi
ainoa leivän puolikas, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien,
Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi
sanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi
polvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä
aavan meren poikki.

Ottakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa
tahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien
edustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja
ilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä,
otti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn,
Humphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä
vuosina 1804--13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn
samaa sukua -- kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi -- kohosi
ilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur
nimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen
maahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin
muhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin
luodusta hautakummustaan.

Häntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku
devonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen.
Hän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman
kehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi
pienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet
hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa,
multavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä
penikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi
suotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta
ja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan
lähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään
sukuvelvollisuuksia suorittamaan.

Chinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen
tietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn
siviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee
hänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi
metsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin
hänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi
"Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki
yhtä maata". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja
tyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli
kutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan,
Chinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä
rykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen,
että useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat
säännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia,
pukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä
"wuddareiksi", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa
joka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät
panneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän
ylpeytenään olivat seuraavat seikat:

Ensinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään
muulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa
ei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä.
Miehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän
pikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat.
Kolmanneksi, he olivat enimmin _pakka shikarries_ (perinpohjin
koulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi -- sama kuin
sadanneksi -- he olivat wuddarit -- entisajoilta Chinnin Säännötön
Nostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.

Kukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta
tai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä
jota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet
olivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä
ovat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat,
ja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia,
lukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme
maan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin
tunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat
sanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.;
ja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun
rajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä
kaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin
ei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen
otsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit
sanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil
tietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan
maan ikivanhana omistajana.

Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun
varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän
näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa
tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme
vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen
kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti
hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja
kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen
ystäviensä poliseiksi.

Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten
tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta
huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään
kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille
kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät
hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John
Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa -- hän kerran lupasi
hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja
hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta --
niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli
hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan
kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten
sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku
väki häntä milloinkaan unohtanut.

Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he
olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen
palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä
hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen
makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille,
hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi
omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen
tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin
rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä
varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat
etteivät enää koskaan sitä tekisi.

Rykmentin bhilit -- nauhamekkoiset -- olivat monin tavoin
kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He
tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu
tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen
uhkarohkeutensa -- kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on
heidän säätymerkkinsä -- sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat
haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta,
ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja,
joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan
joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle
reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet
varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.

Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin
luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa
lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti
hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun
housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa
tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä
kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa
muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin
viisitoista vuotta takaperin.

Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja
päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat
harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa
takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut
sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa
hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt -- vanhoja lastenlaulun
katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita hänen isänsä oli
huudellut miehilleen.

Eversti katseli hänen tuloaan ylös portaita ja nauroi.

"Katsoppas!" hän sanoi majurille. "Eipä ole tarvis kysyä poikasen
pesyettä. Hän on _pukka_ Chinn. Kelpaisipa omaksi isäkseen
viiskymmenluvulta!"

"Toivon että hän ampuu yhtä suoraan", sanoi majuri. "Hän näkyy
tuoneen kylliksi rautatavaraa mukanaan".

"Hän ei olisi Chinn jollei ampuisi kohti. Katsoppa, kun hän niistää
nenäänsä. Ominainen Chinnin noukka. Heiluttaa nenäliinaa kuin isänsä.
Siinä on toinen painos -- rivi riviltä".

"Satua kerrassaan, pentele vieköön!" sanoi majuri, tirkistäen
ikkunaluukun säleiden lomitse. "Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen,
niin hän... Eihän vanha Chinn voinut kulkea tuon repaleen ohi sitä
hypistelemättä, yhtä vähän kuin..."

"Hänen poikansa!" sanoi eversti hypähtäen.

"No jukoliste!" huudahti majuri. Pojan silmään oli pistänyt
halaistuista ruovoista punottu itikkaverkko, joka riippui kierossa
verannan pylvästen välissä, ja koneellisesti hän oli vääntänyt
sen reunaa suoraan asentoon. Vanha Chinn oli vuosikausia kolmasti
päivässä noitunut tuota verkkoa; hän ei koskaan saanut sitä
tyydyttämään mieltään. Hänen poikansa astui huoneeseen viisikertaisen
hiljaisuuden vallitessa. He toivottivat hänet tervetulleeksi isänsä
ja, tarkastettuaan, itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti
seinällä riippuvan everstinkuvan näköinen, ja osapuilleen
huuhdeltuaan tomut kurkustaan hän läksi makuusuojaansa isäukon
lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin.

"Sellaista se on perinnöllisyys", sanoi majuri. "Sen se tekee kolmen
sukupolven olo bhilien joukossa".

"Ja sen tietävät miehet", sanoi muuan sivus-upseeri. "Ne ovat
odottaneet tätä nuorukaista kieli lerpallaan. Olen tullut siihen
uskoon että ellei hän suorastaan vetele heitä miekantupella ympäri
korvia, niin he polvistuvat komppanioittain ja rukoilevat häntä
jumalanaan".

"On siunattua omistaa edelläkäynyt isä", sanoi majuri. "Minä olen
pojilleni nousukas. Olen ollut rykmentissä vasta kaksikymmentä
vuotta, ja kunnianarvoisa taattoni oli sivilimies. Ei voi
mitata bhilin sielun syvyyksiä. Mutta minkätähden on tuo uhkea
kantaja, jonka nuori Chinn toi mukanaan, myttyineen pikajuoksussa
käpälämäkeen?" Hän astui verannalle ja hoilasi miehelle --
perikuvalliselle vastaleivotulle aliluutnantin palvelijalle, joka
osaa englanninkieltä ja puijaa samassa suhteessa.

"Mikä hätänä?" hän huusi.

"Monta pahoja miehiä täällä. Minä menee", oli vastaus. "Otti sahibin
avaimet ja sanoo ampuu minun".

"Peijakkaan selvää -- peijakkaan valaisevaa. Hiiden sukkelat koivet
noilla ylämaan varaslurjuksilla on! Joku oli pahasti säikäyttänyt
hänet". Majuri asteli huoneisiinsa, pukeutuakseen aterialle.

Nuori Chinn oli kuin unissaan kävellen harppinut kehän koko
majotusalueen ympäri ennen kuin läksi omaan pikku asuntoonsa.
Kapteenin asumus, jossa hän oli syntynyt, viivytti häntä hetkisen;
sitte hän katseli harjotusalueen kaivoa, jonka arkulla oli illat
istuskellut hoitajansa keralla, ja pienoista kirkkoa, johon upseerit
läksivät jumalanpalvelukseen aina kun jonkun virallisen tunnustuksen
pappi sattui käväisemään siellä päin. Kaikki näytti nyt hyvin
pieneltä, kun hän ennen oli pitänyt niitä jättiläismäisinä, mutta
paikka oli sama.

Tuon tuostakin hän kulki äänettömän soturiryhmän ohi, joka tervehti.
Ne olisivat voineet olla samoja miehiä, jotka kantoivat häntä
seljässään hänen ollessaan ensimäisissä pinkohousuissaan. Heikko valo
häämötti hänen huoneestaan, ja sisään astuessaan hän turisi käsien
syleilevän jalkojaan, ja lattiasta nousi soriseva ääni.

"Ken siinä?" sanoi nuori Chinn, tietämättä puhuvansa bhil-kieltä.

"Kannoin sinua sylissäni, sahib, kun olin vankka mies ja sinä olit
pienokainen ja itkit, itkit, itkit! Olen palvelijasi, niin kuin olin
isäsi palvelija ennen kuin sinua oli. Olemme kaikki palvelijoitasi".

Nuori Chinn ei voinut luottaa ääneensä, yrittääkseen puhua, ja toinen
jatkoi:

"Olen ottanut avaimesi tuolta lihavalta muukalaiselta ja lähettänyt
hänet pois; ja paidassasi on rintanapit valmiina, aterialle
mennäksesi. Kuka osaisi, jollen minä osaisi? Ja lapsi on siis tullut
mieheksi ja unohtaa hoitajansa; mutta veljenpojastani tulee hyvä
palvelija, tahi pieksen hänet kahdesti päivässä".

Ja kalahtaen nousi pystyyn, suorana kuin bhilin nuoli, pieni
valkotukkainen ryppykasvoinen apinamainen mies, mekko mitalien ja
kunniamerkkien peitossa -- sopertaen, tervehtien ja vapisten. Hänen
takanaan univormuun puettu nuori ja notkea bhil otti pois täytteitä
Chinnin sunnuntaisaappaista.

Chinnin silmät olivat kyyneleitä tulvillaan. Vanhus ojensi avaimia.

"Muukalaiset ovat pahaa väkeä. Hän ei enää milloinkaan tule takaisin.
Olemme kaikki isäsi pojan palvelijoita. Onko sahib unohtanut, kuka
vei hänet katsomaan ansaan saatua tiikeriä virran toiselle puolelle
kylään, kun hänen äitinsä oli niin säikähdyksissään ja hän oli niin
urhea?"

Tapaus leimahti taikalyhdyn väläyksenä Chinnin mieleen. "Bukta!"
hän huusi, ja jatkoi samassa henkäyksessä: "Lupasit ettei minulle
tapahtuisi mitään pahaa. _Oletko_ Bukta?"

Toistamiseen mies heittäysi hänen jalkoihinsa. "Hän ei ole unohtanut.
Hän muistaa väkensä niinkuin hänen isänsäkin muisti. Nyt voin kuolla.
Mutta ensin tahdon elää ja näyttää sahibille kuinka tiikereitä
tapetaan. Tuo tuossa on veljenpoikani. Jollei hän ole hyvä palvelija,
piekse häntä ja lähetä hänet minulle, niin totisesti tapan hänet,
sillä nyt sahib on omiensa parissa. Ai, Jan _baba_ -- Jan _baba!_
Jään tänne katsomaan että tämä tekee työnsä hyvin. Ota häneltä
saappaat jalasta, tomppeli. Istuhan vuoteella, sahib, ja anna minun
katsoa. Se on Jan _baba_!"

Hän työnsi miekkansa kahvaa eteenpäin, kunnioituksen osotukseksi,
jonka ainoastaan varakuninkaat, kuvernörit ja kenraalit saavat,
ja hellästi rakastetut pikku lapset. Chinn koneellisesti kosketti
kahvaa kolmella sormella, umpimähkään mutisten jotakin itselleen
tajuamatonta. Se osui olemaan vanha vastaus hänen lapsuutensa
ajoilta, kun Bukta kurillaan sanoi häntä pikku kenraali sahibiksi.

Majuri asusteli vastapäätä Chinniä, ja kuullessaan palvelijansa
kummastuksesta hengähtävän syvään hän vilkaisi sinne päin. Sitte
majuri istahti vuoteelleen ja vihelsi, sillä hänen hermoilleen
oli hiukan liikaa katsella kuinka vanhempi alkuasukasupseeri,
puhdasrotuinen bhil, Brittiläisen Intian ritarikunnan jäsen, jolla
oli kolmenkymmenenviiden vuoden nuhteeton virantoimitus takanaan, ja
oman väkensä keskuudessa monelle bengalilaiselle pikkuruhtinaalle
saavuttamaton arvo, oli kamaripalvelijana viimeksiyhtyneelle
aliluutnantille.

Kovakurkkuiset torvet puhalsivat iltasoiton jolla on pitkä juttu
takanaan. Ensinnä muutamia vihlovia säveleitä kuin ajomiesten
kirkaukset etäisestä väijytyksestä, ja sitte, paisuvana, puhtaana ja
heleänä lopputoisinto huimasta laulusta: "Ja oi, ja voi, sinä vetryt
Mundore -- Mundore!"

"Kaikki pikku lapset olivat vuoteessaan kun sahib viimeksi tuon
toitotuksen kuuli", sanoi Bukta, ojentaessaan Chinnille puhtaan
nenäliinan. Iltasoitto toi mieleen muistoja hänen telttisängystään
moskiitoverkon alla, äitinsä suutelosta ja askelten heikkenevästä
äänestä kun hän vaipui uneen miestensä keskellä. Hän kiinnitti
hakasilla uuden takkinsa mustan kauluksen ja läksi päivälliselle kuin
prinssi joka vastikään on perinyt isänsä valtikan.

Vanha Bukta teiskaroitsi viiksiään kierrellen pois. Hän tunsi
oman arvonsa, eikä mikään rahasumma eikä mikään hallituksen
annettavissa oleva arvo olisi saanut häntä pistelemään nappeja
nuorten upseerien paitoihin, tahi ojentamaan heille puhtaita
kaulaliinoja. Ja kuitenkin, sinä yönä riisuessaan univormunsa ja
kyyrötellessään miestensä joukossa pikku tupakkatunnin, hän kertoi
heille mitä oli tehnyt, ja he sanoivat hänen olevan aivan oikeassa.
Sitte Bukta esitti väitelmän, joka valkoihoisesta olisi tuntunut
raivohulluudelta; mutta nuo kuiskailevat pikku miehet harkitsivat
sitä monipuolisesti ja arvelivat että siinä saattoi olla paljo perää.

Päivällisellä, lamppujen valossa, puhe kuten tavallista kääntyi
_shikarrin_ ainaiseen aineeseen -- kaikkinaiseen isojen otusten
metsästykseen kaikenlaisissa olosuhteissa. Nuoren Chinnin silmät
suurenivat, kun hän huomasi jokaisen toverinsa ampuneen useita
tiikereitä wuddartapaan -- s.o. jalan -- pitämättä sitä suurempana
asiana kuin olisi peto ollut koira.

"Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "tiikeri on
melkein yhtä vaarallinen kuin piikkisika. Mutta kymmenennellä
kerralla tulet kotiin jalat edellä".

Se sai kaikki puheen intoon, ja jo aikaa ennen puoltayötä Chinnin
pää oli pyörällä kuultuansa kuvailtavan tiikereitä -- miehensyöjiä
ja karjantappajia jotka kukin harjottivat omaa liikettään yhtä
järjestelmällisesti kuin jonkun kauppahuoneen kirjanpitäjät, uusia
tiikereitä jotka äskettäin olivat saapuneet siihen ja siihen piiriin,
ja vanhoja, ystävällisiä, varsin ovelia petoja jotka tunnettiin
lisänimillä -- kuten laiska "Mopsi", jolla oli suunnattomat käpälät,
ja "Anoppi", joka ilmausi silloin kun sitä vähimmin osasi odottaa
ja päästeli naisääniä. Sitte he puhuivat bhil-taioista -- avara ja
hauska ala -- kunnes nuori Chinn alkoi viittailla että he varmaankin
vetivät häntä nenästä.

"Emme todellakaan", sanoi muuan mies hänen vasemmalla puolellaan.
"Olette Chinn ja kaikki mitä siihen kuuluu, ja teillä on jonkinlaiset
laillistetut perintöoikeudet täällä; mutta jos ette usko mitä teille
kerromme, niin mitä teettekään kun vanha Bukta pätyy tarinoimaan? Hän
tietää kertoa aavetiikereistä, ja tiikereistä jotka menevät omaan
helvettiinsä, ja tiikereistä jotka kävelevät takajaloillaan, ja
isoisänne ratsastustiikeristä, yhtä hyvin. Kumma ettei hän ole vielä
puhunut siitä".

"Tiedätte kai että teillä on esi-isä haudattuna alhaalla Satpuran
suunnalla?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili epämääräisesti.

"Tietysti", sanoi Chinn, joka osasi Chinnin Kirjan aikataulut ulkoa.
Ne ovat vanhassa kuluneessa pääkirjassa kiinalaisella kiiltopöydällä
pianon takana kotona Devonshiressa, ja lapset saavat luvan katsella
sitä sunnuntaisin.

"No, en ollut varma siitä. Arvoisalla esi-isällänne, poikani, bhilien
puheiden mukaan, on oma tiikerinsä -- satulatiikeri, jolla hän
ratsastaa ympäri maata milloin häntä haluttaa. _Minä_ en pidä tuota
säädyllisenä entisen veronkantajan aaveelle, mutta niin ne uskovat
nuo etelän bhilit. Meidänkään miehemme, joita voi sanoa kohtuullisen
kylmäverisiksi, eivät lähde sinne päin maata ajomiehiksi, jos
kuulevat Jan Chinnin olevan ajelemassa tiikerillään. Sen arvellaan
olevan kirjava elukka -- ei juovikas, vaan täpläinen. Aikamoinen peto
se on, ja varma enne sodalle tahi rutolle tahi -- jollekin. Siinä on
teille sievä sukutarina".

"Mistähän se lienee lähtöisin?" sanoi Chinn.

"Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli voimallinen
metsämies Herran edessä. Ehkä se oli tiikerin kosto, tahi ehkä hän
metsästelee niitä vieläkin. Teidän täytyy tässä joskus käväistä
hänen haudallaan ja tiedustaa. Bukta kai avustaa. Hän kyseli minulta
ennen tuloanne olisitteko kovaksi onneksi jo näpäyttänyt ensimäisen
tiikerinne. Joll'ette, niin hän aikoo antaa alun teille omien
siipiensä suojassa. Tietysti teille ennen kaikkia tämä on tärkeää.
Saatte hyvää ajankulua Buktan hoteissa".

Majuri ei ollut väärässä. Bukta piti nuorta Chinniä harjotuksissa
tyystin silmällä, ja saattoi huomata että kun uusi upseeri ensi
kerran huusi komentosanojaan, koko rivi vavahti. Everstikin ällistyi,
sillä tuo olisi saattanut olla Devonshiresta uudella elämisluvalla
palanut Lionel Chinn. Bukta oli pitkittänyt oudon väitelmänsä
kehittämistä uskottujensa parissa, ja se oli miehille kuin
uskonkappale, kun nuoren Chinnin jokainen sana ja liike niin vahvisti
sen.

Vanhus teki aikaisin valmistuksia, jotta hänen lemmikkinsä pyyhkisi
pois tahran, joka on miehessä ennen kuin on ampunut tiikerin; mutta
hän ei tyytynyt ottamaan ensimäistä petoa mikä saapuville sattui.
Omissa kylissään hän oli ali- ja ylioikeuden ainoa edustaja, ja
kun hänen väkensä -- alastomana ja sekapäisenä -- rientäen saapui
kertomaan merkillepannusta pedosta, käski hän heitä lähettämään
vakoojia lähteille ja vesipaikoille, saadakseen varman tiedon olisiko
riista sellainen, että soveltui Chinnin arvolle.

Kolmasti tahi neljästi palasivat uskaliaat vainuujat, vilpittömästi
ilmottaen että peto oli kapinen, pienehkö -- imettämisen uuvuttama
naaras tahi vanha harvahammas koiras -- ja Bukta tyynnytteli nuoren
Chinnin kärsimättömyyttä.

Vihdoin saatiin merkille jalo elukka -- kymmenen jalan pituinen
karjantappaja, jolla oli aimo laskos irtonaista nahkaa mahan
paikkeilla, kiiltävä talja, täyskäherä kaulaharja, rehti viikset,
reipas ja nuori ryhti. Se oli pelkän urheilun vuoksi nyrhännyt
miehenkin.

"Syötettäköön se", virkkoi Bukta, ja kylän asukkaat ajoivat metsään
lehmiä sen huviksi, jotta se pysyisi lähettyvillä.

Ruhtinaat ja valtiaat ovat lähteneet laivalla Intiaan ja kuluttaneet
isot rahat, vilahdukseltakaan nähdäkseen puoleksikaan niin komeaa
otusta kuin tämä Buktan peto oli.

"Ei ole hyvä", sanoi hän everstille, pyytäessään metsästyslomaa,
"että everstini poika, joka ollee -- että everstini poika menettäisi
poikuusluontonsa mihinkään pikku viidakkopetoon. Niitä saa sitte.
Olen kauvan odotellut tätä, joka on oikea tiikeri. Se on tullut
mairien maasta. Seitsemän päivän kuluttua viimeistään tuomme tänne
vuodan".

Upseerit purivat hammasta kateudesta. Bukta, jos olisi halunnut,
olisi voinut kutsua heidät kaikki mukaan. Mutta hän läksi Chinnin
kera kahden, kaksi päivää työntökärryissä ja päivän jalan, kunnes
tulivat louhiseen, häikäisevään laaksoon, jossa oli vesilampi.
Oli paahteinen päivä, ja poika luonnollisesti riisuutui ja läksi
uimaan, jättäen Buktan vartioimaan vaatteita. Valkoinen iho näkyy
kauvas ruskeaa viidakkoa vasten, ja Bukta näki Chinnin seljässä ja
oikeanpuolisessa hartiassa jotakin mikä veti häntä eteenpäin askel
askeleelta ja tuijottavin silmin.

"Unohdinpa ettei ole sopivaa riisuutua hänen asemassaan olevan miehen
edessä", sanoi Chinn itsekseen, heittäytyen veteen. "Mutta kylläpä
tuo pikku äijyt tähystelee minua! Mitä nyt, Bukta?"

"Merkki!" kuiskasi toinen.

"Se ei ole mitään. Tiedät miten minun suvussani se vaihtelee".
Chinniä harmitti. Hän ei olisi lähtenyt uimaan, jollei olisi sattunut
unohtamaan tuota tummanpunaista syntymämerkkiä seljässään, jossa,
näkyi pilvenhattaran kaltainen täplä. Kotona sanottiin että se
ilmaantui joka toisessa sukupolvessa, tullen näkyviin, kumma kyllä,
noin kahdeksan tahi yhdeksän vuoden vanhasta, eikä sitä voinut pitää
kauniinakaan, paitsi että se kuului Chinnin perintöön. Hän kiirehti
rannalle ja pukeutui; matkaa jatkettiin, kunnes tapasivat pari
kolme bhiliä, jotka heti heittäysivät polvilleen. "Minun väkeäni",
murahti Bukta, olematta huomaavinaankaan heidän nöyryyttään; "ja siis
sinunkin väkeäsi, sahib. Nuorra ollessani meitä oli vähemmän, mutta
voimakkaampaa rotua. Nyt meitä on monta, mutta kehnoa lajia, kuten
lienee tunnettuakin. Millä tavalla tahdot ampua sen, sahib? Puusta
vai suojuksesta, jonka väkeni rakentaa? Päivällä vai yöllä?"

"Jalan, ja päiväs-aikaan", sanoi nuori Chinn.

"Se oli tapasi ennenkin, kuten olen kuullut", virkkoi Bukta
itsekseen, lisäten ääneensä: "Hankin tiedon pedosta. Sitte sinä ja
minä menemme sen luokse. Minä otan yhden pyssyn; sinulla on omasi.
Enempää ei tarvita. Mikä tiikeri voi olla _sinua_ vastaan?"

Se oli pantu merkille pienen lähteensilmän luona rotkon toisessa
päässä, täysin ahmineena ja puolittain nukuksissa toukokuun
päivänpaisteessa. Se herätettiin kuin peltokana, ja kääntyi päin,
taistellakseen hengestään. Bukta ei yrittänytkään nostaa pyssyään,
vaan piti silmällä Chinniä, joka vastasi pedon hurjaan karjaukseen
yhdellä ainoalla laukauksella -- Buktasta hänen tähtäyksensä tuntui
ottavan tuntikausia -- joka lävisti kurkun, musertaen selkärangan
pään niskan alapuolella hartiain välissä. Tiikeri rykäisi, tupehtui
ja kaatui, ja ennen kuin Chinn oikein tiesikään mitä oli tapahtunut
käski Bukta hänen seisoa alallaan, mitatakseen matkan hänen
jaloistaan pedon ammottaviin leukaperiin.

"Viisitoista", sanoi Bukta. "Lyhyitä askelia. Ei tarvitse toista
laukausta, sahib. Sen veri vuotaa kuiviin heti paikalla, eikä meidän
tarvitse pilata taljaa. Sanoinhan että nuo olisivat tarpeettomia,
mutta ne kuitenkin tulivat -- varalle".

Ja äkkiä rotkon rinteet kuhisivat Buktan väkeä -- joukko olisi voinut
ampua pedon silpuksi, jos Chinnin laukaus olisi pettänyt; mutta he
piilottivat pyssynsä ja olivat vain asiaaharrastavina ajomiehinä,
viiden tahi kuuden odotellessa määräystä nylkemään. Bukta katseli
miten eloisuus katosi noista rajuista silmistä, kohotti toisen
kätensä ja pyörähti kantapäällään.

"Ei tarvitse osottaa että _me_ välitämme", sanoi hän. "Nyt, tämän
perästä, voimme tappaa mitä haluamme. Ojenna kätesi, sahib".

Chinn totteli. Se oli aivan vakaa ja Bukta nyökäytti päätään. "Se
myös oli tapasi", mutisi hän itsekseen, lisäten ääneensä: "Mieheni
nylkevät nopeasti. He kantavat taljan kotiin. Eikö sahib tahtoisi
tulla köyhään kylääni yöksi ja, ehkä, unohtaa että olen hänen
upseerinsa?"

"Mutta nuo ajomiehet -- he ovat tehneet kovaa työtä, ja kenties --".

"Hoo, jos nylkevät kömpelösti, niin me nyljemme heidät. Riveissä olen
toista, ja täällä toista."

Tuo oli varsin totta. Heittäessään univormunsa ja palatessaan
kansansa vajanaisiin pukimiin jätti Bukta soturisivistyksen toiseen
maailmaan. Sinä yönä, hiukan puheltuaan alamaistensa kanssa, hän
antautui mässäykseen, ja bhilien mässäys on juttu josta ei ole
hyvä kirjottaa. Chinn, voitonriemun lämmittämänä, oli keskellä
koko mylläkkää, mutta salaperäisten menojen tarkotus oli hänelle
salattu. Villiä kansaa tuli tuomaan hänelle uhrejaan, polvistuen
hänen eteensä. Hän antoi matkaleilinsä kylänvanhimmille. Nämä
tulivat kaunopuheliaiksi ja koristivat hänet kukkaseppelin. Lahjoja
ja lainoja, ei kaikki säädyllisiä, työnnettiin hänelle, ja katala
musiikki pauhasi ja riehui punaisten nuotioiden ympärillä, laulajien
kaijutellessa muinaisaikaisia lauluja omituisine tansseilleen.
Alkuasukasten juomat ovat hyvin tehoavia, ja Chinnin oli pakko
maistella niitä usein, mutta nekin kai oli höystetty unijuomalla,
sillä eihän hän toki muuten olisi vaipunut uneen ja herännyt vasta
seuraavana päivänä -- puolen päivämatkaa kylästä?

"Sahib oli ylen väsynyt. Vähää ennen päivänkoittoa hän vaipui uneen",
Bukta selitteli. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt on aika palata
suoraa päätä kotiin".

Ääni, tasainen ja kunnioittava, ja askel, vakaa ja hiljainen, teki
työlääksi uskoa että vielä joku tunti takaperin Bukta ulvoi ja
hyppeli puolialastomien paholaistoveriensa kanssa.

"Väkeni oli kovin mielissään, kun sai nähdä sahibin. He eivät sitä
milloinkaan unohda. Kun sahib ensi kerralla lähtee tarjokkaita
värväämään, hän menköön minun kansani joukkoon, ja se antaa hänelle
niin monta miestä kuin tarvitsemme".

Chinn piti kaiken omana salaisuutenaan, paitsi tiikerin ampumisen,
ja Bukta sen jutun koristeli mitä häpeämättömimmällä luonnolla.
Talja oli tosiaan komeimpia mitä sotilas-asemalla konsanaan oli
levitetty kuivamaan, ja ensimäinen ehtymätöntä sarjaa. Milloin
ei voinut seurata poikaansa metsästysretkille toimitti Bukta
hänet hyviin käsiin, ja Chinn oppi marsseillaan ja yötulillaan,
hämärätarinoimisissa ja tien ohella olevien vesilampien laiteille
asettuessa, tuntemaan villin bhilin tapoja ja luonnetta paremmin kuin
vähemmän ohjattu mies olisi tullut älynneeksi elinijässään.

Piankin hänen miehensä rykmentissä rohkenivat puhua sukulaisistaan
-- jotka enimmäkseen olivat pulassa -- ja käydä esittämään hänen
ratkaistavakseen heimon tapojen mukaisia tapauksia. Kyyrötellen hänen
verannallaan iltahämärässä he saattoivat virkkaa, wuddarien keveään,
luottavaiseen tapaan, että se ja se nuorimies oli karannut sen ja
sen miehen vaimon keralla jostakin kaukaisesta kylästä. No, montako
lehmää Chinn sahib pitäisi oikeudenmukaisena sakkona? Tahi, jos
hallitukselta tuli kirjallinen määräys että jonkun bhilin piti lähteä
johonkin vallitettuun tasangon kaupunkiin todistajaksi oikeudessa,
olisikohan viisasta jättää tuo määräys noudattamatta? Toiselta
puolen, jos sitä noudattaisi, palaisikohan uskalikko matkamies
hengissä?

"Mutta mitä tekoa minulla on näiden asiain kanssa?" Chinn kerran
kärsimätönnä uteli Buktalta. "Olen soturi. En tunne lakia".

"Hoo! Laki on narreja ja valkoisia miehiä varten. Anna iso ja äänekäs
määräys, niin sitä ne noudattavat. Sinä heidän lakinsa olet".

"Mutta minkätähden?"

Buktan kasvoilta hävisi kaikki ilme ja ymmärrys. Tuo aatos olisi
saattanut ensi kertaa juolahtaa hänen mieleensä. "Miten osaisin
sen sanoa?" vastasi hän. "Kenties nimen vuoksi. Bhil ei rakasta
outoja asioita. Antakaa heille määräyksiä, sahib -- kaksi, kolme,
neljä sellaista sanaa kerrallaan, että he voivat viedä ne päässään
mukanaan. Se riittää".

Chinn siis urheasti anteli määräyksiä, tarkoin käsittämättä
että hätäisesti sotilas-asemalla lausuttu sana tuli kamalaksi,
järkähtämättömäksi laiksi uskovaisten vuorien takana olevissa kylissä
eikä todella ollut sen vähempää kuin Jan Chinn Ensimäisen laki,
miehen joka, sellainen oli kuiskailtu taru, oli palannut maan päälle
pojanpoikansa ruumiiseen kolmatta sukupolvea katselemaan.

Asiasta ei voinut olla epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät että Jan
Chinn, jälleen lihaksi tulleena, oli kunnioittanut Buktan kylää
läsnäolollaan, tapettuaan ensimäisen -- tässä elämässä -- tiikerinsä;
että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, kuten hänen tapansa
oli, ja -- Bukta oli kai sekottanut Chinnin juomaan hyvin paljo
muuta ainetta -- hänen seljässään ja oikeanpuolisessa hartiassaan
kaikki olivat nähneet saman vihaisen, punaisen Lentävän Pilven, jonka
korkeat jumalat olivat leimanneet Jan Chinn Ensimäisen ihoon, kun hän
ensin tuli bhilien luo. Narrimaisen valkoihoisen maailman edessä,
jolla ei silmiä olekaan, hän oli hento ja nuori upseeri wuddarien
joukossa; mutta hänen oma kansansa tunsi hänet Jan Chinniksi, joka
oli tehnyt bhileistä miehiä; ja hartaassa uskossaan he riensivät
viemään hänen sanojaan, varoen etteivät ne koskaan vähääkään
muuttuneet tiellä.

Syystä että villi-ihmisellä ja lapsella joka leikkii yksinäisiä
leikkejä on sama kauhu joutua naurunalaiseksi tahi kyseltäväksi,
piti pikku väki vakaumuksensa omana tietonaan; eikä eversti, joka
luuli tuntevansa rykmenttinsä, vähääkään arvannut että jok'ikinen
noista kuudestasadasta nopsajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä soturista,
seisoessaan asennossa kylki kyljessä, lujasti ja varmasti uskoi
että vasemmalla sivustalla oleva aliluutnantti oli kahdestisyntynyt
puolijumala -- heidän maansa ja kansansa suojelusolento. Maajumalat
itse olivat leimanneet hänen lihaksitulemisensa, ja ken uskaltaa
epäillä maajumalien käsitekoa?

Chinn, ollen ennen kaikkea käytännöllinen, näki sukunimensä olevan
itselleen hyväksi avuksi riveissä ja leirissä. Hänen asuntonsa alkoi
näyttää pienoiselta luonnontieteelliseltä museolta, huolimatta
niistä kaksoiskappaleista päitä, sarvia ja kalloja, mitä hän lähetti
kotiin Devonshireen. Kansa, perin inhimillisesti, oppi tuntemaan
jumalansa heikon kohdan. On tosi että hän oli lahjomaton, mutta
linnunnahat, perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea uutiset isosta
riistasta miellyttivät häntä. Muissakin suhteissa hän täytti Chinnin
ikimuistoisen mitan: hän oli suojattu kuumeelta. Yön istuminen
syötiksi liekaan pannun pukin vieressä kosteassa laaksossa, joka
olisi majurille antanut suokuumeen kuukaudeksi, ei vaikuttanut häneen
mitään. Hän oli, kuten sanottiin, "karaistu ennen syntymäänsä".

No niin, hänen palvelusaikansa toisen vuoden syksynä hiipi maasta
levoton huhu ja kiersi bhileissä. Chinn ei kuullut mitään ennen
kuin eräs upseeriveikko sanoi hänelle päivällisellä pöydän yli:
"kunnianarvoisa esi-isänne on maleksimassa Satpuran mäkilöissä.
Teidän olisi parasta käydä katsomassa mikä häntä vaivaa".

"En tahdo osottaa kunnioituksen puutetta, mutta olenpa jo hiukan
kyllästynyt kunnianarvoisaan esi-isääni. Bukta ei puhu mistään
muusta. Mitä arvellaan vaarini hommailevan nykyään?"

"Ratsastelee kuuvalolla maita ja metsiä tuolla tiikerillään. Hänet
on nähnyt noin kaksi tuhatta bhiliä kiitämässä Satpuran harjanteita,
säikytellen ihmisiä kuoliaaksi. He uskovat sen hartaasti, ja
kaikki Satpuran jehut palvelevat hänen alttarinsa ääressä --
hautakummullaan, piti sanomani -- kuin jumalaansa ainakin. Teidän
todella pitäisi käväistä siellä. Olisi kai hullua nähdä, miten
vaarivainajanne on ylennyt maan jumalaksi".

"Mikä saa teidät luulemaan että jutussa on mitään perää?" sanoi Chinn.

"Se että kaikki miehemme kieltävät sen. He kieltävät koskaan
kuulleensa Chinnin tiikeristä. Mutta se on ilmetty valhe, sillä
jokainen bhil _on_ kuullut".

"Ainoastaan erään seikan olette jättäneet huomioon ottamatta",
virkkoi eversti miettivästi. "Kun paikallinen jumala jälleen ilmestyy
maan päälle, niin se on aina puolustuksena jollekin melskeelle; ja
nuo Satpuran bhilit ovat jokseenkin yhtä villejä nyt kuin silloin kun
iso-isänne jätti heidät, nuori mies. Se merkitsee jotakin".

"Tarkotatte että he suittaisivat nousta sotajalalle?" sanoi Chinn.

"En voi sanoa -- nyt vielä. En sitä vähääkään kummastelisi".

"Minulle ei ole kerrottu tavuakaan".

"Sen selvempi todistus. Ne salailevat jotakin".

"Bukta säännöllisesti kertoo minulle kaikki. Ja minkätähden hän ei
ole kertonut tätä?"

Chinn teki tuon kysymyksen suoraan vanhukselle sinä iltana, ja
vastaus kummastutti häntä.

"Miksi kertoisin hyvin tunnettua? Niin, täplikäs Tiikeri on
liikkeellä Satpuramaassa".

"Ja mitä villit bhilit luulevat sen merkitsevän?"

"He eivät tiedä. He odottavat. Sahib, mitä _on_ tulossa? Sano vain
pikku sana, niin me olemme tyytyväisiä".

"Me? Mitä on harjotetuilla miehillä tekemistä tarujen kanssa, joita
kuuluu viidakkojen bhilien keskuudesta?"

"Kun Jan Chinn herää, niin ei kellään bhilillä ole aikaa jäädä
alalleen".

"Mutta hän ei ole herännyt, Bukta".

"Sahib" -- vanhuksen silmät kuvastivat hellää nuhdetta -- "jos
hän ei tahdo tulla nähdyksi, niin miksi lähtee hän liikkeelle
kuuvalolla? Tiedämme että hän on hereillä, mutta emme tiedä mitä
hän haluaa. Onko se merkkinä kaikille bhileille, vai koskeeko se
ainoastaan Satpuran kansaa? Sano pikku sana, sahib, jotta veisin sen
miehille ja lähettäisin edelleen kyliin. Minkätähden ratsastelee
Jan Chinn hautansa ulkopuolella? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö
se mustaakuoloa? Tai pernaruttoa? Kuolevatko lapsemme? Miekkaako
se ennustaa? Muista, sahib, että olemme sinun kansaasi ja sinun
palvelijoitasi, ja tässä elämässä kanniskelin sinua sylissäni --
tietämättä".

"Bukta on nähtävästi kurkistanut liian syvälle pikariin tänä iltana",
Chinn ajatteli; "mutta jos voin tehdä mitään äijän tyynnyttämiseksi,
minun täytyy. Tuntuu keskulaiselta kapinahuhulta".

Hän vaipui syvään pajutuoliin, jonka yli hänen ensimäinen
tiikerintaljansa oli heitetty, ja hänen painonsa istuimella lennätti
käpälät kynsineen hänen olalleen. Hän puhuessaan tarttui niihin
koneellisesti, vetäen vuodan vaipan tavoin ylleen.

"Nyt tahdon sanoa sinulle totuuden, Bukta", hän virkkoi, nojautuen
eteenpäin, keksiäkseen korean valheen.

"Näen että se on totuus", vastasi värisevällä äänellä Bukta.

"Jan Chinn liikuskelee Satpurain keskuudessa, ratsastaen Täplikkäällä
Tiikerillä, sanot? Olkoon niin. Sentähden merkki on ainoastaan
Satpuran bhileille, eikä koske bhilejä jotka kyntävät idässä ja
pohjoisessa, Khandeshin bhilejä eikä ketään muutakaan, paitsi
Satpuran bhilejä, jotka, kuten tiedämme, ovat villejä ja lapsellisia".

"Se on siis merkki _heille_. Hyvä vai paha?"

"Epäilemättä hyvä. Sillä minkätähden Jan Chinn tekisi pahaa niille,
joista hän on tehnyt miehiä? Yöt etelässä ovat kuumat; on paha maata
samalla vuoteella liian kauvan kylkeään kääntämättä, ja Jan Chinn
tahtoo jälleen katsella kansaansakin. Hän siis nousee, viheltää
Täplikkään Tiikerin ja lähtee viileää ilmaa hengittämään. Jos
Satpuran bhilit pysyisivät kylissään eivätkä kuljeskelisi pimeän
tultua, niin he eivät näkisikään häntä. Tosiaan, Bukta, se ei
merkitse muuta kuin että hän taas haluaa nähdä maataan. Lähetä tämä
uutinen etelään, ja ilmota että se on minun sanani".

Bukta kumarsi lattiaan asti. "Taivasten tekijä!" ajatteli Chinn, "ja
tuo vilhuva pakana on ensi luokan upseeri ja suora kuin arpanoppa!
Voinpa vielä hiukan pyöristellä tätä juttua, saadakseni sen sievästi
tolalleen". Hän jatkoi:

"Jos Satpuran bhilit kysyvät merkin tarkotusta, kerro heille että
Jan Chinn tahtoo nähdä kuinka ovat pitäneet vanhat lupauksensa
hyvästä elämästä. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat olla
tottelematta hallituksen määräyksiä; kenties viidakossa makaa kuollut
mies; ja Jan Chinn on siis tullut katsomaan".

"Onko hän siis vihoissaan?"

"Joutavia! Olenko _minä_ milloinkaan vihoissani bhileilleni? Lausun
vihaisia sanoja ja uhkailenkin kyllä kaikenlaista. _Sinä_ tiedät,
Bukta. Olen nähnyt sinun hymyilevän kädenselkäsi takana. Minä tiedän,
ja samoin sinä. Bhilit ovat lapsiani. Olen monestikin sen sanonut".

"Kyllä. Ollaan lapsiasi", sanoi Bukta.

"Ja samoin on Jan Chinnin, isäni isän laita. Hän tahtoo nähdä
rakastamansa maan ja kansan vielä kerran. Se on hyvä henki, Bukta.
Minä sen sanon. Mene ja kerro heille. Ja toivon hartaasti",
hän lisäsi, "että se tyynnyttää heidät oloilleen". Heilauttaen
tiikerinnahan taakseen hän nousi haukotellen pitkään ja
peittelemättä, näyttäen hyvin säilyneet hampaansa.

Bukta pakeni, ja riveissä oli joukko kiihkoisia kysyjiä häntä
vastassa.

"Se on totta", sanoi Bukta. "Hän verhoutui taljaan ja puhui siitä.
Hän tahtoo jälleen katsella omaa maataan. Merkki ei ole meille; ja
tosiaankin, hän on nuori mies -- miten voisi hän öisin makailla
joutilaana? Hän sanoo vuoteensa olevan liian kuuma, ilma on
tukahduttava. Senvuoksi hän kiertelee yöt ulkosalla. Hän on sen
sanonut".

Harmaaviiksinen seurakunta värisi.

"Hän sanoo bhilien olevan lapsiaan. Tiedätte ettei hän valehtele. Hän
on sanonut sen minulle".

"Mutta entäs Satpuran bhilit? Mitä tarkottaa heille merkki?"

"Ei mitään. Se on vain yöjuoksua, kuten sanoin. Hän ratsastaa
katselemaan tottelevatko he hallitusta, kuten hän ensimäisessä
elämässään heitä opetti".

"Ja elleivät sitä tee?"

"Hän ei sanonut".

Valo sammui Chinnin asunnossa.

"Katsokaa", sanoi Bukta. "Nyt hän lähtee liikkeelle. Yhtäkaikki
se on hyvä henki, kuten hän on sanonut. Kuinka pelkäisimme Jan
Chinniä, joka teki bhileistä miehiä. Hänen suojeluksessaan me olemme,
ja tiedämme ettei Jan Chinn milloinkaan pettänyt suullista tahi
paperille kirjotettua suojelusta. Käytyään vanhemmaksi ja löydettyään
itselleen vaimon hän makaa vuoteessaan aamuun asti".

Komentava upseeri yleensä älyää rykmentin mielentilan vähää ennen
kuin miehet itse; ja senvuoksi eversti joku päivä myöhemmin sanoi
että joku oli ollut ajamassa jumalanpelkoa wuddareihin. Ollen ainoa
virallisesti oikeutettu henkilö tuollaiseen toimeen, häntä vaivasi
niin yksimielisen hyveen näkeminen. "Se on liian hyvää, voidakseen
kestää", sanoi hän. "Soisinpa vain keksiväni mitä pikku miehet
tarkottavat".

Selitys, kuten hänestä näytti, saapui kuun vaihteessa, jolloin hän
sai määräyksen olla valmiina "tyynnyttämään kaikkea mahdollista
kiihkoa" Satpuran bhileissä, jotka olivat, lievästi sanoen,
levottomia syystä että isällinen hallitus oli lähettänyt heitä
vastaan mahrattalaisen valtionrokottajan, mukanaan pistimet,
rokkoainetta ja virallisesti rekisteröitty vasikka. Valtion kieltä
käyttäen, he olivat "osottaneet suurta vastahakoisuutta kaikille
hygienisille toimenpiteille", olivat "väkivaltaisesti pidättäneet
rokottajan", ja olivat miltei "laiminlyödä tahi syrjäyttää
heimovelvollisuutensa".

"Tuo tarkottaa että siellä on tuli tappuroissa -- niinkuin väenlaskun
aikanakin", sanoo eversti; "ja jos säikäytämme ne vuorilleen,
niin emme ensiksikään koskaan saa heitä kiinni, ja toiseksi
ne hullaantuvat rosvoomaan kelpo toviksi. Ihmettelenpä ken se
jumalanhylkäämä epatto lie, joka koettaa rokottaa bhiliä. Tiesin
pulaa olevan tulossa. Se toki on hyvä asia että hallitus käyttää
ainoastaan paikallisia joukkoja, ja me voimme tekaista näennäisen
sotaretken ja rauhottaa heidät hiljalleen. Mekö nyrhäisimme parhaat
ajomiehemme senvuoksi etteivät pidä rokotuksesta! Ne ovat vain
hulluina pelosta".

"Voisittekohan ehkä antaa minulle parin viikon metsästysloman?" sanoi
Chinn seuraavana päivänä.

"Karkaatteko riveistä ihan vihollisen silmäin edessä!" Eversti
nauroi. "Voinhan myöntää luvan, mutta minun täytyy päivätä se
hiukan aikaisemmaksi, sillä meitähän on käsketty olemaan valmiina
sotapalvelukseen, Otaksukaamme siis että teitte pyyntönne kolme
päivää takaperin ja olette nyt jo kelpo matkan päässä etelään".

"Haluaisin ottaa Buktan mukaani".

"Tietysti niin. Luulen sen tuuman paraaksi. Teillä on jonkinlainen
perinnöllinen vaikutus noihin pikku miehiin, ja he saattavat
kuunnella teitä, sen sijaan kun vilaus meidän univormuistamme saisi
heidät suunniltaan. Ette ole kertaakaan olleet siinä osassa
maailmaa, vai kuinka? Olkaa varuillanne ettette nuoruudessanne ja
viattomuudessanne syökse itseänne sukuhautaanne. Luulen että teillä
ei ole hätää, jos vain ensin saatte heidät kuuntelemaan itseänne".

"Niin minäkin arvelen, sir; mutta jos -- jos he sattumalta tekisivät
lopun -- rupeisivat tyhmyyksiin -- voisihan niin käydä -- niin toivon
että ilmotatte heidän vain olleen säikähdyksissään. Heissä ei ole
hituistakaan todellista pahuutta, enkä milloinkaan antaisi itselleni
anteeksi, jos joku -- joku minun suvustani saisi heidät pulaan".

Eversti nyökäytti päätään, mutta ei sanonut mitään.

Chinn ja Bukta läksivät heti matkalle. Bukta ei kertonut että aina
siitä asti kun suuttuneet bhilit olivat laahanneet tuon virallisen
rokottajan vuoristoon, juoksija juoksijan perästä oli hiipinyt
riveihin, rukoillen otsa tomuun painettuna, että Jan Chinn saapuisi
selittämään tämän tuntemattoman kauhun joka oli ilmestynyt kansaa
ahdistamaan.

Täplikkään Tiikerin ennustama se oli, sen tiesi kukin. Lohduttakoon
Jan Chinn omiaan, sillä turha oli kuolevaisen ihmisen apu. Bukta
sovellutti nuo rukoukset yksinkertaiseksi pyynnöksi Chinnille, että
hän pistäytyisi sinne katsomaan. Mikään ei olisi vanhusta enemmän
miellyttänyt kuin sissiretki satpuramiehiä vastaan, joita hän
puhdasverisenä bhilinä halveksi; mutta hänellä oli velvollisuutena
olla koko kansalle Jan Chinnin tulkkina, ja hän uskoi hartaasti että
neljäkymmentä ruttoa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän siekailisi
toimessaan. Sitäpaitsi Jan Chinn oli kaikkitietävä, ja hän ratsasti
Täplikkäällä Tiikerillä.

He kulkivat kolmekymmentä engl. penikulmaa päivässä jalan ja
pony-hevolla, saaden Satpurain sinisen reunaviivan taivaanrannalla
nopeasti nousemaan. Bukta oli hyvin vaitelias.

Vähää jälkeen puolenpäivän he alottivat jyrkän kiipeämisen, mutta
saapuivat vasta auringonlaskun aikoihin louhisen, viidakkoverhoisen
rinteen sivuun muodostuneelle kivipenkereelle, jonne Jan Chinn
Ensimäinen oli saanut leposijansa, halunsa mukaan, jotta saisi
katsella kansaansa. Koko Intia on täynnä laiminlyötyjä hautoja,
joiden luomisvuosi ulottuu kahdeksannenkintoista vuosisadan alkuun
-- niissä on aikoja sitte hajotettujen joukkojen unohdettuja
everstejä; Itä-Intian kauppalaivojen perämiehiä, jotka läksivät
metsästysretkille, eivätkä palanneet; kunnioitettavan Itä-Intian
yhtiön työnjohtajia, asiamiehiä, kirjureita ja tienraivaajia
sadoin ja tuhansin ja kymmenin tuhansin. Englantilaiset unohtavat
pian, mutta alkuasukkailla on pitkä muisti, ja jos mies on tehnyt
hyvää eläissään, niin se muistetaan hänen kuoltuaan. Jan Chinnin
rapistuneeseen nelikulmaiseen marmoripatsaaseen oli ripustettu
metsäkukkia ja pähkinöitä, kumpu peitetty vaha- ja hunajakääröillä,
kansallisjuomia sisältävillä pulloilla, kurjan kurjilla sikaareilla,
puhvelinsarvilla ja kuivaneilla heinätöyhdöillä. Olipa siellä
karkeatekoinen savikuvakin valkeasta miehestä, joka vanhanaikainen
harjahattu päässä ratsasti pilkullisen tiikerin selässä.

Bukta teki kunnioittavan salaamin heidän lähestyessään. Chinn
paljasti päänsä ja alkoi ottaa selvää patsaan hautakirjotuksesta.
Mikäli hän saattoi sitä lukea, se kuului seuraavasti -- sana sanalta
ja kirjain kirjaimelta:

           Tässä lepää John Chinn, Esq.
          Edesmennyt ....... kerääjä,
       .lman verenvuodat .... virkavir....
    ainoas.. luottamuksella ja rauh.... einoin
         aikaansai ... dellisen alamaisuuden
       laittomassa ... osvoilevassa kansa...
        liittäen sen Brit.... en Hallitukseen
            voittamalla ....... mielet ...
       Pysyv.. ja järkevin. ap. valloit....
           .engalin ..vernöri ja neuvosto
          määräsivät ......... patsaan
        Kuoli 19 p .. lokuuta 184. .. vuotta.

Patsaan toisella puolella oli vanhanaikaisia säkeitä, nekin hyvin
kuluneita. Chinn sai niistä selville ainoastaan:

                                ...nää villit joukot
    tyyssij. heitti, ...rten ....ät loukot,
    ... saalis anast...u talteen taasen
    ja kylät rauh.. kaiken aik... saa sen
    vain .... maltti, ..rjumat .. kunt
    Myös miekatta .....rää ihmistunto.

Pikku tovin hän nojasi hautakiveen, ajatellen tätä vainajaa omasta
verestään ja Devonshiren huoneesta; sitte, nyökäyttäen päätään
tasangolle päin hän virkahti: "Niin, suuri se on työ -- kaikkineen --
minunkin pikku osani. Hänen on täytynyt olla tuntemisen arvoinen...
Bukta, missä väkeni on?"

"Ei täällä, sahib. Kukaan ei tule tänne paitsi täyttä juoksua. He
odottavat ylhäällä. Kiivetään katsomaan".

Mutta Chinn, muistaen itämaalaisen valtiotaidon ensimäisen lain,
vastasi tyynesti: "Olen tullut näin kauvas ainoastaan syystä
että Satpuran väki on narrimaista eikä uskaltanut saapua meidän
asunnoillemme. Pyydä heitä nyt saapumaan luokseni _tänne_. En ole
palvelija, vaan bhilien herra".

"Menen -- menen", takelsi vanhus. Yö oli tulossa ja millä hetkellä
tahansa Jan Chinn saattoi viheltää kamalan ratsunsa pimeästä
näreiköstä.

Nyt ensi kertaa pitkässä elämässään Bukta oli tottelematon
lailliselle käskylle ja hylkäsi päämiehensä; sillä hän ei tullut
takaisin, vaan kiipesi vuoren lakealle harjalle ja huusi hiljaa.
Miehiä alkoi heti kuhista hänen ympärillään -- vapisevia pikku
miehiä jousineen ja nuolineen; he olivat seuranneet noiden kahden
lähestymistä puoleltapäivin.

"Missä hän on?" kuiskasi yksi.

"Omassa asunnossaan. Hän käskee teidän tulla", sanoi Bukta.

"Nytkö?"

"Nyt".

"Laskekoon pikemmin Täplikkään Tiikerin meidän kimppuumme. Me emme
mene".

"En minäkään, vaikka kannoin häntä sylissäni silloin kun hän tässä
elämässään oli lapsi. Odottakaa täällä aamuun".

"Mutta hän varmasti vihastuu".

"Kyllä, hyvin, sillä hänellä ei ole mitään syötävää. Mutta hän
on sanonut minulle monta kertaa että bhilit ovat hänen lapsiaan.
Päivänvalolla tämän uskon, vaan -- kuunvalolla en ole niin varma.
Mitä hullutuksia olette te Satpuran porsaat tehneet, jotta lainkaan
tarvitsette häntä?"

"Eräs tuli luoksemme hallituksen nimessä tuoden pieniä velhoveitsiä
ja taikavasikan ja aikoen muuttaa meidät karjaksi veistelemällä
käsivarsiamme. Pelkäsimme kovasti, mutta emme tappaneet miestä.
Hän on täällä, sidottuna -- musta mies; ja luullaksemme hän tulee
lännestä. Hän sanoi hallituksen määränneen meidän kaikkien käsivarret
veisteltäväksi -- ja eritoten naisten ja lapsien. Emme kuulleet että
se oli määräys, ja senvuoksi pelkäsimme ja pysyimme vuoristossamme.
Muutamat miehistämme ovat ottaneet pony-hepoja ja mullikoita
tasangolta, ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita".

"Ovatko ketään tappaneet?"

"Meidän miehemme? Eivät vielä. Mutta nuoria miehiä heiluttelee sinne
ja tänne monet huhut. Lähetin juoksijoita pyytämään Jan Chinniä
tänne, jottei meille pahempaa tulisi. Tätä pelkoa hän ennusti
Täplikkään Tiikerinsä merkillä".

"Hän sanoo asian olevan toisin", sanoi Bukta, ja hän toisti, monin
lisäyksin, kaikki mitä nuori Chinn oli pajutuolissaan hänelle
puhellut.

"Luuletteko", sanoi kyselijä vihdoin, "että hallitus ottaa meidät
kiinni?"

"En", Bukta vastasi. "Jan Chinn antaa teille määräyksen, ja sitä
tottelette. Sitte hän kyllä suorittaa asiat hallituksen kanssa.
Itsekin tiedän jotakin noista velhoveitsistä ja niiden raappimisesta.
Se on loihtii isoarokkoa vastaan. Mutta miten se tehdään, en osaa
sanoa. Eikä sillä ole väliäkään teille".

"Jos hän seisoo puolestamme ja hallituksen vihan edessä, niin me
tottelemme Jan Chinniä mitä tyystimmin, paitsi -- paitsi ettemme tänä
yönä lähde tuonne alas".

He kuulivat nuoren Chinnin huutelevan Buktaa, mutta he kyyristelivät
vapisten turvapaikassaan, peläten näkevänsä Täplikkään Tiikerin.
Hautakumpu oli ollut pyhä alue lähes puolen vuosisadan ajan. Jos
Jan Chinn halusi nukkua siellä, niin kenellä olikaan siihen parempi
oikeus? Mutta he eivät tahtoneet tulla paikan lähittyvillekään ennen
päivän valoa.

Ensinnä Chinn oli kovin vihainen, kunnes hänelle juolahti mieleen
että Buktalla hyvin luultavasti oli syy poissaoloonsa (niinkuin
hänellä tosiaan olikin), ja että hänen oma arvokkaisuutensa saattaisi
kärsiä, jos hän hoilaisi ilman vastausta. Hän asettui hautakiven
juurelle, ja vuoroin torkkuen ja tupakoiden vietti lämpimän yön,
ylpeänä siitä että oli laillinen kuumeenkestävä Chinn.

Hän valmisti toimintasuunnitelmansa samaan tapaan kuin hänen
isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta aamulla ilmausi, tuoden mitä
runsaimman muonavaraston, ei hän hiiskunut kulkurille sanaakaan hänen
yöllisestä poissaolostaan. Buktaa olisi inhimillisen suuttumuksen
purkaus huojentanut; mutta Chinn aterioitsi rauhassa ja poltti
tupakat, ennen kuin virkkoi mitään.

"He ovat hyvin peloissaan", sanoi Bukta, joka ei ollut järin rohkeana
itsekään. "Ei muuta tehtävää, kuin antaa heille määräyksiä. He
sanovat tottelelevansa, jos vain tahdot sitte asettua heidän ja
hallituksen väliin".

"Sen tiedän", sanoi Chinn, hitaasti astuskellen laelle. Muutamia
vanhempia miehiä seisoi puoliympyrässä avonaisella aholla; mutta
kaikki muu väki -- naiset ja lapset -- olivat piiloutuneet
tiheikköön. Heillä ei ollut pienintäkään halua olla vastaanottamassa
Jan Chinn Ensimäisen vihaa.

Istuutuen haljenneelle kallionlohkareelle hän tupakoitsi viimeisiin
savuihin asti, kuunnellen kuinka miehet huohottivat pamppailevin
sydämin hänen ympärillään. Sitte hän huusi, niin äkkiä että he
hypähtivät:

"Tuokaa se mies joka oli sidottu!"

Syntyi rinnustus ja mellakka, jota seurasi hindulaisen rokottajan
ilmaantuminen, pelosta tutisevana, kädet ja jalat sidottuina,
kuten bhileillä entisaikoina oli tapana sitoa ihmisuhrinsa. Hänet
työnnettiin varovasti Chinnin lähelle, mutta tämä ei katsahtanutkaan
häneen.

"Sanoin: mies joka _oli_ sidottu. Pilallako luokseni tuodaan muuan
köytettynä kuin puhveli? Mistä asti bhilit ovat saaneet sitoa ihmisiä
mielivaltaisesti? Poikki!"

Puoli tusinaa veitsiä leikkasi nopeasti poikki siteet, ja
mies ryömi Chinnin luo, joka otti haltuunsa hänen pistin- ja
rokkoainelaatikkonsa. Sitte kuljettaen etusormeaan pitkin
puoli-ympyrää hän sanoi selvään kuuluvalla äänellä: "Porsaat!"

"Ai!" kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi tätä narrimaista kansaa!"

"Olen jalkaisin tullut asunnostani" (joukko värähti) "selvittämään
asiaa jonka jokainen muu kuin Satpuran bhil olisi jo etäältä nähnyt
molemmin silmineen. Tunnettehan isonrokon, joka tekee lapsiinne
kuoppia ja naarmuja sellaisia että ne muistuttavat ampiaispesää.
Hallitus on määrännyt että jokainen, jota raapitaan näillä pikku
veitsillä, on taiottu rokkoa vastaan. Kaikki sahibit ovat siten
taiotut ja hyvin monet hindut. Tämä on taian merkki. Katsokaa!"

Hän kääri hihansa kainalokuoppaa myöten ja näytti rokotuksen arvet
valkealla iholla. "Tulkaa kaikki, ja katsokaa!"

Jokunen uskalikko astui esiin ja nyökytti päätään ymmärtäväisesti.
Siinä tosiaan oli merkki, ja he hyvin tiesivät mitä muita kainaloita
merkkejä tuo paita suojasi. Armollinen oli Jan Chinn, ettei ollut
siinä itse paikalla ollen julistanut jumaluuttaan.

"Ja nämä kaikki asiat on teille kertonut se mies jonka sidoitte".

"Sen tein -- satoja kertoja; mutta he vastasivat iskuilla",
vaikerteli rokottaja, hieroen ranteitaan ja nilkkojaan.

"Mutta, ollen porsaita, te ette uskoneet; ja niin tulin minä tänne
teitä pelastamaan, ensinnäkin isostarokosta, sitte suuresta pelon
hulluudesta, ja viimeksi, ehkä, nuorasta ja vankilasta. Siitä ei
minulle ole mitään voittoa, ei mitään huvia; mutta tuon vuoksi, joka
on tuolla ja teki bhileistä miehiä" -- hän viittasi alas rinnettä
-- "minä, joka olen hänen verestään, hänen poikansa poika, tulen
kääntämään väkeänne. Ja minä puhun totta, niinkuin teki Jan Chinn".

Joukko sorisi kunnioittavasti, ja miehiä hiipi ulos tiheiköstä kaksi,
kolme kerrallaan, yhtyen toisiin. Heidän jumalansa kasvoissa ei
näkynyt mitään vihaa.

"Nämät ovat käskyni (Herra auttakoon, että he niitä noudattaisivat,
mutta näynpä ainakin tähän asti tehneen hyvän vaikutuksen heihin!):
Minä itse jään keskuuteenne, sill'aikaa kun tämä mies raappii
käsivarsianne veitsillä, hallituksen määräyksen mukaan. Kolmen,
tahi ehkä viiden tahi seitsemän päivän kuluttua käsivartenne
turpoavat, syhyvät ja kirvelevät. Se on isonrokon voima taistelemassa
pahassa veressänne hallituksen määräyksiä vastaan. Sentähden jään
keskuuteenne katsomaan että isorokko tulee voitetuksi, enkä lähde
pois ennenkuin miehet ja naiset ja pikku lapset minulle näyttävät
samanlaiset merkit käsivarsissaan kuin minä nyt olen teille
näyttänyt. Toin mukaani kaksi hyvää pyssyä ja miehen, jonka nimi on
tunnettu petojen ja ihmisten kesken. Me metsästämme yhdessä, minä ja
hän, ja nuoret miehenne ja muut saavat syödä ja maata alallaan. Näin
kuuluu käskyni".

Seurasi pitkällinen äänettömyys, jolloin voitto ja tappio pysyivät
tasan vaa'assa. Muuan valkotukkainen syntinen, seisten yhdellä
levottomalla jalalla, vikisi:

"Meidän tarvitsisi saada _kowl_ (suojelus) muutamille ponyille,
mullikoille ja muulle tavaralle. Niitä _ei_ otettu tavallisella
kaupalla".

Taistelu oli voitettu, ja John Chinn hengähti huojentuneena. Nuoret
bhilit olivat rosvonneet, mutta nopeasti asiaan käyden kaikki
voitaisiin sovittaa.

"Minä kirjotan _kowlin_ heti kun ponyt, mullikat ja muut luetaan
edessäni ja lähetetään sinne mistä ovat otetut. Mutta ensin panemme
hallituksen merkin sellaisiin joissa isorokko ei ole käynyt".
Rokottajalle hän kuiskasi: "Jos näytät olevasi peloissasi, et enää
Poonaa näe, ystäväni".

"Ei ole riittävästi rokotusainetta kaikelle tuolle väelle", sanoi
mies. "He ovat hävittäneet virallisen vasikan".

"He eivät tunne erotusta. Raapiskele heitä vaan ja anna minullekin
pari pistintä; pidän huolta vanhemmista".

Ijäkäs valtioviisas, joka oli pyytänyt suojelusta, oli ensimäinen
uhri. Hän joutui Chinnin käsiin eikä uskaltanut huutaa. Heti kun
pääsi vapaaksi, hän puolestaan laahasi esille toverin ja piteli häntä
kiinni, ja jupakka tuli ikäänkuin lastenleikiksi, sillä rokotetut
ajoivat rokottamattomia, vannoen että koko heimon täytyi kärsiä
yhdellä lailla. Naiset kirkuivat ja lapset juoksentelivat ulvoen,
mutta Chinn nauroi ja heilutteli punakärkistä pistintä.

"Se on kunnia", hän huusi. "Kerro heille, Bukta, kuinka suuri kunnia
heille on se että minä itse merkitsen heidät. Ei, enhän voi jokaista
merkitä -- hindun tulee myös tehdä työnsä -- mutta tahdon koskettaa
jokaista merkkiä minkä hän tekee, jotta niissä on samallainen voima.
Tällä tavalla rajputit pistelevät sikoja. Hoi, yksisilmä veliseni!
Nappaappas tuo tyttö ja tuo hänet minulle. Hänen ei vielä tarvitse
juosta pois, sillä eihän hän ole naimisissa enkä minäkään häntä
vaimokseni hae. Eikö hän tahdo tulla? Sitte hän saa hävetä pikku
veljeään, lihavaa poikaa, rohkeaa poikaa. Tämä ojentaa käsivartensa
kuin soturi. Katsokaa! _Hän_ ei hätkähtele verta. Jonakuna päivänä
hän vielä on rykmentissäni. Ja nyt, monien äiti, kosketamme keveästi
sinua, sillä tässä on isorokko käynyt ennen meitä. On tosiaan
totta että tämä taika kukistaa Matan vallan. Eipä enää ilmestykään
kuoppanaamoja satpurain väkeen, ja voitte siis vaatia monta lehmää
jokaisesta neidosta jonka naitatte".

Ja niin sitä jatkui -- nopeaa näyttelymiehen torailemista, jota
höystettiin bhilien metsästyssananlaskuilla ja heidän omituisella
karkealla huumorillaan -- kunnes pistimet olivat tylsät ja molemmat
miehet uuvuksissa.

Mutta kun luonto on samanlaista kaikkialla maailmassa, niin
rokottamattomat kävivät kateellisiksi rokotetuille tovereilleen
ja melkein tappelivat siitä. Mutta nyt Chinn selitti olevansa
oikeusistuimena eikä enää lääkintähallituksena ja ryhtyi tutkimaan
äskeisiä rosvouksia.

"Me olemme Mahadeon varkaita", sanoivat bhilit yksinkertaisesti. "Se
on kohtalomme, ja meitä säikäytettiin. Kun säikähdämme, niin me aina
varastamme".

Yksinkertaisesti ja suoraan kuin lapset he tekivät tilin rosvotusta,
kaikesta paitsi kahdesta mullikasta ja pikku määrästä väkijuomia,
jotka olivat hävinneet (nämä Chinn lupasi korvata omasta
kukkarostaan), ja kymmenen syntisintä lähetettiin tasangolle,
mukanaan ihmeellinen asiakirja, kirjotettu muistikirjan lehdelle ja
osotettu piirin poliisipäällikön apulaiselle. Se asiakirja sisälsi
heille lämpimän tuiverruksen, varotteli Jan Chinn, mutta mikä tahansa
oli parempi kuin vapauden menettäminen.

Tällä suojeluksella varustettuina katuvat rosvosissit
astuivat alas mäkeä. Heillä ei ollut pienintäkään halua tavata
kahdenkolmattavuotiasta ja hilpeänaamaista mr. Dundas Fawneeta
poliisikunnasta, eivätkä he myöskään halunneet uudelleen käydä
rosvousten alueella. Ottaen keskitien, he juoksivat erään hallituksen
sotapapin leiriin, joka oli erityisiä säännöttömiä joukkoja varten
yhteisesti noin viidentoistatuhannen neliöpenikulman piirissä, ja
seisoivat tomupilvessä hänen edessään. He tiesivät hänet joksikin
jumalanmieheksi, ja mikä vielä enemmän auttoi asiaa, hyväksi
metsästäjäksi, joka anteliaasti maksoi ajomiehilleen.

Lukiessaan Chinnin kirjelmän hän nauroi, mitä miehet puolestaan
pitivät hyvänä enteenä, kunnes hän kutsui poliisit, jotka panivat
ponyt ja mullikat kasattujen taloustavarain viereen liekaan ja
ankarin käsin tarttuivat kolmeen noista hymyilevistä Mahadeon
varkaista. Kappalainen itse puhutteli heitä viranomaisesti
ratsupiiskan sivalluksilla. Se teki kipeää, mutta sen oli Jan Chinn
ennustanut. He alistuivat, mutta vankilaa peljäten eivät tahtoneet
erota kirjotetusta suojeluksesta. Paluumatkallaan he kohtasivat mr.
D. Fawneen, joka oli kuullut rosvouksista eikä ollut mielissään.

"Jan Chinnin suojelus on kyllä säilyttänyt meille vapautemme",
sanoi joukkion vanhin, kun tämä toinen "puhelu" oli päättynyt,
"mutta kylläpä siinä näyttää olevan monta selkäsaunaa noin pieneksi
paperilapuksi. Pannaan se pois".

Yksi kiipesi puuhun ja pisti kirjeen puunkoloon, jossa se
neljäkymmentä jalkaa korkealla maanpinnasta ei voinut vahingoittaa.
Lämpiminä, kirvelevinä, mutta onnellisina, nuo kymmenen palasivat Jan
Chinnin luo seuraavana päivänä, hänen istuessaan keskellä levottomia
bhilejä, jotka kaikki katselivat oikeita käsivarsiaan, julmasti
kärsien jumalansa kiellosta ettei saanut raappia syhelmöivää ihoa.

"Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin kappalainen, joka nauroi,
otti pois saaliimme ja pieksi kolmea miestä, kuten luvattukin oli.
Sitte kohtasimme Fawne sahibin, joka rypisti kulmiaan ja vaati
saalista. Puhuimme totuuden ja hän pieksi meitä kaikkia, toista
toisensa, jälkeen, ja nimitti meitä valiosanoilla. Sitte hän
antoi meille nämä kaksi" -- he laskivat maahan pullon whiskyä ja
laatikollisen sikaareja -- "ja me läksimme pois. _Kowl_ jätettiin
puunkoloon, kun sen voimana on se, että se kelle sahibille tahansa
näytettynä tuottaa kantajalle selkäsaunan".

"Ilman tuota _kowlia_", Jan Chinn sanoi ankarasti, "teidät kaikki
olisi poliisi kummallakin sivullanne marssitettu vankilaan. Nyt
tulette palvelemaan ajomiehinä minulle. Tämä väki on onnettomana, ja
me metsästelemme kunnes kaikki ovat terveet. Tän'yönä panemme toimeen
juhlan".

Satpura-bhilien aikakirjassa löytyy kirjotettuna, paljon muun
julkaistavaksi kelpaamattoman ohella, että viisi päivää, siitä
päivästä alkaen jona oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn
Ensimäinen metsästeli kansalleen; ja noiden päivien viitenä yönä
hänen heimonsa oli huikeassa sikahumalassa. Jan Chinn osteli kamalan
väkeviä maalaisjuomia, ja tappoi metsäsikoja ja hirviä lukemattomia,
niin että jos kukaan sairastui, siihen saattoi olla kaksi hyvää syytä.

Pään- ja vatsankivistykseltä he eivät ollenkaan saaneet aikaa
ajatella käsivarsiansa, vaan seurasivat Jan Chinniä kautta
viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä lujittuessa hiipi miehiä,
naisia ja lapsia pois kyliinsä pikku armeijan kulkiessa ohi. Heidän
matkassaan kiersi viesti, että loitsuveitsillä raappiminen oli hyvä
ja oikea; että Jan Chinn tosiaan oli jälleen syntynyt ilmaisen ruuan
ja juoman jumalana ja että satpuran bhilit olivat kaikista kansoista
ensimäiset hänen suosiossaan, jos vaan pidättyivät kynsimästä.
Tästälähtein tuo ystävällinen puolijumala oli heidän sydämissään
liittynyt suuriin mässäyksiin ja isällisen hallituksen rokkoaineeseen
ja pistimiin.

"Ja huomenna lähden kotiin", virkkoi Jan Chinn harvoille
uskollisisillensa, joita eivät voineet voittaa väkijuomat, liiallinen
syöminen eikä turvonneet pukamat. Lasten ja villien on vaikea kaikin
ajoin käyttäytyä kunnioittavasti uskottelujensa epäjumalaa kohtaan,
ja he olivat ylenmäärin ailakoineet Jan Chinnin kanssa. Mutta kodin
mainitseminen synkisti hänen kansansa.

"Eikä sahib tule jälleen?" virkkoi se joka oli ensimäisenä rokotettu.

"Saa nähdä", vastasi Chinn varovasti.

"Mutta tulehan valkoisena miehenä -- tule nuorena miehenä jonka
tunnemme ja jota rakastamme; sillä kuten sinä yksistään tiedät olemme
me heikko kansa. Jos taaskin näkisimme sinun -- sinun ratsusi --". He
alkoivat saada rohkeutta.

"Ei minulla ratsua ole. Tulin jalkaisin -- tuon Buktan kanssa. Mitä
tarkotatte?"

"Sinä tiedät -- olentoa jonka olet valinnut yöratsuksesi". Pikku
miehet hytkähtelivät kauhunsekaisesta kunnioituksesta.

"Yöratsukseni? Bukta, mikä tämä viimeinen lastensatu on?" Bukta oli
ollut vaiteliaana johtajana Chinnin saattueessa pakoyöstänsä asti ja
kävi kiitollisesti käsiksi sattuman tuottamaan kysymykseen.

"He tietävät, sahib", hän kuiskasi. "Se on tuo täplikäs tiikeri,
se joka tulee paikasta missä ammoin nukuit. Se on sinun ratsusi --
niinkuin on ollut nämä kolme sukupolvea".

"Minun ratsuni! se oli bhilien unta".

"Unta se ei ole. Jättävätkö unet isoja käpälän jälkiä maahan? Miksi
olisit kaksinaamainen kansasi edessä? He tietävät yöratsastukset, ja
he -- ja he --"

"Pelkäävät, ja haluaisivat niiden herkeävän?"

Bukta nyökkäsi. "Ellet sitä enää tarvitse. Se on sinun ratsusi".

"Elukka siis jättää jäljen", kertasi Chinn.

"Olemme nähneet sen. Hautakummun alla se on leveä kuin kylän tie".

"Voitteko löytää sen ja opastaa minua tiellä?"

"Päivänvalolla -- jos joku tulee matkaamme ja ennen kaikkea, seisoo
lähellä".

"Minä pysyn likellä ja pidämme huolta siitä ettei Jan Chinn enää
ratsasta".

Chinnin näkökannalta oli ajo sellainen kuin muutkin -- alas
vuorenrinnettä, kautta resuisen louhikon, vaarallista kenties, ellei
pysynyt maltillisena, vaan ei pahempaa kuin parikymmentä kestettyä
seikkailua. Kuitenkin hänen miehensä -- he ehdottomasti kieltäysivät
hälyytyksellä kaahaamasta ja suostuivat ainoastaan hiipimään jäljillä
-- tihkuivat hikeä joka askeleella. He näyttivät suunnattomien
käpälien merkkejä jotka johtivat aina alas rinnettä muutaman sadan
jalan päähän Jan Chinnin hautakummusta, sen alapuolelle, ja katosivat
ahdassuiseen luolaan. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotoinen
kulkuväylä, ilman salaamisen ajatustakaan tallattu.

"Veitikka elää kuin vuokraa ja veroa maksava", jupisi Chinn ennenkuin
kysäisi maistuiko hänen ystävällensä karja vai ihminen.

"Karja", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne häntä
varten vuoren juurelle. Se on hänen tapansa. Ellemme niin tekisi
saattaisi hän etsiskellä meitä".

"Kiristystä ja rosvousta", tuumi Chinn. "En voi sanoa välittäväni
mennä luolaan sen perässä. Mitäs tehdään?"

Bhilit peräytyivät Chinnin asettuessa kivääri sojossa
kallionlohkareen taakse. Hän tiesi tiikerien olevan arkoja petoja,
mutta noin yleiseen tapaan pitkät ajat karjalla ruokittu saattoi olla
ylenmäärin rohkea.

"Hän puhuu!" kuiskasi joku taampana.

"Hän tunteekin".

"Hei, sitä riivattua röyhkeyttä", kummeksi Chinn. Luolasta kuului
vihainen murina -- suoranainen haaste.

"Tule ulos siis", Chinn hoilasi. "Tule ulos sieltä. Katseltavaksi".

Peto tiesi varsin hyvin että ruskeilla alastomilla bhileillä ja
sen viikottaisella muonamäärällä oli jotakin yhteyttä; mutta
päiväpaisteessa välkkyvä valkea kypäri kiusasi sitä eikä se pitänyt
lepoansa häiritsevästä äänestä. Laiskasti kuin kyllänsä ahminut
käärme laahausi se esille luolasta ja seisoi sen suulla haukotellen
ja silmiänsä siristellen. Päiväpaiste valaisi sen oikeaa kylkeä,
ja Chinn ihmetteli. Konsanaan ei hän ollut nähnyt moisella tavalla
pilkullista tiikeriä. Pää oli ammottavan paljas, mutta kaikki muu
täplikästä -- ei juovaista, vaan täplikästä kuin lapsen kiikkuhevonen
savuisen mustin vivahduksin kullanpunaisella pohjalla. Se osa vatsaa
ja kurkkua, minkä olisi pitänyt olla valkea, oli tummankeltainen, ja
häntä ja käpälät mustat.

Se silmäili häikäilemättä kymmenkunta sekuntia, ja laski sitte
harkitsevasti päänsä alas, leuat irvissä ja taaksepäin jännitettyinä
tiukasti tuijottaen mieheen. Tämän tempun johdosta pistäysi näkösälle
kallon ympyriäinen kupu, jonka poikitse kulki kaksi leveää juovaa,
ja näiden alapuolella hehkuivat räpähtämättömät silmät, joten
koko pää näytti hornamaisesti karsastelevalta naamarilta. Tuota
luonnollista lumousta se oli monet kerrat käyttänyt saaliillensa, ja
vaikkei Chinn millään muotoa ollut kauhistunut hieho, niin seisoi
hän tovin tuon eriskummallisen sotajuonen kahlehtimalla. Pää --
ruumis tuntui häipyneen sen taakse -- julma kallomainen pää hiipi
lähemmä, kiukkuisen hännänpään pieksäessä ruohikkoa. Bhilit olivat
hajaantuneet oikeaan ja vasempaan, antaakseen John Chinnin lannistaa
oman ratsunsa.

"Hitto!" hän ajatteli. "Se yrittää säikyttää minua!" ja hän laukaisi
kulhomaisten silmien väliin, heti hypäten syrjään.

Iso haaskalta löyhkäävä köhivä möhkäle syöksähti hänen ohitsensa
ylös rinnettä, ja hän seurasi varoen. Tiikeri ei yrittänytkään
kääntyä tiheikköön; se tapaili näköä ja ilmaa -- turpa pystyssä kita
ammollaan, pelottavat etukäpälät puuskittain kuopimassa soraa.

"Nitistetty!" virkkoi John Chinn pakoa katsellen. "Jos se olisi
peltokana, niin se lentäisi nyt koholle ilmaan. Keuhkojen täytyy olla
verta tulvillaan".

Elukka oli tempautunut ison paaden yli ja pudonnut näkyvistä sen
taakse. John Chinn vilkaisi yli, luikku valmiina. Mutta punainen
polku johti suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä
särkyneiden väkijuomapullojen ja savikuvan sirpaleitten keskessä
lähti henki puhalluksena ja ärähdyksenä.

"Jos arvoisa esi-isäni näkisi tuon", mutisi John Chinn, "niin hän
olisi minusta ylpeä. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Varsin sievä
laukaus". Hän vihelsi Buktaa vetäissään mittanauhan jäykistyvän
raadon yli.

"Kymmenen -- kuusi -- kahdeksan -- peeveli! Lähes yksitoista --
voi sanoa yksitoista. Etukäpälä neljäkohnatta -- viisi -- puolen
kahdeksatta. Häntäkin lyhyt, kolme jalkaa ja tuuman. Mutta ihan
ihmeellinen talja! Oih, Bukta! Bukta! Veitsimiehiä joutuin".

"Onko se ihan varmasti kuollut?" kysyi kammostunut ääni erään
kallionlohkareen takaa.

"En sillä tavalla ensimäistä tiikeriä tappanut", sanoi Chinn. "En
olisi uskonut Buktan pötkivän pakoon. Minulla ei ollut toista pyssyä
varalla".

"Se -- se on Pilvekäs Tiikeri", virkkoi Bukta soimauksesta
piittaamatta. "Se on kuollut".

Olivatko kaikki Satpurain bhilit, rokotetut ja rokottamattomat,
olleet tappoa kärkkymässä, sitä ei Chinn osannut sanoa; mutta koko
vuoren sivu kuhisi pieniä miehiä, jotka hoilasivat, lauloivat ja
tömisyttelivät. Eikä kuitenkaan yksikään hirvinnyt vetää veistänsä
ennenkuin hän oli tehnyt piirron uhkeaan taljaan; ja varjojen
laskeutuessa he livistivät punaiseksi tahrautuneelta haudalta eivätkä
millään kehotteluilla ruvenneet palaamaan ennen päivänkoittoa. Chinn
siis vietti toisen yön taivasalla, suojellen raatoa shakaaleilta ja
ajatellen esi-isäänsä.

Hän palasi alamaahan kolmisatamiehisen saattuearmeijan riemulaulujen
kaikuessa, mahratta-rokottaja sivullaan ja tilapäisesti kuivattu
talja voitonmerkkinä edessään. Tuon armeijan äkkiä ja äänettömästi
hävitessä kuin peltokana korkeaan laihoon hän arvasi päässeensä
sivistyksen rajamaille, ja tien käänne saattoi hänet oman osastonsa
sivustan leiriin. Hän jätti taljan ratasten perälle maailman
katseltavaksi ja läksi everstiä tapaamaan.

"He ovat täydessä kunnossa", hän selitti vakavasti. "Heissä ei
ole hiventäkään ilkimielisyyttä. Olivat vain säikähtyneet. Olen
rokottanut koko parven, ja he pitävät siitä tavattomasti. Mitä me --
mitä me täällä teemme?"

"Sitä itsekin aprikoitsen", vastasi eversti. "En vielä tiedä
olemmeko prikaatiosasto vai poliisivartio. Kuitenkin kai nyt jäämme
jälkimäiseksi. Miten sinä menettelit saadaksesi bhilin rokotetuksi?"

"Hm", tuumi Chinn, "olen asiaa ajatellut, ja sikäli kuin ymmärrän on
minulla jonkinlainen perinnöllinen vaikutus heihin".

"Sen tiedän, en olisi sinua muutoin lähettänyt; mutta _mikä_
suorastaan?"

"Juttu on jokseenkin ihmeellinen. Näköjään olen oma iso-isäni
uudestaan syntyneenä, ja olen häirinnyt maakunnan rauhaa
ratsastelemalla öisin täplikkäällä tiikerillä. Ellen olisi sitä
tehnyt, niin eivät he luultavastikaan olisi hangotelleet rokotusta
vastaan; mutta molempia yht'aikaa he eivät voineet kestää. Ja niin
olen rokottanut heidät ja jonkinlaiseksi luottamuksen tunnukseksi
ampunut tiikeriratsuni. Moista taljaa ette ole eläissänne nähnyt".

Eversti nyki miettivästi viiksiään. "Millä lemmon lailla", hän sanoi,
"saan tuon mahtumaan selitykseeni?"

Tosiaankaan ei virallinen toisinto bhilien rokotuskapinasta puhunut
mitään luutnantti John Chinnistä, hänen jumaluudestaan. Mutta Bukta
tiesi ja jokainen bhil Satpura-vuorilla tiesi.

Ja nyt Bukta innokkaasti hommailee John Chinniä joutuin naimaan
ja siirtämään salaperäiset voimansa pojalle; sillä jos Chinnin
sukuperimys taukoo ja pikku bhilit jäävät omien kuvittelujensa
varaan, niin syntyy taas häiriöitä Satpura-maassa.



Risupoika.


    Leikkiin poiat, tyttöset:
    kuin päivä kuun on sätehet!
    Iltanen sikseen ja pois uni, pois,
    ja karkelo käyntiin -- ken estellä vois!
    Tikkaita ylös ja muurilta alas --

Kolmivuotias lapsi nousi istualleen kehdossaan ja kirkui minkä
jaksoi, kädet nyrkissä ja kauhun katsanto silmissä. Ensimältä ei
kukaan kuullut, sillä lastenkamari oli läntisessä sivustassa ja
hoitajatar puheli puutarhurille laakerikujassa. Sitte emännöitsijä
sattui sinne päin ja riensi häntä viihdyttämään. Lapsi oli hänen
erityinen lemmikkinsä ja hän paheksi hoitajattaren tapoja.

"Mikä tulikaan? Mikä tuli? Eihän Georgie kultua mikään ole
säikyttelemässä".

"Oli -- oli poliisi! Hän oli nummella -- minä näin! Hän tuli sisään.
Jane _sanoi_ tulevan".

"Poliisit eivät tule taloihin, rakkahin. Käännä kylkeäsi, ja ota
minua kädestä".

"Näin hänet -- nummella. Hän tuli tänne. Missä on kätesi, Harper?"

Emännöitsijä odotti kunnes nyyhkytykset vaihtuivat unen
säännölliseksi hengitykseksi, ennen kuin hiipi ulos.

"Jane, mitä loruja sinä olet ladellut pikku herralle poliiseista?"

"En ole puhunut hänelle mitään".

"Oletpa. Hän on uneksinut niistä".

"Tapasimme Tisdallin Dowheadilla aasinkärryillä ajellessamme. Kenties
lapsi sen sai siitä päähänsä".

"Niin kai! Koetahan vain pelotella lasta villiin tuhmilla
tarinoillasi herran tietämätä. Jos sinut vielä tapaan" j.n.e.

       *       *       *       *       *

Kuusivuotias lapsi kertoili itselleen tarinoita vuoteellansa
maatessaan. Se oli uusi kyky ja hän piti sitä salassa. Kuukautta
aikaisemmin oli hänen mieleensä juolahtanut jatkaa äitinsä
keskeneräiseksi jättämää satua, ja ilostuen havaitsi hän jutun
kehittyvän omasta päästään ihan yhtä ihmeteltävänä kuin olisi ollut
kuuntelemassa sitä "ihkasen uutena alusta asti". Siinä sadussa
oli prinssi, ja hän tappoi lohikäärmeitä, mutta vain yhtenä yönä.
Aina jälkeenpäin Georgie nimitti itsensä prinssiksi, pashaksi,
jättiläisten tappajaksi ja kaikeksi muuksi (hän näette ei voinut
sanoa kenellekään, peljäten itselleen naurettavan), ja hänen
satunsa häipyivät vähitellen unimaahan, missä seikkailuja oli niin
tiheässä ettei hän voinut muistaa puoliakaan niistä. Ne alkoivat
kaikki samalla tavalla, taikka, kuten Georgie yölampun varjoille
selitti, oli "aina sama lähtöpaikka" -- jonnekin rantahietikon lähelle
kasattu risuläjä; ja tämän kasan ympärillä Georgie juoksenteli
kilpasilla pienten poikien ja tyttöjen kanssa. Kisailujen päätyttyä
nousi laivoja kauvas kuivalle maalle ja avautui pelirasioiksi; tai
vihreällä maalatuiksi kultanuppisiksi rautasäleaidoiksi, jotka
ympäröitsivät kauniita kauttaaltaan pehmeitä puutarhoja ja joiden
läpi saattoi kävellä niitä nurinkin heitellen niin kauvan kuin hän
muisti kaiken olevan vain unta. Hän ei koskaan voinut pitää sitä
tietoa muutamia silmänräpäyksiä enempää ennen kuin esineet kävivät
todellisiksi, joten hän mullisteltuaan aikaihmisiä täynnä olevia
taloja (kohtuullinen kosto) istui jättiläismoisilla ulkoportailla
surkeasti yrittämässä laulaa kertomataulua neljään kertaan asti kuusi.

Hänen satujensa prinsessa oli ihmeellinen kaunotar (hän juohtui
vanhasta Grimmin kuvallisesta painoksesta, nykyään loppuunmyydystä),
ja kun hän aina taputti käsiänsä Georgien urhoudelle lohikäärmeitten
ja puhvelien seassa, niin Georgie antoi hänelle kaksi hienointa
nimeä mitä oli eläissään kuullut -- Annie ja Louise, äännettyinä
"Annie_ja_louise". Unien upottaessa sadut, muuttui prinsessa
yhdeksi noista risuläjän ympärillä ailakoivista pikku tytöistä,
yhä säilyttäen arvonimensä ja kruununsa. Hän näki Georgien kerran
hukkuvan unimereen hietikon luona (se tapahtui päivää jälkeen sen
jona hoitajatar oli vienyt hänet todellisessa meressä kylpemään); ja
hän sanoi upotessaan: "Annie_ja_louise rukka! Hän surkuttelee minua
nyt!" Mutta "Annie_ja_louise" huusi hietikolla hiljakseen kävellen:
"Ha! ha! sanoi sorsa nauraen", mikä hereillä olevalle mielelle
saattaisi tuntua asemaan kuulumattomalta. Se lohdutti Georgien heti
ja oli kaiketi jonkinlainen loitsu, sillä se kohotti syvyyden pohjaa
ja hän kahlasi maalle kaksitoistatuumainen kukkaruukku kumpaisessakin
jalassa. Kun häntä oli ankarasti kielletty ryhtymästä kukkaruukkuihin
tosi-elämässä, niin hänestä tuntui ilkikurisen riemuisalta.

       *       *       *       *       *

Aikaihmisten siirrot -- ja heitä Georgie sieti, vaan ei edes
tahtonut olla ymmärtävinään -- siirsivät hänen maailmansa hänen
seitsenvuotiaana ollessaan paikkaan nimeltä "Oxfordiin-vierailulle".
Siellä oli aavojen preiriain ympäröimiä suunnattomia rakennuksia,
loppumattoman pitkiä katuja ja "Pepperin haamu" nimisen kumman
ehtoopäivänäytäntö, jota katsomaan hoitajatar hänet vei. Tämä oli
värisyttävän jännittävää. Ihmisten päitä katkeili ja sinkoili pitkin
näyttämöä, ja luurankoja tanssi luu luussa kiinni, kun taasen herra
Pepper itse, epäilemättä mies mitä pahinta lajia, huiski käsiään ja
liehutteli pitkää kaapua, ja syvällä bassoäänellä (Georgie ei ollut
koskaan ennen kuullut miehen laulavan) kertoi määrättömiä murheitaan.
Joku aikaihminen yritti selitellä että harhanäky aikaansaatiin
kuvastimilla ja ettei ollut mitään säikkymisen aihetta. Georgie
ei tiennyt mitä harhanäyt ovat, mutta hän tiesi että kuvastin oli
norsunluukahvainen lasikapine äidin vaatetuspöydällä. "Aikaihminen"
siis "vain sanoi" "aikaihmisten" kiusalliseen tapaan, ja Georgie
alkoi etsiä huvitusta välihetkinä. Hänen vieressään istui pelkkään
mustaan puettu tyttö, tukka kammattuna ylös otsalta juuri kuin
"Liisan Ihmemaassa", minkä nimisen kirjan Georgie oli viime
syntymäpäivänään saanut. Pikku tyttö katsoi Georgieen, ja tämä
häneen. Enempää esittelyä ei tuntunut tarvittavan.

"Minulla on haava peukalossa", Georgie sanoi. Se oli hänen ensimäisen
oikean veitsensä ensimäistä työtä, julma kolmiomainen viillos, ja hän
piti sitä mitä kallisarvoisimpana.

"Minua kovathi thurettaa!" sammalsi tyttö. "Annath kun minä katthon".

"Siinä on laastari päällä, mutta alta se on ihan vereslihalla",
vastasi Georgie pyyntöä noudattaen.

"Eikö thitä kothke?" -- hänen harmaat silmänsä kuvastivat syvää
sääliä ja mielenkiintoa.

"Kamalasti. Kukaties saan siitä niskanjäykistyksen".

"The näyttää hirveältä. Minua thurettaa kovathi!" Tyttö laski
etusormensa hänen kämmenelleen ja piti päätänsä kallellaan paremmin
nähdäkseen.

Samassa kääntyi hoitajatar poikaan ja ravisti häntä lujasti. "Georgie
herra ei saa puhutella vieraita pikku tyttöjä".

"Hän ei ole vieras. Hän on kovin kiltti. Minä pidän hänestä ja olen
hänelle näyttänyt uutta haavaani".

"No kaikkea! Me vaihdamme paikkaa".

Hän siirsi pojan toiselle puolelleen ja sulki pikku tytön hänen
näkyvistään, aikaihmisen uudistaessa joutavat selittelynsä takaapäin.

"Minä _en_ ole peloissani, ihan totta", vakuutteli poika
epätoivoissaan vääntelehtien; "mutta miksi ette te nuku ehtoopäivisin
niinkuin Orielinrehtori?"

Georgie oli esitelty tuon nimiselle aikaihmiselle, joka oli
puolustelematta nukkunut hänen saapuvilla ollessaan. Georgie käsitti
hänet Oxfordin mahtavimmaksi aikaihmiseksi; siksi hän koetti koristaa
moitettaan mielistelyllä. Tämä aikaihminen ei näyttänyt siitä
pitävän, mutta hän lyyhistyi istuimelleen ja Georgie suoristihe
äänettömän ihastuneena katselemaan näytelmää. Hra Pepper lauloi
taas, ja syvä, kajahteleva ääni, punainen tuli ja utuinen, liehuva
kaapu tuntuivat ajatuksissa sekoavan pienen tytön kanssa, joka oli
niin säälivästi ottanut huomioon hänen haavansa. Esityksen loputtua
tyttö nyökkäsi Georgielle, ja Georgie nyökkäsi vastaan. Hän ei
makuulle menoon asti puhunut enempää kuin oli välttämätöntä, vaan
pohti uusia värejä ja ääniä ja valoja ja soittoa ja muita sikäli kuin
niitä tajusi; hra Pepperin kumeasointuinen tuska sekosi pikku tytön
sammallukseen. Sinä yönä hän teki uuden tarinan, josta häikäilemättä
poisti Rapunzel-Rapunzel-irrota-hiuksesi prinsessan, kultakruunun,
Grimmin painoksen kaikkine päivinensä, ja sovitti hänen sijallensa
uuden Annie_ja_louisen. Oli siis aivan oikein ja luonnollista
että hän risukasalle tullessaan tapasi tytön odottelemassa, tukka
kammattuna ylös otsalta, muistuttaen Liisaa Ihmemaassa enemmän kuin
konsanaan, ja kilpajuoksu ja seikkailut alkoivat.

       *       *       *       *       *

Kymmenen vuotta englantilaista yleistä koulua ei edistä uneksimista.
Georgie sai kasvunsa ja rinnanympärysmittansa sekä useita muita
kehityksiä joita ei lukujärjestyksessä mainittu, joutuessaan
neljäksi viideksi päiväksi viikossa lyömä- ja potku-pallopeliin
sekä jänisleikkiin, jotka sääsivät kolme laillista sivallusta
saarnivitsalla pojalle joka jäi pois näistä karkeloista. Hänestä
tuli vanhempien poikien orjuuttama röyhykauluksinen, tomuhattuinen
kolmasluokkalainen ja Pikku Puolen potkupallosakin "keveä half-back";
hänet työnnettiin ja muhkuroittiin neljännen luokan tyvenien
umpivesien halki, minne koulun roska-ainekset yleensä kasaantuvat;
hän voitti "second-fifteen" lakkinsa potkupallossa, sai nauttia
sitä kunniaa mitä kahden kumppanin yhdessä lukeminen tuottaa
ja alkoi odotella sitäkin aikaa, jolloin hänelle annettaisiin
luokan johtajan apulaisen virka. Viimeiseltä hän kohosi täyteen
kunniaan koulun päänä, urheiluleikkien virallisena kapteenina,
asuintalonsa esimiehenä, missä hän luutnanttinensa piti järjestystä
ja siivoutta seitsemänkymmenen, kahdentoista ja seitsemäntoista
ikävuoden välillä olevan pojan keskuudessa, yleinen sovintotuomari
ärtyisessä kuudennessa luokassa syntyvissä riidoissa -- ja itse
rehtorin läheinen ystävä ja liittolainen. Kun hän astui esiin
mustassa ihokkaassa, valkeissa polvihousuissa ja mustissa sukissa --
Ensimäisen Viidentoista potkupallosakin tamineissa -- uusi kilpapallo
kainalossaan ja vanha otteluissa ränsistynyt lakki takaraivollaan,
niin alaluokkien pikku väen liuta seisoi jumaloitsevana piirinä ja
sakin "uudet lakit" puhuttelevat häntä julki, jotta koko maailma
näkisi. Ja niinpä kun hän kesäisin palasi kenttäpaviljonkiin hitaan
mutta ylen turvallisen ottelun jälkeen, ei ollut väliä oliko hän
saavuttanut mitään tahi, kuten kerran tapahtui, satakolme pistettä,
sillä koulu hurrasi kaikissa tapauksissa ja kilpailua katsomaan
tullut naisväki katseli Cottaria -- "tuo on Cottar"! Ennen kaikkea
oli hän vastuussa siitä mitä koulun sävyksi sanotaan, ja harvat
oivaltavat millä intohimoisella hartaudella eräänlaiset pojat
antautuvat tähän työhön. Koti oli kaukainen maa täynnä ponyhevosia
ja kalastusretkiä ja metsästyshommia ja häiritseviä miespuolisia
vierailijoita; mutta koulu oli hänen todellinen maailmansa, missä
tapahtui äärimäisen tärkeitä asioita ja syntyi selkkauksia joissa
oli toimittava ripeästi ja maltillisesti. Tyhjän päiten ei ollut
kirjotettu: "varokoot konsulit ettei tasavalta joudu vahinkoon", ja
ilomielin palasi Georgie lomaltansa takaisin valtaansa käyttelemään.
Hänen takanaan, vaan ei liian lähellä, oli koulun viisas ja sävyisä
Pää, milloin vihjaten käärmeen oveluutta, milloin neuvoen kyyhkysen
lempeyttä, opastaen häntä enemmän puolinaisin viittauksin kuin
suoranaisin sanoin näkemään, miten pojat ja miehet ovat samaa laatua
ja miten se, joka kykenee toista käsittelemään, varmasti aikoinaan
tulee toisenkin kanssa toimeen.

Koulua ei muuten edistetty vaalimaan tunteitansa, vaan pikemmin
pysymään terveessä kunnossa, välttämään harhaluuloja ja astumaan
armeijaan suoraa päätä, ilman kalliin lontoolaisen pänttääjän apua,
jonka hoteissa nuori veri oppii liian paljon. Cottar kulki samaa
tietä kuin sadat ennen häntä. Rehtori antoi hänelle kuusikuukautisen
viimeistelyn, opetti hänelle millaiset vastaukset parhaiten
miellyttävät eräänlaisia tutkijoita ja luovutti hänet sitten
asianomaisille valmistajille, jotka hyväksyivät hänet Sandhurstin
kadettikouluun. Hänellä oli älyä käsittääkseen ettei hän siellä
enää ollut koulupoika, ja hän käyttäysi kunnioittavasti vanhempia
kohtaan, kunnes he vuorostaan arvostivat häntä ja hänet ylennettiin
korpraalin arvoon, johtamaan sekalaisia kansoja joilla oli kaikki
miesten ja poikien viat yhteensä. Hänen palkintonaan oli toinen
liuta urheiluvoittojen merkkejä, kunniasapeli ja lopuksi nuoremman
upseerin valtakirja ensiluokkaiseen linjarykmenttiin. Hän ei tiennyt
vievänsä koulusta ja opistosta matkassaan kullan arvoisen luonteen,
mutta oli mielissään huomatessaan upseerikunnan kovin ystävälliseksi.
Hänellä oli kylliksi rahoja; hänen kouluutuksensa oli lyönyt häneen
järjestetyn kasvatuksen leiman ja opettanut hänelle miten paljon oli
"tekosia joita yksikään mies ei voi tehdä". Saman kasvatuksen avulla
hän osasi pitää havaintokykynsä valppaana ja suunsa lukittuna.

Valtakunnan säännöllinen toimintajärjestys siirsi hänen maailmansa
Intiaan, missä hän koki äärimäistä yksinäisyyttä nuoremman upseerin
asumuksessa -- yksi huone ja yksi tavarakirstu -- ja toveriensa
keralla oppi uutta elämää alusta asti. Mutta maassa oli hevosia --
poneja saatavissa kohtuullisesta hinnasta; ne, joilla oli varaa,
saattoivat huvitella polo-pelillä; oli myös kehnoja jätteitä
ajokoiraparvesta, ja Cottar uurasti eteenpäin, liiaksi lannistumatta.
Hänelle valkeni että intialainen rykmentti oli lähempänä todellisen
sotapalveluksen mahdollisuutta kuin oli tullut ajatelleeksi, ja että
miehen sieti tutkia ammattiansa. Eräs uuden koulun majuri yhtyi
innostuneesti tähän aatokseen, ja hän ja Cottar keräsivät aimo
määrän sotatieteellistä kirjallisuutta, lueskellen ja todistellen
ja väitellen myöhään yöhön. Mutta ajutantti muistutteli vanhaa
totuutta: "Opi tuntemaan miehesi, poikaseni, niin ne seuraavat sinua
kaikkialle. Et muuta tarvitse -- tunne miehesi". Cottar arveli
tuntevansa heidät kutakuinkin hyvin pallonlyönnistä ja rykmentin
muista yhteisistä urheiluista, mutta hän ei koskaan oivaltanut heidän
todellista sisäpuoltaan ennen kuin hänet kaksikymmenmiehisen osaston
kanssa lähetettiin värjöttelemään multavarustukseen lähellä kohisevaa
virtaa, jonka yli oli muodostettu veneistä silta. Tulva-aikana he
haeskelivat harhaantuneita aluksia pitkin äyräitä. Muulloin ei mitään
tehtävää ollut, ja miehet juopottelivat, pelasivat ja riitelivät.
Se oli kehno miehistö, sillä tapana on antaa nuoremman upseerin
hoteisiin pahimmat miehet. Cottar kärsi heidän mellasteluaan niin
kauvan kuin jaksoi, ja sitte tilasi alamaasta kymmenkunta paria
nyrkistelyhansikkaita.

"En teitä tappelemisesta moittisi", hän sanoi, "jos vaan osaisitte
käytellä käsiänne; mutta siitäpä ette ole hajullakaan. Ottakaa
nämä kapineet, niin minä näytän teille". Miehet antoivat arvoa
hänen ponnistuksilleen. Nyt, sen sijaan että olisivat sadatelleet
ja noituneet toveriansa uhkaillen hänet ampua, he saattoivat ottaa
hänet erilleen ja viihdytellä tunteitansa uuvuksiin asti. Kuten eräs
selitti, jonka Cottar tapasi toinen silmä umpeen iskettynä ja sylkien
verta hammasriviin syntyneestä lomasta: "Yritimme hansikkailla,
sir, kahdenkymmenen minuutin ajan, eikä siitä lähtenyt mitään apua,
sir. Heitimme sitte pois hansikkaat ja yritimme sillä lailla toiset
kaksikymmentä minuuttia niinkuin te meille näytitte, sir, ja siitä
läksi ihmeen paljon virkistystä. Ei se ollut tappelua; kysymyksessä
oli veto".

Cottar ei uskaltanut nauraa, mutta hän herätteli miehissään
harrastusta muihin urheiluihin, kilparatsastukseen pelkkä paita ja
housut yllä maakunnan poikki siroteltujen paperipalasien jälkeä
seuraten, ja sauvakamppailuun iltasin, kunnes alkuasukasväestö, jota
urheilu kaikissa muodoissaan viehätti, halusi tietää ymmärsivätkö
valkoiset miehet painia. He lähettivät airueen, joka sieppasi
sotamiehiä kauluksesta ja paiski heitä tomuun; ja koko komennuskunta
innostui tähän uuteen leikkiin. He kuluttivat rahaa oppiakseen uusia
kiinniotto- ja heittotemppuja, mikä oli parempaa kuin epäilyttävien
mukavuustavarain ostelu; ja maalaiset silmäilivät irvissä suin näitä
huimia karkeloita.

Osasto, joka oli lähtenyt matkaan härkävaunuihin sullottuna, palasi
pääkortteeriin keskimäärin kolmenkymmenen penikulman päivämarsseilla,
rivit järjestyneinä kuin katselmuksessa; ei sairaita, ei vankeja,
eikä sotaoikeuteen joutuvia juttuja. He hajausivat ystäviensä joukkoa
veisaten luutnanttinsa ylistystä ja paheksuen toisten tapoja.

"Miten sait sen aikaan, poikani?" kysyi ajutantti.

"Hikoilutinpahan vain silavan heistä pois, ja sitte hikoilutin heihin
hiukan lihaksia. Olipa jokseenkin hauska leikki".

"Jos siltä kannalta asian otat, niin voimme antaa sinulle niin paljon
huvia kuin suinkin haluat. Nuori Davies ei ole oikein kunnossa,
ja hänen vuoronsa on mennä osastopalvelukseen. Menisitkö hänen
sijastaan?"

"Tiedätkö varmasti ettei hän sitä panisi pahakseen? Enhän tahdo
työntäytyä esille."

"Älä Daviesista ole huolissasi. Annamme sinulle koko joukkomme
perkeet, niin saat katsoa mitä niistä voit muokata".

"Oiva juttu", tuumi Cottar. "Parempaa huvia se on kuin maleksia
leirillä".

"Kummallista", virkkoi ajutantti Cottarin palattua erämaahansa
matkassaan kaksikymmentä pahempaa roikaletta kuin ensimäiset. "Eipä
tiedä Cottar, että puolet leiriaseman naisista antaisi silmänsä --
hitto heidät periköön! -- jos saisivat pojan pauloihinsa".

"Siksipä mrs. Elery sanoikin että minä pidin uutta sievää poikaani
liian lujassa työssä", huomautti eräs sivustanpäällikkö.

"Aivan niin; ja 'Miksei hän iltaisin pistäydy musiikkipaviljonkiin?'
ja 'Enkö minä voi taivuttaa häntä neljänneksi Hammon-tyttöjen
tennis-peliin"?' tuhahteli ajutantti. "Katsokaahan sitävastoin miten
nuori Davies käyttäytyy kuin aasi hännystellessään sievisteltyä
liehittelijää, joka ikänsä puolesta kelpaisi hänen äidikseen!"

"Kukaan ei voi syyttää nuoren Cottarin juoksentelevan naisten
perässä, valkoisten enempää kuin mustienkaan", vastasi majuri
miettivästi. "Mutta juuri tuo laji miestä yleensä lopulta joutuukin
pahimpaan kommellukseen".

"Ei Cottar. Olen vain kerran ennen tavannut miehen hänen lajiansa --
erään Inglesin, Etelä-Afrikassa. Hän oli juuri samaa voimistelulla
ja urheilulla karaistua rakennetta. Hän pysyttelihe aina mitä
oivallisimmassa kunnossa. Ei se häntä silti suurestikaan hyödyttänyt.
Sai luodin otsaansa Wesselstroomissa viikkoa ennen Majubaa.
Mitenkähän poikanen saa osastonsa pehmitellyksi kuntoon?"

Cottar ilmestyi kuuden viikon kuluttua kasvatteinensa jalkaisin
takaisin. Hän ei koskaan kertonut kokemiansa, mutta miehet
haastelivat innoissaan ja siruja sattui everstin korviin kersanttien,
ajomiesten ja sen sellaisten kautta.

Ensimäisen ja toisen osaston välillä vallitsi kiihkeä kateus,
mutta Cottarin ihailemisessa olivat miehet yhtä, ja he ilmaisivat
sitä säästämällä häneltä kaiken sen vaivan mitä miehet osaavat
vastenmieliselle upseerille tuottaa. Hän tavotteli suosiota yhtä
vähän kuin koulussakaan, ja siksipä hän sen saavutti. Hän ei suosinut
ketään toisen edellä -- ei silloinkaan kun komppanian hituri
pelasti komppanian huono-onnisessa pallonlyöntikilpailussa lyömällä
aavistamattomasti neljäkymmentäkolme pistettä ihan viime tingassa.
Oli sangen vähän mahdollisuutta petkuttaa häntä, sillä hänen
vaistonsa tuntui täsmälleen ilmaisevan milloin joku vain tekeytyi
sairaaksi, mutta hän ei unohtanut että oli tosiaankin vain kovin
pieni ero vastaleivotun ja juron nuoremman upseerin ja verekseltään
leiriin tuodun ällistelevän sotamiehen välillä. Näin ollen kertoivat
hänelle kersantit salaisuuksia jotka yleensä ovat kätkössä nuorilta
upseereilta. Hänen sanojaan käytettiin kasarmin ojennusnuorana
vedonlyönnissä sekä kenttäkapakassa että ruokahuoneessa; ja
armeijaosaston ilkeinkin noita, syytäessään haukkumasanoja
muita akkoja vastaan, jotka olivat väärällä vuorolla käyttäneet
keittohellaa, sulki suunsa Cottarin eräänä aamuna ohjesäännön
mukaisesti tiedustaessa oliko "mitään valituksia".

"Minulla on sydän täynnä valittamisen aiheita", sanoi korpraali
Morrisonin eukko, "ja olisin valmis nitistämään O'Halloranin lihavan
muijan pahuksen hengiltä, mutta tiedättehän miten aina käypi. Tuo
nuori luutnantti pistää ylen häveliäänä pitkin nenänvarttansa
vilkaisten päänsä sisälle ja kuiskaa: Onko mitään valituksia? Eihän
tuommoiselle henno valittelemaan ruveta. _Minä_ haluaisin häntä
suudella. Taidanpa sen jonakuna päivänä tehdäkin. Hohoi! Onnellinen
se nainen joka Nuoren Viattomuuden omakseen saapi. Katsokaas häntä
nyt, tytöt. Enkö ole oikeassa?"

Cottar ratsasti lyhyttä laukkaa kentän poikki polo-peliin, ja hän
näytti sangen pulskalta mieheltä keveästi mukautuessaan ponynsa
ensimäisiin kiihkeihin loikkauksiin ja livahtaessaan matalan
multavallin yli harjotuskentälle. Oli muitakin kuin korpraali
Morrisonin eukko samoin ajattelevia. Mutta Cottar oli täydessä
työssä yksitoista tuntia päivässä. Häntä ei haluttanut tärvellä
tennispeliänsä helmaväen vuoksi; ja eräänä pitkänä ehtoopäivänä hän
puutarhakeinuissa selitteli majurilleen että tuollaiset hommat olivat
"tyhjää pötyä", ja majuri nauroi. Upseerikunta ei ollut nainutta
väkeä, ainoastaan everstillä oli puolisko, ja tätä tarmokasta rouvaa
Cottar kohteli pelonsekaisella kunnioituksella. Everstin rouva
käytti puheenpartta "minun rykmenttini", ja kaikki tietävät mitä
moinen merkitsee. Siitä huolimatta, kun he ampumakilpailun jälkeen
tahtoivat everstin rouvaa palkintojen jakajaksi ja tämä kieltäysi
syystä että eräs voittajista oli nainut tytön joka oli laskettanut
hänestä leikkiä hänen leveän selkänsä takana, määräsi upseerikunta
Cottarin valloittamaan rouvaa parhaissa vierailutamineissaan. Tämän
hän tekikin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, ja rouva taipui
täydellisesti.

"Hän vain halusi lähempää tietoa aseman laadusta", selitti Cottar.
"Kerroin hänelle, ja hän oivalsi heti".

"Ni-in", hymähti ajutantti. "Niin kai se kävi. Tuletko fusilierien
tanssiaisiin tän'iltana, ritari nuori"?

"En, kiitos. Minulla on taistelusuunnitelman laatiminen majurin
kanssa kesken". Uuras oppilas istui puoleenyöhön majurin asunnossa,
sekuntimittarin ja kompassiparin avulla siirrellen pieniä maalattuja
lyijynoppia isolla asemakartalla.

Sitte hän kävi levolle ja nukkui viattomuuden unta, joka on terveitä
unia täynnä. Erään kummallisuuden hän huomasi unillensa yhteiseksi
toisen kesänsä alussa. Pariin kolmeen kertaan kuukaudessa ne
uudistuivat samoina tai jatkuivat sarjana. Hän huomasi lipuvansa
unimaahan samaa tietä pitkin -- tietä joka kulki rantahietikkoa
risukasan sivutse. Oikealla levisi meri. Toisinaan oli nousuvesi,
toisin ajoin olivat laineet peräytyneet ihan taivaanrantaan asti;
mutta hän tunsi sen samaksi mereksi. Tuota tietä pitkin hän matkasi
lyhyttä kituliasta ruohoa kasvavan kaarevan ylängön ylitse ihmeen
ja järjettömyyden laaksoihin. Harjanteella paistoi jonkinlainen
katulyhty, ja harjanteen takana oli mikä tahansa mahdollista; mutta
katulyhtyyn asti oli hän tuntevinansa tien yhtä hyvin kuin leirinsä
harjotuskentän. Hän oppi odottelemaan tätä maailmaa; sillä kerran
sinne päästyänsä sai hän olla varma hyvästä yöratsastuksesta,
jollaista Intian helle panee kaipaamaankin. Ensin alkoivat
ummistuvien silmälautasien alla risukasan ääriviivat häämöttää;
sitte mustan, oikullisen meren laiteilla pilkotteleva rantatien
valkea hiekka; sitte taival sisämaahan ja harjanteelle yksinäisen
valon luo. Jostakin syystä rauhattomana ollessaan oli hänellä tapana
hokea itselleen kuinka varmasti hän joutuisi sinne -- varmasti
joutuisi sinne -- jos sulkisi silmänsä ja antautuisi ajelehtamaan.
Mutta eräänä yönä hullun ankaran polotunnin jälkeen ja helteen vielä
kello kymmeneltä tuntuessa mitä painostavimmilta pysyi uni hänestä
kerrassaan loitolla, vaikka hän pani parhaansa löytääkseen tutun
tien, kohdan mistä oikea uni alkoi. Vihdoin hän näki risukasan ja
kiirehti ylös harjulle, sillä takanaan hän tunsi valvovan paahteisen
maailman. Hän saapui turvallisesti lyhdylle, uneliaisuutta säjöillen,
kun muuan poliisi -- tavallinen maalaiskonstaapeli -- hypähti
hänen eteensä ja laski kätensä hänen olalleen ennen kuin hän sai
sukelletuksi alas hämyiseen laaksoon. Häntä värisytti kauhu -- unien
toivoton kauhu -- sillä poliisi sanoi unikansan kamalalla, selvällä
äänellä: "Minä olen poliisi Päivä palaamassa Unen kaupungista. Te
tulette matkassani". Georgie tiesi että se oli totta -- että juuri
hänen takanaan laaksossa pilkottelivat Unen kaupungin valot, missä
hän olisi ollut suojassa, ja että tällä poliisi Oliolla oli täysi
valta ja valtuus häätää hänet takaisin viheliäiseen valveillaoloon.
Hän tunsi kammosta hikoillen katselevansa kuutamon kajastusta
kaupungin muureihin; eikä hän koskaan voittanut tuota kauhua, vaikka
tapasi poliisin sinä kesänä useastikin, ja hänen ilmestymisensä
ennusti aina tuskallista yötä.

Mutta toiset unet -- ihan järjettömät -- herättivät hänessä
sanomatonta riemastusta. Kaikki ne mitä hän muisti alkoivat
risukasalta. Hän esimerkiksi löysi kellokoneistolla käyvän pienoisen
höyrylaivan (hän oli havainnut sen useana yönä ennenkin) tiepuolessa
ja astui siihen, jolloin se suunnattoman vinhasti liukui pitkin
typö tyventä merenpintaa. Tämä oli mahtavaa, sillä hän tunsi
olevansa perehtymässä tavattomiin harvinaisuuksiin; ja se pysähtyi
kiveen veistetyn liljan luo, joka, varsin luonnollisesti, kellui
veden päällä. Nähdessään liljaan kiinnitetyn nimilapun "Hongkong"
sanoi Georgie: "Tietysti! Juuri tällaiseksi kuvittelin Hongkongin.
Tämäpä upeata!" Tuhansia penikulmia edempänä se seisahtui toisen
kivililjan luo, jonka nimilappu ilmaisi että se oli Java; ja tämä
taaskin ilahutti häntä suunnattomasti, sillä hän tiesi nyt päässeensä
maailman äärimäiseen laitaan. Mutta pikku alus kiiti edelleen ja
edelleen, kunnes pysähtyi syvään suolattoman veden poukamaan, jonka
laidat olivat sammaleesta vihantaa, veistettyä marmoria. Pinnalla
kellui liljamättäitä, joiden yli kaisloja kaareutui. Kaislikossa
liikkui joku -- joku jota tapaamaan Georgie tiesi tähän maailman
sopukkaan matkanneensa. Sen vuoksi ei häneltä enää mitään puuttunut.
Hän oli sanomattoman onnellinen ja astahti laivan laidan yli
kohdatakseen tämän henkilön. Kun hänen jalkansa koskettivat tuota
tyventä vettä, niin se kääröstään kiertyvien karttojen kahinalla
muuttui ei sen vähemmäksi kuin maapallon kuudennekseksi ja muodoltaan
ihmisen etäisimpienkin kuvittelujen tapaamattomaksi -- paikaksi
missä saaret loistivat keltaisina ja sinisinä, nimet korkeilla
kirjaimilla yli niiden kasvojen ulottuvina. Niiden takana avautui
tuntemattomia ulapoita, ja Georgien hartaana haluna oli nopeasti
palata tämän uiskentelevan kartaston poikki tunnetuille vesille.
Hän hoki herkeämättä itsekseen, ettei kiirehtimisestä ollut mitään
hyötyä; mutta kuitenkin kiirehti hän epätoivoisesti, ja saaret
lipuivat ja luisuivat hänen jalkainsa alta, salmet ammottivat ja
laajenivat, kunnes hän huomasi joutuneensa kokonaan eksyksiin
maailman neljännelle tasolle, ilman paluun toivoakaan. Kuitenkin
saattoi hän ainoastaan vähäisen matkan päässä nähdä vanhan maailman
virtoineen ja vuorijonoilleen, jotka olivat merkityt Sandhurstin
kartoitussääntöjen mukaan. Sitte se henkilö, jota tapaamaan hän oli
saapunut Liljapoukamaan (se sen nimi oli), juoksi hänen luokseen
tutkimattomien alueitten halki ja opasti häntä. He pakenivat käsi
kädessä kunnes saavuttivat tien, joka teki siltoja rotkojen yli,
kiersi jyrkänteiden kaltaita ja puhkoi tunneleina vuoria. "Tämä
kulkee risukasallemme", virkkoi hänen kumppaninsa; ja hänen pulansa
oli lopussa. Hän otti ponyhevosen, sillä hän ymmärsi että tämä oli
Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival, ja hänen täytyi ratsastaa
ripeästi; ja niin porhaltikin hän kaikuilevien tunnelien läpi ja
mutkia kaartaen aina alamäkeä, kunnes kuuli meren meurua vasemmalta
ja näki sen vaahtoavan täydellä kuutamolla hiekkakallioita vasten.
Se oli työlästä matkaa, mutta hän tunsi maan luonteen, sisämaan
tummanpunaiset nummet ja tuulessa viuhuvat vierut. Paikotellen
oli tie syöpynyt, ja meri pieksi häntä -- sileitten ja kiiltävien
aaltolieriöiden mustat, vaahtoharjat kielekkeet; mutta hän oli varma
siitä että merestä oli vähemmän vaaraa kuin oikealla sisämaassa
vaanivista "Niistä", mitä "Ne" olivatkaan. Hän tiesi myös olevansa
turvassa, jos saavuttaisi lyhdyn valaiseman nummen. Tämä saapui
odotuksen mukaan: hän näki tuon yksinäisen lyhdyn penikulman päässä
edessä päin rantahietiköllä, hyppäsi ratsun seljästä maahan, kääntyi
oikealle, käveli rauhallisesti risukasalle, huomasi pikku höyrylaivan
palanneen rantaan mistä hän oli sen irrottanut, ja -- lienee
vaipunut uneen, sillä enempää hän ei voinut muistaa. "Tuon seudun
maantieto alkaa painua mieleeni", virkkoi hän itsekseen seuraavana
aamuna partaansa ajaessaan. "Samosin kait jonkinlaisessa kehässä.
Katsotaanpas. Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival (mistä lemmosta
tiesinkään että sen nimi oli Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaival?)
yhtyy rantatiehen ensimäisen nummen takana missä lyhty on. Ja tuo
kartastomaa on Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen takana jossakin
oikealla vuorten ja tunnelien saartamana. Ihmeellisiä ovat unet.
Mikähän kaikki minun uneni saa niin liittymään toisiinsa?"

Hän pitkitti uurasta työtänsä sotilaselämän eri vuodenaikoina
uusiintuvien velvollisuuksien ladulla. Rykmentti siirrettiin
toiselle asemalle ja hän sai virkistystä kahden kuukauden marssista,
johon monipuolinen metsästely loi viehättävää vaihtelua; ja heidän
saapuessaan uuteen leiripaikkaansa liittyi hän paikkakunnain sen
metsästysklubin jäseneksi ja ahdisteli valtavia metsäkarjuja hevosen
seljässä lyhyellä peitsellä. Siellä hän valokuvautti itsensä äitiänsä
varten, ensimäisen tiikerinsä kupeella istuvana.

Sitten ajutantti sai ylennyksen, ja Cottar riemuitsi hänen kerallaan,
sillä hän ihaili ajutanttia suuresti ja ihmetteli kenet voitaisiin
löytää kelvolliseksi täyttämään hänen paikkansa, joten oli ällistyä
suunniltaan, kun tämä arvo osui hänen osalleen ja eversti lausui
muutamia ylistyksiä, jotka saivat hänet punastelemaan. Ajutantin
asema ei oleellisesti eroa koulunjohtajan toimesta, ja Cottar oli
samoissa väleissä everstiin nähden kuin oli ollut vanhaan koulun
Päähän Englannissa. Paha vain, että luonteet kuumilla ilmoilla
kuluvat ärtyisiksi ja että sanottiin ja tehtiin paljon sellaista
mikä häntä kipeästi koetteli, ja hän kompasteli huimiin virheisiin,
joista rykmentin vanhempi kersantti hänet pelasti uskollisin sieluin
ja lukituin kielin. Laiskurit ja epäkelvot raivosivat häntä vastaan;
heikkoluontoiset yrittivät häntä viekotella oikeuden poluilta;
halpamieliset -- niin, miehet joiden Cottar ei ollut uskonut voivan
koskaan tehdä "tekosia mitä mies ei voi tehdä" -- vihjailivat halpoja
ja syrjäisiä vaikuttimia toimenpiteille joihin hän ei ollut mitään
erityistä ajatusta kiinnittänyt; ja hän sai maistaa vääryyttä, ja se
ellotti häntä. Mutta hänen lohdutuksensa saapui aina katselmuksessa,
hänen silmäillessään pitkin komppaniain täysiä rivejä, ajatellessaan
kuinka harvoja oli sairaalassa tahi arestikopissa ja tuumiskellessaan
milloin koittaisi aika jolloin tätä hänen rakkautensa ja työnsä
vallannutta koneistoa koeteltaisiin tosi toimissa. Mutta he
tarvitsivat ja odottivat saavansa osaksensa miehen koko työpäivän,
ja kenties kolme neljä tuntia jatkoakin. Omituista kyllä, hän ei
kertaakaan nähnyt unta rykmentistä, kuten hänen yleensä luultiin
tekevän. Päivän puuhista vapautunut mieli tavallisesti kokonaan
taukosi toimimasta tahi, jos ollenkaan toimi, vei hänet pitkin vanhaa
rantatietä nummille, lyhtypatsaalle ja aina joskus tuon kamalan
poliisi Päivän pakeille. Toisella kerralla palatessaan maailman
hukkuneelta mantereelta (tämä uni uudistui tuon tuostakin samoilla
aloilla toisintoina) hän tiesi, että jos hän vain istui alallaan,
niin häntä auttaisi Liljapoukaman asuja; eikä hän siinä pettynytkään.
Toisinaan hän eksyi maailman uumeniin koverrettuihin suunnattoman
syviin kaivoksiin, missä kidutetut ihmiset veisasivat kaikuvia
lauluja; ja hän kuuli tämän henkilön sipsuttelevan pitkin tasanteita,
ja kaikki kävi turvalliseksi ja riemuisaksi. Toisena tovina he
tapasivat toisensa matalakattoisissa intialaisissa rautatievaunuissa,
jotka pysähtyivät vihreän ja kultanuppisen rautaristikon ympäröimään
puutarhaan, missä joukkio kivistä valko-ihoista kansaa, vihamielistä
kaikki, istui ruusujen peittämien aamiaispöytien ääressä ja erotti
Georgien hänen kumppanistaan, maanalaisten äänien soinnutellessa
kumeita lauluja. Georgien valtasi ääretön epätoivo, kunnes he
kaksi jälleen löysivät toisensa. He osuivat yksiin puolivälissä
suunnattoman helteistä troopillista yötä ja hiipivät jättiläismäiseen
rakennukseen, jonka hän tiesi sijaitsevan jossakin pohjoiseen
rautatieasemalta, missä väki aterioitsi ruusujen keskessä. Sitä
ympäröitsivät puutarhat, kaikki kosteita ja tippuilevia; ja eräässä
huoneessa, penikulmia pitkien valkaistujen käytävien takana, makasi
sairas Olio vuoteella. Georgie tiesi että pieninkin risahdus
päästäisi jonkun vaanivan kauhun valloilleen, ja hänen kumppaninsa
tiesi sen myös; mutta kun heidän silmänsä tapasivat toisensa vuoteen
yli, niin Georgie mielipahaksensa havaitsi että hän oli lapsi --
pieni nauhakenkäinen tyttö, jonka musta tukka oli kammattu ylös
otsalta.

"Kerrassaan älytöntä hupsuutta!" hän ajatteli. "Nyt ei tyttönen voisi
tehdä ikinä mitään, jos Sen pää irtautuisi".

Silloin Olio yskäisi, ja huoneen laki varisi laastina alas
itikkaverkolle, ja "Ne" ryntäsivät sisälle joka suunnalta. Georgie
laahasi lapsen tukahuttavan puutarhan halki, äänien hoilatessa
heidän takanaan, ja he ratsastivat raippaa ja kannuksia käyttäen
Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen pitkin hiekkarantaa
meuruavan meren äärellä, kunnes saapuivat nummille, lyhtypatsaalle
ja risukasalle, missä oli täysi turva. Hyvin usein johtivat unet
tällaisiin sekaannuksiin, erottaen heidät yksiksensä kokemaan
kamalia seikkailuja. Mutta hauskimpia olivat ne hetket, jolloin he
selvästi tajusivat keskenänsä, että kaikki oli vain harhamaailmaa, ja
kävelivät penikulman laajuisten tohisevien virtojen poikki riisumatta
kenkiänsäkään, tai pistivät tuleen väkirikkaita kaupunkeja nähdäkseen
miten ne paloivat, ja olivat häijyjä kuin lapset ainakin näillä
retkeilyillään kohtaamillensa häämyisille varjoille. Myöhempään
yöllä he saivat varman rangaistuksensa tästä joko ruusujen keskessä
aterioitsevan rautatieväen käsissä taikka troopillisissa ylämaissa
Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleen tuolla puolen. Yksissä ollessa
ei tämä heitä suurestikaan säikyttänyt; mutta useasti kuuli Georgie
hänen kimeän huutonsa "Poju! Poju!" puolen maailman takaa ja riensi
hänen avukseen ennen kuin "Ne" pitelivät häntä pahoin.

Yhdessä he tutkivat tummanpurppuraisia nummia niin kauvas sisämaahan
risukasalta kuin uskalsivat, mutta vaarallista se aina oli.
Sisämaa vilisi "Niitä", ja "Ne" kuljeskelivat laulaen onkaloissa,
ja Georgie ja tyttö tunsivat olonsa turvalliseksi merenrannalla
tai sen lähettyvillä. Niin perusteellisesti oli Georgie oppinut
tuntemaan uniensa seudut, että valveillakin ollessaan muisteli niitä
todellisena maana ja piirusti tästä karttaluonnoksenkin. Hän pysyi
tietysti visusti vaiti noista asioista; mutta maan pysyväisyys
ihmetytti häntä. Hänen tavalliset unensa olivat muodottomia ja
häilyviä kuin terveet unet ainakin, mutta kerran risukasalle
päästyään hän liikkui tunnetuissa rajoissa ja saattoi nähdä minne
oli menossa. Kului kuukausia yhteen mittaan minkään merkittävän
sattumatta hänen nukkumiseensa. Sitte taas nuo unet saapuivat viisi
tai kuusi sarjassaan, ja seuraavana aamuna täydentyi kirjotuspöydän
laatikossa säilytetty kartta viimeisiä tietoja myöten, sillä Georgie
oli mitä säntillisin mies. Oli tosiaan vaaraa -- niin sanoivat
vanhemmat upseerit -- että hänestä kehittyisi oikea "höpsötäti"
ajutantiksi, ja kun upseeri kerran alkaa vanhapiikamaisuuteen
kallistua, niin on parempia toiveita seitsenkymmenvuotiaasta
neitseestä kuin hänestä.

Mutta kohtalo lähetti tarpeellisen muutoksen pienenä talvisena
rajakahakkana, joka pikku otteluiden tapaan leimahti varsin kiivaaksi
sodaksi; ja Cottarin rykmentti valittiin ensimäisinä.

"Tämäpä", huomautti muuan majuri, "tuulettaa lukinverkot meistä
kaikista -- varsinkin sinusta, ritari nuori; ja saamme nähdä mitä
sinun yhtä poikaista vaalivan kanan ryhtisi on rykmentistä tehnyt".

Cottaria pyrki taistelukauden pitkittyessä itkettämään ilosta.
Miehet olivat kunnossa -- ruumiillisesti paremmassa kunnossa kuin
muut joukot; he olivat sävyisiä leirillä, märkinä tai kuivina,
kylläisinä tai nälissään, ja seurasivat upseereitansa ensiluokkaisen
potkupallo-osaston nopealla joustavuudella ja kouluutetulla
kuuliaisuudella. Heiltä katkaistiin tie kehnolle asemapaikallensa,
ja he ilomielin raivasivat tiensä sille takaisin; he kapusivat
vihollisia viliseville vuorille ja puhdistivat ne hyvin harjotettujen
ajokoirien täsmällisyydellä; ja kun heitä peräytymisretkellä, kun
heillä oli osaston sairaat ja haavotetut rasituksenansa, vainottiin
vedettömässä laaksossa yhdentoista penikulmaa taival, saavuttivat
he takavartiona suurta kunniaa toveriensa silmissä. Mikä tahansa
rykmentti pystyy etenemään, mutta harvat osaavat niin peräytyä että
sen vihollinen tuntee luissaan. Sitte he kääntyivät päin ja tekivät
teitä, enimmäkseen kiivaan tulen maalitauluina, ja hävittivät
muutamia kiusallisia multavarustuksia. Heidät kutsuttiin viimeisenä
osastona takaisin, kun kaikki sodan jäljet lakaistiin umpeen; ja
oltuaan kuukauden leirissä sotajalalla, mikä ankarasti koettelee
kuntoa, he marssivat omalle asemallensa laulaen:

    Heit' ilman hän aikoo jäädä --
      kun temppu jo tehtihin;
    heit' ilman hän aikoo jäädä,
      kuin usein ennenkin;
    hän koituu marttiiraksi,
      uusaikaiseks', sen ties,
    ja pojat ja tytöt veisaa:
      "kuink' oiva nuori mies -- mies -- mies!
      Kuink' oiva nuori mies!"

Ilmestyi päiväkäsky, josta Cottar näki käyttäytyneensä
"urhoollisesti, kylmäverisesti ja ymmärtävästi" kaikissa toimissaan,
auttaneensa haavotettuja kiivaassa tulessa ja räjäyttäneensä
varustuksen portin niinikään henkensä uhalla. Tuloksena oli kapteenin
asema majurin arvolla ja mitali palveluksessa kunnostautumisesta.

Mitä haavottuneihin tuli, hän selitti niiden molempien olleen
raskaita miehiä, jotka hän jaksoi nostaa huokeammin kuin kukaan
muu. "Muutoin tietysti olisin lähettänyt jonkun miehistäni heitä
noutamaan; ja tuohon porttijuttuun nähden taas on selvää, että
olimme aivan turvassa heti kun pääsimme muurien sisäpuolelle". Mutta
tämä ei estänyt miehiä huikeasti hurraamasta hänelle milloin vaan
hänet näkivät, eikä toverikuntaa toimeenpanemasta hänen kunniakseen
päivällisiä hänen Englantiin lähtönsä aattopäivänä. (Vuoden loman oli
hän muun hyvän ohella "kehveltänyt sodasta", omien sanojensa mukaan.)
Rykmentinlääkäri, joka oli maistellut minkä sieti, lausui runoutta
"miekasta joka haarniskoita halkoi", ja niin edespäin, ja jokainen
vakuutti Cottarille että hän oli oivallinen mies; mutta kun hän nousi
pitämään ensimäistä puhettansa elämässään, nostivat miehet sellaisen
pauhun että hän kuulosti sanovan: "Ei maksa vaivaa yrittää puhua, kun
te pojat pidätte minusta moista metakkaa. Pelataanpas erä biljardia".

       *       *       *       *       *

Ei ole vastenmielistä viettää nelisen viikkoa kepeäkulkuisella
höyrylaivalla lämpimässä ilmanalassa, seuranansa nainen, joka antaa
teidän ymmärtää olevanne päätä ja hartioita ylempi muuta maailmaa,
vaikkakin tuo nainen saattaa olla -- ja useimmiten onkin -- kymmentä
vuotta teitä vanhempi. Italian ja itämaiden linjalla eivät laivat
ole niin kiusallisen perinpohjaisesti valaistuja kuin Atlantin
viilettäjät. Kokkapuolella on enemmän meren fosforikimmellyksen
heijastusta ja peräpuolella enemmän hiljaisuutta ja hämyä.

Kamaloita seikkoja olisi saattanut Georgielle sattua, ellei olisi
ollut esteenä sitä pikku asianhaaraa, ettei hän koskaan ollut
opiskellut ensimäisiä alkeitakaan siitä pelistä, jota hänen
odotettiin pelaavan. Kun siis mrs. Zuleika Adenissa hänelle kertoi
miten äidillistä osanottoa hänessä herättivät hänen menestyksensä,
mitalinsa, ylennyksensä ja kaikki, niin Georgie oivalsi hänet ihan
kirjaimellisesti ja auliisti pakisi hänelle oinasta äidistänsä,
joka päivittäin läheni kolmensadan meripenikulman verran,
kodistansa ja sen sellaisesta koko Punaisen meren taipaleen. Oli
paljoa helpompaa kuin hän oli luullutkaan jutella naisen kanssa
tunnin yhteen menoon. Sitte mrs. Zuleika äidillisestä hellyydestä
poiketen puhui rakkaudesta yleensä alana joka ansaitsi huomiota, ja
vaati päivällisten viehkeinä hämyhetkinä luottamuksia itsellensä
uskottavaksi. Georgie olisi ilomielin suostunut siihen, mutta hänellä
ei mitään salaisuuksia ollut eikä hän tiennyt velvollisuudeksensa
tekaista niitä. Mrs. Zuleika ilmaisi kummastusta ja epäuskoa, ja teki
niitä kysymyksiä joita tietävältä tietävä kysyy. Hän sai havaita
kylliksi huomatakseen erehtyneensä, ja ollen pohjaltaan oikea nainen
hän otti jälleen äidillisen sävynsä, josta Georgie ei ollut tiennyt
hänen koskaan luopuneen.

"Tiedättekös", hän jossakin Välimerellä virkkoi, "luulen että olette
rakkahin poika mitä olen eläissäni tavannut, ja soisin teidän
muistavan minua. Sen teettekin vanhemmaksi tultuanne. Mutta tahtoisin
että muistaisitte minua nyt. Teette vielä jonkun tytön hyvin
onnelliseksi".

"Oh! Toivon sitä", vastasi Georgie vakavasti; "mutta on yllin
kyllin aikaa naimisiin mennä ja perheelliseksi vakiintua, vai mitä
arvelette?"

He olivat joku päivä takaperin sivuuttaneet Gibraltarin, kun
hänen unensa palasi. Risukasalla, odottelija ei enää ollut pieni
tyttö, vaan mustatukkainen nainen, jonka hiukset olivat kammatut
ylös otsalta sykkyräksi päälaelle. Georgie tunsi hänet tuoksi
mustapukuiseksi lapseksi, viimeisten kuuden vuoden kumppaniksi, ja
ilahtui sanomattomasti kuten siihenkin aikaan kun he kohtailivat
toisiansa Hukkuneella Mantereella. Jostakin unimaailman syystä
olivat "Ne" sinä yönä ystävällisiä tai poissa, ja he liehuivat
kahden ylt'ympäri maatansa, edeten risukasalta Kolmenkymmenen
Penikulman Ajotaivalta pitkin, kunnes näkivät Sairaan Olion talon
neulannupin kokoisena siintävän kaukana vasemmalla; he samosivat
rautatien odotushuoneen kautta, missä ruusut verhosivat katettuja
aamiaispöytiä, ja palasivat kaalamon yli ja kerran huvikseen
polttamansa kaupungin läpi pyöreäharjuisille nummille, lyhtypatsaalle
asti. Kaikkialla seurasi heitä voimakas maanalainen laulu, mutta tänä
yönä ei mitään säikkyä tuntunut. Koko maa oli tyhjä paitsi heitä
kahta, ja lopulta (he istuivat lyhtypatsaan vierellä käsityksin)
neito kääntyi ja suuteli häntä. Hän heräsi hätkähtäen ja tuijotti
hytin heiluviin ovi-uutimiin; hän olisi miltei voinut vannoa että
suudelma oli todellinen.

Seuraavana aamuna vaarui laiva Biskajan lahdella, eivätkä ihmiset
olleet pirteällä päällä; mutta Georgien saapuessa aamiaispöytään
ajeltuna ja saippualta tuoksuvana kääntyivät monet katsomaan tulijaa
hänen silmiensä loisteen ja kasvojensa kirkkauden vuoksi.

"Näytättepä te olevan hiivatin vireä", ärisi eräs naapuri. "Onko joku
jättänyt teille perinnön keskellä lahtea?"

Georgie otti kastiketta huulet enkelimäisessä myhäilyssä. "Kodin
lähenemisestä se kait johtuu. Minusta todellakin tuntuu jokseenkin
rattoisalta tänä aamuna. Laiva keikkuu hiukan, tuntuu".

Mrs. Zuleika pysyi hytissään matkan loppuun asti, jolloin hän lähti
lausumatta Georgielle jäähyväisiä ja itki kiihkeästi laiturilla
pelkästä ilosta kohdatessaan lapsensa, jotka olivat niin isänsä
näköisiä, kuten hän useasti sanoi.

Georgie kiirehti suoraa päätä kotipuoleensa, pää pyörällä kovien
vuosien ansaitseman ensimäisen pitkän loman riemusta. Sikäläisessä
säntillisessä elämässä ei ollut mitään muuttunut, asemalle vastaan
tulleesta ajurista valkeaan riikinkukkoon asti, joka leikattuja
nurmikoita ympäröivältä muurilta hyökkäsi vaunuja päin. Talo
tullasi häntä arvonmukaisessa järjestyksessä -- ensin äiti, sitten
isä, sitten emännöitsijä, joka itki ja ylisti jumalaa, sitten
pöydänkattaja ja niin edespäin metsänvartijaan asti, joka oli
Georgien nuoruudessa ollut koirapoikana ja puhutteli häntä "master
Georgieksi", saaden siitä nuhteita tallirengiltä, joka oli Georgien
ratsastamaan opettanut.

"Ei rahtuakaan ole muuttunut", hän huokasi tyytyväisenä, heidän
kolmen istuutuessa päivälliselle myöhäisessä auringonlaskussa, samaan
aikaan kun kaniinit hiipivät nurmikolle seeterilehvistöön ja isot
lohenmullot nousivat kotilammessa iltaselleen.

"_Meidän_ muutoksiemme aika on mennyt, rakkaani", kuhersi äiti; "ja
nyt kun olen tottunut kokoosi ja päivettymiseesi (olet tosiaan aika
ruskea, Georgie), näen ettet sinäkään ole vähääkään muuttunut. Olet
ihan kuin isä".

Isän silmät loistivat hänen katsellessaan tätä oman sydämensä
mukaista miestä -- "armeijan nuorinta majuria, ja olisi ansainnut
Viktorian ristin, sir" -- ja pöydänkattaja kuunteli jämeän sävynsä
unohtaen, kun master Georgie kuvaili nykyaikaista sotaa ja hänen
isänsä teki kysymyksiänsä.

He menivät ulos terassille ruusujen keskeen tupakalle, ja vanhan
rakennuksen varjo ulottui pitkälle ihmeellisen englantilaisen
lehvikön yli, jolla on ainoa elävä vehreys maailmassa.

"Viehättävää! Kautta taivaan, tämäpä viehättävää!" Georgie tähysteli
kotiha'an takana kaareutuvia metsiä, joissa valkeat fasani-aituukset
olivat riveinä; ja suloinen ilma oli täynnä satoja hiveleviä tuoksuja
ja ääniä. Georgie tunsi isänsä käden lujemmin puristavan kättään.

"Ei tosiaankaan hullumpaa -- mutta _hodie mihi, cras tibi_, eikö
niin? Kaiketi sinä jonakuna päivänä ilmestyt tyttö kainalossasi,
ellei sinulla jo olekin?"

"Voitte olla huoletta. Eikä ole".

"Ei kaikkina näinä vuosina?" uteli äiti.

"Minulla ei ollut aikaa, maammo. Nykyaikana pidetään
miestä palveluksessa lujalla, ja naimattomia olivat useimmat
upseeritoverinikin".

"Mutta olethan tavannut satoja seuraelämässä -- tanssiaisissa ja
muissa sellaisissa?"

"Minäpä, äitiseni, en tanssi".

"Et tanssi! Mitä sinä sitten olet tehnyt -- sohinut nimiäsi
vieraisiin vekseleihin?" sanoi isä.

"Kyllähän, sitäkin hiukan; mutta katsokaas, asiain nykyisellään
ollessa on miehellä kaikki aika työhön määrättyä, jos mieli pysyä
ammattinsa tasalla, ja päiväni olivat aina liian puuhaisia suodakseen
minun huvittelehtia puoleen yöhön".

"Hmm!" -- epäuskoisesti.

"Ei ole koskaan liian myöhäinen oppia. Meidän tulisi pitää
jonkinlaiset kestit ympäristön ihmisille nyt sinun tultuasi kotiin.
Ellet tahdo lähteä suoraapäätä kaupunkiin, rakkaani?"

"En. En mitään tämän parempaa tahdo. Istukaamme alallamme ja
nauttikaamme mukavasta olosta. Varmaankin on täällä jotakin millä
ratsastelen, jos etsimään lähden?"

"Siihen nähden että minä olen ollut rajotettu vanhaan ruskopariin
viimeiset kuusi viikkoa syystä että kaikkia muita oltiin vaalimassa
kuntoon master Georgieta varten, uskon ratsastelussa tulevasi
toimeen", hykähteli isä. "Minua muistutellaan sadoin tavoin siitä
että minun täytyy nyt joutua toiselle sijalle".

"Ilkeyttä!"

"Isä ei sitä tarkota, rakkaani; mutta jokainen on koettanut saada
kotiintulosi mieluisaksi; ja sinä _pidät_ olostasi, vai mitä?"

"Täydellisesti! Täydellisesti! Ei ole paikkaa Englannin veroista --
kun on tehnyt työnsä".

"Se on oikea katsantokanta, poikani".

Ja sitte he astelivat liputettua käytävää edes takaisin kunnes heidän
varjonsa pitenivät kuutamossa, ja äiti meni sisälle ja soitteli
sellaisia lauluja kuin eräs pieni poika muinoin oli pyydellyt,
ja hopeiset kynttiläjalat tuotiin huoneeseen, ja Georgie kiipesi
läntisessä sivustassa oleviin kahteen huoneeseen, jotka alussa
olivat olleet hänen makuu- ja leikkikamarinsa. Ja kuka sitten saapui
käärimään häntä yöksi vaippoihin muu kuin äiti? Hän istuutui vuoteen
laidalle, ja he juttelivat runsaan tunnin, kuten äidin ja pojan
tuleekin tehdä, jos valtakunnallamme toivotaan tulevaisuutta olevan.
Yksinkertaisen naisen syvällä kavaluudella hän teki kysymyksiä ja
vihjaili vastauksia, joiden olisi pitänyt herättää jotakin ilmettä
pieluksella lepääviin kasvoihin, mutta ei rävähtänytkään silmäluomi
eikä käynyt hengitys joutuisammaksi, ei ollut mitään kiertelyä eikä
viivyttelyä vastauksissa. Hän siis siunasi poikaansa ja suuteli häntä
huulille, mikä ei aina ole äidin omaisuutta, ja virkkoi jälkeenpäin
puolisollensa jotakin, mikä sai tämän julkeasti ja epäuskoisesti
nauramaan.

Koko huonekunta palveli Georgieta seuraavana aamuna, korkeimmasta
kuusitalviaasta, "jolla oli turpa hieno kuin säämiskähansikas, master
Georgie", metsänvartijaan saakka, joka käyskenteli muka sattumoilta
lähettyvillä Georgien lemmikkivapa kädessä, ja "Tuonne putouksen
niskaan nousee neljän naulan painoisia. Ei ole moisia Intiassa,
mast-- majuri Georgie". Kaikki oli sanomattoman viehättävää,
vaikkapa äiti itsepintaisesti vei hänet liikkeelle kuomuvaunuissa,
jonka nahkaosilla vielä oli hänen nuoruutensa kuuma pyhä tuoksu,
näytelläkseen häntä ystävillensä joka talossa kuuden penikulman
ympäristöllä; ja isäukko riisti hänet kaupunkiin puoliselle
klubiinsa, missä ihan huolettomalla ryhdillä esitteli hänet
ainakin kolmellekymmenelle vanhalle soturille, joiden pojat eivät
olleet armeijan nuorimpia upseereja eivätkä kunnostautumismitalin
omistajia. Sitten oli Georgien vuoro; ja omat ystävänsä muistaen
hän täytti talon sillä lajilla upseeria joka eleskelee halvoissa
asumuksissa Southseassa tai Bromptonissa Montpelier-korttelissa --
hyviä miehiä kaikki, vaan eivät varoissaan olevia. Äiti havaitsi
heidän tarvitsevan tyttöjä kisakumppaneikseen; ja kun ei näistä
puutetta ollut, niin talo surisi kuin kyyhkyslakka keväällä. He
mullistivat kaikki ylösalaisin teatteriesityksiä varten; he katosivat
puutarhoihin, kun heidän olisi pitänyt harjotella kappaleitansa;
he sieppasivat kaikki käytettävissä olevat hevoset ja ajoneuvot,
erittäinkin kotiopettajattaren kärryt ja lihavan ponyn; heitä putoili
lohilammikkoon he pitivät kestejä nurmikolla ja pelasivat tennistä;
ja he istuivat kaksittain veräjillä, ja Georgie huomasi ettei häntä
vähimmässäkään määrässä tarvittu heidän huvittamiseensa.

"Totisesti!" hän virkkoi nähdessään viimeisen vilahduksen rakkaista
vieraistansa. "He sanoivat minulle että heillä oli ollut kovin
hauskaa, mutta eiväthän he ole toteuttaneet aikomuksistansa
puoliakaan".

"Tiedän että heillä on ollut hauskaa -- tavattoman hauskaa", sanoi
hänen äitinsä. "Sinä olet yleinen hyväntekijä, rakkaani".

"Nyt voimmekin taas elellä hiljaisesti, vai mitä?"

"Oh, aivan. Minulla on eräs hyvin rakas ystävä, johon sinun tulee
tutustua. Hän ei voinut saapua talon ollessa niin täynnä, sillä hän
on rampa, ja tullessasi hän oli poissa. Hän on eräs mrs. Lacy".

"Lacy! En sellaista nimeä näillä seuduin muista".

"He saapuivat sinun lähdettyäsi Intiaan -- Oxfordista. Hänen miehensä
kuoli siellä, ja leski luullakseni menetti osan varoistaan. He
ostivat Mäntylän Bassettin tien varrelta. Hän on hyvin miellyttävä
nainen, ja me pidämme suuresti heistä kumpaisestakin".

"Etkö häntä leskeksi sanonut?"

"Hänellä on tytär. Sanoinhan toki sen, rakkaani?"

"Loiskahteleeko tyttö lohilammikkoihin ja kikatteleeko ja 'Oih,
majuri Cottar!' ja sen semmoista?"

"Ei ollenkaan. Hän on ihan hiljainen tyttö ja hyvin musikaalinen. Hän
on käynyt täällä harva se päivä nuottikirjoineen -- hän nimittäin
säveltääkin; ja hän työskentelee yleensä kaiken päivää, joten sinä et
--"

"Mirjamistako puhutte?" tokaisi isä saapuen paikalle. Äiti vetäysi
kyynäspään ulottuville hänestä. Georgien isässä ei ollut mitään
hienotunteisuutta. "Oh, Miriam on herttainen tyttö. Soittaa
taitavasti. Ratsastaakin taitavasti. Hän on oikea huonekunnan
lemmikki. Hänellä on ollut tapana nimittää minua --" kyynäspää
teki tehtävänsä, ja isä sulki suunsa tietämättömänä, mutta aina
kuuliaisena.

"Mitä nimityksiä on hän teille antanut?"

"Kaikenmoisia hellittelysanoja. Minä pidän Miriamista kovasti".

"Kuulostaa juutalaiselta -- Miriam".

"Juutalaiselta! Sano ennen itseäsi juutalaiseksi. Hän on
Herefordshiren Lacyjä. Kun hänen tätinsä kuolee --" taas kyynäspää.

"Etpä sinä hänestä vilahdustakaan tiellesi saa, Georgie. Hän
puuhailee soittelussaan tai äitinsä vaalimisessa kaiken päivää. Etkö
sitäpaitsi olekin menossa kaupunkiin huomenna? Luulin sanoneesi
jotakin opiston iltakokouksesta?" äiti puhui.

"Kaupunkiinko _nyt_! Mitä joutavia!" Vielä kerran tukittiin isän suu.

"Ajattelin sellaista hiukan, mutta en ole siitä aivan varma", vastasi
talon toivo. Miksi yritteli äiti saada häntä poistumaan sen johdosta
että joku musikalinen tyttö ja tämän rampa äiti olivat tulossa
vieraisille? Hän ei pitänyt siitä että tuntemattomat naikkoset
käyttivät hellittelynimityksiä hänen isälleen. Hän tahtoi tarkata
noita tunkeiluhaluisia, jotka olivat olleet kunnassa vasta seitsemän
vuotta.

Kaiken tämän luki riemastunut äiti hänen kasvoistaan, itse pysyen
suloisen puolueettoman näköisenä.

"He saapuvat tänne tänä iltana päivälliselle. Lähetän vaunut heitä
noutamaan. Eivätkä he viivy enempää kuin viikon".

"Kenties lähden kaupunkiin. En ole vielä oikein päättänyt". Georgie
loittoni epäröiden. Opistolla oli ilmotettu pidettäväksi esitelmä
ampumavarain määrästä kenttäpalveluksessa, ja puhujana oli mies jonka
väitelmät enimmin ärsyttivät majuri Cottaria. Sitä varmasti seuraisi
kiihkeä väittely, ja hän ehkä yltyisi puhumaan. Ehtoopäivällä hän
otti vapansa ja lähti lohenmullojen pariin ajatuksiansa selvittämään.

"Hyvää kalaonnea, rakkaani!" toivotti äiti terassilta.

"Pelkään ettei sitä tule, maammo. Kaikki nuo kaupungin miehet, ja
tytöt eritoten, ovat vieneet kaloilta viikoiksi ruokahalun. Ei heistä
yksikään toden teolla välitä kalastamisesta. Hyppivät ja hoilaavat
rannalla ja ilmaisevat jokaiselle kalalle puolen penikulman piirissä
mitä aikovat tehdä, ja sitte viskaavat sille pörröisen kärpäsen.
Totisesti, pelottaisi se minutkin, jos lohenmullo olisin".

Mutta asiat eivät olleet niin hullulla tolalla kuin hän oli
olettanut. Mustat hyttyset tanssivat vedenpinnan yläpuolella,
ja vesi oli huolellisesti puhdistettu. Kolmen neljännesnaulan
painoinen kävi kiinni heti toisella heittämällä ja sai hänet
innostumaan, ja hän siirtyili alas virtaa, kyyristellen kahilain
ja angervojen takana, hiipaillen pensaspyökkiaidan ja jalan
levyisen äyräänkaistaleen välillä, mistä hän saattoi tarkastella
pyydystettäviänsä niiden voimatta erottaa häntä taustasta;
vatsallaan lojuen hän viillätteli sinervää täkyä sivuttain
sorapohjan heikoissa varjoissa yli kaareutuvien puiden alla. Hän oli
tuntenut kalastusvetensä perinjuurin neljän jalan korkuisesta asti.
Pohja-liekojen katveessa kyräilevät vanhat ja viisaat, kuten jonkun
pyörteensilmän niskassa vaahdon alla laiskasti tärppivät lihavat
venkaleetkin, joudutti vuoronsa jälkeen tuhon omiksi käsi joka
nokkelasti jäljitteli liehuvaa kärpästä. Niinpä siis näki Georgie
olevansa viiden penikulman päässä kotoa silloin kun hänen olisi
pitänyt olla päivälliselle pukeutumassa. Emännöitsijä oli pitänyt
hyvää huolta siitä ettei hänen pojunsa tyhjin käsin matkaan lähtisi,
ja ennen kuin kävi vaihtamaan täkyä valkeaksi perhoseksi hän istahti
oivallisen punaviinin ääreen voileipineen, joiden höysteenä oli
kaikkea sellaista mitä ihailevat naiset valmistavat eivätkä miehet
koskaan ota huomatakseen. Sitten takaisin, samalla nähden saukon
kaivelevan simpukoita, kaniinien tekevän partioretkiä apilasniittyyn
pyökkimetsän laidassa ja poliisimaisen hiiripöllön syöksevän pikku
päästäisen niskaan, kunnes kuu kumotti täytenä ja hän irrotti
vapansa liitoksista, lähteäkseen kotiin hyvin muistissa säilyneitä
pensas-aidan aukkoja käyttäen. Hän kiersi talon taakse, sillä vaikka
hän olisi saattanut rikkoa kaikkia muita sääntöjä milloin tahansa,
niin oli hänen lapsuutensa laki loukkaamaton: kalastamasta tultua
mentiin sisälle eteläisestä puutarhaveräjästä, puhdistauduttiin
ulommassa pesuhuoneessa ja esiinnyttiin vanhempiensa ja parempiensa
näkyvissä vasta pukua vaihdettuansa.

"Puoli yksitoista, totisesti! No, pannaan urheilun syyksi. Eivät he
minua kuitenkaan ensimäisenä iltana tavata tahtoisi. Luultavasti ovat
levolla". Hän livahti vierashuoneen avoimien ikkunain ohitse. "Ei,
eivätpä olekaan. Niillä näyttää siellä olevan ylen mukavaa".

Hän näki isänsä istumassa omalla erikoisella tuolillaan, äitinsä
omallansa, ja pianon ääressä istuvan tytön selkäpuolen. Puutarha
näytti kuutamolla puolittain jumalaiselta, ja hän kääntyi astelemaan
pitkin ruusulehtoa polttaakseen piipullisen.

Alkusoitelma päättyi, ja ilmaan liiteli ääni jollaista hän
lapsuudessaan oli sanonut "kermaiseksi" -- täyteläinen, eheä
kontra-alto; ja tämän laulun hän kuuli, tavu tavulta:

    Sa tunnetko tien yli purppuranummen,
      joll' yksi vain lyhty hohtaa,
    sen tien joka Armon Kaupunkiin
      sinut Unten rannasta johtaa --
    missä kärsivä saa kivut unhottaa
      eik' äiti ikävöi lastaan?
    Mut meitä -- sääli meitä, oi! --
      mut meitä valvovia, oi! --
    meit' uksella Unten Kaupungin
      käy polisi Päivä vastaan!

    Kukin uupuen heittää jo kirjan ja kruunun
      ja kahleet ja auran ja kulkee
    tuon taipalen Armon Kaupunkiin,
      jonka uksen jo vartija sulkee,
    on palkkana työn heillä kylvyssä yön
      näin sielu ja ruumis kastaa:
    mut meitä -- sääli meitä, oi! --
      mut meitä valvovia, oi! --
    meit' uksella Unten Kaupungin
      käy polisi Päivä vastaan!

    Yli purppuranummen me katsoa saamme,
      mist' unten armaus alkaa,
    yli vilkaista Armon Kaupunkiin,
      sinne vain emme astua jalkaa!
    Me hyljeksityt sen muureja nyt
      liki pääsemme ainoastaan:
    mut meitä -- sääli meitä, oi! --
      mut meitä valvovia, oi! --
    meit' uksella Unten Kaupungin
      käy polisi Päivä vastaan!

Viimeisen soinnun häipyessä hän tunsi kitalakensa kuivaksi ja
tuntemattomien valtimoiden takovan sitä vastaan. Emännöitsijä, joka
oli saanut päähänsä että hän oli pudonnut jokeen ja vilustunut,
odotteli portailla antaakseen hänelle hyviä neuvoja, ja kun toinen ei
häntä nähnyt eikä mitään vastannut, niin hän vei sisälle niin hurjan
viestin, että äiti saapui koputtamaan hänen makuukamarinsa ovelle.

"Onko mitään tapahtunut, rakkaani? Harper sanoi luulevansa ettet
ollut --"

"Ei ole mitään hätänä. Ei minua mikään vaivaa, maammo. _Älä_ minusta
ole huolissasi".

Hän ei tuntenut omaa ääntänsä, mutta se oli vähäpätöinen seikka
siihen verraten mitä hän mielessänsä harkitsi. Ilmeisesti, ihan
ilmeisesti, koko sattuma oli hullua leikkiä. Hän todisti sen
selväksi majuri Georgie Cottarille, joka oli menossa seuraavana
päivänä kaupunkiin kuulemaan esitelmää ampumavarain määrästä
kenttäpalveluksessa; ja niin todistettuansa sen toisteli Georgien
sielu ja aivot ja sydän ja ruumis riemukkaasti: "Tuo on Liljapoukaman
tyttö -- Hukkuneen Mantereen tyttö -- Kolmenkymmenen Penikulman
Ajotaipaleen tyttö -- Risutyttö! _minä_ tunnen hänet!"

Hän heräsi kankeana ja kyyryssään tuolilla, pohtimaan asemaa
päivänvalolla, jolloin se näytti mahdottomalta. Mutta ihmisen täytyy
syödä, ja hän lähti aamiaiselle sydän kurkussa ja lujasti hilliten
itseänsä.

"Myöhästynyt, kuten tavallista", virkkoi äiti. "Poikani -- Miriam".

Pitkä mustapukuinen tyttö kohotti katseensa häneen, ja Georgie
menetti ainaisen hienotunteisuutensa -- heti kun tajusi ettei
tyttö ollut asioista perillä. Hän tuijotti Miriamiin tyynesti
ja arvostelevasti. Siinä oli tuo runsas musta tukka, otsalta
ylös sykkyräksi suorittuna, tuo omituinen kiehkura oikean korvan
yläpuolella; siinä olivat nuo hieman lähekkäiset harmaat silmät,
lyhyt ylähuuli, päättäväinen leuka ja tuttu pään asento. Siinä
myös oli se pieni kaunispiirteinen suu, joka oli hänen huuliansa
koskettanut.

"Georgie -- _rakkaani!"_ muistutti äiti hämmästyneenä, sillä Miriam
punasteli tuon tuijotuksen alaisena.

"Minä -- minä pyydän anteeksi!" Georgie sopersi. "En tiedä onko
äiti sitä teille sanonut, että olen ajoittain jokseenkin tylsä,
erittäinkin ennen kuin olen murkinoinut. Se -- se on sukuvika".
Hän kääntyi tutkistelemaan sivupöydälle ladottuja lämpimiä ruokia,
riemuiten siitä että tyttö ei tiennyt -- tyttö ei tiennyt.

Georgien haastelu aterialla oli lievästi mieletöntä, vaikkei
äiti arvellut koskaan nähneensä poikaansa puoleksikaan niin
pulskana. Miten saattaisi yksikään tyttö, kaikkein vähimmin niin
arvostelukykyinen kuin Miriam, olla lankeamatta hänen jalkainsa
juureen jumaloimaan? Mutta Miriam oli syvästi pahastunut. Ei oltu
häneen konsanaan tuolla tavoin tuijoteltu, ja hän vetäysi nopsasti
kuoreensa, kun Georgie ilmotti muuttaneensa mieltään kaupunkiin
lähdöstä ja jäävänsä neiti Lacyn seuraksi, ellei tällä ollut mitään
parempaa tehtävää.

"Oh, älkäähän antako minun suunnitelmianne häiritä. Minä olen työssä.
Minulla on puuhia kaiken aamupäivää".

"Mikä sai Georgien käyttäymään niin oudosti?" huokasi äiti itsekseen.
"Miriam on ylen tuntehikas -- kuten äitinsäkin".

"Te säveltelette, vai mitä? Taitaa sellainen kyky olla aika hauska.
('Porsas -- oih, porsas!' ajatteli Miriam). Luulen kuulleeni teidän
laulavan tullessani eilen illalla onkiretkeltäni. Pelkkää selittelyä
Unten Rannasta muistaakseni? (Miriam värisi sielunsa sisintä myöten
vastenmielisyydestä.) Tavattoman sievä laulu. Miten tulette sellaisia
asioita ajatelleeksi?"

"Sävelenhän sinä, kultaseni, vain olet sepittänyt, vai kuinka?"

"Sanat myös, maammo. Sen varmasti tiedän", väitti Georgie säihkyvin
silmin.

Ei, tyttö ei tiennyt.

"Niin, kyllä sanatkin olivat minun". Miriam puhui verkalleen, sillä
hän tiesi kiihtyneenä sammaltavansa.

"Mutta miten _saatoit_ sen tietää, Georgie?" tiedusti äiti niin
ihastuneena kuin olisi armeijan nuorin majuri ollut seurassa
nokkeluuttaan näyttelevä kymmenvuotias.

"Jotenkuten olin siitä varma. Hoo, paljonkin minussa sellaista on,
maammo, mitä et ymmärrä. Näyttääpä kuin olisi tulossa kuuma päivä.
Lähtisittekö ehtoopäivällä ratsastamaan, neiti Lacy? Voimme lähteä
liikkeelle teetä juotuamme, jos teitä haluttaa".

Miriam ei mitenkään kehdannut kieltäytyä, mutta ken tahansa nainen
saattoi nähdä ettei hän ilahtunut ollut.

"Sepä soveltuukin oivallisesti, jos Bassettin tietä lähdette.
Silloinhan minun ei tarvitsekaan lähettää Martinia kylään", virkkoi
äiti äänettömyyttä keskeyttääkseen.

Kuten kaikilla hyvillä järjestäjillä oli äidilläkin yksi heikkoutensa
-- ainainen halu pikku tempuilla säästellä hevosia ja ajoneuvoja.
Miesväki hänen huonekunnassaan valitti hänen tekevän heistä
tavallisia kantajia, ja perheessä kulki kaskuna, että hän kerran
isomman metsästysseurueen liikkeelle lähtiessä virkkoi isälle:
"Jos _sattuisit_ saamaan ammutuksi otuksenne lähellä Bassettia,
rakkaani, ja jollei ole kovin myöhäinen, niin viitsisitkö pistäytyä
lankapuotiin ja katsoa saako sieltä tämän väristä?"

"Sen tiesin olevan tulossa. Et sinä, äiti, milloinkaan tilaisuutta
hukkaan heitä. Jos on kala tai matkakirstu haettavana, niin en
suostu". Georgie nauroi.

"Sorsa vain. Mallettilla osaavat niitä laittaa kovin maukkaita",
vastasi äiti yksinkertaisesti. "Eihän siitä ole sinulle vaivaa, vai
mitä? Meillä on kevyt päivällinen yhdeksältä, kun on niin kuuma".

Pitkä kesäinen päivä venyi vuosisadoiksi; mutta vihdoinkin oli
teevehkeet tuotu nurmikolle, ja Miriam ilmestyi esille.

Hän oli satulassa ennen kuin Georgie ehti apuansa tarjoamaan,
hypähtäen kepeästi kuin lapsena ponyn selkään Kolmenkymmenen
Penikulman Ajotaipaleelle lähdettäessä. Päivä piteli puoliansa
armottomasti, vaikka Georgie laskeusi kolmasti maahan etsimään
olemattomia kiviä Rufuksen kaviosta. Ilmipäivällä ei voi
yksinkertaisiakaan asioita haastella, eikä se ollut yksinkertaista
mikä Georgien mielessä pyöri. Hän siis heittäysi harvapuheiseksi, ja
Miriam tunsi vuoroin huojennusta vuoroin ylenkatsetta. Häntä suututti
se että tuo iso kohelo tiesi hänen sepittäneen laulunsa sanat; sillä
vaikka neito voi laulaa salaisimmatkin haaveensa julki, niin ei
häntä haluta nähdä miehisen ilkkujan niitä polkevan. He ratsastivat
Bassettin kapealle punaisilla tiilillä lasketulle kadulle, ja
Georgie keksi jos jotakin pulaa tuon sorsan ostamisessa. Lopuksi
oli se käärittävä juuri sellaiseen kääreeseen kuin hän tahtoi, ja
kiinnitettävä satulaan juuri yhdellä ainoalla tavalla, vaikka kello
kävi yhdeksää ja he olivat penikulmien päässä päivälliseltä.

"Meidän täytyy joutua!" tuskaili Miriam kyllästyneenä ja
suutuksissaan.

"Ei ole suurtakaan hoppua; mutta me voimme oikaista Dowheadin nummen
poikitse ja päästää ratsut ruohikkoa pitkin laukkaamaan. Siinä
säästämme puoli tuntia".

Hevoset hypähtelivät lyhyttä, tuoksuavaa nurmea pitkin, ja
viivyskelevät varjot keräysivät laaksossa heidän laskettaessaan
laajan kanervikon yli. Huomaamatta kiihtyi vauhti myyränreikien
uhalla; Rufus odotteli kohteliaasti Miriamin Dandyä nummen loivan
rinteen harjanteella. Sitten rinnakkain he ratsastivat alas kahden
penikulman mittaista vierua tuulen viuhuessa heidän korvissaan,
kahdeksan kavion täsmällisessä poljennossa ja kuolaimien kepeästi
kilahdellessa.

"Hei, tuo oli reipasta!" huusi Miriam kiristäessään ohjakset
tasangolle tultua. "Dandy ja minä olemme vanhat ystävykset, mutta en
luule milloinkaan parempaa vauhtia kiitäneemme".

"Kuitenkin olette parina kertana kiitänyt nopeammin".

"Todellakin? Milloin?"

Georgie kostutti huuliaan. "Ettekö muista Kolmenkymmenen Penikulman
Ajotaivalta -- minun seurassani -- kun 'Ne' ajoivat takaa --
hietikkotiellä meren oikealla puolella -- rientäessämme nummen
lyhtypatsaan luo?"

Tyttö henkäisi rajusti. "Mitä -- mitä tarkotatte?" hän kiihtyneesti
kysyi.

"Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaivalta ja -- tuota kaikkea muuta".

"Tarkotatte --? En laulanut Kolmenkymmenen Penikulman Ajotaipaleesta
mitään. Varmasti en. En ole kertonut ainoallekaan elolliselle
olennolle".

"Mainitsitte poliisi Päivää ja lyhtyä nummella ja Unten kaupunkia.
Se kaikki liittyy yhteen, nähkääs -- se on sama maa -- ja oli helppo
nähdä missä olitte ollut".

"Hyvä jumala! -- Se liittyy yhteen -- liittyy tietysti; mutta -- minä
olen ollut -- te olette ollut -- Oi, kävellyttäkäämme, tahi putoan!"

Georgie asettui hänen kohdalleen ja pidätti vapisevalla kädellään
Dandyn askeleita. Miriam nyyhki niinkuin hän oli nähnyt luodin
satuttaman miehen nyyhkivän.

"Ei ole mitään hätää -- ei mitään", kuiskasi Georgie heikosti. "Mutta
-- mutta totta se on, sen tiedät".

"Totta! Olenko järjiltäni?"

"Et, ellen ole minäkin. Koetahan miettiä rauhallisesti hetkinen.
Miten saattaisi kukaan tietää Kolmenkymmenen Penikulman
Ajotaipaleesta, jos hän ei sitä kulkenut olisi?"

"Mutta missä? Mutta _missä?_ Sanokaa!"

"Siellä -- missä lieneekään -- meidän maassamme kait. Muistatko kun
sitä ensi kerran ratsastit? Sinun täytyy".

"Se oli kaikki unta -- kaikki unta!"

"Niin, mutta sanohan; sillä minä tiedän".

"Kunhan ajattelen. Minä -- me emme saaneet millään ehdolla meluta
-- emme millään ehdolla". Hän tuijotti Dandyn korvien välitse
näkemättömin silmin ja pakahtuvin povin.

"Syystä että 'Se' oli kuolemaisillaan isossa talossa?" pitkitti
Georgie jälleen pidättäen hevoset.

"Siellä oli puutarha, jonka kultanuppinen rautasäleaita oli vihreäksi
maalattu. Muistatteko _te_?"

"Tottahan toki. Istuinhan vuoteen toisella puolella ennen kuin 'Se'
yskäisi ja 'Ne' hyökkäsivät sisälle".

"Te!" -- soinnukas ääni oli luonnottoman täyteläinen ja voimakas, ja
tytön suuret, avoimet silmät hehkuivat hämyssä hänen tuijottaessaan
toveriinsa läpitunkevin katsein. "Siis olet sinä Poju -- minun
Risupoikani, ja olen sinut tuntenut koko ikäni!"

Hän lyyhistyi Dandyn kaulalle. Georgie tempautui vapaaksi siitä
voimattomuudesta, joka oli hänen jäsenensä herpaannuttamaisillaan,
ja pujautti käsivartensa tytön uumille. Hervoton pää painui hänen
olkaansa vasten ja hän huomasi kuivuvin huulin haastelevansa lauseita
joita siihen aikaan oli uskonut ainoastaan painetuissa romaaneissa
löytyvän. Onneksi pysyivät hevoset alallaan. Tyttö ei tointuessaan
yrittänyt vetäytyä pois, vaan nojaili paikoillaan kuiskien: "Tietysti
sinä olet Poju, enkä minä tuntenut -- enkä minä tuntenut".

"Minä tunsin eilen-illalla; ja nähdessäni sinut aamiaisella --"

"Oh, siksi siis! Kummastutti minua. Luonnollisesti sinä oivalsit
kaiken".

"En voinut puhua aikaisemmin. Pidä vaan pääsi siinä, rakkahin. Kaikki
on hyvin nyt, eikö niin?"

"Mutta miten en _minä_ tuntenut -- kaikkien näiden vuosien ja vuosien
jälkeen? Muistan -- oi mitä kaikkea muistankaan!"

"Kerrohan minulle hiukan. Minä pidän huolta hevosista".

"Muistan odotelleeni sinua laivan saapuessa. Muistatko sinä?"

"Liljapoukamassa, Hongkongin ja Javan takana?"

"Nimitätkö _sinäkin_ sitä siksi?"

"Sinä minulle nimen sanoit, kun minä olin eksynyt mantereella.
Sinähän se minulle myöskin näytit tien vuoriston halki?"

"Kun saaret luisuivat? Minä kaiketikin, sillä ketään muuta en muista
kuin sinut. Kaikki toiset olivat 'Niitä'."

"Hirveitä ilkiöitä olivatkin".

"Niin, muistanpa kun ensi kertaa opastin sinut Kolmenkymmenen
Penikulman Ajotaipaleelle. Sinä ratsastat ihan kuten olet aina
ratsastanut -- ennenkin. Sinä _olet_ sinä!"

"Sepä omituista. Samaa minä sinusta tänään ehtoopäivällä ajattelin.
Eikö tämä ole ihmeellistä?"

"Mitähän tämä kaikki merkitsee? Miksi juuri sinulla ja minulla
maailman miljonista ihmisistä on tämä -- tämä seikka välillämme? Mitä
se merkitsee? Minua pelottaa".

"Tätä!" selitti Georgie. Hevoset jouduttivat askeleitansa. Ne
luulivat kuulleensa käskyn. "Kenties kuolema opettaa meille lisää,
mutta tätä se nyt merkitsee".

Tyttö ei vastannut. Mitä olisi hän voinut sanoa? Maailman olojen
mukaan eivät he vielä olleet yhdeksää tuntia toisiansa tunteneet,
mutta asia ei maailmaa koskenut. Syntyi sangen pitkällinen
äänettömyys, jolloin heidän hengityksensä huokui katkonaisesti kuin
eetterihöyryissä.

"Tuo oli toinen", kuiskasi Georgie. "Muistathan?"

"Ei ollut!" -- kiihkeästi. "Ei ollut!"

"Nummella eräänä yönä -- kuukausia takaperin. Sinä olit aivan sen
näköinen kuin nyt, ja me samoilimme ylt'ympäri maata".

"Kaikkialla oli tyhjääkin. Olivat poissa. Kukaan ei meitä säikytellyt
Mistähän syystä, Poju?"

"Ei, jos _sen_ muistat, niin täytyy sinun muistaa jatkokin. Tunnusta
pois!"

"Muistan paljon seikkoja, mutta _tiedän_ etten sitä tehnyt. En ole
koskaan -- ennen kuin juuri äsken".

"Teitpä, rakkahin".

"Tiedän etten tehnyt, syystä että -- oi, on turha yrittää mitään
salata! -- syystä että tosiaan aijoin".

"Ja tosiaan toteutit aikomuksesi".

"En; aijoin, mutta joku toinen tuli väliin".

"Ei ollut ketään toista. Eikä ole koskaan ollut".

"Oli -- ja on aina. Oli toinen nainen -- tuolla ulkona merellä. Minä
näin hänet. Se tapahtui toukokuun 26 päivänä. Minulla on päivämäärä
kirjotettuna muistiin".

"Vai olet _sinäkin_ pitänyt päiväkirjaa unistasi? Tuo juttu toisesta
naisesta on ihmeellinen, sillä merellä minä silloin tosiaankin olin".

"Olen siis oikeassa. Mistä minä tiedän mitä sinä olet tehnyt --
valveilla. Ja minä ajattelin että _sinuahan_ vain minä --"

"Et ole eläissäsi ollut niin väärässä. Onpa sinulla sisupahainenkin!
Kuulehan, kultaseni". Ja Georgie tietämättänsä vannoi pattovalan.
"Tätä -- tätä tällaista asiaa ei kukaan sano toiselle, sillä häntä
naurettaisiin; mutta kunniasanallani vakuutan, lemmittyni, ettei
minua koko elämäni aikana ole suudellut ainoakaan elollinen olento
omaisiani lukuunottamatta. Älä naura, rakas. En sitä sanoisi
kenellekään muulle kuin sinulle, mutta totinen totuus se on".

"Minä tiesin! Sinä olet sinä. Voi, _tiesin_ sinun jonakuna päivänä
saapuvan; mutta en sinua vähääkään sinuksi aavistanut ennen kuin
itsesi ilmaisit".

"Anna minulle siis toinenkin".

"Etkä sinä koskaan välittänyt vilkaistakaan muihin? Ja koko
maailmanhan on täytynyt sinua rakastaa ensi näkemästä asti, Poju".

"Sen pitivät omana tietonansa, jos niin oli asian laita. Ei; en
koskaan välittänyt".

"Ja me myöhästymme päivälliseltä -- oi, miten voin katsella sinua
valolla äitisi nähden -- ja minun äitini!"

"Meidän täytyy näytellä että sinä olet neiti Lacy, kunnes
asianomainen hetki saapuu. Mikä on lyhyin aika ihmisten mennä
kihloihin? Kaiketihan meidän täytyy alistua kaikkiin noihin menoihin,
vai mitä?"

"Oh, en mielelläni puhu tuollaisista arkiasioista. Muistanpa jotakin
mitä sinä et tiedä. Olen siitä varma. Mikä minun nimeni on?"

"Miri -- ei, eipä totisesti olekaan! Maltahan puoli sekuntia, niin se
palaa mieleeni. Sinä olet -- ethän? Hei, _nuo_ vanhat sadut -- ennen
kuin aloin käydä koulua! Sen koommin en ole niitä ajatellut. Oletko
sinä se alkuperäinen, ainoa Annie_ja_louise?"

"Siksi sinä minua aina nimitit ensimäisestä alusta asti. Nytpä olemme
vasta puistokujan suussa, jo tunnin verran myöhästyneinä".

"Mitä sillä väliä? Noinko kauvas siis ulottuu uniemme sarja? Niinpä
tietysti. Minun täytyy ratsastaa keittiön puolelle tämän linnun
pahuksen takia -- lempo sen periköön!"

"'Ha, ha!' sanoi sorsa nauraen -- muistatko _sen_?"

"Kyllä muistan -- kukkaruukut jaloissani, ja kaikki. Olemme olleet
yhdessä kaiken tämän aikaa; ja minun täytyy sanoa sinulle hyvästi
päivälliseen asti. _Tokihan_ näen sinut päivällisellä? _Tokihan_
et hiivi huoneeseesi, kulta, ja jätä minua yksikseni koko illaksi?
Hyvästi, rakkahin -- hyvästi".

"Hyvästi, Poju, hyvästi. Varo veräjänpieltä! Älä päästä Rufusta
valloillaan syöksymään talliinsa. Hyvästi. Kyllä tulen päivälliselle;
mutta -- mitä teen nähdessäni sinut valolla?"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Valittuja kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.