Title: Nirvana - Lemmentarina
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nirvana - Lemmentarina" ***


NIRVANA

Lemmentarima


Kirj.

ILMARI CALAMNIUS-KIANTO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1907.



1.


Ihana kevät, ihmeitätekevä...

Kuinka kummalliselta kaikki tuntuukaan -- ensimmäistä päivää
ulkomailla? Ensimmäistä päiväänsä ulkomailla, pienessä ikivanhassa
sisämaan kaupungissa, ventovieraan virran rannalla, viettää nyt
nuori suomalainen ylioppilas. Ypöyksin hirmuisessa Venäjänmaassa,
jonka hämäriä oloja kohtaan hänet jo lapsuudesta saakka on opetettu
tuntemaan kammoa ja jonne häntä on neuvottu hyvin varovaisesti
matkustamaan, jos kerran matkustaa täytyy. Ja kuitenkin on hän nyt
täällä, valtavenäläisten keskellä, venäjänkieli solisee joka-puolelta
hänen korviinsa -- eikä hänellä kuitenkaan näytä olevan mitään hätää.
Ei mitään hätää? -- Kuinka kummalliselta kaikki siis tuntuukaan!...

Aurinko paistaa. Sama aurinko kuin isänmaassa Suomessa, joka jäi
tuonne jonnekkin, kylmää-uhoavan meren syliin... Vasta toukokuu
menossa, mutta täällä jo on täysi kesä, nurmet rehoittavat
vienonvihantina, koivujen urvut ovat auki puhjenneet, lämpimästä
värisevät hennot lehtiset lipajavat kimmeltäen lenseässä tuulessa.
Mistä tuleekaan sellainen tuuli, joka osaa olla noin lenseä?
Taivaskin täällä on niin korkea, taivas täällä on niin sininen!
Voipiko venäläinenkin taivas olla korkea ja sininen? Voipi,
näkyy voivan. Tuomet tuoksahtelevat, syreenit kukkivat kilpaa
aitovierillä... sinipunervat, lumivalkoiset... On parhaillaan
lauvantai-ilta. Päivän kultainen kiekko katoaa kattoharjojen taa.
Vieno hämyhuntu laskeutuu maille... Kas tuossa hän astuu, Suomesta
äsken saapunut ylioppilas, saksalaisine asuintoverineen ulos
matalasta majasta, jonka kaikki ikkunat ovat aukiheitetyt keväälle.
Luostarin kellot soivat hiljaa huomiseen juhlaan. Luostarin?
Onko siis mahdollista että niin romantillisia laitoksia vielä
on olemassa? Ensi kertaa nuoressa elämässään kuulee suomalainen
nuorukainen, kuinka "luostarin kellot soivat" -- hänestä se on
kerrassaan tarumainen ilmiö. Tuntuu somalta. Niin ihmeelliseltä ja
leudolta tuntuu kävellä keikutella vierasta katua, puhdas valkolakki
päässänsä... ainoa sellainen seutuvilla! Pehmoinen, kummallisen
pehmoinen yö verhoaa puutarhoja, joiden parvekkeilta helähtelee
korvaan illanihailijoiden kuiskeita... Katulavitsalla istuu nuori
juutalainen, rinnallaan mustakulmainen tyttö; eivät ne ohikulkijoista
välitä -- Lorenzo ja Jessika.

Emäntä, vapaaherratar Armendorf, ilmaantuu kadulla käveleväin herrain
rinnalle avopäin juttelemaan. Todentotta hän on vapaaherratar, vaikka
asuukin noin matalassa talossa! Ja he kulkevat sivu naapuritalon,
joka on yhtä matala ja jonka ikkunat myös ovat auki ja josta lampun
valo kaihtimien takaa hauskasti hohtaa.

Suomalainen katselee, kuuntelee kaikkea ympärillään, uneksivin
katsein. Kuni aavistamattomien elämänsatujen kangastuksia heijastelee
hänen suurissa, ruskeissa silmissään.

Äkkiä avautuu kulmatalon pieni jalkaportti ja siitä pujahtaa
katukäytävälle naisolento. Vapaaherratar kiiruhtaa esittelemään
suomalaiselle nuorimman sisarensa. Nuori, venäläisen näköinen neiti
alkaa liukkaasti puhutella suomalaista. Tämä pyytää anteeksi ettei
vielä osaa outoa kieltä.

-- Olkaa huoleti! Pian minä teille opetan venäjänkielen salaisuudet!
huudahtaa neito palmikkoaan vallattomasti huiskauttaen ja alkaa tehdä
tavanmukaisia kysymyksiä, milloin herra suomalainen on paikkakunnalle
saapunut... sekä lausuen hänet tervetulleeksi.

-- Me baronessan kanssa odotimme teitä sydänyöhön saakka eilisiltana,
-- selittää se nuori neiti. -- Mutta te ette tullut?

-- Ajoin kievariin yöksi... sopertaa ylioppilas, ja hänen tummat,
runsaat kiharansa, jotka pursuavat hänen lumivalkoisen lakkinsa alta,
somasti häilähtävät...

-- Sitten näin teistä untakin yöllä! ilmoittaa nuori venakko
salaisesti ihaillen muukalaisen herran kaunista, solakkaa ja kookasta
vartaloa ja tavotellen tämän katsetta, mutta suomalainen pitää
silmänsä ikäänkuin verhottuina antamatta polttaa outoa naista.

-- Vai niin! vastaa hän ainoastaan.

-- Saattepa nähdä että meistä tulee pian hyvät tuttavat!

Naapurin utelias neiti lausui kohteliaasti hyvää-yötä, sopotti vielä
jotain vapaaherrattaren korvaan ja riensi sitten sukkelasti kotiinsa.

Toiset yhä jatkoivat edestakaisin-kävelyänsä illan kuutamossa.

-- Tämä Eljan katu on kaupunkimme paras katu, -- selitti
vapaaherratar. -- Tänne vain kuukin paistaa ja tähdet vilkkuvat. Ah
kuinka ihana on ilta!

Hän taittoi aidan ylitse kasvavasta syreenistä rykelmän valkoisia
syreeninterttuja.

-- Olen kuullut -- sanoi vapaaherratar huiskuttaen syreeninterttuja
ja niiden suloista tuoksua tunnustellen -- että teillä siellä
Helsingissä pidetään sopimattomana kunniallisille naisille olla
kadulla liikkeessä illoin jälkeen kello 10. Täällä meillä sitä ei
pidetä sopimattomana.

-- Saapi siis naisten kanssa kävellä läpiyön... huomauttaa ylioppilas
ujosti, tapaillen kankeasti venäläisiä sanoja.

-- Niin, miksei, jos on mieluinen... naurahtaa vapaaherratar, joka on
leski.

Kello kävi todella kahtatoista, kun he palasivat majaansa.

Hyvänsuopa emäntä ehdotti että herrat hyyryläiset -- joista
saksalainen, asuttuaan hänen luonaan koko talven, aikoi parin päivän
perästä matkustaa pois -- istahtaisivat pöydän ääreen kilvan etsimään
myötätuoduista syreenintertuista viisilehtisiä kukkasia.

Alkoi hiljainen silmätyö lampun ääressä, ruokahuoneessa.

-- Halloo, täss'on!

Suomesta saapunut nuorimies se oli, joka ensimmäisenä viisilehtisen
löysi.

-- Te saatte onnellisen kesän! hymyili vapaaherratar kurkottaen
päänsä niin liki suomalaista että hiukset koskivat tämän käteen.

-- Dai Boh! sopersi ylioppilas naurahtaen ja onnenkukkaansa
tarkastaen niin kiihkeästi että viides terälehti samalla irtausi ja
putosi pois.

-- Jollen uutta löydä, niin ei ennustuksestanne ole taikaa.

Eikä hän todella löytänytkään "onnellisen kesän" toista
syreeninkukkaista, vaikka sitä kuinka tarkoin etsi hyväntuoksuvista
tertuista. Toiset löysivät...

He menivät levolle kukin huoneeseensa, mutta heräsivät jonkun tunnin
kuluttua ukkosilmaan ja ankaraan vesisateeseen. Suuret raesekaiset
pisarat pieksivät rajusti ikkunaruutuja. "Donner-Wetter!" kuului
murahdus saksalaisen huoneesta, lautaseinän takaa. "Hospodi pamilui!"
huoahti uninen ääni vapaaherrattaren lukitusta kammiosta. Suomesta
saapunut nuorimies yksin ei tuntunut mitään sanovan. Hän näki
salamain kauniisti leimahtelevan, mutta nukahti pian uudestaan
surunsuloisiin kevättunnelmiinsa. Kun hän vihdoin nousi ylös ja
läksi kadulle, paistoi taas aurinko lämpimästi ja hänen ympärillään
levisi raikas, puhtoinen sunnuntai-aamu, ja kaikki kansa vaelteli
pukeutuneena heleävärisiin juhlavaatteisiin.

       *       *       *       *       *

Solmu Sortimo Karm, suomalainen ylioppilas, ei ollut koskaan
uneksinut että ihminen Venäjänmaassakin saattoi tuntea vapaita,
suloisia tunteita sydämmessään. Vaikka hän jo toisena tulopäivänään
sai nähdä Neitsyt Maarian kuvaa kannettavan riuvun nenässä ja
tuhansien ihmisten hurmaantuneina juoksevan sen perässä, milloin
tehden ristinmerkkejä ilmassa, milloin kumartuen suutelemaan
likaista maata, niin ei tämä kumma meno häneen tehnyt vastenmielistä
vaikutusta. Ja vaikka hän heti ensipäivänä sai kuulla huhuja
valtiollisesta joukkovangitsemisesta naapurikaupungissa, niin
kuunteli hän sitä ikäänkuin sanomalehtiuutista, mikä muka ei
mitenkään häneen koskenut. Olojen syvempään arvostelemiseen
ja ymmärtämiseen oli hän vielä liian nuori, ja perineenä
germaanilaisperäisen äitinsä puolelta haaveellisen luonteen, katseli
kaikkea ympärillään sangen romantillisin silmin. Ja siellä, missä on
romantillinen sydän, siellä on myös pehmoinen verho kuivakiskoisen,
kaikkipurevan järjen edessä. Pääasia hänelle, luonnoltaan herkälle
nuorelle miehelle, oli se että ihmiset täällä Venäjällä olivat niin
ystävälliset häntä, tuiki tuntematonta muukalaista kohtaan. Vasta
vuorokauden oli hän paikkakunnalla ollut, kun hänet jo kutsuttiin
naapuritaloon kaunista sunnuntai-iltaa viettämään. Vapaaherratar
Armendorfin äiti, kenraalinleski von Eidmann se hänelle kutsumalipun
lähetti. Ja hän meni sinne ja esitettiin perheelle, ja huomasi
ihmeeksensä että vaikka perheenjäsenet olivatkin hyvin toisistaan
eroavaisia, ne kaikki, ainakin ensi-tutustumalta häntä miellyttivät,
toisin sanoen: tuntuivat siedettäviltä. Myös se hänestä tuntui
ikäänkuin lupaavalta että perhe tunnusti Lutherin uskontoa, joskohta
venäläinen pyhäinkuva kiilsikin salin nurkassa. Olipa siinä talossa
tyttäriä, vanhanpiian alkuja! Kuinka monta niitä oikeastaan oli
olemassa, siitä ei suomalainen vielä oikein selkoa saanut. Sen
hän vain merkille pani että yhden nimi oli Olga, toisen Tatjana,
kolmannen Ifigenia, neljännen nimi Nirvana -- niin kummalliselta
kuin se hänestä kuulestikin. Paitsi vapaaherratar Aleksandraa
sanottiin lisäksi Masha nimisen tyttären olevan naimisissa jonkun
luutnantin kanssa. Ja kaikkien tyttärien nimiin puhuteltaessa piti
liittää isävainajankin Napoleonin nimi. Olga Napoleonovna, joka
ylioppilas Karmille jo ensi iltana oli katukäytävällä esitetty, johti
heti puheen suomalaisiin kansanlauluihin sekä hämmästytti nuorta
suomalaista soittamalla pianolla "Tuoll' on mun kultani..."

-- Monsieur Karm! huudahti neito sitten vilkkaasti: -- olkaa hyvä ja
kääntäkää minulle tämä laulu venäjäksi.

Tatjana Napoleonovna näytti olevan itse iloisuus. Solmu Sortimo
Karm ei ennen ollut nähnyt niin reipasta, niin tulista ja niin
pontevapuheista naista. Yhtenä heleänä raikuna kävi tämän
mustapäisen neidin puhe ja kasku kaskun perästä soljahti hänen
suustaan, josta välkähteli terve, lumivalkoinen hammasrivi. Suomen
ylioppilas ihmetteli enemmän tätä neitiä itseään kuin hänen
vilkkaita kuvauksiaan. Eipä hän ollut uskonut että tuo matala,
hiljaisennäköinen maja kätki sisässään niin paljon eloa ja raitista
elämänhalua, kuten hänestä tuntui!

-- Käyttehän vastakin meillä? kysyttiin suomalaiselta sitten kun
hän vieraanvaraisen illallisen jälkeen, emäntänsä ja saksalaisen
asuinkumppaninsa seurassa teki lähtöä yömajaansa.

-- Tietysti! vastasi tämä osaamatta vielä sen parempia
kohteliaisuuksia vieraalla kielellä, mutta itseksensä hän ajatteli:
"Käyn, käyn -- käskemättäkin."

Seura, joskohta pelkkä naisseura, oli hänestä ollut hupainen.

Jo parin päivän päästä oli ylioppilas Karm parasna miesnä
huviretkellä noiden kenraalintytärten kanssa eräälle naisluostarille,
jonka kullatut kupoolit ja vihreät katot somasti hohtivat kaukaa
ulkopuolelta kaupunkia. Siellä he päivänpaisteisella jokitörmällä
iloisesti jutellen istuivat samovaarin ympärillä kevättä ihaellen ja
siellä ylioppilas Karm tutustui pariin kolmeen maamieheensä, jotka
palvelivat nuorina vapaehtoisina venäläisessä jalkaväen rykmentissä,
toivossa -- helpommin kuin Suomessa -- kerran keikahtaa upseereiksi.
Suloisesti uupuneena palasi ylioppilas Karm takaisin ensi-retkeltään
ja satumaisesti soivat hänen korvissaan pilveytyneen kevätyön
hämäristä venäläisen satakielen sävelet kukkivien sypressien ja
tuuheain tammien sisästä.

Hän muisteli nuoruutensa heikkoa ensilemmittyä, jotakin pellavapäistä
koulutyttöä, joka hänen lähtiessään Suomesta oli kirjoittanut
menevänsä naimisiin opettajansa kanssa...

Jumalankiitos että Solmu Sortimo Karm oli päässyt
kielenopinto-matkalle juuri silloin kun tuo viesti hänelle oli
lennähtänyt! Kihlausilmoitus oli hänen haaveksivaan sydämmeensä
omituisesti koskenut. Mutta täällä, vieraalla maalla, näytti elämä
hänen edessään aukenevan täydellisesti uutena, ja se lapsenkipu, mikä
hänellä isänmaasta lähtiessä oli ollut, haihtui täällä ystävällisten
ihmisten seurassa aivankuin untuva tuuleen. Jumalankiitos että se
haihtui! Muutamat tunnottomat naiset näet tahtovat että viattoman
nuorukaisenkin pitäisi sydänhaavojaan kannellen ikänsä kärsiä ja
pilkkaavat tuollaista untuvanlentoa.

Mahtoi siis riippua kokonaan muista syistä että hän kuitenkin
toisinaan oli alakuloinen...

Ensimmäisen huviretken jälkeisenä iltana olivat kenraalinlesken
tyttäret sisarensa, vapaaherrattaren luona vieraissa. Oli myös
pari vaatimatonta venäläistä herraa, jotka pelasivat korttia
vapaaherrattaren kanssa. Silloin-tällöin kajahti pianonsoitto ja
Olga Napoleonovna lauloi. Hilpeätä illanviettoa jatkui puoleenyöhön.
Olga Napoleonovna se oli, joka kiihkeimmin pyrki pitämään seuraa
muukalaiselle Monsieur Karmille, kuten Solmu Sortimoa täällä
juhlallisesti nimitettiin.

-- Mitä te ajattelette? uteli hän. -- Te haaveksitte?

-- Kenties, vastasi kiharatukkainen ylioppilas verhotuin silmin, --
minä tässä vain mietin omaa elämääni. Olette kai lukenut Turgenjevia?

-- En! mamma on kieltänyt... vastasi Olga neiti stipendiaatin
suureksi kummastukseksi.

-- Turgenjev puhuu joskus liikanaisista ihmisistä, -- lausui
suomalainen, lisäten puoleksi itsekseen: -- Sellainen liikanainen
ihminen olen minäkin.

-- Mitäs te nyt, monsieur Karm? Te?

-- Minä juuri, -- väitti toinen, -- varsinkin tänä iltana olen sen
entistä selvemmin taas tuntenut.

-- Te vain luulottelette! huudahti nuori venakko. -- Teillä ei
sellaiseen ole mitään syytä; teillä on elämä edessänne, te olette
nuori, hyvännäköinen, terve, te opiskelette...

-- Ei! jospa tietäisitte, neiti... Ette voi aavistaa, missä
mielentilassa kotimaani rannoilta läksin, minusta tuntui ja tuntuu
vieläkin että menen kuolemaan...

-- Hyvä Jumala, kuinka te olette kummallinen! huudahti venäläinen
neiti neuvottomana. -- Enhän vain minä tässä ole jollakin tavalla
syypää että tänä iltana olette surullinen?

-- Te ette ole syypää synkkyyteeni, -- vastasi suomalainen ylioppilas
juhlallisesti, -- eikä kukaan muukaan. Jokainen ihminen on oman
onnensa seppä. Itse olen syypää elämääni, jota katselen kuin
iltaruskoa riutuvan päivän valossa...

-- Heretkää!

-- Yksilön huokaus iankaikkisuuden käsittämätöntä kohtaloa kohden --
sellainen on elämäni. Ei yksilö mailman kaikkeudessa paljon merkitse!

-- Te puhutte kuin mikäkin romaanisankari, kauniisti, mutta
kamalasti! sanoi Olga Napoleonovna. -- Muut suomalaiset herrat, jotka
meillä ovat asuneet, ovat olleet hyvin iloluontoista väkeä, -- lisäsi
hän.

Mutta Solmu Sortimo Karm puheli koko illan alakuloisia asioita.

-- Hyvää yötä, neiti, -- sanoi hän lopuksi kolkonjuhlallisesti, --
kiitän teitä soitostanne ja liikuttavasta romanssista, jonka äsken
lauloitte.

-- Kuulkaas, monsieur Karm, -- opetti Olga Napoleonovna, -- kun nyt
panette maata, niin ette saa ajatella noin kuten äsken, te ette
_saa_. Heittäkää kaikki syrjään ja nukkukaa rauhallisesti. Uskokaa
itsenne -- Jeesukselle Kristukselle.

-- Hm! hymähti suomalainen nuorimies ikäänkuin säpsähtäen jotakin
ja tuo verhottu katse terästyi äkisti ja ruskeat silmät aukenivat
suuriksi, polttaviksi ja niissä välähti jotakin ivallista.
Viiksenalkujansa purren hän läksi makuukammioonsa.

       *       *       *       *       *

Voi sinua Solmu Sortimo Karm! kunhan et vielä katuisi että Olga
Napoleonovnalle noin avomielisesti tunnelmiasi purat. Kunhan et
katuisi, sillä oletko vielä kertaakaan tuota nuorta venakkoa silmiin
katsonut? Tai oletko silmiin katsonut hänen muita sisariaan?

Ei Olga Napoleonovnasta sinun sydänkumppaniksesi ole, siihen on se
tyttö liian kevytkenkäinen, vaikka Jumalasta puhuukin... naimakiihko
hänessä vain hehkuu, siksi hän alati sinua piirittää ottaen lupauksia
kävelyretkille, joihin sinä houkka suostut. Elä vielä päiviä muutamia
seurassaan ja kuuntele tuon tytön imeliä rupatuksia kaikista
naimauutisista, jotka yksin hän tietää, ja katso sitten ympärillesi:
eikö sinulla todella ole jalompia ystäviä venäläisten satakielten
kaupungissa? On, on ihan varmaan! On sinulla täällä ystävä ylevä,
joka sinua ei piirittämällä lähesty, vaan joka hiljaisin silmin
liikkeitäsi seuraa ja syvästi mietiskellen tutkistelee sinun nuorten
kasvojesi ilmeitä joka-kerta kun valkoinen suomalaislakkisi hänen
akkunansa alitse vilahtaa. Ei hän sinun kaunista lakkiasi katsele, ei
sen kultaista lyyryä, ei edes sinun tummia kihariasi eikä kookasta
vartaloasi katsele, vaan sinua itseäsi hän katselee nähdäksensä mitä
kaikkea sydämmesi pohjalla piilee, tuon sinun vielä turmeltumattoman
sydämmesi pohjalla...

Nirvana on hänen nimensä, etkö sinä jo heti alussa sitä
aavistanut, kun tuon matalan majan kynnyksen yli astuit? Nirvana
Napoleonovna, kookas, komea nainen, siveänylpeä neitsyt,
uhkearintainen, uhkeatukkainen, jalo-otsainen Olympon jumalatar,
syvänvälkähteleväsilmäinen pyhä olento! Etkö sinä, muukalainen
nuorukainen, heti ensi-iltanasi tuntenut tämän ruhtinattaren
hivelevää katsetta kasvoillasi, etkö pannut merkille että hän
sanojesi soinnuista salaa laski sinun siveellistä arvoasi ja
vertaili sinua lukemattomiin kosijoihinsa? Kosijoihinsa? Niin,
sillä Nirvana von Eidmannilla on ollut paljon kosijoita ja uusia
tulee, eikä hän vielä tähän päivään asti ainoallekkaan miehelle
syvän ystävyytensä aarrearkkua ole avannut. _Sinuun_, suomalaiseen
nuorukaiseen, uneksivasilmäiseen, tummakiharaiseen hän ensi kertaa
elämässään silmänsä loi, kuten ihmeelliseen olentoon vastakkaisesta
sukupuolesta, jonka Jumala on luonut. Katso! Ei hän sinua piiritä, ei
hän sinua kiehdo, ei hän sinua pyydystä eikä kerjäten rukoile, kuten
joku muu. Hän vain katsoo sinuun, rauhallisesti ja puhtaasti katsoo,
ja lauhkeasti...ja kuitenkin hän katsoo sinuun kuni äiti lapseensa
osanottavasti sen kaikkiin temmellyksiin. Nirvana on hänen nimensä
-- kummallinen nimi, joka sinua oudostuttaa salauskonnollisella
värähdyksellään, mikä sinusta tuntuu mahdottomalta naisen nimeksi,
varsinkin sen naisen nimeksi, josta sinä, Solmu Sortimo, pitää
voisit. Ja kuitenkin on hänen nimensä Nirvana, yksinkertaisesti
ja paljonmerkitsevästi, hullunkurisesti ja samalla kertaa
syvämietteisesti -- Nirvana.

Niin! Ensi kertaa nuoressa elämässään tapasi ylioppilas Karm naisen,
joka pilkulleen tiesi, mikä ja minkälainen hän, nuori muukalainen
herra, oikeastaan oli. Sepä seikka se kai niin valtavasti hämmästytti
kokematonta miestä.

Tämä nainen toi tietonsa esiin lempeällä vakavuudella, sellaisella,
joka osoitti hänen erinomaisesti tuntevan mailman hyvät ja pahat
puolet -- hän tunsi ihmiset, hän tunsi myös niinsanotut kummalliset
ihmiset. Hänellä ei ollut tuota pintapuolista, ainoastaan ulkonaista
korusivistystä, vaan hänellä oli jotakin harvinaista, itsenäistä,
ylpeän sydämmen syvää sivistystä.

Ikänsä kaiken oli Solmu Sortimo muistava hiljaista, pehmeää
kevätyötä, jona hän tuon naisen rinnalla teki ensimmäisen
kävelyretkensä ympäri ikivanhaa kaupunkia, ja Nirvana Napoleonintytär
hänelle jutteli elämän asioita, satakielen laulellessa himmeässä
lehdikossa! Hän tunsi tuota naista kohtaan kiitollisuutta,
kunnioitusta, luottamusta ja tunsi oman sielunsa voivan jalostua
hänen jaloudestaan, jalorotuisuudestaan. Mikä iäisyyden lempeys asui
hänen sinivivahtavissa silmissään, mikä elämän arvokkaisuus koko
hänen korkeassa vartalossaan -- kuningatar hän oli, mutta kuningatar,
joka ei äkkiä hurmannut, vaan joka asteettain herätti syvää hyvyyden
tunnetta rinnassa, riutuneessakin.

"Jospa hän olisi minun äitini!" ajatteli ylioppilas Karm sinä samana
yönä istuessaan valveilla matalassa majassaan, akkuna avoinna
päin puutarhaa. Ja hänen hienohipiäisillä kasvoillaan leikitsivät
sielun kaikki mielialat ikäänkuin ilman herkät sävyt Suomen pitkinä
kesäpäivinä.

Solmu Sortimo jäi tuntikausiksi kuuntelemaan satakielen yhtäjaksoista
laulua, jollaista ei koskaan ollut kotimaassaan kuullut. Sen ääni
vivahti parissa kohdin yörastaan säveliin siellä kaukana Pohjolassa,
mutta saturikkaampaa ja hehkuvampaa oli tämä laulu, joka soi
venäläisen kevätyön hämärissä. Mitä ja mistä puheli satakieli,
sitä ei hän tiennyt, sitä kuunnellessaan tuli hän vain omituiseen
tunnelmaan... sellaiseen tunnelmaan että elämä, jossa hän, yksilö
Solmu Sortimo, toimi ja eli, ei ollutkaan sitä, miksi hän sitä luuli,
vaan jotakin aivan toista... Satakielen säveliä kuunnellessa aukeni
hänen sielunsa aavistelemaan jotakin niin puhdasta ja kaunista
kuin sinitaivas, jotakin niin raikasta kuin viileä vesihelmikaste
lämpöisen kesäyön varhaisena aamuna, kun aurinko parhaillaan nousee
ja ihmiset vielä nukkuvat syvää untansa... Ne olivat rakkauden,
sopusoinnun säveliä, ne pyrkivät sulattamaan hänen rintansa, jospa
nuorenkin, jäitä, ne käskivät unhoittamaan nuorukaisvuosien sumut ja
pukemaan päälle häikäisevän iäisyyshetken kirkkaan vaipan... Siinä
satakielen laulussa oli kohta, jossa ikäänkuin joku kirkastettu
olento, sävelet huulillaan, antoi raikkaan suudelman armaalleen
puhtaassa hurmauksessa heti kiiruhtaen jatkamaan laulua onnestaan
olla rakastettu ja saada itse yhä, yhä kiihkeämmin rakastaa.

-- -- Solmu Sortimo Karm? Idylliseksi näytti hänen elämänsä
muodostuvan vieraalla maalla, jokainen ilta oli hänelle
kullanmurunen muistojen maljassa. Kas tuossa hän taas istuu
naapuritalon pienessä puutarhassa suuren kastanjan siimeksessä,
ja suopeat kenraalintyttäret häntä huvittelevat kaikenlaisilla
arvuutusleikeillä: -- kahdesta ratsastajasta, jotka löivät
omituisen vedon, herroista ja orjista, jotka matkustivat yli joen,
kaalista, jota pukki ei saanut syödä j.m.s. Ja sitten Olinkka
neiti laulaa mustalaisromanssin "Älä sure ystäväni", laulaa sen
vallan tunteellisesti. Ja sisar Tatjanan silmät ne salamoivat
veitikkamaisesti, hän on panevinaan toimeen kaksintaistelun
suomalaisen ritarin kanssa ja miekkailee Solmu Sortimon
kävelykepillä, ja tuprunaan viskelevät hänen punaiset huulensa
leikillisyyksiä ja nauru raikuu korkealle ilmaan -- ja niin ihmeen
lämmin on sää ja iltatähdet vienosti vilkuttavat ja heidän yllänsä
tuuhea kastanja levittelee lehviään ja edessään sinipunervat
korukukat hohtavat kuin hiilet ahjossa... Jo joutuu yö ja satakieli
alottaa laulelonsa korkeassa lehdossa... Mutta missä on Nirvana,
ihmeellisin kaikista? Kas tuossa hän tulee kuni kuningatar pitkin
valkeanhiekoitettua käytävää ja sisaret hänet nähdessään korjaavat
jäähtyneen samovaarin pöydältä ja poistuvat kunnioittavasti
puutarhasta. Ujo olet sinä Solmu Sortimo, ujo kuin huonosti
kasvatettu lapsi, et osaa muuta kuin yksinkertaista suomalaista
paimenluikkuasi puhaltaa, kun kuningattaresi sinua lähestyy.

-- Monsieur Solmu Sortimo, sanoo kuningatar, -- onko teillä muita
veljiä, jotka noin soittelevat?

-- On minulla pari veljeä, vaan eivät ne näin soittele.

-- Soittavatko sisarenne?

-- Eivät nekään soita.

-- Ettekös olekkin nuorin kaikista?

-- Nuorin olen.

-- Kas niin, monsieur Solmu Sortimo, tiesinhän minä että te olette
nuorin.

-- Kuinkas te sen tiesitte? huudahtaa Solmu Sortimo hämmästyneenä.

-- Näin sen jo päältäpäin, -- vastaa hymyillen Nirvana Napoleonovna.
-- Ja sen minä myös tiesin että äitinne teitä hellii enemmän kuin
muita lapsia...

-- Kuinka te senkin...? Jospa se ei olekkaan totta...

-- Silmät ovat sielun peili! vastaa rauhallisesti Nirvana.

-- Niin, mutta minä en sitä usko. Ei se aina liene totta.

-- Vai ei ole totta... Puhutaan sitten muusta. Miksi ette tänäpäivänä
kertaakaan ole kulkenut talomme ohitse?

Suloisesti syytetty ei tiedä, miten päästä kysymyksestä. Hän hipaisee
kädellään kiharoita valkean lakkinsa reunalta.

-- Te varmaan kirjoittelette runoja?

-- Minä! Minäkö?... huudahtaa suomalainen punehtivin poskin. --
Kuinka te...? Onko -- kukaan teille juorunnut että minä ensinkään...?

-- Kuulkaa herra Karm: se joka ihmisten seurassa saavuttaa vähän
huomiota -- niinkuin te -- se tavallisesti kotonaan pukee ajatuksensa
ja tunne-elämänsä joko kirjeiden, runojen tai romaanien muotoon...

-- Tietäjätär te olette -- tiedätte kaikki...! sopertaa nuorimies
ylen onnellisena.

Nirvana Napoleonintytär hymähtää hyväntahtoisesti, ylevänylpeästi...

-- -- "Kummallinen mailmankolkka tämä Venäjän arokaupunki!"
ajattelee ylioppilas Karm seuraavana päivänä istuessaan teepöydässä
ja kuunnellessaan emäntänsä jutteluita. "Romantillisuus ja rosvous
täällä yhtyvät jännittäväksi elämänilmiöksi."

Vapaaherratar näet oli hänelle ilmaissut mitä näinä öinä oli
tapahtunut naapuritalossa, hänen äitinsä ja sisartensa asunnossa.
Aamuyöllä, kun kaikki sikeimmin nukkuivat, oli hiipinyt mies,
parrakas paholainen, kenraalinlesken matalaan ikkunaan, vilahuttanut
suurta puukkoaan ja kadonnut silmänräpäyksessä, kun heräävät
naiset päästivät huudon. Aamun valjettua oli saatu tietää että
lähellä asuvalta kellosepältä oli kadonnut kultakello ikkunalta ja
pistetty kuoliaaksi vartijakoira. Selvittiin säikäyksestä, aika
kului rauhallisesti yli toisen vuorokauden. Jälleen on yö hiljainen
ja kaikki nukkuvat. Mutta kas: taas hätkähtää lesken perhe outoon
rapinaan: sama partasuu-ryöväri on vääntänyt ikkunan auki suurella
puukollaan, työntänyt paksut, tummat kaihtimet syrjään ja tirkistää
nyt makaaviin pahanpäiväisesti säikäyttäen vanhan kenraalinlesken,
joka ensimmäisenä herää -- huuto ja parku -- ryöväri luikkii taas
matkoihinsa ehtimättä kalleuksia siepata, mutta kas: kun aamulla
asiat tarkoin tutkitaan, huomataan kaikkien kauhuksi että poissa
on -- kenraalinlesken toinen kenkä. Mikä hirveä häväistys, mikä
skandaali! Ja Venäjän poliisi on kerrassaan kykenemätön hankkimaan
takaisin kenraalittaren toista kenkää. -- Mikä siveetön tapahtuma!

-- Ihanko te tosia kerrotte? pani ylioppilas Karm, jota huvitti
vapaaherrattaren vilkas kuvaustaito.

-- Jei Bohu! vakuutti tämä ja jutteli lisää. -- Koko talossa
vallitsi mitä hirvein jännitys ja pelko. Olga Napoleonovna oli
tänään päivän tullen ollut kadulla näkevinään saman yömurtajan --
punainen paita päällä, patalakki takaraivolla -- ei ole uskaltanut
poliisille epäluuloaan ilmaista. Olinkka neiti pelkää että ryöväri
vielä kolmannen kerran tulee ja hänet, joka likinnä ikkunaa makaa ja
sikeästi nukkuu, tappaa. Kuvitelkaa mielessänne: tappaa! Olinkka ei
sentähden ensinkään tahdo mennä levolle tulevaksi yöksi, vaan uhkaa
pihavartijan kanssa vahtia yläkerroksessa, johon kesäasukkaat vielä
eivät ole saapuneet. Pihavartija varustautuu pyssyllä...

Vapaaherratar siunaili ja lausui vielä kerran kirouksensa siitä että
kenraalinlesken vanha kenkä oli joutunut venäläisen rosvon uhriksi,
mikä hänestä oli miltei anarkistin teko.

Mutta mitä sanoo Nirvana Napoleonintytär rosvoista?

Solmu Sortimo pistäysi uteliaana naapuritaloon. Siellä istui
Nirvana neiti kookkaana ja komeana työnsä ääressä -- tässä talossa
nimittäin tehtiin ahkerasti työtä -- ja otti hänet vastaan
lempeänrauhallisesti. Nuorimies johti puheen yön tapahtumiin, joista
vapaaherratar oli tehnyt niin suuren numeron, vaan Nirvana neiti
kuittasi ne parilla sanalla ruveten puhumaan itämaisista legendoista
sekä "Tuhannen ja yhden yön tarinoista". Mutta hilpeä Tatjana neiti
tuli kuin tuuliaispää sisään ja valtasi puheenvuoron.

-- Monsieur Karm! huusi hän. -- Varokaa ettei teidän matkarahojanne
ensi yönä ryöstetä!

Ja hän alkoi vilkkaasti kertoa kaikista murtovarkauksista sekä
murhista, joita tässä vanhassa kaupungissa joka-vuosi oli tapahtunut,
vaan joita viranomaiset aniharvoin penkoivat, koska nähtävästi
toisinaan olivat salaliitossa varkaiden kanssa.

Ylioppilas Karm poistui von Eidmannin perheestä pää täynnä
rosvojuttuja ja mielikuvitus kiihoitettuna. Vielä kun hän oli
portilla menossa, huusi Olinkka neiti hänen jälkeensä:

-- Muistakaa herra Karm rukoilla Jumalaa että Hän pelastaisi meidät
rosvoilta ja murhaajilta!

-- Kyllä, kyllä, -- vastasi suomalainen, -- mutta uskooko neiti että
rosvojen ja murhaajain sielunelämä hiuskarvan verrankaan voi muuttua
minun, yksilön, tunnelmain johdosta?

-- Älkää pilkatko!

Ylioppilas Karm nosti lakkiaan ja tahtoi mennä, mutta Olinkka neiti
pidätti häntä yhä ja tullen likemmäksi alkoi katukäytävällä jutella
seisoen avopäin hänen vieressään.

-- Rukous auttaa joka-asiassa, selitteli hän. -- Jos en minä joka
päivä lue aamu- ja iltarukoustani, niin on minun kovin paha olla. Ja
mamma sairastaa joka-kerta, kun jätän rukoilematta. Enkö ole teille
vielä kertonut että se jumalanäidin kuva, jota säilytetään meidän
kaupunkimme luostarissa, kerran pelasti kansan ruttotaudista, kun sen
kuvan ääressä rukoiltiin!

-- Niinkö te neiti ihan uskotte kuin kansakin? Tehän olette
luteerilainen? huomautti suomalainen.

-- Niin, kyllä minut on kastettu evankelisluterilaiseen uskoon, vaan
meillä on niin harvoin kirkonmenoja. Minä olen lapsuudesta-pitäen
käynyt oikeauskoisten kirkossa. Ja uskon minä varmasti että se
jumalanäidin kuva, joka on _meidän_ kaupungissa, voi pelastaa vaikka
mistä.

-- Taikauskoa! tokasi suomalainen murhaavasti, nosti vielä kerran
lakkiaan, niin että kiharat häilähtivät, ja kääntyi asuntoonsa.

Solmu Sortimo Karm tuli makuuhuoneeseensa ja nykäsi säppiin
ikkunat, jotka hän siihen asti oli öiksi heittänyt auki. Kumartui
myös kurkistamaan sänkynsä alle -- tämä lapsuuden heikkous häntä
itseäänkin toisinaan kiusasi. Satakieli liverteli entiseen
tapaansa puutarhassa... Hän virui vuoteellaan, mutta nukkumisesta
ei mitään tullut. Yhtäkkiä oli hän kuulevinaan jotakin ääntä ja
rupesi pelkäämään. Joku hiipi ja rapisteli seinän takana. Hän
nosti päätään vuoteesta ja jähmettyi kuuntelemaan. Taas kuului
hiipimistä ja rapinaa. Kylmät väristykset ruumiissaan hypähti hän
pystyyn ja kohotti ikkunankaihdinta. Jumalankiitos, se olikin vain
juutalaisnaapurin lihava koira, joka siellä nuuskiskeli ikkunan alla.
Hän sukelsi takaisin vuoteeseensa, mutta ei saanut rauhaa ennenkuin
oli noussut kiskaisemaan puukkonsa ulos tupesta ja piilottanut sen
päänaluksensa alle. Yö oli pimeä, satakielen ääni oli vaijennut,
mutta hän makasi yhä henkeänsä pidätellen. Mikä se rapisi katon
rajassa aivankuin sisäänpyrkien? Kuka kirahti, kuka sähähti niin
kummallisesti? Yö oli noiduttu -- nukkuminen tuiki tukalaa. Aamun
tultua sai hän tietää että hänen huoneensa nurkalla oli naakan pesä.
Eivät muutkaan olleet häävisti nukkuneet. Naapurin Olinkka neiti oli
mennyt levolle vasta kello neljältä, vapaaherratar Aleksandra vasta
kuudelta ja nyt hänen päätänsä armottomasti särki. "Booshe moi --
tätä elämää!" huokasi emäntä aamuröijysillään istuen teepöydässä.
Rosvoa ei kukaan ollut nähnyt, mutta asiantuntijat väittivät niitä
vielä tulevan.

Päivä kallistui taas iltaan. Herttaisen, rosvoromantillisen
naapuritalon ikkunalaudalla istuskeli Solmu Sortimo jutellen noiden
ystävällisten kenraalintytärten kanssa. Nirvanaa ei hän saanut
kanssansa hävetylle, mutta iloinen Tatjana neiti pyrähti hänen
toverikseen ja he tekivät kierroksen kierroksen perästä ympäri talon
suurempaa puutarhaa. Satakieli lauleli jossakin etäällä ja vielä
etäämpää huutaa huikautteli yöpöllö. Taivas oli pilvetön, tähtiä
välkähteli kuni hopealankoja sametilla, ilma oli pehmoinen ja lämmin
-- tshudnaja, mjahkaja pagooda, kuten Tatjana neiti sanoi.

Tämä iloinen neiti jutteli kovin häpeävänsä että herra Karm hänen
vaatteukselleen muka nauroi. Oli näet tullut heittäneeksi ylleen vain
jonkunlaisen hunnun.

-- Älkää luulko, monsieur Karm, ettei minulla ole parempaa päälleni
pantavaa! huudahti hän vilkkaasti. -- Arvatkaapas, montako pukua
minulla riippuu komeroissani?

-- No? sanoi suomalainen.

-- Viisikymmentä-seitsemän! ilmoitti toinen ilosta räiskyvin silmin.

-- Tehän olette kapitalisti, Tatjana Napoleonovna! arveli suomalainen.

-- Mitä se on -- kapitalisti? kysyi toinen välkkyvin hampain.

-- Semmoinen ihminen, jolla on liikoja tavaroita.

Tatjana nauroi.

"Tuon naisen kanssa voi keskustelu olla hyvinkin vireää, mutta
luullakseni ei koskaan mitään tärkeämpää", arvosteli itseksensä
ylioppilas Karm, mielessänsä vertaillen Tatjana neitiä Nirvanaan.
Ikäänkuin aavistaen toisen häntä arvioivan, alkoi Tatjana selittää
että hänen laitansa oli "aivankuin Simsonin": senjälkeen kun hän
kuumetaudissa maattuaan oli ollut pakoitettu leikkauttamaan runsaat
hiuksensa -- jotka olivat ulottuneet polviin saakka -- olivat hänen
voimansa hävinneet.

-- Sielunko vai ruumiin? kysäsi kavaljeeri.

-- Ei sielun...

-- Luulen teissä sentään vieläkin olevan annoksen Simsonia! sanoi
ylioppilas leikillisesti.

-- Minäpä tiedän yhden suuren salaisuuden: teillä on huomisaamuna
rendez-vous! lipsahutti Tatjana Napoleonovna kostoksi.

-- -- --

Niin todella olikin, mutta Solmu Sortimon hämmästykseksi ei
kohtauksen asettajaa löytynyt silloin kun kohtaaja juhlallisena
tunkeusi kaupungin suureen, hämärään puistoon.

Vasta iltapäivällä hän tapasi Nirvanan.

Miksi ette tullut? tiedusti Nirvana Napoleonovna tutkivasti.

Minä olin siellä! vastasi suomalainen yhtä syyttävän-juhlallisesti.

-- Ei! te ette ollut! sanoi komea nainen lempeännuhtelevasti.

-- Minä _olin_! väitti yhä toinen.

Molemmat katsoivat toisiaan silmiin.

-- Kello 9?

-- Ei -- kello 10.

-- Siinäpä se.

-- Anteeksi! Sanat yhdeksän ja kymmenen ovat venäjänkielessä siksi
samantyyliset että muukalainen helposti hairahtuu. Menin kohtaukseen
kello 10.

-- Ja kello 9 siis vielä laiskottelitte vuoteessa? Sanokaa suoraan
ettette tahtonut. Tämä on ensi kerta elämässä, jolloin _minua_
loukattiin!

-- Minäkö en olisi tahtonut? kivahti nuorimies kiivaasti. -- Te
luulette minusta ihan päinvastaista. Mutta se minun täytyy tunnustaa
että hieman epäilin että te vain leikillä olitte suvainnut määrätä
kohtauksen kanssani!

-- Miksi niin ajattelitte?

--... Mutta antakaa nyt toki anteeksi!

-- En anna! sanoi Nirvana Napoleonovna äänellä, josta toinen ei
saanut selvää, oliko se leikkiä vai täyttä totta. -- Jos olisin
teidät, petturin, tavannut kahta tuntia myöhemmin siitä kun ette
tullut, niin olisi meistä tullut viholliset ikiajoiksi.

-- Miten niin?

-- Olen siksi tulinen luonnoltani.

-- Minä ymmärrän teidät, Nirvana Napoleonovna!

Silloin vasta lauhtui ylpeän naisen mieli ja hän loi hienonhivelevän
ystävänkatseen suomalaiseen nuorukaiseen. Tämän ruskeat, suuret
silmät katsoivat polttavasti ylös uhkearintaiseen naiseen.

-- Opettakaa minua rakastamaan ihmisiä, niin tulen onnelliseksi, --
sanoo hetken kuluttua Solmu Sortimo.

-- Kolme vuotta aikaisemmin se olisi onnistunut -- ei enää, -- vastaa
Nirvana merkitsevästi.

-- Miksei enää?

-- Siksi että minäkin jo olen elämään väsähtänyt...

-- Sitäpä en uskoisi?

-- Niin se kuitenkin on...

Ja hän, tuo ylpeä, huoahtaa.

-- Harvinaista kuitenkin on että naiset elämään väsyvät -- miehet
tavallisesti... tietää suomalainen.

-- Miehet väsyvät elämään siitä syystä että ovat sitä liiaksi
nauttineet, -- sanoo Nirvana.

-- Ettekö luule olevan sellaisia, jotka eivät ole nauttineet
elämästään ja kuitenkin ovat kyllästyneet?

-- Saattaahan sellaistakin joskus olla.

He ovat hetken vaiti, sitten sanoo ylioppilas:

-- Minun luontoni riippuu ympäristöstäni.

-- Niin on useimpien laita, vastaa nainen. -- Mitenkä nykyinen
ympäristönne teihin vaikuttaa?

-- En sano. Miksi kysytte?

-- Kaiketi on minulla oikeus kysyä, koska kerran itse otatte asian
puheeksi?

-- Niin, saatanhan sanoa. Minuun tämä ympäristö vaikuttaa
edullisesti. Toivon täällä hiukan paranevani.

-- Hiukanko vain?

-- Kenties paljonkin, en vielä tiedä.

-- Mutta minä sanon teille, monsieur Solmu Sortimo, että te olette
täällä muuttuva entisestänne paljon, paljon, täydellisestikin
paremmaksi.

-- Kuinka rohkenette niin arvata ja vakuuttaa?

-- Sentähden vain että tiedän. Täällä te paranette, mutta taas
Suomeen palattuanne --?!

Nirvana Napoleonovna huoahti.

-- Olette ensimmäinen nainen, joka minua kokolailla tuntee, virkkoi
ylioppilas ikäänkuin joku romaanin salaperäinen sankari. -- Te
muistatte kuinka ensi tutustumalta sanoin että näette ihmisen läpi.
En tahdo kieltää: te olette ihmeellisin sieluntuntija, mitä tähän
asti olen kohdannut, mutta älkää panko pahaksenne, jos sittenkin
uskallan epäillä, tunnetteko minua vielä perinpohjin. Mitä te minusta
oikeastaan tiedätte?

-- Olen jo ennen kuvannut teidän luonteenne. Enempää en tahdo sanoa.
Te kyllä itse jo tiedätte, mitä minäkin tiedän...

Taas oli hetken vaitioloa kummaltakin puolelta.

-- Nirvana Napoleonovna, pidättekö minua normaalina? kysyi ylioppilas.

-- En! Normaali-ihmisenä pidetään sitä, joka seurassa aina on
samallainen, aina iloinen, ei koskaan surullinen. Se, joka sureksii,
on epänormaali.

-- Niin, tiedänhän itsekkin että olen epänormaali, -- saneli toinen
synkistyen. -- Enkä ainoastaan sitä, vaan senkin että olen likellä
mielipuolta. Tuntuu usein kuin tulisin hulluksi ja sitä ikäänkuin
odotankin...

-- On vaarallista ajatella noin, herra Karm. Jos sitä alituisesti
hautoo, voi todella niin käydä. Heittäkää luotanne moiset mietteet!

-- Miten heittää? Joka-hetki tunnen, kuinka olen erilainen kuin
muut ja naurettava. Tunnen vallan hyvin itseni, vaikka ette näy
uskovan. Jokaista sanaani, jokaista tekoani, jokaista liikettäni
minä jälestäpäin ajattelen, ja tiedän aina, mitä mikin oli, miltä se
näytti muista, miltä kuului ja mitä he tunsivat tai mitä ajattelivat
minusta...

-- Aina te vain itseänne ajattelette! Te rakastatte vain itseänne. Te
ette muista välitä. Ette koetakkaan tehdä muiden elämää iloiseksi --
aina vain oma itseys teillä on etunenässä!

-- 30 --

-- Shto djeelatj! [Mitä tehdä!] vastasi suomalainen venäläisen
pessimistin tapaan. -- Rakastaa? sehän on samaa kuin uhrautua
toisten hyväksi. Siinä on elämän kultainen sääntö kaikessa
yksinkertaisuudessaan. Mutta minulle se on liian vaikea sääntö
toteltavaksi.

Eivät siitä sen enempää puhuneet tällä kertaa.

-- Monsieur Karm, tahdotteko näyttää valokuvanne, jotka teillä ihan
varmasti ovat povitaskussanne? sanoi sitten Nirvana Napoleonovna.

-- Kas, kas, senkin te arvaatte. Voinhan näyttää, vaikka ovatkin
epäonnistuneita... en ole niissä enää näköiseni.

-- Milloin viimeksi olette otattanut? tiedusti toinen, hieno veitikka
silmänurkassaan.

-- Suomesta lähtiessä...

-- Ja luulette jo muuttuneenne? Toisin sanoen: kaunistuneenne?

-- No, no... mutisi nuorimies ja työnsi naisen käteen häveliäästi
punastuen ensin yhden sitten toisen ja lopuksi kolmannen valokuvan.
Nirvana katseli niitä jokaista tyynesti tutkien.

-- Haluaisin teiltä valokuvan, vaikka en itse voi sijaan antaa, sanoi
hän.

-- Miksikä ette?

-- Siksi etten koskaan ole valokuvaajalla käynyt.

Silmät suurina katsahti Solmu Sortimo uhkeaan naiseen, joka ennen
hänen saapumistaan oli sanonut olleensa Pietarissakin.

-- Enpä olisi uskonut ettei teillä ole kuvaa itsestänne! huudahti hän.

-- Mutta lupaattehan vielä valokuvautua minun vuokseni? lisäsi hän.

Nirvana Napoleonovna ei antanut vastausta.

-- Soittakaa jotakin surumielistä nyt! pyysi hän sitten herra
Karmilta.

Tämä otti huilunsa, mutta selitti ettei koskaan muista ainoatakaan
surumielistä säveltä, kun joku sellaista sydämmensä pohjasta pyytää.

-- Soittakaa siis iloista! komensi toinen nauraen.

-- Riita kahtia, -- sanoi Solmu Sortimo ja alkoi puhaltaa suomalaisia
kansanlauluja, joista Nirvana piti.

-- Näkemään asti, -- sanoi hän vihdoin nousten ja ojensi kätensä.

-- Näkemään asti -- moneksi päivää! vastasi Nirvana hiljaisella
äänellä ja antoi lämpimän kätensä hiukan viivähtää nuoren miehen
kädessä.

Solmu Sortimo meni eikä voinut saada sydämmestään ääntä, jolla
ystävä oli kuiskannut: "moneksi päivää". Mitä toinen sillä lienee
tarkoittanut?

Koko yön hän muisteli vähäpätöisimpiäkin sanavaihtojaan Nirvanan
kanssa.

Muistan hänen sanoneen että siitä tilasta, missä nyt olen, voin sekä
huonontua että parantua, sekä alentua että ylentyä. Mitä hän minusta
sitten oikeastaan tietää? Hän lukee sieluni liikkeet silmistäni,
monta kertaa hän ne jo on arvannut. "Mitä te vastikään ajattelitte?"
noin oli hän häntä säpsäyttänyt. Ja kun ei toinen ollut suostunut
selittämään, oli hän lisännyt: "Minä _näin_ mitä te ajattelitte eikä
näköni pettänyt"... "Oletteko ennen ollut naisseurassa?" oli Nirvana
myös udellut. "En paljon" oli hänen täytynyt tunnustaa.

"Eikö teille kukaan syrjäinen ennen ole huomauttanut että te
rakastatte vain itseänne?" oli Nirvana taas kysynyt. "Ehkä monikin
on huomauttanut" oli hän vastannut. "Se ei ole totta" oli Nirvana
väittänyt: "minä olen ensimmäinen".

Kaikkia näitä sanavaihtoja muisteli Solmu Sortimo yövuoteellaan,
unhoittaen rosvot ja murhaajat ja Olga Napoleonovnalle antamansa
leikillisen lupauksen talon vartioimisesta. Se ääni, jolla
Nirvana Napoleonovna oli puhunut, ja varsinkin silmien ilmeet
olivat niin merkilliset ettei hän ikinä niitä saisi mielestään.
Mitähän taisteluita ja kokemuksia piilikään tuon jalonkaarevan
kreikkalais-otsan takana, mitä kärsimyksiä ja mitä hyvyyden voittoja
noiden muinaisgermaanisesti sinervien silmien sisässä?

Hän, Nirvana Napoleonovna, oli syntynyt Kaukaasian rantamilla, siellä
jossain, missä Mustanmeren lämpöiset, siniset aallot hopeaharjaisina
syöksyvät pauhaten Kasbekin timanttihohtoisia lumihuippuja kohden,
mutta murtuen raukenevat kaistaleelle, jossa viinirypäle ja ikuinen
ruusupensas kasvavat. Neljävuotias oli hän ollut, kun perhe läpi
kalmukkien arojen läksi muuttamaan Novotsherkaskin kaupunkia kohti,
mutta jo siltä iältä oli hänen muistiinsa painunut hämäriä kuvia.
He -- niin oli Nirvana kertonut -- ajoivat uljaalla kolmivaljakolla
vaeltaen kuni Israelin-lapset Punaisenmeren poikki, se eroitus vain
oli että molemminpuolin kohosi seinänä etelämaan pitkä ruoho, joka
takertui vaunujen pyöriin ja melkein peitti hevoset umpipäihin.
Siellä oli laumoittain villejä vuohia, joiden liikkuvat selät aroilla
muodostivat aivankuin lainehtivan meren. Ja siellä jossain oli
uiskennellut valkoisia joutsenia ja meressä oli kihissyt sellainen
kalanpaljous, että kun rannalta kepin paiskasi sekaan, se kulki
kalojen seljässä "kuin kahveli perunavadissa" ja lapset ja aikaiset
ammensivat kaloja kaksinkäsin rannalle. Kahdeksanvuotiaana tyttösenä
hän niiltä seuduilta oli tuotu Vähä-Venäjälle sekä sieltä vihdoin
Suur-Venäjälle. Ja nyt oli hän antanut itsensä haudata tähän pieneen
Pohjois-Venäjän rosvokaupunkiin, jossa oli puolensataa kirkkoa, mutta
ei ainoatakaan sanomalehteä, henkisen elämän merkkiä. Miksi oli
hän tänne jäänyt? -- sepä oli kysymys. Ja miksikä hän, ikäihminen,
täyskehittynyt ylimysnainen, antautui sisällisiin suhteisiin
muukalaisen, porvarisukuisen ylioppilaan kanssa? Oliko se vain
alentumista, vai tekikö hän sen ainoastaan oppiaksensa tuntemaan
yhden lajin lisää ihmisistä, joita hän jo ennestään niin hyvin tunsi?
Miksikä hän eilen oli kysynyt, ymmärsikö toinen häntä nyt paremmin
kuin ensikerroilla tavatessa? Mitä hän oli tarkoittanut kysyessään,
oliko toiselle yhdentekevää, jos hänellä, Nirvanalla, esimerkiksi
huomenna on kovin ikävä? Miksikä hän tuontuostakin oli laskenut
rinnastaan, tuosta täyteläisestä rinnastaan, lyhyen huokauksen, jota
kuullessa toinen oli vavahtanut ja saanut halun heittäytyä hänen
helmoihinsa...?

Kaikkiin näihin mielihauteisiinsa ylioppilas Karm vihdoin nukahti.



2.


Piknik! Piknik! kaikui suomalaisen kieli opiskelijan korvissa, kun
hän seuraavana aamuna astui emäntänsä ruokahuoneeseen.

-- Monsieur Karm, tottakai tulette huviretkelle?

-- Tuleeko Nirvana Napoleonovna myös? kysyi puhuteltu haukotellen.

-- Ei, hänellä on kiireellisiä töitä, mutta menkäämme me. Tulettehan,
rakastettava herra?

Hullu hän oli kun läksi, vastoin sydämmensä halua! Huviretki oli
hänestä sangen ikävä.

Heillä oli niin toi sellainen luonnonaisti kuin suomalaisilla.
Eivät he ymmärtäneet, mikä oli oikea kirkas vesi, mikä oikea joki,
mikä oikea metsä, mikä puhdas nurmikko, mikä siisti kylä! Ei heillä
ollut aavistustakaan siitä, mitä olivat vuoret ja laaksot, saaret ja
salmet, tai mitä oli oikea venhe, oikea soutu ja oikea purjehtiminen!

-- Teitä ei täällä mikään miellytä! huomautettiinkin hänelle, herra
Karmille.

-- Aina minua kumminkin miellyttää puhdas ja raikas Jumalan luonto,
-- vastasi Solmu Sortimo jättäen sanomatta että lika ja loka ja pahat
hajut häntä suorastaan iljettivät.

Ihania muistoja tosiaan! ajatteli hän itseksensä. Suloisesti
väsynyt herrasseurue istua hekottaa nälkäisin vatsoin lankkuläjän
päällä -- ympäristössä, johon kuuluu pahanpäiväisiä hökkeleitä,
kaakattavia hanhia ja kanoja, kansainvälisesti tyhmiä vasikoita,
muutamia tusinoita laukkaavia porsaita sekä liuta puolialastomia
likakinttuisia lapsi-riepuja! Ja kaikkialla tunkionomainen siivo
ja mädän löyhkä, joka johtuu tiesi mistä. Ja tässä sitten pitäisi
näyttää muka iloista ja ylen tyytyväistä kavaljeeri-naamaa?

Retki ei tuntunut olevan mieleen myöskään Solmu Sortimon
maamiestovereille, eräille Länsi-Suomesta kotoisin oleville
vapaehtoisille ylioppilassotamiehille, joilla omien sanojensa
mukaan tänään oli määrätty salaiset kohtaukset: toisella
nuoren everstinrouvan kanssa, toisella jonkun rakastettavan
apteekkarinrouvan kanssa, joista he avomielisesti kertoilivat Solmu
Sortimolle, ilmaisten asiat tietenkin kielellä, jota mukana olevat
venäjänkieliset neidit eivät ymmärtäneet.

Solmu Sortimoa iljetti ja hän häpesi maamiestensä puolesta. Yhtäkkiä
hän, kohottaen ylpeästi kiharaista päätään, kysyä tokasi:

-- Sanokaapa minulle rehellisesti, isänmaanpuolustajat, millaista
oikeastaan on elämänne täällä Venäjällä, noiden -- porttojenne kanssa?

Vapaehtoiset katsahtivat häneen kummastellen, mutta kohta virkkoi
toinen häikäilemättä:

-- Helvetin hauskaa!

-- Ihanko totta? sanoi Solmu Sortimo ontolla äänellä.

Toinen vapaehtoisista vastasi samaan nuottiin:

-- Tottakai sinäkin, helsinkiläinen herrasmies, myönnät että naisista
-- tässä pirun ikävässä -- on hetkellistä huvia?

Ja he pitivät Solmu Sortimoa teeskentelijänä, joka tekeytyi
pyhemmäksi kuin olikaan. "He ovat nyt sillä kehitysasteella"
arvosteli ylioppilas Karm suutuksissaan palatessaan hälisevässä
seurassa takaisin kaupunkiin. "_He_ eivät parempaa kaipaa!"

Jumalankiitos että hän, kaiken pahan vastapainoksi, illan himmetessä
sai tavata Nirvana Napoleonovnan, istua naapurimajan akkunalaudalla
kuuntelemassa lempeänvakavia sanoja, joita pienen kammion sisästä
suloisesti hivellen lenteli hänen korviinsa. Epäonnistuneesta
huviretkestä ei puhuttu halkaistua sanaa, sitävastoin kaikesta
muusta. Solmu Sortimo tunsi hengittävänsä helpommin ja ilma hänen
ympärillään tuoksui puhtaalta.

-- Mitä kukkia teillä on povellanne? kysyi sitten Nirvana.

-- Yöneilikka ja orjanruusun silmikko, -- tiesi Solmu Sortimo, joka
erikoisesti oli ottanut tutkiakseen sanakirjoista kasvien venäläiset
nimitykset.

-- Tiedättekö että siinäkin selvästi ilmenee teidän luonteenne, kun
noin käytätte kukkia rinnassanne? hymyili ystävä.

-- Olen aina pitänyt kukista... sopersi nuorimies.

-- Te rakastatte pitää kukkia rinnassanne, -- sanoi Nirvana, -- ja
teitä ne hyvin kaunistavatkin, mutta rakastatteko myös kukkien hoitoa
ja kasvatusta?

-- Ennen poikasena kastelin ryytimaata poutapäivinä.

-- Ettekö ole istutellut?

-- Olen joskus istuttanut puita, pihlajia... muisti Solmu Sortimo.

-- Ja kaikkiko ovat juurtuneet?

-- Eikös mitä -- yksi kymmenestä.

He naurahtivat molemmat.

-- Kertokaa nyt minulle jotakin hyvin hauskaa, virkkoi sitten lempeä
ääni huoneesta, joka pimenemistään pimeni.

-- Oletteko kuullut, millainen kummitus minua viime yönä taas
säikäytti? sanoi Solmu Sortimo hyväntuulisesti. -- Istun, istun
pöytäni ääressä, lampun valossa ja kirjoitan, kirjoitan. Yhtäkkiä
hyppää joku möhkäle sisään akkunasta, joka oli auki. Hypätä pomahtaa
suoraan nenäni alle. Todellinen venäläinen pikkupiru! ajattelen niinä
hiukan tyrmistyneenä ja koppaan kiinni ja viskaan vauhdilla takaisin
ulkonaiseen pimeyteen. Mutta tuskin kerkeän istahtaa pöytäni ääreen,
kun se taas kopsahtaa sisään ja hurjin, tulenvälkkyvin silmin minuun
tirkistää. Ruumis pörröinen ja tuhkanharmaa! Minä tarraan siihen
taas kiinni ja lennätän pellolle. Odotan kolmatta hyökkäystä, kuten
sadussa konsanaan. Mutta pikkupirua ei enää kuulukkaan.

-- Kissako se oli? kysyi Nirvana hymyillen ja sanoi sitten: --
Tiedättekö, herra Karm, että tuo on varsin kummallinen ilmaus teille,
sillä harvinaista on että outo kissa hyppää sisään valaistuun
huoneeseen. Täällä Venäjällä se merkitsee että löydätte jonkun kätkön
-- aarteen. Olkaa varma että se käy toteen.

-- En ole taikauskoinen, arveli Solmu Sortimo.

-- Kohta on juhannus, -- jatkoi Nirvana.

-- Juhannusyönä Suomessakin sinisen liekin sanotaan palavan
aarrehautojen päällä.

-- Mutta tiedättekös, kenelle löytäminen onnistuu? Meillä täällä on
semmoinen usko että jos juhannusyönä tapaa kukkivan sananjalan ja sen
taittaa, niin voipi löytää maan kaikki aarteet. Mitäs tekisitte, jos
tulisitte rikkaaksi?

-- Liiat lahjoittaisin köyhille.

-- Minäpä luulen että teistä tulisi saituri ja lisäksi laiskuri, --
ahdisti Nirvana.

-- Ainakin matkusteleisin, -- puolusti toinen.

-- Ja naisitte neekeritytön ja pitäisitte häntä orjattarena? pilkkasi
yhä Nirvana.

-- Mistä te tuommoista päähänne saatte? En minä ketään orjaksi tahdo,
selitti suomalainen loukkaantumisen rajoilla.

-- Mutta tiedättehän etteivät neekerittäret muuten voi elää, elleivät
ole herrojensa orjia? kehitteli yhä toinen.

-- Miksi luulette että juuri neekeritytön naisin? huudahti Solmu
Sortimo tosissaan. Jumala varjelkoon minua mustista naisista!

Nirvana Napoleonovna nauroi sydämmensä pohjasta tälle nuoren miehen
vakavalle vastaväitökselle.

Ja kun tämä palasi asuntoonsa, niin hän taas alkoi aprikoida:
"Mitä hän minusta oikeastaan ajattelee -- tuo, jolle enemmän kuin
kellekkään muulle jo olen sielunelämääni paljastanut? Mahdotonta
on ajatella että hän, minua vanhempi nainen, mitenkään minusta
haaveileisi. Vai onko hän todella niin jalosydämminen että tahtoo
tällaista, hetkien häilyvää lasta, jalostaa? Miksikä hän tahtoi
tietää, mitä eilisiltana hänen luotaan palattua kammiossani mietin?
ja miksikä sanoi että jollei ajatuksiaan muuten muista, on parasta
kirjoittaa ne paperille? Kuka hän oikeastaan on?..."

Synkällä päällä heräsi hän aamulla, ollen sellaisella tuulella että
tahtoi lyödä pirstaleiksi sekä itsensä että muut, koko mailman,
auringon, kuun ja tähdet... Mutta hän ymmärsi kuitenkin että moinen
sieluntila oli jotakin satunnaista, mikä ehkä aiheutui vieraan
seudun tukehduttavasta ilmanalasta ja suolaisista höyryistä,
jotka paksuina työntyivät hänen keuhkoihinsa. Jasmiinit kukkivat
parhaillaan ja niiden huumaavalla tuoksulla koetti hän unhoittaa
jotakin, joka häntä vaivasi. Mutta häntä kiusasi lisäksi se mitä hän
tänään vapaaherratar-emännältään sattui kuulemaan ruotsalaisesta
luutnantista, joka näinä päivinä oli matkustanut pois paikkakunnalta
ja lähtiessään koettanut suudella -- Nirvana Napoleonovnaa! Tosin
ainoastaan koettanut. Mutta millä oikeudella se lenkkasääri oli
juljennut lähestyä pyhäkköä, johon ei epäjumalia-palvelevilla
pakanoilla saanut olla osaa ei arpaa?... Kuinka salaisesti harmissaan
mahtoikaan olla Nirvana Napoleonovna, joka ei tuosta joutavasta
yllätyksestä ollut iljennyt sanaakaan hänelle, Solmu Sortimolle,
hiiskua?...

Ylioppilas Karm oli koko päivän ärtyisellä tuulella ja syyteli
epäkohteliaisuuksia eräälle pietarilaiselle laulajattarelle,
neiti Grosnajalle, joka näinä päivinä oli ilmestynyt naapuritalon
autioon yläkerrokseen ja pyrähteli sieltä, tuontuostakin
pulskannäköistä suomalaista ylioppilasta liehakoimaan -- Olinkka
neidin sanomattomaksi kateudeksi. Se oli pikimustatukkainen,
sysisilmäinen, tummaihoinen, roomalaisnenäinen pieni naikkonen,
jonka käytös oli oikullinen ja vapaasti vallaton kuten ainakin
suurkaupungin tusinataiteilijalla ja jonka kirkuva nauru ja
äkillinen itkuunheltyminen ilmaisi vuoroin viatonta lasta, vuoroin
suurkaupungin turmelukseensa surkastuvaa varieté-nukkea. Tämä
Pietarin kesähyttynen kahisi kauttaaltaan silkkiä ja hänen tukkansa
yössä hehkui tulipunainen valheruusu, jonka saattoi nähdä yhtä monen
virstan päähän kuin hänen keltaisen päivänvarjostimensa, jota hän
alati tanssitti käsivarrellaan. Hänen keinotekoisesti pullistetuilla
rinnoillaan roikkui mustanruskea lornjetti, jonka hän joka-toinen
minuutti arvokkaasti komensi kotkannenälleen, tutkien milloin
vastaantulevaa lehmää, milloin sivumarssivaa siistipukuisempaa
upseeria. Koko hänen olemuksensa, hameensa ja rimssunsa höyrysivät
väkevästi monenlaisia hajuvesiä.

-- Minua iljettävät teidän hajuvetenne, -- morkkasi ylioppilas Karm.
-- Nevan vettäkin mieluummin haistelen!

-- Yous êtes très ingénu, monsieur! nauroi naikkonen suuttumatta.

-- Tuo teidän ranskanne myös on luonnotonta. Venakkohan te olette?

-- Du bist wie eine Blume, so schön und hold und rein! laulahti
pietarilainen ja kurotti leikillä kättään muka silitelläkseen
kavaljeerinsa hiuksia.

-- Elkää koskeko minuun! kivahti tämä väistäen.

-- Te olette oikea tsuhna! letkautti laulajatar, mutta sitä sanaa
ei hänen olisi pitänyt leikilläkään sanoa, sillä nyt leimahti
Solmu Sortimo täyteensä pyhää patrioottista vihaa ja alkoi sekä
kansatieteellisesti että historiallisesti todistella, _mikä_ Suomen
kansa oli ja _missä_ se asui ja kuinka pietarilaiset tekivät
hävyttömästi siinä että toisinaan todella sekoittivat käsitteet
suomalaisista ja jostakin tuuterilaisesta issikkaheimosta, jonka
barbarisuuteen he itse olivat syypäät.

-- Te olette hyvä ja rehellinen lapsi! korjasi silloin Pietarin
naikkonen ja tarjosi kohteliaasti käsivartensa.

-- Njee hatshuu! En tahdo! sanoi suomalainen aivankuin huutia
koiralle ja jätti daaminsa, jonka nauru vielä kauvan kaikui hänen
korviinsa.

Hän oli vihoissaan itselleen koomillisesta kinastelustaan ihmisen
kanssa, jota ei tuntenut.

Nirvanan seuraan ilkesi hän vasta seuraavana päivänä ja läksi häntä
saattamaan jonnekkin menopaikkaan, suuren kaupunginpuiston taakse.
Siellä ilmestyi heidän rinnalleen eräs herrasmies, joka Solmu
Sortimon mielestä kovin tyhmin naamoin tervehti hänen saatettavaansa.
Esitettiin hänellekkin -- tohtori Simberg, nähtävästi venäläistynyt
juutalainen.

-- Tekö se olette, jonka soittokoneen näin von Eidmannilla?

-- Kyllä siellä on minun soittokoneeni, -- sanoi suomalainen vähän
kylmästi.

-- Se on soma laitos! sanoi juutalainen tohtori. -- Kuinka sitä
suomeksi sanotaan?

-- Paimenluikku.

-- Poimen? Sehän on kreikankieltä, -- analyseerasi tohtori. -- Ettekö
opettaisi minutkin sitä soittamaan?

Solmu Sortimo antoi epämääräisen vastauksen mutisten ettei hän
itsekään ollut mikään ammattisoittaja, vaan puhalteli toisinaan vain
kotitarpeeksi.

Illalla hän taas istui matalalla akkunalaudalla, mutta Nirvana
jostakin syystä ei hänen kanssaan joutanut seurustelemaan,
toisinaan vain katsoi ovelta ja vakuutti mielellään kuuntelevansa
huilunsoittoa. Sitten pyrähti sinne myös mainittu Pietarin laulajatar
ja helähytti taidokkaan italialaisen kappaleen pianon säestyksellä,
saaden kaikki haltioihinsa. Solmu Sortimo oli tällävälin jäänyt
istumaan etuhuoneen nurkkaan, jonne Nirvana laulun tauottua tuli
häntä etsimään:

-- Miksi ette virka mitään, te -- suomalainen kivi?

-- Eivät kivet kilju ellei niitä kiljuteta! vastasi Solmu Sortimo
loukkaantuneesti.

"Jos minulle sanotaan että olen kylmä, niin tulen yhä kylmemmäksi"
arvosteli hän itsekseen. "Leikillä _hän_ sen tietenkin sanoo. Mutta
ei niin pientä pilaa ettei totta toinen puoli."

Hän lausui jäykät hyvästit Nirvana Napoleonovnalle, palasi kammioonsa
ja tuskitteli: "Nytkö yhtäkkiä kylmä kivi putosi väliimme? Nytkö jo
hieno suhteemme on särkymässä?" Mutta heti hän myös ajatteli perään:
"Nirvanalla on täysi syy sanoa minua kivenkovaksi olennoksi -- juro
juuraskanto olen!"

-- Monsieur Karm, älkää vielä menkö nukkumaan! kuuli hän samalla
iloisen äänen ikkunansa alta. Solmu Sortimo hyppäsi alas ikkunasta ja
läksi takaisin naapurin puutarhaan kävelemään. Se oli Tatjana neiti,
joka välttämättä tahtoi hänelle jotakin puhua ja oli lehahtanut
avopäin häntä hakemaan. Asia, josta Tatjana puhui, ei koskenut
Solmu Sortimoa. Monsieur Karmia tarvittiin vain välittäjänä Tatjana
neidin ja suomalaisen vapaehtoisen Tärkkisen välillä, joka juuri oli
matkustanut junkkarikouluun Moskovaan.

-- Ja kirjoittakaa Karl Karlovitshille että olisi hyvin, hyvin hauska
saada kuulla hänen elämästään siellä uudessa paikassa ja lähettäkää
hänelle tämä painettu jasmiinin kukkanen!

-- Kyllä, kyllä kai, -- sanoi Solmu Sortimo.

-- Teettehän sen, rakastettava herra Karm? ja Tatjana neiti puristi
lämpimästi "välittäjän" kättä ja katsoi hilpeästi silmiin.

-- Kyllä, kyllä... mutisi toinen ja läksi -- --

-- Minä olen unissakävelijä, lunaatikko, -- puheli hän kolme päivää
myöhemmin tavatessaan Nirvana Napoleonovnan.

-- Voidaan parantaa, -- neuvoi ystävä, -- levittäkää kylmään veteen
kastettu lakana vuoteenne viereen lattialle, niin heräätte ettekä
pääse edemmäksi.

-- En ole sellainen unissakävijä. Minä kävelen unissa sekä päivät
että yöt, tälläkin hetkellä olen unikävelyllä teidän luonanne.

-- Hoo, te laskette leikkiä, armollinen herra?

-- Unissakävelijä olen! väitti Solmu Sortimo. -- Unissa nytkin puhun
ja unissa vielä näen uusia unia, unta unen sisään, unta on kaikki
alusta loppuun ja milloin unestani herään, en tiedä -- tokko ikinä...

Semmoiset olivat tuon Suomesta kotoisin olevan nuorenmiehen puhelut
kevätkuulla vieraassa maassa, naisten seurassa.

-- -- --

Kesäkuu oli tullut, sesonki alkoi -- tämä pieni vanha rosvokaupunki,
joka talvella oli kovin tyhjä ja hiljainen, muuttui kesän tullen
melkoiseksi kylpypaikaksi, jonka suolaisille lammikoille ja
mineraalirapakoille saapui ihmisiä kaikilta suunnilta, varsinkin
Pietarin ja Moskovan seuduilta.

Kylpykausi avattiin isiltäperityn tavan mukaan hartailla malitvoilla
ja paljainpäin kuuntelemalla keisarihymniä. Ja merkiksi että todella
oli saavuttu veden ihmeitätekevää jumalaa palvelemaan, vapautettiin
suihkulähteen sulku, ja iloisesti poristen ja pärskyen läksi suihku
kohoamaan taivasta kohden sekä täytti pian pyöreän altaan reunojaan
myöden vihertävällä vedellä.

Suureen kylpypuistoon oli äkkiä tullut vilkasta liikettä, soittoa
ja kuhinaa -- vieläpä teatterikin ynnä valokuvaamo. Ravintolalasien
helinä sointui hyvin yhteen punahousuisen kenraalinahjuksen
kannusten kilinän kanssa, ja jonkun keikailevan ylimysylioppilaan
sininen lakinponta ja kiiltävät univormunapit paistoivat hauskasti
kilpaa kirjavahameisten naisten tulipunaisten päivänvarjostimien
kanssa. Ja pietarilaisten hajuvesien väkevä löyhkä -- se sekaantui
imelänihanasti ilmassa tuulahteleviin kedonkukkien tuoksuihin...
Todellisten venäläisten todellinen kesä oli koittanut! --?

Mitäpä kaikki tämä muurahaiskeon kuhina kuului häneen, suomalaiseen
ylioppilaaseen? Hän oli nähtävästi vielä liian kehittymätön
tutkiaksensa venäläisten sisäistä elämää, jonka hän kuitenkin aavisti
olemassa olevan hyvinkin tunnerikkaana ja sisällökkäänä. Toistaiseksi
näki hän sen vain päältäpäin, mutta kohdisti tunnetutkimuksensa
ainoastaan niihin yksityisiin henkilöihin, jotka heti alussa hänen
eteensä olivat sattuneet. Niistä ei hän luopunut, vaikka tilava
puisto vilisi täynnänsä viehättävän-näköistä väkeä.

Teatteri? Sinnehän tietenkin heti piti mentämän, sen verran
muotihulluutta tarttui häneenkin sesongin aljettua, sillä von
Eidmannin neidit hänet juoksuttivat pääsylippuja ostamaan. Ja
hän, Solmu Sortimo, meni teatteriin Nirvana Napoleonovnan sekä
tuon pietarilaisen naisen seurassa, mutta sanomattomasti häntä
koko ensi-ilta kiusasi, eikä hän muukalaisena, sitäpaitsi oudosta
näytelmästä imenyt itseensä mitään sisällisesti ravitsevaa. Keskiyön
aikaan pimeässä tulivat he takaisin sieltä, ja yövuoteellaan
heittelehtien ja huokaillen tunsi Solmu Sortimo että ensimmäinen
näkemänsä venäläinen näytelmä oli hänen hermostoonsa vaikuttanut
pahasti.

-- Te olette kadottanut jotakin! sanoi hänelle lempeäntutkivasti
Nirvana, kun hän seuraavana iltana astui hänen eteensä.

-- Mitäpä olisin minä kadottanut? koetti tämä väistää.

-- Olette kadottanut -- kyllä tiedän -- olette kadottanut sielunne
hyvän hengen. Vielä eilen olitte parempi...

Vuorokaudet kuluivat tuoden mielenvaihteloa.

Eräänä päivänä huomasi Solmu Sortimo taas olevansa huviretkellä
venäläisten naisten kanssa. Se oli retki niinnimitettyyn
Vapahtajankirkon kylään. Perille tultua hajausi seurue, toiset
riensivät samovaaria lainaamaan, toiset kukkasia poimimaan.
Mennäksensä hänkin jonnekkin, astui ylioppilas Karm sisään
sievännäköiseen puukirkkoon luullen tulevansa typötyhjään temppeliin.
Mutta kuinka hän hämmästyikään, kun hän sisälle tultuaan huomasi
laulajatar-naisen siellä yksikseen -- polvilleen langenneena
pyhäinkuvien eteen. Siinä hän, tuo iloinen veitikka, hiljaa sopotti
rukousta, hievahtamatta, kuni patsas. Solmu Sortimon teki mieli
jotakin sanoa -- jotakin ivaavaa -- mutta ei hän mitään sanonut.
Hän hiipi hiljaa ulos ja meni virran rannalle istumaan, riisui
jalkineensa, laski paljaat jalkansa jokeen ja istui siinä muistellen
Suomea. Oli lauvantaipäivä ja sauna täälläkin näkyi lämpiävän
aivankuin hänen kotimaassaan. Mutta se ei ollut samallainen sauna
eikä siinä osattu kylpeä tuoreilla koivuvastoilla, joiden löylytuoksu
suomalaiselle niin on rakas... "No, nämät nyt ovat pikku-asioita"
ajattelee Solmu Sortimo sitten huudettuna teetä juomaan ystävälliseen
seuraan, joka hänestä piti liikuttavan hellää huolta.

-- Katsokaa, herra Karm, kuinka paljon kukkia olemme keränneet!
Ovatko tuttuja? Luetelkaa!

Solmu Sortimo luettelee:

-- Lemmenkukkia, päivänkakkaroita, sinikelloja, ruiskukkia,
aurankukkia... siellä on angervakin, mielikukkani...

Kesäilta jo lempeästi hämärsi, kun he paluumatkalle läksivät.
Nauraen ja hohottaen viskautui pietarilainen nainen retuiseen,
ritisevään talonpoikaisvankkuriin alkaen hoilaella repäiseviä
mustalaislauluja koko seurueen sanomattomaksi huviksi. Hän milloin
ilakoi ja irvisteli, milloin hymyili, jokelsi kuin lapsi tai heitteli
sormisuukkoja Solmu Sortimolle, joka juoksenteli vankkurin jäljessä
ja kohotetuin sauvoin vastaili Irina Grosnajan hoilauksiin vieläpä
yltyi kostoksi vetelemään suomalaista rekilaulua

    "ah voi voi kun en miestä saa...",

jonka sanoja toinen ei ymmärtänyt.

-- Mossijoo, mossijoo, eihän se vain ole ruma laulu? kiljui Irina
Grosnaja kiekkuen vankkurien päällä.

-- Yhtä kaunis kuin teidän ranskalaiset aarianne! pilaili Solmu
Sortimo retkestä ja paljosta teenjuonnista vilkastuneena.

Jotakin runollista oli hänestä tässä Venäjän tasangon suviyössä,
kun talonpoikaisvankkuri vierii, ja laulu vapaasti raikuu nummella,
ja sinitummalla taivaalla täysi kuu kumottaa keskellä kesää...
Sää on lämmin ja ruisvainiot karehtivat vienoissa tuulelmissa...
Vieras maa, vieras kansa? -- tosin se ei hänelle ole kotimaan
vertaista, mutta paljon hän siinä sentään löytää sellaistakin,
mikä häntä, Suomen rannan kylmää kiveä, lämmittää ja kultapilvissä
kiikuttaa -- houkutellen unhoittamaan kansallisuudet, kielet,
tavat, ja ainoastaan muistamaan kaiken inhimillisen elämän yhteistä
olemusta, samoja tunteita, samoja tuskia, kaihoja ja nautintoja...
Solmu Sortimon tunnelmat tänä iltana menivät niin pitkälle että
hän äkisti tunsi myötätuntoa sysisilmäistä, mustatukkaista naista
kohtaan, jota tähänsaakka ivaten oli ärsyttänyt. Vähät siitä että
hän minua kohtelee kuin poikarakkia, vähät siitä että hän minun
sanoo "murisevan kuin koiran" ja väittää minulla olevan "pirullisen
luonteen", joskohta muka "enkelimäisen hymyn" -- tai haukkuu
minua kiveksi, kannoksi, katajaksi, tsuhnaksi, ja rääkyy korviini
puolihävyttömiä vähävenäläisiä lauluja tai ranskalaisia katurunoja
-- kaikki tuo on sopusoinnussa hänenlaisensa lapsellisenoikullisen
luonteen kanssa ja moinenkin ilmiö on minulle ehkä terveellistä
kokea. On hyödyllistä tuntea kaikki, minun -- nuoren ihmisen. Solmu
Sortimo oli mielessään niin sulanut ja ikäänkuin leppynyt jostakin
entisestä vihastaan että saattoi seuraavan päivän iltana kahdenkesken
lähteä Irina Ivanovnan kanssa kävelylle kaupungin puistoon. He
istuutuivat eräälle sohvalle suurten kastanjain siimekseen lähelle
soittolavaa. Irina Ivanovna alkoi kertoa, kuinka hänkin, Venäjänmaan
lapsi, tiesi jotakin Suomesta, ylioppilas Karmin isänmaasta. Lasna
oli hän näet siellä viettänyt erään kesän Helsingissä. Hän oli
silloin ollut ainoastaan 2-1/2 vuoden ikäinen. Mutta hän muistaa
vielä paljon, paljon! Kaivopuistossa he siellä olivat asuneet hänen
vanhempansa, jotka siellä olivat kylpyjen takia. Heillä oli ollut
Lyydi niminen palvelustyttö, jolle isä, kun suuttui, aina oli
mongertanut "du stygge vakkere flikke!" Ja kun hänelle, lapselle,
joskus puhuttiin ruotsia, niin hän aina itki ja sanoi "nje panimai,
nje panimai -- yhyy". Sitten muistaa hän kaipuulla erästä ruokalajia,
mitä hänelle siellä annettiin -- viskusoppaa se taisi olla, josta
hän erinomaisesti piti. Vielä muistaa hän sieltä, kuinka he kerran
olivat kävelemässä sen kanavan rannalla, jonka toisella puolella on
venäläinen Taivaaseenastumisen kirkko; se oli kaunis, aurinkoinen
kesäpäivä ja paljon kansaa liikkeellä. Ja kanavaa pitkin kulki Hänen
Majesteettinsa Keisari Aleksanteri II aluksella, ja kaikki kansa
hurrasi ja heilutti hattuja ja nenäliinoja. Hänellekkin huusivat
omaiset että "viuhdo, viuhdo Ilina!" -- ja hän viuhtoi voimainsa
takaa pienillä käsillään, ja muistaa aina riemastuksella, kuinka itse
Perintöruhtinas hänelle, pienelle tytönletukalle vastasi... Niin, hän
muistaa niin äärettömän paljon sieltä Suomesta!...

-- Ettekö aikuiseksi tultua ole Suomessa käynyt? kysyi Solmu Sortimo.

-- En. Niin hirveästi olisi mieli tehnyt. Mutta siellähän sanotaan
vihattavan kaikkia venäläisiä. Eikö se ole totta?

Solmu Sortimo ei tiennyt, mitä oikein vastata ja kysyi:

-- Missä muualla olette oleskellut?

Ja sai tietää että Irina Ivanovna oli oleskellut Vähä-Venäjällä
sekä Krimissä, Mustanmeren rannoilla. Ja kas siellä on ilma kevyt
hengittää ja luonto kaunis! kehui nainen. -- Ja meri vaihtaa
joka-tunti väriään, milloin on se sininen, milloin vihreä, milloin
valkoinen, milloin punainen tai musta.

-- Tulettekos minua saattamaan, kun huomenna lähden? kysyi
pietarilainen laulajatar sitten äkkiä ja naurahti entiseen tapaansa
omalle vallattomuudelleen.

-- Riippuu kokonaan mielialastani, vastasi Solmu Sortimo entiseen
repäisevään tapaansa.

-- Hyi teitä, millainen huonosti kasvatettu penikka te olette! Sans
éducation! huudahti Irina Ivanovna.

-- Niin, minä en solkkaa ranskaa, -- ivasi toinen.

Hän ilmestyi kuitenkin asemahuoneelle, kun Irina Ivanovna matkusti.
Tämän kasvot olivat tavallista totisemmat. Solmu Sortimo ei katsonut
velvollisuudekseen mitään erikoista sanoa, vaan pysytteli syrjässä
ikäänkuin olisi sattumalta asemahuoneelle joutunut. Silloin tuli
Irina Ivanovna hänenkin eteensä ja sanoi:

-- Tuleeko minun herralleni hiukan ikävä? Ahaa? ja nauroi makeasti
niinkuin näyttelijä vain voi nauraa. Sitten hän lisäsi:

-- Teidän liikkumattomilla kasvoillanne ei tällä hetkellä huomaa
minkäänlaista tunteenilmausta.

-- Ettekö näe että minulla on naamari päälläni? sanoi Solmu Sortimo.

Soitto asemasillalla oli jo kajahtanut toistamiseen. Kuului naisten
suuteluita. Irina Ivanovna ojensi kätensä Solmu Sortimolle ja sanoi
vienosti:

-- Älkää muistelko minusta pahoja. Au revoir!

-- Hyvästi!

Juna vihelsi ja läksi jyristen, mutta Solmu Sortimo kiepsautti
valkoista lakkiansa kylmänä, virallisena, päältäpäin tylynä...



3.


Nirvana Napoleonovnan kanssa oli hyvä olla, oi kuinka hyvä! --
Niin rauhallista ja syvänhenkevää ja hellää ja puhdasta! Nirvana
Napoleonovnan kanssa ei aika koskaan tuntunut kuluvan hukkaan. Kaikki
muu saattoi hukkaan haihtua, vaan ei lentävä hetki Nirvanan seurassa.
Ihmeellinen oli Nirvanan vaikutus Solmu Sortimon sieluun.

He istuivat illalla puutarhassa. Raitis tuuli puhalteli, joskus
helähti sisavan sirkutus aivan läheltä.

-- Minusta tuntuu kuin olisin elänyt jo vuosisatoja ennen jossakin...
taivaankappaleessa... en tiedä missä... tähdessä... puhelee Solmu
Sortimo.

Nirvana miettii hetken ja sanoo sitten lempeästi, opettavaisesti kuni
lapselle:

-- Tiedättehän että on olemassa ihmisiä, jotka niin uskovat.
Uskovat esimerkiksi että kaukaisessa muinaisuudessa on ollut
kaksi sielua, jotka täydellisesti ovat sointuneet yhteen. He ovat
eläneet aikansa, kuolleet ja kadonneet maan päältä -- eipäs! he
eivät ole kuolleetkaan todellisuudessa, ainoastaan heidän ruumiinsa
on kuollut. Jonkun ajan perästä ilmestyvät samat sielut samoine
ominaisuuksineen eri henkilöihin, kentiesi eri kansoihinkin, toinen
sielu saa sijansa esimerkiksi saksalaisessa, toinen venäläisessä --
täten on selitettävissä, miksi toisesta kansallisuudesta voi löytää
esimerkiksi ikuisen elämänkumppaninsa.

-- Uskotteko sellaista sielunvaellusoppia? kysyy Solmu Sortimo
innostuneesti.

-- Niin, olen taipuvainen uskomaan sentähden että kokemuksessakin
olen siihen vivahtavia asioita nähnyt...

-- Se on viehättävä oppi, -- sanoo Solmu Sortimo, -- mutta kukaan ei
voi todistaa, onko se oikeaa vai järjetöntä.

Ja hän lisää ajatuksissaan: "Miksikä Nirvana noin puhuu? Miksikä hän
on niin syvällisen ja hienonkärsivän näköinen kuvitellessaan kahta
sielua, jotka voivat löytyä eri kansallisuuksista? Tarkoittaako
hän...?"

Mutta hän ei rohkea loppuun ajatella.

-- Minun täytyy nyt mennä, -- sanoo Nirvana Napoleonovna äkkiä kuni
havahtuen, -- mutta Tatjana mielellään läksisi teidän kanssanne
iltakävelylle. Suostutteko?

Solmu Sortimo läksi emäntänsä ja Tatjanan kanssa kävelylle. Ilta
oli jo myöhäinen. He kulkivat pitkin pienen nevan rantaa, jota
nimitettiin "pikku Jokiseksi", mutta jonka saastaisempaa mätäpaikkaa
Solmu Sortimo ei milloinkaan ollut nähnyt. "Kummallista ettei
heidän aatelisnenänsä mitään tunne?" ajattelee suomalainen. Mutta
Tatjana neiti viittoo kädellään jonnekkin ja huutelee haltioissaan:
"katsokaa! katsokaa!" Ei hän suotta näin huutele tämä pienen
kaupungin karsinassa kasvanut neiti, sillä ruusunpunainen kuu sieltä
juhlallisesti kohoaa taivaanrannalle. Hetkenpäästä alkaa kuulua
omituista ääntä alhaalta mätä-uomasta. Moista ei Solmu Sortimo ennen
ollut sattunut kuulemaan.

-- Mitä se on? kysyy hän.

-- Vedenneitojen laulua! ilvehtii aina veitikkamainen Tatjana neiti.

Ja he seisahtuvat kaikki kuulostelemaan. Sammakkojen kurnu-kuoro se
siellä niin valtavasti ääntelee. Solmu Sortimo alkaa pilkata:

-- Suomalaiset sammakot ovat korkeammalla sivistyksen asteella kuin
nämät venäläiset rapamahat!

-- Älkää sanoko pahaa _meidän_ sammakoistamme! vastustaa
vapaaherratar. -- Ne ovat kaupunkimme hyviä hengettäriä. Niiden ääni
on minulle rakas lapsuudesta saakka ja niiden kuorossa on paljon
omituista ja viehättävää, jota kuullessa mielikuvitus suloisesti
harhailee...

-- Hoo, hoo! panee Solmu Sortimo.

-- Monsieur Karm, -- jatkaa vapaaherratar melkein loukkaantuneesti.
-- Tehän olette aina sanonut rakastavanne luontoa ja luonnon ääniä --
miksette siis suvaitse sammakkojenkin säveliä?

-- Kurnuttakoot Jumalan nimessä! lopettaa suomalainen ajatellen
itseksensä: "kylläpä täällä ahtaalle pannaan". Tietysti oli kovin
varomatonta että hän, tuntematta maan säädyllisyyslakeja, oli
ivallisesti maininnut jostakin, joka seudun asukkaille lapsuudesta
saakka oli pyhää. Olihan hänellä itselläänkin sellaisia luonnon
viehättimiä, jotka venäläisistä tuntuivat vastenmielisiltä...

Aamulla meni hän tapansa mukaan puiston takalistoon uimahuoneelle
huolimatta lähestyvästä ukkosenilmasta, riisuutui ja paiskautui
suolaveteen. Samalla puhkesi kuuro. Ukkonen jyrisi -- hänen
päällänsä, salamat leimusivat ristinrastin, vihuri vinkui ja pienen
lammin aallot pyrkivät ärjähtelemään, vesisade löi alas kuin
rakeilla ampuen. Mutta hän ui, ui ja kelluili kyljellään elementtien
möyrytessä.

Kas tällaisesta hän piti!...

Pukeutuessaan hän ajatteli: mistä elämäänväsymys riippuu? "Jos
ihmiset aina harrastaisivat ruumiinsa hoitoa, ei koskaan olisi
elämäänväsymystä", arveli hän. Ja muisti samalla että Nirvana
Napoleonovnakin oli sanonut olleensa elämäänväsynyt -- nuorena
tyttönä. Siinä määrin elämäänväsynyt että oli tahtonut päästä
luostariin, mutta vanhemmat olivat sen jyrkästi kieltäneet.

"Hänkö kylmän luostarin muurien sisään, iäksi piiloon mailmalta --
hän, itse puhtaus ja hyvyys, jalous ja lempeys? Ainoastaan likaiset,
pahat ja säälimättömät sielut joutavat katumuksessa kuivettumaan
kolkkojen muurien keskellä. Sellaisia ei kukaan kaipaa!"

Solmu Sortimo oli siinäkin näkevinään kohtalon sormen ettei tämä
nainen, jota hän jokapäivä ajatteli, ollut joutunut luostariin.

-- -- --

Nirvana Napoleonovnan syntymäpäivänä ei von Eidmannien asunnossa
vanhan perhetraditsioonin mukaan saatu tehdä työtä; kaikki naiset
olivat jo aamusta aikaisin juhlavaatteisiin pukeutuneet ja vanha
hopeahapsinen kenraalinleski antoi tytärtensä ymmärtää että muori
tänä päivänä suvaitsi vieraita.

Solmu Sortimo oli heti noustuaan juossut kylpylaitoksen tarhuria
puhuttelemaan ja löysännyt kukkarostaan pienen setelin, josta oli
se seuraus että tunnin kuluttua juoksupoika päivän sankarittarelle
toi hyväntuoksuisen kukkaisvihon valkoisia, punervia ja tulipunaisia
ruusuja, samalla aikaa kun suomalainen ylioppilas toisessa
paikassa, kirjansitomossa, jo oli löysäämässä toistakin seteliä
kieliopintorahoistaan. Hänen tarkoituksensa oli hämmästyttää
ystäväänsä tänä päivänä ja sentähden hän jo edeltäpäin oli tilannut
sinivalkoiset korukannet käsinkirjoitettuun käännökseensä omia
runoja; niihin kansiin hän oli liimauttanut omaleikkaamansa
kullanvärisen Suomen vaakunan. Juutalainen kirjansitoja oli hänen
sieluntilansa oivallisesti ymmärtänyt -- sitä todistivat tämän
merkillisen suomalaisvenäläisen kronikan kaikki värit. Tulipunaiselle
kansilehdelle kirjoitti Solmu Sortimo omistussanat "jalolle
ystävälle" liittäen otteen Pushkinin Oneginista (39 luku). Sitten
hän, parransänki leuvalta sileäksi ajeltuna, yllään vaalea kesäpuku,
kiiruhti aarre kainalossaan kenraalinlesken asuntoon.

Hänet otettiin juhlallisesti vastaan ja hänestä näytti että kaikki
hänelle iloisesti iskivät silmää. Nirvana tuli esiin kookkaana,
lempeänä, majesteetillisena. Muodikas puku, soluen somasti alas
uhkeankorkeita rintoja ja ympäri ryhdikästä vartaloa alas jalkoihin,
ei tämän naisen yllä mitenkään näyttänyt turhamaiselta. Kun hän näki
Solmu Sortimon, niin hän jo etäältä tälle hymyili.

-- Onnea syntymäpäivänänne! onnitteli suomalainen ystävä seisoen
komean naisen edessä yhtä kookkaana ja korkeavartaloisena,
hymyilevänä.

-- Hyvin, hyvin paljon kiitoksia! vastasi Nirvana puristaen lujasti
nuorenmiehen kättä. Sitten hän kiiruhti näyttämään aamulla saamaansa
ruusukimppua, mutta kun Solmu Sortimo lisäksi ojensi käärön ja
Nirvana sisällön näki, niin tämä vielä kerran puristi ystävän
kättä ja vakuutti saaneensa lahjan, joka iäti oli säilyvä. Ruusut
kuihtuvat, mutta todellisen ystävän paperille piirtämät sanat eivät
ikinä kuihdu!

Monsieur Karm, ainoa kutsuvieras, istutettiin keskimmäiseksi
aamiaispöytään, ja hilpeä Tatjana sisko mätti hänen eteensä
parhaimmat paistinpalat; yksin hopeahapsinen kenraalinleskikin
osotti tytärtensä ritarille harvinaista huomaavaisuutta sanoen
saksaksi: "Syökää, hyvä herra, syökää, tehkää niin hyvin!" Tämä
arvokkaannäköinen vanha-rouva ei muuten paljon äännellyt ja oli
varsinkin vierasten käydessä vähäpuheinen, osaksi ehkä siitäkin
syystä että osasi huonommin venättä kuin saksaa, aivan päinvastoin
kuin tyttärensä, jotka kaikki puhuivat paremmin valtakunnan suurta
kieltä kuin saksakko-äitinsä kieltä.

Että todella oli perhe-juhla, sitä myös todisti höyryävä pikimusta
kahvi, jota aterialla suurista laseista juotiin Tatjanan leipomien
paksujen vehnäkakkujen kanssa.

-- Syökää, syökää ja juokaa! toimittaa Tatjana neiti väkisten
työntäen leipomuksiaan Solmu Sortimon nenän alle ja kaataen uutta
kahvia lasiin sekä alituisesti laskien leikkiä: -- Jollette syö, niin
kuolette!

-- Ei ihminen elä ainoastaan leivästä... koettaa Solmu Sortimo
estellä.

Aamiaisen jälkeen riensivät kaikki läheiselle kedolle kukkia
poimimaan ja nurmikolla hauskasti istumaan. Yksin Ifigenia neitikin,
joka tuntemattomista syistä näihinasti oli pysynyt Solmu Sortimolta
näkymättömissä, oli nyt mukana ja pyysi hennosti naurahtaen nojautua
yhteisen kavaljeerin vankkaa selkää vastaan. Niin istuskeli tämä
pikkukaupunkilainen seurue selkä selkää vasten kauniilla nurmikolla
nauttien Jumalan luonnon ihanuudesta. Mikä hiljaisuus ympärillä,
mikä rauha! Taivas niin haalea, laaja ruisvainio lainehti kuni meri
vierellä, aurinko paistoi kuumasti maata syleillen, heleävärisiä
perhosia leijaili surisevassa kukastossa... kesää se oli, se oli
kesäinen päiväkulta! Ja kesää oli sekin, kun äkisti -- ennenkuin
kukaan huomasi -- nousi ukkosen kuuro ja ajoi huvittelijat tuulen
ja sateen pieksäminä takaisin huoneisiin. Koko päivän viipyi
Solmu Sortimo tuossa rakkaaksi käyneessä naapuritalossa jutellen,
soitellen, lukien, väitellen -- syöden mansikoita, maistellen viiniä,
juoden vuoroin suklaata, kahvia tai teetä. Ilta loppui yhteiseen
kävelyyn hiljaisessa puutarhassa...

Vaan siellä syntymämaassa, Suomessa -- siellä oli nyt juhannusaatto
parhaillaan, siellä nyt loimahtelivat kokot räiskyttäen säkeniään
valoisaa taivasta vastaan, siellä nyt heiluivat kylänkeinut ja
helähtelivät helkavirret tuhansien järvien rannoilla ja virisivät
suomalaisen sadun siniset liekit aarrehaudoilla...

Nirvanan syntymäpäivä ja suomalainen juhannusaatto!

Voi sinua Solmu Sortimo, missä sinä oletkaan ja missä mielesi
haihattaa, kun et sinä sinne, kotimaahasi, tänä yönä halaja?...

       *       *       *       *       *

Ja uuden hämyn laskeutuessa tuon venäläisen pikkukaupungin
ylitse tapaamme hänet jälleen siellä istumassa ystäväinsä kera
akkunalaudalla.

-- Eilen tein teistä uuden havainnon, -- äännähtää Nirvana, -- olette
hetken lapsi!

-- Nytkö vasta sen huomaatte? vastaa nuorimies.

-- Mutta se ei ole hyvä että sellainen olette, -- arvostelee Nirvana.

-- Mutta sanokaa, miksi juuri eilen tuon havainnon teitte?

-- Sanon sitten kun te ensin sanotte, miksi muka olette syyllinen
minun edessäni?

-- Kas kuinka te kaiken muistatte. Sanon sen joskus toiste, lupaan.
Halveksin itseäni... puheli nuorimies.

-- Tekö muka itseänne halveksitte?! En usko että teillä on syitä
itseänne halveksia. Te vain suurentelette.

-- En suurentele.

-- En usko! väittää myös Nirvana, lempeäntutkiva nainen.

-- Kuulkaa! kuiskaa Solmu Sortimo: -- jos sen sanoisin, niin
katseenne minua kohtaan muuttuisi... ehkä en silloin tässä näin
istuisikaan... ettekä te kanssani näin leikkien keskusteleisi...

-- Älkää puhuko joutavia...

-- Ei, Nirvana Napoleonovna, -- väittää yhä Solmu Sortimo, -- en minä
pilaa laske, vaikka näin kuivasti viittailen... Hyvää yötä, minä siis
odotan...

-- Minä myös! Hyvää yötä, herra Karm.

Ikkunat suljettiin. Solmu Sortimo asteli yömajaansa.



4.


Jo kukkivat niinipuut! Niiden kellahtavanvalkoisten kukkien vieno
tuoksu tuulahteli suloisesti hermosairaan sieramiin. Hän oli ottanut
kahdennentoista kylpynsä suolaisessa lammessa ja hiipinyt sitten
kedolle rukiin reunalle istumaan, perhosten hyörintää katselemaan --
ja omaa elämäänsä miettimään. "Missä tahansa lienenkin, kaikkialla
on osani onnettomuudessa kuihtua!" Sitä venäläisen runoilijan
huudahdusta hän muisti. Kuinka elämä aukeni ahdistavana sille, joka
yhtaikaa tunsi itsensä vapaaksi ja vangituksi! Voisiko mahdollisesti
Nirvana...?

Seljapuissa punersivat marjat tupsuloissa. Kirsikat hehkuivat. Omenat
hohtivat suurina raakiloina.

Kauvan hän makasi nurmikolla auringonpaisteessa. Nukahti onneton
keskellä päivää ja näki unen. Oli sukeltavinaan meren pohjassa, vesi
lämpimästi huljuili ruumista vastaan. Sukelteli ja ui kuin vesilintu.
Äkkiä sattui käsi johonkin, hän tunnusteli, se oli muinaisaikuinen
ritarikypäri, mutta vierellä virui ruumiinraato, ja jostakin alta
aukeni aarrehauta. Järjetöntä unta! "Lienevätkö suolaiset kylvyt
minulle liian väkevät?" ajatteli hän painostavin mielin, nousi ja
läksi majaansa.

Tanja neiti se on hänen ruumiinsa ruokkija. Aina se hänelle jotakin
hyvää lähettää. Tänään se lähettää kupposen tuoretta hunajaa. Solmu
Sortimo syö hunajaa kuin mesikämmen -- ja nauraa.

Kesä Venäjänmaassa käy laatuun! Lepakot illoin ilmassa liitelevät.
Solmu Sortimon ylioppilaslakkia tavoittelevat. Siivet valkosamettia
hiipovat... --

Mutta kuka on Ivan Grosnij, historian Julman kaima?

Se on Irina laulajattaren isä, 80-vuotias äijä, kuuluisa
hovihermolääkäri, joka nyt on puolisoineen ilmestynyt asumaan
naapuritalon yläkerrokseen. Ja tämä Ivan Grosnij on suuresti
huvitettu ammuskelemaan akkunasta ulos kadulle. Eilen sattui
Eidmannien koira-ressu "Ruska" kovin hermostuttavasti
haukkumaan Eljan kadulla. Tiesipäs vanha hermolääkäri, miten
hovissa menetellään. Sieppasi Montekristo-kiväärinsä ja ampui
häikäilemättä. Ampui onneksi vain yhden jalan puhki, mutta kuula
vingahti jonkun sielulla varustetun olennonkin korvissa. Poliisi,
Venäjän hyvinkasvatettu poliisi, ei mitään virkkanut. Eikä koiran
omistajakaan, kenraalinrouva. Ei hänkään mitään virkkanut -- sillä
hänkin oli hyvinkasvatettu. Mutta arvoisa muori suvaitsi tulla
kipeäksi. Ja se oli sangen tärisyttävä tapaus pikkukaupungin elämässä!

Tänään kuljetettiin syytteenalainen koira ulkopuolelle ikuista
kaupunkia, jonnekkin tuttujen turviin rauhassa elääkseen. Tatjana,
Olinkka, vapaaherratar Armendorf sekä heidän hyyryläisensä monsieur
Karm sitä saatossa kuljettivat. Mutta hyvät tuttavat, jotka asuivat
kolmen kivenheiton päässä pyhästä kaupungista, eivät sattuneet
olemaan kotona. Ovet tiukasti suljetut. Koiranen Ruska, kolmijalka,
tuotiin siis riemusaatossa takaisin isiensä kaupunkiin. Ampukoonpa
todellinen valtioneuvos vielä toisen kerran!

Solmu Sortimo poikkesi koirasaattueesta ja kurkisti kaupungin
hautausmaille. Siellä lepäsivät venäläiset, saksalaiset, puolalaiset
ja juutalaiset eri ryhmissä. Makasi siellä tsherkessejäkin
puolikuun-merkkeineen. Hebrealaista aitausta vartioi vanha
juutalaisukko kolmen koiransa kanssa. Miksi? Siksi että todelliset
isänmaanystävät olivat häväisseet täkäläisiä juutalaisia. Oli siellä
itsemurhaajainkin hautoja. Runonkatkelmia haudoilla -- Kristuksen
kuvia -- pääkallon kuvia helvetin lieskojen keskellä. Kaikki synkkää
ja surkeaa.

Miksi hän sinne kurkistikin?... Keskellä kaunista kesää!...

-- -- Taas joutui ylioppilas Karm huviretkelle. Oli heinäkuun ensi
päivä. Nyt oli mukana Nirvana Napoleonovnakin. He kulkivat pitkin
lainehtivien ruisvainioiden pientareita, yli hyväntuoksuisten
apilasniittyjen, kohti itää. Noin neljä virstaa kuljettuaan
istuutuivat iloiselle kukkanurmelle: toiset jatkoivat pian retkeänsä
Pyhän Pietarin kylää kohti -- mutta Nirvana ja suomalainen ylioppilas
jäivät joukosta.

-- Me tulemme kohta, -- huudahti Nirvana meneville sisarilleen antaen
ymmärtää että tahtoi hetkeksi jäädä rauhaan omaisiltaan. Hänen
silmänsä välkähtelivät ylevästi ja uhkea povi huohotti rientävästä
käynnistä. Vienosti punehtivin poskin oikaisi hän komean vartalonsa
nurmikolle.

Aurinko paistoi tulikuumasti kukkanurmella lepäilevien päälle. Koko
luonto tuoksui väkevää elinvoimaa...

Miespuolisessa olennossa syttyi suloinen himo hiipiä ystävän syliin,
suudella häntä ja... oi Jumala! miksei hän saanut likeltä tuntea
Nirvanan lämpöistä verta, koska hän kerran niin likeltä sai tuntea
hänen lämmintä henkeäänkin?

Solmu Sortimo tyrmistyi tätä himoaan, hänelle oli opetettu, syvälle
sydämmeen isketty, että moinen vapaus oli -- mitä suurinta syntiä,
mitä hirveintä rikoksellisuutta.

Ei! hän ei tässä tilassa uskaltaisi pikkusormellaankaan kajota tuohon
ylevään naiseen. Suudella -- ei! eihän hän koskaan vielä ollut
suudellut naista, vaikka oli siitä jo vuosia uneksinut. Hän oli
näissä asioissa ujo kuin lapsi, pelkuri kuin karitsa.

-- Monsieur Karm, mitä te taas mielessänne haudotte? äännähti Nirvana
viehkeästi.

-- Oh! minä vain -- eksisteeraan... nauroi Solmu Sortimo niin että
kuopat tulivat poskiin.

-- Olkaa niin rakastettava: pidelkää hiukan päivänvarjostinta
päälläni! pyysi Nirvana yhä viehkeämpänä, salaa ihaillen muukalaisen
naurukuoppia.

Toinen totteli, mutta ajatteli itsekseen: "Jospa tietäisitte, naiset,
kuinka minua salaisesti kidutatte!"

Heidän kummankin silmissä kimmelsi kirkasta hehkua, mutta he
ikäänkuin välttelivät kohdistamasta, sitä toinen-toiseensa.

Eivät he paljoa puhuneet. Luonto heidän ympärillään vain puheli.
Väkevät tuoksut nousivat kukkaisesta maasta. Keskipäivän aurinko
heidän hermojaan herpaisi.

Nousivat... itsensä voittaneina... uskoen tulevaisuuteen...

Nirvana ja Solmu Sortimo saapuivat toisten perästä Pyhän Pietarin
kylään.

Siellä jo retkeläiset istuivat höyryävän samovaarin ääressä
mehiläistarhassa, omenapuiden siimeksessä. Ystävällinen venäläinen
mushikka, hampaissaan savuava tuohus, ammensi parhaillaan
mehiläispesästä tuoretta hunajaa ja tarjosi vieraille. Tuhansittain
mehiläisiä ja kimalaisia pörisi heidän ympärillään.

-- Nähkääs kuinka hyviä ihmisiä me kaikki olemme! huudahti Tatjana
neiti. -- Mehiläiset eivät koskaan pistä hyviä ihmisiä.

-- Minä yksin olen paha! nauroi isäntä. Minun täytyy madella heidän
keskellään säkki päässä, suitsu suussa. -- Mistä tämä vieras herra on
kotoisin? kysyi hän sitten tervehdittyään Solmu Sortimoa.

-- Suomesta! vastasi tämä. Neidit myös kiiruhtivat kilvan huutamaan:
-- Hän on Suomesta!

-- Vot, vot, -- sanoi talonpoika. -- Kuulen mie jo murteesta että
herra on saksalainen.

-- Kuinka herttaista ja yksinkertaista kansaa! ylisti Olinkka neiti.

Ja niin he istuivat, tämä pikkukaupungin herrasväki ja nauttivat
venäläisen talonpoikaiskylän vieraanvaraisuudesta -- ja syöminen ja
juominen näytti heille olevan päivän tärkein asia. Solmu Sortimo
pistäysi olkikattoisessa tuvassa ja tapasi siellä nöyrästi niiailevan
muijan; huoneen seinät paistoivat kirjavanaan keisarin ja pyhimysten
kuvia. "Täällä asuu hyvinkasvatettua orjakansaa" ajatteli suomalainen
ja tuli ulos. Sikoja, porsaita, kukkoja kanoilleen, ankkoja, hanhia,
pässejä, partaisia pukkeja, vieläpä jäniksenpoikiakin parveili
kylänraitilla. Kylän laidalta kantautui korviin viikatteiden hiontaa.

He läksivät joukossa kylän niitylle päivällisen syötyään ja
lepäilivät heinärahojen helmoissa, yllään vaaleansininen kesäillan
taivas ja korvissaan viikatteiden narskahdukset nuorta nurmea
niitettäessä sekä sieran ja teräksen omituinen yhteissointi. Punaisia
puseroita häilähteli heidän edessään. Kaukaa metsänreunan takaa
harvakseen helkähteli käen kukunta.

Solmu Sortimo kuunteli luonnon kaikkia valtaääniä, mutta enin
kuitenkin oman sydämmensä sykähdyksiä. Siinä lepäsi taas tuo rehevä
nainen hänen rinnallaan. "Milloinka minun onneni käki kukkuu?"

Kuni unissakulkija palasi hän naisten seurassa takaisin kaupunkiin
hajamielisenä kuunnellen Olinkka-neidin uskontunnustuksia pirusta
ja selitystä siitä, kuinka jotakin ihmeitätekevää jumalanäidinkuvaa
juuri näinä päivinä kuljetettiin läpi maalaiskylien ja millaiset
öiset juhlamenot olivat tarjona parin peninkulman päässä kaupungista,
joihin muka hänenkin, herra Karmin sietäisi matkustaa.

-- Älkää viitsikö minulle puhua ikuisista ihmekuvistanne! sanoi
suomalainen kärsimättömästi.

Olga Napoleonovna, Nirvanan sisko, oli Solmu Sortimolle
päivä-päivältä ruvennut käymään yhä vastenmielisemmäksi. Mikäli
hänen kiintymyksensä toiseen sisareen kasvoi, sikäli sietämisensä
toisen suhteen yhä väheni. Hän ei sille mitään voinut. Olinkka
neidin ääni soi hänestä äitelältä, tämän nuoren naisen silmät
ja kasvot häntä iljettivät, hänen pianonsoitostansa ei hän enää
nauttinut, hänen laulunääntänsä hän vihasi. Jokainen sana, jonka
Olga Napoleonovna sanoi, ärsytti häntä; hän olisi halunnut häntä
pistellä ja pilkata ja armottomasti matkia hänen aina samanlaisia
ja liian vähästä aiheutuvia huudahduksiaan. Suomalaisen olisi
tehnyt mieli pitää tuolle nuorelle venakolle saarnoja ulkonaisesta
sivistyksestä, kun esimerkiksi näki tämän sormillaan syövän hunajaa,
ja ennenkaikkea olisi hänen tehnyt mieli kysyä, pesikö baarishnja
milloinkaan hampaitaan, vai oliko hänellä huono vatsa, koskapa
hengityksensä huokui niin pahalle?... Ja vaikka toinen sydämmeltään
lienee ollut erinomainen tyttö, niin hän kuitenkin häntä halveksi.
Kuinka saattoivatkaan pienet ulkonaiset seikat tehdä hänelle jonkun
olennon niin vastenmieliseksi? Sehän oli ihan kauheaa! Mahtoiko
muilla ihmisillä olla samanlaisia tunteita? Hän, Solmu Sortimo, ei
voinut pitää ihmisestä, jonka hengitys lemahti pahalta. Olkoon tehnyt
hänelle mitä hyvää tahansa. Ei voinut, ei voinut!

Ei Olga Napoleonovna itse aavistanut, kuinka hänen läsnäolonsa
muukalaista kiusasi. Herrajumala, miksi oli tyttö niin ruma? Rumin
kaikista, vaikka nuorin! Muut toki eivät rumia olleetkaan. Tuo ruma
näki lisäksi unia, maireita unia nuorista miehistä ja laukkasi alati
valokuvaajassa? Kuinka nurinpäin olikaan kaikki tässä pikkumailmassa!
--

Mutta kaksi on, joihin ei Solmu Sortimo koskaan kyllästyisi.
Toinen on hänen ruumiinsa ruokkijatar, toinen -- hänen sielunsa
sulostajatar. Toisella on sydän kuin hopeanhelinä, luonto iloinen
kuin kilisevä kultakulkunen -- toisella sydän viileä ja puhdas kuin
vuorilampi syvällä tunturien kätkössä, tyyni, uljas, ikisäilynyt,
lumoava... ja hänen luontonsa luja ja lempeä kuin voimakkaasti
puskeva länsituuli lämpöisenä kesäpäivänä...



5.


Nirvana von Eidmann ja Solmu Sortimo Karm? Jumalanähköön, ovatko
nämät kaksi siis aivan varmat jo toisistaan? Mitä ihmettä lieneekään
Solmu Sortimo ystävälleen kirjoittanut, koskapa huviretken
jälkeen saapi kuningattareltaan kirjeen... -- kirjeenkö? ah, nyt
ollaan sotkuisilla poluilla. Vain kivenheitto väliä ja kuitenkin
turvaudutaan paperiin ja kynään? Näin kuuluu Nirvana Napoleonovnan
ensimmäinen kirje Solmu Sortimolle:

    'Herra Karm!

    Miksi minä olisin Teihin tyytymätön? Miksi olisin Teihin
    suuttunut? Mistä syystä Teitä halveksisin? mikä sitä muka
    todistaa? Sairas mielikuvituksenne se vain panee Teidät minua
    loukkaamaan ja heittämään vasten silmiäni sanoja että Te minua
    halveksitte. Tiedättekös: tällä hetkellä Te muistutatte minulle
    epäjumalanpalvelijaa, joka, jos hänelle kaikki hyvin käy,
    kantaa epäjumalalleen kaikenmoisia uhrilahjoja, ja päinvastoin,
    jos hänelle joku asia jää onnistumatta, viskaa epäjumalan
    kunniapaikaltaan ja antaa sille ruoskaa! Te nuhtelette minua
    siitä että olette minua kunnioittanut, mutta olenko minä
    sitä koettanutkaan ansaita? Olen aina ollut luonnollinen,
    tuntuipa rinnassa hyvälle tai pahalle -- sellainen olen ollut.
    Kunnioittaa? -- se on liian heikko auringonsäde talvisena
    päivänä, se on liian ikävä -- ei! kerran minä jo olin laskevinani
    parempaakin... mutta tämä jumalainen kipuna ei milloinkaan
    valaise Teidän sisäistä mailmaanne -- sentähden että Te liiaksi
    rakastatte itseänne.

    Ja kuinka Te rohkenette ajatella että kaikki Teille täytyy
    anteeksiantaa -- ainoastaan sentähden että Teillä on surullinen
    kohtalo, vaikka se henkilö, jota Te verisesti loukkaatte, tällä
    kertaa kenties on sata vertaa enemmän kärsinyt kuin Te ja
    kantaa nyt raskasta ristiä unhottaen oman itsensä, jonka tähden
    ympärillä-olijat usein erehtyväisesti luulevat että hän on
    suutuksissaan tai tyytymätön seuraan ja muuta senkaltaista, joten
    marttyyri saa kestää ansaitsemattomia iskuja. En huoli enempää
    purkaa tätä karvaiden tunnelmaini tulvaa...

    Ja jos me kaksi emme ole saaneet tarpeeksi vaihtaa sanoja, niin
    sanokaa, kuka on siihen syypää? Te olette muka aina niin kiinni
    töissänne ja jos minä kysyn, niin Te ette vastaa, vaan pakenette
    minua -- no, sanokaa siis, sillä tottakai minullakin on oma
    itserakkauteni, vaikka ylipäänsä luotankin sananlaskuun: "ei
    väkisten lempeäksi tulla".

                                                    N. v. E.'

Herra Jumala, minkä ankaran rippisaarnan Solmu Sortimo saikaan!
Eipä hän ikinä olisi uskonut että Nirvana von Eidmannin kädestä
moista singahtaa! Eikä hän tiennyt olevansa niin syynalainen kuin
naapurissa arvosteltiin. Oikeastaan ei hän ollut osannut ukkosilmaa
aavistaakkaan.

Olipa siinä miettimistä koko yöksi, mistä kaikki tämä rankkasade oli
aiheutunut.

Aamulla hän sitten rupesi sommittelemaan vastausta:

    'Rakastettava Nirvana Napoleonovna!

    Eilen illalla myöhään luin kirjeenne. Minkä vaikutelman se teki,
    on vaikea kuvata. Sanon vain että sydämmessäni kovasti säikähdin:
    Mitä olikaan tapahtunut? Nirvana Napoleonovna, tahdotteko kuulla
    ja uskoa minua? Sillä minä vakuutan teille että taaskin tämä
    kirottu venäjän_kieli_ on ollut syypäänä kaikkeen. Minä näet en
    kirjoittanut teille että nyt muka "halveksin teitä" -- Jumala
    varjelkoon -- vaan kirjoitin teille että _jos_ te halveksisitte
    minua, niin minäkin teitä halveksisin, mutta tiedättekö, miksi
    näinkään kirjoitin? En vähintäkään tahtonut teitä loukata, en
    vähintäkään "heittää vasten silmiänne syytössanoja", vaan nuot
    sanat johtuivat satunnaisesta kuvittelusta ja se oli olevinaan
    runollinen lausumatapa, jossa sanaleikki sai ylivallan. Ettekö
    usko minua? Uskallan vielä lisätä että päästin nuot sanat ilman
    mitään syvällisempää syytä, sillä sinä hetkenä tunsin sielussani
    että vaikkakin te minua todella halveksisitte, minä puolestani
    en kykeneisi sitä tekemään, vaan ainoastaan surisin että olisin
    kadottanut sellaisen sielun ystävyyden ja luottamuksen, jonka
    tuttavuus kanssani koko elämääni nähden merkitsee paljon.
    Mutta nythän tiedän ettette minua "halveksinut" ja että kaikki
    otaksumani olivat ainoastaan "sairaan mielikuvitukseni"
    hedelmiä, kuten oikein lausutte kirjeessänne, joka minua
    suuresti viehättää, vaikka en vielä sen jokaista lausumaa
    ymmärrä. Totta on että te aina olette ollut luonnollinen koskaan
    koettamatta "ansaita kunnioitustani", tämän minä täydellisesti
    uskon tietäen että olette sielultanne ylimyksellinen -- ette
    ainoastaan ulkomuodoltanne. Niin, te ette ole koettanut ansaita
    minun kunnioitustani, -- minun, oudon maan ihmisen, mutta
    kuitenkin te huomaamattanne olette ansainnut minun täyden
    "kunnioitukseni". Tällä minä en tahdo imarrella enkä loukata.
    Olenhan jo ennen teille sanonut että olette ensimmäinen nainen,
    jossa olen löytänyt epätavallisen, epäjokapäiväisen sielun, ja
    sellaisen hyvyyden ja sellaisen hellyyden että se jo nousee
    liki täydellisyyttä. Jospa tietäisitte, millaisen vaikutelman
    te joka-päivä minuun teitte niinä ensimmäisinä viikkoina, kun
    täällä olin! Te, Te alati olitte mielikuvituksessani, kaipuulla
    odottelin illan tuloa saadakseni yhä uudestaan nähdä teidän
    jalot ja säveät kasvonne ja kuulla teidän minulle sulosointuista
    ääntänne! En koskaan unohda noita iltoja, vaikka olenkin
    hetkien lapsi. Olen kiitellyt kohtaloa ja vieläkin kiitän
    että se kerran minullekkin soi tuttavuuden sellaisen, joka
    vaikuttaa parantavasti koko olentooni. Monta kertaa teistä olen
    kirjoitellut isänmaahani, kertoen omaisilleni, kuinka te olette
    hyvä ja kuinka te ihmeellisesti tunnette ihmisiä... Oi jospa
    minulla ajoissa olisi ollut sellainen kasvattajatar kuin Te,
    niin olisin tällä hetkellä kokonaan toinen olento! -- näin minä
    usein itsekseni olen ajatellut ja vieläkin ajattelen. Ja minä
    uskon että Te paljon olette kärsinyt, todella paljon enemmän
    kuin minä, vaikka kärsimyksemme lienevät erilaiset. Te sanotte
    että minun kunnioitukseni on vain "heikko auringonsäde talvisena
    päivänä ja liian ikävä" ja että te kerran jo "parempaakin"
    toivoitte, ja jotakin hyvin surullista sekä teille itsellenne
    että minulle piilee noissa sanoissanne "jumalaisesta kipinästä",
    joka ei osakseni voi tulla sentähden että muka "liiaksi rakastan
    itseäni". Mitä tuo vertauksenne merkitsee, en varmasti tiedä.
    Minulla on voimakas fantasia. Tällä hetkellä kaikuvat hätäkellot
    kaupungilta, jossa riehuu tulipalo, täytyy lopettaa. Jumalan
    tähden, Nirvana Napoleonovna, antakaa minulle anteeksi -- en ole
    niin paha kuin ajattelitte. Teidän ystävyytenne on minulle täällä
    tärkeämpi kaikkien muiden ystävyyttä, miltä sitten lienenkin
    teistä näyttänyt ja kuinka toisin teistä edespäinkin tullenee
    näyttämään -- sentähden että minussa kiistelee kaksi sielua.

    Kunnioittaen jään

                                              siksi mikä olen.

    P.S. Jos vastaatte, niin vastatkaa vain lyhyesti: oletteko vielä
    vihainen minulle vai ette?'

Koko päivän odotteli kirjeenlähettäjä vastauslippua uskaltamatta
mieskohtaisesti mennä naapuriinsa. Vihdoin illan pimetessä saapui
vastaus:

    'Varjelkoon Teitä taivaan Jumala, kallis Solmu Sortimo.

                                        Entinen Nirvana.'

Silloin vasta nuorelta mieheltä pääsi helpoituksen huokaus ja hän
tiesi nyt että ukkonen onnellisesti oli jyrissyt ohi ja että ilma
hänen ympärillään tuulahteli ehkä vielä puhtaampana kuin ennen.

       *       *       *       *       *

Ja ikäänkuin haihduttaakseen ilmaan viimeisetkin nystyrät
sykertyneistä sydämmistään, läksivät he, Nirvana von Eidmann ja
ylioppilas Karm heti seuraavana aamuna pienelle rautatiematkalle
erääseen paikkaan, jonne Nirvana usein oli aikonut. Että Tatjana
sisarkin tuli mukaan, sitä vaati, paitsi oma halu, se vanhanaikuinen,
herttainen säädyllisyydentunto, mikä oli painanut leimansa von
Eidmannien koko perheeseen.

Oli paisteinen, hiostuttava heinäkuun sunnuntaipäivä, kun nämät
kolme ihmistä eräältä pieneltä asemalta astuivat alas junasta ja
kävelivät puolen virstan päässä näkyvään taloon, joka sijaitsi
jyrkällä jokitöyräällä ja jonka pihakummulla suuri tuulimylly seisoi
ojennellen taivasta kohden valtavia siipiään. Tässä nummimajassa asui
saksalainen mylläri Wolkenfeld, Eidmannien tuttava, ja harvinaiset
vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Asunto oli sievä; pienessä
ryytitarhassa akkunain alla kasvoi ruusuja, georgiineja, reseedoja ja
punamarjaisia kirsikkapuita. Paitsi tornimaista tuulimyllyä sijaitsi
alhaalla joen uomassa harmaa vesimylly siipirattaineen ja noine
ikuisine, hiljaisine kohinoineen, mikä niin omituisesti vaikuttaa
ihmisen mielikuvitukseen.

Yltympäri vihertäviä vieremiä levisivät laveat, majesteetilliset
ruisvainiot, joiden huojuvan tähkämeren ääriviivat haihtuivat
taivaanrannan syvään sineen. Nummimajan kartanolla aivan porrasten
edessä seisoi iso paasikivi, jonka alla, isännän unien mukaan, lepäsi
aarre. Kivenheiton päässä talolta aukeni hiljainen hautaustarha,
jonka eräästä rististä Solmu Sortimo saattoi lukea seuraavanlaisen
kirjoitelman:

"Sinä, joka katsot tätä ristiä, istahda alas penkille, viivähdä
hetkinen ja taita kukkanen minun muistokseni. Minä olen kotonani
-- sinä minun vieraanani." Sitten näytettiin heille kumpua, missä
sanottiin lepäävän kuuluisan Mitka-juoksijan, joka oli juossut kilpaa
kiivaimmankin troikan kanssa; eräs talonpoika oli hänet tappanut
vainajan oman ennustuksen mukaan. Oli siellä joku kolmaskin hauta,
jolle Nirvana vei kukkia.

Kaupunkivieraat viettivät koko päivän ystävällisen myllärimestarin
luona syöden ja juoden vuoroin ulkona, vuoroin sisällä. Aamulla kello
7, kun Nirvana Napoleonovna, turhaan kolkutettuaan ovelle, astui
herra Karmin makuuhuoneeseen, ei hän tätä tavannutkaan. Suomalainen
ystävä oli kadonnut, ja auki heitetty akkuna osoitti reijän, josta
lintu oli häkistään paennut. Hän hiukan hämmästyi, mutta kohta huusi
mylläri tuulimyllyn tornista että valkoinen lakki vilkkui kaukaa
vainiolta. Puolen tunnin päästä vilahti se jo pihassa ja molemmat
neidit von Eidmannit riensivät sitä vastaan.

-- Missä olette ollut, monsieur Karm?

-- Aamuruskon mailla... satujen saarilla... valkeuden
valtakunnassa... pyhillä teillä, jalosukuiset neidit! vastaili Solmu
Sortimo juhlallisesti ja kertoi hehkuvin poskin, kuinka hän jo
kello 3 oli hypännyt ulos akkunasta ja lähtenyt nousevaa aurinkoa
vastaanottamaan.

Ja oli tuntunut niin ihmeelliseltä hänen mielessään, ei iloiselta,
vaan avaralta, ei synkältäkään, vaan haalealta ja omituisen hartaalta
ja vapaalta. Ja hän oli tuijottanut äänettömänä aamuruskoa kohti,
mutta sitten kun auringon kuningasvaunut kultaisin rattain ajoivat
esiin lakeudelle, silloin oli hänessä herännyt laulun halu. Ja hän
oli laulanut rintansa täydeltä selittämättömin sanoin ja sävelin
aivankuin olisi hän ollut yksi niitä, jotka mielettömässä huumeessa
hurraavat suuren valtakunnan tsaarille, joka sotilasleirillä ajelee
yli äärettömien vainioiden...

-- Te olette uneksija! arveli myllärin rouva.

He heittivät väliaikaiset hyvästit Wolkenfeldeille ja läksivät
kolmisin jatkamaan retkeänsä toisen saksalaisen myllärin kartanoa
kohden, jonne sanottiin olevan matkaa kuusi virstaa. He vaelsivat
jalkaisin halki noiden lainehtivien vainioiden ja tuoksuvien
heinikkojen ihanassa helteessä tuontuostakin pysähtyen kukkasia
keräilemään tai heinäsuovissa lepäilemään. Ei ainoatakaan muuta
ihmistä näkynyt äärettömällä niityllä. Ja kun Tatjana kerran riensi
heistä edelle ja Nirvana ja Solmu Sortimo jäivät kahdenkesken
kukkanurmelle istumaan sekä katsahtivat toisiansa silmiin, niin tämä
suvensuloisen lakeuden rajaton vapaus, jossa he huomasivat olevansa
yksin, heitä kumpaakin säpsähdytti, pyhästi vavahdutti ja pani heidän
sydänhermonsa väräjämään. Ja he heittivät pingoitetun katseen läpi
kullanhohtavan, auteressa savuavan ilman... ikäänkuin salaa rukoillen
apua, jotta näkisivät ihmisiä...

-- Kuinka kuuma! äännähti Nirvana kääntäen kasvonsa poispäin
toveristaan ja viuhtoen silkkisellä nenäliinallaan. Sitten hän
sanoi herra Karmille, joka siinä lepäsi ikäänkuin läähätystään
pidätellen vatsallaan nurmikolla: -- Hyvä ystävä Solmu Sortimo,
menkää te tavoittamaan Tanjaa ja antakaa minun jäädä vähän yksikseni!
Tarvitsen... oikoa sukkiani.

"Enkö saa auttaa?" ajatteli toinen, mutta totteli nöyrästi, tuntien
jo hyvin Eidmannien pyhät säädyllisyyslait ja ollen haluton niitä
omasta alotteestaan rikkomaan. Ja tavotettuaan Tatjanan tunsi
että oli parasta niinkuin oli ja ettei häntä, kokematonta, ujoa
nuorukaista kukaan nainen vielä koskaan ollut mihinkään luvattomaan
houkutellut. Ylevä, ylevä ja puhdas oli hänen ystävänsä Nirvana!
Kuinka hän häntä kunnioittikaan, ihmeolentona ihailikaan! -- --

Kultaiset, sakeat auteret vipajoivat nummella... Kas, nyt ne äkkiä
ohenivat ja lakeuden reunasta tanssi vastaan vilpas tuuli, raittiisti
hivellen kulkijain kuumia poskia.

-- Vettä, vettä! huudahtivat kaikki kolme.

-- Se on suuri järvi, Venäjättären silmä!

-- Se on oikea ulappa, jossa aaltoja käymään mahtuu!

-- Kuinka viileätä! Kuinka ihanaa!... En ikinä ennen ole nähnyt
oikeata järveä! huudahteli Tatjana neiti lapsellisessa riemusta.
Ja lisäsi sen, minkä todellinen venakko aina lisää, kun jotakin
mieluista luonnossa keksii: -- Kerrassaan hurmaavaa! _Prosto
prjeelestj!_

Suuren järven ulappa siellä todellakin aukeni heidän edessään ja
he lähestyivät aavikon reunaa, jolla kohosi mylläri Gartenranken
kartano, kuni pieni linnoitus, korkeilla, valkoisilla kivimuureilla
ympäröity.

Mutta hiukan syrjässä, suuren järven partaalla seisoi mustunut
kalastajakylä...

Sinne alas kohisevaan rantaan riensi Solmu Sortimo ja hyppäsi
ensimmäiseen venheeseen, joka parahiksi oli jostakin saapunut. Ja
Solmu Sortimo tahtoi näyttää, kuinka Suomessa soudetaan!...

Mutta perätuhdolla keinui aaltojen tahdissa roteva kalastajatyttö,
jonka valkoiset hampaat, raikas nauru, verevät poskipäät ja kirkkaat
silmät suomalaista ylioppilasta hätkäyttivät. Ja hän sanoi itsekseen:
"Täälläkin on kauneutta!" Ja souti hämmästyneenä takaisin lisäten
ajatuksissaan: "Jos minä nyt olisin niinkuin monet muut, niin
tuonne mustuneeseen kylään minä hiipisin -- ja tervettä, verevää
kalastajatyttöä yhä naurattaisin ja hänen valkoisia hampaitaan
ihaeleisin. Ja antaisin palttua noille aatelisneideille!"

Nämät olivat vain lentävän hetken heikkouksia hänessä, ehkä
samaanvivahtavia kuin jonkun entisajan venäläisen runoilijan,
joka karkasi mustalaisseuraan Venäjän villeille aroille jättäen
kyllästyneenä hienon mailman selkänsä taa.

Pian hän niistä erkani, kun Tatjana von Eidmann saapui häntä
päivälliselle huutamaan samalla innostuen keräilemään helmaansa
pieniä kiviä, jotka aallotarten salaiset sormet olivat soikuloiksi
sorvailleet.

-- On sääli että täytyy jo huomenna lähteä paluuretkelle, -- sanoi
Solmu Sortimo, -- olisin halunnut hiukan tutustua noiden kalastajain
elämään...

-- Niin, ihan varmasti te löytäisitte täällä paljon runollisuutta!
myönsi Tatjana lämpimästi. -- Mutta miksette voikkin jäädä muutamiksi
päiviksi?

-- Enhän toki seuran pettäjäksi rupea, -- sanoi Solmu Sortimo nousten
ylös törmää Tatjanan jälissä.

Heidät pantiin komean Nirvanan kanssa istumaan rinnakkain
päivällispöytään, ja talonväki heitteli kiharapäiseen suomalaiseen
herraan tutkivia silmäyksiä.

-- Puhutteko saksaa, nuori mies? kysyttiin saksaksi.

-- Vallan vähän, sopersi Solmu Sortimo ja söi ja käänsi puheen aina
venäjäksi. Hänen oli mahdotonta ajatella kahta vierasta kieltä
yhtaikaa.

Sitten olivat vieraat suuressa puutarhassa ja saivat luvan syödä
marjoja kirsikkapuista niin paljon kuin halusivat; omenat riippuivat
vielä raakoina puissaan.

Outojen saksalaissiirtolaisten keskellä, joiden elämästä ei
tuntenut olevansa erittäin viehätetty, loi Solmu Sortimo etsivän
silmäyksen Nirvana Napoleonovnaan, mutta ei voinut olla muistelematta
kalastajatyttöä, jonka kanssa oli soutanut.

-- Minäpä näin kaunottaren! tunnusti hän ystävälleen.

-- Silmistänne toki heti huomasin päivälliselle tullessanne että
olitte näyn nähneet, -- sanoi ystävä rauhallisesti. -- Ette osaa
mitään peittää.

-- En tahdokkaan!

-- Ja vaikka tahtoisittekin... Kaikki teistä läpikuultaa!

-- Hoo, hoo... naurahti toinen, arvellen hiljaa mielessään: siellä
vainiolla näin vilahduksen hänen itsensäkin sisintä!

He kävelivät alas järven rantaan lähteäksensä Nirvanan kanssa
kahdenkesken soutelemaan, mutta äkkiä nouseva ukkosenkuuro ajoi
heidät takaisin taloon ja vieraiden täytyi koko illan istua
saksalaisen myllärin tuvassa sadetta pitäen. Vasta yön tultua lakkasi
sade. Solmu Sortimo pantiin nukkumaan toiselle puolelle pihaa samaan
kammioon mylläri Gartenranken kanssa, joka hänelle sotkuisella
venäjänkielellä kertoili "geschäfteistään" sekä siitä, miksi oli
luopunut saksalaisesta isänmaastaan. Hajamielisesti kuunteli häntä
suomalainen ylioppilas väsyneenä loikoen keskellä lattiaa, johon
hänelle oli tila laitettu.

"Elämä on häälymistä, aaltoilemista", ajatteli hän.

Aamulla läksivät vieraat talonväen kanssa yli samojen siintävien
vainioiden ja palasivat vihdoin iltajunassa kaupunkiin.

Solmu Sortimon saattaessa von Eidmannin neitejä näiden kotiin,
kohtasi häntä se odottamaton ilmiö että laulajatar Irina Ivanovna
sillä aikaa oli aavistamattoman pian saapunut takaisin Pietarista ja
seisoi parhaikaa kenraalinlesken talon portilla, jo kaukaa iloisesti
irvistellen retkeltä palaaville, varsinkin suomalaiselle. Solmu
Sortimo ei hämmästynyt, ei ainakaan hämmästystään näyttänyt. Mutta
sitä hän ei voinut välttää että kohtaus hänen ja Irina laulajattaren
kanssa jälleen muodostui koomilliseksi. Kuin kissa ja koira nämät
ihmiset toisilleen taas sähähtivät. Kissa naukui ja keimaili
ranskaksi, koira murisi ja alkoi haukahdella suomeksi.

-- -- --

Nirvana vain hymyili heitä kuunnellessaan.

Käsittämätöntä oli, miksei ylioppilas Karm mylläriretkeltä tultuaan
sitten moneen vuorokauteen rohjennut mennä von Eidmannien luokse.

Suloisten naapurien ikkunat tosin hänen sivu kulkiessaan sattuivat
olemaan suljettuina eikä kenenkään tuttua päätä vilahtanut ruutujen
takaa. Solmu Sortimo oli aina ollut herkkä ja päätteleväinen
ulkonaisista satunnaisuuksista...

Hän tunsi olevansa hyljätty ja vaelsi raskaissa mietteissä.

"Tässä minä kuljeksin, yksinäinen muukalainen vieraalla maalla. Ei
ketään se liikuta että minulla on ikävä. Jos itseni lopettaisin ja
jättäisin rintani päälle lipun, ehkä minua sitten vasta uskottaisiin?"

Jonakin iltana tultuaan suuresta puistosta, missä oli syrjästä
seurannut outojen kylpy vierasten iloisia leikkejä, kirjoitti hän
päiväkirjaansa runonkin:

    Ah kuinka mun ompi nyt ikävä,
    Ah kuinka on mieleni musta,
    Kun yksin rientävi elämä
    Ja ei ole lohdutusta...

    On kullat toisilla kullakin,
    Ne illoilla kaksin kulkee,
    Ja varjossa vaahteran useakin
    Oman armaan syliinsä sulkee.

    Vaan mulla ei kullasta muruakaan
    Sulolehtojen liepeillä laulaa,
    Mun haaveeni vaan unihoureissaan
    Vale-impyjä kärsien kaulaa...

Solmu Sortimon mielihautelut hiukan virkistyivät, kun jonkun päivän
kuluttua kaupunkiin ilmestyi suomalainen maisteri Långström, joka
joutui hänen asuinkumppanikseen vapaaherratar Armendorfin hoitoon.



6.


Taas on tullut kesäilta, taivas seijastuneena kaareilee, tuuli
on vaijennut. Punakeltainen täyskuu verkalleen nouseskelee
apilastuoksuisen tasangon näköpiirin takaa, ja suurena, rauhallisena
kurkistaa suoraan sitä viheriäksi maalattua taloa kohden, joka seisoo
Eljankadun ja Pimeän poikkikadun kulmauksessa.

Pari ikkunaa on kadulle päin avattu, kaihtimet tiiviisti eteen
lasketut, mutta niiden läpi kuultaa lampun keltainen valo ja
vilvehtii liikkuvia ihmisvarjoja, samalla kun innokas laulu ja
flyygelin sävelet selvästi kuuluvat kadulla kulkijain korviin. Irina
laulajatar se siellä iltansa kuluksi säveliä kaijuttelee.

Sattuupa viheriäksi maalatun talon ohi kävelemään nuorimies,
päässänsä valkoinen lakki. Menee ohi, kääntyy takaisin, pysähtyy
ikkunan eteen ja jää kuuntelemaan kummallisia säveliä nojautuneena
hienoon kävelykeppiinsä ja kasvot käännettyinä päin kuuta. Laulu
siellä sisällä loppuu, nuorimies kallistaikse liki ikkunaa ja
mieltymyksensä merkiksi paukauttaa kätensä yhteen. Heti leiskahtaa
kaihtimien lieve syrjään ja laulusalista pistäiksen ulos
sysitukkaisen naisen pää uteliaana kurkistaen ruudun läpi. Nuorimies
kohauttaa lakkiaan, kaihdin putoaa äkkiä eteen, mutta kohta kajahtaa
voimakas ranskalainen aaria sieltä sisältä -- häntäkö varten, kukas
tiesi? Sitten ilmestyy katukäytävälle toinenkin nuorimies, päässänsä
samallainen lakki kuin edellisellä, vaikka korkeampi. Molemmat he
hetken kuuntelevat sisältä kaikuvaa sävelsarjaa, mutta jatkavat kohta
kävelyänsä suoraan kuuta kohden aivankuin ei viheriäksimaalattu talo
heitä vähääkään viehättäisi. Heillä on muka omat intressinsä ja he
puhaltelevat paperosseistansa savuja kohti venäläistä kuuta...

Kun he taas palaavat kulmatalon ohi, eivät he enää sieltä kuule ääniä
ja pyrkivät sivu aikoen yömajaansa, mutta silloin huomaa se nuorempi
nuorimies viereisen talon avatussa ikkunassa, paitsi laulajatarta,
joka siinä talossa asuu, myös toisen naisolennon, jonka otsa
kirkkaana kaartuu ja silmät ylevinä sädehtivät, ja jonka huulilla
asuu viileä lempeys ja sydämmen herttainen hyvyys. Nämät kaksi naista
siinä katselevat ulos tyyneen heinäkuun kuutamoyöhön. He tahtovat
vain "vähäsen katsoa" ennen maata-menoa. Silmäniskuja -- äänettömiä
kaihon käskyjä.

"Monsieur Karm, tulkaa tänne!" Suuret, avoimet, ruskeanpolttavat
silmät iskevät vallattomia säteitä, tummat mieskiharat häilähtävät
lumivalkoisen lakin alta, kookas, solakka vartalo notkahtaa.
Yks harppaus vaan -- hän seisoo ikkunan alla ja alottaa iloisen
pakinan naisten kanssa. Hän on tänään tavallista pirteämmällä
mielellä ja keskustelukin vieraalla kielellä sujuu paremmin. Toinen
naisista ojentaa hänelle kätensä ja kiittää häntä jostakin, jonka
hän päivällä väittää häneltä saaneensa. Olen teistä tehnyt uuden
havainnon, sanoo kirkasotsainen nainen, te olette suomalaista
kiveä ainoastaan ulkopuolisesti -- sisäpuolelta ette ensinkään ole
kiveä! Sysisilmäinen nainen lisää: olette kuutamokivi! Minussa on
todella kiveä ja kuutamoa, vastaa puhuteltu. Mutta miksi olette
tänään niin toisellainen kuin ennen? utelee sysisilmäinen nainen.
Millainen sitten? Niin puhelias, niin hyvä ja haaveksivainen? Olen
vaihtelevainen luonnoltani, selittää nuorimies sävyisästi: tyyni
jumalainen yö ja tämä kuutamo nähkääs... Huomenna kenties olen toinen
kuin tänään! Koska olette noin vaihtelevainen, sanoo sysisilmäinen
nainen, niin hän, jota kerran rakastamaan tulette, on pian teidän
suhteenne pettyvä? Toivon etten koskaan niin syvästi syty etteikä
toinen niin rajusti rakastu! ilakoiden vastaa nuorimies keppiänsä
heilutellen. Kirkasotsainen nainen vetäytyy pois ikkunasta eikä
näyttäydy enempää. Nuorimies lavertelee vielä kotvan aikaa, katsahtaa
sitten ympärilleen, huomaa että toveri on hänet jättänyt siihen,
ja itse pyytää Irina Ivanovnaa ajamaan hänet pois ikkunansa alta.
Tämä ojentaakin kätensä hyvästiksi, vetäytyy piiloon, mutta hypähtää
samalla takaisin kuin kissa, heittää sukkelan lentosuukkosen, ja
paiskaa ikkunan kiinni. Mutta ennenkuin aukko kokonaan umpeutuu,
ehtii Irina naikkonen kuulla alhaalta huudahduksen: "hyi teitä!"
Ja samalla silmänräpäyksellä kun ikkuna paukahtaa umpeen, helähtää
myös sieltä ruutujen takaa raikas nauru, joka kummallisesti hivelee
nuorenmiehen korvia. Yö on tullut -- satakieli yksin jää lehdikkoon
laulamaan...

-- -- --

Nirvana Napoleonovna ja Solmu Sortimo palasivat kaupungin suuresta
puutarhasta -- kylpypuisto ja kaupungin puutarha olivat eri paikkoja
-- kuuntelemasta sotilasseitsikon juhlallista torvisoittoa ja
mustalaistyttöjen riipaisevia rakkaudenlauluja. Oli kohta sydänyö,
mutta pimeän hääti mitä kirkkain kuu, jonka hohde ihanana lankesi
tuulettoman virran sileälle pinnalle hopeoiden sen kimmeltävillä
juovilla siinä missä eivät rannan raitojen ja korkeain poppelipuiden
tummat varjot sen tietä estäneet. Mutta nämät kaksi palaavan
seurueen henkilöä, jotka kävelivät hiukan jälempänä muista ja
jatkoivat keskustelua, minkä jo puutarhassa olivat alottaneet, eivät
juhlallista yövalaistusta paljoakaan huomanneet. Keskustelu kaupungin
puutarhassa oli alkanut siitä että Nirvana Napoleonovna oli Solmu
Sortimolle huomauttanut, kuinka tämä taas tänään oli saattanut olla
"niin huonolla ja pisteliäällä tuulella". Tahtoi nyt tietää siihen
syytä.

-- Syytä? Miksi sitä välttämättä tahdotte tietää? Eikö ole kylliksi,
kun sanon että syytä _on_...

-- Mutta mikä? ahdisti Nirvana.

-- En saata suullisesti sitä teille sanoa, -- vastasi toinen.

-- Oletteko muille joskus sanonut?

-- En.

-- Ettekö voisi kirjoittaa?

-- Ei kannata! sanoi Solmu Sortimo.

-- Sanotte kaikesta ettei "kannata"! Miksei esimerkiksi tämä kannata?

-- Siksi että olen tehnyt sen havainnon että salaisuuksien
uskomisesta seuraa vain ikävyyksiä.

-- Surkuttelen että niin on käynyt... sanoi Nirvana ja vaikeni
hetkeksi miettimään, ja he kävelivät hiljaa bulevaardin puiden
välissä.

-- Te, herra Karm, vaaditte mailmalta liian paljon, -- virkkoi
vihdoin nainen. -- Te haette kunniaa ja rakkautta kaikilta ettekä
tyydy yhden henkilön kunnioitukseen ja rakkauteen. Olette kovin
itserakas ja sangen ylpeä olento.

-- Sitä olette ennenkin sanonut! väisti toinen. -- Mutta minua ei
tosiaankaan tyydytä yhden ainoan olennon niin-nimitetty rakkaus
minuun. Jos nimittäin rakkautta on olemassakaan? Olen aina epäillyt,
voiko ihmissielu olla niin itsekkäisyydestä vapaa että todella
tahtoo auttaa toista ihmistä ja elää, se on: uhrautua toisen
hyväksi. Ei ole sellaista jaloutta maan päällä, eivät yksilön
kärsimykset toisia liikuta. Jos esimerkiksi minä nyt kuolisin, niin
ei haudallani monikaan lausuisi todellisen kaipauksen tunteita. Ja
olkoonpa että kuoltuani minusta hyvääkin sanottaisiin tai minut muka
ymmärrettäisiin -- mitäs sekään merkitsee? Tämä kaikki huomio tulisi
liian myöhään. Miksen eläessäni saanut olla sellaisessa arvossa?
Miksen eläessäni itse omin silmin saanut nähdä, omin korvin saanut
kuulla, omin sydämmin saanut tuntea lähimmäisteni rakkautta ja
osanottoa? Ei, tämän mailman meno on liian surullista...

-- Te sekoitatte kaikki yhteen, te olette hirveä pessimisti ja --
egoisti! keskeytti Nirvana.

-- Jahka puhun loppuun. Te mainitsitte rakkaudesta ja otaksuitte
että rakkaus kaikki parantaa. Mutta eihän kukaan tiedä mitä rakkaus
onkaan. Toinen sanoo niin, toinen näin. Muistuu tässä mieleeni eräs
Turgenjevin kertomus. Kirjevaihto naisen ja miehen välillä. Mies
kirjoittaa m.m. näin: "Rakkaus ei ole mitään tunnetta, se on tauti,
erityinen sielun ja ruumiin tila... se valtaa ihmisen kysymättä,
äkkiä, vasten tahtoa... se on kuin kolera tai kuumetauti...
Rakkaudessa on toinen toimiva henkilö -- orja, toinen -- valtias,
eivätkä runoilijat suotta ruikuta kahleista, jotka rakkaus päälle
laskee. Rakkaus on kahle vieläpä raskain kahle..."

-- Kaikkea roskaa te luettekin muistiinne! huudahti Nirvana. --
Turgenjev kirjoitti aina surullisesti ja synkästi rakkaudesta. Mutta
tiedättekö miksi?

-- Minun ei tarvitse tietää, miksi -- tai millainen hänen oma
elämänsä oli, -- vastusti nuorimies.

-- Tottakai teidän tarvitsee tietää, mistä hän sai aihetta näin
kirjoittamaan! kumosi Nirvana tyyneesti. -- Kuulkaa: Turgenjev
eli sangen onnettomassa avioliitossa. Hän rakastui erääseen aivan
nuoreen, 12-vuotiaaseen tyttöön... Ja...

-- Mistä te sen tiedätte? väitti yhä toinen.

-- Yksityisistä lähteistä... Mutta nyt tulemme kotiin. Lupaatteko,
herra Karm, joskus toiste _minulle_ sanoa tai kirjoittaa tuon syyn,
jota nyt ette ilmaissut?

-- Tahdon miettiä asiaa, -- sanoi Solmu Sortimo lauhtuneena että oli
saanut jonkun verran purkaa kipeitä tunnelmiaan.

Nirvana Napoleonovna puristi lämpimästi hänen kättään, katsoi silmiin
ja sanoi kuiskaamalla: "Nukkukaa hyvin!"

"Nukkukaa hyvin?" Niinkö hän sanoi? Jospa hän, tuo nainen, olisi
tietänyt, kuinka toinen nukkui!!...

-- -- --

Päivät tulivat ja yöt menivät. Tehtiin huviretki johonkin pyhään
kylään, tällä kertaa neljän hevosen vetämissä vanhanaikuisissa
ajoneuvoissa, joiden korkealla n.s. mestauslavalla istui 13
henkinen seurue, jota lukumäärää venäläinen sanoo "pirun
tusinaksi". Valtioneuvos, hovilääkäri-vanhus Ivan Grosnij se oli,
joka moisen juhlaretken kustansi ikäänkuin lepytykseksi siitä
että tuonoin Monte-Kristo-pyssyllänsä oli ampunut alakerrassa
asuvan kenraalinlesken pientä koiraa. Mitä kaikkea hupaista tällä
retkellä tapahtui, mitä hyvää nuot kolmetoista osanottajaa saivat
nauttia sielun ja ruumiin puolesta venäläisen samovaarin, hunajan,
hillopiirakan vieläpä viinin ääressä lepäillessään pähkinäpuiden
katveessa nurmisella nummen töyräällä tai mitä lauluja vuoroin
Irina Ivanovna ja maisteri Långström virittivät luonnon helmassa,
tai kuinka tämä konkkaroikka sitten tyytyväisesti huudahdellen ja
hoilaten, veripunaisen auringon laskiessa lakeuden taa, hirveällä
ryminällä saapui takaisin pölyiseen kaupunkiin, -- siitä kaikesta
kävisi pitkäksi seikkaperäisesti kertoa. Pääasiaksi on vain
merkittävä että se oli aito-venäläinen, kansanvaltais-ylimyksellinen
retki, johon suomalaiset valkolakkiset herrat tehokkaasti ottivat
osaa, nähtävästi tunnustaen että kaikki ihmiset ovat suuria lapsia,
jotka tuontuostakin tarvitsevat tyhjäntoimittajan huvituksia
elääkseen tai ainakin elämää miettiäkseen.

Solmu Sortimo Karm oli loppuretkellä käynyt äänettömäksi, ja heti
kun ryskyvät ajopelit pysähtyivät von Eidmannin portille, hyppäsi
hän alas korkealta lavalta ja kiiruhti ensimmäisenä puristamaan
valtioneuvoksen kättä, jota nähtävästi miellytti että kaikkien oli
pakko häntä kiittää retkestä.

Kun toiset vielä olivat haltioissaan onnistuneesta retkestä ja jäivät
siitä joukossa puhelemaan, hiipi Solmu Sortimo yksin asuntoonsa,
sulkeutui huoneeseensa ja alkoi itseksensä hautoa ajatuksiaan, kuten
hänen tapansa oli:

"Eikö mikään pysy? eikö mikään säily? Kuinka pienet ulkonaiset seikat
riistävät naiselta viehätysvoiman! Joku ilme, joku liike, joku
äänensorahdus puheessa, joku henkäys, jossa tunto vainuaa jotain
vastenmielistä -- ja särkynyt on entinen eheä kuva, särkynyt kuni
särkyy lammen laaka pinta, kun siihen pikkuinenkaan kivi viskataan.
Lammesta toki tulee jälleen tyyni ja sorea ja kirkas, vaan tämä
rikkunut pinta ei enää entiselleen silene."

Solmu Sortimo Karm ei pariin viikkoon käynyt naapuritalossa, vaan
kidutti itseänsä kaikenlaisilla epäilyksillä. Saattoi mennä
kolmekkin päivää ettei hän edes vilahdukselta ollut nähnyt ystävänsä
kasvoja. Lempiväisille, kuten tiedämme, on kolmekkin vuorokautta
yksinäisyydessä kuni kolme iankaikkisuutta kadotuksessa.

Huhun kertoma hämärä tapaus naapuritalon yläkerrasta häntä hiukan
jännitti ja saattoi ajattelemaan muidenkin ihmisten elämänjuoksua.
Ukko Grosnij oli eräänä yönä saanut omituisen sairauden kohtauksen,
tempaissut montekristonsa ja tähdännyt: ei koiraa -- vaan omaa
vaimoansa, joka oli noita-akan näköinen vanha Israelintytär, vaikka
nuoruudessaan ollut ehkä kauniskin. Vanha valtioneuvoksetar oli
pyssyn edestä juossut alas rappusia ja herättänyt von Eidmannin
neidit, jonka jälkeen kaikki riensivät hätään. Kun tultiin ylös,
tavattiin vanhus katkerasti itkemässä. Edellisenä yönä oli hän ollut
tukehtumaisillaan, mutta paikalle kutsuttu lääkäri oli akkunat auki
repäisemällä saanut ukon tointumaan. Sanottiin valtioneuvoksen
näinä päivinä miettineen matkaa lähimpään lääninkaupunkiin
kuolintestamenttiansa tehdäkseen ja huhuttiin myös että ukko uhkasi
tehdä puolisonsa perinnöttömäksi. Puheiden mukaan oli valtioneuvos
Grosnij rikas mies, joka paitsi Pietari-asuntoaan, omisti tässä
pienessä kylpykaupungissa seitsemän kartanoa. Kaikesta päättäen oli
Grosnijn perhe, josta avioliitosta Irina Ivanovna oli lähtösin,
onnetonta joukkoa.

Suomalaisia kohtaan olivat mainitut vanhukset varsin ystävällisiä
ja saattoipa tapahtua että itse vanha tohtori Ivan Grosnij joskus,
riideltyään kylliksi pitkänenäisen puolisonsa kanssa, hiipi Solmu
Sortimon kamariin ja pyysi tätä soittamaan huilullaan jotakin
suomalaista kansanlaulun sävelmää. Ja tuli silloin kuin kuningas
Saul nuorukaisen Daavidin harpunsoitosta liikutetuksi ja pahojen
henkien kahleista kirvoitetuksi. Ei hänen koskaan -- kaikkien
ihmetykseksi -- kuultu sanovan pahaa sanaa Solmu Sortimolle,
vaikka kaikkien piikitteleminen kuuluikin hänen jokapäiväiseen
ohjelmaansa. Hänen korkea puolisonsa Sarah Samuelintytär taas
voiteli nuorta suomalaista saksankielellään vieläpä hunajallaan,
kutsuen joskus ohimenevät naapurin herrat luoksensa teenjuontiin.
Maisteri Långströmin kanssa oli rouva Grosnaja aivan sydänystävä,
joka kai johtui siitä että mies hänestä näytti aineellisesti
lupaavammalta kuin nuorukaisvartaloinen herra Karm -- Irinankin
suhteen -- ja että tämä saksaksi kokolailla osasi solkata niistä
suurmailman juonista, joita pidetään kansainväliseen sivistykseen
kuuluvina. Näinpä siis kummallakin riitelevällä aviovanhuksella
oli oma suosikkinsa niinä kesäisinä viikkoina, jotka he näkivät
hyväksi viettää tuossa pienessä kylpykaupungissa. Mitä maisteri
Långströmiin muuten tulee, niin sukelsi hän suhteisiinsa noin vain
pilan kannalta, nähdäksensä, oliko ilmakehästä ehkä jotakin kiinni
pyydystettävää. Hänen huomaavaisuutensa pienen, mailmanvilkkaan Irina
neidin suhteen sekä kohteliaat kävelyretkensä tämän naikkosen kanssa
tähtäsivät ehkä myös samaan suureen päämäärään. Rakkaat matkustelevat
maamiehemme Venäjällä osaavat kylläkin valikoida mustan multansa ja
hakea omenansa, kukin makunsa mukaan, eikä siitä liene mitään pahaa
sanottavaa.

Ylioppilas Karmin kieliopiskeluun kuului luonnollisesti myös
seurustelu ystävällisen emäntänsä kanssa. Joka-päivä tuli hän
kuulleeksi vapaaherrattaren joustavia jutteluita, joita saattoi
kestää tuntikausia samovaarin ääressä. Leskirouvan harvinainen
avomielisyys, millä hän oman elämänsä tähänastista tarinaa kertoi, ei
suomalaista kuitenkaan paljon viehättänyt.

Kahdeksantoista vuotiaana tyttönä oli Aleksandra von Eidmann,
vanhin kenraalinleski Eidmannin tyttäriä, joutunut naimisiin
unkarilaissukuisen parooni-upseerin, eversti Armendorfin kanssa.
He olivat asuneet komeassa talossa, jossa nuorella parilla oli
käytettävänään seitsemän huonetta ja joukko palvelijoita. Aineellinen
asema näytti tavallisen hyvältä ja elämä kävi säädyn ja arvon
mukaan. He olivat olleet naimisissa vähää vaille kaksi vuotta, kun
eversti Armendorf sai määräyksen siirtyä johonkin Kaukaasialaiseen
rykmenttiin villejä vuoriheimoja vartioimaan ja kurissa pitämään.
Sille kaukaiselle matkalle hän jäi, ja nuori vapaaherratar, joka
miehensä lähtiessä oli raskaana, jäi yksin. Sinne katosi mies kuin
tina tuhkaan eivätkä mitkään tiedustelut nuoren rouvan puolelta
tuoneet päivän valoon, miten hänen oikeastaan oli käynyt. Hänen
otaksuttiin tulleen salaa murhatuksi, ja nuori leski sai ottaa
elämän surun jo varhain päällensä, mikäli isku häneen sattui. Lapsi,
joka hänelle syntyi, kuoli parin kuukauden ikäisenä, kuten näytti,
ymmärtämättömän hoidon takia. Lapsen kuolema koski rouvaan kovemmin
ja voitiin korvata ainoastaan pienellä otto-tytöllä, joka oli jäänyt
orvoksi jonkun pietarilaisen sukulaisen kuoltua. Mutta ottotyttökin
kuoli kouristustautiin jonkun vuoden kuluttua.

Miehen kadottua jäljettömiin, ilmikävi pian ettei nuorella
vapaaherrattarella ollut juuri muuta omaisuutta kuin joukko
keskinkertaisia huonekaluja sekä muutamia tusinoita hopealusikoita.
Taloudenhoito rappeutui huimaavaa vauhtia ja ennenkuin viisi
vuotta oli kulunut, älysi nuori leskirouva olevansa yksi noita
Venäjän valtakunnan kerjäläisköyhiä henkilöitä, joilla ei ole muuta
kadehdittavaa kuin loistava aatelisnimensä. Hänen täytyi nöyrästi
luopua seitsemästä huoneestaan, hansikaskätisestä lakeijastaan --
ja vuokrata halpa kolmen huoneen asunto, jotka hän sai maksetuksi
vähitellen myömällä hopeakalujansa. Kun nekin loppuivat, täytyi
hänen ruveta pitämään vuokralaisia, joiksi hän mieluummin halusi
muukalaisia kuin venäläisiä. Kymmenen vuotta oli näin kulunut, kun
hän äkkiä varmalta taholta sai tietää että hänen miehensä, jota
koko pikkukaupunki piti ammoin kuolleena, oli nähty Varsovassa,
Puolassa. Hänen yksinkertaisessa sydämessään syttyi riemukas
haave jälleenyhtymisestä ja sitä varten ryhtyi hän -- virallisiin
toimenpiteisiin aviomiehensä takaisinsaamiseksi. Mutta köyhtyneen
lesken juoksut kuvernöörin virastossa eivät vieneet mihinkään
tuloksiin. Hän ei miehestään nytkään saanut mitään tietoja,
mutta itsepäinen huhu, kerran syntyneenä, jäi vuodestavuoteen
kertomaan että parooni Armendorf kyllä on elossa, vaikka ei miestä
vaimonsa majamailla näy. Jokainen sai tehdä johtopäätöksensä
tästä avioliitosta mielensä mukaan. Vapaaherrattaressa itsessään
sikisi vaimonsa hyljännyttä miestä kohtaan katkeruus, jota hän ei
koettanutkaan salata. Jokapäiväisimpänä teepöytäjutteluna saattoi hän
ilmilausua että jos hänen "miesvainajansa" vielä -- kaiken surkeuden
jälkeen -- julkeaisi astua hänen eteensä, hän hänelle kääntäisi
selkänsä, sillä hän ei ikinä voi hänelle anteeksiantaa katalaa
hylkäystä, jossa nähtävästi viranomaiset olivat salaliitossa häntä
vastaan.

Yksinkertaista ja vaatimatonta oli nyt leskirouva Armendorfin
elämä. Se oli siinä määrin yksinkertaista että hän itsekkin sitä
häpesi salaamalla viikkokausia herra Karmilta, jonka joku entinen
vuokralainen oli hänen luokseen suosittanut, ettei hänen kannattanut
pitää edes omaa palvelijatarta. Itse valmisteli hän vuokralaisten
päivällisaterian, joka useinkin epäonnistui, vieläpä korjasi
näiden makuuhuoneet, ainoastaan sillointällöin käyttäen kodissaan
äitinsä palvelijoita. Ei ollut kummasteltavaa että köyhtynyt rouva
iloitsi joka-kerta kun hänen vuokralaisensa ilmoittivat menevänsä
päivällisille muualle, tai yöllä palaten vieraista, tyytyivät
illallisekseen lasilliseen puolijäähtynyttä teetä. Ainoastaan
seuran vuoksi hän herrojansa ikävöitsi ja osasi todella hauskalla
puhelulla useimmiten korvata ruokapöydän puutteellisuudet vieläpä
epäsiisteydenkin, jonka ilmiön kanssa Venäjänmaan herrasväki
suomalaisen käsityksen mukaan joskus on hyvänlainen tuttu, huolimatta
varallisuussuhteistakaan.

Elämänsä kovasta kohtalosta välittämättä oli leskirouva Armendorf
hyväntuulinen, melkeinpä iloluontoinen nainen, jota pikkukaupungin
kaikki ilmiöt, tapahtumat ja juorut huvittivat. Ulkomuodoltaan
oli hän hyvännäköinen, tervevärinen, valoisa-otsainen; ainoastaan
siniharmaat silmänsä sillointällöin sairaloisesti kipristelivät,
mutta se saattoi johtua romaanienkin luvusta, jota hän uutterasti
harrasti, välittämättä siitä mikä kirja milloinkin hänen eteensä
sattui. Hän oli miltei aina aamuröijysillään ja istui usein
ruokapöydässä paljain käsivarsin, jotka hänellä olivat täyteläiset,
vaikka eivät vuokralaisia miellyttäneetkään. Tukkansa piti hän
korkeana kekona päälaella. Hänen kummassakin korvalehdessään
kiilsi kultainen korvarengas, joita hän nähtävästi aikoi säilyttää
kuolemaansa asti niistä rahapulassakaan luopumatta paremmin kuin
vapaaherrattaren arvonimestään, jota hän ehdottomasti vaati itsestään
käytettävän silloin kun hänestä muille puhuttiin tai hänelle kirje
oli kirjoitettava. Arkielämässä salli hän itseään nimitettävän
venäläiseen tapaan -- Aleksandra Napoleonovnaksi.



7.

Elokuu oli menossa.


Pari viikkoa oli kaukaista ukkosenilmaa kestänyt Solmu Sortimon
puolelta, mutta se oli loppunut onnellisesti pääsemättä lähestymään
Nirvanaa siinä määrin että tämä sitä olisi eritoten huomannut.
"Osaanpas minäkin jotakin salata", oli nuorimies ilotellen ajatellut.
Taas palasivat he joltakin hälisevältä yhteiseltä huviretkeltä. Sää
oli pehmoinen ja viehkeä. Puolikuu kumotti synkänsinisen pilvenlongan
päällitse, sillointällöin ikäänkuin pudoten sen pimentoon. He olivat
jo kaupungissa ja olivat kahden astuneet alas talonpojan kitisevästä
vankkurista, jota laiska hevosluuska veti ja puolitollo tyttö
ajoi. Toiset jatkoivat paluuta läpi kaupungin kurillaan pysytellen
vankkurissa, -- maisteri Långström valkolakki päässään istuen sevillä
ja koettaen ruoskalla saada henkeä hevosparkaan. Tatjana ja Irina
neiti kyyhöttivät hänen takanaan nauraen katketakseen tälle heidän
mielestään verrattoman hauskalle kululle. Kummastuneina pysähtyivät
vastaantulijat katselemaan herrasväen hilpeätä huvia. Kadulla
vetelehtivä puolhumalainen talonpoika lisäsi vankkurissa istuvain
mielialaa lausumalla sutkauksen "desjatij djenj devjatuju verstú",
jonka maisteri Långström neitien vielä suuremmaksi ratoksi tulkitsi
toistamiseen venäjäksi suomalaisella sutkauksella "niinkuin täi
tervassa".

Nirvana ja Solmu Sortimo erkanivat tästä hälinästä lähtien kävelemään
eri katua.

--. No, monsieur, oletteko tyytyväinen retkeen? kysyi Nirvana
reippaasti.

-- Retkeen olen tyytyväinen, vaan itseeni en, -- vastasi Solmu
Sortimo.

-- Miksi niin?

-- Siksi etten näy voivan tyydyttää muita... Olen kuhnailija, joka
alati aijon... rakentelen tuulentupia -- kaikki jääpi toteuttamatta.
Palaan tältäkin retkeltämme yhtä kylmänä ja yhtä umpimielisenä kuin
olin sille lähtiessänikin.

-- Tiedättekös että minäkin edelliseltä huviretkeltä tultuamme olin
aivan tyytymätön itseeni -- ilmoitti Nirvana Napoleonovna. -- Ensi
kerta elämässäni niin tapahtui.

-- Miksi olitte tyytymätön? -- uteli Solmu Sortimo.

-- Siksi että olin ottanut ensi askeleen...

-- Millaisen ensi askeleen?

Nirvana ei heti vastannut.

-- Muistatteko te, monsieur Karm, mistä te silloin kieltäysitte?
sanoi hän sitten hiljaa.

-- Muistan: te tarjositte minulle käsivartenne ja pyysitte että
kävelisin kanssanne kainalokulussa? --

-- Niin! ja te -- kieltäysitte? En sitä olisi uskonut! Moisella
kieltäymisellänne minua syvästi loukkasitte.

Ja tuo komea, kookas nainen näytti vieläkin sitä muistoansa
närkästyvän.

-- Mutta jos te, -- vastasi Solmu Sortimo painokkaasti, --
olisitte tiennyt, mistä syystä minä kieltäysin, niin te ette olisi
hämmästynyt, vielä vähemmin loukkaantunut.

-- Aina te vetoatte "syihinne". Jos teillä todellisia syitä olisi,
miksi ette niitä sanoisi? Kaikki teillä vain on kuvittelua!

-- Ei, hyvä ystävä, -- puhui Solmu Sortimo hillitysti. Ette näytä
minua ymmärtävän. Pieni asiahan seuraelämässä on tuo käsikynkässä
kulkeminen, vaikka sitä sivistyneessä mailmassa niin tärkeänä
pidetään. Mutta minulle se ehkä ei ole pieni asia. Silloin kun te
pyysitte, en totisesti voinut... en tohtinut... itseni vuoksi... en
sitä tässä saata tarkemmin sanoa... sopersi Solmu Sortimo.

Tuo terveyttä-uhkuva nainen loi häneen kirkkaat silmänsä.

-- Miksi ette koskaan tahdo tuota ainaista syytänne minulle uskoa?

-- Saatan sen uskoa, mutta syyttäkää silloin itseänne, jos jotakin
ikävää välillemme tulee...

Mutta kuulematta häntä, sanoi toinen kiihkeästi:

-- Milloin sanotte, milloin? Sittenkö vasta, kun täältä lähdette?

-- Ennen jo sanon, jos tahdotte, mutta...

Puhe katkesi siihen, sillä he olivat jo tulleet kotiportille.

Solmu Sortimo sulkeutui kammioonsa, sytytti kynttilän ja alkoi
kirjoittaa venäjäksi:

    'Huviretkeltä tultua, kuutamoyönä...

    'Narri se taas Teille kirjoittaa. Hän ei itse tiedä mitä
    kirjoittaa. Hän pelkää kirjoittavansa liikaa, pelkää myös
    liian vähän kirjoittavansa. Te muistutitte minulle kävelystä
    käsikainalossa. Tietäkää siis että minä monta kertaa
    tänpäiväisellä kävelyretkellä tahdoin korjata sen, mitä
    edellisellä kerralla en kyennyt tekemään syystä, jota te
    otaksuitte vain mielikuvitukseksi. Mutta minussa ei kuitenkaan
    ollut rohkeutta tälläkään kertaa. Miksikä ei? Ainoastaan siitä
    syystä että jos olisin kävellyt Teidän kanssanne noin likitysten,
    niin olisin ollut auttamattomasti Teihin rakastunut sentähden
    että minä tänä iltana olin niin kauheasti Teihin kiinnyksissä
    enkä ehkä olisi voinut olla Teille sitä tunnustamatta, vaan
    sitten kenties jo seuraavana päivänä olisin katunut. En sanoilla
    voi Teille selittää, millaiset tunteet milloinkin minussa
    liikkuvat istuessani Teidän vieressänne ja kuinka minun täytyy
    itseäni hillitä, jotta en (katsokaa peilistä seuraavia sanoja)

        .näämelielys ätiet isiytyättieH

    Mutta miksi niin tekisin, kun kuitenkin itsekseni olen
    päättänyt etten koskaan -- ainoastaan venäjänkielen tähden,
    jota isänmaassani halveksitaan -- mene venäjänkielisen naisen
    kanssa naimisiin! Vai olisiko minulla oikeutta nauttia rakkauden
    pyhiä hetkiä ja kuitenkin lopussa kaikki heittää? Sehän olisi
    iljettävää pettämistä...

    Kello on kohta 1 yöllä. (Sitten seurasi tällainen huudahdus.) Oi
    ihmeellinen olento jumalattaren ulkomuotoinesi ja katseinesi,
    joka todistaa kuolematonta sielua! Minä tätä sielua himokkaasti
    rakastan silloin kun ei mikään inhimillinen vastus minua häiritse
    ja saan hetkeksi unhoittaa surulliset nuorukaisvuoteni ja
    ristiriitaisen nykyisyyteni. Mutta minä hillitsen itseni täysin
    nauttimasta onneani ja siksipä tämäkin ilta on aina pysyvä
    muistossani armaasti-synkkänä. Minä kärsin, sillä minä en uskalla
    enempää...'

Tämän kirjelipun saatuaan, sanoi Nirvana Napoleonovna Solmu
Sortimolle:

-- Minä uskon että se on totuudessa kirjoitettu. Ja vaikka
ruusutarhan keskellä onkin kylmä hautakivi, niin kuitenkin: minä olen
kiitollinen että yksi ihminen on minuakin edes paperilla rakastanut!

Hän lausui suruvoittoisesti sanat "paperilla rakastanut".

Mutta Solmu Sortimon selitykset eivät tähän loppuneet. Hän ei saanut
sielunrauhaa ennenkuin oli laatinut kymmenkunnan arkkia käsittävän
sielullisen selonteon siitä kummallisesta "syystä", jota toinen oli
tahtonut välttämättä tietää ja jonka hän näihin asti oli naisilta
huolellisesti salannut. Sen kirjoittaminen vieraalla kielellä vei
häneltä viikonpäivän ajan.

       *       *       *       *       *

Tämä tunnustus oli hyvin pitkä ja asiallinen, avomielinen ja
sydämmestä lähtenyt. Kirjoittaja tunsi siihen vuodattavansa
olemuksensa kaikkein vakavimman ja ehkä tärkeimmän osan.

Solmu Sortimo lähetti itse tutkistelmansa ystävälleen myöhään eräänä
lauvantai-iltana, synkkien, lämpimien, pilvien peittäessä varjoon
ihanan elokuun kuutamon. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, meni hän
sitten Eidmannien luo, kutsuttuna sinne aamiaiselle.

Ensimmäisenä kohtasi hän Nirvanan. Hän koetti tutkia ystävättären
kasvoista, mitä tämä oli tuntenut ja mitä ajatellut hänestä luettuaan
hänen tunnustuksensa? Ei mitään hän huomannut! Ainoastaan sen hän
oli keksivinään että kaikki, mitä ystävätär nyt puhui, irtausi
ikäänkuin väkinäisesti hänen sielustaan. Hänen oma puheensa oli
myös hätäistä ja usein hän vaikeni tai vastasi kuivakiskoisesti
ja tylysti. Aamiaisesta ei hän paljoa maistellut -- ei ollut
nälkä. Mentiin sitten puutarhaan syömään omenia puista, jotka jo
houkuttelevina punoittivat. Siellä tuli keskustelun alaiseksi
yhteinen valokuvaajalle meno, josta joskus ennenkin oli puhetta
ollut. Herra Karm teki nimikortilleen luettelon henkilöistä, jotka
hänen mielestään saisivat tulla yhteiskuvaan, jolla oli oleva joku
erikoinen merkitys. Siinä olivat kaikki muut paitsi Olinkka neiti.
Molemmat sisaret huudahtivat yhtaikaa:

-- Monsieur Karm, mitä tämä merkitsee? Tahallanneko olette jättänyt
hänet mainitsematta?

Solmu Sortimo tunnusti sen tehneensä tahallaan. -- Se on minun
ehdotukseni, -- sanoi hän. -- Te tehkää kuten haluatte.

-- Monsieur Karm, sanoi Nirvana nuhtelevalla äänellä. Miksi ette
häntä tahdo mukaan? mitä hän teille on tehnyt?

-- En sano mitään, -- vastasi Solmu Sortimo jäykästi. -- Sen
ainoastaan ilmoitan ettei tämä minussa ole mikään hetken oikku.

Ja hän seisoi noiden aatelisneitien edessä uhkaavan ylpeänä, komeana
ja kookkaana.

-- Meillä, Olinkan sisarina, on oikeus tietää, niiksi te näin
vainootte siskoamme! sanoi Nirvana vaativasti, lempeästi.

Solmu Sortimo lupasi antaa "selityksen" tästäkin asiasta, mutta
paperilla. Ja meni asuntoonsa ja kirjoitti kummallekkin sisarelle eri
lipun kätkien ne paperossikoteloonsa.

Sopimuksen mukaan menivät he sitten ulos kedolle. Herra Karm oli
ainoa kavaljeeri kolmen naisen seurassa (kolmas oli joku vaatimaton
vieras neiti). Perille tultua asettuivat he istumaan kahteen ryhmään
niin että välillä olevat pensaat peittivät näkemästä ja kuulemasta
toisiansa. Ensin oli Solmu Sortimon suoriutuminen Tatjanan kanssa.
Hän ojensi paperossikotelonsa.

-- Lukekaa ja antakaa minun hoitaa päivänvarjostintanne. Tahdon
nähdä, miten hahmonne muuttuu lukiessanne.

Iloinen Tatjana neiti alkoi lukea, tietämättä oliko kysymyksessä pila
vai tosi. Juuri oli hän päässyt nauramasta, mutta kohta herahtivat
hänen silmänsä vesikiehteeseen. Hänen kasvonsa muuttuivat totisiksi.
Kesken lukemistansa hän kuitenkin ehätti hilpeästi kysymään:

-- Kenelle se toinen lippu siellä kotelossa on -- näyttäkääs?

Hän tyyntyi kun sai tietää että toinen lippu oli sisarelle ja sisälsi
samaa. Tatjana luki kyhäyksen loppuun.

-- No? tiedusti toinen.

-- Mutta eihän tässä ole sanottu syytä, miksi ette Olinkasta pidä!
huudahti nyt Tatjana neiti.

-- Varmaan on hän teille jotakin tehnyt tai sanonut. Näyttäkääs sitä
toista lippua, jossa lienette tarkemmin selittänyt!?

Hän tahtoi väkisin ryöstää Solmu Karmin paperossikotelon. Hän rukoili
ja teutaroi, mutta mikään ei auttanut. Samalla hän jo kerkesi
livertämään Solmu Sortimolle elämänsä pääonnettomuudet: kolmesti oli
hänkin jo ollut kihloissa!

-- Mitä minä kuulen! sanoi Solmu Sortimo leveän-juhlallisesti. -- Te?

-- Ettekö sitä ole tietänyt!! kimahti Tatjana neiti mitä iloisimmalla
äänellä aivankuin joku pieni tyttö kerskailee toiselle että hänelläpä
on kerran ollut nukke, joka osasi puhua, tai että hänelläpä on ollut
punainen hame, vaan että se on repeytynyt.

-- Hoo? jatkoi Solmu Sortimo läpeensä hyvällä tuulella. -- Kertokaas
hiukkasen!

-- Da-da-da-da-daa! liversi Tatjana silmät säihkyen päässä. --
Ensin oli opettaja -- sitten oli tehtailija -- ja sitten oli
tykkiväen-luutnantti.

-- Mainiota! äänsi Solmu Sortimo. -- Ja syyt, miksi kihlaukset
purkautuivat, miilosti proosim! Ensinnäkin: herra opettaja?

-- Oli kovin prostoi-ihminen, -- selitteli Tatjana. -- Lakkasi
miellyttämästä.

-- Kuinka surullista! säälitteli Solmu Sortimo. -- Olitte siis itse
vikapää että niin kävi. No, entäs herra tehtailija?

-- Hänestä minä tykkäsin! tunnusti Tatjana. -- Kaikki oli jo valmista
häiksi. Vieraat oli kutsuttu, puvut ommeltu -- äiti pani esteen, ei
sallinutkaan!

-- No kylläpäs oli! Vot kak! juhlaili Solmu Sortimo ja kirosi
suomeksi.

-- Niin! säesti Tatjana hiukan alentaen iloista ääntänsä. -- Mamma
oli silläkertaa kovin paha!

-- Ja te, höpsänkenkä, tottelitte mammaanne? arvosteli suomalainen.
-- Mutta sanokaa minulle, rakastitteko te todella tuota tehtailijaa?

Tatjana ei tiennyt mitä sanoa, virkkoihan kumminkin:

-- En tiedä. Hän oli hyvä!

-- Ken rakastaa, se menee rakkaansa kanssa yhteen vaikka läpi seinän!
opetti suomalainen. -- Niin on nykymailman laki. Ei siinä kysytä
mammojen valtakirjoja. Karataan yön pimeässä...

Tatjana hymähti. Se semmoinen peli oli hänestä mahdotonta
sulatettavaa. Hän oli tottunut kiltisti alistumaan mammansa neuvojen
alle, vaikka muuten oli luonnoltaan hurjakko.

-- Ja sitten kolmas rakkauden apostolinne: herra upseeri? kysyi Solmu
Sortimo.

-- Ah kuinka kaunis univormu hänellä oli! innostui Tatjana
muistelemaan. -- Niitä nappeja, niitä olkalappuja, sitä ryhtiä! Mutta
hänen sapeliansa minä hiukan pelkäsin...

-- Noinko te vain häntä muistelette? nuhteli Solmu Sortimo. --
Siinäkö kaikki?

-- Niin, niin, kyllä hänkin oli hyvä mies. Kuinka minä hänestä pidin!
Häät oli jo valmiina, hääpäivä määrätty...

-- No? tiukensi toinen uteliaana, silmät suurina.

-- Kuoli! ilmoitti Tatjana.

Hetken vaitiolo.

-- Te suritte kai? kysyi Solmu Sortimo jotakin sanoakseen.

-- Surin, surinpa hyvinkin, kuinkas muuten, oikein kovasti surinkin,
öitä valvoin... sain keuhkokuumeen ja -- kauheasti laihduin!

Solmu Sortimon ei tehnyt enää mieli laskea leikkiä.

-- Minä, -- lisäsi Tatjana äänellä, joka oli täynnä yksinkertaista
hilpeyttä, olin sitä ennen kaksi kertaa lihavampi kuin nyt!

Hän nauraa hohotti täyttä kurkkua.

-- Vai niin, -- sanoi Solmu Sortimo.

-- Niin, niin, _niin_ onneton olen minä ollut rakkaudenhommissa,
lopetti Tatjana. -- Enkä enää koskaan, kuuletteko, en koskaan pyri
naimisiin! vakuutti hän.

Toisen mielestä hän kuitenkin näytti paljonkin sitä vielä ajattelevan.

Parit vaihtuivat. Solmu Sortimo istuutui alas mättäälle ja katsoi
ylös Nirvanaan, joka korkeana seisoi hänen edessään paperilippua
lukien. Kuinka jalopiirteiset olivatkaan Nirvanan kasvot! Hän seisoi
siinä liikkumattomana, pyhästi äänetönnä ja silmät vain seurasivat
paperille kirjoitettuja rivejä. Sininen taivas mahtavana kaartui
hänen yllänsä. Nirvana Napoleonovna luki lipusta seuraavaa:

    'Kunnioitettava, rakastettava! Te tahdoitte taas tietää
    "syyn", tällä kertaa siihen, miksi en siskoanne Olinkkaa halua
    yhteiskuvaan. Kuulkaa siis rehellinen tunnustus: "Jumala" on
    rakkaalle siskollenne antanut sellaisen ulkomuodon ja sielun
    että se ainakin minulle on perin vastenmielinen. Koko hänen
    olemuksensa on iljettävintä mitä nuorelle miehelle olla voi:
    hänellä on hirveän rumat ja iljettävät silmät, ruma suu ja
    lerpattava leuka ja kasvojen hipiä kuin natautunut nauris; mutta
    enin vastenmielinen on hänen äänensä; se on sellainen yhtaikaa
    imelä ja hapan, muikea ja huikea, alati kuin itserakkaasti
    loukkaantunut tai omasta ylpeydestä närkästynyt niin että sitä
    kuullessa kauheasti hermostuu ja joutuu sellaiseen mielenkiukkuun
    että haluaisi lyödä sen äänen käyttäjää vasten -- --.
    Äärimmilleen kohoaa tämä antipatia silloin, jos Hänen Rumuutensa
    suvaitsee laulaa rakkauden korkeita veisuja, sillä silloin
    vaaditaan vahvoja hermoja jottei tulisi sanotuksi: "pidätkö
    suusi kiinni sen tuhannen -- --!" t.j.s. Ilmeisesti on tämä
    teidän siskonne itserakas, kun keneltäkään kysymättä ja kenenkään
    pyytämättä itsestään rupeaa laulaa vonguttamaan kaikkien kuullen
    ikäänkuin olisi varma suloisesta vaikutelmasta ympäristöönsä.
    Vielä on minulle hänessä tympäisevää se että hän suvaitsee suosia
    kaikenmoisia juoruja ja uutisia etenkin lemmenasioista sekä
    juoksee niitä emännälleni ruikuttamassa puolenyön aikaan läpi
    ikkunan, aivankuin tahallaan aina asettaen reittinsä juuri minun
    makuuhuoneeni ikkunan alitse, vaikka muitakin polkuja löytyy. Ja
    sitten: taivahan talikynttilät noita hänen kaikkia huudahduksiaan
    ja turhaanlausumisiaan sekä noita pään ja niskan vääntelyitä,
    jos hän sattuu näkemään jotakin, joka häntä "miellyttää":
    "kuinka hirveästi hän muka rakastaa, kuinka intohimoisesti hän
    muka rakastaa!" -- esimerkiksi likalammikon pintaa, joka muka
    on "hurmaavan kaunista" tai ruohikkoa, missä lehmät ja porsaat
    juuri ovat sorkkailleet! Ja sitten nuot hänen jokapäiväiset
    tunnepurkauksensa: ei muka voi koko yönä ummistaa silmiänsä,
    koska on kuutamo, vaan tahtoo "ainoastaan ulos katsoa" ja
    "haaveksia" tai "hirveästi itkeä", "itkeä sydämmensä pohjasta"...
    Niin juuri: itkeä! Jokainen hänen juttunsa loppuu näet sanoilla:
    "ja minun teki mieleni itkeä!" tai: "ja minä itkin niin-niin
    kauheasti!" ja toisista kertoessa: "herra Ivan Ivanovitsh oli
    niin liikutettu lähtiessänsä että purskahti itkuun asemalla ja
    itki hirrrmuisesti... ja kaikki muutkin hirrrveästi itkivät!"

    No niin, semmoisen vaikutuksen on minuun teidän Olinkka-siskonne
    aikaa-sitten tehnyt. Itsekkin sitä ihmettelen. Toisinaan aivankuin
    vihaan häntä enkä millään mokomin halua kanssaan sanaakaan vaihtaa,
    pysyköön niin kaukana kuin pippuri kasvaa! Ja olkoon kuinka "hyvä
    tyttö" tahansa -- minulle hän on sietämätön. En voi, en voi!
    Antakoon Jumala anteeksi, mutta en voi häntä kunnioittaa enkä
    olla hänelle mieltäni osoittamatta.

    Kummallista tosiaan että Te, Nirvana, nainen jalo-otsainen,
    korkeavartaloinen, sielultanne lempeänsointuva kuin Aeolin harppu,
    ryhdiltänne kuni itse Olympon jumalatar, että Te olette hänen
    sisarensa? Siinä on luonto rakentanut äärettömän ristiriidan,
    vetänyt selvittämättömän solmun...'

Alla oli nimimerkki "Durak" sekä lisäys "kiireesti kirjoitettu".

Näin kuului tuo ilkeä kirjelippu.

-- Mitäs nyt minusta ajattelette? kysyi hän, kavaljeeri, hiukan
värähtävin huulin, sillä hänen sydämmensä oli viimeiseltä ruvennut
levottomasti sykkimään ja henkeä salpasi.

-- Jumalankiitos että _hän_ ei ollut vikapää! -- huoahti Nirvana
Napoleonovna nostaen suuret silmänsä paperista ja tähdäten ne
rauhallisesti ystäväänsä. -- Minä luulin että Olinkka jotenkin oli
teitä kohtaan käyttäytynyt niin että olitte häneen loukkaantunut.
Ettei hän teitä miellytä ja että hänellä on sellainen ulkomuoto, se
on eri asia -- luonto on hänelle sellaisen antanut. Kuitenkin on se
merkillistä ettei hän _teitä_ viehätä! Te, monsieur Karm, olette
ensimmäinen, joka ette tähän tyttöön ole mieltynyt, -- kaikki täällä
olleet suomalaiset ovat paljon hänestä pitäneet. Vuosikausia on hän
ollut muiden herrain lemmikki.

-- Ehkäpä on hän tänä kesänä muuttunut, -- arveli Solmu Sortimo
salaisesti hyvillään ettei sisaren tuomio ollut ankarampi.

-- Sitä en luule, -- sanoi Nirvana ja lisäsi sitten vaivihkaa
kuiskaamalla: -- Ja tiedättekö: te olette ensimmäinen kansastanne,
joka on _minuun_ ihastunut!

Solmu Sortimoa tämä tosiaan hämmästytti ja hän sanoi:

-- Varmaan olette sitten tekin muuttunut?

Johon toinen vastasi:

-- Kenties... Te, herra Karm, olette ensimmäinen, jonka kanssa olen
_antautunut_ avomielisempään puheluun...

Mutta ei sanaakaan Nirvana Napoleonovna maininnut siitä paksusta
paperipinkasta, jonka Solmu Sortimo edellisenä iltana oli hänelle
lähettänyt? Ei toinenkaan siitä mitään hiiskunut. "Eikö Nirvana ehkä
vielä ollut sitä lukenut?"



8.


Kolme päivää tämän jälkeen olivat he taas liikkeellä, kävellen
hiljakseen pitkin vihantia nurmikoita, halki kuhilailla kumpuavien
ruisvainioiden, palaten pienestä kylästä, jonka omenatarhassa
olivat viettäneet muutamia tunteja toisten seurassa. He olivat koko
päivän pysytelleet yksissä yhtymättä muihin retkeilijöihin, jotka
puolestansa myös jättivät heidät rauhaan. Ilta oli jo tullut, ilma
viilennyt, aurinko teki laskuaan savunharmaisiin untuvapilviin
punertavana heijastaen jo laimenneita säteitään kaukaa metsän
reunasta nouseviin höyryihin -- siellä virtasi verkalleen seudun
ainoa, kosteutta uhoava joki.

Nirvana ja Solmu Sortimo olivat tänään paljon puhelleet keskenään,
ja jälkimmäinen oli edelliseltä saanut tietää, kuinka hän, vanhin
kotonaolevista naimattomista sisarista, yksikseen ylläpiti koko
perhettä, sisaria ja äitiä -- työllään, jonka koko onnistuminen
ja järjestys riippui vain hänestä: sitä varten oli hän, Nirvana,
kevättalven oleskellut Pietarissa kehittämässä taitoaan voidakseen
opettaa sisarensakin avustamaan hänen töitään. Hän se oli perheen
pää ja elinehto. Jos häntä ei olisi, ei perhekkään voisi päivästä
päivään toimeentulla. Siitä syystä ei hän myöskään koskaan
mene naimisiinkaan, että hänen velvollisuutensa on huoltapitää
sisaristaan. Ainoastaan siinä tapauksessa että kaikki sisaret
joutuisivat naimisiin, voisi hänkin naimisiinmenoa ajatella,
muussa tapauksessa ei. Tämän kaiken oli hän kertonut suomalaiselle
ystävälleen suoralla, vilpittömällä kielellään, ja Solmu Sortimo
oli sitä sekä kummastuksella että kunnioituksella -- mutta myöskin
surulla, miltei vihalla -- kuunnellut, koskapa hän vasta nyt
oikein havaitsi, mikä todella jalo ja itsensä-uhraava nainen hänen
rinnallaan vaelsi. Mutta koska hänessä itsessään ei ollut tuollaista
itsensäuhraamisen halua eikä velvollisuudentuntoa pyhittääkseen
elämänsä toisten aineelliselle toimeentulolle, niin hän ei ollut
voinut olla lausumatta tuolle naiselle mielikarvauden hetkellistä
tunnetta, vaikka niin häntä rakastikin. Nirvana, tämän kuultuaan,
oli yrittänyt pahastumaan ja muuttumaan murheelliseksi, mutta Solmu
Sortimo oli ehtinyt asian sovittaa taas selittämällä, mikä hetken
heittelemä hän oli sekä lisäämällä jotakin palavasta rakkaudestaan
häneen. Niin olivat nuot puheet onnellisesti vaihdelleet, minkä
ohessa Solmu Sortimo oli ystävälleen kertonut omista onnettomista
suhteistaan omaisiinsa Suomessa. "Ja vaikka he minua rakastavatkin,
niin ei minulla kuitenkaan heidän piirissään ole tosiystävää!" oli
hän ilmaissut. Sitä henkeä ja sitä sielua, mitä hän läpi elämänsä
etsi ja kaihosi, ei hän sieltä päin ollut löytänyt. Nirvana oli
hänen avomielisiä puheitaan kuunnellut osanottavasti, sillointällöin
tehden jonkun vakavan vastaväitteen. Sanallakaan ei kummaltakaan
puolelta yhä oltu kajottu niihin asioihin, joista Solmu Sortimo
tuonoin oli ystävälleen lähettänyt tukullisen itsetunnustuksia. He
olivat kävelleet ääneti toistensa rinnalla, kun Nirvana Napoleonovna
vihdoinkin virkkoi:

-- Monsieur Karm, sanokaa minulle, mitä te minusta tuonoin halusitte
tietää kirjoittaessanne että "uhri vaatii vasta-uhrin"? Mitä
salaisuuksia luulette _minulla_ olevan?

Solmu Sortimo ensin hämmästyi ystävänsä suusanallista puhetta
asioista, jotka hänen mielestään olivat arkoja. Hänet tapasi
jonkunlainen häpeän puuska että oli naiselle tehnyt kenties kokonaan
sopimattoman ja aiheettoman ehdotuksen tunnustuskirjansa lopussa.

-- En tiedä... sopersi hän. -- Minä luulin että jokaisella
naisellakin...?

Nirvana Napoleonovna ei näyttänyt kuulevan hänen vastaustaan, vaan
virkkoi vakaisena:

-- Olkaa hyvä: auttakaa minua sanomaan itsellenne jotakin. On niin
vaikeata itse alkaa ja keksiä. Kentiesi voin vastata, jos teette
kysymyksiä.

-- Enhän minä... millaisia kysymyksiä?... sokelsi nuorimies kuni
pettyneenä toiveissaan ja alakuloisena jatkaen: Te ette ole koskaan
minulle itsestänne mitään kertonut eivätkä muutkaan Teistä ole
minulle mitään puhuneet...

Hän huomasi liukuvansa kokonaan toiselle ladulle, mutta lisäsi
yhtäkkiä:

-- Oletteko Te, Nirvana, koskaan ollut kihloissa?

Ja odotti kysymykseensä myöntävää vastausta, sillä hänestä tuntui
luonnolliselta että Nirvana Napoleonovna, jos kukaan, oli ollut
kihloissa omanmaalaistensa kanssa: tuollainen jalomuotoinen, lempeä,
kookas ja ryhdikäs jalosukuinen neiti. Sentähden hän säpsähti, kun
sai vastauksen:

-- En, en koskaan.

Nirvana lausui sen lujalla, varmalla, hieman surunsekaisella äänellä:
-- En, en koskaan!

-- Ja minä kun luulin...!

-- Neljätoista naimistarjousta on minulle tehty... ilmoitti Nirvana.

Epämääräiset aavistukset valtasivat hämmästyneen nuorenmiehen.

-- Neljätoista -- ettekä kertaakaan kihloissa! huudahti hän. -- Miten
se on ymmärrettävä?

-- Se on ymmärrettävä yksinkertaisesti siten ettei kukaan noista
neljästätoista ole minua miellyttänyt, -- sanoi Nirvana arvokkaasti
ja ikäänkuin hieman kohauttaen olkapäitään.

Solmu Sortimo ei tiennyt mitä sanoa. Hänen päässään kierteli
kummallisia kysymyksiä.

-- Onko siitä kauvankin? sokelsi hän vihdoin.

-- Mistä niin? Ah, arvaan mitä tarkoitatte. Kahdestoista,
kolmastoista ja neljästoista kosinta tehtiin viime kesänä... Kaikki
kolme olivat hyviä tarjouksia, kuten sanotaan, -- lisäsi hän.

-- Ettekö itse koskaan ole...?

-- En! keskeytti Nirvana arvaten toisen ajatukset. -- En ketään ole
rakastanut edes salaa. Ei kukaan tähän asti ole minua kiinnittänyt...

-- Jollen teitä tuntisi, puhkesi Solmu Sortimo puhumaan, -- sanoisin
teitä kauheaksi ihmiseksi, luonnottomaksi naiseksi, mutta nyt
sanon: olette kadehdittavan onnellinen! Te ette itse arvaa, kuinka
paljon olette säästänyt sillä ettette ole syttynyt! Kaikki nuo
tunteenkuohut, kaikki nuo tuliset kärsimykset olette välttänyt...

-- Ei, elkää sanoko niin, -- keskeytti Nirvana, -- päinvastoin on
tämä ollut minun onnettomuuteni. Useimmilla naisilla on muistoja,
suloisenkatkeria, niiltä päiviltä, jolloin ovat lempineet ja
rakkautta haaveilleet... joskohta pettyneet -- minulla niitä ei
ole sellaisia muisteloita, minulla on niiden sijalla tyhjä paikka
rinnassa... Tuntuisi toisinaan niin hyvältä, jos olisi sellaisia
muistoja takana!

"Nyt hän niitä saa!" ajatteli Solmu Sortimo sielussaan ja katsoi
Nirvanan silmiin syvällä kunnioituksella, katsoi niihin leimahtavalla
lemmellä, hellän himon koko hehkulla... hän tahtoi suudella noita
silmiä, raueta hillitsemättömään itkuun: osanotosta, säälistä,
rakkaudesta omasta turvattomuudesta...

Mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja kysyi:

-- Onkohan kukaan noista teidän kosijoistanne tullut onnettomaksi
teidän tähtenne? Uskotteko kenenkään heistä teihin syvemmin
kiintyneen?

-- Uskon ja tiedän... vastasi Nirvana. -- Eräs, joka oli minulta
saanut rukkaset, ei koskaan enää tehnyt muille tarjouksia eikä mennyt
naimisiin.

-- Ja teitä ei vähääkään liikuta heidän kohtalonsa? ahdisti Solmu
Sortimo.

-- Liikuttaa kyllä, mutta minun on ollut mahdoton heitä auttaa. Hän,
josta mainitsin, teki tarjouksensa kolme eri kertaa, monen vuoden
kuluessa...

-- Kuka se oli? kysyi Solmu Sortimo.

-- Hän kuoli vuosi sitten, keväällä...

-- Oliko se sama, jonka haudalle te, retkellämme saksalaisten
siirtolaisten luo, veitte ruusuja? Vaistoni sanoo...

-- Sama se oli, -- sanoi Nirvana. -- Hänen elämänsä oli hyvin
onnetonta. Muistan hänet tunteneeni lapsuudessani sekä tavanneeni
joskus myöhemminkin. Hän teki tarjouksensa minulle muiden
välityksellä, itse ei rohjennut, oli kovin kaino mies... Minun kävi
häntä suuresti sääliksi, sillä hän oli hyvin hyvä ja sivistynyt nuori
mies.

-- Saksalainen?

-- Saksalainen hän oli, valmistautui meriupseeriksi ja oli sangen
etevä. Sairastui nuorella iällään ja kuoli.

-- Ja te ette voinut...?

-- Minä en voinut...!

He vaikenivat molemmat ja antoivat katseidensa harhailla
taivaanrannalla, jolta aurinko jo oli kokonaan kadonnut. Helakka
ruskon häivä vain kohtasi silmää. Tummenevassa elokuun illassa
oli jotain niin kovin murheellista ja avutonta. Solmu Sortimo ei
voinut olla ajattelematta sen nuoren miehen hautaa, jolla ei ollut
onnea koskaan saada vastarakkautta ja joka varmaan siitä syystä oli
riutunut ja kesken kuollut.

-- Kuinka elämän kohtalot sentään ovat surullisia ja kuinka meidän
nuortenkin suhteissa paljon on ristiriitaisuuksia, joita ei voi
selvittää! saneli hän.

-- Niin, niin, -- myönsi Nirvana syvään huoahtaen.

Kotvan aikaa kävelivät he toistensa rinnalla vaitiollen.
Solmu Sortimo tunsi Nirvanaa kohtaan tänä iltana voimakasta
myötätuntoisuutta, tahtoi ottaa häntä kädestä, kainalosta... ja tiesi
että toinen siitä suuresti ilostuisi, semminkin koska sanoi olevansa
väsynyt kävelystä. Tuo käsikädessä-kulkeminen kuohui hänessä nyt ihan
himona... mutta hän ei tyydyttänyt sitä himoa, antoi sen vain kalvaa,
sillä hän pelkäsi kuten aina itseänsä. "Mikä naurettava raukka minä
olen!" sanoi hänen omatuntonsa. "Mikä nahjus, joka laiminlyö kaikki
autuaat hetket!" "Sekä itselleni että hänelle voisin luoda iki-ihanan
iltahetken -- enkä kuitenkaan luo." "Jos olisin terveempi... vaan
_hän_ ei sitä ymmärrä..."

Solmu Sortimo muisti yhtäkkiä jotakin, ja nyt se häneltä irtausi tuo
kysymys:

-- Halveksitteko minua luettuanne "Syyn"?

-- En, ystävä hyvä, teitä halveksi, -- virkkoi nainen matalalla
äänellä. -- Mutta sellaisesta asiasta, josta te kirjoititte, en
milloinkaan ennen ole kuullut. Luulen että te olette erehtynyt,
monsieur Karm!

-- Minäkö erehtynyt? huudahti Solmu Sortimo äkillisen epätoivon
valtaamana. -- Minäkö erehtynyt, epäilette te? Jokainen sana siinä
oli totta, surullista, onnetonta totta...

-- Mutta ettekö kuitenkin liioittele? -- Te viskaatte koko nykyisen
sielunelämänne, kaikki sydäntunteenne, kaikki ajatuksenne, kaikki
puheenne, koko käytöksenne yksistään tuon yhden ainoan asian
syyksi... Tuon salaperäisen ominaisuutenne tähden te ette muka voinut
tarjota minulle käsivarttanne silloin kun pyysin!...

-- Ihminen on henkiruumiillinen olento, -- sanoi Solmu Sortimo. --
Mutta te, Nirvana Napoleonovna, ette näy ymmärtäneen selitystäni
vähän-vähääkään. Ette edes pääasiaa. Siin' oli!

Hän vaikeni. Toinenkaan ei mitään sanonut. Miksei hän mitään sanonut?
Oi Jumala! Miksei tuo nainen tahtonutkaan olla vilpitön? Jos ei hän
ymmärtänyt, niin miksei hän kysynyt? Olisihan hän, miehenpuoli,
vastannut --. Oh, kirjeessä hän sen jo oli tehnyt kyllin selvästi.
Eikä Nirvana ollut ymmärtänyt rahtuakaan! Ei rahtuakaan! Nirvana,
joka kaiken muun ymmärsi kirkkaalla järjellään, ei tällaista
ymmärtänyt?... Solmu Sortimoa jo kadutti ja harmitti että oli
uskonut salaisuutensa _hänelle_. Oikeassa oli hän ollut ettei se
kannattanut...

He saapuivat kaupunkiin, erkanivat kumpikin asuntoonsa, mutta
tapasivat vielä pimeässä toisensa kävellen yhdessä ympäri puutarhaa
ja lausuen toinentoiselleen kiitokset kävelyretkestä, jota kumpikin
sanoi pitävänsä "onnistuneena". Ja hyvää-yötä lausuessaan toivottivat
toisilleen pikaista jälleennäkemistä.

Sitten vasta hiipi Solmu Sortimo makuukammioonsa ja oli yksin.
Hän tunsi sydämmensä lainehtivan kukkuroillaan tunteita, hän oli
liikutuksissa, kuumeessa ja rakkauden huumeessa. Nirvana, Nirvana
oli koko hänen mielikuvituksensa valloittanut! Hän aikoi kirjoittaa
jotakin, mutta ei voinut, riisuutui äkkiä ja peittäytyi vuoteeseen.
Käänteli itseään levottomasti vuoteessaan tuontuostakin puoliääneen
huoaten. Kun vihdoin nukahti, niin näki unta jostakin murhasta...
aivan aiheettomasti jostakin murhasta.

Seuraavana aamuna alkoi hän kirjoittaa venäjänkielellä
seuraavanlaista tunteenpurkausta:

    'Nirvana!

    Viimeinen ajatukseni illalla ennenkuin nukahdin, olitte
    Te, ensimmäinen, kun aamulla kavahdin, olitte Te. Teidän
    avomieliset kertomuksenne elämästänne, vaikka lyhyet, tekivät
    minuun vaikutelman syvän, syvän ja kummallisen: ikäänkuin
    olisin Teitä säälinyt, ikäänkuin surrut Teidän epätavallista
    kohtaloanne, Teidän päätöstänne elämänne velvollisuuksista. Siinä
    kohtalossanne oli jotakin hyvin jaloa, hyvin kunnioitettavaa,
    mutta surullista. Tämä siinä oli surullista: koko teidän
    olemuksenne -- Teidän sielunne, Teidän ruumiinne on ristiriidassa
    Teidän jalon päätöksenne suhteen, Teidän pyhän velvollisuutenne
    suhteen. Tätä minä mietiskelin sekä illalla että herättyäni, ja
    minulla ovat sellaiset tuskat siitä että luulottelen sairastavani
    pelkästä rakkaudesta, mitä kummallisimmasta rakkaudesta! ja
    tuntuu kuin kuolisin, jos en... oi ettekö sitä ymmärrä!... Minä
    elän nyt sellaisia sieluntiloja, jolloin rakastettuni kanssa
    voisin heittäytyä huimaavilta vuorilta kuilujen syvyyksiin
    tuntematta kuolemanpelkoa... hourivassa lemmessäni! Sellainen
    sieluntila oli minulla tuonoin, ja Te, Te olitte se, jonka kanssa
    voimakas mielikuvitus leikkien lenteli...

    Se sieluntila lie nyt hiukan laimennut arkisen päivän noustessa,
    totutun valon viiltäessä yli tämän jokapäiväisen mailman, mutta
    sisällinen ääni yhä soittaa sielussani: Nirvana, Nirvana,
    kuningattareni, miksemme mekin voisi -- Miksemme mekin voisi --?'

       *       *       *       *       *

Solmu Sortimon lemmentunteet, jotka näihin asti olivat lirisseet
pieninä puroina sillointällöin peittyen synkän metsän hämärään tai
salaa luikerrellen tiheiden pensasten alitse, olivat nyt paisuneet
joeksi, jossa on sekä koskia että putouksia, sekä kylmänsyviä
suvantoja, joissa virran juoksua tuskin huomaa, että pyörteitä, jotka
ouruavat pohjamudasta saakka, taikka pitkiä kostekohtia, joissa vesi
pyörtää takaisin pinnallaan vaahdon kuolaa ja kimmeltäviä kuplia
kuljetellen. Se oli kaikissa tapauksissa kymi, joka vaelsi vissiä
päämäärää kohden, elämän merkillistä, suurta, käsittämätöntä merta
kohden.

       *       *       *       *       *

"Oi mikä ikävä, oi mikä kipu lausua nuo säädylliset jäähyväiset ja
yksin palata yömajaansa! Tahtoisi toki kääntyä takaisin, tahtoisi
toki saavuttaa hänet vielä kerran, tarttua häntä armahinta kädestä,
kietoa käsivartensa lujasti hänen uumilleen ja kuiskaten sopottaa
hänen korvaansa, mikä lohdutus hän miespololle on tai olla voisi!
Mutta tuo julma portti on jo lupsahtanut kiinni, nuot tuhmat seinät,
nuo tunnottomat ikkunat eivät aukene -- häntä, armahinta ei enää
kohdata sovi..."

       *       *       *       *       *

"Kuinka kummallista se sentään on, miten paljon vaatteus naisella
vaikuttaa! Jos hän tänään olisi ollut toisessa pukimessa, niin en
tällä hetkellä hänestä niin tuntea voisi kuin nyt tunnen! Mutta
miksi minä, mielipuoli, en taaskaan totellut kultaista sydäntäni,
joka käski minun painamaan pääni hänen pyhiä rintakumpujaan vastaan?
Minä olisin siinä maannut kuin lapsi, piilossa pahalta mailmalta ja
synniltä!..."

       *       *       *       *       *

"Minä unta näin että Sinä, minun Nirvanani, olit nunna ja minä,
ikuinen rakkauden narri, kuljeskelin ympäri luostarin muureja Sinua
kohdatakseni. Ja ikäänkuin Sinäkin tuntenut olisit että minä Sinua
kohdata halajan. Aivan oli pimeä, kun Sinä vihdoin näyttäydyit
hunnussasi ja me puhelimme kuiskaamalla. Mutta Sinä pusersit itkua...
Miksi oi kuningattareni suruharsoinen, sinä itkua pusersit? Miksi?"

       *       *       *       *       *

"Luulen lempiväni, uskon rakastavani -- mistä tämä usva ympärilläni?
Missä ja milloin löytänen sen pyhän, joka hautaan asti säilyy?
Milloin tuntenen täydellisesti itseni?"

       *       *       *       *       *

Mitä Sinulle olen tehnyt, oi Nirvana, että näin minulle haastelet?
Peiliä vasten asetan Sinun salaperäisen kirjelippusi ja luen siitä
seuraavat sanat: "Te saatatte minut levottomaksi, tästälähtien ei
minulla ole oleva hetkeäkään rauhaa! Olen haudannut onneni!"... Oi
Jumala, minäkö taas syypää olen? Sekö onnen haudata voi etten Sinulle
käsivarttani ojentanut, minä kelvoton ritari, kun tuonne näkötorniin
eilen kiipesimme? Syy syntiini oli tälläkertaa se että Sinä,
rakkahin, satuit olemaan puettuna siihen harmajaan mantteliin, jota
en mitenkään sietää voi. Anna anteeksi kallis, olen liian heikko,
enkä ole hovissa kasvatettu. Älä unhoita, millainen epänormaali
olento minä olen!

       *       *       *       *       *

Sinä et ole vielä koskaan selvästi sanonut, missä määrin Sinä minua
rakastat? Kuinka voin minä siis sen tietää, oi Nirvana?

       *       *       *       *       *

Sinä kävit minun kammiossani, ah Nirvana, ja olet pyhittänyt minun
nuorenmiehen-huoneeni! Sinä katselit kaikki minun kuvani ja kyselit,
keitä ne olivat. Mutta en Sinulle näyttänyt sitä kuvaa, joka
sydämmessäni piilee. Sinä ihmeellinen, olet käynnilläsi tuulahuttanut
minun matalan majani korkealakiseksi temppeliksi!

       *       *       *       *       *

Ah, unta, unta olen taas Sinusta nähnyt, rakkahin, sellaista unta
että Sinä olit minun isänmaassani. Me olimme seisovinamme Imatran
rannalla ja hopeaiset aallot loiskivat hurjanhilpeästi allamme ja
linnut lauloivat ja oli kevät kirkas ja me olimme kahden. Silloin
näin minä sinut, oi Nirvana, kuni väkevässä virrassa kylpijän,
sellaisena kuin Jumala sinut oli luonut! Minä näin Sinut ja vapisin!
Sinä olit puhdas ja pyhä ja valkoinen kuin joutsen ja Sinun rintasi
kummut olivat suloisemmat nähdä kuin taivaallinen autuus, ja
pelastuksen uho niistä huokui... Oi Nirvana, Sinä olit unessakin
puhdas, mutta minä, minä en sitä untani kestänyt, vaan heräsin
huikaisevaan huumeeseen ja luulin hulluksi tulevani... sillä minä en
ole koskaan -- kuuletko: en koskaan -- Pyhä, pyhä on minulle naisen
lempi ja naisen ruumis minulle pyhä, pyhä on minulle se suudelma,
jonka Jumala on ihmiselle opettanut, vaan jota minä, kokematon, en
tunne.

       *       *       *       *       *

Näin kirjoittaa Nirvana, minun kuningattareni: "Miksi Sinä, Solmu
Sortimo, olet niin kummallinen? Kun minä Sinun kanssasi kävelen,
niin Sinä olet minulle kylmä ja epäkohtelias ja usein minä palaan
retkiltämme pettyneenä ja haavoitettuna, enkä voi muistaa yhtään
sanaa, mikä minua hyväileisi. Ja silloin ei minulla ole muuta
neuvoa kuin turvautua Sinun kirjeisiisi, Sinun kultaisiin sanoihisi
paperilla ja niistä ammentaa lohdutusta! Kaksi kesäistä päivää minä
Sinun kanssasi onnellinen olin ja tunsin että Sinä kuuluit yksinomaa
minulle, ja minä olin ylen onnellinen koko olemuksessani että Sinä
olit niin hyvä ja suloinen! Mutta sitten Sinä muutuit käytöksessäsi
ja minä tulin onnettomaksi ja aloin ajatella kaikkea uudestaan. Sinä
Solmu Sortimo, haluat omistaa elävän patsaan, joka Sinua tottelee ja
joskus Sinulle antaa hyvän neuvon ja murheen hetkenä Sinua auttaa,
mutta oman sydämen halajoimisesta -- ei hiiskaustakaan! Ja vielä Sinä
Solmu Sortimo viskaat minulle lapsellisenyksinkertaisen kysymyksen:
missä määrin minä Sinua muka rakastan? Niin tiedä siis että kaikki
nyt on epätoivoa ja että minä en Sinua ollenkaan ymmärrä!"

       *       *       *       *       *

"Ja näin vastaa hän, jalon Nirvanan huono ritari: Olen syvästi
syyllinen edessäsi, armas! Minä unhoitan usein että olen naisen
seurassa, kun olen Sinun seurassasi. Minä vihaan kohteliaisuutta
siksi että se minusta näyttää tappavan todellisen ihmisen ja nostavan
kunniaan apinan. Mutta en minä vihaa helliä sanoja, vaikka ne minussa
niin lujasti istuvat. Tuhansittain lempeitä lausumia on leikkinyt
huulillani, mutta raaka ujous on ne alati vanginnut ja vain paperin
päällä olen kehdannut itseni paljastaa. Miksi minä tällainen olen:
likeltä paha, mutta kaukaa hyvä -- likeltä katkera, kaukaa suloinen,
sitä on minun turha selittää? Tuhansista vaikuttimista se riippuu.
Voisi ehkä olla päinvastoinkin... Mutta sano minulle, Nirvana, olitko
sinä kokonaan onnellinen noina kahtenakaan päivänä, joista puhut?
Etkö sinä kaivannut mitään enempää, mitään lämpöisempää, mitään
autuaallisempaa, mitään tyydyttävämpää? Etkö sinä Nirvana olekkaan
koskaan haaveillut jumalien kultaista juomamaljaa ja nektaria, josta
runoilijat laulavat! Sano: etkö?..."

       *       *       *       *       *

    "Lemmi mua, oi lemmi mua!
    Sua vailla mailm' on armoton,
    Sua vailla päivyt valoton,
    Sua vailla sielu sortuvi
    Ja sydän kuoloon murtuvi,
    Sun kanssas sydän autuas --
    Lemmi siis, ah lemmi mua!"

Sellaisena sinua lemmin, Nirvana, jollaisena istut kotonasi
vaaleansinisessä kesäpuvussasi -- jossa Sinut ensi kerran näin,
silloin kun lemmenkipinä sielussani virisi -- sellaisena Sinua
lemmin, kun Sinä istut työhösi kiintyneenä, uhkeasta ulkomuodostasi
itse vähintäkään tietämättä. Taikka sellaisena Sinua lemmin,
kun istut siinä tummassa puvussasi, joka ei Sinun jumalaisen
kaunista vartaloasi salaa... sellaisena Sinua rakastan, kun istut
vapaana ja miettiväisenä ja kirkasotsaisena ja tervejärkisenä ja
lempeästi katselet ympärillesi ja olet kaikkien ystävä ja kaikkien
yläpuolella...

       *       *       *       *       *

"En minä Sinua nuhtele, Nirvana, että Sinä paljon vähemmin kuin minä
olet avannut sydäntäsi ja purkanut tunteidesi kerää, en minä Sinua
siitä nuhtele. Sillä Sinä olet puheissasi ollut minua kohtaan paljon
hellempi kuin minä Sinua, Sinä olet aina ollut hyvä sanoissasi,
joita et paperille kirjoita. Sinä olet likeltä armas, mutta kaukaa
arvostelevainen -- emmekö me kaksi siis yhteen sovi -- emmekö?"

       *       *       *       *       *

"Älä kysy minun ensi lempeäni, sillä se on aikoja sitten sammunut ja
Sinä olet korkeampi muita ja Sinun läheisyydessäsi himmenevät kaikki
entiset liekit kuni pienet kynttilät sähkön valossa. Sinä Nirvana
olet kuni palava pilvenpatsas minun matkatemppelini, minun pyhän
tabernaakkelini yläpuolella -- yöllä kun lakeus huokaa ja huuhkajat
huutelevat korvessa. Itse Jumala on Sinut minun johdattajakseni
asettanut..."

       *       *       *       *       *

"Minä olen ajatuksissani mennyt naimisiin Sinun kanssasi ja me olemme
matkustaneet pois, jonnekkin uuteen isänmaahan, joka on meille
molemmille uusi, ja me olemme alkaneet elää yhdessä ja tulleet
onnellisiksi..."



9.


Syyskuu jo alkoi, oli kylmä kuutamoilta. Nirvana ja Solmu Sortimo
olivat kävelyllä. Nirvanaa vilusti. Mutta hän ei voinut kävellä niin
nopeasti kuin toinen tahtoi. Solmu Sortimo kosketti Nirvanan kättä,
jonka tämä ojensi tunnusteltavaksi. Käsi oli jääkylmä...

Käsi oli jääkylmä!

Hänen vartalonsakin näytti nyt niin kankealta, mustaan syysnuttuun
puettuna. "Voi!" ajatteli Solmu Sortimo: "mitä olen tehnyt? --
uskotellut häntä että niin pyhästi, niin syvästi häntä rakastan ja
tällaisia hetkiä? Tällaisia hetkiä! Kylmä käsi, väsyvä käynti -- voi
minua! voi häntä: hän on elänyt nuoruutensa kukoistuksen ohi, hän on
minulle liian vanha? En voikkaan häntä rakastaa..."

-- Meillä on ollut paljon yhteisiä haaveita, -- sanoi Nirvana hiljaa,
heidän keskustellessaan jostakin.

Solmu Sortimo ei sillä hetkellä tuntenut ystäväänsä kohtaan
myötätunnetta ja jäi vaiti. Vihdoin kysyi hän melkeinpä ivallisella
äänellä:

-- Millaisia sitten?...

Nirvana ei mitään vastannut, ei selittänyt sen enempää eikä
toinenkaan kysymystään uudistanut.

Kuutamoyö oli niin kylmä, niin kylmä... Ja Solmu Sortimon sydämmessä
asui myös pirullinen kylmyys. Hän tunsi tällä silmänräpäyksellä
Nirvanaa kohtaan ikäänkuin sääliä, mutta rakkaus oli poissa. Hän
rakasti enemmän itseänsä, kelvoton, tunsi sen itsekkin ja kysyi
kauhistuneena mielessänsä: "näinkö on elämä onnetonta?"

Tällaisia kylmiä, mustia, liikkumattomia suvannoita oli Solmu
Sortimon rakkauden joessa.

Sitten virta jo taas liikahti, uoma tuntui.

-- Lapsuudessani minä usein näin unta että voin lentää, -- sanoo
Nirvana jonakin toisena iltana. -- Hiljaa, hiljaa kohosin ylös
ilmoihin ja läksin liitelemään vapaasti avaruudessa. Ja sieluni oli
täynnä ihanaa, valoisaa tunnetta.

Solmu Sortimo ei vastaa äreästi. Hän vastaa:

-- Lapsuudessani minäkin uneksin osaavani lentää. Monen vuoden
kuluessa uudistui sielussani sama uni: kuinka ilman siipiä, yksinomaa
tahdon ja uskon ihmevoimalla kohosin ilmoihin ja siellä liitelin. Ja
suloinen tunne täytti minunkin rintani. Usein minä valveillanikin,
kun ei ketään ollut näkemässä, koettelin, enkö todellisuudessakin
noin voisi lentää. Minä asetuin keskelle pihaa, loin silmäni
kiinteästi päin taivasta ja pinnistin tahtoani ja uskoin seuraavalla
silmänräpäyksellä kohoavani ylös maasta... Tietenkään se ei
onnistunut ja ainoa tulos oli että tavallisesti suistuin kuperkeikkaa
pihamaalle. Joskus kiipesin halkovajan katolle ja heittäysin käsiäni
huitoen ilmaan. Sillä tavoin pääsinkin kappaleen matkaa, varsinkin
jos sattui olemaan kova tuuli, mutta maahan moksahtaminen ei tuntunut
hauskalta.

Nirvana nauraa. Mieliala on herttainen ja tyyni.

Kolmannella kertaa on keskustelu tällainen:

-- Sanokaa minulle neiti von Eidmann, ylpeilettekö te
aatelisnimellänne?

Nirvana vastaa:

-- En ole koskaan sillä ylpeillyt. Olen aina etsinyt _ihmistä_. Jos
köyhä talonpoika on osoittanut ystävyyttään ja tarjonnut auttavan,
joskohta likaisen kätensä, en ole sitä halveksinut. Sydämmen
aateliudelle olen aina tottunut arvon antamaan. Mikäli ihminen on
sivistynyt, sikäli on hän ylhäinen ja jalo.

-- Suloista kuulla tätä teidän suustanne! huudahtaa suomalainen
ylioppilas. -- Te kelpaisitte vaikka romaanin aiheeksi...

-- Se kunnia on minulle jo tapahtunut, -- ilmaisee Nirvana
naurahtaen. -- Kreivi Sonnenschein on minusta kirjoittanut.

-- Mitä hän on kirjoittanut?

-- Sitä en tiedä, sillä niin vähän utelias olen ollut, etten ole
hankkinut koko tekelettä.

-- Miltä ajalta se on? kysyy Solmu Sortimo uteliaana.

-- Kenties 7 vuotta takaisinpäin, minä en tuntenut kreivi
Sonnenscheiniä; hän oli kuullut minusta muilta.

-- Mitä hän oli kuullut?

-- Hyviä asioita vain. Kerran kun puistossa kävelin, tunsin että joku
minua tutki istuen penkillä ja kirjoitellen. Kreivi Sonnenscheiuilla
oli näet tapana aina kirjoitella tässä puistossa.

-- Semmoistako se vain olikin! sanoo Solmu Sortimo. -- Mikä on kirjan
nimi?

-- En ole nähnyt enkä muista, olen vain muilta kuullut, -- vastaa
toinen välinpitämättömästi.

"Millainenhan hän mahtoi olla silloin" ajattelee Solmu Sortimo:
"Nirvana kukkaisiällään?"

       *       *       *       *       *

Näiden kahden ihmisen lemmen virrassa uiskenteli runsaasti papereita.
Kevättulva kuljettaa aina mukanaan paljon kaikenlaista liikatavaraa.
Solmu Sortimo se noita papereita tuohon virtaan viskeli tuntien
jonkunlaista nautintoa nähdessään, kuinka virta niitä vei -- vei,
aina lopuksi huutaen ystävää toiselta rannalta niitä kiinni ottamaan.
Nirvana ongiskeli kirjeet tarkoin lemmen vedestä ja tutki tyystin
niiden singahtelevan sisällön, mikäli sanoista veden jäljiltä selvän
sai. Ja sitten tietenkin täytyi hänenkin kirjoittaa ja heittää lippu
toisensa perään lemmen virtaan, josta Solmu Sortimo ne toisinaan
vyötäryksiään myöten kaahlaamalla sai taiteensa pelastetuksi.

Alinomaista touhua ja juoksua ja pulikoimista lemmen virran vaiheilla
se oli! Kuinka monta kaihonkääröä tai lemmenlippua salaiset pyörteet
ja häränsilmät nielivät tai virran väylä ahmasi, ilman että kumpikaan
rakastavaisista niitä kiinni sai, sitä ei koskaan liene laskettu
muualla kuin Rakkauden Jumalan kansliassa.

Seuratkaamme hiukan tätä Nirvanan ja Solmu Sortimon lippuleikkiä
kevättulvan aikana.

Kas, tuossa uiskentelee taas sininen lippu virran pinnalla, ja Solmu
Sortimo huutaa toiselta rannalta:

-- Nirvana -- hoi! Ne kolme lippua, jotka äsken käsistäsi pääsivät,
eivät olleetkaan kovin tärkeitä, mutta kas tämä on tärkeä, hyvin
tärkeä. Pyydystä se kaikinmokomin kiinni!

Nirvana pyydystämään. Hän hypähtää rantakivelle niin että pitkä
palmikko leiskahtaa, ja kurottaa valkoisen kätensä, mutta sininen
lippu liukuu ohitse ja hän on luiskahtamaisillaan sekaan. Vihdoin
saa hän sen kiinni viheriäisestä niemekkeestä, mutta kastelemalla
jalkansa ja hameensa liepeet.

Kun Solmu Sortimo toiselta rannalta näkee että Nirvana pitelee
kädessään sinistä lippua, niin hän kainostuen juoksee pensaikkoon,
aivankuin jänis piilottaen päänsä. Nirvana lukee:

"Armas Nirvana, sano minulle rehellisesti, onko Sinulla joskus minun
seurassani ollut sellaisia hetkiä, jolloin olisit sallinut minun
itseäsi suudella ja silmänräpäyksen ajan tuntea onnea, unhoittaen
ympärillä-olevan ja kaiken surullisen tässä murheen laaksossa? Sano:
Onko ollut?"

Nirvana hehkuu kuin tulessa ja silmänsä loistavat: "Mikä viaton
lapsi hän on, kun tuollaista kyseleekin!" ajattelee hän. Ja tempaa
povestaan tulipunaisen lipun ja kirjoittaa siihen nopeasti jotakin,
valkoista koivun runkoa vasten. Ja viskaa lipun voimakkaasti virtaan
ja huutaa samalla:

-- Au! au! monsieur! ottakaa kiinni!

Solmu Sortimo syöksyy esiin piilostaan ja tavottelee tulipunaista
lippua, joka juhlallisesti liukuu melkein keskellä jokea. Hän juoksee
pitkin rantaa, katkaisee tavattomalla voimalla nuoren solakan koivun
ja haroo liukuvaa lippua. Ei sittenkään ulotu! -- Rakas Nirvana!
huutaa hän silloin: -- Juokse hiukan syrjään, minun täytyy riisua
liiat vaatteet...

Niin onkii hän lipun, tulipunaisen lipun, ja läähättäen ja ihanasti
väristen kevätvirran kylvystä lukee paperista kaksi sanaa:

"On ollut!"

Kaksi lyhyttä sanaa vain, mutta ne merkitsevät paljon -- oi! ne
merkitsevät melkein kaikkea tärkeintä...

Nirvana tulee esiin koivikon takaa ja ystävykset katsovat toisiaan
silmästä silmään. Mutta joki on heidän välillään -- ja tulva yhä
paisuu. Lemmen valtava, pyhä ja peloittava kymi on heidän välillään!

Ja taas lennähtää lippu virtaan ja se on tälläkertaa tulenkeltainen
lippu. Nirvana lukee kummalliset sanat:

"Onko Sinulla, rakkakin, milloinkaan polttavia himoja, onko Sinulla
milloinkaan taisteluita himojen kanssa?"

Nainen miettii hetkisen -- ja sanoo: "En ymmärrä häntä oikein". Mutta
sitten viskaa hän valkoisen lipun virtaan, josta Solmu Sortimo sen
onkii ja lukee vastauksen:

"Minun haaveeni ovat aina puhtaat ja ylevät ja ihanat"...

Ja niin lennähtää lippu lipun perästä lemmen väkevään virtaan, joka
milloin antaa, milloin nielee kuljetettavansa. Kaikki mitä auringon
ja maan välillä väikkyy inhimillistä haavetta, kaikki niissä lipuissa
pohditaan ja tulisessa kiireessä tunnustellaan.

Tuossa lennähtää jo yhdestoista lippu Solmu Sortimon kädestä:

"Luuletko että meistä voisi tulla onnellinen aviopari? Vaan jos
onnettomuus koituisi, kummankohan puolelta se alkaisi? Tai mikä
erityisesti voisi olla siihen syynä?"

Jalo Nirvana vastaa:

"Minun puoleltani ei koskaan voisi tapahtua ensimmäistä askelta
onnettomuuteen. Minä voisin olla ystävä ja sisar -- sanalla sanoen:
rakentaisin maallisen paradiisin, mutta jumalavarjelkoon, jos
toinen minut pettäisi! Silloin ei armahdusta olisi enkä hetkeäkään
viipyisi saman katon alla... Mutta -- myös anteeksiantaa minä voin ja
rukoilemaan kykenen hänen onnensa puolesta, joka minut onnettomaksi
olisi tehnyt..."

Taas lentää lippu, kolmastoista lippu, niitä tulee kuin kimalaisia
keosta.

"Oi Nirvana, Nirvana! Kun kohtalo kohta meidät eroittaa emmekä enää
voi toisiamme kohdata -- kuinka Sinä sitten minua muistelet? Sinä
saat uusia tuttavuuksia ja jonkun ajan kuluttua ainoastaan sattuma
muistoani koskettaa. Sinä silloin muistat että oli täällä kerran
muukalainen, eriskummallinen nuorukainen, josta Sinä ajattelit
parempaa kuin mielestäsi ansaitsikaan. Viiden vuoden mentyä Sinä ehkä
kokonaan unhoitat sisällisen tuttavuutesi hänen kanssaan? Kymmenen
vuoden kuluttua on hän Sinun sielustasi jäljettömiin haihtunut,
henkisesti ja ruumiillisesti kuollut. Niinkö kurja on sallima?
Niinkö?"

Mutta Nirvana vastaa, näin hän vastaa ja lohduttaa:

"Minun ajatukseni ovat aina Sinun kanssasi! Sinä olet ollut minulle
ainokainen ystävä, jota minä ymmärrän (vaikka et sellainen, jollaista
haaveilin), Sinä yksin olet katsahtanut minun sisälliseen mailmaani!
Jos uusia tuttavia tulee, niin tokko minä heidän kasvojaankaan
erotan? Luulen että tästä lähtien minulle alkaa hirveä elämänjakso
sen valoisan hetkisarjan jälkeen, mikä minullakin ollut on.
Tosiaankin olen näihinasti tuntenut maan jalkaini alla, josta kiitän
Sinua, suuresti kiitän Sinua näistä valoisista hetkistä, näistä
onnellisista päivistä! Mutta pitemmälle en ajatella uskalla..."

Tämän jälkeen lensi Solmu Sortimon kädestä Lemmenvirran ylitse vielä
yksi tulipunainen lippu, sisällöltään niin raikas ja avaratunteinen,
niin puhdas ja jumalkipinäinen, niin lämmin ja paljon lupaava että
taivas ja maa sen vastaanottajalta unhottui ja hetken hurmauksissa
hän, Nirvana, -- joka ei koskaan ennen ollut antanut lentävän
sekunnin itseänsä lumota -- kirjoittamatta edes vastausta, huudahti
vastakkaiselta rannalta nämät huomattavat sanat:

"Eläköön rakkaus! Eläköön se ikuinen pyhä ilmiö, joka ei tunne
eroitusta ei kielten, ei kansallisuuksien, ei uskontojen eikä tapojen
välillä! Niin, kallis Solmu Sortimo, kuinka minä haluaisinkaan
heittäytyä Sinun syleilyysi näiden viimeisten riviesi jälkeen, joista
huokuu todellinen lempi. Oi miksi et siis olekkin tässä vierelläni,
oma armas, kallis kultani?... Enempää en puhua voi, sillä sydämmeni
on niin täynnä riemua ja työ minut kutsuu jo pois kohtauksesta.
Sinun, Sinun, Sinun minä olen! Sinun Nirvanasi."

Mutta valtava kevätvirta oli yhä heidän välillään, tuo ihmeellinen
joki, jota sanotaan Lemmenjoeksi ja Rakkauden kymiksi, vaan joka on
niin peloittavan mahtava, niin jumalaisen väkevä, että aniharvat sen
ihailijoista siitä ylitse uskaltatavat. Sillä henkensä kaupalla siitä
Ihminen ylitse uipi, mutta roistot ja ryövärit sen poikki venheellä
keveästi soutavat, mikä näyttää olevan vastoin Lemmenjumalien tahtoa.



10.


Aleksanteri Nevskin päivän iltana, jolloin pikkukaupungin
koko rykmentti oli humalassa ja kaupungin naiset ikivanhojen
säädyllisyyssääntöjen mukaan, puettuina hienoimpiin hetaleihinsa,
kilvan riensivät herrojen upseerien toimeenpanemiin tanssiaisiin,
nähtiin kaikkien kummastukseksi neiti Nirvana von Eidmannin ylpeänä
ja ryhdikkäänä suomalaisen ystävänsä seurassa rientävän poispäin
siitä paikasta, mihin koko kaupungin kerma ja sokuri täksi illaksi
oli koottu.

-- Mihin nuo purjehtivat? kysyivät ihmiset.

-- He halveksivat meitä, -- tiesivät toiset.

-- Kuka on tuo kavaljeeri? utelivat muutamat.

-- Virolainen koulupoika, -- vastasivat toiset.

-- Onko neiti Nirvana tullut aivan hulluksi?

-- Hän on aina ollut vähän hullu!

-- Tuommoiseen kuihkaleeseenko hän nyt vihdoin on rakastunut?

-- Kesäkauden se sen kanssa on remunnut!

-- Ovatkohan salakihloissa?

-- Kunpa ei olisi pahempaa!

-- Mutta entä on se joku rikas?

-- Köyhä kuin kirkon rotta!

-- Mutta hävytöntä se sentään on että tuntematon nulkki on lyönyt
laudalta koko kaupungin virkamiehistön.

-- Ja koko rykmentin!

-- Pulska kenraalin tytär? Mikä mainio maatushka siitä meille olisi
tullut. Porvarisrodun jalostaja...

-- Sanokaas muuta! Ja luutnantin rouva?

-- On hänellä toki ollut pohatoita tehtailijoitakin tarjona!

-- Ja rikkaita ruhtinaita...

-- Eikä ole kelvannut?

-- Ei ole kelvannut!

-- Mihinkä ne nyt katosivat?

-- Rakkauden kaivoon!...

Näin puhelivat ihmiset.

Jo helähtivät torvet vienoihin valssin säveleihin ja lattiat
alkoivat sihistä, palkit kumista, kannukset helistä, silkkiset
hameet suloisesti hulmuta ja väkevä hajuvesien leyhkä tuulahteli
hivelevästi ovissa tungeksivain sieraimiin. Välähteli lamppujen
loisteessa kirkkaita nappeja, kultalankaisia paraati-epoletteja,
välähteli kiiltonahkaisia upseerisaappaita, välähteli sapeleitakin
ja rintaristejä. Vilahteli valkoisia avokauloja ja täyteläisiä
kalvosimia, kultaisia ja luisia rannerenkaita ja tulipunaisten
alushameiden liepeitä... Ja kuului kuiskauksia "kuinka erinomaista!
kuinka hauskaa! ihan paratiisi maan päällä!"

Mutta kaukana tästä humusta vaelsi kaksi ihmistä, kaksi lempeä
janoavaa ihmistä, jotka yhtenä hetkenä luulivat olevansa onnelliset,
toisena hetkenä taas neuvottomina katselivat onnensa jumalatarta
silmiin. Eivätkä kumpikaan tietäneet, mistä ihmisonni riippui.
Eivätkä kumpikaan olleet kypsyneet siihen, johon elämän tuomari heitä
vaati.

He luulivat olevansa yläpuolella tuota turhamaista joukkoa, joka
hilpeänä kerääntyi tanssimaan puolihumalaisten upseerien kanssa,
mutta rientäkäämme tutkimaan, millä korkeilla asioilla he itseänsä
tänä syyskuun iltana huvittelivat. Korkeita asioita tosin lienee
ollut, mutta korkeuksista he yhtäkkiä suistuivat mailman mataluuksiin
ja tapahtui se seuraavalla tavalla.

Heidän oli sanominen hyvästit toisilleen. Herra Karmilla sattui
olemaan käsissään hansikkaat, joita hienouksia hän tavallisesti
ei käyttänyt, ja joku tuntematon voima pani hänet nyt tarjoamaan
hansikkapäällistä kättä ystävälleen hyvästiksi. Nirvana von Eidmann
ei sitä huolinut, vaan tehden hylkäävän liikkeen nykäsi jyrkästi
takaisin jo ojennetun kätensä, jossa myös oli hansikas. Herra Karm
katsahti ystäväänsä suoraan silmiin, jotka kirkkaan-ylpeinä kiilsivät
tähtien valossa, ja sanaa sanomatta tarjosi toistamiseen hansikoidun
kätensä, sillä hän ei tahtonut olla "etiketin orja", kuten hän
itseksensä ajatteli. Nirvana yhä kieltäytyi jyrkästi. Silloin lausui
Solmu Sortimo:

-- Mademoiselle von Eidmann, miksi se halveksitte minussa sitä, mitä
ette itsessänne halveksi? Miksi naiselle päinvastoin muka luetaan
säädyllisyydeksi, kun hän hansikas-kädessä miestä kättelee?

-- Naiselle on kerrassaan säädytöntä ottaa vastaan hansikoitua
kättä miehenpuolelta, -- vastasi Nirvana loukkaantuneesti. -- Minä
olen sivistynyt nainen, enkä suostu raakoihin tapoihin! lisäsi hän
suuttuneena.

-- Vanha laulu! väitti Solmu Sortimo. -- Jos suoraan menemme tämän
pikkuasian ytimeen, niin täytyy teidän tunnustaa että sydämmenne ei
vähintäkään loukkaudu siitä että puristatte hansikoitua kättä. Eikös
niin? Ainoastaan sentähden että muut ja muoti teille tämän ovat
opettaneet, te tällä hetkellä kieltäydytte kättelemästä minua! Toisin
sanoen: ainoastaan sentähden että olette elänyt ikäänkuin apinain
parissa, tämä nyt teistä näyttää säädyttömältä!

Ja herra Karm polkasi vihastuneena jalkaansa kaikkea mailman
muotihulluutta muistaessa.

Mutta "apina" sanan kuultuaan hänen Nirvanansa nähtävästi yhä enemmän
loukkaantui, niin että vetäytyi portin sisäpuolelle. Solmu Sortimo
oli kuitenkin jo ehtinyt nykäistä ohuen hansikkaan onnettomasta
kädestään ja tarjosi sitä nyt paljaaltaan ystävälleen. Mutta Nirvana
ei enää huolinut, vaan sanoi että kynnyksen ylitse kätteleminen oli
kaikissa tapauksissa mahdotonta. Silloin Solmu Sortimo syöksähti
portista sisään ja tarjosi taas kättään. Toinen yhä empi, mutta
suostui vihdoin...

-- Elkäämme toki riitautuko turhista, -- sanoi Solmu Sortimo. Ja
lyhyesti lisäsi: -- Hyvää yötä!

Portti lupsahti kiinni.

Mutta kamariinsa tultuaan tunsi Solmu Sortimo selvästi että
hänen ystäväänsä tämä vähäpätöinen sattuma taas oli vaikuttanut
kovin koettelevasti ja tunsipa myös aavistuksen että moisista
pikku-asioista vähitellen saattoi latoutua kylmä vuori, joka uhkasi
auttamattomasti heidät toinen-toisestaan eroittaa. Pikku-asiat ne
usein määräävät suunnan poluillemme elämän erämaan läpi!

"Mikseivät ihmiset mitään uskalla?" kysyi hän itseensä kaivautuen.
"Minua huvittaa joskus uskaltaa, uskaltaa omaa itseäni varten! Vain
koetellakseni, vain kehittääkseni itseäni..."

Yövuoteellaan viruen kynttilän ääressä sattuivat hänen silmänsä
venäläisen laulukirjan erääseen runoon, jonka tunnelmaan hän tänä
iltana luuli voivansa yhtyä:

    "On sama mullen: kärsinkö vai nautin,
    Ma kärsimyksiin totuinhan jo ammoin,
    Oon valmis itkuhun ja nauruun,
    Siis sama mullen, aivan sama mullen!

    On sama mullen: ystävyys tai viha,
    Ma kylän juoruihinkin totuin ammoin,
    He haukkukoot ja hymyin hammastelkoot,
    On sama mullen, mullen ihka sama!

    On sama mullen! Sydämmeni lääke:
    Tuo lempi -- unhoon sai jo ammoin,
    Mua rakasteta ei -- ei tarvitsekkaan --
    On sama mullen kaikki, aivan sama!

    Yks kaikki tuo! Ei hirvitä mua hauta!
    Ma kuolemaa jo ajattelin ammoin,
    Ei elo armaas oo, ei myöskään karmas --
    Tuo kaikki kerrassaan on sama mullen!"

-- Sanokaa minulle, millaisessa mielentilassa te eilisiltana panitte
maata? kysyi Solmu Sortimo seuraavana kauniina päivänä kun he olivat
ulkona kedolla kävelemässä.

-- Minä ajattelin teidän tuhmaa itsepäisyyttänne siinä
hansikas-asiassa, -- vastasi Nirvana hetken mietittyään.

-- Ajattelitteko siis että olin tuhma?

-- En, vaan että eilisiltainen käytöksenne oli tuhma.

Se oli suoraa puhetta.

He rupesivat keskustelemaan niinsanotusta etiketistä ja sen
vaatimuksista. Ja kävi selville ettei Nirvana von Eidmann suinkaan
ollut mikään sovinnaisuuksien orja muihin verraten; pikemmin
päinvastoin: kuinka paljon olikaan hän aina antanut anteeksi ja
kuinka paljon laiminlyönyt käytössääntöjen vaatimuksia -- senhän
kaikki tiesivät ja siitä syystä pitivät häntä naurettavana ja
hymyilivät halveksien, varsinkin takaapäin. Mutta hän ei sentään
suvainnut että laiminlyönti säädyllisyyttä vastaan menisi niin
pitkälle että häntä jokainen sivistynyt ihminen saisi osotella
sormellaan kadulla kulkiessa.

-- Miksi te, monsieur Karm, tahdotte aina käydä sotaa yleistä tapaa
vastaan, miksi tahdotte alinomaa rakentaa sulkuja hyvien tapojen
virralle?! saneli hän lempeänvakavasti.

-- Niin, minua se huvittaa, -- väitteli yhä toinen; -- minua
viehättää olla poikkeuksena lammaslaumasta ja minun mieltäni
kiinnittää -- niinkuin mitäkin Dostojevskin sankaria -- uskaltaminen
rikkoa yleistavan lakeja ja moraalisäännöksiä.

-- Mitä te sillä luulette voittavanne?

-- Elkää sanoko! -- sisälliselle minälleni on se kenties lopulliseksi
voitoksi, vaikka siitä sodasta onkin itselleni paljon mieliharmia ja
mielenkarvautta, samoin kuin niille, joita loukkaan...

Iltahämärissä kun Solmu Sortimo tuli naapuritaloon, ei Nirvana ensin
ollut kotona. Sanottiin menneen puutarhaan kävelemään. Se olikin
hyvin viisaasti keksitty tekosyy hänen omaisilleen: puutarhassa näet
istui Nirvana Napoleonovna pöydän ääressä ja kirjoitteli vastauksia
ystävänsä "kysymyksiin"; -- sisällä olisi se ollut mahdotonta.

Vihdoin tuli hän sisään. Ja illanvietto alkoi. Heidän sieluissaan
vallitsi taas täysi sovinto ja Solmu Sortimo tunsi jälleen
lempensä tulen Nirvanan ääressä voimakkaasti palavan. Ja he
vaihtoivat taas salaisesti keskenään uusia kysymyksiä ja uusia
vastauksia kirjoitellen niitä pienenpienille lipuille, vieläpä
konvehtipapereille. Monsieur Karm sai siinä nyt vihdoinkin tietää
jalon ystävänsä iänkin, jota tämä ei koskaan sitä ennen ollut
varmasti hänelle sanonut ja jota hän itse nimitti "akan iäksi".

Myöhään illalla menivät he taas kävelemään. Syvässä, varjoisassa
alleassa rapisteli joku olento puiden lomitse ja istuutui korkealla
siintävälle sähkölangalle. Se oli iso yöpöllö, joka kirkkaassa
kuutamossa suurin silmin pysähtyi hetkeksi katselemaan kävelijöitä
ja jatkoi sitten matkaansa oudosti suhisten ja sähisten puistikossa.
Nirvana oli säikähtänyt tätä luonnollista ilmiötä niin että
vaistomaisesti tapaili toverinsa käsivartta.

-- Elkää peljätkö, -- sanoi kavaljeeri rauhallisesti.

-- Minua niin peloittaa... se iskee vielä meihin!... sanoi Nirvana.

-- Ei iske... onhan minulla sauva...

Solmu Sortimo ei voinut olla huomaamatta että Nirvanan ääni oli
omituisen väräjävä.

He menivät edelleen.

-- On kumma että tekin osaatte pelätä, -- alkoi kavaljeeri. -- Kun
teidät päivällä näkee, luulisi ettette ensinkään kuulu siihen lajiin
naisia, jotka heikkohermoisina kaikkea säikkyvät ja jotka pitävät sen
naista kaunistavanakin että erityisissä tilaisuuksissa hermojansa
näytetään.

-- Niin... hymähti Nirvana lempeästi, ivaa huomaamatta. -- Minullakin
kuitenkin on sellaisia hetkiä, jolloin tunnen olevani hyvin, hyvin
arka ja pelkääväni kuin pieni lapsi.

-- Pelkään minäkin, kun olen yksin ja sattuu olemaan hyvin
pimeä ja paha omatunto, -- sanoi kavaljeeri. -- Silloin pelkään
aidanseipäitäkin. Ja paha omatunto on minulla melkein aina... lisäsi
hän puolittain leikillä.

-- Tehän kuljette kuin salamurhaaja? sanoi Nirvana.

-- Niin juuri. Mutta niinkuin sellainen salamurhaaja, joka on
tappanut ainoastaan itsensä.

-- Voi elkää puhuko niin synkästi! rukoili toinen, mutta Solmu
Sortimo ei malttanut olla vielä lisäämättä:

-- Itseni olen minä salaisesti surmannut ja surmaan joka-päivä ja
siksi onkin minulla aina omantunnon tuskat.

Nirvana ei mitään vastannut, huoahti vain ja hyvää-yötä lausuessa
äänensä lempeästi värisi... Ja koko seuraavaksi illaksi tuli hän
Solmu Sortimon huoneeseen -- tosin sisar Tatjanakin näön vuoksi oli
mukana -- ja alkoi pallistaa ystävänsä silkkisiä nenäliinoja, joita
tämä stipendirahoillaan oli ostanut viedäkseen ne tuliaisiksi "siihen
maahan, jossa ei silkkimato kudo".

Ja sellainen tunnelma että Solmu Sortimon pian oli palaaminen
takaisin isänmaahansa, leijaili jo syksyntyvässä ilmassa, ja kaikki
asiat häämöttivät näille kahdelle lempiväiselle jo sen tunnelman
valossa.

-- Monsieur Karm?...

-- Mitä, Nirvana --?

-- Ettekö tahdo olla niin hyvä ja soittaa huiluanne?

-- Mitä minä nyt soittaisin?

-- Soittakaa sitä suomalaista kansanlauluanne, jossa puhuttiin erosta
ja jonka olette minulle venäjäntänyt, -- pyysi Nirvana lempeästi. --
Ja laulakaa se sitten myös -- te niin harvoin laulatte, vaikka Jumala
on teille antanut miellyttävän äänen...

Solmu Sortimo otti huilunsa, istuutui hämärimpään soppeen, heitti
toisen jalkansa yli polven ja alkoi värssy värssyltä soittaa sekä
vuoroin hyräillä:

    Ah voi kuinka kauheasti suru vaivaa mieltäni,
    Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani.

    Sinun luontosi lempeä on sydämmeni sitonut,
    Sinun kaunis katsantosi kokonaan mun vanginnut.

    Nimesi ma kirjoittelen hopeahan, kultahan,
    Kuvasi ma kätkielen sydämmeni pohjahan.

    Taivaan Herra meidät vielä kerran yhteen saattavi
    -- -- -- -- -- -- --

Loppua ei hän saanut rinnastaan, sillä yksinkertaiset kansanlaulun
sanat, joita hän ei ollut laulanut sitten kuin jolloinkin Suomessa,
värähdyttivät häntä nyt sydämmeen saakka ja loitsivat hänen eteensä
kaikki ne surunkauniit kuvat, jotka sielussansa voi nähdä ja tuta
ainoastaan se, joka lapsuudesta saakka on rakastanut vanhoja
suomalaisia lauluja.

-- Ääneni on sorruksissa, syytti hän.

Nirvana ei muuta sanonut kuin "kiitos", mutta hänen syvälle
käsityönsä ylitse painunut päänsä antoi aavistaa että hänenkin
korkeassa povessaan värähteli jotakin, jota hänen valonhohtavat
silmänsä tahtoivat salata...



11.


Mutta Lemmenjoen kohisevissa koskissa on kiljuvia kiviä ja
parkuvia paasia, ja ikivanhat tarinat tietävät kertoa piruista,
jotka yön pimeydessä noilla paasilla hornan lauluja laulavat ja
pahanpäiväisesti peloittavat illan hempeitä haltijattaria. Ja silloin
tuo pahojen henkien kuoro salaperäisesti sointuu yhteen noiden hyvien
hengettärien iltasoitteloiden kanssa. Jota kaikkea sekamelskaa
syrjäinen rantojen taivaltaja neuvotoinna kuuntelee tietämättä mikä
totta on ja mikä valhetta.

Parhaimmin tekee, ken korvansa sen kosken yökohinalta sulkee...

Oli kulunut vain muutamia päiviä edellisestä, kun Nirvana von
Eidmann eräänä hämäränä syyskuun päivänä sai kaupungin postissa
seuraavanlaisen kirjeen:

    Syyskuun 19 yöllä...

    Tunnen että Sinua jo kyllästyttää alinomaisten "selitysten"
    saaminen minulta. Sentähden koetankin nyt kirjoittaa niin
    lyhyesti kuin voin. Mikä minua oikeastaan vaivaa, sen Jumala ja
    Perkele tietköön? Eilen paratiisi ja autuus, tänään saatanallinen
    ikävä ja punainen helvetti! Eilen olisin ollut valmis kanssasi
    ikuisen liiton solmiamaan, tänään ainoastaan kuolemaan yhdessä
    pois tästä kirotusta mailmasta...

    "Ma Teitä lemmin, vaikka raivoon!" Tietysti rakastan Sinua
    silloinkin kun soimaan ja silloinkin kun Sinulle kaikenmoisia
    raakuuksia latelen, jumaliste, rakastan. Usko jos tahdot!
    Minä vain pyydän ilmoittaa että tulen hulluksi näistä meidän
    suhteistamme enkä voi kestää, vaan tapan itseni, ammun itseni,
    hirtän itseni vielä tänä yönä ennenkuin kukko kolmasti laulaa...

    Et sinä minua sääli! Myöhäistä onkin sääliä, myöhäistä olla
    hempeä ja lempeä, myöhäistä, sanon minä... Jää hyvästi -- aamulla
    minua siis ei enää ole, Sinut yllättää huhu että Sinun tuttavasi,
    tuo suomalainen koira, on hirttänyt itsensä, ovat löytäneet hänet
    hengettömänä huoneestaan... Hymyile kylmästi, kun tämän kuulet ja
    lausu muidenkin kuullen, lausu näin: "niin, ei ole vähintäkään
    kumma... hän oli sellainen... sellainen juuri... en minäkään
    hänestä pitänyt!" Lausu niin ja riemuitse! Ja minä, ollen silloin
    jo helvetissä, kuulen Sinun ihanan tuomiosi ja remahdan nauruun
    pirujen kanssa ja aloitan villin tanssihypyn... à la bacchanale!
    On sama mullen, kärsinkö vai nautin, mua rakasteta ei -- ei
    tarvitsekkaan! Piru minut vieköön lempineni, hän paistakoon
    minut palavassa tervassa! Minkätähden pöllö rakastuinkin Sinuun,
    sekarotuiseen venakkoon, ja nyt saan kärsiä joka-päivä ja
    yö? Sinä, Sinä et minua kuitenkaan _niin_ rakasta kuin minun
    jumalattomat himoni vaatisivat, Sinä olet tässä suhteessa kova ja
    kylmä kuin syvän kaivon kivi!...

    Et rakasta, vakuutan Sinulle, Sinä vain kadut sitä että antausit
    kanssani tuttavuuteen ja sentähden että minun _täytyy Sinun
    luotasi pois matkustaa_. Ah! Mitä tiedän minä tehdä, mitä Sinä
    minulta halajat, Sinä olet vaiti kuin marmoripatsas, et hiisku
    salaisimpia mielitekojasi -- et Jumalallesikaan!

    Kuule! Eilen olin hengessä ja avioliitossa Sinun kanssasi, Sinä
    olit niin armas, niin suvensuloinen, oi Jumala, kuinka olit,
    miksi Sinä olitkin niin suloinen etten edes uskaltanut Sinuun
    oikein katsoakkaan, sydän niin paloi ja kaikki tunteet ja
    intohimot hehkuivat. Sairasko? Haa!

    Mistä nyt ikävä, mistä tämä harmaja harmi ja helvetillinen ikävä?
    Mistä??

    Jos edes yhden kerran olisin Sinua suudellut, kun oli kesä ja
    hymyilevä luonto ja linnut vapautta lauloivat ja Sinä häälyit
    niin suloisena ja tilaisuuksia oli! -- _tämä_ jo lohduttaisi
    minua: _minä_ tietäisin mitä on lemmensuudelma, jota kaiken
    nuoruuteni ajan olen janonnut, mutta sitä ei ole, ei ole,
    kuuletko -- ja nyt on jo myöhäistä... Et Sinä itse tätä enää
    sallisikkaan enkä minä puolestani koskaan rohkene, sillä minä
    odotan että Sinä itse...?

    Niin! miksi Sinä, kuningatar, et ole suudellut minua, jos Sinä
    kerran olet rakastanut minua ja tuntenut että minä, nuorukainen,
    kokonaan olen Sinulle kuulunut? Tottakai Sinulla on oikeus?
    Jokaisella naisella on oikeus osoittaa tunteitaan ja siltä
    puolelta alettuna onkin se paljon parempi -- ainakin mitä minuun
    koskee, joka alati salaan, mitä sisällinen ääni käskee.

    Niin! Miksi Sinä sitä et ole tehnyt, jos todella...? Olisimme
    edes silmänräpäyksen onnelliset olleet -- minä, minä erittäinkin!

    Ah! Minunhan täytyy tänä yönä itseni tappaa. Siispä hyvästi,
    älä muistele vihalla. Jumala Sinulle suokoon kaikkea hyvää.
    Juon myrkkyä! Juon myrkyssä maljasi: terveydeksesi, Sinä uneni,
    unelmani vieraalla maalla!

    Kaikki myöhäistä...

       *       *       *       *       *

    Syyskuun 20...

    Anteeksi neitiseni että vielä olen elävien kirjoissa! En
    jumaliste kuolla voinut, sillä kun yöllä näin istuin ja
    kirjoittelin alusvaatteisillani, niin tuli vilu, yksinkertaisesti
    vilu, ja minä olin myös hyvin uninen -- ja kukapa, kukapa olisi
    huolinut itseään surmata sen hurmaavan ruusupeitteen alla, jonka
    Sinä itse olit neulonut -- kuinka suloista siihen kietoutua...

    Mitäs Sinä oikeastaan minusta nyt ajattelet, oi Nirvana?
    Kirjoittaa osaan minä kuin järkivaivainen. Eikö totta? Kuule:
    tänä aamuna heräsin kolkkoon veisuun -- ne veivät siellä hautaan
    jotakin kuollutta. Niin, hautaan, hautaan minunkin mennä pitäisi.
    Ikävä näin on elää, sillä täytyisi tapahtua liian suuri muutos
    minun elämässäni, jos niin että elää ansaitseisi... Sinä sen
    tiedät, neuvo minua! Älä hylkää minua, sääli! Kipeä olen, kaikki
    johtuu kai tästä, kaikki oikkuni ja outo käytökseni.

    Ja jos ei jotakin kirousta olemassa olisi, olisin ehkä sellainen
    kuin Sinä olit sulhostasi haaveillut ja voisin Sinua rakastaa
    joka-ikinen hetki. Enkelini, älä minua halveksi, Sinä, Sinä
    ainoastaan voisit elämän minulle antaa, jos tahtoisit, voisit,
    jos rohkeampi olisit etkä kääntäisi huomiota pahoihin tuuliin.

    Miksi Sinä, Nirvana, viime lauvantaina olit niin suloinen,
    hyvä jumala sentään? Heti kun sinut silloin näin, tahdoin
    heittäytyä suinpäin Sinua syleilemään, tahdoin, mutta hillitsin.
    Jumalani, jospa "Sinä aina olisit sellainen kuin silloin. Elämä
    olisi silloin silkkiä. Vakuutan Sinulle että Sinulla on yksi
    onnettomuus: ei mikään hattu eikä mikään päällystakki Sinua pue,
    nyt olen siihen huomioon tullut. Toistan vieläkin: suokoon Jumala
    Sinun aina olla sellainen kuin olit viime lauvantaina ja -- minä
    rakastan Sinua aina hulluuteen asti. Minä eriskummallinen olento,
    rakastan Sinua, kuuletko ja uskotko: ra-kas-tan!"

                                                      S.S.K.

Tämän kurjan, imelän, osaksi ihanan ja kaikkia-koettelevan kirjeensä
jälkeen sai Solmu Sortimo näin kuuluvan vastauksen:

    Oi kauhistus, mitkä mietteet myllertävät Teidän päässänne (en
    saata sanoa "Sinuksi" -- meillä Venäjällä se on sopimatonta),
    herra Karm, mutta jumalankiitos että kuohu nyt on asettunut
    -- luuletteko että _minä_ voisin kestää Teidän kuolemanne? Te
    heikkoluontoinen! Te olette saanut tietää minun tunteeni, minun
    ajatukseni, minun katseeni, Te olette kääntänyt minun sieluni
    nurin -- eikä se kuitenkaan riitä, ja sanotte olevanne onnellinen
    vain sen kautta, jos saatte minua syleillä. Minä ajattelen näin:
    nainen, joka siihen on harjaantunut, ottakoon ensi askelen,
    mutta minä olen tehnyt kaksikin koetta Teidän suhteenne ja
    niin karkeasti tullut luotatyönnetyksi; vaan jos sellainen
    kolmannen kerran tapahtuisi, niin en Teitä enää saattaisi
    nähdä ja sentähden vain jäisin kärsimään. Oi kuinka Te panette
    minut kärsimään! kun valkoisella, kylmällä paperilla riennätte
    selittämään että kaikki on mennyttä ja että Te jo haaveksitte
    toista rakkautta. Ja millaista? -- villien rakkautta, orjien
    rakkautta -- ei! vielä viheliäisempää Te tahdotte: eläinten
    rakkautta, sillä koirahan vain nuolee kättä, joka sitä lyö. Mutta
    minä houkkio, jolla koko aikana ei ole ollut muuta rukousta
    huulillani kuin tämä: että Te minua _rakastaisitte_...!

    Jo alussa kesää minä kerran tuskaannuin ja olin likellä kuolemaa
    ja arvatkaa kuka minut pelasti: tohtori Simberg, tietämättään.
    Niin, myöhäistä, kaikki on myöhäistä, nyt Te jo itse kadutte,
    loppuneet ovat ihanat päivät, loppuneet kuutamokävelyt... ja
    nyt kaikki kiusaa, ja me olemme vain kaksi sellaista pelkuria
    olentoa, jotka voivat yhdessä nauttia vain jollakin asumattomalla
    saarella, mutta kuka tietää, eivätkö sielläkin meitä häiritseisi
    petoeläimet, taivaanlinnut tai itse taivahan kuu...?

    Ja kuitenkin minä Teitä rakastan, kaikkine puutteillenne ja
    kaikkine oikkuinenne! ja kuinka iloinen olisinkaan, jos Teistä
    tulisi onnellinen -- miten tahansa se tapahtuisikaan!

    Kuinka kummallisia luonteenpiirteitä Teissä onkaan: kun ei onni
    Teille ota kiinni antautuakseen, niin Te sen perään karkaatte
    sitä tavottaaksenne, ja kun se kääntyy Teitä vastaan, silloin
    Te aivankuin säikähtyneenä pakenette pois ettekä usko!... minä
    luulen ettette koskaan ole ollut rakastettu, ette perheessä
    ettekä ulkopuolella ja sentähden Teissä tuollainen epäluottamus
    -- -- -- -- -- -- -- -- --

Kirje katkesi tähän kohtaan ilman pistettä, nähtävästi jonkun häiriön
kautta keskeytettynä, ja arkin neljäs sivu oli jäänyt kokonaan
puhtaaksi. Se oli kuitenkin pantu kuoreen ja palvelijan mukana
lähetetty vapaaherrattaren kotiin, missä herra Karm asui, juuri
muuttaneena kadunpuoleiseen huoneeseen, josta tuttavamme, maisteri
Långström, aikaa sitten oli vihellellen matkustanut tiehensä heti
Grosnij-perheen jälkeen.

       *       *       *       *       *

Kuinka nämät kaksi ihmistä taas selviytyivät pyykistä, jonka olivat
pestäväkseen ottaneet, on kummasteltavaa. Mutta lemmenasioissa näkyy
kaikki olevan mahdollista.

Pimeän yön valkeneminen aamun kirkkaaksi kajastukseksi on oikeastaan
suuri luonnon ihme ja kuitenkin on tämä vaihtuminen aina mahdollinen
ilmiö, jota tavallinen ihminen ei pidä edes kummasteltavana. Yön
hornanhenkien ja lemmenkosken pirunpauhujen kuunteleminen rakkauden
mailmassa on ehkä sekin luonnon välttämätön vuoro-ilmiö.

Solmu Sortimo oli kuni päivänperho, joka auringonpaisteessa
mehevimmän kukkasen ympärillä liehuu, mutta samalla hän myös oli
kuin mikäkin yöeläin, joka valonlasten nukkuessa vasta alkaa
ruokaansa etsiä pitäen toisinaan kovaakin jyrinää ja säikytellen
herkkäunisia. Nirvana taas -- hänen luonteensa oli kuin Etelä-Venäjän
siintävä aro, rauhallinen ja avara, ääretön ja yksitotinen, jonka
lauhkean ilmakerroksen ainoastaan nouseva ukkosilma panee mahtavasti
väräjämään ja loitsii viehättävän vaihdenäyn luonnontutkijalle tai
taiteilijalle, joka värivivahduksia kaipaa.



12.


Tullut on armaasta-eron aattoilta ja eronhetki jo päätetty. Huomenna,
huomenna on täytymys lähteä hänen, joka enemmän kuin neljän kuukauden
ajan on polkenut venäläistä mannerta jalkainsa alla sen kedon
kukkasia vuoroin kiroten, vuoroin siunaten, siunaten enemmän kuin
kiroten. "Suomi armas synnyinmaamme, tuhatjärvinen, Sulta kehdon,
kodon saamme, haudan rauhaisen!" Se on entisen koulupojan laulua
tuo eikä se enää paljoa paina; vaeltavan ylioppilaan rinnassa
täytyy toki soida yleisinhimillisempiäkin säveleitä kuin ahtaimman
nurkkaisänmaallisuuden kuiskeet. "Kehdon?" Niin, _sen_ hän on saanut
Suomelta, mutta "koti" ja "rauhainen hauta" -- ovatko myös ne
löytyvät ehdottomasti siitä samasta maasta, jossa hän on syntynyt?
Oi, sieltä niiden löytyä pitäisi, mutta entäpä jos ihmeellinen
kaitselmus toisin tahtoo, miksei niitä voisi etsiä muualtakin?
Kuinka moni isänmaan jalokin poika on löytänyt kodon ja rauhaisen
haudan ventovierailta veräjiltä! Ihminenhän on vapaa! Mutta miksi
sen haudan pitäisi olla juuri "rauhaisen", miksei se saisi olla myös
suloisen-myrskyinen, jos "koto" sen kummulla vain olisi kultainen? --
"Kankahias kultamaina, kultamaina lemmimme?" Niin, _siitä_ tosin irti
päästä ei ikinä voisi, sillä synnyinmaan luonto oli painanut ikuisen
leimansa nuorukaisen sieluun, mutta -- -- -- onhan korkeampiakin,
ylevämpiäkin lempimisen esineitä kuin kultaiset nummet ja kankaiden
kivet, ja se on _ihminen_, ihminen semmoisenaan missä tahansa, jossa
kultainen sydän vain löytyy, joka toista sydäntä lupaa vahvistaa ja
elämäntaistelussa auttaa. Sydämmen ympärillä on sydämmen kotimaa!
Mitä, mitä, mitä Jumalan nimessä hänen, ylioppilas Karmin, siis piti
tehdä?

Näinkö vain ilman muuta hänen erota tulee Nirvanastaan? Ja näinkö
vain rientää syksyiseen, sateiseen Suomeen tuntematonta, tummaa
tulevaisuutta vastaan ja keveästi karistaa päältään koko kesäinen
kummitusjuttu? Ja tovereita tavatessa sitten nauraen kertoa
"säkästyksestään" johonkin "sekarotuiseen venakkoon"? Ei, ei,
tuhat kertaa ei! Nirvananlaisen naisen merkitys ei saanut hukkua
Suomen kylmiin unhojärviin! Nirvana oli toki jotain ihmeellisempää,
täyteläisempää kuin yksikään Suomen salojen sinipiioista, noista
pikkusievistä, nipsanenäisistä, pien-ihanteellisista, mutta tarkemmin
tutustuttua pikkumaisista, koulutyttömäisistä, arkipäiväisistä,
ahdasmielisistä leivänsyöjäin tyttäristä? Nirvana oli toki kaikkia
muita uljaampi, ylhäisempi sekä sielultaan että ruumiiltaan!...

Kaikkia tämänkaltaisia arvosteluita, epäilyksiä, kysymyksiä ja
ristiriitoja hautoi sankarimme päässään sinä iltana, kun hän
viimeistä kertaa läksi illanviettoonsa tuohon rakkaaksi käyneeseen,
matalakattoiseen naapuritaloon, missä Nirvana häntä jo odotti ja oli
järjestänyt kaikki tuossa pienessä kodissa sen mukaan kuin ainoastaan
järkevä ja hellä naisolento osaa järjestää pyhittääksensä iltatunnit
kokonaan sala-rakastettua olentoa varten, jonka tietää piirtelevän
viimeisiä päiväkirjan lehtiään erikoiselta elämän ajalta...

Ja Solmu Sortimo tuli ja otettiin vastaan kuni sadunprinssi
satulinnan neitsytkammariin -- ja kas! hänenkin silmänsä loistivat
tänäiltana ihmeellisemmin kuin koskaan ennen, sillä surunsuloiset
sielunraatelut ne olivat hänen silmiinsä kiillon luoneet niin
että kaikki sen näkivät. Ja varsinkin Nirvana sen huomasi ja
ajatteli itseksensä: "Solmu Sortimon silmät olivat kylmiä silloin
kun hän keväällä tänne saapui -- minä, minä olen ne ilmehikkäiksi
kirkastanut, minä ja se, mikä välillämme on!" Ja Solmu Sortimo tunsi
itsekkin olevansa sadun prinssi, joka oli istutettu satulinnan
pyhimmän neitsyen ihanaverisille vierille.

Kuni siniseen savuun häipyivät muut naiset -- ne olivat nyt hyvät ja
herttaiset nekin -- mutta tämä yksi häälyi likinnä hänen sieluaan
sitä sivellen hienonhienoilla sadun untuvilla ja ihananihmeellisesti
hänen kaihojaan kutkutellen ja lohdutellen.

Oi kuinka hän, Nirvana, oli armas ja tenhoraikas taivaansinervässä
kotipuvussaan! Hänen silmänsä säteilivät kuin tähdet ja hänen äänensä
soinnahteli kuin etelätuulen suhina lämpöisenä iltana laaksojen
laakerimetsässä...

Suomalainen ystävä tunsi olevansa häneen silmittömästi rakastunut.
Hän unhoitti että soraääniä kesän kuluessa koskaan oli ollutkaan! Hän
tahtoi häntä suudella... ensimmäisen ja viimeisen kerran, tahtoi --
eikä kuitenkaan suudellut. Nirvana oli niin puhdas, niin pyhä, niin
majesteetillinen. Sepä se kai olikin joka hyväilyn esti?...

Tämä oli Solmu Sortimon viimeinen ilta ystävänsä kodissa.

-- Elkää menkö pois koko yönä! kuiskasi Nirvana lempeänleikillisesti.

Kuinka lohduttavaisesti tällaiset sanat poislähtevään sattuivatkaan!

"Ei kieli eikä mikään enää estä Teitä rakastamasta! Kohtalo näyttää
määränneen meidän sielumme ja olemisemme yhdeksi!"

Se oli pieni lippu, jolla nämät merkilliset sanat hohtivat. He
leikkivät viimeisen kerran lipuilla.

Riemuiten piirsi Nirvana vastauksensa: "Siis terve rakkaus, joka et
erotusta eri kansallisuuksien välillä tunne!"

Tällaisia yhteensoinnun ajatuksia he vaihtoivat. Mutta suudelmaa
sen merkiksi -- eivät he vaihtaneet. Silmänsä vain paloivat! Oli jo
keskiyön aika.

Huumautuneena, kuni jotakin pyhää vailla, palasi Solmu Sortimo
asuntoonsa. Kun hän tutki, mitä pyhää vailla hän sieltä tuli, niin
ymmärsi hän että oli tehnyt jotakin luonnotonta sillä ettei vihdoin
viimeinkään ollut Nirvanaa suudellut. Nirvanaa, joka sitä oli
odottanut, sen hän nyt selvästi tunsi!...

Hän ihan paloi harmista ja kivusta että oli ollut pelkuri.
Pelkuri -- niin pienessä asiassa? -- Solmu Sortimo alkoi samana
yönä ruusunpunaiselle paperille kirjoittaa armaalleen kirjettä,
joka alkoi: rakastan, rakastan, rakastan... ja jossa hän taas
sielutieteellisesti koetti selittää sitä, miksi ei ollut suudellut...

Hullu mies! Kolminkertaisella "rakastan" sanalla hän koetti korvata
olemattomia suudelmiaan? Aamulla kun hän heräsi ja hänen silmänsä
sattuivat oman maan karttaan, joka koko kesän siinä oli riippunut
hänen vuoteensa vieressä, rukoili hän:

"Hyvä Jumala, anna minun aina rakastaa Nirvanaa... elämäni loppuun
saakka... ja anna minun ikäni lempiä myös isänmaatani Suomea!"

Hän todella rukoili, rukoili hartaasti; pitkiin aikoihin ei hän ollut
voinut näin todellisesti rukoilla.

Sitten hän nousi ja ryhtyi tukkimaan tavaroitaan matka-arkkuihin...

"Menkäämme kihloihin!" kuiskasi hän sitten armaalleen tavaten
tämän pienessä puutarhassa viimeisessä _rendez-vous'ssa_, mutta
toinen vastasi hänelle lempeästi "ei", vaikka häntä rakastikin.
Vielä rautatieasemalla saivat he tilaisuuden puoli minuuttia
ennen junan lähtöä puristaa toistensa käsiä sekä katsoa toisiansa
syvästi silmiin, ja juuri kun juna läksi liikkeelle, hapuili
poislähtevä nuorimies saattajansa kättä painaakseen siihen hätäisen
suudelman, mutta sieluntuska oli hänet jäykistänyt eikä hän tuntenut
lähestyneensä toista siten kuin rakastavaisten kesken lähestytään
täydellä sielulla. Heidän tunnelmissaan värisi kesällä usein laulettu
mustalaisromanssi:

    Miksi, oi ystävä, noin olet vaiti,
    Miksikä kasvosi kalpeat on?
    Vai erohetkenkö jäähyväistunne
    Sielusi nuoren raadellut on?

    Äl' huoli: pian taasenhan luoksesi palaan,
    Ei kohtalo meit' iäks eroittaa voi!
    Ma varmasti saavun ja onnemme paistaa,
    Ah saavun, ja sulle vain lempeni soi!

    "En usko! En usko! Petos mielessäs väikkyy!
    Jo riemuni hetken viimeisen nään...
    Miks lähdetkin, armaani, täältä sä poikkeen?
    Näin, näin ikipäiviks ma orvoksi jään!"

Sakea savupilvi tuli matkustajan ja asemasillalla liinaansa
heiluttavan naisen väliin, ja kun ilma taas selvisi vapaaksi, ei
Solmu Sortimo enää rakastettuansa nähnyt.

Painoi silloin käden sydäntänsä vasten ja oli yksin -- -- --

Ja niin erkani ylioppilas Karm satakielten ja rosvojen
satukaupungista sekä Venäjänmaan Nirvanasta, joka hänen nuoren
sydämmensä oli ihmeelliseen tuleen sytyttänyt; ja kiljuen ja
armottomasti vihellellen kuljettivat jyrisevät junat hänet takaisin
isänmaahansa Suomeen --, pieneen, kummalliseen, pikkumaiseen,
itsetyytyväiseen, mutta kuitenkin niin rakkaaseen, niin rauhaiseen,
puhdasilmaiseen, runsasruokaiseen Suomalaisten maahan, missä häntä
ensimmäisinä iloisesti hämmästyttivät Helsingin hyvinpuetut naiset,
jotka näyttivät kesänaikana ikäänkuin kaunistuneilta, vaikka yhä niin
ylpeiltä ja kylmiltä ja niin vierailta... ja miltei vihaisilta...

Syksy oli tullut.



KIRJEITÄ YLI RAJAN.


    Lennätän heti jälkeenne ensi tervehdykseni syntymämaahanne, rakas
    Solmu Sortimo, ja toivon että se Teille olisi tervetullut. Mitä
    Te silloin mietitte kun juna Teidät kiidätti pois "satakielten
    kaupungista"? Oi, minulle se oli kauhea hetki, kun vaunun ovi
    sulkeutui ja juna läksi liikkeelle: -- silmissäni pimeni kaikki
    ja minun oli pakko tarttua kiinni lyhtypylväästä, jotta en
    maahan kaatuisi; sitten näin läpi sumun viime vilahduksen Teistä
    vaununikkunassa, me viuhdoimme nenäliinojamme, mutta sitten
    täytyi lähteä pois pitkin samaa tietä... ja silloin annoin vapaan
    vallan kyynelilleni ja sydän tuntui niin tyhjältä. _Te_ sen
    olitte mukananne vienyt! Ah kuinka raskasta on eroaminen, totta
    Te sanoitte että jos olisimme hyvästelleet toisemme kuten pitää,
    niin olisi ollut helpompi -- antakaa minulle anteeksi, sillä
    minun syyni se oli, en tiedä mikä minua vaivasi... Saattamaan
    lähtiessä olin päättänyt niin ja niin menetellä, mutta kun Te
    siinä seisoitte ikäänkuin kivettynyt sanaakaan sanomatta, niin en
    minäkään... Ja viime kohtauksessa ryytimaassa, kun oli vastattava
    kysymykseenne, emmekö mene kihloihin, tulin vastanneeksi vain
    "en tiedä". Oi miksi minä tätä kirjoitankin? Sanokaa minulle
    vilpittömästi, onko tämä kirjevaihto Teitä häiritsevä --
    kirjoittakaa heti suoraan ja silloin sen katkaisemme. Puristan
    lujasti kättänne, rakas Solmu Sortimo, ja toivotan sydämmestäni
    onnea.

                                                   Nirvana.

       *       *       *       *       *

    On jo kymmenen päivää siitä kun läksitte, ainoastaan kymmenen
    päivää ja kuitenkin tuntuu kuin siitä olisi hirveän kauvan, niin
    vitkaan ovat vuorokaudet kuluneet; päivät työn ääressä ovat
    vielä soluneet siedettävästi, mutta taas eilen, sunnuntaina,
    jolloin olin niin tottunut Teidät näkemään ja menemään kävelyyn
    yhdessä... oo noita iltoja, luulin että tulen mielenvikaan. En
    jaksanut itseäni hillitä, vaan kirjoitin Teille muutamia sanoja,
    sanokaa milloin saitte sen kirjeen? Myös palautin takaisin erään
    nimellenne saapuneen postilähetyksen, mutta tiistaina itse sain
    Teiltä kirjeen Pietarista. Armas, kallis Solmu Sortimo, kuinka
    Te kärsitte ja kuinka Te olette hyvä sääliessänne minua, että
    minäkin kärsin, mutta minusta näyttää kuin sen päinvastoin
    pitäisi Teitä lohduttaa.

    Miksi meidän täytyi erota? oi kuinka olisin halunnut olla
    kanssanne Pietarissa, oi kuinka olisin tahtonut huudahtaa:
    ottakaa minut, elkää jättäkö -- en jaksa enää salata
    tunteitani... olkaamme edes yksi päivä yhdessä! Kuinka tuhmia
    lapsia me olimmekaan, mitä varten ja ketä varten me kannoimme
    naamareita -- säälien toinen-toistamme? mutta kuinka se minulle
    toisinaan maksoikaan epäinhimillisiä ponnistuksia ja mikä
    minut kulloinkin lieneekään pysähdyttänyt -- pelkäsin kai että
    ero tuntuisi vielä raskaammalta. En minä Teitä mistään syytä,
    minulle Te olette kaikista kunnioitettavin, suloisin, kallein
    ihmisolento, ja yksi vain minua lohduttaa, se että me vielä
    näemme toisemme ja siihen minä lujasti uskon -- yhdistäähän
    Jumala aina rakastavat sydämmet! ja vaikka nyt onkin vaikeata
    edeltäpäin tietää, niin minä kuitenkin uskon ja lohduttakoon
    Teitä se että minä koetan toimia siihen suuntaan.

    Teidän poislähtönne jälkeen on meillä ollut paljon työtä ja
    kentiesi se on auttanut kestämään ensi eron kaiken katkeruuden.
    Mutta viime perjantaina saavutti minut sellainen sieluntuska
    ja niin oli raskasta etten voinut ymmärtää, mitä ympärilläni
    kysyttiin, en kenenkään kanssa puhellut ja hapuilin nurkasta
    nurkkaan kuin veteen viskattu -- siten sain eletyksi sunnuntaihin
    asti, ja aioin Teille kirjoittaa -- silloin sain Teiltä avonaisen
    kortin, jossa Te lupaatte kunnollisemmin kirjoittaa heti kun
    olette saanut asunnon ja järjestänyt olonne. Odotin maanantain,
    tiistain -- ei vieläkään kuulunut, jolloin huomasin että Te ensin
    odotatte minulta. "Hän on kipeä, hänelle on sattunut ikävyyksiä
    jonkun ilkeän naisen tautta." Enhän tiedä mitään, millä mielellä
    Te palasitte isänmaahanne, ja postikortistanne on mahdoton sitä
    päättää; kaikki tämä tekee mieleni rauhattomaksi ja sentähden en
    vielä vastaa mitään kosimiseenne...

    Rakas Solmu Sortimo, en ole muistanut pyytää Teitä
    tekemään minulle sitä mielihyvää että unohtaisitte kaiken
    vastenmielisyytenne jotakin meidän perheen jäsentä kohtaan;
    tietäkää että jokainen ihminen miellyttää yhtä -- toista ei; jos
    sitä siis ei voi korjata, niin ainakin voipi unhottaa, mutta
    tuomitakseen toisen puutteita, täytyy ensin olla varma perustus,
    vaan missäpä on täydellisyyttä? Jokainen ihminenhän on luotu
    Jumalan kuvaksi, ja pelkän pahan etsiminen ihmisessä merkitsee
    veron vaatimista Jumalalta, niin ainakin minä sen ymmärrän.

    Hyvästi nyt, en voi enempää kirjoittaa... tietäkää että kaikki
    sunnuntait tulevat pyhitetyiksi Teille, niinä päivinä minä
    olen Teille kirjoitteleva, niinä päivinä olen lukeva teidän
    entisiä kirjeitänne ja haaveksiva tulevaisuudesta, kauniista
    ja onnellisesta tulevaisuudesta. Jos minun rukoukseni kantavat
    Jumalaan asti, niin Te, minun oma Solmu Sortimoni, tulette
    onnelliseksi ja kaikki teidän toiveenne täyttyvät -- ja sitä
    samaa minäkin sielustani toivon.

    Teidän Nirvananne.

    P.S. Kaikki omaiseni lähettävät Teille terveisensä eikä heillä
    ole mitään vastaan: ottaa Teidät pojaksi ja veljeksi meidän
    perheeseemme.

       *       *       *       *       *

    Satakielten kaupungista 18 p. lokak. 18..

    Suuresti-kunnioitettava, rakas ystävä Solmu Sortimo! Kuinka
    iloinen olenkaan että olette ruvennut saamaan hermolääkärin
    hoitoa, Jumala suokoon menestystä -- kuinka minä kunnioitan tuota
    ihmistä! Kuvauksestanne päättäen ei hän ainoastaan tee Teitä
    ruumiillisesti terveeksi, vaan myös henkisesti Teitä parantaa, ja
    se on pääasia. Oi, minä uskon täydellisesti sellaisen parannuksen
    apuun, suokoon Jumala, sanon vieläkin.

    Olin hyvin, hyvin iloinen kirjeestänne, juhlapäivä on minulle
    se päivä, jolloin saan Teiltä kirjeen, tuollaisen pienellä
    käsialalla kirjoitetun. Niin tosiaan, minulla oli aije matkustaa
    peräänne Pietariin heti kun korttinne olin saanut... Mutta
    rakastittehan Tekin minua ja tahdoitte jäädä "satakielten
    kaupunkiin", vaan tokko jäitte? sillä Te tiesitte että Teidän oli
    pakko lähteä Helsinkiin ja Te matkustitte, vaikka sydän repeili
    kivusta. Samoin minäkin saatoin kuolla paikalleni ja kuitenkin
    jäin -- velvollisuuteni orjattarena. Mutta rakas ystävä, elkää
    hyökätkö sisarteni kimppuun, turhaan Te luulette ettei heitä
    rasita tämä riippuvaisuus, jokainen meistä olisi aikaa sitten
    halunnut ottaa jonkun toimen ja siten auttaa perhettä, mutta
    siinäpä se juttu justiin on ettei mamma meitä päästä hajaantumaan
    vierasten ihmisten sekaan, vielä vähemmin Sodomaan ja Gomorraan
    s.o. Pietariin. Mutta miksi ei mamma meitä päästä? -- siksi että
    paljon rakastaa ja säälii meitä, hän tietää, kuinka turmeltunut
    on mailma, hän on uhrannut koko elämänsä meidän hyväksi ja
    joka-hetki meistä huolehtinut, vaikka meitä on ollut 12 henkeä,
    me olemme kasvatetutkin kokonaan toisella tavalla kuin nykyinen
    sukupolvi ja sentähden onkin vaikeata tehdä ystävyyden liittoja
    nykypolven kanssa (varmaan Tekin huomasitte ettei meillä ole
    tuttavia, sentähden että olisi mahdotonta toisiaan ymmärtää). Ei,
    meidän Mamasha on pyhä nainen!

    Niin, minä tahdoin ensin odottaa Teidän kirjettänne ja
    nimenomaan kirjettä kotimaastanne, jossa omat kansalaisenne
    Teidät ympäröisivät; en minä peljännyt Teidän tuttavuuksianne
    naisten kanssa, vaan kotoisten olojen vaikutusta sieluunne. Eikä
    aavistukseni minua pettänytkään, Teidän vakaumuksenne ikäänkuin
    alkoi horjua -- Te pelkäätte tapaavanne minut muuttuneena,
    turha pelko: minä jään entiseksi, mutta tietenkin ulkomuoto
    voipi muuttua ajan mukana ja myöskin surun tautta, tottapuhuen
    olen nytkin laihtunut ja silmäni ovat rauenneet -- niin sanovat
    kaikki, vaan Te luulette että lakkaatte rakastamasta minua
    sellaisena? kuinka itsekästä! Vaatia rakkaudelleen täydellisyyttä
    kaikissa suhteissa ja jos sattuu pienikään muutos ulkomuodossa,
    niin jo on valmis lakkaamaan rakastamasta? Mutta mitäs varten
    on silloin sielun kauneus olemassa? -- Ei, minun rakkauteni
    seisoo korkeammalla. -- Minä olen läpielänyt Teidän kauhunne
    rakastua vieraisiin kansallisuuksiin, olen läpielänyt myös
    jo rakkauteni, mutta ainoastaan _kotimaahani_ nähden, kunnes
    ilmausi tämä täyden, pyhän rakkauden tunnustus, mutta mitäs nyt,
    taasko se horjuu? -- ei, sen Te, rakas oma Solmu Sortimoni,
    tahallanne kirjoititte kauhusta, jotta minä itseäni säälisin
    enkä rasittaisi itseäni liialla työllä, mutta se on minun iloni,
    työ yksin vahvistaa ja jalostaa ihmistä, niin, enkö arvannutkin
    oikein Teidän ajatuksenne? Mutta mitä varten tuo Teidän
    rakkautenne isänmaahanne? minäkö tässä olen estämässä Teitä sitä
    rakastamasta? Ja minkä leiman on minuun muka painanut Venäjänmaa?
    Kirjoittakaa minulle niin usein kuin voitte, Teidän kirjeenne
    minua vain ylläpitävät. Paperi oli kylmää silloin kun me
    joka-päivä saimme toisemme nähdä ja mitään puhumatta turvauduimme
    paperiin, mutta nyt täytyy vain kiittää että on olemassa paperia,
    millä voi välittää ajatuksiaan. Kirjoittaisin Teille joka-päivä,
    jos vain saisin yhtä usein vastauksia...

    Ja minä rakastan Teitä ja olen valmis sen sanomaan koko
    mailmalle, mutta mistä nuot epäilykset ja epäluulot Teidän
    puoleltanne?

    Nyt vastaan toiseenkin kirjeeseenne yhteenmenoon. Kuinka Te
    olette hyvä, kuinka Te olette sydämmellinen ja kuitenkin,
    niin vaikeaa kuin se minulle onkin, täytyy minun kuitenkin
    vastata Teille kieltävästi. Mitä varten minä matkustaisin
    Teidän omaistenne luo, eihän meidän häitämme koskaan tule
    olemaan, joskohta minun omaiseni eivät minua kiellä ja toivovat
    minulle vain onnea, mutta minä en heitä jätä. Tokkohan tulisin
    onnelliseksi, jos minun täytyisi ostaa onneni kymmenen minulle
    läheisen ja rakastetun ihmisen onnettomuudella -- kuka niin
    itsekästä tekoa uskaltaa? Ja sentähden, rakas Solmu Sortimo,
    kuinkas me voisimme mennä kihloihin -- miksi minä Teitä tahtoisin
    sitoa tulevaisuuteen, joka ei mitään lupaa? Te olette nuori,
    Teidän täytyy olla vilkkaassa seurassa, Teillä täytyy olla
    tuttavia ja kenties heidän joukostaan löydätte itsellenne sopivan
    vaimon, ja se täytyy muistaa ettei sielu ole ripustettu ihmisen
    ulkopuolelle, vaan se täytyy etsiä... Ah, Solmu Sortimo, kuinka
    helppo minulle näihinasti on ollut antaa kieltävä vastaus niille,
    jotka ovat pyytäneet kättäni, ja kuinka vaikeata minulle on
    tänään näiden rivien kirjoittaminen, mutta, rakas ystävä, enhän
    kertaakaan ole luvannutkaan Teidän vaimoksenne tulla. Vaan minä
    olen Teidän ystävänne, Teidän hyvä haltijanne ja siksi olen jäävä
    siihen asti kunnes Teidän lempenne liekki minuun sammuu. Asua
    samassa kaupungissa, nähdä usein toinentoisensa, kävellä yhdessä,
    vaihtaa ajatuksia ja tunnelmia -- kas siinä minun haaveeni.

    Ja nyt jääkää hyvästi toiseen kertaan, rakas Solmu Sortimo, elkää
    rangaisko minua pitkällä äänettömyydellä, vaan kirjoittakaa pian.
    Jääkää terveeksi ja onnelliseksi, sitä toivoo sielustansa Teitä
    rakastava

                                                 oma Nirvananne.

       *       *       *       *       *

    Venäjältä 2 p. marrask. 18..

    Armas, kallis, Solmu Sortimo!

    Antakaa anteeksi minun viime kirjeeni, minä olen sitä suuresti
    katunut, se on minua kovasti vaivannut ja mitä minä olen kärsinyt
    tällä viikolla, on mahdotonta sanoin selittää. Luonnollisesti
    minä Teitä säälin ja itseäni myös ja kauhusta Teidän tähtenne
    jumalaties mitä mielessäni haudoin. Ja millä tuskalla minä
    joka-päivä odotin postinkantajaa eikä kirjettä Teiltä kuulunut,
    kahtena viime päivänä päätin että Te olitte kuollut -- kauhea
    kidutus! olin jo aikeessa kirjoittaa tuttavillenne tiedustaakseni
    Teistä, mutta onneksi lauvantaina sain Teidän kirjeenne, jota
    en ensin käsialasta tuntenut Teidän kirjoittamaksenne, silmät
    näkivät, vaan eivät uskoneet. Ja kuitenkaan tätä kirjettä ei
    ollut kirjoittanut minun rakas Solmu Sortimoni, vaan _monsieur
    Karm_! Nuo hirmuiset sanat, joista Te huomautitte, olivat minulta
    ryöstäytyneet synkässä mielentilassa: sisaren epätoivoinen
    sairaus, avuton vanha äiti ja muu ympäristö, se kaikki löi kuni
    Jumalan rangaistus leimansa minun kirjeeni sanoihin. Ikäänkuin
    Jeanne D'Arc -- jonka täytyi elää ainoastaan toisten tähden ja
    kun oli pelastanut isänmaansa, kuninkaansa ja kansansa, rakastui
    ja täytyi astua kuolemaan.

    Mutta ei minua kuitenkaan jätä toivo jälleen nähdä toisemme ja
    olla yhdessä, uskon myös kohtaloon ja jos en kirjoita Teille
    kirjettäni, niin se ei vielä merkitse sitä etten ole koettanut
    parastani, ja jos kohtalo on edeltäpäin määrännyt meidät
    toinen-toisillemme, niin minun aikomukseni onnistuu -- järjestän
    perheasiat ja olen vapaa, ja voin silloin kokonansa kuulua
    rakastavalle miehelle. Mutta tämän aikomuksen toteuttamiseen en
    ryhdy ennenkuin olen saanut Teiltä vielä yhden kirjeen ja sen
    sisällöstä sitten päätän -- suostunko vai en...

    Mutta miksi Te niin vähän kirjoitatte itsestänne, kuinka olette
    järjestänyt raha-asianne? Oi rahat! ne ovat yhteiskuntaelämän
    vipu ja ilman niitä ei ihminen kykene sormeaankaan liikauttamaan.
    Jos jommalla-kummalla meistä olisi vähänkin rahoja, niin tokko
    olisimme niin kaukana toinen-toisestamme, tokko näin kiusaisimme
    itsiämme?

    Iloitsen Teidän terveydenhoidostanne ja jos minun rukoukseni
    tulevat kuulluiksi, niin Te tulette terveeksi, suoritatte
    onnellisesti tutkintonne ja me saamme kohta nähdä
    toinen-toisemme. Au revoir, armas Solmu Sortimo, joka-päivä,
    jokahetki minä Teitä ajattelen. Olkaa onnellinen, elkää tuomitko
    elkääkä toruko omaa

                                           Nirvana raukkaanne.

       *       *       *       *       *

    23 p. marrask. 18..

    Suurestikunnioitettava herra Karm!

    Tänään on tasan viikko siitä kun sain Teidän kirjeenne. Tiedän
    hyvin että Te minun vastaustani odottaessanne ensin olette
    tuskaillut, sitten suuttunut, viime päivinä heittäytynyt
    välinpitämättömäksi ja nyt haluatte ainoastaan tietää syyn
    minun pitkään vaikenemiseeni. Kuinka sen Teille selitän?
    Tiedättekö että Katariina Suuri oli oikeuttarakastavainen
    Hallitsijatar, joka ei koskaan allekirjoittanut papereita
    ollessaan hermostunut -- samallaisessa sieluntilassa olen minäkin
    ollut ja sentähden pelkäsin kirjoittavani paljon liikaa. Niin,
    suurestikunnioitettava herra Karm, Teidän kirjeenne kummastutti
    minua monessa suhteessa, vaikka olinkin varustautunut johonkin
    tuollaiseen -- sanokaa eikö se ollut totta että aavistin oikein
    Teidän kestämättömän viehätyksenne, jo ensi kirjeessä minä
    kyselin kaiken kotimaisen vaikutusta sieluunne ja Te vielä
    vertasitte itseänne johonkin Turgenjevin sankariin? mitä kummaa
    Te hänestä luulette saavanne? Ei myöskään vertaus Jevgenij
    Oneginista kuulu peliin. Tuulenpa että Pushkin paran luuranko
    kääntyisi haudassa, jos tietäisi että on ihmisiä, jotka ottavat
    malleja Jevgenij Oneginista. Pushkin kirjoitti opettaaksensa
    nuorta polvea, jotta eivät erehtyisi kuten sen kirjan sankari.
    Mitä varten Te minulle syötätte noita runonsanoja: "En luotu
    oo ma onnen teille"... j.n.e.? Vai olenko minä muka menetellyt
    kuin Pushkinin Tatjana? Olen täysin vakuutettu Teidän terveestä
    sydämmestänne ja päästänne -- sentähden Te myös voitte terveesti
    arvostella -- on suuri eroitus ottaa vaimo ylellisyyskapineeksi
    tai naida sellainen, joka voipi olla ystävä ja toveri, jakaa
    ilot ja surut ja hankkia keinoja aineelliseen elämään -- kas
    siinä aarre, jota täytyy hakea päivällä lyhty kädessä, mutta Te
    näytte ihailevan vain vieraita aarteita -- oletteko tullut siitä
    rikkaammaksi? -- mutta kun vanhuus tulee, niin eihän kukaan
    päästä lämmittelemään kotilietensä ääreen... Ja mitä varten Te,
    hyvä ihminen, kirjoittelette kaikkia noita sanoja: taloudellinen
    asema, toivoton tulevaisuus, lapset, suomenkieli -- itsehän Te
    kirjoitatte että minä olen kieltäytynyt olemasta Teidän vaimonne,
    miksi siis kirjoittaa kaikkea tuollaista, koska kaiken loppuna
    on Teidän sammunut rakkautenne? -- ne ovat kaikki karvaita
    pillereitä, jotka kirjeen lopussa olette hiukan sokeroineet.
    Suokaa anteeksi, mutta minä en ymmärrä tuollaista tunnetta:
    "tänään rakastan, mutta huomenna en", sellainen tunne on kuin
    maa, jossa ilmanala alati vaihtuu ja jossa siis ei voi kasvaa
    yksikään kasvi. Ja kärsimystä rakastetun olennon vuoksi pidätte
    Te vain sairaana mielikuvituksena? Surullista, sangen surullista!
    kuten näen, olette Te kokonaan muuttunut ja jos tämä merkitsee
    Teidän terveeksitulemistanne, niin parantukaa herrannimessä, ensi
    kertaa minä vain kuulen että terveeksi-tuleva ihminen muuttuu
    kiveksi?...

    Vielä lisään että moisen kirjeen kirjoittamiseen on Teidät
    kiihoittanut kauhistus siitä ettette tietänyt minun aikomustani
    sekä se lähetystoimi, jonka olette ottanut velvollisuudeksenne
    maatanne ja kieltänne palvellaksenne -- Te muka olette se kipuna,
    jonka täytyy sytyttää tuli isänmaatovereinne sydämmiin, vieläpä
    näyttää hyvää esimerkkiä -- ja se on muka huono esimerkki, jos
    naipi ulkomaalaisen, täytyy kehua omaa maata ja omia naisia,
    mutta tahtoisinpa tietää, mitä Teidän naisenne ovat tähän asti
    tehneet _Teidän_ hyväksenne?

    Suokaa anteeksi että tämä kirje käy samaan nuottiin, mutta
    minun oli mahdotonta jättää rauhaan Teidän virheellisiä
    vertauksianne... Meidän haaveilumme lienevät siis loppuneet,
    mutta haluaisin tehdä Teille vielä yhden kysymyksen: missä aiotte
    viettää kesänne?

    (Sitten seurasi seikkaperäinen kuvaus suuresta tulipalosta, joka
    oli sattunut tuossa "rosvokaupungissa".)

    Kuutamokävelyt -- ne ovat totisesti olleet ja menneet.

    Jääkää hyvästi, olkaa terve ja onnellinen, sitä toivoo
    sielustansa Teitä _kunnioittava_

                                         Nirvana Eidmann.

       *       *       *       *       *

    Suomesta, "Kivien ja kantojen maasta" marraskuun 24 p. 18.. */

    Nirvana, ystävä armahin mailmassa!

    Juurikaan luin kirjeenne. En uskonut että _Te_ niin ivallisesti
    osaisitte kirjoittaa! Näyttää siltä kuin emme enää toisiamme
    vähääkään ymmärtäisi. Ja jollen olisi niin terve kuin tällä
    hetkellä olen, niin minä Teidän pilkallisista sanoistanne olisin
    joutunut epätoivoon ja kironnut Teidätkin iäksi.

    Nytkin kiroon itseäni tällä huonolla hetkellä. Te vihaatte minua
    -- ainakaan ette rakasta. Eikä kummakaan -- olen eriskummallinen
    houkkio vailla omaatuntoa, vailla tervettä järkeä. Jääkää
    hyvästi! Mutta sentään, kun mietin: olisittehan voinut lähettää
    tuon "ilkeän kirjeeni" takaisin. Pyydän Teitä: tehkää se
    vieläkin. Ja olkaa hyvä: viskatkaa muut kirjeeni tuleen,
    jotteivät Teitä kiusaisi. En tahdo olla viattomien kiusaaja, en
    tahdo turmella enkä tappaa Teitä sanoillani.

    Jääkää hyvästi! Me olemme toinen-toisellemme ventovieraat. Emme
    käsitä toinen-toisemme leikinlaskuakaan.

    Te olette eheä luonne -- minä rikkonainen. Te näytte tietävän
    miksi elätte -- minä sitä en tiedä. Te olette taivaan lapsi --
    minä lienen joku ruhjokas helvetin sumusta. Eroitus on todellakin
    suuri. Minä rakastin Teitä katkerasti -- minä Teidän sydämmenne
    särjin.

    Anteeksi en pyydä. Minä olen "kivi", kuten itse olette
    minua nimittänyt: Kivi ei pyydä anteeksi koskaan, vaikka
    siihen kuinka kipeästi joku loukkaantuisi. Ja kukapa kivelle
    anteeksiantaisikaan? Ei kukaan -- ei ainakaan nainen, jonka
    suonissa virtailee ylpeä veri.

    Minä voisin nyt itkeä, mutta en tahdo itkeäkkään. Särkyköön
    kaikki tässä kirotussa mailmassa. Kivettyköön naisenkin sydän,
    joka voisi lievittää -- niin, se on ainoa, mikä voisi pehmittää
    meitä huonoja miehiä. Mutta elkööt he itse tästä tietkö.
    Elkööt tietkö, mikä voima ja vaikutusvalta heillä olisi meidän
    ylitsemme, jos he tätä oikein käyttäisivät.

    Naurakaamme kaikelle! Samantekevää, -- mitä Teille kirjoitan.
    Jokaisessa sanassa Te jotakin vainuatte (mutta minä en osaa
    Teidän kieltänne hyvin, huomatkaa toki sekin).

    Olen suutuksissani nyt; runollisestiko suutuksissa? -- en
    tiedä. Itseeni minä enimmin olen vihastunut. Eikä minua lohduta
    saada näin kirjoittaa, vaan kirjoitan kuitenkin, vastailen muka
    kirjeeseenne. Kiitos siis kirjeestänne! Mainio kirje se minulle
    oli! En minä ole juovuksissa. En minä ole suutuksissa. Olenko
    hullu? En, jumalavarjelkoon. Te olette tietysti oikeassa. Missäkö
    minä vietän tulevan kesäni? kysytte Te. Haudassa, haudassa,
    armas Nirvanani! Siellä on niin pehmoista ja lämmintä. Saattakaa
    minut sinne, armas! Ja itkekää, nyyhkyttäkää hyvin hiljaa, jotta
    en heräisi. Oletteko valmis? Kiitän Teitä suuresti, olette
    aina ollut minulle niin hyvä. Ette koskaan ole kostanut pahaa
    pahalla...

    Mutta miksi kuollakkaan? En tahdo kuolla. Kuolema on kamala.
    Mutta elämä -- Teidän kanssanne -- ihana. Vaan Te olette siellä
    -- ja minä täällä eikä siltaa välillä ole.

    "Sammunut rakkaus?" muistan Teidän kirjeestänne.

    Ei! Te olette erehtynyt. Minä en ikinä Teitä unohda. Kuuletteko?
    Jääkää hyvästi. Teitä rakastava

                    Solmu Sortimo eli kuten tahdotte _monsieur Karm_.

       *       *       *       *       *

                                    Suomesta joululoman aikoina.

    Arvoisa Ystävä.

    Aikomukseni on nyt lakata kirjoittamasta Teille ruikuttavia
    kirjeitäni. Minua itseänikin jo hävettävät. Siispä tästälähtien,
    kun surumieli minut valtaa ja sieluani repii epäilys ja
    elämäänkyllästys, lupaan olla tarttumatta kynään Teille
    murheitani muka purkaakseni. Se näet ei ensinkään kannata. Aijon
    purra hammastani ja itkeä niin ettei yksikään nainen sitä kuule.
    Sillä tietenkin minäkin tahdon olla mies ja menetellä miehevästi.
    Oo, kuinka me miehet osaamme olla "mieheviä", jos vain tahdomme.

    Mitä lemmentunteisiin ja suhteisiimme tulee, alan tulla siihen
    huomioon ja kokemukseen että kaikki rakkaus onkin vain kauheata
    _heikkoutta_ ihmisessä. Kuta lujempi ja voimakkaampi ihminen on,
    sitä vähemmän kaipaa hän hempeyttä s.o. rakkautta. Uskokaa pois
    että n.s. rakkaus on ainoastaan sielun ja ruumiin heikkoutta eikä
    mitään muuta. Hyvästi siis. Kunnioituksella:

                                                      Sortimo Karm.

    P.S. Huomenna matkustan takaisin pääkaupunkiin.

       *       *       *       *       *

                Suomen "Sodomasta ja Gomorrasta" maalisk. 8 p. 18..

    Oi Nirvana, totinen ystävä!

    Mitä olette Te minusta ajatellut itsepäisen vaikenemiseni
    aikana? Suruko, suuttumusko vai kylmä välinpitämättömyyskö on
    asunut Teidän jalossa sydämmessänne muistellessanne suomalaista
    tuttavaanne, jonka kanssa sallimus Teidät vei salaisiin
    sielullisiin suhteisiin, mitkä eivät koskaan unhoitu? Tunnen että
    itseksenne olette ajatellut tähän tapaan: "hän, minun suomalainen
    kiveni, olikin halvempi kuin koskaan olisin uskonut!" Eikö totta
    että olette näin tuntenut?

    En mitään uutta luule voivani Teille itsestäni kertoa, vaikka
    Te sanotte olevanne huvitettu kaikesta. Saavuttuani tänne
    pääkaupunkiin maaseudulta (matkalla oli kauhea yö, ukkonen ja
    salamat keskellä talvea), oleskelin viikkokauden vailla omaa
    asuntoa erään toverini luona, joka asuu yksinäisessä talossa
    jyrkällä merenrantakalliolla, hiukan syrjässä kaupungista. Sieltä
    on mahtava näköala merelle, joka juuri niinä päivinä peittyi
    jäähän majesteetillisesti välkkyen auringonpaisteessa. Silloin
    olivat illat kuutamoisia, mutta kylmähköjä, ja palatessani
    iltaisin yksikseni kaupungilta yöksi tuohon satunnaiseen
    turvapaikkaani, olin tavallisesti synkällä tuulella: olinhan
    niin yksinäinen ja orpo kylmässä mailmassa, minulla ei ollut
    menestystä opinnoissani, kenenkään ymmärtämättä ja kohtalon
    vainoomana maleksin elämäni tietä -- ikuinen ikävä rinnassa...
    en mihinkään kelvannut, minulla oli vain mielikuvitus, jota
    kaikki halveksien nauroivat ja nauraisivat vielä enemmän, jos
    tietäisivät kaikki... Ja minua pidettiin pelkurina sentähden
    etten uskaltanut elää kuten muut... Huokaillen menin joka-ilta
    levolle tuossa merenrantatalossa ja kauvan kuuntelin rajun
    pohjatuulen suhinaa aution huvilan nurkissa. "Mitä olinkaan
    taas tullut tänne pääkaupunkiin, päiväni kuluivat hukkaan enkä
    työhön pystynyt, vaikka kuinka koetin?" Alakuloisesti liekehtivän
    kynttilän ääressä lueskelin jotakin norjalaista runokirjaa,
    jonka olin sattunut käsiini saamaan toverini huoneesta; tämä
    herra ei koskaan iltaisin ollut kotona, vaan palasi tavallisesti
    myöhään yöllä ahkerasti kirjoittaen jatkoa aamupuoleen saakka
    kansalliseen teokseensa -- hänellä on ihmeteltävät sielun ja
    ruumiin voimat. Mutta minä, minä en ollut mitään, minä en mitään
    ehtinyt, minussa ei ollut mitään ehyttä, ei edes ehyttä ilkeyttä.

    Mutta kylliksi jo siitä, 1 p. helmikuuta muutin nykyiseen
    asuntooni kaikkine kamssuineni, kirjoineni ja huiluilleni.
    Tämä paikka on myös syrjässä kaupungista, erään sillan takana
    saaressa. Minulla on hyvä huone ja eräinen sisäänkäytävä. Täällä
    on sangen puhdasta ja hoito hyvä. Isäntäni on puolalainen
    tehtailija, naimisissa ruotsiapuhuvan suomettaren kanssa. Heillä
    on vain yksi tytär, joka on 18 vuotias ja kulkee yhteiskoulua;
    tulevana vuonna hänestä luultavasti tulee ylioppilas. Tahdotte
    tietenkin tietää, millainen tämä tyttö on. Sanonpa. Hän on sangen
    musikaalinen niin että soittelee kolmea eri soittokonetta ja
    oli tuonoin aivan hulluuteen saakka hurmaantunut italialaiseen
    oopperaseurueeseen, joka täältä läksi sinne Venäjälle. Tietenkin
    hän myös laulaa esim. Verdin Trubaduuria, Mendelssohnin Ave
    Mariaa, Santa Luciaa j.n.e. ja luulisi häntä tästä päättäen
    hyvin miellyttäväksi nuoreksi naiseksi. Mutta hänessä ei
    mielestäni ole ollenkaan sitä oikeata naisellisuutta, sitä,
    jotakin semmoista, mitä naisessa välttämättä täytyy olla ja
    vaikka hän laulaa tunteellisia lauluja, ei hänellä itsellään
    kuitenkaan ole mitään erikoista tunne-elämää, ei ole esimerkiksi
    mitään himoa romaaninlukuun, vieläpä hän rohkenee kaikkea
    sellaista itseviisaasti tuomitakkin -- kaikki kaunokirjallisuus
    on muka valhetta, sancta simplicitas! -- ja sentähden en juuri
    nimeksikään hänen kanssaan soinnu. No, ei hänkään minusta
    juuri välitä eikä minua kunnioita. Perheen kanssa olen yksissä
    ainoastaan ateriain aikana. Minusta tuntuu etten koskaan
    tällaisen helsinkiläisen perheen kanssa oikein tutustu enkä
    kotiinnu -- toista oli siellä Venäjällä teidän luonanne. Täällä
    olen hirmuisen kylmä -- eivätkä he koetakkaan minuun lietsoa
    mitään lämpöä. Niinpä istun siis enimmäkseen omassa huoneessani
    ja työskentelen, niin, nyt taas sentään saatan työskennelläkkin,
    taivasties kuinka monta päivää tätä kestää. Aamuisin usein käyn
    läheisissä metsissä hiihtelemässä. Helmikuun iltoina tulin
    tehneeksi muutamia laulujakin, vaikka olin pyhästi päättänyt
    etten moisiin nyt puutu niinkauvan kun lukuseikkani ovat
    retuperällä. Luen nyt kurssia epätoivon vimmalla ja hätääntyneenä
    -- jospa käsittäisitte, kuinka hullunkurisessa ja surkeassa
    asemassa tämän tautta olen... Antaudun tuntemattoman vallan
    alle... en ensi kertaa elämässäni ole turhaan työskennellyt, jos
    minun huonosti käy; en ensi kertaa ole jäänyt vaivojen palkintoa
    vaille, jos kaikki hukkaan menee. Kenties on niin jotenkuten
    määrätty että epäonnistumiseni tautta on pakko lopultakin
    nöyrtyä, sillä minussa on paljon ylpeyttä ja kunnianhimoa. Ja
    minä halveksin ihmisiä...

    Ah, Nirvana, entinen ystäväni, suopea sieluni, jolle niin paljon
    olen murhetta tuottanut, rukoilkaa puolestani, rukoilkaa 2 p:nä
    huhtikuuta klo 8 illalla (silloin on tutkintoni), pyydän Teitä.
    Ehkäpä _Teidän_ rukouksenne auttaa. Minä tiedän että tämä on
    naurettavaa, mutta rukoilkaa kuitenkin.

    Ja nyt hyvästi, hyvä ystävä, paras ystävä, ihana suuri sielu.

    Teitä rakastava (jos enää niin uskallan sanoa)

                                                Solmu Sortimo.

       *       *       *       *       *

                                        Pari vuotta myöhemmin.

    Ainokainen ystävä, Solmu Sortimo!

    Tunsin hengessäni että saan Teiltä kirjeen ja erehdyin
    laskuissani ainoastaan kaksi päivää. Minua suuresti huvittavat
    Teidän matkustuksenne isänmaassanne, olkaa armas; kirjoittakaa
    niin paljon kuin mahdollista kaikista vaikutelmistanne -- tietäen
    että jokainen lause, jokainen sana tuo minulle valonsäteitä
    minun yksitoikkoiseen elämääni. Minua eivät kirjeenne enää
    voi loukata, minä voisin kirjoittaa Teille joka-päivä. Mutta
    miksi Te minua yhä nuhtelette tuosta vanhasta asiasta?
    Tottatosiaan en minä voinut uhrata kymmenen minulle läheisen
    ihmisen rauhaa ostaakseni omaa onneani, ja tokko Tekään
    olitte oikein vakuutettu rakkaudestanne, joka minusta näytti
    kestävän ainoastaan kotimaanne rajalle asti? Hetihän Teissä
    siellä syntyi epämääräinen ajatus etten minä, osaamatta Teidän
    kansalliskieltänne, voisi tehdä Teitä onnelliseksi? Eikö siinä
    ollut kyllin oireita purkaukseen? Minä puolestani sanon Teille
    vakavasti että olen yksinomaa Teitä rakastanut ja rakastan
    vieläkin Teitä kaikkine puutteinenne sellaisena kuin olette, oi,
    yksin Jumala tietää, kuinka minä kestin tuon eron...

                                                 -- -- Nirvana.



VIELÄ KERRAN.

13.


Viides vuosi on vierimässä siitä kun ylioppilas Solmu Sortimo Karmin
ensimmäinen vakava lemmenleikki sattui tapahtumaan siinä pienessä
venäläisessä kaupungissa, missä satakielet olivat laulelleet ikkunain
alla ja missä rosvot öisin olivat kiipeilleet itse ikkunoissa.
Ei ollut hän luullut sinne enää koskaan takaisin palaavansa, ei
koskaan enää näkevänsä Nirvana nimisen naisen kasvoja, mutta
ihmeellinen kohtalo, joka ihmislasta viskelee vastakkaisten rantojen
välissä, oli toistamiseen hänet ajanut laajaan Venäjänmaahan,
vieläpä sijoittanut vuosikaudeksi asumaan erääseen mustanmullan
seudun suureen yliopistokaupunkiin. Ja kun Suomen joulu taas alkoi
lähestyä ja slaavilaisen troikan kulkusten kilinä kaikua läpi
viilenevän ilman, silloin heräsi hänen yksinäisessä sydämmessään --
hän näet oli yhä naimaton nuorimies -- omituinen halu vielä kerran
poiketa tervehtimään vanhoja ystäviä, ja hän päätti -- ensin siitä
ilmoitettuaan iloisesti hämmästyville Eidmann-sisaruksille -- viettää
joululomansa tuossa nuoruutensa muiston hiljaisessa sopukassa. Oli
joulukuun 15 päivä, kun juna häntä läksi kiidättämään pitkin sitä
vähäliikkeistä haararataa, jonka päässä sijaitsevaan pikkukaupunkiin
hän oli rautatiepilettinsä lunastanut.

Solmu Sortimo Karm ei ollut syvemmin tehnyt itsellensä selkoa, miksi
vielä tahtoi tavata entistä ystävätärtään. Hänen mielessään leikitsi
ehkä kuvia sellaisia, jollaisia voi liikkua ainoastaan sellaisen
nuoren miehen sielussa, joka alati haaveksii huimaavia odottamattoman
onnen unelmia, samalla kun pelkää todellisuuden kouristavia
katkeruuksia, joita nautinnonhalussaan jo on saanut maistaa.

-- Milloinka olemme perillä? kysyi hän konduktööriltä, joka jo kulki
matkalippuja takaisin keräillen.

-- Täsmälleen kymmenen minuutin kuluttua, baarin, -- vastasi parrakas
konduktööri, -- lisäten ystävällisesti: -- Herra taitaa olla ensi
kertaa matkalla meidän kaupunkiimme?...

Mutta suomalainen ei kysymystä näyttänyt kuulevan. Tieto pian
toteutuvasta mielihaaveesta oli hänet äkisti säpsähyttänyt ja
pannut vaipumaan omituiseen tunnelmaan, jota voisi nimittää ihmisen
hiljaiseksi rukoukseksi tuntemattoman elämänkohtalon ratkaisijan
edessä. Hän rukoili siinä voimaa kiusausta vastaan, jonka pitkällinen
kärsimys hänessä oli synnyttänyt, päättäen olla "niin hyvä kuin
mahdollista", jotta taas puhtaalla omallatunnolla voisi palata
takaisin. Hän tiesi olevansa arveluttavalla retkellä... Häntä
odotti hyvännäköinen, jalo nainen, joka häntä salaa rakasti, mutta
jota kohtaan hänen lemmentunteensa, uuden liekin polttamana,
välttämättömyyden pakosta vähitellen olivat sammuneet... ja takana
-- tai oikeastaan mukana -- oli sellaisia kärsimyksiä, joita ei tämä
nainen voinut ymmärtää...

Juna vihelsi kimeästi ja pysähtyi jyristen. Matkustaja hiukan
kummasteli sitä ettei tavannut ketään vastaanottajaa asemahuoneella,
mutta päätti tämän tyhjyyden sopimattoman sään syyksi. Hirveässä
lumimyrskyssä ajoi herra Karm asemalta läpi kaupungin. Oli
sunnuntai-ilta. Ajuri seisautti hevosensa kinokseen kaksikerroksisen
kulmarakennuksen eteen, jonka alaikkunat olivat kadun tasalla.
Valkoisten uutimien läpi hohti lampunvalo. Solmu Sortimo näki kaiken
ikäänkuin unessa... Suuri hiljaisuus vallitsi. Kaikki oli niin outoa
ja kuitenkin tuttua -- tässä _hän_ asui, tuossa oli sama ikkuna,
jonka laudalla hän oli istunut ylioppilaslakki päässä ja soitellut
huilua kesäiltoina...

Solmu Sortimo painoi ovikelloa. Hän sai kahdesti soittaa ennenkuin
tultiin avaamaan. Lumisena työntyi matkustaja sisään. Avaaja oli
Nirvana...

Eivät he syleilleet toisiaan, vaikka jotain sellaista olivat
kumpikin mielessään kuvitelleet. Solmu Sortimo vain katsahti
Nirvanan kasvoihin ja tajusi että tämä oli sama kuin ennenkin --
muhkea ja vakava, jalonlempeä ja ylevä, puhdas ja hellä... Hellä
loiste silmissä. _Hän_ ei ollut muuttunut. Solmu Sortimon äkillinen
saapuminen oli Nirvanan naissydämmelle tärisyttävä ilmiö. Olihan
saapunut hän, hän, mies, jolle vuosikausien sydämmen haaveet olivat
uskotut, salaisimmat sielun kaihot tunnustetut... Mutta Nirvana osasi
salata tunteensa. Kun tulija astui saliin tervehtiäkseen vanhaa
leskikenraalitarta, oli hän ystävättärensä katseesta huomaavinaan
tuskallista jännitystä ja epätietoisuutta, miten käyttäytyi äidin
edessä. Mutta tuo ilme katosi seuraavassa silmänräpäyksessä ja heidän
kaikkien kesken alkoi tavallinen, tuttavallinen puhelu, jota ei enää
vieras kielikään vaikeuttanut.

Solmu Sortimo kummasteli itseänsä: kuinka ihminen voikin niin
kuivasti käyttäytyä aivankuin ei hänen ja Nirvanan välillä olisi
ollut mitään erinomaisempaa? Hän kummasteli sitä ettei hänen
sydämmensä tykyttänyt sen kiihkeämmin etteikä entinen lemmenliekki
äkisti leimahtanut ilmituleen riutuneesta hiiloksestaan. Mutta
samalla tunsi hän jonkunlaista ylpeyttäkin että nyt oli tullut tämän
naisen eteen elämää kokeneempana miehenä, joka kantoi povessansa
toivotonta rakkautta -- toistakin naista kohtaan... eikä enää
luullut voivansa syttyä... Ja kuitenkin hänen sydämmessään piili
jotain lämpimämpääkin -- entisenlaatuista kunnioitusta sitä naista
kohtaan, joka niin valtavasti kerran oli vaikuttanut nuorukaiseen,
jota hän platoonisesti rakasti ja joka oli ainoa miesten joukossa,
joka tuon ylpeänsiveän sydämmen oli lämpimästi pannut väräjämään,
-- nuorukainen, jolle tämä komea nainen oli uskonut pyhimmät,
salaisemmat tunteensa ja hänen seurassaan tahtonut elää koko
elämänsä, joskohta -- ainoastaan henkisen rakkauden puitteissa. Tämä
nuorukainen oli ollut Solmu Sortimo Karm! Sadat miehet olisivat
pitäneet itseänsä onnellisina, jos heitä olisi kohdannut sellainen
lämpö ja huomio tuon ruhtinatarryhtisen naisen puolelta...

Mutta nyt? Elämä oli parina viime vuotena kovasti kouristellut
entistä kiharatukkaista nuorukaista, antanut korvapuustin
korvapuustin perästä ja tehnyt hänestä ei ainoastaan naisen tähden
kärsivän, vaan myös naista ankarasti arvostelevan olennon. Ja hän
arvosteli ankarasti myös häntä, Nirvanaa...

Solmu Sortimo Karm istui tuossa pienessä matalassa salissa entisen
ystäväpiirin keskessä ja yhä ihmetteli salaa itseänsä. Hänelle
näytettiin albumeja ja kerrottiin vilkkaasti kaikista Eidmannien
perheessä sillä-aikaa asuneista suomalaisista. Kaikki tämä viehätti
häntä oikeastaan kovin vähän. Jumalankiitos että nuorin sisar Olinkka
vapaaherratar Armendorfin kanssa oli matkustanut Pietariin -- sitä
neitoa kohtaan oli Solmu Sortimo viisi vuotta sitten tuntenut
hillitsemätöntä vastenmielisyyttä. Kaikki oli hänen tuloaan varten
nähtävästi vartavasten näin sovitettu ja järjestetty jotta hän saisi
rauhassa kohdata entisen rakastettunsa. Ja Nirvanan itsensäkin
vuoksi... Mutta _monsieur Karm_ ei ollut tätä huomaavinaankaan.

Ei hän oikein uskonut vielä että todella oli täällä? Ilmiö ei ollut
hänelle vielä selvinnyt. Tuntui kovin omituiselta, eli kuin unessa,
katseli ympäristöä kuni savun läpi... tuoko tuossa todella oli _hän_,
Nirvana Napoleonintytär? Hänenkö sointuva äänensä Solmu Sortimoa
vastaan kuului, hänenkö syvät muinaisgermaanisesti sinervät silmänsä
ne olivat, jotka tyynesti ja lujasti häneen tähtäsivät?

Ja hekö tässä istuivat, he kaksi, jotka niin monta vuotta olivat
olleet salaisessa kirjevaihdossa? Ihmeellinen oli elämä, kun sitä
menneisyyden varjossa mietiskeli...

-- -- --

Nirvana sulki oven ja Solmu Sortimo jäi yksikseen pieneen
huoneeseensa. Oli maatamenon aika. Nuorimies katsahti vuoteeseen ja
tunsi siinä saman kauniin peitteen, jonka Nirvana oli lähettänyt
hänelle silloin kun hän oli asunut vapaaherrattaren luona ja kerran
tullut valittaneeksi vilua öisin. Vuode oli siisti, mutta...
oi kauhistus -- äkkiä sattuivat hänen silmänsä pitkin vuodetta
juoksevaan russakkaan. Silmänräpäyksessä muuttui hänen runollinen
mielialansa. Russakoita täällä? -- _hänen_ kodissaan? Ehkä ei olisi
pitänyt tämmöiseen kääntää huomiotansa, mutta hän käänsi kuitenkin,
ikäänkuin todistaakseen itselleen kuinka jonnijoutavat arkipäiväiset
pikkuseikat mailmassa sotkivat ja häiritsivät elämän vakavaa puolta.
Heti kun Solmu Sortimo oli tämän kuusijalkaisen elukan huomannut,
huomasi hän myös että huone, jossa hänen oli määrä koko joululomansa
asua, kaikissa suhteissa oli hänelle sopimaton -- äärettömän
pieni ja ahdas se oli, niin ettei tiennyt, mihin tyhjentää täydet
matka-arkkunsa. Tässä oli epäterveellistä maata ja mahdoton tehdä
työtä. Joskohta jotakin kodikasta, jotakin "ujutnoa" oli moisissa
nukkekammareissa. Mutta tässä ei miehinen mies saattanut nukkua. Ja
nukkuminen -- se oli puolet elämää. Sitten häiritsi herra Karmia
myös se että ohuen lautaseinän läpi kaikki äänet talonväen puolelta
kantautuivat hänen herkkiin korviinsa. Samoin täältä sinne. Eipä hän
olisi uskonut että näin epämukava saattoi olla entisen oman armaan
koti? Ilmaa vähän, valoa niukasti. Ja kuitenkin oli tämä sama huone,
jota hän ennen oli pitänyt paradiisin esikartanona, pyhäkkönä, missä
niin monta kertaa oli istunut autuaallisen onnellisena? Silloin
syreenit, jasmiinit, niinipuut kukkivat ja satakielet lauloivat läpi
yön! Silloin oli ollut kesä -- nyt oli talvi.

Lumimyrsky raivosi ulkona pimeydessä. Levottomia unia näki Solmu
Sortimo eikä hän loppuyöstä ollenkaan saanut unta, vaikka oli
matkasta väsynyt. Aamulla tunsi hän jonkun elukan taas juoksevan --
pitkin käsivarttaan...

Tatjana neiti oli hänelle illalla selittänyt, kuinka heillä, von
Eidmanneilla, kaikki muka oli siistiä ja puhdasta. Mitä, jos puhuisi
heille russakoista ja kirpuista? Loukkaantuisivatkohan -- entiset
ystävät? Tämä oli kiusallinen asema...

Mitä oli hänen tekeminen? Voiko hän jäädä moiseen hiirenpesään koko
loma-ajakseen, vai pitikö lähteä pian pois ja kiiruhtaa jouluksi
kotimaahan? Hän tahtoi odottaa erästä kirjettä, pannen asian siitä
riippuvaksi.

Solmu Sortimo, tuo entinen "rakastettava monsieur Karm" antoi --
huonosti nukuttuaan ensi yönsä -- noille ystävällisille ihmisille
peräti epäkohteliaita vastauksia niin että hänestä itsestäänkin
tuntui että kaikkien täytyi kohta pitää häntä vallan karkeana ja
hävyttömänä ihmisenä. Muun muassa arvosteli hän ruokia, joita Tatjana
neiti hänelle entiseen tapaansa iloisesti tarjoili. Tuo suomalainen
ystävä uskalsi suoraan lausua, mikä hänelle muka oli epäterveellistä
syötävää ja mikä ei. Tuossa talossa ei vähääkään ymmärretty, mitä
merkitsi ravintokysymys hermosairaalle ihmiselle! Ennen kaikkea:
nuot hyvät ihmiset eivät käsittäneet että hän, jota heillä oli
kunnia nähdä luonaan, todella oli hermosairaan tittelillä varustettu
herrasmies. Sangen kiusallinen asia --.

Nirvana Napoleonovna pyysi Solmu Sortimoa mukaansa kävelemään
"asioilleen", kuten hän sanoi. Lumimyrsky oli lakannut, kadut olivat
valkoisenhohtavat ja pikkukaupungin ilma suurkaupungin lian jälkeen
tuntui suomalaisesta raikkaan-puhtaalta. Mutta mitä heillä kahdella
oikeastaan oli puhumista toinen-toiselleen? Solmu Sortimo puolestaan
oli päättänyt olla koskematta entiseen suhteeseensa. Vaan toinen
ikäänkuin näytti odottavan jotakin... avausta...

Oliko Nirvana uskonut hänen tulevan? alotti Solmu Sortimo jotakin
sanoakseen. "Vasta sitten, kun tämä oli kirjoittanut hänen
sisarelleen." Miksei Nirvana ollut vastannut sähkösanomaan, jonka
Solmu Sortimo jo kesällä oli lähettänyt Etelä-Venäjältä Suomeen
lähtiessään? Olihan hän pyytänyt vastausta?

-- Siinä oli yksi ruma sana -- ei kannattanut vastata.

-- Mikä se sana oli? kysyi suomalainen kummastuksissaan.

Nirvana ei sanonut muistavansa.

-- Minun muistini mukaan kuului sähkösanoma näin: "Jos on
välttämätöntä, poikkean luoksenne yhdeksi päiväksi. Talvella tulee
enemmän aikaa."

-- Niin se taisi kuulua, myönsi Nirvana.

-- Mikä siinä oli pahaa? kysyi toinen.

-- Sana _välttämätöntä_...

Solmu Sortimo ei mitään tähän sanonut. Nirvana alkoi kertoa
vaiheitaan. Hän oli kesällä kolme eri kertaa käynyt rautatieasemalla
salaisesti odottaen herra Karmin saapumista, jonka suhteen oli
joutunut väärään käsitykseen.

Solmu Sortimoa säälitti kuulla tätä kertomusta -- hän tiesi omasta
kokemuksesta mitä tuo oli: turhaan odottaa rakastettunsa saapumista.
Mutta hän ei sanonut enempää kuin pienen venäläisen sanan "sääli"!

-- Miksi ette vastannut viimeisiin kirjeisiini, jotka syksyllä
lähetin uudelta matkaltani Suomesta Etelä-Venäjälle? muisti hän
samassa.

Kävi selville että se kirjeistä, jossa Solmu Sortimon osoite oli
ollut, oli Venäjän postissa joutunut hukkaan.

-- Rosvojen kaupunki! hymähti Suomalainen.

Mutta miksei Nirvana ollut vastannut siihenkään hänen kirjeeseensä,
jonka Solmu Sortimo oli kirjoittanut taas Harkovista? Sitä ei hän
kysynyt, sillä hän ymmärsi että Nirvana oli kärsinyt ja, ollen
voimakas luonteeltaan, tehnyt heidän suhteestaan jonkun lujan,
määrätyn päätöksen.

He kulkivat sivu venäläisen kirkon, josta kuului huikea "hospodi
pamilui" ja vilahti ovesta joukko pokkuroivia ja hartaasti silmiään
ristiviä talonpoikia. Solmu Sortimo käänsi puheen uskontoihin
sekä antoi Nirvanan tietää ettei hän hyväksy mitään kirkkoja,
ettei hän itse käy kirkossa muuten kuin uteliaisuudesta ja että
hän pitää luteerilaistakin kirkkoa surkeana petoksena todellisen
jumalanpalveluksen suhteen, jota voi harjoittaa vain käytännöllisessä
elämässä. Se että suomalainen vapaa-ajattelija uskalsi lausua
ylenkatseensa luteerilaistakin kirkkoa kohtaan, johon Nirvanakin oli
kastettu, loukkasi venäläis-saksalaista naista kovasti ja hän huusi
ääneen ystävälleen: "olkaa vaiti! olkaa vaiti!" niin että toinen
vähän hämmästyi. Kiista kehittyi jotenkin kiivaaksi, sillä herra Karm
näytti todella pitävän kunnia-asianaan antaa toisen tietää että hän
nyt katsoi uskonnollisia asioita kerrassaan toisin silmin kuin viisi
vuotta takaperin. Silloin oli hän ollut pelkkä lapsi. Hänen silmiään
oli viimevuosina paljon aukaistu, selitti hän.

-- Mutta parempi on elää umpisilmin! sanoi Nirvana.

-- Totta on että se on helpompaa, mutta minä en tahdo! väitti Solmu
Sortimo.

Kiista keskeytyi, kun Nirvana samalla poikkesi myymälään sekä jäi
sinne niin pitkäksi aikaa että herra Karmilta loppui maltti häntä
vartoa kadulla. Jo eilisiltana olivat ystävykset kiistelleet Leo
Tolstoista, josta Nirvana oli sanonut ettei kuuluisa kreivi muka
tunnustanut mitään Jumalaa, mutta josta Solmu Sortimo päinvastoin
oli tietänyt väittää, että se mies paremmin kuin yksikään pappi
tunsi, mikä oli Jumala ja mikä ei ollut Jumala. Näin olivat nuot
suuret ystävykset jo pahasti törmänneet vastakkain, ja Solmu Sortimo,
palatessaan yksikseen asuntoon, kysyi itseltään: "voisiko tuo nainen
minua rakastaa?" Mutta hän kuvitteli että jos Nirvana Napoleonovna
olisi saanut tilaisuuden elää samankaltaisessa vapaamielisessä
piirissä, missä hän itse viimeaikoina, tämä olisi häntä vielä
vapaamielisempi ja ehkä vielä jyrkempi arvostelussa kaikkia
valtiouskontoja vastaan...

Illan tullen olivat he taas kahden kävelyssä kulkien erään luostarin
sivu, jolloin Nirvana sai aiheen kertoa lemmentarinan munkista, joka
rakkautensa tähden oli luopunut ammatistaan. "Ehkäpä pappi luopui
ammatistaan ainoastaan totuuden tähden!" arveli toinen, vaan ei
mitään sanonut. Illan ilma oli nyt sellainen pehmeä ja säyseä; Solmu
Sortimo tunsi tuon hiljaisuuden suurkaupungin räikeän humun jälkeen
ja hänestä siinä oli jotakin käsittämätöntä pyhää...

Sitten palasivat he takaisin Nirvanan kotiin ja herra Karmia
pyydettiin soittamaan "niinkuin ennenkin". Nirvanan kanssa istuivat
he myöhäiseen yöhön asti kahdenkesken ja puhelivat paljon.
Jumalatiesi mistä heillä puhetta riittikin. Solmu Sortimo kertoili
ystävälleen uusista tuttavuuksistaan, joita oli tehnyt senjälkeen
kun ensi kertaa oli täällä. Nirvana kyseli Solmu Sortimon omaisista.
Puheltiin myös itsekasvatuksesta ja äitien suhteista lapsiinsa.
Arvosteltiin nykyajan naisylioppilaita. Näissä asioissa oli heillä
paljon samankaltaisia mielipiteitä.

Nirvana jutteli edellisen yön unennäkönsä. Hän oli ollut
kihlautuvinaan itse Kristuksen kanssa ja neitsyt Maaria oli siunannut
heidän liittonsa. Nirvana Napoleonovna kertoi tämän vakavasti, mutta
hymyillen, lausuen itse kummastuksensa, kuinka ihminen saattoikin
nähdä moisia unia. Solmu Sortimo oli myös nähnyt kummallisen unen,
mutta ei sanonut voivansa sitä parhaalla tahdollaankaan muistaa.

Tämän illan sävyssä oli jotain suloa. Solmu Sortimo alkoi tuntea
kodikkaampaa tunnetta rinnassaan... Mutta kuusijalkaiset ne yhä
juoksentelivat hänen huoneessaan, kun hän taas maata meni...

Seuraavan päivän iltana olivat he pitkällä kävelyllä. Solmu Sortimon
hermostus ja osittain siitä aiheutuva sisäinen tuska oli noussut
sille asteelle että oli pakko iskeä kiinni arimpiin asioihin. Hänelle
selveni yhä räikeämmin, kuinka äärettömän vähän tai ei ollenkaan
toinen häntä oli ymmärtänyt eikä vieläkään ymmärtänyt, miten
nuorimies saattoi olla kipeä ja mitä ylipäänsä merkitsi miehelle
kärsimys naisen tähden. Solmu Sortimosta oli mieltälamauttavaa
kuulla, kuinka Nirvana ei myöntänyt millään tavalla menetelleensä
julmasti silloin kun oli toiselta kieltänyt rakkauden luonnollisen
oikeuden, silloin kun tämä toinen häntä rakasti -- tai luuli
rakastavansa, sama se -- ja oli tahtonut mennä hänen kanssaan
naimisiin: -- silloin, kun Nirvana itsekkin häntä syvästi ja
himokkaasti rakasti, joskohta tyystin oli salannut aistillisen puolen
asiassa. Tuo Nirvana ei käsittänyt, kuinka polttavaan kärsimyksen
liekkiin saattoi joutua viaton nuorukainen, joka lempi ja sai
vastalempeä, vaan jolta kuitenkin säälimättömästi kiellettiin lemmen
pyhin oikeus -- avioliitto. Ei hän aavistanut, mitä seurauksia
moisesta menettelystä voi miehelle olla!...

Solmu Sortimo koetti hänelle selittää. Hän kertoi avomielisesti, mitä
kurjuuksia oli hänen osakseen tullut ensin Nirvanan tähden ja sitten
muiden naisten... Jos Nirvana _silloin_ olisi myöntynyt siihen,
mitä hän nuorukaisen puhtaalla, joskin kokemattomalla sydämmellä
oli pyytänyt, niin ehkä kaikki nyt olisi ollut toisin eikä Solmu
Sortimon olisi tarvinnut tulla uusien kärsimysten revittäväksi...
eikä hän nyt olisi se kurja ja onneton, mikä oli, ja josta toisella
ei näkynyt olevan aavistustakaan, vaikka se hänelle kuinka hyvänsä
selitettäisiin. Hänhän ei ymmärtänyt fyysillistä puolta erotiikassa?
Se oli tuolle naiselle täydellisesti terra incognita. Hän on itse
sillä tavalla luotu -- hän on itse kaikesta vietistä vapaa eikä siis
ymmärrä toisten taisteluita, kun on aina itse ollut liian terve.

Mutta sellainen terveys ihmisessä -- eikö se ole luonnotonta?

Nirvana Napoleonovna kuunteli kauhistunein mielin, mitä Solmu Sortimo
suvaitsi sydämmestänsä purkaa, hän aavisti vasta nyt että ystävän
tilassa oli _jotakin_ surkeaa, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt,
mikä nimenomaa ystävää vaivasi. Pyhä yksinkertaisuus! Ja hän oli jo
30 vuotias nainen!

-- Jospa Teitä voisi auttaa, vaan kun ei voi... sopersi hän, mutta
ilman mitään mielenliikutusta.

Solmu Sortimo puheli hänelle kuten puhutaan sille, josta varmasti
tietää ettei selvinkään selitys tepsi.

-- Sanokaa minulle, mikä oikeastaan on teidän suhteenne _nyt_ minuun?
kysyi hän sitten.

-- Ystävyys... äännähti Nirvana.

-- Ja miten tämä ystävyys ilmenee? Mitä se on? Tässäkö se on:
kävelyssä iltaisin kahdenkesken, puhelussa jostakin asiasta,
istumisessa salissa albumin ääressä ja olemisessa "miellyttävä" --
siinäkö kaikki?

Toinen ei vastannut.

Siinä se kaikki nähtävästi oli! Nirvana ei vaatinut puolestansa
enempää. Hän ei ylipäänsä välittänyt kenestäkään miehestä, ei ikinä
ollut keneenkään erityisemmin mielistynyt -- herra Karm oli ainoa,
joka avomielisyydellään oli häneen tehnyt syvän vaikutuksen, mutta ei
kuitenkaan niin syvää että se olisi tunkenut läpi sielun ja ruumiin.
Nirvana ei ollut _tahtonut_ mennä avioliittoon, koska hänellä oli
velvollisuutensa -- omaiset, äiti...

Vapautta tavotteleva nuorimies oli rakastetulleen koettanut
tarmonsatakaa selittää että oli siveellisesti kauniimpaa jättää
kaikki nuot hellät omaisensa, jos sillä voi pelastaa ystävänsä elämän
vajoamasta turmion kuiluun...

Eihän hän, Solmu Sortimo, Nirvanalta enää mitään uhrausta vaatinut,
ei mitään muuta kuin että tämä ymmärtäisi, millainen Solmu Sortimon
tila nyt oli ja että tämä käsittäisi että hän itse tietämättään on
ollut alkuna ja aiheena kaikkeen. Eihän hän häntä tuominnut, tahtoi
vain avata hänen silmänsä ja kohdistaa ne omaan itseensä.

Mutta turhaan! Nuot loistavat silmät pysyivät lujasti ummessa ja
Nirvana Napoleonovna pysyi varmana siitä ettei ollut tehnyt mitään
pahaa eikä väärää. Ja siinä oli hän tavallaan oikeassa; ei yksilön
vaan yhteiskunnan on alkusyy siihen että lempeät, puhtaat naiset
toisinaan voivat pilata sekä oman että ystäväinsä elämän.

-- Näen nyt että siveellinen velvollisuuteni on niin pian kuin
mahdollista lähteä luotanne -- emme ymmärrä toinen-toistamme! virkkoi
Solmu Sortimo.

Niin tulivat he kotiin.

Istuivat jonkunaikaa salissa, puhelivat, eivätkä kuitenkaan
puhelleet. Solmu Sortimo sai kummaksensa kuulla ettei Nirvana ikinä
itse ollut lukenut ainoatakaan teosta Leo Tolstoilta, mutta tuomitsi
kirjailijaa vain suullisten kertomusten perusteella.

-- Kreutzer-sonaatti on tehnyt tuhansia naisia hulluksi! tiesi hän
muunmuassa sanoa.

Tämä kaikki oli suomalaisesta ystävästä kovin masentavaa kuultavaa.
Hänkö se todella oli -- hän, Solmu Sortimon ylevä, viisas ystävätär,
joka noin puhui?

No niin, lyö rintoihisi riutuva mies, päästä syvä huokaus, purista
lämpimästi jalon ystävättäresi kättä ja kiiruhda sitten pois tämän
matalan katon alta, iäksi pois...



14.


Yö vierähti taas ja tuli aamu. Aamupäivällä, kun aurinko kirkkaasti
paistoi yli hankien, sai herra Karm Nirvanan iloisen sisaren
Tatjanan lähtemään kanssansa ulos kävelylle. Tatjana neiti pani
parhaat tamineet päällensä ja loisti höpenissään kuin heleä kukkanen
valkoisessa vesivadissa. Posket vienon pakkasen puremina hohtivat
kuin ruusut, sanokaamme tupakkaruusut, sillä Tatjana oli hyvin
tummaverinen nainen. Kuinka hän lapsellisesti iloitsi tämä Tatjana
neiti, että Solmu Sortimo häntä _pyysi_ kanssansa kävelyyn!

He siis kävelivät eikä puhetta suinkaan puuttunut. Suureksi
kummastuksekseen sai herra Karm muunmuassa kuulla ettei tämä Tatjana
Napoleonovna maaliskuun seitsemännestätoista päivästä saakka -- nyt
oli 18 joulukuuta -- kertaakaan ollut käynyt ulkona kaupungilla
eikä liikkunut minnekkään pihasta, joka lisäksi oli ahdas ja ikävä.
Täsmälleen yhdeksän kuukautta oli hän pysynyt aitojen sisässä! Ja
kuitenkin -- hän oli terve kuin pukki ja alati hilpeällä tuulella.

-- Te ette ole ihminen, te olette -- ihme! huudahti herra Karm.

Tatjana oli mielissään kohteliaisuudesta ja nauroi niin että koko
valkoinen hammasrivi selvästi näkyi punaisten, paksuhkojen huulien
lomitse -- hänellä oli yhä kadehdittavan terveet ja eheät hampaat,
joiden välkkyvästä valkoisuudesta hän nähtävästi piti hellää huolta.

-- Monsieur Karm, kuinka minä olen iloinen että te otitte minut
kävelemään! Ajatelkaas -- yhdeksän kuukautta sisällä?

-- Se on hirveä synti luontoa vastaan! sanoi nyt kavaljeeri muuttaen
nuottia. -- Se on Jumalan pilkkaamista, ellei vielä pahempaa!

Tatjana vain nauroi ja hänen hampaansa välkkyivät. Eikä Solmu Sortimo
voinut hänelle vakavasti suuttua.

-- Mutta ajatelkaas: sisar Ifigenia on istunut yhteenperään kolme
vuotta kotona kertaakaan poistumatta kotiporttia ulommaksi, -- kertoi
Tatjana neiti vilkkaasti.

-- Senkötähden hän onkin melkein epänormaali?

-- Ei sentähden...

-- Minkästähden?

-- Sydänsurusta...

Niin, olihan Solmu Sortimo siitä jotakin kuullut. Kaikissa
tapauksissa oli se kauheata elämää. He olivat itse tehneet kotinsa
vankikopperoksi. Kummallinen perhe ja kummallinen talo! Ifigenia ja
Tatjana elivät kuin muhamettilaiset naiset liikkumatta minnekkään ja
tahallaan antaen itsensä kuihtua.

-- Minkäs ikäinen te olette, Tatjana Napoleonovna? kysäsi Solmu
Sortimo.

-- Oh teitä, monsieur Karm! huudahti venakko. -- Eihän semmoisia
kysymyksiä sovi tehdä naisille?

Solmu Sortimo suutahti.

-- Sepä nyt merkillistä, -- tokasi hän, -- minä tahdon
yksinkertaisesti tietää, kuinka vanha te olette?

-- Olinkka on 19 vuotias, -- sopersi Tatjana neiti hämmästyksissään.

-- Miksi puhutte muista, kun minä kysyn teistä? sanoi kavaljeeri
hermostuneesti. -- Sitä paitsi on sekin valhetta että Olinkka
siskonne on 19 vuotias, sillä viisi vuotta sitten sanoi hän itse
olevansa 22 vuotias, siis on hän nyt 27 vuotias.

-- Monsieur Karm, te olette hirveä! äänsi Tatjana puoleksi nauraen,
puoleksi itkien ja hänen iloiset silmänsä säteilivät kuin auringon
säteet sadepisarain läpi.

-- En minä ole hirveä, vaan te olette epärehellinen, koska salaatte
ikänne!

Solmu Sortimon ponnistukset saada tietää totuus, oli turha.
Tatjana neiti oli sillä tavalla kasvatettu. Hän ei ollut ikinä
matkustanut ulkopuolella "satakielten ja rosvojen kaupunkia" ja
yksipuolinen karsinakasvatus oli painanut hänen järkeensä sellaisen
yksinkertaisuuden leiman, jota syrjäisen oli vaikea ymmärtää.

Mutta nämät olivat hyviä ihmisiä, nämät von Eidmannit. He esimerkiksi
auttoivat paljon köyhiä. Jo toista vuotta kulki heillä aamiaista
syömässä eräs puolimykkä resuinen miesolento, jota luultiin
rappiollejoutuneeksi ylioppilaaksi. Jokaikinen päivä kello 11
tienoissa ilmestyi hän von Eidmannien ruokahuoneen matalan ikkunan
eteen, ja hilpeä Tatjana neiti riensi silloin avaamaan luukkuikkunan
sekä pisti oitis kurjalle käteen täysinäisen lautasen. Tuo risainen
ihmisparka lopsi ahneesti poskeensa ruuan, seisten katukäytävällä.
Sitäpaitsi ruokki armelias perhe, lukuunottamatta omaa koiraansa
ja neljää kissaa, lisäksi kolme vierasta koiraa. Ne tulivat
säännöllisesti joka-aamu sen kamarin ikkunan eteen, missä Solmu
Sortimo nyt majaili, painoivat turpansa ruutuun kiinni, katsoivat
vaativasti sisään ja ilmaisivat kovalla haukunnalla tulonsa. Ne
olivat sangen viisaita nelijalkaisia kerjäläisiä, joista Tatjana
paljon piti. Yksi niistä, suuri, pitkäkuonoinen lotkakorva kuului
olevan rappiollejoutunut aateliskoira...

Tatjana ja herra Karm palasivat hyvässä sovussa kävelyretkeltään.
Tatjanan laisten kanssa oli kärsimystään hautovan nuorenmiehen
toisinaan terveellistä olla yhdessä; saattoi rupatella mitä tahansa,
ja kepeä leikki ikäänkuin viihdytti synkkäilevää sielua, eksymättä
silti koskaan kevytmielisyyksiin.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä. "Mitä tämä oikeastaan lienee?" kysyi Solmu Sortimo
itseltään. Hän kävi joka-päivä Nirvanan kanssa kävelyssä läpi
kaupungin. Ei kumpikaan enää oikein tohtinut kajota entiseen
suhteeseensa. Nirvana oli tyyni ja lempeä, ja Solmu Sortimo tunsi
sielussansa että tämä nainen yhä piti häntä parhaimpana ystävänään
mailmassa sekä oli viehätetty yksistään hänestä ja kaikesta mikä
häntä koski, pienimmästäkin pikku-asiasta. Kaikki mikä Solmu Sortimoa
koski, koski myös Nirvanaa. "Tämä, kun sitä oikein ajattelee, on
sydäntäliikuttavaa!" päätteli herra Karm kulkiessaan korkeapovisen,
ryhdikkään naisen rinnalla. Nirvana Napoleonovna ei millään tavalla
tyrkyttänyt itseään, ei tarjoillut itseään, ei viattomintakaan
keimailua toinen hänessä keksinyt, ja kuitenkin -- ja ehkä juuri
sentähden -- tunsi Solmu Sortimo ikäänkuin suojelusenkelin valkoisten
siipien hiljaa sivelevän itseään... Nirvanassa oli sittenkin jotakin
äidillisyyttä... Kulkiko hän unessa tämä komea, antiikiveistoinen
nainen ja kuvailiko mielessään että lempensä oli sama kuin
viisi vuotta sitten, kun syreenit kukkivat ja sisava puistossa
sirkutteli tai käki kukahteli heilimöivien ruisvainioiden sinervässä
takalistossa? Niin, hänessä oli jotakin hiljaista haaveilua.
Ikäänkuin hän sydämmensä syvimmässä sopukassa salaa olisi hautonut
järkähtämätöntä uskoa heidän kahden lopullisesta kuuluvaisuudesta
yhteen... himmeässä tulevaisuudessa... tähtitarhojen takana...
jossakin jossa sielut saavat yhteissoinnun... jossa kaipaava löytää
kaivattunsa... jossa kaikki rikkinäinen tulee eheäksi? -- vaikka
kaikki, järjellä nähden, nyt oli kuten oli...

Paljon oli hänessä kaunista, hienoa, ylevää, puhdasta, mutta Solmu
Sortimo joutui ihan raivoon joka-kerta kun hän muisti, kuinka vähän
tämä ystävä ymmärsi lemmen ruumiillisia ilmiöitä -- tämä oli tässä
täyskypsässä naisessa epänormaalia, tämä puhtaudessa-kitumattomuus
oli hänessä kylmää, epänaisellista... Ah! nyt selveni Solmu
Sortimolle Nirvanan unennäön merkitys: hän oli Kristuksen morsian!
mutta se, joka oli Kristuksen morsian, ei voinut, ei tahtonut elää
muuta kuin henkistä yhdyselämää, ei se koskaan tahtonut tulla
äidiksi, ei se koskaan tahtonut synnyttää miehelle lasta, elämän
iloa, ei sillä ollut inhimillistä himoa -- oli -- eikä kuitenkaan
ollut...

Hän on tulevaisuuden nainen tuhansien vuosien takana, siksi ei hän
kelpaa nykyajan lihaankytketylle miehelle... ja antakoon Jumala
anteeksi että häntä soimaan julmuudesta, hän ei itse siitä tiedä,
se on hänelle käsittämätön totuus -- hän on tulevaisuuden nainen,
hän on itse se ihanne, jonka ylevimmät nykyajan ihmisistä itselleen
naisen kehityksestä luovat, viaton hän on, hän on tullut mailmaan
ennenaikaansa... hän etsii itselleen ylkäänsä, haaveilee sitä
minussa, mutta näkeekin yhtäkkiä unta että voikin olla ainoastaan
Kristuksen morsian, miehen, jolla ei enää ole aistillisia pyyteitä,
miehen, joka on karistanut päältänsä maallisen nautinnon, miehen,
joka on vapaa, täydellisesti vapaa -- kaikesta muusta paitsi
itsekieltäymyksen kärsimyksestä!...

_Näin_ hänen täytyi ajatella, Solmu Sortimon, ja jospa hän joka-hetki
näin olisi malttanut ajatella, niin ei hän olisi ystäväänsä
loukannut, ei särkenyt tuota kaunista suhdetta, vaikka hänen oma
kohtalonsa olikin kärsiä juuri tuollaisten naisten tähden. "Oi suuri
Jumala, jos olisin terve ja jos minäkin olisin tulevaisuuden ihminen,
jonka suonissa juoksisi kiihkoton veri: -- hänhän, hänhän silloin
varmaan olisi todella minun henkinen morsiammeni, tarvitsematta
unissaan turvautua Kristukseen kuni hukkuva oljenkorteen!"...

Taas valkeni uusi päivä, mutta ei valjennut pelastuksen varmuus.
Nirvana pyysi ystäväänsä kääntämään itselleen venäjäksi jonkun
sanomalehtikertomuksen, jonka Solmu Sortimo oli painattanut ja johon
näytti sisältyvän hänen viime vuosiensa raskas lemmentarina sen
toisen naisen suhteen, joka viime vuosina oli vallannut Nirvanalta
sijan. Solmu Sortimo ei tiennyt, tekikö oikein, kun antoi Nirvanan
tietää tästä toisestakin sydänseikkailusta. Mutta hänen oli vaikeata
kieltää, kun ystävä niin vaatimattomasti ja säveästi pyysi.

Miksi aina paljastaa omaa kurjaa itseänsä? Miksi ei syventyä
toisenkin kohtaloa tutkimaan?

Solmu Sortimo tunsi hyvin ettei suinkaan tehnyt kauniisti siinä että
niin vähän osaaotti Nirvanan elämään. Kun tämä esimerkiksi kertoi
viimeaikoina ruvenneensa tuntemaan hermostusta ja väsymystä niin
ettei nukkunut hyvin öisin ja niin että täytyi väliin olla työtä
tekemättä -- niin kuunteli Solmu Sortimo tätä puhetta aivan liian
välinpitämättömästi ja kylmästi. Ja kuitenkin piili hänen sydämmensä
pohjalla tämän naisen elämän kohtalon suhteen suuri, polttava sääli.
Tuollainen nainen! ja uhraa elämänsä naimattomuuteen... Eikö se ole
suorastaan vahinko koko ihmiskunnalle? Ja hän tiesi että joskus, kun
hän taas joutuisi täältä pois, jonakin yksinäisyyden iltahetkenä
oli tunteva kipeän katumuksen pistoksen rinnassaan ja liikutuksella
muisteleva tämän naisen hyvyyttä!...

Taas maatapannessaan oli Solmu Sortimo sangen levoton. Ja päätti
sielussaan: "Jos huomenna saan kirjeen Suomesta, matkustan jo
huomisiltana pois ja kerkeän viime hetkessä jouluksi kotimaahani"...

Pieni, kuuma makuuhuone, johon oli mahdotonta saada raitista ilmaa
mistään päin, lisäsi hänen pahoinvointiaan. Hän vietti kipeän,
kauhean, unettoman yön... Näin likellä neitsytystävää täytyi hänen
unenhoureissa sortua semmoiseen kuiluun, josta ystävä hänet olisi
voinut pelastaa? Yön hirmuissa nousi hänen mielessään äkkiä epätoivon
hurjia aikomuksia -- Nirvana nukkui tuolla seinän takana...? Mutta
tottumus ei kuohuttanut hänen tunteitaan yli rajojen.



15.


Henkisesti ja ruumiillisesti lamautuneena, häveten itseään, nousi
hän aamun tullen uupuneena vuoteeltaan. Hänen täytyi käyttää
keinotekoisia aineita jaksaakseen läpi päivän moisen yön jälkeen. Hän
ei tahtonut ollenkaan näyttäytyä, tahtoi paeta pois koko päiväksi...
teki pitkän kävelyretken ypöyksikseen luostarin taakse, huohotti
syvästi henkeä keuhkoihinsa ja ikäänkuin salaa kokosi voimia...
Nirvanalla ei ollut aavistustakaan siitä, millaisen sieluatappavan
yön hänen suomalainen toverinsa oli viettänyt saman katon alla.
Eikä hän sitä olisi ymmärtänyt, vaikka kuka sitä hänelle olisi
selittänyt...

"Tämä ahtaus minut läkähdyttää!" tuskaili Solmu Sortimo itsekseen.
"Heidän sopimaton ruokansa turmelee minua. Järki sanoo että minun
täytyy pois, maksoi mitä maksoi. Mutta kirjettä ei kuulu ja kolmen
vuorokauden perästä on jo jouluaatto... Kidutus ja kuolema!"
sadatteli hän kokonaan ärtyneenä itseensä ja muihin. "Täytyykö minun
viettää jouluyöni russakkain ja rottien rapinassa, kissojen ja
koirien ulvontaa kuunnellen?"

-- -- --

He kävelivät kauvan pitkin lumisia, hiljaisia katuja ja puhelivat
paljon, paljon... Päivinä semmoisina kuin tämä oli Solmu Sortimon
sisällinen tila siksi katkera että jokaisen ympäristössä täytyi
siitä kärsiä. Nirvana Napoleonovna sai vastaanottaa kipeimmät iskut.
Aivankuin kaikki nuorenmiehen kärsimys tosiaan olisi ollut hänen
syynsä.

Turhaan antoi Solmu Sortimo hänelle viittauksia asemastaan. Toinen
tosin näytti tulevan surulliseksi hämärästä aavistuksestaan, mutta
syvemmälle ei nytkään päässyt.

-- Jos tietäisitte, millainen olen, niin halveksisitte minua!

Nirvana pudisti vaan päätään ja vastasi tyynesti kieltävästi.

Nyt kajottiin taas repivästi entisiin väleihin. Solmu Sortimo sai
hämmästyksekseen tietää että Nirvanan rakkaus edellisenä kesänä oli
-- sammunut, elokuussa se oli sammunut. Mikä mahtoi olla syynä siihen
että se nimenomaa elokuussa sammui? kysyi Nirvana sekä itseltään
että Solmu Sortimolta. Siihen asti oli se katkeamatta kestänyt neljä
vuotta -- ja Nirvana oli rakastanut, rakastanut Solmu Sortimoa yksin
koko olemuksensa hehkulla.

Solmu Sortimo vastasi hänelle että se tunne, mikä ystävässä noina
neljänä vuotena oli häntä kohtaan palanut, ei ollut ollutkaan
todellista naisen rakkautta, ettei Nirvana häntä ikinä ollut
rakastanutkaan niinkuin rakastaa oikea nainen, sillä ei se ollut
rakkautta, joka ei halunnut uhrata itseään avioliittoon. Jos se
olisi ollut todellista rakkautta -- sanoi mies --, niin ei se noin
vain olisi sammunut... se eläisi vielä, vaikka hän, Solmu Sortimo,
rakastaisikin toista!

-- Mutta jumalankiitos että se sammui? päätti nuorimies katkerasti.

-- Jumalankiitos! toisti myös Nirvana hiljaa.

-- Ja mitä on jäljellä teidän puoleltanne siitä kaikesta? kysyi
toinen.

-- Ystävyys...

Solmu Sortimoa tämä sana raivostutti, sillä se häntä kiihoitti; se
oli niinkuin kaiken tarjoamista eikä kuitenkaan minkään antamista.

-- Ja te kaipaatte yhä minun ystävyyttäni?

-- Kaipaan! Se on minulle kallis...

-- En ymmärrä, kuinka... kun kaikki välillämme on rikki, voi välittää
toisen ystävyydestä. Mitä sellainen ystävyys on, sitä en totisesti
ymmärrä! Jos olisin niinkuin te... luotu erikoisella tavalla -- ehkä
panisin sille arvoa, ehkä pitäisin sitä kalliina, minäkin, mutta nyt
-- ei! tässä on jotakin kylmää... minä vihaan teitä! huudahti Solmu
Sortimo äkkiä, kun kaikki, mitä hän luuli naisen tautta kärsineensä,
tulvahti muistoina hänen päällensä.

-- Kiitoksia kauniista sanoistanne! vastasi Nirvana tyynesti. --
Puoli tuntia sitten te sanoitte kunnioittavanne minua syvästi -- nyt
te jo vihaatte? Te olette hetken ihminen, teidän sanoihinne ei saa
koskaan vakavasti luottaa!

-- Niin, hetken ihminen... äänsi Solmu Sortimo murtuneena ja
olisi ollut seuraavassa silmänräpäyksessä valmis sanomaan melkein
päinvastaista kuin mitä oli sanonut.

He olivat jo kotiportilla, kun Nirvana lausui:

-- Monsieur Karm! Teidän rakkautenne sammui ennen -- minun myöhemmin.
Mutta sanokaa minulle, onko teidän puoleltanne myös jäljellä ystävyys?

Solmu Sortimo sopersi vastausta. Mitä hän tiesi? Kuinka voi semmoista
tietää? Sopersi että yksinäisyyden kipeinä hetkinä varmaan tahtoi
antaa toiselle ystävyytensä, mutta että oli tuleva kylmiäkin hetkiä,
jolloin hän ei voisi antaa anteeksi että Nirvana oli hänet itseensä
rakastuttanut aikomatta koskaan antaa todellista itseänsä, vaikka
itse vielä syvemmin oli rakastanut... Jos ei tuota muistoa olisi --
olisi tässä puhdas väli, saneli hän.

Hän selitti myös Nirvanalle, kuinka muka kansallisuuksien ero hänen
puoleltaan paljon häiritsi ja kylmenti ystävyyden suhdetta. Hänen
suustansa pääsivät sanat (ja niin hän todella tässä hädässä ajatteli):

-- Jos te olisitte Suomessa asuva nainen ja puhuisitte meidän
kieltämme, niin luulenpa että vielä toistamiseen voisin teihin
rakastua. Mutta nyt se ei käy -- isänmaallisuus särkee väkisten
sydämmen tunteet ja estää niitä valloille riehahtamasta...

Nirvana Napoleonovna ei mitään vastannut. -- Mennään vielä vähän
kävelemään, ehdotti hän vain. Ja he menivät ja kävelivät, ja
puhelivat uudestaan kaikesta. Hiljainen talviyö levisi heidän
ympärillään... Luostarin portilla tuikki himmeä lyhty.

-- Tiedättekö, -- ilmaisi Nirvana, -- että tuon Kristusuneni,
josta olen kertonut, näin sinä yönä kun te jo olitte täällä, mutta
semmoisen päivän perästä, jolloin minua taas kolme eri kosijaa oli
pyytänyt omakseen.

-- Siis samana päivänä, jona minä saavuin?

-- Niin.

-- Ja te taas kieltäysitte?

-- Tietenkin. Mutta...

-- Mitä mutta?

--... On mahdollista että menen naimisiin pelkästä ystävyydestä erään
miehen kanssa, joka minua rakastaa niin paljon että varmaan saapi
minussakin rakkauden heräämään.

Solmu Sortimo kuunteli ihmetyksissään.

-- Se mies rakastaa yksikseen kahden edestä! lisäsi Nirvana.

-- Kuka se on?

Mutta Nirvana ei tarkemmin selittänyt. Asiat jäivät Solmu Sortimolle
arvoitukseksi. Vai oliko Nirvanan sanoissa leikkiä ja hän tahtoi
ainoastaan kääntää katkeran ystävänsä huomion muuanne?

Näin puhellen ja keskustellen palasivat he vihdoin taloon, jossa jo
toiset perheenjäsenet näyttivät menneen levolle, sillä oli jo myöhä.

Solmu Sortimo yksin jäätyään makuukammioonsa tunsi omantunnon
vaivoja kaikellaisista poistyöntävistä sanoista, joita muisti
päivän kuluessa Nirvanalle syytäneensä. Hän ripitti itseään: "Onkos
minulla, sisällisesti repaleisella orvolla, varaa kadottaa tällaisia
ystävyyksiä, joista kuninkaatkin ylpeileisivät? Ei! minä hellyn, minä
sulan jo, minä kadun, olisin valmis heittäytymään hänen jalkoihinsa
ja pyytämään anteeksi... Hyvyys herää minussa. Ja hänen, Nirvanan,
täytyy tuntea minun hyvyyteni!..."

Näihin mielihauteisiinsa hän nukahti ja nukkui hiukan paremmin kuin
edellisenä yönä.



16.


Kun Solmu Sortimo seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, heräsi,
ei hän tiennyt mitä illalla tapahtuisi. Turhaan oli hän odottanut
kutsumuskirjettä Suomesta. Kaikki siellä olevat ystävät näyttivät
hänet unhoittaneen, ei kukaan tuntunut piittaavan siitä, missä hän,
maanmaleksija, jouluaattonsa viettäisi -- hänen entinen oma kotinsa
kaukana sisämaassa oli äskettäin hajonnut -- eikä hän ollut saanut
vihiäkään siitä, minne ne ihmiset, joiden luona hän viimeksi ennen
Venäjälle lähtöään oli löytänyt turvaa, olivat joutuneet. Jos hän nyt
lähtisi liikkeelle, niin ei hän tietäisi, minne pilettinsä lunastaisi
Suomen rajalle päästyään. Ja kuitenkin Venäjän luminen aro hänen
jalkainsa alla ikäänkuin poltti, ja hän, joulun ollessa ovella,
kaihoten himoitsi kohti kotoisempaa pohjolaa.

Koko päivän oli hän kauhean tuskallisessa sieluntilassa ja hänen
sydäntään kirveli salainen ajatus jättää Nirvana, jonka suhteen
hänellä oli niin paljon omituisia omantunnon vaivoja -- mistä ne
kaikki tulivatkin, ei hän itsekään ymmärtänyt.

Ilta jo pimeni eikä hän vieläkään tietänyt mitä oli tehtävä -- --.

Silloin Nirvana, nähden ystävänsä kummallisen kärsimyksen ja
sisällisen levottomuuden sekä aavistaen että tämä sieluntila
tunti-tunnilta yhä oli paheneva, jollei muutosta tule, äkkiä itse
kehoitti Solmu Sortimoa matkustamaan pois ja "jättämään kaikki".

Oli ainoastaan kaksi tuntia yöjunan lähtöön ja huomenna oli
joulunaaton aatto.

"Nyt tai ei koskaan!" Jääminen satakielten ja rosvojen kaupunkiin
merkitsi Solmu Sortimolle tällä hetkellä: Nirvanaa ja yhä jatkuvia
kärsimyksiä -- poismatkustaminen Suomeen merkitsi: itsensä
irtirepäisemistä johonkin tuntemattomaan itsetoimintaan ja elämään,
johon tie käy yli kärsimyksen ruumiin, ruumiin, joka ikäänkuin makaa
tapettuna synkässä metsässä ja josta ei tiedä, kenenkä tappama se on
tai mikä salainen seikkailu tähän ilmiöön liittyy.

Hän päätti lähteä. Kuin salamanisku tämä päätös imeytyi hänen
sieluunsa ja seuraavassa silmänräpäyksessä rupesi hän syytämään
purettuja tavaroitaan takaisin matka-arkkuihin.

-- Minä lähden! sanoi hän ja Nirvana nyökkäsi hänelle lempeästi
päätänsä.

Hänessä riehui yhtaikaa sekä innostusta että kamalaa ahdistusta.
Viimeisellä tunnilla, mikä vielä oli jälellä junan lähtöön, tahtoi
hän korjata kaiken edellisten päivien käytöksensä Nirvanaa kohtaan.
Mitä hirveätä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei hän nyt
joutanut punnitsemaan. Kaikki vain hehkui hänen sydämmessään, hän
oli pelkkää tunnetta ja sielua nyt, koko mies. Hän pyysi ystävältään
liikuttavasti anteeksi ja heltyi niin helläksi ja hienokäytöksiseksi
että kaikki hämmästyneinä katsoivat häneen ikäänkuin uuteen ihmiseen.
Ja joku kuului hiljaa nyyhkivän seinän takana -- että koko perheen
niin mieluinen ystävä kovin pian lähtee pois. Viikon päivät vain
viivyttyään!

Solmu Sortimo ei todella ollut milloinkaan ennen saanut mitään
matkustustaan niin äkkipäätä päätetyksi kuin nyt...

Nirvana hänet saattoi rautatieasemalle. He ajoivat samassa reessä
pitkin pimeitä solakatuja istuen rinnakkain. Arkaillen katsahtelivat
toinentoistaan silmiin ja ymmärsivät yhtaikaa: "nyt tai ei koskaan"
Nyt --! mutta mikä pidätti? taivaan voimatko heidän välillään
tukkelehtivat?... Solmu Sortimo -- iso, parrakas mies -- oli
jokahetki tyrskähtämäisillään itkuun. Hän tunsi selvästi että
viimeinen sielujen yhdyssäije oli liukumassa hänen käsistään kuni
iäksi katoava pyhyys... Mutta ei kumpikaan hievahtanut, kumpikin
kuunteli ääneti oman sydämmensä sykintää. Jotakin vain solahti hiljaa
herra Karmin käteen ja ääni kuiskasi hänen viereltään:

-- Lukekaa vasta sitten kun juna on liikkeessä! Solmu Sortimo hyppäsi
ylös reestä, riensi ostamaan piletin, toimitti tavarat ripeästi
makuuvaunuun ja hyvästeli kohteliaasti von Eidmanneja, joita oli
asemalle saapunut muitakin paitsi Nirvanaa.

Asemakellon kalahdus... Hätäinen kädenpuristus... kuni unessa...

Niin erosivat iäksi nämät kaksi ihmistä, jotka aikoinaan paljon
olivat toisiaan tavotelleet ja lempineet, mutta jotka eivät
milloinkaan olleet lempensä muistoja itselleen osanneet koota muulla
kuin haaveiluilla, kirjeillä, sanoilla, sekä salaisilla ja joskus
salatuilla kärsimyksillä.

    'Kallis Solmu Sortimo!' luki onneton matkustaja yöjunan kovasti
    täristessä ja vaunulampun heikossa hohteessa. 'Tietäkää että
    kaikki minun kauniit toivomukseni ja rukoukseni seuraavat Teitä
    aina ja kaikkialle. Jos tulette kipeäksi tai on Teillä tuska,
    niin muistakaa että Teillä on olemassa ystävä, joka on valmis
    tekemään kaiken mikä suinkin hänen voimissaan on, lohduttaaksensa
    Teitä tai voivuttaaksensa Teidän tuskanne. Mitä eilen puhuin
    itsestäni muka miehelään menoni suhteen -- se kaikki oli
    valhetta... Te olitte eilen hirveässä mielentilassa, minä en
    tosiaankaan tietänyt mitä puhua tai mitä tehdä ja kas sentähden
    juolahti päähäni ilakoiva ajatus ja aloin puhua itsestäni, ja
    nähtävästi minun onnistuikin antaa Teidän ajatuksillenne toinen
    suunta. Jääkää hyvästi, jokainen hetki kiidättää Teitä nyt yhä
    kauvemmas minusta, mutta Jumala on Teidän puolustajanne, ystävät
    Teidän huojentajanne. Lopuksi pieni salaisuus: äidin kuoltua olen
    varmasti päättänyt pyrkiä luostariin. Niin on Jumalan tahto.
    Älkää siitä enempää kyselkö.

                            Teidän hyvä haltijattarenne Nirvana.'

Matkustaja luki nämät kiireesti kyhätyt rivit silmät-vesissä; hän
tiesi eronneensa tuosta naisesta mitä ylevimmässä mielentilassa,
muisti hänen vielä reessä kuiskanneen että Solmu Sortimo oli jäävä
hänen ainoaksi ystäväkseen koko kylmässä mailmassa, ystäväksi, jonka
puolesta hän alati sanoi rukoilevansa... ja kuitenkin? Mikä laiha
lohdutus se hänelle oli tämä paperilappu, mitä olivat hänelle enää
mitkään kirjeet, mitkään kauniit sanat, mitä oli hänelle enää nainen,
jonka ystävyys ikänsä oli häälyvä saman kiintopisteen ympärillä,
mitä oli hänelle hellä olento, jonka elämän toimintapiirin kuolemaan
saakka oli hänestä erottava eri maiden rajapylväs ja loitolla
pitävä eri kansallisuuksien kuitenkin-kaikitenkin paljon merkitsevä
rajaviiva?... Ja mitä oli hänelle nykyajan nainen, joka tahtoi etsiä
elämänsä viihdytyksen luostarin muurien sisältä?... Ei sellaisesta
ystävyydestä hänenlaiselleen, tosiapua kaipaavalle orvolle voinut
olla ei henkistä eikä käytännöllistä hyötyä?... "Semmoisesta
ystävästä, joka ei tiedä, miten on miestä autettava, ei ole minulle
mitään hyötyä!" päätteli hän. "Se on ylellisyyskapine, jota en
tarvitse vain koruna pitääkseni."

Ja kuta kauvemmaksi juna häntä kiidätti tuosta polttavasta paikasta,
joka yöhön häipyi jääden kiilumaan pienenpieneksi tulipisteeksi
avaruuden laitaan, sitä tuskallisemmin kiristi hänen rintaansa
ainaisen eroamisen välttämättömyys. Ja hänen sydämmensä tulvehti
täynnä surua... hänen sisässään oli ikäänkuin läjä särkynyttä lasia,
jonka päälle on vaarallista paljain jaloin astua...

"Jää ikuisesti hyvästi... Kristuksen morsian!" tuntuivat junan kaikki
rattaat hyrisevän hänen allaan. --

Solmu Sortimo ajoi läpi mahtavan Pietarin keltaisessa aamusumussa,
kun tuon slaavilaisen Sodoman ja Gomorran kaikki yöllinen
katuriettaus vielä nukkui syvää untaan ja ainoastaan katulakaisijat
jo olivat ahkerassa toimessa pitkin Nevskin leveätä prospektia.
Suomen asemalle saavuttuaan sähkötti matkustaja ystävilleen
Helsinkiin, mutta ei saanut mitään vastausta asioista, joita
tiedusteli, ja osti sentähden epätoivossaan umpimähkää piletin sinne,
missä idän, etelän ja pohjan radat yhtyvät sekä astui vihdoin alas
junasta jonnekkin lumihuurteiseen syvään metsään tietämättä vähääkään
minnepäin lähteä. Ääretön hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, se
ikäänkuin äkisti humahti hänen sieluunsa ja jäi sitten hyvin hiljaa
soimaan ja tässä hiljaisuudessa tuontuostakin paukahti vain kuni
tykinlaukaus -- pakkanen, joka kiihtymistään kiihtyi...

Ja Solmu Sortimo seisoi siinä kapsäkkeineen ja värisi kylmässä
puhtaudessa... ja tiesi ja tunsi että nyt oli jouluaatto, mutta että
hän oli myöhästynyt joululta eikä ollut hänellä lämmintä, suloista
suojaa, kunne päänsä kallistaa. "Hirvein tila on kodittomuuden tila"
huusi joku ääni hänen sisässään.

Kirkkaasti syttyivät illan tähdet korkeana kaartuvalle taivaalle,
ja kuu nousi rinteen takaa ja katseli kuin pääkallo hopeahuurteisen
koivikon lävitse, ja pakkanen ampui laukauksiansa aivankuin hätään
joutunut laiva merisumussa, mutta yksinäinen matkamies yhä istui
matka-arkkunsa päällä ja värisi Suomen talvipuhtaudessa... Kunnes hän
vihdoin äkisti nousi ja, lyöden nyrkillä rintaansa, sanoi itseksensä:
"nyt on sen kärsimyksen loppu, nyt on Nirvana vihdoinkin minulta
kuollut ja kaikki kaltaisensa naiset. Nyt minä hammasta purren otan
vastaan elämän kouristukset ja tyydyn siihen, mikä tuleva on!"

"Naisvihaaja -- sellaiseksi on minut kohtalo tehnyt."

Ja ikäänkuin hänen vapautuneen mielensä vastakaiuksi pamahti jälleen
pakkanen korkeassa kuusikossa kumahtaen läpi purevan ilman -- vaikka
se tosin yhä kajahti kuni hätälaukaus, minkä haaksirikkoinen laiva
ampuu kaukana merisumussa...



JÄLKILAUSELMA.


Lehtori Karm, ylioppilastoverini, joka noin kolme vuotta takaisinpäin
naimattomana miehenä kuoli sydäntautiin, uskoi minulle kerran
päiväkirjansa ja osan kirjevaihtoansa jonkun Venäjällä elävän naisen
kanssa. Ymmärsin että hän luovutti nuo paperinsa siinä mielessä että
käyttäisin niitä aiheena johonkin novellintapaiseen. Minun täytyy
tunnustaa että luettuani läpi hänen mieskohtaiset muistiinpanonsa,
en tuntenut olevani erittäin halukas niitä julkisuuteen tuomaan --
syystä että se kuva, jonka hän, lehtori Karm, ympäristöönsä teki, oli
mielestäni kokonaan päinvastainen kuin se, minkä hänen papereistaan
sain. Ymmärsin että nuot kirjoitelmat olivat hänen nuoruutensa
heikkouksien sentimentaalisia luomia, sellaisia, joita meillä
muillakin monella lienee, mutta jotka tavallisesti vuosien karttuessa
kauniisti poltetaan. Mutta en myöskään hennonut kokonaan hyljätä
tuumaa, jonka toveri minulle oli esittänyt.

Muistan meillä silloin olleen jonkunlaisen keskustelun asiasta.

-- Jos kirjoitat -- virkkoi lehtori leikillisesti -- niin et tarvitse
mitään salata, sinun pitää minut esittää sellaisena "raukkamaisena
olentona" kuin olin -- silloin!

-- Mutta enkö saa mainita sinun nykyisyydestäsi -- sanoin minä
-- että sinusta vuosien kuluessa on tullut sangen ryhdikäs ja
yhteiskunnallisesti miehuullinen olento, joka on ottanut osaa --
yksinpä Venäjän vallankumousliikkeeseenkin? lisäsin.

-- Jos niin tahdot, -- vastasi hän jäykästi hymyillen, -- niin
voithan siitä mainita lopussa, ainoastaan mainita -- huomautti hän
painokkaasti -- mutta se ei kuulu romaaniin.

-- Mutta miksi tahdot että sinut esittäisin sellaisena raukkana, jona
esiinnyt omassa päiväkirjassasi? väitin minä.

-- Siksi, -- vastasi hän lujasti -- että silloin olin sairas, ja
sairaus vaikuttaa sen että kaikenlainen sielunelämä, yksin lempikin,
muodostuu surkeaksi.

-- Vaan jos tekisin sinut romaanissa terveemmäksi kuin olit, hyvä
veli? ehdotin minä yhä vastustaen.

-- Se olisi valhetta! huudahti hän kiihkeästi.

-- Kirjailijan tulee ennen kaikkea pysyä totuudessa ja esittää
ainoastaan tosiperäisiä ilmiöitä.

-- Mutta, rakas ystävä, kuka tässä mailmassa totuudesta ja
todellisuudesta välittää, jos se on surkeata?

-- Aina on niitä, jotka sille osaavat arvonsa antaa hiljaisuudessa!
Ainakin ne, jotka itse ovat kokeneet jotain samansuuntaista --
vastasi lehtori.

-- Mutta esteettinen vaikutus, hyvä veli...! koetin yhä väittää.

Toverini huitasi vain kämmenellään ja sanoi jonkun murhaavan sanan
taiteesta ja esteetikoista, vieläpä herroista arvostelijoistakin.

Tämänkaltainen oli meillä keskustelu lehtori Karmin kanssa.

Nyt, kun hän on poistunut elävien joukosta, olen uudelleen
lukenut hänen päiväkirjansa ja kirjeensä sekä muistellut tuota
keskusteluamme. Ja vaikka yhä olen epäillyt noiden paperien
kelpaavaisuutta miksikään kaunokirjalliseksi aiheeksi, olen niiden
nojalla kuitenkin -- siten kunnioittaen vainajan nähtävästi pyhiä
muistoja -- kyhännyt kertomuksen, minkä juuri edellä olen lukijoille
näyttänyt.

                                           (V. 1907.)

                                      _Tämän kirjan tekijä_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nirvana - Lemmentarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.