Title: Vaiheita - Kokoelma kertomuksia
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vaiheita - Kokoelma kertomuksia" ***


VAIHEITA

Kokoelma kertomuksia


Kirj.

AUGUST STRINDBERG



Suomensi Larin Kyösti



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1907.



SISÄLLYS:

 I.

 Suojelijoita.
 Uudet aseet.
 Voittoriemu.
 Hautajaiset.

 II.

 Taiteen vuoksi.
 Markus Larsson asianajajana.
 Kansallinen sivistyslaitos.
 Vihittynä ja vihkimättä.

 III.

 Täysihoitolaiset.
 Myyrä.
 Yksineläjä.
 Uhri.



I.

SUOJELIJOITA.


"Mestari Paavalilla on puheenvuoro", sanoi kannunvalaja-ammattikunnan
vanhin ja vaati hiljaisuutta. Mestari Paavali nousi. Hän loi
tutkivan silmäyksen yli kokoontuneen ammattikunnan mestareineen ja
kisälleineen ja alkoi puhua.

"Ammattivanhimmat, mestarit ja kisällit! Oikeuteni mukaisesti
sekä kohtuudentunteeni johdattamana olen minä päättänyt tehdä
esityksen, mikä tosin ei tänä vuonna saavuttane mitään kannatusta,
ehkei ensi vuonnakaan, mutta juuri sentähden täytyy sen nyt
päästä kuuluville, niin että se saa aikaa levätä, koska kaikkien
suurien kysymyksien kohtalo on lepo. Tukholman kunnianarvoisalla
kannunvalaja-ammattikunnalla on ollut hyödyllinen olemassa
olonsa jo kahden vuosisadan aikana, ja sen säännöt sekä ammatti
ovat näiden kahden vuosisadan aikana kestäneet ajan hyökkäykset
ja pysyneet alkuperäisessä muodossaan. Mutta sitävastoin eivät
ulkonaiset olosuhteet, joissa ammattikunta on elänyt, ole voineet
seistä ajan myrskyjä vastaan. Kun kuningas ja raati hyväksyivät ja
vahvistivat ammattikunnan, nousi Svean valtakunnan pääkaupungin
porvarien väkiluku kahdeksaan sataan; nyt on tämä väkiluku kasvanut
nelinkertaiseksi. Ammattikunnan säännöt määräsivät kaksisataa
vuotta sitten, että mestarien luku olisi ainoastaan neljä; tämä
määräys syntyi hyvin kunnioitettavassa tarkoituksessa suojella
käsityöammattia hutiluksilta ja nurkkamestareilta. Nyt on suojelus
muuttuneiden olosuhteiden vaikutuksesta tullut sen vastakohdaksi,
miksi se oli aijottu; se on muuttunut sorroksi."

Ammanin vanhin tarttui kelloon, ja tuvassa kuului kumea sohina.

"Minun vastustamaton ajatukseni on", jatkoi mestari Paavali, "että
mestarien luku oikeutta myöten olisi oleva nelinkertainen, koska
väkiluku on kasvanut nelinkertaiseksi. Täällä on parisataa kisälliä,
kaikki nuoria ja kykeneviä miehiä, joiden koko elämän ikänsä täytyy
odottaa päästäksensä mestareiksi ja omille jaloilleen. Tässä saavat
he riistää ja raastaa pienen pennin edestä, silläaikaa kuin vain
neljä vie voiton. Minun ehdotukseni käy siihen, että ammattikunnan
säännöt muutetaan tässä kohdassa niin, että tästä lähin mestarien
luku määrätään kuudeksitoista. Minä olen puhunut."

Kisällit lausuivat meluten hyväksymisensä, ammatinvanhin vaatii
hiljaisuutta.

"Pitäkää suunne kiinni, kisällit, teillä ei ole tässä
joukossa puheenvaltaa!" huusi hän. "Hyvin kunnioitettava
kannunvalaja-ammattikunta! Me elämme ajassa, joka on täynnä
levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Mikä on vuosisatain vanhaa ja
taattua, sen kimppuun käyvät nyt kunnianpattoiset, jotka unohtavat
ne hyvät työt, joita he ovat nauttineet esi-isiemme meille iloksi ja
suojelukseksi perustamilta laitoksilta."

Tällä kohdalla ei puhujan sanoja voinut kuulla kummallisen räyskivän
melun takia, joka kuulosti sellaiselta ääneltä, mikä syntyy laivojen
hankautuessa puusiltaa vastaan. Tuvan pimeimmässä perukassa, minnekä
talikynttilöiden himmeä valo vaivoin tunkeutui, istui taaimmaisella
penkillä pieni eriskummallinen olento, joka säkenöivin silmin oli
kuunnellut molempien puhujien esityksiä. Hänen iso päänsä lepäsi
suorasti hänen olkapäillään niinkuin maalarin hierinkivi levyllä;
ihan rintakehästä pisti esiin kaksi jalkaa niinkuin airopari, vatsan
paikalla oli tyhjä paikka, mutta selässä, minkä tuli olla sileän,
oli kulmikas kuhmu. Kasvot näyttivät muuten ilkeiltä, mutta sillä
hetkellä oli niissä viaton ja tarkkaavainen ilme. Poistaakseen
viimeiset epäluulot osanotosta kummalliseen hälinään oli kyttyrämies
asettanut kätensä ristiin rinnalle sekä vienyt epäluuloille enimmin
alttiin kätensä korvalle ikäänkuin ei hän kylliksi olisi voinut
nauttia ammatinvanhimman kalliista sanoista. Kun tämä taas alkoi
puhua työnsi kyttyrämies vasemman koipensa niin kauvas, että hän
saattoi saavuttaa huojuvan, edessään olevan penkin jalan sillä
seurauksella, että se raskaine kisällipainoineen joutui keinuvaan
liikkeeseen, mikä synnytti ilkeän ja pahasti häiritsevän äänen.

"Istu hiljaa siellä", sähisivät alttiiksi jätetyt kisällit ja
kääntyivät päin kyttyrämiestä.

"Istunhan minä hiljaa?", sanoi tämä ja näytti viattomia käsiään.

"Kukas riiviö se sitten ei voi istua hiljaa?"

Vastausta ei kuulunut ja ammatinvanhin jatkoi: "Inhimillisessä
luonnossa tarvitsee kaikki suojelusta. Kääreitten avulla
suojellaan lasta tulemasta vääräksi, mies suojelee naista, soturi
suojelee porvaria, ja kuningas suojelee soturia. Miksei siis
kannunvalaja-ammattikuntaa suojeltaisi. Syömisen jälkeen on juominen
kieltämättä tärkein toimi, mikä yllä pitää ihmisellistä elämää. Jo
Aatami taisi juoda vettä. Nooakki otti askeleen eteenpäin ja joi
viiniä; kaikki olemme me juoneet niin nuoret kuin vanhat, pienet ja
suuret, köyhät ja rikkaat. Nyt tahdon minä kysyä: kuinka me voisimme
nauttia juomisen lahjasta, jollei meillä olisi, mistä juoda. Tosin
me voisimme paneutua mahallemme niinkuin sieluttomat eläimet. (Tämä
on tärkein eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä). Ne taasen,
jotka valmistavat juoma-astioita, erityisesti tässä tapauksessa
kannuja, mitkä ovat mallikelpoisimpia kaikista juoma-astioista, ne
ovat ihmiskunnan todellisia hyväntekijöitä korottaessaan ihmisen
eläimen yli. Kannunvalaja-ammattikunta on suuri, ehkä suurin kaikista
ammattikunnista ja nyt tahdotaan sitä lokaan vetää; tahdotaan
alasrepiä, mitä esi-isät ovat rakentaneet; tahdotaan yhdellä kynän
vedolla poispyyhkiä, mitä vuosisadat ovat luoneet. Mitä vastataan
sellaiseen hävyttömään hyökkäykseen?"

Huojuvalta penkiltä tuli vastaukseksi rauskiva ja riuskiva ääni
ikäänkuin kuivia halkoja olisi poikki taiteltu ja koko kisällirivi
keikkui ja nyökytti päillänsä niinkuin varikset laholla aidalla.

"Mikä helvetin melu siellä on?", huusi ammatin vanhin. "Ajakaa ulos
kisällit lähinnä viimeiseltä penkiltä!"

"Emmehän me mitään, emmehän me mitään", huusivat kisällit, "penkissä
syy on!"

Kyttyräselkä pyyhki molemmilla viattomilla käsillään hiukset
otsaltaan ja oli apuna rauhaa häiritsevien toverien vaijentamisessa.

Mestari Paavali käytti tilaisuutta hyväkseen ja ryhtyi taas
puheeseen, mikä ei ollut vaikeata, koska ammatin vanhin oli
tyhjentänyt kaiken vanhan sanavarastonsa. Hän vastasi ensin ammatin
vanhimman moitteeseen esi-isien kimppuun hyökkäämisestä, sitte
kehotti hän ammattikuntaa vaatimattomuuteen, sillä kannunvalajat
eivät olleet ihmiskunnan ensimäisiä hyväntekijöitä, koska Aatami joi
kourastaan, Nooakki saviastiasta ja meidän vapahtajamme sienestä.
Tinakannu oli myöhempää keksintöä, mikä aikoinaan oli hätyyttänyt
ja kuolettanut hankkituopin, mikä vuorostaan oli tappanut sarven.
Kaikki kehitys kulki hyökkäyksien ja tapon kautta, ja se, joka
koitti estää hyökkäyksiä esti edistyksen kulkua. Hän ei voinut
yhtyä ammatinvanhimman mielipiteeseen, mikä koski hyväntekeväistä
suojelusta, että sotaväki muka suojelisi porvaria. Hän oli pikemmin
tehnyt sen huomion, että soturi suuressa määrässä polki porvaria.

Ammatinvanhin otti vapauden keskeyttääkseen mestari Paavalia ja
pyysi, ettei hän mene mieskohtaisuuksiin.

Ammattivanhin kuvaili nyt elinkeinojen ja ammattien, tässä
tapauksessa erityisesti kannunvalaja-ammatin onnellista tilaa; hän
vannotti ammattikuntaa, ettei se panisi mitään arvoa suupalttien
puheille, joita on kaikkina aikoina, ja joiden ainoana tehtävänä on
olla tyytymättömiä. Hän pyysi koko ammattikuntaa nousemaan yhtenä
miehenä, kun sen perustuksia penkoiltiin, kun uhattiin likaisin käsin
koskea esi-isien luomiin töihin.

Rauskis! kuului tuvan perältä ja penkki, jossa kuusi kisälliä istui,
romahti lattialle. Pikkainen kyttyrämies syöksyi paikaltaan, kirkui
ja päivitteli melun johdosta sekä löi kainalosauvoillaan lattiaan.
Koko kisällikunta rämähti valtavaan nauruun ja siihen täytyi
mestarien ja ammattivanhimman yhtyä. Kello soi ja ammattikunnan
kokous oli loppunut.

Penkit työnnettiin syrjään, pöydät vedettiin esille ja olutta virtasi
kolpakoista ja kannuista.

"Noo rakas veli Paavali", sanoi ammatinvanhin ja syleili
vastustajaansa, "ethän ole minulle vihainen, vaikka sinua äsken
mukiloin?" "Kukapas sitä väittää", sanoi mestari Paavali. "Hävytönhän
sitä täytyy olla toinen toiselleen väittelyssä; mutta eihän minun
mielestäni olisi tarvinnut paisua niin mahtailevaksi."

"Ammatinvanhimpana täytyy minun niin tehdä, senhän sinä hyvin tiedät
muuten ei saa arvoa?"

"Niin, onhan se merkillistä, etteivät ihmiset kunnioita, jollei
valehtele", sanoi mestari Paavali.

"Älä ole niin kiivas", sanoi ammatinvanhin; "katsos, kun sitä noin
yht'äkkiä nousee puhujalavalle ja kaikki ympärillä käy hiljaiseksi,
kun näet valonliekkiä ja silmiä edessäsi, niin eipäs olekkaan niin
helppoa ajatella, mitä puhuisi, mutta jotain sitä täytyy puhua, ja
kun ajatukset pettävät, on aina hätäsanoja. Meidän kesken puhuen,
täytyy minun tunnustaa, että sinulla pää-asiassa oli oikein, mutta ei
käy päinsä sanoa sellaisia asioita kisälleille, jotka kaikki tahtovat
päästä mestareiksi helpoimmalla tavalla ja vain odottavat, että me
mukiinnumme."

"Veliseni, meidän kesken puhuen", vastasi mestari Paavali, "olemme
kaikki olleet kisällejä, ja siksi täytyy meidän nyt myöskin ymmärtää,
mitä kisällit tahtovat."

"Hyvin kauniisti sanottu..."

"No, sanokaamme kauniitkin asiat ääneen, älkäämme sanoko vain rumia
asioita."

"Sinä olet kunnon mies, mestari", sanoi ammatinvanhin ja pyysi
vastustajansa juomaan kanssaan kannun olutta.

Juomista jatkettiin innolla, keskustelu kävi vilkkaammaksi, valot
himmenivät ja ilma pilaantui. Sen jälkeen tuotiin ruokaa. Mestarit
tarjosivat. Kinkut ja suolakalat katosivat lautasilta niinpian kuin
ne niille olivat ilmestyneetkin. Sen jälkeen juotiin neitsyt Maarian,
suojeluspyhimysten, ammattikunnan, ammatinvanhimman ja mestarien
maljat. Vanhat menivät kotiin, mutta kisällit saivat jäädä huonetta
siivoomaan sekä pesemään likaisia astioita.

Nyt kuului riemun kiljahdus, ja kaikki juoman jätteet koottiin isoon
maljaan, joka asetettiin keskelle pöytää.

"Bossen pitää puhua, Bossen pitää puhua!" huudettiin, niin että tupa
vapisi.

Bosse tai Boo -- kyttyrämies -- nousi ja istautui ammatinvanhimman
tuolille, johon hänen päänsä vaipui käsinojan tasalle. Hän oli
hyvästi humalassa, kasvot loistivat leveästi hymyillen, hikiset
hiussuortuvat riippuivat tahraisina otsalla; isot, valkoiset hampaat
loistivat, ja pienet silmät tirrittivät ilkeästi.

"Hiljaa, kisällipojat", alkoi hän ja naputti kainalosauvallaan
maljaan, sen jälkeen hän samalla varakädellään haali itselleen
isoimman kannun, minkä näki.

"Kaikista inhimillisistä tarpeista lähinnä yhtä tarvetta, minkä nimeä
minä en näin hienossa seurassa uskalla mainita, epäilemättä puheiden
pitäminen totisimmin ja paraiten antaa lennon rinnassamme asuvalle
tunteelle. Kaikki olemme me joskus puhuneet elämässämme. Eeva piti
puheita ennenkuin vietteli omenan Aatamilta, Saara puhui kauvan
ennenkuin hän synnytti Abrahamille lapsen eikä pyhä Hieronymus olisi
lopettanut puhettansa, jolleivat jalopeurat olisi häntä syöneet. Niin
on järjestetty ja niin on suunniteltu! Kaikki olemme me puhuneet,
suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat..."

"Sekä kuurot ja tyhmät..." keskeytti veli Nigels, joka Bossen kanssa
kilpaili kunniasta olla sukkelasuisin.

Bosse irvisti ilkeästi ja sekotti maljaa kainalosauvallaan. Sitten
sanoi hän:

"Sokeat näkevät, kuurot kuulevat ja tyhmät puhuvat, niin seisoo
sanassa, ja jollei se ole totta, niin saan minä siitä vastata!"

Nigels oli nolattu, ja Bosse jatkoi: "En tiedä mitään sen suloisempaa
kuin kuulla omaa ääntäni, en ole tullut selvää ottaneeksi, josko muut
ovat samaa mieltä. Eli mitä sinä, Lyhyläntä meinaat?"

Bosse pisti samassa kainalosauvansa, mikä näkyi olevan raajarikon
tarkotuksenmukaisin jäsen, haukottelevan Lyhylännän suuhun; tämä
hassunkurinen päähänpisto sai osakseen koko kisällikunnan vilkkaimman
tunnustuksen.

"Kuulkaapas nyt, lurjukset, mitä minä teille sanon! Tiedättehän,
etteivät pormestari eivätkä korkeat herrat salli kisällien kokoontua
puhumaan omista asioistaan, mutta jos kisällit kokoontuvat
juopottelemaan ja mässäilemään, niin saavat he sen tehdä.

"Kämmenet pöydälle, ja tarttukaa likaisin käsin näihin kortteihin ja
antakaa niiden tanssia, silläaikaa kun minä sanon teille maltillisen
sanan. Minä haistan nimittäin erään mestarin aavistamattoman tulon,
sillä he uskovat meitä vain puoliksi. Pelatkaa te nyt, minä puhun."

Korttilehdet läiskähtivät pöytään, ja Bosse puhui: "Vanhan
testamentin ukoilla oli kaunis tapa heittää mies mereen, kun myrsky
nousi. Minä en suosita tätä tapaa siksi, että se on vanha, vaan
siksi, että se on hyvä. -- Meidän kisällijaalamme on merihädässä, ja
yhden täytyy tulla meren uhriksi. Arpa on langennut minun osakseni.
Vaali on hyvä. Minulla ei ole isää, joka itkeä tillittäisi, minulla
ei ole mitään menetettävää arvoa, siliä minä olen jo kaksi kertaa
istunut tyrmässä juopumuksesta. Minulla ei ole tyttöhempuja, jotka
juoksentelisivat kintereilläni, eikä minulla myöskään ole tenavia,
sillä laki ei salli tällaisten krokotiilien sikiytyä, ja siinä
se tekee oikein, sillä muuten hakattaisiin metsät maahan, joista
tehtäisiin keppejä ja puujalkoja suloisille sikiöille; muuten
saan minä teille sanoa, ettei se, jolla keuhkot ovat selässä ja
sydän suolissa, saata elää ylettömän kauan. Ei miehestä siis ole
mitään väliä. Bosse hyppää mereen! Mutta yhtä hän teiltä pyytää.
Teidän pitää kannattaa häntä. Näyttäkää, että te uskotte hänen
tekevän oikein, ettei hän tee sitä vain oman itsensä tähden,
sillä eihän hänellä ole paljon menetettävää! -- Huomena alkaa hän
mestarikokeensa, sillä sitä ei kukaan voi häneltä kieltää. Mitä
sen jälkeen tapahtuu, sen saatte sitte nähdä, sitä hän ei itsekään
tiedä, se riippuu onnesta. -- Ja vannokaa nyt kädet kainaloisella
käsivarrellani, ettette minua petä, ettekä livistä, kun nurkissa
paukkuu, vannokaa se!" "Kaikkien pyhien ja pirujen nimessä",
mutisivat kisällit ja asettivat sormensa kainalosauvalle. "Aamen!"
sanoi Boo. "Läiskyttäkää nyt korttipahasianne, sillä minä kuulen
mestarin hoipertelevan ylös rappusia, ja näyttäkäämme hänelle, että
me harjotamme vain luvallista ja kunnioitettavaa elinkeinoa."

Heti sen jälkeen astui mestari huoneeseen askelilla, joiden piti
olla hiipiviä, mutta jotka runsaan oluen juonnin tähden muistuttivat
enemmän pilttuussaan tanssivan, korskan hevosen kavion töminätä.
Kisällit tervehtivät häntä riemuhuudolla ja Boo tervehti häntä
puheella, minkä lopussa hän kutsui mestarin ottamaan osaa viattomaan
maanihtipeliin sillä seurauksella, että mestari pian istui pöydän
päässä koura täynnä korttilehtisiä. Mutta kun pelaamisen vuoro tuli
Boolle, oli hän kadonnut, sillä hän tiesi, mistä arvosta huomispäivä
oli hänelle.

       *       *       *       *       *

Ammatinvanhimman pihan perällä olevaan ränsistyneeseen kyökkiin
suljettuna seisoi Boo seuraavan päivän aamulla ja valmisteli
mestarikoettaan, jota tekemästä ei häntä oltu voitu kieltää, mutta
se ei voinut hankkia hänelle oikeutta harjoittaa kaupungissa
kannunvalaja-ammattia, koska kuten mainittiin mestarien luku ei
saanut nousta yli neljän eikä kukaan heistä yön aikana ollut kuollut
vaikka olivatkin ankarasti elinvoimiansa tuhlanneet. Kokeena
oli pullon, vadin ja kannun valaminen; mutta kahden ensimäisen
tekemisestä oli Boo vapautettu, sillä hänen taitonsa niiden
valmistamisessa oli tunnettu.

Takassa leimuavan aimo hiilitulen ääressä seisoi nyt Boo ja kuumensi
sulatusastiaansa. Savesta valmistamansa vormun ympärille oli hän
kietonut märkiä riepuja; huonolla puntarilla punnitsi hän lyijyä ja
tinaa, mitkä pani sulatusastiaan. Aineet valuivat pian yhteen ja
muodostivat tasaisen pinnan, vormu täyttyi juoksevalla metallilla ja
muutaman hetken kuluttua oli kannu valettu. Sorvipenkillä hioi hän
pois saumat ja pimsikivellä kiillotti hän metallin hopeankirkkaaksi.
Kannu oli valmis, se kilahti kirkkaasti.

Hänellä oli vielä aikaa kaksi tuntia ennenkuin hän pääsisi ulos ja
hänen työtänsä tutkittaisiin. Hän istuutui jakkaralle lepäämään ja
tarkasteli työtänsä. Siinä oli tapahtunut uusi käännekohta vanhassa
elinkeinossa. Ikivanhoista ajoista asti olivat kannut olleet korkeita
ja hyvin kapeita suun kohdalta, sentähden ei niitä voitu sisältäpäin
pyyhkiä, ainakaan ei helposti, koska käsi ei voinut viedä pyheliinaa
kannun pohjaan. Seurauksena tästä oli se, etteivät kannut koskaan
olleet puhtaita. Ainoa toimenpide, mihin aikojen kuluessa oli
ryhdytty tämän asian parantamiseksi, oli se, että lyijyn käyttäminen
kiellettiin. Mutta tämä oli saanut aikaan sen haitan, että kannut
tulivat kalliimmiksi ilman että kannut mainittavassa määrässä olivat
olleet sen puhtaampia.

Nyt oli Boo suoriutunut asiasta hyvin yksinkertaisella tavalla. Jotta
kannua voitaisiin sisältäpäin pestä, oli hän muuttanut sen muotoa
ja tehnyt sen suusta väljemmäksi, niin että saattoi siihen työntää
kätensä: saadakseen sen helppohintaiseksi, oli hän käyttänyt uutta
työtapaa, jota nimitettiin kylmiltäänvalamiseksi, mikä tapahtui
siten, että vormua pidettiin märkien riepujen avulla kylmänä, ja
siten oli ainoa lyijyn käyttämisestä joutunut epäkohta poistettu.

Boolla oli siis täysi syy olla tyytyväinen uuteen tekeleeseensä
vaikkei hänellä ollutkaan suuria toiveita siitä, että sen vanhat
hyväksyisivät. Kun aika oli kulunut, työnnettiin avain lukonreikään
ja ovi aukeni. Ammatinvanhin astui sisään vanhimpien kisällien
seuraamana, joiden tuli viedä mestarityö raastupaan, missä sitä
tarkasteltaisiin. Ammatinvanhin ei ollut iloisella tuulella; ainakin
näkyi hänen kasvoillansa hirveiden mielenliikutusten ja pahojen unien
jälkiä, luultavasti yövalvonnan ja humalan seurauksia. Mestarityö
peitettiin liinalla ja kuljetettiin raastupaan edellä ammatinvanhin,
sitten vanhimmat kisällit, ja viimeisenä tuli Bosse huippien
kainalosauvoillaan kuin harakka.

Katupojat seisoivat kadunkulmissa ja näyttivät Bosselle kieltä, Bosse
roiskautti vastaukseksi toisella kainalosauvallaan vettä katuojasta,
jolloinka vallaton liuta katosi porttikäytäviin.

Tultuansa raastupaan sai Bosse viittauksen pysytellä eteisessä, missä
ovenvartija istui. Pormestari ja kolme kannunvalaja-ammattikunnan
mestaria ottivat vastaan ammatinvanhimman. Bosse kuuli avonaisen oven
kautta kaikki, mitä sisäpuoleisessa salissa keskusteltiin. Pormestari
alkoi:

"Mitä kujeita! Onko tämä mikään mestarityö, eihän tässä ole mitään
sulavuutta. Miksi tällaisella koirankurilla ihmisiä vaivataan! Kyllä
annamme niille aika läksytyksen niin, etteivät vasta kiusaa meitä
sopimattomaan aikaan. No katsellaanpas nyt sitä mestarityötä, niin
että sen saakeli ottaa! Pois riepu!"

Vanhin kisälli kohotti liinaa ja siinä oli nyt Bossen mestarityö
pöydällä.

"Mitä Herran nimessä tämä on? Tekeekö mies meistä pilkkaa?", huudahti
pormestari ja nauroi pilkallisesti.

"Minusta tuntuu", sanoi ammatinvanhin "ikäänkuin tämä astia olisi
aiottu vallan muuta kuin juomista varten; siihenhän voi pistää koko
päänsä."

"Minä pienenläntä mies", sanoi pormestari, "voisin varmaankin
istuallani kylpeä tuossa ruukussa."

Kaikki nauroivat paitsi mestari Paavali.

"Kutsukaa lurjus sisään!"

Bosse astui saliin.

"Kuuleppas, poikani", sanoi pormestari, "aijotko sinä ruveta
parturiksi?"

"Miksenpäs", vastasi Bosse, "on sitä nähty tinanvalajia, joista on
tullut raatimiehiä."

"Jos olisit yhtä sukkela sormistasi kuin olet suustasi, niin
sinustakin voisi tulla tinanvalaja. -- Miksi sinä tätä astiata
sanot?"

"Ei nimi haittaa, mutta kyllä minä yöllä join niin vähän olutta
huomatakseni, että se on kannu", vastasi Bosse.

"Kyllähän sinulla leveä suu on, mutta en minä sentään olisi luullut
sinun tarvitsevan istuinmaljaa saadaksesi jumalanviljan suuhusi."

Mestari Paavali, joka siihen saakka oli valjennut, alkoi nyt puhua:

"Kyllä pojalla on ollut joku tarkoitus tehdessään kannun niin
leveäksi suun kohdalta", sanoi hän.

"Mikä tarkotus siinä olisi. Antaa kuulua", sanoi pormestari ja asetti
nyrkkinsä korvalle.

"Tarkoitus oli, että kädet mahtuisivat kannuun", vastasi Bosse.

"Kuules vaan! Hän juo käsillään."

"Hän tarkoittaa, että siten voidaan käsin päästä kannun pohjaan sitä
puhdistettaessa", sanoi mestari Paavali apuun rientäen.

"Mitä loruja?", keskeytti pormestari, "tästä lähin voi huuhtoa
kannuja kuten ennenkin."

"Sitäpaitsi on hän pannut hopeata tinaan, koska se on niin kova ja
kiiltävä."

"Ei ole pannut hopeata, hän on pannut siihen lyijyä", sanoi Bosse.

"Lyijyäkö? Sen varsin valehtelet", yhtyi ammatinvanhin puhumaan:

"Lyijystä käy tina harmaaksi ja pehmeäksi kuin vaha."

"Kyllä niin, tavallisissa tapauksissa, mutta ei kylmiltään
valettaessa", sanoi mestari Paavali.

"Kylmiltä valettaessa? Kylmiltä! -- Asettakaa kätenne otsalleni",
huusi ammatin vanhin, "kaatakaa sangollinen vettä pääni yli, lyökää
lunta korvani taustaan; olenko järkeni menettänyt, vai onko mestari
Paavali tullut hulluksi? Voiko enään nykyaikana valaa kylmää tinaa?
Sitäkö hän siellä Saksassa viime kesänä oppikin."

"Ei kylmää tinaa valeta", vastasi mestari Paavali, "mutta tinaa
valetaan kylmiin vormuihin."

"Hiisi vieköön teidän vormunne ja uutuutenne! Ja minua ihmetyttää,
että sinä Paavali vanhana ymmärtäväisenä miehenä saat tuollaisia
päähänpistoja. Vie sinä Bossesi ruukkuineen kotiisi ja opeta häntä
tekemään kunnollista työtä ja tule sitte takaisin, kun hänestä miehen
olet tehnyt, mutta älä toista kertaa päästä tänne keltanokkia", puhui
ammatinvanhin lopettaen kokouksen.

Mestari Paavali koetti vielä kerran tehdä vastaväitteitä mutta ilman
menestystä. Uusi tekele hylättiin uutena ja tarpeettomana. Koska
mestarityöltä ei voitu kieltää muutamia etuja, selitti vaiti ollut
mestari kalun kelvottomaksi, koska se lyijyllä sekotettuna oli
väärennetty, ja sillä oli asia ratkaistu.

Mestari Paavali, joka piti Bossea palveluksessaan ja joka
tarpeettomasti oli vaivannut ammattikuntaa ja pormestaria, tuomittiin
tarjoamaan aamiaiset raatihuoneen kellarissa, mutta Bosse sai mennä
kotiin.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt olla pahoillaan mutta hänellä ei ollut
sellainen luonto, ja hän oli niin monta vuotta taistellut tyhmyyttä
vastaan, ettei hänellä ollut suuria toiveita sen paranemisesta
mennessään tulikoetukseensa.

Tultuaan raastuvan portille näki hän ison kansanjoukon, joka huhun
viettelemänä oli odottanut tervehtiäkseen uutta mestaria. Kun joukko
näki kisällin tulevan yksin kannuineen ilman mitään uuden arvon
merkkiä, raivostui se sentähden, että se niin kauan oli turhaan
saanut seistä ja odotella. Toiset vihelsivät, toiset hyssyttivät,
mutta suosionosotuksiin tottumaton Boo ei ollut millänsäkään, hän
asetti kannun päänsä päälle, ojensi kielen suustaan, muljotteli
silmillään ja huippi kansanjoukon sekaan, ja kansa piti tapausta
hullunkurisena ja alkoi nauraa. Meluavan joukon seuraamana pakeni Boo
olutkapakkaan. Tupaan tultuaan asetti hän kannun pöydälle ja istuutui
sen viereiselle penkille.

"Olutta tänne!" huusi hän piialle.

"Katsos vaan sellaista somaa kannua", sanoi Metta.

"Tuon ainakin voi yhdessä ryöppäyksessä puhtaaksi pestä!"

"Aivan kuten sanoin."

"Taitaa olla tavattoman kallis?"

"Se on kolmatta osaa halvempi kuin muut."

"Herra isä ja pyhä Nikolaus, tehkää kaikin mokomin tuollaisia!"

"Katsos niinhän minä juuri tahtoisinkin, mutta ei kaikkia saa tehdä,
mitä tahtoo, eivätkä meidän korkeat suojelijamme salli elinkeinon
mennä alaspäin, mikä on samaa, kuin että kannut menevät ylöspäin."

Jyväsäkin kantaja astui tupaan ja asettui istumaan Boon viereen.

"Siinäpäs on korea kannu, mistä sellaisen saa ostaa?", kysyi hän.

"Helvetistä sinä sellaisia saat ostaa", sanoi Boo suutuksissaan.

"Jollei sinne olisi niin pitkä matka kävellä, niin olisin minä pian
tuollaisen omistaja, jollei se vain ole liian kallis."

"Se on vallan käsittämätöntä, että kuta oppineemmaksi ihminen tulee,
sitä tyhmemmäksi hän myös tulee. Luuletteko muun kuin yhden ainoan
mestarin käsittäneen, kuinka mainio tämä kannu on", sähisi Boo.

"Kyllä he sen käsittävät", arveli jyvienkantaja, "siksipä eivät
sitä tahtoneet tunnustaa. Mutta sen minä totta tosiaan sanon, että
tällaisten kannujen kauppias olisi tuossa tuokiossa rikas mies."

Boo istui kapakassa iltaan saakka ja salli kannuansa ihailtavan. Kun
kapakka sulettiin kello yhdeksän aikaan, kulki hän puolihumaltuneena
kotiin ja pani tyytyväisenä maata päänalaisella rakas kannunsa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä keskusteli Boo pitemmän aikaa mestari Paavalin
kanssa sillä seurauksella, että Boo, joka säännöllisellä elämällä ja
säästäväisyydellä oli itselleen koonnut muutaman leiviskän tinaa,
sai luvan omiksi tarpeikseen työskennellä vanhassa kyökissä, sillä
mestari Paavali oli niitä harvoja miehiä, joka salli muidenkin elää,
koska kohtalo hänelle itselleen oli suonut niin hyvät elinpäivät.

Boota ei näkynyt ulkosalla kaupungissa neljääntoista päivään ja hänen
kannuansa koskeva juttu oli unhotettu, sillä oli niin paljon muuta
puheenaihetta.

Mutta eräänä aamuna anivarhain saivat kaupungin palvelustytöt
jotain ihmeeksensä nähdä. Keskellä Isoatoria, vastapäätä raastupaa,
seisoi Bosse pystyttäen pöytää muutamista laareille asetetuista
laudoista. Saatuaan pöydän kuntoon, latoi hän laudoille toisen kannun
toisensa jälkeen ja katso, kaikki kannut olivat samanmuotoisia
kuin raastuvassa näyttämänsä kannu, minkä korkea ammattikunta oli
hyljännyt.

Kello yhdeksän oli Boo myynyt puolet tavaroistaan. Iloisena ja
tyytyväisenä istui hän pöydällä jalat ristissä allaan huutaen:
"kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja?" Kun hän oli toistanut
monta sataa kertaa, alkoi hän sovittaa sanat omallekeksimällensä
laulunuotille.

Kello yhdeksän aikaan, kun aurinko oli korkealla taivaalla
ja kaikilla kisälleillä oli vapaatuntinsa, kokoontuivat
kannunvalajakisällit ryhmittäin Bossen pöydän ympärille. Muutamat
varovaisemmat lausuivat huolestuttavia muistutuksia vaarasta rikkoa
ammattijärjestystä ja etuoikeuksia vastaan; toiset nyökyttivät
päätään hyväksyvästi ja sanoivat puoliääneen: Bosse, pidä puoliasi.

Sillä välin oli kannunvalaja-ammattikunnan vanhin aamunsuussa
päättänyt pistäytyä raastuvassa. Hän tuli raskaasti rinnettä
astellen ja loi kaipauksen silmäyksiä mäen yläpäähän sekä kulki
hitaasti keppinsä nojassa. Torille tultuaan seisahtui hän pyyhkimään
hikeä otsaltaan. Hän loi yleiskatsauksen yli torilla seisovien
kansanjoukkojen eikä huomannut mitään tavatonta tai levottomuutta
herättävää. Hän työnsi keppinsä maahan ja oli juuri aikeissa jatkaa
matkaansa, kun hänen korvaansa kimahti kummallinen ääni, mikä kaukaa
kuului kukon kiekumiselta, mutta mikä sentään oli olevinaan laulua.

"Kannuja, kannuja, kuka ostaa kannuja? Kannuja niin väljiä kuin
ammatinvanhimman sukka, kannuja niin isoja kuin pormestarin sukka.
Kannuja, kannuja, hoi!"

Ammatinvanhin hyökkäsi keppi pystyssä kansanjoukkoon, joka seisoi
Bossen pöydän ympärillä ja vain vaivoin antoi tilaa likistyäksensä
sitä tiukemmin lihavan ammatinvanhimman ympärille; ammatinvanhin
oli kuin alasimella ja joukon riemuhuutojen kaikuessa täytyi hänen
kuunnella Bossen pilkkalaulua, jota Bosse toisti asianomaisilla
muunnoksilla, joukko säesti yhä toistamiseen: hiljaa! hiljaa! hiljaa!

Ammatinvanhin alkoi huutaa:

"Sinä emälurjus, uskallatko sinä rikkoa lakia ja asetuksia."

"Minä en ole rikkonut mitään asetuksia", sanoi Bosse.

"Sinä olet pystyttänyt puodin, senkin kavaltaja!"

"Ei tämä mikään puoti ole", vastasi Bosse.

"Mutta onhan tässä pöytä."

"Eihän se mikään pöytä ole, pari lautaa vaan, ja muuten määrätään
ammattikunnan säännöissä, että akkunoiden asettaminen on luvatonta.
Ei tässä näy mitään akkunaa, jollei ammatinvanhin näe jotakin taivaan
akkunaa -- tuolla ylhäällä!"

"Sinä myyt kannuja, sinä senkin..."

"Kansa ostaa, ammatinvanhin!"

"Ja sinä laulat pilkkalauluja, senkin rakkari!"

"Minä laulan ammatinvanhimman sukasta!"

"Eipäs, sinä lauloit jotakin rumaa, senkin linnunpelätti! Tännepäin
pormestari ja aseenkantajat! Tännepäin!"

Pormestari ilmestyi nyt akkunaan ja hänelle selvisi silmänräpäyksessä
ystävänsä tukala tila. Hän viittasi kädellään sisähuoneeseen ja
pian ilmestyi kaupungin rumpali toiseen akkunaan. Rumpu kutsui
aseenkantajia kokoon.

"Pitäkää nyt puolianne", sanoi Bosse kisälleille. Mutta rumpu pärisi,
ja kauhu valtasi joukon. He mykistyivät ja hajaantuivat kuin pilvi
tuuleen.

"Pitäkää puolianne", kirkui Bosse, "nyt on aika!" Mutta he eivät
pitäneet puoliaan. He väistyivät, väistyivät niin häpeällisesti.
Mutta silloin suuttui Bosse. Hän syöksyi paikaltaan, nousi pöydälle
ja kirkui:

"Valapatot, kyssäselät, juoksetteko te vasikan nahan tähden?
Muistatteko, kuinka te vannoitte kautta pyhien ja kautta helvetin
pitävänne puolianne, silloin yöllä, kun olitte pelaavinanne korttia.
Antakaa minun katsoa teitä kasvoihin, senkin sekulit, eikä selkäänne,
sillä silloin minun keppini joutuu synnin viettelykseen!"

Mutta he juoksivat kaikki nähdessään pormestarin ja kaupungin
asemiehien juoksevan torille ja piirittävän Boon sekä hänen
kauppatavaransa.

Silloin sammui Bossen ääni, vastustelematta antautui hän
vangittavaksi ja kaupungin vankilaan vietäväksi, sen jälkeen otettiin
hänen jälellä olevat tavaransa takavarikkoon. Kun häntä kuletettiin
portista, kääntyi hän hyvillä mielin ja sanoi ammatin vanhimmalle:

"Minä toivon, että kannunvalaja-ammattikunta, joka tietenkin suojelee
ammattia, suojelee myös sen harjottajia. Sentähden tahdon minä
sivumennen mainita, että minä mieluummin makaan naudankarvoilla
kuin muurikivillä, että minä mieluummin syön tuoretta lihaa kuin
homehtunutta leipää, lasi hyvää olutta on aina ollut heikkouteni
ja minä toivon, että minun korkeat suojelijani muistavat minua
lämmityksellä ja huoneen siivoamisella."

Ja hän mennä huippi vankilaan täynnä rohkeutta mutta hyvin vähillä
toiveilla.

       *       *       *       *       *

Kuusi päivää istui Boo vankilassa. Kukaan ei saanut käydä hänen
luonansa vankilassa, mutta oven kautta sai hänen kanssansa
keskustella. Nämä keskustelut suututtivat häntä enemmän kuin pakkanen
ja kosteus. Hän sai kuunnella hyviä jälkineuvoja, selityksiä,
varotuksia, kehotuksia alistumaan:

"Mitäs se auttaa? -- Miksi turhaan vaivaat päätäsi? -- Mitä hyötyä
sinulla siitä on? -- Onko se oikein?"

Mutta pahimmalta tuntui, kun äiti tuli Länsivuorilta, missä hänellä
oli lehmä ja mökki. Muija oli vanha ja raihnainen sekä kuuro ja oli
vain epäselvästi käsittänyt syyn pojan vangitsemiseen. Ei hänkään
päässyt vankikoppiin vaan sai keskustella oven takaa, mikä mitä
kauneimmalla tavalla sekotti toriseikkailun.

"Onneton poika, mitä sinä olet tehnyt?", huusi eukko oven takaa.

"Olen tehnyt kannuja, puhuvat loruja."

"Oletko sinä saanut toruja? Sen minä kyllä uskon. Mutta minä kysyn,
mitä sinä olet tehnyt?"

"Kannun!" huusi Bosse täyttä kurkkua ikäänkuin hän olisi tahtonut
puhkaista paksun oven.

"Niin, niin, tiesinhän minä sen, että siihen se päättyisi. Sanoinhan
minä sen aina, kun olit tottelematon kotona. Mutta kyllä ne tytötkin
ovat hulluja. Sellainen ruma ryökäle kuin sinä olet! Hyi!"

Nyt ei Bosse ymmärtänyt sanaakaan ja siksi hän vaikeni.

"Vai on hänen nimensä Annu", jatkoi muija umpimähkään. "Annu oli
senkin tytön nimi, joka karkasi Duuvnääsin Klemetin kanssa."

"Mitä sinä puhut, muori? Mikä Klemetti?"

"Hemmettiinkö? Poika, niinkö sinä puhut vanhalle äidillesi? Etkö sinä
ollenkaan häpee? Oi, oi, oi, sellaista lasta! Sellaista lasta!"

Bossen järki hämmentyi, ja hän pisti päänsä olkipusseihin päästäkseen
jatkamasta keskustelua.

Päästyään vankilasta ei hän palannut mestari Paavalin luo vaan
kuljeskeli kaupungin kapakoissa; siellä hän istui aamusta iltaan
ja kulutteli niitä varoja, jotka hän kannuja myyden oli ansainnut;
olivat unhottaneet ottaa häneltä rahat vankityrmään pistettäessä.
Hän oli erotettu kannunvalaja-ammatista, eikä hän muuta elinkeinoa
osannut, hän oli irtitemmattu siitä yhteiskunnallisen toimen
rattaasta, johon hänen kasvatuksensa oli hänet asettanut, ja hän
olisi pian lyöttäytynyt irtolaisten ja tyytymättömien seuraan, jollei
olisi tapahtunut seikkoja, jotka tekivät hänet taas tarpeelliseksi
mutta toisella tavalla.

Saman päivän aamuna, jolloin Bossen suuremmoinen yritys raivata uutta
tietä kannunvalamisen ohdakkeisilla kentillä oli mennyt hukkaan, tuli
kauppias Algut Lyypekistä kotiin ja meni itäisellä Almänningkadun
varrella, merisataman vieressä olevaan konttoriin sekä asetti Bossen
valmistaman kannun kauppakumppaninsa kirjotuspöydälle.

"No, Jossef, katso sine teme kannu!"

Joosef katseli kannua tuntijan silmillä:

"No, Algut, mite sine?"

"Mite sine anta minul teste kannust?"

Joosef kirjoitti jotain paperille ja vastasi:

"Mine anda kaks eyri."

"Andako sine kaks eyri? No!"

"Ah sine! Mine anda sinull vaan pool'toist eyri?"

"No, andaks sine minull pool'toist eyri?"

Joosef kirjotti hiukan paperille ja vastasi sitten:

"Onko teme prifatgeschäft vai kumpanjongeschäft?"

"Prifat se olla."

"No, mine anda pool'toist!"

Kun kauppa oli tehty, meni Algut kaupungille etsimään Boota. Tämä
istui silloin vankilassa eikä ollut tavattavissa. Silloin otti Algut
kannunsa ja meni erääseen kauppalaivaan, joka oli valmis Lyypekkiin
lähtemään. Siellä sopi hän kauppiaan kanssa siitä, että tämä tilaisi
Lyypekistä tuhannen kannua myötäseuraavan mallin mukaan sekä
lähettäisi ne viivyttelemättä, mutta hän määräsi vielä sen lisäksi,
että valuri panisi hiukan enemmän "plijiä" tinaan. Laiva lähti ja
viipyi matkalla kuukauden.

Tämä kaikki tapahtui saksalaisen kuninkaan Kristoffer Baijerilaisen
hallitessa, joka ruotsalaisten tavallisen keskinäisen kateuden
tähden oli päässyt valtaistuimelle, koska mieluummin otettiin
kuninkaaksi ulkomaalainen kuin sellaiseksi olisi valittu
syntyperäinen ruotsalainen -- ihan niinkuin tapahtui sammakoille,
jotka saivat haikaran kuninkaakseen. Tämä kuningas, jolla tietysti
ei ollut minkäänlaisia tunteita uutta maata kohtaan, kohteli sitä
kuin isoa kuningaskartanoa, maanomistajia pidettiin vuokraajina
ja kruunun omaisuus jaettiin hänen maanmiehilleen saksalaisille.
Mutta saksalaiset saivat sitäpaitsi etuoikeuksia melkein kaikessa,
etupäässä maan vapaassa kaupassa. Nämä etuoikeudet sattuivat useasti
loukkaamaan kaikkia ruotsalaisille miehille kalliisti myytyjä entisiä
etuoikeuksia, ja kaikki liike ja kauppa oli pian saksalaisten
käsissä. Nämä saksalaiset taasen huomasivat ihmetyksellä ja huvilla;
kuinka laimeasti häveliäät ruotsalaiset vastustivat vierasta sortoa,
he kohtelivat maan asukkaita tyhminä raakalaisina, koska nämä
eivät osanneet hoitaa omia asioitaan, ja nämä muukalaiset kävivät
lopulta niin röyhkeiksi, että pitivät itseään todellisina maan
hyväntekijöinä. He eivät koskaan lakanneet muistuttamasta "hyvistä
töistä", joita he muka olivat köyhälle maalle tehneet ja usein he
äänekkäästi vaatimalla vaativat kiitollisuutta.

Niinpä niin; eräänä aamuna käveli Boo joutilaana kaupungilla.
Hänen rahansa olivat lopussa eikä hän ollut vallan iloinen kuten
tavallisesti. Kuinka hän siinä kulkikaan, joutui hän merisatamaan
saksalaisten puotien kohdalle. Siellä oli hälinää ja hyörinää,
rautatangot kalisivat, ketjut ratisivat, mutta läpi kaiken tämän
melun kuuli hän laulun, mikä pani hänet suuresti ihmettelemään ja
hänen korvansa kävivät herkiksi.

"Kannuij, kannuij, kuka osta kannuij?"

Bosse ei luullut kuulleensa oikein ja hän huippasi esille läpi
kansanjoukon, joka tunkeutui erään katupuodin ympärille. Perille
päästyään näki hän puisesta puodista ulospistetyn salon, ja salolla
riippui viisi kiiltävää hänen mallinsa mukaan tehtyä tinakannua.
Hän siirtyi vähitellen lähemmäksi kunnes pääsi kauppapöydän laudan
ääreen. Hän nojasi toisen kyynäryspäänsä lautaan ja katseli
tarkkaavasti ja lakkaamatta kaupitsevaa saksalaista silmiin, jonka
koko puoti oli täynnä kannuja ja niitä meni kaupaksi kuin kuumille
kiville.

"Mite sine katto?", sanoi saksalainen, jota Bossen katseet alkoivat
vaivata.

"Sinua tietysti", vastasi Bosse.

"Taktoko sine sitte osta yks kannu?"

"Mine ei takto osta mite", vastasi Bosse.

"Mene sine matkas sitte!"

Bosse katseli saksalaista koko aamupäivän.

"Mitäsinä odotat?", kysyi muuan raudankantaja Bosselta.

"Rumpalia", vastasi hän.

Mitään rumpalia ei tullut, mutta raastuvassa oli ollut hyvin vilkas
elämä. Kannunvalajien vanhin oli vihasta kuohuen tullut pormestarin
luo ja oli vaatinut, että rumpali lähetettäisiin estämään luvatonta
ammattikunnan etuoikeuksia loukkaavaa vääryyttä. Pormestari riehui
myöskin, mutta selitti, ettei hän voinut asialle mitään, koska
saksalaisilla oli kuninkaan vahvistamat kauppa-etuoikeutensa; hän
neuvoi vaitiolemaan sekä varotti osottamasta mitään tyytymättömyyttä,
sillä se lisäisi vaan saksalaisten iloa.

Kun puoti suljettiin, meni Bosse kotiin äitinsä luokse Länsivuorille
ja mietti, mitä oli nähnyt ja kuullut; nukahtaessaan yöllä ajatteli
hän itseksensä: "Hiisi vieköön, miten ne kannut olivat minun kannuni
näköisiä!"

Bosse oli saanut toimekseen yösijasta ja ruokapalasesta paimentaa
muorin lehmää, sillä aikaa kuin muori pesi vaatteita järven
rannalla. Helpottaakseen paimentamista oli Bosse keksinyt keinon,
hän sitoi elukan nuoran kiven ympärille; mutta kun tämä soti vasten
muorin perusajatuksia ja kaikkea järjellistä karjanhoitoa, koska
ei eläin siten voinut valita laihoilta vuorilaitumilta paraimpia
paloja, täytyi Bossen pian loikkia pitkin mäennyppylöitä, ja se
tuntui hänestä hyvin rasittavalta. Mutta nyt tänä aamuna oli kaunis
syksyaamu, elukka oli syönyt itsensä kylläiseksi ja paneutui
sammalille märehtimään, mitä se kiireessä oli niellyt. Bosse käytti
tätä iloista tilaisuutta hyväksensä, laskeutui pitkällensä ja
antautui ajatuksien valtaan. Hän ajatteli ensin, mitenkä onnellinen
kyttyräselkäisen elämä tässä matoisessa maailmassa olisi, jos lehmät
voisivat syödä maaten; voisivathan ne ryömiä aina sen mukaan, kuin
olivat maasta korsia kiskoneet, sittepähän ei niiden tarvitsisi
nousta eikä kulkea jönkytellä riippuvin kauloin; eikä hän saattanut
käsittää, miten nämä elukat laitumella ollessaan saattoivat sietää,
että veri aina oli heidän päässään; hyvin mielellään olisi hän
tehnyt parannuksia näiden elukoiden elintavoissa. Sitte ihmetteli
hän, miksi Jumala salli saksalaisten myydä tinakannuja, koska
hän, kyttyräselkäinen, ei sitä saanut tehdä. Sitte kurkisti hän
yli Saltsjön, Laivasillan ja monien laivojen, joiden mastoissa
liehui saksalaisia ja lyypekkiläisiä lippuja ja hän kysyi
itseltänsä, että eiköhän saksan mies varastanut hänen kannunsa
kuosia. Tähän kysymykseen vastasi hän ehdottomasti myöntäen. Mutta
hänen tuskansa kärsityn vääryyden johdosta lieventyi melkoisesti
ajatellessaan sitä vahinkoa, mikä oli kohdannut hyvinkunnioitettavaa
kannunvalaja-ammattikuntaa.

Hän kietoi narun oikean kätensä ympärille ja nojautui mukavasti
kiveä vastaan. Lehmä pureskeli ruohoja yksitoikkoisesti, kivi sattui
olemaan sammalkasvista pehmeä, ja Bosse oli väsynyt eilispäiväisestä
kauppakojun luona seisoskelemisesta niin, että hän vaipui suloiseen
uneen.

Ja hän näki niin kaunista unta lehmästä, joka makasi sänkyyn
peitettynä, puna-apiloita oli lakanalla ja sitäpaitsi joi lehmä
reiniläistä viiniä tinakannusta, joka sisälsi kaksikymmentäviisi
prosenttia lyijyä, ja sitte hiipi siihen käärme, ryömi jo
päänalaiseen, mutta kun Bosse oli siihen tarttumaisillaan, kiemuroi
se hänen sormiensa läpi ja sukelsi lyypekkiläiseen lippuun sekä
katosi sille tielle, ja samassa kuului ikäänkuin rakennuksen
neljännestä kerroksesta olisi kaadettu kokonaisen pesutiinun
sisällys, jota seurasi kamala kirvellys selässä, niin että Bosse
heräsi.

"Missä on lehmä?", kirkui muori kohottaen kainalosauvaa iskeäkseen.

"Tuossa se on", sanoi Bosse ja veti nuorasta mutta nuora oli poissa.

"Missä se on?", sähisi vanhus.

Nyt tiesi Bosse, missä se oli. Tuska ja kuolema; jyrkänteelle oli
vain kolme syltä ja siellä se lehmä oli. Hän ryömi käsillään ja
jaloillaan reunalle ja katseli alas äkkijyrkkään kuiluun.

"Onko se siellä?", kuiskasi muori.

"Siellä se on", vastasi Bosse harmissaan.

"Noo?"

"Minä luulen, ettei se elä! -- Näyttää siltä kuin se olisi halennut!"

Länsivuorilla vallitsi suuri suru, melkein yhtä suuri kuin isän
kuoltua. Eikä teurastajakaan tahtonut ostaa niin runneltua
elukkaa. Eukko itki ja tappeli kaksi päivää. Sen jälkeen kuivasi
hän kyyneleensä ja alkoi suolata lihaa, tehdä makkaroita sekä
keuhkohakkelusta. Ja mökissä syötiin joka päivä lihaa, ja suru
oli raskas, koskaan ei luultu lihapäivien olevan niin raskaita.
Toisinaan täytyi muorin keskeyttää työnsä ja piestä Bossea saadakseen
surulleen lievitystä, ja Bosse otti sen vastaan ja oli vaiti, sillä
hän tiesi sen rauhoittavan vanhusta. Eräänä päivänä, kun liha oli
loppunut kuten maitokin, istui Bosse äitinsä kanssa mökin edustalla
katsellen äkkisyvällä alhaalla pauhaavaa kaupunkia. Ja he olivat
hyvin pahoillansa. Silloin näkivät he miehen kiipeevän vuorta ylös.
Mies oli kunnollisesti puettu, hänellä oli viisaat silmät ja punainen
parta. Nähtyänsä Bossen, tuli hän hyvin iloiseksi:

"Mine olla nin iloinen, ette mine neke kiselli! Mine juosta kaikki
meki pitkin; ette mine löytes hene! Ach, Herra Jesus, kun vaikke
kevelle! No, Bosse mine takto puhu teitin kans geschäft'ist'. Teme
olla teiti eiti, jaksa hyvin!"

Bosse pyysi kauppiasta istumaan ja alkoi kuunnella.

"Kattokas: Minu nimi olla kauppamees Algut ja mine kauppa kannuj,
jotka mine tila Lyybekist!"

"Vai niin, sieltäkös te ne saittekin?", keskeytti Bosse.

"Ja, ja! Mine osta ne sielt'! Mut ne tulle minull lika kallis! Sanoka
nyt, mist hinnast' te teke kannu?"

"Kuulkaas nyt, kuka on sanonut, että minä lainkaan teen kannuja?",
sanoi Bosse.

"Sen olen minä sanonut", keskeytti nyt äiti syvällä huokauksella,
mikä näkyi tulevan äsken kuolleen lehmän jyrkältä haudalta. "No,
kattokas vaan! Mite mees takto henen kannustans?"

"Puoli eyri", vastasi Bosse.

"Ach, Herr mein Gott, sill mine saa kannu Lyybekist."

"Sen hinnan alle ei sitä voi tehdä", sanoi Bosse päättävästi.

"Sit tevtty pane enempi pliji tina seka!"

"Kuulkaappas nyt, kauppias", sanoi Bosse, "näettekö tuota
äkkijyrkännettä?"

"Mine neke, no!"

"Meidän lehmämme syöksyi sinne! Sinne on matkaa vain viisi syltä!
Luuletteko, ettei härkäkin voi sinne pudota."

"Bosse, Bosse", keskeytti äiti, "ajattele vanhaa, köyhää äitiäsi!"

"Sitä minä juuri teenkin! Minä tahdon, että muorilla on kunniallinen
poika vaikka muuten raukka onkin!"

"Kunniallinen! Hm! Jos tulet rikkaaksi on sinulla varaa olla
kunniallinen!"

"Se on ruma ajatus!"

"Yhtä rumaa on isolta mieheltä syytää kaikki työt äitinsä niskoille."

"Kuulkaas, kauppias", sanoi Bosse. "Te saatte myydä ulkomaalaisia
kannuja, sen saatte tehdä, mutta te ette saa valmistaa yhtäkään
kannua tässä maassa!"

"No, nin; mine ei meina teke mite kannu, ja jos mine sellasi anda
teke, niin ei ne tulla roottalaisi!"

"Kuulkaas sitä matoa! Hän teettää minulle ulkomaalaisia kannuja
Ruotsista. Mutta sanokaapas minulla yksi asia, miksi käännytte juuri
minun puoleeni?"

"No, nin, miksi? Mine tykkä test kisellist!"

"Mutta minulla ei ole työpajaa enkä sellaista saa pitää."

"No, ei mine myös, mut minull' olla yks oiken hyve ysteve, hen takto
laina meill hoone kaupungiss."

"Minä nukun sen asian päälle", sanoi Bosse. "No, teke nin! Mine
vartto hent hoomena. Kauppamees Algut ja Jossef lehell laivasilta.
Kysyke kauppamees Algut pere; ei Jossef pere, hyvest!"

Keskustelu oli loppunut mutta Bossen rauhallinen olo Länsivuorilla
oli myöskin loppunut. Sillä nyt ahdisti häntä muori vedoten hänen
sydämeensä ja kunniaansa. Mutta kun hän puhui kunniasta, pääsi Bosse
voiton puolelle, sillä hän taisteli juuri säilyttääksensä kunniansa.
Mutta eukko väitti, että kunnia oli vain rikkaita varten, köyhien
täytyi täyttää ensimäinen velvollisuutensa, niiden täytyi elää. Ken
tulee rikkaaksi, se saa kunniaa, sitä kunnioitetaan.

Lopulta kävi niin, että Bosse lönkytti Algutin ja Joosefin luokse
vieläpä hyvissä ajoin. Takatietä kuletettiin häntä konttoorista
vara-aittaan ja sieltä yhä kauvemmaksi erääseen kellariin, missä hän
näki täydellisen tinavalimotyöpajan sekä kisällin, joka oli oleva
hänelle apuna työssä.

Täällä alkoi Bosse työnsä ja valmisti lyypekkiläisiä kannuja niinkuin
niitä nimiteltiin ja ne menivät mainiosti kaupaksi.

Klaus-nimisen kisällin ulkomuoto oli enemmän puoleensa vetävä kuin
luottamusta herättävä. Hän oli hyvin oppivainen ja koetti päästä
kaikkien ammattisalaisuuksien perille, hän otti selvän kaikista
pikkuseikoistakin ja kyseli samaa seikkaa monet kerrat.

Eräänä päivänä oli Klaus kateissa. Kauppias Algut ei voinut sanoa,
missä hän oleskeli eikä hän sitä tietänytkään. Samaan aikaan
rikkoontui hiukan Algut ja Joosef liikkeen omistajien välinen suhde.
Joosef ei tahtonut enää ostaa Algutin kannuja, koska ne olivat liian
kalliita; hän ei tahtonut antaa kannusta enempää kuin äyrin. Algut
piti puoliaan ja vaati puoltatoista. Silloin sanoi Joosef itsensä
irti kaupasta sekä selitti, ettei hän tarvinnut Algutin kannuja.

Kuitenkaan ei hän tahtonut myöntyä, vaikkakaan ei hänellä ollut
kauppa-etuoikeuksia, jotka olivat Joosefin hallussa. Kahdeksan
päivää sen jälkeen aukaisi Joosef lyypekkiläisten kannujen myymälän,
sittenkuin vanha varasto oli loppuun myyty; nyt saattoi hän myydä
yleisölle kannuja puolestatoista äyristä.

"Ach, sine sliipattu, senkin", vastasi Algut. "Tess' mine neke
Klaussin sormijelki. Oleko sine keytteny Klaus, se kanalja?"

"Mine ole", sanoi Joosef.

Bosse kulki taas työttömänä.

Sillä välin alkoi kuulua isoäänisiä valituksia hyvinkunnioitettavan
kannunvalaja-ammattikunnan keskuudessa. Moneen kuukauteen ei oltu
myyty kannuja ollenkaan, elinkeino oli menossa hunningoille;
kisällejä täytyi erottaa, työpajoissa vallitsi levottomuus. Ja
kaiken tämän syynä oli se, että yleisö osti mieluummin saksalaisten
halvempia ja parempia kannuja kuin ammattikunnan kalliimpia ja
huonompia.

Ammatin vanhin ja mestarit haukkuivat yleisön huonoa makua, ne
kirosivat vapaakaupan ja tekivät kuninkaalle anomuksen, että maahan
tuoduista kannuista maksettaisiin tullia, niin että ne kallistuisivat
niin, ettei yleisö voisi niitä ostaa. Mutta kuningas vastasi vain:
tehkää te yhtä halpoja, hyviä kannuja, niin saatte ne kaupaksi
menemään.

Siitä nousi uusi valitushuuto. Luopuisiko Tukholman vuosisatojen
vanha, kokenut kannunvalaja-ammattikunta vanhoista tavoistaan
seuratakseen päivän mielijohteita! Ei, mieluummin kaatuisivat he
kunniallisina miehinä kuin muuttaisivat työtapaa. Olivathan heidän
esi-isänsä juoneet heidän kannuistaan, tämä oli raskas syy! Ja ennen
kaikkia, mikä oli tärkeämpi asia, olivathan nämä kannut ruotsalaisia?

Olivat! Vaihdettaisiinko niitä siis ulkomaalaiseen romuun. (Kun
joku väitti, että vanhat kannut olivat saksalaista mallia ja että
Tukholman ensimmäinen kannunvalaja oli saksalainen Albrecht Zinn
nimeltään, heitettiin puhuja kokouksesta pihalle).

Asema kävi yhä vaikeammaksi. Työttömät kisällit kuljeskelivat
rähisten pitkin katuja. Työpajojen ikkunoita rikottiin. Yöllä tehtiin
hyökkäys saksalaisiin puoteihin, mutta kapinoitsijat otettiin kiinni
ja vietiin vankilaan. Koko kaupunki kapinoi.

Vihdoin eräänä aamuna kääntyi kaupungin asukkaiden huomio uuteen
ja odottamattomaan näkyyn. Mestari Paavali, Boon entinen isäntä
oli ikkunastaan pistänyt pitkän riuvun, jolla riippui kuusi
uutta kannua "lyypekkiläistä" mallia ja koko akkunalaudalle oli
pinottu samanlaisia. Hän seisoi itse kauppapöydän takana kaupiten
lyypekkiläisiä puhtaasta tinasta "kannuja yhdestä ja neljännesosaa
äyristä kappale!"

Nyt olivat saksalaiset alikynnessä. Kaikki ostajat riensivät mestari
Paavalin luo ja ostivat lyypekkiläisiä, puhtaasta tinasta tehtyjä
kannuja.

Mitä ei saituus, ylpeys eikä isänmaanrakkaus ennen voinut tehdä, sen
aikaansai nyt kaikkivaltias kateus.

Ensi vuosineljänneskokouksessa piti ammatinvanhin puheen, jota tosin
asiakirjat eivät ole jälkimaailmalle säilyttäneet, mutta siitä
huolimatta ansaitsee se tulla kerrotuksi.

"Ensi kertaa ei ihmiskunta nähnyt sitä surullista näytelmää, että
vuosisatojen vanhat taatut tavat saivat väistyä uutuuksien matkimisen
ja puoskaritaituruuden tieltä. Suru sydämessä laski puhuja tänään
uhrinsa isänmaan alttarille, kun hän itse ja hänen ammattikuntansa
luopui oikeudestaan valmistaa tinakannuja, joita ei voinut pestä (ei
hän niin sanonut, mutta se oli tarkotus); kaiholla ilman katkeruutta
heitti hän aseensa epätasaisessa taistelussa, mutta tämän teki hän
luottaen hartaasti siihen, että tulevaisuus olisi hänelle kiitollinen
siitä kovapintaisesta kestävyydestä, millä hän oli vastustanut
tunkeutuvaa tulvavirtaa, mikä uhkasi niellä yhteiskunnan sekä upottaa
sen jaloimmat mielet, sen puhtaimmat riennot ja sen paraimman toivon.
Hän ei voinut muulla lopettaa kuin lausumalla toivomuksensa, että
tulevaisuus osottaisi, että vanhoilla oli oikein, sillä vaikka sitä
kuinka käännetään ja väännetään, niin ikuisesti pysyy lause, että
'vanha on vanhinta'."

Mestari Paavali tunsi itsensä kehotetuksi muutamin sanoin vastaamaan
erinomaisen asialliseen ja perille ajateltuun puheeseen, minkä
ammatinvanhin äsken oli pitänyt.

Hän lausui palavimpana toivomuksenaan, että ihmiskunta aina saisi
nähdä vuosisatojen vanhojen olojen, joilla, kuten oli tunnettua,
oli suuri taipumus mätänemiseen, väistyvän parempien olojen tieltä,
joilla usein oli se satunnainen ominaisuus, että ne olivat uusia. Oli
yrttejä, jotka mätänivät vuoden kuluttua, useimmat ihmiset ja eläimet
mätänivät ennen vuosisadan loppua, tosin löytyi vanhoja puita,
jotka ehtivät vuosisadan päähän, mutta ne olivat sisästä mätiä,
jos niitä oikein tarkkaan katseli. Surtaisiinko siis sentähden?
Ei suinkaan. Mätänemisen kautta luotiin uutta elämää; mätäneminen
oli vain toinen ylösnousemuksen muoto. Tahdottiinko nyt, ennenkuin
mentiin välttämättömyyttä kohti, verhoutua pöyhkeyden ja mutaisen
omantunnon vaatimattomuuden riepuihin -- olkoonpa niin, tämä tehtiin
häpeän peittämiseksi, eikä mestari Paavali tahtonut siitä monta sanaa
lausua. Tullakseen asiaan tahtoi mestari Paavali sanoa tosisanan
vaikka se ylpeyttä kirveltäisikin.

Ammatinvanhin ammattikuntineen ei kukistunut puoskaritaiturien eikä
isänmaanpetturien toimesta, he kukistuivat hyvin yksinkertaisesti
oman kateutensa takia. Kaikki läsnäolijat tiesivät kyllä, että
tukholmalainen kisälli Boo oli keksinyt ne kannut, joita nyt myytiin
lyypekkiläisinä. Eikö tämä ollut totta!

Ammatinvanhin veti suunsa tavattomaan irvistykseen eikä saanut
suustaan muuta kuin paljoa merkitsevän: "Ah!"

Mestari Niegels haukoitti halveksivasti: "mitä Bossesta!" Ja kisällit
tirskuivat: "Meidän Bosse." Mestari Paavali jatkoi ja lupasi olla
puhumatta Bossesta, mutta hän antaisi hänelle tyttärensä vaimoksi
ja niin saisi Bosse periä ammatin. Sen hän saisi periä! Ja jos
ammatinvanhin ja ammattikunta ottaisi tästä tapahtumasta jotain
oppiakseen, niin lopputulos olisi se, että jos ihmiset lakkaisivat
suojelemasta toinen toisiansa niin penteleesti, niin meillä kaikilla
olisi paremmat oltavat, sillä oli huomattu korkeimman suojeluksen
olevan muutamille pahinta sortoa, ja jos me vaadimme oikeutta itse
saada elää, niin täytyy meidän täyttää suuri, ikuinen velvollisuus
antaa muidenkin elää.

Ja siten loppui suuri Tukholman kannunvalajariita, riita oli
maksanut monta ikkunaruutua, monta vangitsemista, niin paljon
pöyhkeyttä, puhumattakaan siitä, että Joosefin ja Algotin liike
hajosi, että ainoa lehmä syöksyi kuiluun Länsivuorilta, että kisälli
Klaus ilmestyi Visbyhyn, jonne hän vei "uuden keksintönsä" ja
panetteli erästä Bossea, joka Tukholmassa muka oli hänen töittensä
kustannuksella rikastunut.



UUDET ASEET


Josti kulki edellä härkineen ja karhineen, ja isä Tuomas teki
kevätkylvöjään, jälessä hyppivät valkovästäräkit noukkien matoja,
metsäsaaressa istuivat varikset odottelemassa. Huhtikuun auringo
paahtoi ohutta maanpintaa, joka sijaitsee Ölandin Allvaren ainaisella
selkärangalla. Peltosarat olivat kauniit ja hyvin aidatut mutta
lentohiekalta ja pohjan puhureilta suojeli niitä vain kapea
petäjikkö, sillä isä Tuomaan perimä verotila oli pohjoisimmalla
niemellä, missä maa oli alavaa. Petäjikön suojassa oli tupa, missä
äiti ja lapset askartelivat. Pientarella makasi Tassu vetäen unia
toinen silmä ummessa. Tassu oli uskollinen koira, se ajoi sekä
jäniksiä, kettuja että hirviä, mutta saattoi sentään pysytellä
valveilla niin, että sen toinen silmä ja toinen korva öiseen aikaan
olivat varuillaan maankiertäjien tullessa tuvan läheisyyteen.

Isä ja Josti olivat lopettaneet työnsä ja istahtivat
pellonpientareelle lepäämään. Tassu kävi levottomaksi ja murahteli,
se nosti kuononsa haistellen etelää kohti, missä pohjoisen Motet'in
yhteismaat olivat. Tuomas silitti sen selkää ja koitti sitä
rauhoittaa.

"Aatteles", sanoi isä, joka kuten kaikki rannikkolaiset mielellään
pohti syitä ja seikkoja, "aatteles, kuinka monta kertaa ihmistä
lahjakkaampi tämä elukka on, se näkee ehkä jo ihmisen ja varmasti
tuntee se hänen hajusta!"

"Taitaapa niin olla", sanoi Josti, "mutta ymmärrys, nähkääs, ei ole
niin tarkka!"

"Ei sitä niin varmaan tiedä!"

"Jopa joutavia, isä, älkää niin sanoko!"

"Eipäs se meitä täällä hännystelisi, jos se käsittäisi olevansa sinua
vahvemman!"

"Sinä olet tyhmä, Josti! Sen se juuri käsittääkin; sentähden antaa se
meidän itseänsä ruokkia. Kyllä se saisi tarpeekseen, jos se hankkisi
itselleen lihan metsästä ja maidon lehmiltä. Etkö huomaa, että se
makaa ja nukkuu, kuin herra sillä aikaa kuin me kylvämme sille
leipää? Jollei sillä ole tarkka vaisto, niin olen minä turska."

"Isä, kuuleppas, luuletko sinä sen vetelehtivän, kun se öisin vartioi
taloa ja maata?"

"Siitä saat olla varma, ettei se maatessaan vartioi! Se on meitä
herkkäunisempi, sentähden se herää varemmin. Mutta yhdentekevä. Kelpo
elukka se vaan on, ja minä pidän siitä yhtä paljon kuin äidistäsi,
ehkä hiukan enemmänkin, sillä eukko on oikein tuhat tulimainen
ollessaan pahalla päällä."

Tassu syöksähti maasta, livisti yli pellon, loikkasi yli aidan ja
katosi metsään, mikä pian kaikui innokkaasta haukunnasta, jota pian
toinen koira säesti.

"Kuka kurja harhailee tänään niin kaukana saarella?", sanoi Tuomas ja
nousi. Josti seurasi, ja he kulkivat yli aidan sille taholle, mistä
haukunta kuului. Eivät ehtineet aitaa pitemmälle nähdessään kaksi
ratsastajaa, ja koirat olivat ilmi tappelussa.

"Talonpoika, kutsu koiraasi muuten minä ammun sen", huusi ensimmäinen
ratsastaja. "Kutsu sinä omaa koiraasi!" vastasi Josti ja kiivastui.

"Hiljaa, hiljaa!" rauhoitti isä. "Täytyy olla suustaan suopean
puhutellessa herroja." -- Ja sitte kutsui hän Tassun luokseen.

Ensimmäinen ratsastaja, joka oli puuttunut puheeseen, oli nuori,
kalpea mies, hän näytti ruumiinsa puolesta pojalta, mutta olkapäillä
lepäävä pää oli vanhuksen. Hän oli puettu samettitakkiin ja
nahkavarustuksiin, ja hänen satulaputkensa oli vireissä. Toinen
ratsastaja oli hänen ratsupalvelijansa.

"Tiedätkö, lurjus, ketä puhuttelet?", kysyi hän Jostilta.

"Ei, sitä en tiedä, enkä tahdo sitä tietääkään! Mutta jos sinä
loukkaat omistusoikeutta, niin syytä itseäsi!"

"Et siis ollut kirkossa sunnuntaina?"

"En ollut", vastasi Josti, joka isän tönäyksistä huolimatta jatkoi
puhettaan. "Ennen vanhaan kävin minä kirkossa, kun siellä sai kuulla
Jumalan sanaa, mutta nyt, kun siellä saa kuulla vain kuulutuksia, en
siellä viitsi käydä!"

"Ennenkuin sinut roviolla poltatan, ilmoitan sinulle, että olen
laamannin viransijainen, kuninkaan lääninherra ja että sinä olet
minun talonpoikani! Ja sinä, vanhus, pidä poikasi aisoissa ja vastaa
itse, jos sinulla on kieli suussasi!"

"En ole koskaan kuullut kuninkaan voivan myydä vapaita talonpoikia",
sanoi Tuomas, "mutta jos hän sen voi tehdä, niin sillä hyvä! Mitä
armollinen herra tahtoo?"

"Olet velvollinen tuntemaan tahtoni, mutta minä sanon sen sinulle
kuitenkin. Pohjoisen Motet'in yhteismaat, joilla ei ole omistajaa,
kuuluvat nyt Ruotsin kruunulle kaikkine niine oikeuksineen, jotka
omistajalle kuuluvat. Kaikenlainen metsästys ja metsänkaato ovat siis
kuninkaan oikeuksia; ja tämä tapahtuu talonpojan parasta katsoen,
sillä talonpoika viljelköön maataan ja kalastuksiaan, älköönkä
juoksennelko metsissä. Nyt sinä tiedät sen! Ja jos sinä annat koirasi
kulkea irrallaan, niin tiedät, että se otetaan kiinni ja silvotaan
ensikertaisesta huolimattomuudesta, toisella kerralla se nyletään ja
sinä saat sakkoja ja kolmannella kerralla, jos saisit halun hankkia
itsellesi uuden koiran, joudut sinä hirteen!"

Josti oli raivosta taittaa aidan, mutta Tuomas tönäsi häntä ja alkoi
puhua:

"Armollinen herra, minä hyväksyn täydellisesti teidän kuulutuksenne
ja olen varma siitä, että ne ovat laaditut maan lakien mukaan sekä
talonpojan eduksi; sillä metsänelävien jälessä juoksenteleminen
metsässä on talonpojalle nykyään haaskattua aikaa; sillä herrojen
paukkupyssyt ovat peloittaneet metsänriistan. Ja me noudatamme teidän
lainmukaisia kuulutuksianne. Onko teidän armollanne jotain muuta
käskettävää?"

"On kyllä, sinun talonverosi on raha-arvon aletessa tullut liian
pieneksi, sentähden olen minä, jolla nyt on veroitusoikeus,
päättänyt ja käskenyt, että koska kuninkaan yhteismaille lasketut
metsästyseläimet liiallisen lumisateen tähden talvella ovat estetyt
ruokaansa etsimästä, tulee sinun ja tietysti sinun naapuriesi myöskin
asettaa heinäsaumoja sinne, minne me vastaisuudessa määräämme. Oletko
kuullut?"

"Ymmärrän."

"Ja tehkää sen mukaan! Hyvästi!"

Hän käänsi hevosensa ja katosi metsään.

"Mitäs tästä sanotaan?", sanoi Josti jäätyään kahdenkesken isänsä
kanssa.

"Mokomaa en ole kuullut. Mutta siitä asti kuin maahan tuli
herrasvalta, on kaikki takaperoista.

"Puhutaan kuningas Kristianista! Siinä oli hyvänluontoinen herra,
joka otti heiltä heidän pillinsä, jos se liiaksi ääntä piti. Ja
sitte puhutaan Kyösti kuningas vainajasta. Eivät he tienneet,
miten hyvä heidän oli olla. Kuka on keksinyt nämä uudet vehkeet?
Maahan tunkeutuneet, saksalaiset kirjurit sen ovat keksineet. Oi,
miten ne kohtelevat ihmisiä, ihmisiä, joita heidän täytyy kaikesta
kiittää. Jolleivat taalaalaiset miehet olisi lähteneet liikkeelle,
niin tokkopa hän olisi vapauttanut maan! Ajatteles! Hän päästää
petoeläimiä metsään saadakseen huvin olla teurastajana, sillä eipäs
hänen tarvitse tehdä sitä elannokseen? Ja sitte täytyy meidän kylvää
ja kyntää syöttääksemme hänen eläimiänsä -- petoeläimiä! Tuskin on
meillä tarpeeksi laidunta lehmäraukalle."

"Me toitotamme kokoon naapurit ja lyömme sen saakelin kuoliaaksi!"
sanoi Josti.

"Hohoo, loruja, loruja. Hänellä on koko varusväkensä Kalmarissa ja
tuossa tuokiossa ne tänne pujahtavat! Ei, sellaisia kälmiä täytyy
vetää nenästä, ja jollei se auta, niin saamme keksiä jotain muuta.
Kun ei ole valtaa, niin täytyy käyttää järkeään. Onhan sekin Jumalan
lahja, jota ei pidä halveksia."

"Hyi isä", sanoi Josti, "ei mitään revon metkuja! Ulos kentille ja
lyökäämme niiden kallot puhki!"

"Niin, niin kävi päinsä ennen muinoin, silloin köyhäkin saattoi olla
kunniallinen. Mutta nyt on kysymys siitä, onko yhtä kunniallista
puolustaa itseänsä kuin käydä kimppuun; ja jokainen eläin on saanut
aseet laatunsa mukaan, nokat, kynnet ja hampaat; niinpä niin, käärme
on saanut, aseekseen myrkyn ja olisipa se tyhmä, jollei se sitä
käyttäisi. Vielä on talonpojalla aseita talossaan mutta hän ei saa
niitä käyttää! Mitä hänen siis tulee tehdä puolustuksekseen?"

"Hänen ei enään tarvitse puolustaa itseään; sillä sen tekee laki",
sanoi Josti ja irvisteli.

"Kun laki päästää petoeläimiä hänen maillensa, silloin puolustaa
hän kaikkea! Ei, kohta tarvitaan miehiä, jotka puolustavat meitä
lailta, ja asia on mennyt niin pitkälle, että meidän pitäisi rukoilla
Jumalaa varjelemaan meitä oikeudesta! Tule nyt Josti, menkäämme
kotiin syömään. Ajoissa kyllä saamme tutkia, mitä tämä uutinen meille
tuottaa."

Ja sitte menivät he kotiin, mutta eivät he sinä päivänä sitoneet
kiinni Tassua.

Oli juhannusaatto. Josti oli auttamassa tyttöjä kukkaisriuvun
laittamisessa. Isä Tuomas ja hänen eukkonsa istuivat kuistin
portailla. Muori silitti laudalla kaulahuivia, ja ukko veisteli
lastuista tikkuja.

"Mitä pidit leivonnasta?", sanoi muori.

"Olihan vain hiukan liian sotkettua."

"Syy puutikuissa, joita mulle veistelit."

"Syy ei ole Jostin eikä minun", arveli isä Tuomas.

"Kun ei saa kaataa puita yhteismailta, niin täytyy tyytyä tuulen
kaatamiin puihin."

"Miksette kaada petäjiköstä?"

"Silloin lentohiekka meidät yllättää."

"Saispa yllättää."

"Hohoo! Hohoo!"

"Missä Tassu tänään on? En ole sitä nähnyt vuorokauteen."

"En tiedä! Tulee kai kotiin, kun sen on nälkä."

"Vilja on koreata", sanoi eukko ja osoitti sormellaan peltopalstaa,
joka loisti niin vaalean viheriänä aitauksen takaa.

"Erinomaista", sanoi isä Tuomas. "Kunpahan vain saisimme sen katoksen
alle; mutta siihen on pitkä aika."

Aidan kohdalla kuului natinaa, mistä oikopolku kulki, ja pian
ilmestyi siihen aidan yli kiipeevä, pitkä mies, hän kulki
pellonpiennarta ja astui alas tupaa kohden.

"Jumalan rauha, hyvät ihmiset, ja iloista juhlaa", sanoi naapuri.

"Jumalan rauha itsellesi, naapuri", vastasivat isä ja muori.

"Millä asioilla sinä, Jesperi, kuljet?", kysyi isä.

"Oh, enpähän millään", sanoi Jesperi ja vilkutti tarkoittavasti
silmillään Tuomaalle kaivaessaan taskujaan.

Muori ei nähnyt vilkutusta, sillä hän nojautui yli työnsä, mutta
Tuomas huomasi sen.

"Noo, koska sinä näin juhannusaattona käväset naapurissa", sanoi
Tuomas, "niin näytänpä sinulle uuden veneeni."

"Hyvä, hyvä", sanoi Jesperi, "olen kuullut, että olet työntänyt sen
jo vesille."

"Se on tässä ihan mallashuoneen lähellä", sanoi Tuomas. "Jos sinulla
on aikaa, niin könkytämme sinne rantaan."

Sitä juuri Jesperi tahtoi. He kulkivat männikön kautta, joka oli
etuvartijana lentohiekkaa vastaan. He tulivat rannalle ja istuivat
veneeseen, joka ei ollenkaan vetänyt Jesperiä huomiota puoleensa, ja
he soutivat jonkun matkaa järvelle.

"Nyt ei voi eukko meitä kuulla", sanoi Tuomas, "anna nyt kuulua!"

Jesperi veti taskustaan arpakapulan, jonka toinen pää oli vanhaan
tapaan narulla varustettu.

"Taasenko uusia naruja kaulaan?", kysyi Tuomas.

"Mitäs kuuluu?"

Huomenna on meitä kutsuttu kirkolle! Täytyy antaa pois kaikki aseet!

"Sitä ovat hokeneet jo monta sataa vuotta!"

"Mutta nyt on tosi mielessä."

"Kalmarista on saapunut sotamiehiä."

"Saksalaisia sotamiehiä! Ennen muinoin tuli tanskalaisia sotamiehiä.
Aina vaan sotamiehiä!"

Silloin alkoi Jesperi laulaa:

    "Meidän miehet on lyöty,
    Meidän miekat on myöty,
    Laivat, aarteet myös."

Tuomas jatkoi:

    "Parempi kuolla
    Punaiseen liekkiin
    Kuin kunniatt' elää."

Jesperi lauloi:

    "Ne tahtoo ryöstää
    Ja alas syöstä
    Ja mereen upottaa.
    Ne ahdistaa meitä
    Yli meren ja maan,
    Ken puolustaa;
    Ruotsin mies,
    Nyt vartioi ties,
    Meitä sortaa ei saa!"

Tuomas jatkoi:

    "Suuret miehet ja herrat,
    Ja pientenkin verrat,
    Vännit, ritarit, ei tieltä,
    Maamiehet, porvarit!
    Niin myöhään kuin varhain
    Te olkaa yhtä mieltä.
    Ruotsin mies,
    Nyt vartioi ties,
    Ei myöhäistä kieltä!"

"Mitäs se auttaa, että me yhdymme vastustamaan sotamiesten
tuliluikkuja?", sanoi Jesperi.

"Niinkö naapurit ajattelevat?", kysyi Tuomas.

"Naapurit ajattelivat toisin toissapäivänä, kun metsävuohet tulivat
minun pellolleni ja söivät oraat."

"Söivätkö ne, viljasi?" kysyi Tuomas ja loiskautti aaltoja airoilla:

"Kaikki tyyni!"

"Oletko valittanut?"

"Tiedätkö, mitä lakimies vastasi? 'Aja ne pois!' sanoi hän. Ja
naapuri ajoi ne pelloltaan jousilla ja lihdoilla. Tämä se aiheuttaa
aseista luopumisen!"

"Oletteko kuulleet, että metsässä möyrii kuninkaallisia sikoja?"

"Ei kukaan uskalla käydä metsässä senjälkeen kuin siat repivät
naapurin Jussin jalat ja hänen täytyi kiivetä mäntyyn."

"Paljon olen minä oppinut ja kokenut siitä asti kuin maailmaan tulin,
mutta mokomaa en koskaan! Hallitus jakeli ennen tapporahoja karhujen
ja susien, vaan ei metsäsikojen ampujille, -- hyi sentään!"

"Lainlukija sanoo sikojen olevan kesyjä sentähden, että ne on
päästetty metsään."

"Tuovatko talonpojat huomenna kirkolle miekkansa ja aseensa?"

"Kaikki tuovat ja sinä myöskin, Tuomas! Ajattele vaimoa ja poikaasi."

"Mitäs sille asialle sitte pitää tehdä?"

"Kun soturit käyttävät ruutipyssyjä, niin saamme me käyttää
järkeämme."

"Sen sanoin minä pojallenikin, mutta kyllä tuntuu kunnialliselle
miehelle raskaalta olla viekas! Sadan vuoden päästä ei ole rehellistä
talonpoikaa koko maassa, niin sen asian kanssa käy, kun talonpojalta
riistetään aseet. Jumala meitä varjelkoon, Jesperi, tässä koittaa
kovat ajat. Toisinaan tuntuu minusta paremmalta kuolla rehellisenä
miehenä kuin elää epärehellisenä."

"Se lienee köyhän miehen kohtalo, rakas naapuri, sillä täytyyhän
hänen elää, koska kerran on syntynyt. Jollei hän saa säilyttää
kunniaansa, niin lienee se sen syy, joka sen häneltä riistää."

Keskustelu oli lopussa. Jesperi kätki arpakapulan, ja Tuomas souteli
airoillaan maihin päin. Meri oli tyynen sinivalkoinen kuin kuvastin,
ja ilta-aurinko vaipui tulenkeltaisena usmaan ja valaisi männyn
runkoja, jotka olivat kuin liekeissä.

Kun he taas astuivat maihin, seisoi muori kuistin portailla kuin
ennen mutta hiukan koristettuna.

"Menemmehän kohta tanssia katsomaan?", sanoi hän Tuomaalle.

"Mennään vaan", vastasi Tuomas. "Eihän sitä viitsi istua könötellä
kotona juhannusaattona!"

"Mitäs Jesperi piti siitä uudesta ruuhesta?", jatkoi muori.

"Kellui kuin lastu laineilla", vastasi Jesperi.

Eikä siinä sen enempää kyselty. Kun Tuomas oli pukimissaan,
lähdettiin liikkeelle ja tuvan ovi jätettiin lukitsematta, sillä
varkaita ei pelätty, koska ei kukaan omasta puolestaan loukannut
omistusoikeutta. Tuomas otti kirveen mukaansa, ja he vaelsivat
naapurin taloon, joka oli tuskin puolen peninkulman päässä saaren
itäisessä osassa. Ilman mitään tiellä tapahtuvia seikkailuita ja
tarkasti välttäen yhteismaita saapuivat he Ryssän-kylä nimiseen
taloon. Tanssi oli täydessä vauhdissa kukkaisriuvun ympärillä,
mutta vanhat eivät olleet, kuten ennen oli tavallista, kokoontuneet
katselemaan nuorten iloa vaan olivat kömpineet tupaan, missä he
istuivat rahilla pitkän pöydän ympärillä olutta juoden. Jesperin
ja Tuomaan astuessa tupaan tervehti heitä isäntä lyhyesti ja
juhlallisesti ja käski istumaan. Tuvassa vallitsi raskas ja synkkä
tunnelma, ja ilmassa tuntui, että myrsky oli tulossa. Lautamies istui
peräpenkillä ja hänen silmänsä punottivat ikäänkuin hän olisi juonut
tai puhunut liian paljon; toiset istuivat silmät permantoonluotuina.
Tuomas, joka oli joukon vanhimpia ja arvossa pidetyimpiä, piti
velvollisuutenaan ensiksi sanoa jotakin.

"Tavataanko siis huomenna kirkolla?", sanoi hän. Kukaan ei vastannut.
Mutta silloin puuttui lautamies puheeseen liukkaalla kielellään.

"Sitä kieltä tässä juuri vingutetaan, vanha Tuomas. Katsos, ukoilla
tässä on arvelunsa, joita ei kukaan voi käsittää eikä ymmärtää.
Miekkojen ja aseiden kantaminen on jo sata vuotta ollut kielletty,
eikä ole esivallan syy, ettei esivaltaa ole toteltu. Ja nyt nämä ukot
arvelevat, että tämä on esivallan puolelta ilkeyttä, mutta sitä se
ei ole. Jokainen väliin tietää, mitä meteleitä ja vaikeuksia syntyi
pistokeihäiden ja jousien käyttämisestä; veren kiehuessa ei käsikähmä
ole kaukana, sen kyllä tunnemme. Ja mitä siihen hölinään tulee, että
meidän pitää jollain puolustaa maata ja valtakuntaa, niin ei se tule
enään koskaan kysymykseen, sillä siitä esivalta itse pitää huolen."

"Seis siellä", sanoi Tuomas. "Häpeä periköön ruotsalaiset miehet,
jolleivat he ilman maahan tunkeutuneita muukalaisia sotahurttoja
enään voi puolustaa maata ja valtakuntaa. Silloin kun piti ajaa
tanskalainen maasta, käytettiin lihtoja ja kirveitä. Ehei, sinä
senkin herrojen häntyri! Ei se paha siinä pakota. Ette te senvuoksi
meiltä aseita riistä. Te pelkäätte, että kahleet painavat, väkivalta
käy yli rajojensa, kun kuninkaan siat päästetään peltoon. Kuulkaa!
Nyt olette te mieslukuisemmat ja sentähden tulemme me kirkolle
tavalla kuten sanottu on, mutta älkää tulko toiste, sillä silloin
varmasti kirveet ja puukot iskevät kettujenkin turkkeihin."

"Tuomas, hyvä Tuomas", sanoi lautamies pilkallisesti, "älä ole niin
suuri suustasi, muuten käyt niin pieneksi maan päällä."

Tuomas astui esiin ja löi kirveensä pöytään ihan lautamiehen eteen.
Tuvassa kuului raju kiljahdus, ja kaikki syöksyivät penkeiltään;
mutta naiset, jotka olivat seisoneet oven ulkopuolella ja aavistaneet
mellakan tulon, hyökkäsivät tupaan ja heittäytyivät taistelevien
väliin. Kokoontunut seura hajaantui; lautamies ja hänen harvat
puoluelaisensa ratsastivat heti kukin kotiinsa.

Juhla jatkui mäellä, mutta viulun vingutus ei enään kuulunut
niin iloiselta, ja tanssi kävi raskaasti ja hiljaa kuin työ tai
pakanallinen uhripalvelus, jossa kiihotettiin mieliä, ennenkuin
ryhdyttiin uhri-teurastukseen. Pian sekin riutui, ja huomispäivän
vakavuutta ajatellen erottiin keskiyön aikaan valvomatta
juhannustulien ääressä. Niin surullista juhannusaattoa ei koskaan
oltu vietetty.

       *       *       *       *       *

Juhannusaurinko nousee merestä ja valaisee pienen kirkkolahden.
Ihmisolentoa ei näy eikä kuulu. Koskelot ja haahkat uivat tyyneesti
kirkkaassa laakavedessä. Lahden ruovisto liikahtelee silloin
tällöin, missä hauki polskii. Alhaalla liekopensaissa tipsuttelevat
rantaharakat matoja noukkien. Tuuli on niin lämmin, ettei se voi
liikuttaa itseään eikä aaltoa. Hiljaisuus lepää yli maiden merten.
Ruohot ja kukat uinailevat mäkilöillä, missä tavallisesti aina
levoton tuuli nyt jättää ne rauhaan.

Pienellä kirkkomaalla mäen liepeellä seisovat valkoiset ristit kuin
pienet lapset levitetyin käsin syleilläkseen aurinkoa, joka pyyhkii
kastekyyneleet, niiden tähden oli yö kyyneleensä vuodattanut, ei
surusta, siksi että oli yö, sillä yötä ei ollut lainkaan, vaan
ilosta, ettei aurinko viipynyt kauvan maillaan. Ja rikas aurinko
kultailee vanhan mustan puukirkon, joka on liian pieni huone
niin suurelle Jumalalle, ja kukko viirillään katselee länteen,
mistä tuuli viimeiseksi puhalsi, katselee, eikö tuuli puhaltaisi
navakammin, sillä alkaa olla liian lämmin. Kullattu hirsipuukin
kuorikatolla uskaltaa katsoa aurinkoa silmiin ja levitellä käsiään,
tervehtien niinkuin totuuden todistaja Emauksessa: rauha olkoon
teidän kanssanne! Ja luonnossa on rauha. Valkoisiksi huuhdottuja
kivilohkareita rannalla ei ruoski mylvivät laineet, siniset aallot
uinailevat auringon säteissä eikä sinisessä avaruudessa purjehdi
harhailevia pilviä.

Silloin ilmestyy mäen laelle ihminen. Hiljaisuus on rikottu.
Rantaharakat häivyttävät ja kirkuvat klip! klip! Haahkat kohoavat
noristen ja liihättelevät merelle, koskelot lipaisevat veden pintaa
ja saavat veden sohisemaan, joka kulkee pieninä koskina niiden
edellä. Sorsat, jotka ovat olleet piilossa ruovistossa, lentävät
koristen ilmaan ja peloittavat hauet, jotka lyövät pyrstöillään.
Suunnaton vesikuvastin, jossa ei ollut kurttua, ei repeämää, on
rikottu ja niinkuin pirstotun kiviastian sirpaleet hajautuvat renkaat
renkaitten ympäri yli sinisen kankaan, ja poikessa olleet lokit
saapuvat kotiin ja niillä on seurassaan tiiroja, ja nyt kirkuu koko
ilma ja sitten sukeltavat kalat hiljaisiin syvyyksiin, sillä he
aavistavat pahaa.

Hälinän aikaansaaja olikin kirkonvartija, joka tuli lakaisemaan
kirkkoa. Hän asettaa avaimen ruosteiseen lukkoon ja avaa raskaan
oven. Asesalista lehahtaa ummehtunut ilma vasten hänen kasvojansa,
siellä on vanha, umpihenkinen talvi-ilma, jota ei juhannusaurinko
ole saanut lämmittää. Tuolla riippuvat palokalut, täällä unohdettu
pistokeihäs, raajarikkoinen penkki, muutamia jakkaroita, jalkapuu,
raippakimppu, luuta, katooliselta ajalta säilynyt pyhän Stefanin
särjetty kuva. Tämä on Herran pyhän huoneen esikartano. Kirkonvartija
ottaa keihään ja vie sen mäelle. Senjälkeen ottaa hän luudan, mikä
nojautuu pyhää Stefania vastaan ja pyhkii pölyt jalkapuusta. Sitte
tutkii hän sen jenkoja ja lukkoja. Mutta hänen täytyy sitä koetella,
sillä sitä aijotaan käyttää. Hän pistää siihen molemmat jalkansa,
mutta silloin ei hän voi itse sitä lukita. Hän katselee ympärilleen
etsien jotain esinettä; pyhimyksellä on hyvät jalat; ja pian on
kangistunut pyhimys jalkapuussa, ja kirkonvartija huomaa kaiken
olevan hyvässä kunnossa kuten olla pitää, ja sitte päästää hän kuvan
pintehestä ja asettaa sen seinälle käsiruiskun viereen. Sitte menee
hän kirkkoon. Sielläkin on kylmää ja kosteata kuin kellarissa.
Ristiinnaulittu riippuu kuten tavallisesti vastapäätä kirkkoontulijaa
kallistaen päänsä vasten rintaa, toivottomasti miehuuttomasti,
ikäänkuin hän olisi luopunut ajatuksesta saada selville, ovatko
ihmiset enemmän onnettomia kuin rikoksellisia, suurempia houkkoja
kuin roistoja. Seinillä on hyviä ihmisiä esittäviä tauluja, ihmisiä,
joita piestään, pihdeillä nipistetään pahojen ihmisten toimesta,
joiden parasta ne hyvät tarkoittivat, sentähden heitä piestään.
Kirkonvartija ei välitä siitä, riippuvatko kuvat siinä kehoittaen
hyvään vai varoittaen sitä olemasta. Hän on nähnyt nuo taulut jo
viisikymmentä vuotta, eikä hänen toimeensa kuulu arvoituksien
selvitteleminen. Ei hän ole saanut käskyä siihen, väittää hän, ja ne,
jotka ajattelevat hänen puolestansa, tietänevät miten olla pitää. Hän
astuu alttarin luo, kulkee piirin sisälle ja kiipee jakkaralle, hän
pyyhkii pois vanhan kirjan tomut, silittää pöytäliinan tasaiseksi ja
puhdistelee vähin joka paikkaa. Mutta kääntyessään ja katsellessaan
kirkkoon huomaa hän peremmällä alhaalla isolla käytävällä joukon
nuoria tyttöjä. He kantavat esiliinoissaan lehtiä ja kukkasia, he
tulevat kirkkoa koristamaan. Ei tämä tapahdu Kristus-rukan tähden
eikä Johannes raukankaan tähden, jonka päivä on, sillä hän ei
kulkenut ruusuisella tiellä; ei, tämä tapahtuu suuren pakanajumalan
kunniaksi, hänen, joka ei koskaan ole häipynyt vaikka toisinaan
piiloitteleikse, hänen kunniakseen, joka kaikelle elon antaa ja on
parempi kuin rakkaus, sillä hän lämmittää sekä hyviä että pahoja,
uhrin saa vanha aurinko. Ja nuoret auringonpalvelijat, jotka eivät
tiedä olevansa pakanoita, tulevat Kristuksen alttarille asettamaan
kieloja kynttiläjalkoihin sekä levittämään koivunlehtiä lattialle.

Alttarin piirissä seisova kirkonvartija arvelee saaneensa hyvän
tilaisuuden puhua pienelle seurakunnalle.

"Kiltisti teitte, tyttöset, kun toitte hiukan viheriäisiä lehtiä.
En luullut kenenkään sitä tänään ajattelevan, koska en teitä eilen
nähnyt. Mutta tänään tuleekin oikein kelpo vieraita; tietäkääs,
tulee itse laamanni ja hänellä on seurassaan koko huovijoukko. Siinä
teillä, tyttöset, on jotain kurkisteltavaa."

"Emme välitä huoveista sen enempää kuin kissasta", sanoi vanhin
tytöistä. "Kyllä tunnemme ne miehet."

"No sitte tietänette, että Mossenin Lassi saa istua jalkapuussa,
sillä hän ampui karjua. Senkin vintiö!"

"Lassiko jalkapuussa? Juhannuspäivänä? Jumala meitä auttakoon, se ei
ole totta!"

"Totta kuin Jumalan sana", sanoi kirkonrartija ja löi nyrkkinsä
alttaripöytään.

"Siinä tapauksessa emme tule kirkkoon!" sanoi vanhin tytöistä,
"emmekä korista lehdillä kirkkoa! No tytöt! Tulkaa nyt minun
kanssani. Jumala antaa meille anteeksi, mutta tämä on pahinta, mitä
koskaan on kuultu. Ja minä sanon sen, meidän pojat kielsivät meitä
tulemasta tänne kukkinemme, sillä he sanoivat kirkkorinteelläkin
tapahtuvan jotain häijyä. Ne tahtovat polttaa heidän miekkansa ja
aseensa. Onko sekin totta?"

"Totta kuin Jumalan pyhä sana ja sakramentit."

"Tulkaa tytöt!" sanoi Kerttu. "Mitä me täällä tekisimme?"

Ja nuoret jättivät vanhan vartijan ja kellari-ilman, mutta vuotavalla
sydämmellä he sen tekivät, sillä he pitivät vanhaa kirkkoaan
rakkaana kuin lapsuudenmuistoa, kuin monta lapsuuden muistoa
joulu-aamusaarnojen, ripillelaskemisen ja suvisunnuntaiden ajoilta.

Alkoi jo lähetä jumalanpalveluksen aika. Veneet tulivat hiljaa
liukuen lahteen täynnä aseellisia miehiä ja pyhäpukuisia naisia.
Ja maantieltä saapui joukkoja. Kokoonnuttiin kirkkomäelle ja
keskusteltiin hiljaa. Silloin metsänrannassa välähtää, ja esiin
ratsastaa laamanni, vouti ja lippukunta saksalaisia soturia.
Haarniskat ja satulakalut kalisevat ja kumisevat, ja kun he ovat
saapuneet kokoontuneen kansan eteen, pidättävät he hevosiansa ja
sulkevat nelikulmioon aseellisen talonpoikaisjoukon, joka pysyttelee
liikkumattomana ja päitään paljastamatta.

Laamanni alkaa puhua. Ei kenenkään käsi nouse hattua kohden.

"Hatut päästä", huutaa vouti.

Ei kukaan ota hattua päästään.

"Keihäät tanaan!" komennetaan sotureita, ja silloin päät paljastuvat.

Sitten piti laamanni puheen. Kansan todellista hyvää aina katsova
esivalta tahtoi nytkin ilmaista sisällisen tunteensa kansan onnea
kohtaan sekä laillistuttaa vanhan säännön, mikä lisäisi kansan
kiitollisuuden velvollisuutta kuningassukua kohtaan, jonka suuret
esi-isät kerran vain saksalaisten maasoturien avulla vapauttivat maan
tanskalaisista. Tosin jotkut taalaalaiset olivat käyneet rynnäkköön,
mutta he vahingoittivat enemmän kuin hyödyttivät, ja heille suotu
vapaus kantaa aseita väärinkäytettiin; kuten tunnettua, olivat he
myöhempinä aikoina kyllin kiittämättömiä kääntämään aseensa omaa
kuningastaan vastaan, joka aina oli katsonut heidän todellista
parastansa. Hän käski siis läsnäolevia riisumaan aseensa, senjälkeen
menivät kaikki yhdessä Herran huoneeseen kiittämään Jumalaa, joka
johtaa kaikki asiat hyvään. Kun ei näkynyt merkkiäkään kehoituksen
täyttämisestä, komennettiin:

"Pistokeihäät valmiina!"

Silloin heittivät talonpojat suurella ryskeellä aseensa maahan kasaan
ratsastajien eteen, niin että hevoset kavahtivat pystyyn.

Nyt astui esiin pappi, joka oli seisonut piilossa maasoturien takana.
Hän kiitti seurakuntaa kuninkaalliselle huoneelle osoitetusta
rakkaudesta ja pyysi, ettei seurakunta antaisi tämän rakkauden
muuttua vihaksi mitään elävää tai kuollutta kohtaan, mikä jollakin
tavalla kuului kuninkaalliselle huoneelle. Eihän hän tahtonut
väittää, että mainitut siat kuuluisivat kuninkaalliseen huoneeseen,
mutta erityisellä tavalla ja erityisessä tarkoituksessa voitiin
niiden sanoa olevan kuninkaallista huonetta...

"Keihäät olalle!" komensi vouti ja keskeytti papin ja puuttui itse
puheeseen:

"Olandilaiset talonpojat ovat häväisseet itsensä kostaessaan
halpamaisella tavalla sieluttomille eläimille, ja sentähden
näytettäisiin tänään esimerkki, mikä herättäisi kauhua
uhkamielisissä."

Laamannin viittauksesta tuotiin Mossenin Lassi vangittuna esille, ja
laamanni alkoi puhua.

"Etteivät pohjoisen Motet'in talonpojat kuvittelisi mielessään, ettei
maassa enään ole lakia eikä oikeutta, saa Mossenin Lassi puhua. Puhu!"

Mossenin Lassi, jolla oli kapula suussa, ei voinut puhua. Mutta
silloin Tuomas astui esiin.

"Esivalta, herrat ja herrat soturit. Mossenin Lassi ei ole
kostanut kuninkaallisille sioille, sillä oman tavaran ja omaisten
puolustaminen ei ole kostoa. Nyt olen puhunut!"

"Ojentakaa tuliputkenne!" komensi vouti. Silloin syntyi täydellinen
hiljaisuus. Mutta kun naiset, jotka viereiseltä kummulta olivat
tapausta katselleet, huomasivat sytyttimien savuavan, lankesivat
he polvilleen ja päästivät huudon, mikä olisi repinyt pilviä,
jos sellaisia olisi löytynyt; huuto vieri yli lahden ja synnytti
moninkertaisen kaijun luodoilla ja saarilla, ja monen peninkulman
päässä merellä purjehtivat kalastajat kertoivat jälkeenpäin yht'aikaa
kuulleensa laulun ikäänkuin se olisi soinut taivaan enkelien suusta,
niin kummalta se oli kuulunut.

Silloin syöksyi pappi esille, lankesi polvilleen, ja rukoili
Jumalaa liikuttamaan esivallan mieliä laupeuteen eikä syöksemään
onnettomuuteen kurjaa kansaa, joka kyllä omalla tavallaan rakasti
esivaltaa, mutta jolla ei tarpeeksi ollut tapoja eikä käytöstä sitä
osoittaakseen.

Sytyttimet sammutettiin ja koko lippukunta lähti tiehensä.

Kun asekasan viereen oli asetettu vartija, menivät korkeat herrat
kirkkoon, missä jo Lassi istui jalkapuussa oven ulkopuolella.

Mutta talonpojat ja naiset tarttuivat toinen toistensa käsiin,
menivät mäkilehdikkoon ja lankesivat siellä polvilleen; isä Tuomas,
joka taisi Herran rukouksen, luki sen ääneen, ja kun hän ei enempää
osannut, luki hän sen yhä uudestaan aina kuuteen kertaan ja päästyään
kohdalle: äläkä johdata meitä kiusaukseen, huokaili ja voihki koko
miesväki, he tarttuivat toinen toistensa käsiin ja itkivät ääneti,
sitte istuivat he hiljaa mäellä sanaa sanomatta ja he olivat
kuitenkin kuuntelevinansa saarnaa vaikka eivät kuulleet papin ääntä.

Mutta kirkossa saarnasi pappi Johanneskastajasta, joka teloitettiin
sentähden, että kuningas Herodes sen tahtoi. Ja hänen alustuspuheensa
kuului: Ei esivalta turhaan kanna miekkaa, vaan on kostaja
sille, joka pahasti tekee. Ja hän saarnasi eroituksesta koston
ja rangaistuksen välillä ja tuli siihen tulokseen, että, kun
esivalta, joka on Jumalan kostaja, kostaa, on se rangaistus, mutta
kun alamainen rankaisee, on se kostoa, siksi on kosto alamaiselta
kielletty. Sitte pääsi hän rukouksien kohdalle; ja kun hän rukoili
kaikkia läsnäolevia sydämmestänsä rukoilemaan esivallan ja sen
uskollisten virkamiesten puolesta, silloin ei muuan maasoturi enään
voinut itseänsä hillitä, vaan huusi äänekkäästi sekä kalisteli
haarniskaansa; siitä ei häntä vouti nuhdellut, sillä hän kunnioitti
suuresti esivaltaa.

Mutta kun lähtökellot soivat, poistuivat korkeat esivaltalaiset
kirkosta ja menivät hevosiensa luo; ja pian he ajoivat ravia kolisten
ja kalisten sinne, mistä olivat tulleet. Ja kun melu oli kadonnut
kuulumattomiin, hajaantui henkipattoinen seurakunta mäkilehdikosta.
Mutta pappi sai mennä kotiin lautamiehen seurassa.

Isä Tuomas, hänen eukkonsa ja Josti vaelsivat ääneti eteenpäin
matkalla kotiin. Ukon pää riippui rinnalla, ja tuntui kuin hänen
katseensa tunkeutuisivat maan läpi etsiäkseen salattuja keinoja
eräitä erityisiä pahoja seikkoja vastaan. Josti oli ottanut käteensä
seipään ja pisteli sillä maahan näkymättömiä vastaan ratsastavia
vihollisia; eukko kantoi pyhähamettaan kädessään, jottei sitä kivet
ja pensaat repisi. Viimeisen aidan yli kuljettua seisahtui isä
Tuomas äkkiä ja osoitti tuoreita ruohossa näkyviä verenjälkiä. Josti
heittäytyi maahan ja haisteli, sitte nosti hän päänsä, katsoi isää ja
sanoi:

"Nämä eivät ole pedon jälkiä."

"Mistä ne lähtevät ja minne ne johtavat?"

Josti etsi hetken.

"Eivät ne mistään lähde ja kotiin ne johtavat."

"Sittepä joku on loukkaantunut aitaa vasten ja senjälkeen mennyt
kotiin."

"Siinä tapauksessa olisi aidassa merkki. Ei, joku on kantanut
haavoittuneen elukan aidan luo ja heittänyt sen aidan yli nurmelle."
Tuomas näkyi ymmärtävän asianhaaran mutta ei virkannut mitään, alkoi
vaan kotiinpäin kuljeskella.

Kuljettuaan jonkun kivenheiton matkan ja nähdessään tuvan
pilkoittavan mäntyjen välistä, kuulivat he Tassun vuoroin vikisevän
ja ulvovan, mutta se ei ollut heitä vastassa, kuten se tavallisesti
teki. Josti sitä huuteli ja houkutteli, mutta se ei tullut sittenkään
vaan alkoi ulvoa kohti kurkkuansa.

"Siinä sitä ollaan!" sanoi Tuomas.

"Älä johdata meitä kiusaukseen", sanoi muori.

Kun he olivat ehtineet tuvalle, tuli Tassu könkytellen kolmella
jalalla; neljäs jalka oli polven kohdalta katkennut. Josti tutki
haavaa ja sanoi vain: kirves. Isä ja äiti vaikenivat. Tassu
kannettiin tupaan, asetettiin vuoteeseen ja sidottiin.

Päivällisen jälkeen menivät Tuomas ja Josti tiluksilleen. Ruis loisti
koreana ja heilimöi. He kulkivat edemmäksi ja tulivat naurismaalle.
Aita oli rikottu ja metsäsiat olivat läpeensä möyrineeet koko
peltotilkun. Silloin sanoi Tuomas:

"Jos laamanni asuu Tukholmassa ja saa maksun siitä, että hän hoitaa
lakia Ölandissa, jos laamanni vuosittain syö suuhunsa viisikymmentä
härkää, kaksitoistasataa lammasta, kaksituhatta kanaa, kolmesataa
leiviskää häränlihaa ja sianlihaa, kolmesataa leiviskää voita ja
juustoa, kolmesataa leiviskää leipää ja kaksisataa tynnöriä ohria,
niin olempa varma siitä, että talonpoika saa hänelle tämän kaiken
hankkia, hänen velvollisuutensa on hoitaa vuoden satoa, sillä muuten
jää laamanni verotta ja silloin laki ja oikeus menee mitättömiin.
Jos kettu vie meiltä laamannille syötäväksi aijotun kanamme, niin
en epäile tekeväni oikein, pyydystellessäni kettua haaskalla, sillä
eihän kettua voi ampua, koska koira käy kolmella jalalla eikä ole
jousta. Mitäs sinä, Josti, sanot?"

"Minä en sano mitään, sillä en tahdo todistajia."

"Hyvä niin", sanoi isä. "Voinko siihen luottaa?"

"Niin varmasti kuin että kettu jättää kanat rauhaan syötyään minun
leipäni."

"Muori kai tulee hulluksi kuultuaan tämän viimeisen kolttosen", sanoi
Tuomas.

"No, siinä tapauksessa saamme saattaa hänet järkiinsä jälleen."

Isä Tuomas vetäsi maasta nauriin juurineen, jossa ei vielä ollut
mukulan alkuakaan, tarkasteli sitä miettiväisenä ja sanoi:

"Kas vaan, että ne välittävät tällaisistakin nauriista."

"Kyllä kai. Mutta täyskasvuisina ne mahtavat maistua vielä
paremmilta. Taitaahan meillä, isä, olla vielä viimevuotisiakin."

"Taitaa olla parin pannin paikkeille."

"Se vetelee", sanoi Josti.

Ja sitte he kulkivat raskain askelin kotiin. Mutta tullessaan taas
aidan luo, kuulivat he kauheata röhkinää, johon sekaantui vinkumista
ja kiljumista, kiirehtäen askeleitaan huomasivat he pian miten
kokonainen perhekunta kuninkaan elukoita riemakoitsi rukiissa.
Karju kynti peltoa kuin aura, joka pyöri jyrän tavoin niin, että
miehenmittaiset korret, jotka kantoivat tulevaa satoa, painuivat
maan tasalle; ja pitkin peltoa vilisti kuusi täyskasvuista porsasta
möyrien tarmonsa takaa. Tuomas ja Josti päästivät raivoisan ja
samalla pelokkaan huudon toivoen siten voivansa peloittaa elukoita.
Karju lakkasi kyntämästä ja katseli korvainsa alta rauhanrikkojia;
emäsika lakkasi vierimästä ja odotti puoleksi makaavassa asennossa,
mihin karju ryhtyisi, ja porsaat odottivat merkkiä äidiltä. Karju
puuttui taas työhönsä.

Silloin nousi Josti aidalle ja päästi niin kimakan ja pitkän huudon,
että muori vastasi kotimäeltä, sillä hän luuli heidän huutavan häntä.

Silloin kohotti karju päänsä ja näytti valkeita torahampaitansa,
antoi sen sitte painua ja tuli askel askeleelta Jostia kohden.

"Puuhun", huusi Tuomas ja oli silmänräpäyksessä männyssä mutta Josti
seisoi vielä aidalla.

Huomatessaan Tuomaan nopean liikkeen, juoksi karju aitaa vasten,
millä Josti seisoi, perille saavuttuaan painoi karju koko kylkensä
aitaa vasten ja alkoi kyhnyttää selkäänsä niin rajusti, että aita
kiikkui. Sitte se repi läven torahampaillaan, pisti turpansa sisään,
vohkuen ja viuhkuen tonki se läpeä yhä isommaksi. Kun Josti huomasi
asemansa tukalaksi, hyppäsi hän maahan ja hänkin kiipesi kiireessä
mäntyyn. Aika olikin täpärä, sillä siinä samassa tunkeutui karju
aidan lävitse ja kyhnytti mäntyä, niin että se liikkui.

"Mitäs sinä tästä sanot, isä?", sanoi Josti.

"Makaaminen ja syöminen on sian hyve", sanoi isä.

"Niillä on elämä helpompi kuin meillä", sanoi Josti. "Ne niittävät,
mitä me kylvämme, sitäpaitsi ovat ne veroista vapaat. Luuletko sinä,
että me ensi yönä saamme maata vuoteessamme? Jesus Kristus, tuolta
tulee äiti. Hyvä isä, Jumala häntä auttakoon!"

He alkoivat huutaa täyttä kurkkua. Mutta muori tuli lähemmäksi
eikä kuullut. Hän oli vielä pyhäpuvussaan. Hänen korkea valkoinen
myssynsä, hänen keltainen hameensa ja mustat liivinsä, hänen punainen
esiliinansa erosivat niin räikeästi mustasta metsästä, että metsäsika
peljästyi ja livisti hirveästi röhkien läpi aidanreijän. Sen omaiset,
jotka vain odottivat merkkiä, käsittivät asian laadun ja seurasivat
jälessä kirjavassa kiireessä.

Tuomas ja Josti kiipesivät alas puista. Silloin muori, huomatessaan
missä tilassa ruispelto oli, löi kätensä yhteen ja sanoi:

"Nyt, Tuomas, täytyy sinun mennä valittamaan muuten menen itse. Jos
sinä tämän siedät, niin siedät sinä selkäsaunankin! Sillä nyt olemme
me rutiköyhiä ja saamme syödä nauriita koko talven."

"Enpä luule, että saamme syödä nauriita", sanoi Tuomas, "mutta jos
minä valitan, niin käy minun kuin Matinkin. Sillä näin hänen kävi:
ensin kävi hän lautamiehen puheilla, tämä lähetti hänet nimismiehen
luo, siellä sai hän kirjoituttaa asiansa paperille, mikä maksoi
neljä markkaa, puhtaassa hopeassa tietysti. Sitte sai hän matkustaa
Kalmariin, mikä matka maksoi hyvät rahat. Tultuaan Kalmarin voudin
kirjurivirastoon katselivat ne paperia kuuden markan edestä,
lähettivät hänet Tukholmaan, se maksoi hänelle kaksikymmentä markkaa,
kaikkiaan kolmekymmentä markkaa. Mutta tultuaan kuninkaalliseen
ylikirjurivirastoon, ei paperi kelvannutkaan eikä siinä ollut
reunamuistutuksia. Mutta silloin meni Matti paperoineen kuninkaan
luo. Kuningas oli hyvin armollinen ja kysyi oliko Matilla todistajia
mukanaan mutta niitä ei Matilla ollut, eikä asialle voitu mitään.
Mutta silloin vastasi Matti, ettei sioilla ole tapana tuoda
todistajia, kun he möyrivät toisten pelloissa. Mutta silloin kuningas
suuttui ja sanoi, että Matti mestattaisiin, jos hän sillä tavalla
rehentelisi. No niin, pitemmälle ei hän voinut mennä, sillä Jumalan
luo ei saa mennä silloin kun tahtoo, sillä hän ei näemmä sekaannu
oikeuden asioihin, ja sentähden kadotti Matti maat ja mannut, niin
että Jumala varjelkoon meitä Jesuksen nimessä oikeudesta."

"Ovatko ne syöneet puti puhtaaksi nauriitkin?", huudahti eukko, joka
koko Tuomaan esityksestä piti kiinni vain ydinkohdasta.

"Mutta Josti sanoo, että on tallella vielä viimevuotisiakin ja hän
luulee ketun jättäneen hiukan viimetalvisia nauriita. Ja jollei se
auta, niin saamme keksiä jotain muuta! Mutta nyt sanon minä näin
ikään: koska emme saa maasta ottaa elantoamme, niin saamme kai ottaa
sen järvestä! Ja kun me hyvässä onnessa olemme sen maihin saaneet,
niin mepäs puhdistamme sannan kenkärisoistamme ja sanomme hyvästit,
ja sitte saa oikeus ja hallitus pitää huolta veroista. Ja nyt, hyvät
ystävät, pois pyhärievut ja verkot järveen. Ei tässä auta ristissä
käsin seisominen eikä seisaalta nukkuminen, sillä hyvien päivien
jälkeen täytyy ottaa vastaan myöskin pahat päivät!"

"Mutta vain syksyyn saakka", sanoi Josti.

"Syksyyn saakka vain", sanoi Tuomas.

Ja sitte menivät he kotiin, riisuutuivat ja lähtivät kalaan.

       *       *       *       *       *

Oli syyskuun päivä. Kahdeksan päivää oli raivoisa pohjoinen tuuli
puhaltanut, se myllerteli merta monen sylen syvyydeltä; aallot
ajoivat santaa rannoille ja työnsivät sen valleiksi yli liekojen;
ja kun santa oli kuivunut, puhallutti sen tuuli ilmaan yhä kauemmas
mantereelle ja sittenkuin odottamaton kulovalkea mätäkuussa oli
polttanut viimeisen lentohiekkaa estävän suojan, ryöppyivät vanhat
santakummut ja ajelehtivat höytytuhan mukana sisämaahan. Ei näkynyt
jälkeäkään Tuomaan, veroamaksavan talonpojan palaneesta tuvasta, ja
hänen ruispeltotilkkunsa ja naurismaansa olivat yhtenä santakenttänä.
Samalla tavalla oli tuli riehunut naapurien tiluksilla, ja itse
oleskelivat he ladoissaan luodoilla, missä kalastivat.

Ei tämä ollut mikään hauska näky laamannille, kun hän sinä päivänä
suurissa syysmetsästyksissä tuli rannalle; eikä hän ennestäänkään
ollut iloinen, sillä metsäsian jälkeäkään ei oltu nähty vaikka koirat
kuinka olivat ärsyttäneet ja keihäsmiehet huutaneet ja torviinsa
puhaltaneet. Onneksi laamannille oli kuninkaallisilla kuningattarilla
ja prinsseillä ollut muuta tehtävää, niin etteivät voineet ottaa
osaa metsästykseen, jota nyt harjoitti vain lääninherra voudin sekä
Kalmarin maaherran seurassa. Myrsky riehui männyn latvoissa, hevoset
korskuivat, torvet raikuivat, ja aika oli jo kulunut yli iltapäivän,
kun viimeiset vitjaskoirat, jotka eivät vielä olleet väsyneet,
alkoivat paikaltaan haukkaa orjapihlajapensaston ulkopuolella.
Hiukan laimennut metsästysinto vilkastui, ja pian olivat kaikki
metsästäjät kokoontuneet. Koirat eivät voineet tunkeutua edemmäksi
orjantappuroiden ja okaiden takia, mutta metsästysrengit alkoivat
raivata tietä kirveillään sillä aikaa kuin metsästäjät asettuivat
piiriin keihäineen valmiina vastaanottamaan villipetoja, kun
ne syöksyisivät esille. Rohkein rengeistä oli raivannut aukon
vuoren juurelle saakka, johon pensaikko ulettui, takaperin sieltä
tultuaan vannoi hän kiroten nähneensä hämärässä sekä karjun,
emäsian että porsaiden torahampaat. Taasen usutettiin koiria, mutta
ne palasivat pian vinkuen ja uihkien ikäänkuin ne haistimillaan
olisivat aavistaneet jotain pahaa. Silloin raivostui laamanni ja
tutkittuaan keihäänsä vartta tunkeutui hän pensaikkoon. Hän pisti
keihäällään siihen paikkaan, mistä näki torahampaiden välkkyvän, terä
tarttui kiinni, mutta ei kuultu ääntä eikä liikuntoa pensaikkoon
kierrettyjen petojen joukosta. Mutta laamanni syöksähti ulos pitäen
kättä nenällään, sillä samassa levisi niin kamala löyhkä, että
rengitkin peräytyivät. Oli ajettu raatoja. Laamanni antoi puhaltaa
lähdönmerkkiä ja itsekseen vannoi hän kalliin valan, että talonpojat
saisivat tämän kalliisti maksaa; sillä hän arvasi heti, että
talonpojat olivat tämän aikaansaaneet, tai hänen oikeudentuntonsa
sanoi hänelle, että näin täytyi olla.

Paluumatka tapahtui alakuloisuuden vallitessa, sillä varustukset
olivat olleet suurenmoiset eivätkä odotukset sen vähempiä. Tosin oli
aamulla ammuttu metsävuohia, mutta siinä ei ollut mitään erityisesti
mainittavaa, sen saattoi kuka hyvänsä tehdä.

"Minä hirtätän koko talonpoikaisjoukon", sanoi maaherra.

"Sen olisin minä jo aikoja sitten tehnyt", sanoi vouti, "mutta
silloin emme saa mitään veroja."

"Emme niitä muutenkaan saa", sanoi laamanni, "sillä ne kelmit
ovat hävittäneet maan, emmekä me ijän ikuisesti voi vastaanottaa
silakoita."

Kun seurue saapui kotiin laamannin taloon oli jo hämärä. Vanha
kaksikerroksinen puurakennus sivutornineen ja siipineen koitti
näyttää linnalta mutta ei se onnistunut. Sitävastoin ilmaisi
huoneiden sisustus ylellisyyttä ja hienoja tapoja. Vieraspitosalissa,
jonka hirsikatto tosin oli matala, olivat seinät sinisellä
kankaalla verhotut sekä koristetut kirkkaasta hopeasta tehdyillä
valolevyillä, jotka heijastivat vahakynttilöiden valon, ja katossa
riippui lasiruunu. Lattiat olivat matoilla ja nahoilla verhotut ja
penkit olivat kallisarvoisimpien päänalusimien ja päällystyksien
peitossa. Takassa paloi loimottava valkea ja pöytä oli katettu
loistavaa ateriaa varten, josta ei puuttunut viinikannuja eikä
kristallikolpakoita. Sittenkuin seura oli pukeutunut ja peseytynyt
vierashuoneissa, kokoontui se saliin ja hovimestarin viittauksesta
istuuduttiin pöydän ääreen. Koska laamanni oli naimaton, ei ketään
naista ollut läsnä ja sentähden saivat vieraspidot hillitsemättömän
raakuuden leiman. Ruoka näkyi olevan vain janon kiihoittamista varten
ja vahvasti siinä juotiin. Kun syöntiä oli kestänyt pari tuntia
ja laamanni oli puolihumalassa, nousi hän kohottaen lasinsa ja
sanoi: Kuninkaan malja! Kaikki nousivat paikoiltaan paitsi Kalmarin
maaherra. Veri syöksyi hänen päähänsä ja hän soperteli vastatessaan:

"Minkä kuninkaan?"

"Hallitsevan armollisen herramme ja kuninkaamme, Juhana kuninkaan",
kiirehti laamanni vastaamaan tehden uhkaavan liikkeen miekkaansa
kohti.

"En tiedä, että kuningas Erik vielä olisi laannut hallitsemasta",
sanoi maaherra, "vaikka hän on vankina."

"En ole kuullut vankiloista hallittavan, muuten on Juhanakuningas
kuninkaamme, kruunattuja valalla vahvistettu, ja minä olen vannonut
hänelle valani ja te myöskin."

"Pakosta ja käskystä, niinpä niin! Mutta perintökaaren mukaan ei
kruununperintö olisi sillä, kellä se nyt on."

"Perintökaari! Teidän perintökaarenne! Valta lain säätää! Ja vielä
kerran: yhtykää, maaherra, kun minä juon kuninkaan maljan."

Maaherra joi lasista pohjaan sellaisilla kasvonilmeillä ikäänkuin hän
olisi tehnyt sen hiljaisilla välipuheilla.

"Saas nähdä, kuka tulee kuninkaaksi Juhanan jälkeen!" lisäsi hän
itseänsä lohduttaen.

"Tietysti prinssi Sigismund!"

"Sitä emme ole vielä nähneet. Laki huvitteleikse toisinaan mutkan
longerruksilla ja jos se kerran on alkanut väärillä koukuilla, niin
menee se koko matkan sinne tänne polvitellen."

"Rutto ja helvetti, mitä te lörpöttelette?", keskeytti nyt vouti,
joka erityisesti suosi reipasta Kaarlo-herttuaa.

"Silentium!" käski laamanni.

"Rauhaa!" sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut hiljaa ja
syventynyt vatien ja lasien sisällykseen. "Rauhaa, hyvät herrat!"

Juotiin taas ja niin oli taas hiljaista.

"Millä me huvittelisimme itseämme koko pitkän illan?" sanoi laamanni.
"Tekisimmeköhän lopun talonpojista soihtujen valossa pihalla; meillä
on vielä saksilaisia sitte viime tappelun, muutenhan voisimme hinata
talonpojat tallin ullakkohirteen, sillä siinä on vetolauta."

Ehdotuksen hyväksyivät riemulla muut paitsi pappi, joka synkistyi.

"Kuulkaa hyvä sana", sanoi hän. "Ei ole uutta eikä hupaistakaan
soihtu valossa hirttää talonpoikia; mutta jos me odotamme keskiyöhön
saakka, niin on meillä nouseva kuu, ja sehän olisi sekä hupaista että
kaunista. Sillä aikaa laulan minä lauluja herroille, niin ettei aika
käy pitkäksi. Eikö niin ole hyvä?"

"Laula, laula!" huusi seura ja laamanni heitti köyden, jota hän oli
selvitellyt, ja hän unohti lähettää hakemaan talonpoikia.

Pappi piti tarkasti huolta siitä, että palvelijat poistuivat ja ovet
suljettiin. Senjälkeen puhdisti hän kynttilät ja täytti isoimmat
kolpakot.

"Yhtykää, jalot herrat", sanoi hän ja tyhjensi kolpakon, senjälkeen
asetti hän viimeisen pisaran kynnelleen.

Herrat tyhjensivät kolpakkonsa, mitkä näkyivät vahvasti vaikuttavan
heidän nousuhumalaansa, sillä he villiintyivät vallan. Erittäinkin
riehui laamanni.

"Laula!" huusi hän. "Nyt et ole kirkossa. No! Mutta laula jotain
repäsevää!"

Näytti siltä kuin pappi muististaan etsisi laulua, mutta hän kuunteli
pihalle päin, ikäänkuin hän myrskyn läpi olisi kuulevinaan muita
ääniä. Sitte alkoi hän väännellä kasvojaan kuin markkinailveilijä
ja lauloi senjälkeen vanhuudesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla
äänellä:

    Väkä-Nuutti karjansa sillalle vie.
    Soi kullattu luikuri, soi!
    Viistoista tyttöä hänellä lie.
    Ulkolaiselle vieraalle.

Sillä kohdalla veti hän henkeään ja näytti siltä kuin hän etsisi
toista säettä matalan ikkunan pienistä ruuduista; punainen valo,
minkä vain hän huomasi, alkoi kullata ruutuja. Sitten hän jatkoi:

    Väkä-Nuutti karjansa niitylle toi.
    Soi kullattu luikuri, soi!
    Viistoista tyttöä vuoteensa loi.
    Ulkolaiselle vieraalle.

Nyt kolkutettiin ovelle ja ulkoa kuului ääniä, mutta laamanni käski
papin jatkamaan, vaikka hän nyt oli hyvin kalpea ja oli lakannut
irvistelemästä.

    Väkä-Nuutti ovesta sisään käy.
    Soi kullattu luikuri, soi!

Nyt kolkutettiin ovelle niin lujasti, ettei laulusta voinut mitään
kuulla, ja sitten huusi joku ääni: Ryssä on täällä! Silloin
syöksyivät kaikki pöydän äärestä, ja laamanni hoiperteli ovea
avaamaan. Talluri syöksyi huoneeseen.

"Venäläiset soturit ovat ankkuroineet kirkkolahteen ja sytyttäneet
kirkon palamaan."

"Menkää, kutsukaa talonpojat aseisiin! Heti! Kaikki tyyni!" huusi
laamanni. "Niin on jo tehty", kuului papin kumea ja totinen ääni.

"No, mitä ne vastasivat?"

"Näin he vastasivat: Meillä ei ole lainkaan aseita."

"Helvetin hehku! Hirttäkää ne!"

"Kun minä aamulla näin venäläiset purjeet ja lähdin talonpoikain luo
pyytäen heitä puolustamaan isänmaatansa, vastasivat he: Jos isänmaan,
jota on puolustettava, muodostavat prinssit, maaherrat, laamannit,
voudit, lentohiekka, metsävuohet ja siat, niin ei meillä mielestämme
ole mitään puolustettavaa isänmaata, ja jos tämä isänmaa kutsuu
meidät aseisiin, niin vastaamme me: Te olette riistäneet meiltä
meidän aseemme, mutta yksi ase on jälellä, yksi ainoa ase, mutta
sillä ei puolusteta laamannia eikä hänen jalkavaimoansa."

"Mikä ase se olisi?"

"Pako! -- He ovat paenneet. He ovat paenneet toiseen maahan, uuteen
isänmaahan."

Talluri, joka oli ollut ulkona, tuli ilmoittamaan, että vihollinen
lähestyi. Kirkonpalo valaisi nyt salin, niin että kynttilät kävivät
himmeiksi.

"Pelastakoon itsensä ken voi!" kuului huuto, ja kaikki juoksivat
pihalle.

Taivas oli punainen kuin lämmitetty kiuas. Laamanni, joka oli
juopunut kiiruhti minkä kykeni alas puutarhaan, joka oli meren
rannalla. Hän luuli tulipalon aikaansaamassa heikossa valossa ensin
kulkevansa tuoreessa lumessa. Puutarhan käytävät olivat valkoiset,
jalkojen ympäri tuiskusi ja tuuli repi toisinaan hajalle kokonaisia
pilviä. Myrsky mylvi; omenapuista ei oltu vielä hedelmiä poimittu ja
toisinaan räiskähti hänen ylitsensä ja hänen ympärillensä kokonainen
hedelmäsade. Niin hukkasi hän hattunsa. Hän alkoi sitä etsiä,
mutta muutaman minuutin etsinnän jälkeen näki hän vihdoin sulkien
pistäytyvän esille lumesta. Hän kopeloi ja kopeloi. Olipa se lumi
kummallinen; tuores se oli, kuuma ja raskas. Ja sitten ajatteli hän,
että oli kummallista, että omenat olivat kypsiä jo talvella. Hän
sai hatun päähänsä ja hoipersi yhä eteenpäin kunnes pääsi matkansa
päämäärään. Hän löysi pienen kajuutan suuruisen piilohuoneen,
mikä muinoin oli meren tuulilta männistön suojassa, mutta jota
nyt kulovalkean jälkeen suojasi korkea, sen taakse vyöryytynyt
santavalli. Hän pääsi ovelle, mutta sen edessä oli suuria kinoksia
ylettyen puolitiessä lukkoon asti. Hän viskasi lunta tieltään ja sai
oven auki. Sisään tultuaan kopeloi hän tulivehkeitään ja sai pian
tulen syttymään. Sitten veti hän esille pullon reiniläistä viiniä,
minkä tyhjensi. Mutta hänen ponnistuksensa oli niin suuri ja ilma
niin helteinen, että hänen täytyi laskeutua vuoteelle. Siinä hän
makasi katsellen seinustalle maalattuja roomalaisia ja kreikkalaisia
kuvia. Siinä juoksenteli nymfejä läpi viinirypäleitten ja lapset
kiikkuivat rusopilvillä. Hän kuuli lattialta hiljaista kuiskutusta
sellaista, kun pienimmät heinäsirkat heinässä sirkuttavat, sis,
sis, sis. Sitten katsoi hän alas ja huomasi lattialla pienen
santaläjän. Kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä isommaksi se tuli.
Sitten katsoi hän kattoon. Katossa oli läpi, mistä jotain vuoti.
Sitten nukahti hän. Ja hän uneksi makaavansa suunnattoman suuressa
tuntilasissa ja katselevansa miten santa juoksi. Ja hän laski
kuolevansa ennenkuin lasin santa oli loppuun juossut. Hän tahtoi
pelastaa itsensä, mutta lasia oli joka taholla, niin kovaa lasia,
ettei hän siihen reikää saanut. Sitte näki hän unta uneksivansa, että
hän lepäsi juoksevassa santalasissa, mutta ei voinut herätä. Sitte
näki hän unta uneksivansa, että hänen suunsa oli santaa täynnä ja hän
luuli kuulevansa äänen, joka sanoi: syö nyt! Ja hän tahtoi herättää
itsensä päästäkseen pahasta unesta. Ja sitte näki hän unta, että hän
herätti itsensä mutta hän ei herännyt.



VOITTORIEMU


Hovimarsalkitar on noussut tilapäisesti yksinäiseltä aviovuoteeltaan
ja pukeutunut aamunuttuunsa. Hän avaa parvekkeelle linnapuutarhaan
vievän oven ja antaa heinäkuun aamun lämpöisen ilman virrata
makuuhuoneeseen. Hänen parvekettansa, joka sijaitsee vanhan vallin
katolla, ympäröi santakivisten toskaanalaisten patsaiden rintama,
joille on asetettu ihanasta Urbinomajolika'sta tehtyihin ruukkuihin
istutettuja ruusu- ja granaattipuita, ja näiden vihreiden puitten
lomitse näkee hän Norrström'illä purjehtivat laivat, kauvempana
Skeppsholman ja etäällä Valdemarsaarien tammien pyöreät ääriviivat.
Aivan hänen allansa on linnapuutarha, jonnekka johtavat portaat
yli kolmen penkereen, siellä on myöskin kuvapatsasrintama, mutta
kuvapatsaat ovat lyijystä, öljyllä maalatut.

Kamaripiika asettaa sinne kullatulla nahalla päällystetyn nojatuolin
sekä sijottaa karhuntaljan vielä kasteesta kostealle kivilattialle.
Haltiatar käy muutaman kierroksen lattialla, mutta asettuu pian
väsyneenä tuolille. Hän ottaa esille käsikuvastimensa, joka riippuu
vyöstä, sekä tarkastelee kasvojaan. Kolmekymmentäkaksi vuotta,
kuusi vuotta kestänyt lapseton avioliitto sekä kolmen kuukauden ero
sodassa taistelevasta miehestä ovat vaalentaneet vielä kiinteät ja
täyteläiset posket, joilla näkyy pieniä juomuisia jälkiä päänalaisen
poimuista. Taaksepäin silitetty musta tukka, jota enimmäkseen peittää
helmillä tikattu valkoinen silkkihuntu, on vielä osittain vanukkeinen
ikäänkuin raskaat unet olisivat saaneet otsan hielle. Isot, vahvasti
kuvukkaat, ruskeat silmät, joihin heijastuu taivaan sini sekotettuna
majolika-vaasien ja linnanikkunoiden pienoiskuvilla, eivät puhu
muusta kuin väsymyksestä. Syvästi alaspäin leikelty leninki jättää
korkeasti kaareilevan rinnan sekä laskeutuvan poven puolialastomaksi
niin, että flandrilaisesta pitsistä tehdyt rintalaput vain niukasti
suojelevat ilmavedolta. Kankea, purppuranvärinen atlashame nousee
pystyyn eteenpäin niin, että portailla seisoja saattaa nähdä pitkät,
kirjavilla kaistoilla varustetut, tikatut silkkisukat, ja pieni,
korkeasti kaareva jalka on hautaantunut karhuntaljaan ikäänkuin
niittämättömään ruohikkoon.

Hän haukotteli vasten omien kasvojensa kuvaa, niin että lämmin
hengitys peitti peililasin ikäänkuin harsolla, jonka taakse hänen
kasvonsa hetkeksi katosivat taas vähitellen ilmestyäkseen kostean
harson kutistuttua ja kadottua. Tämä huvitti häntä hetken. Sen
jälkeen otti hän saksensa, jotka riippuivat vyössä peilin vieressä
sekä alkoi puhdistella kynsiänsä.

Silloin narskahti puutarhan santa ja suihkukaivon vierestä nousi
pitkän miehen hahmo, joka oli maannut suullaan tarkastellen
karppikaloja. Hänen toinen ruumiinosansa oli puettu papukaijan
vihreään väriin, toinen osa tulipunaiseen; päässä oli hänellä
vanhanaikuinen narrinkaapu, vaikka hän sillä hetkellä oli pistänyt
kulkuset poimuihin, niin etteivät ne kilisseet hänen liikkuessaan.
Hänen kasvonsa olivat vakavat eivätkä sopineet hänen puvulleen,
piirteet, joita hiukan peitti isot viikset sekä terävä suippoparta,
muistuttivat saksalaisen ylioppilaan kasvonpiirteitä ja koko hänen
olennossaan oli jotakin oppineen ilmettä tarkastellessaan ympäröivää
maailmaa.

Tultuaan keskelle parvekkeelle vieviä portaita, seisahtui hän
äkkiä ikäänkuin taulun lumoamana. Upea nainen loistavassa puvussa,
valkoinen sukka ja musta karhuntalja, avonaiset ovet, jotka johtivat
makuuhuoneeseen, missä sievä kamaripiika seisoi sängyn edessä
levitellen, ravistellen sekä kokoonpannen lakanoita, kaikki tämä
näkyi tekevän narriin odottamattoman melkein loukkaavan vaikutuksen.

Marsalkitar vavahti huomattuaan narrin, ja kun tämä aikoi heittäytyä
polvilleen, saivat hänen kasvonsa niin epätoivoisen ja hurjan
ilmeen, että narri paikalla pysähtyi, pyyhki lakin päästään ja teki
naurettavan kumarruksen.

"Siitä on neljätoista päivää sitten kuin sinut viimeiseksi näin,
Menelaus", sanoi marsalkitar niin iloisella äänellä kuin hänelle oli
mahdollista.

"Niin", vastasi narri ja hypähti varustukselle raappien päätään
tohveliin puetulla jalallaan. -- "Ja mitä te näette peilissä?"

"Minä olen epätoivoisesti huolissani, ja minä näen peilissä
pitkäkasvoisen miehen punaisine partoineen ja mielettömine silmineen,
hän seisoo isossa ruutusalissa, ikkunaverhon takana, tarkastelee
meitä; mutta hän nauroi raapiessasi päätäsi, niin ettei vielä
ole mitään vahinkoa tapahtunut, mutta minulla on sinulle paljon
puhuttavaa."

"Niin minullakin", sanoi narri, "minä olen epätoivoon saakka
huolissani, menkäämme teidän kammioonne."

"Mahdotonta! Punainen epäilee meitä. Tule jälleen myöhemmin päivällä!"

"Mahdotonta! Minun täytyy ilveillä kulkueessa iltapäivällä."

"Sitte täytyy meidän nyt tässä puhua. Mutta osota, että sinä osaat
ilveillä kuten ilveilijän tulee."

"Sitä en voi! Sitä en voi! En tänään! En! Kristuksen piinan ja
kuoleman tähden, keksikää jotain muuta!"

"Mitä minä keksisin? -- Hän aavistaa pahaa! Nyt hiipi hän
akkunaverhojen taakse. -- Odota, nyt minä sen keksin. Minä luen
sinulle! -- Anna! Anna!"

Kamaripiika tuli parvekkeelle.

"Mitä teidän armonne käskee?"

"Anna minulle sininen kirja, joka on yöpöydällä; ei, se on
vaatekaapin alla."

Piika tuli takaisin tuoden neljännesarkin kokoisen kirjan sinisine
karduanssikansineen.

"Mene ja sulje ovi", sanoi marsalkitar. -- "Nyt sinä narri sekä
punainen mies saatte iloisen hetken, sillä minä luen Boccaccio'n
Decamerone'a".

"Hyvä. Mutta mistä hänen ylhäisyytensä ikkunan ääressä tietää, mitä
te luette?" väitti siihen narri.

"Hän huomaa sen kansista, hän on lainannut minulle kirjan! Ajatteles!
Hän tahtoo valmistella sieluani kunnes se on hengenheimolainen hänen
oman sielunsa kanssa!"

"Jalo herra; me tunnemme hänet. Mutta teidän täytyy nyt puhua kuin
kirjasta, sillä mielisairailla on tarkat silmät ja terävä järki.
Viimeinen väitökseni kuulostaa kummalliselta, mutta niin on asian
laita!"

"Ole levollinen, Menelaus, minä tunnen hänet liian hyvin. Ja kun minä
kirjassa pääsen jollekin surulliselle kohdalle, täytyy sinun olla
ilosta ja ihastuksesta kuin hullu!"

"Luottakaa minuun, rouva!"

"Sitte minä alan!"

Marsalkitar nosti kirjan ylös, etsi hetken lehdistä, sen jälkeen
alkoi hän puhua yksitoikkoisella, hillityllä äänellä kuin se, joka
lukee sisältä.

"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla..."

"Älkää unohtako, rouva, kääntää lehtiä", keskeytti narri.

"Puhut totta, mutta muistuta minua siitä, jos unohtaisin. -- Nyt
seisoo hän siellä taas, tuo hirviö, ja silmät kiiltävät kuin hiilet!
Minä alan alusta."

"Luonnonihanan Blekingin ja ruman Smålandin rajalla on kaunis Flommen
niminen sisäjärvi. Pohjoisella Smålandille kuuluvalla rannalla on
Ingelstad niminen talo, eteläisellä Blekingille, tahtoo sanoa,
Tanskalle kuuluvalla rannalla on Edrup niminen talo. Edrupin isäntä
oli minun isäni. Hänellä oli kaksi tytärtä; toinen niistä olin
tietysti minä; toiseen oli Ingelstadin herra iskenyt silmänsä, oli
kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja olisi vienyt morsiamensa
kotiin taloonsa. Kuten tiedät, on Bleking kuulunut milloin Tanskan
milloin Ruotsin kruunulle, mutta kuinka liekin asioiden laita,
raja-asukkaat, jotka naimiskauppojen kautta ovat sekaantuneet toinen
toisiinsa, eivät koskaan ole tunteneet itseään muuksi kuin yhdeksi
kansaksi ja he ovat olleet ystäviä myötä- ja vastoinkäymisissä.
Ovatpa sodan aikana olleet taistelemattakin sekä tehneet
niinkutsuttuja talonpoikaisrauhanliittoja. -- Olenko lukenut hyvin?"

"Te puhutte kuin kirjasta, rouvani", sanoi narri ja löi kätensä
yhteen.

"Hän tuolla ylhäällä hymyilee, hän luuli lukeneeni jotakin
sopimatonta! -- Edelleen!"

"Edrupin ja Ingelstadin herrat olivat vanhoja hyviä ystäviä, ja koska
ei ollut kuin neljännestunnin soutumatka yli talojen välisen järven,
kohtasivat he usein toisensa kaikessa ystävyydessä. Loppu oli se,
että Ingelstadin herra kosi minun sisartani, kuten jo kerroin."

"Kääntäkää!" sanoi narri. "Kääntäkää! Kääntäkää!"

Marsalkitar käänsi lehteä ja jatkoi:

"Oli kaunis kesäilta, kuten kirjoissa tavallista on, Ingelstadissa
pestiin ja laastiin huoneita neljätoista päivää; lippuja asetettiin
ikkunoihin, morsiusriukuja pystytettiin ja muuta sellaista, sillä
talon herra aikoi illalla viedä morsiamensa kotiin. Ja Edrupilla
oli varusteltu yhtä paljon; ja siellä häät vietettiin humussa ja
sumussa. Illalla saattoivat vanhat ja kaikki hääväki nuorta paria
yli järven heidän kotiinsa. Soihdunkantajilla ja soittoniekoilla
täytettyjen veneiden seuraamina soudatettiin heitä yli tyynen
vesikuvastimen, johon heijastui rannoille tehdyt tulet; kuu oli
alhaalla, metsän-laidassa ja sen peitti silloin tällöin savu; torvet
värähtivät, viulut soivat ja trumpeetit pärisivät."

"Hyvä", huusi Menelaus, "ihan niinkuin Decamerone'ssa."

"Vastaanotto nuorten talolla oli loistava", jatkoi marsalkitar,
"ja nuoret olivat kuin paratiisissa. Ja siellä tanssittiin ja
laskettiin leikkiä aina yöhön saakka. Mutta keskellä soihtutanssia,
johon kaikki vanhatkin oli saatu osaa ottamaan, kuului pihalta
torven räikinä. Soitto hiljeni, tanssi taukosi, pelolla odotetaan
öiseen aikaan tulijaa, sillä kuulihan sen, että tulossa oli vieras,
jolla ei ollut hyviä uutisia. Huoneeseen astuu kuninkaan vouti
sotapäällikön seuraamana ja ilmottaa salissa ääneen, että sota on
syttynyt ruotsalaisen ja tanskalaisen kruunua välillä. Senjälkeen
kehotetuin tanskalaisia heti kahdentoista tunnin kuluttua menemään
kotiinsa valmistautumaan vastaanottamaan seurauksia. Ensin oli
vallan hiljaista salissa, mutta sen jälkeen astui Ingelstadin herra
esille käsi vapisevan morsiamensa ympärillä, tarttui täytettyyn
viinimaljaan ja selitti ääneen ja kuuluvasti, että hän joi maljansa
appinsa, ystäviensä ja naapuriensa onneksi, ja ennen saisivat he
repiä morsiamen hänen sylistänsä kuin hän paljastaisi miekkansa
morsiamensa isää vastaan. Maljat kohotettiin ja siinä juotiin
syleillen ja ilohuutojen kaikuessa rauhan- ja sovunmaljoja. Mutta
silloin alkoi päällikkö puhua ja selitti, ettei enään hyväksytty
mitään talonpoikaisia rauhanliittoja, että jokaista, joka ei tullut
lippujen alle, pidettäisiin valtakunnan vihollisena ja hänen talonsa
poltettaisiin. Vanha Edrupin herra selitti, ettei hän eikä hänen
väkensä nostaisi kättä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaan, joiden
välillä ei ollut mitään riidan syytä, ja vakuutukset uudistettiin.
Päällikkö ja vouti varottivat viimeisen kerran ja sanoivat
jäähyväiset. Ja niin jatkettiin taas tanssimista, kunnes nuori
pari vetäytyi kamariinsa nukkumaan, ja vieraat omiin huoneisiinsa
jatkaakseen juhlallisuuksia seuraavana päivänä."

"Mutta seuraavana päivänä herätti ruotsalainen sotaväki talonväen.
Sulhanen, joka aseilla puolusti huonettansa, voitettiin ja otettiin
vangiksi; morsian -- minun sisareni, tuli mielipuoleksi. Hän istuu
nyt täällä, meidän jalkojemme alla, minun kätkemänäni kapula suussa,
jottei hän ilmaisisi olinpaikkaansa; ja hänen sulhastansa -- niin,
häntä kuletetaan tänään riemusaatossa ja sitte häntä verille
piestään. Hauska juttu? Taputa Menelaus!"

Narri syöksähti paikaltaan, heitti maahan lakkinsa, polki sitä ja
repi partaansa.

"Jesuksen nimen tähden, taputa käsiäsi, hän katselee meitä", kuiskasi
marsalkitar.

"Ei", sanoi narri. "Ripustakaa minut jalkaterästä makkaratikkuun ja
puhkaiskaa silmälautani, mutta nyt saatte te kuulla minun juttuni --
ilman kirjaa, ilman peiliä ja ilman kädentaputuksia!"

"Kristuksen, sovittajan ristin nimessä, ajattele edes meitä; hän on
aukaissut akkunan ja kuulee jokaisen sanan, minkä sinä minulle sanot!"

"Sitä parempi! Hän saa kuulla sen minulta, koska hän ei saa kuulla
sitä kirkossa eikä huoneissaan tuolla ylhäällä! Tämä on minun
historiani: Minä olin pienen pohjois-Blekingissä sijaitsevan kirkon
teini, mutta minä olen ruotsalainen synnyltäni, vanhempani olivat
ruotsalaisia. Teini palvelee pappia ja sanoo aamen'en, kun pappi
sanoo: niin. Minä väsyin sanomaan: niin, ja minä olin enemmän
syntynyt sanomaan: ei. Minä pidin eräästä tytöstä, minä niinkuin
kaikki muutkin miehiset miehet. Mutta me emme koskaan saaneet
kootuksi niin paljon varoja, että olisimme voineet ruveta yhdessä
asumaan, mutta lapsen me saimme. Ja sitte lähdin minä Tukholmaan
ja tulin siksi, mitä nyt olen! Kuinka! Sitä en muista! Mutta minä
viihdyin hyvin ja olin ylpeä siitä, että olin ainoa, joka koko
joukosta sain sanoa toden sanan. Mutta minä en palvellut vain
sanoakseni tosia sanoja, vaan sanoakseni niitä hupaisella tavalla.
Sen keksittyäni inhotti minua koko toimi, mutta oli myöhäistä hakea
toista tointa, sitäpaitsi tuli poikani täysikasvuiseksi, minä säästin
varoja hänelle ja äidille. Hän täytti tänä vuonna kahdeksantoista
vuotta. Syttyi sota. Miksi? Siksi, että tanskalaisen kuninkaan
maalari maalasi kolme kruunua neljän sijasta kuninkaan vaununovelle,
tai siksi, että ruotsalaisen kuninkaan amiraali teki virheen
kanuunoilla tervehtiessään jossakin kaukana merellä, jota seikkaa
ei kukaan nähnyt? Kuka voi siihen vastata? Siitä syntyi sota! Te
olette siitä itse äsken puhuneet! Aamulla lähdin minä soutuveneellä
virralle; siellä oli kolme isoa laivaa ankkurissa ja ne kuivasivat
purjeitaan. Laivoissa -- minulla on vapaa pääsy kaikkialle -- näin
minä näkyjä, joita en koskaan unhota. Siellä oli blekingiläisiä,
joiden ainoa rikos oli se, että olivat syntyneet Blekingissä aikana,
jolloin kaksi pahankurista poikaa sai halun tukistella. -- Niin
kuuntele sinä vaan, sinä houkkio, joka seisoskelet siellä ylhäällä
ja kurkistelet. -- Näin naisia ja lapsia ilman vaatteita, niiden
silmät olivat kuin vartaan päässä ja kerjäsivät leipäpalaa. Siellä
minä lastiruumassa tapasin -- sanokaamme -- vaimoni, koska meillä
oli yhteinen lapsi. Hän ei ollut mielipuoli, mutta ei kaukanakaan
siitä. Mutta hän saattoi puhua siitä, mitenkä Ruotsin mies antoi
huoviensa asettaa riveihin käräjämäellä kaiken asekuntoisen miesväen,
ja sitte hakattiin heitä maahan rivi riviltä, kuten metsää kaadetaan
-- ja siinä oli mukana minunkin poikani! Onko sinulla yhtään poikaa,
sinulla siellä ylhäällä, niin helvetti hänet nielköön, kuuletko sinä
sen? Kuuletko sinä sen?"

Narri keskeytti puheensa hengittääkseen, mutta luodessaan katseen
marsalkittaren kasvoille, huomasi hän hänen epätoivoisissa puoleksi
sammuneissa katseissaan tehon, minkä oli saattanut hänelle ja
itselleen, silmänräpäyksellisen päähänpiston vaikutuksesta kääntyi
hän akkunata päin, jonne ei ennen ollut uskaltanut katsoa, heittäytyi
suulleen marmorilattialle ja huusi korkealla äänellä:

"Ave Caesar imperator, morituri te salutant!"

"Hyvä, Menelaus!" vastattiin ikkunasta ja sitä seurasi heikko
kädentaputus.

"Hän luulee minun vielä ilvehtivän", kuiskasi narri. "Me olemme
pelastetut."

"Ja te, ihana rouva", jatkoi ääni linnanikkunasta, "te olette
onnistuneet eduseeraamaan pilanäyttelijän, joka saattaa häpeään minun
italialaiseni!"

Marsalkitar ehti vain istualtansa tehdä kumarruksen päällään, kun
kamaripiika tuli oven kautta ilmoittamaan, että hovimarsalkki oli
saapunut.

Pää akkunasta vetäytyi tyytymättömänä taaksepäin, narri sieppasi
lakkinsa ja juoksi, marsalkitar nousi kohtaamaan miestään, jota hän
ei kolmeen kuukauteen ollut nähnyt.

       *       *       *       *       *

"Ja sinä", sanoi marsalkitar, tunnin kuunneltuaan miehensä
selityksiä, "sinä, puoliso, olet tehnyt suunnittelun tulokulkueseen.
Sinä itse kuljet ensi riveissä ja minun pitää, sanoit, olla kotona
tekemässä seuraa kuninkaalle ja hänen hoviväelleen sen katsellessa
terassilta tuloa! Sitä minä en koskaan tee!"

"Monien asianhaarojen sitovaa voimaa vastaan, minä uudistan sen
vielä kerran, emme me mitään voi, enkä minä kuningasta enkä
velvollisuuttani petä, vaikkakin minä sen täytän verta vuotavalla
sydämmellä."

Hovimarsalkki lähestyi vaimoaan ja tahtoi hyväillä hänen poveaan.

"Koska olet noin nuori", jatkoi hän, "ja niin ihana, ja koska
sinulla on elämä edessäsi, tulee sinun mukaantua asianhaarojen
sitovan voiman alle, sitä mieluummin, koska nämä asianhaarat voivat
mukanansa tuoda etuja. Asianhaarojenhan voima asetti valtaistuimelle
tämän roslagilaisen talonpojan, jonka poika nyt on kuninkaana.
Etkö luule, että perustetaan useampia kreivikuntia kuin ne, jotka
jaettiin kruunauksessa. Etkö arvele kreivinnan tuntevan itsensä
onnellisemmaksi elämän vaikeissa oloissa kuin marsalkittaren..."

"Houkkio!" vastasi marsalkitar ja työnsi miehensä luotaan. "Jos olisi
olemassa laki ja kunnia, en minä päivääkään enään jäisi sinun taloosi
kuin jalkavaimo ikään vaan pudistaisin tomun jaloistani ja pysyisin
niin kaukana täältä..."

"Anteeksi, rouva", keskeytti marsalkki. "Älkää puhuko laista ja
oikeudesta, sillä laki antaa minulle oikeuden hyljätä teidät, koska
vain haluttaa, sentähden, ettette lahjota minulle lapsia..."

"Anteeksi, marsalkki", vastasi marsalkitar leimuavin silmin, "teidän
jalkavaimonne lahjottivat teille varmaankin liian paljon lapsia
ennenkuin päätitte ruveta isäni perijäksi, niin ettette sentähden
enään voi tulla laillisen pojan isäksi, sillä isäksi te ette koskaan
voi tulla..."

"Rouvani! Keskustelu on lopetettu ja minä kutsun teidät
velvollisuuteenne!"

Keskustelu oli todellakin loppunut siitä yksinkertaisesta syystä,
että marsalkki poistui ja marsalkitar meni noutamaan lippaansa ja
kirstujensa avaimia.

       *       *       *       *       *

Linnankirkko oli koristettu lipuilla, savuttuneilla, verisillä,
repaleisilla. Samettiin, silkkiin ja kultaan puetut ihmiset istuvat
hartaina topatuilla penkeillä kuunnellen italialaisen soittokunnan
vienoa viulunsoittoa, joka tuudittaa sielun suloisiin unelmiin
varallisuudesta, ovet avataan ja kuninkaan astuessa kirkkoon
kajahtavat urut, ja nyt yhtyy loistava seurakunta laulamaan Te
deum laudamus, oi jumala, me ylistämme sinua! Me kiitämme sinua,
koska olet auttanut meitä poroksi polttamaan viattomien, uutterien
ihmisten asunnot, joita rakentamaan he ovat olleet kyllin julkeat
suojellaksensa itseänsä sinun myrskyiltäsi, sinun lumeltasi, sinun
pakkastasi vastaan ja sinun sadettasi vastaan. Oi, jumala, me
ylistämme sinua siitä, että olet auttanut meitä maahan hakkaamaan
näiden äitien pojat ja isät sekä tempaamaan eloonjääneet turpeiltaan,
joilla heillä oli asuntonsa, sekä kulottamaan heitä kaivoksiin ja
suolapannujen luo, jotteivät he enään koskaan saisi nähdä sinun
viheriätä maatasi ja sinun kullankeltaista aurinkoasi. Oi, jumala,
me kiitämme sinua, koska et antanut murhapolttajien päälaelta
hiushaituvankaan taittua etkä vihollisten viikatteiden ja varstojen
piirrellä murhaajien selkiä!

Niin käänsi sointuvan latinan kolme miestä alhaalla virralla
kelluvassa kalastajaveneessä. Ja muuan nuori mies, joka piteli
alaslaskettua purjetta yli norssisäiliön, sanoi:

"Ja nyt ylistellään luultavasti samaa jumalaa Kööpenhaminan
Mariakirkossa siitä, että hän auttoi kuningas Fredrikkiä polttamaan
länsigööttejä. Sillä jumalalla on suuri sydän ja hän antaa lahjojensa
sataa niin hyville kuin pahoille."

Airoja nostettiin hiljaa, ja virta vei venettä alaspäin ohi
linnanterassin, missä hovimarsalkin huoneet sijaitsivat ja siihen jäi
se ankkuroituna odottamaan.

Koko Skeppsbron täytti kansa, joka myöskin odotti. Sillä
jumalanpalveluksen jälkeen kulkisi suuri riemusaatto ohitse, ja
kuningas katselisi sitä terrassilta.

Ja kun jumalanpalvelus oli toimitettu, ja arkkipiispa oli siunannut
kuninkaan ja senjälkeen nimittänyt hänet Herran valituksi, kun hovi
oli vaeltanut läpi linnanpihan, ilmestyi kuningas terassille ja
vastaanotti liikutettuna ihastuneen kansan kunnianosotuksen, mikä
ilmeni riemuhuudoissa sekä lakkien ja hattujen heiluttamisessa. Mutta
marsalkitar oli ilmottanut olevansa kipeänä eikä sentähden voinut
mieskohtaisesti vastaanottaa korkeita vieraitansa, johon kuningas oli
vastannut armollisesti hymyillen.

Kanuunat paukkuvat, torvet toitottavat, patarummut pärisevät,
kaikkien virralla liukuvien laivojen liput liehuvat tuulessa, aurinko
paistaa niin loistavan heleästi, talon katot ovat täynnä ihmisiä,
jotka heiluttavat viheriäisiä lehviä ja mukana on kaikki, mikä
saattaa liikuttaa tyrtyneitä mieliä -- ja nyt saapuu saatto!

Eturivissä astuu marsalkki kuuluttajien ja rummuttajien mukana;
senjälkeen lippukunta saksalaisia ratsumiehiä kypärissä
kukkaisseppeleitä, ruiskukkia ja päivänkakkaroita, voittomuistoja
tallatuilta pelloilta, sitten kaikki päälliköt ratsain välillänsä iso
verilippu, kypärillä laakerinseppeleitä; sen jälkeen palomestari,
sama, joka valmisti murhapoltot, hänelläkin on laakeriseppele;
senjälkeen pyöveli kahden narrin seuraamana ilman laakeria; sitte
tulee valtion kavaltaja, valtion todellinen vihollinen, Ingelstadin
herra, joka ei tahtonut polttaa ystävänsä taloa. Hänellä on
olkiseppele päässä, kaulalla silkkiköysi ja hän ratsastaa takaperin
ruvettuneella tammalla narrien puhaltaessa hänen ylistyksekseen
tuohitorviinsa. Silloin kirkuu kansa riemusta, ja kuningas hymyilee.
Kansa ei tunne miehen rikosta, mutta sen tuntee kuningas. Sitte
tulevat ruotsalaiset huovit päässä tammenlehtiä, senjälkeen piiskurit
ja tukkinihdit sotavankeineen. Heidän maansa on autiona, ihana
Bleking, sitä ei sentään voitu mukaan ottaa, mutta voittosaaliiksi
on kiskottu kansaa; eihän heillä tosin ole kultaa eikä hopeata,
mutta heillä on vertavuotavia sydämiä ja loukkaantuneita mieliä, ja
onhan sitä siinäkin koristuksia; he kantavat sylissään, käsillään
kalleinta, mitä omistavat, mutta lapset eivät ole arvosta muille kuin
niiden omistajille. Saaton lopettavat huovit ja soittajat.

Mutta terrassilla on kuningas istuutunut vapaaseen tuoliin ja
katselee loistavaa kulkuetta, jossa hän itse hyvin mielellänsä olisi
ollut mukana, jollei hänellä olisi ollut syytä poissaoloon. Kun hänen
silmänsä on saanut kyllänsä, sammuu katse ja hän vaipuu tylsyyteen.
Hovi seisoo ympärillä kunnioittavan näköisenä, mutta hiljaiset
kuiskaukset sekaantuvat granaattipuista lähtevään tuulen suhinaan.

"Nyt ne taas vaivaavat häntä!" kuiskataan ruusupensaiden takaa.

"Omantunnonvaivat? Mitä?", kuiskataan oranssien takaa.

"Lähettäkää hakemaan doktor reverendus'ia!"

"Tai marsalkin rouvaa!"

Juuri samassa kulkevat vangit ohi. Silloin kuuluu ikäänkuin maan
alta kiljahdus niin repivä, niin läpitunkeva, että kuningaskin
herää ja katselee ympärilleen. -- Mitä se oli? Joku ihminen elämöi
kellarissa? Vielä kiljahdus, mutta nyt tuntui se poikivan nartun
ulvonnalta, pitkältä hellittämättömältä laululta, joka säesti
torvien ja patarumpujen juhlasoittoa. Kuningas nousee ja polkee
marmorilattiaa ikäänkuin hän kävelisi kuumalla uuninarinalla. Hovi
on säikähdyksissään, lähetetään hakemaan hovimarsalkkia, joka
etujoukkoineen on jo saapunut linnan pihalle. Ulvonta loppuu ja
kuningas tahtoo poistua, mutta joku asia häntä pidättää.

Vihdoin tulee hovimarsalkki.

"Sinun vaimosi on epäkohtelias", sanoo kuningas.

"Eikö hän ole täällä?"

Hovimarsalkki syöksyy rouvansa kamariin ja huomaa tyhjät lippaat ja
laatikot. Hän palaa heti.

"Ei hän ole sielläkään!" sanoo hän sydän kurkussa.

"Hän on paennut!" sanoo kuningas.

"Eikä Menelaus ollut mukana kulkueessa", lisää siihen marsalkki.

"Siis paennut hänen kanssaan! Hyvä maku! Kaunis sikiö!" sanoo
kuningas katkerasti.

"Sikiökö?" vastaanväitti marsalkki. -- "Vaimoniko?"

"Ei, vaan narri!"

Hovimarsalkki unohtaa velvollisuutensa ja asianhaarojen sitova
voima pakottaa hänet tekemään uhkaavan, liian halveksivan liikkeen
niin, ettei hän kauvemmin saa kaulallaan kantaa Jesusvapahtajan
ritaritähdistöä ja käsissään pitää marsalkin sauvaa.

"Matkusta kotiin ja viljele kaalinpäitäsi!" sanoo kuningas. "Mutta
matkusta pian!"

Sen sanottuaan läksi hän hovinsa saattamana valtaistuinsaliin
kuulemaan uutta puhetta sodan kauhuista ja rauhan siunauksista sekä
toisekseen sodan välttämättömyydestä rauhan suojelemiseksi j.n.e.

Mutta virralla, Danviken'in myllyjen ulkopuolella purjehtii pieni
kalastajavene yhdellä ainoalla raakapurjeella suunnaten päin
Blockhuset'ia. Ruoria hoitaa Menelaus, veneen pohjalla hänen edessään
istuu hänen -- vaimonsa, koska hän niin häntä nimittää, ja keulassa
istuu marsalkitar; kaikki ovat puetut kalastajiksi.

"Oi rakasta siskoraukkaa, jota en voinut mukaani saada", sanoo
marsalkitar.

"Mitä nyt sanotaan meistä, teistä, marsalkitar, kun karkasitte narrin
kanssa?", sanoo narri, joka on iloisella tuulella.

"Eihän toki koskaan voitane sanoa minun karanneeni narrin kanssa?",
tuumii marsalkitar.

"Eihän toki niin pitkälle voida mennä", arvelee narri ja puristaa
vaimonsa kättä. "Mutta jos tuuli yltyy, olemme piankin merellä,
ja jollen ole väärin kuullut, niin tanskalaiset risteilijät ovat
'Svenska Högarne' saarien ulkopuolella, sinne kerran päästyämme ei
ole enään pitkä matka Köpenhaminaan -- jossa saamme nähdä uuden
voittokulkueen -- sekä saamme kuulla uuden Te deum'in!"



HAUTAJAISET


Tynnyrintekijämestari istui parturivanhimman kanssa Trångsundin
ravintoloitsijan luona ja he pelasivat viatonta maanihtipeliä
oluttynnöristä. Tämä tapahtui kello yhden aikaan jälkeen puolenpäivän
eräänä marraskuun lumisateisena päivänä. Ravintola oli jotenkin
tyhjä, sillä tavalliset ihmiset olivat vielä työssään. Somasti
paloi tuli savikamiinassa, mikä seisoi neljällä puujalallaan
nurkassa ja näytti kirstulta; kuusenhavut lattialla tuoksuivat
kodikkaalle, laudoitetut seinät estivät kaiken vedon ja näyttivät
niin lämpöisiltä; häkissä viserteli punatulkku silloin tällöin ja
kurkisteli ulos akkunasta, mutta sen täytyi laskea päänsä kallelleen
nähdäkseen, oliko ilma kaunis. Mutta ulkona vain sateli lunta.
Ravintolanisäntä istui pöytänsä takana laskien mustalle taululle
piirrettyjä viivoja sekä lausut toisinaan kohteliaan sanan tai
hauskan sutkauksen vieraille, joilla näkyi olevan hyvin hauskaa.

Silloin alkaa Isonkirkon iso kello soida kumeasti ja raskaasti,
niinkuin sen tuleekin soida marraskuun päivänä.

"Mikä hiivatin kilinä ja kalina siellä taas on", sanoi
tynnyrintekijä, joka oli liian tyytyväinen elämäänsä eikä sietänyt
sitä, mikä muistutti kuolemasta.

"Hautajaiset taas", vastasi isäntä. "Eihän nykyään muusta kuule."

"Vie sun, miksi ihmiset pitivät niin paljon melua itsestään
kuolemansa jälkeen", sanoi parturimestari. -- "Kaada, tynnyrintekijä!"

"Jopa kaadoin", sanoi tynnyrintekijä ja pisti tikkinsä nahkaiselle
esivaatteelleen.

Alhaalta katu-ahteelta, joka johti ylös Nikolainportille, kulki
ruumissaatto. Kirstu oli yksinkertainen huonosti höylätty, mustalla
liimavärillä maalattu niin, että oksapaikat loistivat sen läpi.
Kannella oli vain yksi ainoa puolukanvarsista solmittu seppele.
Neljä kantajaa kantoi paaria, he näyttivät hajamielisiltä ja heistä
tuntui miltei häpeälliseltä kantaa peitteettömiä ja ripsuttomia
paaria. Kirstun jälessä kulki kolme naista: äiti ja hänen kaksi
tytärtänsä. He näyttivät murtuneilta. Ruumissaaton saapuessa
kirkkotarhan portille, otti sen pappi vastaan ja ojensi sureville
kätensä, ja sitte alkoivat hautajaismenot kahden eukon ja oppipoikien
läsnäollessa, jotka lyöttäytyivät seuraan.

"Hannu kirjuria siellä haudataan, nyt minä sen huomaan", sanoi
ravintolanisäntä kuljettuaan akkunan ääreen, mistä hän saattoi nähdä
kirkkotarhalle.

"Eikä yhtään toveria seuraa haudalle", sanoi tynnyrintekijä.
"Kirjurit ovat kurjia ihmisiä."

"Minä tunsin sen raukan", sanoi parturihaavuri. "Eli kuin kirkonrotta
ja kuoli nälästä."

"Ja hiukan ylpeydestä myös", sanoi ravintolanpitäjä.

"Eikä niin vähästäkään", sanoi tynnyrintekijä.

"Tunsin hänen isänsä. Myöskin kirjuri! Katsokaas, nykyään on elämässä
muka parempi kirjoittaa ja lukea, ja siksi ollaan mieluummin ilman
päivällistä ja kerjätään, jotta vain oltaisi hiukkastakin niinkuin
parempia; ja kuitenkin on mies vain renki eikä koskaan pääse omille
jaloilleen, sillä vain kuningas on oma herransa sillä alalla."

"Ja miksi kirjoittaminen muka on parempaa?", sanoi parturihaavuri.
"Eiköhän ole yhtä vaikeata leikata hovimiehen tukkaa, niin että hän
päänuppinsa puolesta näyttää ihmiseltä tai iskeä suonta, että veri
juoksee, kun ihminen on hengenhädässä!"

"Tahtoisinpa nähdä kirjurin, joka vähemmässä kuin kymmenen vuoden
ajassa opettaa minua tekemään sata kannua vetävän tynnyrin; ja
kuitenkin on päivänselvää, että poikanaskalit oppivat jo kahdessa
vuodessa tuhertamaan muistiinpanoja."

"Ja mitäs se avittaa", sanoi ravintolanpitäjä. "Taidanko minä
tuhertaa tuollaisia kirjaimia? Mutta kuitenkin pidän minä tarkan
laskun kaikesta. Kas tähän piirrän minä krusiviksin piirustustaululle
ja se tarkoittaa kirkonvartijaa, tuohon töherrän minä tynnyrin, ja
minä tiedän sen merkitsevän tynnyrintekijää ja nähdessäni tuossa
sakset panen pääni panttiin, että se tarkoittaa parturia, eikä siinä
sitten muuta tarvita kuin että tökertelen niin monta viivaa, kuin
siinä pitää olla, siten tiedän minä päivän selvästi, kuinka paljon
kukin on juonut."

"Niinpä niin, ravintolanpitäjä, mutta kukaan muu kuin te ei voisi
sitä lukea", sanoi muuan nuori mies, joka oli istunut ääneti nurkassa.

"Siinäpä se juuri niksi onkin", vastasi ravintoloitsija, "jos
joku kävisi nuuskimassa minun laskujani, ja sentähden olen yhtä
kirjoitustaitoinen kuin joku muukin."

Tynnyrintekijä ja parturi nauroivat hyväksyvästi.

"Minä tunsin vainajan isän", puuttui taas ravintolanpitäjä puheeseen.
"Myöskin kirjuri! Hänen kuoltuansa sain minä pyhkiä pois monta
liituviivaa, katsokaas sen takia, että hän vielä eläissään mukamas
olisi saanut olla muita parempi. Ja hän jätti jälkeensä perintönä
pojalle, joka nyt makaa töppöset taivasta kohden, kaikki kaikkiaan
äidin ja kaksi sisarta. Poika tahtoi päästä puotipojaksi hankkiakseen
ruokaa neljälle suulle, mutta sitä ei äiti tahtonut, sillä hän sanoi,
että yläluokkalaiselle oli alentuminen häpeäksi. Voi jestas, kuinka
se poika sai kirjoittaa. Minä tiedän justiinsa pilkulleen kuinka he
elivät. He asuivat samassa huoneessa ja poika asui eri hökkelissä.
Ja kaiken, minkä hän kokoon haali, sai hän jättää omaisilleen. Kun
hän palasi kotiin päivällistä syömään, sai hän kuulla kunniansa. Ei
ollut voita panna leivän päälle eikä sokeria kakun päälle! Ja sitte
piti vanhimman sisaren saada uusi hame ja nuoremman sisaren uusi
päällysnuttu. Silloin alkoi hän kirjoittaa pitkin öitä. Voi jestas,
kuinka hän kirjoitti. Mutta kun hänen kylkiluunsa alkoivat näyttää
puurokoukuilta ja kasvot olivat keltaiset kuin hihnat, silloin
väsyi hän eräänä päivänä. Minä muistan niin hyvin sen päivän; hän
tuli luokseni ja pyysi lainaksi viinaa. Kovin oli hän ikävissään,
niin oli, mutta hän oli myöskin suutuksissaan. Sillä vanhin sisar
oli sanonut tahtovansa samettisen päällysvaatteen samanlaisen kuin
minkä hän oli nähnyt saksalaisissa puodeissa; ja äiti oli sanonut,
ettei vähempi sopinut heidän säätyisille naisille! Poika riisti ja
raastoi mutta ei enään samalla halulla. Ja ajatelkaas, ottaessaan
minun luonani tuikun murheeseen rintakipunsa lieventämiseksi, arveli
hän tekevänsä pahasti ja väärin, niin, hän luuli ihan varastavansa.
Mutta hän sai muitakin murheita, poika raukka. Katsokaas, nuoremmalle
sisarelle ilmestyi kosija; mies oli nuori tinanvalaja Pietari Apollon
kujasta. Mutta sisar antoi kieltävän vastauksen, niin äitikin,
tietenkin siksi, että mies oli tinanvalaja. Katsokaas, jos hän olisi
ollut kirjuri, niin tyttö olisi antanut myöntävän vastauksen ja
kuvitellut pojalle pitävänsä hänestä, se on hyvin luultavaa, silloin
olisi tyttö hänestä pitänyt, sillä sellaista se on rakkaus!"

Kaikki nauroivat paitsi nuori mies, joka alkoi puhua.

"Mutta, kuulkaas, ravintolanpitäjä, poikahan piti hänestä vaikka
tyttö oli niin köyhä ja hän toimeentuleva mies; sehän osoitti, että
rakkaus voi olla myöskin todellinen, vai kuinka?"

"Pihkoja kans!" sanoi ravintoloitsija, joka ei tahtonut puuttua
puheeseen. "Mutta lisäksi tuli vielä toinen juttu ja minä luulen,
että se teki miehestä lopun. Hän rakastui. Katsokaas, sitä eivät
äiti eikä sisaret olleet ottaneet lukuun, mutta se oli luonnon
järjestyksen mukaista. Ja kun hän sanoi aikovansa mennä naimisiin,
tiedättekö, mitä he silloin sanoivat? 'Onko sinulla siihen varoja?'
Ja poika, joka oli hieman yksinkertainen, ajatteli asiaa ja huomasi,
ettei hänellä ollut varoja perustaa uutta perhettä, koska hänellä
ennestään jo oli perhe elätettävänään, eikä hän siis mennytkään
naimisiin. Mutta hän meni kihloihin. Siitäkös vaikerrus syntyi, sillä
muori ei tahtonut ottaa vastaan morsianta siksi, ettei hänen isänsä
osannut kirjoittaa ja etupäässä sentähden, että tyttö itse istui
neuloen kuja-ahteessa. Vielä pahemmaksi kävi asia, kun poika iltasin
meni morsiamensa luo eikä enään viitsinyt kotona istua. Oi, oi, oi!
niitä riitoja. Mutta työtä hän sentään teki äidin ja siskojen edestä
ja minä tiedän, että hän kirjoitteli iltaisin morsiamensa luona
tämän neuloessa voittaakseen vain aikaa sekä voidakseen sentään olla
morsiamensa seurassa. Mutta äiti ja sisar ajattelivat hänestä ja
hänen morsiamestaan rumia asioita, ja sen he osoittivatkin. Kerran
eräänä sunnuntaina keskipäivän aikaan kertoi poika itse sen minulle
pistäytyessään luonani ja saatuaan hiukan lievennystä rinnalleen,
sillä hän yski siihen aikaan aivan kauheasti. Hän oli mennyt
Brunkebergille kävelemään morsiamensa kanssa; ja kulkiessaan kotiin
yli Norrebron sillan kohtasivatkin he äidin ja sisaret! Morsian
tahtoi kääntyä takaisin, mutta poika puristi morsiamensa käsivartta
ja veti häntä eteenpäin; kas vaan sitä poikaa! Mutta äiti seisahtui
sillan käsipuiden ääreen ja katseli veteen, vanhin tytönletus sylki
eteensä ja teki kuten äiti, mutta se nuorin vasta oli niitä pahimpia!
Hän seisahtui tuijottamaan morsiamen villaista päällysvaatetta, ja
sitte hän nauroi, sillä hänellä itsellään oli yllään englantilainen
verkainen päällysnuttu, ja juuri sentähden, että hänellä sellainen
oli, ei veljen morsiamella ollut varoja käydä verassa. Ajatelkaas
sellaista riiviötä!"

"Tytön puolelta oli se vain ajattelemattomuutta", sanoi nuori mies.

"Ajattelemattomuutta!" huusi nyt tynnyrintekijä.
"Ajattelemattomuutta!"

Mutta hän ei voinut sanoa enempää. Ravintolanpitäjä ei vastannut
muistutukseen ja jatkoi.

"Oli joulunaatto, viimeinen joulunaatto hänen elämässään. Hän tuli
luokseni kuten tavallisesti rintansa tähden ja nyt oli hän todellakin
surkean sairas. -- 'Hauskaa joulua, Hannu kirjuri', sanoin minä.
-- Minä istuin tavallisella nykyisellä paikallani, ja hän istui
tuossa, ihan samalla paikalla, missä tämä nuori ystävä nyt istuu. --
'Koskeeko kovasti?' sanoin minä. -- 'Kovasti!' sanoi hän. 'Ja taulu
on täynnä...!' sanoi hän. -- 'Ei merkitse mitään!' sanoin minä.
'Loput kirjoitamme isoon kirjaan! Eiköhän maistuisi kuuma lökäri
näin joulunaattona!' sanoin minä. Hän yski peloittavasti ja sitte
hän joi. Mutta silloin hänen kielensä pääsi siteistään. Hän kuvaili,
kuinka hyljätyn onneton hän sinä iltana oli. Hän oli juuri poistunut
kotoaan. Joulupöytä oli katettu; äiti ja sisaret olivat niin
lempeitä, oikeinpa hellän nöyriä, jokaiseksi sellainen ilta ihmisen
tekee. He eivät virkanneet sanaakaan, eivät pistelleet häntä, ja kun
hän otti takkinsa ja aikoi mennä, itki muori; ensi kerran oli poika
jouluiltana poissa kotoaan. Mutta luuletteko äidillä olleen edes niin
paljon sydäntä sanoakseen: mene hakemaan häntä, tuo hänet tänne, ja
eläkäämme sovussa kuten ystävät! Eipäs! Äiti valitti vain ja sitten
meni poika kirvelevällä sydämmellä. Poika raukka! Noo, odottakaas
nyt, niin saatte kuulla lopun. Sitten tuli hän morsiamensa luokse.
Morsian oli iloinen ja onnellinen saadessaan yksin omistaa hänet
ja hän huomasi, että poika rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta
maailmassa. Mutta poika, jonka sydän oli rikkirevitty, ei ollut niin
iloinen kuin tyttö olisi suonut; ja silloin tyttö närkästyi häneen,
tietysti vain hiukkasen. Ja sitte puhuivat he taas naimaliitostaan,
mutta poika ei voinut seurata tytön ajatuksenjuoksua. Ei, ei, hänellä
oli velvollisuuksia isänsä seuraajatarta kohtaan. Mutta silloin sanoi
tyttö, että pappihan käski luopumaan isästä ja äidistä ja olemaan
vaimonsa lähellä; silloin selitti hän verta vuotavalla sydämmellä
jättäneensä tänä iltana äidin ja kodin ollakseen morsiamensa luona,
ja silloin sanoi tyttö kyllä huomanneensa, että hän jo tänne
tullessaan oli murheellinen sentähden, että hänen täytyi sinä iltana
olla morsiamensa luona, mutta silloin selitti poika, ettei hän
sentähden ollut murheellinen, että hän oli tullut morsiamensa luoksi
vaan sentähden, että hänen joulu-iltana oli täytynyt jättää vanha
äitinsä; ja silloin väitti tyttö, ettei poika voinut kieltää olevansa
murheellinen tullessaan hänen luoksensa... ja niin, niinpä niin! edes
ja takaisin -- kuten tiedätte!"

Tynnyrintekijä nyökäytti päällään merkiksi, että hän hyvin käsitti
asian.

"Totta tosiaan, olipa hänellä hauska joulu! Niinpä niin, pala
palalta tuli poika rikkirevityksi, naimisiin ei hän koskaan päässyt,
mutta nyt lepää hän rauhassa, jos vain naulat kestävät, säälittää
sitä miestä vaikka hän olikin yksinkertainen. Ja Jumala hänen
sieluansa siunatkoon! Jos sinulla, Hannu-Kirjuri ei ole suurempaa
syntiluetteloa kuin mitä sinulla minun kirjoissani on, niin on se
piankin pois pyhitty."

Sen sanottuaan otti ravintolanpitäjä mustan taulun tarjoilupöydältä,
ja pyhki pois kädenhiallaan joukon liituviivoja, joita hän
oli piirtänyt pitkiin riveihin erään merkin alle, mikä näytti
mustepulloon pistetyltä kynältä.

"Katsokaas, katsokaas", sanoi parturi katsottuaan akkunasta
salatakseen punaisia silmiään. "Tuollahan tyttö on!"

Kirkkotarhassa olivat hautajaiset loppuneet; pappi oli puristanut
surevien käsiä ja aikoi lähteä; haudankaivuri nosti lapionsa
peittääkseen haudan mullalla, kun mustiin puettu nainen tunkeutuu
läpi kansanjoukon, laskeutuu polvilleen haudan partaalle ja rukoilee
ääneti. Senjälkeen laskee hän valkoisen ruususeppeleen hautaan,
haudan pohjasta kuuluu hiljainen huokaus ja kuiske, kun ruusunlehdet
hujan hajan putoovat mustalle kannelle. Sitte nousee hän lähteäkseen.
Suorana ja ylväänä astuu hän mutta ei huomaa tungoksessa, että
hän kohtaa äidin, joka katsoo häntä hurjilla ja vihamielisillä
katseilla ikäänkuin hän kohtaisi verivihollisensa, joka on ryöstänyt
häneltä hänen kalleimpansa. Siinä seisovat he hetken vastatusten
kostonhimoisina, taisteluun valmiina, mutta sitte kasvojen piirteet
pehmenevät, väristys käy heidän kalpeiden kasvojensa yli ja sitte
vaipuvat he toinen toisensa syliin ja itkevät, itkevät niin, niin ja
syleilevät toisiansa kauvan ja suonenvedontapaisesti ja poistuvat
sitte kulkien rinnatusten.

Ravintolanpitäjä itkee kuin lapsi koittamatta salata liikutustaan;
parturi painaa nenänsä ruutua vastaan ja tynnyrintekijä ottaa kortit
nahkaisesta esivaatteestaan niitä muka järjestääkseen; mutta nuori
mies on asettunut seinää vasten kallistaen päänsä käsiinsä saadakseen
tukea, sillä hän itkee niin, että koko ruumis värisee ja jalat hänen
allansa vapisevat.

Ravintolanpitäjä katkaisee ensimmäisenä hiljaisuuden.

"Kukahan nyt pitää huolta perheraukasta? Nyt kyllä tinanvalaja olisi
tervetullut, jos pitäisi itseänsä esillä."

"Mistä te sen tiedätte?", kysyi nuori mies kiivaasti ja astui
lattialle.

"Kuulin sen eilen käydessäni heidän luonansa, sillä olin siellä
auttamassa -- hautajaisia puuhaamassa. Mutta eipäs tinanvalaja
taidakkaan nyt tytöstä välittää, koska ei tyttökään silloin huolinut
hänestä!"

"Kyllä hän huolii, ravintolanpitäjä!" sanoi nuori mies. "Hän ottaa
tytön, vaikka tämä olisikin kuinka itsekäs ja ilkeä tahansa, kuinka
köyhä ja kurja tahansa, sillä sellaista se on rakkaus!"

Ja sitte hän meni isännän ja tämän vieraiden hämmästykseksi.

"Peijakas, se oli tinanvalaja itse", sanoi parturi.

"Näin hyvin ei aina käy", sanoi tynnyrintekijä.

"Kävikö kirjurin lopulta hyvin?" väitti parturi.

"Ei hänen, mutta muiden kävi hyvin, ymmärrättekö! Heillähän olikin
enemmän oikeutta elämään kuin pojalla, sillä he olivat ensin tulleet
maailmaan ja joka ensimmäisenä myllylle saapuu, saa ensimmäisenä
jauhaa."

"Poika oli tyhmä! Siinä koko juttu", sanoi parturi.

"Niin, niin", lopetti ravintolanpitäjä. "Tyhmäähän tämä tosin oli,
mutta kaunista se joka tapauksessa oli!"

Ja siinä oltiin yhtä mieltä.



II.



TAITEEN VUOKSI


Oli kevätpäivä 60-luvun alkupuolella. -- Minä menin torille
kuuntelemaan kaartin soittokuntaa sekä näyttelemään uutta
kevättakkiani.

Soitettiin juuri uvertyyriä Don Juaniin, olin tilannut viiden äyrin
tuolin ihan soittokunnan läheltä tutkiakseni soitinsovellusta, sillä
minä olin soitonharrastaja, s.t.s., olin ylimääräinen kaupungin
huutokauppavirastossa ja annoin opetusta pianon soitossa.

Soitannollista nautintoani häiritsi tahdinpoljenta ihan lähelläni.
Katsahtaessani näin vanhan miehen, varmaankin kuudenkymmenen vanhan,
harmaine, takkuisine kiharoineen sekä rohkeapiirteisine älynilmeisine
kasvoineen. Hän oli puettu punaisenruskeasta kankaasta tehtyyn
pitkään takkiin -- verasta se ei ollut tehty. Mies oli hiukan
kumarassa, mutta jos hän olisi suoristautunut, olisi hän varmaankin
ollut kuuden ja puolen jalan pitkä.

Hänen silmänsä olivat lakkaamatta kiinnitetyt soittajiin; ihmeellinen
tuli tuikki hänen silmistään ja hänen liikkeistään huomasi, että hän
haaveksi johtavansa soittoa.

Kun soitto taukosi, kuului yksinäinen "hyvä!" Ihmiset kääntyivät
ympäri, he katselivat toinen toisiansa ja tirskuivat; lapset, jotka
aina ovat sydämettömiä, nauroivat ääneensä ja osoittivat sormellaan
vanhaa miestä, sillä juuri hän, ollen tarpeeksi lapsi voimatta
hillitä tunteitaan, oli ilmaissut kovaäänisen suosionsa. Sydäntäni
viilsi, kevätaurinko pimeni silmissäni, minä olin vihoissani ihmisten
pahuuden tähden ja kaduin, että olin ottanut uuden takkini antaakseni
yllykettä heidän turhamielisyydellensä. Luonnollisesti heidän
tähtensä olin minä pukeutunut uuteen vaatekappaleeseen. Kaihoisa,
säälivä hymy liiti vanhuksen huulilla. Minä nousin tuoliltani
ja tarjosin sen vanhukselle; hän katseli minua niin kummallisen
läpitunkevasti, kiitti tarjouksestani mutta esitti sensijaan yhteistä
kävelyä.

"Herra on soitannollinen?" sanoi hän.

"Minä rakastan soittoa, mutta en kuulu valittujen joukkoon."

"Tahtooko herra tulla minun luokseni, niin me hiukan soittelemme?
Mitä herra soittaa?"

"Pianoa."

"Huono soittokone, mutta menee hyvin mukiin huilun säestämänä.
Katsokaas herra, minä soitan huilua. Minä olen sitä jo soitellut
viisikymmentä vuotta, sillä nyt minä olen 67 vanha ja nuotteja
minulla on parin tuhannen riikintaalarin arvosta; mutta ehkä me ensin
syömme päivällistä?"

"Minä syön tavallisesti 'Tinanapissa'."

Me kuljimme yhdessä alas Rauhankatua ja söimme yksinkertaisen
päivällisen. Syödessään otti ukko lestyleipiä takataskustaan.

"Nähkääs herra, tämä on niin terveellistä, tämä lestyleipä, minä
syön nykyään aina täällä, sillä täällä sallitaan minun syödä mitä
leipää minä tahdon. Vanhassa ruokapaikassa minulle ensin naurettiin,
sitte kiellettiin minulle mitään tarjoomasta, jos minä edelleenkin
häiritsisin vissien herrojen ruokahalua mauttomalla leivälläni.
Eivätkö ihmiset ole hulluja? Ja sen minä sanon herralle, että jos
meistä ystäviä tulee, minkä minä uskon tapahtuvan, niin älkää koskaan
puhuko minulle väkijuomista eikä tupakasta..."

"Mutta lähtekäämme nyt kotiin, niin herra saa nähdä, mitenkä
vaakamestari L. elelee."

Me suuntasimme tiemme Kauppamieskadulle neljä porrasta ylös vanhaan
taloon.

Siellä oli ukolla kaksi samanlaista hyvin omituisesti kalustettua
huonetta. Huono fortepiano, pari viulua, violonselli ja lopuksi
jotakuinkin mukiinmenevä huilu sekä hylly täynnä likaisia ja
kuluneita nuotteja. Täällä oli dueteista ja trioista aina oktetteihin
ja orkesterisävellyksiin saakka, kaikki huilulle sovitettuja.

Jo ensi yrityksestä -- soitimme duetin pianolle ja huilulle --
huomasin minä ukon elämän traagillisen perustan.

Hän oli syntynyt soitannollisena, harrasti soittoa mutta kaipasi
kaikkein hienointa -- korvaa ja tahti-aistia.

Näyttää todellakin siltä, ikäänkuin Herramme olisi todellakin
huvitteleinnut tekemällä pilaa useista ihmisistä ja sen hyvin
omituisella tavalla. Hän antaa heille palavan halun luoda jotain
kaunista tai ainakin toistamaan, mitä muut ovat luoneet, mutta
kieltää heiltä samalla kyvyn esittää sitä. Korvaukseksi lyö hän
sitävastoin nämä onnettomat sokeudella, niin etteivät he huomaa
köyhyyttänsä, vaan elävät tyytyväisinä pienessä uneksitussa
maailmassaan ja nauravat nauravalle joukolle.

Mutta minä tahdon ensin lyhykäisesti puhua L:n edellisestä elämästä
voidakseni sitte kertoa muutamia piirteitä meidän kolmivuotisesta
soitannollisesta yhdyselämästämme.

L. oli Tukholmassa tunnettu omituisuus, ja koska ei Blanche L:n
eläessä epäröinyt sirotellessaan hänestä muutamia kokkapuheita
romaaniinsa, en minäkään emmi kuvaillessani muutamia piirteitä sekä
mikäli mahdollista selvitellessäni tätä omituista henkilöä ajalta,
jolloin ei vielä ollut päässyt voimaan moderninen tasoitusperiaate,
mikä tahtoo asettaa kaikki ihmiset höyläpenkkiin ja sitte vetää
höylällä vatupassin mukaan niin, että kaikki tulevat samanlaisiksi
kuin pari höylättyä lautaa.

L. alkoi uransa muonakaupassa, mutta osoitti jo siellä niin suuria
taipumuksia soittoon, että ajettiin tiehensä. Puodin isäntä tapasi
hänet kerran istumassa puotipöydän sisäpuolella puhaltaen huiluunsa,
minkä hän äsken oli voidellut hienoimmalla pähkinäöljyllä, kun muuan
palvelustyttö tuli puotiin ja pyysi ostaa puolinaulaa ruukkujuustoa.
L. katsahtaa ilmaan nuottiensa äärestä tarkastellen, josko
ruukkujuusto olisi lähitienoilla. Valitettavasti seisoi se ylimmällä
hyllyllä katon rajassa.

"Ei ole", vastaa hän isäntää huomaamatta.

"Niin, mutta minä näen sen seisovan tuolla ylhäällä", toisti
palvelustyttö.

"Ei myydä", vastaa Lampa ja on juuri aikeessa alkaa skaalan, kun
isäntä astuu esille -- tempaa huilun ja heittää sen jauhotynnöriin.

Tässä on elämän kertomukseen tullut aukko, kunnes tapaamme L:n omana
muonakauppiaana. En tiedä, miten tämä oli käynyt päinsä; luultavasti
perinnön kautta, sillä ei hän palvelemalla ollut siihen päässyt.
Hän oli kuitenkin päässyt niin pitkälle, että saattoi joka ilta
toimeenpanna soittoiltamia kotonaan. Kestitys ei saanut huveta,
arveli hän, sillä mitäs muuta kuin otti vain puodista "niin ei se
maksanut mitään." Niinpä niin, hänen täytyi tehdä vararikko ja
kaikki oli kuin tuuleen puhallettu. Sitte alkoi hän panna toimeen
tanssiaisia, mutta ei sekään luonnistanut sen paremmin ja lopuksi
tulivat onnettomat soittajaiset pörssissä, jolloin tulet sammutettiin
ja kelloja soitettiin L:n esiintyessä huilusolistina.

Tämä koski häneen syvästi, mutta hän unohti tuskan eikä puhunut siitä
asiasta minulle ennenkuin viimeisenä eliniltanaan.

Vaikka hän oli jo ijäkäs, kirjoittautui hän virkamieheksi
vaakatoimistoon ja pääsi pian vakinaiseksi. Siihen aikaan, jolloin
minä häneen tutustuin oli hänellä palkkaa 1,000 rdr, mutta
viransijainen vapautti viranhoitamisesta saaden osakseen sivutulot,
ja nyt kukoisti ukon soitto hänen elämänsä viimeisiin viikkoihin asti.

Kenen tahansa soittokoneen käyttäjän hän tapasikaan, vei hän kotiinsa
pyynnöllä ja pakolla, mieluimmin niin, että heitä oli neljä, silloin
hän aina veti esille erään Aigner nimisen saksalaisen kvartetin,
jossa ukolla oli obligaattihuilun osa.

Häntä seurattiin kotiin osaksi uteliaisuudesta, osaksi säälistä.
Tapahtuipa, että kuuluisatkin soitonharrastajat lyöttäytyivät yhteen
Lampan luona; muistanpa kerran, jolloin muutamat kuninkaallisen
teatterin taiteilijat tekivät hänelle sen kunnian. Silloin oli Lampa
onnellinen, mutta hänen ilonsa ei ollut sekoittumaton, sillä hän sai
koko illan aikana moitteita siitä, että pysyi huonosti tahdissa. Ukko
syytti nuhaansa, sentähden hänellä ei ollut "ambichyä." Kun ilta
läheni, kävi seura levottomaksi, sillä ei nähty märän eikä kuivan
tapaistakaan suuhunpantavaa, ja kun joku nuorempi oli kyllin uskalias
huomauttamaan nälkäisestä vatsasta, selitti ukko olevansa syömättä
iltasilla ja sanoi muuten kutsuneensa ihmisiä luoksensa soittelemaan,
ei syömään eikä ryypiskelemään.

Sen jälkeen katosivat vanhoista useimmat, eikä hänellä ollut
muuta valintaa kuin koota ympärilleen nuoria, joiden seurasta
hän ei ennen juuri ollut nauttinut, koska he arvostelivat hänen
lempisävellyksiään. Pian ympäröi häntä joukko nuoria miehiä, jotka
olivat huvitettuja soitosta, ja koska ukko sai käskeä heitä, eikä
kukaan uskaltanut moittia hänen tahtiansa tai "ambichyänsä", oli
hän heille erittäin suosiollinen ja kutsui heidät usein Picardoon
sahvranileivoksille.

"Ottakaa enemmän leivoksia, pojat", sanoi ukko tavallisesti.

Vanhasta kaartista kesti kauvimmin muuan hyvin omituinen henkilö.
Häntä sanottiin maisteri Nybergiksi, oli virkaatekevä opettaja
alemmassa apologistikoulussa, hän oli ennen ollut ylioppilas sekä
pelannut loppuun 11,000 taaleria -- viulullaan.

Hän oli ukon suosikki, s.t.s. Nybergin piti joka päivä soittaa
duetteja ukon kanssa sekä kuulla toruja joka kerta, kun tahti
katkesi, mikä aina oli L:n vika. Korvaukseksi tästä otti L.
hankkiakseen paikan Nybergille, mikä tapahtui siten, että L. luki
joka aamu suklaata juodessaan Dagbladetin ilmotukset.

Kului aikoja ennenkuin mitään kuului. Maisteri näki nälkää niin että
hän kävi laihaksi kuin naula, mutta hän lohdutti itseään sillä, että
viulu sitä paremmin sai tilaa yhä enemmän laajenneen mustan ponsuurin
alla.

"Herran, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon, tulee yrittää
virkamieheksi, sillä ei sitä soitosta eletä, herra. Herra kuolee
vielä, tuhat tulimmaista, halkovajaan kirstulle, muistakaa
halkovajaan ja kirstulle, herra!" Tällä tavalla L. tavallisesti
kehoittavasti puhutteli maisteriraukkaa, joka ei koskaan vastannut
pelätessään kadottavansa lämpöisen huoneen, josta hän sai nauttia
niinä hetkinä, jolloin hän oli L:n luona soittelemassa. En muista
sen miehen virkanneen sanaakaan paitsi eräänä yönä, jolloin yhdessä
palasimme kotiin hänen kertoessaan, mitenkä hän oli kuullut eräissä
soittajaisissa soitettavan Mozartin G-moll synfoniaa.

Vihdoin viimeinkin onnistui L:n eräänä päivänä hankkia sopiva toimi
maisteri raukalle. Sanomailmotuksessa haluttiin henkilöä, joka
kykenisi maalaamaan ruumiskirstun levyjä sekä kyhäämään niihin runoja.

"Mutta enhän minä osaa tehdä -- runoja", väitti Nyberg, joka
mieluummin olisi tahtonut päästä koko työstä.

"Mutta minä osaan, nähkääs herra", vastasi Lampa. "Täällä sisällä on
jotakin", lisäsi hän ja osoitti sormellaan todellakin kunnioitusta
herättävää otsaansa. "Ja sitäpaitsi on meillä apuna virsikirja."

Ja nyt täytyi maisterin L:n johdolla maalata ruumiskirstun levyjä.
Ukko saneli ja Nyberg kirjotti. Levätessä soitettiin duetteja.
Mutta pian väsyi kumpikin -- Lampakin, sillä tämä muistutti hänen
mielestänsä liian elävästi hänen tapahtuvaa lähtöänsä, minkä hän
toivoi niin etäiseksi kuin suinkin. Ennenkuin hän salli maisterin
mennä makasiiniin viimeisen kerran, tahtoi hän sentään pestä kätensä
ja muistutti vielä halkovajasta ja kirstusta.

Täytyi tehdä uusi raha-asiasuunnitelma köyhän Nybergin hyväksi.
Rahoja ei L. hänelle mielellään antanut, sillä osaksi arveli hän sen
tarpeettomaksi, osaksi piti hän työtä terveellisenä.

Hän oli nuoruudessaan sovittanut "polakan" ja oli toimittanut sen
painettavaksi, se oli sovitettu pianolle "mutta soveltui erityisesti
huilulle" kuten kansilehdellä ilmotettiin. Koska ei kukaan ollut sitä
ostanut, sai L. itse levittää säveltäjä-nimeänsä ilmaiseksi. Hänellä
oli vielä tallella kaksikymmentä kappaletta. Näistä sai Nyberg
kymmenen myydäkseen ne alennetuilla hinnoilla tuttavilleen, elääkseen
tuloista kunnes oli hankkinut itselleen paikan, mutta kukaan ei
tahtonut ostaa siitä syystä, ettei Nyberg koskaan tahtonut tarjota
sävellyksiä ostettaviksi, hän oli kyllin soitannollinen, voidakseen
niitä arvostella. Niistä ei siis tullut tuloja, ja Nyberg sai elää
-- Herra ties millä. Laihemmaksi hän ei saattanut tulla, ei myöskään
onnettomammaksi mutta hän ei valittanut koskaan. On luultavaa, että
L. heitti hänelle yhden ja toisen luun laihalta pöydältään.

Kärsivällisyyttä oli hänellä kuin enkelillä ja suuttunut oli hän
minun tähteni vain kerran. Me soitimme Plegelin rioa. L. takeltui, ja
tavalleen uskollisena huusi hän:

"Piru vieköön, kun ei maisteri koskaan voi pysyä tahdissa."

"Eipäs, vaakamestarihan ei pysy tahdissa", oli Nyberg kyllin rohkea
vastaamaan, sen sanottuaan hän nousi, otti viulun ja lähti.

L. hämmästyi sellaisesta hyväntahtoisen Nybergin osoittamasta
rohkeudesta.

"Kummallinen mies, kiivastuu sekin! suuttuu mokomastakin asiasta --
hyväntahtoinen raukka --, mutta ei koskaan opi tahtia. Värväytyisipä
rekryytiksi joksikin aikaa -- hm! hm! menee pilaamaan ilon ärtyisellä
luonteellaan. Saamme ottaa duetin, veliseni."

Ja nyt soitimme me duetin huilulle ja violonsellille. Ukolla oli
nuotteja kaikkia soittokoneita varten.

Kolmeen päivään ei Nybergiä näkynyt. L. kävi levottomaksi, mutta hän
ei tietänyt, missä maisteri asui tai asuiko hän missään, sillä siitä
ei Nyberg koskaan puhunut. Neljäntenä päivänä tuli Nyberg takasin
yhtä lauhkeana kuin ennenkin. Ruoatta saattoi hän elää vaan ei
soitotta.

Tutustuttuani lähemmin L:n kanssa, saavutin minä hänen erityisen
luottamuksensa ja minä kävin hänelle välttämättömäksi. Minä olin
Tukholman taitavin pianonsoittaja, väitti ukko, ja syy oli siinä,
etten minä koskaan niskotellut, vaan seurasin hänen huiluansa niin
huonosti kuin hän soittaa kihnuttikin.

Jokapäiväisen seurustelun kautta sain minä tilaisuuden huomaamaan
hänessä useita omituisuuksia. Hänestä oli hyvin vastenmielistä
kuolla ja pidentääkseen elämäänsä söi hän lopulta raakaa lihaa
ja lestyleipää, jota tehdessään hän syventyi tutkimaan vanhoja
lääkärikirjoja. Öisin seisoi hän halkokellarissa sahaten puita
lämmetäkseen ja voidakseen sitä paremmin maata. Päivin teki hän
pitkiä kävelymatkoja ja oli 67 vuoden ijässään täysissä voimissaan.

Kaikessa tässä terveyden säilymisen huolehtimisessa piili kuitenkin
jotakin, mikä minulle pian selvisi. Ukko oli naimahaluinen, ei
halusta päästä avioliittoon, vaan rikkaan avion toivosta, minkä
kautta hän saisi tilaisuuden oikein perinpohjin harrastaa soittoa.
Jos minä vaan olen hyvissä ruoissa ja juomissa, niin minä kyllä saan
niitä, jotka soittelevat. Sitäpaitsi oli hän monta vuotta uneksinut
kalliista "Böhm-huilusta." Jos minä vaan saan rikkaan vaimon, niin
minä kyllä saan huilun, ja jos minä vaan saan sellaisen huilun, niin
saattepa, tuhat tulimaista, kuulla, että Lampalla on "ambichyä." Ja
ukko läksi todellakin kosimaan. Rukkaset sai hän niin oikealta kuin
vasemmalta, vaan ei antanut mielen masentua.

Niinpä hän kerran oli saanut vihiä vanhasta, naimattomasta naisesta,
rikkaasta ja soittoa rakastavasta immestä. Hän ei tietänyt, oliko
naisella vanhempia, mutta siitä hän välitti viisi. Hänellä oli
kuitenkin aavistus siitä, että naisen isä eläisi hyvin korkeassa
ijässä. Niinpä niin, L. pukeutuu mustaan pukuun ja valkoiseen
kaulahuiviin, lähettää maisterin ostamaan kukkavihon, käärii
polakkansa ja sitoo sen ympärille punaisen silkkinauhan kuitenkin
niin, että säveltäjän nimi selvästi näkyi, tilaa ajurin ja ajaa
vanhan mamselin asuntoon. Hän ei kuitenkaan pääse eteistä pitemmälle,
missä tuleva aviopuoliso ottaa hänet hyvin kylmästi vastaan. Hän
alkaa polakallaan. Mamselli hämmästyy. Sitte esittää hän kukkavihon
ja kosintansa, mutta sen seurauksena on hermostava kohtaus, nainen
kuitenkin säilyttää sen aikana malttinsa ja avaten oven työntää
ulos ijäkkään kosijan ja heittää hänen jälkeensä kukat ja polakan.
Kauheasta sanatulvasta ei ukko voinut käsittää muuta kuin että immen
isä oli kuollut saman päivän aamuna.

"Hemmetin huono onni, että ukon juuri piti kuolla, kun minä tulin
kosimaan. Huono onni oli sekin, että minun piti tulla kosimaan juuri
kun ukko oli kuollut."

Sen koommin ei L. koskaan enään kosinut. Hänen elämänsä loppu läheni
ja olivat kyllin voimakkaita vakuuttamaan sitä hänelle itselleen,
vaikkei hän koskaan luullut kuolevansa, ennenkuin vasta sata vuottaan
lähetessään.

Hän kävi luonteeltaan ärtyisäksi ja kaikki jättivät hänet, nuoretkin.
Vain Nyberg ja minä kestimme loppuun asti.

Eräänä iltana soittelimme yhdessä kvartetteja. L. oli keksinyt
nuoren notarion, joka soitti alttiviulua. Ukko oli sinä iltana tuiki
mahdoton -- ei tahtia, ei ääntä huilussa lainkaan; soitto katkesi
tavantakaa.

Notario, joka tavallisesti soitteli mukana Hazerin kvartetissa,
kiivastui ja syyti vihaisia sanoja L:lle koko illan kuluessa. Vihdoin
huudahti hän mitä ylimielisimmällä äänellä:

"Kuulkaas nyt, vaakamestari! pistäkää te pillinne pussiin ja sulkekaa
sen suu tarkasti! Ei herran olisi koskaan pitänyt huulillaan
kosketella huilua, sillä herralla ei ole korvaa eikä käsitystä
tahdista!"

L. jäi puhumattomaksi. Vielä ei kellään ollut sydäntä sanoa hänelle
totuutta, ja nyt se tuli hänen ylitsensä kuin ukkosenisku. Koko
kulunut elämänsä oli kuin pilvi hänen takanansa, ja nyt käsitti
hän äkkiä kaikki ne salakavalat naurut, joita hän ei ennen ollut
huomannut.

Nyberg, jalo sielu, joka aina oli luottanut L:ään, ja näki hänet nyt
murtuneena ja nöyryytettynä, kuohahti sisäistä sisuaan harmista ja
syöksähti tuoliltaan tavallisella vilkkaudellaan syytääkseen notarion
niskaan kovia sanoja. Huulet vapisivat ja silmät olivat kosteat.
Sanat tunkeilivat sekavina ja hän sai singautetuksi vain:

"Häpeä, lurjus!"

Notario otti hattunsa ja meni, laskien vielä haukkumasanoja L:stä ja
hänen soitostaan.

"Maisteri on levollinen. Se sopii ajattelijalle", sanoi L.
Nybergille, kun tämä aikoi sanoa muutamia jäähyväissanoja poistuvalle.

"Tahdotteko mennä kävelemään, pojat?" jatkoi hän. Ja kun minä ehdotin
trion, ravisti hän vain päätään ja laski käsistään huilun.

Tultuamme kadulle kuljimme aivan ääneti toistemme rinnalla, kunnes
L. ensimmäisenä puhkesi puhumaan ja suureksi ihmeeksemme kysyi,
tahtoisimmeko polttaa sikaarin. Me kiitimme ja ukko meni itse
sikaaripuotiin ja osti kaksi sikaaria.

Ulkona odottaessamme, mutisi Nyberg itseksensä: "L. raukka, ei hän
elä kauvan."

Tiellä ei lausuttu montaa sanaa, soitosta ei ollenkaan.

Seuraavalla iltapäivällä kävin minä L:n luona ja tapasin hänet
vuoteen omana ja sairaana. Hän oli ollut jalkeilla koko puolen yön ja
oli liisteröinyt vanhoja nuotteja, jotka hän aikoi sidottaa naimisiin
mentyään. Työstään väsyneenä oli hän pannut maata aamun puolella
ja oli herännyt hyvin myöhään kykenemättä nousta sängystään. Hänen
kasvonsa olivat koko lailla muuttuneet ja hänen äänensä oli raukea.
Sängyn vieressä oli leikkelylauta, sillä hakattua raakaa lihaa ja
vesipullo.

"Teit kiltisti, kun tulit, niin että saan sanoa hyvästi -- pian tästä
lähdetään!" tervehti minua ukko.

Minä koitin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut niin vaarallista, mutta
hän ei ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan.

"Tahdotko sytyttää tulen kakluuniin? Ilma täällä alkaa käydä
vilposeksi", keskeytti hän minut, ja minä ymmärsin, miten asian laita
oli.

"Jos sinä tarvitset 'tuohta', niin ota nuottikaapista. Kyllä se
riittää", jatkoi hän.

Minä en vastannut, vaan leikkasin puutikkuja ja pian loimusi aimo
pesävalkea.

"Avaa nyt kaapin kansi -- kolmas laatikko vasemmalla ylhäältä -- tuo
se tänne?"

Ja nyt selaili hän paperi- ja kirjetukkua, jotka hän pyysi minun
heittämään tuleen. Lopulta oli jälellä vain kääre. Hän tuijotti
siihen, asetti sen päänalusimen alle. Hetken kuluttua näkyi hän
muuttaneen mieltä, otti sen saman taas esille ja jätti sen minulle
tuleen heitettäväksi. Paperi paloi ensin niin että minä sauhun
lävitse saatoin nähdä palan ennen ruusunpunaisena loistavasta
länninkistä. Hetken kuluttua oli se musta kuin muukin tuhka.

"Kuules Kustaa", alkoi hän taas hetken vaitioltuaan, "uskotko sinä
elämään tämän jälkeen?"

"Kyllä minä uskon, setä!"

"Niin minäkin uskon! Voin siis uskoa eläväni uudestaan uuteen
elämään, parempaan kuin mitä tämä on, mikä on ollut minulle vain
erehdys... Miksi minä synnyin? Synnyinkö minä vaan ihmisten
pilkkakirveeksi? Minä tiedän, että minulle on naurettu, minä tiedän
sen; mutta minä elin kuitenkin, sillä minä uskoin kutsumukseeni. Nyt
en minä enää usko. Sentähden on kaikki lopussa... Mutta kuka antoi
minulle tämän uskon. Meidän Herramme ehkä? Siis oli hänellä siinä
jokin tarkoitus? -- Anna minulle huiluni. -- -- Heitä se tuleen!"

En voinut mitään vastata, mutta minä viivyttelin kuitenkin.

"Tuleen se roisto!" huusi ukko, ja nyt kohosi hän molemmille
käsivarsilleen nähdäkseen miten puksipuu räiskyi.

"Kuules kuinka se viheltää? Nyt se osaa soittaa. Katso vaan, kuinka
läpät sulavat pitkin koko skaalaa ylöspäin... Kas, siinä on läppä C.
Kuules, kuinka se piipittää? Minä luulen, että se itkee! Niin, itke
sinä! Ei kukaan sinulle naura vaikka väärinkin menisi."

Ukko vaipui vuoteelleen ja itki.

Silläaikaa oli Nyberg tullut huoneeseen ja seisahtunut ovelle. Hän
käsitti heti, mistä oli kysymys, sentähden hän ei välittänyt kysyä
voinnista.

Huomatessaan hänet, ojensi L. hänelle kätensä. Nyberg näytti
epätoivoisen surulliselta ja vaikeni. Sitte istautui hän tulen ääreen.

"Eikö viulu ole mukana?", kysyi L.

Nyberg meni noutamaan vanhan ystävänsä.

"Soitelkaa minulle, herra Nyberg!"

Ja Nyberg viritti virittämistään, vihdoin pääsi hän vauhtiin. Hän
soitti ilman nuotteja, mutta tuijotti lakkaamatta pesään romahtavia
kekäleitä. Hän näki varmaankin kummallisia näkyjä, sillä niin en
minä koskaan kuullut hänen soittavan. Siinä vieri silmien eteen
koko hänen entinen elämänsä. Ensin virtasi esille adagio hiljaa ja
rauhallisesti kuin lapsuuden päivät. Valkeita olentoja astui esiin,
sillä äänet saivat muotoja ja niiden joukossa oli nainen, lempeä ja
pyhä kuin äidin muisto. Nopeus kasvoi ja pyörivä valssi hyppeli yli
kielien niin, että viulu ikäänkuin viserteli. Siinä oli nuorukaisen
into ja heräävien intohimojen myrsky. Jousi väsyi hyppelyssä ja
viimeisessä kierteessä teki hän rohkean ylikäänteen. Silloin alkoi
hellittämätön allegro agitato mitä repivimmässä ääntenvaihteluissa.
-- Pettyneet toiveet, murtunut usko, kaikki suru ja kurjuus,
mikä voi asustaa ihmissydämmessä, ei enää saanut tilaa ahtaassa
kuusilaatikossa. Siellä olivat surut levänneet monta pitkää vuotta
kuin ruumiskirstussa. Nyt nousivat kuolleista kuolleet muistot. Tenho
oli poissa. Nyt sai onneton vihdoinkin esille sen, mitä hän niin
kauan turhaan oli etsinyt. Hän sai purkaa liiaksi täyden sydämmensä,
vaan ei rikkirepivissä huokauksissa ja katkenneissa huudoissa, joita
ei kukaan ymmärtänyt, vaan täysin äänin ja puhtoisin sopusoinnuin.
Jokainen surun toukka, joka oli syönyt hänen rintaansa, ryömi esille
muuttuen ihanaksi perhoseksi. Pimeys muuttui kevätauringoksi ja
huokaukset linnunviserryksiksi. Siinä ei ollut nuorukaisen hillitöntä
epätoivoa, vaan miehekästä surua. Itse oli hän ihastuksissaan ja
ihmeissään soitostaan, sillä sellaista ei hän koskaan ennen ollut
kuullut ja kun hän vaikeni ja antoi viulun vaipua polvelle, heräsi L.

"Tulkaa tänne, pojat", kuiskasi vanhus ja tarttui käsiimme; "hyvää
yötä teille ja kiitos tästä päivästä; te ette ole koskaan nauraneet
minulle. Jättäkää vaan kirottu soitto!"

Nyberg laskeutui lattialle vuoteen viereen ja piti ukon kättä
kädessään. Hän katseli häntä niin surullisesti. Ukko olikin koko maan
päällä ainoa ihminen, joka oli häntä suosinut.

Minä menin sängyn luo. Hetken kuluttua oli L. kuollut, ja Nyberg
nukkui.

Hän näytti niin onnelliselta, että minua säälitti herättää häntä.

Herättyään ja huomattuaan L:n kuolleeksi, lankesi hän polvilleen ja
suuteli ukon kättä sanaa sanomatta, kyyneltä pudottamatta.

Jätettyämme avaimet siivoojattarelle, menimme me. Minä pyysin
Nybergin illallisille _Rauhaan_. Istuttuamme jonkun ajan pöydän
ääressä, tuli muuan herra huoneeseen ja näytti hyvin tyytyväiseltä.
"Uutisia, L. on mennyt Manan majoille."

"Mitä herra sanoo?"

"Niin, tuo hupsu soitonharrastaja on kuolla kellähtänyt tänä iltana."

"Älä hiivatissa! No niin, eihän se ollut liian aikaista! Saita
kanalja koko mies eikä tainnut jättää jälkeensä juuri mitään."

"Jäi tosin vain kalusto ja sen osti hän 50 vuotta sitten
huutokaupasta, mutta eikö herra luule löytyvän vanhan romun ostajia?"

"Enkä luule!"

"Löytyypä kylläkin; viime aikoina maikaili ukkoa kaksi kummaa
olentoa, mutta ukko ei tainnut tehdä mitään testamenttia, niin että
he ovat soitelleet kerrassaan huonoa viulua."

"Muistelenpa herrankin saaneen lupauksia?"

"Kyllä niin, vaan niitä minä en koskaan uskonut ja sentähden heitin
minä koko turkasen soittelun ukon kanssa."

Sen illan jälkeen en minä koskaan enää nähnyt Nybergiä, en edes L:n
hautajaisissa.

Mutta eräältä hänen sukulaiseltaan olen minä sittemmin saanut kuulla
hänen hyvin romanttisen kärsimyksensä ja kuolemansa, mikä todistaa
kuinka uskollisena kuolemaansa saakka hän pysyi ensimmäiselle
rakkaudelleen, soitolle.

Oli uudenvuodenaatto, pari vuotta L:n kuoleman jälkeen, jolloin
Nyberg elätettyään itseänsä tällä ajalla viransijaisena
apologistikoulussa, vihdoin väsyi työhön, joka lukuunottamatta
aamurukouksien aikana soitetuita virsiä, riisti häneltä kaiken
tilaisuuden soitannollisiin harrastuksiin, hän erosi koulusta ja
alkoi taas soittaa viulua.

Tämä ei tuottanut hänelle leipää ja pian täytyi Nybergin ensi kerran
eläissään luopua viulustaan korvatakseen siten osan vuokramaksua.
Ennen hän aina oli saanut tyyssijan L:n luona, jonka huostaan hän
kätki aarteensa. Nyt oli maisteriraukan ilo lopussa. Mille hän nyt
eläisi. Luonnollisesti ei millekään ja silloin arveli maisteri
paremmaksi, että hänen olemassaolonsa lakkaisi. Oli siis jälellä
vain kuolema. Hän vaelsi Djurgårdeniin, jossa hän kuitenkin luuli
voivansa saada olla yksin. Oli kirkas kuutamoilta ja niin kylmä
ilma, että itse kuu näkyi kelmenevän. Puita peitti huurrekristallit,
jotka taittoivat kirkkaan kuuvalon, niin että ilma näytti olevan
täynnä äärettömän monta pientä valohöytälettä, jotka hyppivät oksalta
oksalle. Tähdet sinkoilivat salamoita. Maa kipenöi. Koko luonto
levitti valoa, mutta lämmötöntä valoa.

Hän istahti ison jalavan alle kinokseen, mutta istuttuaan hetken,
tuntui hänestä kylmältä ja hänen täytyi lähteä kävelemään
lämmetäkseen. Hänen mielensä oli liian synkkä voidakseen nauttia
satutenhoisesta maisemasta. Äkkiä hän pysähtyi.

Joku oli kepillä piirrellyt kummallisia merkkejä lumeen. Nyberg
ajatteli ja koetti muistella. Hän oli nähnyt nämä kuviot ennen.
Hän ei muistanut missä, mutta hänen sydämmensä lämpeni. Hän tunsi
hämärien kuvittelujen nousevan ja yhä varmistuvan. Hän eli aikaisen
lapsuutensa aikoja. Oli joulu-aamu Klaaran kirkossa. Lapset lauloivat
urkulehteriltä ja hän luuli urkujen laulavan. Monet tuikut paloivat
ensin niin kirkkaasti, mutta sitten ne alkoivat savuttaa, sillä hän
oli ennen pelolla nähnyt isojen suippojen ikkunoiden seisovan tummina
kuin aaveet. Nyt alkoi päivä valjeta ja ne kävivät tummansinisiksi,
mutta alttarin yläpuolella oleva ikkuna muuttui vaaleansiniseksi
ja silloin näki hän kultaisen silmän ja tässä silmässä on juuri
eräs kummallinen merkki -- -- --; ja silmä tarkasti häntä niin
terävästi, sen hän muisti, mutta mitä korkeammalle aurinko nousi,
sitä pienemmäksi sen katse kävi. Pian loisti ikkuna kullassa ja
purppurassa, ja laulettiin jouluvirsi: "päivän iloa yö pakenee" ja
hän lähti kotiin katsomaan joululahjojaan, joita ei hän ollut nähnyt
sitten eilisen ja niin unohti hän silmän kummallisine merkkineen.
Tosin hän sen jälkeen oli oppinut tietämään, mitä ne merkitsivät,
mutta hän ei koskaan käsittänyt niitä niin syvästi kuin nyt.

Nyberg oli tullut ihan Tunturituvan edustalle ja kulki eteenpäin
maahan tuijottaen.

Silloin kuuli Nyberg virrenveisuuta päänsä päältä. Hän katsoi ylös ja
näki Tunturituvan mäellä valossa välkkyvän. Oi, kuinka se valo näytti
lämpöiseltä! Ja hän kulki ylös mäkeä esitupaan ja siinä hän istuutui
ja unohti että oli kylmä. Laulu tuuti hänet suloisiin unelmiin ja
pian vaipui hän uneen nälästä ja kylmästä raukeana.

Pieni hengellinen seura piti tavallisesti jumalanpalvelusta
Tunturituvassa ja kun kokoontuneet nyt olivat lopettaneet vanhan
vuoden rukouksilla ja ylistyslauluilla ja astuivat ulos, näkivät
he puoleksi paleltuneen miehen, joka istui kädet kokoonsuljettuina
rinnan yli. He ylistivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille
kanssaveljen, jolleka he saattoivat uhrata rakkautensa ja he ottivat
hänet huoneeseen ja hoitivat häntä.

Kahdeksan päivää eli Nyberg tämän uudenvuodenyön jälkeen. Silloin
kuoli hän lämpöiseen sänkyyn rukoilevien sisarien ja veljien
Kristuksessa ympäröimänä. Tuliko hän "käännetyksi" ennenkuin kuoli,
sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli onnellinen saadessaan kuolla
kiitollisena ihmisille, jotka hänen sitä ansaitsemattaan hoitivat
häntä, ylväänä tietäessään, että vaakamestari sittenkin oli väärässä
ennustaessaan hänen vetävän viimeiset hengenvetonsa halkovajassa.



MARKUS LARSSON ASIANAJAJANA


Muutamia vuosia sitten kuoli historiallisten taulujen maalaaja D.
vinttikamarissaan kaukana Norra Badstugukadun varrella. Mies pääsi
kunnialla hautaan ja hänen nimensä näkyi jonkun ajan kuluttua
Illustrerad Tidning'issä ja saatettiin unholaan muutamilla säälivillä
elämäkerrallisilla tiedonannoilla. Jollei hänen nimensä olisi
merkitty Boijen maalarinimikirjaan ja jollei Kaarle XIV ostamalla
erään hänen taistelumaalauksensa olisi sitä ikuistanut linnan
kokoelmien joukkoon, olisi mies ehdottomasti joutunut unohduksiin.

Dahlström nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka ottavat tehtäväkseen
suututtaa ihmisiä ja tässä tehtävässään pysyi hän johdonmukaisesti,
mikä ei olisi tuottanut hänelle enempää mieliharmia, jos hänellä
olisi ollut onnea yrityksissään, mutta sitä hänellä tavalla ja
toisella ei ollut, koska hänestä ei koskaan "tullut mitään", kuten
sanotaan.

Ukko oli kuitenkin kunnianarvoisa mies vanhanaikuisine tapoineen.
Kuten mainittiin oli hän asettunut kauvas Badstugukadun varrelle
Surrbrunnikadun toiselle puolelle sekä vuokrannut vinttiasunnon
puutarhamaineen, jota minä hänen poikiensa tuttuna poikana huvikseni
kaivoin ja hoidin. Tämä minun haluni puutarhahoitoon, joka oikeastaan
heräsi minussa omenapuiden syystöiden aikaan, hankki minulle pääsyn
taloon, missä minä pian sain osakseni pieniä tehtäviä, muun muassa
seistä modellina tai väritellä piirroskuvia.

Minä uskallan siis kieltää, että Dahlströmin kykenemättömyys
olisi riippunut modellin halveksumisesta tai modellin puutteesta,
kuten muuan elämäkerrankirjoittaja on väittänyt, ja saman saattaa
kuninkaallisen teatterin puvunhoitaja tehdä, sillä niin koreita
vaatteita kuin me silloin käytimme, en koskaan ennen enkä jälkeenkään
ole kantanut ja ne tuotiin suoraapäätä teatterin puvustosta.

Etteivät muotokuvat onnistuneet, oli minun syyni eikä poikien, sillä
vanhin oli oikea jättiläinen ruumiiltaan sekä "luotu" Kaarle X:ksi,
jota kuningasta D. usein mielellään maalasi. Toinen poika oli pitkä
koikale Pfalz-Zweibrükkiläisine kasvoineen ja hän seisoi usein Kaarle
IX:tenä.

Tämä poika on nyt kuollut, ja "Kaarle X" on farmarina Etelävaltioissa.

Oli ilta kahdeksan päivää ennen joulua. Minä seisoin puettuna
taalaalaispojaksi ja minulla oli kivipainokivi, mikä oli olevinaan
taalaalaiskello. Ukko istui piirrellen, molemmat Kaarlot seisoivat
vierittäen kivipainokuvia silityslaudalla ja katselivat toisinaan
pilkalla minua joko minä väsyisin.

Käsiä kolotti ja valtasuonet sykkivät, mutta minä olin päättänyt
pysyä pystyssä kunnes ukko itse käskisi lopettamaan. Sen hän
kuitenkin tavallisesti unohti. Silloin aukeni ovi, ja huoneeseen
astui pelastajana Markus Larsson, sillä ukko nousi heti tervehtimään
häntä. Larsson nimittäin oli niitä harvoja, jotka joskus kävivät
vanhusta katsomassa ja D. oli häneen ihastunut, sillä hän väitteli
niin hyvin ja hänessä oli paljon D:n tapaista vastustushalua, mikä
teki kiivaat keskustelut mahdollisiksi.

Larsson määräsi heti rommitotit esille, ja keskustelu oli käynnissä.
Larsson puhui aina jyrkällä katkeruudella ihmisistä ja hän koitti
osoittaa kovasydämmisyyttä ja kyynillisyyttä, mitkä ominaisuudet
olivat hänelle vieraita, sillä hän oli pohjaltaan herkkätunteinen
luonne, ja hänen hyvä sydämmensä saattoi hänet usein arveluttavaan
asemaan. Keskustelu kääntyi sattumalta avunantamiseen, ja Larsson
vaati jyrkästi, ettei koskaan saisi ketään auttaa, sillä "se olisi
sallimuksen oikaisemista, joka toi niin hyvän kuin pahankin." Tällöin
syntyi pitkälle punottu ja syvämietteinen väittely, mikä päättyi
sillä, että Larsson kertoi seikkailun, mitenkä hän kerran hankki
eräälle ihmiselle kahden vuoden pakkotyön tahtoessaan pelastaa hänet
kolmikuukautisesta yksinkertaisesta vankeudesta.

Koitan oratio recta'ssa esittää tämän kertomuksen niinkuin sen
silloin käsitin hänen kertoessaan. Juttu oli tosin aijottu
kerrottavaksi vain selitykseksi, mutta kertomuksen kuluessa, minkä
hän erinomaisella väriaistillaan vähitellen muistissaan kertoi
kaikkine yksityiskohtineen, huomasi hän, ettei kertomus itsessään
ollut tarpeeksi mieltäkiinnittävä ja sitä täytyi sentähden värittää,
sillä ei voi olla mahdollista, että hän olisi muistanut, mitä hän
ajatteli kortinpeluun aikana eli millaiselta ilma näytti sen tunnin
ajalla, kun hän kulki Skäggan ohi. Sain kuitenkin kuulla kertomuksen,
mikä samalla oli runoilijan ja maalarin, tosin en ole sitä unohtanut,
mutta minä voin sen paraiten muististani kertoa kuvailemalla
mielessäni kertojan. Kuvaillessaan luontoa liikutti hän kättään
ikäänkuin hän olisi käyttänyt sivellintä, ja minä näin heijastukset
hänen silmissään puhuessaan auringon laskusta. Minä näin marraskuun
tuulen puhaltavan hänen tumman tuuhean tukkansa läpi; näin kuinka
viikset kohosivat mieliharmista seistessään tuomarin edessä, ja
kuinka kummallisen lauha raivo kipenöi hänen silmistään pilkatessaan
itseänsä ja ivatessaan omaa puolustuspuhettansa. Koko mies vaikutti
kuin sinooperi ja asvaltti, hänen elämänväriänsä.

Siinä oli aurinkoa ja ruumiinpaareja, tulenloistetta ja yötä,
ehkä myös hiukan kuiluja ja liekkejä. Hän antoi oliosanoilleen
sivunimityksiä, jotka vaikuttivat kuin punanen sinisen rinnalla.
Määräsanat pimeyden mailta kulkivat käsi kädessä taivaisten
laatusanojen kanssa ja hän hitti suprrlatiivin superlatiiviin
käyttämättä kiroussanoja ja hän sävelsi äänellä: siinä oli värioppia
sovellettuna kieleen.

Hän haaveksi ehkä suuremman osan, mutta se oli kaunista ja sentähden
minä koitan kertoa sen; jollen minä sitä voi, niin -- olen minäkin
haaveksinut.

_Markus Larssonin kertomus_.

Joulukuun alussa niin ja niin monta vuotta sitten en sitä muista.
Santahamina oli kuin laiva meressä ankkurissa. Kaikki yhteys
mantereen välillä oli loppunut, sillä jää ei kestänyt eikä pettänyt,
ja ruokaa oli hankittu kolmen kuukauden ajaksi. Majakkatulet oli
sammutettu, sillä meri oli vielä avoimena, mutta laivaa ei oltu nähty
kolmeen viikkoon.

Oli omituista nähdä, miten hiivatin hyviksi ihmiset tulivat heti
talven tultua. Kaikki pikkukaupungin riidat lakkasivat. Kaikessa
rauhassa pelattiin dominoa olutkullussa, ihmiset lainasivat
toisillensa milloin yhtä milloin toista elämän ylläpitämiseksi, sillä
kukaan ei ollut varma kohtaavasta puutteesta.

Niinpä niin, oli joulukuunilta. Oli jo satanut lunta ja se
oli levittänyt valkean vaippansa yli saarien ja luotojen.
Puhalsi kaksinreivattu märsipurjetuuli ja lämpömittari laski.
Sähkölennätinlangat lauloivat surkeasti tulevasta pakkasesta. Luotsit
istuivat teelökäriensä ääressä uneksien kuivista vaatteista ja
lämpöisistä vuoteista. Mutta sähkölennätinasemalla istuimme viiraa
pelaten, minä, sähkölennätinkomisarius ja jäihin jäänyt Möjan pappi,
joka ei tilaisuuden puutteesta päässyt kotiin. Olen aina vihannut
kortteja, mutta siksi ne minua toisinaan huvittivat.

Me karaisimme itseämme rommitotilla isoista lasimaljoista,
jotka kuuluivat sähkölennätinlaitokselle ja olivat tarkoitetut
paikallispattereita varten. Olin juuri ottanut papilta turneen
seitsemän yhdellä neljää vastaan ja aloin juuri tarkastella ylijäämiä
kortteja. Peli oli päinmäntyä mutta minä tunsin väkeni.

Komisarius oli varovainen laskumies, pappi oli oikea kanalja, joka
puolestaan otti laskelmiinsa minun luonteeni ja tiesi, että minä
halveksin häntä. Pidin siis päätettynä asiana, ettei hänellä ollut
korttia; toisella oli seitsenpeli, eikä itselläni ainoatakaan
korttia, siis täytyi löytyä jotain ylijäämässä korttiläjässä. Silloin
alkoi yht'äkkiä relaiji rämistä... -- -- -- ja sen jälkeen -- useita
kertoja.

"Vaxholman mamselli se siellä vaan tahtoo puhua", sanoi komisarius,
hän ei voinut kieltää itseltään nautintoa saada kaikki toiveeni
yhdestätoista kortista menevän hukkaan. Pärinä jatkui. Minä poimin ja
kääntelin lehtisiä saamatta yhtäkään kuvaa.

Nyt pärinä yhä kävi pahemmaksi. Kone elämöi, sähinöi
huudahdusmerkkejä, ja haukkumasanoja sateli kuin rakeita, kunnes
vihdoin kello rupesi soimaan; silloin nousi komisarius, ja minä
laskeuduin pitkälleni.

Tukholmalaisethan ne siellä soittivat. Sittenkuin oli vaihdettu
herjaussanoja ja luoti oli vedetty esille, ryömi seuraava
kaksikymmenrivinen yksityissähkösanoma, mikä muutamille ihmisille oli
syynä surulliseen tarinaan.

    Luotsinvanhin, Santahamina.

    Kuunari Jensina lähtenyt Malmöstä. Odotetaan luultavasti
    illaksi. Tähystys tarpeen. Ankkuroikaa karikon läheisyyteen.
    Hinaajalaivoja sähkötetään.

                                               Flygarsson.

Nyt syntyi kylässä levottomuutta, ja muutamia minuuttia sen jälkeen
näkyi 2 luotsia kiipeevän mäntyyn, jota käytettiin tähystyspaikkana
ja josta saattoi nähdä kuuden peninkulman päähän merelle.

Kello kahdeksan ilmotettiin, että laivalyhty oli näkyvissä etelässä
läntisellä suunnalla. Kutteri pantiin kuntoon ja 6 miestä varustautui
matkalle, joka näytti tulevan mieltäkiinnittäväksi, sillä pimeys oli
läpitunkematon, tulossa oli lumisumu, ja meri oli myrskyisä; kaikki
nämä olivat seikkoja, jotka saivat minut lähtemään mukaan.

Pian oli lumi kannelta lapioitu ja pakkasesta kangistunut isopurje
reivattiin. Sillä aikaa istuin minä kajuutassa, lämmitellen itseäni.
Talituikun heikossa valossa tarkastelin minä kajuutan sisustaa: siinä
oli neljä lammasnahoilla peitettyä laveria, luukulla varustettu
laatikkokirstu, luotsiohjesääntö, virsikirja sekä leivänkuoria viinaa
varten.

Muutamien minuuttien kuluttua huomasin minä kynttiläjalan
liikunnoista, että olimme päässeet haminan ulkopuolelle; minä
kiinnitin kynttiläjalan ja työnsin virsikirjan ja ohjesäännön
laatikkoon.

Nyt alkoi vene jyskytä, niin että leivänpalat hyppelivät
pelästyksestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasin minä
taaksepäin ojennettuna ikäänkuin keinutuolissa. Menin kannelle,
hapuroiden pitkin sen jäistä pintaa kunnes saavuin varppi-aukolle,
mielipaikalleni. Luulin saavani tukea keulaköydestä, mutta paikka oli
jo anastettu. Siinä seisoi Otto Viklund, nuori luotsi ja tuijotti yli
merenpinnan.

Minä puhuttelin häntä ja pysyttelin pystyssä pitäen kiinni hänen
turkkiensa solkitampeista.

"Kenen vahtivuoro on tänä iltana?"

"Minun vuoroni."

"Pelkääkö Otto?"

"Mitä pentelettä; mutta tänä iltana tuntuu niin oudolta!"

Mies oli kelmeä kasvoiltaan ja hän oli kauhean näköinen.

"Mitä on tapahtunut?"

"Jos olette hiljaa, niin saatte kuulla!"

Minä tulin hiukan -- en tiedä kuinka sanoisin -- mutta asema oli
sovelias taikauskolle. Me olimme juuri sivuuttaneet Korsöön ja
suuntasimme ulos Södergrundanin ja Stålbådanin purjehdusmerkkien
väliseen väylään.

Edessä vain tumma seinä, niin paksu, että saattoi ikäänkuin _tuntea_,
kuinka se töytäisi vastaan milloin tahansa, ja seinällä näkyi kaksi
valokohtaa. Toinen oli Grönskärin majakka, tyyni ja liikkumaton;
toinen kuunarin laivalyhty, levottomana kuin virvatuli, liikkuen
milloin ylhäällä, milloin alhaalla. Ja pimeässä sitten kohosi vielä
tummempi esine: meri. Se nousee uhaten päitämme korkeammalle, se käy
meitä vastaan, se juoksee ääneti -- nyt se on täällä.

Nyt salamoi; tumman aallon keskellä on valoisa ympyrä ja minä näen
valossa sen kauhean vihreän värin, mikä seuraavassa silmänräpäyksessä
muuttuu ruumiinvalkeaksi. Me olemme aallon harjalla ja kuohu ryöppyy
ympärillämme, mutta taasen näen minä loistavan ympyrän leimahtavan
ja häipyvän pimeyteen. Minä tempaan luotsin takista niin, että napit
natisevat:

"Näitkö sinä?"

"Näin kyllä, se tulee meidän laivalyhdystämme." Minä käännyin ja valo
laivalyhdystä, jonka olimme hinanneet huippuun, valahti kasvoilleni.
Samassa kuulin läppäileviä lyöntejä, raskaasti ja kumeasti kuin
palomerkit. Nyt tuli luotsin vuoro.

"Kuulitteko?", kuiskasi hän värjöttäen, ja minä näin, miten hänen
hengityksensä huurtui minun hiuksiini.

Vielä läppäys!

Minä tunsin palelevani saappaisiin saakka ja hiukset turkin
kauluksella nousivat pystyyn. En koskaan kurjassa elämässäni ole
tuntenut itseäni niin pieneksi, sillä minä seisoin selittämättömän
ihmeen edessä. Kirkkoa ei ollut kolmen peninkulman päässä. Mitään
kellonmerkkiä ei ole koko ruotsalaisessa saaristossa, kuunarilla
ei voinut olla niin isoa kelloa ja päälle päätteeksi tuli ääni
alhaaltapäin.

"Tämä merkitsee jotakin", sanoi luotsi, "niin, niin, kyllä minä
sen tiedän, ettei kohtaloansa voi kukaan välttää. Tietääkös herra,
että minä tahdoin palkata vahdin täksi illaksi ja tarjosin pojille
kymmenen riikintaaleria, mutta ketään ei haluttanut. Saammepas nähdä!"

"Uskooko Otto taikoihin?"

"Ei pidä sanoa taijaksi, mikä sitä ei ole!"

Annoin keskustelun päättyä, sillä minulla ei ollut mitään lisättävää.

Olimme pian aavalla merellä ja suuntasimme kuunaria kohden, joka
risteili päästäkseen haminaan. Puolen tunnin kuluttua oli se suoraan
edessämme ja me pysyttelimme nyt jälessä tarkastaaksemme, koska se
kääntyisi.

Kun käännös oli tehty, kulki se takaperin, ja kone liikkui tuuleen.

Ratkaiseva hetki oli tullut.

Kutteri kulki täyttä vauhtia ja luisti peräpuolelta eteenpäin
tuulen alla. Samassa tuli hyöky, nosti meidät märsyn tasalle,
yhdellä hyppäyksellä keikahti luotsi mastotouville. Minä loin
katseeni alas kuunariin, ja yleissilmäys, minkä ehdin tehdä,
vaikutti rauhoittavasti. Keitinkojun avonaisella ovella seisova
konstaapeli ravisti koukuissa riippuvaa puurokattilaa; kokki puhdisti
veitsiä; kapteeni katseli paitahiasillaan ulos kojusta ja tervehti
rauhallisesti hyvää iltaansa; kaikki miehet seisoivat valmiina
kääntönuorien ääressä siinä oli pala koti-elämää parin sekunnin
kestävällä lokkikatsanto-alalla -- ja me olimme taas pimeässä.

Menin alas, asetuin laverille ja mietin. Minäkin tulin
taikauskoiseksi.

Sitten otettiin leivänkuoret säiliöstä ja tarjottiin viinaa. Kunnon
luotsit saivat kamiinat punaisiksi hehkumaan, he kietoivat minut
lammasnahkoihin ja pakottivat minut lepäävässä asemassa pelaamaan
likaisilla korteilla piirongin laskulaudalla.

Hauskaa mariaasia pelaten liuvuimme taas satamaan, eikä meitä
vastaanottaneet levottomat vaimot eivätkä valittavat lapset.

Nukuin hyvin huonosti yöni ja minä kuulin, kuinka ikkunaruuduille
naputettiin, huudettiin luotsien nimiä ja meluttiin runhulteilla.
Sillävälin iski tuuli kattopuihin, kahmaloi jättikourillaan tupani
savupiippua ja tunkeutui ihon ja nahan väliin, niin että irtaantuneet
seinäpaperit irtaantuivat vielä enemmän ja muurisaviryöppy rapisten
kolisi alas rappauksen ja seinäpaperien väliä. Katsahtaessani ulos,
vilkutti Korsöön majakka veitikkamaisella silmällään ikäänkuin se
olisi tahtonut jotakin kuiskata -- mutta minä en ollut halukas
kuuntelemaan, vaan ryömin peitteen alle.

Aamulla tavallisella kävelylläni kuljin minä ohi vaiteliaiden
luotsiparvien salaperäisine katsantoineen. Jotain oli tapahtunut.
Kysyin, mutta sain vältteleviä vastauksia. Vihdoin sanottiin, että
Otto oli syössyt kuunarin perikatoon. Silloin korvissani soi ja minä
ajattelin kellonläppäystä.

Keskipäivän aikaan saapui hinaajalaiva maihin tuoden mukanaan
pelastetun laivaväen sekä haaksirikkoutuneen luotsin. Luotsinvanhin
oli laiturilla vastassa.

"Kuinka Herran nimessä sinä olet käyttäytynyt, Otto?"

"En tiedä, en; se oli kohtaloni. Neljätoista vuotta olen minä
johtanut laivoja satamaan ja vielä pahemmassa säässä, mutta nyt piti
onnettomuuden tuleman, ja silloin sitä ei kukaan voinut torjua",
vastasi Otto täydellä mielenmaltilla ja vaipui mykkyyteen.

Silloin ratkesi kuunarin kapteeni kiroustulvaan sadatellen luotsia ja
uhkasi vaatia korvausta viimeiseen killinkiin saakka, vaikka luotsi
sitte saisi lähteä kodistaan, konnuiltaan. Tämä teki voimakkaan ja
ikävän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin, ja minä tein hiljaisuudessa
itselleni valan auttaakseni luotsia jos vain hipenenkään löytyi
keinoja, kyllä silloin laivurikin saisi osansa, sillä minä tunsin
itsessäni, että luotsi oli syytön ja että oli olemassa sellaisia
vaikutteita, jotka minä valistuneen tuomarin kuullen saattaisin
päivänvaloon.

Seura lähti kaupunkiin, luotsi lähti odottamaan sotaoikeuden käyntiä.
Minä kävin katsomassa pelastustyötä ja tein havaintoja -- tavattoman
surullisia.

Sitte hankin minä itselleni merikartan, luotsiohjesäännön ja Klintin
merikulunopin sekä aloin tutkia. Tutkittuani aamupäivillä paikkaa
ja majakoiden pohjaa, kutsuin minä kokoon ne kuusi miestä, jotka
olivat olleet vahdissa. Kysyin, voisivatko he kertoa jotakin toverin
puolustukseksi.

Eivät he voineet kertoa mitään.

Kompassit oli huomattu olevan juuri äsken tarkastettuja ja oikeita;
sää oli ollut pilvinen vaan ei suinkaan sumuinen; itse pimeys auttoi
majakan pohjien tutkimista eikä virtapaikkaa siellä ollut. Asia oli
siis selvittämätön. Luotsi oli tunnettu suuresta säännöllisyydestään
eikä hänen tapansa ollut juopotella, mutta hän oli ollut hiukan
kummallinen edellisinä päivinä, sillä hänen vaimonsa oli juuri
silloin maannut kipeänä, ja hän oli valvonut öitä.

"Siinä on meillä yksi kohta", ajattelin minä.

"Minkä rangaistuksen luulette hänen saavan?"

"Noin kolme kuukautta!"

"Kuritustyötä?"

"Saa kai vankilaa, kuten tavallista."

"Kautta autuuteni, hän saa vapautensa, niin totta kuin nimeni on
Larsson, nyt minä sen vannon!"

Ukot katselivat minua ihmeissään, minä kiitin tiedonannoista ja menin.

Seuraava sotaoikeuden istunto oli kahdeksan päivän päästä, ja silloin
hän saisi tuomionsa. Kuulustelin häntä yksityisesti ja sain hänet
vihdoin kertomaan kuusi tosiseikkaa, joita minä pidin vapauttavina;
hän piti kuitenkin häpeällisenä syyttää vaimonsa sairautta.

"Ole sinä, poikani, rauhallinen, ja hoida eukkoasi, niin seuraan
sinua kaupunkiin jahka seuraavalla kerralla astut oikeuden eteen, ja
luota sinä vaan minuun!"

Luotsiraukka tekikin niin. Neljä päivää kirjoitin minä hänen
puolustuspuhettansa ja sitten opin minä sen ulkoa. Tämä oli melkein
vaikeinta. Vastapäätä saarta, toisella tähystyspaikalla, oli ranta
aivan merelle avoimena. Merituulen puhaltaessa vyöryivät hyökyaallot
monta syltä sileälle santarannalle, ja juuri sinne minä menin
saadakseni sopivan paikan ajatellulle sotaoikeudenistunnolleni.

Suoraan mereltä näkyi kaksi mastoa viistoon vedettyinä vasten
taivaan rantaa, heti idässä näkyi Svartbådanin kirkko ja kauvempana
Grönskärin majakka.

Tuli pitkä, läpikuultava hyöky, sen pää oli valkoinen, siinä se oli
sotatuomari. Juoksin santapohjalle kun kuohun maininki vetäytyi
takaisin ja heti tuli iso, paksu, vihreä komentyörikapteeni ja pyyhki
jälkeni näkymättömäksi, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se
murtuneena lepäsi jalkojeni juuressa. Minä puhuin tuulta ja aaltoja
vastaan; hietakallio taipui ja laastiin, mutta kohosi jälleen kunnes
tuli seuraava aalto. Päästyäni keskelle puhetta unohdin minä loput
ja jatkoin omin päin, eksyin aineestani ja lopetin epätoivoisesti
rukoillen armoa.

Tämä suututti minua, sillä olinhan minä oikeassa ja minä nautin, kun
santa ruoski kasvojani rangaistukseksi pelkurimaisuudestani.

Ryömien kalliolle, sillä tuuli olisi kaatanut minut, lähdin minä
metsään, söin mädänneitä marjoja ja aloin taas puhua uudelle
kuulijakunnalleni.

Seitsemäs päivä oli käsissä ja meidän täytyi matkustaa.

Sisäiset Vaksholman puoliset selät olivat olleet jäässä, mutta
raikas itäinen tuuli oli ne murtanut auki. Oton, hänen veljensä ja
minun piti lähteä vaivaloiselle matkalle purjehtimalla pienessä
avonaisessa veneessä. Kello 12 päivällä seisoimme matkapuvuissamme
rannalla. Oli kahden asteen pakkanen, sää oli selkeä, ja silloisen
tuulen vallitessa arvelimme me 8 tai 10 tunnin kuluessa ehtivämme
Vaksholmaan, jossa oli määrä yöpyä.

Olin valmistautunut kaikkea varten ja naukattuamme muutamien
luotsien luona matkaryyppyjä, kasvoi rohkeus siinä määrin, etten
kiinnittänyt huomiotani siihen, että vene oli varattu vain kolmea
varten ja kuitenkin oli siihen lastattu silakkanelikko, kahdeksan
tyhjää viinanassakkaa ja pari säkillistä vaatteita niin, että laita
veneeseen ryömittyämme oli vain korttelin verran veden yläpuolella.
Isosta ratkotusta säkkikankaasta tehty isopurje nostettiin, samoin
samallainen etupurje, ja me olimme merellä. Otto istui peräsintä
pitäen, veli hoiti etupurjetta ja minä istuin keskituhdolla
silakkanelikon vieressä.

Mieliala ei lainkaan ollut synkkä. Minä soitin huuliharppua,
jonka olin saanut hollantilaiselta merimieheltä, ja veli lauloi
jankeelauluja. Me polttelimme piippunysiämme yhtä rauhallisesti
kuin olisimme istuneet kotona. Aurinko alkoi jo ruusuiseksi punata
itäisillä luodoilla olevaa lunta tullessamme "Voirasian" kohdalle.
Siellä noukimme kiviä veneeseen. Tämä näytti minusta epäilyttävältä,
mutta miehet syyttivät Kanholmanselkää sekä yltyvää tuulta.
Laskimme vielä maihin Hassel-luodolla, missä samannimiset naukut
tyhjennettiin, sillä nyt piti meidän lähteä avomerelle.

Aurinko meni mailleen, ja läntiselle taivaanrannalle oli kokoontunut
vuorenkaltaisia pilvenmöhkäleitä. Toisinaan ne katkesivat, ja
mustasta seinästä virtasi ikäänkuin tulivuoresta punaista valoa
sellaisella voimalla, että silmää häikäsi ja kaikki jälkeenpäin
näytti vielä mustemmalta. Keulan puolelta alkoivat kuohut
ryöpsähdellä; keskustelu taukosi, piippunysät sammuivat; hyökyaallot
kävivät yhä korkeimmiksi ja veneen liikunto rauhattomammaksi.
Jokainen tuulen nykäys tuntui. Silloin purje tempautui ja tuulen alla
oleva laita oli veden alla ja vesi kohisi yli jalkojen.

"Päästä purjenuora!" huusin minä vasten tahtoani.

"Pelkääkö mies?", kysyi Otto kiristäen nuoraa. Silloin minä vaikenin.
Veneen kylki puristautui nyt niin tiukalle, ettei vettä enään tullut
veneeseen. Sen sijaan syöksähtivät aallot tuulenpuolelta. Eteenpäin
sitä mentiin, niin että vinkui. Silloin tempautui etupurjeen
nuora irti. Silloin vene alkoi tehdä mutkia, purje räpätteli ja
leiskui niin pahanenteisesti, että minä pelkäsin. Koko hanke näytti
äärettömän hävyttömältä, niin naurettavan uhkarohkealta, että
minä aloin nauraa. Istuin kuin meressä. Vettä veneessä, puoleksi
murtuneita hyökyjä selän takana, kuohu tuiskuna nokassa ja tuulen
alla oleva laita korttelin verran veden pinnan alla. Sillä välin
minua palellutti, sillä vesi sinkui yli turkinkauluksen ja imeytyi
alas pitkin selkärankaa, jalat olivat sääriin saakka vedessä.

Pian oli purjenuora laitettu ja me täydessä vauhdissa taas. Otto
oli kiivennyt tuulen puolelle. Kaapunsa yli oli hän vetänyt
valkoisen tikatun röijyn ja se teki yhtä kylmän vaikutuksen kuin
paidanhihatkin. Viimeinen punainen auringon heijastus valahti hänen
tummille kasvoillensa. Joka kerta kun häntä varoitin, vastasi hän
kumealla naurulla ja vaikeni sen jälkeen. Oliko hän juovuksissa?
Sitä en tänäpäivänäkään tiedä. Vai aikoiko hän purjehtia kumoon
epätoivossaan, sillä hän oli epätoivossaan vaikka hän tekeytyi
iloiseksi. Minä aukasin kuitenkin turkkini napit ollakseni
varuillani, otin varovasti veitseni ja leikkasin muiden näkemättä
lapatossujeni nyörit. Sitten pistin minä avatun veitseni turkin
hihaan ja päätin varmasti tarpeen tullessa leikata poikki purjenuoran.

Kuta selemmälle tulimme, sitä suurempaa puhkua sai tuuli, ja
hyökyaallot pitenivät. Kurjuuden kukkaroiksi alkoi minua vielä
palelluttaa, mutta minä en uskaltanut pyytää viinaa, sillä minä
pelkäsin jokaista liikettä. Otto oli kuitenkin kiinnittänyt
purjenuoran ja alkoi mätätä vettä veneestä. Silloin katsahdin minä
tuulen puolelle, yhdellä kohtaa vesi vallan tummeni, ja jälessämme
kiiti pitkin vettä tuulenviuhke, sanoisin sitä hengeksi, sillä se oli
näkymätön vaikka saattoi nähdä sen tummat jäljet.

"Päästä purjenuora, muuten minä leikkaan poikki!" -- ja salaman
tavoin oli veitsi esillä. Samassa silmänräpäyksessä istuin minä jalat
vedessä, tunsin vahvan käden tarttuvan ranteisiini, ja vene kohoutui
taasen. Purjenuora oli vahingoittumaton, ja se oli pelastuksemme.
Silloin sanoi veli hämmentävällä tyyneydellä: "älä purjehdi niin
kiivaasti, Otto", ja sen jälkeen: "ei herran tartte olla peloissaan,
sillä eihän tämä vielä mitään ole."

Tällä tavalla kului vielä puolinen tunti ja ilma pimeni. Mutta
keulapurjeen ja harusköyden välistä näin minä pienen Kanholman
majakan, joka loisti kiinteällä, liikkumattomalla valollaan, mikä
olisi vaikuttanut rauhoittavasti, jolleivat minun hermoni olisi
olleet niin äärettömän kiihoittuneita alituisista nykäyksistä.

Rupesin ajattelemaan kuolemanajatuksia. Silakkanelikon kansi oli
pudonnut, ja minä katselin sen valkoisia haamuja, jotka nukkuivat
niin levollisesti avosilmin. Nekin olivat kuolleet nuoruuden
kukoistuksessaan, hiljaisilla retkillään tummissa liekometsissä
alhaalla, ilkeällä merenpohjalla.

Murtuneessa mielentilassani täytyi minun katsella niitä, sillä minä
en voinut kääntyä ja mitä minä ajattelinkaan, aina vaan näin niiden
punaisten silmien tuijottavan itseeni. Silloin minä käsitin, miksi
isä asetti kahdentoista killinkin lantteja siskon silmiin hänen
kuoltuaan. Minä ajattelin tulitikkulaatikkoani, kiinnittääkseni
ajatuksiani. Minä näin siinä vielä steariinikynttilän jättämän
renkaan jäljen, kynttilän sammutin minä eilen illalla, sillä minä
käytin aina laatikkoa kynttilän sammuttajana. Mieleeni muistui, mitä
juuri silloin olin lukenut tuon kynttilän valossa ennenkuin nukahdin
lämpöiseen vuoteeseeni. Luin käsittämätöntä filosofiaa, jonka pappi
oli minulle lainannut. Koska minä en koskaan taita lehden syrjiä vaan
panen sivuluvut muistiini, muistin minä heti sivun 26, millä kohdalla
minä lopetin. Siinä käsiteltiin Kant'ia. Muuta en ole tämän miehen
kummallisista opeista ymmärtänyt kuin imperatiivin, että täytyy
uskoa. Nyt nytkähytti taas. Päätin uskoa, mutta minun aivoni olivat
niin hämmennyksissä, etten tiennyt, mihin uskoa.

Ottoon ei ollut uskomista, sillä hän oli selvän selvästi hämmentynyt,
eikä häneen ollut luottamista, koska hän hiljakkoin oli saattanut
kuunarin haaksirikkoon. Tosin veli oli luotettavampi, mutta hän
hoiti etupurjeen nuoraa. Niin hoipertelivat aivoni etukeulan ja
perän väliä, kunnes minä lopulta uskon uskoneeni Kanholman majakkaan
malttaen salaa mieltäni siinä toivossa, että me pian pääsisimme
tuulen suojaan maan puolelle.

Aivan oikein. Nykäykset taukosivat ja niiden mukana kuolinajatukset,
ja kun me pian sen jälkeen kuljimme "Valkean tamman" ohi, joka
valkoisen haamun tavoin seisoi kalliollaan, tunsin olevani kuin
kotonani ja haudoin mielessäni kaikessa rauhassa hyvin ansaittua
virkistysjuomaa. Nyökkäsin ystävällisesti päälläni majakalle ja
kiitin hyvästä seurasta, sitten me käännyimme toista valoa kohti,
mikä loisti paljon levottomammin, mutta myöskin lämpöisemmin -- valo
tuli sepän tuvasta, missä me aijoimme viivähtää.

Mikä mielihyvän tunne astuessa maihin ja oikoessani puutunutta
ruumista sellaisen matkan jälkeen!

Pian istuimme tukkivalkean ääressä sepän tuvassa, missä puuhattiin
jouluvalmistuksia puhellen äsken eletyistä tapahtumista kuin
vähäpätöisestä hauskasta asiasta.

Syötyämme ja juotuamme, aloimme me leikkiä. Tanssittiin huuliharpun
säestyksellä; koirat haukkuivat ja hyppivät pitkin lattiaa kuin
hullut; Ottokin oli unohtanut surunsa eikä kukaan kysynyt myöhäisen
matkan syytä. Siellä puhui Ottokin syystä, mikä aiheutti ihmeellisen
kellonläppäyksen. Sen aiheutti nivelratas, jota pitkin etupurjeen
nuora kulkee, se oli irtaantunut toisesta päästä ja se soi sitten
jonkunlaisena äänirautana.

Pian olimme taas veneessä ja aloimme risteillä yli merenlahdelmien
Vaksholmaa kohti. Olin hankkinut itselleni tietoja siitä, ettei
isompia vesistöjä ollut jälellä olevalla matkalla ja minä luotin
sitäpaitsi virkistyneihin sielunvoimiimme.

Ei kuitenkaan kestänyt kauvan, ennenkuin alkoi uusi surkeus,
seitsemän kertaa entistä pahempi ja minä huomasin pian, että
merenlahdelmat voivat olla jotakuinkin isoja, vaikka ne ovat pieniä
-- luotsien mielestä. Me purjehdimme "Silferkannorna'n" editse, ja
meitä uhkasi vaara tulla rikkirunnelluiksi vasten jyrkkää vuorta.

Kuu oli kuitenkin noussut ja se pistäytyi esille repaleisten pilvien
railosta, mikä teki tapauksen vielä hirvittävämmäksi, nyt näimme
surkeuden sen kaikessa kurjuudessa. Hyökyaallot olivat mustia kuin
muste, ja kuunvalo loisti kuin taottu hopea, paikka paikoin. Se
näytti jo ruumisvaunulta! Veli, joka istui keulassa tähystellen,
oli vetänyt ylleen mustan öljytakin, hyökyaallot sitä yhtämittaa
kastelivat, ja valon langetessa takin raskaille, teräville poimuille
näytti mies rautaiselta kuvapatsaalta. Kiljuen tuli tuuli yli
mannerten ja iskeytyi suin päin veneen kimppuun, ja vene puristautui
ja voihki. Tehdessämme käännöksiä maiden kohdalla, kuulimme hetken
lumisten kuusien suhinan tai kaislojen kuiskeen, sitä kuullessani
minä ajattelin: "Herra Jumala, kunhan oltaisiin maissa." Samassa
olimme taas ulompana, ja silloin heräsivät kaikki hyvät päätökset.
"Sinä olet ollut sika, Larsson, mutta jos sinä ehjin nahoin pääset
tältä matkalta, niin tulee sinusta mies", ajattelin minä kauniisti.
En minä muuten merta pelkää, mutta nyt olivat minun hermoni lopen
heikontuneet, koska keinotekoinen mielenlujuuskin alkoi haihtua.
Minä typerryin vähitellen ja vaivuin jonkinlaiseen onnettomaan
horrostilaan. Äkkiä kuului, "pling, plang, kling, kling, klong."
Heräsin ja kuuntelin. Taasen! Kuulin ikäänkuin lasiharmonikan,
pelituosan ja fortepianon soittoa, mutta kaikki oli niin kaunista, ja
minä lämpenin. Soittoa merellä kuutamossa, keskellä selkää!

"Kling, klong", kuului räyskinä kuin raanasahan ääni, ja vene
seisahtui keskelle meren lahtea.

Siinä oli jäätä. Aika mela! Purjeet alas ja airot vesille!

Tahdon vain lisätä, että me sousimme kaksi peninkulmaa vasten
tuulta alituisen pianosäestyksen seuraamana Vaksholmaan saakka.
Ensi peninkulman minä sousin, toisen minä nukuin. Herättyäni
Träthafvetilla, särki päätäni, sillä lakki oli pudonnut. Minä
hourailin ja näin kuutamossa Kristuksen ristinpuulla ryövärien
keskellä kuvastuvan metsää vasten, ja minä olin täysin vakuutettu
näyn todenperäisyydestä, kunnes minulle myöhemmin selitettiin sen
aivan yksinkertaisesti olleen kolmimastoisen laivan, jonka purjeet
oli riisuttu ja joka oli asettunut talviteloille rannalle.

Yöllä nukuimme me Vaksholmassa, ja minä olin terve seuraavana päivänä.

Tultuamme laivalle, minkä piti viedä meidät laivalle, kuletettiin
kahta varasta kannelle ja kytkettiin etukannelle, missä ne joutuivat
yleisön ahneiden katseiden esineeksi.

Tämä seikka saattoi Oton hyvin synkälle tuulelle.

Emme kuitenkaan ehtineet kauvemmaksi kuin Tenön ohi, kun hän iloisena
ja hymyillen tuli luoksemme ja tarjosi meille kahvia etusalongissa.
Hän oli myynyt silakkanelikkonsa (minun silakkanelikkoni) eräälle
matkustajalle... Poika raukka!

       *       *       *       *       *

Neljännestä vaille kaksitoista seisoimme minä ja Otto Skeppsholman
kansliahuoneen ulkopuolella virkistettyämme mieliämme aamiaisella
"Messingsstången'illa".

Tykkimies, joka piti ulkopuolella vahtia, oli jo ryhtynyt
valmistavaan kuulusteluun ystäväraukkani kanssa, ja minä koitin sitä
turhaan estää.

Joku upseeri oli jo tullut. Me menimme taloon ja istuuduimme
etuhuoneeseen tai oikeastaan esitupaan. Nyt tuli laivuri asiamiehensä
pitkän välikauppias-keikaleen seurassa. He tervehtivät luotsia
todellisella säälillä ja loivat minuun epäileviä silmäyksiä.
Seuraavan hirveän odotuksen aikana supattelivat molemmat
kanteennostajat puhellen luotsin talon myynnistä. Vereni kuohahti,
mutta minä vaikenin.

Asia otettiin esille, ja me astuimme oikeuden istuntohuoneeseen.

Mustan pöydän ympärillä istui kuusi upseeria ja yksi siviilihenkilö.
Istuntoa johti pieni henkilö, jolla oli kolme juovaa kaulassa, yksi
päässä sekä iso miekka vatsalla.

Ovensuussa seisoi vääpeli, joka toimi yleisenä syyttäjänä, mutta
hän ei koskaan astunut ovea edemmäksi enkä kuullut hänen sanaakaan
sanovan. Laivuri ja kaupustelija asettuivat oikealle, luotsi ja minä
asetuimme tietysti vasemmalle puolelle.

Kokous avattiin minuun kohdistetulla ystävällisellä ärjähdyksellä:
"Kukas te olette?"

"Kuulija", vastasin minä.

Edellisen tutkinnon pöytäkirjat luettiin ja tarkastettiin. "Luotsi,
onko sinulla mitään vastaan väitettävää?", kysyi puheenjohtaja.

Luotsi aikoi vastata, silloin hänet keskeytti laivuri ja alkoi lukea
jaarituksensa. Luotsi jatkoi myöskin käskyä totellen puhettansa.

"Vaiti, luotsi, sinun pitää oppia vaikenemaan kun ihmiset puhuvat!"
huusi sotatuomari keskeyttäen nyt vuorostaan puheenjohtajan.

Silloin huusin minä minkä jaksoin: "Minä ilmoittautuisin luotsin
asiamieheksi!"

Laivuri kalpeni, sotatuomari vaikeni, ja oikeudenjäsenet riisuivat
kojeensa ja näyttivät levottomilta, sillä he olivat luulleet
pääsevänsä kotiin niin pian kuin mahdollista. Kuiskailtiin ja minua
silmäiltiin vihaisin katsein, joka sisälsi kaiken sen ylenkatseen,
mikä piilee sanassa "nurkkasihteeri."

Vihdoin keskeytti puheenjohtaja: "Sitä ei voi teiltä kieltää."

"Nimenne?"

"Larsson."

"Ammatti?"

"Merimaalaaja."

Hetki oli tullut. Minähän olin syytetty. Raukan tavoin vapisivat
polveni, mutta minä tunsin, että oli läsnä näkymätön olento, joka
voimassa ja vallassa oli koko seuran yläpuolella. Lakihan oikeutti
minut puhumaan ja käski heidän vaijeta.

Minä aloin: "Hyvät herrat!"

Puheenjohtaja koitti haukotella, ja sotatuomari oli lukevinaan kirjaa.

Yhdessä hengenvedossa vieritin minä esille johdannon. Puhuin siitä
tärkeästä hetkestä elämässä, jolloin nainen synnyttää lapsen --
luotsin vaimo oli juuri saanut sen vamman; kuvailin äidin iloa,
kenties puhtainta, mitä tässä kurjassa elämässä on, jossa ihminen
aamulla herää kunniallisena miehenä ja illalla menee levolle
vankikoppilaisena. Hartmannin mukaan kuvailin minä taudin oireita
_insomnia_ tai unettomuutta, mikä todellakin on taudin laji, vaikkei
sitä uskota. Luotsi ei nukkunut kolmeen yöhön, siksi häntä ei
voi pitää syyntakeisena. Sitte seurasi vilkas kuvaus matkastamme
kuunarille. Päästyäni kuvauksessani merkillisiin kellonläppäyksiin,
näin minä kaikkien yhdeksän kasvojen kääntyvän puoleeni. Kasvojen
ilmettä en voi eroittaa, sillä minä olin liiaksi mielenkuohuissani
ja koska minä seisoin vasten valoa, näytti koko huone mustalta, ja
kasvot näyttivät yhdeksältä pilkulta pimeässä. Lopetin johdantoni
kuvailemalla ihmisen vähäpätöisyyttä suhteessaan maailmankaikkeuteen
ja eritoten suhteessaan selittämättömään arvoitukseen.

Sen jälkeen seurasi puolustus. Luotsi oli ottanut laivan oman
piirinsä ulkopuolelta eikä siis ollut vastuunalainen. Mitä majakan
vesien mittaamiseen tulee, niin luottaa luotsi mieluummin omiin
maamerkkeihinsä kuin kurjaan kompassiin, joka ehkä näyttää väärin.
Laivan lastina oli rautaa, ja siksi ei hän luottanut kompassiin.
Mitä maamerkkeihin tulee, niin ei tarvitse niin kovinkaan olla
meritottuneen tietääkseen, kuinka näennäiset etäisyydet saattavat
muuttua eri säiden vallitessa. Sitte maalasin minä merimaalauksen,
jossa oli lunta mailla ja sumua ilmassa. Luotsi oli siis
kaksinkerroin viaton, mutta vielä enemmän, hän ei ainoastaan
ollut viaton, vaan kapteeni oli rikollinen. Kapteeni oli maannut
onnettomuuden tapahtuessa ja nyt sanotaan luotsiohjesäännössä, että
"päällysmies vastatkoon itse laivan ohjauksesta kuitenkin luotsin
opastamana." Täällä oli juurtunut se huono tapa, että luotsia
pidettiin päällikkönä niin pian kuin hän astui laivaan. Tämän
epäkohdan täytyi muuttua, sillä luotsi ei ole mikään merenkulkija
vaan ainoastaan opas. Hän ei voi lokata, hänen ei tarvitse tehdä
merkityksiä eikä tuntea jokaisen laivan purjehduskuntoisuutta.
Luullaan, että luotsia saa pitää jonkinlaisena Kristuksena, joka
jokaisen onnettomuuden sattuessa saa kantaa niskoillaan kaikkien
merikapteenien synnit. Ei niin! Ruotsalainen kauppalaivasto on kyllä
huomaava, ettei sen etuja saa hutiloida. Parannuksen aika on käsissä,
ja nyt täytyy parannuksen tapahtua -- nyt tai ei koskaan!

"Mutta merivahingonselitys, väitätte, hyvät herrat. Se on väärä,
vastaan minä, se on valetta alusta loppuun. Ette taida tietää, kuinka
merenvahingonselitys laaditaan? Niin, laivuri, joka enimmäkseen makaa
ja nukkuu, hän juuri laatii selityksen tapahtumasta, jota hän ei
koskaan ole nähnyt, ja sitte lukee hän sen laivaväen kuullen, jotka
puoleksi ovat aito ulkomaalaisia ymmärtämättä Ruotsin sanaakaan, ja
sitte kirjoittavat he selityksen alle vannoen autuutensa nimessä.
Luullaanko, että niin saa jatkua? Minä voisin syyttää heitä, koko
seuraa vääränvalan teosta, mutta minä en sitä tee. Nyt olen minä
lausunut ajatukseni, niin totta kuin nimeni on Larsson, ja mitä minä
olen sanonut, on tosi selvä kuin päivä, siitä piru vieköön voitte
olla varmoja, koko liuta!" Ja sen sanottuani löin minä nyrkilläni
pöytään niin että paukahti.

Puhkesi myrsky, olin kadottanut mielenmalttini. Sapelit kalisivat,
enkä muista sen enempää ennenkuin olin eteisessä, jonne minut kaksi
tykkimiestä kaikella kohteliaisuudella työnsi.

Harhailin kaupunkia harmin ja häpeän vallassa. En uskaltanut käydä
tapaamassa luotsia, joka nyt ehdottomasti oli mennyt mies. Pian
tuli pimeys ja minä hiiviskelin "Hässingstångenin" ulkopuolella
tavatakseni veljeä ja saadakseni tietää asian päätöksen. -- Turhaan!
Silloin menin minä "Rauhalaan" saadakseni jotain syödäkseni.
Ensimmäisenä äkkäsin minä laivurin. Hän istui yksin pöydän ääressä
nojaten päätään kättä vasten ja näytti hyvin alakuloiselta.
"Ajatteles, ehkä minun syytökseni on tepsinyt ja minä olen syössyt
hänet onnettomuuteen! ajattelin minä edelleen. Niin, muita minä en
suo pahaa kenellekään ihmiselle." --

Minä menin miehen luo.

"Hyvää iltaa, kapteeni! Kuinkas sujui?"

"Miksette sanoneet minulle edes sanaakaan edeltäpäin ennenkuin
menitte turmelemaan luotsiparan asian!"

"Mitä hän sai?"

"Kaksi vuotta!"

"Niin, mutta minä valitan korkeampaan oikeuteen!"

"Älkää sitä tehkö, herra, ei se ole mikään tavallinen tuomioistuin!"

"Mutta puolustukseni!"

"Niin olipas se soma juttu! Ensimmäinen osa olisi vaikuttanut
lieventävänä asianhaarana, mutta toinen! Tehän olitte väärässä joka
kohdassa, paitsi siinä, että esititte luotsin valehtelijaksi, sillä
puhuihan hän vaaten ensimmäistä tunnustustaan. Ei siinä kyllin.
Olitte saattaa minut tilaan, mikä minulle olisi saattanut koitua
sangen vaikeaksi. Luulitte kai minun tahtovan vahingoittaa poikaa.
Päinvastoin, minä aijoin huutokaupan kautta pelastaa hänelle hänen
talonsa. Tämän olette melkein tehneet mahdottomaksi. Luuletteko
ehkä, että minulla itselläni nyt on hauskaa. Ette tiedä, mitä maksaa
laivurille menettäessään laivansa. Saan alkaa uudestaan perämiehenä.
Olin aikeissa matkustaa kotiin mennäkseni naimisiin, sillä minulla on
morsian, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä minä kadotin kaiken
mukana olevan omaisuuteni.

"Minua vastaan viskatut syytöksenne otti asiamies mielihyvällä
onkeensa, hän ilmoitti asian laivanomistajalleni, ja kuka tietää,
mihinkä kohtaloon ne minut saattavat. Nyt täytyy minun päästä
Itämeren kautta kotiin jouluksi, eikä siitä tule mitään huvimatkaa
avoveneessä. Mistä minä kevääseen saakka elän, sen Jumala tiennee.
Herra, olisitte tehneet oikein, jos olisitte tukkineet suunne!"

Kuin kirottu menin minä miehen luota, enkä sen koommin koskaan nähnyt
häntä enkä luotsia. Eikös tämä ollut hupainen kertomus!

"Oh, hupaisuuden vuoksi niin... mutta ei se myöskään todista, ett'ei
pidä auttaa lähimmäisiään", väitti D. Ei vaan saa olla tuhma!

"Sitä _tulee_ tuhmaksi, niin pian kuin vehkeilee auttaakseen ihmisiä.
Tule sinä vaan minun luokseni, jos olet pulassa, ja jos sinä onnistut
saamaan minut liikutetuksi, voit olla varma vankeudesta tai pyövelin
pölkystä aina sen mukaan kuinka avuliaaksi minä itseni tunnen.
Ihminen on kurja laitos, ja minä olen kaikista kurjin -- hyvää yötä!"
Ja hattu syvällä silmillä ja kädet taskuihin painettuina syöksähti
Markus Larsson ulos ovesta ja riensi pitkin askelin katua ikäänkuin
hän olisi tahtonut juosta pois kaikesta, mikä muistutti häntä
onnettomasta luotsista.



KANSALLINEN SIVISTYSLAITOS


Kansallisteatterin kansliassa lyö kello yksitoista. Muutamien nuorten
harjoituksiin aikovien näyttelijöiden täytyy mennä odoteltuaan
tunnin Kuninkaallisen Majesteetin hovisoittokunnan ja teatterin
kansallisjohtajaa.

Heti sen jälkeen tulee sihteeri, joka ei ole ennen ehtinyt, koska
hän on ollut virantoimituksessa siviiliviraston eläkelaitoksessa.
Selitettyään vahtimestarille, ettei johtokuntaa voi tavata ennen
kahta, istautuu hän kirjotuspöytänsä ääreen ja alkaa sepustaa
johtavaa kirjotusta hovilehteen. Johtokunnan hänen kirjotettavakseen
antaman aineen nimi oli:

_Kansallinen sivistyslaitos_. Ja hän kirjotti:

"Ei tapahdu ensi kerran, että pyhyyttä häväisevät kädet solvaavat
kansallissivistyksen temppelipihoja ja Kustaa III:nen luomaa." Kynä
seisahtui. Hänellä ei ollut huono pää, ja hänen aivonsa suvaitsivat
työskennellä omin päin kynän kulkiessa. Ja aivot ajattelivat: Kustaa
kolmannen luoma! Mikä aihe! Ruotsalainen teatteri oli olemassa 200
vuotta ennenkuin Kustaa III:s kutsui maahan saksalaisia säveltäjiä.
Kustaa kolmannen luoma! Onko pyhän häväistystä jonkun solvaaminen
sentähden, että se oli Kustaa kolmannen työtä? Yksinvaltius väärän
valan teossa, väkiviinavirta, garcons bleus, korulauseparsien
käytäntöön ottaminen julkisessa elämässä, sydämmettömät sotaretket
olivat myöskin Kustaa kolmannen luomia, eikä 1809 vuoden miehiä,
jotka kävivät niiden kimppuun, ole pidettävä pyhän häväisijöinä. Tämä
on siis korupuhetta! Niin ajattelivat aivot, mutta kynä ei pyyhkinät
lausepartta vaan jatkoi ominpäin:

"Sata vuotta on kulunut siitä, jolloin nämä portit avattiin ja nyt
tahdotaan ne sulkea ikuisiksi ajoiksi! Onko tämä totta! Me emme sitä
usko! Me toivomme ja uskomme täydestä sydämmestämme, jos nimittäin
asia kehittyy siihen, että temppeli on tieltä laastava, kaikkien
yhtenä miehenä kokoontuvan sen ympärille huutaen: älkää koskeko
pyhäkköön! Kuninkaallisen luojan henki liikkuu vielä vetten yli ja
lausuu: tulkoon valkeutensa. Ja pyhän häväisijät saavat kahdesti
miettiä ennenkuin murtavat kivenkään kuninkaallisesta muistomerkistä!"

Kynä pysähtyi taas! "Annas minun ajatella", sanoivat aivot.

"On niin aikaista", sanoi kynä! Mutta aivot ajattelivat.
Kuninkaallinen muistomerkki? Siinähän oli kovin paljon kuninkaallista
ja meidänhän piti puhua kansallisesta sivistyslaitoksesta!

Ja muuten, talonpojat tunnustavat toistaiseksi vain yhden luojan
olemassaolon! Mutta sehän oli jo kirjotettu. Kynä imi enemmän
mustetta ja alkoi taas ryöpsähdellä.

"Me valitamme kotimaisen näytelmäkirjallisuuden puutetta. Kuinka
me sitten valitammekaan, kun kansallinen teatteri (hän kirjotti
ensin kuninkaallinen, mutta pyyhki sen) ei enään ota hentoja
taimia suojelukseensa niinkuin se tähän asti on tehnyt ja jota
laitosta ilman ei meillä olisi yhtäkään nimeä isänmaallisessa
näytelmätaiteessamme!"

-- Nyt sinä valehtelet, sanoivat aivot: Messenius, Gyllenborg,
Hallman, Bellman, Kexell, Envallson, Björn, Börjeson, Blanche, Jolin,
Hedberg olivat tulleet edustetuiksi kuninkaallisella näyttämöllä
saavutettuaan suuren maineensa jo muilla näyttämöillä.

Kustaa kolmannen, Kellgrenin ja Leopoldinko oopperatekstit
ilman soittoa ja soiton kera, muodostaisivatko ne kansallisen
näyttämötaiteen?

Nyt saapui kansallisen näytelmätaiteellinen maunmäärääjä
luotsihallituksesta, missä hän oli kanslistina ja toi mukanaan
kappaleen, minkä hän heti tahtoi esitettäväksi. Luotsiosastopäällikön
rouva nimittäin oli näytelmäksi muodostanut ranskalaisesta Le
Printemps nimisestä muotilehdestä otetun kertomuksen ja makuneuvos
oli sitä muutellut ja antanut sille nimen Herttuatar. Siinä oli
sopiva osa "herttualle" ja kuusi pukua herttuatarta varten. Kaikki
oli omiansa takaamaan kappaleen menestyksen eikä sihteerillä ollut
omasta puolestaan mitään sitä vastaan.

Nyt kysyttiin neuvoa kansallisrahastonhoitajalta, joka juuri tuli
armeijahallinnosta ja kuului "tuntijana" teatterijohtokuntaan, hän
vakuutti luettuaan näytelmän nimen ja rooliluettelon, kappaleen
menevän 25 kertaa. Lupasi antaa puoltosanansa. Vähitellen saapuivat
kamarikollegiosta kuninkaallisen teatterin kansalliskamreeri, jonka
tehtävänä oli valvoa kansallissihteerin toimia, sitten Ruotsin
Näytelmällisen Kirjallisuuden kansallisylihoitaja valtiopankin
rahakonttorista. Muita ei saapunut ennen kello 3, jolloin Herttuatar
oli hyväksytty näyteltäväksi, osat olivat jaetut ja johtaja saapui
maaherravirastosta. Nyt täytyi kiireellisesti toimittaa asia, sillä
johtajan täytyi kello neljä olla valtiomarsalkan virastossa.

Ensin luki hän hovilehteä varten kirjotetun johtavan, muutti
lauseparren kuninkaallinen kansalliseksi. Sen jälkeen hyväksyi hän
Herttuattaren näyteltäväksi.

Ruotsin näytelmällisen Kirjallisuuden Kansallisylihoitaja ilmotti
nyt, että hänellä oli valmiina suunnitelma henkivarustusväen
kappaleeseen, minkä hallitus oli tilannut. Sen jälkeen pyysi
johtaja saada kuulla sitä kaikessa lyhykäisyydessä. Sisältö oli
seuraava: Luutnantti Aksel rakastaa tyttöä, jolla ei ollenkaan
ollut rahoja, hän päättää ampua itsensä, mutta silloin tulee eräs
ystävä ja toimittaa hänelle mahdollisuuden virkaylennykseen, jos
hän kirjoittautuu jäseneksi seuraan henkivarustusväen ystävät.
Aksel jättää ampumisen, mutta muuan talonpoika, joka ei luota
henkivarustusväkeen, vastustaa sitä, niin että siitä ei tule
mitään. Kolmannessa näytöksessä syttyy sota. Kuuluu villiä huutoja.
Ruotsalaiset joutuvat tappiolle sentähden, ettei heillä ole
henkivarustusväkeä ja talonpoika haukutaan pataluhaksi. Kuitenkin
poltetaan Akselin toverit luuvalla ja Aksel ylennetään kapteeniksi.
Sitte haukutaan taas hiukan talonpoikaa ja Aksel joutuu naimisiin.
Esirippu laskee alituisella talonpoikien haukkumisella sekä
kehoituksella yleisölle kirjoittautumaan henkivarustusväen ystävien
seuraan, minkä vuosimaksu on viisi kruunua vuodelta. Kappale
hyväksyttiin heti näyteltäväksi isänmaallisen tarkoituksensa tähden,
mutta sitä ei saa nyt näytellä ennenkuin valtiopäivien jälkeen.

Kansallisrahastonhoitaja jättää kaksi kappaletta, jotka hänen kälynsä
on kääntänyt, ja makuneuvos hyväksyy ne.

Kansalliskamreeri huomauttaa nyt, että esille tuomatta on vielä
hiilivadillinen ruotsalaisia alkuperäisiä teoksia. Johtaja kysyy
makuneuvokselta, onko hän lukenut niitä ja kun tämä on vastannut
myöntävästi, käsketään vahtimestari viemään hiilivati ullakolle.
Kukaan ei ole vielä saanut selville, miksi ruotsalaisia alkuperäisiä
teoksia säilytetään hiilivadissa.

Sitten alkaa vastaanotto. Sihteeri istautuu ulomman huoneen
ovensuuhun ja hän tietää, kenen hänen pitää laskea huoneeseen.
Muille ilmotetaan, että johtajalla on niin paljon tehtäviä, että
olisi parasta tulla uudestaan perjantaina. Tämä ilmotus tehdään
säännöllisesti kaikille näytelmäntekijöille, jotka eivät kuulu
kansallisteatterin kansliaan, kaikille alottelijoille ja kaikille
teatterin jäsenille, joilla on palkkaa alle 2,000 kruunua.

Markiisitar lasketaan ensin huoneeseen, sillä hänen asiansa on
tärkein.

Ensimäisessä näytöksessä lilavärinen atlaspuku kuuden kyynärän
pituisine laahustimineen.

-- Pyydän, kahdeksan kyynärää; herttuattarella oli seitsemän kyynärää
Docotissa tai Koketissa!

-- Siis kahdeksan. Te naiset olette sellaisia kiusankappaleita. Viisi
vaatekertaa crepinistä ja seitsemän cyklonista puolen cottillonin;
kaksi riviä stalaktiitista tehtyjä nappia selkään.

-- Pyydän, kolme riviä; prinsessalla Monsieur Jean'issa oli kolme
riviä.

-- Kolme riviä stalaktiitista tehtyjä nappia... Toinen näytös:
viheriästä bombastista tehty poloneesi kallerioineen à la Dauphine;
seitsemän rintaröyhelöä, kalmukista tehtyjä, nikkelöityine
hakasineen sekä koprolitista tehtyine espagnoleineen. Kolmas näytös:
lohenkeltainen robe ynnä juovitetut viistoleikkelyt ja volangit a la
Concorde; passementerie prune.

-- Mahdotonta! Kolmannen näytöksen sortiita en voi laittaa ilman
tunique chorivari -- -- --

-- Täytyy sopia! Kamarioikeus on tehnyt muistutuksia naisten puvuista.

-- Pyh! kamarioikeus! Mitä on taiteella tekemistä kamarioikeuden
kanssa. Vai arveleeko johtaja, että sitä voi lausua loppusanat
puettuna passementerie russe'en?

-- Miten kuuluvat loppusanat? En muista!

-- "Isäni! Te hylkäätte lapsenne sentähden, että hän rakastaa miestä,
jolla on vain 6,000 frangin korot! Oi, Jumalani, tätä minä en elävänä
kestä!"

-- No miksi se ei _käy_ päinsä?

-- Eikö johtaja käsitä, että nämä sanat täytyy lausua polvistumalla
ja silloin täytyy hameen riittää...

-- Minä kiitän! Taide ennen kaikkea! Neljänteen ja viidenteen
näytökseen saa neiti itse hankkia puvun!

-- Itsekö! Mahdotonta! Tiedättekö johtaja, mitä maksoi toinen puku,
joka minulla oli Cocotte'ssa?

-- En! Mutta se oli hurmaava!

-- Kokonaisen kuukauden palkan!

-- Hm! -- Millä neiti eli sen kuukauden?

-- Hm! -- Säästöillä.

-- Jatkakaa siis säästäen niin ei meidän tarvitse saada moitteita
kamarioikeudelta! Anteeksi, mutta minulla ei ole enempi aikaa!

-- Yksi ainoa sana!

-- Ei ole aikaa! Rekisööri saa tulla!

-- Yksi ainoa sana: Neiti Rose on sanonut, että...

-- Hiljaa, minä en tahdo kuulla teidän kirottuja juorujanne. Ulos!

Rekisööri tulee huoneeseen. Herttua on Lysekilistä käsin
ilmoittautunut kipeäksi, Anatole ei tahdo olla herra Pettersonin
vastanäyttelijänä, kreivinna ei voi tulla kuin vasta lokakuun
ensimäisenä päivänä.

-- Vai niin, herttua tahtoo näytellä sairasta ja tulla kukitetuksi
kuten tavallisesti ensi kertaa esiintyessään; ja kreivinna samalla
tavalla, vaikka vaatii transparangia. Kuinka tässä siis saadaan
ohjelmisto --

-- Onhan meillä "Kuppi teetä", "Kaksi kuuroa" ja "Hän ei ole
mustasukkainen."

-- Siinä herra on oikeassa. Merkitkää ne. -- Hyvästi! Johtaja soittaa
kamreeria.

-- Odottaako siellä montakin ulkona?

-- Huone on täpösen täynnä.

-- Tuokaa siis minun päällystakkini ja hattuni. Käsky täytetään.

-- Nyt täytyy minun mennä!

Kamreeri kulkee edellä ja raivaa tietä lumiauran tavoin ja pikajunan
nopeudella kulkee johtaja läpi ulompien huoneiden, missä odottelevat
ovat rynnänneet paikoiltaan ja seisovat molemmin puolin kumarrellen;
pian on hän eteisessä ennenkuin kukaan on ehtinyt ahdistaa häntä.

       *       *       *       *       *

Valtiopäivämies Håkan Olsson on hyviä vuosia elettyään onnistunut
säästämään hiukan rahoja; hän oli kauan tuntenut syvää sivistyksen
tarvetta, mutta aikaa ei ollut riittänyt sen hankkimiseen, mikä
ei oikeastaan näkynyt parantavan ihmisiä, vaan pää-asiallisesti
ylvistyttävän niitä, mikäli hän saattoi päättää sivistyneistä
tovereistaan kamarissa.

Hän oli teatterimäärärahoista väiteltäessä saanut silmänsä auki
kansallisen sivistyslaitoksen tarpeellisuudesta, mikä kuninkaallisen
teatterin nimellä oli kaikkien tukholmalaisten ylpeys ja ihastus.
Se olisi muutamien herrojen väitteen mukaan parain ja halvin laitos
kansallisen sivistyksen hankkimista varten, ja sen vaikutukset olivat
mittaamattomat, ja sen ohessa koituisi kansalle ikuinen häpeä, jollei
se tahtoisi maksaa sen vuotuisia velkoja.

Tosin oli herra Olsson käynyt monessa muussa teatterissa ja
hän oli saanut sekä huvia että henkistä hyötyä, mutta oikein
sivistyneeksi ei hän koskaan ollut tuntenut itseänsä. Useiden nuorten
konttoristien seurassa oli hän päinvastoin tuntenut itsensä hyvin
sivistymättömäksi, kun he alinomaa ahdistivat häntä kysymyksillä,
oliko hän nähnyt neiti Rosea Cocottena tai herra Anatolea Monsieur
Jeanina ja hänen oli täytynyt vastata kieltävästi. Parantuneine
olosuhteineen ja sivistyneiltä konttoristeilta saamiensa selityksien
vaikutuksesta valtasi hänet syvä kansallisen sivistyksen tarve, ja
hän päätti jakaa siitä myöskin vaimolleen ja tyttärelleen.

Hän osti siis pääsyliput pieneen kansallisteatteriin ja hän odotti
jännityksellä, mitenkä kansallinen sivistys iskisi häneen ja hänen
perheeseensä, ja tekisi heistä valistuneita isänmaanystäviä.
Näytellään kolminäytöksinen huvinäytelmä Monsieur Jean Cassaskon
(makuneuvoksen merkki) ranskalaisesta alkuperästä toimittama käännös.
Esirippu nousee, näkyy iso brysseliläinen matto nojatuoleineen sekä
liesi heilurikelloineen.

Kamarineitsyt tulee silkkihameessa, katsoo ruusunpunaista pilettiä
ja sanoo jotakin, jota ei voi kuulla. Herra Anatole tulee toisesta
ovesta ja suutelee häntä yli olan. Herra Anatole on varustettu
kultanuppisella kanelikepillä, nenäkakkuloilla, sikarettikoneella
sekä paksuilla kellonperillä. Hänen paitansa on kaareen leikattu
"alas solisluun putkiin saakka", kuten Håkan Olsson lausui
kotiin tultuaan. Anatole valmistaa sikaretin ja sanoo jotakin
kamarineitsyeelle. Silloin astuu huoneeseen markiisitar, viittaa
kamarineitsyelle, joka heti käsittää asian ja sentähden poistuu. He
jäävät kahden kesken.

-- Herrani!

-- Rouva markiisitar!

Anatole asettaa luotaan sikarettikoneen ja ottaa käteensä
kaneliputken.

-- Mikä asia tuottaa minulle näin aikaisen vierailun kunnian?

Anatole ruoskii housujaan putkella.

-- Suoraan sanoen, rouva markiisitar, en tiedä, mikä oikeuttaa Teitä
tekemään sellaisen kysymyksen.

-- Teidän poissaolonne oikeuttaisi Teitä minulta kysymään, miksi
teidän läsnäolonne oikeuttaa minua kysymään teiltä!

("Mikä kahdenpuhelu: charmanttia!" Heikko kättentaputus! --)

Anatole tekee kulmaviivan brysseliläiseen mattoon, asettaa nenälle
kakkulansa, ruoskii sohvaa putkellaan ja sanoo seisten selin
markiisittareen:

-- Sentähden, että minä rakastan teitä! Markiisitar kääntää hänelle
selkänsä ja surauttaa laahustimen jalkojensa ympäri, sitte kääntää
hän päätään ruumiin pysyessä liikkumattomana, asettaa kasvot selälle,
leuka puristettuna yli selkärangan ja sanoo sfinksintapaisella
hymyllä:

-- Tänään on kaunis ilma.

Anatole purskahtaa hermostuttavaan nauruun ja ottaa taasen esille
sikarettikoneen. Markiisitar kietoo laahustimen ja menee, hän
pysähtyy keskelle mattoa ja avaa suunsa ikäänkuin hän aikoisi sanoa
jotakin, muttei sano mitään vaan menee.

Raikkaat kätten taputukset kutsuvat hänet heti näyttämölle
vastaanottamaan yleisön suosionosotukset. Herttua seisoo yleisön
takana astuakseen ensikerran syksyllä esille lysekiililäisen
raivonsa jälkeen, hän kiehuu raivoissaan. Hän antaa näyttämön
olla hetken tyhjänä jotta se tuulettuisi markiisittaren hyväksi
kaikuvista kättentaputuksista ja hän antaa Anatolenkin seistä siinä
epätoivoissaan. Nyt kun katsomo on käynyt kuolonhiljaiseksi ja kun
alkaa kuulua hiljainen kuiskutus, "nyt hän tulee", astuu herttua
esille hitaasti, ohimennen, välinpitämättömästi. Näyttää siltä,
ikäänkuin hän todellakin olisi ollut sairas, mutta ei Lysekilissä
vaan Venedigissä, hänen kasvonsa ilmaisevat sanomattomia kärsimyksiä,
ikäänkuin hän olisi elänyt talven paloavannossa.

Kaikuva kättentaputus tervehtii häntä, mutta hän ei ensialuksi
kuule sitä, hänen silmänsä katsovat sanoin selittämättömään
kaukaisuuteen. Vihdoin hän herää, katselee hämmästyneenä ympärilleen:
"mitä tämä merkitsee?" Sellaista ei hän koskaan ollut odottanut.
Heikko tuntemisen hymy liitää hänen kalpeilla huulillaan, hän tulee
liikutetuksi, kulkee kuiskaajan luukulle ja kumartaa käsi sydämellä.

Melu lakkaa ja Anatole, joka on kärsinyt helvetin tuskia turhaan
yrittäessään keskeyttää kättentaputuksia, iskee nyt sanottavallaan:

-- Jean! Sinäkö siinä todellakin olet, vanha kunnon ystävä! Mikä
onnen sattuma on meidät yhteen vienyt?

Jean syleilee Anatolea syvästi liikutettuna ja sanoo häntä vanhaksi
veikokseen. Anatole huomaa hänen olevan onnettoman näköisen, pyytää
istumaan ja kertomaan.

Jean istautuu ja vaipuu olkapäihinsä saakka nojatuoliin: Anatole
tarjoo hänelle sikaretin, josta hän ystävällisesti kieltäytyy,
sitte alkaa hän kertoa. Håkan Olsson nukahtaa ja herää parahiksi
kuullakseen lopun. Jean on perikadon partaalla, niin että hänellä on
vain 6,000 frangin korot, eikä tiedä, mitä hän enään tekisi elämässä,
mikä on ryöstänyt häneltä kaikki hänen haaveluulonsa.

Anatole kehottaa häntä hakemaan ministerin paikkaa Neapelissa, mutta
Jean on liian ylväs työtä tehdäkseen.

-- Ja nyt sinä aijot ampua itsesi, sanoo Anatole.

-- Minä pitäisin sitä pyhänä velvollisuutena sukuani kohtaan, jonka
nimeä minulla on kunnia kantaa, mutta minä en voi nykyään sitä enään
tehdä, sillä -- -- -- minä -- -- -- rakastan. (Hän nousee ja asettuu
seisomaan lieden viereen).

-- Rakastatko sinä? Ja ketä?

-- Markiisitar de Carambolea.

-- Markiisitar de Caramboleako?

Anatole lentää pystyyn ja polkee mattoa kiiltonahkakengillään.

Jean antaa pään vaipua solisluiden väliin, nostaa vasenta etujalkaa,
lyö heikosti kerran lattiaan ja kuiskaa tuskin kuuluvasti:

-- Tjaa!

Sitte huomaa hän Anatolen liikutuksen, hän nostaa taas päänsä
hitaasti olkapäille, pyöristelee silmiään molempien etu-alojen
välille ja huudahtaa:

-- Mikä sinua vaivaa? Mielesi on liikutuksissa?

-- Ei mitään! Ei mitään! Pyörtymyskohtaus; kyllä se pian ohi menee!

Jean syöksähtää esille, tarttuu Anatolen olkapäihin, katselee häntä
suoraan silmiin ja huudahtaa:

-- Sinä rakastat markiisitarta!

Anatole pujotteleikse hänen syleilystään, poimii sikarettikoneen,
putken ja hatun, syöksyy juosten raolla olevasta ovesta ja huutaa:

-- Minä rakastan häntä!

Mutta Jean on huomannut ilkeän juonen ja tahtoo ennättää ennen
kättentaputuksien kilpailussa, heittäytyy takaperin matolle niin,
että pää työntyy resooria vasten.

Esirippu lankee. Jean huudetaan näyttämölle ja saa kukkavihon, mutta
Anatole ei uskalla mennä näyttämölle.

Toisessa näytöksessä ovat koko kansallisteatterin oppilaskoulu ja
näytelmätaiteelliset jäsenet, joilla on palkkaa alle 200 kruunun,
kokoontuneina markiisittaren luona suunnattoman suuren piljaartin
ympärille. Teetä ja sampanjaa tarjottaessa punoutuu seuraava, henkevä
kahdenpuhelu:

-- Guerre!

-- Carambolage!

-- Pott!

-- Markööri!

-- Köö!

-- Milieu!

-- Taashi!

-- Cinque!

-- Huit!

-- Dix!

Tämä on johdantokohtauksena piakkoin tapahtuvaan isoon
loppuselkkaukseen. Oppilaskoulu poistuu ja markiisitar tulee Jeanin
seuraamana.

-- Minä olen teille velkaa tunnustuksen, rouva markiisitar.

-- Te ette ole minulle mitään velkaa.

-- Minä rakastan teitä.

-- Entä sitten?

-- Te rakastatte Anatolea.

-- Entä sitten?

-- Minä olen mennyt mies.

-- Entä sitten?

-- Minä ammun hänet.

-- Sitä ette tee!

-- Miksen?

-- Siksi, että rakastatte minua.

Markiisitar on vetäytynyt alas vasenta etu-alaa kohden, hän viskaa
vasemmalla pohkeellaan laahustimen kulissien väliin, lankee
polvilleen ja sulkee sormensa ristiin.

-- Te ette tapa häntä, kun minä pyydän teitä, eikö totta?

-- Minä tapan hänet!

Jean alkaa nyt kulkea takaperin uunia kohden ja markiisitar ryömii
eteenpäin polvillaan seuraavan vuoropuhelun aikana:

-- Ei!

-- Kyllä!

-- Ei!

-- Kyllä!

-- Ei!

-- Kyllä!

Nyt on menty täyttä vauhtia ja nyt täytyy kääntyä. Jean asettaa
vasemmalla jalallaan laahustimen paikalleen ja kulkee takaperin alas
vasemmalle etu-alalle markiisittaren ryömiessä hänen jälessään;
Kohtaus on mitä jännittävin, sillä saattaa joka hetki odottaa hameen
repeytyvän vyötäreiden kohdalta ja irtaantuvan, mutta kaikki käy
hyvin kunnes Jean syöksyy ulos ovesta. Silloin markiisitar päästää
intiaanihuudon ja ryömii pitkin pöytiä ja tuoleja kunnes lopen
väsyneenä heittäytyy suulleen ja korolla tunnustelee, onko laahustin
hyvässä asennossa.

Anatole syöksyy huoneeseen.

-- Missä on se katala!

Markiisitar toipuu närkästyksestään, ettei saanut osakseen
kättentaputuksia, ja vastaa terävästi:

-- En minä tiedä!

-- Te valehtelette, Cocotte! Hän oli juuri täällä! Haa, minä huomaan,
että te salaatte jotakin minulta ja minä vannon, että teillä on hänen
kirjeensä povellanne. Antakaa se tänne!

-- Ei minulla ole kirjettä!

-- Antakaa se tänne!

Anatole repii rikki hänen hameenvyötärönsä ja saa kirjeen käsiinsä.

-- Haa, katala!

Mutta markiisitar syöksyy hänen kimppuunsa ja ottaa kirjeen takaisin.
Nyt alkaa hyvin jännittävä kohtaus. Anatole ryntää markiisittaren
kimppuun, työntää hänet takaperin sohvalle ja asettaa polvensa hänen
rinnalleen. Markiisitar potkii häntä vatsaan, päästäen tukahutettuja
tuskan huutoja ja vie salaa kirjeen suuhunsa. Markiisitar puree hänen
sormiansa ja sylkee hänen kasvoihinsa. Anatole lyö häntä kasvoihin
ja sanoo häntä cochonneksi. Markiisitar selittää nielleensä kirjeen,
jonka jälkeen Anatole pyörittelee itselleen sikaretin ja menee.

Esirippu!

Sisäänhuutoja.

Hän menee alas ravintolakellariin ja tapaa muita valtiopäivämiehiä,
etevät taiteilijat kansallisteatterista ovat kutsuneet
heidät illallisille. Håkan Olsson on myös kutsuttu, sillä
kansallisnäyttelijät pitävät kaikista valtiopäivämiehistä. Hän menee
sentähden näytännön loputtua noutamaan naisensa ja vie ne kotiin ja
saa tietää, että he ovat olleet hyvin onnellisia ja että kääntäjä on
kaksi kertaa tullut esiinhuudetuksi.

Nordissa oli toimeenpantu pienet, huikeat illalliset ja sekä
Jean että Anatole olivat isäntinä. Håkan Olsson oli rehellisesti
maksanut pilettinsä eikä ymmärtänyt, että velvollisuus oli kiittää
kansallisnäyttelijoitä siitä, että ne hyvänluontoisesti palvelivat.
Tämä ei lainkaan näkynyt vaikuttavan heidän luonteisiinsa, sillä he
olivat hyvin hilpeällä tuulella. Jean kävi heti Olssonin kimppuun ja
otti hänet _syliinsä_.

-- No, oliko setä tänä iltana meihin tyytyväinen? Jean nimittäin
ei koskaan ollut nähnyt talonpoikaa paitsi kuninkaallisissa
kansallishuvitilaisuuksissa ja luuli sentähden, että heitä kaikkia
sanottiin sediksi.

-- Kyllä minä olin hyvin tyytyväinen iltaani, ja minä huomaan nyt,
että näytelmistä voi oppia yhtä ja toista, jota ei ennen ole tietänyt.

-- No kas vaan! Setä siis tunnustaa niiden olevan sivistävää huvia?

-- Niinpä niin, minun täytyy sanoa, etten koskaan ole
tuntenut itseäni niin sivistyneeksi kuin tänä iltana ja tämä
kansallisnäytteleminen on siunattu asia. Se on totta se.

-- Hän lausuu sanansa hiukan tyhmästi, kuiskasi Anatole, mutta hän on
luotettava.

-- Mikä oli sen nimi, joka sai rouvan kumoon sohvalle? kysyi Håkan
Olsson.

Anatole hämmästyi.

-- Minähän näyttelin sitä osaa, sanoi hän loukkaantuneena.

-- Häh, vai näyttelijäkö? Näyttelijä näytteli oikein rennosti.

-- Eikö valtiopäivämiehellä ollut ohjelmaa, kysyi Jean.

-- Ei ollut, minä en koskaan käytä ohjelmaa, sillä minä menen
teatteriin katsomaan kappaletta enkä näyttelijöitä.

-- Ei näyttelijättäriäkään? ehätti Anatole pisteliäästi.

-- En niitäkään. Minä tahdon aina ajatella ketä ne esittävät, enkä
ketä he ovat.

-- Sitä ja tätä, jonnin joutavata joukkoa! kuiskasi Jean ja Anatole
myönsi.

Illallisen jälkeen piti Jean loistavan puheen, mainiten Kustaa
kolmannen luomia pyhäkköjä, häväisijöitä ja häpeäpilkkuja.

Håkan Olsson vastasi:

-- Hän ei mielellään käynyt oopperassa, sillä hän ei ymmärtänyt
ulkomaalaisia kieliä; (Hyvä!) hän ei äänestäisi kahta äyriäkään
kansallisoopperan hyväksi, sillä sellaista ei ollut olemassa ja
ulkomaalaista saattoivat hoitaa samat soittoniekat ilman, että
he olivat kansallismusikanttia, (Hyvä!) mutta dramaattista hän
tahtoi puoltaa. Hän, joka vietti hiljaista, erillään olevaa elämää
maaseudulla eikä koskaan päässyt tilaisuuteen seurustella hienoston
keskuudessa, hänellä oli paljon enemmän opittavaa kansallisnäytännön
kappaleen katselemisesta, sillä hän sai sen kautta nähdä ja kokea,
kuinka hienot ihmiset elivät ja ajattelivat elämänsä. Teatteri, hyvät
herrat, on sivistyslaitos, se on ase, joka on hyvin vaarallinen,
eikä sitä sentähden pidä jättää sivistymättömien ihmisten käsiin
niin, ettei se kääntyisi hallitusta vastaan. Hyvät herrat, te olette
kestinneet niin runsaasti, että luulen sanoneeni ajatukseni hiukan
epäselvästi, mutta joka tapauksessa se oli hyvää tarkottava. Mitä
tulee Kustaa kolmannen luomaan, niin en luule sen olevan minäkään
esteenä käymästä oopperan kimppuun, joka nielee kaikki, minkä
dramaattinen ansaitsee, (Hyvä!) sillä me olemme ennen käyneet erään
Kustaa kolmannen luoman kimppuun.

-- Mihinkä niin?

-- Kustaa neljäs Adolfiin! (Kätten taputuksia) enkä luule sentähden
saaneemme mitään häpeäpilkkuja. Maljanne, hyvät herrat!

Hurraa-huutoja! Håkan Olssonia nostetaan ja kannetaan tuolissa.

-- Hän ei ole niin tuhma, kuin päältä näyttää, sanoi Jean.

-- Hänellä on repo mielessä, sanoi Anatole, kun he lähtivät juhlasta.



VIHITTYNÄ JA VIHKIMÄTTÄ


Raastuvanoikeuden notario oli eräänä kauniina kevätiltana kävelyllä
Humlegårdenissa. Hän kuuli laulua ja soittoa Rotundasta ja näki valon
tulvehtivan isoista akkunoista valaen valoaan äsken puhjenneiden
lehmusten varjoihin.

Hän meni sinne ja istautui yksinäisen pöydän ääreen lähelle lavaa ja
tilasi totia.

Ensin lauloi muuan ilveniekka surullisen laulun "Kuolleesta rotasta."
Sitte astui lavalle ruusunpunaiseen lenninkiin puettu nuori tyttö
ja lauloi: "Og intet aer saa deilig som en maanskinstur." Hänen
katsantonsa oli suhteellisesti viaton ja omisti laulun viattomalle
notariollemme. Sellaisesta suosiosta mielissään alkoi hän hieroa
sopimuksia, mitkä alkoivat sillä, että hän tarjosi pullon oikeata
liljeholmilaista ja ne päättyivät kahdella kalustetulla huoneella
kyökkineen ja tarpeellisine mukavuuksineen Ladugårdslandetilla. Tämän
teoksen suunnitelmaan eivät kuulu nuoren miehen tunteiden tutkiminen
yhtä vähän kuin huonekalujen tai tarpeellisten ulkohuoneiden
kuvaaminenkaan.

Joka tapauksessa, he olivat hyviä ystäviä.

Mutta ajan sosialististen tarkoitusperien tartuttamana ja
kaivaten aina saavansa nähdä onnensa silmiensä edessä, päätti
notario itse muuttaa huoneustoon sekä asettaa ystävättärensä
taloudenhoitajattareksi, johon tämä mielellään suostui.

Mutta nuorella miehellä oli perhe; se tahtoo sanoa hänen perheensä
piti häntä jäsenenään ja koska arveltiin hänen loukanneen yleistä
siveyttä ja siten langettaneen varjon perhearvolle, kutsuivat hänet
hänen vanhempansa ja siskonsa kuulemaan varoitusta. Koska hän piti
itseään liian vanhana kuunnellakseen sellaista loppuun, katkesivat
sovinnonhieronnat ja kanssakäynti.

Tämä kiinnitti hänet yhä enemmän hänen omaan kotiinsa, ja hänestä
tuli hyvin kotoarakastava avio -- anteeksi epäaviomies. He olivat
onnellisia, sillä he pitivät toisistansa, eivätkä mitkään siteet
painaneet heitä. He elivät hilpeässä levottomuudessa peläten
kadottavansa toisensa ja he tekivät sentähden kaikki saadakseen
omistaa toisensa. He kaksi olivat yksi, mutta jotain heidän
elämästään puuttui: seuranpitoa. Yhteiskunta ei huolinut heistä, eikä
notario ottanut vastaan mitään vieraskutsuja suuresta maailmasta.

Oli jouluaaton päivä, ankara päivä perheiselle miehelle. Notario
joi aamukahviaan saadessaan kirjeen. Kirje tuli eräältä sisarelta,
joka sydäntäsärkevällä tavalla pyysi häntä kotiin jouluillaksi.
Hänen vanhat tunnelmakielensä alkoivat värähdellä ja hän oli pahalla
päällä. Antaisiko hän hänen, ystävättärensä, vaimonsa istua yksin
kotosalla sellaisena iltana? Ei? Täytyisikö hänen paikkansa kotoisen
joulupöydän ääressä olla tyhjänä, paikkansa, josta hän ei koskaan
ollut poikennut? Hm! Sellainen oli asiain tila mennessään virastoonsa.

Aamiaisen aikaan tuli eräs toveri hänen luoksensa ja kysyi niin
varovasti kuin suinkin:

-- Vietätkö sinä jouluiltasi perheessä?

Notario lensi punaiseksi. Aavistaisiko hän? Vai mitä hän tarkoitti?

Toinen huomasi astuneensa liikavarpaalle, sentähden hän jatkoi
vastausta odottamatta.

-- Niin, näetkös, jos olet yksin, niin arvelin sinun tahtovan tehdä
minulle, hm, meille seuraa. Tiedät ehkä, hm, minulla on pieni suhde,
hm, kiltti ja kelpo tyttö, näetkös.

Tuo kuulosti hyvältä, ja notario oli suostuvainen ehdotukseen
siinä tapauksessa, että he molemmat saisivat tulla. Tietysti he
saivat tulla, ja sillä oli joulu-iltakysymys sekä seurustelukysymys
ratkaistu.

He tapasivat toisensa kello kuuden aikaan, ja "ukot" istuivat kuin
pashat juoden portviiniä sillä aikaa kuin rouvat puuhasivat kyökissä.

Ja sitte he kaikki neljä olivat avuliaana toisillensa pöydän
kattamisessa: ja ukot löivät auki pöytäpuoliskot sekä ryömivät
permannolla sovittaen kiilaa ja pienaa, ja rouvat olivat niin
herttaisen hyviä ystäviä, ja heitä yhdisti yhteinen erittäin näkyvä
side, minkä suuri nimi on: maailman tuomio. Ja he kunnioittivat
toisiansa, he olivat hienotunteisia ja osaaottavia kuten sellaiset
ihmiset saattavat olla. Ja he välttivät tuota salakahmaista
lörpöttelyä, millä aviolliset huvitteleivat, silloin kun eivät lapset
ole kuulemassa, ikäänkuin he tahtoisivat sanoa: nyt meillä on oikeus.

Torttua syödessä puhui notario omalle kodille, jonne me pakenemme
maailmasta ja ihmisten parista ja jossa me vietämme paraimpia
hetkiämme todellisten ystäviemme keskuudessa.

Silloin Marie-Louise purskahti itkuun ja kun hän kysyi, oliko hän
pahoilla mielin, eikö hän ollut onnellinen, vastasi toinen nyyhkien
kyllä huomaavansa, että mies kaipasi siskojaan ja äitiään.

Hän vastasi, ettei hän ollenkaan kaivannut heitä ja että Marie-Louise
varmaan toivoisi ne hyvin kauvas tultuaan niiden läheisyyteen.

-- Niin, mutta mikseivät he voineet mennä naimisiin?

-- Niin, mutta ei oikein!

-- Papin kautta? Hän ei uskonut pappien olevan muuta kuin
tutkinnonsuorittaneita ylioppilaita ja että niiden loihtusanat eivät
olleet muuta kuin jumalaistarustoa.

Sitä Marie ei käsittänyt, mutta ei ollut oikein hyvä niinkuin asia
nyt oli, sen hän tiesi, ja talon väki osoitti häntä sormellaan.

-- Osoittakoot vaan sormellaan!

Puheeseen puuttui Sophie ja sanoi kyllä huomaavansa, etteivät he muka
olleet kyllin hienoja heidän sukulaistensa mielestä, mutta siitä
hän ei ollenkaan sanonut välittävänsä. Kukin paikallaan, itsekseen,
tyytyen siihen.

Kuitenkin oli päästy seurustelemaan ja sovussa elettiin, mikä
perheiden kesken on harvinaista. Oli aina olemassa tuo side ja
toiselta puolen oltiin vapaita eräästä toisesta siteestä. Ja
aviopuolisot olivat aina ikäänkuin toisiinsa rakastuneita, ilman että
heillä olisi ollut mitään aviollisia pahoja tapoja kuten epäkohtelias
kohtelu tai sen semmoista.

Mutta muutamien vuosien kuluttua siunattiin notarion yhdyselämä
pojalla. Sen kautta kohosi hänen rakastajattarensa hänen lapsiensa
äidin arvoon, ja kaikki entinen oli unohdettu. Vastasyntyneen
tuottamien kärsimyksien ja huolien kautta oli hän luopunut vanhoista,
itsekkäistä tavoista aina olla miellyttävä sekä yksin saavuttaa
miehen rakkaus.

Hän alkoi nyt kohdella hiukan ylimielisesti ystävätärtä ja sai
suuremman varmuuden seurustellessaan miehensä kanssa.

Eräänä päivänä tuli tämä ilosta säteillen kotiin ja ilmoitti
suuren uutisen. Hän oli kohdannut vanhemman sisarensa kadulla ja
sisar tietysti tiesi koko asian. Hän oli niin utelias näkemään
veljenpoikaansa ja tahtoi vihdoinkin tulla vieraisille.

Marie-Louise alkoi siivota huoneita ja notarion täytyi lopulta
hankkia hänelle uusi lenninki. Ja sitte alkoi hän odottaa kahdeksan
päivää. Ikkunauutimet pestiin, kaakeliuunien messinkiluukut
kiilloitettiin kirkkaiksi, huonekaluja harjattiin, sillä hänen
sisarensa piti nähdä, että hänen veljensä oli joutunut järjestystä
rakastavalle ihmiselle.

Ja sitte keitettiin kahvia kello yhdeksitoista päivällä, jolloin
sisaren piti tulla.

Sisar tuli suorana kuin puikko, ja ojensi käden jäykän kuin
pesulaudan. Hän tarkasti makuuhuoneen huonekalustoa, eikä katsellut
kälyään silmiin. Mutta vastasyntynyt kiinnitti hiukan hänen mieltänsä
ja sitten hän meni.

Mutta Marie-Louise oli silmin mittaillut hänen päällystakkiaan,
oli tarkastellut hänen leninkikangastaan sekä oli saanut aiheen
hänen hiustenlaitteestaan. Hän ei suuresti odottanutkaan mitään
sydämmellisyyttä. Ensi aluksi tyytyi hän vieraissakäyntiin ja pian
tiettiin kälyn käyneen talossa.

Mutta lapsi kasvoi ja sitä seurasi tyttö. Nyt alkoi Marie-Louise
hellästi huolehtia lapsen tulevaisuuden johdosta, ja joka päivä
vakuutettiin notariolle, ettei mikään muu kuin vihkiminen voinut
heitä pelastaa.

Siihen tulivat lisäksi sisaren vihjaukset, että sovinto vanhusten
kanssa luultavasti kävisi päinsä, jos notario onnellisesti olisi
naimisissa.

Kahden vuoden, öitten ja päivien kamppailujen jälkeen ajatellen
lapsensa tulevaisuutta päätti hän vihdoin antaa jumalaistarullisten
juhlamenojen mennä täytäntöön.

Mutta kenen hän kutsuisi häihin. Marie-Louise tahtoi vihkimistä
kirkossa. Mutta silloin ei Sophie voinut olla mukana. Ei se
varmaankaan käynyt päinsä. Marie-Louise osasi jo lausua sanan
tyttö erityisellä siveellisellä äänenpainolla. Notario muistutti,
että Sophie oli ollut hyvä ystävätär, ja sanoi, ettei saa olla
kiittämätön. Marie-Louise muistutti, että lastensa tähden täytyi
uhrata yksityiset myötätuntoisuudet, ja hän pääsi voitolle.

Häät vietettiin. Häät olivat olleet ja menneet. Ei mitään
salaviittauksia vanhempien puolelta. Sophielta herjauskirje ja
täydellinen ero.

Nyt oli Marie-Louise rouvana. Yksin hän oli, enemmän yksin kuin
koskaan ennen. Pettymyksestä katkerana, varmana miehensä suhteen,
joka nyt oli sidottu, alkoi hän anastaa itselleen vapauksia, jotka
kuuluvat naineelle rouvalle. Sen, minkä hän ennen oli saanut hyvästä
tahdosta ilman vastalahjoja, otti hän nyt vastaan velvollisena
verona. Hän vetäytyi nyt varustuksiinsa kunnianimensä: miehensä
lapsien äidin nimen taakse ja sieltä teki hän nyt hyökkäyksiään.
Yksinkertaisena kuten kaikki petetyt, naisten kasvattamat miehet ei
hän sentähden koskaan tullut harkinneeksi mikä pyhyys piili siinä,
että nainen oli _hänen_ lapsiensa äiti. Jonkunhan täytyi sitä olla,
eikä hän käsittänyt, miksi hänen lapsensa olisivat merkillisempiä
kuin muiden lapset tai merkillisempiä kuin hän itse.

Joka tapauksessa tyyntyneenä sen johdosta, että hänen lapsensa
todellakin olivat saaneet laillisen äidin, alkoi hän retkeillä hiukan
poissa kotoaan elääkseen maailmassa, minkä hän oli laiminlyönyt
pelätessään jättävänsä lapset ja vaimon yksin kotiin.

Nämä vapautukset eivät olleet rouvan mieleen, ja koska hänen ei
enään tarvinnut välittää tavoistaan ja koska hän muuten oli suora
luonteeltaan, puhui hän suunsa puhtaaksi.

Mies, joka oli tutkinut kaikkia oikeustieteen mutkitteluja, oli
valmis vastaamaan.

-- Luuletko sinä olevan häveliästä tällä tavalla jättää lapsiesi äiti
oman onnen varaan sillä aikaa kuin sinä istut kapakassa.

-- En luullut sinua minua kaipaavan, eukkoseni, vastasi hän
valmistavasti.

-- Kaipaavan? Niin, silloin, kun herra on juomassa suuhunsa
talousrahoja, niin kaivataan talossa yhtä ja toista.

-- Ensiksi minä en juo, sillä minä syön ruokapalasen ja juon
kahvitilkan, toiseksi en juo suuhuni talousrahoja, sillä sinulla on
ne lukon takana. Minulla nimittäin on muunlaisia rahoja, jotka minä
"juon."

Ikävyydeksi eivät naiset rakasta leikillisyyttä ja leikillä ojennettu
ansa heitettiin hänen oman kaulansa ympäri.

-- Vai niin, sinä siis sentään tunnustat juovasi?

-- Minäkö? En, minä käytin sinun sanojasi leikillä.

-- Vai leikillä. Vai niin, sinä lasket leikkiä vaimosi
kustannuksella. Sitä et ennen tehnyt.

-- Halusithan itse tuota jumalaistarustoa. Miksikä ei nyt ole kuin
oli ennen? Jaa!

-- Tietysti sentähden, että ollaan naimisissa.

-- Osaksi siitä syystä, ja osaksi myös sentähden, että humaltuminen
yleensä haihtuu.

-- Vai niin, se oli sinun puoleltasi vain humaltumista.

-- Ei vain minun puoleltani; sinun puoleltasi myöskin, ja kaikkien
muidenkin puolelta. Katsos, se kestää pitemmän tai vähemmän ajan!

-- Vai niin, miesten rakkaus on vain humalaa.

-- Ei, kaikkien nuorten!

-- Mutta se on kuitenkin humalaa?

-- Niin, niin, niin! Mutta voidaanhan sitä sentään olla ystäviä.

-- Mutta silloin ei pidä mennä naimisiin.

-- Ei, niin minäkin ajattelen.

-- Sinä? Sinähän tahdoit, että me menisimme vihille.

-- Niin, sentähden että sinä niin tahdoit öin päivin kolmen vuoden
aikana.

-- Niin, mutta sinä kuitenkin niin tahdoit!

-- Niin, sentähden että sinä tahdoit. Kiitä minua siitä.

-- Pitääkö minun sinua kiittää siitä, että sinä jätät lapsiesi
äidin yksin sinun lapsiesi kanssa sillä aikaa kuin sinä vetelehdit
kapakoissa.

-- Ei sentähden, vaan sentähden, että minä vihitytin sinut itseeni.

-- Mutta minun täytyy kuitenkin olla kiitollinen?

-- Niin, sinun täytyy olla kiitollinen kuten jokaisen kunniallisen
ihmisen, joka saa tahtonsa perille.

-- Niin, kaunista on olla naimisessa tällä tavalla. Niinkuin mikäkin
lutus ilman että sukulaiset välittävät hänestä tuon taivaallista.

-- Mitä sinulla on minun sukulaisteni kanssa tekemistä. Enhän minä
nainut sinun sukulaisiasi.

-- Sentähden, etteivät ne olleet tarpeeksi hienoja, jumala paratkoon.

-- Mutta minun oli tarpeeksi hienoja sinulle. Jos ne olisivat olleet
suutareita, niin sinä et olisi ollut niin kärkäs?

-- Suutareita? Eivätkö ne muka kelpaa? Eivätkö nekin ole ihmisiä, vai?

-- Minun puolestani kyllä, mutta minä luulen, ettet sinä olisi
juossut heidän kintereillään?

-- Juossut kintereillä? Minä en juokse kenenkään ihmisen kintereillä.

-- No, sillä hyvä.

Mutta sillä ei asia ollut hyvä, eikä se siksi koskaan tullut.
Riippuiko asia vihkimisestä tai jostain muusta, Marie-Louisen
mielestä entinen olo oli kuitenkin parempi; silloin oli enemmän
"lihvattua", kuten hän sanoi.

Mutta notario luuli, ettei se ollut juuri vihkimisen syy, sillä hän
oli huomannut siviiliavioliittojenkin olevan täynnä selkkauksia. Ja
kaikkein pahinta oli tämä: käydessään salaa tervehtimässä vanhaa
toveriaan ja Sophieta, huomasi heidän eräänä kauniina päivänä
"tehneen lopun", eivätkä he olleet vihittyjä eivätkä muutakaan. Niin
ettei asia juuri siitä riippunut.



III.

TÄYSIHOITOLAISET


Hän oli lueskellut jo kolme lukukautta saavuttaaksensa arvosanan,
eikä hän tehnyt tuon taivaallista, niin oli hänen lukukauden
päättyessä täytynyt tunnustaa velkansa. Silloin päätti isä
pelastaakseen poikansa asettaa hänet täysihoitoon asumaan vanhan
rovastinnan kotiin, kalliiksihan se kävisi mutta mitä tekikään
isä _omien_ lastensa hyväksi! Poika oli aina syyttänyt yksinäistä
lukukammiota, seuranpuutetta, kotiperheensä kaipuuta (perheessä oli
neljä sortavaa veljeä ja muutamia kirkuvia sisaruksia, ei hän voinut
muistaa minkä sukupuolisia ja kuinka monta niitä olikaan). Hän oli
nimittäin tullut lapsikamarista Upsalaan. Tosin oli hän kuullut
kymnasion toverien käyvän "paraatilla" tai juovan pienen sekulin
Andalusiskan luona, mutta hän ei ollut sen koommin koskaan ollut
mukana sellaisissa. Ylioppilaskekkereissä oli hän voileipäpöytää
syötäessä tullut tunnottomaksi ensin jouduttuaan huonoihin väleihin
toveriensa kanssa sentähden, ettei hän kuuluisan tarjoilijaneidin
kanssa ollut suvainnut juoda "naisten maljaa", sillä hän oli
idealisti, ja hän oli kyllin tyhmä siitä puhumaan tullessaan
Upsalaan, sillä hän ei tietänyt, että se oli siellä muuttunut
haukkumanimeksi. Poistaakseen tämän lapsikamaritunnustuksen kautta
saamansa tahran, täytyi hänen koettaa mukailla tovereita kaikessa.
Seurauksena siitä oli epäsäännöllinen elämä, mikä päättyi --
täysihoitoon.

Siten joutui hän asumaan ruustinnan perheeseen Fjärdingenissä.

Ero hänen entisen ja nykyisen elämänsä välillä oli suurenmoinen.
Ennen joi hän kello kahdeksan kahvinsa voineen ja leipineen
Novum'issa, nyt saatettiin hän kello yhdeksän mahtavasti katetun
pöydän ääreen, jossa oli viinaa, olutta, lämmintä ruokaa ja
kahvipannu jälkiruokana.

Seurassa oli tusinan verran muita ylioppilaita, keskustelu oli
vilkas, ja koska tavallisesti edellisenä iltana oli hiukan
ryypiskelty, niin ei mikään estänyt ottamasta puoli naukkusta.
Sellaisen voimakkaan aamiaisen jälkeen täytyi tehdä kävelymatka; tämä
ulottui tavallisesti niin kauvas Tukholmantielle, että kello löi jo
neljännestä yli kymmenen kun saavuttiin veräjätuvalle; oli siis liian
myöhäistä enään mennä luennolle!

Sitte meni hän kotiin, poltti kolme piipullista tupakkaa ja yritti
lukea, mutta tunsi itsensä väsyneeksi ja lepäili.

Kuinka olikaan, oli jo päivällinen käsissä.

Päivällisen jälkeen piti elää perhe-elämää kahvin ääressä ruustinnan
huoneissa, missä soitettiin quatremains'ia tai huilu-piano-duettoja.

Ruokakuumeen aikana syntyi pahoja ajatuksia ja joku ehdotti, että
seura juomalla puolen kannua punssia Nordbergissa tekisi lähempää
tuttavuutta. Niin kävi ja tuli ilta, oli syksylukukausi, ja silloin
ovat päivät tavallisesti lyhyitä, ja valoisana vuodenaikana on
yliopisto sulettu opiskelevilta.

Päivä oli kuitenkin pilattu, kukaan ei tullut illaksi kotiin,
kuitenkin luvattiin pyhästi olla toiste tätä tekemättä!

Seuraavana iltapäivänä oli eräs seurasta tenttinyt ja hänen täytyi
saada tarjota puolikannullinen päivällisen jälkeen. Sama syy, sama
vaikutus. Seurauksena tästä oli epäsäännöllinen elintapa ja ankara
katumus, vahvoja päätöksiä olla pistäytymättä kaupungille päivällisen
jälkeen, nyt täytyi lueskella.

Kalliille lupaukselleen uskollisena kulki miehemme huoneeseensa
miettimään miten paljon aikaa hän oli kadottanut supistettujen
aamupäivien tähden, sitä miettiessään vaipui hän syvään uneen.

Hän heräsi ilmeisen virkeänä ja terveenä niin sielultaan kuin
ruumiiltaan -- hirveä keksintö!

Sillä välin alkoi pimetä, hän sytytti ahkeruuden lampun, kääri
yönutun vyötäröilleen, pisti jalat pussiin, pyyhki tomut
kirjoituspöydältään, pani piippuunsa, puhdisti kyntensä ja asettui
hyvän omantunnon tyyneydellä lukemaan Atterbomin Siare och Skalder,
minkä kirjan hänen piti osata tutkinnossa.

Sattumoilta puhalsi pohjoinen tuuli ja ravisti suloisesti vanhaa
puukojua; sanalla sanoen kaikki sopi niin hyvin tekemään aseman
kunnioitusta herättäväksi, eikä hän mistään hinnasta maailmassa olisi
tahtonut tulla häirityksi paitsi siinä tapauksessa, että hänen olisi
täytynyt huutaa "sisään" ja avata ovi hämmästyneelle isälle.

Silloin naputetaan kolme kertaa hänen tuolinsa takaiseen seinään.

"Kuka siellä!"

"Minä! Oletko kotona?"

"Olen, mutta minä luen? Asutko sinä siellä, göteborgilainen?"

"Osaatko sinä pelata viiraa?"

"Totta maar!"

"Tule siis tänne, täällä on vaan itägööttiläinen, joka asuu seinän
takana."

Yhteensovittelu oli tehty -- siksi lukukaudeksi. Siitä syntyi
lukukauden kestävä viira -- muistiinpanoineen ja vähennyksineen.

Sen päivän jälkeen saattoi ruustinna salaisessa ilmotuksessaan isälle
voimakkaalla valalla todistaa, että poika aina pysyi kotosalla
illallisien aikana.

Päivät kuluivat nopeasti, sillä ne lyhenivät yhä, nyt kun oli jälellä
vain aamupäivät, mutta nekin saattoivat juosta mitä viattomimmalla
tavalla. Ruustinna vuokrasi nimittäin ison puurakennuksen, johon hän
oli sijottanut kaksitoista täysihoitolaistaan.

Koska hän piti palveluksessaan ainoastaan kahta palvelustyttöä ja
näiden täytyi avustaa ison aamiaisen tarjoilussa, saattoi tapahtua,
että huoneet jäivät siivoomatta, jos sinne joku aamiaisen jälkeen
palasi. Siivoomista odotellessa istuttiin naapurin luona ja
juteltiin, niinpä niin, pelättiinpä joskus viatonta lautapeliäkin.
Kuinka olikaan, aikaa ei riittänyt lukemiseen vaikka hän asuikin
perheessä ja vaikka häntä ei koskaan nähty ravintoloissa, siitä
syystä sai hän ansaitsemattoman kunnian päästä ahkeran miehen
kirjoihin. -- "Mitähän hän tekeekään siellä Fjärdingenissä, koska
häntä ei koskaan enään näy täällä virran puolella?", sanoi joku. "Hän
on sulkeutunut huoneeseensa ja ahkeroi."

Siten nimittäin saattoi ilman ansioita saavuttaa niin hyvän kuin
pahankin maineen.

Joskin hyvinvointi, pakina, soitto, kortinpelaaminen perheen
pyhän vaipan varjossa oli uhannut saattaa hänen nimensä isoon
jäännösluetteloon, niin jälellä oli vielä pahin seikka.

Illallista syötiin kotona yhä harvemmin, riippuiko tämä sitten
nuorten herrojen kyllästymisestä alituisesti uudistuvaan ruokaan
vaiko taipumuksesta ulkoelämään ja pelko soittoiltaman tähden, joiden
aikana täytyi seurustella salissa, eikä ilman suurinta varovaisuutta
eikä ilman painavampia syitä voinut poistua.

Suurella taidolla kokoonliitetty perhe-elämä uhkasi hajaantua ja
siihen ilmaantui vielä toinen räikeä epäsointu. Aamiaispöydän ääressä
saattoi hyvänluontoinen ruustinna lempeästi moittien ivata:

"Hyvää päivää, herra A. Kuinka olette nukkuneet?... Kas vaan, herra
B:eetä. Oletteko olleet matkoilla?"

Huoneeseen astuu kalpea olento väsyneesti kävellen, himmeästi
katsellen ja koittaa näyttää niin reippaalta kuin mahdollista.

"Olin asioitteni tähden Tukholmassa!"

"Oliko Tukholmassa hauskaa?"

"Olihan siellä!"

Hän loi katseensa maahan seuran tirskuessa.

"Tarjotkaa herra C:lle silliä; gööteborgilaisilla oli eilen sitsi.
Herrat olivat kai göteborgilaisen osakunnan talolla?"

"Minä istuin yksin kotona pastorin seurassa (vanhin täysihoitolainen,
pappi, joka luki pastoraalia) ja poikien kanssa (nuorimmat kävivät
koulua)."

Oli jotain liikuttavaa vanhuksen tavassa sanoa katkeruuksia; hän oli
lempeä nainen, sillä hän oli kokenut paljon.

Siitä syntyi hämmennys ja tietysti oli ikävää; tosin kokoonnuttiin
taas illalla kuuntelemaan haparoivia sonaatteja, peukaloita
pyöriteltiin ja käännettiin vanhaa valokuvausalbumia kannesta
kanteen; kaikki tahtoivat tuon hyvän eukon tähden pysytellä
paikoillaan niin kauvan kuin mahdollista eikä kellään ollut rohkeutta
eikä sydäntä lähteä tiehensä, niin että ensi kerran eläissään täytyi
hänen ottaa ensi askel ja sanoa hyvää yötä.

Sinä yönä syntyi vanhuksen aivoissa hornasta kotoisin oleva ajatus,
ettei nuorten miesten ollut hyvä olla yksinänsä -- ja hän ilmoitti
sanomalehdissä.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää viimeisen ikävän illan jälkeen oli pienessä
yhteiskunnassa tapahtunut vallankumous. Kaikki saapuivat
säännöllisesti aamiaiselle parhaimpiin vaatteisiinsa puettuina,
parrat sievästi ajettuina, hiukset huolellisesti kammattuina;
keskusteltiin mutta ei väitetty kuten ennen neljänkyynärän pituisen
pöydän yli; ei nyt rymytty vaan puhuttiin puolikovalla äänellä ja
yritettiin sanoa nerokkaita asioita ja koitettiin siten saada huomio
puoleenvedetyksi enemmän lausutun sanan etevyyden kuin äänen voiman
kautta; oltiin ujoja, kilpailtiin ylenmäärin kohteliaisuuksissa,
oltiin luonnottomia, teeskenteleviä, tyhmiä -- pöydän ääressä istui
kaksi tyttöä. Ja kunnon ruustinna oli onnellinen.

Illallisen jälkeen ei puuttunut seurasta ketään eikä sen jälkeenkään!

Mutta sitte neuvoteltiin aamun koittoon saakka, mitenkä nuoria naisia
huvitettaisiin. Oli työskenneltävä osastottain. Osasto A. panisi
toimeen mäenlaskun, B. kirjottaisi näytelmäkappaleen ja toimittaisi
seuranäytännön hyviksi ajoiksi ruustinnan lukukausitanssiaisia varten
j.n.e. Kaikki olivat kadottaneet järkensä paitsi pastori.

       *       *       *       *       *

Oli päästy marraskuun alkupäiviin. Lukukautta pidettiin tyhjiin
rauenneena. Viirapeliseura hajosi! Harjoteltiin kappaleita, elettiin
humussa ja sumussa, kerrottiin toinen toisille salaisia tunnustuksia,
ja vihdoin huomasi sankarimme kauhukseen, että hän oli rakastunut.

Hän ei kestänyt epätoivoansa, vaan hänen täytyi avata sydämmensä
porstuasta oikealla asuvalle toverilleen.

Tämä kuunteli hänen tunnustustansa huulilla kummallinen hymy,
välinpitämättömänä, säälivänä. Vihdoin hän kysyi:

"Kehenkä?"

"Vaaleaveriseen!"

"Samaan minäkin."

He surkuttelivat toisiansa ja he lohduttivat toisiansa ja he
päättivät työllä ja ahkeruudella tukahuttaa hivuttavan tuskan, niin,
hän tahtoi nyt heti mennä luennolle, mutta hän menisi ensin hakemaan
luentovihkonsa, jonka hän oli unohtanut vierashuoneeseen. Turhaan
toveri koetti häntä estää tästä järjettömästä yrityksestä.

Vapisevin askelin kulki hän kerrokseen, seisahtui vierashuoneen
ulkopuolelle, naputti ja hän alkoi kysyä, uskaltaisiko hän häiritä
naisia.

Viisi miehen ääntä vastasi yhtä aikaa:

"Sisään!"

Lattialla oli ompeluspuut, niiden ympärillä istui viisi toveria
neuloen seinäverhon pohjaa, vieressä ruustinna tyttöineen, he kerivät
silkkiä.

Kolmena iltana perätysten liikuskeli hän ulkosalla ja hurjasteli;
neljäntenä iltana tuli hän kotiin kantaen Laterna Magicaa, jonka hän
oli ostanut Rosenbergista. Illallisen jälkeen toimitti hän näytännön,
mutta se otettiin vastaan hyvin kylmästi ja arvostelevasta, iltoina
sitä ennen oli jo nähty _kaksi_ samallaista näytäntöä!

Sillä aikaa kuin hän mietti ja murehti, toimi viisi.

Mutta hän oli kekseliäs. Hän tiesi ruustinnan menevän torille joka
aamu kello 8. Hän epäili tyttöjen olevan seurassa saadakseen oppia.
Mikä esti häntä menemästä samaa tietä. Ei mikään.

Hän asettuu portille ja vartioi. Aivan oikein, sieltä tulevat
ruustinna ja tytöt kolmen toverin seuraamina, toiset olivat maanneet
liian myöhään.

"Kas vaan, siinähän on herra... niin aikaisin liikkeellä!"

Hänen aikeittensa perille oli päästy! Nyt oli jälellä vain paras
valtti. Hän pyysi ruustinnan ja tytöt osakuntansa tanssiaisiin,
sinne ei päästetty muukalaisia. Nyt oli hänellä tyttö ansassa, ja
toverit, ei hän niiden lukua tuntenut, kävelivät ulkona kadulla ja
kurkistelivat valaistuihin ikkunoihin. Tämä oli suloista. Ilosta
lähtee hän juhlapäivälliselle, juo liian paljon viiniä ja saapuu
liian myöhään tanssiaisiin! Voiton varmuudessa oli hän unohtanut
pyytää tanssivuoroa. Seuraus: mitään tanssivuoroa ei ollut jälellä
häntä varten, naiset olivat loukkaantuneita ja hänen täytyi lähteä
ennen illallista!

Viisi toveria oli aivan oikein vartioinut ulkopuolella, he tarjosivat
hänelle hyväntahtoisesti käsivartensa, mutta hän hylkäsi tarjoumuksen
ja lähti kävelylle epätoivoisena, mielessä kuolemanaatoksia. Hän
kulki kirkkomaalle, käveli kiviaidalla Fjärdingstullista johtavaa
tietä pitkin ilman, että hänen onnistui taittaa niskansa, hän tutki
Rakkarinokan alapuolella sijaitsevia ojia, kunnes hän kadotti
muistinsa ja heräsi -- lauluun.

Hän makasi lumikinoksessa asuntonsa ulkopuolella; valo heijasti
naisten akkunoista ja hänen vierellänsä seisoi viisi toveria laulaen
serenaadilauluja.

       *       *       *       *       *

Joulukuun alkupäivinä sai poika isältään käskyn kirjottautua
kenraalitullivirastoon.

Neljätoista päivää ennen joulua kosi pastori ja sai rukkaset!

Ja ne viisi, ne jatkoivat.



MYYRÄ


Kulumassa on jo hänen kahdestoista lukukautensa, hän lueskelee
vielä saadakseen oppiarvon, ei hän ole juuri laiska ollut, mutta
hän on niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan tule pitäneeksi itseänsä
esillä. Hän on nähnyt nuorempien toverien sivuuttavan itsensä, mutta
sen sijaan, että se olisi kannustanut, on hän malttanut mielensä.
Hän pitää itseänsä upsalalaisena, eikä hänellä ole kiirettä niin
kauvan kuin isä nurkumatta lähettää hänelle säästetyistä varoistaan,
sillä kuuden vuoden ajalla ovat rahat alenneet arvossa. Hänen
onnettomuutensa syynä on hänen aineen valintansa, sillä hän kuuluu
siihen joukkueeseen, joka rupesi tutkimaan estetiikkaa, koska se oli
uudenaikaista, ja hänen kerrotaan kirjoittaneen runojakin, jotka hän
kerran painatti, nykyään hän sen kieltää.

Nyt hän on lihonut, ja lihavuuden mukana katosi kunnianhimo, mutta
hänen täytyy nukkua sitä enemmän. Sentähden hän ei koskaan käy
muilla kuin yhdentoista luennoilla pikku Gustavianumissa, sillä
isossa Gustavianumissa on vetoa; ja hänen hiuksensa ovat ohentuneet.
Siellä hän saa joskus kuulla palan viisaustiedettä, toisella kertaa
kahdeksannen osan kapittelia Roomalaiskirjeestä, toisinaan pätkän
rakennustaiteen filosofiiaa. Hän istuu aina viimeisellä penkillä
ikkunan vieressä, mistä on laaja näköala pihalle, hän käyttelee aina
linkkuveistä ja on tehnyt syviä tutkimuksia puupiirrostaidossa.
Poistettuaan öljyvärisen pinnan voi hän päättää kuinka monta
lukuvuotta hän on ollut yliopistossa, sillä hän alkoi leikellä
heprealaisia alkukirjaimiaan jo ensi lukukaudella, ja sen jälkeen on
pöytiä maalattu vain kolme kertaa. Hän sanoo laskevansa vuosirenkaita.

Heti lukukauden alussa menee hän osakuntatalolle ja lainaa kirjan,
Nordbergin Carl XII; sitä käyttää hän nukkuessaan päivällisuntaan,
sillä hänen nahkasohvaansa ei ole suotu päänalusinta, ja hän on
tutkinut nahan merkillistä ominaisuutta ensin kylmentää ja sitte
polttaa.

Hän polttelee yhä vielä piippua, mikä tekee oleskelun hänen
huoneessaan epämieluisaksi. Hänen huoneensa on pieni ullakkokamari
Svartbäckenissä, jossa hän on asunut jo ensi alusta; katto on ruskea,
seinäpaperit ovat ruskeita hän on itse "savuttanut" kamarinsa, sanoo
hän mielellään jonkunlaisella ylpeydellä.

Hän syö päivällistä kotona ruokaporttööristä ja aina jonkun
hengenheimolaisen seurassa. Hänellä on aina 25 puolipulloa olutta
oven vieressä, ja jos keskustelu käy vilkkaaksi, jää hän pariksi
tunniksi istumaan pöydän ääreen olutlasineen ja piippuineen; mutta
sitte vetää hän päivällisuniaan kello seitsemään. Silloin menee
hän hämärän tullessa Phoenixiin juomaan lasin totia erään porvarin
kanssa, sillä hän ei pidä ylioppilaista; ne ovat hänestä liian
nuoria ja remuavia. Hän tahtoo istua vaiti ja hiljaa sohvan kulmassa
pyöritellen savurenkaita keskustelun, mieluimmin poliittisen,
liikkuessa tasaisissa kiihkottomissa lauseissa, joiden välimerkkeinä
ovat pienet siemaukset ruskeasta totilasista. Jos hän juo enemmän
kuin neljä totia, tulee hän kaihomieliseksi, kuten hän sanoo, ja
silloin kertoo hän mielellään elämäntarinansa, sitä häpee hän sitten
hirveästi seuraavana päivänä.

Hänen tarinansa oli yksinkertainen ja tavallinen eikä se koskenut
häntä itseään vaan erästä naista.

Hänellä oli mielihalu, mikä myös oli omiaan pitkittämään hänen
oleskeluaan yliopistossa; hän kulki kirjahuutokaupoissa. Ei kirjoja
ostaakseen eikä lukeakseen, vaan kuullakseen tarjouksia. Hän piti
kirjoja kirjapainotuotteina; hän ei koskaan puhunut kirjan tai
tekijän nimestä vaan ainoastaan kirjanpainajan nimestä.

Tänään menee Amund Laurentzonilainen; tahdotteko Ignatius Meurer'in,
niin pitäkää varanne lauvantaina. Olisittepa nähneet sellaista
Petrina'a; tämä Niclas Vankijff on aika lötys.

Porvari sai toisinaan kuulla tällaisia puheita, ja koska porvari oli
sukkela ymmärtämään, levitti hän tuttavilleen sellaisia tietoja, että
esim. kuudennentoista vuosisadan suurin kirjailija Johann Kankel
Visingsborgilainen oli kirjoittanut oppineen teoksen nimeltä Nils
Matson Kiöbing.

Sunnuntaisin söi hän päivällistä porvarinsa luona, jonka
jälkeen he molemmat menivät iltakirkkoon kuuntelemaan jonkun
jumaluusopinkandidaatin saarnaa.

Niin kului hänen elämänsä -- hiljaa ja rauhallisesti, hän ei
kenellekään tehnyt koskaan pahaa, häntä ei koskaan härnäilty, hän oli
hyvä ihminen, hänellä oli kaikki hyvät ominaisuudet, kävi kirkossa,
kirjoitti vanhemmilleen, ei koskaan tehnyt vastaväitteitä, kävi
luennoilla mutta ei suorittanut koskaan tutkintoa.

Hän lähti Upsalasta kahdenkymmenenkuuden vuoden vanhana tuntematta
mitään katkeruutta opettajia tai tovereita kohtaan yhtä
arvossapidettynä ja suosittuna kuin tullessaankin. Sitte antautui hän
virkamieheksi vaihtopankkiin ja osti kirjapainon maaseudulta.



YKSINELÄJÄ


Hän ei etsinyt koskaan ketään, hän ei liikkunut ulkona ja häntä oli
hyvin vaikea saada tavata. Hän asui kirkkomaan vieressä kahdessa
huoneessa ja luultavasti kyökissä, siitä ei koskaan päästy selville.

Hänen eteisensä ovella, mikä oli varustettu himmeäksi hiotulla
lasiruudulla, oli selvän selvä ilmoitus: "Tavataan ainoastaan kl. 7
saakka a.p."

Jos kelloa soitettiin, avautui vallan toinen ovi eteisessä, ja
ilkeämielinen vanhemmanpuoleinen nainen pisti päänsä esille ja kysyi:
"Kuka siellä?" Jollei silloin kohteliaasti vastannut ja ilmoittanut
nimeänsä ja osakuntaansa, sulettiin ovi ijäksi. Jos itsepintaisesti
vaan soitti, vaikeni kello pian itsestään tai jonkun muun kautta.

Jos sitävastoin pääsi sisälle, sai ensiksi nähdä luonnontuotteiden
varaston kasvistoineen, täytettyine lintuineen, hyönteislaatikkoineen
ja kalavesisäiliöineen, sitten tultiin vierashuoneen tapaiseen
lukukammioon, jossa näkyi puolikuntaisen ylellisyyden
jälkiä. Punaisia shakihuonekaluja, koruommeltuja mattoja,
verhoiluompeluksilla varustettuja kuluneita patjoja, seinillä
öljyväritauluja, vieläpä joku flaamilainenkin tunnetulta tekijältä;
kaunis kirjasto, kallis suurennuslasi ja maalaustelineet.

Vaikka vieras olikin vanha koulutoveri, vastaanotti tämä
kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja hänet epäilyn ja
vastenmielisyyden sekaisella kohteliaisuudella.

"Anteeksi että kysyn, mutta onko sinulla kalossia? Saanko vaivata
veljeä kuivaamaan niitä eteisessä, se on vasta pesty ja..."

Se oli aina vasta pesty!

Hän otti esille sikaarilaatikon.

"Kiitos, etkö sinä itse polta?"

"En koskaan."

"Ah! Mutta siinä tapauksessa en minä tahdo turmella sinun
ikkuna-uutimiasi."

"Ei tee mitään, et sinä tänne polttamaan tullut."

"Sinä olet katkera."

"Enpä! Minä muistan, suo anteeksi hyppäykseni, ensimmäisen
lukukauteni. Tunsin itseni kerran yksinäiseksi ja pyysin muutamia
koulutovereita illaksi kotiini juomaan lasin punssia ja polttamaan
sikaarin. Ne tulivat ja polttivat pilalle molemmat huoneeni,
turmelivat skottilaisen mattoni ja rähisivät rappukäytävissä.
Seuraavana päivänä tulivat ne uudestaan ja heillä oli korttipakka
muassaan; tulivat seuraavanakin päivänä, mutta silloin olivat he jo
juoneet loppuun punssin ja polttaneet kaikki sikaarit."

"Olisit ajanut ne pihalle!"

"Ei sitä tarvittu; he eivät koskaan tulleet takaisin."

Vierailu oli aina kankea; hän puhui ainoastaan yhteisistä
opinnoistamme.

Minä tahdoin mielelläni päästä häntä lähemmälle, vaan en onnistunut;
tahdoin tietää hänen elämäntarinansa, mutta hän ei sitä ilmaissut.
Toverit sanoivat, ettei hänellä ollut mitään elämäntarinaa, että hän
oli piintyneen itsekäs ihminen, joka ei koskaan lainannut, ettei
koskaan tietty milloin hän sai vakuutettuja kirjeitä, sillä niistä ei
ollut kartoilla ilmoitusta; että hän eli koroillaan ja oli isätön ja
äiditön, että hän oli inhoittava ihminen.

He nauraa virnistelivat hänelle nähdessään hänen leveäliereisen
hattunsa mäntyjen takaa kruununpuistossa, jossa hän kulki kooten
arachnidejä, he irvistelivät hänelle ikkunasta huomatessaan hänet
kirjoituspöytänsä ääressä suurennuslasin yli kumartuneena, lopulla
he virnuilivat hänelle milloin hän vaan liikkui ulkosalla ja meni
postiin, sillä hänellä oli laaja kirjevaihto, he virnuilivat kuten
virnuillaan niille, joita ei ymmärretä. Hän oli luoksepääsemätön,
salaperäinen, kylmä, kova.

Jos hänelle kertoi kuolintapauksen, sanoi hän: jumalankiitos! Jos
syntyi lapsi: lapsiraukka! ja kihlauksesta: hävytöntä! Hän näki
kaikki suurennuslasin kautta.

Eräänä iltana kuljin minä hänen akkunansa ohi kirkkomaankadulle päin;
rullakartiinit eivät olleet alaslasketut ja lamppu paloi huoneessa
kirkkaasti. Hän seisoi keskellä huonetta ja poltti sikaaria. Hän
poltti, hän, joka ei koskaan polttanut.

Pysähdyin tekemään huomioitani, mikä ei ollut vaikeata, koska mies
asui alimmassa kerroksessa.

Hän näkyi äärettömästi nauttivan sikaarista. Hetken kuluttua
asetti hän sen luotaan ja valmistui levolle. Hän siirsi yöpöydän
päänalasimen viereen, veti kellonsa ja riisui takkinsa. Senjälkeen
kantoi hän esille ison lasikuvun, vesisäiliön ja asetti sen varovasti
pöydälle; koska lamppu seisoi toisella puolella, saatoin minä
selvästi eroittaa vihreät suolavedenlevät, jotka kelluivat mutta
mikään elävä olento ei liikkunut. Hän tuli nyt ulommaisesta huoneesta
kantaen kuollutta, fysioloogiseksi valmisteeksi muutettua sammakkoa.
Minä painoin kasvot ruutuja vastaan.

Nyt otti hän pinsetillä muutamia lihasäikeitä oikeasta reidestä
ja pisti ne veteen; silloin syntyi liikettä levien joukossa,
ruuttananpoikaset ja salamanterit kiitivät nyt toistensa yli ja nyt
pistäytyi esiin Enteromorphapensaan takaa ruusunpunertava sormi,
sitten toinen kunnes kaunis Medusa pyöri esille ja asettui selälleen
makaamaan, aukasi sitten suunsa ja tarttui hennoilla sormillaan vielä
värjötteleviin lihasäikeisiin ja söi ne.

Silloin hymyili kahdenkymmenenneljänvuotias ihmisvihaaja niin
lempeästi, niin lempeästi suojatilleen. Samassa pistäytyi
ilkeämielisen vanhan naisen pää hänen olkansa yli ja nainen asetti
kätensä hänen käsivarrelleen ja nojautui vallan tuttavallisesti yli
lasin katselemaan.

Mikä hän oli miehiään? Taasen arvoituksia.

Nainen katosi; mies paneutui vuoteelleen, makasi hetken nauttien
nähdessään vaiteliaan ystävänsä pyörähdellen liikuskelevan ruokansa
ääressä.

Eräänä pimeänä iltana oli muuan toveri nähnyt hänen lyhty kädessä
hiiviskelevän hautuumaalla. Kuiskailtiin kamalia asioita, minä
puolustin häntä, vaan en itsekään tiennyt mitä minun piti uskoman,
sillä hän oli intomielinen luonnontutkija. Pidin velvollisuutenani
hänen kunniansa tähden kysyä häneltä asian todellista laatua.

Hän suuttui eikä vastannut ollenkaan. Samaan aikaan kierteli toinen
salaperäinen juttu. Nuori, erittäin ahkera ja hyvin opinhaluinen
ylioppilas oli kykenemättä jatkaa opinnoitaan jo hankkiutunut
lähtemään Upsalasta kohti pääkaupungin tuntemattomia kohtaloja.
Eron hetkellä toi postinkuljettaja vakuutetun kirjeen, joka sisälsi
rahasumman ja jossa luvattiin joka kuukausi yhtä paljon niinkauvan
kuin hän opiskeli ja oli ahkera.

Käsiala oli väännelty ja salanimi oli allekirjoituksena. Juttu
kierteli kunnes se vanheni ja onnellinen nuori ylioppilas oli
kirjevaihdossa tuntemattoman kanssa, joka käytti salanimeä a poste
restante.

Minä arvailin erakkoa ja olin kyllin tunketteleva häneltä sitä
uudestaan kysymään. Hän todisti minulle asian mahdottomaksi, sillä
hän ei suinkaan menisi muuttelemaan suuria hallitsevia lakeja,
jotka vuosittain eristävät liian ison ylioppilasluvun, taistelussa
olemassaolon puolesta osoittautuu kuka on soveliain jatkuvaan elämään
luonnon korkeita päämaaleja varten.

"Ja kuka on soveliain?"

"Tietysti voimakkain!"

"Ja toiset?"

"Ne sortukoot."

"Onko tämä päämaali?"

"Voimakkaammat tarvitsevat heidän kuolemaansa olemassaolonsa tähden."

"Hyi sellaisia lakeja!"

"Minä en ole niitä perustanut!"

Siihen asia jäi; minä uskoin häntä.

Eräänä päivänä luettiin sanomista, että hän oli suorittanut
kandidaattitutkinnon. Kukaan ei tiennyt hänen käyneen tutkinnossa.
Heti sen jälkeen hän väitteli saaden korkeat arvosanat ja niin oli
hän kadonnut.

Kolme kuukautta myöhemmin sain minä kirjeen: Aix Bouches du Rhône
Provence. Kirje oli häneltä.

Se henki elämän halua ja rohkeata mieltä. Hän asui rikkaiden
sukulaistensa luona Ranskan kauniimmassa seudussa, kaksi peninkulmaa
Välimerestä sekä julkaisi nyt kihlauksensa oltuaan kihloissa neljä
vuotta. Ja siitä ei tiennyt kukaan!

Hän kirjoitti muun muassa: "Minun puoleltani oli tyhmää olla
salaperäinen pikkukaupungissa! jos minä olisin puhunut enemmän
itsestäni, ei minusta olisi niin paljon puhuttu. Minä muutan
menettelytapaa.

"Päästäkseni olemasta enemmän puheen aineena, paljastan minä yhdellä
kerralla sinulle kaikki elämäni salaisuudet.

"Kukako olen? Ah! Toverit ovat sen niin monta kertaa sanoneet, minä
olen sen itse todistanut, mutta sinä et usko! Sinä etsit aina jotakin
mieltäkiinnittävää! Minä olen, minä minua on pidettykin, vähäpätöinen
henkilö, itsekäs; pelkäsin usein, että minua pidettäisiin nerona
ja silloin rauhani olisi ollut lopussa. Minä suoritin tutkintoni
voidakseni niin pian kuin suinkin vaihtaa Upsalan Provence'en;
luulit minun siten menettelevän tieteen tähden. Tiede oli olemassa
huvikseni, Upsala oli huvikseni, yksinäisyys huvikseni. Sinä luulet
että eletään hyötyä varten; älä sitä luule!

"Mitä tulee nimettömiin rahalähetyksiin, niin olivat ne nimettömiä
sentähden, etten tahtonut lisätä vihamiesteni lukua. Luuletko sinä,
että _hän_ koskaan olisi antanut minulle sen anteeksi, hän, joka ei
voinut minua sietää.

"Minun täytyy sinulle myöskin selittää pari Upsalan historiani tummaa
kohtaa. Kuule siis!

"Minun kirkkomaaretkeni lyhdyn valossa koskivat sievää kastematoa,
jota minä parastaikaa kuvailin Tiedeakatemian katsausta varten.

"Minun tieteellinen (ha! ha! ha!) kateuteni esti minua itseäni
paljastamasta koska olisin joutunut epäluulonalaiseksi
ruumiinryöstöstä!

"Viimeiseksi minun elämäntarinani! Tämän kuivettuneen olemassaolon
perusteet, syyt tämän maailmanhalveksijan monivuotisiin tuskiin ja
katkeruuksiin, olen sinulle, jalo ystävä, velkaa koko totuuden!

"Olin vain seitsenvuotias, pieni valkeakiharainen, avomielinen,
turmeltumaton pojan piltti alkaessani polttaa sikaaria. Intohimo
kasvoi siinä määrin, että minä kimnaasiin tullessani olin hankkinut
itselleni pitkällisen vatsakatarin. Upsalaan tullessani oli
myöskin maksani alkanut lievästi oireilla. Ajatteles maksa! Aikaa
säästääkseni lykkäsin terveyslähdejuonnin tutkintojeni jälkeen. Vesi
Aix'issa on erinomaista ja minä olen paranemaan päin vaan en vielä
täysissä voimissani, kuten huomaat. Minä tunnen kuitenkin päivä
päivältä, kuinka onnettomuudet lakkaavat, kuinka kohtalo väsyy minua
vainotessaan ja kuinka ihmiset parantuvat minä olen jo täällä nähnyt
enkelin!

"Siinä minun elämäntarinani. Meneekö se mukiinsa?

"Pitääkö sen olla monimutkaisemman? Ei tässä matoisessa maailmassa ole
niin monimutkaista kuin luulet. Luulenpa, että sinunkin pitäisi tulla
tänne!"

Seuraavana päivänä minä taas sain kirjeen: Aix, Bouches du Rhône,
Provence.

Se sisälsi vain tämän, mikä nosti viimeisen kiven rinnaltani.

J.K. Unohdin sinulle sanoa, kuka se vanha pelottava nainen oli,
joka eli arvoituksellista elämäänsä minun kyökissäni. Hän oli minun
siivoojattareni.

S:ma.



UHRI

(KAPPALE TALONPOIKAISELÄMÄÄ)


Isällä oli talo Uplandissa, hän oli ollut talonpoikana, mutta eli
nyt kartanonomistajana. Hän nautti jotenkin suurta luottamusta
paikkakunnallaan, hän oli saanut kunnallisia tehtäviä sekä hajaääniä
valtiopäivämiesvaalissa. Sanalla sanoen hän oli arvossa pidetty mies,
hurskas, rehellinen, moitteeton ja hyvissä varoissa oleva mies;
muuten oli hän hyvin huono ihminen, mutta se oli luonnonvika, josta
ei kellään ollut oikeutta häntä moittia, mutta tämä oli hyvin ikävää
pojalle, joka sai siitä kärsiä.

Perheelle oli syntynyt suuri joukko lapsia, tulot eivät kasvaneet
samassa määrin kuin lasten luku, sentähden täytyi supistaa menoja;
tämä ei ollut isän mieleen, hän piti itäindialaisista nenäliinoista
ja tahtoi oikein hopeahelalla varustettuja merenvahapiippuja; hän
arveli, ettei hänen vaimonsa sopinut käydä puolisilkkiin puettuna
koska kerran lautamiehen rouva käytti täyttä silkkiä. Kun hän
huomasi näiden pienten toivomuksiensa raukeavan tyhjiin, suuttui hän
ensin lapsiin ja piti niitä huonoissa vaatteissa; sitten saivat ne
vanhemmiksi vartuttuaan hyödyttää taloa ja vihdoin hoiti hän taloa
niiden avulla. Tämä löi leiville, sillä hän piti niitä palveluksessa
paljaasta ruo'asta.

Kukaan ihminen ei epäillyt hänessä mitään huonoja tarkoitusperiä,
kaikki kiittivät erinomaisia vanhempia heidän kohteliaista ja
ahkerista lapsistaan, jotka arkoina ja nälästä vavisten aina
tervehtivät niin kohteliaasti. He saivat hyvin vähän ruokaa:
"se on terveellistä", sanoi isä, jolla aina oli kunnioitettavia
perussyitä huonoille teoilleen; he saivat kurjia vaatteita: "lasten
pitää karaistua", sanoi kunniallinen isä, ne eivät saaneet mitään
kasvatusta, vaan saivat tehdä työt kuin rengit ja palvelustytöt:
"lasten täytyy oppia työtä tekemään"; ja kansan kesken sanottiin:
mikä kelpo kasvatus, hän ei ole lainkaan ylpeä, vaikka on noussut
omalla voimallaan, sillä hänen lapsensa saavat raataa renkeinä ja
piikoina!

Olisivatpa tietäneet, kuinka ylpeä hän oli! Hänessä kuohahti aina
tuntiessaan alemmuutensa köyhän pappivintiön rinnalla, jota hän
aina koitti ärsyttää riitaan kuntakokouksissa, mutta joka aina niin
ylevällä tavalla sai hänet alakynteen asiallisesti valaisemalla
kysymystä tietojensa varastoilla. Hänen intohimoisessa mielessään
kävi myllerrys tuntiessaan, että kuitenkin oli jotakin, jota ei
rahalla voinut ostaa: hän ei voinut täyttää hänen ja papin välistä
kuilua vaikkakin hän lisääntyvän varallisuutensa kautta oli saanut
kunnioitusta, arvoa ja mainetta osakseen. Pappi käytti sanoja,
joita hän ei ymmärtänyt; pappi saattoi solmia yhteen jopa kolmekin
ajatusta sekä vetää ne umpeen niin, että tuntui ikäänkuin järjen
ympärille olisi vedetty ansa; papin koneistossa oli varmaankin
hienompia rattaita; sitäpaitsi -- mikä olikin pahinta -- pappi oli
eräänä sunnuntaina korjannut pari hänen pöytäkirjaansa erehdyksestä
joutunutta kirjainta. Joka tapauksessa vihasi hän pappia kaikella
sillä voimalla, minkä hänen auran ja varstan ääressä karaistut
hermonsa saattoivat kehittää.

Hän tarkasti eräänä iltana lapsilaumaansa ja valitsi isän tarkalla
silmällä heikomman pojista. Ikäänkuin sattumalta vei hän hänet
syrjään ja puhui hänelle Upsalasta, ylioppilaslipusta, laulusta,
valkoisista ylioppilaslakeista ja muusta. Sitten antoi hän pojalle
luvan lueskella; mutta, sanoi hän, sinä olet köyhä poika ja sinä saat
itse pitää huolta itsestäsi, minä en voi sinua mitenkään auttaa, vaan
sinä saat muiden köyhien poikien tavoin itse auttaa itseäsi antamalla
kotiopetusta; ja sinä pääset kotiopettajaksi hienoon kotiin, niin on
onnesi taattu, on sellaista ennenkin nähty!

       *       *       *       *       *

Poika pääsi kouluun ja oli ahkera. Toverien ollessa vapaita sai hän
lukea, alaikäisten lasten kanssa eikä tämä ollut hauskaa työtä; omat
lukunsa valmisti hän öisin. Isä otti omiin hoteisiinsa sen vähän,
minkä poika ansaitsi ja osti hänelle vanhempien veljien käytetyt
vaatteet: "rahojen pitää pysyä talossa", sanoi hän.

Kuitenkin kamppaili hän läpi nuoruutensa taistellen ja hätää kärsien,
mutta vahvalla luottamuksella, sillä hän uskoi tulevaisuuteen. Jahka
minusta vaan tulee ylioppilas! tämä ajatus piti häntä pystyssä. Ja
hänestä tuli ylioppilas! Juosten lähti hän viimeisillä rahoillaan
ostamaan valkoista ylioppilaslakkia; ja sitte käveli hän ulos
kaupungista saapuakseen kotiin vanhempiensa luokse; hän sai kävellä
neljä peninkulmaa, mutta olihan kevätilta!

Hän kulki pitkän kauhean Vaksalan tien, ja hänen mielestänsä se
oli niin kaunis; hän lauloi, juoksi ja huusi ilonsa ilmoille,
sillä eihän hän kenellekään voinut ilmaista tunteitaan; aurinko
oli hänen takanansa ja hän huomasi varjonsa yhä pitenevän; mutta
ympäri kääntyessään huomasi hän kaupungin olevan yhä hänen takanaan,
takana olivat Carolina-opisto, linna ja tuomiokirkko, Vaksalan
kirkon luo noustessa oli hän jo kerran huomannut niiden hälvenneen
silmistään, mutta sitte sukeltautuivat ne taasen esiin. Auringon
mennessä mailleen ja leivojen vaijetessa laajoilla pelloilla, tunsi
hän itsensä väsyneeksi, hänellä ei ollut yhtään rahaa. Hän jatkoi
matkaansa ja kärsi näläntunnetta, sillä paljaan levottomuuden tähden
ei hän ollut syönyt koko päivänä. Hän käveli vaan; hän ei enään
lauleskellut, mutta hän ajatteli, mitenkä iloisiksi äiti ja siskot
tulisivat nähdessään hänen valkoisen lakkinsa. Maa hänen jalkojensa
alla alkoi narista, sillä kostea tie oli vielä jäässä. Silloin
karaisi hän mielensä ja meni erääseen tupaan. Tuvassa istui kolme
talonpoikaisrenkiä kiukaan syrjällä piippua poltellen.

"Anteeksi, antaisivatkohan herrat minulle hiukan maitoa ja saisinko
minä yöpyä taloon?"

Nuo kolme herraa katselivat toisiansa, mutta eivät sanoneet sanaakaan.

Hän uudisti pyyntönsä.

"Ei!" kuului vihdoin ystävällinen vastaus, ja kolme miestä vaipui
taas samaan hiljaiseen hämmästykseen ja liikkumattomuuteen.

Hän meni tiehensä; maantielle tullessaan kääntyi hän takaisin, nenät
akkunassa kiinni irvistelivät nämä kolme herraa.

Seuraavassa tuvassa kohdeltiin häntä ystävällisesti ja ravittiin
runsaasti, vaikka hän nimenomaan selitti, ettei hänellä ollut rahoja.

"Hohoo, eipä sen vuoksi, kyllähän rikkaalla Lundmarkilla rahoja on!"

Kansa tunsi hänen isänsä, hänen rikkaan isänsä. Tämä antoi hänelle
ajatuksen aihetta.

Hän laskeutui pehmeään sänkyyn ja nukkui hyvästi, mutta uneksi
istuvansa koulussa muka kuulusteltavana. Aurinko oli jo noussut
hänen herätessään pienessä tuvassa, ja ensi silmäys kohtasi valkeata
ikkunalla riippuvaa lakkia; ruusunpunainen silkkivuori loisti
valkoisen sametin läpi ja se näytti hienolta ja iloiselta samalla
kertaa. Ja hän katseli huonoja vaatteitaan, jotka riippuivat
kellokotelolla ja hän tarkasti risaisia saappaitaan ja häpesi, sillä
hän muisti eukon sanat.

Samassa avautui ovi, ja palvelustyttö tuli huoneeseen, astui
suoraan saappaiden luo ja vei ne harjattaviksi. Senjälkeen kuuli
hän ulkopuolella olevasta kyökistä hillittyä naurun tyrskettä; hän
punastui häpeästä ja mielipahasta.

Noustuaan vuoteesta ja juotuaan kahvin, jätti hän hyvästi ja uudisti
selityksensä ja anteeksipyyntönsä. Eukko vakuutti, ettei hän mitään
pyytänyt mutta jos hän tahtoi jotakin antaa tytölle... Kuinka
raskaalta tuntuivatkaan hänen askeleensa yli kynnyksen.

Ulkoilmaan päästyään kuuli hän avatusta akkunasta:

"Yhtä saita kuin isäkin! Eipä tosiaankaan ollut enemmän
kunniantuntoa... tulee vaan kuin kerjäläinen!"

Silloin meni hän tien varrella olevalle metsämaalle ja purskahti
rajuun itkuun; hän ei tietänyt itkikö hän harmista, surusta vai
häpeästä; mutta hän tunsi saaneensa sisällisen haavan, mikä vuoti
ja myrkytti hänen verensä; sillä hänen mielessään syntyi pahoja
ja sairaita ajatuksia. Hän koitti tutkia tunteitaan. Hän huomasi,
ettei tämä ollut niin kovinkaan nöyryyttävää, sen opin hän oli
käynyt kotiopettajana ollessaan; hän oli saanut istua ajurilaudalla,
häntä oli sinuteltu, hän oli saanut joululahjaksi sukkia ja muita
_tarpeellisia_ tavaroita, hän oli saanut rahansa takaisin pelatessaan
neljäntenä miehenä ja hävitessään preferanssipelissä; tuon tunsi hän
vallan hyvin; ei, jokin muu asia tuntui kaivavan hänen sydäntään;
hän tunsi kadottaneensa uskon isäänsä, joka aina oli pysynyt hänelle
totuuden, kunnian ja rehellisyyden ihanteena. -- Kuinka usein
hän olikaan kuullut isän sanovan hänelle: ei mikään ole vilppiä
halveksittavampaa; en vihaa mitään niinkuin epärehellisyyttä j.n.e.

Mutta hän ilostui taas lähetessään kotia; mielikuvituksessaan kuvaili
hän siskojen ja äidin seisovan kuistilla viuhtoen hänelle hänen
tullessaan pitkin isoa maantietä, sitte juoksisivat siskot häntä
vastaan Tellu kintereillä -- tämä silmänräpäys korvaisi hänelle
kaiken!

       *       *       *       *       *

Sunnuntain iltapäivällä kello kymmenen ja yhdentoista välissä sulki
hän viimeisen veräjän ja koto näkyi hänelle.

Hän ei nähnyt yhtäkään ihmisolentoa ei kuistilla eikä sen
ulkopuolella. Hän koitti laulamalla saada huomion puolellensa, mutta
ilman menestystä!

Hän kulkee läpi eteisen yhä laulaen, hän kulkee lastenhuoneen
ja poikien huoneen läpi tapaamatta yhtäkään ihmistä; hän menee
keittiöön, siellä ei ole palvelustyttöä; vihdoin astuu hän saliin yhä
hyräillen "laulajalippua", silloin kuulee hän jymisevän: "hiljaa!"

Hän oli perheen ja talonväen keskuudessa, joka kuunteli äidin lukemaa
saarnaa. Lukeminen keskeytyi, mutta ainoastaan hetkeksi, isän katseen
vaikutuksesta siirsi äiti silmänsä pojasta ja jatkoi lukemista!

Jälellä oli kamala puolituntinen, kaksi tunnelmaa oli murtanut
toisensa ja tenho oli haihtunut.

Kaikki tyyni oli niin ikävää ja kylmää! Saarnan jälkeen otti
isä pojan kävelylle. He kulkivat ikäänkuin sattumalta kirkolle
jumalanpalveluksen päättyessä.

Isä vastaanotti onnittelut kirkkoväeltä ja oli hyvin tyytyväisen
näköinen! Sitte tuli pappi.

"Jumalan rauha, pastori, nyt saatte saarnan apua."

Pastori onnitteli poikaa ja kiitti tarjotusta avusta, mutta kysyi,
oliko pojalla jo niin määrätty kutsumus, että oli valinnut itsellensä
uran!

"Mitä kutsumuksesta?", sanoi isä. "Hohoo, jopa jotakin, eihän sitä
niin ankarasti vaadita, niin monihan rupeaa papiksi!"

He seurasivat yhtä matkaa pappilaan päin. Pian olivat poika ja
pappi ilmi keskustelussa, johon isä ei ottanut osaa, sillä hän ei
ymmärtänyt, mitä se käsitteli.

Pappilaan päästyä pyysi pappi heitä huoneisiin, mutta isä sanoi
jyrkästi: ei kiitos! otti pojan mukaansa ja meni matkoihinsa.

He kulkivat vierekkäin kauvan vaijeten. Vihdoin sanoi isä:

"Ajattelin, ettei sinun kannata ruveta papiksi!"

"En minä siksi ole koskaan aikonutkaan?"

"Etkö?"

"En, minulla ei ole kutsumusta!"

"Vai niin! Mutta minä tahdon, että sinä luet papiksi!"

"Minä aijon ruveta siksi, miksi tahdon, koska minä olen itse opintoni
kustantanut --"

Isä ajatteli hetken.

"Jos minä autan sinua opintojen maksamisessa, rupeatko sinä sitten
papiksi?"

Hän tarttui pojan käteen ja katseli häntä silmiin.

"En, en voitonhalun takia!"

"Jos minä pyydän sinua?"

"En, minulla ei ole puhdasta uskontunnustusta."

"Ei minullakaan", lohdutteli isä, mutta se ei auttanut.

Keskustelu oli päättynyt. Kummallinen muutos oli tapahtunut isässä
näiden tuntien aikana.

Hän oli nyt saanut saman syyn poikaa vastaan kuin minkä
hän hiljattain oli tuntenut pappia vastaan; mutta hänen
turhamielisyytensä oli suurempi.

Seurauksena oli keskustelu, mikä päättyi pojan lujaan päätökseen
kieltäytyä vasten omaatuntoansa saarnaamasta oppia, jota hän ei
täydellisesti hyväksynyt. Äiti lähetettiin taivuttamaan häntä
rukouksillaan, mutta mikään ei auttanut.

Silloin ajoi isä hänet kotoa pois. Vanhojen opettajien välityksellä
sai hän suviopetusta, säästöineen matkusti hän syksyllä Upsalaan ja
alkoi lueskella saadakseen arvosanan.

       *       *       *       *       *

Ensimmäisen lukukauden lopussa oli hänellä ihan selvillä, että
tutkinto oikeastaan on rahallinen kysymys, että yliopiston tärkein
henkilö on rahastonhoitaja ja että puhe rautaisesta tahdosta,
ahkeruudesta y.m. on hölyn pölyä. Syntyi aavistamattomia menoja:
sisäänkirjoitusrahat, lunastukset, osakuntamaksut, luennot ja kirjat.
Yksi ainoa sanakirja maksoi yhtä paljon kuin millä hän oli aikonut
elää koko lukukauden ajan, ja hän eli hyvin säästävästi. Hän asui
työläisperheen sisähuoneessa, äiti lähetti kaikessa salaisuudessa
pullon maitoa viikossa, minkä hän piilotti ullakolle hirren taakse,
pakastaessa täytyi hänen hakata reikä pulloon ja hankkia tarpeensa
mistä sai.

Kävihän tämä vielä päinsä, hän oli palelluttanut kätensä, kävihän
sekin päinsä, hän heikkeni ja kuihtui huonosta ruuasta, sekin kävi
päinsä, sillä tämä ei vahingoittanut hänen sieluansa, mutta siihen
vaikutti toinen seikka.

Hän ei voinut maksaa osakuntamaksuaan; omat osakuntalaiset saattoivat
vapauttaa hänet siitä yleisessä äänestyksessä osakuntakokouksessa.

Hän seisoi ulkopuolisessa huoneessa sillä aikaa kun hänen nimensä
luettiin.

Muuan osakuntalainen pyytää puheenvuoroa ja koska hän ei huomaa
anojan olevan läsnä, selittää hän anomuksen halpamaisen voitonhimon
aiheuttamaksi, koska isä on tunnettu ainakin hyvintoimeentulevana
henkilönä.

Äänestettäessä hyväksyttiin kolmen äänen enemmistöllä hänen pyyntönsä
päästä maksamasta lukukausimaksuja.

Hän vetäytyi nyt aivan syrjään, ja ne harvat toverit, jotka
ennen olivat seurustelleet hänen kanssaan, nekin vieroitti hän
epäluulollaan.

       *       *       *       *       *

Tuli kevät ja Vapunpäivän ilta. Ylioppilaat kokoontuivat tapansa
mukaan illalla torille kulkeakseen lippuja liehuttaen ja laulaen
Linnamäelle.

Hän oli juuri ollut kävelemässä pysyäkseen lämpöisenä ja kääntyi
juuri Carolinan kulman ympäri nähdessään pitkän jonon tulevan
vastaansa. Hän ujostui, hän pelästyi ja tahtoi juosta tiehensä; mutta
hän olisi niin mielellään ollut mukana: olihan hänellä siihen oikeus;
mutta sitte ajatteli hän sitä kohtausta osakuntatalolla, ja hän
häpesi -- eihän hänellä ollut mitään oikeuksia.

Nyt ne kulkivat hänen ohitsensa, hänen mielestänsä katselivat kaikki
valkoiset lakit häntä, hänellä itsellään ei ollut puhdasta lakkia,
päässä oli hänellä vaan hattu, sen hän myöskin huomasi. Hän seurasi
kuitenkin jälkisaatossa ja kansa häntä tuuppasi; hän seisahtui muiden
katselijoiden joukkoon mäelle; hän työntyi yhä edemmäksi laulajia
kohti, hän tunsi vanhoja koulutovereita, mutta ei uskaltanut astua
esiin. Ja nyt kajahti "Kevät on tullut" niin riemuisan raikkahasti
ja tulet loistivat taivaan rannassa. Täällä oli hän vuotta ennen
katedralistina seisonut uneksien sitä hetkeä, jolloin hän saisi olla
mukana, ja hän muisti tämän niin elävästi, että unohti itsensä ja
yhtyi omaan lauluääneensä.

"Hä, tuki sinä suusi, kun ylioppilaat laulavat!" huusi muuan kisälli
ja tönäsi häntä kylkeen!

Siinä oli hänellä nyt todistus siitä, ettei hän ollut ylioppilas!

Hän aikoi myöhemmin mennä kotiin, mutta lähti kuitenkin kaupungille
kuuntelemaan laulua ja katselemaan iloisia kujeiluita. Valo loisti
kaikista osakuntasaleista; hetken mietti hän mennä oman osakuntansa
juhlaan, mutta se maksaa rahaa, ja vaikka hänellä olisikin ollut
rahoja, ei hän kuitenkaan olisi uskaltanut mennä sinne. Hänestä olisi
kuiskailtu, niin tuo houkkio ajatteli, "liikeneekö häneltä tähän
rahoja?"

Hän tunsi, että hänestä sinä iltana oli tulla huono ihminen! Hän oli
niin varma siitä, ettei koko suuressa ylioppilaskunnassa sinä iltana
ollut ainoatakaan häntä onnettomampaa olentoa -- ja kuitenkin oli
joukossa monta köyhempää.

Hänessä oli tahra, sellainen, jota ei nuoriso anna anteeksi, ja hän
oli kuitenkin viaton; hänestä olisi tuntunut helpoittavalta olla
syyllinen, niin hän arveli.

Kotiin palatessaan ja mennessään työläisperheen huoneen läpi, istui
koko perhe syömässä hyvin katetun pöydän ääressä.

"Voi jesta, eikös maisteri olekkaan juhlimassa; emme luulleet
maisterin kotiin tulevan ennenkuin vasta aamulla varhain!"

Ja sitte kuvailtiin hänelle, kuinka hupaisesti kaikki tapahtuu,
kuinka koko kaupunki valvoi koko yön ja kuinka ylioppilaat aamun
valjetessa lähtivät linnalähteelle, ja kuinka hauska huominen
vapunpäivä oli!

Hän meni omaan huoneeseensa ja aukasi akkunan.

"Sjung om studentens lyckliga dag", kuuli hän. -- -- "Inga stormar
än; Inga stormar, Inga stormar", puhuivat passot vakuuttavasti, mutta
hän suuttui niin, sillä hän rakasti vielä totuutta, ja hänessä syntyi
pahoja ajatuksia runoilijoista "noista ihmiskunnan imartelijoista",
niin hän arveli.

Hän meni levolle, kuuli työmieslasten lukevan iltarukouksensa, ja
nukahti siinä varmassa vakaumuksessa, että hän oli mennyt mies.

       *       *       *       *       *

Kahdeksan päivää sen jälkeen aikoi hän osakuntatalolle lukemaan
ilmoitusta haettavaksi julistetusta 15 taalarin suuruisesta
apurahasta. Hän valitsi päivällisen jälkeisen tunnin, jolloin hän oli
varma siitä, ettei ketään olisi rakennuksessa. Hän huomasi eteisen
olevan täynnä päällystakkeja, hän meni läpi lukusalin ja huomasi
saliin johtavan oven olevan lukossa, mutta hän kuuli puhuvan äänen.
Hän kuunteli, "Arvoisat herrat, koska X:n osakunnalla tänään on
kunnia ja ilo nähdä inspehtoorinsa läsnäolollaan kunnioittavan saman
osakunnan halpaa pöytää, on meillä sitä rakkaampi syy saada lausua
hänet tervetulleeksi --."

Hän tirkisti avaimen reijästä ja näki pitkän pöydän, jolla oli
kynttilöitä, viinilaseja ja kukkia; kuraattori seisoi sampanjalasi
kädessä kääntyen osakunnan inspehtoorin, professori X:n puoleen
-- -- -- ja minä pyydän kaikkien osakuntalaisten nimessä saada
esittää maljan, kiitollisuuden tunteet siitä väsymättömästä
hyväntahtoisuudesta, jota te, herra professori, aina olette
osoittaneet X:n osakunnalle, onnittelun maljan tieteen mestarille,
joka siinä määrin olette kohottaneet X:n osakuntalaisten vanhaa
nimeä! Eläköön X:n osakunnan inspehtoori!

Hurraa, hurraa, hurraa, hurraa! huusi osakunta ja kunniatoitotukset
rämisivät.

Hänen täytyi kuulla jatko ja hän istuutui oven viereen.

Napautettiin lasiin ja salissa syntyi kuolonhiljaisuus.

"Arvoisat herrat, osakuntalaiseni! -- Minulla ei ole monta sanaa
sanottavaa! Minun osakseni tullut ansaitsematon kunnia pyytäessänne
minut vieraaksi loistavaan pöytäänne, on liikuttanut minua suuresti.
Tuntuu suloiselta vanhalle miehelle tietäessään olevansa nuorison
rakastamana, sitä rakkaammalta, koska tämä nuoriso on syntynyt
ja kasvanut kotiseuduilla, niin, nuoret ystäväni, se yhdysside,
näkymätön yhdysside, mikä on samoilla kotiseuduilla syntyneiden ja
kasvaneiden välillä, on tosiaankin omituinen; ihminen tuntee itsensä
ikäänkuin saman äidin lapseksi ja rakastaa toinen toistaan kuin
todelliset sukulaiset. X:n osakunta on minulle aina ollut ikäänkuin
rakas sukulainen ja huolimatta vähäisestä molemminpuolisesta
yhteydestä, olen minä saanut teidät kaikki rakkaikseni -- ja minä
tunnen teidät kaikki, ei yksikään teistä ole sydämmelleni vieras.
Arvelette ehkä, että niin harvoin näemme toisemme? Niinpä niin! Mutta
minä näen teidät, minä näen teidät valvovalla silmälläni, sillä minä
rakastan teitä!

"Tiedättekö nuoret ystäväni, toisinaan sanon minä itselleni näin:
'Älköön Jumala salliko X:n osakunnan koskaan katuvan sitä hetkeä,
jolloin se valitsi minut tähän edesvastuunalaiseen toimeen' --"

Hän juoksi eteiseen saadakseen nauraa sydämmensä pohjasta ja palasi
sitten avaimenreijälle.

Inspehtoori seisoi vielä lasi kädessä kyyneleet silmissä ja puhui.

-- Kodeissa, nuoret ystäväni, saamme me oppia kaikkea hyvää, kodissa
elämme onnellisimman aikamme; kuinka paljon sisältääkään tuo yksi
ainoa sana: koti! Ja teillä kaikilla on onnellinen koti -- minä
tiedän sen! Mutta sentähden tulee teidän olla myöskin kiitollisia!
Ajatelkaa isää, joka tekee työtä teidän tähtenne, joka riistää ja
raastaa ja kärsii päivän hien ja helteen; teidän tähtenne tekee hän
työtä, sillä miksi tekisi hän työtä itsensä tähden -- -- --

Hän poistui ja kohtasi rappusissa lautasia ja pulloja kantavan
vahtimestarin.

Hänestä tuntui ikäänkuin elämä hänessä olisi luiskahtanut
umpilukkoon. Hänen mielestänsä valehtelivat kaikki ihmiset,
ylioppilaat valehtelivat laulullaan, kuraattori puheellaan,
inspehtoori puheellaan, mutta surkeinta oli, että he uskoivat
omia sanojaan, inspehtoorihan ihan itki. Vai aiheuttiko sen
hiilihappo! He olivat hairahtuneet. Olihan hän vähitellen tehnyt
sen huomion, ettei se, mitä ihmisistä sanottiin, ollut yhtäpitävää
todellisuuden kanssa. Eihän inspehtoori ollut osoittanut osakunnalle
mitään hyväntahtoisuutta, ei hän ollut mikään tieteensä mestari,
pidettiinhän häntä hyvin keskinkertaisena; ei inspehtoori tuntenut
_kaikkia_ osakuntalaisia, hän näki heidät vain kerran vuodessa
kevätpäivällisissä; ja herättihän hänessä sana: koti mitä ikävimpiä
kuvitteluja, eikä hänen isänsä tehnyt työtä poikansa hyväksi --
paljasta valetta kaikki tyyni.

Illalla kirjoitti hän isälle ja sanoi nyt aikovansa papiksi, sillä
hän oli muuttanut mielipidettä erityisissä asioissa.

       *       *       *       *       *

Kaksi vuotta sen jälkeen suoritti hän erotutkinnon, suoritti
käytännölliset kokeet. Hänen elintavoissaan ja ulkonaisessa
elämässään on tapahtunut vissiä muutoksia. Hän on loppuun
asti taistellut henkisen taistelunsa. Kasvot ovat hiukan
vanhentuneet; nenä on enemmän eteenpäin ulkoneva ja sen ääriviivat
silmiinpistävämmät, kasvojen iho on kiinteä, keltainen, parran äärtä
pitkin kulkee kaksi tummaa varjoa, muutamat lihakset suun ympärillä
(buccinatorit) ovat eleellisempiä ja kehittyneempiä ikäänkuin herkkiä
hypähtelemään, katse on välttelevä, jos häntä katsoo silmiin, voi hän
liikutella silmäteräänsä, niin että voisi luulla näkevänsä sokean,
arasteleva on pieni tumma silmäteränreikä, josta sielu säteilee; otsa
on korkea, mutta siinä näkyy entisen hiusrajan paikka; kädet ovat
kuihtuneet, mutta hän on lihonut.

Hän tutkii saarnaoppia ja kateketiikkaa.

Kun hän seisoo kateeterissä ja puhuu suoraa päätä, on hän
kaunopuhuja, mutta hänessä huomaa enemmän selittelevän puhujan kuin
saarnaajan.

Kateketiikka on hänelle vastenmielinen, mutta hänen täytyy, sillä
hän on ankarasti velvollisuutensa tunteva mies. Kello kuuden
aikaan aamulla tulee hänen kyseltäväksensä kolme Prinssinkoulun
pahankurisinta poikaa, näiden tulee päivemmällä antaa näyte
opettajansa taidosta vastaamalla muutamiin katkismuskysymyksiin;
lapset eivät mielellään nouse makaamasta sopimattomaan aikaan,
sentähden ovat he unisia ja uppiniskaisia, mutta koska he ovat
köyhiä, pitävät he raha-avusta. Tämän tietää moni ihmistuntija ja
siksi käyttää hän tätä tavallista ja luvallista keinoa.

Nämä hänen kaksi välivuottansa eivät olleet hauskoja, tosin oli
hän luennolla saanut seuraa, mutta nämä nuoret miehet eivät olleet
miellyttäviä, sillä he olivat hänen mielestänsä sivistymättömiä ja
sitäpaitsi pitivät he häntä tarkasti silmällä ja seurustelivat erään
professorin perheessä.

Vaikealta oli hänestä tuntunut tottua siihen tyrannimaiseen tapaan,
millä opettajat häntä kohtelivat, ja puhuttelusana sinä tuntui
ikäänkuin hänet olisi siirretty koulun penkille; tämä vaikutti häneen
niin masentavasti, että hän luuli harhakuvaksi koko työskentelynsä
poikavuosista saakka, hän epäili ylimalkaan kaikkea kehitystä.

Taistelu oli ollut ankara! Hänen ensimmäinen elinjaksonsa oli
päättynyt epäilyihin päättäessään ruveta papiksi, mutta hän ei
tyytynyt siihen, vaan heittäytyi ehdottomaan typeryyteen.

Hän tahtoi todenteolla tulla kristityksi, mutta hän ei voinut;
hän tahtoi tutkistella itseään kieltäymyksien, itse hankkimien
kärsimyksien kautta, mutta hän ei päässyt innostukseen. Kerran
kiinnitti hän seinälleen painetun kehoituksen "Tule Jesuksen luo!".
Tosin hän sentähden kärsi hiukan pilkkaa, mutta tämä oli niin vähän
verrattuna siihen, mitä hän ennen oli kärsinyt, niin että hän otti
taas alas kehoituksen.

       *       *       *       *       *

Vanhempien ja sisaruksien läsnäollessa vihittiin hän papiksi
Tuomiokirkossa. Isä otti hänet vastaan ristikäytävällä ja suuteli
häntä, äiti itki, siskot myöskin. Hän oli tapansa mukaan kylmä ja
tyyni.

Ajan täyttyessä sai hän apulaispapin viran kotipitäjässään.

Nykyään pitävät seurakuntalaiset hänestä hyvin paljon, häntä pidetään
hyvänä ja rehellisenä miehenä, ja kunnon mies hän onkin, mutta
vieraat, kaupungista tulleet ihmiset sanovat hänestä, kuunneltuaan
hänen saarnaansa kirkossa, että hän on "kuollut."

Isän parissa seurustelee hän hyvin tuttavallisesti; he pelaavat
lautapeliä lauvantaisin ja syövät yhdessä päivällistä sunnuntaisin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vaiheita - Kokoelma kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.