Title: Kertomuksia Intiasta
Author: Kipling, Rudyard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Intiasta" ***


KERTOMUKSIA INTIASTA

Kirj.

Rudyard Kipling


Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

 Rudyard Kipling.
 Ilman kirkon siunausta.
 Yli rajain.
 Dungaran tuomio.
 Lispeth.
 Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.
 Mennyttä kalua.



Rudyard Kipling.


Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman
huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian
keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että
äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli
tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä
ja ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija
Burne-Jones.

Kipling on kaikkein vähimmin sellainen runoilija, joka istuu
kirjoituspöytänsä ääressä ja sepittelee teoksia päästään. Hän on itse
ollut ja elänyt mukana kertomustensa tapahtumissa -- ainakin hyvin
monissa. Kuten mainittiin, on hän syntynyt Intiassa. Kuusivuotiaana
poikana hänet lähetettiin -- sikäläisen tavan mukaan -- Englantiin
elämään lapsuutensa ajat kotimaan terveellisemmässä ilmastossa
ja käymään koulua. Seitsentoistavuotiaana hän palasi Intiaan ja
tuli sanomalehtimieheksi, ensin Lahoreen ja sitten Allahabadiin,
jossa kaupungissa on valtavia muistomerkkejä Intian muinaisesta
suuruudesta. Hän matkusteli ristiin rastiin tässä suunnattoman,
suuressa salamyhkäisessä maassa ja tuli siten perinpohjin tuntemaan
sen. Intian luonnon ja elämän kuvaajana hän onkin verraton; esim.
hänen teoksensa "Intian viidakoista" (ilmestynyt suomeksi kahtena
osana Otavan kustannuksella) on maailmankirjallisuuden kirkkaimpia
helmiä. Hän oli myöskin kirjeenvaihtajana useilla sotaretkillä
ja tuli läheltä näkemään mitä rasituksia ja julmuuksia merkitsee
sota rajamaiden puoliviilejä heimoja vastaan. Hänen kertomuksiaan
sotilaselämästä on ilmestynyt suomeksi m.m. Otavan 50-pennin
kirjastossa (N:o 2. Sotilaskertomuksia).

Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa
suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan
mitään ala-arvoista.

V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.



Ilman kirkon siunausta.


I.

"Mutta jos se onkin tyttö."

"Minun elämäni herra, se ei voi olla tyttö. Minä olen rukoillut
niin monta yötä ja lähettänyt lahjoja Sheikh Badlin pyhälle
arkulle niin usein, että minä tiedän, että Jumala antaa meille
pojan -- pojan, josta on kasvava mies. Ajattele sitä ja iloitse.
Minun äitini on oleva hänen äitinsä, kunnes minä itse jaksan ottaa
hänet hoidettavakseni, ja Pattan moskean mollah on ennustava hänen
elämänvaiheensa -- suokoon Jumala, että hän syntyisi onnellisena
hetkenä! -- ja sitten, sitten sinä et koskaan kyllästy minuun,
orjaasi."

"Mistä ajasta saakka sinä olet ollut orja, sinä minun kuningattareni?"

"Alusta pitäen -- kunnes tämä armo minulle tapahtui. Kuinka minä
saatoin olla varma sinun lemmestäsi, kun tiesin, että olin hopealla
ostettu?"

"Ei, se oli sinun huomenlahjasi. Minä maksoin sen äidillesi."

"Ja hän on sen kätkenyt ja hautoo sitä nyt päivät pitkään kuin kana.
Mitä sinä puhut huomenlahjasta? Minut ostettiin rahalla ikäänkuin
olisin ollut tanssijatar Lucknowista enkä lapsukainen."

"Suretko sinä sitä?"

"Minä olen surrut, mutta nyt minä iloitsen. Nyt sinä et milloinkaan
lakkaa rakastamasta minua, ethän, kuninkaani?"

"En ilmoisna ikänä. En."

"Et sittenkään, vaikka _mem-logit_ -- nuo sinun oman rotusi valkoiset
naiset -- rakastaisivat sinua? Muista, minä olen katsellut heitä, kun
he iltasilla ovat ajelemassa; he ovat hyvin suloisia."

"Minä olen nähnyt tulipalloja sadoittain, minä olen nähnyt kuun ja --
sitten minä en enää nähnyt tulipalloja."

Ameera taputti kätösiään ja nauroi. "Hyvin sinä puhut", sanoi hän.
Sitten hän jatkoi, koettaen näyttää hyvin armollisen alentuvaiselta:
"Jo riittää. Minä sallin sinun lähteä -- jos tahdot."

Mies ei liikahtanut. Hän istui matalalla punaiseksi maalatulla
sohvalla huoneessa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin sinisen ja
valkoisen kirjava lattiamatto, muutamia ryijyjä ja sangen täydellinen
kokoelma alkuasukkaiden tavallisia patjoja. Hänen jalkainsa juuressa
istui kuusitoistavuotias nainen, ja tuon miehen silmissä hän oli
kaikki kaikessa koko maailmassa. Kaikkien sääntöjen ja lakien mukaan
tämän naisen olisi pitänyt olla vallan toisessa asemassa, sillä mies
oli englantilainen ja tyttö muhamettilaisen tytär, ostettu rahalla
kaksi vuotta sitten äidiltään, joka ollessaan rahapulassa olisi
myynyt itkevän Ameeran vaikka itse pimeyden ruhtinaalle, kunhan vain
maksu olisi ollut kyllin suuri.

Se oli kevytmielisesti solmittu liitto. Mutta jo ennenkuin tyttö
oli kehittynyt täyteen kukoistukseensa, täytti hän suurimman osan
John Holdenin elämästä. Ameeralle ja hänen äidilleen, tuolle
vanhalle peikolle, Holden oli vuokrannut pienen talon, josta
saattoi nähdä suuren, punamuurisen kaupungin, ja hän huomasi,
kun rinkikukkaset puhkesivat pihakaivon ympärillä ja Ameera oli
järjestänyt ympäristönsä omien mukavuuskäsitteidensä mukaan, ja hänen
äitinsä oli lakannut morkkaamasta keittolieden sopimattomuutta,
etäisyyttä kauppatorista ja taloustoimia yleensä -- että tämä talo
oli muuttunut hänen kodikseen. Kuka tahansa saattoi tunkeutua
hänen poikamies-asuntoonsa päivällä ja yöllä, eikä hänen elämänsä
siellä ollut ollenkaan hauskaa. Tässä talossa taas ainoastaan
hänen jalkansa sai astua ulkopihan poikki naisten huoneeseen; ja
kun paksu puuovi oli rämähtänyt kiinni hänen takanaan, oli hän
kuningas omalla alueellaan, jossa Ameera oli kuningatar. Ja nyt
hänen kuningaskuntaansa oli tulossa kolmas henkilö, jonka saapuminen
hiukan suretti Holdenia. Se häiritsi hänen täydellistä onneansa.
Hänen oman kotinsa säännöllinen rauhallisuus rikkoontui. Mutta Ameera
oli vallan hulluna ilosta sitä ajatellessaan, ja hänen äitinsä oli
yhtä hyvillään. Miehen rakkaus, ja varsinkin valkoisen miehen, on
aina häilyvätä laatua, mutta, niin miettivät molemmat naiset, ehkä
pienen lapsen kätöset saattaisivat pitää kiinni sen. "Ja sitten" --
sanoi Ameera aina -- "sitten hän ei milloinkaan välitä valkoisista
_mem-logeista_. Minä vihaan heitä kaikkia -- minä heitä vihaan."

"Kyllä hän kerran palaa oman kansansa luo", sanoi äiti, "mutta Jumala
suokoon, että tämä aika vielä olisi kaukana."

Holden istui vaiti sohvalla ajatellen tulevaisuutta, ja hänen
ajatuksensa eivät olleet hupaisia. Kaksoiselämän hankaluudet ovat
moninaiset. Hallitus oli erinomaisella huolenpidollaan määrännyt
hänet pois asemalta pariksi viikoksi hoitamaan erään miehen
virkaa, jonka täytyi olla vaimonsa sairasvuoteen ääressä. Se, joka
Holdenille suullisesti ilmoitti tämän muutoksen, lopetti sanomansa
sillä ystävällisellä huomautuksella, että Holden sai pitää itseään
onnellisena, kun oli poikamies ja vapaa. Hän tuli nyt kertomaan tätä
uutista Ameeralle.

"Se ei ole hyvä", sanoi Ameera, "mutta ei se ole niin pahakaan. Onhan
minulla äitini täällä, eikä mikään vaara minua kohtaa -- ellen minä
vaan kuole pelkästä ilosta. Mene sinä työhösi äläkä ajattele ikäviä.
Kun ne päivät ovat ohi, minä luulen... ei, minä olen varma siitä.
Niin -- niin sitten minä panen _poikasi_ sinun syliisi, ja sinä
rakastat minua ikuisesti. Juna lähtee ensi yönä -- puoliyön aikaan,
eikö niin? Mene nyt, ja sydämesi ei saa olla murheellinen minun
tähteni. Mutta ethän viivyttele takaisintuloasi! Ja ethän seisahdu
tiellä puhelemaan noiden rohkeiden valkoisten _mem-logien_ kanssa!
Palaja pian luokseni, minun elämäni!"

Kun Holden oli kulkenut pihan poikki hevosensa luo, joka oli
sidottuna portin pielessä, puheli hän harmaapäiselle vanhalle talon
vartialle ja käski häntä, jos mikä onnettomuus sattuisi, lähettämään
valmiiksi kirjoitetun sähkösanoman, jonka Holden hänelle antoi.
Siinä kaikki minkä hän saattoi tehdä, ja mieli yhtä mustana kuin
miehellä, joka odottaa omia hautajaisiaan, läksi Holden yöjunassa
maanpakoonsa. Joka hetkenä päivällä hän odotti sähkösanoman tuloa ja
joka tunti yöllä hän kuvaili Ameeran kuolevan. Tietysti hänen työnsä
valtion hyväksi ei silloin ollut juuri parhainta laatua eikä hänen
käytöksensä työtovereitaan kohtaan aivan herttaisinta. Kaksi viikkoa
kului, eikä kotoa kuulunut sanaakaan, ja melkein menehtymäisillään
levottomuudesta Holden palasi takaisin. Kotiin tultuaan täytyi hänen
kärsiä vielä kaksi kallista tuntia päivällisillä klubissa, jossa
hän kuuli ikäänkuin unessa, kuinka kunnottomasti hän on hoitanut
tuon toisen miehen virkaa ja kuinka paljon kaikki hänen toverinsa
olivat pitäneet hänestä. Sitten hän kiitämällä kiiti hevosen selässä
läpi yön, sydän vavahdellen levottomuudesta. Hän ei saanut mitään
vastausta ensin koputtaessaan portille ja hän oli jo kääntänyt
hevosensa potkaisuttaakseen koko portin rikki, kun samassa Pir Khan
saapui lyhty kädessä ja tarttui suitsiin.

"Onko mitään tapahtunut?" sanoi Holden.

"Uutiset eivät tule minun suustani, oi sinä köyhien suojelija, vaan
--", hän kurotti esiin vapisevan kätensä kuten hyvien uutisten tuoja
ainakin, joka on ansainnut palkinnon.

Holden syöksyi pihan poikki. Valkea paloi ylähuoneessa. Hänen
hevosensa hirnui porttikäytävässä, ja samassa hän kuuli kimeätä
hiljaista inisemistä, joka ajoi kaiken veren hänen sydämeensä. Se oli
uusi ääni, mutta se ei vielä todistanut, että Ameera oli elossa.

"Kuka siellä on?" huusi hän kapeilla tiiliportailla.

Silloin kuului Ameera huudahtavan ilosta ja sitten äidin ääni vastasi
vavisten vanhuudesta ja ylpeydestä: "Me molemmat ja -- mies -- sinun
poikasi."

Huoneen kynnyksellä Holden astui paljastetulle miekalle, joka oli
asetettu siihen estämään onnettomuuksia, ja se katkesi kahtia, kun
hän malttamattomasti potkaisi siihen kantapäällään.

"Jumala on suuri", äänsi Ameera hämärässä. "Sinä olet ottanut hänen
onnettomuutensa päällesi."

"Niin, mutta kuinka sinä jaksat, minun elämäni elämä? Vanha vaimo,
kuinka hän jaksaa?"

"Hän on unohtanut kärsimyksensä ilosta, kun lapsi on syntynyt. Ei ole
hätääkään; mutta puhu hiljaa", sanoi äiti.

"Minä kaipasin vain sinun läsnäoloasi tullakseni vallan terveeksi",
sanoi Ameera. "Minun kuninkaani, sinä olet ollut kovin kauan poissa.
Mitä tuliaisia sinä tuot minulle? Oi, tällä kertaapa _minä_ tuon
lahjoja sinulle. Katso, minun elämäni, katso. Oletko milloinkaan
nähnyt tuollaista lasta? Ei, minä olen liian heikko vetämään
käsivarttanikaan hänen altaan."

"Ole hiljaa sitten äläkä puhu. Minä olen luonasi, _bacheri_ (pikku
vaimo)."

"Oikein sanoit, sillä nyt meitä liittää toisiimme side, jota ei
mikään voi katkaista. Katso -- voitko sinä nähdä tässä valossa? Hän
on sileä ja puhdas. Ei milloinkaan ole semmoista poikaa syntynyt.
_Ya illah!_ hänestä on kasvava oppinut bramiini -- ei, kuningattaren
soturi. Ja sinä, minun elämäni, rakastatko sinä minua yhtä paljon
kuin ennen, vaikka minä olen heikko ja sairas ja rasittunut? Vastaa
suoraan."

"Oi, minä rakastan niinkuin aina olen rakastanut, koko sielullani.
Makaa hiljaa, oma helmeni, ja koeta levähtää."

"Mutta älä sinä mene pois. Istu tässä minun vieressäni -- noin. Äiti,
tämän talon hallitsija tarvitsee patjan. Tuo se hänelle." Samassa
pienoinen uusi tulokas, joka makasi Ameeran käsivarrella, liikahti
hiukkasen. "Ahaa", sanoi Ameera, ääni rakkaudesta väreillen, "tämä
poika on urheilija syntymästään saakka. Hän potkaista napsahuttaa
minua kylkeen aika lailla. Onko milloinkaan syntynyt tuommoista
lasta? Ja hän on meidän -- sinun ja minun. Pane kätesi hänen päänsä
päälle, mutta varovasti, sillä hän on kovin nuori ja miehet ovat
kömpelöitä semmoisissa seikoissa."

Hyvin hellävaroen Holden siveli sormiensa päillä untuvaista päätä.

"Hän on oikeauskoinen", sanoi Ameera; "sillä yöllä maatessani
minä kuiskasin rukouskutsun ja meidän uskontunnustuksemme hänen
korvaansa. Se on hyvin omituinen sattumus, että hänkin on syntynyt
perjantaipäivänä kuten minäkin. Pitele varovaisesti häntä, oma
elämäni; mutta hänpä voikin jo melkein tarttua kiinni käsillään."

Holden löysi pienen avuttoman kätösen, joka heikosti puristi hänen
sormeaan. Tuo puristus koski sähkövirran tavoin kaikkiin hänen
jäseniinsä ja aina sydänsopukkaan saakka. Siihen asti hän oli
yksinomaan ajatellut Ameeraa. Nyt hän alkoi ymmärtää, että oli
toinenkin olento maailmassa, mutta hän ei voinut käsittää, että se
oli oikein hänen oma poikansa, jolla oli sielu kuten muillakin. Hän
istuutui ajattelemaan, ja Ameera uinahti hiukan.

"Mene kotiisi, sahib", sanoi Ameeran äiti kuiskaten. "Ei ole hyvä,
että hän löytää sinut täällä herätessään. Hänen täytyy olla rauhassa."

"Minä menen", sanoi Holden nöyrästi. "Tässä on rahaa. Pidä huolta
pojastani, että hän kasvaa ja saa kaikkea mitä tarvitsee."

Hopean helinä herätti Ameeran. "Minä olen hänen äitinsä enkä
palkkalainen", sanoi hän heikosti. "Pitääkö minun hoitaa häntä
paremmin taikka huonommin rahojen tähden? Äiti, anna takaisin rahat.
Minä olen synnyttänyt herralleni pojan."

Väsyneenä vaipui hän sikeään uneen melkein ennenkuin oli kunnolla
lopettanut lauseensa. Holden hiipi hiljaa alas pihaan, sydän tyynenä.
Pir Khan, tuo vanha talonvartia, hytkähteli mielihyvästä.

"Tämä talo on nyt täydellinen", sanoi hän ja ilman pitempiä
selityksiä työnsi Holdenin käteen sapelin, jota Pir Khan ennen oli
käyttänyt palvellessaan kuningattaren poliisikunnassa. Sidotun vuohen
määkyminen kuului kaivon luota.

"Niitä on kaksi", sanoi Pir Khan -- "kaksi mitä oivinta vuohta. Minä
ostin ne ja ne maksoivat paljon rahaa; ja koska täällä ei vietetä
mitään syntymäjuhlaa, saan minä niiden lihat. Lyö kovasti, sahib.
Tämä on huono sapeli. Odota kunnes ne nostavat päänsä ylös maasta,
jossa ne nyt pureksivat rinkikukkasia."

"Miksi niin?" kysyi Holden hämmästyksissään.

"Se on hänen syntymäuhrinsa. Mikäs sitten? Muutoinhan lapsi voisi
kuolla, kun ei häntä varjeltaisi kohtalolta. Tiedät kai sinä, köyhien
suojelija, loitsusanat tällaisessa tilaisuudessa."

Holden oli kerran ne oppinut, vaikkei hän silloin luullut niitä
koskaan itse sanelevansa. Kun hän puristi kylmää sapelin kahvaa,
muisti hän äkkiä, kuinka lapsi tuolla yläkerrassa oli puristanut
hänen sormeaan -- tuo lapsi, joka oli hänen oma poikansa -- ja hän
rupesi pelkäämään, että kenties kadottaa hänet.

"Lyö!" sanoi Pir Khan. "Ei koskaan elämä syty maailmassa, ellei sitä
makseta toisella elämällä. Katso, vuohet ovat nostaneet päänsä. Nyt!
Iske varmasti!"

Tuskin tietäen mitä teki, Holden iski kaksi kertaa, mutisten
muhamettilaisen rukouksen, joka sisälsi seuraavaa: "Kaikkivaltias!
Tämän poikani sijasta minä uhraan sinulle elämän elämästä, veren
verestä, pään päästä, luun luusta, karvan karvasta, nahan nahasta."
Odottava hevonen päristeli ja nousi pystyyn haistaessaan lämmintä
verta, joka räiskähti Holdenin ratsusaappaille.

"Hyvin iskit!" sanoi Pir Khan pyyhkien sapelia. "Sotamies sinusta
olisi pitänyt tulla. Mene iloisella mielellä, sinä taivahinen herra.
Minä olen sinun palvelijasi ja sinun poikasi palvelija. Eläköön minun
herrani tuhannen vuotta ja... onhan vuohien liha minun?"

Pir Khan poistui saatuaan täten enemmän kuin kuukauden palkan. Holden
hyppäsi satulaan ja ratsasti iltahämyssä matalalla leijuilevan savun
halki. Hänen mielensä oli täynnä riemua, ja hän tunsi jonkunmoista
epämääräistä hellyyttä, joka ei koskenut mitään erityistä esinettä,
mutta joka melkein tukehdutti häntä, kun hän kumartui levottoman
hevosensa kaulan yli. "En milloinkaan elämässäni ole tuntenut
mitään tällaista", hän ajatteli. "Minun pitää mennä klubiin vähän
tyyntymään."

Klubissa oli biljardipeli juuri alulla ja huone oli täynnä miehiä.
Holden astui kiireesti valoisaan huoneeseen toveriensa seuraan
laulaen täyttä kurkkua:

    "Kun Baltimoressa kävelin, mä neidon tapasin."

"Tapasitko?" kysäisi klubin sihteeri nurkastaan. "Sattuiko hän
kertomaan sinulle, että saappaasi ovat likomärät? Hyvä Jumala, mies,
sehän on verta!"

"Vielä mitä!" sanoi Holden ottaen biljardikepin. "Saanko ottaa osaa
peliin? Se on kastetta. Minä olen ratsastanut korkean laihon läpi.
Kas peijakas! Saappaani ovat todellakin aika siivossa!

    "Ja jos se on tyttö, hän kultakihlat saa,
    ja jos on poika, kuningastaan voi hän puolustaa
    miekallaan ja peitsellään ja siniviitassaan,
    ja niinkuin ennen isänsä..."

"Keltainen siniselle -- viheriäinen seuraa", sanoi markööri
yksitoikkoisesti.

"Ja niinkuin ennen isänsä -- olenko minä viheriäinen, markööri? --
ja niinkuin ennen isänsä -- ohhoh, jopa löin pahasti! -- hän kulkee
laivassaan!"

"Minä en ymmärrä, että sinulla on mitään syytä laulaa hoilotella",
sanoi mallikelpoinen nuori virkamies pisteliäästi. "Hallitus ei ole
erinomaisen tyytyväinen työhösi, kun hoidit Sandersin virkaa."

"Onko tuo olevinaan muistutus korkeammalta taholta?" sanoi Holden
hymyillen hajamielisesti. "Minä toivon voivani kestää sen."

Puhe kääntyi nyt tuohon iäti uuteen aineeseen, kunkin töihin, ja tämä
tyynnytti Holdenia, kunnes hänen oli aika lähteä pimeään autioon
asuntoonsa, jossa hänen palvelijansa otti hänet vastaan kuten
semmoinen henkilö ainakin, joka tunsi kaikki hänen salaisuutensa.
Holden pysyi valveilla suurimman osan yöstä, ja hänen unelmansa
olivat hauskaa laatua.


II.

"Kuinka vanha hän on nyt?"

"_Ya illah!_ Oikein miesmäinen kysymys! Hän on melkein kuuden viikon
vanha, ja tänä iltana minä menen sinun kanssasi, oi elämäni, huoneen
katolle lukemaan tähdet. Sillä se on onneksi. Hän on syntynyt
perjantaipäivänä auringon merkin alla, ja minulle on sanottu, että
hän elää kauemmin kuin kumpikaan meistä ja tulee rikkaaksi. Voimmeko
toivoa enempää, kulta?"

"Emme voi. Mennään ylös katolle ja sinä luet tähtiä -- mutta
ainoastaan muutamia, sillä taivas on paksussa pilvessä."

"Talvisateet ovat myöhäisiä ja ne tulevat ehkä sopimattomaan aikaan.
Joudu ennenkuin kaikki tähdet peittyvät. Minä olen koristanut itseni
kauneimmilla jalokivilläni."

"Sinä olet unohtanut parhaimman."

"Ah! _meidän yhteisen_. Hän tulee myös. Hän ei vielä milloinkaan ole
nähnyt taivasta."

Ameera astui kapeille portaille, jotka veivät katolle. Lapsi lepäsi
tyynenä ja räpäyttämättä silmiään hänen oikealla käsivarrellaan
puettuna kalliiseen hopeapalteiseen musliiniin ja pieni myssy
päässä. Ameera oli pukeutunut kaikkiin kalleuksiinsa. Timanttinappi,
joka vastaa länsimaiden mushia, se kun näet kiinnittää huomion
sierainten kaarevuuteen, kultainen otsakoristus, jota kaunistaa
himmeät smaragdit ja täplikkäät rubiinit, raskas kultavanne, jota ei
kaulaan kiinnittänyt muut pidikkeet kuin puhtaan metallin nuorteus,
ja helisevät hopearenkaat, jotka riippuivat pitkän matkaa alapuolella
hänen ruusuisia nilkkojaan. Hän oli puettu vaaleanvihreään
musliiniin, kuten islamin tytär ainakin, olkapäästä kyynäsvarteen ja
kyynäsvarresta ranteeseen oli joukko hopeaisia rannerenkaita, sidotut
yhteen silkkilangoilla, rannetta koristi hennot lasirenkaat, jotka
todistivat kuinka pehmeän kätösen yli ne olivat vedetyt, ja erittäin
paksu kultainen rannerengas, joka ei ollenkaan kuulunut tämän maan
koristuksiin, vaan jonka hän oli saanut lahjaksi Holdenilta ja jota
kiinnitti taidokas eurooppalainen lukko, huvitti häntä erinomaisen
paljon.

He istahtivat katon matalan valkoisen kaiteen luo katsellen kaupunkia
ja sen valkeita.

"Nuo tuolla alhaalla ovat onnellisia", sanoi Ameera. "Mutta minä en
usko, että he ovat niin onnellisia kuin me. Enkä minä usko, että
valkoset _mem-logit_ ovat niin onnellisia. Vai mitä?".

"Minä tiedän, että he eivät ole."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"He antavat lapsensa imettäjien hoidettavaksi."

"Sitä minä en ole milloinkaan nähnyt", sanoi Ameera huoahtaen, "enkä
minä tahtoisikaan nähdä sitä. _Ahi!_" -- hän nojasi päänsä Holdenin
olkapäähän -- "minä olen lukenut neljäkymmentä tähteä ja nyt minua
väsyttää. Katsoppas lasta, sinä elämäni rakkaus, hän lukee myöskin."

Lapsi katseli silmät pyöreinä pimeätä taivasta. Ameera pani hänet
Holdenin syliin, ja poika makasi siinä itkemättä.

"Miksi me häntä nimitämme keskenämme?" sanoi Ameera. "Katso!
Väsyttääkö sinua katseleminen? Hänellä on vallan sinun silmäsi! Mutta
suu --"

"Se on sinun, oma armaani. Kuka sen tietäisi paremmin kuin minä?"

"Se on semmoinen supukka suukkonen. Oi niin pienoinen! Ja kuitenkin
se huulillaan pitää koko minun sydämeni. Anna hänet jo minulle. Hän
on jo ollut kovin kauan minusta erillään."

"Ei, anna hänen olla vielä, eihän hän vielä itke."

"Kun hän itkee, niin sitten sinä annat hänet pois, niinkö? Millainen
miesmäinen mies sinä olet! Kun hän itkee, on hän vaan kahta kalliimpi
minusta. Mutta, minun elämäni, minkä pikku nimen annamme hänelle?"

Tuo pieni olento lepäsi vallan Holdenin polvella. Se oli niin kovin
avuton ja pehmeän pehmeä. Hän uskalsi tuskin hengittää, ettei
musertaisi sitä. Vihreä kesy papukaija, jota pidetään jonkunmoisena
suojelushenkenä useimmissa intialaisperheissä, liikahti orrellaan ja
räpytteli uneliaasti siivillään.

"Tuossa on vastaus", sanoi Holden. "Mian Mittu on puhunut. Hän on
oleva kuin papukaija. Kun hän kasvaa suureksi, hän puhuu paljon
ja juoksentelee ympäri. Mian Mittu merkitsee papukaijaa sinun --
mahomettilais-kielellä, eikö niin?"

"Miksi me menemme niin kauas?" sanoi Ameera tuskastuneesti. "Anna
hänelle joku englantilainen nimi -- mutta ei sentään vallan
englantilainen. Sillä hän on minun."

"Olkoon hänen nimensä sitten Tota, sillä se on vallan englantilaisen
nimen kaltainen."

"Niin, Tota! ja se on myöskin papukaijan nimi. Suo minulle anteeksi,
herrani, mitä äsken sanoin, mutta se on varmaa, että hän on liian
pieni kestämään niin mahtavaa nimeä kuin Mian Mittu. Hän olkoon Tota
-- meidän oma Tota. Kuuletko sinä pienoinen? Pikku armas, Tota on
sinun nimesi."

Hän siveli lapsen poskea, ja tämä herättyään rupesi inisemään, niin
että Holdenin piti antaa hänet Ameeralle, joka viihdytti hänet tuolla
ihmeellisellä laululla "_Aré koko, Ja ré koko!_" se on:

    Pois varis, pois, pois!
    Päästä lasta nukkumaan.
    Luumut kasvaa varvikossa,
    maksaa pennin vaan,
    naula maksaa pennin vaan,
    _Baba_, -- pennin vaan.

Sittenkuin Tota oli moneen kertaan saanut kuulla noiden luumujen
hinnan, kyyristyi hän kokoon ja nukkui. Molemmat lihavat valkoiset
mullit pihassa märehtivät verkalleen iltaruokaansa, vanha Pir
Khan oli istua kyykistynyt Holdenin hevosen eteen, poliisisapeli
polvillaan, ja veteli hitaasti paksua vesipiippua joka kurnutti kuin
sammakko ojassa. Ameeran äiti kehräsi alemmalla verannalla, ja puuovi
oli lukittu ja pönkitetty. Kaupungin humusta kuului hääjoukon soitto
katolle, ja parvi lentäviä lintuja himmensi hetkisen kuun pintaa.

"Minä olen rukoillut", sanoi Ameera pitkän vaitiolon jälkeen, poski
käden nojassa -- "minä olen rukoillut kahta asiaa. Ensiksikin, että
saisin kuolla sinun sijastasi, jos sinun kuolemasi on määrätty,
ja toiseksi, että saisin kuolla tämän lapsen sijasta. Minä olen
rukoillut profeettaa ja Beebee Miriamia [Neitsyt Maria]. Luuletko,
että jompikumpi heistä kuulee rukoukseni?"

"Kuka ei kuulisi pienintäkin sanaa sinun huuliltasi."

"Minä pyysin vakavata vastausta, ja sinä vastaat vain imarrellen.
Kuullaanko minun rukoukseni?"

"Mistä minä voin sen tietää. Jumala on hyvin hyvä."

"Siitä minä en ole varma. Kuuleppas nyt. Jos minä kuolen taikka jos
lapsi kuolee, mikä sinun kohtaloksesi tulee? Sinä, joka jäät elämään,
palajat ylpeiden valkoisten _mem-logien_ luo, sillä vertaiset
pyrkivät vertaistensa luo."

"Ei aina."

"Niin, naiset tosin eivät. Mutta miesten laita on toinen. Kerran,
myöhemmin, sinä palaat oman kansasi luo. Sen minä voisin kärsiä,
sillä minä olen silloin kuollut. Mutta itse kuolemassakin sinä joudut
minusta erillesi outoon paikkaan ja paratiisiin, jota minä en tunne."

"Paratiisiinkohan?"

"Tietysti, sillä mikä Jumala soisi sinulle pahaa?" Mutta me kaksi
-- lapsi ja minä -- joudumme muuanne ja me emme voi tulla sinun
luoksesi, etkä sinä meidän luo. Menneinä aikoina, ennenkuin lapsi oli
syntynyt, minä en ajatellut niitä asioita, mutta nyt ne ovat aina
mielessäni. Se on hyvin ankaraa puhetta.

"Kaikki tapahtuu niinkuin on sallittu. Huomisesta me emme tiedä,
mutta tämän päivän ja rakkautemme me tunnemme. Ja olemmehan nyt
onnellisia."

"Niin onnellisia, että meidän pitäisi koettaa tehdä onnemme
pysyväiseksi. Ja sinun Beebee Miriamisi ehkä kuulee minun rukoukseni,
sillä hänkin on nainen. Mutta sitten hän ehkä kadehtii minua. -- Ei
miehen sovi jumaloida naista."

Holden nauroi ääneensä Ameeran pikku mustasukkaisuuden puuskalle.

"Eikö se sovi? No miksi sinä et sitten kiellä minua jumaloimasta
sinua?"

"Sinua jumaloimasta! Ja minua? Minun kuninkaani, huolimatta
kaikista sinun suloisista puheistasi minä kyllä tiedän, että olen
sinun palvelijasi ja orjasi ja tomu sinun jalkaisi alla. Enkä minä
tahtoisikaan, että olisin toisin. Katso!"

Ennenkuin Holden saattoi häntä estää, heittäytyi hän alas ja kosketti
Holdenin jalkaa. Sitten hän nousi ylös hiukan naurahtaen ja painoi
Totaa lujemmin rintaansa sanoen melkein hurjasti:

"Onko se totta, että nuo ylpeät valkoiset _mem-logit_ elävät kolme
kertaa niin kauan kuin minä? Onko se totta, että he menevät naimisiin
vasta vanhoina naisina?"

"He menevät naimisiin kuten muutkin -- sitten kun ovat kehittyneet
naisiksi."

"Sen minä tiedän, mutta heidät naidaan viidenkolmatta ikäisinä. Onko
se totta?"

"On kyllä."

"_Ya illah!_ Viidenkolmatta vanhoina! Kuka ottaisi vapaasta tahdosta
vaimon, joka on kahdeksankaantoista vuotta täyttänyt? Hän on jo vaimo
-- joka vanhenee joka tunti. Viisikolmatta! Minä olen jo vanha eukko
sillä iällä, ja --. Nuo _mem-logit_ ovat iäti nuoria. Voi kuinka minä
vihaan heitä!"

"Mitä heillä on tekemistä meidän kanssamme?"

"En minä tiedä. Minä tiedän sen vain, että tässä maailmassa voi olla
nainen, kymmenen vuotta vanhempi minua, joka voi tulla sinun luoksesi
ja anastaa rakkautesi kymmenen vuotta sen jälkeen kuin minä jo olen
vanha vaimo, harmaapäinen ja Totan pojan hoitaja. Se on väärin ja
pahasti. Heidän pitäisi myöskin kuoleman."

"Nyt sinä olet, ikävuosistasi huolimatta, lapsi, jonka minä otan
syliini ja kannan alas portaita myöten."

"Tota! Varo Totaa, minun herrani! Sinäpä se olet vallaton kuin pikku
lapsi!" Ameera nosti Totan polvelleen suojaan nauraen, kun Holden
sylissään kantoi heidät alas portaita. Tota avasi silmänsä ja hymyili
kuin pieni enkeli.

Hän oli hiljainen lapsi, ja ennenkuin Holden oikein taisi
käsittää, että hän oli maailmassakaan, oli hänestä kasvanut
pikku kullankarvainen lemmikki, joka oli tuon kaupungin laidassa
olevan talon itsevaltias. Nämä kuukaudet olivat täydellisen onnen
aikaa Holdenille ja Ameeralle -- onnen, joka oli vallan erillään
maailmasta, suljettuna tuon puisen oven takana, jota Pir Khan
vartioitsi. Päiväiseen aikaan Holden hoiti virkaansa säälien
sydämestään sellaisia, jotka eivät olleet yhtä onnellisia kuin hän,
ja osoittaen semmoista mieltymystä pikku lapsiin, että moni äiti
aseman pienissä seurueissa sekä ihmetteli että oli hyvillään. Illan
hämärtäessä hän palasi Ameeran luo, joka oli vallan täynnä juttuja
Totan ihmeellisistä toimista: kuinka hän oli taputellut käsiään
ja liikutellut sormiaan semmoisella voimalla ja tarkoituksella,
että se oli vallan ilmeinen ihme; kuinka hän sitten myöhemmin oli
aivan itsestään ryöminyt pois matalalta makuusijaltaan lattialle ja
seisonut molemmilla jaloillaan kolmen hengenvetämän ajan. "Ja ne
olivat pitkiä hengenvetämiä, sillä minun sydämeni oli ilosta vallan
värähtämättä", sanoi Ameera.

Sitten Tota otti leikkitoverikseen molemmat mullit, pienen harmaan
oravan, farao-rotan, joka eli kolossa kaivon luona, ja varsinkin Mian
Mittu papukaijan, jonka höyheniä hän armottomasti nyki, ja Mian Mittu
kirkui, kunnes Ameera ja Holden saapuivat.

"Voi sinua, veitikka! Sinä pikku jättiläinen! Noinko sinä
kohtelet veljeäsi katolla! _Tobah, tobah!_ Hyi, hyi! Mutta minäpä
tiedän loitsukeinon, joka tekee hänet viisaaksi kuin Suleiman ja
Aflatoun [Salomo ja Plato]. Katsoppas nyt", sanoi Ameera. Hän otti
koruompelulla koristetusta kukkarosta kourallisen manteleita. "Katso!
Me luemme seitsemän. Jumalan nimessä!"

Hyvin vihaisena ja höyhenet pörröllään asetettiin Mian Mittu häkkinsä
katolle, ja istuutuen lapsen ja linnun väliin Ameera musersi ja
kuori mantelin hampaillaan, jotka olivat manteliakin valkoisemmat.
"Tämä on varma taikakeino, minun elämäni; älä naura. Katso, minä
annan papukaijalle toisen puolikkaan ja Totalle toisen." Mian Mittu
nokkasi varovasti toisen puolikkaan Ameeran huulilta, ja hän suuteli
toisen puolikkaan lapsen suuhun, joka söi sen hitaasti, silmät
kummastelevina. "Tämän minä teen seitsemänä päivänä, ja varmaan hän,
joka on meidän omamme, on kasvava taitavaksi puhujaksi ja viisaaksi.
Oi Tota, mikä sinusta tuleekaan, kun kasvat mieheksi ja minä olen
harmaapäinen?" Tota veti lihavat jalkansa somasti käppyrään. Hän
osasi kontata eikä viitsinyt kuluttaa elämänsä kevättä turhissa
puheissa. Hän tahtoi nykiä Mian Mittu papukaijan höyheniä.

Kun Tota oli kohonnut arvoasteissa niin paljon, että oli
saanut hopeaisen vyön, joka yhdessä hänen kaulaansa ripustetun
neliskulmaisen ja hopeaan piirretyn tenhokalun kanssa muodosti
tärkeimmän osan hänen puvustaan, silloin hän läksi käydä lylleröimään
vaaralliselle retkelle pihan poikki Pir Khanin luo ja tarjosi hänelle
kaikki kalleutensa palkaksi, jos hän vain antaisi hänen ratsastaa
edes hiukkasen Holdenin hevosella. Tota oli nähnyt mummonsakin siten
hierovan kauppaa verannalla pikkutavarain kauppiaiden kanssa. Pir
Khan itki, asetti tuon pehmeän pikku jalan harmaahapsisen päänsä
päälle alamaisuutensa merkiksi ja kantoi rohkean seikkailijan
takaisin äitinsä syliin, vakuuttaen että Totasta oli tuleva monen
miehen johtaja, ennenkuin hänelle partakaan oli kasvanut.

Eräänä kuumana iltana, kun hän istui lattialla isänsä ja
äitinsä keskellä katsellen katupoikien alkamaa loppumatonta
paperileija-sotaa, hän pyysi isäänsä antamaan hänellekin
paperileijan, jota Pir Khan saisi lennättää, sillä häntä pelotti
leikkiä sellaisilla esineillä, jotka olivat häntä itseään suuremmat;
ja kun Holden sanoi häntä pikku narriksi, nousi hän seisomaan ja
sanoi verkalleen, syvästi tuntien oman arvonsa: _"Hum park nahin hai.
Hum admi hai."_ (Minä en ole mikään narri, minä olen mies.)

Tuo vastaus herätti omituisia tunteita Holdenissa ja pani hänet
todenteolla miettimään Totan tulevaisuutta.

Hänen ei olisi tarvinnut siitä huolehtia. Totan elämä tuotti liian
täydellistä iloa kestääkseen kauan. Siitä syystä se otettiin pois,
niinkuin monet asiat Intiassa otetaan pois, äkkiä ja aavistamatta.
Tämän talon pikku hallitsija, kuten Pir Khan häntä nimitti, kävi
surulliseksi ja valitteli vaivoja, hän, joka ei tuskista ennen mitään
tiennyt. Ameera, hurjana pelosta, hoiti häntä yöt päivät, mutta
toisen päivän aamun sarastaessa Intian tavallinen syyskuume sammutti
Totan elämän. Tuntui vallan mahdottomalta, että hän voisi kuolla,
ja Ameera ja Holden eivät ensimmältä voineet käsittää, että se
todellakin oli kuollut ruumis, joka makasi vuoteella. Sitten Ameera
löi päätään huoneen seinään ja olisi heittäytynyt pihakaivoon, ellei
Holden väkivoimalla olisi häntä estänyt.

Ainoastaan yksi armo suotiin Holdenille. Kun hän ratsasti virastoonsa
heleässä aamuvalossa, löysi hän siellä odottamassa tavattoman paksun
postilaukun, joka vaati tarkkaa miettimistä ja kovaa työtä. Hän ei
kuitenkaan käsittänyt tätä jumalien hyvyyttä.


III.

Kun kuula ensin iskee, ei se tuota enempää tuskaa kuin jos
hyppysillään hiukan nipistäisi. Runneltu ruumis ei ilmoita
vastalausettaan sielulle ennenkuin kymmenen tai viidentoista sekunnin
kuluttua. Sitten tulee jano, pakotus ja kuoleman kamppaus ja ääretön
valitusten paljous. Holden käsitti tuskansa hitaasti, niinkuin hän
oli käsittänyt onnensakin, ja hänellä oli sama pakottava tarve salata
sen pienimmätkin jäljet. Alussa hänestä tuntui vain, niinkuin jotain
olisi irtautunut hänestä ja että Ameera tarvitsi lohdutusta, kun
hän istui tuolla pää polviin kumarruksissa, väristen kun Mian Mittu
katolla huusi "Tota! Tota!" Lopulta koko hänen jokapäiväinen elämänsä
loukkasi häntä. Oli ilmeinen vääryys, että ainoakaan lapsi asemalla
oli elossa ja mellasteli iltasilla, kun hänen oma lapsensa makasi
kuolleena. Tuotti polttavaa tuskaa, kun joku niistä kosketti häntä,
ja kun onnelliset isät kertoivat lastensa viimeisistä urotöistä,
sattui se häneen kuin puukon pisto. Hän ei voinut selittää tuskaansa.
Hänelle ei ollut apua, ei lohdutusta, ei osanottoa, ja Ameera
kuljetti häntä joka ilta koko itsesyytösten helvetin läpi, joka on
valmistettu niille, jotka ovat kadottaneet lapsen ja uskovat, että
pikkuinen -- pienen pieni -- lisävarovaisuus olisi lapsen pelastanut.
Ei ole monta helvettiä, jotka olisivat tätä pahempia, mutta Holden
tuntee henkilön, joka on täydessä järjessään istuutunut miettimään,
voiko vai eikö voi häntä syyttää vaimonsa kuolemasta.

"Ehkä", oli Ameeran tapa sanoa, "ehkä minä en kylliksi suojellut
häntä. Suojelinko minä vai enkö minä suojellut häntä? Aurinko, joka
paistoi katolle, kun hän leikki siellä niin kauan yksinään, ja minä
-- _ahi_! minä olin käherryttämässä tukkaani -- aurinko ehkä silloin
tuotti häneen kuumeen. Jos minä olisin varoittanut häntä välttämään
aurinkoa, olisi hän ehkä elossa. Mutta, oi minun elämäni, sano, että
minä olen syytön! Sinä tiedät, että minä rakastin häntä niinkuin
rakastan sinua! Sano, että minua ei voi syyttää, muutoin minä kuolen
-- minä kuolen!"

"Ei ketään voi syyttää. Jumala sen tietää, ettei voi. Se oli
sallittu, ja kuinka me olisimme voineet sitä estää? Se on ollutta ja
mennyttä. Anna olleen olla, armas!"

"Hän oli minulle koko sydämeni. Kuinka minä voin olla ajattelematta
sitä, kun minun käsivarteni tuntee joka yö, että hän ei ole siinä?
_Ahi! Ahi!_ Oi Tota, tule takaisin minulle -- palaja jälleen, ja
olkaamme kaikki yhdessä kuten ennenkin!"

"Rauhoitu, rauhoitu! Itsesi tähden ja minun tähteni, jos rakastat
minua, rauhoitu."

"Tästä minä näen, että sinä et siitä välitä, ja mitäpä sinä
välittäisitkään? Valkoisten miesten sydän on kivestä ja sielu
raudasta. Voi, jos olisin mennyt oman kansani miehelle -- vaikka hän
olisi lyönytkin minua -- enkä milloinkaan olisi syönyt muukalaisen
leipää!"

"Olenko minä muukalainen, sinä poikani äiti?"

"Mikäs muu, sahib?... Voi, anna minulle anteeksi -- anna! Kuolema on
tehnyt minut hulluksi. Sinä olet minun sydämeni elämä, ja silmieni
valo, ja elämäni henki, ja -- ja minä olen työntänyt sinut luotani,
vaikkapa silmänräpäykseksi vain. Jos sinä menet pois, keltä minä
sitten pyydän apua? Älä suutu. Usko minua, se oli tuska, joka puhui,
enkä minä, sinun orjasi."

"Sen minä tiedän -- minä tiedän. Meistä kolmesta on nyt vain kaksi
jäljellä. Sitä suuremmalla syyllä meidän nyt pitäisi koettaa olla
yksi."

He istuivat lattialle vanhaan tapaansa. Oli lämmin yö aikaisin
keväällä, kalevantulet leimahtelivat taivaan rannalta, ja etäältä
kuului silloin tällöin hiljaista ukkosen jyrinää. Ameera nojautui
Holdenin syliin.

"Kuiva maa huutaa lehmän lailla sadetta, ja minä -- minä pelkään.
Näin ei ollut silloin kun me tähtiä luimme. Mutta sinä rakastat minua
yhtä paljon kuin ennen, vaikka yksi side on katkennut? Vastaa."

"Minä rakastan enemmän kuin ennen, sillä meidän yhteinen surumme on
uutena siteenä; ja sen sinä tiedät."

"Niin, tiedän", sanoi Ameera kuiskaten hiljaa. "Mutta minusta tuntuu
niin hyvältä, kun kuulen sinun sanovan niin, minun elämäni, joka olet
niin voimakas auttamaan. Minä en tahdo olla lapsi enää, vaan vaimo
ja sinulle apuna. Kuule. Anna minulle _sitarani_, niin tahdon laulaa
tyynesti."

Hän otti kevyen, hopealla silatun _sitaran_ ja alkoi laulaa suuresta
sankarista Raja Rasalusta. Käsi hapuili kieliä, ääni tuntui
epäröivältä ja taukosi vähän väliä, ja erään matalan äänen kohdalla
se muuttui tuoksi pieneksi kehtolaulu paraksi, jossa kerrotaan
pahasta variksesta:

    Luumut kasvaa varvikossa,
    maksaa pennin vaan,
    naula maksaa pennin vaan, _Baba_ -- pennin --

Sitten tulivat kyyneleet ja tuo surkea kapina kohtaloa vastaan,
kunnes hän nukkui hiljaa valitellen unissaan ja puristaen oikeata
käsivarttaan likelle ruumistaan, ikäänkuin olisi sillä tahtonut
suojella jotain, jota ei ollut siinä.

Tämän yön jälkeen elämä kävi hiukan helpommaksi Holdenille. Tuo
alituinen suru, jonka kuolema tuotti, pakotti hänet työhön, ja työ
virkisti häntä täyttämällä hänen ajatuksensa kahdeksan tai yhdeksän
tuntia päivässä. Ameera istui yksin kotona ja hautoi suruansa, mutta
hänkin kävi onnellisemmaksi, kun huomasi, että Holden oli tyynempi,
kuten naisten tapa on. He tunsivat onnea taas, mutta tällä kertaa
varovasti.

"Siitä syystä, että me rakastimme Totaa, hän kuoli. Jumala kadehti
meitä", sanoi Ameera. "Minä olen ripustanut suuren mustan saviastian
meidän ikkunaamme torjumaan pahoja silmäyksiä meistä, ja me emme saa
huutaa iloamme, vaan meidän pitää kulkea hiljaa tähtien alla, muutoin
Jumala löytää meidät. Eikös se ole hyvin puhuttu, sinä arvoton?"

Hän oli aikonut sanoa: sinä rakastettu, mutta muutti sen näyttääkseen
täten kuinka vakavasti hän tarkoitti, mitä oli puhunut. Mutta
suutelo, joka seurasi tuota uutta nimeä, oli semmoinen, että mikä
jumala tahansa olisi sitä kadehtinut. He kulkivat edestakaisin
sanoen: "Se on turhaa -- se on turhaa", ja toivoen että kaikki
haltiat nyt kuulisivat heitä.

Mutta haltiat hommailivat muita asioita. He olivat suoneet
kolmellekymmenelle miljoonalle ihmiselle neljä onnen vuotta, jolloin
ihmiset elivät mukavasti, vuodentulo oli varmaa ja syntyneitten
lukumäärä oli vuosi vuodelta kasvamassa; maakunnista ilmoitettiin,
että yksinomaan maataviljelevä väki oli lisääntynyt niin, että nyt
asui kullakin neliöpeninkulmalla tuota rasitettua maata vaihdellen
yhdeksästäsadasta kahteentuhanteen henkeen. Jo oli aika tehdä
tilaa. Parlamentin jäsen Ala-Tootingista, joka kulki ympäri Intiaa
silinterihattu päässä ja hännystakki yllä, puhui laveasti Britannian
lain siunauksesta ja lausui ainoana tarpeellisena toivomuksenaan,
että pantaisiin toimeen asianomaisesti vahvistettu valitsijasysteemi
ja yleinen äänioikeus. Hänen kärsivälliset isäntänsä hymyilivät ja
pyysivät häntä olemaan tervetullut, ja kun hän keskeytti puheensa
ilmoittaakseen sulosanoilla ihastustansa veripunaisesta dhak-puun
kukasta, joka nyt kukki liian aikaisin, siten ennustaen sairaita
aikoja, niin silloin he hymyilivät vielä entistä enemmän.

Kot-Kumharsenin maakunnan varapäällikkö se kerran klubissa puoleksi
leikillisesti kertoi erään tapahtuman, mikä sai Holdenin veren
jäähtymään, hänen kuunnellessaan loppujuttua.

"Hän ei kiusaa enää ketään. En ole eläessäni nähnyt niin
hämmästynyttä ihmistä. Voi helkkari, minä luulen, että hän aikoo
nostaa siitä kysymyksen parlamentissa. Hänen matkatoverinsa samassa
laivassa -- joka ruokapöydässä istui hänen vieressään -- sairastuu
koleraan ja kuolee kahdeksassatoista tunnissa. Älkää naurako, pojat.
Parlamentin jäsen Ala-Tootingista on äärettömästi suutuksissaan
siitä; mutta hän on vielä enemmän peloissaan. Minä luulen, että hän
hommaa kirkastetun persoonansa pois koko Intiasta."

"Minä antaisin hyvin paljon, jos kolera hänetkin tapaisi. Se
pidättäisi muutamia hänen kaltaisiaan valtioviisaita asemillaan.
Mutta mitä nyt kuuluu kolerasta? Tämähän on vallan liian aikaista
semmoisille seikoille", sanoi eräs hyödyttömän suolannuolimen
hoitaja. "Kyllä kai", sanoi maakunnan varapäällikkö miettiväisenä.
"Me olemme kasvattaneet heinäsirkat luonamme. Meillä on
paikka-paikoin kolera kaikkialla pohjoisessa -- me sanomme ainakin
'paikka-paikoin', siisteyden vuoksi. Kevättouot ovat huonot viidessä
maakunnassa, eikä kukaan ihminen näytä tietävän missä talvisateet
viipyvät. Meillä on nyt maaliskuu kohta käsissä. Minä en tahdo ketään
pelottaa, mutta minusta näyttä siltä, kuin luonto aikoisi lopettaa
laskunsa tänä kesänä paksulla verisellä viivalla."

"Juuri kun minä aioin pyytää virkavapautta", sanoi ääni toiselta
puolen huonetta.

"Tänä vuonna ei anneta paljon virkavapauksia, mutta sitä enemmän
taitaa tapahtua virkaylennyksiä. Minä olen tullut tänne anomaan
hallitukselta, että minun toivomani kanavan rakentaminen pantaisiin
hätäaputöitten luetteloon. Nyt on paha tuuli, joka ei ennusta mitään
hyvää. Minä saan vihdoin viimeinkin tuon kanavan valmiiksi."

"Se on siis tuo vanha veisu", sanoi Holden, "nälänhätä, kuume ja
kolera?"

"Ei, ei suinkaan! Ainoastaan paikkakunnallinen puute ja eri
vuodenaikoina esiintyvien tautien tavallista suurempi ilmaantuminen.
Sen saatte lukea kaikissa virallisissa ilmoituksissa, jos elätte
vielä ensi vuonna. Te olette onnen poika. Teillä ei ole vaimoa, joka
on toimitettava pois vaarapaikoilta. Vuoristoasemat tulevat olemaan
täynnä vaimoväkeä tänä vuonna."

"Minä luulen, että te olette taipuvainen liioittelemaan
basaarijuttuja", sanoi nuori virkamies sihteeristöstä. "Minä olen
huomannut --"

"Ehkä olette", sanoi maakunnan päällikkö, "mutta teillä on hyvin
paljon vielä huomattavaa, poikani. Sillä välin minä tahdon huomauttaa
teille --" Ja hän veti virkamiehen sivulle ja rupesi keskustelemaan
tuon kanavan rakennustavasta, joka oli semmoisena sydämenasiana
hänelle.

Holden palasi asuntoonsa ja alkoi ymmärtää, ettei hän ollut yksin
maailmassa ja että hän oli levoton toisen tähden, mikä on erinomaisen
tyydyttävä pelon tunne miehen sielulle.

Kaksi kuukautta myöhemmin, kuten päällikkö oli ennustanut, alkoi
luonto kuitata laskujansa verisellä kynällä. Heti kevättouon
kantapäillä alkoi kuulua leivän huuto, ja hallitus, joka oli
määrännyt, ettei kukaan saa kuolla nälkään, lähetti vehnää. Sitten
tuli kolera kaikilta kompassin suunnilta. Se hyökkäsi puolen
miljoonan lukuiseen pyhissävaeltaja-joukkoon erään pyhän arkun
luona. Moni kuoli jumalansa jalkain juureen, toiset pakenivat ympäri
maata tuoden ruton mukanaan. Se hiipi alkuasukasten vallitettuun
kaupunginosaan ja tappoi kaksisataa henkeä päivässä. Väki tulvaili
juniin, riippuen kiinni astuinlaudoissa ja lymyten vaunujen
katolla; ja kolera seurasi heitä, sillä joka asemalla vedettiin
asemasillalle kuolleita ja kuolevaisia, jotka haisivat kalkkivedelle
ja karbolihapolle. Ihmisiä kuoli tienvieriin, ja englantilaisten
hevoset säikähtivät ruumiita heinikossa. Sadetta ei kuulunut, ja maa
kovettui rautaiseksi, ettei kukaan pääsisi piiloutumaan sen sisään.
Englantilaiset lähettivät vaimonsa vuoristoon ja palasivat työhönsä,
yleten virassaan aina sitä myöten kuin heitä määrättiin täyttämään
rintamassa syntyneitä aukkoja. Holden, kipeänä pelosta, että ehkä
kadottaisi kalleimman aarteensa maan päällä, oli koettanut parastansa
saadakseen Ameeran lähtemään äitinsä kanssa Himalayan tienoille.

"Minkätähden minä menisin?" sanoi hän eräänä iltana katolla.

"Täällä on tautista, ja väkeä kuolee, ja kaikki valkoiset _mem-logit_
ovat menneet."

"Kaikkiko?"

"Kaikki -- paitsi ehkä joku vanha jöröpää, joka loukkaa miehensä
sydäntä jäämällä tänne kuoleman vaaraan."

"No niin; se joka jää, on minun sisareni, ja sinä et saa häntä
ylenkatsoa, sillä minäkin käyn vanhaksi. Minä olen iloinen siitä,
että kaikki ylpeät valkoiset _mem-logit_ ovat menneet."

"Puhunko minä vaimolle vai lapselle? Lähde vuoristoon, ja minä pidän
huolen siitä, että sinä matkustat kuin kuninkaan tytär. Ajattele,
lapsukainen. Punaiseksi kiillotetuissa mullivaunuissa, jotka ovat
hunnuilla ja uutimilla peitetyt, metalliset papukaijat vaunujen
aisoissa ja punainen vaate riippumassa. Minä lähetän kaksi palvelijaa
sinua saattamaan ja --"

"Lopeta jo! Sinä se olet lapsi, kun tuommoista puhut. Mitä hyötyä
minulla on semmoisista leluista? Hän olisi hyväillyt mulleja,
leikkinyt satulaloimella. Hänen tähtensä ehkä -- sinä olet tehnyt
minut hyvin englantilaiseksi -- minä olisin lähtenyt. Nyt minä en
tahdo. Antaa _mem-logien_ paeta."

"Heidän miehensä lähettävät heidät, armas."

"Hyvin sinä puhut. Mistä saakka sinä olet ollut minun mieheni,
jolla on valta määrätä, mitä minun tulee tehdä? Minä olen vain
synnyttänyt sinulle pojan. Sinä olet minulle ainoastaan sieluni
koko toivo. Kuinka minä voisin erota sinusta, kun tiedän, että jos
sinua onnettomuus kohtaisi, vaikkapa niin pienen pieni kuin minun
pikkusormeni kynsi -- eikös se ole pieni? -- niin minä sen tietäisin,
vaikka olisin paratiisissa? Ja täällä, tänä kesänä sinä voisit kuolla
-- ah, _janee_, kuolla! -- ja kuollessasi pyytäisit apua valkoiselta
vaimolta ja viimeisessä silmänräpäyksessä hän ryöstäisi sinun lempesi
minulta."

"Mutta lempi ei synny silmänräpäyksessä eikä kuolinvuoteella."

"Mitä sinä tiedät lemmestä, sinä kivisydän? Hän ottaisi sinun
viimeiset kiitoksesi, ja Jumalan ja Profeetan ja Beebee Miriamin
kautta, sitä minä en milloinkaan kestäisi. Minun herrani ja minun
armaani, älä puhu enää tuommoista järjetöntä minun poislähdöstäni.
Siellä, missä sinä olet, siellä olen minäkin. Sillä hyvä."

Hän kietoi käsivartensa Holdenin kaulaan ja pani kämmenensä hänen
suulleen.

Eipä ole juuri onnea täydellisempää kuin se, joka on anastettu miekan
varjossa. He istuivat yhdessä nauraen ja nimittäen toisiaan vallan
ääneensä kaikilla lempinimillä, jotka suinkin saattoivat herättää
jumalien raivoa. Kaupunki heidän allaan oli täynnä omaa kurjuuttaan.
Rikkivalkeat leimusivat kaduilla, väki hindulaisissa temppeleissä
kirkui ja ulvoi, sillä jumalat eivät tahtoneet kuulla näinä päivinä.
Suuren muhamettilaisen alttarin luona pidettiin jumalanpalvelusta,
ja minareeteista kaikui melkein lakkaamatta kutsu rukouksiin. He
kuulivat valitukset taloista, joissa kuolo oli käynyt, ja kerran
kuului erään äidin tuskanhuuto, hän kun oli menettänyt lapsensa ja
rukoili häntä palajamaan takaisin. Hämärässä he näkivät kuolleita
kannettavan pitkin kaupungin katuja, ja jokaista paaria seurasi oma
pieni murehtijajoukkonsa. Siitä syystä he suutelivat toisiaan ja
värisivät.

Luonnon lasku oli verinen ja ankara, sillä maa oli kovin rasittunut
ja tarvitsi hengenvuoroa ennenkuin jokapäiväiselämän virta taas pääsi
peittämään sen. Kypsymättömien isien ja kehittymättömien äitien
lapsilla ei ollut mitään vastustusvoimaa. He olivat peloissaan
ja odottivat hiljaa, että miekka taas kätkeytyisi tuppeensa
marraskuussa, jos niin oli sallittu. Englantilaisten joukossa
syntyi aukkoja, mutta ne aukot täytettiin. Hallituksen hätäaputyöt,
kolerasairaalat, lääkkeiden jakaminen ja mahdollinen terveydenhoito
menestyivät, sillä niin oli käsketty.

Holdenia oli käsketty pitämään varalta, että olisi valmiina lähtemään
täyttämään sen miehen paikkaa, joka ensiksi kaatuisi. Jokaisena
päivänä hänen täytyi olla kaksitoista tuntia näkemättä Ameeraa; ja
hän saattoi kuolla kolmen tunnin kuluessa. Holden ajatteli, millaista
hänen tuskansa olisi, ellei hän kolmeen kuukauteen saisi nähdä
Ameeraa, taikka jos Ameera kuolisi hänen ollessaan poissa. Hän oli
niin varman varma siitä, että Ameera kuolisi -- niin varma, että kun
hän nosti katseensa sähkösanomasta ja näki Pir Khanin hengästyneenä
ovessa, niin hän naurahti ääneensä. "No?" -- kysyi hän.

"Kun huuto kaikuu yössä ja henki värähtelee kurkussa, kuka tietää
tenhovoiman, joka silloin voi auttaa? Joudu nopeaan, taivahinen. Se
on musta kolera."

Holden ratsasti täyttä karkua kotiinsa. Taivas oli synkkänä pilvistä,
sillä tuo kauan viipynyt sade oli nyt saapunut ja kuumuus oli
vähenemässä. Ameeran äiti oli häntä vastassa pihalla valitellen: "Hän
on kuolemaisillaan. Hän on kuoleman oma. Hän on jo melkein kuollut.
Mitä minun pitää tehdä, sahib?"

Ameera makasi siinä huoneessa, jossa Tota oli syntynyt. Hän ei
ollenkaan liikahtanut, kun Holden tuli, sillä ihmissielu rakastaa
yksinäisyyttä, ja kun se on valmis lähtemään pois, se lymyää
usvaiseen rajamaahan, johon elävät ihmiset eivät voi sitä seurata.
Musta kolera tekee työnsä hiljaa ja selittämättä. Ameera oli
eroamaisillaan elämästä, ikäänkuin kuolon enkeli itse olisi laskenut
kätensä hänen päällensä. Tuo nopea hengitys näytti osoittavan, että
hän joko pelkäsi tai tunsi tuskaa, mutta ei silmä eikä suu vastannut
Holdenin suuteloihin. Tässä ei voinut mitään, ei sanoa, ei tehdä.
Holden saattoi vain odottaa ja kärsiä. Sateen ensi pisarat alkoivat
tipahdella katolle, ja hän saattoi kuulla ilohuutoja kuivuneesta
kaupungista.

Sielu palasi takaisin vähäksi aikaa, ja huulet liikkuivat. Holden
kumartui alas kuuntelemaan. "Älä ota mitään minusta", sanoi Ameera.
"Älä ota mitään hivuksia minun päästäni. _Hän_ pakottaisi sinut
polttamaan ne sitten myöhemmin. Sen liekin minä tuntisin. Lähemmä!
Tule lähemmäksi! Muista vaan, että minä olin sinun ja synnytin
sinulle pojan. Vaikka sinä huomenna naisit valkoisen naisen, on
sinulta ainaiseksi otettu pois tuo ilo puristaa syliisi esikoista
poikaasi. Muista minua, kun poikasi on syntynyt -- tuo poika, joka
on kantava sinun nimeäsi kaikkien kuullen. Hänen onnettomuutensa
tulkoon minun päälleni. Minä tunnustan -- minä tunnustan" -- huulet
henkäisivät loppusanat hänen korvaansa -- "ettei ole muuta jumalaa
kuin -- -- sinä armas."

Sitten hän kuoli. Holden istui hiljaa, ja kaikki hänen ajatuksensa
olivat hyytyneet, kunnes hän kuuli Ameeran äidin nostavan uudinta.

"Onko hän kuollut, sahib?"

"Hän on kuollut."

"Silloin minun pitää murehtia, ja sitten minä otan tämän talon
huonekalut huostaani; sillä ne tulevat olemaan minun. Eihän sahib
tahdo sitä kieltää. Sehän on niin vähän, niin kovin vähän, sahib, ja
minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin maata mukavasti."

"Jumalan tähden, ole vaiti nyt! Mene valittamaan jonnekin, jossa minä
en voi sinua kuulla."

"Sahib, hän on haudattava neljän tunnin kuluessa."

"Minä tunnen tavat. Minä menen ennenkuin hänet viedään pois. Se
seikka on sinun vallassasi. Pidä huolta, että vuode -- jolla -- jolla
-- hän lepää --"

"Ahaa! Tuo kaunis punainen sohva. Minä olen jo kauan toivonut --"

"Että vuode jätetään koskematta minua varten. Kaikki muu koko
talossa on sinun. Vuokraa rattaat, ota kaikki ja mene pois ja korjaa
ennen auringon nousua kaikki tyyni paitsi sitä, mitä olen käskenyt
säästämään itselleni."

"Minä olen vanha vaimo. Minä tahtoisin viipyä täällä edes
murehtimispäivät, ja nyt on sadekin juuri alkanut. Minnekkä minä
menen?"

"Mitä se minua liikuttaa? Minun käskyni on, että sinä menet.
Huonekalut ovat tuhannen rupeen arvoiset, ja minun lähettilääni tuo
sinulle sata rupeeta tänä iltana."

"Se on kovin vähän. Ajattele rattaiden vuokraa."

"Sinä et saa mitään, ellet nyt lähde ja joutuun! Oi vaimo, mene
tiehesi ja jätä minut kuolleeni luo!"

Äiti mennä laahusti alas rappusia ja huolissaan, että vain saisi
huonekalut haltuunsa, unohti valittaa. Holden jäi Ameeran luo,
ja sade tulvaili katolle. Hän ei voinut ajatella yhtäjaksoisesti
tuon melun tähden, vaikka kyllä koetti. Sitten neljä lakanoihin
verhottua, aaveen tapaista olentoa hiipi yksitellen huoneeseen ja
tirkistelivät häntä huntujensa läpi. Ne olivat kuolleen pesijöitä.
Holden läksi huoneesta ja meni hevosensa luo. Hän oli saapunut tänne
kuolettavassa, tukahduttavassa helteessä kahlaten nilkankorkuisessa
tomussa. Nyt hän löysi pihan sateen valamana lammikkona täynnä
sammakoita; keltainen puro tulvaili portin alitse, ja vinkuva tuuli
ajoi sadenuolet rakeitten tapaan multavalleja vastaan. Pir Khan
värisi pienessä kojussaan portin luona, ja hevonen polki levottomana
vedessä.

"Minulle on kerrottu sahibin käsky", sanoi Pir Khan. "Se on hyvä.
Tämä talo on nyt autio. Minä menen myöskin, sillä minun apinanaamani
muistuttaisi vain siitä, mikä on ollut. Mitä sohvaan tulee, tuon
minä sen aamulla sinun taloosi. Mutta muista, sahib, se on oleva
sinulle kuin puukko, jota väännetään vereksessä haavassa. Minä lähden
toivioretkelle enkä tahdo mitään rahaa. Minä olen lihonut armollisen
herrani turvissa, jonka suru on minun suruni. Viimeisen kerran minä
pidän suitsia sinulle."

Hän kosketti Holdenin jalkaa molemmilla käsillään, ja hevonen juosta
karahutti tielle, jossa kahisevat bamburuo'ot tavoittelivat taivasta
ja kaikki sammakot kurnuttivat. Holden ei voinut sateelta nähdä
mitään. Hän peitti silmänsä käsillään ja jupisi: "Voi sinä peto! Sinä
petomainen peto!"

Uutinen hänen surustaan oli jo tunnettu hänen asunnossaan. Hän
saattoi sen huomata isäntänsä silmistä, kun Ahmed Khan kantoi sisään
hänen ruokansa ja ensi kerran elämässään laski kätensä Holdenin
olkapäälle sanoen: "Syö, sahib, syö. Ruoka on hyvää surussa. Olen
minäkin kokenut semmoista. Mutta varjot syntyvät ja katoavat, sahib.
Varjot syntyvät ja katoavat. Tässä on keitetyltä munia."

Holden ei voinut syödä eikä nukkua. Taivas lähetti alas kahdeksan
tuumaa sadetta sinä yönä, pesten maan puhtaaksi. Vesi repi alas
valleja, turmeli tiet ja aukoi matalat haudat muhamettilaisella
hautausmaalla. Koko seuraavan päivän satoi, ja Holden istui hiljaa
kotonaan ajatellen suruaan. Kolmannen päivän aamuna hän sai
sähkösanoman, joka sisälsi ainoastaan seuraavaa: "Ricketts, Myndonie.
Kuolemaisillaan. Holden. Ylennetty. Heti." Silloin hän ajatteli,
että ennenkuin hän lähtee, tahtoisi hän nähdä tuon talon, jossa hän
oli ollut herra ja hallitsija. Ilma selkisi hiukan. Pahanhajuinen
maa höyrysi, ja Holden oli kiireestä kantapäihin saakka punainen
pistävästä kuumuudesta, jonka tukehduttava kosteus synnytti.

Hän huomasi, että sade oli repinyt alas mullasta rakennetut
portin patsaat ja tuo raskas puuovi, joka oli hänen maailmaansa
suojannut, riippui retkallaan yhdestä saranasta. Pihalla kasvoi
kolmen tuuman korkuista ruohoa; Pir Khanin maja oli tyhjä, ja
turvonneet katto-oljet riippuivat kattolautojen välissä. Harmaa
orava oli ottanut haltuunsa verannan, ikäänkuin talo olisi ollut
autiona kolmekymmentä vuotta eikä vain kolme päivää. Ameeran äiti
oli vienyt pois kaikki paitsi homeisia niinimattoja. Pienten
skorpionien rapsuttaminen, kun ne juosta vilistivät lattian poikki,
oli ainoa ääni koko talossa. Ameeran huone ja tuo toinen huone,
jossa Tota oli asunut, oli paksussa homeessa; ahtaat portaat, jotka
johtivat katolle, olivat raitaiset ja täplikkäät sateen tuomasta
mudasta. Holden näki kaiken tämän, tuli ulos taas ja tapasi tiellä
vuokraisäntänsä Durga Dass'in -- majesteetillisena, ystävällisenä,
puettuna valkoiseen musliiniin ja ajaen yksin-istuttavissa kääseissä.
Hän tuli katsomaan taloaan, nähdäkseen kuinka katot kestivät
ensimäisen sateen hyökkäystä.

"Minä olen kuullut", sanoi hän, "että te ette enää tule vuokraamaan
tätä taloa, sahib?"

"Mitä aiotte tehdä sillä?"

"Minä ehkä vuokraan sen pois uudelleen."

"Silloin tahdon pitää sen kunnes tulen takaisin."

Durga Dass oli vaiti hetkisen. "Älkää huoliko siitä, sahib", sanoi
hän. "Kun minä olin nuori mies, niin minäkin -- Mutta nyt minä olen
porvariston jäsen. Hohhoo! Ei. Kun linnut ovat lentäneet pois, mitä
silloin enää pesällä tekee? Minä annan repiä sen alas; aina minä
hirsistä jonkun hinnan saan. Se on revittävä alas ja maistraatti
rakennuttakoon kadun sen poikki paloportaista kaupungin muuriin,
kuten he tahtovat. Niin ettei kukaan voi tietää, millä paikalla tämä
talo on seissyt."



Yli rajain.


Jokaisen pitäisi aina kaikissa olosuhteissa pysyä omassa säädyssään,
rodussaan ja piirissään. Pysykööt valkoiset valkoisten luona ja
mustat mustien parissa. Silloin eivät mitkään asiain luonnollista
kulkua häiritsevät seikat tapahdu äkkiarvaamatta.

Tässä kertomuksessa puhutaan miehestä, joka vallan tahallaan
heittäytyi arvokkaan jokapäiväisseuraelämän varmojen rajojen
ulkopuolelle.

Ensiksikin hän tiesi liian paljon; ja toiseksi hän näki liian paljon.
Hän tunkeutui liian syvälle alkuasukkaiden elämään; mutta ei hän enää
milloinkaan tee sitä uudestaan.

Kaukana kaupungin keskessä Jitha Megjin _busteen_ takana on Amir
Nathin laskuoja, joka päättyy rautaristikko-ikkunalla varustettuun
umpimuuriin. Laskuojan päässä on iso karjatarha, ja muureissa
molemmin puolin ojaa ei ole ikkunoita. Ei Suchet Singh eikä Gaur
Chand salli naistensa katsella maailmaa. Jos Durga Charan olisi
ajatellut samoin kuin he, niin hän nyt olisi onnellisempi, ja pikku
Bisesa olisi voinut leipoa omat leipänsä. Hänen huoneestaan saattoi
nähdä tuon rautaristikkoisen ikkunan kautta ahtaan pimeän laskuojan,
jonne ei aurinko milloinkaan paistanut ja jossa puhvelit piehtaroivat
sinisessä mudassa. Hän oli leski, noin viidentoista vuoden vanha, ja
hän rukoili yöt päivät, että Jumala lähettäisi hänelle rakastajan;
sillä hän ei hyväksynyt yksinään-elämistä.

Eräänä päivänä mies -- Trejago oli hänen nimensä -- sattui tulemaan
Amir Nathin laskuojalle kävellessään noin ilman aikojaan; ja
päästyään puhvelien ohi hän kompastui suureen rehukasaan.

Silloin hän huomasi, että laskuojan päässä oli loukku, ja hän kuuli
hiukan naurun hihitystä ristikkoikkunan takaa. Se kuului sievältä,
tuo pieni naurun hihitys, ja Trejago, joka tiesi, että nuo vanhat
"Tuhannen ja yhden yön" sadut ovat tällaisissa suhteissa erittäin
sopivia neuvonantajia, hiipi ikkunan alle ja kuiskasi värssyn "Har
Dyalin lemmenlaulusta", joka alkaa:

    "Voiko kukaan seistä suorassa,
    kasvot loistavaa aurinkoa kohti,
    taikka rakastaja lemmittynsä luona?

    Jos jalkani horjuvat,
    oi sydämeni sydän,
    voiko minua moittia siitä,
    olenhan ihanuutesi loiston häikäisemä?"

Rautaristikon takaa kuului naisen rannerenkaan hiljainen kalina, ja
vieno ääni jatkoi laulun viidennestä värssystä:

    "Voi, voi, saattaako kuu kertoa lemmestään lootuskukalle,
    kun taivaan portit ovat suljetut ja sadepilvet kokoontuvat?

    He ovat ryöstäneet minun lemmittyni
    ja vieneet hänet kuormahevosilla pohjoiseen päin.

    Rautavitjat he panivat minun armaani jalkoihin.

    Käske nuolenampujain joutua -- -- --"

Ääni lakkasi äkkiä, ja Trejago läksi pois Amir Nathin laskuojalta
ihmetellen kuka kumma se saattoi laulaa "Har Dyalin lemmenlaulun"
niin suloisesti.

Seuraavana aamuna, kun hän ajoi virastoonsa, vanha vaimo pisti käärön
hänen rattailleen. Käärössä oli lasisen rannerenkaan puolikas,
veripunainen _dhak_-kukka, pieni _bhusa_ eli rehutukko ja yksitoista
kardemummaa. Tämä käärö oli kirje -- ei tuommoinen kömpelö, harmia
tuottava kirje, vaan viaton, salaperäinen rakkauskirje.

Trejago tiesi liian paljon näistä asioista, kuten jo sanoin. Ei
ainoankaan englantilaisen pitäisi osata selittää esinekirjettä. Mutta
Trejago lateli kaikki esineet virastopulpettinsa kannelle ja alkoi
niitä tutkistella.

Särkynyt lasirengas merkitsee koko Intiassa hindulaista leskeä, sillä
kun mies kuolee, niin vaimon rannerenkaat rikotaan käsivarsista.
Trejago ymmärsi tuon pienen lasipalan merkityksen. _Dhak_-kukka
merkitsee joko "toivon", "tule", "kirjoita" tahi "vaara", aina sen
mukaan millaisten esineiden kanssa se on. Yksi kardemumma merkitsee
"mustasukkainen", mutta kun jotakin esinettä on useampia samassa
esinekirjeessä, niin ne kadottavat varsinaisen merkityksensä ja
niillä tarkoitetaan vain aikaa taikka, jos suitsutusainetta, juustoa
tahi sahramia seuraa mukana, paikkaa. Ilmoitus oli siis seuraava:
-- "Leski -- _dhak_-kukka ja _bhusa_, -- kello yksitoista."
_Bhusa_-tukko selvitti seikan Trejagolle. Hän ymmärsi, -- nämä
kirjeet antavat paljon tilaa vaistomaisille otaksumisille -- että
_bhusa_-tukko oli otettu tuosta suuresta rehukasasta, johon hän oli
kompastunut Amir Nathin laskuojan luona, ja että kirje mahtoi olla
ristikkoikkunan takana asuvan henkilön lähettämä; ja tämä henkilö oli
leski. Kirje sisälsi siis tämän: -- "Leski laskuojan luona, jossa on
_bhusa_-kasa, pyytää teitä tulemaan kello yksitoista."

Trejago viskasi kaikki kapineet tuleen ja naurahti. Hän tiesi, että
Idässä ei ollut tapana käydä lempiseikkailuilla ikkunoiden alla kello
yhdentoista aikaan aamupäivällä, eivätkä naiset liioin viikkokausia
edeltäkäsin sovi siitä milloinka yhdytään. Siis hän meni samana
iltana kello yksitoista Amir Nathin laskuojalle puettuna _boorkaan_,
joka peittää miehen yhtä hyvin kuin naisenkin. Heti kun kaupungin
kellot olivat lyöneet, vieno ääni ristikkoikkunan takana alkoi laulaa
"Har Dyalin lemmenlaulua" siitä värssystä alkaen, jossa panthanityttö
pyytää Har Dyalia palaamaan. Tämä laulu on hyvin kaunis alkukielellä.
Käännöksessä sen surumielisyys haihtuu. Se on jokseenkin tällainen:

    "Yksin katolla ma kuljen, käännyn pohjoisehen päin.
    Katselen ma salamoita, kuin ne loistaa välkähtäin.
    Kaiun kuulen askeltesi, pohjoisesta kuulen tään.
    Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!

    Juuressa mun jalkojeni basaari on hiljainen.
    Kamelit ja sotavangit uupuneet on unehen,
    merkit voittoretkiesi lepoon painaneet on pään.
    Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!

    Isän vaimon vanhan on jo ikä saanut uupumaan,
    minä raukka taloss' isän orjana vain olla saan,
    leiväksen sain surun suuren, kyyneliä juomaan jään.
    Tule, riennä, armahani, muutoin kuolen ikävään!"

Kun laulu loppui, Trejago astui esiin ristikkoikkunan alle ja
kuiskasi: -- "Minä olen täällä."

Bisesa oli kaunis tyttö.

Sinä iltana sai moni seikka alkunsa, ja silloin alkoi myöskin
kaksinaiselämä, niin hurja, että Trejago nykyjään joskus epäilee,
eikö kaikki liene ollut unta vain. Bisesa taikka hänen vanha
palvelijansa, sama, joka oli tuonut esinekirjeen, oli irroittanut
rautaristikon muurista, niin että ikkuna avautui sisäänpäin ja
muuriin syntyi siten neliskulmainen aukko, jonne sukkela mies saattoi
kiivetä.

Päiväiseen aikaan Trejago hoiti totuttuun tapaansa virastotyötään
taikka pukeutui vierailupukuunsa ja kävi vieraissa aseman naisten
luona, itsekseen aprikoiden, että kuinkahan kauan he olisivat
tuntevinaan häntä, jos tietäisivät pikku Bisesa raukasta. Illalla,
kun koko kaupunki oli levolla, hän kääriytyi pahanhajuiseen
_boorkaan_, kulki Jitha Megjin _busteen_ läpi, kääntyi nopeasti
Amir Nathin laskuojalle nukkuvan karjan ja mykkien muurien ohi,
ja sitten vihdoin viimeinkin Bisesan luo; siellä hän kuuli vanhan
vaimon hengittävän syvään ja tasaisesti tuon pienen kolkon huoneen
oven takana, jonka Durga Charan oli antanut sisarensa tyttärelle
asunnoksi. Kuka taikka mikä Durga Charan oli, sitä Trejago ei
milloinkaan kysynyt, ja kuinka kummassa häntä ei huomattu eikä
otettu kiinni, sitä hän ei ihmetellyt, ennenkuin hänen tunteensa oli
tyyntynyt ja Bisesa... mutta siitä puhumme sittemmin.

Bisesa oli alituisena ilona Trejagolle. Hän ei tuntenut asioita
enemmän kuin linnunpoikanen, ja hänen hullunkuriset mietteensä
ulkomaailman tapahtumista, jotka huhuina tunkivat hänenkin luokseen,
huvittivat Trejagoa melkein yhtä paljon kuin hänen sopertelevat
kokeensa lausua hänen nimensä -- "Christopher". Ensimäistä tavua oli
hänen aina mahdoton lausua ja hän teki lystinnäköisiä pikku liikkeitä
ruusukätösillään, ikäänkuin olisi tahtonut viskata pois koko nimen,
ja sitten hän laskeutuen polvilleen Trejagon eteen kysyi häneltä,
vallan samalla tavalla kuin englantilainenkin nainen olisi tehnyt,
rakastiko Trejago todellakin häntä. Trejago vannoi rakastavansa häntä
enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Joka oli totta.

Kun tätä hulluutta oli kestänyt noin kuukauden päivät, pakottivat
olosuhteet Trejagon toisessa elämässä hänet osoittamaan erityistä
kohteliaisuutta eräälle naistuttavalleen. Se on varma, että
tällaisista asioista ei kerrota ainoastaan omien maanmiesten
piirissä, vaan ainakin sataviisikymmentä alkuasukasta niistä tietää
myöskin. Trejagon piti olla kävelemässä tämän neidin kanssa ja
jutella hänen kanssaan musiikkilehterillä sekä pari kolme kertaa
käydä hänen kerallaan ajelemassa; eikä hän hetkeäkään epäillyt,
että tämä vaikuttaisi hänen rakkaaseen salaiseen elämäänsä. Mutta
uutinen levisi tavalliseen mystilliseen tapaan suusta suuhun, kunnes
Bisesan palvelija sai siitä kuulla ja kertoi Bisesalle. Lapsi kävi
surulliseksi ja teki taloustoimensa huonosti, niin että Durga
Charanin vaimo löi häntä.

Viikkoa myöhemmin Bisesa torui Trejagoa hänen uskottomuudestaan.
Hän ei ymmärtänyt kierrellä, vaan puhui suoraan. Trejago nauroi ja
Bisesa polki pientä jalkaansa -- pienoista jalkaansa, hieno kuin
rinkikukkanen, jonka saattoi piilottaa käteensä.

Paljon siitä, mitä on kirjoitettu "itämaisesta intohimosta ja
herkkätuntoisuudesta", on liioiteltua ja toisen suusta kuultua, mutta
on siinä vähän tottakin; ja kun englantilainen huomaa tuon vähän,
niin se tuntuu vallan yhtä liikuttavalta kuin mikä intohimo tahansa
hänen omassa säännöllisessä elämässään. Bisesa raivosi ja riehui ja
vihdoin uhkasi tappaa itsensä, ellei Trejago heti lupaisi jättää
tuota vierasta memsahibia, joka oli tullut heidän väliinsä. Trejago
koetti selittää ja näyttää hänelle, ettei hän ymmärtänyt näitä
asioita kuten länsimaalaiset. Bisesa nousi ja sanoi yksinkertaisesti:

"En ymmärrä. Mutta sen minä vain tiedän, että ei se ole hyvä, että
sinä _sahib_ olet käynyt minulle rakkaammaksi omaa sydäntäni. Sinä
olet englantilainen. Minä olen vain musta tyttö" -- hän oli vaaleampi
rahapajan kultatankoja -- "ja mustan miehen leski".

Sitten hän nyyhkytti ja sanoi: "Mutta oman sieluni ja äitini sielun
kautta vannon, että minä rakastan sinua. Sinulle ei mitään pahaa saa
tapahtua, käyköönpä minulle kuinka tahansa."

Trejago puheli lapselle ja koetti häntä rauhoittaa, mutta hän näytti
vallan luonnottomasti liikutetulta. Hän sanoi, ettei mikään muu
häntä tyydytä kuin se, että heidän suhteensa nyt kerrassaan loppuu.
Trejagon pitää mennä pois nyt heti. Ja hän meni. Kun hän hyppäsi
ulos ikkunasta, suuteli tyttö hänen otsaansa kahdesti, ja hän kulki
kotiinsa mietteissään.

Viikko kului ja kolmekin viikkoa, eikä Bisesa lähettänyt mitään
tietoja. Trejago, jonka mielestä tätä eroa oli kestänyt vallan kyllin
kauan, meni Amir Nathin luo laskuojalle viidennen kerran kolmen
viikon kuluessa, toivoen, että vastattaisiin hänen kolkutukseensa
huojuvaan ristikkoon. Eikä hän erehtynyt.

Nyt oli uusikuu ja valon säde sattui suorastaan Amir Nathin
laskuojaan ja ristikkoikkunaan, joka vedettiin syrjään, kun hän
koputti. Huoneen mustasta pimeydestä Bisesa ojensi käsivartensa
kuutamoon. Molemmat kädet olivat ranteista poikki leikatut ja tyngät
olivat jo melkein parantuneet.

Sitten, kun Bisesa painoi päänsä käsivarsiensa väliin ja itkeä
nyyhkytti, joku huoneesta karjaisi kuin villi peto, ja terävä
esine -- veitsi, miekka tahi keihäs -- lensi Trejagon _boorkaan_.
Se ei lävistänyt hänen ruumistaan, vaan tunkeutui erääseen kupeen
lihakseen, ja sen haavan tähden hän ontui hieman koko loppuikänsä.

Ristikko vedettiin paikoilleen. Huoneesta ei näkynyt mitään elon
merkkiä -- ei muuta kuin kirkas kuutamo korkealla muurilla ja pimeys
Amir Nathin laskuojalla.

Sitten ei Trejago muista muuta, kuin että hän raivottuaan ja
riehuttuaan kuin hullu noiden armottomien muurien välillä huomasi
olevansa joen rannalla aamun sarastaessa, ja siellä hän heitti pois
_boorkansa_ ja läksi paljain päin kotiinsa.

Mikä tähän surulliseen loppuun oli syynä -- oliko Bisesa
aiheettomassa epätoivossaan kertonut kaikki, vai oliko suhde älytty
ja hänet pakotettu kiduttamalla tunnustamaan, tiesikö Durga Charan
Trejagon nimen, ja mikä tuli Bisesan kohtaloksi -- tuota kaikkea
Trejago ei tiedä vielä tänäkään päivänä. Jotain hirveätä oli
tapahtunut, ja ajatus siitä, mitä se mahtoi olla, vaivaa Trejagoa
öillä silloin tällöin ja pitää hänet valveilla aamuun asti. Omituista
tässä on, ettei hän tiedä, missä Durga Charanin talon etupuoli on.
Mahdollisesti se on semmoiseen pihaan päin, joka on yhteinen kahdelle
tai useammalle talolle, taikka ehkä se lienee jonkun Jitha Megjin
_busteen_ kadun takana. Trejago sitä ei tiedä. Hän ei voi saada
Bisesaa -- pikku Bisesa raukkaa -- takaisin enää. Hän on kadottanut
hänet alkuasukkaiden kaupunginosaan, jossa jokaisen miehen talo on
niin vartioitu ja niin salaperäinen kuin hauta; ja ristikkoikkuna
Amir Nathin laskuojaan päin on muurattu umpeen.

Mutta Trejago käy vierailemassa säännöllisesti, ja häntä pidetään
sangen siistinä miehenä.

Hänessä ei ole mitään erinomaista muuta kuin se, että hänen oikea
jalkansa on hiukan jäykkä, johon on syynä jänteen nyrjähtäminen.



Dungaran tuomio.


Tätä juttua kerrotaan vielä _Sâl_-lehdoissa Berbulda-vuoristossa,
ja asian vakuudeksi osoittavat kertojat katotonta ja ikkunatonta
lähetystaloa. Suuri jumala Dungara, kaikkien olevien esineiden
hallitsija, hirmuinen, yksisilmäinen, kantava punaista
elefantinhammasta, teki tuon kaiken; ja jokainen, joka ei usko
Dungaraan, tulee saastutetuksi Yat-hulluudella -- sama hulluus, joka
rankaisi Buria Kolin poikia ja tyttäriä, kun he kääntyivät pois
Dungarasta ja pukivat päälleen vaatteita. Niin sanoo Athon Dazé, joka
on pyhän arkun ylimäinen pappi ja punaisen elefantinhampaan vartia.
Mutta jos kysyt Buria Kolien apulaisveronkantajalta ja päälliköltä
tuota asiata, niin hän nauraa -- ei siitä syystä, että hän tahtoisi
olla ilkeä lähetystointa kohtaan, vaan siitä syystä, että hän itse
oli näkemässä, kuinka Dungaran kosto kohtasi kunnianarvoisan Justus
Krenkin, Tübingenin lähetystoimen pastorin, hengellisiä lapsia ja
Lottaa, hänen siveätä vaimoansa.

Jos kuka kuitenkin ansaitsi jumalien hyvää kohtelua, niin oli se
juuri kunnianarvoisa pastori Justus, ennen muinoin heidelbergiläinen,
joka pelkästä kutsumuksesta läksi erämaihin ja otti keltatukkaisen,
sinisilmäisen Lotan kanssaan. "Me tahdomme nämä pakanat, nyt
pakanallisten tapojen pimittämät, paremmiksi tehdä", sanoi Justus
virkauransa aikaisimpina päivinä. "Niin", lisäsi hän vakaumuksella,
"he tulevat hyviksi ja käsillään työtä tekemään oppivat. Sillä
kaikkien hyvien kristittyjen täytyy tehdä työtä." Ja pienemmällä
apurahalla kuin englantilaisella maallikkosaarnaajalla, Justus Krenk
asettui asumaan Kamalan ja Malairin vuorensolan taakse, Berbulda-joen
toiselle puolelle aivan lähelle sinertävää Panth-vuorta, jonka
harjalla oli Dungaran temppeli -- vallan Buria Kolien maakunnan
sydämessä -- alastomien, hyväluontoisten, kainojen, hävyttömien,
laiskojen Buria Kolien maakunnan.

Tiedätkö millaista elämä on lähetystöjen raja-asemilla? Koeta
kuvitella yksinäisyyttä, joka on vielä paljoa suurempi kuin ikinä
missään pienimmässäkään nurkkakunnassa, jonne hallitus on sinut
lähettänyt, -- yksinäisyyttä, joka painaa valvovia silmäluomia ja
ajaa sinut suin päin ryhtymään päivän töihin. Sinne ei tule mitään
postia, siellä ei ole ainoatakaan puhetoveria sinun omaa rotuasi,
siellä ei ole mitään teitä. Siellä on tosin ruokaa niin paljon, että
hengissä pysyy, mutta sitä ei ole hauska syödä, ja kaiken elämän
sulon ja elämän pyrintöjen tulee saada alkunsa sinusta itsestäsi ja
siitä ihanteellisuudesta, joka sinussa on.

Aamusilla kuuluu paljaiden jalkain kapse, kun proselyytit, epäilijät
ja julkiset pilkkaajat astua tepsuttelevat verannalle. Täytyy olla
väsymättömän ystävällinen ja kärsivällinen ja ennen kaikkea viisas,
sillä oppilaat ovat puolittain lapsellisen yksinkertaisia, puolittain
on heillä miehen kokemus ja metsäläisen viekkaus. Seurakunnalla on
tuhansia aineellisia tarpeita, joita tulee ottaa huomioon. Sinun,
joka uskot olevasi persoonallisesti edesvastuussa heistä Luojan
edessä, sinun täytyy urkkia esiin tuosta reuhaavasta joukosta
pienimmätkin henkisyyden hiukkaset, jotka ehkä ovat kätkettyinä
heihin. Jos vielä yhdistät sielujen hoitoon myöskin ruumiiden hoidon,
on tehtäväsi vieläkin vaikeampi, sillä sairaat ja vialliset ovat
valmiit paikalla kääntymään vaikka millaiseen uskoon, kunhan vain
tulevat parannetuiksi, ja sitten he nauravat sinulle, kun olet kyllin
yksinkertainen uskomaan heitä.

Kun päivän työ alkaa väsyttää ja aamuinnostus on rauennut, syntyy
sinussa masentava tunne työsi turhuudesta. Tätä vastaan sinun täytyy
taistella, vyötettynä kupeistasi ainoastaan sillä uskolla, että sodit
perkelettä vastaan elävien sielujen puolesta. Se on suuri ja riemuisa
usko, mutta se, joka voi säilyttää sen horjumatta kaksikymmentäneljä
tuntia yhtämittaa, hänellä täytyy olla tavattoman vahva ruumis ja
samoin hermot.

Kysy Bannockburnin parantavain ristiretkien harmaapäisiltä
vanhuksilta, millaista elämää heidän saarnaajansa saivat kärsiä;
puhele Racinen evankeliumiyhdistykselle, noille laihoille
amerikkalaisille, jotka kehuvat, että he voivat mennä sinnekin,
jonne ei kukaan englantilainen uskalla heitä seurata; koeta saada
Tübingenin lähetystön pappeja puhumaan kokemuksistaan -- jos voit.
Sinua käsketään lukemaan painettuja kertomuksia, mutta niissä ei
puhuta mitään noista miehistä, jotka ovat menettäneet nuoruutensa
ja terveytensä, kaiken, minkä mies voi menettää, paitsi uskoansa,
erämaihin. Ei niissä puhuta englantilaisista tytöistä, jotka
ovat lähteneet sinne ja kuolleet kuumetautisiin metsikköihin
Panth-vuorilla, tietäen alusta alkaen, että siellä oli melkein
varma kuolema odotettavissa. Harva pappi se teille kertoo näistä
asioista enemmän kuin nuoresta David St. Beestä, joka lähetettynä
Herran työhön murtui äärettömässä yksinäisyydessä ja palasi melkein
mielipuolena päälähetystöön huutaen: -- "Ei ole mitään Jumalaa, vaan
minä olen vaeltanut perkeleen kanssa!"

Kertojat vaikenevat näissä asioissa, sillä eihän sivistyneen
valkoisen miehen urhoollisuus, erehdys, epäilys, epätoivo eikä
itsensäkieltämys ole minkään arvoista verraten siihen, että joku
puoli-inhimillinen sielu on pelastettu haaveellisesta uskostaan
puuhaltioihin, vuoren peikkoihin ja virtamörköihin.

Gallio, tämän maakunnan varapäällikkö, "ei ollenkaan välittänyt
näistä asioista". Hän oli ollut kauan siinä maakunnassa, ja Buria
Kolit pitivät hänestä ja toivat hänelle tuomisiksi tuulastettuja
kaloja, orkideoja metsän usvaisesta, kosteasta sydämestä ja niin
paljon metsänriistaa kuin hän suinkin jaksoi syödä. Vastalahjaksi hän
antoi heille kiniiniä ja yhdessä ylimäisen papin Athon Dazén kanssa
ratkaisi heidän yksinkertaisia oikeusjuttujaan.

"Kun te olette olleet muutamia vuosia tässä maassa", sanoi Gallio
Krenkin pöydässä, "niin rupeatte huomaamaan, että toinen uskonto on
yhtä hyvä kuin toinenkin. Minä koetan kyllä auttaa teitä niin paljon
kuin voin, mutta älkää loukatko minun Buria Kolejani. He ovat hyvää
kansaa ja he luottavat minuun."

"Minä tahdon heille sanaa Jumalan opettaa", sanoi Justus, ja hänen
pyöreä naamansa hehkui innostuksesta, "ja tietysti minä en tahdo
heidän ennakkoluulolleen mitään väärin ja ajattelematta tehdä. Mutta,
oi ystäväni, tuo välinpitämättömyys kaikesta uskonnosta on hyvin
paha."

"Hm", sanoi Gallio, "minulle on annettu heidän ruumiinsa ja
maakuntansa hoidettavaksi, mutta te saatatte koettaa, mitä voisitte
tehdä heidän sielujensa hyväksi. Älkää vaan käyttäytykö niinkuin
teidän edeltäjänne, sillä silloin minä en voi vastata teidän
hengestänne."

"No miten sitten?" kysäisi Lotta rohkeasti, ojentaen hänelle teekupin.

"Hän läksi ylös Dungaran temppeliin -- totta puhuen, hän oli vallan
ensikertalainen tässä maassa -- ja alkoi mukuroida Dungara vanhusta
päähän sateenvarjollaan; silloin Buria Kolit ajoivat hänet ulos ja
mukiloivat _häntä_ vallan hurjasti. Minä olin maakunnassani, ja
pappi lähetti sanantuojilla minulle kirjeen, jossa seisoi: 'Herrani
tähden vainottu. Lähettäkää osa rykmenttiä!' Lähimmät sotajoukot
olivat sadan peninkulman päässä, mutta minä arvasin mitä hän oli
tehnyt. Minä ratsastin Panthiin ja puhelin vanhalle Athon Dazélle
kuin isälle, sanoen hänelle, että hänen kaltaisensa viisaan miehen
olisi pitänyt ymmärtää, että sahib oli saanut auringonpiston ja
oli hullu. Minä en ole nähnyt ketään niin pahoillaan elämässäni,
kuin Athon Dazé nyt oli. Hän koetti puolustautua, lähetti puita ja
maitoa ja lintuja ja jos jotakin. Minä annoin viisi rupeeta pyhälle
arkulle ja sanoin Macnamaralle, että hän oli ollut varomaton. Hän
sanoi, että minä olin kumartunut alas Rimmonin huoneeseen. Mutta
jos hän vain olisi silloin mennyt vuoren harjun poikki ja häväissyt
Palin Deoa, Suria Kolien epäjumalaa, niin hän olisi tullut piestyksi
kuumennetulla bamburuo'olla aikoja ennen kuin minä olisin ennättänyt
tehdä mitään, ja sitten minun olisi pitänyt hirttää muutamia noista
roisto raukoista. Olkaa ystävällinen heille, Padri... mutta minä en
luule, että te saatte paljon aikaan."

"En minä", sanoi Justus, "mutta minun Mestarini. Me tahdomme pienistä
lapsista alkaa. Moni niistä pistoksen sydämeensä saa, se on niin.
Lasten perästä äidit, ja sitten miehet. Mutta että te sisällistä
myötätuntoisuutta meihin tuntisitte, minä suuresti haluaisin."

Gallio eleli kuten ennenkin, ollen hengenvaarassa korjaillessaan
kansansa mädänneitä bambusiltoja, tappaessaan liian rohkean tiikerin
silloin tällöin, nukkuessaan höyryävissä metsiköissä taikka ajaessaan
takaa Suria Kolilais-rosvoa, joka oli katkaissut pään muutamilta
Buria-kansaan kuuluvilta veljiltään. Gallio oli käyräjalkainen,
vaappuva nuori mies, joka luonnostaan oli vallan ilman uskontoa ja
sen kunnioitusta. Hän tahtoi hallita itsevaltaisesti, minkä hän
saattoi tehdäkin tässä yksinäisessä maakunnassaan.

"Ei kukaan tarvitse minun paikkaani", oli hänellä tapana sanoa
jörömäisesti, "ja minun päällikköni pistää nenänsä tänne ainoastaan
silloin kun hän varmaan tietää, ettei täällä liiku minkäänlaisia
kuumetauteja. Minä olen tämän maan hallitsija, niin pitkälle kuin
silmä kantaa, ja Athon Dazé on minun varakuninkaani."

Gallio kerskaili aina mitä suurimmasta elämän ylenkatseestaan --
vaikkei hän milloinkaan ulottanut tätä teoriaansa itseään ulommalle
-- -- mutta tietysti hän kuitenkin ratsasti neljäkymmentä peninkulmaa
lähetysmajalle, pelastamansa pieni ruskea lapsi satulansa edessä.

"Tässä olisi jotain teille, Padri", sanoi hän. "Kolien on tapana
heittää liikanaiset lapsensa kuolemaan. Enkä minä ymmärrä miksi he
eivät saisi sitä tehdäkin, mutta te voitte kasvattaa tämän yhden.
Minä löysin sen Berbuldan niemekkeellä. Minä aavistan, että sen äiti
on koko matkan seurannut minua metsän halki."

"Se on ensimäinen meidän laumaamme", sanoi Justus ja otti huutavan
pikku olennon syliinsä tuudittaen sitä voimakkaasti. Niinkuin susi
väijyy metsässä, niin odotti Matui, lapsen äiti, joka sukunsa lakia
totellen oli kantanut sen kuolemaan, sykkivin sydämin, väsyneenä
ja jalat haavoitettuina bamburuoikossa, katsellen lähetysmajaa
nälkäisillä äidin katseilla. Mitähän tuo kaikkivaltias varapäällikkö
aikoi tehdä? Syököhän tuo mustatakkinen pikku mies hänen pienoisen
tyttärensä elävältä, sillä Athon Dazé sanoo sen olevan tapana
kaikilla mustatakkisilla miehillä.

Matui odotti bamburuokojen juurella koko pitkän yön, ja aamulla tuli
kaunis valkoinen nainen, jonka kaltaista Matui ei ollut milloinkaan
nähnyt, ja hänen sylissään oli Matuin tytär puettuna puhtaaseen
pukuun. Lotta ymmärsi vain vähän Buria Kolien kieltä, mutta kun
äiti puhuu äidille, niin heidän on vallan helppo ymmärtää toisiaan.
Ojennetuista käsistä, jotka kainosti tavoittelivat Lotan hameen
lievettä, kiihkeistä kurkkuäänistä ja hartaista katseista Lotta
ymmärsi, kenenkä kanssa oli tekemisissä. Matui otti lapsensa takaisin
-- tahtoi olla tuon ihmeteltävän valkoisen vaimon palvelijana, vallan
orjana, sillä hänen oma sukunsa ei kuitenkaan enää hänestä huolisi.
Lotta itki hänen kanssaan kyynelvarastonsa kuiviin saksalaiseen
tapaan, johon kuuluu myöskin ahkera nenän niistäminen.

"Ensin lapsi, sitten äiti ja vihdoin mies, ja Jumalalle kunnia
kaikesta", sanoi Justus Toivorikas. Mies tulikin jousineen ja
nuolineen, hyvin vihaisena tosin, sillä hänellä ei ollut ketään, joka
hänen ruokansa keittäisi.

Mutta kertomus tästä lähetystoimesta on pitkä, ja minulla ei ole
tilaisuutta selittää kuinka Justus, unohtaen varomattoman edeltäjänsä
kohtalon, ankarasti löi Motoa, Matuin miestä, kun tämä näet oli
hävytön. Moto säikähti, mutta saatuaan selville, ettei häntä siinä
silmänräpäyksessä tapettu, rohkaisi mielensä ja rupesi Justuksen
uskolliseksi liittolaiseksi ja ensimäiseksi proselyytiksi. Minä en
voi kertoa, kuinka tuo pieni seurakunta kasvoi kasvamistaan Athon
Dazén suurimmaksi harmiksi; kuinka Dungaran pappi väitteli viekkaasti
koko maailman Luojan papin kanssa ja voitettiin; kuinka Dungaran
temppelin saatavat, linnut, kalat ja hunajakakut alkoivat vähentyä;
kuinka Lotta selitti Eevan kirousta naisille ja kuinka Justus
koetti parastaan saadakseen miehet ymmärtämään Aatamin kirouksen;
kuinka Buria Kolit vastustelivat tätä sanoen, että heidän jumalansa
oli laiska jumala, ja kuinka Justus vähitellen voitti heidän
vastenmielisyytensä työhön opettaen heille, että tuo musta maa oli
rikasta ja tuotti muutakin kuin vain multasieniä.

Kaikki nämä seikat kuuluvat monen kuukauden historiaan ja kaikkien
noiden kuukausien kuluessa harmaapäinen Athon Dazé mietiskeli
kostoa siitä, että kansa ei enää välittänyt Dungarasta. Metsäläisen
kavaluudella teeskenteli hän ystävyyttä Justusta kohtaan viitaten
siihen, että ehkä hän itsekin vielä kääntyisi. Mutta Dungaran
seurakunnalle hän sanoi synkästi: -- "Nuo Padrin joukkolaiset
ovat pukeneet vaatteita yllensä ja palvelevat ahkerata jumalaa.
Siitä syystä Dungara kostaa heille hirmuisesti, kunnes he ulvoen
heittäytyvät Berbuldan aaltoihin." Öisin punaisen elefantinhampaan
kantaja mölisi ja karjui vuorien välissä ja Dungaran uskolliset
palvelijat valvoivat ja sanoivat: -- "Kaikkien olevien olentojen
jumala miettii kostoa luopioille. Ole armollinen, Dungara, meille,
sinun lapsillesi, ja anna meille kaikki heidän viljansa!"

Myöhään, kun kylmä ilma oli alkanut, saapui päällikkö vaimonsa
kanssa Buria Kolien maakuntaan. "Käykääpäs katsomassa Krenkin
lähetystalolla", sanoi Gallic "Hän tekee hyvää omalla tavallaan
ja minä arvelen, että he olisivat hyvillään, jos te avaisitte
bamburuokotemppelin, jonka hän on saanut rakennetuksi. Kaikissa
tapauksissa saatte nähdä sivistyneitä Buria Koleja."

Suuri melu nousi lähetystalolla. "Nyt hän ja hänen armollinen
rouvansa omilla silmillään näkevät, että me hyviä töitä tehneet
olemme, ja -- niin -- me tahdomme heille oppilapsemme omilla käsillä
tehdyissä puvuissaan näyttää. Se on oleva suuri päivä -- Jumalalle
kunnia", sanoi Justus; Lotta sanoi: "Amen."

Justus oli omaan hiljaiseen tapaansa hiukan kadehtinut Baselin
kutojalähetystöä, kun hänen omat oppilaansa näet olivat niin
saamattomia käsitöissä. Athon Dazé oli nykyjään opettanut muutamia
heistä häkylöimään kiiltäviä silkkisäikeitä eräästä kasvista, jota
kasvoi runsaasti Panth-vuoren rinteellä. Siitä saatiin vaatetta,
joka oli valkeata ja pehmeää, melkein kuin Tyvenen meren _tappa_, ja
tänä päivänä piti oppilasten ensi kerran pukeutua siitä tehtyihin
vaatteisiin. Justus oli ylpeä työstään.

"Heidän pitää valkoisiin vaatteihin puettuina päällikön ja hänen
jalosukuisen rouvansa vastassa olla, laulaen _Nyt kiittäkäämme
Jumalaa_. Sitten hän temppelin on avaava, ja -- niin -- ja Galliokin
uskomaan on rupeava. Seisokaa noin, lapset, kaksittain, ja -- Lotta,
minkätähden ne noin raapivat itseään? Ei ole sopivata tuolla lailla
kiemurrella, Nala lapseni. Päällikkö tulee kohta ja tuo kiusaa häntä."

Päällikkö, hänen vaimonsa ja Gallio kiipesivät vuoren rinnettä
lähetystalolle. Proselyytit seisoivat kahdessa rivissä hohtavan
valkoisena joukkona, jossa oli noin 40 henkeä. "Haa", sanoi
päällikkö, joka saavuttamallaan mielen taipuisuudella heti oli valmis
uskomaan, että hän oli alusta pitäen kannattanut tätä laitosta.
"Menevät eteenpäin, näen mä, jättiläisaskeleilla."

Ei sen paremmin voinut sanoa! Lähetysseurakunta meni tosiaankin
eteenpäin -- ensin hieman hypähdellen, ja naamasta näkyi, että heitä
samalla hävetti ja oli paha olla, mutta sitten juosten kuin kärpästen
puremat hevoset ja hurjistuneet kengurulaumat. Panth-vuoren harjalta
kuului punaisen elefantinhampaan kantaja mölisevän ankarasti ja
murheellisesti. Proselyyttijoukko horjui, erosi ja hajosi ulvoen ja
kirkuen tuskasta. Justus ja Lotta seisoivat kauhun valtaamina.

"Se on Dungaran tuomio!" huusi ääni. "Minä palan, minä palan!
Joutukaa virtaan, muutoin me palamme!"

Väki pyöri ja riehui kallioilla Berbuldan rannalla kiemurrellen,
polkien ja väännellen; he repivät pois vaatteensa virtaan Dungaran
rummun kiihottamina. Justus ja Lotta pakenivat melkein itkien
päällikön luo.

"Minä en voi ymmärtää! Eilen", änkytti Justus, "heillä oli kymmenet
käskyt... Mitä tämä on? Jumalan ja kaikkien hyvien henkien kautta
maalla ja merellä. Nala! Oi häpeätä!"

Juosten ja huutaen ilmaantui kalliolle heidän päänsä yläpuolelle
Nala, koko lähetysseurakunnan ylpeys, neljäntoistavuotias tyttö,
oppivainen ja siveä -- ja nyt hän oli alaston kuin ilmeinen päivä ja
potki kuin metsäkissa.

"Tämänkö tähden", kirkui hän ja heitti takkinsa Justusta kohti,
"tämänkö tähden minä jätin heimoni ja Dungaran -- teidän Pahan
paikkanne tulen tähden? Sokea apina, mitätön maan mato, kuivattu
kala, se sinä olet, sinä joka sanoit, etten minä milloinkaan tulessa
palaisi! Oi Dungara, minä palan nyt! Nyt minä palan! Armahda minua,
kaikkien olevien esineiden Jumala!"

Hän kääntyi ja heittäytyi Berbuldaan, ja Dungaran rumpu mölisi
riemuiten. Viimeisten proselyyttien ja heidän opettajansa välillä oli
nyt neljännespeninkulma kuohuvaa virtaa.

"Eilen", valitti Justus, "hän oppi koulussa kirjaimet -- Voi! Tämä on
saatanan työtä!"

Mutta Gallio katseli uteliaasti tytön takkia, joka oli pudonnut hänen
jalkoihinsa. Hän tunnusteli sen kudontaa, veti takinhihansa ylemmäksi
päivettynyttä rannettaan ja painoi vaatetta käsivarttaan vasten.
Sille paikalle syntyi hehkuvan punainen täplä valkoiseen ihoon.

"Ahaa!" sanoi Gallio tyynesti, "sitä minä arvelinkin".

"Mitä se on?" kysyi Justus.

"Minä nimittäisin sitä Nesson paidaksi [Nessos oli kentauri, jonka
Herkules tappoi ja jonka vereen kastettu paita tuotti hänelle mitä
suurinta tuskaa, kun hän sen puki yllensä. Suoment. muist.], mutta...
Mistä saitte ainekset tähän kankaaseen?"

"Athon Dazé neuvoi pojille, kuinka heidän piti sitä valmistaa", sanoi
Justus.

"Tuo vanha kettu! Tiedättekö, että hän on antanut teille
Nilgiri-nokkosia -- skorpioni -- _Girardenia heterophylla_. Eipä ole
ihme, että he kiemurtelivat. Sehän kirveltelee vielä siltatouvinakin,
vaikka sitä on liotettu kuusi viikkoa. Tuo kavala lurjus! Tietysti
viipyi noin puoli tuntia ennenkuin se ennätti polttaa heidän paksun
nahkansa läpi, ja sitten...!"

Gallio purskahti nauruun, mutta Lotta itki päällikön rouvan helmassa
ja Justus oli peittänyt kasvonsa käsillään.

_"Girardenia heterophylla!"_ toisti Gallio. "Krenk, miksi ette
puhunut siitä minulle? Minä olisin voinut säästää teiltä tämän.
Kudottua tulta suorastaan! Kuka tahansa paitsi alaston Koli olisi
tuon tiennyt, ja jos minä tunnen heidät oikein, ette enää milloinkaan
saa heitä takaisin."

Hän katseli toiselle puolen jokea, jossa proselyytit vielä kierivät
ja valittelivat matalikossa, ja hymy katosi hänen huuliltaan, sillä
hän näki, että Tübingenin lähetys Buria Kolien luona oli kuollut.

Vaikka Justus ja Lotta vielä kolme kuukautta kuljeskelivat suruissaan
aution kouluhuoneen ympärillä, eivät he enää milloinkaan saaneet
takaisin toivorikkaimpiakaan oppilaitaan. Ei! Kaiken keskustelun
loppuna oli Pahan paikan tuli -- tuli, joka viilteli jäseniä ja
poltti luihin saakka. Kuka uskaltaa toisen kerran herättää Dungaran
vihan? Menköön pikku mies ja hänen vaimonsa minne tahansa. Buria
Kolit eivät välitä heistä mitään. Gallio lähetti Athon Dazélle
yksityisen kirjeen, jossa sanottiin, että Athon Dazé ja kaikki
Dungaran papit hirtetään Dungaran alttarin luona, jos hiuskarvakaan
katkaistaan lähetyssaarnaajien päästä. Se pelasti Justuksen ja Lotan
Buria Kolien lyhkäisistä myrkytetyistä nuolista, mutta ei kaloja
eikä lintuja, ei hunajakakkuja eikä suolaa ja nuoria porsaita enää
kannettu heidän ovelleen. Ja semmoistahan se on! Eihän ihminen elä
sulasta armosta, vaan tarvitseehan hän ruokaakin.

"Lähdetään pois, vaimoni", sanoi Justus; "täällä ei ole mitään hyvää
odotettavana, ja Jumala on tahtonut, että toinen mies tämän työn on
tekevä -- soveliaalla ajalla -- Hänen omalla soveliaalla ajallaan.
Mennään me pois, ja minä tahdon -- niin -- hiukan kasvioppia tutkia."

Jos joku tahtoisi uudestaan lähteä käännyttämään Buria Koleja,
niin siellä on vielä ainakin sisimmäinen osa lähetystaloa jäljellä
Panth-vuoren juurella. Mutta temppeli ja kouluhuone ovat aikoja
sitten hävinneet metsikön peittoon.



Lispeth.


Hänen vanhempansa olivat vuoristolainen Sonoo ja hänen vaimonsa
Jadeh. Eräänä vuonna maissin satoa oli kohdannut kato ja kaksi karhua
hävitti yhtenä yönä heidän ainoan unikkopeltonsa juuri Sutlej-laakson
kupeella Kotgarhin puolella. Silloin he seuraavana vuodenaikana
rupesivat kristityiksi ja kantoivat lapsensa lähetystalolle
kastettavaksi. Kotgarhin lähetyssaarnaaja risti sen Elisabetiksi, ja
vuoristolaiset eli _paharit_ äänsivät nimen "Lispeth".

Myöhemmin tuli kolera Kotgarhin laaksoon ja korjasi Sonoon sekä
Jadehin. Silloin Lispethistä tuli puolittain palvelija, puolittain
seuralaisnainen Kotgarhin lähetyssaarnaajan vaimolle. Tämä tapahtui
mähriläislähetystön vallan jälkeen, mutta ennenkuin Kotgarh kokonaan
oli unohtanut nimensä "Pohjoisten vuorien ruhtinatar".

Lieneekö kristinusko vaikuttanut Lispethiin, vai ehkä hänen omat
jumalansa olisivat saaneet yhtä paljon aikaan samanlaisissa
olosuhteissa, sitä en tiedä; mutta hänestä kasvoi tavattoman
kaunis. Kun vuoristolaistyttö on kaunis, niin kannattaa kyllä
matkustaa viisikymmentä peninkulmaa tietöntä korpea häntä katsomaan.
Lispethillä oli kreikkalaiset kasvot -- semmoiset, jommoisia
maalarit niin usein kuvaavat ja niin harvoin näkevät. Hänen ihonsa
oli kuin vaalea norsunluu, ja hän oli heimoonsa verraten erittäin
valkoverinen. Sitten hänellä oli vallan ihmeelliset silmät, ja
ellei hän olisi käynyt puettuna inhottavan rumaan karttuuniin, jota
lähetystö näytti erittäin suosivan, olisi luullut näkevänsä itse
roomalaisten Dianan metsästysretkellä, kun äkkiarvaamatta sattui
tapaamaan hänet vuoren rinteellä.

Lispeth rupesi mielihyvällä kristinuskoon eikä luopunut siitä
ennätettyään täysi-ikäiseksi, kuten muutamat vuoristolaistytöt. Hänen
oma kansansa vihasi häntä, sillä he sanoivat, että hänestä oli tullut
_memsahib_, joka pesi kasvonsa joka päivä, ja lähetyssaarnaajan rouva
ei tiennyt mihin häntä käyttäisi. Eihän voi panna viiden jalan ja
kymmenen tuuman pituista komeata jumalatarta lautasia ja kuppeja
pesemään. Hän siis leikki lähetyssaarnaajan lasten kanssa, hoiti
luokkia sunnuntaikoulussa, luki kaikki talon kirjat ja kävi päivä
päivältä yhä ihanammaksi kuten sadun prinsessa. Lähetyssaarnaajan
rouva sanoi, että tytön pitäisi ruveta johonkin "hienompaan"
palvelukseen Simlassa, esim. bonniksi taikka muuksi sellaiseksi.
Lispeth ei halunnut ruveta palvelukseen. Hän oli vallan onnellinen
nykyisissä oloissaan.

Kun matkustajia -- niitä ei vielä siihen aikaan paljon ollutkaan --
tuli Kotgarhiin, oli Lispethin tapana piiloutua omaan huoneeseensa,
sillä hän pelkäsi, että he veisivät hänet Simlaan taikka jonnekin
muuanne tuntemattomaan maailmaan.

Eräänä päivänä, muutamia kuukausia sen jälkeen kuin oli täyttänyt
seitsemäntoista vuotta, Lispeth läksi kävelemään. Hänen
kävelyretkensä eivät olleet samanlaisia kuin englantilaisten
neitosten -- puolitoista peninkulmaa jalkaisin ja sitten ratsastaen
takaisin. Hän taivalsi kaksi- ja kolmekymmentä peninkulmaa
edestakaisin pienillä virkistysmatkoillaan Kotgarhin ja Narkundan
välillä. Tällä kertaa hän palasi takaisin vasta pimeässä kiiveten
alas jyrkkää vuoren rinnettä Kotgarhiin, sylissään joku raskas
taakka. Lähetyssaarnaajan rouva torkkui vierashuoneessa, kun Lispeth
astui sisään taakkoineen väsyneenä ja raskaasti hengittäen. Lispeth
asetti sen sohvalle ja sanoi ilman muita mutkia: -- "Tämä on minun
mieheni. Minä löysin hänet Bagin tiellä. Hän on loukannut itsensä. Me
hoidamme häntä nyt huolellisesti, ja kun hän tulee terveeksi, niin
teidän miehenne vihkii meidät."

Tämä oli ensimäinen kerta, kun Lispeth ilmaisi mietteitään
aviokysymyksessä, ja lähetyssaarnaajan rouva vallan kauhistui. Mutta
kaikissa tapauksissa piti nyt ensi sijassa pitää huolta sohvalla
viruvasta miehestä. Hän oli nuori englantilainen, jonka päässä oli
luuhun saakka ulottuva terävän esineen viiltämä haava. Lispeth sanoi
löytäneensä hänet rotkosta, josta hän sitten kantoi hänet kotiin.
Mies hengitti heikosti ja oli tainnoksissa.

Lähetyssaarnaaja, joka ymmärsi hiukan lääketiedettä, asetti hänet
vuoteelle ja hoiti häntä; Lispeth odotti ulkopuolella ovea, valmiina
auttamaan tarvittaessa. Hän selitti lähetyssaarnaajalle, että
tämä se oli se mies, jonka kanssa hän aikoi mennä naimisiin. Sekä
lähetyssaarnaaja että hänen rouvansa selittivät hänelle vakavasti,
kuinka sopimatonta tämä hänen käytöksensä oli. Lispeth kuunteli
tyynesti ja sitten uudisti esityksensä. Kristillisyyttä pitää olla
hyvin suuri määrä, ennenkuin se voi poistaa sivistymättömiä itämaisia
viettejä, esimerkiksi ensi silmänräpäyksessä rakastumista. Kun
Lispeth nyt kerran oli löytänyt miehen, jota hän ihaili, niin hän ei
voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi pitää salassa tuota vaaliansa.
Eikä hän liioin aikonut luopua valitustaan kenenkään käskystä. Hän
aikoi vain hoitaa englantilaista, kunnes tämä paranisi kylliksi
voidakseen naida hänet. Tämä oli hänen pikku ohjelmansa.

Pari viikkoa sairastettuaan lievänlaista kuumetta ja tulehdusta
englantilainen alkoi voimistua ja kiitti lähetyssaarnaajaa ja
hänen rouvaansa sekä Lispethiä -- varsinkin Lispethiä -- heidän
ystävyydestään. Hän oli itämailla-matkustaja, niin hän kertoi --
siihen aikaan ei vielä puhuttu maapallon kiertäjistä, kun Peninsular
& Oriental Steam Navigation Company'n laivasto vielä oli nuori
ja pieni -- ja hän oli tullut Dehra Dunista keräämään kasveja
ja perhosia Simlan vuoristoon. Siitä syystä ei kukaan Simlassa
tietänyt mitään hänestä. Hän arveli pudonneensa vuoren särmältä
kurottaessaan ottamaan saniaista mädänneeltä puun kannolta, ja hänen
hindulaiset tavarankantajansa arvattavasti ryöstivät hänen kapineensa
ja pakenivat. Hän aikoi mennä takaisin Simlaan, jahka nyt hiukan
voimistuisi. Häntä ei enää huvittanut vuorilla kapuaminen.

Hänellä ei ollut minkäänlaista kiirettä lähteä; hän vain kokoeli
voimia verkalleen. Lispeth ei välittänyt lähetyssaarnaajan eikä
hänen rouvansa neuvoista. Viimeksimainittu vihdoin päätti puhua
englantilaiselle ja kertoi hänelle Lispethin sydämen tilan.
Englantilainen nauroi aika makeasti ja sanoi, että tuohan oli kovin
sievää ja romantillista, vallan oiva Himalaya-idylli, mutta koska
hän jo oli kihloissa toisen tytön kanssa kotimaassaan, niin ei tästä
asiasta voinut tulla sen enempää. Hän tietysti lupasi käyttäytyä
varovasti. Sen hän tekikin. Mutta hänestä oli hauskaa puhella ja
kävellä Lispethin kanssa ja kuiskailla suloisia sanoja hänelle
ja nimittää häntä lempinimillä, kun hän jo oli parantunut siksi
paljon, että saattoi ruveta lähtöä tekemään. Se ei ollut kerrassaan
mitään hänelle ja kaikki maailmassa Lispethille. Lispeth oli hyvin
onnellinen nämä kaksi viikkoa, sillä hän oli löytänyt miehen, jota
hän rakasti.

Hän kun oli syntyjään metsäläinen, niin hän ei ollenkaan huolinut
peitellä tunteitaan, ja se huvitti englantilaista. Kun englantilainen
matkusti pois, saattoi Lispeth häntä vuorien poikki Narkundaan saakka
kovin suruissaan ja onnettomana. Lähetyssaarnaajan rouva oli hyvä
kristitty eikä rakastanut minkäänlaisia ikävyyksiä ja skandaaleja
-- mutta Lispethille hän ei voinut yhtään mitään -- ja hän oli
pyytänyt, että englantilainen sanoisi Lispethille tulevansa takaisin
naimaan Lispethin. "Hän on vallan lapsi, näettekö, ja minä pelkään,
että hän sisimmässään on pakana", sanoi lähetyssaarnaajan rouva.
Englantilainen kulki siis nuo kaksitoista peninkulmaa vuorien poikki
käsi Lispethin vyötäisillä ja vakuutti tytölle tulevansa takaisin
naimaan hänet. Lispeth myöskin yhä uudelleen lausui lupauksensa. Hän
itki Narkundan harjulla, kunnes englantilainen oli kadonnut näkyvistä
Muttianin tielle.

Sitten hän pyyhki kyyneleensä ja palasi Kotgarhiin sanoen
lähetyssaarnaajan rouvalle: "Hän tulee takaisin naimaan minut. Hän
meni nyt oman kansansa luo kertomaan siitä." Lähetyssaarnaajan rouva
hyväili Lispethiä ja sanoi: "Hän palajaa takaisin." Kahden kuukauden
kuluttua kävi Lispeth kärsimättömäksi, ja hänelle sanottiin, että
englantilainen oli matkustanut meren poikki Englantiin. Lispeth
tiesi, missä Englanti on, sillä hän oli lukenut hiukan maantieteen
alkeita, mutta vuoristolaistyttönä hänellä ei tietysti ollut
minkäänlaista käsitystä merestä. Talossa oli vanha kartta, jolla
Lispeth oli leikkinyt lapsena. Sen hän kaivoi esiin taas, pani sen
kokoon iltasilla, itki itsekseen ja koetti miettiä, missä hänen
englantilaisensa nyt mahtoi olla. Kun hänellä ei ollut mitään
käsitystä etäisyyksistä eikä laivoista, olivat hänen laskunsa hiukan
häilyviä. Mutta asia ei yhtään olisi siitä muuttunut, vaikka ne
olisivat olleet vallan oikeitakin, sillä englantilainen ei ollenkaan
aikonutkaan palata takaisin naimaan vuoristolaistyttöä. Hän unohti
kokonaan Lispethin kerätessään perhosia Assamissa. Sittemmin hän
kirjoitti kirjan Itämaista. Lispethin nimeä ei siinä mainittu.

Kolmen kuukauden kuluttua Lispeth rupesi joka päivä vaeltamaan
Narkundassa katsomassa eikö englantilaista jo näkyisi tiellä tulevan.
Se tyynnytti häntä, ja kun lähetyssaarnaajan rouva huomasi hänen
käyvän iloisemmaksi, arveli hän, että tuo "raakalainen ja kovin
sopimaton mielettömyys" jo alkoi hälvetä. Vähän ajan kuluttua
kävelyretket eivät enää tyydyttäneet Lispethiä ja hän kävi kovin
kiukkuiseksi. Lähetyssaarnaajan rouva arveli, että nyt oli sopiva
aika ilmoittaa hänelle kuinka asian laita oli -- että englantilainen
oli luvannut rakastaa Lispethiä vain tyynnyttääkseen häntä -- että
hän ei koskaan ollut mitään muuta tarkoittanut, ja että oli "väärin
ja sopimatonta", että Lispeth ajatteli naimista englantilaisen
kanssa, joka oli ylevämpää rotua ja joka sitäpaitsi oli luvannut
naida toisen tytön omasta kansastaan. Lispeth sanoi, että kaikki tuo
on vallan mahdotonta, sillä englantilainen oli sanonut rakastavansa
häntä ja lähetyssaarnaajan rouva itse oli omin suin vakuuttanut hänen
palaavan takaisin.

"Kuinka se voi olla valetta, mitä hän ja te sanoitte?" kysyi Lispeth.

"Me sanoimme sen vain tyynnyttääksemme sinua, lapsi", sanoi
lähetyssaarnaajan rouva.

"Te siis valehtelitte minulle", sanoi Lispeth, "te ja hän?"

Lähetyssaarnaajan rouva katseli alas eikä virkkanut mitään.
Lispethkin oli ääneti vähän aikaa; sitten hän läksi ulos laakson
poikki ja palasi takaisin puettuna kuin vuoristolaistyttö --
inhottavan likaisena, mutta ilman nenä- ja korvarenkaita. Tukkansa
hän oli letittänyt pitkäksi kankipalmikoksi, johon oli kierretty
mustia lankoja, kuten vuoristolaisnaisilla oli tapana.

"Minä aion mennä takaisin oman kansani luo", sanoi hän. "Te olette
surmanneet Lispethin. Jäljellä on vain vanhan Jadehin tytär --
_paharin_ tytär ja _Tarka Devin_ palvelija. Te olette kaikki
pettureita, te englantilaiset."

Ennenkuin lähetyssaarnaajan rouva oli tointunut hämmästyksestään
kuullessaan Lispethin selittävän palanneensa isiensä jumalien tykö,
oli tyttö jo mennyt, eikä hän milloinkaan palannut takaisin.

Hän liittyi omaan likaiseen kansaansa intohimoisesti, ikäänkuin
olisi tahtonut korvata sen osan elämästään, jonka oli elänyt heistä
erillään. Jonkun ajan kuluttua hän meni naimisiin erään puunhakkaajan
kanssa, joka löi häntä, kuten _paharien_ tapana on, ja hänen
kauneutensa kuihtui pian.

"Ei ole mitään lakia, jonka mukaan voimme laskea pakanoiden oikkuja",
sanoi lähetyssaarnaajan rouva, "ja minä luulen, että Lispeth aina
sydämessään pysyi pakanana." Siihen nähden, että Lispeth oli otettu
englantilaiskirkon helmaan viiden viikon ikäisenä, ei tämä selitys
juuri tuota kunniaa lähetyssaarnaajan rouvalle.

Lispeth oli kuollessaan hyvin vanha. Hän puhui aina sujuvasti
englanninkieltä, ja kun hän oli tarpeeksi humalassa, saattoi häntä
joskus houkutella kertomaan ensi lemmestään.

Vaikeata oli kuvitella, että tuo tihrusilmäinen, ryppynaamainen akka,
ruma kuin variksenpelätti, kerran oli ollut "Kotgarh lähetystön
Lispeth".



Aurelianus Mc Gogginin kääntyminen.


Tämä ei ole oikeastaan mikään kertomus. Se on tutkimus, ja minä olen
hyvin ylpeä siitä. Sillä tutkimus osoittaa aina taitoa.

Kukin ihminen on oikeutettu pitämään oman uskontonsa; mutta ei
kellään -- kaikista vähimmin nuorella väellä -- ole oikeutta sitä
väkisin tyrkyttää muille. Hallitus lähettää silloin tällöin Intiaan
hiukan kierotuumaisia virkamiehiä, mutta omituisimpia pitkiin
aikoihin oli Mc Goggin. Hän oli mallikelpoinen -- erinomaisen
mallikelpoinen -- mutta hänen mallikelpoisuutensa oli luiskahtanut
väärään suuntaan. Sen sijaan että olisi tutkinut alkuasukasten
kieltä, hän lueskeli erään Comte nimisen, luulen ma, ja Spencer
nimisen miehen sekä professori Cliffordin kirjoittamia kirjoja. (Te
löydätte kyllä nämä kirjat kirjastoista.) He arvostelevat ihmisten
sisimpiä sellaisten kannalta, joilla ei ole vatsaa. Ei kukaan estänyt
Mc Gogginia lukemasta niitä, mutta hänen olisi pitänyt saada vitsaa
mammaltaan. Ne panivat hänen päänsä pyörälle, ja hän saapui Intiaan
varustettuna hienonnetulla uskonnolla paitsi työhommiaan. Siinä ei
ollut pitkä uskontunnustus. Se sisälsi vain että ihmisellä ei ole
mitään sielua, ettei ole olemassa mitään Jumalaa eikä tulevaista
elämää ja että meidän pitää rehveltää jossakin ihmiskunnan hyväksi.

Hiukan vähäpätöisempi pykälä näkyi olevan se, että vielä pahempi
kuin käskeminen on käskyn totteleminen. Ainakin Mc Goggin väitti
niin, mutta minä arvelen, että hän ehkä oli lukenut väärin ensimäiset
alkeensa.

Minä en sano sanaakaan pahaa hänen uskonnostaan. Se oli tehty
Lontoossa, jossa ei ole muuta kuin koneita ja asfalttia ja
rakennuksia -- ja kaikki tuo sumun peitossa. Tietysti mies siellä
rupeaa ajattelemaan, ettei ole olemassa mitään häntä itseään
korkeampaa ja että Lontoon rakennushoitokunta on kaikki toimittanut.
Mutta tässä maassa, jossa me näemme todellisen ihmiskunnan --
raa'an, ruskean, alastoman ihmiskunnan -- ilman mitään sen ja
hehkuvan taivaan välillä ja ainoastaan rasittunut, köyhdytetty
maa allaan, täällä tuumat hiukan tasaantuvat ja useimmat ihmiset
palaavat takaisin yksinkertaisempiin teorioihin. Elämä Intiassa
ei ole kyllin pitkä tuhlattavaksi tutkimuksiin, onko kaikkien
puuhien etunenässä korkeampaa johtajaa. Tästä syystä nimittäin:
valtuusmies on korkeampi kuin apulainen, päällikkö on korkeampi
kuin valtuusmies, varakuvernööri on korkeampi kuin päällikkö, ja
varakuningas on korkeampi kuin kaikki nuo neljä. Häntä käskemässä
on taas valtioministeri, joka on vastuunalainen keisarinnalle. Jos
taaskin keisarinna ei ole vastuunalainen Luojalleen -- jos ei mitään
Luojaa ole häntä ylempänä -- niin koko meidän valtiojärjestyksemme on
väärä. Joka on tuiki mahdotonta. Kotimaassa on ihmisillä kuitenkin
yksi puolustus. He ovat suureksi osaksi tallissa ruokittuja ja
ovat käyneet henkisesti pulleiksi. Otappas suuri ja pullea hevonen
ratsastaaksesi, niin se kuolaa ja tahrii kuolaimet niin, ettei yhtään
voi nähdä niitä. Mutta kuolaimensa ovat kuitenkin olemassa vallan
entisellään. Ihmiset eivät käy pulleiksi Intiassa. Ilmanala ja työ
siellä estää heitä puhumasta puuta heinää.

Jos Mc Goggin olisi pitänyt tuon suurella kirjaimella alkavan ja
ismi-tavulla loppuvan uskontonsa itsekseen, niin ei kukaan ihminen
olisi siitä välittänyt, mutta hänen molemmat isoisänsä olivat olleet
wesleyläisiä saarnaajia ja saarnainto oli mennyt perintönä hänelle.
Hän tahtoi, että jokaisen klubissa piti ymmärtämän, ettei heillä
ollut mitään sielua, ja auttaman häntä panemaan Luojaa viralta
pois. Hyvin monet sanoivat hänelle, että _hänellä_ epäilemättä
ei ollut mitään sielua, sillä hän oli niin nuori, mutta siitä ei
ollenkaan seurannut, että hänen vanhemmat toverinsa olivat yhtä
kehittymättömiä; ja olkoonpa sitten tulevaista elämää tai ei,
niin he ainakin tahtoivat tässä elämässä lukea sanomalehtensä
rauhassa. "Mutta se ei ole pääasia -- se ei ole pääasia!" oli
Aurelianuksen tapa sanoa. Miehet viskoivat häntä sohvatyynyillä ja
käskivät hänen mennä mihin paikkaan tahansa, jota hän uskoi. He
ristivät hänet "Blastodermiksi" -- hän näet sanoi polveutuvansa
sen nimisestä perheestä, joka kuulemma eli jolloin kulloin
esihistoriallisena aikana, -- ja he koettivat loukkauksilla ja
naurulla saada häntä vaikenemaan, sillä hän oli ainaisena vastuksena
klubissa ja sitäpaitsi hän oli hävytön vanhemmille miehille. Hänen
maakuntapäällikkönsä, joka jo oli virassa rajamailla, kun Aurelianus
vielä piehtaroi sängyn peitteellä, sanoi hänelle, että ollakseen
kelpo mies Aurelianus oli suuri hölmö. Ja se on varmaa, että jos hän
olisi malttanut tehdä työtään, olisi hän muutaman vuoden perästä
kohonnut sihteeristöön. Hän oli juuri sellainen tyyppi, joka siellä
menestyy -- pelkkää päätä vain, ei ollenkaan ruumista, ja tuhansia
teorioja. Ei ainoakaan sielu välittänyt Mc Gogginin sielusta. Hänellä
sai kernaasti olla kaksi taikka ei yhtään sielua taikka jonkun toisen
sielu. Hänen tuli vain totella käskyjä ja pysyä lestissään eikä
turmella klubia "ismeillään".

Hän teki työtä mainiosti, mutta hän ei hyväksynyt ainoatakaan käskyä
koettamatta parantaa sitä. Se oli vika hänen uskonnossaan. Se
teki ihmiset liian vastuunalaisiksi ja vetosi liian paljon heidän
rehellisyyteensä. Joskus voi johtaa vanhaa hevosta riimustakin, mutta
varsaa ei milloinkaan. Mc Goggin puuhasi enemmän kuin kukaan hänen
ikäisensä mies. Hän lienee luullut, että kolmikymmensivuinen tuomio
viidenkymmenen rupeen asiassa -- jossa molemmat riitapuolet vannovat
väärin niin että hurisee -- edistää ihmiskunnan asiata. Olipa miten
oli, hän teki työtä liian paljon, harmitteli saadessaan muistutuksia
ja selitti ihmeellistä uskonoppiaan virastonsa ulkopuolella, kunnes
tohtori varoitti häntä rasittamasta itseään liiaksi. Ei kukaan
ihminen voi tehdä lisätyötä kahdeksantoista _annaksen_ edestä
kullekin _rupeelle_ kesäkuussa kärsimättä siitä. Mutta Mc Goggin
oli vielä henkisesti pullea ja ylpeä itsestään sekä taidostaan eikä
tahtonut kuulla mitään huomautuksia. Hän teki työtä säännöllisesti
yhdeksän tuntia päivässä.

"Hyvä", sanoi tohtori, "te murrutte, sillä teillä ei purjeet kestä
semmoista vauhtia". Mc Goggin oli hiukan omituinen.

Eräänä päivänä tapahtui loppukohtaus -- niin draamallisesti kuin
mahtikohta jossakin näytelmässä.

Se oli juuri ennen sadeaikaa. Me istuimme verannalla elottomassa,
kuumassa, tukehduttavassa ilmassa haukotellen ja toivoen,
että tummansiniset pilvet tuolla alkaisivat purkaa vettä ja
jäähdyttäisivät ilmaa. Hyvin, hyvin etäältä kuului hiljaisena
kuiskauksena, kuinka rankkasade tulvaili virtaan. Eräs miehistä kuuli
tuon, nousi seisomaan, kuunteli ja sanoi vallan luonnollisesti: --
"Jumalan kiitos!"

Silloin Blastodermi käännähti paikaltaan ja sanoi: "Miksi? Minä
vakuutan teille, että se on seuraus vallan luonnollisista syistä --
atmosfeerinen ilmiö mitä yksinkertaisinta laatua. Miksi meidän siis
pitäisi kiittää olentoa, joka ei milloinkaan ole ollut -- joka on
ainoastaan tarumainen --"

"Blastodermi", röhisi mies lähimmällä tuolilla, "pidä suusi ja heitä
minulle _Pioneeri_! Me tunnemme jo kaikki sinun tarumaisuutesi."
Blastodermi sieppasi pöydältä sanomalehden ja hypähti niinkuin joku
olisi pistänyt häntä. Sitten hän heitti lehden pyytäjälle.

"Niinkuin jo sanoin", jatkoi hän hitaasti ja hiukan ponnistamalla,
-- "vallan luonnollisten syitten seuraus -- vallan luonnollisten
syitten. Minä tarkoitan --"

"Heh, Blastodermi, sinä annoit minulle _Calcutta Mercantile_ lehden."

Tomu nousi pieninä pyörteinä, puun latvat huojuivat ja tuuliviirit
vinkuivat. Mutta ei kukaan tarkastanut sateen tuloa. Me kaikki
tuijotimme Blastodermia, joka oli noussut seisaalleen ja koetti
kangertaa puhetta. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: --

"Vallan selvä -- sanakirja -- punainen laiho -- vastuunalainen -- syy
-- muistaa -- kansi -- -- yksin."

"Blastodermi on juovuksissa", sanoi joku. Mutta Blastodermi ei ollut
juovuksissa. Hän katsoi meihin hämmästyneenä ja rupesi käsillään
viittomaan meille pilvien synnyttämässä puolihämärässä. Sitten hän
melkein kirkui:

"Mitä tämä on? -- -- En voi -- -- säästää -- -- saavuttaa -- -- tori
-- -- musta -- --"

Hänen puheensa tuntui jäätyvän hänessä, ja -- juuri kun salama iski
kahdesta kohden, jakaen koko taivaan kolmeen osaan, ja sade tulvaili
rankkanaan -- juuri silloin Blastodermi kävi vallan mykäksi. Hän
potki ja riehui kuin vikuri hevonen, ja hänen silmänsä olivat täynnä
kauhua.

Tohtori saapui kolmen minuutin perästä ja kuuli asian laidan. "Se on
_aphasia_", sanoi hän. "Viekää hänet huoneeseensa. Minä _tiesin_,
että niin kävisi." Me kuljetimme Blastodermin rankkasateessa
kotiinsa, ja tohtori antoi hänelle bromkaaliumia nukuttaakseen häntä.

Sitten tohtori tuli takaisin ja sanoi, että hän vain kerran ennen --
eräässä intialaisessa sotamiehessä -- oli nähnyt yhtä täydellisen
_aphasia_-kohtauksen. Minä olen myöskin nähnyt helpon _aphasian_
rasittuneessa miehessä, mutta tämä äkkinäinen mykkyys oli vallan
kamalata, vaikka se tosin, kuten Blastodermi itse olisi sanonut, oli
"seurauksena vallan luonnollisista syistä".

"Hänen täytyy ottaa virkavapaus tämän tähden", sanoi tohtori; "hän on
kykenemätön työhön ainakin kolme kuukautta. Ei, ei se ole hulluutta
taikka muuta semmoista. Hän vain ei ollenkaan voi hallita puhettaan
eikä muistiaan. Minä luulen, että Blastodermi nyt varmaan pysyy
ääneti."

Kaksi päivää myöhemmin Blastodermi taas sai puhelahjan. Hänen
ensimäinen kysymyksensä oli: -- "Mitä se oli?" Tohtori selitti sen
hänelle. "Mutta minä en voi sitä käsittää!" sanoi Blastodermi. "Minä
olen vallan terve, mutta en voi hallita muistiani, minusta näyttää --
minun _oma_ muistini -- voinko minä?"

"Lähde vuoristoon kolmeksi kuukaudeksi äläkä ajattele sitä", sanoi
tohtori.

"Mutta minä en voi sitä käsittää", intti Blastodermi, "se oli minun
_oma_ mieleni ja muistini".

"Minä en voi siihen mitään", sanoi tohtori, "on paljon asioita,
joita sinä et voi käsittää, ja kun olet elänyt minun ikäisekseni,
niin tiedät tarkkaan mitä kaikkea uskallat sanoa omaksesi tässä
maailmassa".

Tämä isku masensi Blastodermin. Hän ei voinut sitä ymmärtää. Hän
läksi vuoristoon arkana ja vavisten, epäillen voisiko lopettaa
lauseensa, jonka oli alkanut.

Tämä synnytti hänessä terveellisen epävarmuuden. Tuo luonnollinen
selitys, että hän oli tehnyt liiaksi työtä, ei tyydyttänyt häntä.
Mikä lieneekään pyyhkinyt sanat hänen huuliltaan, niinkuin äiti
pyyhkii pienen piimäsuun, ja häntä pelotti -- pelotti kamalasti.

Klubi oli siten rauhassa hänen palattuaankin, ja jos sinä joskus
vielä satut kuulemaan Aurelianus Mc Gogginin saarnailevan ihmiskunnan
asioista -- taivaallisista asioista hän ei enää näy tietävän yhtä
paljon kuin ennen -- niin nostappa vain sormi huulillesi hetkiseksi,
niin näet mikä tapahtuu.

Älä syytä minua, jos hän viskaa juomalasin naamaasi!



Mennyttä kalua.


Ei ole viisasta kasvattaa poikalasta vallan "tietämättömänä elämän
pahuudesta", kuten vanhemmat sanovat, jos hänen täytyy mennä maailman
taisteluun. Ellei hän ole ainoa poikkeus tuhannesta, täytyy hänen
varmaan kärsiä paljon turhia huolia ja hän joutuu ehkä pahaan pulaan
siitä syystä vain, ettei tunne asiain oikeata laatua.

Anna koiranpenikan syödä saippuaa kylpyhuoneessa taikka purra
vasta kiillotettua kenkää. Se puree ja murisee, kunnes vähitellen
oppii ymmärtämään, että kenkämuste ja pesusaippua tuottavat sille
pahoinvointia; siitä sille sitten selviää, että saippua ja kengät
eivät ole terveellisiä. Joku vieras vanha koira opettaa sille pian,
kuinka epäviisasta on purra suurten koirien korvia. Ollen nuori se
muistaa tuon, ja kuusikuukautisena se lähtee maailmaan hyvätapaisena
pikku elävänä, jolla on puhdistunut ruokahalu. Jos sitä olisi
pidetty erillään kengistä ja saippuasta ja suurista koirista kunnes
se olisi joutunut täysikasvaneeksi ja hampaat täysin kehittyneiksi,
niin arvelkaapas kuinka kamalan huonosti se silloin olisi voinut ja
kuinka sitä olisi höyhennetty! Sovita tämä seikka "elämän pahuuden
tietämättömyyteen" ja mieti mikä on seurauksena. Se ei kuulu
kauniilta, mutta kahdesta pahasta se on parempi.

Oli kerran poika, jota oli kasvatettu "pahuudentietämättömyys"
periaatteiden mukaan; ja nämä periaatteet tappoivat hänet. Hän
oli kotonaan yhtämittaa syntymähetkestään saakka aina siihen
päivään asti, jolloin hän paraimpina oppilaina tuli Sandhurstiin.
[Sandhurstissa, noin 50 km Lontoosta, on sotilaskoulu. Suoment.
muist.] Hänelle opetettiin tarkkaan kaikki, minkä yksityisopettaja
suinkin saattoi, ja sitten hänellä vielä oli kaupanpäälliseksi se
erityinen avu, ettei hän "milloinkaan koko elämässään ollut tuottanut
vanhemmilleen hetkenkään murhetta". Se, minkä hän oppi Sandhurstissa,
paitsi tavallisia aineita, ei ollut kovin tärkeätä. Hän katseli
ympärilleen, ja saippua sekä kenkämuste, niin sanoaksemme,
maistuivat hänestä aika makealle. Hän pureksi niitä hiukkasen ja
läksi Sandhurstista hieman turmeltuneempana kuin oli sinne tullut.
Sitten seurasi väliaika ja kohtaus hänen kotolaistensa kanssa,
jotka toivoivat paljon hänestä. Seuraavana vuonna hän eleli kuten
ainakin semmoinen, jota "maailma ei ollut turmellut", kolmannen
luokan asemapataljoonassa, jossa nuoremmat upseerit olivat lapsia
ja vanhemmat vanhojapiikoja. Vihdoin hän tuli Intiaan, jossa hänen
vanhempansa eivät enää voineet hänestä pitää huolta ja jossa hänellä
ei ollut muuta turvaa kuin oma itsensä murheen hetkinä.

Intia on ennen kaikkea semmoinen paikka, jossa ei saa ottaa asioita
liian vakavalta kannalta -- paitsi puolipäivän aurinkoa tietysti.
Liikanainen työ ja liialliset ponnistukset tappavat miehen aivan yhtä
varmaan kuin kaikenlainen irstaus ja liika juominen. Kurtiisi ei ole
vaarallista, sillä jokainen muuttaa yhä olopaikkoja ja jompikumpi
rakastavista joutuu pois asemalta eikä palaja milloinkaan. Hyvästä
työstä ei ole hyötyä, sillä miestä arvostellaan hänen huonompien
tointensa mukaan ja toinen ottaa tavallisesti koko kunnian hänen
parhaimmista hommistaan. Huono työ ei haittaa ollenkaan, sillä toiset
tekevät vielä huonompaa työtä, eikä missään maailmassa kunnottomat
työntekijät pysy niin kauan pystyssä kuin Intiassa. Huvitukset
eivät ole minkään arvoiset, sillä sinun täytyy alkaa ne alusta yhä
uudelleen, kun kerran olet ne kokenut, ja useimpien huvituksien
tarkoituksena onkin vain koettaa voittaa toisten ihmisten rahoja.
Sairaus ei ole vaarallista, sillä se on vallan jokapäiväistä, ja jos
sinä kuolet, täyttää toinen mies paikkasi, ennenkuin nuo kahdeksan
tuntia ovat kuluneet kuolemastasi hautajaisiin. Ei mikään muu ole
minkään arvoista kuin kotilupa ja eläkerahat, ja nekin vain siitä
syystä, että ne ovat niin harvinaisia. Intia on veltto maa, jossa
kaikki ihmiset työskentelevät epätäydellisillä koneilla, ja kaikkein
viisainta on, ettei katsele ketään eikä mitään vakavalta kannalta,
vaan koettaa pyrkiä niin pian kuin suinkin johonkin toiseen paikkaan,
jossa huvi on huvia ja hyvä maine jonkin arvoista.

Mutta puheena oleva poika -- tämä kertomus on yhtä vanha kuin
itse Intian kukkulat -- tuli sinne ja otti kaikki asiat vakavalta
kannalta. Hän oli sievän näköinen, ja häntä lelliteltiin. Hän piti
hyväilyjä vakavina asioina ja huokaili semmoisten naisten tähden,
jotka eivät olleet senkään arvoiset, että olisi maksanut vaivaa
satuloida hevonen mennäkseen vieraisille heidän luokseen. Hän viihtyi
hyvin tuossa uudessa vapaassa elämässään Intiassa. Se _tuntuukin_
miellyttävältä alussa, aliluutnantin kannalta nähden -- pelkkiä
hevosia, neitosia, tansseja, y.m.s. Hän maisteli kaikkea tuota,
niinkuin penikka saippuata. Mutta hän rupesi vasta myöhään syömään
sitä, kun hänen hampaansa jo olivat täysin kehittyneet. Hän joutui
helposti ulkopuolelle rajoja -- aivan niinkuin penikka -- eikä voinut
ymmärtää, miksi häntä ei kohdeltu yhtä hienotuntoisesti täällä kuin
hänen isänsä kodissa. Se loukkasi hänen tunteitaan.

Hän riiteli toisten poikien kanssa, ja ollen tunteellinen aina
ytimiin saakka muisteli hän näitä riitoja ja ne kiusasivat häntä.
Hänen mielestään vistipeli ja _gymkhanas_ ja muut tuommoiset pelit
(joitten tarkoituksena oli tuottaa huvitusta työn jälkeen) olivat
hauskoja; mutta hän piti niitäkin vakavina seikkoina, yhtä vakavina
kuin juominkeja seuraavaa kohmeloa. Hän menetti rahansa vistissä ja
_gymkhanas_-pelissä, sillä nämä olivat hänelle tuntemattomia.

Hän katseli näitä vahinkojaan vakavalta kannalta ja tuhlasi voimia
ja vaivoja _ekka_-tammojen kilpa-ajon tähden, jossa vetosummana
oli kaksi kultamohuria [1 kultamohuri = noin 38 markkaa. Suoment.
muist.], ikäänkuin olisi ollut Derbyn kilpailu kysymyksessä. Osittain
tähän oli syynä kokemattomuus -- melkein samoin kuin penikka riitelee
maton pätkän kanssa -- ja osittain siihen oli syynä se, että
häntä huimasi hiukan tullessaan entisestä hiljaisesta elämästään
vilkkaamman elämän loistoon ja humuun. Ei kukaan puhunut hänelle
mitään saippuasta eikä kenkämusteesta, sillä tavalliset ihmiset
otaksuvat, että toinen tavallinen ihminen tietää olla varovainen
käsitellessään noita aineita. Oli surkeata nähdä, kuinka poika
sai kovia kolauksia, aivan niinkuin liian kireällä pidetty varsa
kompastuu ja loukkaa itsensä päästessään irti tallirengiltä.

Tätä hillitsemätöntä vallattomuutta huvituksissa, jotka eivät
olleet kerrassaan minkään arvoiset, vielä vähemmän ansaitsivat
hommaa ja touhua, kesti kuusi kuukautta -- yhtä kauan kuin kylmää
vuodenaikaa -- ja me ajattelimme, että kuumuus ja tieto siitä,
että hän oli menettänyt rahansa ja terveytensä ja saanut hevosensa
rampaantumaan, selvittäisi poikasen ja tekisi hänet vakavaksi.
Yhdeksässäkymmenessäyhdeksässä tapauksessa sadasta olisi käynytkin
niin. Me voimme nähdä millä Intian asemalla tahansa, että tämä
periaate pitää paikkansa. Mutta tässä yksityistapauksessa ei
käynytkään siten, sillä poika oli herkkätuntoinen ja otti kaikki
asiat vakavalta kannalta -- kuten jo olen sanonut senkin seitsemän
kertaa. Tietysti me emme voineet tietää, kuinka nämä vallattomuudet
vaikuttivat häneen persoonallisesti. Ne eivät olleet sen kummempia,
vaan vallan keskinkertaista laatua. Hän oli ehkä raha-asioissa
joutunut hieman rappiolle koko elämänajakseen ja tarvitsi vähän
hoitoa. Muistot hänen tempuistaan kyllä olisivat haihtuneet yhtenä
ainoana kuumana vuodenaikana ja pankkiirit olisivat selvittäneet
hänen rahahuolensa. Hänellä lienee kumminkin ollut vallan toinen
käsitys kaikesta, ja hän luuli joutuneensa auttamattomasti rappiolle.
Hänen everstinsä puheli hänelle vakavasti, kun kylmä vuodenaika oli
loppunut. Se saattoi hänet vielä entistä onnettomammaksi, vaikka se
vain oli tavallinen everstin muistutus.

Se, mitä nyt seuraa, on omituinen esimerkki siitä, kuinka me
kaikki olemme keskinäisessä yhteydessä toisiimme ja vastuunalaisia
toisistamme. Kun poikanen kerran puheli erään naistuttavansa kanssa,
lausui tämä jotain, joka lopullisesti murti hänen mielensä. Ei maksa
vaivaa kertoa sitä, sillä se oli vain tuommoinen julma, pikkuinen,
ajattelematta lausuttu lause, joka pani hänet punastumaan korviaan
myöten. Hän pysyi huoneessaan kolme päivää ja sitten pyysi kahden
päivän loma-aikaa mennäkseen ampumaan erään kanavainsinöörien
majatalon läheisyyteen, noin kolmenkymmenen peninkulman päähän.
Hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja sinä yönä hän oli upseeriklubissa
vielä entistä vallattomampi ja hurjempi. Hän sanoi menevänsä
"ampumaan suuria eläimiä", ja läksi matkaan puoli yhdentoista aikaan
_ekka_-rattailla. Peltopyitä -- jotka olivat ainoana metsänriistana
lähellä majataloa -- ei voi sanoa "suuriksi eläimiksi"; siitä syystä
jokainen nauroi hänelle.

Seuraavana aamuna eräs majuureista palasi kotiin lyhyeltä lomalta
ja kuuli pojan lähteneen ampumaan "suuria eläimiä". Majuuri oli
mieltynyt poikaan ja oli usein kylmän vuodenajan kestäessä koettanut
hillitä häntä. Hän rypisti silmäkulmiaan kuultuaan retkestä ja läksi
pojan huoneeseen tutkien kaikki paikat siellä.

Kohta hän tuli takaisin ja tapasi minut juuri kun toin korttiani
upseeriklubiin. Etusalissa ei ollut ketään muita.

Hän sanoi: "Poika on lähtenyt ulos ampumaan. Ammutaanko milloinkaan
_tetureja_ revolverilla ja kirjoitusneuvoilla?"

Minä sanoin: "Turhaa puhetta, majuuri!" sillä huomasin mitä hän
tarkoitti.

Hän sanoi: "Turhaako lienee vai ei, minä aion mennä kanavalle nyt --
vallan paikalla. Minä olen levoton."

Sitten hän mietti hetkisen ja sanoi: "Osaatko valehdella?"

"Itsehän sen parhaiten tiedät", vastasin minä. "Se on virkani."

"Hyvä on", sanoi majuuri, "sinun pitää tulla minun kanssani -- nyt
paikalla -- _ekka_-rattailla kanavalle ampumaan antilooppeja. Pue
yllesi metsästyspuku -- joutuun -- ja tule tänne sitten pyssyinesi."

Majuuri oli mahtava mies, ja minä tiesin, ettei hän turhanpäiten
olisi ruvennut käskemään. Siitä syystä minä tottelin ja palatessani
löysin majuurin istumassa _ekka_-rattailla -- pyssykotelot ja eväät
olivat istuimen alla -- vallan valmiina metsästysretkelle lähtemään.

Hän lähetti ajurin pois ja istui itse ohjaksiin. Me ajelimme
hiljakseen niin kauan kuin olimme aseman alueella, mutta
ennätettyämme tasangon poikki vievälle tomuiselle tielle päästi hän
täyttä karkua. Samassa maassa syntynyt hevonen jaksaa melkein kuinka
paljon tahansa, jos siksi tulee. Me emme viipyneet täyttä kolmea
tuntia noissa kolmessakymmenessä peninkulmassa, mutta hevosparka oli
puolikuolleena.

Kerran minä kysäisin: "Mitä tämä tulinen kiire tarkoittaa, majuuri?"

Hän sanoi tyynesti: "Poika on ollut yksin, vallan itsekseen -- yksi,
kaksi, kolme -- neljätoista tuntia nyt! Minä sanon sen sinulle, että
nyt olen levoton."

Tuo levottomuus tarttui minuunkin, ja minäkin puolestani hoputin
hevosta.

Kun saavuimme kanavainsinöörien majatalolle, huusi majuuri pojan
palvelijaa, mutta ei kuulunut mitään vastausta. Sitten me astuimme
talon sisään ja huutelimme poikaa nimeltä, mutta eipä kuulunut mitään
vastausta.

"Hän on tietysti metsästämässä", sanoin minä. Samassa huomasin
eräässä ikkunassa pienen myrskylampun palaa tuikuttavan. Kello
oli nyt neljä iltapäivällä. Me molemmat seisahdimme kuin
naulatut verannalle ja pidätimme hengitystämme kuullaksemme joka
hiiskauksenkin. Sisältä huoneesta kuului kärpäslauman _"surrr --
surrr -- surrr"_. Majuuri ei virkkanut mitään, mutta hän riisui
kypärin päästään ja me astuimme sisään vallan hiljaa.

Poika makasi kuolleena sohvalla keskellä autiota, valkoiseksi
maalattua huonetta. Hän oli ampunut päänsä melkein murskaksi
revolverilla. Pyssykotelot olivat vielä avaamatta, ja pöydällä oli
pojan kirjoitusneuvot ja valokuvia. Hän oli tullut tänne kuolemaan
kuin myrkytetty rotta!

Majuuri sanoi hiljaa itsekseen: "Poika parka! Sinä kurja raukka!"
Sitten hän kääntyi pois vuoteesta lausuen: -- "Minä tarvitsen sinun
apuasi tässä asiassa."

Koska tiesin, että poika oli itse lopettanut päivänsä, niin ymmärsin
vallan hyvin millaista apua tässä tarvittiin ja läksin pöydän luo,
otin tuolin, sytytin sikarin ja aloin tutkia kirjoituskapineita.
Majuuri katseli minun olkapääni yli ja toisti itsekseen: "Me tulimme
liian myöhään! -- Niinkuin rotta komerossaan! -- Voi kurja raukka!"

Poika oli varmaan kuluttanut puolet yöstä kirjoittamalla omaisilleen,
everstilleen ja eräälle tytölle kotimaahan. Heti lopetettuaan oli
hän nähtävästi ampunut itsensä, sillä hän oli jo ollut kauan aikaa
kuolleena, kun me saavuimme sinne.

Minä luin kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ja annoin aina
lopetettuani joka arkin majuurille.

Me näimme hänen selityksistään, kuinka kovin vakavalta kannalta
hän oli ottanut kaikki. Hän kirjoitti "häpeästä, jota hän ei
jaksanut kantaa" -- "iäksi tahratusta kunniasta" -- "rikollisesta
hulluudesta" -- "menetetystä elämästä" ynnä muuta sellaista. Sen
ohessa puhui hän isälleen ja äidilleen koko joukon yksityisiä
asioita, jotka ovat vallan liian pyhiä tässä mainittaviksi. Kirje
tytölle tuolla kotimaassa oli kaikkein surkein; minun kurkkuni oli
tukkeutua sitä lukiessani. Majuuri ei koettanutkaan pysyä kuivin
silmin. Minä kunnioitin häntä siitä syystä. Hän luki huojutellen
ruumistaan edestakaisin ja itki kuin nainen koettamatta ollenkaan
salata sitä. Kirjeet olivat niin surkean surullisia, toivottomia ja
liikuttavia. Me unohdimme kaikki pojan tuhmuudet ja ajattelimme vain
tuota raukkaa sohvalla ja täyteen töhrittyjä kirjeitä kädessämme.
Oli vallan mahdotonta lähettää noita kirjeitä hänen kotiinsa. Ne
olisivat särkeneet hänen isänsä sydämen ja tappaneet hänen äitinsä,
kuoletettuaan ensin hänen luottamuksensa poikaansa.

Vihdoin majuuri pyyhkäisi silmiään aivan peittelemättä ja sanoi:
"Onpa nämä hauskoja juttuja englantilaiselle perheelle! Mitä meidän
nyt pitää tehdä?"

Minä kun tiesin, mistä syystä majuuri oli tahtonut minua kanssaan
tänne, sanoin: "Poika kuoli koleraan. Me olimme hänen luonaan
kuolinhetkellä. Me emme saa tyytyä puoleen työhön. Tule kanssani!"

Sitten alkoi surkean koomillisin kohtaus elämässäni -- kun me
laitoimme kokoon laajan, kirjoitetun valheen, varustettuna meidän
vakuutuksillamme, lohdutukseksi pojan omaisille kotimaassa. Minä
alotin konseptin tuohon surkeaan kirjeeseen, ja majuuri pisti aina
silloin tällöin sanan väliin, samalla kuin hän kokoili kaikki pojan
kirjoitukset ja poltti ne uunissa. Ilta oli kuuma ja hiljainen,
kun me alotimme, ja lamppu paloi kovin huonosti. Vihdoin viimein
sain konseptin tyydyttäväksi. Siinä kerrottiin, kuinka poika oli
ollut kaikkien hyveiden perikuva, koko rykmentin lempilapsi, jota
odotti suuri tulevaisuus, j.n.e.; kuinka me autoimme häntä hänen
sairaudessaan -- meillä ei tietysti ollut aikaa keksiä pikku
valheita -- ja kuinka hän kuoli ilman tuskia. Minun oli paha olla
pannessani paperille kaikkia noita asioita ja ajatellessani noita
ihmisraukkoja, jotka tulisivat lukemaan tuon kaiken. Sitten nauroin
koko asian luonnottomuudelle ja nauruun sekoittui itku -- ja majuuri
sanoi, että meidän molempien täytyi saada jotain juotavaa.

Minua pelottaa sanoa, kuinka paljon whiskya me joimme ennenkuin kirje
oli valmis. Se ei vaikuttanut kerrassaan mitään meihin. Sitten otimme
pojan kellon, medaljongin ja sormukset.

Lopuksi majuuri sanoi: "Meidän täytyy lähettää myöskin kihara hänen
tukastaan. Naisväki panee arvoa semmoiseen."

Mutta oli olemassa syitä, joiden tähden emme voineet löytää
ainoatakaan kiharaa, jonka olisi voinut lähettää. Poika oli
mustatukkainen, ja onneksi oli majuurin tukka myöskin musta. Minä
leikkasin suortuvan majurin tukasta ohimon yläpuolelta ja asetin sen
samaan kääröön, jota me juuri laitoimme. Minut tapasi taas naurun ja
itkun sekainen kohtaus, niin että minun täytyi lopettaa. Majuurin oli
melkein yhtä paha olla; ja me molemmat tiesimme, että vaikein tehtävä
oli vielä jäljellä.

Me suljimme käärön, jossa oli valokuvat, medaljongi, sinettejä,
sormukset, kirje ja hiuskihara, pojan omalla lakalla ja sinetillä.

Sitten sanoi majuuri: "Herran nimessä, mennään ulos -- pois tästä
huoneesta -- hiukan ajattelemaan!" Me menimme ulos ja kävelimme
kanavan äyräillä tunnin verran syöden ja juoden eväitämme, kunnes
kuu nousi. Minä tiedän nyt vallan hyvin, miltä murhamiehistä mahtaa
tuntua. Vihdoin viimein me väkisinkin menimme takaisin huoneeseen,
jossa oli lamppu ja tuo toinen, ja nyt alkoi seuraava osa työtämme.
Minä en aio kertoa siitä lähemmin. Se oli liian kauheata. Me poltimme
vuoteen ja varistimme tuhkan kanavaan; me otimme maton lattialta ja
heitimme sen samaa tietä. Minä läksin läheiseen kylään ja lainasin
sieltä kaksi suurta kuokkaa -- en huolinut ketään kyläläisistä
auttamaan -- ja sillä aikaa majuuri toimitti -- -- nuo toiset seikat.
Meillä oli neljän tunnin ankara työ kaivaessamme hautaa. Koko ajan
väittelimme, olisiko oikein lukea nyt niin paljon kuin muistimme
ulkoa ruumiiden hautaussiunauksesta. Me sovimme vihdoin siten, että
luimme Isämeidän-rukouksen ja tätä tilaisuutta varten sepitetyn
yksityisen rukouksen pojan sielunrauhan puolesta. Sitten täytimme
haudan ja palasimme verannalle -- ei huoneeseen -- ja rupesimme
maata. Me olimme väsymyksestä puolikuolleina.

Herättyämme sanoi majuuri uupuneena: "Me emme voi palata
kotiin ennenkuin huomenna. Meidän täytyy antaa hänelle kyllin
kuolinaikaa. Hän kuoli aikaisin _tänä_ aamuna, muista se. Se tuntuu
luonnollisimmalta." Majuuri oli siis valvonut koko ajan ajatellen.

Minä sanoin: "Mutta miksi emme kuljettaneet hänen ruumistaan takaisin
kanttoonaan?"

Majuuri mietti hetkisen: "Sillä väki juoksi pakoon kuullessaan
puhuttavan kolerasta. Ja meidän _ekka_-rattaat olivat poissa!"

Tämä oli vallan totta. Me olimme vallan unohtaneet koko hevosemme, ja
se oli palannut kotiin.

Me olimme siis yksin koko tuon paahtavan kuuman päivän kanavan
majatalossa, kertoen yhä uudelleen ja uudelleen juttumme pojan
kuolemasta, nähdäksemme oliko siinä yhtään heikkoa kohtaa. Eräs
alkuasukas tuli sinne iltapäivällä, mutta kun sanoimme hänelle, että
eräs _sahib_ oli kuollut koleraan, juoksi hän tiehensä. Illan suussa
majuuri kertoi minulle kaikki pelkonsa pojan tähden ja kauheita
juttuja itsemurhista taikka melkein toimeenpannuista itsemurhista --
juttuja, jotka saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä. Hän kertoi
itse kerran vaeltaneensa samassa varjojen alhossa, ollessaan nuori
ja tottumaton tähän maahan. Siitä syystä hän ymmärsi, millainen
sekamelska mahtoi olla poika paran rasittuneissa aivoissa. Hän sanoi
myöskin, että nuorukaiset katumuksen hetkinä pitävät syntejään paljoa
vaarallisempina ja sovittamattomampina kuin ne todella ovatkaan.
Me keskustelimme yhdessä koko illan, toistaen kertomustamme pojan
kuolemasta. Heti kun kuu oli noussut ja poika, meidän kertomuksemme
kannalta nähden, juuri haudattu, läksimme suoraa tietä asemalle
päin kulkemaan. Me kuljimme kello kahdeksasta illalla kello kuuteen
aamulla, mutta vaikka olimme puolikuolleina väsymyksestä, muistimme
kuitenkin mennä pojan huoneeseen panemaan pois hänen revolverinsa
ja tarpeeksi paljon patruunoita laukkuun. Samoin me panimme hänen
kirjoitusneuvonsa pöydälle. Me haimme everstin ja ilmoitimme hänelle
kuolemantapauksen, ja enemmän kuin koskaan ennen tuntui meistä, kuin
olisimme murhaajia. Sitten me panimme maata ja nukuimme, kunnes
viisari ennätti kiertää koko kellon kerralleen, sillä olimme vallan
menehtymäisillämme uupumuksesta.

Kertomustamme uskottiin niin kauan kuin oli tarpeellistakin, sillä
ennenkuin pari viikkoakaan oli kulunut, oli jokainen unohtanut
pojan. Muutamat kumminkin ennättivät sanoa, että majuuri oli
käyttäytynyt kelvottomasti, kun hän ei tuonut ruumista asemalle
saamaan sotilashautausta. Surkein asia kaikista oli pojan äidin
kirje majuurille ja minulle -- kaikki sivut täynnä itkun ja musteen
sekaisia täpliä. Hän kirjoitti mitä kauniimpia sanoja meidän suuresta
ystävyydestämme ja siitä kiitollisuudenvelasta, jossa hän on oleva
meille koko elämänsä ajan.

Tavallansa hän olikin meille kiitollisuudenvelassa, vaikkei juuri
niin kuin hän tarkoitti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kertomuksia Intiasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.