Title: Yksinäisiä - Romaani nykyajalta
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Yksinäisiä - Romaani nykyajalta" ***


YKSINÄISIÄ

Romaani nykyajalta

Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1917.

Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.



I.


Aamupäivän aurinko yritteli kurkistella alaslaskettujen uutimien
rakosista huoneeseen, jossa toverukset Simo Vaskio ja Viljo Seipi
vielä makasivat, kuten näytti, täydessä unessa.

Äkkiä pinkaisi Vaskio kuin nuolen satuttamana seisaalleen.

-- Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!

Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.

-- Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkin
aamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.

-- Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetilliset
soittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niiden
mukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen!
Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystä
seuraten vielä koskaan myöhästynyt...

-- Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.

-- Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näes
aikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkin
rientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmen
pianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, josta
ainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.

-- Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, että
elämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, että
syyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.

Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaa
sanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.

-- Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollut
esillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portin
pielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittää
itseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!

-- Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakin
äärettömän liikuttavaa, kaunista...

-- Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hulluja
ovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidän
puolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuu
jotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olen
puolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää,
mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin,
mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa,
mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkä
sentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapella
ja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sano
nyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä ja
kansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensa
sokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiä
ja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymään
vihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtama
porvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaan
johdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta se
ajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan ja
vaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä,
joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?

-- Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä koko
sosialistien ja porvarien yhteenotto meillä! Jokainen ajatteleva
ja oikeamielinen ihminen meillä toivoo tietysti yhteiskunnallisia
uudistuksia niinkuin sosialisti, jokainen valveutunut työmies
kunnioittaa henkisiä arvoja ja pyrkii siihen tietoon ja
järjestykseen, jota porvarit pitävät luokkatunnusmerkkinään.
Miksi järjestetään taistelu huonompien ainesten eroavaisuuksien
vuoksi? Miksi ei pikemmin tehdä rauhaa ihmiskunnan parhaimpien
yhteenkuuluvaisuustunteen pohjalta? Miksi et sinäkin yhdy rauhan
puolueeseen? -- Siihen sinä oikeastaan kuulut. Se on minusta ainoa
luonnollinen meillä.

-- Se ei ole sitä eikä tätä. Sovinto on sovittelua ja valhetta. Se
ei käy näin sota-aikana. Sen minä taas ymmärrän. Ja sen ymmärtää
jokainen oikea mies. Tuo rauhan puolue, jonka päänä on nainen,
hukkuu jonkunlaiseen naisellisen ihanteellisuuden velliin, joka lyö
kättä kenelle yksityiselle mielisairaalle hyvänsä. Minä en ainakaan
kehtaisi siihen kuulua, mutta esimerkiksi Outari on minun mielestäni
siellä aivan paikallaan. Joo -- nyt hän on taas ennustanut tulta ja
tulikiveä ja salamoita syntisen kansan yli, ellei parannusta tule.
Typerä profeetta sekin. Niinkuin sellaista tarvitsisi ennustaa! Ne
ovat yllämme jo!

Seipi haukotteli väsyneesti vuoteessaan.

-- Aina vain parannusta ja parannusta. Miten se alkaa jo väsyttää!
Kunpa oltaisiin jo siinä tilassa, ettei kukaan enää kaipaisi
parannusta!

-- Tarkoitat, että kaikki olisivat yhtä välinpitämättömiä
maailmanmenosta kuin sinä, joka et yleensä kaipaa mitään...

-- Herran nimessä, minähän juuri kaipaan, yltyi Seipi lapsellisen
oikuttelun väri äänessään. Esimerkiksi sellaista ihmekeinoa, että
voisin sulkea korvani aina kun tahdon, aivan kuin silmänikin.
Siinä olisi sinulle keksimistä, sinä keksijä! Niin, että minun
ei tarvitsisi joka aamu herätä pianon rimputukseen, korkeintaan
talvisten jäähileiden hiljaiseen helinään, etäisten kulkusten
kulinaan huurteisessa metsässä, tulen räiskähtelyyn takassa...

Nuoren miehen, joka muuten saattoi olla jo siinä kolmenkymmenen
korvissa, pehmeille, poikamaisen nuorteille kasvoille ilmestyi
kaukainen, uneksiva ilme. Kuin itsekseen hän jatkoi...

-- Tai mieluummin ei herätä ollenkaan. Vain nukkua, kuvitella, nähdä
unia, antaa tapahtua itsessään, jos siellä tapahtuu jotakin, mutta
itse ei tehdä mitään, olla laiska, ihanasti, suuremmoisesti laiska,
se olisi minusta ihannetila, se olisi nautintoa! Ja elämä on niin
lyhyt. Tahtoisin nauttia siitä, nukkua ikäni...

-- Niinkuin ei siihen olisi aikaa haudassakin, nukkumiseen...!

-- Mutta, jos siitä ei tiedä mitään silloin... Ja minä olen tottunut
nukkumaan tietoisesti, herkemmillä hermoilla kuin mitä valvon...
Kaukonäköisemmin silmin... Jonkunlaisessa onnellisessa, aineettomassa
transsissa...

-- Miekkoinen mies! Ja minä kun kärsin siitä, että en ehdi valvoa
tarpeeksi, että elämä on liian lyhyt siihen, että toiminta loppuu
kesken, että liian pian vajoan ikuiseen uneen, josta ei ole
poispääsyä! Huu! Päämäärät täyttyvät ja särkyvät täällä toisten
tahdosta ilman minun myötävaikutustani. Enkä saa edes nähdä mihin
suuntaan! Se on sietämätön ajatus!

Simo Vaskio liikehti vilkkaasti käsillään ja hänen pienet eloisat
silmänsä säteilivät. Muutenkin hänen kaidat, hyvin uurtoiset, ruskeat
kasvonsa, jotka saivat hänet näyttämään vanhemmalta kuin mitä hän
todellisuudessa oli, muodostivat täyden vastakohdan vuoteessa
lojuvalle, veltolle, tumman tukan varjostamalle päälle.

Seipi hymyili hajamielisesti.

-- Kukapa tietää vaikka näkisitkin vielä, vaikka henkimaailmasta
pitäin hyvinkin voisit vielä tarkastella tätä rakasta tekojesi
maailmaa...

-- Pyh! Henget ja heidän maailmansa! Se ei minua liikuta eikä
riitä minulle, jos en itse kerran saa oikein lihassa ja veressä
olla tekojen suuntaa ohjaamassa. Hymyilet tietysti pilkallisesti
tälle ajatukselle. Simo Vaskioko ohjaamassa tekojen suuntaa, hän,
tyhjäntoimittaja! Niin, niin sinä ajattelet, näen sen päältäsi. Mutta
nauraa paraiten, joka viimeksi nauraa. Sinä erehdyt! Piru soita, minä
teen vielä jotakin, minä _tahdon_, näes, tehdä, minä _harrastan_
elämää, ymmärrätkö, minä _aion_ tehdä. Jota vastoin sinä et edes
aio...

-- En. Minulle, joka luonteeltani olen passiivinen, olisi tuo
pilventakainen kurkisteleminen kaikkein mieluisinta ja sopivinta
tointa. Parempaa en parhaissa unelmissanikaan voi tuonpuoleiselta
taivaan valtakunnalta toivoa. Ja tämänpuoleiselta...!

Seipi nosti olkapäitään.

-- Onnellinen sinä tässä elämässä ja tulevassa! hörähti Vaskio
pesutelineensä luota kasvot saippuavaahdossa. Tuollaiset sinunlaisesi
vetelehtijät ovat aina onnellisia...

-- Näetkös, jatkoi Seipi silmäluomet ummessa, minä _uneksun_
itselleni onnen, sinä koetat _tehdä_ sitä. Sinä koetat rakentaa
vallin pettymysten merta vastaan, minä tahdon antaa sen tulvia yli ja
sallia elämän hiekan, tuon turhan rakennusaineen solua sormieni läpi.
Mielestäni olen hyvän osan valinnut.

-- Tiedätkö, miksi tuota elämisen muotoa nimitetään
yhteiskunnallisella kielellä? Se on olemista rappiolla.

-- Teenkö sillä jotakin pahaa kenellekään?

-- Koko yhteiskunnalle. Me emme enää elä ruhtinas-yksilöiden
aikakaudella, veikkoseni. Ja jos sinä ylimyksellisen nautiskelusi
vuoksi varastat kansalta työsi ja voimasi, on se pahin rikos, mitä
kapitalistisessa ja myös sosialistisessa yhteiskunnassa voidaan tehdä.

-- Mitä minun sitten pitäisi tehdä mielestäsi?

-- Sinun pitää kirjoittaa kirjoja. Kun kerran kirjailijan nimellä
käyt.

-- Olenko minä pyytänyt kirjailijan nimeä, en minä tahdo kirjoittaa
kirjoja!

-- No no. Olet "startannut" ainakin. Sanomalehtirunoja, oikea
runovihko, käännöksiä. Sellainen on kirjailijan alku. Mutta _jäädä_
aluksi se on noloa! Miksi et edes tahdo ansaita rahaa?

-- Mitä sillä tekisin? Tänä aikana, jolloin on vanki. Ei pääse edes
matkustamaan.

-- On sekin kysymys! Elintarpeitasi varten sitä tarvitset, ja nyt
enemmän kuin muuten.

-- Tarpeita varten. Se ei innostuta. Se on kuolemaa.

-- Ilman niitä kuolee myös.

-- Se on jo parempaa!

-- Sinä olet aivan hullu! Aivan hullu, sanon minä. Elävänä varjoihin
haudattu! Tosielämälle olet velkaa.

-- Kaikki on varjoa... sinunkin tosielämäsi... Etkö huomaa: oman
olentosi särkyneitä siruja, kuviteltuja aivohelyjäsi ajat takaa
sinäkin. Velkaa olet elämälle sinäkin...

-- Mahdollisesti joillekin yksilöille. Sitä en kiellä. Mutta vain
toistaiseksi. Minä rakastan elämää ja elävää todellisuutta, tunnen
olevani velkaa sille, ja aion myös _maksaa_ velkani. Kaikista
minun kuvitelmistani _tulee_ vielä todellisuus, vaikka et usko. En
aio jättää niitä aivoihini hedelmättömiksi. Jos minä joskus menen
rappiolle, jota en usko, niin ei se tapahdu omasta tahdostani, ei
ilman taistelua. Mutta sinä! Miksi, sano minulle, miksi tahtovat
kaikki lahjakkaat miehet mennä rappiolle? Tahallaan tahtovat, sanopas
se! Ja sinä _olet_ lahjakas!

-- Olin ehkä, niin, luokkatoveri-, koulupoikakannalta katsottuna.
Ainakin tunsin itseni siksi kerran. Se oli erehdys ja siksipä
minulla on ollutkin tuo n.s. lahjakkaiden kirottu kohtalo, jäädä
tien oheen, väistyä syrjään lahjattomien ahertajien tieltä. Se
on niin luonnollista. Älä kiistele vastaan! Näetkös, ylemmyyden
tietoisuus nuorena, jolloin veri muutenkin tulistaa sielua kuin
kuuma viini, se hurmaa liiaksi. Pieninkin askel on kuin askel sadun
peninkulmasaappailla. Hän huomaa, että keveinkin ajatuksen keinahdus
ilman pienintä ponnistusta ponnahduttaa jo kauas toisten edelle ja
yläpuolelle. Hän näkee, että muutkin ihmettelevät ja ihailevat häntä
ja hän ihailee itse itseään muiden mukana. Tällaisesta kohtalottarien
kavalan rakkauden helmalapsesta, jolle voitto alun pitäen on tehty
liian helpoksi, ei koskaan tule oikeaa elämän voittajaa. Hän ei
koskaan opi tekemään työtä, ahkeroimaan, ponnistelemaan. Hän
pysähtyy hämmästelemään luomakuntaa, jumaloimaan itseään ja --
kenties halveksimaan muita. Tällaisella yliotteella liikkuminen on
hänelle turmioksi. Hän ei kehity. Hän on vain suuripäinen peikon
sikiö, joka ei kasva. Lapsi ja vanhus samassa persoonassa. Hän
on. Hän ei tule miksikään. Kuin antiikin Antinous tuijottaa hän
elämän vierivään virtaan, ihannoi sen Syväreissä omaa kuvaansa
kuin kaunis, onneton Narkissos. Ja sillä aikaa maailma pyörii,
ihmiset puurtavat ja ahertavat, ja yht'äkkiä huomaa hän tuhma lapsi
jääneensä kokonaan jälkeen maailman menosta, seisovansa kaikkein
taaimpana. Hän kuuluu niihin ensimäisiin, jotka tulevat viimeisiksi.
Hänen, lahjakkaan elinhermo, henki on kutistunut ja veltostunut
itsekylläisyydessä ja harjoituksen puutteessa, sirpaleitunut,
särkynyt tarkoituksettoman monipuolisuuden sokaisevassa harhasalissa,
jota vastoin nuo toiset, joilta ei kukaan mitään odottanut, nuo
lahjattomat, tyhmyrit, ahertajat, päivätyöläiset, heikkohenkiset,
jotka ovat saaneet ponnistaa otsansa hiessä pysyäkseen pinnalla,
he ovat syventyneet, he ovat karttuneet tiedoissa ja taidoissa,
saavuttaneet tarkoitusperäisen elämän suunnan, varttuneet luonteiksi,
joiden halvimmaksi käskyläiseksi hän ei enää kelpaisi. Sillä hänellä
on yhä vielä köyhänäkin jälellä synnyntärikkaan ylpeys ja solvaistu
itsetunto, vallasta syöstyn kirvelevä häpeä. Hän ei voi vieläkään
alistua valjaisiin, jotka ovat vähempilahjaisten menestyksen ehto.
Koska hänelle kerran ei ole sallittu nousta elämän ylimmälle
portaalle, hylkää hän kaikki ala-asteet ja syöksyy mieluummin
äyräältä alas syvyyteen -- tai liukuu sinne huomaamattomasti, jos hän
on passiivinen luonne, niinkuin minä esimerkiksi.

-- No enpä ole mokomaa saarnaa kuullut!

-- Sellainen on usein lahjakkaiden kohtalo ja sellainen on
pääpiirteissään minunkin tarinani. Nyt minä olen köyhä, kyvytön ja
paheellinen.

-- Paheellinen, sinä, joka et edes juo etkä polta!

-- Korkeammassa merkityksessä paheellinen.

-- Laiska sinä olet kaikkein korkeimmassa merkityksessä, et muuta!
Haaveilija! Sinun pitää ponnistautua irti tuosta passiivisuudestasi.
Sinä kuvittelet ja puhelet kaikenlaista hullua päivät päästään.
Kirjoita ne edes paperille! Tee kirja, niin olet mies!

Seipi pudisti päätään tuijottaen surumielisesti kattoon.

-- Istut vain pöytäsi ääreen kuin konttoristi ja sanot itsellesi:
nyt teen kirjan, jatkoi Vaskio vedellen sauhuja ja lukien toisella
silmäkulmallaan sanomalehteä.

-- Minä en voinut taiteesta tehdä ammattia, sentähden ei minusta
tullutkaan taiteilijaa, puhui Seipi. Ehkä olisi tullut toisissa
onnellisemmissa, helpommissa olosuhteissa. Mutta tänä aikana! Joka
vaatii yliluonnollista voimaa, vankkoja aivoja, häikäilemättömiä
kyynäspäitä. Ei, ei! Minusta ei olisi ollut siihen. Olen aina
tuntenut, että minulla on hauraat aivot, niin sanoakseni,
hemmoiteltu, herkutteleva mielikuvitus, jota tulisi hoitaa, vaalia
ruhtinaallisesti. Silloin se voisi mahdollisesti lahjoittaa silloin
tällöin jonkun helmen, koruneuleen, ylellisyyslisännön maailmalle.
Ja sellainen on pannassa nykyään. Itsekin tuomitsen sen ja oman
rakenteeni samalla. Ja jos kerran taiteellisuus ihmisessä on
niin höllässä, niin heikkoa tekoa, ei sitä kannata surra. Minäkö
ruokopillilläni kilpailemaan maailmanpalon myrskypasuunain joukkoon!
Sehän olisi naurettavaa. Niin hullu en sentään ole. Ole huoleti,
veljeni, minussa ei sammunut taidetaivaalta mitään korvaamatonta
valoa. Ei ensinkään. Minä en koskaan voisi loistaa omin voimin omalla
valollani. Mutta minä tahtoisin kyllä olla mukana, tahtoisin sulautua
johonkin suurempaan kuin pisara mereen. Missä on minun uomani? Sitä
juuri etsin. Etsin elämälleni sisältöä. Enkä löydä. Ulkonaisesta
maineesta en välitä. Tahtoisin kuolla tuntemattomana, mutta itse
tuntien itseni.

-- Itseään ei opi tuntemaan muuta kuin toisten kautta, vertailemalla.
_Mensch, vergleiche dich_. Jätä nuo yksinäiset tapasi, tule ihmisten
pariin, todellisuuden maailmaan, niin sinusta tulee toinen mies!

-- Mitä sinä nimität todellisuudeksi? Kuka todistaa, että teko
on enemmän todellinen kuin ajatus? Luuletko, että syvemmässä
merkityksessä tuli takassa on oleellisempi kuin se ikuinen lieska,
joka polttaa sieluani, että tuollainen kirja on arvokkaampi kuin ne
unelmat, jotka loimuavat aivoissani?

-- Kirjan välityksellä ne joutuvat muiden hyväksi. Muuten ne palavat
poroksi umpinaisessa, tyhjässä säiliössä, menevät hukkaan.

-- Ei mikään mene hukkaan. Kaikki jatkuu. Voima elää eteenpäin.
Mitättömimmän ullakkorunoilijan mielikuvitus säteilee kuni tähti
ijästä ikään, jossakin, jonnekin... Siihen uskon, se on lohdutukseni.
Tahtoisin vain itse valita, löytää oikean värini, jota säteillä,
sisäisen kauneus-arvoni ja elää sen mukaan. Mutta sitä en saa tehdä
rauhassa. Aina minua koetetaan saada johonkin ulkopuoliseen. Minua
tahdotaan raahata, työntää, pakoittaa tuohon kauheaan hälinään ja
hyörinään, joka on minulle arvoton. Sinäkin, Simo! Miksi? Napertelen
pientä käsityötä henkeni pitimeksi, enkä tee kellekään pahaa. Antakaa
minun olla niinkuin olen! Tähdissä on määrätty kohtaloni tällaiseksi.

-- Tähdissä, tähdissä! jaaritteli Vaskio. Sinä siis uskot tähtiin,
sinä!

-- Kuinka eivät taivaankappaleet, jotka liikuttavat valtamerien
kehdon, vyöryttävät vuoksen ja luoteen, jotka määräävät maan ja ilman
ihmeet, kuinka ne eivät vaikuttaisi ihmiselämän rataan!

Simo Vaskio asettui kädet housun taskuissa toverinsa vuoteen ääreen.

-- Kuule, mitä sinulle oikeastaan on tapahtunut Orkokummussa? Sen
jälkeen kun sieltä tulit, ja siitä on jo kuusi viikkoa, et ole
valvonut päivällä etkä nukkunut yöllä, vaan horiset kaikenlaista
ihmisjärjelle käsittämätöntä. Olisitko ehkä rakastunut?

-- Keneen minä olisin rakastunut?

Seipi katsoi Vaskioon viattomasti hämmästyen, hienon punan kohotessa
hänen poskilleen.

-- No tietysti tuohon Orkokummun nuorempaan tyttäreen, jonka
kotiopettajana juuri olit!

-- Oh, Meriin! Ei, hän oli liiaksi tästä maailmasta kotoisin
viehättääkseen minua. Pikemminkin olin siellä rakastunut
poissaolevaan tyttäreen, tuohon laulajattareen, jota en koskaan ole
nähnyt enkä kuullut, Aarlaan. Minulla oli kunnia saada asua hänen
huoneessaan. Ja jos hän itse on yhtä ihmeellinen ja ihana, yhtä
tähti-viisas ja henki-kylläinen kuin hänen kirjastonsa, niin...

Vaskio hymähti halveksivasti.

-- Hän on siis tuollainen uuden-ajan taika-uskoinen, teosofi tai
spiritisti tai miksi niitä nykyään kutsutaan...

-- Sano sitä miksi tahansa! Jotakin suloista ja suurta on tuossa
salaperäisyyden verhon kohottamisessa. Minä nimitän sitä nyttemmin
Aarlan uskoksi. Joskus yöllä olen tuntevinani hänen keveän
henkiolentonsa hipaisun lähelläni ja silloin alan lentää, niin,
lentää, mutta aivan matalalla, jalat edellä. Näin...

Seipi ojensi jalkansa ja kätensä pingoitus-asentoon.

-- Tuntuu kuin minun pitäisi saada kiinni jostakin, jota en koskaan
tavoita. Ja kun herään, olen niin raukea. Lankee sieluun sellainen
epätoivo ja väsymys, että melkein tahtoisin tappaa itseni. En jaksa
murtaa kahleitani! Tällaista tajutonta, tylsää lihamöhkälettäkö siis
täällä ylläpidän ihmisten inhona ja vaivana? Siltä tuntuu...

Vaskion piirteet kiristyivät.

-- En viitsi enää kuulla jaarituksiasi. Olet luokkatoverini ja vanha
ystäväni. Älä pakoita minua olemaan sinulle hävytön. Elämä on ihana
ja oma syy, jos ei sitä tunne siksi! Vedä, veikkoseni, takki yllesi
nyt pian! Lähdetään kahville, niin hulluuden höyryt vähän haihtuvat
päästäsi ja uni silmistäsi. Ennenkuin saan kahvit, olen myyty ja
mykkä mies. En jaksa pitää puoliani edes sinulle, joka oikeastaan et
ole mikään mies ollenkaan. Mamseli, trikoosankari sinä olet.

-- Ja sinä: kahvilasankari, naurahti Seipi.

-- Se on jo jotakin parempaa se! No joudupas nyt!

-- En tiedä, viitsinkö.

-- Viitsi nyt jotakin. Vaihteen vuoksi. Sitäpaitsi...

Vaskio iski veitikkamaisesti silmää.

-- Saat nähdä jotakin kaunista, jos lähdet nyt mukaani, jotakin, joka
varmasti sinua huvittaa...

-- Kuulla, tarkoitat.

-- Nähdä!

-- Jonkun uuden keksintöluonnoksen, josta olen kuullut jo sata kertaa
ja johon jo olen ehtinyt kyllästyä.

-- Keksinnön kylläkin, mutta ei sellaista kuin luulet. Ihmisen...

Seipi teki avuttoman liikkeen käsillään.

-- Huono keksintö. Huonoimpasi. Ihmiset eivät minua huvita.

-- Ja vielä joku päivä sitten sanoit ihailevasi Oula Kuuttia.

-- Minähän puhuin hänestä runoilijana.

-- Sangen epätasainen herra.

-- Niin, mutta hän on sittenkin _oikea_ runoilija. Vaikkapa hän vain
puhaltaisi saippuakuplan paperille, niin on siinä Herran henki, se
elähyttää, panee veret liikkeelle. Ja vielä enemmän sähköittävä on
hänen personallisuutensa. Tapasin hänet pari vuotta sitten etelässä.
Olimme yhden illan yksissä, aivan kaksin. Hänen seuransa oli ihmeen
vapauttava. Olin heti oma itseni ja seuraavana päivänä oli iloisempi
elää. Sen muistan. Ja se oli kaikki hänen ansiotaan. Mutta silloin en
osannut olla siitä kiitollinen. Silloin melkein vihasin häntä. Kun
näin hänet seurassa, oli hän aivan toinen kuin kahden minun kanssani.
Hän oli erilainen jokaisen ihmisen kanssa. Kuin kameleontti. Ja
syvällä sielussani syytin häntä silloin teeskentelystä, imartelusta.
Luulin, ahtaudessani, että hän ainoastaan ja juuri minun kanssani oli
ollut rehellinen.

-- Hän puhui siis itsestään?

-- Päinvastoin. Ei sanaakaan, ei koskaan. Ja sentään oli hän
keskipiste. Hän toi esiin toisen ihmisen personallisuuden, ärsytti
esiin hänen parhaimpansa. Siinä oli hänen voimansa ja siksi kaikki
hänestä pitivät ja etsivät hänen seuraansa. Mutta hänen ystävänsä
eivät yleensä olleet ystäviä keskenään. Luulen, että he kaikki olivat
toisilleen mustasukkaisia tai luulivat yksin omistavansa Kuutin
sielun, kuten minä tuhmuudessani tein. Mutta hän omisti kaikkien
sielut, kellään ei ollut hänen sieluaan. Hän oli suuri ihminen, me
muut tavallisia, rajallisia. Näin oli asia. Nyt sen ymmärrän.

-- Sinä liioittelet. Taiteilijat ovat luonteettomia! Siinä oikea syy
heidän vaihtelevaisuuteensa. Mutta miksi et siis täällä ole uusinut
tuota tuttavuutta, joka sinusta oli niin erinomaisen virkistävä?

-- En ole rohjennut...

-- Siksikö, että Kuutti seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa.
Ethän sinä toki kestäisi ryyppyseuraa, sinä maitoparta!

-- Miksi ymmärrät tahallasi väärin... Hänen seuraansako sinä nyt
veisit minut? kysyi Seipi sitten hidastellen.

-- Minähän lupasin näyttää sinulle jotakin kaunista! Onko Kuutti
mielestäsi kaunis? Tuo vinosilmä, Lapin kyttä, tuo kippuranokka! Ha
ha!

-- Minusta hän on kaunein mies, minkä olen nähnyt, vastasi Seipi.
Minä muistan ihmisistä vain sielullisen ilmeen, lisäsi hän.

-- No, mitä sitten mahdat sanoa hänen tyttärestään! Mutta sinulla on
kaikki aistit nähtävästi sekaisin!

-- Onko hänellä tytär?

-- Etpä sinä näy paljon tietävän Suomen kulttuurista! Sellaista se
on kun nukkuu pois elämänsä! Tämän kulttuuritapauksen esinäytös
tapahtuikin jo noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sinä vielä
uinailit äitisi lankakorissa...

-- Entä sinä sitten? hymähti Seipi nauraen.

-- Oh, minä seurasin aikaani jo silloin. Kuuttiskandaalinkin kohinan
muistan varsin hyvin. Kaikki puhuivat siitä silloin, vaikka hän ei
ollutkaan silloin kirjailija. Niin, näetkös, Kuutti hän ei alkanut
kirjailija-uraansa kirjailijana, niinkuin sinä, joka taisit alkaa
väärästä päästä. Hän oli alkuaan insinööri tai jotakin sen tapaista
ja jostakin syystä, en enää muista lähemmin mistä, hän joutui
Venäjälle töihin ja nai sitten siellä venakon. Häntä lienee sen
johdosta kohdeltu jonkun verran hävyttömästi. Oli näes silloin juuri
pahimmat sortovuodet menossa. Syntyi sanomalehtijupakoita, julkinen
häväistysjuttu. Se oli silloin se, näepäs! Nyt, sensijaan! Hm!
Joka tapauksessa Kuutti senjälkeen luopui tai erotettiin, en tiedä
varmaan, tuosta keisarikunnallisesta toimestaan. Ja vasta sitten hän
rupesi varsinaisesti kirjoittamaan, astui Pegasuksen selkään tultuaan
tavallaan ensin heitetyksi alas yhteiskunnallisen ratsunsa selästä...

-- Jotakin sentapaista olen kuullut...

-- Avioliitosta johtui koko mylläkkä. Mies ja vaimo erosivat
sitten tai ainakin elivät erillään. Ehkäpä Kuutti katui kauppojaan
tai ei tohtinut tuoda vaimoaan Suomeen välttääkseen ikävyyksiä,
tai ei välittänyt hänestä. Sillä yksin hänen kerrottiin olleen
ulkomaillakin. Muutama vuosi sitten kuuluu venakko-rouva kuolleen;
mutta tytär elää ja on täällä.

-- Neiti Kuutti asuu siis isänsä luona?

-- Mitä vielä. Eikä yleensä ole olemassakaan mitään neiti Kuuttia.
Tyttö kulkee aivan omalla omituisella nimellään. Se on nyt sitä
nykyaikaista! Hänen nimensä on Vera Soroinen. Ja intressantin
näköinen, sen saat uskoa!

-- Täys-ryssä tietysti?

-- Ei, puhuu Suomea virheettömästi.

-- Juoruja varmaankin kaikki! Mistä sinä tiedät, että joku Vera
Soroinen on Kuutin tytär? Tunnetko hänet?

-- En tosin lähemmin, mutta ulkomuodolta kyllä. Ja minulla on varmat
tiedot. Tämä kuuluukin minun kaikkein viimeisimpiin keksintöihini. Ja
minä olen hieman rakastunutkin häneen. Istun Mokka-kahvilassa kaiket
päivät vain nähdäkseni hänet, sillä siellä käy hän aina johonkin
aikaan päivästä. Tavallisesti siinä neljän viiden aikana. Kas siinä
syy minun tavallista innokkaampaan kahvilasankaruuteeni nykyään! Kas
kas, taidatpa sinäkin jo saada hieman eloa jäseniisi. Panepa kiirettä
nyt!

Seipi asetteli huolellisesti kravattiaan pienen pöytäpeilin edessä.

-- Oletko edes koskaan todenteolla osannut rakastua? Se sinun pitäisi
tehdä, niin kyllä heräisit, loruili Vaskio vihellellen tuttua
kapakkasäveltä. Tai sitten sinun pitäisi ruveta viljelemään Herran
viinamäkeä. No niin, nyt se on vähän vaikeampaa ja kalliimpaa kuin
ennen, mutta helkkarin lystiä juuri siksi. Kyllä siitä sinunkin
runosuonesi rupeaisi pulppuamaan. Minä olen jo ehtinyt kirjoittaa
runon Kuutin kauniille tuntemattomalle tyttärelle. Tai ei se ollut
ehkä juuri hänelle, mutta jollekin hänen kaltaiselleen. Eräs
pilalehti tilasi minulta. Ja jos kerran tahdon tehdä runon, otan
aiheen vaikka kissanhännästä. Sellainen poika minä olen. Ja sen
verran olen minä maailman taipaleella noita erilaisia käsitöitä
oppinut. Teen pientä voidakseni suunnitella suurta, näetkös, sitä
suurta, jonka kerran teen...

-- Sinä osaat todella mitä tahansa, sinä tuhattaituri, naurahti
Seipi. Mutta muista, poikaseni, että aktiivisillakin voi olla
lahjakkaisuuden kirous. Ettei sinun vain kävisi vielä huonommin kuin
minun...



II.


Ystävykset astuivat sisään Mokka-kahvilan ovesta. Paksu,
tupakansavuinen ilma ja värillinen puolipimeä peitti kaikki istujat
jonkinlaiseen raskaaseen, horrosmaiseen valohämyyn.

-- Ah tätä ihanaa ilmaa, huudahti Vaskio vilkkaasti istuutuen pöydän
ääreen ja tehden nopeasti tilauksensa.

-- Hirveää kerrassaan, huoahti Seipi, haukkoen ilmaa kuin kala
kuivalla maalla. Täällähän tukehtuu!

-- Äläpäs, tämä paikka on maallinen paratiisi. Istun täällä aina
vähintään neljä tuntia päivässä samoihin aikoihin. Silloin ajattelen,
keksin kaikki, muuten en tee mitään. Ah, kunpa olisi vain aineellista
pääomaa!

Vaskion silmät alkoivat kiilua, hänen puhetahtinsa nopeni
huomattavasti ja heikko rusotus kohosi hänen kellertäville
kasvoilleen.

-- Ja kunpa minulla olisi henkistä, virkahti Seipi. Mutta kuten jo
sanoin, olen köyhä, kyvytön ja paheellinen.

-- Enempää ei viisas mies menestymisekseen tarvitsekaan tänä aikana.
Siltä laudalta on moni gulashi ponnistanut. Hanki ensin rahaa! Sen
mukana tulevat sekä kyky että hyveet. Niin on maailman meno. Ja
aion minäkin yrittää. Minulla on, näes, ideoita, ei ihanteita, se
sopii. Kunpa olisi vain tuota kirottua pääomaa edes vähän, niin
paljon, että alkuun pääsisi. Silloin olisi kohtaloni ratkaistu.
Kuinka monta keksintöä olen jo tehnytkään yksistään tässä paikassa,
tässä mustan kahvikupin äärellä! Olenko jo kertonut siitä, että
minulla on tiedossani, miten voi saada halvalla tulta, kun tulitikut
loppuvat, penni päivässä tupakkamiestä kohden! Sitten on minun
päässäni eräs mekaaninen laite, joka vielä tulee kulumaan joka
pöydällä, ole vissi siitä. Aion hankkia myös patentin yksipyöräiselle
kilpa-ajorattaalleni. Partituurien monistamiskone on myös mielessäni
hahmoteltu melkein valmiiksi, samoin uudenlainen ja käytännöllisempi
nuottien merkitsemistapa. Oh, minulla on tuhat suunnitelmaa...

Vaskio aivan tärisi sisäisestä kiihkosta kirmaten ajatuksillaan
eteenpäin kuin ruoskan hurjistama orhi.

-- Niin, jos minä tahtoisin opetella venäjän kielen, saisin hyvän
paikan eräässä suuressa musiikkiyrityksessä. Sinähän tiedät, että
oikeastaan olen pohjaltani musiikkimies. Minulla on lukemattomia
rautoja tulessa yht'aikaa. Päähäni tulee ideoita kuin satamalla! Ja
aina vain täällä kahvilassa, tässä hämärässä, savuisessa ilmassa,
tässä suloisessa hornankeittiössä, jossa ei voi tehdä mitään muuta
kuin kuunnella omaa itseään vieraiden ihmisten epämääräisessä
sorinassa. Se nousee päähän kuin humala, se antaa sähkötäräyksiä
kuin ukkosilma. Taaskin, nyt juuri, leimahti päähäni eräs ajatus.
Erinomainen! Suuremmoinen! Se koskee kaupungin liikennettä. Mutta en
puhu siitä vielä, en vielä... Ja -- kun ei ole rahaa...

-- Ota liikekumppani, jolla on rahaa.

-- En. Siinäpä se juuri onkin niksi. En ota. En tahdo. Tahdon pitää
kaikki voitot itse.

-- Se on todellakin idea, ei tosin aivan uusi kylläkään, nauroi
Seipi. Ja jos tahdot tuon kapitalistisen suur-unelmasi toteuttaa,
niin saatpa pitää kiirettä, että saat sen valmiiksi, ennenkuin kaikki
maailmassa jaetaan tasan. Muuten joudut, poikaparka, hyödyttämään
keksinnöilläsi kommunistista yhteiskuntaa. Ja minusta se olisikin
ainakin yhtä hyvä aate kuin tuo äskeinen. Minun kannaltani katsoen.
Minulla taas on ihanteita, mutta, kuten jo sanoin, voin surullisen
sisärakenteeni vuoksi niitä toteuttaa itseeni ja ihmiskuntaan
nähden yhtä vähän kuin sinä noita aatteitasi ja keksintöjäsi
-- rahan puutteessa. Pelkään sitäpaitsi pahoin, että nuo sinun
neronvälkähdyksesi jäävät tänne, mistä olet ne saanutkin.

-- Ei ikinä! Minulla on kiihkeä toimintahalu! Minä rakastan
tekoa, työtä, voimain liikkeelle panoa intohimoisesti. Mieluummin
teen vaikka tuhmuuksia kuin olen tekemättä mitään. Ja minulla
on riittävästi rohkeuttakin siihen, sillä minulla ei ole mitään
kadotettavaa, pelkkää voitettavaa... Niin, minä tiedän, että et
usko minuun, että pidät minua vain pelkkänä suupalttina. Olet
sitä mieltä, että minun pitäisi puhua vähemmän ja toimia enemmän.
Niin niin, niin sinä juuri ajattelet. Mutta ensinnäkin, en ole
sellainen kielikello kuin miksi sinä luulet minua, en puhu
kaikille. Sinulle yksin, joka olet ystäväni, ja niin luotettava ja
epäkäytännöllinen, ettet koskaan voisi varastaa keksinnöitäni tai
astua varpailleni tai kavaltaa ajatuksiani. Ja arvaas, miksi sinulle
puhun? Psykologisesta spekulatsionista itseeni nähden. Siksi, että
silloin on fantasioillani jo jokin todistaja, niillä on silloin
jo jonkinlaista todellisuutta, josta minun täytyy vastata. Olen
ikäänkuin kunniavelassa luottotoverilleni. Se kannustaa. Vetoaa
eräisiin loukkaamattomiin puoliin itsessäni. Minä tahdon näyttää,
että voin pitää sanani. Sen saat vielä nähdä.

-- Minun laitani on aivan päinvastainen. Minä olen usein
puhunut pois hyvät ajatukseni, heittänyt ne ilmaan. Puhuminen
on eräs kevytmielinen ja mukava tapa vapautua mielikuviensa
liikakuormasta. Sekin on eräs ilmaisumuoto. Kuinka monet
räiskyttelevätkään ilotulituksena ilmaan koko neronlahjansa!
Suurimmat kirjailijakyvytkin voivat siten sammuttaa itsensä ituunsa.
Inhimillisimmät ja parhaimmat ehkä!

-- Laiskimmat! Ne, jotka ovat liian velttoja panemaan mitään
paperille. Mutta anteeksi, sinullahan taisi juuri laiskuus olla
numero 1 ihanteiden joukossa.

-- Aivan oikein, se on juuri ihanteiden elinehto, taiteen ja runouden
ensi edellytys. Elää iankaikkisuudessa, ei ajassa! Minulle se ehkä
on ylellisyyttä, minä en ansaitse sitä. Mutta tositaiteilijoista
puhuen on laiskuus kaikkien hyveiden äiti. Se on hedelmällinen ja
plastillinen. Se kypsyttää tahattomasti, ahkeroitsee touhuamatta.
Useammin tulee Pyhä henki odottavan kuin etsivän luo. Tuo
taiteilijain kuuluisa laiskuus on vain näennäistä, vain laiskuutta
tuiki porvarillisessa tai sosialistisessa tai materialistisessa
mielessä, kuinka tahtoo sanoa, laiskuutta pintapuolisessa
merkityksessä. Syvemmässä merkityksessä he ovat ahkeria, heidän
työnsä on niin henkistä, että heidän ei tarvitse joka hetki pitää
työvälineitä kädessään. Ja sama on laita kaiken korkeimman henkisen
työn. Mutta sitä eivät monet ajattele...

-- Tuolla hän nyt on, kuiskasi Vaskio, keskeyttäen ystävänsä. Lapsi
laiskuuden maasta, Vera...

Seiven silmät kääntyivät toverin viittaamaan suuntaan.

Nuori tyttö merenvihreässä viitassa oli astunut sisään erään
vanhemman herran mukana, joka kumarsi keveästi Vaskiolle vastaten
tämän tervehdykseen.

Tytön päätä ja hänen lyhyeksi polkkatukaksi leikattuja mustia
hiuksiaan kiersi pieni turbaanin tapainen päähine, joka jätti
avoimeksi kauniskaartoisen otsan viivat. Hänen lempeän hiiltyvästi
ja unelmoivasti hehkuvat tummat silmänsä näyttivät katselevan
jonkunlaisella surumielisellä välinpitämättömyydellä epämääräiseen
johonkin.

-- Sinä tervehdit häntä? kysyi Seipi.

-- En, vaan herraa hänen seurassaan.

-- Kuka hän on?

-- Kylläpä sinä siellä Orkokummussa todellakin olet maalaistunut ja
jäänyt ajastasi jälkeen, kun et tunne edes tohtori Linnaa. Hän se
on, tuo kuuluisa politikoitsija ja sanomalehtimies. Etevä lääkäri
sitäpaitsi. Nerokas kaikin puolin, mutta kiivas. Kuin tulta ja
tulikiveä, pippuria ja tappuroita koko mies.

Seipi tarkasteli salavihkaa tohtorin piirteitä. Hän saattoi olla
siinä vähän yli neljänkymmenen ikäinen. Huulet ja posket paksut, ihon
väri punertavan-ruskea muistuttaen sitä väkevää sikaaria, joka hehkui
hänen suupielissään. Silmät olivat raskaiden luomien takana melkein
piilossa, mutta siitä huolimatta niiden kiilteinen, hypnotisoiva
tuike ja valkuaisten väkevä välkähtely melkein herättivät huomiota.

-- Häijy välke hänellä silmissä.

-- Koleerisen temperamentin tunnus. Sehän on ihmisillä hyvin
tavallista.

-- Minusta se on yhtä harvinaista kuin erikoinen hyvyyden
sädehtelykin.

-- Niin, kyllä kai hän ainakin osaa pitää muijansa kurissa. Pieni
tyrannius juuri naisiin tepsii. Siitä he pitävät. Rouva, joka ennen
naimisiin menoaan oli jonkinlainen pieni laulajattaren alku, ei enää
liiku missään, eikä koskaan heitä näe yhdessä ulkona...

-- Hän on siis naimisissa?

-- On, ja kovasti onkin. Paljon lapsia. Tohtori on oikein patriarkka
vanhaa lajia luonteeltaan. Hänellä on muuten tavaton työkyky,
isänmaallinen mieli. Sanalla sanoen hän on miesten mies joka
suhteessa. Lisäksi mitä hauskin seuramies ja suuri naisten hurmaaja.
Hänellä on suunnaton trafiikki...

-- Ihmekös tuo, kun tohtori kahvittaa potilaitaan ja pitää heitä
hyvänä, lisäsi Seipi pieni ilkeä väre äänessä, sillä hänessä oli
jostakin selittämättömästä syystä heti herännyt epämääräinen
vastenmielisyys tohtoria kohtaan.

-- Sinä erehdyt, tohtori ei välitä naisista, vaikka naiset
välittävät hänestä. Neiti Soroinen, jonka kanssa hän nyt on, kuuluu
vähän niinkuin hänen perheeseensä. Kaikki minä tiedän. Hän asuu
tohtorin sisaren, tuon ihmeellisen Kaarina Linnan luona. Tiedätkö,
tuon rauhan-sanomalaisen, tuon naisasianaisen, tuon kasvissyöjän!
Ehkäpä juuri tuo kasvatti-äiti on leikkauttanut tytön tukankin.
Eikö se kuulu nais-asian säädöksiin sekin? Luulen, että tuo
edistysmielinen täti on niistänyt hänen sielunsakin kynttilän.
Vahinko! Hm, en hänestä oikeastaan enää välitäkään, olen katsellut
häntä jo tarpeekseni. Olen osoittanut aivan selvästi hänellekin
olevani intresseerattu hänestä. Ei mitään vaikutusta! Kuin kuva!
Kuin kivipatsas! Luulen, ettei hänellä ole sydäntä, että hänkin on
jo tuollainen emansipissa. Hyi saakeli. Mutta samapa se muuten.
Peijakas! Katso, miten tohtorin ohimosuonet pullistuvat. Hän ei
voi missään salata kiivasta luonnonlaatuaan. Hänessä on elämää,
verta, voimaa! Mikä lehti hänellä onkaan kädessään? Jotakin hänelle
harmillista siinä tietysti on. Katsos, täällä on samanlainen! _Rauhan
sanomain_ irtolehtinen! "Älä tapa!" No sen saatoin arvatakin. Nyt
ymmärrän. Hän raivoaa sisartaan vastaan. Hän ei yleensäkään kuulu
voivan sietää sisartaan. Ja oikeastaan olen minä aivan tohtorin
kannalla siinä, etten pidä tuollaisista itsenäistä näyttelevistä
naisista. Naisliike, naisliike, mikä aate sekin on: olla nainen! Yhtä
hyvin voisin minä perustaa miesliikkeen. Ei, parempi on, että nainen
vaikenee seurakunnassa. Tai puhukoon, jos hänellä on hyvin kauniit
hampaat! Ei ole ihme, että tohtori on suutuksissaan. Veli tahtoo
koota itsenäisen Suomen sotajoukon ja sisar on perustanut liiton
hajoittaakseen sen. Se on mielenkiintoista, häh?

-- _Rauhan sanomat_ on hyvä lehti, virkahti Seipi hajamielisesti
kuunnellen Vaskion rupattelua.

-- Mutta katsopas! Täältä löydän vielä parempia, hörisi Vaskio
kaivaen sanomalehtipöydän paperipinkasta esiin pari hektografeerattua
arkkia. No enpä ole hullumpaa nähnyt. Enkö ole aina sanonut, että
nämä kahvilat ovat oikeita kulttuuriarkistoja? Tarkastelepas tätä
veliseni! Eikö maailma sitten nykyään ole pelkkien hullujen ja
roskajoukkojen paratiisi? Saattaa siitä järkevän ihmisen otsasuonet
pullistuakin. Hei kansalainen! Kas tässä vasta on valtiollinen
julistus hienointa lajia. Vaskio luki ääneen:

'_Herran kansan tasavallan perustuslaki_.

I. Ihmiskunnan on keräännyttävä yhden korkeimman henkisen johtajansa
Jeesuksen ympärille ja vannottava uskollisuutta Hallitsija
Jeesukselle.

II. Perheet, kodit, ovat rauhoitettuja piirejä. Perheet ovat
yhteiskunnan perusta. Perheet valitsevat edustajansa tasavallan
neuvostoihin.

III. Nainen on yhdenvertainen miehen kanssa. Äiteys on
yhteiskunnallinen toimi. Yhteiskunta huolehtii äideistä ja lapsista.
Jokaiselle lapselle kuuluu äidin ja isän rakkaus.

IV. Kylät ovat yhteiskunnan toimintayksilöjä. Yhteiskunnalliset
asetukset laaditaan ja virkailijat valitaan kylittäin.

V. Nykyisen yhteiskunnan kulkuneuvot: työpääoma, varapääoma ja
liikenero vaihdetaan kaksipyöräiseen siirtämällä varapääoma
voittoineen työpääoman ja liikeneron haltuun yhteiskunnalle, ja
poistetaan korko.

VI. Maa y.m. kiinteimistöt, tarveaineet ja liikeneuvot ovat
yhteiskunnan hallussa.

VII. Elintarpeet tehdään niin halvaksi kuin suinkin poistamalla
välikädet ja yksityisvoitot.

VIII. Rahaa saa vaan hyödyllisellä työllä.

IX. Ihmisen totuudenkaipuulle avataan vapaa liikuntamahdollisuus.

X. Suurten ja pienten kansallisuuksien jäsenet nauttivat yhtäläisiä
oikeuksia ja vapauksia. Kansa hallitsee itse itseään Hallitsijansa
Jeesuksen tahdon mukaisesti ohjeenaan keskinäinen rakkaus, vapaus,
veljeys ja tasa-arvo.

XI. Kaikilla kansoilla on yhtä suuri valtakunta. Kaikkien
valtakuntien kaikki rajat sulavat yhteen maapallon napapisteissä.
Kunkin kansallisuuden hallussa on valtakunta yhtä suuri kuin
maapallo, jota kaikki kansat hoitavat yhteisesti.

XII. Herran kansan tasavallan jäsenyyteen ovat oikeutettuja kaikki
Jeesukselle kastetut, jotka täten kutsutaan käymään uuteen vapauden
valtakuntaan sisälle. Tehkää portit korkeiksi!

Herran kansan tasavallan pienin palvelija

Topias Outari.'

Vaskio nauroi vatsaansa pidellen.

-- Tuo profeetta on suuremmoinen! Ja tässä on vielä lisälehti
edelliseen.

'_Auringon säteitä pimeyden maahan_.

Kaikki käy kuin itsemme tahtoo. Itse on Jumala. Jumala on itse.
Olet Jumala. Et orja, et mitätön. Olet ääretön, kaikkivaltias.
Auringosta tullut, aurinkoon palaava. Äärettömän pieni, äärettömän
suuri. Ystäväni, mitä murehdit? Sinua painaa ääretön yksinäisyys.
Mutta oletko todella yksin? Etkö ole yhtä kaiken kanssa! Kaikkien,
jopa vihollistesikin tahto on omasi. Kaikki käy kuin itsemme tahtoo.
Sanattomuuden meren pohjastakin löydetään tämä kallis helmi. Sinä,
joka huokaat yksinäisyyden ja avuttomuuden yössä, tiedä, että niin
olet tahtonut. Tiedä, että, jollet itse olisi tahtonut, eivät
vanhempasi olisi sinua tähän maailmaan synnyttäneet.

Veljesi

                                           Topias. Outari.'

-- Ei, nyt minun täytyy ottaa päästäni kiinni. Edellisen plakaatin
ymmärsin vielä jotenkuten, mutta tämä! Voi aikoja, voi tapoja! Miksi
ei noita hulluja teljetä koppeihin? Ei järkeä, ei järjestystä missään!

-- Tuollaisen profeetan sisäkalusto voi olla hyvinkin kaunis, ja
onkin, sanoi Seipi hiljaisesti. Etkö huomaa, miten totuus ja valhe,
nerous ja kyvyttömyys, henki ja aine taistelevat tuossa kaikessa
ankaraa Jaakopin painiaan? Se on kunnioitettavaa. Ja ellei takerru
puustaimeen, voi hyvällä tahdolla tuon tökerön ja avuttoman sekavan
muodon alta aavistaa aineettoman ja suuren tulevaisuuden unelman.
Aika on utopiojen... Ne puhkeavat nykyään esiin kaikkialta.

-- Mahdottomuuksia!

-- Eiväthän ne muuten utopioja olisikaan. Mutta ne herättävät
ajatuksia, puhkaisevat mielikuvitukselle ja ihmisyydelle uusia uria.
Tiedätkö, jos minä olisin keksijä, kuten sinä, niin alkaisin jo
suunnitella keksintöjä tuota uutta valtakuntaa varten.

-- Herran kansan tasavaltaa varten!

-- Jos ei nyt aivan sitäkään varten, niin uutta rauhan aikaa varten
ainakin. Ajatteles, jos kaikki keksimiskyky ja nerous, mikä nyt menee
kielteisiin repimistarkoituksiin, käytettäisiin ihmiskunnan uudestaan
rakentamiseen, mitä saataisikaan aikaan! Sensijaan että nyt keksitään
tukehtavia kaasuja, pommeja, kaikissa elementeissä liikkuvia
hirmuhävittäjiä, keksittäisiin suuria kastelukoneita, hallan
poisjohtajia, vapautettaisiin leipäkysymys luonnon oikullisesta
mielivallasta ja ihminen leipätyön orjuudesta, keksittäisiin
varmuuslaitteet veden ja tulen vaaraa vastaan, keksittäisiin keinot,
joilla surmattaisiin sukupuuttoon kaikki taudin-idut, voitettaisiin
tuberkuloosi ja syöpä ja sukupuolitaudit, lyötäisiin vanhuuden ja
kuoleman vitsaus... Sillä rahalla, mikä nyt joka hetki ammutaan
ilmaan, voitaisiin lisäksi elättää, puettaa, kasvattaa, kouluuttaa,
jalostaa koko maanpiirin kansat, poistaa kaikki kurjuus maailmasta,
tehdä ihmiset aineellisesti turvatuiksi ja henkisesti vapaiksi...

-- Sinähän oikein innostut! ihmetteli Vaskio. Saarnaat kuin paras
pappi.

Seipi punehtui hieman.

-- Lukisit sinäkin noita _Rauhan sanomia_, joita halveksit. Niissä on
kaikkea tällaista. Ja ne ovat mielestäni oikeita asioita.

-- Oikeita, oikeita! Mikäs siinä. Mutta kovin kaukaisia.

-- Siinä lehdessä ei tosin ole päiväpolitiikkaa, mutta sensijaan
herätteitä, aina jotakin varteen otettavaa. Aivan hiljattain oli
siinä ehdotus, että kaikki maailman kansat hyväksyisivät yhden
kansainvälisen kielen.

-- Vanha juttu!

-- Mutta ei tarpeeksi korostettu. Siitä täytyy myös kerran tulla
tosi. Ajatteles, mikä voimain säästö! Kouluissa on oppiaineina
vain oma kieli ja tämä toinen kansainvälinen. Yhden vieraan kielen
ehtii oppia kuka hyvänsä ja koko maapallon ajatus, koko ihmisyyden
nerous ja omatunto on sillä hetkellä kaikkien yhteisomaisuutta.
Sillä kielitaitoisuus ei sinään vielä ole mitään kulttuuria,
niinkuin nykyään vielä ollaan taipuvaisia uskomaan, vaan vasta se
elämänsisältö, minkä kielitaitoisuus avaa ihmiselle. Se Gordionin
solmu olisi tuolla iskulla aukaistu. Kunpa vain sovittaisiin
kielestä. Millekään kansalliskielelle ei tietysti suoda tuota
mahtavaa välittäjä-asemaa ja esperantot ja idot ovat monen mielestä
teennäisyytensä puolesta vastenmielisiä, aivan kuin jonkinlaiset
epäorgaaniset, kemialliset homunculus-kokeilut...

-- Ottakaa Herran kansan tasavaltaan merkkikieli, sormipuhelu! nauroi
Vaskio.

-- Parempi sekin kuin tämä sielullisen yhteisvälineen, tämä
yhteisymmärryksen puute maailmassa.

-- Mutta onpa sinulla, poika, harrastuksia! Kuka olisi uskonut! Ei
sinun tilasi sitten vielä aivan toivoton ole. Ja minä kun jo aloin
pelätä, että olisit jonkinlaisen mystillisen, elämänkielteisen
maailmantuskan uhri...

Seipi ei vastannut. Hän jäi epämääräisesti ja näennäisesti
välinpitämättömän näköisenä tuijottamaan siihen suuntaan, jolla
tuo nuori vihreävaippainen tyttö joutui näköpiiriin. Pari kertaa
sattuivat heidän silmänsä vastakkain ja kummallakin kerralla tunsi
Seipi sisällisesti säpsähtävänsä. Niin lempeän surumielisellä ja
samalla niin uhmaisan ylpeällä ilmeellä ei häneen vielä kukaan
ihminen ollut katsonut. Ei kukaan niin omalla ja yksinäisellä
katseella.



III.


_Viljo Seiven päiväkirjasta_.

Miten minä olen yksin! Simo on erinomainen toveri, mutta sentään en
voi puhua hänelle kaikkea, mikä mieltäni askarruttaa. Hän nauraisi
minulle liiaksi. Itsestäni en välitä, mutta on eräitä asioita,
joille en soisi naurettavan. Simo nimittää minua uneksijaksi,
huomaamatta ollenkaan, että hän itse on suurin kuvittelija, mitä maa
päällään kantaa. Sentähden sovimmekin niin hyvin yhteen ja sentähden
tiedän myös monen nauravan Simolle ja pitävän häntä tuulihattuna,
hassuttelijana, turhan touhuajana. Sillä hänen kuvittelunsa on
niin sanoakseni ulkopuolista, käytännöllistä laatua. Mutta minun!
-- Niin, muistutan todellakin liian paljon tuota vähäjärkistä
aurinkoprofeettaa uskaltaakseni sen avomielisesti tunnustaa.

Minussa tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Mutta minusta tuntuu, että
kaikkialla maailmassa tapahtuu jotakin samanlaista, jotakin suurta ja
ihmeellistä. Minä, pisara, siru, atoomi olen vain heikko heijastus
siitä. Mutta sama elämän virta, joka vyöryy läpi kaikkeuden, halki
hengen ja aineen, ohjaa myös minun valtimoitteni tykintää. Onko
suurempaa onnea kuin antautua sille, tuolle elämän kasvamisen
hiljaiselle aavistelulle, kuuntelulle! Se kantaa korvaan kummallisia
sointuja ja säveleitä sielujen kamppailun historiasta. Mitä se on?
Etsiäkö totuutta ja elää hyvyydelle? Ollako ihminen tai tulla siksi?
Se siinnyttää silmään näkyjä sopusoinnun kaukaiselta rannalta, jossa
länsimaisen levottomuuden hyrskyävä vuo vaipuu itämaisen rauhan
ikuiseen mereen.

Katselen elämää edelleenkin syrjästä, kiihkottomana, mutta en enää
välinpitämättömänä. Olen ehkä liiaksi passiivinen, kuten Simo sanoo,
mutta samalla olen levoton ja harras, kaipaava ja odottava. Ja
samaa odotusta olen näkevinäni kaikkialla ympärilläni, sentähden
en uskalla pilkata pienintä, mielettömintä ihanteen kurkoitusta
ihmisrinnassa. Me olemme tottuneet pitämään hyvänä vain sitä, mikä
on hyödyllistä, ulkonaisesti hyödyllistä, siksi me niin helposti
nimitämme mielettömyydeksi sisäisen hyvän palvelusta, tuota
hiljaista ja puhdasta, jota kuitenkin kaikki Itämaan viisaat ovat
kumartaneet. Aarian kirjasto aukaisi silmäni sille. Ja nyt siinä
valossa tajuan raamatunkin arvon, joka ennen niin räikeästi loukkasi
käsitteellisiksi kouluutettujen aivojen rajallista ymmärrystä, niiden
_pientä_, nykyajan pintapuolisella moraalilla kyllästettyä totuuden
vaatimusta. Se on pohjimmaltaan Itämaiden kädenlyönti Länsimaille,
ikuisen viisauden vuossadasta vuossataan salaperäisesti pisaroiva
Fingalin luola keskellä hetken kuohuja, totuuden helman kaunis
tarkoituksettomuuden tausta ihmisen tahalliselle, hänen heikkoutensa
tukemiseksi rakennetulle tarkoitusperäisyydelle. Se, jolla on voimaa
laskeutua elämän totuuteen kokonaan, hukkaa itsensä. Ja jolla on
uskallusta etsiä sitä koko inhimillisyydellään, kadottaa tämän
maailman. Mutta maailma voittaa hänessä suuren hengen. Joku Tolstoi
on sen tehnyt. Hän olisi ollut rakas itse vanhan Intian jumaluudelle,
joka haastaa:

"Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa
itsekkäisyydestä ja turhan kunnian pyynnöstä, tyynimielinen onnessa
ja onnettomuudessa ja kärsivällinen, joka tyytyväisenä tarkastelee
elämätänsä, taltuttaa sydämensä, mielensä ja alistuneena minua
avuksensa huutaa, se on Minulle rakas.

"Joka ei enää kuoleman maailmasta eikä maallisista murehdi, joka on
niin vapaa, ettei häntä ilo, pelko tai viha horjuta, se on Minulle
rakas.

"Jolla ei ole ennakkoluuloja, joka on puhdas, rehellinen, himoton,
vapaa epätoivosta ja tykkänään kieltäytyy, täynnä kunnioitusta, se on
Minulle rakas.

"Joka ei rakasta, ei vihaa, ei murehdi eikä himoitse, joka
sisällisesti luopuu onnesta ja onnettomuudesta, se on Minulle rakas.

"Joka pitää ystävää ja vihamiestä yhdenarvoisena, jolle kunnia ja
häpeä ovat yhdenveroiset, jolle kylmä ja kuuma, ilo ja suru ovat
yhdenlaiset, mistään kiinni-riippumaton; joka kiitoksen ja moitteen
suhteen on välinpitämätön, vaitelias, joka himojensa kautta ei ole
mihinkään sidottu, ja lujatahtoisena Minua hartaudessa etsii, se on
minulle rakas.

"Mutta joka juo elämän-antavaa viisautta, josta olen puhunut, täynnä
eläväksi tekevää uskon voimaa ja jonka hartauden päämaali olen Minä,
sitä Minä yli kaiken rakastan."

Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä
muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus
olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla
tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet,
valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen
enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt
kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman
saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi,
kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin
elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu
avaruuden syleilyyn.

Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai
pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen
edes voimaa. Kun sielut heräävät...

Ihmishengen uudestisyntyminen on jo alkanut. _Rauhan sanomista_ luen
joka päivä tätä uuden ajan evankeliumia, joka ihmeellisellä tavalla
yhtyy tuohon vanhaan ja joka on kuin balsamia sielulleni. Se kuiskii
minun omaantuntooni uusia ihania käskyjä, jotka tahtoisin piirtää
loimuavilla tulikirjaimilla taivaanlakeen:

Jos tahdot parantaa maailmaa, niin ala itsestäsi!

Jos tahdot olla vapaa, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla hyvä, niin ole sitä heti!

Jos tahdot olla todella suuri, niin säteile niinkuin aurinko hyville
ja pahoille!

Jos tahdot olla sankari, niin kavahda tappamista, mutta älä pelkää
kuolemaa!

Jos tahdot olla rauhan rakentaja, niin kokoa kaikki kansat renkaaksi
murhaavaa tulta vastaan, niin ettei yhdenkään käsi nouse kostamaan
pahaa pahalla, sillä muutoin ei pahalla ole milloinkaan loppua!

Parempi on tulla surmatuksi kuin itse surmata. Ja suurin sankaruus
nykyaikaisessa sodassa on olla tappamatta.

Miten syvästi minä ihailen tuota naista, tuota Kaarina Linnaa,
joka tällaista unelmoi ja tällaisia ajatuksia kylvää. Hän lausuu
julki juuri sen, jolle itse turhaan olen etsinyt ilmaisumuotoa, hän
hedelmöittää henkeäni joka päivä.

Monasti olen aikonut lähestyä häntä, pyrkiä tutustumaan häneen,
mutta aina olen empinyt. Omaa heikkouttani olen peljännyt. Jos
hänen aineellinen kuorensa olisi minun aineelleni vastenmielinen,
niin jaksaisinko henkeni silmällä nähdä hänet enää niin kauniina
kuin hän kirjoituksistaan päättäen on? Simo pelästyttelee minua
aina vähän päästä. Vielä äsken hän pilkkasi ihailuani. Hän puhuu
yleensä naisista tavalla, joka minua syvästi loukkaa ja murhetuttaa.
Suuttuisin hänelle, ellen koettaisi häntä ymmärtää. Kuinka sanookaan
intialainen viisauden kirja: "Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka
on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä... se on Minulle rakas."
Ah, sinä suuri Minä, tule minun sydämeeni, verhoa lempeään huntuusi
minun pikku-minäni!

Luulenpa tosiaan, että hourin samaan tapaan kuin Topias Outari. Miten
Simo ivaisi minua jos hän oikein tuntisi minut. En uskalla paljastaa
itseäni hänelle. Niin heikko olen. Sentähden vuodatan ajatukseni
paperille. Ja miksi puhuisin hänelle asioista, joihin hän ei ole
kypsä. Kallis neste vuotaisi maahan ruukusta, jossa sille ei ole
tilaa.

       *       *       *       *       *

Olen nähnyt ihmeen. Tuon Veran, tuon Oula Kuutin salaperäisen
tyttären. Ja hän on Kaarina Linnan holhotti. Se on omiaan
moninkertaisesti kiinnittämään mieltäni häneen. Miten kummasti
elämänvirta minua työntää sinne päin. Onko tämä kaikki jonkun
näkymättömän käden johdatusta?

Minä en himoitse naista, minä ihailen häntä. Varmasti on nainen
hienompi, eteerisempi, herkempi osa ihmissielua. Ja sen täytyy astua
historian ohjaksiin nyt juuri, kun miehen sielu julmissa teorioissaan
laskelmallisessa murhanhalussaan ja myötätunnottomassa nerossaan on
kehittynyt huippuunsa, josta se sortuu ilman naisen apuuntuloa. Ah,
eikö ollutkin Enfantin aikoinaan oikeassa, kun hän etsi ihanteellista
Äitiä seurakunnalleen!

Miten ihmisen elämä on lyhyt ja miten kehitys on pitkä. Jos on totta,
mitä eräs Aarian oppi-isistä vakuuttaa, että me ihmiset käytyämme
läpi jo edenismin, viileyden, patriarkaatin ja barbarian tilat, yhä
vieläkin elämme ihmiskunnan lapsuuden ajassa ja että nykyiseltä
sivilisatsionin asteelta pääsemme vasta "garantismiin", joka tarjoo
vain sääntöjä, takeita ihmisten onnellisuudelle, ja että se taas
johtaa "sosiantismiin", jossa itsekkäisyys vasta _alkaa_ hävitä, ja
että sen ajan takana vasta häämöittää "harmonismi", jolloin ihminen
on vapaa, niin onpa matka edessämme huimaavan pitkä! Mutta ihanteen
aavistus, vertauskuva on jo olemassa. Ihmisluonto on taas valmis
vyöryttämään vähemmäksi yltään aineellisuuden raskasta taakkaa.
Ja tällä kertaa on maailman synnin varmaankin ottava päälleen ei
Jumalan Poika, vaan Jumalan Tytär. Hän on raoittava meille luonnon
salaisuuksien huntua uudelta puolelta ja avaava tieteelle, taiteelle
ja uskonnolle, järjelle ja rakkaudelle uudet mysteeriain kentät
vallattaviksi.

       *       *       *       *       *

Miten minusta vielä äsken tuntui, että minun pitäisi elää hyvyydelle
ja etsiä totuutta kaikissa elämän erilaisissa muodoissa, niinkuin
Kaarina Linna! Nyt minulla on vain yksi yksinkertainen päämäärä:
palvella kauneutta, jonka nimi on Vera, Vera! Vera! Sinun vuoksesi
melkein unohdan, että minulla on ollut onni tutustua myös pitkien
viikkojen salaisen ihailuni esineeseen: Kaarina Linnaan. Ei, hän ei
ollut mikään sellainen strindbergiläisen naisvihan esiinhaltioima ja
pannaan julistama naishirviö-tyyppi, jolla Simo minua peloitteli.
Hän oli oikea ihminen, ei tuollainen touhuava, eteenpäin nyrkkeilevä
yhteiskuntakone, jollainen on minulle kauhistus, vaan hiljainen
ja syvä, täysin sopusoinnussa tarkoitusperänsä kanssa. Hänessä on
enemmän ajatusta kuin käsitteitä, enemmän viisautta kuin älyä, niin
luulen. Hänen suuret, harmaat silmänsä ovat miettiväiset ja vähän
surumieliset ja koko hänen olennossaan on jonkinlaista lapsellista
ujoutta ja elämän orpoutta kuvastava piirre, joka ilman tuota tyynen
otsan selkeytynyttä tasapainon kaarta antaisi hänelle melkein
avuttoman ilmeen. Hänen voimansa on kokonaan sisällistä laatua ja
siitä minä pidän. Minä kiitän sinua, Kaarina, siitä, ettet särkenyt
ihannettani, mutta enemmän vielä kiitän sinua siitä, että annoit
minulle Veran.

Vera, sinä olet jumaluus itse, salaperäisyys, moninaisuus ja
yhtenäisyys, täydellisyys, jonka edessä kysely hyvästä ja pahasta
lakkaa. Sinä sanot rakastavasi pahuutta ja eläväsi valheessa,
mutta minusta sinä olet hyvyys ja totuus. Niin on kauneutesi minut
hurmannut.

En tunne enää itseäni. Mihin on minun kansanvaltaisuuteni hävinnyt?
Sinua katsellessani teen eron ruhtinaiden ja roskaväen välillä.
Tyrannivallan rikkilyödystä komeudesta tahtoisin säilyttää viimeiset
keisarilliset vaunut sinua varten, jotta sinun pienen, jalokivin
soljitellun jalkasi ei tarvitsisi astua samaan lokaan, jota rahvas
polkee.

Sinä olet minun syntini ja autuuteni, Vera! Ensimäisen kerran
elämässä on toinen ihminen minut kokonaan vallannut.

Miten kaunis sinä olet! Minkä näköinen, en tiedä! Minusta tuntuu,
että sinulla on siniset hiukset ja vihreät silmät. Sinun jokainen
liikkeesi olisi kuvanveistäjän ikuistamisen arvoinen.

Sielustasi tiedän vielä vähemmän. Sinä olet Aasian arojen vaarallinen
ja nukkuva kissaeläin, julma ja pyhä kuin Ganges-virta. Sinusta
uhoaa jonkinlainen lempeä anarkia, maailmaasyleilevä, myötätuntoinen
melankolia, joka riisuu minulta voiman. Laki ja käskyt lakkaavat
sinun läsnäollessasi. Ei mikään pidä paikkaansa sinun suhteesi.
Sinulla on lupa kaikkeen. Olet niin kaunis!

Ehkäpä olet tullut tielleni siksi, että oppisin rakastamaan elämää
koko laajuudessaan, uskomaan kaiken pyhään yhteyteen. Ja elämä,
kaikkeus, olet sinä, Vera!



IV.


-- Mikä suo minulle kunnian nähdä niin harvinaista vierasta kuin
sinä? hymyili Kaarina veljelleen viitaten häntä istumaan.

-- Arvannet kyllä, ellet vielä ole kadottanut kaikkea järkeäsi,
jota kyllä pahoin pelkään, mikä on syy, sanoi tohtori Linna
pahaa-ennustavalla äänellä.

-- Niin, arvaan, että se on joku epämiellyttävä asia, jokin moite,
sillä muunlaista sanottavaa ei sinulla vielä koskaan ole minulle
ollut, virkahti Kaarina hiljaisesti ja surumielisesti.

-- Totta puhuen, minä häpeän olla veljesi, kantaa samaa nimeä kuin
sinä. Sinä olet tehnyt siitä hulluinhuoneen nimikilven, hysteeristen,
edesvastuuttomain naisten ja yhteiskunnan rappio-ainesten
tunnussanan! Tiedätkö, kyllä jo menee liian pitkälle, että sinä
rupeat painattelemaan ja levittelemään kansanvillityslehtisiä ja
kutsumaan kokoon rauhankonferensseja, ikäänkuin olisit vähintään joku
Wilson!

Tohtori käveli kiivaasti edestakaisin huoneessa kädet housuntaskuissa.

-- Et sinä noin raivostunut yhdestäkään sodanjulistuksesta, et
pitänyt niitä villityksenä.

-- Sota on paha, mutta valitettavasti välttämätön paha.

-- Miksi sinun mielestäsi välttämätön?

-- Siksi, että paha yleensä on yhtä välttämätön kuin sinun mielestäsi
hyvä. Se kuuluu maailmanjärjestykseen, jonka syvin, pohjimmaisin
periaate piilee vastakohtaisuudessa. Kaikki edistys on taistelulla
voitettava. Ei voi ajatella mitään kehitystä ilman sotaa, ei mitään
todellisia luonteita ilman sitä.

-- Sen on muututtava henkiseksi. Tappamistavan täytyy voida hävitä
ihmiskunnasta ja se häviääkin vielä...

-- Kuule, Kaarina, sanoi tohtori istuutuen ja muuttaen äänensä
alentuvan tuttavalliseksi, jos minun periaatteihini ei kuuluisi
olla puhumatta naisten kanssa periaatteista ja yleensä mistään
järkevästä, niin olisin jo aikoja sitten todistanut sinulle kaikkien
sinun elämänpyrintöjesi mahdottomuuden ja juurettomuuden. Niin,
ne ovat epänormaalisia ja suvun heikontumisviettiä todistavia ja
siihen viepiä. En epäile tarkoitusperiesi rehellisyyttä, mutta
kaikkine hentomielisine parannus-houreinesi olet luvalla sanoen
ihmiskunnalle ja kansallesi vaarallinen ja turmiollinen olento,
joka minun velvollisuuteni ihmisenä ja lääkärinä, kansalaisena
ja läheisenä omaisena olisi toimittaa turvallisempaan paikkaan
päähänpistojaan lietsomaan. Minä vakuutan, että sinun kaltaisesi
sielullinen sairaustapaus taivasta hipovine kuvitelmineen ei ole
minun praktiikassani aivan tuntematon. Tiedän erään paikan, jossa
varmasti tapaisit aatetoverejasi. Mutta heidän ei sallita lähetellä
kiertokirjeitä virastoihin ja yhdistyksiin ja kahviloiden pöydille,
niinkuin sinä teet. Etkö sitten ollenkaan itse huomaa, että teet
itsesi naurettavaksi ja pilaat menettelylläsi hyvätkin asiat? Älä
tapa! Älä tapa! Tuonhan me kaikki tunnemme. Mutta eihän tarvitse
silti jäädä tuijottamaan siihen kuin idiootti, ulottaa sitä aina
eläinkuntaan asti, niinkuin sinä teet, napostella siltä pohjalta
heiniä, riisinjyviä, puhtaaksi viljeltyjä vesiherneitä ja ylläpitää
kasvisruokalaa, joka ei kannata ja jossa pilataan ihmisten terveys.
Lääkärinä tiedän, että täytyy olla tehnyt kovin paljon syntiä
ennenkuin ihmisparan vatsa ansaitsee tuollaisen rangastuksen.
Normaalille, terveelle ihmiselle se on epäoikeudenmukainen ja usein
sopimaton. Tämä asian käytännöllisestä puolesta. Sen aatteellisesta
puolesta ei kannata edes puhua, se on naisellisen epäloogillisuuden
tyypillinen hedelmä. Elämän, vaikkapa vain orgaanisen elämän
hävittämistä, siis surmaamista, ei voi koskaan välttää. Tai missä
on raja? Minä tiedän, että sinun talosi on kärpästen ja muiden
basillinkulettajien ja pörriäisten paratiisi: niitä ei siellä tapeta,
mikäli olen kuullut. Eikä tietysti muitakaan syöpäläisiä.

Tohtori hymyili kylmän hupailevalla ivalla.

-- Ja tällä siivottomalla tempulla luulet päässeesi ideasi juuriin!
Niin, basillinkulettajat säästät kyllä, mutta mitä tahdot tehdä itse
basilleilla? Säästät tietysti nekin, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettet osaa tehdä parempaa. Mutta meidän lääkärien koko altruistinen
elämäntehtävä uusimpana aikana on perustunut pääasiallisesti
voitokkaaseen taisteluun mikroobeja vastaan. Tuon silmin näkymättömän
biljoona-elämän tuhoamiseen perustuu ihmiskunnan elämä ja toivo,
sen terveydellisten suhteiden kohoaminen ja sen henkisen voiman
säästö. Me ihmiset menestymme kuten muutkin eläimet vain _tappamalla_
tieltämme pois meille vahingollista elämää. Aate, josta ei voi
toteuttaa kuin pienen alku tyngän, jonka noudattamisessa ei voi
olla rehellinen, perinpohjainen, johdonmukainen, on siveelliseksi
ohjenuoraksi kelpaamaton. Saman tuomion voisi lähemmin asioita
tarkastellen langettaa kaikesta sinun pakkomielteistäsi, joita
tietysti itse luulet ihmiskunnan johtaviksi aatteiksi: maailman
yksikielisyydestä, valtion lapsenhoidosta, samanlaisesta arvonimestä
naidulle ja naimattomalle naiselle ja mitä ne kaikki ovat! Ne ovat
löyhämielisiä ja typeriä rappeutumisteorioja, jotka johtaisivat
tyhjyyteen ja perikatoon, elleivät ne sitä ennen luhistuisi
käytännölliseen mahdottomuuteensa aivan kuin Tolstoin sukupuoli- tai
-puolettomuusopit ja puhtausihanteet. Niin, niin, tietysti kannatat
niitäkin! No, sinä olet jo kautta maan tunnettu hupsutteluistasi
ja nuo sinun vapaamuurarisalaseurasi jäävät kyllä omaan arvoonsa.
Niistä en sano mitään. Mutta tämä uusi "cymbalum mundi", tämä _Rauhan
sanomain_ rauhan liitto! Etkö käsitä, että se on liian rohkeaa peliä.
Tunkeutua suurpolitiikan alalle, josta et ymmärrä yhtään mitään! Ja
noilla valteilla! Nyt juuri kun on toimittava aivan päinvastoin!
Nyt juuri on meidän koottava kansa yksimieliseen puolustusasentoon,
saatava omat sotavarustukset. Tuhannet ihmiset työskentelevät
par'aikaa sen puolesta henkensä uhalla. Ja sinä, sinä uskallat...
Suomalainen sotaväki on päivän polttavin kysymys. Niin kauan kuin
meillä ei ole sitä, ei Suomi mahda mitään.

-- Ja mitä mahtaisi se, vaikka sellainen olisikin? Ei mitään.
Kourallinen ihmisiä, äkkiä kokoonhaalittu asevarasto vuossatoja
varustautuneita valtiomahteja vastaan! Voimain haaskausta!
Järjettömyyttä!

-- Sinä unohdat, että meidän tällä hetkellä on taisteltava muutakin
kuin ulkonaista valtiomahtia vastaan, että meidän on taisteltava
paitsi valtiollisen itsenäisyytemme myöskin sisäisen järjestyksemme
ja turvallisuutemme puolesta anarkiaa vastaan, että meidän on
lakattava olemasta epäjärjestynyt ja veltto rosvovaltio, jos kerran
rohkenemme tavoittaa vapauden kruunua. Meidän täytyy pyrkiä vapaaksi
samalta tasolta kuin kaikki muutkin. Miten kehtaisi Suomen kansa
tällaisena tulla vaatimaan vapautta muiden kovasti koeteltujen
ja sankarillisesti uhrautuneiden kansojen rinnalle, kansa, joka
mieluummin suutelee ruoskaa kuin raaskii hellittää kalleista
hengistään ainoatakaan, kansa, jonka miehet eivät enää viitsi tehdä
työtä, silloin kun muualla maailmassa ponnistetaan yötä päivää,
ainoastaan maata ja tulla syötetyiksi kalliilla palkoilla kuten
laiskat sotamiehet, jotka he nähtävästi ovat ottaneet esikuvikseen,
kansa, jonka naiset ilomielin synnyttävät äpäröitä sitä tallaavalle
viholliselle raakavoimalle! A propos, viimeinen Suomen naisia
koskeva uutinen on se, että he ovat kutsutut, lakkolaiset nimittäin,
toverien turvaan -- sotalaivoille. Kauniita turvapaikkoja todellakin!
Sotalaivat ovat nyttemmin siis enää vain kelluvia porttoloita. Siitä
nyt näet, mihin vie tuo jalo rauhan-aate. Tai kenties ei sinun
kannaltasi tässäkään ilmiössä ole mitään moitittavaa!

Tohtorin äänessä oli viiltävä sävy ja hänen pienet silmänsä katsoivat
Kaarinaan kuin pistävät neulat.

-- Minun kannaltani katsoen, on parempi että sotalaivat ovat
vaikka täynnä porsaita kuin että niitä käytetään surmaamis- ja
hävittämistarkoituksiin.

Kaarinan äänensävyn levollinen huumori ärsytti tohtoria. Hän nousi
taas kiivaasti kävelemään.

-- Elää, elää, siis millä hinnalla tahansa, on sinun ihanteesi!
Mikä hirvittävä materialisti on nainen! Mielestäsi on siis
tosiaan parempi, että rakkauden valta rehoittaa, vaikka kunnian
kustannuksella, että jonkun valtion kansalaiset, sen vannoutunut
varusväki, mieluummin viettävät aikansa irstailuissa kuin hoitavat
kansansa kohtaloa!

-- On väärin pakoittaa heitä hoitamaan sitä _sillä_ tavoin, ase
kädessä!

-- Niin sitä vielä vain toistaiseksi hoidetaan ja tullaan hoitamaan
ehkä aina. Kuinka monen kansan elämä on pelastunut vain siten, että
yksilöt ovat uhranneet omansa!

-- Mutta miksi eivät yksilöt siis tahdo uhrata henkeään vielä
paljon suuremmalle asialle, rauhalle, joka olisi _koko_ ihmiskunnan
pelastus? Samota sotaan ollakseen tappamatta? Sellainen olisi todella
ihmisyyden arvoinen armeija! Sen asian vuoksi kannattaisi kuolla!
Mutta ihmisraukat eivät tee sitä siksi, että he ovat heikkoja ja
yksinäisiä, siksi, että he eivät tiedä toisiensa ajatuksista, eivät
ajoissa ole järjestyneet miljoonien yksilöjen yhteistahdoksi, rauhan
liitoksi. Jos rauhan pyrintö olisi jo ennen sotaa ehtinyt läpitunkea
elämän käytännön s.o. muuttunut aatteesta järjestöksi, ei sotaa
olisi tullutkaan. Olisi säästynyt tämä poiskulumaton kulttuuritahra
1900-luvun ihmiskunnalta, tämä masentava yllätys jokaiselta, joka on
uskonut ihmisyyteen, puhumattakaan siitä korvaamattomasta tappiosta,
mitä sota henkisiin ja aineellisiin voimiin nähden merkitsee. Ja
jotta tämä kauheus vast'edes välttyisi ja jotta se mahdollisimman
pian päättyisi, on rauhan liitto juuri maailmanhistoriallinen
päivänkysymys. Pois sotilastakit! Ihmiset on saatava ymmärtämään,
että ne ovat pyövelien, joukkoteurastajien pukuja, että mikään
mahti maailmassa ei saa eikä voi pakoittaa ihmisiä niissä merkeissä
toimimaan, ja että jos hallitukset ovat tehneet erehdyksen
aloittaessaan kansainvälisen murhatyön, eivät kansat tämän erehdyksen
huomattuaan ole velvolliset sitä jatkamaan. Joka miekkaan tarttuu, se
miekkaan hukkuu...

-- Rauhan aate on erinomainen rauhan aikana, mutta keskellä palavinta
sotaa se on mahdottomuus, surman hansikas; joka ei tartu miekkaan,
hukkuu silloin vielä varmemmin. Näet sen venäläisistä. Heillähän
kukoistaa jo tuo jalo rauhan rutto. He juoksevat pakoon, minkä
kerkiävät, ottavat kuulat selkäänsä uusilta veljiltään, valtio
hajoaa, järjestys katoaa, vihollinen tallaa suuren valtakunnan
jalkoihinsa, syö suihinsa, ja vieraat vallat pistävät taskuihinsa
sen rikkaudet. Ja meidän suhteemme tekevät venäläiset samoin. Raaka
väkivalta rehoittaa, kaikki huonot ainekset varttuvat ja kasvavat
vihollisten pistimien varassa. Kukaan kunnon ihminen ei enää ole
varma hengestään eikä omaisuudestaan. Tehdään väkivallan töitä
kaupungeissa ja maaseudulla ja, mikä surullisinta, omat kansalaiset
alkavat kilpailla tässä ammatissa vieraan sotaväen kanssa...

-- Miten voisi muuten ollakaan, sehän on vain luonnollinen seuraus
siitä, että murhaaminen on nostettu valtioprinsiipiksi, että sota
on hyväksytty. Sodan hyväksyjäin pitäisi siis, jos he olisivat
johdonmukaisia, ottaa vastaan kaikki muukin pienoiskoollinen
rikollisuus nurkumatta.

-- Mutta ei paljain käsin. Vieraan asevoiman sorto- ja mielivaltaa
vastaan on velvollisuus asettaa kotimainen asevoima, samoin pitämään
kurissa omia vahinkoeläimiä. On tultu siihen, ettei pian ole muuta
valittavana kuin surmata tai tulla surmatuksi.

-- Jos kerran täytyy valita, niin mieluummin sitten tulla surmatuksi
kuin surmata, siinä sankaruus, jota ihmisiltä juuri tänä aikana
vaaditaan, jotta he pääsisivät tästä alennuksen tilasta uuteen
onnellisempaan elämään.

-- Kuolleilla ei ole ylösnousemusta, ei ainakaan kansakunnalla, jonka
sielukin murhattu, vastasi tohtori väsyneesti. Juuri tuo sinun rauhan
aatteesi on myrkkyä, nyt se vie siihen veljestymiseen ulkonaisen ja
sisällisen vihollisen kanssa, joka näivettää kansan voiman. Tämä
yhteiselämä venäläisen kanssa on toivotonta, toivotonta...

-- Niin kauan kuin on elämää on toivoa, eikö se ole teidän
lääkärienkin tunnuslauseita, virkahti Kaarina hiljaisesti.
Venäläinenkin on ihmisveli lopultakin, säälittävä, kärsivä
onnettomuustoveri, ja kun hän riisuu tuon pakollisen vihollissinellin
päältään...

-- Niin on hän vihollinen meille sittenkin! tiuskasi tohtori.
Hän on liian lähellä, hän on liian suuri, elefantti, joka tallaa
meidät, ainainen vaara. 'Ihmisveli', jaaritteli hän pilkallisesti,
pureskellen hermostuneesti sikaarin päätänsä. Kyllä teidän
naisten veljestymiset siinä suhteessa tunnetaan! Häpeä! Häpeä!
Ennenkuulumaton häpeä! Niin, Kaarina, jos sinäkin olisit oikea
ihminen, oikea Suomen nainen itse, niin sensijaan että saarnaat
sanomalehtesi palstoilla, että ryssä on ihminen, muistuttaisit
Suomen naisille, että he ovat ihmisiä ja että heidän tulee elää
ihmisiksi. Niin, vaikk'ei heillä kurjilla raukoilla olisikaan mitään
isänmaanrakkautta, ei mitään pyhää velvollisuudentuntoa tehtyä työtä
kohtaan tässä maassa, ei kunnioitusta esi-isien kansallisuutta
kohtaan eikä edesvastuullisuutta tulevan polven edessä, niin
muistaisivat edes olevansa ihmisiä! Nyt he ovat pahempia kuin elukat!
Antautuvat viettielämään, suin päin, ilman valintaa, osaamatta
toistensa kieltä, ilman pienintä yksilöllistä vivahdusta.

-- Yksilöllisten suhteisiin nähden et ole ollut sen lempeämpi.
Tiedänhän minä, että tuo "isänmaanystävä", joka aikoinaan
sanomalehdessä nosti tuon surullisenkuuluisan häväistysjutun Oula
Kuuttia vastaan, olit sinä. Ja se oli epäinhimillistä ja raakaa
silloin. Oula oli lisäksi ollut kuin perheeseemme kuuluva lapsempana.
Ja sinä tunsit hänen luonteensa.

-- Vaikka olisin itse tehnyt sellaisen teon, olisin tuominnut
sen. Te naiset olette aina niin personallisia, ette erota koskaan
ihmistä ja asiaa. Juuri siksi, että Oula Kuutti oli yksilö,
sivistynyt, valistunut yksilö, oli hänen tekonsa tuhat kertaa
enemmän tuomittava. Häneltä saattoi vaatia enemmän. Hän on näyttänyt
huonoa esimerkkiä ja siinä nyt ollaan. Minulla on ollut ja on tässä
suhteessa määrätty kanta ja pysyn edelleen kannallani. Näetkös,
Kaarina, -- tohtorin sävy kävi sydämellisemmäksi, -- ymmärrä minut
oikein, en vihaa ihmisiä, mutta minä rakastan isänmaatani ja minusta
tuntuu, että jokaisen suomalaisen pitäisi tuntea samoin. Meidän
velvollisuutemme on, muodostuivat meidän valtiolliset olosuhteemme
millaisiksi tahansa, pitää rotumme mahdollisimman puhtaana. Muuten
me sulaudumme, joudumme tuon suuren jättiläishirviön poljettavaksi,
oli se sitten kuinka ystävällisessä mielessä tahansa. Minua
sanotaan kiihkokansalliseksi, se on ainoastaan osittain totta.
Kansallisuus, isänmaa on minulle keino, ei päämäärä. Kansallisuus
on ihmisyyden kypsyttäjä. Ehkä joskus kaukaisessa tulevaisuudessa
kansat hukkuvat ihmiskuntaan kuin pisarat mereen. Ehkä sitten kun
kautta maailman tasoitus on tapahtunut ja samalla mahdollisesti
muodostunut uusi, rotuintohimoista, rotuvioista puhtaaksi viljelty,
jalompi ihmistyyppi, niin, ehkä silloin joskus kansallisuuskysymyskin
rauhallisesti ja luonnollisesti nukahtaa viimeiseen lepoonsa. En
kauhistu sellaista ajatusta. Se ei ole minulle vieras. Mutta vielä ei
ole se aika tullut. Ja siihen asti! Meidän täytyy varjella omaamme,
omaa rotuamme kuin silmäteräämme, juuri ihmisyyden vuoksi, juuri
että meilläkin suomalaisilla olisi oikeus siihen, oma elinosuutemme
mukaan vietävänä, omanäköinen kulttuurinäyte, kehityslisä esille
asetettavana ihmiskunnan suuressa maailmannäyttelyssä.

Tohtorin ääni oli lämmin ja vakuuttava, sen tavallinen kyynillinen
ja vähän töykeä sävy oli kadonnut. Kaarina istui akkunan luona
tuijottaen raskasmielisesti ulos sadeharmaaseen iltahämärään.
Veljen muuttunut puhetapa liikutti häntä enemmän kuin hän tahtoi
näyttää. Kaikki luottoisa avomielisyys, luonnollisuus oli harvinaista
sisarusten kesken.

Pitkään aikaan ei kumpikaan sanonut mitään.

-- Kiitos noista sanoistasi, virkahti sitten Kaarina. Minä luulin...

-- Arvaan, mitä ajattelet minusta, Kaarina. Et mitään hyvää,
sen tiedän. Minä olenkin luultavasti tehnyt usein sinua kohtaan
vääryyttä. Mutta minua kohtaan on myös tehty samoin, sinäkin,
ehkä tietämättäsi. Jo lapsena! Kaikki luulivat minua kotona aina
pahemmaksi kuin todellisuudessa olin. Etenkin naisväki. Sinua he
rakastivat, ei minua. Sinä olit enkeli, minä piru. Se teki minut
katkeraksi, eikä meidän välimme koskaan ole ollut niinkuin sen olisi
pitänyt olla. Meidän luonteemme eivät sovi yhteen. Sinä olet aina
ollut liian tunteilevainen ja liian itsenäinen yht'aikaa, molemmat
ominaisuuksia, joita en siedä naisissa. Olen tahallani ollut sinulle
karkea, en ole kohdellut sinua naisena, rangaistukseksi siitä, että
olet tuppautunut miesten tehtäviin. Sillä minä en pidä siitä, en
ymmärrä sitä, en hyväksy sitä, en missään muodossa. Vakaumukseni on,
että terveellinen työjako maailmassa sukupuolien välillä edistää
rodun elinvoimaa, ihmisten elämäniloa ja elämän kauneutta. Katso
juutalaisia, he ovat voittamattomia siksi, että heidän naisiaan ei
milloinkaan rääkätä yhteiskunnallisella työllä. Sinä luulet, että
minä aina ja kaikessa olen häikäilemättömän hyödyn mies, että minulla
ei ole ihanteita, niinkuin se sinun kielelläsi kuuluu. Olet sen
välistä sanonutkin. Ehkä olet oikeassakin. Kenties minulla ei ole
niitä siinä mielessä kuin sinä tarkoitat, mutta minulla on sensijaan
eräitä terveellisiä elämänohjeita. Minä rakastan rajallisuutta
ja rajoja, kunnioitan ajan, paikan ja rodun vaatimuksia, olen
realipoliitikko toisin sanoen. Ihmisyksilö on hiekkajyvänen
ihmiskunnassa ja hänen elämänsä vain sekunti iankaikkisuudessa. Sinä
tahdot tehdä hyvää, minä uskon sen, mutta teet pahaa tahtomattasi
ja tuhlaat itsesi turhaan. Miten herran nimessä voit tehdä mitään,
ellet mahdollisimman paljon rajoita itseäsi. Hyvät aikeesi hukkuvat
tuuleen. Jokaista ajatusta pitää seurata teko ja jokaisen teon tulee
täyttyä oikealla hetkellä. Kaikessa täytyy olla järjestystä. Me emme
nyt voi, emmekä saa tehdä tekoja, jotka kuuluvat kenties seuraavaan
vuosisataan tai vuosituhanteen. Me epäonnistumme ja on toisia tekoja,
jotka eivät _saa_ epäonnistua, sillä silloin ne pilaavat hyvän
aatteen, suuren asian ehkä ainaiseksi. Se olisi tehdä ihmiskunnalle
pahaa eikä hyvää. Meidän täytyy alistaa itsemme työn idealle,
aikakauden hengelle, välistä olla itseämmekin kohtaan kovat ja pahat,
väliin muita kohtaan, saadaksemme hyvää aikaan. Ja vapautta, tuota
paljon huudettua vapautta, sitä täytyy jakaa sekä itselleen että
muille varovaisesti, sikäli kuin kukin kestää ja ansaitsee. Sitä
täytyy viljellä kuin leipää, jotta sitä riittäisi, jakaa annoksittain
kuin ravintoa, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin, jotta se ei
muuttuisi trustiksi, kiristykseksi, toisten pään menoksi, joksi se
nykyään on muuttumassa. Näetkös, ei riitä olla oikeassa ja tahtoa
hyvää, ei riitä vapaus, ei omantunnon vapauskaan, vasta järjestys,
tahallinen alistuminen tekee sen hedelmälliseksi kulttuuriksi.
Miksi ovat niin monet kauniit utopiat rauenneet tyhjiin, niin monet
jalot tarkoitusperät kääntyneet käytännössä häpeällisiksi? Siksi,
että ne ovat päämääräkseen asettaneet ihmisen tai ihmiskunnan onnen
ja laiminlyöneet velvollisuuden. Ihmisiä täytyy opettaa elämään
ilman onneakin, jos sikseen tulee. Ja tällaiseksi oppituoliksi on
esimerkiksi kirkko erittäin sopiva, tuo sama kirkko, jonka sinun
vapaamuurariseurasi myös tahtoo hävittää...

-- Kirkko houkuttelee tuonpuoleisella autuudella ja säikyttelee
helvetillä. Mutta jos hyvä teko on tehty palkinnon toivossa tai
paha jätetty tekemättä rangaistuksen pelosta, ei sillä ole mitään
siveellistä merkitystä.

-- Ei, mutta sitä suurempi käytännöllinen. Pääasia yhteiskunnalle
on, että rikos jää tekemättä. Järjestäjänä ja viettien suistajana
on kirkko ollut erinomainen laitos. Ja on vieläkin. Liian aikaista
on vielä ruveta kaatamaan sitä, niinkuin sinä, Kaarina, yrität.
Kehittynyt ihminen ei tietysti tarvitse niin kouriintuntuvaa ja
karkeaa himojen suistajaa, hänellä on muita pidättimiä, sitäpaitsi
on hän tavallisesti liian hyväpäinen tehdäkseen rikosta, jonkun
hairahduksen, jonkun paheellisuuden hän voi korkeintaan kustantaa
itselleen. Mutta suurin osa rahvasta, tuokin jumalasta niin
vapautunut sosialistiparvi olisi varsin hyvin vielä kirkon tarpeessa
tai paremmin sanoen -- kirkon kurin.

-- Sinä puhut kurista, kun on kysymys vakaumuksesta, omantunnon
vapaudesta.

-- Ei kirkko ole mikään omantunnonvapauslaitos...

-- Sen pitäisi olla, jos se olisi oikea. Ei suinkaan sille myöskään
ole sopivaa olla mikään poliisilaitos. Miksi ei valtio ota
ylläpitääkseen kuria? Sille se paremmin kuuluu.

-- Kirkolla on ympäri maapallon taivaalliset sotajoukot aina
käytettävissä. Suomen valtiolla ei ole minkäänlaisia, naurahti
tohtori. Anna Suomen valtiolle oma sotaväki, niin kyllä kuri saadaan
aikaan, sinä rauhan enkeli, sinä ihana epäjohdonmukaisuus, jonka
nimi on nainen! Tiedätkö, Kaarina, jos minä nyt olisin nainen, niin
häpeäisin minä sitä todellakin. Sinä olet elämäsi ijän tahtonut
naisten valtiollista äänioikeutta. Se on saatu. Ja katso nyt, miten
nuo "edeltäjämaan" äänioikeutetut naiskansalaiset käyttäytyvät!
Voitko enää väittää, että he, vihollisen sotaväen lutkat, ansaitsevat
kansalaisoikeudet? Se oli liian aikaista sekin. Mutta tämä aika avaa
silmät.

-- Aina sinä palaat sortamaan naisia. Miksi? Etkö sinä yhtä hyvällä
syyllä voi hävetä olevasi mies! Miten te itsenäisyys-miehet kehtaatte
vaatia maailmalta valtiollista riippumattomuutta, kun teidän
joukossanne on kuitenkin niin paljon siivotonta, väkivaltaista
roskajoukkoa, joka käyttäytyy häpeällisesti juuri itsenäisyyden
kynnyksellä!

-- "Te itsenäisyys-miehet!" Miten sinä puhut? Keitä tarkoitat?
Sosialistit kannattavat väkivaltaisuuksia, ei muut, ja he eivät ole
itsenäisyys-miehiä kuin silmän lumeeksi. Tee toki ero eri ainesten
välillä!

-- Sinäkin otat kaikki naiset noin vain summamutikassa.

-- Sosialismi on tämän maan onnettomuus!

Tohtorin silmävalkuaisissa oli kiihkeän valkea välkähtely.

-- Sinä katsot asioita liian yksipuolisesti, virkahti Kaarina.
Sinulla on pinttyneitä ennakkoluuloja, siinä kaikki. Sinä halveksit
sosialisteja. Porvarit ovat tähän asti hoitaneet yhteiskuntaa.
Millainen se on? Huono, mätä, valheellinen, täynnä vääryyttä ja
kurjuutta. Jos sosialistit repivät sen alas, entä sitten? He
rakentavat sen taas omalla tavallaan. Antaa heidän koettaa!

-- Tuhatvuotista kulttuurirakennusta repiessään he heittävät pois
arvokkaan arvottoman mukana. Se on korvaamaton vahinko!

-- Samoin sinä halveksit naisia, jatkoi Kaarina, siksi että sinä
olet tottunut asumaan miesten rakentamassa maailmassa, jonka he
ovat laatineet omaa mukavuuttaan silmällä pitäen. Miehet ovat
tähän asti hallinneet maailmaa. Millainen se on? Näet itse. Täynnä
murhaa, sotaa, raakoja valtiosäädöksiä, eläimellisiä perimätapoja,
sukupuoli-sortoa. Naisia on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa.
Antaa heidän koettaa järjestää ihmiskunnan asioita, päästä
maailmanhallintoon mukaan. Sittenhän nähdään. Huonommaksi se ei siitä
ainakaan käyne. Heidän ensimäinen vaatimuksensa on oleva ikuinen
rauha.

-- Väärä mielikuva, hymähti tohtori. Naiset ovat aina kaikkina
maailman aikoina olleet julmempia kuin miehet, verenhimoisempia,
puolueellisempia kuin miehet. Naiset ovat yllyttäneet miehiä sotiin.
Siihen he vain sopivatkin, kulissintakaisiksi kansalaisiksi.

-- Ja kuitenkin he ovat kelvanneet kansojen hallitsijoiksikin, nauroi
Kaarina. Mikä erinomaisen johdonmukainen piirre teissä miehissä! Ei,
juuri tuon kulissintakaisen täytyy väistyä korkeampien ja puhtaampien
siveyskäsitteiden tieltä.

-- Kyllä tiedetään teidän emansipeerattujen naisten
paratiisi-unelmat. Ne ovat samat kuin sosialistien: ei mitään työtä
ja paljon palkkaa. Miehen pitäisi elättää heitä kuin ennen, olla
kohtelias heille kuin ennen, suojata heidän heikkouttaan ja heillä
pitäisi sentään olla voimakkaamman oikeudet, yksinäisinäkin ja
elätettyinä samat tai ehkä korkeammat palkat kuin miehellä, joka
pitää huolta koko perheestä, turvaa heitä...

-- Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan, keskeytti veljensä Kaarina. Et
tunne edes naisasian aakkosia. Mutta aika on kyllä, että nainenkin
jo tuntee oman voimansa ja tulee toimeen omillaan! Sillä millä
tavoin on mies turvannut tuota heikkoa naista? Tekemällä hänestä
sukupuolieläimen, usein prostitutsionin uhrin, palkkaamalla hänet
omia itsekkäitä tarkoituksiaan palvelemaan, yhteiskunnassa, kodissa,
kadulla... Ja naisia varten on teillä kuitenkin aina ensimäiseksi
tuomio valmiina. Äskenkin panit yksinomaan naisten niskoille koko
sota-ajan siveettömyyden.

-- Suomalaisten sekaantumista venäläisten kanssa ovat harjoittaneet
juuri Suomen naiset, se sinun täytyy myöntää.

-- Kuka heidät on johtanut siveettömyyden poluille? Suomen miehet. Ja
silloin kun se tapahtui heidän kanssaan, ei kellään miehellä ollut
siitä moitteen sanaa. Ei myöskään ole nähty mitään pahaa siinä, että
Suomen miehet aina ovat hyvinkin läheltä ihastelleet venäläisiä
naisia, irrallisesti ja edesvastuuttomasti, että venäläisten
baletit ja taide-esitykset ovat olleet heidän parasta herkkuaan,
että venäläiset näyttelijättäret, laulajattaret, upseerinrouvat
ovat olleet heille halutuinta tavaraa, ja että salaiset Venäjän
matkat ovat olleet heidän synnillisten mielitekojensa ärsyttävin
huippu. Mutta mies kulkee seurauksista vapaana. Kuka tietää miesten
hairahduksista?

-- _Yhdestä_ Suomen miehestä ovat aikakirjat kyllä todenneet tämän
hairahduksen. Mutta hän saikin osakseen kansakunnan tuomion.

Tohtori korosti tahallisen ärsyttävällä ja pilkallisella äänellä
sanojaan katsoen Kaarinaan pirullinen hymy huulillaan.

Sisarusten välillä hetkisen vallinnut satunnainen myötätunnon puuska
oli kuin poispuhallettu. He katselivat toisiinsa jälleen kaukaa kuin
kylmän ahtojään poikki, sisimmässä elinhermossaan vihamielisinä,
syyttävinä.

Kaarinan poskille kohosi korkea verilaine.

-- Miksi sinä aina tähtäilet Oula Kuuttia! _Sinä_ olit silloin se
kansakunta, joka esiintyi tuomarina. Ja kaikista vähimmän juuri sinun
olisi pitänyt olla sitä!

-- Millä kiihkolla sinä aina puollat Oula Kuuttia!

-- Minä puollan häntä siksi, että teet hänelle vääryyttä; minä
tunnen sekä hänet että sinut. Ja sinä et ole oikea mies tuomitsemaan
häntä. Hän on, hän oli myös silloin paljon siveellisempi kuin sinä,
jolla juuri samoihin aikoihin, kun hyökkäsit hänen avoimen, puhtaan
avioliittonsa kimppuun, oli suhteita, jotka eivät olisi sietäneet
päivän valoa...

-- Minä pyydän, ei mitään persoonallisia tähtäilyjä. En salli
kenenkään lähennellä yksityiselämääni, sen tiedät ennestään.

Tohtorin ääni oli jyrkkä ja terävä kuin rauta-ase.

Keskustelu katkesi.

-- Siitä nyt näet, mille se tuntuu, äännähti Kaarina surumielisesti
ja hiljaa. Saman teit sinä kuitenkin Kuutille. Älä tee muille sitä,
mitä et soisi muiden tekevän sinulle. Se on kultainen ohje.

Tohtori käveli kiivaassa tahdissa matolla edestakaisin.

-- Rauhoitu nyt! Istu, ole hyvä. Puhellaan rauhallisesti.

-- Sinun kanssasi on mahdoton puhua. Kuinka monta kertaa pitää
minun toistaa, että silloin ei ollut kysymys yksityisen ihmisen
yksityispaheista ja heikkouksista, vaan kansallisesta rikoksesta,
kansallisessa merkityksessä siveellisestä selkärangottomuudesta
pahimpana sortoaikana. Niin, se oli pahempaa vielä kuin nykyajan
piikaletukkojen menettely. Heitä raukkoja on yllytetty, viety harhaan
veljeyden ja vapauden opeilla, rakastamaan vihollisia, liittymään
solttuihin siltä yhteisymmärryksen pohjalta, minkä pahe, köyhyys ja
laiskuus tuovat mukanaan. Mutta silloin! Silloin olivat vielä rajat
selvät, teoriassa ja käytännössä!

-- Jos Kuutti kaikesta huolimatta nai venakon, todistaa se vain
hänessä itsenäistä ryhtiä, sitä, että se oli hänelle pyhä, sisäinen
pakko, harkittu erikoistapaus, jolle on suotava myös erikoisvapaus!
Kuinka voit edes verrata tätä personallista, laillista avioliittoa
kahden sivistyneen yksilön välillä noihin laumasuhteisiin!

-- Se oli pahempaa. Johan sen sanoin. Juuri siksi, että Kuutti oli
sivistynyt. Häneltä olisi odottanut enemmän itsehillitsemistä ja
isänmaallisuutta.

-- Mutta hän rakasti Varvaraa. Tunsithan sinäkin hänet. Häntä täytyi
rakastaa. Sellainen hieno ja hyvä ihminen!

-- Sellainen rakkaus olisi pitänyt painaa alas.

-- Olisitkohan itse mahtanut tehdä niin?

-- Varmasti. Vaikka olisin ollut niin rakastunut, että elämäni olisi
ollut siihen paikkaan ehtyä, en olisi liittänyt elämääni venäläiseen,
Suomen maantieteelliseen periviholliseen ja viettelijään. Jos
minusta riippuisi, en antaisi asuntoa yhdellekään venäläiselle, en
oikeuksia minkäänlaisia, en sallisi näyttelijäin enkä soitto- ja
laulutaiteilijain esiintyä, en kauppiaiden tehdä kauppaa, kieltäisin
heiltä yleisön. Sillä mitä parempana heitä täällä pidetään, sitä
enemmän heitä tänne tulvii. Meitä suomalaisia saa pian enää hakemalla
hakea joukosta. Me hukumme ryssiin. Minkä kurjan näyn tarjoaakaan jo
Suomen pääkaupunki siinä suhteessa. Miten riipoo korvia ja sydäntä
tuo slaavilaisen kielen yhä paisuva sorina. Ja jos me lisäksi
sekoitumme heihin, niin mitä ryhtiä on meissä enää! Tuo ristisiitos
ei ole sitäpaitsi rotuhygienian kannaltakaan ollenkaan edullinen.
Se vie degeneratsioniin, suvun rappeutumiseen. Venäläiset voivat
olla hyviä ja hienoja, miks'ei, mutta he eivät ole mitään luonteita.
Sikiöistä tulee velttoja, nautinnonhimoisia, petollisia, passiivisia,
ryhdittömiä olentoja, juurettomia raukkoja; effemineerattu rotu siitä
tulee. Venäjällä vallitsee naisellinen prinsiippi, miehissäkin. Ja
sitten kun slaavilainen hekkuma yhdistyy suomalaiseen pikkumaisuuteen
ja laiskuuteen, hirveätä! Ei, pikemmin viikinkiverta meihin pisara,
tai miks'ei vaikka juutalaisuutta... Jos minusta riippuisi,
surmauttaisin kaikki tuon slaavilaissuomalaisen sekarodun sikiöt!

-- Hiljaa! Muista Veraa!

-- On kysymys asioista ei ihmisistä.

-- Venäjällä on ihmisluonto rikasta ja jaloa ainesta. Olosuhteista on
voinut riippua sen nurja muotoilu. Mutta arvostele parhaimpain älä
huonoimpain saavutusten mukaan. Mistä muusta kansasta olisi voinut
nousta joku Metschnikov, joku Tolstoi, nuo suur-inhimillisyyden
ensimäiset tulenpatsaat...

-- Ex oriente lux! tarkoitat, sanoi tohtori ivallisesti.

-- Niin juuri. Länsimainen formalismi ja koneellinen maailmankatsomus
kaipaa itämaisen hengen syleilyä luodakseen uuden tulevaisuuden
ihmisen.

-- Venäläiset ovat mädäntyneet ennenkuin he ovat kypsyneet. Ja
ihminen perii rotu-olemuksensa ruumiillisesti ilman mitään hengen
syleilyä. Sitäpaitsi voi suurena pääsääntönä perimysteoriassa pitää
sitä, että ihmisellä on hyvin suuret taipumukset periä vain huonot
puolet.

Kaarina aikoi vastata jotakin, mutta hillitsi itsensä.

-- Ihmiskuntaa voi jaloilla ajatuksilla kasvattaa, virkkoi hän sitten
verkalleen.

-- Jos niin sanotut ihmiskunnan parantajat ovat yleensä sinun
kaltaisiasi, niin on heillä hyvin pienet mahdollisuudet parantaa
ihmisiä. Minut sinä teet suorastaan huonommaksi. Sinulla on
ihmeellinen kyky keksiä ja lausua epämiellyttäviä asioita. Sinä
ärsytät minua aina, panet aina vastaan, käännät parhaat ajatukseni
kieropeilin irvikuviksi ja koetat ikäänkuin vähentää minun
itseluottamustani. Näverrät ja nälvit tuolla näkymättömällä,
kiusoittavan kiltillä tavallasi persoonaani ja aatteellista pohjaani.
Puhut asioista, joita et ymmärrä, joita naiset yleensä eivät voi
ymmärtää. Ja jos sinulle selittää jotakin, on se kuin heittäisi
vettä hanhen päälle, kuin puhuisi seinälle. Tiedätkö, Kaarina, tulin
luoksesi puhuakseni sinulle vakavasti, vaientaakseni sinun julkisen
hupsuttelusi, sillä se on isänmaalle vahingollista. Pyydän sitä vielä
sinulta vakavasti, vaadin sitä. Lopeta rauhan liiton toiminta!

-- En.

-- Kenties luotat Kuutin apuun.

-- Miksi aina puhut minulle Kuutista! huudahti Kaarina leimuavin
silmin. Hän ei kuulu siihen liittoon.

-- No, en minä tiedä, mikä liitto teillä on keskenänne. Olet ainakin
hänen tyttärensä holhooja.

-- Äidin määräämä.

-- Hm. Tyttö-parka muuten!

-- Jos sinusta riippuisi, surmaisit hänet, sehän kuuluu sinun
ohjelmaasi.

-- Ei ole tyttö-rievun syy, että hänellä on kevytmielinen isä,
muukalainen äiti, ja hullu holhooja, mutta se on onnettomuus, suuri
onnettomuus hänelle. Ja älä tee onnettomuutta vielä suuremmaksi.
Sillä sen sanon, että jos vetoat Kuutin apuun politiikassa, jos hän
tulee vastustajakseni julkisessa elämässä, tuhoan hänet uudestaan
hänen entisyytensä pohjalta, niin suuri kirjailija kuin hän onkin.

Kaarina oli noussut. Hän seisoi jäykin, pingoitetun jäsenin veljensä
edessä.

-- Ja sen sanon minä, että jos vielä kerran sen vääryyden teet, niin
murran myös minä sinut sinun entisyytesi pohjalta. Luuletko, etten
tiedä? Luuletko, etten voi? Kuka oli kevytmielinen nuoruudessaan,
sinä, sinä kunniastasi ylpeä siveydentuomari! Muistatko Helena
Näkkiä? Omaa sisartasi -- ahdistit. Ja ilman minun väliintuloani
olisit nyt -- sukurutsaaja! Sinä, niin!

-- Vaiti! Vaiti!

Tohtorin nyrkki paukahti pöytään, hänen ohimosuonensa pullistuivat
ja tumma punerrus kohosi kuin samea aalto hänen niskaansa. Käheästi,
kuin tukahtuen, hän vielä ähkäsi:

-- Vaiti!

Kotvaan ei kuulunut muuta kuin kahden sotaisen sydämen takominen.
Ilma oli täynnä katkaisevaa, kyllästyttävää hermopingoitusta, pitkän
jankutuksen raukaisevaa inhoa.

-- En tahdo riidellä hullun naisen kanssa, sanoi sitten tohtori
päästen itsensä herraksi. Tämä on viimeinen kerta, kun yritän puhua
sinulle järkeä. Hermoni ja aikani eivät anna myöten kustantaa
itselleni tällaisia kiusallisia depressioneja usein. Mutta muista
mitä olen sanonut. Minä pysyn sanassani. Jos astut aikeitteni tielle,
niin varo itseäsi. Minä en haikaile, niin sisareni kuin oletkin,
silloin kun korkeammat edut ovat kysymyksessä. Varoitan sinua
siis vielä kerran: älä herätä minussa leijonaa! Älä pakoita minua
käyttämään äärimmäisiä pakkokeinoja. Annan tämän neuvon sinulle
itsesi ja -- rakastettusi etuja silmällä pitäen...

-- Pentti!

Tohtori kumarsi kylmällä ivalla, todeten silminnähtävällä nautinnolla
voineensa siirtää äskeisen kiihtymistilansa sisareensa. Hän sulki
oven nauliten Kaarinan äänettömäksi paikalleen hypnoottisten
silmävalkuaistensa häijyllä ja väkevällä välkähdyksellä.



V.


Kaarina Linna muisteli lapsuuttaan. Noin juuri kuin veljen oli
joskus kauan, kauan sitten soinut hänen korvissaan isän ääni,
kovana, itsevaltiaana, musertavana ja -- vastavoimaa herättävänä.
Äitiään hän enää tuskin muisti. Äiti oli kuollut hänen yhdeksännellä
ikävuodellaan. Jotakin hienoa, pientä, pehmeää, hiljaista,
mielikuvallista, unelmallista oli jäänyt hänestä mieleen. Ja vanha,
uskottu palvelija, Annastiina-muori kuiski joskus salaa lapsen
korvaan äidin muistoa kuin satua tai muinais-ajan tarinaa. Liian
kovasta elämän kuormasta oli äiti murtunut. Eivät kestäneet hennot
olkapäät niin suurta surun taakkaa. Paha oli isä ollut hänelle, liian
suuri, liian julma!

Ehkä se oli luulottelua. Metsäherrasta oli aina käynyt kansan
keskuudessa kummallisia puheita. Paholaisen kanssa oli ollut
liitossa. Ja sininen tuli oli höyrynnyt suusta kuolinvuoteella...

Metsäherra oli kova herra, hurja herra. Tuli metsältä saappaat
savessa ja veressä ja komensi polvelleen tyttöjä ja eteensä
pirtukannun. Kun tuli se pää päälle. Muuten oli hän synkkä,
likipääsemätön. Hänellä oli kova haltia, kuten maalla sanottiin.
Ennenkuin hänen hevosensa ajoi pihalle, näki ja kuuli talonväki
jo tuntia ennen hänen tulonsa. Ja kuolemansa jälkeen nähtiin
hänet kahden kynttilän ääressä karttapöytänsä luona monta
monituista kertaa. Vielä useammin nähtiin hänen haamunsa
vinnillä, tyttövinnillä, sieltä kuului myös silloin tällöin
revolverinlaukauksia niinkuin metsäherran eläissäkin, kun hän
browningillaan lasketteli ilopamauksia, piloillaan säikytelläkseen
tai mustasukkaisuudesta tai juoppohulluudesta, kukapa sen niin
tarkkaan tiesi. Varmaa vain oli, että talossa kummitteli vielä
vuosia jälkeen metsäherran kuoleman. Kerrankin oli talon suuri sali
ollut vuokrattu kansakoulujen kesäsiirtolaksi ja kaikki hoidokkaat
olivat yht'aikaa unestaan heränneet revolverinlaukaukseen, joka
kuului ylhäältä vinttikerroksesta. Järjellistä selitystä ei asialle
parhaalla tahdollakaan saatu.

Näihin aikoihin oli Kaarina jo koulutyttö, kaupunkilainen, ja
kotitalon huhut yltivät vain silloin tällöin hänen korvaansa kuin
joku särähtelevä, vedenalainen kellojen soitto jostakin aaltoihin
vajonneesta muistojen maailmasta.

Mutta isän eläissä kotona ollessaan oli hän itsekin kuullut
samantapaista. Irralleen päästettyjen viettien ja aivokummitusten
peikkomaista temmellystä! Ja silloin hän tiesi aina kyllä syyn. Oli
asioita, jotka kuuluivat perhesalaisuuksien historiaan ja joita
myöhemmiten vanhan keittäjättären erottua toimestaan ei tiennytkään
kukaan muu kuin Stiina-muori, metsäherran imettäjä, ja Kaarina,
jolle muori kertoi kaikki. Niin, silloin aluksi, kun vinniltä alkoi
kuulua outoa kuisketta ja kuhinaa, läimäyksiä ja nyyhkytyksiä, mikä
aika nuoren Kaarinan elämässä! Hän tavoitti sanoja, joita hän ei
ymmärtänyt. Näki salaperäisiä ilmeitä, vainusi vihjauksia. Näkin
Eeva parka! huokailtiin. Viskeltiin myös rumia, vihaisen vihlovia
letkauksia.

Eeva katosi kotoa. Ilmestyi Helsinkiin, missä Kaarina kävi koulua.
Hänelle osoitettiin, sanottiin -- kuka osoitti ja sanoi, sitä hän
ei enää muistanut -- tuossa, tuossa, tuo tyttö, tuo kalpea ja
hontelo, tuo hapansillinaamainen, tuo nyppyläotsainen, työntää pientä
lastenvaunua, se se on! Näkin Eeva! Hän! Niin, hän, josta ei voi,
ei saa puhua! Jonka ympärillä kiertää häpeä. Myrkyllisenä kaasuna
kaartaa Kaarinankin...

Tunsi Kaarinakin jo kaukaa. Pelkäsi. Mitä? Sitä hän ei tiennyt.
Jotakin salaperäistä, kauheaa, omituista, poikkeuksellista, josta ei
saa puhua ääneen, jolle piru nauraa...

Mutta aina vain kohosi ääni hänen kuuluvilleen:

-- Eeva käy silityskurssissa! Eeva voi hyvin! Eevalle maksetaan!
Ja outo ahdistus hiipi aina silloin hänen kurkkuunsa, salpasi
hengityksen.

Sitten kaikki taas katosi näkymättömiin, kuulumattomiin, hävisi
jonnekin olemattomaan unhoon. Suurkaupungin laineet huuhtoivat pois
Eevan. Kuolema korjasi isän...

Sitten... Paljon, paljon myöhemmin. Joku sanoo taas... Kuka? Ei
kukaan. Tuo, tuo kaunis Helena Näkki, tuo kahvilatarjoilijatar, on
kotoisin sieltäpäin, äitinsä puolelta... Ah, miten koskee, salpaa
henkeä! On. On. Isän näköinen! Nuo välkkyvät valkuaiset, nuo, joita
ei ole Kaarinalla, ne on hänellä, tuo suu, tuo otsan kaarre! Ah!
Täytyy käydä häntä lähelle, kiertää, kaartaa, kauan katsella...
Minkätähden? Ei vihasta, ei katkeruudesta, ei edes pelkästä
uteliaisuudesta, ei säälistäkään, vaan jostakin suuremmasta; niin,
myötätunnosta. Sisar-parka! Sisar-kulta! Vaistomaisesti veivät
Kaarinan askeleet aina hänen lähettyvilleen. Ja silloin! Silloin näki
hän myös veljensä välähtelevät neekerisilmät, tulisen himosielun
hänen lähellään, pyytämässä, pyydystämässä... Niin, ei kenkään tiedä
siitä. Ei kenkään tiedä, mitä Kaarina silloin teki: ei tuo outo sisar
ei tuo vieras veli! Mutta he jäivät sisareksi ja veljeksi. Se oli
pääasia. Ja kumpikin ehkä vihasivat Kaarinaa. Vihasivat niinkuin isä
ennen muinon äitiä. He olivat isästä kotoisin, he molemmat!

Miten sanoikaan äsken veli: Ihmisellä on hyvin suuret taipumukset
periä vain huonot puolet. Niin, kai siinä oli perää. Mutta ilman
veljeä olisi Kaarina ehkä hairahtunut pitämään itseään hyvänä,
niinkuin tekivät ihmiset, jotka eivät häntä tunteneet. Hän _yritti_
olla hyvä, senverran oli siinä perää. Tuon pyrkimyksen, tuon itsensä
voittamisen halun oli hän saanut jo lapsena ja juuri sen silmittömän
kiivauden vastapainoksi, joka isässä ilmeni. Kun hän, Kaarina,
kerran tulisi suureksi, niin hän ei koskaan noin alentaisi itseään.
Hän ainakin olisi aina tyyni, epäitsekäs, jalo, ymmärtäväinen,
kavahtaisi tuottaa kärsimystä kelleen. Tämä ajatus syöpyi häneen
monien tuskien hinnalla ja hän pani tosiaan tähän ajatukseen koko
tahdonvoimansa, aina kun nuorempana ärsytetyksi tullen mustat
perintöveret pakkasivat sumentamaan hänen sielunsa selkeyttä. Täten
oli hän vähitellen saavuttanut uuden kirkastetun luonnon, eikä hän
enää olisi muistanut edes arastella tuota synkkää sukuperintöä,
ellei hän joskus olisi tavannut veljeään. Kummallista! Ei kukaan
muu ihminen koko maailmassa, ei pahin solvaus, ei verisin vääryys,
olisi saanut häntä kadottamaan lempeää, ihmisymmärtäväistä mielen
tasapainoa, ainoastaan tuo läheisin verisukulainen, veli. Kiihtyminen
oli heikkoutta, pienuutta. Niin, hän oli heikko veljensä lähellä. Sen
hän tunsi. Kuin pieni ahdistettu eläin, jonka kynsin hampain täytyy
kampata hengestään. Veli kuohutti aina esiin kumean maanalaisen vihan
hänen sielunsa salaisista onkaloista. Minkätähden? Siksikö, että
hän, ja ainoastaan hän, osasi iskeä juuri kaikkein arimpiin kohtiin
ja että Kaarina taistellessaan veljeään vastaan oikeastaan tunsi
taistelevansa samoja voimia vastaan omassa itsessään? Siksikö, että
veli oli ainoa ihminen, joka osasi iskeä juuri _sillä_ tavalla, sillä
raivostuttavalla halveksumalla, joka vaikka Kaarinaan kohdistettuna
tarkoitti koko naissukukuntaa? Niin, silloin saattoi hän käydä
kovaksi ja ilkeäksi, silloin versoivat äkkiä myrkylliset lonkerot
esiin hänen sydämestään, salaisista perintösiemenistä, jotka hän
jo oli luullut kaikki nyppineensä pois, ja senjälkeen oli hänellä
aina sisäisen alennuksen ja nöyryytyksen hetki, joka todisti hänen
kauniit, elämänpitkät ponnistelunsa turhiksi ja näytti, miten kaukana
hän vielä oli ihmishyvyyden ihanteesta...

Miksi olikin hän lausunut veljelleen Helena Näkin nimen? Se oli
revähtänyt ulvahtaen esille, hänen tahtomattaan, vanhojen ammoin
kestettyjen kärsimysten kätköistä!

Kaarina oli alkuaan aikonut ottaa holhotikseen tuon häntä paljon
nuoremman Helena-sisaren. Mutta se oli näyttäytynyt mahdottomaksi.
Tämänkin puolelta oli hän kohdannut kovan, läpipääsemättömän,
poistyöntävän kuoren.

Ja nyt hänellä oli holhotti sittenkin, oli olento, jolle antaa, jolle
olla ihminen, joka itse oli ihminen, ah, vaikkakin niin pahankurinen,
niin ilkeä ja niin ihana. Tuo Vera, tuo kultainen kiusantekijä, joka
täytti hänen aution kotinsa elävän elämän sykähtelyllä, kutoi sillan
ihmisrakkauden teorioista yksityiseen...! Sillä olihan hän Oula
Kuutin tytär, unelmien unelma! Oula Kuutin oman olemuksen heijastus!

Vera oli Kaarinalle kaikki kaikessa. Sylilapsi ja tyranni. Ei kukaan
olisi voinut sanoa hänelle sellaisia kauheuksia sellaisella sulolla
kuin Vera. Vera nauroi hänen periaatteilleen, mutta nauroi niinkuin
hyvät enkelit hymyilevät. Elämä, tuo outo, tavoittamaton elämä, tuo
saavuttamaton elämän unelma riensi hänen syliinsä Veran kautta.
Turvata Veraa, ihailla Veraa, tutkia, muokata Veraa! Mikä onni! Ja
samalla koulu ja kasvatus Kaarinalle itselleen. Koko ihmisyyden asia,
koko naisen asia mahtui siihen. Ja koko hänen yksityinen asiansa,
hänen sydämensä syvin ja salaisin tuska ja riemu, menetys ja korvaus
mahtui siihen. Rakkaus! Ei, ei siitä mitään! Hiljaa sydän!

Kuinka oli veli tohtinut lausua sen ääneen äsken! Hän sanoi aina
sellaista, jota ei _saanut_ sanoa ja jota ei voinut unohtaa, kun se
kerran oli sanottu, ei anteeksi antaa. Ja kuitenkin tunsi Kaarina
omassatunnossaan, että hänen täytyi oppia anteeksiantamaan kaikki,
tai, että ihmisellä lopultakaan ei ollut toiselle ihmiselle mitään
anteeksiannettavaa, oman heikkoutensa kanssa vain tili tehtävä.
Ainoa, jonka saattoi toiselle antaa, oli rakkaus, sellainen rakkaus,
joka ei vaatinut mitään...

Pehmeät kädet laskeutuivat äkkiä Kaarinan kaulalle.

-- Miilaja, miilaja, miten istut pimeässä, ah, itketkö kovasti,
armas, kulta, kaunis!

-- No mutta, Vera, kulta Vera! Enhän toki itke!

-- Oo! Minä tiedän. Ikävöit, täti Kaarina, sinäkin niinkuin minä,
aina, aina! On niin hauska nähdä sinua pimeässä. Tai ei ollenkaan
nähdä. On pehmeää, hämärää. Oi, kuinka ikävöin Venäjälle, täti
Kaarina. Muistatko vielä, kuinka äitini kanssa kerran kävit meillä,
_oikein_ meillä, siellä Moskovan takana. Aa! Kävimme yhdessä sinun
kanssasi Borodinon kylässä. Ah, sitä ihanaa kesää! Sinä kesänä
kukkuivat käet aivan raivoisasti. Muistatko, Kaarina-täti? Niin, ja
me kysyimme niiltä jotakin. Kauanko sinä eläisit Kaarina-täti? Ja ne
vastasivat: toista sataa vuotta. Ja sitten kysyimme, milloin minä
pääsen naimisiin. Saman vastauksen antoivat hölmöt. Puolentoista
sadan vuoden päästä astun siis minäkin Jeesuksen Kristuksen
morsiamena sisään taivaan ilosalista, aivan kuin sinä, täti Kaarina!
huokasi Vera nauraen.

-- Vera, kulta Vera! Tiedäthän: on Jumalan pilkkaa noin keveästi
kosketella toisten pyhiä uskonkappaleita.

-- Pahastuit siitä, että nauroin. En ole koskaan ymmärtänyt,
minkätähden kirkko julistaa pelastuksen evankeliumia murheellisena
kuin mitäkin surusanomaa ja miksi se pitää ottaa vastaan happamella
naamalla. Sitä paitsi en pilkannut Jumalaa, puheli Vera vähän
nyreissään. En pilkkaa ketään. "Spaskija varootassa" tein aina
ristinmerkin! En tarkoittanut pahaa äsken. Sinä yksin kuulit minua.
Jos olisin loukannut sinun uskonnollista vakaumustasi, niin se olisi
ollut synti. Mutta tiedänhän, että et usko tuohon! Siis en ole
pilkannut Jumalaa, en käytännössä enkä periaatteessa. Täti Kaarina,
sanopas minulle oikein tosissasi, eikö sinustakin ole omituista, että
ihmiset eivät välitä siitä, mikä on, mutta että se, mikä ei ole, on
heille kaikki kaikessa, niinkuin esimerkiksi tuo Jumala?

-- Niin juuri sen pitää ollakin, lapseni. Ei sen, mikä on, vaan sen,
mikä tulee, pitää olla ihmiselle kallein. Jumalaa ei ole koskaan,
mutta se syntyy, tulee lähemmäksi joka hetki. Sitä tarkoittaa koko
vapaudentaistelumme, ei vapautta olla jotakin, vaan vapautta tulla
joksikin, tulla Jumalaksi, muuttua itse, muuttaa maailma parhaimman
unelmamme kaltaiseksi, siksi, jota ei vielä ole missään.

-- Niin, täti, sinulla on oma kantasi, mutta tuo ei ole luvalla
sanoen oikein kristillistä, taidat olla pakana sinäkin. Sen ymmärrän.
Mutta ajatteles, useimmille ihmisille merkitsee tuo olematon elämä
kuoleman jälkeen jotakin, aivan erikoista, heille on tärkeä se
Jumala, joka paiskaa tulijärveen tai taivaan tanssisaliin, se, se,
aivan järjetöin, ilkeä joku...

-- No, no Vera!

-- Niin, niin, se on totta. Mutta minulle haudantakainen elämä,
kuolematon sielu on naurettava, varsin toisarvoinen asia, joka ei
liikuta minua. Ei yhtään. Ei pikku varvastani. Se on ajateltu loppuun
kahdessa sekunnissa. En ymmärrä, kuinka maailman kirjallisuus ja
filosofia ja uskonto viitsivät, kehtaavat sen kanssa temmeltää
vuosituhannesta toiseen. Koko viisaustiede on pelkkää viisastelua
makkaratikusta. Jos se on tai ei ole, tuo elämä kuoleman jälkeen,
olettakaamme kumpikin, niin mitä se meihin koskee, meihin tällaisina
olentoina, jotka haudassa kuitenkin hajoamme toisenlaisiksi
ainesosiksi, toisista elinehdoista riippuviksi, jos elämää on...
Kadotamme muiston tästä elämästä, niinkuin olemme kadottaneet kuvan
edellisistä vaelluksistamme, jos niitä on ollut. Jos kuolen kokonaan,
en tiedä siitä mitään; jos herään uuteen elämään, on se minulle
iloinen yllätys joka tapauksessa. Helvetinkin uhalla! Sillä mitä
rangaistukseen ja palkkioon tulee, on kurjaa rakentaa itselleen edes
sellaisia mielikuvia täällä, vielä enemmän pitää niitä toiminnan
määrääjinä. Jos teen hyvää, teen sen hyvän itsensä vuoksi, en tahdo
siitä palkintoa. Jos teen pahaa, kärsin seuraukset ilman minkään
sovittajan uhria. Ei voi, ei saa olla toisin. Pahan tekeminen on paha
minulle itselleni, jos se on paha ollenkaan, sillä sitä suuresti
epäilen. Pahaan kohdistettuna se täyttää oikeuden lakia ja hyvään
nähden -- niin, sanotaanhan, että paha muuttuu kärsimykseksi ja
että kärsimys kirkastaa, syventää, rikastuttaa. Niinhän sanotaan.
Tiedätkö, täti, tahtoisin olla tällainen Jumalan vitsa, jotta kaikki
ihmiset saisivat kärsiä ja tulla hyviksi...

Veran äänessä oli pehmeä, romanttinen helinä.

-- Maailmassa on ollut niin rajattomasti kärsimystä, eivätkä ihmiset
vielä ole muuttuneet hyviksi. Ja entä oman itsesi kannalta? Tarkoitus
pyhittää välikappaleet, niinkö tuumit, pikku jesuiitta?

-- Oh, rakas täti, älä nyt koeta olla tuhma, minä leikittelin vain.
Tiedänhän itsestäni: pahan se tekee vain pahemmaksi! Tuo kärsimys!
Kenties se kehittää hyvän ihanaan kukkeuteen. Mutta mitä hyötyä siitä
on? Sitten kun ihmiset ovat kyllin hyviä ja hienoja, tulevat ne
kaikista pahimmat ja raaemmat ja lyövät ne hyvät kuoliaaksi. Ah, suo
anteeksi, täti rakas! Miksi minun aina pitää pyytää sinulta anteeksi?
Aina tuntuu siltä. Ja miksi minun aina pitää asua luonasi? Ah, suo
anteeksi! Oh, miilaja, miilaja, se on onneni!... Maailma tuolla
ulkona on vain suuri summaton pääkallonpaikka, ristiinnaulittujen
Golgata! Voi, muistatko äitini maata, pyhää Venäjää?

Vera katsoi silmät suurina ja palavina pimeään.

-- Muistatko äitiäsi Varvaraa, tyttöseni? kysyi Kaarina.

-- Vastahan on kolme vuotta hänen kuolemastaan. Oh, minä rakastan
häntä niin, minä jumaloin häntä. Hänessä ei ollut yhtään vikaa.
Paitsi yksi! Paitsi kaksi! Hän oli epäuskoinen. Hän ei uskonut
suureen, pyhään Venäjään. Hän imetti minuunkin epäluulon slaavilaista
henkeä kohtaan. Muuten olisin nyt siellä -- minne ijät ikävöin ja
missä en kuitenkaan ole kotonani. Moskovassa -- keskellä tuota
suurta asiaa... Sieltä tulee maailman pelastus. Metsä liikkuu jo. Ei
kenelläkään ole niin rajatonta, niin kärsimyksestä ja nautinnosta
rikasta sielua kuin slaaveilla. Ah, kuinka isäni tuntuu pieneltä ja
rajoitetulta äitiini verrattuna!

-- Sinä et pidä isästäsi, Vera?

-- Äitini toinen vika oli se, että hän rakasti miestä, joka ei
ansainnut niin suurta rakkautta. Hänen rakkautensa opetti minut
vihaamaan isääni.

-- Et tunne häntä.

-- Tunnen hänen tekonsa -- ja -- teoksensa!

-- Hän on ihmisenä suurempi kuin taiteilijana.

-- Niin, jos pidät suurena ihmisenä sitä, joka tuottaa suurta
kärsimystä... Mutta sinä olet yhtä tuhma kuin äitinikin siinä, että
ihailet isääni, tuota pahatöistä. Mutta te olette kaksi enkeliä
ja enkelit rakastavat juuri pahoja saadakseen itkeä kauniita
taivaallisia kyyneliä. Oh, miten Varvara itki! Viulullaan. Kuulithan
sinäkin! Kymmenen vuotta sitten tulimme ensi kerran Suomeen.
Muistatko, Kaarina-täti? Silloinhan me tutustuimme. Miten sinä olit
hyvä silloin äidille. Tiedätkö, miilaja, minä luulin sinua todella
silloin enkeliksi. En ollut koskaan nähnyt niin kaunista ihmistä.
Olit vaalea, näes, ja kaksi pitkää palmikkoasi riippuivat kuin
kultakuontalot kahden puolen kasvojasi...

-- Vera, lakkaa nyt hupsuttelemasta taas!

-- Ja kun otit minua kädestä kiinni ja johdatit minua kadulla,
uskoin todella, että veit minua taivaaseen. Ja minä itkin ilosta.
Minä aina itken, kun tunnen jotakin kaunista täällä sydämessäni.
Äitini seurassa myös itkin, mutta niin, ettei hän nähnyt. Hän soitti
viulua, ah miilaja, en ole kenenkään kuullut siten soittavan, vaikka
me viisi vuotta harhailimme ulkomailla ja kävimme kaikissa suurissa
musiikkitilaisuuksissa. Kun säestin häntä, himmensivät kyyneleet
nuotit edestäni. Sulin, vaivuin johonkin äärettömän kauniiseen
ja surulliseen. Tiesin, että hän soitti hyljättyä rakkauttaan ja
ikäväänsä. Siltä ajalta, tuosta Amati-viulusta jäi ijäksi jotakin
minulle tänne, sydämeen... Se on ainoa kapine, jota säilytän äitini
muistona. Siinä asui ja asuu vieläkin hänen sielunsa. Ah, että isäni
saattoi työntää pois sellaisen määrän kauneutta! Silloin en sitä
ollenkaan ymmärtänyt, nyt ymmärrän jotakin siitä. Äitini ei sitä
muuten koskaan valittanut, ei muulloin kuin soittaessaan. Jos minä
olisin mies, en menisi koskaan naimisiin, ja ehk'en mene naisenakaan.
Otan sinusta esimerkkiä, täti Kaarina! Vera nauroi heleästi
tahalliselle lisäykselleen.

-- Miksi et tahdo oppia isääsi tuntemaan? Vera synkistyi.

-- Ei hänkään ole tahtonut oppia minua tuntemaan.

-- Onhan hän yrittänyt. Sinä et ole tahtonut. Hän on antanut sinun
olla vapaana.

-- On tosiaan. Hänellä ei ole ollut edes mitään uteliaisuutta nähdä
minua. Hän oli alunpitäin välinpitämätön minun suhteeni. Ei, hän
kammosi, vihasi minua niinkuin nuoruutensa hairahdusta! Oh, kyllä
minä tiedän! Minä olin se synti, joka tulitan hänen kirjansa,
minä sain hänet kuvaamaan sielunhätää, kauhua, rappeutumista
joka muodossa, kansallista ja yksilöllistä, minä, hänen kansansa
vihollisen lapsi, venakon tytär, olin se kansainvälinen pahe hänen
elämässään, joka teki hänestä kansainvälisen kirjailijan, minä, orvon
heikkouden hedelmä, jota suomalainen mies ei voinut eikä saanut antaa
itselleen anteeksi, minä annoin hänelle tuon suuren inhimillisyyden,
josta sinäkin aina puhut. Ja palkaksi tästä kaikesta on hän unohtanut
minut! Oh, minä tiedän, tiedän kaikki, mitä merkitsen hänelle. Hän
häpeää, vihaa ja katuu minun olemassaoloani, joka onkin tavaton töhrä
hänen muuten niin puhtaassa papinkirjassaan. Osaan ulkoa tohtori
Linnan kirjoituksen, niin, mikä vuosi se olikaan 20 vuotta sitten, se
tahtoo sanoa: syntymätodistukseni. Ha haa! Vera puhui kiihkeästi ja
katkerasti.

-- Tohtorin kirjoituksen, sinä olet siis lukenut sen... Tiedät sen
hänen kirjoittamakseen? Ja häntä et soimaa? Olet mitä parhain ystävä
hänen kanssaan?

-- Miksi häntä soimaisin! Hänhän vain miehekkäästi lausui ilmi
silloisen vakaumuksensa. Hän on minulle sitäpaitsi enemmän tai
vähemmän vieras. Mutta isäni tehtyään ensin rakkauden asiassa
heikkouden synnin, teki sen jälkeen vielä pahemman, pelkuruuden ja
halpamaisen jänistämisen rikoksen: tappoi rakkauden äitiini vain
siksi, että kansa hänet tuomitsi. Kunnon kansalainen sittenkin tuo
isäni!

-- Et saa, et saa, Vera, puhua isästäsi noin, virkahti Kaarina kuin
leimahtaen. Minä vakuutan sinulle: hän on mies, joka ei tottele muuta
kuin omaatuntoaan, omaa tuomiotaan. Tuollaisia yksilöjen välisiä
eroja, jonka sinä tässä tapauksessa luulet johtuvan ulkopuolelta
tulleesta sysäyksestä, kansakunnan hylkäämistuomiosta, tapahtuu joka
hetki ympärillämme, sisäisestä pakosta. Ja etenkin taiteilijat,
jotka ovat niin herkkiä, rehellisiä ja pelkäämättömiä sielullisissa
suhteissaan, voivat kaikkein vähiten sovitella. Ajattele, että hekin,
isäsi ja äitisi, olivat ihmisiä, joilla oli joku sellainen salainen,
yksityisluontoinen sielullinen syy onnettomuuteensa. Ja tämän syyn
ei tarvinnut edes olla kummassakaan heissä... He kärsivät toistensa
vuoksi ja erosivat ehkä ollakseen tuottamatta toisilleen kärsimystä
ja rakastivat toisiaan sitä enemmän, mitä enemmän he kärsivät. Sillä
mitä enemmän rakkautensa vuoksi kärsii, sitä kalliimpi se on...

-- Oi, kultainen -- Vera suuteli Kaarinaa -- miten sinä puhut
viisaasti. Mitä voisit sinä tietää sisäisistä onnettomuuksista,
sinä yksinäinen, kirkas, puhdas, onnellinen! Mutta minä, minä
olen syntynyt haaksirikkoisesta liitosta, vihan ja rakkauden
ristisiitoksesta, minä tiedän niistä asioista jotakin, jota
onnelliset, kuten sinä, eivät voi koskaan ymmärtää.

-- Mutta jos minäkin olisin kokenut onnettoman kodin kirousta, jos
minäkin olisin katsonut salaisten onnettomuuksien kuiluun, lapseni...

-- Oh, et silloin voisi olla noin lempeä! Tai voisit, voisit kyllä
sittenkin, sinä juuri voisit, Kaarina-täti. Sinä olet sitä kultaa,
joka onnettomuuksissa kirkastuu, olet syntynyt hyväksi. Ah, olet
sittenkin onnellinen, juuri siksi. Mutta minä, minä olen paha ja
onneton, ilkeäksi syntynyt!

Vera purskahti rajuun itkuun, kätkien päänsä Kaarinan syliin. Kaarina
silitteli hiljaa, rauhoitellen hänen tummaa, pörröistä tukkaansa.

-- Lapsi, lapsi, kaikki me olemme saman auringon säteitä... Kaikki
olemme tehdyt samasta aineesta, yhtä pahasta ja yhtä hyvästä!

Vera pudisti päätään.

-- Minä olen paha. Ja maailman pahuudesta sinä et tunne muuta kuin
minut. Ja minuakin hyvin vähän. Sinulla on maailmaa parantavia
teorioja, mutta sielun kurjuuden parantamisesta et tiedä mitään.
Minä olen kokonaan toista ainesta kuin sinä. Sinä tahdot hyvää
ja minulla ei koskaan ole ollut haluakaan olla hyvä, ja hyvä on
minusta naurettavaa, välistä enemmän kuin naurettavaa, väärin.
Hammas hampaasta, silmä silmästä, on ainoa, joka vastaa minun
oikeudentuntoani. Niin, siksi minä tahdon olla paha...

-- Sinä leikit pahoilla ajatuksilla, et ole sellainen, miksi luulet
itseäsi. Pahan ajatuksen pimittämä ihminen, kanssaihmisten kyynelten
kuormittama, herättää toisissa vaistomaista kauhua, hänestä leviää
kammottava sähkö, lapsikin pelkää häntä, ei katso häntä suoraan
silmiin; ja sinusta pitävät kaikki, tuo talonmiehen pikku poikakin on
aivan ihastunut sinuun...

-- Sillä pojalla on sitten sama vika kuin minulla, hän rakastaa
pahaa, nauroi Vera. Kuule Kaarina-täti, tuo sinun teoriasi ei pidä
paikkaansa, juuri paha on kiehtova, paha yksin on mielenkiintoinen,
rakastettava, pahaa yksin voin minä katsoa suoraan silmiin. Tuokin
hyväntekeväisyys-rouva, joka usein käy luonasi, tuo kuuluisa hyvä
ihminen, tuo _Rauhan sanomain_ sihteeri, sinä tiedät, tuo marakatti
hän inhoittaa minua! Tuo alituinen luonnoton hymy hänen huulillaan
ilettää minua niin, että tekisi mieli sylkeä häntä silmille, niin!
Se on pitkä-aikaisesta teeskentelystä syntynyt kaamea kuolinnaamari,
teennäisen ilon rapattu kipsi-onni. Se puetaan ylle sisäisestä
heikkoudesta. Oh, kyllä minä tiedän! Olenhan sielukirjailijan tytär
ja tytär perii aina isänsä, sanotaan. Meillä Venäjällä ei sellaista
hävettävää naamiota käytetä, ihmiset uskaltavat olla luonnollisia ja
vapaita, uskaltavat olla liehakoimatta, hymyilemättä, käyttämättä
raakaa teennäisyyttä, vaikkakin ovat julkisia henkilöitä. Se
todistaa oikeaa ihmisyyttä ja voimaa. Sinäkin Kaarina-täti olet
sellainen oikea, sinä olet paljon parempi kuin sinun teoriasi. Sinua
minä rakastan, vaikka viha ja halveksinta ovat sydämeni suuret
pohjavirrat. Tämäkin Suomen kansa täyttää mieleni karsaudella. Miksi
opettikaan äitini minulle tämän nurkkakuntaisen kielen! Niin, äitini
oli luopio!

-- Varvara rakasti isääsi ja toivoi, että olisit isäsi tytär. Sen
sanoi hän minulle kuolinvuoteellaan...

-- Silloin minä häpeän häntä!

-- Vera!

Vera huojutteli itseään edestakaisin tuolilla.

-- Oh, mikä häpeä! Rajattoman rikkaan, pyhän Venäjän tytär ei usko
omaan rotuunsa. Hyvä, minä sekarotuinen tahdon sovittaa sen, minkä
hän tässä suhteessa rikkoi, _minä_, minä uskon Venäjään, tunnustan
äitini, en isääni. Äitini oli huono venäläinen, mutta muuten niin
hyvä, niin hyvä, ymmärrätkö, ihanalla, suurella tavalla hyvä,
niinkuin vain venäläinen voi olla. Hänen luonteessaan ei ollut mitään
pientä ja sentään hän ei osannut kylliksi arvostaa suuruutensa
tuhatkäsivartista synnyttäjää, slaavilaista äidinhelmaa. Muistan,
miten hän kerrankin sanoi: venäläiset ovat liian velttoa, pehmeää
ainesta, niistä tulee hyvä vasta sekoituksen kautta! Kas tässä --
Vera osoitti itseään -- on nyt näyte tästä sekoituksesta! Ha haa
haa! Ja miten isäni maassa arvostellaan tätä sekoitusta? Tahdotko
kuulla, et taida muistaa arvoisan tohtorin tutkielmaa niin hyvin kuin
minä, jota se koskee. "Näistä ristisiitoksista syntyy hekumallinen,
laiska, selkärangaton ihmisrotu, jolla ei ole siveellistä ryhtiä, ei
isänmaan tunnetta, ei pohjaa, ei päämäärää." Tämä oli tohtori Linnan
diagnoosi jo ennenkuin hän näkikään minut. Ehkäpä hän on oikeassa.
Mutta häntäkin, veljeäsi, Kaarina-täti, minä oikeastaan vihaan ja
halveksin tämän varman ennakkokannan ottamisesta. Se ei ollut mitään
rotutiedettä, se oli vain kiihkokansallisuutta! Oliko hän käyttänyt
kokemusperäistä tutkimistapaa? Missä oli hän nähnyt noita hävittäviä
sielullisia sekasikiöitä, joita vastaan hän raivosi! Ei muualla
kuin mahdollisesti saastaisissa synnytyssaleissa. Alku-itiöitä,
ei loppuunkehittynyttä henkeä, kurjien palkkapiikojen onnettomia
sikiönyyttejä, solttuparan istuessa tuon satunnaisen rakkauden ja
tuskan vuoteen äärellä. Niin, kyllä minä tiedän. Se on surullista,
rumaa, mutta liikuttavaa kuin onnettomuus! Mutta onko se vielä
mikään sielutieteen oppikirja tai etnografinen viisaudenlähde! Mitä
näkee hän näissä synnytyksissä? Oman pihtinsä jälkiä. Joku nenä
lyttyyn sinne tai tänne ei todista suuria. Nyt teki hän uudestaan
saman loppupäätelmän tietysti minun olentoni perusteella. Saattaa
olla sattuvakin luonnekuva! Niin, älä hämmästy, täti! Minä kuulin.
Minä kuuntelin, oikein halpamaisesti kuuntelin oven takana. Minä
olen inhoittava, minä! Mutta mikä oikeus on hänellä, tohtorilla,
kohdistaa kansalliskiihkonsa sekarotua vastaan, jota hän itsekin
on! Onko hän sen suomalaisempi kuin minä? Nimenmuuttaja on hän kuin
minäkin! Luisuja, kansallinen taskuvaras, sivistyksen siirtolainen,
niinkuin minäkin! Hän lännestä, minä idästä, siinä ero. Oksastettu
vesa Suomeen on hänkin. Älä Kaarina-täti suutu, en tarkoita pahaa.
Näes, _minä_, minähän en vihaa sekarotua. Tahdon vain vastustaa
tohtorin kantaa ja väittää, että venäläis-suomalainen on ainakin
yhtä lähellä sitä perisuomalaisuutta, jonka puolesta hän kiivailee,
kuin ruotsalais-suomalainenkin. Mikä oikeus on juuri hänellä
ottaa ohjakset omiin käsiinsä tässä maassa ja kieltää se muilta
siirtolaisilta? Ja minä, olenhan minä suomalaisen kirjailijan tytär.
Äitini olisi tahtonut minua pitämään isäni nimen, mutta joskaan
_hän_ ei ollut liian ylpeä sitä kantamaan, olen minä. Miksi kantaa
sellaisen isän nimeä, joka on vieras, ja miksi isännimeä yleensä?
Miks'ei pikemmin äidin, onhan hän lähempänä. Ennakkoluuloja! Miehen
halua säilyttää nimensä halki vuosisatojen ja painaa naisen nimi
unhoon. Sitä se on! Tiedätkö täti Kaarina, eräs nuorukainen kysyi
minulta, olitko sinä naisliittolaisena leikkauttanut tukkani ja
käskenyt minun ottamaan oman nimen! Voi, rakas täti, näin saat
holhottisi hulluudet omalletunnollesi. Ja minä tekisin varmasti
paljon enemmän tuhmuuksia, ellei sinua olisi. Juuri siksi, että sinä
et kiellä minua, tahtoisin tehdä mieliksesi, en tahtoisi tuottaa
sinulle surua. Jos käskisit, tekisin juuri päinvastoin. Sellainen
on luontoni. Ja minun täytyy olla luonnollinen, muuten kuolisin.
Sentähden minä myös valehtelen, valehtelen aina, se on luontoani
myös. Äskenkin, kaikki mitä sanoin isästäni ja äidistäni oli valetta.
Koskisi niin, jos puhuisin totta. Se repisi sydämen rinnastani.
Ah, enhän minä, tiedäthän sen, Kaarina-täti, halveksi isääni, minä
ihailen häntä. Minä olen sisäisesti, sen tunnen, vaikka en tahtoisi,
isäni tytär. Eikä minulla ole äitini arkaa, hienoa sielua, muuten
olisin jo aikoja kuollut kuin hän... Ei, ei!

Veran ääni särkyi hysteerisesti.

-- Olen ylpeä ja kova kuin isäni ja tahdon sellainen olla. Kuinka
olisin voinut tulla outona, yksinäisenä, irrallisena, isättömänä,
äidittömänä outoon maahan ja koreilla lainahöyhenillä, suuren
kirjailijan tunnetulla nimellä! Naurettavaa, alhaista! En koskaan
voisi vetää huomiota puoleeni maineella, jota en itse ole ansainnut.
Äitini nimen olisin pitänyt, ellei vainajan ääni olisi minua siitä
pidättänyt. Hän sanoi: "Venäläiseen nimeen on Suomessa liittynyt
sortajan kannusten helinä. Ei ole hauskaa valloitetussa, poljetussa,
paljon kärsineessä maassa käydä valloittajan väreissä. Venäläisellä
nimellä ei Suomessa koskaan voisi olla vapaa. Vain alhaiset sielut
voivat kirouksen levittäjinäkin elää leveästi ja rehennellä. Mutta
sinä, tyttäreni, jos sinulla on yhtään minun sieluani, et voisi
nousta pinnalle, kukkulalle, et aurinkoiseen iloon, et tuntea
olevasi kotonasi isäsi maassa, ellet ole ja pysy suomalaisena."
Hän, venäläinen Varvara, oli suomalaisen isänmaan ystävä! Eikö se
ole kummallista? Niin voi rakkaus sokaista mielen. Ei, minulla
ei ole äitini sielua. Minulle olisi helppoa polkea kantapäilläni
tätä sorrestua kansaa, joka on pikkumainen, salavihainen, itsekäs,
röyhkeä, minulle olisi helppoa tanssia tässä valloitetussa, surevassa
maassa ja ajaa nälkiintyneen roskaväen keskuudessa valloittajan
kultavaljakolla!

Vera nauroi hurjasti.

-- Vera, rakas Vera, nyt et taaskaan ajattele, mitä puhut.

-- Minä ajattelen näin. Usko nyt kerrankin, rakas kulta täti, että
olen niin paha, niin ilkeä kuin ihminen voi olla. Äitini oli hyvä,
siis tulen isääni. Mistä olisin muuten saanut pahan sisuni! Itsestäni
voin nähdä, millainen isänikin on. Pelkästä pahansisuisuudesta otin
oman nimen, kiusatakseni häntä! Niin, pelkästään kiusatakseni,
ärsyttääkseni häntä otin nen-päätteisen nimen, jollaista täällä
halveksitaan. Siksi juuri otin sellaisen.

-- Sinä hourit Vera. Ei kukaan Suomessa halveksi nen-päätteisiä nimiä.

-- Mutta ylimystö halveksii, nuo korkeat kansallismieliset, niin
juuri! Sen ovat juuri nuo ruotsalais-kansalliset nimenmuuttajat
saaneet aikaan, että täällä nyt on kansa, joka halveksii
kansanomaisia sukunimiään, joka muuttaa nimensä jos joksikin --
tosiperäiseksi, laajaperäiseksi, peräperäiseksi -heimoksi ja
-vallaksi muka näyttääkseen aateliselta ja hienolta. Minulla,
muukalaisella, joksi te minua parjaatte, on enemmän sisäistä ylpeyttä
kuin teillä, minä valitsin nimekseni tuon halveksitun nen-päätteisen.
Soroinen, oi se on kaunis mielestäni, niin kaunis!

-- Nen-päätteisiä nimiä, lapseni, on maa täynnä.

-- Niin, mutta kukaan _ei ota_ nimekseen nen-päätteistä siksi,
että kukin tahtoisi, että hänen nimensä _näyttäisi_ otetulta,
salaperäiseltä, vihjaisi johonkin kansalliseen uhrautumiseen,
ylhäiseen vierasperäisyyteen, ha ha ha! Voi, täti, taas pahoitan
mieltäsi, näen sen!

Vera lankesi äkkiä Kaarinan kaulaan. Pimeässä tuskin eroitti enää
noiden kahden naisolennon ääriviivoja.

-- Täti, kultainen täti, miilaja, et ole puhunut mitään koko ajalla.
Olet taas tutkinut ja punninnut minun kevyttä sieluani suuressa
sydämessäsi. Oi, anna anteeksi! Aina minun täytyy pyytää sinulta
anteeksi, en tiedä miksi! Tosiaan! Siksi, että herjaan jotakin
iankaikkisen pyhää ja suurta, kun sinun läsnäollessasi herjaan
hyvyyttä. Sinun hyvyytesi on ihanaa. Ilman sitä kuolisin, ilman
sinua, täti, menehtyisin tässä autiossa maailmassa. Sinä olet minun
jouluenkelini, joka itkee ijäti ylitseni. Miilaja, miilaja! Minä olen
sinun kissanpoikasi, sinun pieni pirunkorentosi, sinun onnettomuutesi!

Vera painoi kertomattoman hyväilevällä eleellä poskensa vasten
Kaarinan poskea.

-- Silmäteräni, jos ei minulla olisi suurempia onnettomuuksia kuin
sinä, olisi elämäni pilvetön.

-- Oletko todellakin sinäkin onneton, täti? Kuule, anna sinä minun
lohduttaa itseäsi, niinkuin sinä lohdutat minua!

-- Lapsi, lapsi, täytyy voittaa itsensä. Sillä lohduttaa toistakin.
Lapsi, sytytä lamppu.

-- Minä olen taas tehnyt sinut murheelliseksi, virkkoi Vera pehmeästi
ja hiljaa. Oh, kuinka minä olen paha!

Kaarina tunsi piston rinnassaan. Miten kevytmielistä oli tällainen
kasvattaminen, antaa tuon hurjapäisen, tuon varhain kehittyneen,
epätasaisen, sekavien käsitteiden silpoman mielikuvituksen noin
aallota valtoimenaan koettamatta sitä edes hillitä. Hänen olisi
pitänyt luopua Verasta. Heikko, voimaton oli hän hänen suhteensa.
Kummallisella tavalla tuo tyttö kietoi hänet. Hän jäi häntä
katselemaan kuin jotakin outoa, hurmatuoksuista kukkaa, kuuntelemaan
häntä kuin kaukaisen, salaperäisen elämän ikuista, voittamatonta
myllerrystä. Hän vaipui häneen kuin omaan täyttymättömään
rakkauden-unelmaansa, kuin Oula Kuutin sielun sanattomaan
aavisteluun, kuin runoelmaan ja lauluun. Hän ei tohtinut kajota
tuohon perhosen siipeen, tuohon aarnivalkeaan, tuohon tuuliharppuun.

Hän unohti kasvattamisen.

Ja omatunto kalvoi häntä, hyvää, kuin suurinta rikollista.



VI.


Liikehuone Tervola & Untosen prokuristi Salme Tamm istui iltamyöhällä
vielä konttorissaan kirjoitellen ulkomaille meneviä kauppakirjeitä.
Tämä oli ylityötä, tai sellaista, jonka hän olisi voinut tehdä
kotonaankin, mutta tuntui paremmalle tehdä työtä virkahuoneessa. Hän
ei yleensä laskenut liikkeelle tekemänsä työn määrää, hän oli ottanut
viran vastaan edesvastuulla hoitaa kaikki, riippui hänestä itsestään,
milloin ja missä hän sen suoritti. Ja hänellä oli työn intohimo, hän
tahtoi näyttää, että hän kykeni sekä käyttämään itsenäistä liikeälyä
että ansaitsemaan rahaa. Hänen taitoaan olivat myös liikkeen molemmat
päämiehet tai oikeastaan Tervola, joka heistä molemmista oli ainoa
konttorimies, ymmärtäneet oikein arvostaa. Hänen palkkansa oli
jo huimaava, ainakin tuntui se siltä kaikkeen entiseen verraten.
Näinkö helppoa se olikin? Ja vaikka rouva Tamm usein otti itselleen
neljäntoista tunnin työpäiviä, tuntui hänen elämänsä niin ihmeen
kevyeltä ja vapaalta nyt, sitä kevyemmältä, mitä enemmän teki työtä.
Silloin ei ehtinyt vaipua itseensä. Ei ehtinyt olla kotona. Koti aina
uuvutti muistoihin, pahoihin ja hyviin, enimmäkseen pahoihin, tai
paremmin sanoen tuskallisiin. Huoneissa viipyi vielä epämääräinen tai
kuviteltu tupakantuoksu hänen entisen miehensä ajoilta, vaikka oli jo
kulunut puoli vuotta siitä, kun he lopullisesti olivat eronneet ja
tämä oli muuttanut pois kotoaan.

Pekka Tuira oli ollut Salmelle raskas kuorma, mutta hän oli tottunut
tätä kuormaa kantamaan ja rakastamaan, eikä mikään työn taakka
tuntunut nyt voivan painaa yhtä paljon, ei turruksiin tuskasta
hankautunutta tuntoa.

Kolme lasta pyöri edelleen lattialla kuten ennenkin, mutta hän ei
ollut joutanut niihin ennenkään kovin suurta huomiota kiinnittämään.
Lapset eivät koskaan olleet riittäneet hänelle elämänsisällöksi.
Väliin kun hän ajatteli tätä puolta itsestään, jäi hän itseään
ihmettelemään. Olenko ehkä luonnoton äiti, muut naiset ovat niin
erilaisia? Mutta sitten luuli hän löytävänsä sille selityksen. Jos
hän olisi mennyt naimisiin aivan nuorena, jos hän olisi joutunut
itseään vanhemman miehen muovailtavaksi, jos vaistomainen eroottisuus
olisi ollut hänen vaikuttimensa naimisiin mennessä, niinkuin on
usein laita naisten, olisi hänenkin kehityksensä ehkä pysähtynyt
siihen ja jäänyt pyörimään tuon yhden ainoan suvunsäilytys- ja
jatkuvaisuusvietin ympärille. Ei, parempi oli näin. Hoitihan
mieskin isyytensä ja yhteiskunnallisen työnsä yhtä rintaa! Yleensä
miehet, ei hänen miehensä! Mutta sekin oli onni. Jos Tuira olisi
täysin riittänyt perheen tueksi, niin olisi se ehkä jollakin
tavoin puuduttanut, lamaannuttanut hänen voimaansa, vaikkakaan hän
ei periaatteessa hyväksynyt miehen elättämää naista. Parempi oli
näin. Jos oli. Ei, hän ei uskaltanut ajatella mitään. Joku salainen
haaksirikko, henkinen vararikko, joku paha laskuvirhe ainakin oli
paljastunut hänelle itselleen noiden perheselkkausten kautta hänen
elämässään. Tai pikemmin: hän tiesi siitä itse jo kauan. Nyt se kävi
julkiseksi. Se näkyi kauas. Hän vaikutti luonteettomalta, hänen
elämänkaarestaan puuttui plastiikka, sopusuhtaisuus, siinä oli nyt jo
jotakin särkynyttä, irvikuvamaista, auttamattoman rumaa.

Ja kuinka oli hän aina korostanut liikealalla juuri tuota
ulkonaisen viivan ehjyyttä ja kauneutta, kun hän oli nähnyt
ympärillään tätä periaatetta niin räikeästi loukattavan! --
Tuossa eräskin isänmaanystäväksi ja epäitsekkääksi hengen
mieheksi tunnettu suurviljelijä, joka kuletutti tilaltaan maidon
niin tarkkaan Venäjälle, että oman pitäjän lapset olivat kuolla
nälkään, että suurten karjalaumojen keskellä asuva oma väestö sai
matkustaa vieraisiin rukoilemaan välttämättömintä maitotilkkaa.
Ja tämä tapahtui vain etujen, rahanhimon vuoksi. Se oli ruma
liikeviiva! -- Tuossa samoin eräs sortopolitiikan vastustaja ja
kansansivistyksellisten lahjoitusten tekijä: osti eläväinkuvain
teatterin, jossa räikeillä rikosjutuilla ravittiin kansan
hengennälkää, osti hienon kaupunkitalon, teki siitä ravintolan ja
yökahvilan, juotti sortopolitiikan upseereja ja heidän naisiaan,
tuli heillä miljonääriksi ja heidän kukistuttuaan möi talon vielä
useammasta miljoonasta Venäjän valtion vallankumouksellisille,
ikuisiksi ajoiksi, keskellä Suomen pääkaupunkia, palatsin
vieraan valtion sotaväelle! Se oli anteeksiantamattoman rumaa
liikepolitiikkaa!

Sellaista näkyi nyt kaikkialla. Mutta sellaiselle näytti myös hänen
oma elämänviivansa. Pettymystä hänelle itselleen, ehkä enemmän vielä
muille, oli se saattanut aikaan. Ihmisten luottamuksen oli hän
menettänyt. Häneen ei luottanut enää kukaan, ei Viro, armas kotimaa,
ei Suomi, ei puolueet, ei muut kuin hänen oman liikkeensä johto, jota
hän itse taas ei puolestaan voinut kunnioittaa, niinkuin hän olisi
tahtonut. Etenkin Untosesta, liikkeen toisesta päämiehestä, liikkui
yhä hämärämpiä huhuja. Varmastikaan ne yksityiset sivukanavat, joita
myöten hän kokosi tuhansiaan, eivät olleet puhtaita!

Keinottelun saasta kohosi joka puolella kuin patonsa puhkaisseiden
loka viemärien inha tulva-aalto. Tuntui kuin koko maailma, aivan kuin
hän itsekin, olisi pelannut pois käsistään kaikki aatteelliset arvot:
aineelliset olivat enää jälellä.

Ja miten hän, Salme, oli aikoinaan halveksinut ainetta, rahaa!
Kun hänen kotitalonsa isän kuoltua joutui vasaran alle, ei hän
tarjottunakaan välittänyt pelastaa kodin muistoja. Se oli rihkamaa,
joskin rakasta, jonka valta sydämessä oli voitettava. Elettävä
vain hengen ritaruudelle, vapaana aineen vallasta, kuten Ibsen,
joka elämänsä ijän asui vuokrahuoneessa, jolla ei ollut mitään,
jota hän saattoi sanoa omakseen, ei muuta kuin aivojensa suuret
ajatukset. Salme karkaisi luontonsa tämän periaatteen mukaan.
Ja kun hänen miehensä teki ensimäisen vararikon, ei hän osannut
surra ulosvieritettyä pesänsisältöä! Hän luuli olevansa silloin
hengen jättiläinen, ja hän olikin vain nuori ja pintapuolinen. Hän
ei silloin vielä ymmärtänyt sitä salaista sielua, minkä ihminen
aineelliseen ympäristöönsä viljelee, hän ei ymmärtänyt, että kaikki
aineelliset valloitukset, rahakin, merkitsivät tehtyä työtä, että se
oli pyhää hengen perintöä sekin, esi-isäin kuolematonta käsialaa,
jota ei ollut lupa loukata eikä häväistä. Kova todellisuus oli
sitten vähitellen opettanut Salmea pitämään sitä arvossa. Ja miten
hän sittemmin oli ikävöinnyt kotiaan, sitä ainoaa, mikä hänellä
koskaan oli ollut, minkä hän todella tunnusti kodikseen, Viron kotia,
sen mustuneita, kuluneita kaappeja ja kelloja! Ja miten omatunto
vieläkin kolkutti siitä, että hän ei ollut hädän ja haaksirikon
hetkellä ojentanut pelastavaa kättä näille hyljätyille, vanhoille,
uskollisesti palvelleille esineille!

Nyt ei hän enää voinut heittää halveksien rikkakasalle halvinta
pärekoppaa. Miten äärettömästi hän oli muuttunut entisestä! Mutta
hänhän olikin käynyt tässä välillä sosialismin ja materialismin
koulun!

Salme hymähti itselleen. Turhaa oli erotella, eritellä. Kaikki oli
samaa elämänvoimaa, ikuista muuntumista, mysteeriaa. Rikkinäinen
ruukku siinä mielessä yhtä kallisarvoinen kuin henkevin kirja. Tämä
henkinen materialismi, tämä käytännöllinen monoteismi, se oli nykyään
hänen uskontunnustuksensa!

Salme Tamm oli unohtunut mietteisiinsä. Syvä ryppy oli painunut
hänen silmiensä väliin. Häntä värisytti se yksinäisyys, joka häntä
ympäröi. Oh, parempi olisi ollut, että hänen sydämensäkin järkiään
olisi muuttunut laskukoneeksi. Mutta se ei voinut. Se kodittomuus,
se irrallinen juurettomuus, johon hän oli joutunut, kalvoi koko ajan
rikki hänessä jotakin hienoa ja lujaa, joka toisissa olosuhteissa
olisi voinut olla suurta ja kypsää elinvoimaa.

Kahteentoista vuoteen ei hän ollut käynyt kotimaassaan Virossa, ei
sitten kun hän sieltä läksi. Se oli jo kokonainen iankaikkisuus! Hän
ei voinut palata. Hän tunsi itsensä jotenkuten petturiksi...

Hän, nuori talonpoikaisylioppilas, oli silloin lähtiessään ollut
kansallisen puolueen toivo. Hänestä piti tulla jotakin suurta, ei
itselleen, mutta onnettomalle Virolle. Hänelle oli koottu matkarahat,
lähetetty kolmen vuoden aikana stipendi Suomeen, jotta hän veljesmaan
yliopistossa säilyisi sortavasta pakkokielestä, jotta isänmaalle ja
sen asialle saataisiin puhtaita, suorasti kasvaneita tuliluonteita,
uusia Koiduloita. Ja hän olikin tällä aikaa, hän, kansallisuus-asian
lähetti, kallistanut korvansa kansainvälisen sosialismin asialle
ja antanut kätensä suomalaiselle sosialistilehden toimittajalle,
sittemmin pilakuvapiirtäjälle Pekka Tuiralle. Tämän tempun jälkeen
pidettiin häntä Suomen kansallismielisien piireissä, johon hänet
ensin Viron kansallisstipendiaattina oli avosylin otettu vastaan,
vakoilijana tai ainakin hyvin epäluotettavana hahmona, ja kotona
Virossa, mitä he hänestä ajattelivat, sen arvasi hän, mutta ei
uskaltanut sitä lausua ääneen. Kotona vallitsi suru hänestä.

Hän oli askel askeleelta käynyt sisäisesti yhä yksinäisemmäksi.
Suomen sosialistit olivat laumaa. Hän oli vakaumuksesta liittynyt
heihin, mutta hänen kunniahimonsa oli alkuaan pyrkinyt heitä
johtamaan. Heidän lähelle tultuaan katosi häneltä tämä houkutus.
Pekka Tuiran kanssa ei myöskään koskaan ollut muodostunut lähempää
sielullista väliä. Hyötysuhteeksi se lienee ollut alkuaan ajateltu.
Salme toivoi, se täytyi hänen myöntää, jos hän meni oikein syvälle
itseensä, Pekan kautta saavansa jalansijan sosialismin johdossa;
Pekka viehtyi Salmelta saamiinsa pikku vippeihin. Salmea nauratti
Pekka-rukka! Näin oli sentään mukavampi. Salmen omaisuus oli turvattu
ja Pekkakin sai pikku avustuksensa nyt paljon varmemmin. Aina kun
Pekka tuli "lapsia tervehtimään", merkitsi se sitä, että hän tarvitsi
pienen käsirahan. Muuten ei eron jälkeen mikään oleellisesti ollut
muuttunut heidän välillään. Erillään asuminen vapautti Salmen vain
siitä kuluttavasta levottomuudesta, jonka jokahetkinen tietoisuus
toisen epävarmoista askelista antoi, tai oikeastaan tietoisuus
niistä oli hänellä vieläkin, mutta ei hermoihin käypää tuntoisuutta,
havainnollista, kouriintuntuvaa läheistä kosketusta vieraaseen
elämään, joka kulutti hänen omaansa. Hän nautti siitä, että hän
saattoi antaa, entiselle miehelleen, lapsilleen, oman työnsä
tuloista. Nautti jokaisesta uudesta esineestä, jota hän kauan oli
suunnitellut, halunnut ja jonka hän nyt saattoi toimittaa kotiinsa.
Kotiinsa! Mikä ivanimi! Ei, hänellä ei ollut sittenkään kotia. Oli
vain huoneet, lapset, huonekalut, palvelijat! Hän ei viihtynyt siinä
ympäristössä. Siksi hän suorastaan etsi ylityötä, työn tekosyytä,
pysyäkseen konttorissa puoleen yöhön ja voidakseen taas palata sinne
aamulla varhain. Niin kului elämä.

Yhä voimakkaampana alkoi tuntua kaipaus kotimaahan. Mitä hän täällä,
vieras? Mutta aina ahdisti hänen mieltään tuo sama kunnianhimo tai
ehkäpä se oli kunniantuntoa: ei palata katumuksentekijänä, vaan
voittajana, uuden päivän säteilijänä. Kaikesta huolimatta! Ah, ne
pettyivät siellä kotona, ne, jotka luulivat, että olivat arvottomalle
tuhlanneet isänmaan varoja, kavaltajan käteen antaneet toivonsa ja
onnensa! Hänen, Salme Tammin nimen täytyi vielä kerran kunniakkaasti
yhdistyä uuden Viron aamunnousun suureen historialliseen hetkeen.
Hänen, juuri hänen, täytyi ottaa osaa Suomi-Viron; liittovaltakunnan
synnytystuskiin, ja vaikka verellään ja hengellään maksaa siitä. Hän
oli sen velkaa Kreutzwaldin unelmalle. Mutta se unelma oli uusittava,
uudistettava, laajennettava uuden maailman ihanteita vastaavaksi.
Hänen elämänsä erheet eivät sittenkään olleet erheitä! Tämä oli
ollut hänelle välttämätöntä valmistus-, kypsytysaikaa, sisäisen
ihmisen kasvattamista. Hän lähti maastaan lapsena, hän oli palaava
täysi-ikäisenä, koeteltuna, kärsineenä, kirkastettuna, ihmisyydelle
avautuneena. Häneen voitiin nyt uskoa ja luottaa, nyt vasta! Jospa he
sen vain ymmärtäisivät siellä kotona!

Hän oli jo salassa tehnyt paljon työtä sitä varten. Ja Oula Kuutin
avustuksella oli hän tekevä asiasta kansainvälisen liikkeen. Heillä
oli jo johtolangat käsissään syvälle Europan valtio-elimistöön.
Mutta Oula Kuutti oli hänelle siinä asiassa välttämätön. Hän oli
ruoskiva hänen suuret, mutta velttouteen pyrkivät lahjansa suuren
asian palvelukseen. Väkisinkin. Suurten kirjailijain velvollisuus oli
tällaisella maailmanhistoriallisella hetkellä antaa tulensa loimuta
ihmisten ja kansojen hyväksi. Mutta Oula Kuuttia täytyi aina lietsoa,
pitää silmällä, hän saattoi milloin tahansa livahtaa piiloon. Ah,
niitä runoilijain mielialoja, miten niitä oli hoideltava!

Salmen rinnasta kohosi huokaus.

Useammin, paljon useammin olisi hän tarvinnut Kuutin seuraa. Ei vain
isänmaan, mutta itsensä vuoksi... Hän tunsi kasvavansa, voimistuvansa
siitä: Tarvitsihan hän edes yhden ymmärtäjän, hengenheimolaisen,
aatetoverin tässä vieraassa maailmassa. Mutta hän pelkäsi, että Oula
Kuutti mahdollisesti ymmärtäisi hänen mielenkiintonsa väärin. Hän
ei myöskään tahtonut vaivata niin usein Oula Kuuttia, hän saattoi
väsyä. Mutta monasti olisi tehnyt mieli mennä häntä tapaamaan.
Tämänkin mieliteon voittamiseksi oli vain yksi keino: työ. Kun hän
oli pysytellyt yhteentoista asti konttorissaan, oli mahdotonta enää
mennä muualle kuin kotiin. Ja lapset nukkuivat silloin, palvelijat
samaten. Hiljaisuus vallitsi hänen tahtonsa ja unelmiensa, pitkäin
pettymystensä ja koti-ikävänsä yllä... Niin harvoin oli Oula Kuutti
omasta halustaan etsinyt hänen seuraansa. Ah vaiti ajatukset! -- Eikö
isänmaan kohtalo ollut tärkeämpi kuin kaikki sielulliset asiat...

Salme säpsähti.

Eikö ovikello soinut? Tuliko ehkä hän?

Oven takana seisoi pieni tumma nais-olento.

-- Kas neiti Näkki! Astukaa sisään!

-- Suokaa anteeksi myöhäinen tuloni.

-- Ei mitään. Istukaa, olkaa hyvä!

Tytön synkät, itsepäiset pikisilmät tuijottivat hetkisen jonnekin
epämääräiseen. Hän ei näyttänyt kuulevan kehoitusta.

-- Minä tulin sanomaan teille hyvästi, rouva Tamm, sanoi hän sitten.
En tiedä oikein miksi sen tein. Näin täällä tulta -- arvasin, että
olette täällä yksin työssä, kuten te aina olette. Minä, minä olen
tehnyt lakon, hymähti hän hieman ivallinen katkeruus äänessään. Ja
minun teki mieli sanoa teille asian oikea syy. En tiedä miksi teki
mieli jollekin selittää. Sanokaa suoraan, häiritsenkö?

-- Ette laisinkaan, hyvä neiti. Minäkin olen hyvin yksin. Teette
minut iloiseksi luottamuksellanne.

-- Oh, ei minulla ole mitään salaisuuksia, sentähden että minun
sydämessäni ei ole mitään haavoitettavia kohtia, ainakaan enää.
Olen hyvin tunteeton ihminen. Sen olen aina huomannut, kun olen
verrannut itseäni muihin. Ja eroni syynäkään ei ole personallinen
loukkaantuminen herra Tervolaa kohtaan, vaikkakin meillä äsken oli
eräs yhteenotto, joka tavallaan antoi sopivan aiheen pesäerolle.
Olenhan ollut jo kauvan aikaa epäsuosiossa. Kävin taas noita
naiskonttoristien kurjia palkkasuhteita selittelemässä, että oli
mahdotonta tulla toimeen tähän aikaan, elää, vaatehtia itsensä
siististi, asua, syödä sadalla viidelläkymmenellä markalla kuussa.
Herra Tervola oli kaltaisensa, kuten arvasin. Hän turvautui raakaan
leikintekoon. -- Turhia huolia muka! Nuoren kauniin naisen ei
tarvitse koskaan huolehtia toimeentulostaan. He saavat olla kuin
kukkaiset kedolla, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää ja ovat
kuitenkin vaatetettuja paremmin kuin Salomon kaikessa korkeudessaan.

-- Ja minulla ei ole konttorissa muita kuin nuoria, kauniita
naisia, lisäsi hän. Se on ehto, joka ensin on täytettävä, virkaan
astuttaessa. Minähän en voi antaa muuta kuin neularahoja, sen toki
kaikki ymmärtävät jo ottaessaan viran vastaan...

-- Mutta me teemme työtä aamusta iltaan, rohkenin huomauttaa, emme me
ole kuin kukkaiset kedolla.

-- Mutta yhtä kauniit, yhtä kauniit, intti hän. Työ, kohtuullinen työ
vain kaunistaa. Nainen saa jotain jäntevää, amerikkalaista voimaa ja
nykyaikaisuutta sulouteensa; siinä suomalainen nainen eroaa edukseen
esimerkiksi venakosta. Minä sen tiedän, minä olen ollut Amerikassa
minä, ja vähän muuallakin maailmassa, Venäjällä myös, paljon
Venäjällä.

Ja kun tiukemmasti oikaisin häntä asiallisuuden polulle, sanoi hän
myös vähän karkeammasti:

-- Tiedättekö, hyvä neiti, liikkeen kannattavaisuuden, sen tulo- ja
menoarviot hoidan minä ilman mitään apulaisteni neuvoja. Minä maksan
sen, minkä liike voi maksaa tuottamatta tappiota. Ja noista asioista
minulle valitellessanne, valitatte aivan väärälle henkilölle. Minä
ylläpidän vain liikkeen, en naisia... Ne ovat aivan toiset miehet ne!
Hyvä neiti, ottakaa huomioon vallankumoukselliset liikekonjunktuurit.
Opetelkaa itsenäisesti hoitamaan liikeasioitanne, tekin. Gulashien
rotu alkaa olla häviämään päin. Heille ei kannata enää tuhlata
suosiotaan. Nyt ovat miljonäärejä tässä suhteellisuuden maailmassa
työmiehet. Vaihtakaa suosijoita!

-- Sika! Oli ainoa sana, jonka sain suustani, ruma kylläkin, mutta ei
mielestäni vielä lähitulkoonkaan kyllin ruma hänelle.

Minussa jäätyi jotakin, pikemmin kuin kuohahti!

Tunsin, että kasvoin ja että hän upposi alas. Ääretön, pohjaton
halveksinta häntä kohtaan hyydytti vereni. Tulin äkkiä kuin
oudoksi itsellenikin. Minua hän ei alentanut, vaan itseään.
Minua hän ei kyennyt tahraamaan, vaan koko tuota heikkoa, kurjaa
naissukupuolta minun edustamassani persoonassa. Tunsin voimieni
kasvavan tuhatkertaisiksi. Jos ei ketään muuta heissä ollut vahvaa
taistelemaan heidän puolestaan, kyllin joutilasta, kenenkään
kaipaamatonta, vaikka sortumaan siinä taistelussa, niin olin ainakin
minä yksi. Sillä kertaa päätin elämänurani, sen oikean, jota olin
aina etsinyt. Päätin ruveta pienien naisvirkailijoiden herättäjäksi.
Olen kauan ollut sosialisti, mutta sosialisti vailla pohjaa, vailla
omaa elämäntehtävää. Olen tähän asti ollut vain yksi tuhansista, nyt
olen erikoinen, olen ainoa valveutunut nukkuvien uhrien vankilassa!
He nukkuvat, niin, he ovat alennustilassa, he juuttuvat kiinni
siihen, eivätkä pääse pois, eivät uskalla, heillä ei ole varaa,
voimaa taistella samoilla keinoilla kuin muut sosialistit. Heidän
lakkonsa ei toistaiseksi merkitsisi mitään. Uutta naiskurjalistoa,
jota on enemmän kuin puoli ihmiskuntaa, saataisiin sijalle,
uutta miesten elättämää, neularahoja konttorissa naputtelevaa,
itsekunnioitusta ja kykyä vailla olevaa pieneläjä-sukua.

Minä tunnen ja tiedän tämän kurjuuden niin perinjuurin. Jo monta
vuotta olen ristiriitaisin tuntein pohtinut tätä asiaa. Minun oma
elämäni on työntynyt kuin kiila juuri tuohon herrasväen ja työväen
väliseen loisluokkaan, jolle vielä ei kukaan, kukaan ole lausunut
vapahduksen sanaa. Kaikkia muita on herätetty. Maataviljelevää
kansaa, tehtaiden työväestöä! Valtion, kansallisuuden, kodin
puolesta on pidetty saarnoja. Naisia on valistettu. Mutta ei
kyllin tehokkaasti, ei niin paljon, että pelastava valonsäde olisi
tunkeutunut tuon pienvirkailevan loiskansan hiljaiseen hämärään. He
ovat hiiriä, joita ei kukaan huomaa!

Ensin raivosin hammasta purren vertaisiani vastaan, sitten
ymmärsin ne syvät vesiheinäin käsivarret, jotka heitä vetävät alas
syvyyteen... Oma syntyperäni valkaisi minulle asian. Tahdon kertoa
teille kaikki, jotta ymmärtäisitte menettelyni. Sillä en tahtoisi,
että te pitäisitte minun menettelyäni kevytmielisenä. Minä kunnioitan
teitä, nähkääs. Te olette yksilö samaa sukupuolta kuin minä, te
teette asialle palveluksen vain sillä, että olette se, mikä olette,
enkä sentähden pyydäkään teitä mukaan siihen lauma-aatteeseen,
jonka aion panna liikkeelle. Karja on ensin kasvatettava karjassa,
on saatava hengittämisen vapaus, puhdas ilma pääluvun mukaan
laatuun katsomatta. Mutta tämänhän te tiedätte. Olen nähnyt nimenne
sosialistisen järjestön luettelossa...

Ensin kun opin ajattelemaan ja huomasin kieron asemani maailmassa,
surin, surin niin, että olin tulla hulluksi, nielin omaa tuskaani
kuin tukahduttavaa ilmaa, itkin kuivaa itkua kyynelettömin silmin
-- en ole koskaan voinut itkeä oikein, kuin muut tytöt -- läähätin
omaa tyhjyyttäni läkähtyvin kidoin. Äiti, köyhä silittäjä, oli pannut
minut tyttökouluun. Miksi? sen ymmärsin myöhemmin. Äiti oli entinen
herrain piika, joka palveluspaikkansa isännälle oli tehnyt lapsen.
Tuo lapsi olin minä. Ja siitä maksettiin eläkettä. Äidilläni oli tuo
häpeällisen alentava kunnianhimo tehdä tuosta lapsesta herrasväkeä,
jota hän kaikesta huolimatta ihaili korkeampana säätynä. Luulette
varmaan nyt, että olin tai olen katkera tuolle herrasviettelijälle,
satunnaiselle isälle. En lainkaan. Se oli sattuma, onnettomuus.
Ellei sitä olisi tehnyt hän, olisi sen ehkä tehnyt joku muu. Ja
ettei hän nainut äitiäni, rakastanut häntä, sen voin liiankin
hyvin ymmärtää. En minäkään ole häntä koskaan rakastanut. Mutta
ellei häneen olisi nuoruuden ajoilta tarttunut tuota eräänlaista
piikamaisuutta, tekopyhää, luihua tuhatkuorisuutta, olisin voinut
häntä kunnioittaa. Juuri sentähden, että hän teki työtä ja -- lapsia.
Hän teki niitä sitten lisää, samoin, kelle, en tiedä, ehkä kelle
sattui. Minulla on yksi velipuoli ja kaksi sisarpuolta. Ja äitini on
rehellisesti elättänyt heidät omain kättensä työllä, napisematta,
käräjöimättä eläkkeitä. Hän on ottanut heidät omalle edesvastuulleen
ja raatanut kätensä veriin heidän tähtensä. Hänen teoissaan on siis
jotakin komeaa, yksinäisen sitkeää elämäntaistelua, ja maailmalle
tahtoisin kyllä näyttää hänen tekonsa, vaan en häntä itseään. Minusta
hän on inhoittava! Teitä varmaan loukkaa puhetapani, mutta kun
kerran puhun, en osaa puhua muuta kuin totta. Ja minua inhoittaa
hän juuri siksi, ettei hän rohkene olla tosi, suora, että hän
arkailee, nuhjailee jonkun likaisen tekopyhyyden, herrain pöydältä
pudonneen puolivillaisuuden turvissa. On kuin hänen kasvoilleen
olisi pienenä kaadettu likavettä, joka ei koskaan lähde pois. Minä
tuskin eroitan hänen muuten sieviä piirteitään sen alta. Se on se
herraskaisuuden puolisivistys säännöllisine kirkkokäynteineen,
joka on raaistanut hänet. Puhun näin pitkältä äidistäni, sentähden
että hänen kuvansa myrkytti minun varhaisimman nuoruuteni. Minä
häpesin ja inhosin häntä, en siksi, että hän oli isättömäin
lasten äiti, vaan siksi, että hänellä oli piikasielu. En koskaan
uskaltanut päästää kotiini ketään toveriani, sillä en kehdannut
näyttää heille äitiäni, ja minä kärsin siitä, että arvasin heidän
halveksivan häntä -- _väärästä syystä_. Minusta tuli umpinainen
ja uhmamielinen. Jo lapsena opin ylönkatsomaan sydämeni pohjasta
yleistä mielipidettä. Syytökseni, joka muuten olisi kohdistunut
yksilöön, sai täten laajemman maalitaulun. Opin huomaamaan, että
ihminen on olosuhteiden tulos, niin äitini, niin minä itse, niin
kaikki; mutta että ihmisen on voitettava olosuhteiden sortovalta,
murrettava sen väärät ikeet. Ei ole ihmisen oma syy miksi, mihin
hän syntyy. Mutta ihmisten yhdyspiirin velvollisuus on järjestää
niin, että, syntyi ihmisjälkeläinen mihin asemaan tahansa, hänellä
on tilaisuus kehittyä ihmisen arvoiseksi olioksi. Ja sitä varten ei
vielä ole tehty mitään, ei mitään. Yläluokan puolelta järjestetty
hyväntekeväisyys, kirkon saarnaama armeliaisuus ei auta asiaa,
päinvastoin on se yksi häväistys-, alennuskeino lisää. Porvariston
inhoittava anekauppasysteemi! Ensin ryöstetään ihmiset henkisesti ja
aineellisesti putipuhtaiksi, sitten tehdään heidät armeliaisuuden
esineiksi, jotta ryöstäjät voisivat varkaan toimettomuuteen, konnan
tunnottomuuteen tottunutta, mätää omaatuntoaan lisäksi hivellä
ihmisystävän äitelällä itsetyytyväisyydellä. Ja hädän alaisille on se
luonnoton tukipylväistö. Koko hyväntekeväisyysjärjestelmä on epäterve
ja todistaa yhteiskunnan mädännäisyyttä. Ihmisten tulee voida pysyä
pystyssä omalla työllään, hänellä täytyy olla velvollisuus ja --
oikeus siihen. Oh, niin kauan kun muistan, olen syvällä sydämessäni
kapinoinut yhteiskuntaa vastaan, joka tekee niin paljon kurjuutta
mahdolliseksi. Mutta en ole voinut itkeä, en valittaa, en auttaa.
Yhteen puristetuin huulin ja nyrkein olen kulkenut apua tarvitsevan
ohi antamatta, itse ottamatta almua, äärettömän osanoton puristaessa
sydäntäni. Olen aina tuntenut, että almu olisi hyödytön, alentava
teko. Täytyy auttaa suuremmasti, tuntuvammasti, mennä pahan juuriin
asti. Ei valittaa, mutta toimia. Ja aina olen tuntenut, että voimani
ovat olleet liian heikot. Kuin vuoren paino on ollut omallatunnollani
niin kauan kuin muistan. Minä olen syntynyt pahalla omallatunnolla,
en ole koskaan ollut lapsi.

Helena Näkki vaikeni hetkeksi. Hänen mustat silmänsä paloivat
suurina, intohimoisina, kylmää, uhkaavaa tulta.

Salme Tamm kuunteli häntä ilmeenkään hänen kasvoillaan muuttumatta,
sirona, kylmänä, japanilaisen murhenäyttelijättären kangistunut hymyn
hälle suupielissään. Hän tunsi tässä ulkonaisessa kovuudessa, joka
huokui tuosta nuoresta tytöstä, olevan jotakin hengenheimolaista
itselleen. Hän viihtyi tässä mielenliikutuksettomuudessa, jossa
ei toinen hyrskinyt esiin sydäntään eikä vaatinut vastatunteilua
toiselta. Hän oli tähän asti melkein kärsinyt suomalaisten naivista
pehmeydestä, hän ei koskaan saanut sielullista siltaa siihen ja se
teki hänet aina heidän seurassaan levottomaksi. Nyt oli hän tyyni.
Hän vaikeni turvallisesti, muistamatta antaa mitään ulkonaista
ymmärtämyksen merkkiä. Hän tunsi vain suuren myötätunnon leviävän
itsestään tuon vieraan tytön muotokiinteää, yksinäistä sielunelämää
kohtaan, yhtä yksinäistä kuin hänen omansa...

Helena jatkoi:

-- Tyttökoulu, äpäryyden kirous, ammattikyvyttömyys, ne olivat ne
kielteiset voimat, ne aseet, joilla minun piti lähteä olemassaolon
kamppailuun, kuten niin moni nuori nainen saa tehdä. Koetin saada
työtä. Se oli melkein mahdotonta. Lopulta pääsin erääseen kahvilaan
tarjoilijattareksi. Se ei sopinut luonteelleni. Sattui ikäviä
yhteentörmäyksiä. Olin pahasisuinen, epäkohtelias, sanottiin. Minulla
ei ollut, ihme kyllä, oikeaa piikasielua, vaikka olin sellaisesta
syntynyt. Tai ehkäpä juuri siksi. Eräs neiti, jonka myöhemmin sain
kuulla olevan puolisisareni, laittoman isäni laillisen tyttären,
toimitti minut kirjanpitokurssiin ja hankki minulle ensimäisen
konttoripaikkani ja sillä uralla olen nyt ollut tähän asti. Ja
tiedättekö, miten pahasisuinen olen, minun on vaikea vieläkin olla
kantamatta kaunaa tuolle neiti sisarelleni siitä, että hän teki
minulle hyvää, että hän tarjosi minulle apuaan, jota silloin kyllä
hyvin tarvitsinkin. Olen lähettänyt hänelle takaisin joka pennin
siitä rahalainasta, jonka sain häneltä ja jonka hän olisi tahtonut
tyrkyttää minulle lahjaksi. Uh, kuinka minä vihaan tuota herrasväen
teeskenneltyä sukurakkautta ja almunantamisvimmaa! Hänessäkin
oli jotakin sellaista, joka teki mieleni kovaksi, jonkinlaista
tunkeilevaa holhoamishalua, niinkuin en minä osaisi holhota itseäni
itse. Luuli kai, että olin perinyt äitini halun olla "huono nainen".
Hän erehtyi suuresti, tuo mamseli. Siitä, miksi hän epäili minua, ei
ole vaaraa, mutta paha ja ylpeä ihminen olen, sen tiedän. Luulen,
etten koskaan opi kiittämään. Luonto nousee vastaan. Sanotaan, että
se on oikea proletaarin tunnus. Niin, se olen koko sielustani ja
minä kiroan sitä, että minusta on koetettu tehdä puoliherrasväkeä.
Kaikki ovat koettaneet, ehkä hyvässä tarkoituksessa, mutta minun
turmiokseni. Muistan hyvin, millainen holtittomuuden epätoivo minut
valtasi, kun ensi kerran tulin huomaamaan epämääräisen asemani.
Minä raivosin myös sitä puoluetta vastaan, joka oli vallannut
itselleen työläisten ja köyhälistön nimen. Mikä yksinoikeus oli
heillä siihen? Enkö minä sitten tehnyt työtä, eivätkö lukemattomat
muut ulkopuolella heidän puoluettaan olleet köyhiä ja uutteria?
Teki mieli riistää nuo kyltit heiltä pois, kunnes eräs työmies
huomautti minulle, että jos kerran tunnen itseni työläiseksi ja
kuulun köyhälistöön, niin oli minun liityttävä heihin, oli ammattini
sitten mikä tahansa. Minä aloin puhua tästä tovereilleni. Toiset
nauroivat minulle, toiset sanoivat, etteivät he uskaltaneet: heidät
ajettaisiin pois viroistaan. Niin, ja aivan oikein kaikki me tiesimme
ja tunsimme, että meidän järjestäytymisemme olisi joka tapauksessa
tuloksetonta, meidän lakkomme toivotonta. Meitä tarvittiin, meitä
voitiin käyttää, mutta me emme olleet välttämättömiä. Meidän
työmme laatu oli niin helppohintaista, niin ala-arvoista, niin
vähän erikoista ammattikyvykkäisyyttä vaativaa, niin henkisesti
vaivaisten alaa, että meidät voitiin korvata milloin hyvänsä. Koko
herrasluokan puolikuntoinen naisväki oli kilpailijanamme; koko tuo
elätetty, porvarisloisjoukon heikompi sukupuoli oli valmis milloin
tahansa yhä uusina ja uusina painoksina astumaan aisoihin, kaikki
ne, jotka olivat tottuneet, kasvaneet kiinni siihen alentavaan
ajatukseen, että naiselle oli soveliasta ansaita rakkaudella
päätoimeentulonsa joko sitten kodissa tai sen ulkopuolella. Siksi he
muissa viroissaan saattoivat tyytyä niin edesvastuuttoman pieniin
palkkoihin, kun niillä ei tarvinnut saadakaan muuta irti kuin vähän
koruhöyheniä rakkauden kyltiksi. Saadakseen viran oli rehellisesti
itsensä elättävän naisenkin siis alistuttava porttojen polkemiin
palkkoihin ja tehdä lakko oli toiselta puolen monellekin samaa
kuin heittäytyä virkaheitoksi, ja pahempaakin, siirtyä määrätyn
virkamiehistö-sorron alta vielä suurempaan riippuvaisuuteen miehistä.
Se oli toivotonta. Näin ovat asiat vielä. Tervola oli oikeassa. Hän
perusti lausuntonsa tosioloihin. Mutta tätä hyllyvää suota täytyisi
voida edes joillakin pilkospuilla tehdä ihmisten astuttavaksi.
Sillä tähän naisvirkailijoiden nimettömään uhrijoukkoon kuuluu
paljon sellaisia ihmisiä, jotka ovat aivan liian hyviä sortumaan
ylhäältä päin tulevan painostuksen vuoksi, porvarillisen kiristyksen,
polkuansioiden vuoksi, ja myös liian hyviä vääryydellä itse kantamaan
sitä "ryöstäjäluokan" ja "porvarin" pahamaineista nimeä, joka heihin
summamutikassa alhaaltapäin singotaan. Heillä on kaikki porvarien
ja sosialistien vaikeudet niskoillaan eikä yhtään heidän etujaan.
Ja heidän joukossaan on hienoja, hiljaisia ihmisiä, jotka eivät
koskaan voisi tehdä pahaa edes kärpäsellekään, mutta jotka juuri
sentähden eivät voi taistella. Taistelussa on pakko lyödä, ja olen
nähnyt, että on ihmisiä, jotka eivät voi. Ja juuri heidän tähtensä
tahtoisin minä iskeä, niin että vinkuu. Minä olen karkeakuorisempi,
paksunahkaisempi, romuluisempi. Minä sovin sellaiseen. Edellisestä
paikastani sain jo eron muka liian sosialistisen mielenlaatuni
vuoksi. Nyt eroan itse samasta syystä. En voi muuta. Kaikkialla
maailmassa kiehuu ja kuohuu, vallankumous on päivän tunnussana,
en voi nähdä tätä ilmatonta umpikehää ympärilläni puhkaisematta
sitä edes jostakin kohden. Herra ties palaanko enää koskaan
konttoripulpetin ääreen. Tuskin. Teen herra Tervolan kehoituksen
mukaan, vaihdan gulashin työmieheen, naurahti Helena vähän
katkerasti. -- Te suosititte minua tänne, rouva Tamm, toivon, ettette
saa minun vuokseni mitään ikävyyksiä.

-- Menkää hyvällä onnella, äännähti Salme Tamm hiljaisesti, siihen
elämän taisteluun, johon te kuulutte. Te olette liian suuri
elämänvoima täällä kaavoittumaan ja homehtumaan. Täällä pitää
ihmisellä olla vain numeroita sydämen paikalla.

-- Minun sydämessäni on suuri tyhjyys, sanoi Helena, mutta päässäni
myllertävät tuhannet ajatukset. Ilman omaisia ja läheisiä kun olen
elänyt elämäni kaiken, olen lukenut paljon. Miksi olisi mahdotonta
toteuttaa yhteiskunnallisia onnen-unelmia, jos ihmisten koko tarmo ja
harrastus kohdistetaan siihen -- mitä ei vielä ole...

-- Mitä ei vielä ole, on ainoa, mikä todella on olemassa, virkkoi
Salme kuin itsekseen. Se on sitä oikeaa elämän sisältöä, valmis muoto
on jo kuollutta elämää.

-- En tiedä. Täytyy mennä sinne, minne täällä sisällä vetää...

Helena Näkki otti jälleen äkkiä kuin heräten jostakin unesta entisen
välinpitämättömän, arkipäiväisen äänenpainonsa ja sanoi nopeat
jäähyväiset.

       *       *       *       *       *

Oven sulkeuduttua jäi Salme liikkumattomana paikalleen. Hänen
kasvoiltaan oli hetkiseksi väistynyt se käytännöllisen turvallinen
itseriittäväisyys, joka niistä tavallisesti näkyi, samoin oli se siro
hymyn häive, jolla hän oli vastaanottanut Helenan, myös kadonnut.
Jäykällä ilmeellä katsoi hän eteensä.

Sadepisarat soivat surullisesti kuin särkyvät helmet ikkunaruutuja
vastaan.

Jotakin kosteaa kihosi hänen silmiinsä. Itkikö hän? Hän ei ollut
pudottanut kyyneltä edes avioeron selkkauksissa. Miksi hän nyt?
Siksikö, että hän, joka oli alkanut niin komeilla ja kauaskantoisilla
isänmaan ja maailman uudistuspyrinnöillä, oli uupunut tähän
yksinäisen konttoripöydän ääreen, kauppaparoonein palvelukseen
vieraassa maassa? Siksikö, että hän tällä hetkellä tunsi itsensä
henkisesti loiseksi, epävapaaksi ja äpäräksi tuon toisen rinnalla,
joka tietämättään, omalla tavallaan oli siepannut ilmasta hänen
unelmansa ja nyt yksin lähti särkemään niitä patoja, joita vastaan
hänen oma uhmanlaineensa oli laantunut, siihen kamppailuun, johon
hän, Salme Tamm, ei ollut uskaltanut, vaikka hän oli käyttänyt
poloista Pekkaansakin astinlautanaan. Ja nytkin uudessa aatteessaan
hän nojasi toiseen... Petollinen pohja. Miksi hän ei yrittänyt
yksin? Pelkäsikö hän? Hänellähän ei ollut mitään kadotettavaa enää.
Puuttuiko häneltä itseluottamusta? Ehkä. Elämän syy jäyti häntä,
yksinäisyys kammotti häntä. Itselleen hän sen saattoi tunnustaa. Muut
eivät saisi sitä koskaan tietää.

       *       *       *       *       *

Sill'aikaa kiiruhti Helena Näkki melkein juoksujalkaa eteenpäin
sateessa ja tuulessa. Lopullisen ratkaisun polte tulisti hänen
vertaan.

Se, mitä hän oli kertonut itsestään rouva Tammille, ei liikuttanut
häntä suuremmin, hän tuskin muisti sitä enää. Hän ei myöskään
tuntenut rouva Tammia kohtaan mitään erikoista kiintymyksen tai
heltymyksen tunnetta. Vieras, vieras! Melkein niinkuin hän itse
itselleen. Siinä tunnossa hän viihtyi. Ja hän oli iloinen siitä,
että rouva Tamm ei ollut säälitellyt, ei valitellut, ei näytellyt
mielenliikutusta. Pieninkin yritys siihen suuntaan olisi tukkinut
hänen suunsa.

Helenasta tuntui kuin olisi hänen sydämensä ollut jossakin hyvin
syvällä. Hän tiesi, että siellä kirveli ja hehkui, mutta hän tuskin
saattoi erottaa, oliko se ihmisrakkautta vai -vihaa; ja niin monen
kylmän kuoren sisällä sen tuli vavahteli, ettei sitä kukaan nähnyt
päälle päin.

Joku vain heitti, vyörytti häntä eteenpäin. Mikä? Elämä, aika, ajan
aallot, ilman sähkö? Joksikin sellaisiksi sitä kai nimitettiin.
Tuo tavallinen se häntäkin irrallista lehteä kiidätti eteenpäin.
Ja vinhemmin, tiestä tietymättömämmin kuin muita! Muilla oli ehkä
joku kiintopiste, koti, omaiset, isänmaa, ihmiskunta, puolue, joka
kutsui, tarvitsi. Hänellä ei ollut mitään. Ei kukaan ollut kutsunut.
Sisältäpäin vain työnsi. Täytyi kiitää. Tehdä jotakin, jonka tunsi
teon arvoiseksi. Ettei tarvitsisi ajatella kuivaa, tuskallista,
hedelmätöntä elämän ajatusta. Se oli sittenkin raskainta kaikesta.
Mahtoivat olla eri ainesta ne päät, jotka sen kestivät.

Vaaraan syöksyminen niin nopeaan, ettei ehtinyt mitään ajatella,
antoi niin suloisen turvallisuuden tunteen.



VII.


He kulkivat pitkin tummia, lokaisia syyskatuja, Salme Tamm ja Kuutti.

-- Te tapatte itsenne työllä ja ryöstätte samalla ystäviltänne ilon
saada nauttia rakastettavasta seurastanne. Miksi olette niin julma
itsellenne ja muille, rouva Tuira?

-- Miksi nimitätte minua rouva Tuiraksi? Tiedättehän, että en enää
ole sitä...

Kuutti vilkaisi vierustoveriinsa.

Salme Tammin suuret keltaisen-ruskeat silmät loistivat kuin
merenkulta valkoisen turkiskauluksen sisältä.

Salme pysähtyi kesken puhettaan. Hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että
hänen huomautuksessaan oli Kuutin mielestä kenties jotakin tahallisen
tunkeilevalta, tarjoilevalta näyttävää, jotakin, jota hän ei ollut
tarkoittanut.

-- Tahdoin vain sanoa, jatkoi hän, että olen Salme Tamm, kuten
ennenkin...

-- Sellaisena olette oikeastaan minulle vallan uusi ilmiö. Minähän
olen aina tuntenut teidät vain rouva Tuirana.

-- Ah, se on totta se! Ikävä kyllä. Niin, ja käyttäväthän toiset
erottuaankin entisen miehensä nimeä. Minusta se olisi väärinkäytöstä.
Mies ja vaimo eivät ole sukua toisilleen ja erottuaan ovat he enemmän
kuin vieraita...

-- Vaarallisia vieraita toisilleen useinkin.

-- No, en ainakaan minä ole Pekalle vaarallinen, eikä hän minulle,
naurahti Salme. Teille hän voi olla paljon vaarallisempi.

-- Vaara uhkaa minua myös teidän puoleltanne...

-- Leikki pois! Sanokaapa minulle yksi asia, jota aikoinani
ihmettelin suuresti. Miksi te kirjoititte Tuiran lehteen ja
alistuitte samalla saman lehden, vieläpä saman miehen pilanteon
esineeksi?

-- Meidän yhteistyömme ei olisi muuten menestynyt.

-- En ymmärrä tuota lajia yhteistyötä. Miksi sitä siis teitte?

-- Hyvin yksinkertaisesti siitä syystä, että me siihen aikaan
tarvitsimme toisiamme. Olin sattumalta äänenkannattajan ja käsirahan
puutteessa. Hänelle oli siihen aikaan avustukseni myös eräistä
syistä, joita en viitsi mainita, erittäin tervetullutta. Mutta olin
vaarallinen avustaja, sillä sosialistit ovat aina pitäneet minua
porvarina aivan kuin porvarit sosialistina. Tuira ei siis voinut
käyttää minua ilman erinäisiä varovaisuustoimenpiteitä, ilman
tuota puolueelle tunnusmerkillistä pientä haukkua joka tosin kävi
pilakuvan herttaisissa puitteissa, sillä muuten olisi hän helposti
saanut porvarisen maineen, tullut ehkä ulospotkaistuksi järjestöstä,
kadottanut asemansa ja kenties teidätkin -- jo silloin. -- Enkö ole
oikeassa, rouva poliitikko?

-- Te hirveä kyynikko. Hyi teitä!

-- Niinkö tosiaan luulette? Te erehdytte. En ole kyynikko. Se mikä
minussa näyttää kyynillisyydeltä on vain eräänlaista syvempää
erittelykykyä, suvaitsevaisuutta, ihmisluonnon tuntemusta.

-- Ihmishalveksintaa se on! Teillä ei ole oikeaa ihmisrakkautta ei
edes itseänne kohtaan ja toisten suhteen olette aivan välinpitämätön.
Teille on samantekevä, erehtyvätkö he teistä tai eivät. Julkinen
häväistys ja oman maineenne tahallinen tahraaminenkaan ei teistä ole
mitään. Tiedättekö, se on väärin. On väärin antaa kansalle rumia
mielikuvia, etenkin silloin, kun ne lisäksi ovat valheellisia ja
etenkin asianomaisen itsensä avustuksella. Sellainen on synti Jumalaa
ja ihmisiä vastaan. Väärä mielikuva ei kulu koskaan pois. Se elää
polvesta polveen, myrkyttäen mieliä. Tiedättehän itse, mielikuva
elää kauemmin kuin käsite, valheellisenakin se kestää kauemmin kuin
todistetuin totuus. Sen on historia osoittanut niin useasti.

-- Totta, totta. Ja tahtoisin olla vielä jyrkempi ja sanoa:
ainoastaan väärä mielikuva elää. Mielikuvan käsitteeseen jo
sisältyy, että sen täytyy olla todellisuudesta poikkeava. Ja
mieluummin kielteisten arvojen puoleen kallistuva tässä tapauksessa.
Onnellisilla kansoilla ja onnellisilla ihmisillä ei ole mitään
historiaa, kuten tiedätte... Mutta kun itse on mukana luomassa tuota
väärää mielikuvaa, niin on siinä samalla jotakin humoristista,
ikäänkuin personallinen yliote omaan kohtaloonsa, joka tekee elämän
helpommaksi. Silloin ei ole itse sen uhri, pikemmin muut. Väärä
mielikuva on se väärä raha, jolla kuolemattomuus ostetaan.

-- Ja sillä hinnalla te siis tahdotte olla kuolematon, oman
onnettomuutenne ja maineenne hinnalla?

-- Nuorempana olisin vastannut siihen myöntävästi. Nyt en. Tai
oikeastaan, nyt on puhe onnesta ja onnettomuudesta minulle
merkityksetön. Ne tuntuvat vain pinnalla. Täällä syvällä jossakin,
missä nyt asun, en enää tee eroa niiden välillä. Mutta kaiketi olen
nyt onnellisempi kuin ennen, koska olen tullut tuntemaan, että
ihminen voi tulla toimeen ilmankin onnea...

-- Ja sitä te nimitätte onneksi! Minä nimittäisin sitä
talttumukseksi, tappion tunnustamiseksi, aseiden laskemiseksi,
vanhuudeksi...

-- Minä olenkin vanha, vastasi Kuutti hiljaisesti, paljon vanhempi
kuin mitä voitte aavistaakaan. Väsynyt elämään...

He kulkivat hetkisen ääneti. Salme Tammin silmät päilyivät suurina ja
liikkumattomina.

-- Teidän ensimäisissä teoksissanne oli sellainen hurja alkuvoima,
ettei olisi luullut teidän koskaan väsyvän. Tiedättekö mitä? Olisin
tahtonut tavata teidät silloin, kun rakastitte elämää, kun ajoitte
takaa onnea kuin metsänriistaa, niin... lisäsi Salme uneksivasti.

-- Entä jos silloin olisin tahtonut onnekseni teidät?

-- Aina te käännätte kaiken leikiksi.

-- Tahdotte nähdä minut nuorena. No hyvä, tehkää minut nuoreksi. Te
voitte sen!

-- Te paha!

-- Miksi?

-- Miksi ette voi kohdella minua toverina?

-- Siinä määrin minä en sentään ole sosialisti.

-- Te ilkeä! Millä olen ansainnut pilkkanne? Salmen äänessä tuntui
todellista ärsyttymystä ja tuskaa.

-- No, älkäähän suuttuko! Suokaa anteeksi.

Kuutti laski kätensä isällisesti nuoren naisen ranteelle.

-- Minä puhun tosissani. Kuin ystävälle.

-- Kuin aatetoverille teidän tulee puhua. Ettekö muista yhteistä
asiaamme?

-- Muistan, muistan, Salme-rouva. Mutta minkä minä voin sille, että
teidän nuoruutenne ja kauneutenne hetkiseksi himmentää aatteen.
Kansanne tarvitsee teitä, sen tiedän, mutta minä tarvitsen teitä
myös. Te annatte minulle sitä kiihoitinta, joka minulta juuri
puuttuu. Ettehän paheksu sitä. Tänä aikana, jolloin on niin vähän
kauneus-iloja ihmisellä! Ajatelkaa, olla taiteilija tänä aikana, joka
on niin ruma, köyhä ja pieni?

Salme tuijotti Oula Kuuttiin kuin ilmestykseen.

-- Mitä te puhutte! Tästä ajasta, joka on suurin ja rikkain minkä
historia tuntee! Todella suuren taiteen ja suurien taiteilijain
arvoinen!

-- Niinkuin tuli tarvitsee ilmaa ja tuulta palaakseen, tarvitsee
taidekin ympäristön sähköä.

-- Koko maailmahan on nyt täynnä sähköä ja vapauden tuulta ja
ryskettä!

-- Laumojen, ei yksilöjen.

-- Te runoilijat siitä vain puututte ja häpeä teille! Teidän asianne
olisi juuri lietsoa ihanteellisuuden hehkua ajan suuriin kysymyksiin,
liehua lippuna, soida sfäärien sopusointuina... Missä te piilette?

-- Vapauden vankeina luultavasti. Ettekö te huomaa, että nykyään
parhaimmisto on enemmistön, hengen ylimystö aineellisen alitason
säädöksien kahleissa? Teidän suuttumuksenne uhallakin täytyy
minun sanoa, että rahvaanvalta on taiteen kuolema. Taantumusta
ja tyranneja! pitäisi kaikkien taiteilijain rukoilla Jumalalta,
kurjuutta ja riemua, rinnan nälkää ja notkuvia, kestipöytiä,
vääryyttä, epätasaisuutta, väriä! Siitä saisivat ilmaa siipeinsä
alle sekä idealistit, maailmanparantajat ja utopistit että myös
herkuttelijat! Nyt on aate, unelma liian lähellä, se on vedetty
alas lokaan, banalisoitu, tahrattu. Ei ole enää sellaista haavetta,
joka ei mahtuisi matalan arkipäivän syliin. Todellisuus lyö nykyään
saavutuksillaan kuoliaaksi rohkeimman fantasian. Fantasia on nyt
vain pölyävä, tasaiseksi tallattu maantie, jota koko maailman jalat
polkevat, sensijaan että se ennen oli runoilijain pilvilinna,
loihtijain lumottu maa. Ei edes viinin kultausta saa riutuvan
kauneushaaveensa ympärille. Ei edes vapautta taistella ja sortua,
mennä kauneuden viimeisenä aseveikkona kunnolla rappiolle! Laumojen
rautavanne kiertää meitä yhä kiinteämmin. Mielikuvitus, sielun ihanin
kukkanen kuihtuu, näivettyy. Ja elämä on niin lyhyt. Lyhyt siksi,
että niin harvoin elää täydesti. Kuulkaa, Salme-rouva, tehkäämme
salaliittoomme vielä yksi lisäys: Sitten kun olemme tehneet Suomesta
ja Virosta mallimaat, ennättämättömät edeltäjävaltakunnat, niin
lähdemme kauas pois vaikka Tahitin saarille, aina edistystä pakoon,
minne se tulleekin, painuen taantumuksen ihanille neitsyttanterille
juomaan elämän täyteläisyyden nektaria väärentämättömän,
typistämättömän luonnon äidinrinnoista. Tuohon käteen! Olemmehan sen
sitten ansainneet hyvin tehdyn päivätyön jälkeen.

-- Oh, te runoilija ja suuri lapsi, itsekäs lapsi! äännähti Salme.

-- Teidän silmänne kuultavat lyhtyjen valossa kultaisina kuin
Eteläsaarien oranssit. Minä tahtoisin imeä niistä säteilyä ja
voimaa. Olen sellaisen tarpeessa. Olen elämäni ijän tehnyt työtä
hermokiihoituksen voimalla, ensin nuoruuden, sitten tuskan ja
taistelun, sitten rakkauden ja lopulta muun puutteessa viinankin
avulla.

-- Viina on pahin. Viinaa minä vihaan. Olen vannoutunut
raittiusihminen henkeen ja vereen asti! huudahti Salme. Alkohooli on
tuottanut minulle niin paljon kärsimystä.

-- Tuira-parka taisi ryypätä vähän liikaa. Hän joi ja teillä oli
pohmelo. Todellakin huono työjako! Tuo kaikki täytyy toimittaa
samassa persoonassa ja silloin on kärsimys viinan ihanin seuraus. Se,
jonka itselleen tuottaa nimittäin. Te ette usko sitä. Ette ymmärrä
sitä, kun ette ole kokenut. Kuinka selittäisin sen?

-- Niin selittäkääpä se todellakin. Minä en ole koskaan voinut
ymmärtää, miksi ihmiset juovat. Häpeävät ja potevat sitä ja juovat
uudestaan...

-- Ensinnäkin se lietsoo mielikuvitusta, hälventää elämän harmautta,
jokainen on taiteilija viinan vireissä. Niin, ja tuollaisen suuren,
oikein ramaviftin jälkeen, lankeemusten ja sekavien kuvitelmien
jälkeen, on taiteilijan sielu mutainen ja hedelmällinen kuin vanha
Niilin virta. Se kasvaa, versoo ja kukkii aivan silmissä, saa
muodon itsestään ilman omaa vaivaa. Sellaisina hetkinä olen joskus
tuntenut olevani oikea runoilija. Nyt ovat mielikuvani, parhaatkin,
voimakkaammatkin ajatukseni sieluni pohjalla kuin hukkuvia lapsia,
jotka ojentelevat hentoja käsiään vedenpinnalle apua huutaen, niiden
jäsenet ovat kiinni pohjamudassa, luomisvoiman vapautumattomassa
kaaoksessa, ne eivät saa muotoa, eivät ilmaa, elämää, ja minun käy
niitä niin sääliksi. Ja kaikki tämän ikävän, liian siistin elämän
vuoksi...!

-- Tekin siis kuulutte niihin, jotka sisäisen ilon puutteessa
tarvitsevat ulkonaisia huvituksia.

-- Voihan sen niinkin sanoa. Vanha totuus on, että taiteilijan
pitäisi elää kuin sika eikä sentään olla sika. Mutta alanpa nyt
uskoa, että taiteilijan täytyy olla huono ihminenkin, oikein
rehellisesti huono ihminen. Jos ei jaksa, ei viitsi olla sitä, tai
ei ole tilaisuutta siihen, tai ei tunto anna myöten, niin ajöös,
kaikki on lopussa. Astu alas parnassolta hiuksenhalkojain, henkisten
märehtijöiden ja kupinnuolijain ammattikuntaan! Huh!

-- Miten hirveitä te puhutte, sanoi Salme nuhtelevasti. Näkyy
todella, että olette ollut huonoissa seuroissa. Tiedän Tuiran kautta.
Siihen se viina vie. Ja totta puhuen, ellen olisi koskaan teihin
henkilökohtaisesti tutustunut, olisin jäänyt siihen luuloon, että te
itsekin olette huono ihminen. Mutta miksi tahdotte aina säikytellä
ihmisiä ja käännätte turkkinne nurin kuin pahin mörkö? Ja sanokaa,
miksi viihdytte ala-arvoisissa seuroissa, huonojen ihmisten parissa?

-- Teillä on, Salme-rouva, vielä koko nuoruuden julmuus jälellä, kun
voitte käyttää noin julmia lauseparsia. Minä en rohkenisi. -- Ja te
itse? Te ette koskaan ole "huonojen ihmisten" kanssa?

Salme vaikeni. Sitten hän virkkoi hidastellen:

-- En ainakaan tahallani etsi sellaisia, yhtä vähän kuin tahdon lukea
huonoja kirjoja.

-- En tiedä, mitä tarkoitatte "huonoilla kirjoilla". Mutta olen
huomannut, että useinkin sellaisen mainesanan saanut teos ei ole
ollut niinkään huono taideteos ja että täytyy tehdä ero huonon
kirjailijan ja huonojen kirjojen tekijäin välillä. Samoin voi niin
sanottu huono ihminenkin olla Luojansa mestariteos tai ainakin
rikkainta taidemateriaa täynnä. Luulette kai nyt, että puolustelen
itseäni...

-- En tarkoittanut teitä. Mutta aina olen ihmetellyt tuotantoanne.
Olen kysellyt itseltäni: Onko hän niitä, jotka sälyttävät erehdykset
elämäänsä ja siveysopin taiteeseensa, vai niitä, jotka tekevät
päinvastoin?

Kuutti nauroi.

-- Pitäisikö siis välttämättä tehdä jompaakumpaa ja olla noin
kauhistuttavan kaksijakoinen?

-- Sanokaa minulle: Oletteko sellainen kuin nuo romaanienne
kauhistuttavat, paheelliset, onnettomat ihmiset?

-- En, rouva, he ovat paljon pahempia kuin minä, vastasi Kuutti
hymyillen.

-- Oletteko siis yhtä jalo ja suuri kuin runokuvitelmienne ruskoiset
unelmat?

-- En, rouva, ne ovat paljon parempia kuin minä. Minä en ole mikään
erikoinen pahuudessa enkä hyvyydessä, olen ihminen vain. Mutta
mielikuvituksessani tähtään inhimillisyyden äärimmäisille rajoille,
äyräille. Sinne kiitää runoilija-ikäväni. En voisi ikinä tarttua
kynään kuvatakseni vain sitä, mikä on. Elämä itse kuvaa jo sen meille
täydellisemmin. Mutta suur-inhimillisyydestä, jossa ei ole eroa hyvän
ja pahan enempää kuin onnen ja onnettomuuden välillä ja jonka taide
yksin tavoittaa, siitä ei elämä tiedä mitään.

Kuutin tumma ääni oli saanut sisäisen paatoksen värinän.

He kävelivät hyvän aikaa äänettöminä kumpikin mietteissään.

-- Lähtisittekö te kahville tai illastamaan? kysyi Kuutti,
keskeyttäen äskeisen sävynsä ja koettaen nostaa keskustelua pinnalle.

-- En, on jo liian myöhäistä. Mutta teille kyllä suosittelen kahvia
viinan sijasta, virkahti Salme samalla keveällä äänenpainolla.

-- Aina johdonmukainen! nauroi Kuutti. Mutta viinaa ei noin vain
korvata! Vaikutus on aivan erilainen. Kahvi kovettaa, kuivettaa,
tekee sielusta älyllisen voiman kimmoisen tanssilattian, se sopii
keskustelu-ihmisille, lörpöttelijöille, sanomalehtimiehille,
Voltaireille ja valistusfilosofeille, mutta minussa se juuri tappaa
sen, minkä soisin itsessäni elävän, sen rajattoman, muodottoman,
sen, joka ei ole porvarillisuutta. Viina, tuo vaahtoisa elämänneste,
näettekös, se myllertää pohjamudan pinnalle, sekoittaa pahan ja
hyvän, tekee ihmiseksi...

-- Niin, ellei se tee eläimeksi, hymähti Salme. Ja Balzac'kin joi
kahvia, saan luvan huomauttaa. Eikä hän kuivettunut sielullisesti
eikä ruumiillisesti, vaan pöhöttyi, laajeni, pursuili muodottomasti
ja nerokkaasti.

-- Balzac'kin oli tavallinen arki-ihminen siinä mielessä, mitä äsken
ajattelin.

-- Mitä te sitten ajattelitte?

Kuutin kasvojen yli kulki epämääräinen puolittain ivallinen,
puolittain surumielinen hymyn varjo.

-- Jotakin, jota ei voi selittää, mutisi hän.

-- Mikä siis mielestänne noin taiteilijan kannalta on ero porvarin
ja taiteilijan välillä; tuo näkymätön ero, josta te taiteilijat aina
ylvästelette?

-- Hm. Kun porvari esimerkiksi tekee huonon näytelmän, on
sillä suuremmoinen menestys laakereineen, esillehuutoineen,
hopealusikoineen, kullattuine nuuskarasioineen, mutta kun taiteilija
tekee keskinkertaisen näytelmän, on se täydellinen fiasko. Ja se on
oikein. Niin sen pitää ollakin... Sillä meidän valtakuntamme ei ole
tästä maailmasta...

-- Mutta teidän, Oula Kuutti, täytyy luoda ihanteenne valtakunta
tähän maailmaan, se, joka parhaissa teoksissanne häämöittää...

-- Ette ole lukenut teoksiani, kun voitte noin puhua. Älkääkä
lukekokaan. Sillä ne _ovat_ huonoja kirjoja, Salme-rouva.

Salmelle kohosi kuin pala kurkkuun. Pieni hermovavahdus näkyi hänen
suupielissään.

-- Miten te taas olette ivallinen. Epätasainen mielialaltanne kuin
nainen, äänsi hän. Te ette luota minuun, ette edes järkeeni...

-- Antakaa minulle sydämenne ja minä luotan teihin!

-- Miksi te puhutte sellaista, jota ette ajattele? Se on niin
tuskallista.

-- Miksi! Mikä minä olen teille? Vieras. En mikään, en kukaan.
Millaisen soisitte minun olevan teille?

-- Toivoisin ansaitsevani toveruutenne. Hyvästi.

He olivat pysähtyneet Salmen asunnon ovelle. Salme veti puuhkastaan
esiin pienen hansikoidun kätensä.

-- Suutelisin kättänne, joka on luotu suudeltavaksi, vakuutan, mutta
en rohkene sitä tehdä viimeisten sanojenne vuoksi. Olette ankara
liittolainen, vaativainen kasvattaja!

-- Ja te kovakorvainen kasvatti.

-- Hyvästi, kaunis kasvattajani. Koetan parantua!

Oula Kuutti kääntyi hitaasti takaisin. Ja hän suuntasi keskikaupungin
hyörinästä askeleensa pienille ja pimeille syrjäkaduille, jotka
johtivat köyhälistön kaupunginosiin.



VIII.


Oula Kuutista oli hauskaa harhailla näin iltamyöhällä oudossa
kaupunginosassa outoja pikku kujia. Nämä kadut eivät olleet
virallisen ilmeettömiä niinkuin nuo suuret komeat pääreitit.
Ne elivät omaa salaperäistä elämäänsä. Noiden pikkueläjien
akkunoissa myrtin ja oljanderin takana riippui tarinoita ja
tapauksia; kallellaan olevat, harmahtavat portinpielet kertoivat
ihmiskohtaloista.

Tämä puoli kaupunkia muistutti ihmeesti köyhälistön Montparnassea
Parisissa, jossa hän aikoinaan monta vuotta oli vaellellut. Ja
tuolla heloitti edessä valoinen, ihmisvilinään hukkuva tie,
Helsingin _rue de la Gaité_, ilojen katu, monine kymmenine
kahviloineen, elävinekuvineen, kaukasialaisine makeispuoteineen,
tupakkakauppoineen, antikvariaatteineen. Ja kaikki houkuttelivat
ohikulkijoita suojiinsa kilpailevien reklaamitulitustensa
häikäisevällä, räikeällä loistolla. Ovet viittoilivat avonaisina.
Ihmiset haastelivat namusia pureskellen portailla ja eteisissä
rakkaudesta, politiikasta, päivän uutisista ja yön surullisista ja
liika-alastomista salaisuuksista. Miehet nostivat kahviloista tulevat
tytöt käsivarsilleen ja veivät pois mukanaan jonnekin suurkaupungin
nimettömään hälinään; sinne yöpyivät he lopuksi kaikin, mitkä
kasarmeihin, noihin keltaisen likaisiin, kammottaviin Bastiljeihin,
jotka vielä vapauden aamunakin törröttävät paikallaan uhoten ilmaan
lian, orjuuden ja eläimellisyyden sakeaa huurua, mitkä Sörnäisiin,
Helsingin Montmartreen, sen apaashiluoliin, työn ja rikoksen
kuumeisiin pesäpaikkoihin.

Se oli Oula Kuutinkin kaupunginosa. Hän oli valinnut asuntopaikakseen
sen puolen kaupunkia juuri tuon elämän sakan vuoksi, joka siellä
kuohui, saadakseen syöttejä kyllästymättömälle ihmisnälälleen, ja
ollakseen samalla rauhassa ihmisiltä.

Oh, tätä suuruudestaan ja hurjista vallankumouksistaan huolimatta
pakkosäännöillä ja lupakorteilla kutistettua aikaa! Oh, tätä
pientä aikaa, jolloin ihmiset ryömivät taltutettuina, nöyriksi
mankeloituina, kaaviloituina, kiltisti, lain ja pakkovallan vuoksi
kiltisti, asumaan noihin surullisiin kaniinilaatikoihin, nukkumaan
toistensa päällä, vieressä, alla, yllä! Kärsiä toistensa toraa,
häiriötä, läjäyksiä, lapsenitkua, soiton ja laulun remakkaa
valittamatta ja pidättyä itse ilmehtimästä elämää kuin määräaikoina
ja määrätyllä tavalla, se oli sitä nykyaikaisen sivistyselämän
kiitettyä kaupunkikulttuuria! Ja yhä pitemmälle siihen suuntaan vain
mentiin, laumatyranniaan, laumaorjuuteen! Ja sitten sanottiin, että
ihmiskunta riensi kohti ihannettaan! Vapauteen, jonka muoto oli
vapauden rajoitus!

Siunattu renesanssi, jolloin sai rehellisesti viiltää vihamiehensä
mahan auki kadun kulmassa, jolloin jokaisen, joka tahtoi elää, täytyi
olla sankari, jolloin elämä oli iloista karnevaalia, yksilöllisyyden
voittokulkuetta neron voimalla ja hengen uhalla! Se oli jotakin
se, taiteilijoita, suuria personallisuuksia varten! Ja nyt! Hengen
vaara oli jälellä, mutta sankaruus ja nerous oli pannaan julistettu.
Tapahtui suuria maailmanhistoriallisia tapahtumia, eikä tapahtunut
mitään. Minne mennä? Mitä tehdä? Odottaa. Ei mitään seikkailuja,
ei mielikuvituksen uhkahyppyjä yksityiselämässä! Istu kamarissasi,
odota, odota! Mitä! Sitä, että jotakin tulisi sisään ovesta.
Sanomalehti, kirje, tuttava. Siinä ainoa seikkailu nälkäiselle
sielulle! Tietää, mitä joku sanoi tai teki tai ajatteli! Tapasi, näki
jonkun kadulla. Joku soitti ovikelloa, joku puhui jotakin. Vastasi
itse jotakin. Siinä kaikki! Aina sama muoto. Se oli tuskastuttavaa!
Näissä puitteissa kukki nykyaikaisen ihmisen sielunelämä täällä,
sill'aikaa kun maailma paloi... Ja siitä piti ammentaa...

Sitä lajia oli liiaksikin. Olivat taas alkaneet käydä liikaa,
rakentaneet maantiensä Sörnäisten kautta, Oula Kuutin syrjäisen
kamarin läpitse, nuo tuhmat ihmiset! Mitä he tahtoivat hänestä?
Ihmekö, jos tuli vähän kaavamaiseksi! Puhui ennen puhuttua. Ajatteli
ääneensä muuta kuin mitä ajatteli hiljaisessa mielessään!

Kuutti oli tyytymätön itseensä. Joku epämääräinen tunnonvaiva näversi
häntä. Mikä oli taas saanut hänet puhumaan tyhmyyksiä Salme Tammille!
Mutta mitä hittoa heille sitten puhui! Miksi tulivat kuin papin luo?
Eihän hän voinut ottaa heitä kaikkia ja kaikkea heissä yhtä vakavasti
kuin he itse. Miks'ei ollut maailmassa enää iloisia, keveitä
naisia? Kaikki filosofoivat, etsivät elämästä sisältöä ja järkeä,
selvittelivät periaatteita, hoitivat yhteiskunnan ja valtion asioita.
Mutta olihan Salme Tamm jo siksi vanha ja viisas, ettei hän voinut
panna kaikkea niin tunnolleen. Lähteä Salmen kanssa Tahitin saarelle,
sitä hän ei ollut koskaan ajatellutkaan. Tuon mielikuvan pakoretkestä
nuoruuden ja kauneuden kanssa ikuisen kesän maahan oli aiheuttanut
aivan toinen nainen, ei edes nainen, lapsi...

Mitä? Valittiko hän, ettei hänellä ollut seikkailuja, että elämän
aines pakeni hänen käsistään? Sehän suorastaan tulvi hänen ylitseen.
Mutta samalla tavalla aina, se se kiusasi! Sieluntunnustusten parhain
kukkaistuoksu saattoi ajanpitkään kyllästyttää. Sitä oli ollut
liiaksi hänen elämässään.

Mikä viikko tämä viimeinenkin! Onneksi oli se taas lopussa. Ja mitä
oli siitä jälellä? Ei mitään. Tai oli kumminkin. Yksi ainoa kaunis
hymy, sellainen juuri, jota hänen sielunsa kauan oli kaivannut. Mutta
eikö sellainen korvannutkin kokonaisen elämän menetyksiä! Pieni Meri!
Miten aurinkoiset silmät hänellä oli! Mikä elämä ja luonnollisuus
koko olemuksessa! Ja miten koko huone oli syttynyt säteilyyn hänen
astuessaan sisälle...

Kuutti hymyili omille mielikuvilleen hapuillessaan pimeässä
porstuassa kotiovensa avaimenreikää. Ajatuksissaan astui hän sisään
ja heittäytyi nojatuoliin viitsimättä edes sytyttää lamppua.

Ilmassa viipyi vielä jokin epämääräinen tuoksu Salme Tammin
jäleltä. Kullakin naisella oli oma erikoistuoksunsa huolimatta
siitä, että he nykyään olivatkin enää tuskin nimeksikään naisia. He
olivat "tovereita", ystäviä, ymmärtäjiä tai ymmärryksen etsijöitä,
yksinäisiä ja itsenäisiä niinkuin hän itsekin...

Kuutti heräsi mietteistään kovaan porstuasta kuuluvaan kolinaan.
Samassa jyskytettiin ovelle vahvasti.

Perhana! pääsi hänen huuliltaan. Sitten hän naurahti katkerasti. Hän
kiittämätön! Elämän seikkailuhan sieltä koputti hänen hyljätylle
ovelleen...

Kuka se saattoi olla, näin myöhään? Mutta olihan hän kyllä
tottunut kaikenlaisiin maailmanmatteihin, tilapäisiin hälyytyksiin
jos jonkunlaisiin. Mikä kievari olikaan hänen huoneensa, mikä
markkinakuja hänen sielunsa!

Hän ei hiiskahtanut.

Nyt soi epäkunnossa oleva ovikellokin levottomasti ja epätasaisesti
rämähtäen yön hiljaisuudessa.

-- Älä koetakaan teeskennellä, veliseni, poissaolevaa. Me näimme
sinut. Avaa nyt hiiessä! Mehän täällä vain olemme!

Kuutti tunsi Pekka Tuiran äänen.

-- Hei, Kuutti, avaa nyt hemmetissä!

Tuliliemen tuttavia, joita ei voinut tyynnyttää muuten kuin tekemällä
heille mieliksi.

Vitkastellen raoitti Kuutti ovea.

Pekka Tuira työntyi sisään koko voimallaan tuupaten edellään pulleaa
ja vastahakoista toveriaan.

-- Tää on vain Miihkali, Miihkali Untonen. Ovathan herrat nähneet
toisensa joskus? Tää on hyvä mies tää Untonen, vaikka vähän arka.
Sanoi, ettei sovi tulla näin myöhään häiritsemään suurta taiteilijaa.
Me nähtiin sinut äsken, kun tulit kotiin. Eihän me muuten oltais
tultukaan. Nuorella miehellä saattaa aina olla seuraa, naisia
ja sen semmoisia. Entäs sitten sinulla, joka olet sellainen Don
Juan, ja naisten paavi! Sanoin tässä juuri Miihkalille, että ellei
sinua oltais yksin nähty, niin ei tiedä vaikka omat akkamme siellä
tavattaisi. Siellä ne hyppäävät runoilijan puheilla koko Helsingin
naisväki. Runouteen meneviä hepsakoita ovat. Tämä vaan poika
vakuuttaa, että hänen akkansa siell'ei ainakaan ole, hän kun pitää
puoliskonsa aina reikelilukkojen takana. Vanhanaikainen mies tämä
Miihkali, muuten hyvä, oikein hyvä poika.

Viinaveikot vetelivät taskuistaan erinäköisiä ja -kokoisia puteleja.

-- Näätkös, näätkös, mitä meillä on? rupatteli Tuira. Harvinaista
tavaraa vai mitä? Tämä on 200 mk. pullo! Tämä 90 mk tämä ottinki!
Oltiin tuolla puolimatkan krouvissa, sinä tiedät, ja tää Miihkali
rupesi juottamaan siellä aivan joutomiehiä ja heittelemään rahojaan
kuin hullu. Näin Helsingin matkalla, tietäähän sen! Oli siellä kaksi
taiteilijan alkua tai mitä lievät olleet. Tää Miihkali on vähän
heikko taiteilijoille. Keitäs ne taas olivat? Sei -- Sei --

-- Seipi.

-- Niin ja Vaskio, jolla oli päässä paitsi viinaa joku tekemätön
keksintö ja maksamaton vuokra. Ja tää Miihkali kirjoitti paikalla
shekin ja sanoi, että siin'on, poika! Ja höyryä lisää! Ja kyllä sitä
tulikin. Minä silloin sanoin minä, että top! Mitä näitä maitopartoja
voitelemaan! Jos tahdot juottaa oikeaa taiteilijaa, oikeaa neroa,
niin mennään Kuutin luo. Siinä on oikea mies. Tää vähän arasteli,
mutta tässä nyt ollaan. Tää Miihkali ihailee sinua kuin Jumalaa.
Tärisee poikaparka ihan. Onko sinulla korkkiruuvi ja laseja! Kas
vaan. On tietysti. No hei, pojat! Tuira ryyppäsi pitkän kulauksen ja
alkoi rallattaa:

    "Ta-la-pakan Nikolain sen kaunihin kesän
              siellä linnassa olla pitää..."

-- Olepas nyt siivolla, Pekka, kielteli Kuutti. Herra Untonen ei siis
asu Helsingissä? Olette vain matkalla? kysyi hän sitten kääntyen
Untosen puoleen.

-- Mie oon ain miss sattuu, miss ahväärit kulloinkin vaatii, vastasi
puhuteltu.

Hänen jäntevät kasvonsa muodostivat omituisen vastakohdan raskaalle,
muodottomalle ruumiille.

    "Kun lehti on puussa ja ruoho maassa
                  ja heilillä nuori ikä..."

-- Älä laula, kuoma, pyyteli Kuutti Tuiraa.

Ja Untonen kuiskutti hänen korvaansa:

-- Oo toki ihmisiksi nyt, kun meitillä kerran on se suuri kunnia,
että herra runoilija suvaihtee...

-- Ei tästä Kuutista ole väliä, keskeytti Tuira lyöden häntä olalle,
hän on hyvä mies ja vanha kampraatti. Mutta eihän minun tarvitse
laulaa, voinhan minä puhuakin, myönteli hän sitten hyväntahtoisesti.
Sinä, Miihkali, et tiedäkään, miten läheisiä me ollaan!
Koulutovereita ja perhe-ystäviä ja kuka ties sukulaisiakin. He he.
Kuule, Kuutti, sano suoraan, sinunko tähtesi se rouvani minut jätti?
Niillä oli aina vähän sellaista niinkuin pientä vispilänkauppaa
keskenään, noilla kahdella. Ota pois hänet, jos kelpaa, minä annan
mielisti, aivan mielisti. En ole mustasukkainen. En sinulle. En ole
ansainnut niin hienoa rouvaa, tiedän sen hyvin. Koko Suomen maassa ei
ole muuta kuin kaksi nerokasta naista. Toinen on... kuka hemmetissä
se nyt onkaan... en jaksa muistaa. No se nyt on sama. Pää-asia on,
että toinen niistä on minun rouvani, entinen rouvani. Sen todistaa
vaikka tämä Miihkali, jota rouvani myös rikastuttaa joka hetki.
Eikä hän ole vain liikenero, mutta muutenkin. Te kaksi sovitte
toisillenne. Minä oikein toivoisin, että sinä, Kuutti, olisit syy
meidän eroomme.

-- Ole nyt hupsimatta. Puheessasi ei ole pontta eikä perää.

-- Hohhoo. Se olisi surullista, huokasi Tuira kulauttaen
kurkkuunsa melkein täyden vesilasillisen konjakkia. Asia on
sitten vaarallisempi, kuin mitä luulinkaan. Hän vehkeilee sitten
sosialistista puoluetta vastaan ja hän on vaarallinen vastustaja.
Piru soita, jos asia onkin niin! Mutta ei, hän ei voi, ei uskalla,
hänen kävisi itsensäkin hullusti silloin. Meillä on sittenkin ikiside
toisiimme ja sosialismiin.

-- Jos se side ei ole aate eikä rakkaus, on se siis joku rikos! Se
sitoo ikipätevästi. Teillä on ehkä joitakin yhteisiä konnankoukkuja
takananne, joku puoluesalaisuus, valtiollinen häväistysjuttu
puoluetarkoituksessa omallatunnollanne, pankkiryöstö tai sen
semmoinen kolttonen! pilaili Kuutti.

-- Hi hii, mitä tuo Kuutti puhuu! Siinä on sitten humoristi
miehekseen. Jos joku muu puhuisi noin, joutuisi hän hirteen,
mutta kaikki tietävät, että sinä aina lasket leikkiä, ja minä sen
etenkin tiedän. Tää Oula Kuutti on aivan vaaraton mies, hyvä mies,
Miihkali, muista se, ei koske politiikkaan, ei yhtään. Siksi minäkin,
puolueakutaattori voin vapaasti olla ja puhua hänen kanssaan. Hän
on villi. Mutta taiteilija kun on, niin olkoon se hänelle suotu,
Kuutti on suuri ihminen. Hänessä ei ole mitään pientä, Miihkali!
Niin, Kuutti, jos sinä vain joskus tarvitsisit tällaisen vaivaisen
madon ja matkamiehen, tällaisen roskan apua, antaisin vaikka henkeni
puolestasi...

Tuira tuli liikutetuksi omasta jalomielisyydestään ja pyyhkieli
silmiään.

-- Anna minun puhua, tenäsi hän Kuutille, joka yritti päästä väliin.
Sinä et luule, että muistan, kuinka hyvä olit minulle kerran, kun
kaikki minua sortivat. Kyllä Pekka Tuira muistaa. Voin kertoa tälle
Miihkalillekin. Minä olen torpparin poika, näes, ylioppilaskin,
niin, olin kerran. Hairahduin aikaisin näihin klasin nautinnoihin.
No, kerran sitten humalapäissäni panttasin huonetoverini arvoesineet
ja lähdin sitä tietä maalle kohmeloani parantamaan. Siitä nousi
hälinä. Minut varkaana erotettiin kunniallisten ihmisten piiristä ja
yliopistolukuni katkesivat. Hammasta purren silloin vannoin vielä
kerran näyttäväni näille ahtaan porvarismoraalin nuuskijoille.
Sanoivat: Tuirasta ei tule mitään, hampuusi tulee. Menin konepajaan
tavalliseksi työmieheksi, liityin sosialisteihin. Toverit eivät
edes tervehtineet minua, saakurit, ei muut kuin tämä Kuutti, joka
silloin oli nuori insinööri. Älä keskeytä nyt, Kuutti. Annas
kun puhun! Niin, hän auttoi minua joka suhteessa eteenpäin. Ja
ei ole hänen syynsä, jos en ole menestynyt. Miksi en pysynyt
konepajassa? Kirjatieto oli pilannut minut ja taas jouduin kirjatyön
alalle, sanomalehteen. Meidän puolueessa oli siihen aikaan puute
senkaltaisista käsityöläisistä, he he. Mutta koneen ääreen minun
olisi pitänyt jäädä. Minä rakastan tehdasta. En ikinä olisi jäänyt
aurankurjen ääreen, niin torpan poika kuin olenkin. Jo lapsena tunkio
ja aurinko ja hevosenhännän huiske inhoitti minua. Isä katseli
minua aina kuin jotakin väärää käenpoikaa pesässä. Topi Outari,
tiedättehän, joka ennen aikaan vaelteli kolportöörinä, sanoi minulle
kerran lapsena, mutta muistan sen vielä, että ihmisen täytyy olla
hyvin puhdas ja synnitön kestääkseen aurinkoa, puhdas sisäisesti ja
ulkonaisesti! Hän saarnasi kuin paras pappi jo silloin: "Poika, olet
paheen myrkyttämä, synnin hedelmä kasvaa sinussa salaa. Tule ulos
siitä pimeyden luolasta, mihin pahe on sinut kytkenyt. Tule ajoissa!
Katso aurinkoon, kestä aurinkoa! Aurinko ei siedä alkoholia suonissa,
eikä tehtaan nokea otsalla, ei rahan himoa sielussa eikä irstautta
ruumiissa." Ha, Ha. Minä valitsin viime mainitut ja hylkäsin
auringon. Jaa-a. Vaikka minä hetkenä minusta olisi tehty ja tehtäisi
vieläkin maailman rikkain tunkioneuvos, en huolisi tuota arvoa. Jos
jaettaisiin multakokkareet tasan ihmisille, lahjoittaisin pois omani.
Ja sanoisin, jauhakaa minut ennemmin vaikka nuuskaksi tehtaissa!
Automobiilin katku haisee nokassani paremmalle kuin kauneinkaan
kukkanen. Minä olen teoriassa intohimoinen tehtaalainen, siksi
olenkin tehdastyöläisten akutaattori.

-- Pekka parka, virkahti Kuutti, olethan sinä nähtävästi aivan väärin
ymmärtänyt akutaattorin virkasi, tehtaan sortovaltaahan sinun pitää
korostaa, eikä tehtaiden siunausta, minun ymmärtääkseni.

-- Hm. Et sinä näitä asioita ymmärrä. Eikä sinun tarvitsekaan. Sinä
ymmärrät jotakin muuta, joka on paljon tärkeämpää, nimittäin, että
siivo käytös ei ole mikään siveellisyyden mittapuu, ei ole koskaan
ollutkaan. Ihmisyyden rajat ovat suuremmat. Ja nerot ovat olemassa
juuri noita rajoja avartaakseen, siksi on heidän seurassaan helpompi
hengittää. Katsos, tämän kaiken minäkin ymmärrän, Kuutti, en ole
niin suuri sika kuin miksi sinä luulet minua. Sitäpaitsi muistan,
miten korjasit ensimäiset artikkelini, sinä olet opettanut minut
kirjoittamaankin.

-- Ja sinä olet opettanut minut juomaan. Terve mieheen!

Kuutti kohotti lasiaan.

-- Minä kiitän tässä sinua, ja sinä soimaat minua!

-- Päinvastoin. Kiitän sinua minäkin. Juominen on kirjailijalle yhtä
tärkeää kuin oikeinkirjoitus. Se on sielujen sisälukua. Etenkin
yhteiskunnallisessa elämässä, pohjoisessa maassa, umpimielisen
kansan keskuudessa ovat ihmiset kaikki kuoressaan. Samanlaisia kuin
munat. Ei voi päättää, mikä sikiö piilee niiden sisällä. Toisissa on
käärme, toisissa kyyhkynen. Vasta viina paljastaa totuuden. Kaiken
sen kurjuuden uhalla, minkä se on maailmaan tuonut, siunaan viinaa --
kippis.

"Kär-kölän piki-pojat. Kär-kölän piki-pojat, Kär-kölän piki..." alkoi
Tuira jankata yksitoikkoisen rallin tahtiin.

-- Pekka, muista missä ollaan, varoitti Miihkali, joka koko ajan oli
pysynyt vaiti. Ole hiljaa!

-- Ole itse! Kun minua nyt laulattaa, niin laulan ja sinä saat
kuunnella Miihkali. Tää Miihkali kuule, Kuutti, on rahakas mies,
mutta luonteeltaan ei mikään kapitalisti. Hän halveksii rahaa, antaa
mennä niin että hih vaan...

"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri!"

-- Pekka!

Tuira oli äkkiä kesken lauluaan sulkenut silmänsä ja samassa
tuokiossa hän jo kuorsasi. Untonen oli noussut ylös.

-- Mie pyyvän herra runoilijalta nöyrimmäst anteeks miu toverin
puolest. Eiha hää mittää...

-- Ei tee mitään. Painakaa puuta. Kyllähän Pekka tiedetään.

Kuutti tarkkasi lähemmin Untosen kasvoja. Ne olivat pohjaltaan
kauniit ja miehekkäät, mutta kantoivat jonkinlaisen villin hävityksen
jälkiä. Rasvaan veltostuneiden ja jälleen eloon ruoskittujen hermojen
kamppailu, tahdon ja vaistojen sorto oli uurtanut niihin paljon
personallisia piirteitä, jotka tekivät hänet erittäin huomattavassa
määrässä itsensä näköiseksi.

-- Työ kahotta minnuu, herra runoilija, varmaan halveksien, kui
johonkii mammonan palvelijaan, tyhjään rähjääjään, mut ymmärtäkkää
minnuu, työ joka ymmärrättä ihmistä. Miekin oon tavallain luoja tai
ainakin pyyvän siks tulla. Omalla tavallain. Myönnän suoraan, oon
päättäny tulla rikkaaks, ansaita. Sentähen että tahon luoa elämää,
hommaa, ilon kohhuu ympärillein. Mut mie oon niin kummallisest tehty
immeinen, että sitä varten tarvihen syntii, synnin tuntoo. Sitä mie
kokkoon näin matkoill varastoon. Ei muut, ku ajan piilill koht yötä,
summuu, tuulta, lyhyn välkettä ja tuntemattomii tulen läikkii ja
koht seuraavan päivän kamalaa krapulaa, siks kunnes oikein kirvellöö
ylt päält. Nytkii, niin polttaa tuoli tunnoss. Hyvä merkki... Se
on merkki siit, ett ensviikko tuo heelmällisen saon. Sekin tyttö,
se stutentska, jonka kanssa taas oon olt, on tult kalliiks. Rahan
roskaa on mänt. Polssi, 90 markkoo ottink, vähä silkinsipsuu siihen
tykö... Mut ei hää frouvalt sitä ryöstänt. Myö oltiin täss viime
viikoll frouvan kanss Pietarissa, miull on frouva, ja hää sai
siell kaikki, minkä vain silmä otti, puuan, muhvin, ehta nahkaa,
ei muuta kuin valita vaan. Ei mittää valittamista, ei mittää! Miu
frouvallain pittää ain olla yllin kyllin, ja miull ittelläin aina
seittemänsattaa lompukassa. Se on periaatteeni. Nyt olen tuhlant
tällä reissull kaheksan tuhatta, se merkihtee, että ens viikolla
tienaan kaksin verroin tuon summan. Siin ei auta mikkää. Miull
on systeemi, joka ei viel koskaan oo pettänt: ensin teen syntii,
sitten murjotan ja sill aikaa kun murjotan, aattelen, keksin. Istun
lenstoolissa. En liikahakkaan. Aattelen vaan, _tahon_. Ja minkä mie
oikein tahon, se tapahtuu. Oon, nähkääs, psykolooginen liikemies.
Aattelen, ja ah vaarit tulloo aivan syllii. En ehi niitä, ne ehtivät
minnuu, niin että täytyy olla vain pois torjumassa päin. Tuonnoin
tarjottiin miull viiskymmentätuhatta markkaa, ei muuta kuin ota
pois, ku ostat kaikk perunat näiltä seuvuin. Ryssille menisivät. En
tiiä, en taia tällä kertaa. Asia on vielä avoin. En oo sentään niin
ahne. Enkä ihteäin varten rahhaa muutenkaa kerrää. Mie halveksin
rahhaa. Oon sanonut sen Pekalle, Pekka on nähnt sen ja se on totta.
Mie kärsin siit, a muut nauttivat. A tulloo pöytään kymmenen
kaunista likkaa, tulloo janoisii, nälkäisii, mitäs muuta kuin pöytä
korreeks vaan, mie maksan! Hyö syövät, juovat, mie maksan. Hyö
nauravat, tanssaavat, miu syömmein itkee. Mie kärsin. Mut tuhlaus
on ponnahuslauta miu tarmollei. A kaikk männöö. Tulloo paha olla,
tyhjyys, köyhyys. Mitäs muuta ku ala hankkia uutta. Lompukass pittää
olla aina seittemänsattaa seisovaa, juoksevaa. Ei auta. Ja frouvall
myös turkit, silkit. Ei auta. Ala uuvestaan tienaamaan! Miull on
periaatteita!

-- Taiteilijan periaatteita nuo.

-- Niin, just niin. Siks mie taiteilijoist tykkäänkii. Hyö ymmärtäät.
Herra taiteilija, jos miull joskus olis se suuri kunnia ja onni
tarjota jotakin... Pöytä korreeks, ruokaa, juomaa, muut en mie voi...
Niin olis se suuri onni ja kunnia... Mie kiitän täst kunniast. En
taho enemp häiritä tällä kertaa. Pekka, Pekka!

Miihkali Untonen oli jälleen noussut tuoliltaan ja ravisti Tuiraa
kauluksesta.

"Nuor vaimoni sai poikasen, saakuri"... tolkutti Tuira unenpöpperössä
silmänsä aukaisten ja leveän hymyilyn levitessä hänen kiiltäville
poskipäilleen.

-- Osaatko sinä unkarilaisia lauluja. Niissä on vasta tulta ja
tulikiveä...

-- Oo nyt hihkumatta. Nyt lähtään. Piili oottaa.

-- Perhana! Huomenna täytyykin olla reilassa. Valtiotoimet odottavat.

Tuira kömpi äkkiä valveutuen seisaalleen.

-- Oletko sinä Kuutti kuullut viimeisiä politiikka-salaisuuksia?
jatkoi hän. Mitäs sinä tietäisit! Ne hoidetaan kaikki sosialistein
neuvostoista nyt. Joo. Muodostetaan suomalainen sotaväki,
sosialistien punainen kaarti, ymmärrätkös, yhteiskunnallinen
taistojärjestö, ei valtiollinen. Pakotetaan porvarit asevoimalla
suostumaan. Luodaan uusi maa ja uusi taivas. Ulkovaltiolliset
taistelut ja kysymykset ovat vanhanajan jätteitä, joilla ei ole
mitään merkitystä enää. Yhteiskunnallinen järjestely on kautta
maailman päivänkysymys, se ratkaisee kaikki muut, sodankin. Sitä
tietä tulee veljeys, rauha, kaikki hyvät. On alkanut jo tulla.
Venäläinen veli ei sorra suomalaista. Venäläiset vänrikit meitä
opettavat. Kaikkein ensiksi karkoitetaan nälkä, avataan kiväärin
perällä möhömahojen aitat ja annetaan sille, keltä puuttuu.
Luokkataistelu on nyt kehittynyt sille asteelle, jolloin sen
jatkamiseksi onnelliseen tulokseen on käytettävä väkivaltaa ja
tarvittaissa aseellistakin voimaa. Tällaisten toimenpiteitten
avulla pakoitetaan elintarpeita salaavat porvarit antamaan kätkönsä
kansalle. Mutta teidän ei tarvitse pelätä, kumppanit, ei kenenkään
kunnon ihmisen. Ainakin tulevat Pekka Tuiran tulevat sotajoukot aina
käyttäytymään ritarillisesti päällikkönsä ystäviä kohtaan.

Tuira löi mahtavasti rintaansa:

-- Nähkääs, Tuira reppusherra, Tuira palttojen panttaaja, Tuira
-- hän laski sormillaan -- Pikipietari, Supisuutari, Voinlappaja,
Täintappaja, Vähä-Hans, on nyt Suomen sotaherra.

-- Älä nyt löpise ennää turhia, hermostutat herra taiteilijan,
lähetään nyt, kiirehti Untonen.

-- Tämä on ihkasen ilkistä totta, intoili Tuira, vaikka luulette
minun puhuvan pehmosia. En ole niin humalassa kuin miltä näyttää.
Kuule, Kuutti, sopotti hän tälle korvaan, älä puhu siitä sentään
Salmelle! Kuka heidän tietää virolaisten. Vaikka olisivat
vakoilijoita. Ei koskaan voi olla varma, ei omasta vaimostaan. Ja
tuolla naisella on valtio vehkeilijän vaistoja...

-- Piili oottaa. Tuutaa jo! karjasi Untonen Tuiralle.

-- Tullaan, tullaan, haasteli Tuira kynnyksellä. Mutta muista,
Kuutti, Pekka Tuira ei koskaan unohda hänelle tehtyä hyvää -- eikä
pahaa. Kyllä Pekka muistaa, vaikka ei luulla...

Ovi sulkeutui yöllisten vieraiden jälkeen pitkällä vinkaisulla.



IX.


Ihminen! Ihminen! Niin rakas hänelle kaikessa kurjuudessaan!

Mutta sittenkin! Millaisia loiskärpäsiä nuokin molemmat! Saastaa!
Saastaa! Siihen ei koskaan tottunut. Kuutti työnsi akkunan auki, niin
että raitis yöilma pääsi virtailemaan hänen kuumille ohimoilleen.
Katot ja katukivet kiiltelivät märkinä tuolla alhaalla sumuisessa
yössä sinerväin lyhtyjen himmeässä valossa.

Kuin kuoleman valtakunta oli maailma! Kelmeitä, alastomia
ruumisröykkiöitä vain puuttui noilta kaamean manalaisilta kujilta.
Puuttuiko? Ei. Tuo sinikajastus oli miljoonain syyttömästi
murhattujen haamujen infernosähköä... Heidän rauhattomat sielunsa
vaeltelivat nyt kaikkialla merillä ja mailla, kojuissa ja palatseissa
etsien oikeutta ja kostoa. Ne veivät ihmisiltä yöunen ja päivien
rauhan, ne painoivat painajaisina kaikkien rinnan päällä: Sinäkö
minut murhasit?

Huu! Kuuttia värisytti. Eikö tunkenutkin haaskan haju hänen
sieraimiinsa? Vai oliko se vielä noiden hajautumistilassa olevien
sielujen löyhkää, joita hän äsken oli kosketellut?

Olisihan niihin pitänyt tottua! Tuollaiset rappeutuneet henkiset
elimistöt, tyhjäntoimittajat, elämänarvojen ala-arvoiset puotipojat,
tunteiden tiskimiehet, olivat jo kauan olleet hänen jokapäiväistä
ravintoaan. Niitä oli hän syönyt kuin ostereita herkuttelevaan
ihmisnälkäänsä. Niistä löysi aina jotakin. Paheellisuuden seasta
kuulsi usein esiin avuttoman ihmislapsen elämän tragiikka tai
luonnonvoimainen tahto, joka keskellä ennen tehtyä raivasi itselleen
villejä oikopolkuja.

Mikä olikaan tuon eilisen tilapäätuttavuuden nimi? Tuon
maalaismestarin? Taisi unohtua. Mutta itse miehen hän kyllä muisti.
Särkyneen viuluniekkaunelman sirpaleista oli hän alkanut rakentaa
viuluja, hyviä viuluja, korjata vanhoja... Mutta hän ei koskaan
tahtonut tehdä niitä täydellisiksi, vaikka olisi osannut. Hän olisi
tahtonut olla hyvä viulunsoittaja, mutta hän ei tahtonut olla hyvä
viuluntekijä. Paraimmille soittajille kätki hän soittokoneeseen
muille huomaamattoman vian, pienen laskuvirheen tallan paksuudessa
tai kopan suhteissa. Sillä hän ei olisi voinut elää sitä päivää,
jolloin joku olisi soittanut niinkuin hän itse oli unelmoinut.
Ja tuon hän tunnusti kuin lapsi -- itkien ja ryypäten. Tämä oli
tietenkin mielikuva, jonka hänen itsesäilytysvaistonsa oli keksinyt
sen seikan lohdutukseksi, ettei hän voinut olla hyvä viuluntekijäkään
ja että hän ilmalinnastaan oli pudonnut maan päälle leikatuin
siivin... Eikö tuon halpamaisuuden ihantelun takana nyyhkyttänyt
särkyneen ihanteen rakkaus... ihmisen kaunein kaipaus... olla
täydellinen...?

Kymmeniä, satoja samanlaisia kuin Untonen ja Tuira oli Kuutti
myös tavannut. Onnettoman Suomen shakaaleja ja rikkaiden pöydältä
putoavien murujen nöyräselkäisiä nuolijoita! Korttipelurina
rautatievaunussa alkanut, huoneustovuokraajana keinotellut Untonen
ja naisten, puolueiden juomarahoilla päättömästi politikoiva Tuira,
kansallisen häpeän ja vaaran surullisen kuuluisat liehtojat,
sellaisiako olivat tosiaan hänen vieraansa? Seurusteliko sellaisten
kanssa rankaisematta! Oliko ihme, jos Salme Tamm huomautti siitä,
että häntä itseään luultiin samanlaiseksi. Jumal'avita! Sitä hän ei
ollut. Suvaitsevaisuus, joka johtui hänen sieluntutkija-ammatistaan,
ei ollut samaa kuin hyväksyminen. Eikö ollut jo aika osoittaa sitä?
Runoilijan _täytyi_ ratkaisevan hetken tullen esiintyä kansansa
omanatuntona ja näyttää, että tämä omatunto ei ollut mätä. Ei vain
kuvailla elämää, vaan ottaa myös kanta sen ilmiöiden suhteen!
Julkisesti, avoimesti. Tällaisessa siveellisessä haaksirikossa ei
ollut enää oikeutta pitää omaatuntoaan niin laveana kuin lavea tie
ja sen ääntä yksityisasianaan, niinkuin hän jo kauan oli tehnyt.
Ollut myönteinen kaikille, valehdellut sisäisen koskemattomuuden
oikeudella, oman yksinäisyytensä tunnossa, ihmisrakkaudesta ja
mahdollisesti myös vähän -- ihmishalveksinnasta. Salme Tamm oli
siinäkin oikeassa, niinkuin muussakin, mutta hän ei ollut oikea
henkilö "huonosta seurasta" huomauttamaan, hän, Pekka Tuiran
rouva. Tai ehkäpä hän juuri oman eronsa pohjalta oli nostanut
pesäero-aatteen ihmisten ja ihmisten välillä niin korkealle. Oh,
hänen olisi silloin pitänyt erota vielä pari kertaa, jotta elämän
tuska ja ihmisten pahuus olisi ruoskinut hänet hellemmäksi ja
ennakkoluulottomammaksi...

Hänellä, Kuutilla, oli mielestään oikea ennakkoluulottomuus ja
oli oma kantakin, mutta tämä totuudenrakkaus oli vain työntänyt
hänet ulos puolueista ja hankkinut hänelle selkärangattoman ja
väliäpitämättömän maineen. Se väärä mielikuva _oli_ lyötävä
kuoliaaksi, kerta kaikkiaan!

Oula Kuutti säpsähti erästä muistikuvaa, joka äkkiä salaman tavoin
välähti läpi hänen aivojensa. Mitä oli Tuira poistuessaan puhellut?
Järjettömyyksiä! Humalaisten aivojen houreita varmaankin. Tai
kuka tiesi! Tällaisena aikana oli kaikki mahdollista, sisällinen
kansalaissotakin. Mutta se oli jotakin hirveätä. Ase kädessä:
sosialistit porvareita vastaan ja päinvastoin, porvarit ja
sosialistit venäläisiä vastaan, venäläiset sosialistiveljien
avulla Suomea vastaan, kaikki kaikkia vastaan, sekasortoisessa
temmellyksessä, luonnottomissa yhteenliittymissä, valtiollisten ja
yhteiskunnallisten etujen ja utopiojen ristiriitaisessa aallokossa,
germaanilaisen ja slaavilaisen tykkitulen yhä lähenevässä jyrinässä.
Mikä kaamea teurastus!

Se oli estettävä. Rauhanliiton kehoitus oli sittenkin kirjoitettava
ja lähetettävä liikkeelle, mutta laajemmassa ja suuremmassa mielessä
kuin miksi se oli suunniteltu. Tähän asti se oli tarkoitettu
kohdistumaan pääasiassa Linna-puoluetta vastaan, joka lähinnä
valmisteli kotimaista suojeluskaartin kokoamista, pääasiassa
venäläisten sotajoukkojen tihutöitä estääkseen, mutta jonka
valtiolliseen ohjelmaan sisältyi myös yleinen asevelvollisuuspakko,
oma suomalainen sotaväki.

Yhdeksi rauhanliiton kehoituksen allekirjoittajista oli pyydetty
Kuuttiakin ja samalla sorvailemaan sen muotoa. Mutta tähän asti
oli hän viivytellyt lopullista vastaustaan, vaikkakin hän myönsi
periaatteessa hyväksyvänsä asian. Sota kuului menneen ajan, rauha
tulevan ajan valtiosääntöihin. Tietysti tuli Suomen mieluummin
olla ensimäinen uuden ajan järjestelmässä kuin viimeinen vanhan
murhavaltaisen systeemin valtioista. Kun Suomi tähänkin asti
oli säilynyt rauhan valtiona, niin nytkö se juuri, ikuisen
maailmanrauhan kynnyksellä asestaisi itsensä! Pysyvää, vanhanaikaista
asevelvollisuutta vastaan hän oli kokonaan. Uudenaikainen
ruumiillisen työn asevelvollisuus tai jotakin muuta senkaltaista
pakollista valtiopalvelusta voitiin mahdollisesti ajatella sijalle.
Mutta tilapäisen suojelusosaston suhteen olisi hän rauhanaatteessaan
kernaasti tahtonut sovitella. Ja vapaa Suomi, tohtorin elämän-aate,
se oli hänenkin rakkain unelmansa! Siitä syystä, ja muistakin, hän ei
tahtonut kirjoittaa tohtori Linnaa vastaan, niinkuin tämä kerran oli
tehnyt häntä itseään vastaan. Se olisi saattanut sitäpaitsi näyttää
kostotoimenpiteeltä. Ja kaikesta muusta häntä saatiin epäillä, mutta
ei halpamaisuudesta, ei vihasta, jotka olivat koston siittäjät. Hän
oli mahdoton vihaan. Hän saattoi ainoastaan poistaa jonkun ihmisen
elämästään, ottaa itsensä pois... Ja Pentti Linna ja hän eivät
kumpikaan olleet ikävöineet toistensa seuraa vuosikausiin. Kuin
salaisesta sopimuksesta olivat he välttäneet tulla toisiaan lähelle.
Kuluneella viikolla olivat he kuitenkin tavanneet toisensa. Olivat
haastelleet mitättömiä ja eronneet pian ja kuitenkin hiponeet läheltä
kummankin sydämen-asioita. Kaarinasta oli lausuttu pari sanaa. Pentti
piti sisarensa politiikkaa, ja sisartaan ylipäänsä sairaloisena
ilmiönä. Ihmetteli, että Kuutti uskalsi hänen huostassaan pitää
tytärtään, joka oli hemmoiteltu ja vähän turmeltunut tyttö.
"Ja mekö turmeltuneet siis paremmin mielestäsi sopisimme hänen
kasvattajikseen?" oli Kuutti piloillaan kysäissyt. "Kuka hyvänsä
paremmin kuin Kaarina", oli tohtori vastannut. Niin, tohtori ei
pitänyt sisarestaan, sen muisti Kuuttikin ennestään vanhoilta
ajoilta. Miten hän silloin sydämessään oli pitänyt Kaarinan puolta!
Liiankin paljon.

Nuorena ylioppilaana oli hän käynyt sisarusten kaupunkikodissa kahden
lempeän silmän ja kahden oven raosta häilähtelevän vaalean palmikon
vuoksi. Kaarina oli hänen ensimäinen rakkautensa. Jos siitä olisi
tullut tosi, olisi kaikki ollut toisin nyt... Tuo _jos_ muodosti
vieläkin eräänlaisen aran kohdan hänen muuten niin parkitussa
sielussaan. Hän ikäänkuin pelkäsi sitä, arasteli Kaarinaakin,
vaikka niin monet ulkonaisetkin syyt nyttemmin olisivat antaneet
aihetta olla hänen lähellään. Hän arasteli myös julkisesti liittyä
hänen aatetoverikseen. Ehkä siksi, että Kaarinalle naurettiin
julkisuudessa, ehkä myös siksi, että Kaarina oli nainen. Mikä raukka
hän oli!

Kuutti sulki akkunan, kiersi lampun sammuksiin ja heittäytyi
vuoteelleen. Mutta uni oli kaukana hänen silmistään.

Ovi pikku eteiseen oli jäänyt auki ja pimeys näytti vyöryvän siitä
sisään kuin suuri summaton matto, pelottavana, uhkaavana, pyytäen
viedä jonnekin tietymättömiin, livettäen jalkaa kuin oman sydämen
tuntematon, ijäti vierivä pohjavirta. Tulevaisuuden olematon
itu-elämä, menneisyyden unimaailma, kaikki virtasi ohi, työnsi,
veti... Näytti omaa kuvaa: tämä olet sinä, ja tämä, ja tämä! Minäkö?
En minä. Uneksinut olen. Uneksinut ja uneksin vielä. Kuka olen minä?
En kukaan. En tunne itseäni. Asumattomat erämaat tuijottavat yhä
tuolta sieluni pohjalta täynnä yllätyksiä. Mitä minä tahdon? Mitä
ajan takaa? Sitä, mitä en koskaan saa, en voi saada kiinni, en tässä
elämässä enkä tulevassa. Ja mitä tahtovat muut minusta? Sitä mitä
minulla ei ole antaa. Repelöivät, etsivät, näykkivät, niinkuin minä
muita...

Mitä olikaan tuo hullu Tuira sanonut hänestä? Naisten paavi! Uh! Se
oli rumasti sanottu. Maailma ja ihmisten sielut olivat siis joka
kohdalta tulvillaan vääriä unelmia. Kuka jaksoi taistella niitä
vastaan. Uhmata niitä kernaammin. Mutta olla kärsimättä niistä, se
oli vaikeampaa.

Mitä olikaan hän saanut naisilta? Ei mitään. Mitä ottanut heiltä? Ei
mitään. Ei aina edes heidän tarjoamaa ystävyyttään, puhumattakaan
muusta. Ja sentään oli heidän lukunsa legio. Kaikki todisti häntä
vastaan.

Kiittämätön, kiittämätön! kuiskasi ääni jossain lähellä. Huone
puhui...

Pimeyden keskestä viittoi haamuja, kurkoitti valkeita käsiä, ennen
olleiden, siitä tulleiden ja menneiden varjoja...

Miksi vain naiset kummittelivat? Miksi ei koskaan miehet? Ei edes
nuo, jotka väliin olivat säikähdyttäneet hänen syvimmät elinhermonsa,
jotka kelluivat elämän meren pinnalla kuin muodottomat mädäntyneet
haaskat, luonnottomasti pöhöttynein päin ja jäsenin!

Varvara, miksi sinä minua yhä seuraat? Päivin en sinua muista,
mutta yöllä näen sinut aina unissani. Ja valveillakin. Näen silmäsi
joskus niin lähellä, että hätkähdän, niin lähellä kuin ei koskaan
elämässä. Ne päilyvät suurina ja kummastelevina kuin mustat ulpukat
Tuonen joella. On kuin ne ijäti kysyisivät rajan takaa: miksi,
miksi? Hyvä Jumala! En osaa sinulle vastata. Sinun täytyy ymmärtää.
Nähdä minut samoilla silmillä kuin silloin kohdatessamme. Silloin
katsoit minuun niinkuin jalo rotueläin katsoo alkurumikkoon, etelän
täyskypsä, kultainen hedelmä Lapin hedelmättömään vaivaispensaaseen.
Tai ehk'et tiennyt sitä edes itse. Sinä rakastit minua. Parempi olisi
ollut, ettet olisi sitä tehnyt. En ansainnut sinua. Sinä olit liian
valmis. Sinä olit tyyni, ehjä, sopusointuinen ja sinä toit taistelun,
ristiriidan ja särkeymyksen elämääni. Sinä teit minusta kirjailijan
ja siksi tultuani jätin sinut. En voinut muuta. Erotin sinut pois
myrskyisen elämäni erheistä. Minun levoton vereni pyysi vaihtelua,
minun täytyi etsiä, harhailla, kärsiä oman epätäydellisyyteni vuoksi
päästäkseni kerran siihen, mihin sinä olit päässyt jo syntymässä.
Ymmärsit minut, annoit minulle vapauden väärinkäyttää elämääni
päästäkseni kirkastukseen, johon en koskaan päässyt. Sinä kärsit,
minä tiesin sen, mutta sallit minulle arvottomalle sen helpoituksen,
että kärsit kaukana minusta, annoit minulle voimaa olla raaka sinua
kohtaan ja elää omaa personallista elämääni. Miksi katsot noin
minuun? En voi sanoa enempää. Veraako kysyt? En tiedä hänestä mitään.

Voi Vera-lapseni, epätasaisen sieluni kuvastin oudossa ruumiissa,
miksi olet minulle niin outo? Sinä vierastat minua. Niin, olen sen
ansainnut. Otin itseni pois Varvaralta ja hän kostaa nyt minulle
ottamalla minulta pois sinut. Olen sen ansainnut. En nuoruudessani
ihannoinut lapsia, en omaanikaan. Lapsi oli minusta silloin kaiken
inhimillisen itsekkäisyyden kerä, se kauhisti minua kuin silmäys
ihmisluonnon pohjattomaan parantumattomaan alhaisuuteen. Lapsen
viattomuus, syyttömyys, tuo melkein uskonkappaleeksi kohotettu väite,
itsekkäiden vanhempien suusta lähtenyttä lörpötystä! Ihmisen hyvänä
syntyminen, hullumpaa utopiaa kuin hänen jumalaksi tulemisensa! Miksi
pitäisi rakastaa omaa lastaan enemmän kuin kaikkia muita? Soentua
yhden kauniin valheen edessä? Jos en voi rakastaa kaikkia yhtä paljon
kuin omaani, en tahdo rakastaa tätäkään; se olisi vääryys ihmisyyttä
kohtaan, niin järkeilin ennen. Kasvattaa? Antaa kasvaa vain, on paras
kasvatus. Ihanassa ihmisyydessä. Missä sitä oli? Sitä etsin, pengoin
kirjoissanikin, ja löysin vain epäkohtia, jotka kuihduttavat ihmisen
sielun. Mutta kaiken sen takaa täytyi näkyä ikäänkuin kajastus
jostakin kauniimmasta ja jalommasta elämästä, jota, ikävöin. Ei, ei
sitä kukaan nähnyt!

Turhaa tämä viisastelu. Nyt tuntuu toisenlaiselta. Minun elämässäni
on jotakin kieroa, hirviömäistä, sekä siinä, missä se muistuttaa
toisten tapaa, että siinä, missä se poikkeaa siitä. Oi, omatunto,
miten olet tottumuksen orja, eniten kalvat minua siitä, missä olen
ollut olevinani sankarillinen ja poikennut muista.

Veran, jonka kerran vieroitin itsestäni, tahtoisin nyt valloittaa
takaisin. Tahtoisin hänet itselleni kokonaan. Tahtoisin nostaa hänet
kuin todellinen isä voimakkaalla käsivarrella omakseni. Tahtoisin
hänen rakkautensa, hänen villin, syntymässä säikähtäneen sielunsa.
Liian myöhäistä!

Niin, minun pahan omantuntoni nimi on Vera, kaunein nimi, minkä
tunnen. Ja se jankkaa: Koko sankarillisuutesi oli kevytmielisyyttä,
laiminlöit kalleimman velvollisuutesi lastasi kohtaan ja siksi saat
nyt kieltäytyä ihanimmasta oikeudesta, mikä ihmisen osaksi voi tulla,
oikeudesta nähdä elämänsä ja minänsä jatkuvan uuden sukupolven
rakastavassa muistossa.

Kuutti vääntelehti tuhkan hiessä.

Miten köyhä minä olen, köyhä, köyhä! pääsi huokaus hänen huuliltaan.
Mutta kevytmielinen! En, en! Olen ajatellut liiaksikin. Ainakin
Varvaran jälkeen. Olen aina tuntenut, että rakkauden tulisi olla
välitöntä juhlaa, ei harkintaa, mutta en ole voinut juhlasoihtuja
sytyttää, siksi en ole voinutkaan rakastaa... Varvara, ole huoletta,
sinulla ei ole koskaan oikeastaan ollut kilpailijatarta...

Taas viittoi pimeydessä valkea käsi.

Olet kuin Raisa Ungvesen! Muistatko?

Muistan kyllä. -- Me ajoimme keltaisina riippuvain oranssipuiden
siimestämää tietä Fiesoleen päin. Olimme lähteneet Firenzestä
iltapäivä-ajelulle kaupungin ulkopuolelle, tuohon ihanaan
vuorikylään. Sinä Raisa, olit kuten tavallisesti kalpea, kylmä
ja korkea kuin kotimaasi Norjan tunturit. Olit niitä naisia,
joihin nähden ei ole pakoitettu tunnustamaan pataa, niitä, jotka
ympäröivät itsensä sillä epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä,
joka antaa toisellekin luvan olla välinpitämätön. Joka näki vain
otsasi ja silmäsi, olisi voinut luulla sinua mieheksi, mutta suusi
ei voinut salata sisintä herkkyyttäsi, ei minulta. Olinhan itse
samanlainen. Tietäen syntyperäisen tunteellisuuteni heikkoudekseni,
menin ulkonaisessa esiintymisessäni vieraiden kanssa kernaasti
päinvastaiseen sävyyn. Sinä häpesit näyttää, että sinulla oli
tunne-elämä tai sitten oli se sinulle liian pyhä. Sanoin sen
sinulle. Sinä katsahdit kummastuen teräsharmailla silmilläsi minuun.
Myönsit minun olevan oikeassa. Sitten sinä _kerroit_ siitä, et
_näyttänyt_ sitä. Niin paljon luottamusta ja niin paljon kuoreensa
sulkeutunutta epäilyä yht'aikaa! Tai ehkä tuo itsehillintä oli
välttämätöntä hienotunteisuutta minua kohtaan, minun vapauteni arkaa
suojaamista. Rakastitko minua silloin? Pyysitkö rakkauttani? Tuskin.
En tiedä sitä vielä tänäkään päivänä. Ei kukaan nainen ole ainakaan
mahdottomammalla tavalla koettanut vietellä miestä. Miksi sinä annoit
minulle elämänsalaisuutesi? Etkö peljännyt, että julkaisisin sen
koko maailmalle? Se seikka ei kai liikuttanut sinua. Sinä menit pois
yhtä tyynenä, kylmänä kuin olit tullutkin tielleni. Mutta äänesi soi
vieläkin välistä korvissani kuin hukkuvan rukous...

Sinä istuit jäykkänä, katsellen keltaisessa ruskossa hehkuvalle
campagnalle päin ja sinä kerroit kuin jostakin vieraasta ihmisestä:

"Kysytte, miksi en maalaa itsenäisesti, en edes yritä. Siksi, että
tiedän, että en osaa luoda mitään, en ole koskaan osannut... en
edes elävää ihmislasta. Sekin on riippunut minun sielullisista
vammoistani. Tiedättekö, väliin ajattelen, että olisi ollut parempi,
ettei minua koskaan olisi opetettu lukemaan, että vanhempani
olisivat jättäneet synnytettyään minut omiin hoteisiini, kuin elikon
auringonpaisteeseen, elämään ja rypemään vaistojeni varassa kuin nuo
italialaiset bambinot, jotka jaksavat olla niin ihastuttavan nuoria
maansa iki-vanhassa pölyssä. Istutettu ajatus on myrkkyä. Se teki
minut lapsena vanhaksi, ja myöhemmin elämässä rampautuneeksi. Isäni
oli rikas laivanvarustaja Bergenissä. Hän oli _selfmade man_. Hän
luki hirveästi ja kokosi kaikki maailman kirjat kirjastoonsa. Minä
olen tuon hyötykirjallisuuden kukkanen, kuivettunut ennenkuin se on
päässyt hedelmäksi. Ja minun osakseni olisi voinut tulla täydellisin
onni, mikä ihmiselle voi tulla."

"Niin luulee aina siitä onnesta, jota ei ole saanut." sanoin minä.

"Minä rakastin nuorta taiteilijaa, hän jatkoi, ja hän minua, syvästi,
ymmärtävästi, rajattomasti. Mutta hänellä oli parantumaton tauti
ja minä, joka olin lukenut kaikki nuo hirveät perimysteoriat,
kieltäydyin olemasta hänelle muuta kuin ystävä. Ajatelkaas, muka
tulevan polven vuoksi, olemattoman, tulemattoman, epävarman sikiön
vuoksi, uhrasin tämän miehen, joka oli nerokas, hyvä, rakas, jolla
saattoi olla maailmalle jotakin annettavaa... Ja sitten menin
kuitenkin naimisiin välinpitämättömyydestä, ehkä epätoivosta, tavan
vuoksi ja ehkä rahojen vuoksi päästäkseni matkustamaan Europaan ja
näkemään rakastettuani. Mutta miehelleni en voinut olla oikea vaimo,
kun en rakastanut häntä. Se oli minulle mahdotonta. Ja silloin vasta
huomasin koko erehdykseni laajuuden. Olihan miehelläkin oikeus vaatia
itselleen jälkeläistä. Jos ei oma vaimo voinut eikä tahtonut sitä
tehdä, niin joku toinen sitten. Mutta minä ainakaan en katsonut
olevani oikeutettu rakkauden puutteesta tahallisen hedelmättömänä
pitämään vaimon asemaa, vaan luovuin siitä, luovutin sen muille.
Siitä asti olen harhaillut maailmaa ja kopioinut."

"Ja hän, rakastettunne?"

"Hän on myös naimisissa jo. Oikea hetki meni minulta ohitse. Ja nyt
kun vanhenen ja yksinäisyys alkaa ahdistaa, toivoisin, että olisin
ollut kuin muutkin ihmiset, yhtä ajattelematon, että minulla olisi
lapsi, aivan tavallinen, epätäydellinen, isien pahoillateoilla
kuormitettu, niin, vaikkapa ilman rakkautta syntynyt, jota saisin
hoivata ja auttaa, jolle saisin antaa, antaa rajattomasti hänen
ylpeyttään loukkaamatta ja takaisin saamista ajattelematta. Nyt
vieläkin tahtoisin lapsen ja isän sille, niin, välittämättä
rakkaudesta tai lääkärinkirjojen enteistä."

"Maailman helpoin asia."

"Maailman vaikein."

Oula Kuutin silmät ja korvat olivat pimeästä kuin toistaneet tuon
kauan sitten tapahtuneen välikohtauksen. Mahtoiko hän vielä elää,
Raisa? Yksin, vaiko lapsensa kanssa? Hän olisi voinut olla senkin
lapsen isä. Entä sitten? Naiset riistivät lapsen kuitenkin isältä!
Veran oli ottanut Varvara, sitten Kaarina. Hiljaa, syytöksen
paholainen! Oma syy!

Mutta hän oli melkein mustasukkainen Kaarinalle. Ja mitä varten
teki Kaarina tuon kaiken? Sitä kysyi hän usein itseltään saamatta
vastausta. Jos sittenkin... Ei, ei...

Hän ei ymmärtänyt enää nykyajan naisia. He olivat lakanneet olemasta
se suuri ja salaperäinen kissaeläin, se käsitettävä käsittämätön,
miksi miehet ja runoilijat olivat hänet tehneet. Hänessä oli jo tuhat
yksilöllistä pikkupiirrettä, tuhat salakavalaa onkaloa niinkuin
ennenkin, mutta joilla nyt oli personallisen viljelyksen leima ja
jotka panivat sieluntutkijan ymmälle, estivät häntä kuittaamasta
naissukupuolta samanlaisilla ylimalkaisilla mainesanoilla kuin ennen.

Mutta Kaarina hänen olisi pitänyt tuntea ja hän tunsikin hänet.
Samanlainen kuvittelija pohjimmaltaan kuin hän itsekin. Jos hän olisi
ollut runoilija, ei kukaan olisi hänelle nauranut... Puhtaampaa
ilmakehää kuin Kaarinan ei voinut koko Suomi Veralle tarjota,
siitä oli hän varma, kaikista niistä syytöksistä huolimatta,
mitä häntä vastaan tähdättiin. Kaarina! Tuo nimi hellytti niin
tuskallisesti hänen sydäntään. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä. Se
pehmeys ja lempeys, se orpous, joka kuului Kaarinan olemukseen,
erotti hänet niin omituisesti kaikista muista tendenssi-naisista.
Suojata sinua pitäisi, tunsi Kuutti omassatunnossaan. Ja kuitenkin
joku selittämätön voima sai hänet aina teeskentelemään Kaarinalle
pahempaa ja kovempaa kuin mitä hän oli. Hän melkein pelkäsi, että
Kaarina vaatisi häntä itseäänkin toteuttamaan utopiojaan. Niinkuin
Salme Tamm. Kaikki naiset tahtoivat häneltä jotakin, velvoittivat,
rääkkäsivät hänen omaatuntoaan, joka tahtoi nukkua autuaan lepoa.
Niin, lepoon tuudittajaa, hämyhetkien vienoa, viihdyttäjää hän
kaipasi, ei muuta. Henkevyyttä, sitä oli hänellä itselläänkin.
Sellaista kuin tuo pieni Orkokummun kartanon tytär, sellaista kuin
Meri, hän ikävöi.

Mikä ihastuttava lapsi! Kuka olisi uskonut häntä Aarian sisareksi,
tuon Aarian, joka kerran eräänä myrsky-yönä Parisissa tuntemattomana
oli syöksynyt häntä lohduttamaan "Hengen käskystä"; joka oli luullut,
että yksin ollen ollaan aina myös yksinäisiä! Niin tyhmällä hän ei
toki tehnyt mitään.

Mutta Meri oli tämän kukkivan, täyteläisen maan tytär, täydesti.
Mikä tuhlaus ja keveys, mikä rajaton myötämieli ja harkitsematon
alttius uhkui hänestä! Elämän aallot kantoivat häntä riemulla. Kaikki
hänessä näytti sanovan: "Minulla on varaa antaa, ottakaa kaikki,
mitä minulla on, en tarvitse helyjä, en koruja, en tarvitse mitään
muuta kuin nuoruuteni ja elämäni ollakseni rajattomasti onnellinen ja
kiitollinen. Ja te ihmiset olette niin rajattoman hyviä sellaisina
kuin olette, sinäkin setä Kuutti!"

Tuo pieni ihailijatar oli tullut ensimäisen kerran Kuutin luo
Seiven opastamana ja sitten yksin, useamman kerran, hurmaavan
varomattomasti, kantaen kukkia ja hedelmiä sylin täydeltä kuin
antiikin koryfee. Ja Kuutti oli pitkästä aikaa tuntenut vapauden
keveän ilman tuulahduksen ummehtuneessa sydänkomerossaan ja siellä
oli alkanut soida vanha riemullinen ja kaihoava laulu:

    "Kennst du das Land, wo die Zitronen blühn,
    -- -- -- Dahin, dahin
    möcht' ich mit dir, o mein Geliebter, ziehn!"

Mignon, Mignon! Sinne kanssasi kauas satumaahan!

Vanha mies, setä, mitä sinä hupsuttelet? Oletko aikeessa rakastua
vielä vanhoillasi? Vai rakastatko niin sinulle suitsutettua ihailua,
että sekoitat asian ja esineen?

Ei, ei! Sinun vuoksesi, pienoinen, joka et mitään vaadi, tahtoisin
tehdä suurimmat sankarityöni!

Tahtoisin, enkä tee. En ainoatakaan!

Luonnottomasti herkistyneeseen korvaan pauhasi yön hiljaisuus kuin
iankaikkisuuden aukea meri riipoen ja repien ajatuksia kuin myrsky
piipittäviä linnunpoikasia.

Kuoleman varjon kaartuessa hänen ylleen mitä jäisi hänestä jälelle?
Kasa kirjoja! Huonoin osa hänestä. Paras sammuisi pois hänen
kanssaan. Aivojen puhtain palo, sielun saavuttamattomin unelma,
tahdon kipein ja kaunein kurkoitus. Hyvä Jumala, se oli väärin!
Turhaa kaikki hänen ihmisymmärryksensä, turhaa sen hinta, kärsimys,
minkä hän oli tuottanut ja minkä muut olivat hänelle tuottaneet.
Kaikki arvokas hukkui, niinkuin arvotonkin, jäljettömiin.

Jumala, pelasta edes joku tuskasta pusertunut simpukan helmi
katoamattomuudelle! rukoili hänen sielunsa. Anna minun edes yhden
kerran kohota täyteen mittaan ennen kuolemaani, kypsyä mieheksi ja
taistella se suuri jumal-painini, josta minä olen uneksinut! Ottaa
syliini koko elämä, koko ihmisyys ja antaa se takaisin ihmisille
äärettömällä tuskalla ja äärettömällä rakkaudella kirkastettuna ja
niin yksinkertaisessa muodossa, että sen lapsikin ymmärtää!

Kaikki suuri oli yksinkertaista, elämässä, taiteessa. Ihmisenä hän
ehkä saattoi saavuttaa tämän maailmaa syleilevän yksinkertaisen
kaikkeusrakkauden, mutta taiteilijana! Yhä vain siruja, muruja
siitä. Hän oli taiteilija vain heikoimmilta ihmisyys-osiltaan! Se
teki nöyräksi, mutta samalla langetti ylle surun, joka lähenteli
epätoivoa. Aina hän tunsi taiteilijan heikommaksi ihmistä
itsessään. Vielä ei hän jaksaisi, kykenisi antamaan ilmaisua
suurimmalle, korkeimmalle. Hän ei rohjennut edes yrittää. Mutta
ehkä vielä, joskus... Mutta jos sitä hetkeä ei tullutkaan, koskaan!
Mikä musertava ajatus! Ei koskaan saisi hän silloin rauhaa, ei
haudassakaan!

Kuumeisin, kirvelevin otsin oli Kuutti kohonnut ryntäilleen
vuoteessaan.

Turhaa oli enää yrittää saada unen päästä kiinni. Aamu loi jo kalpeaa
sarastustaan aavemaisesti kiilteleviin akkunoihin.

Kuin unissakävijä siirtyi hän työpöytänsä ääreen.

Pitkä aurinkoinen sädekimppu tulvahti samassa kirjoituspöydälle
ja puhtaalle valkoiselle paperiarkille, johon hän hitaasti piirsi
otsikon: _Uskontunnustukseni_.



X.


-- Kerro, kerro minulle taas jotakin isästäni!

Vera loikoi sohvalla, hypistellen pitkissä hermostuneissa sormissaan
puoleksi poltettua savuketta ja Viljo Seipi istui koulupoikamaisen
säännöllisessä asennossa hänen vierellään katsellen Veraa uskollisen
koiran ilmein.

-- Sinähän tunnet hänet itse paremmin kuin minä, joka vain jonkun
kerran olen ollut hänen seurassaan.

-- Mutta sinä tiedät enemmän hänestä.

-- Valheita ehkä vain.

-- Valheista minä juuri pidän. Valheet ovat ihania. Kerro nyt, rakas
Seipi!

-- En muista enää mitään. Olen kaikki kertonut.

-- Paha poika! Etkö ole pyytänyt Vaskion kertomaan lisää, niinkuin
olen määrännyt?

-- Vaskiokin on vain yhden talven ollut hänen lähettyvillään. Minä
vakuutan, olen koko isääsi koskevan kronikkavarastoni jo tyhjentänyt.

-- Mutta nyt? Mitä isäni nyt tekee? Yksityiselämässään? Sinähän
sanoit hiljan käyneesi hänen luonaan asialla. Sano, millä asialla?
Ethän vain minusta kielimässä?

-- Oi, en! Eräs neiti halusi tutustua isääsi, kiittää häntä jostakin
teoksesta... Mistä minä tiedän... Sellaista sattuu aina kirjailijan
kynnyksellä. Esitin hänet...

Veran kasvojen yli kulki kuin pieni pettymyksen varjo.

-- Tuo neiti olisi voinut itse esittää itsensä. Sinä et saa käydä
muiden asioilla kuin minun. Muista se! Muuten saat matkapassit.

Vera naputteli kenkänsä kärellä nyrpeissään lattiaan.

-- Ei se ollut siis tuo virolainen?

-- Mikä virolainen? kysyi Seipi ihmeissään.

Vera supisti suunsa salamyhkäiseksi.

-- Hänellä on virolainen rakastajatar. Kaunis ja viisas nainen! Eikö
totta?

-- En usko.

-- Mutta minä uskon. Se on hirveän intressanttia kaikki tuo. Mutta se
ei riitä! Hänen pitäisi tehdä jotakin oikein hirveää, jotakin, joka
herättäisi pahaa verta, huomiota. Veisi pois häneltä kaikki ihailijat
ja ihailijattaret. Tekisi hänet niin, niin yksinäiseksi, ettei
hänelle jäisi... Niin, ei muuta kuin me...

Vera naurahti hermostuneesti.

-- Minun täytyy siitä hänelle huomauttaa. Lähetän sinut sitä tekemään.

-- Mutta rakas Vera, miksi et itse mene hänen luokseen?

-- Aina sitä kysyt. Se on salaisuuteni. Minun aikani ei vielä ole
tullut... näetkös. Ja siihen asti on suloista edes puhua hänestä.
Kuule, rakas Viljo Seipi, sinä olet ainoa, jonka kanssa voin sitä
tehdä. Ilman sinua minä en jaksaisi elää. Niin, niin, usko pois.
Sinun kanssasi voin olla kuin yksin enkä sentään tunne yksinäisyyden
painoa. Sinä olet kuin ilmaa, kuin ei kukaan, niin keveä. Ja sitten
sinä olet niin hyvä. Se ei ole kyllä mikään ansio! Mutta minä pidän
sinusta, _vaikka_ sinä olet hyvä. Omituista, että juuri minä olen
sattunut niin hyvien ihmisten pariin kuin sinä ja täti Kaarina! Ja
omituista, kuinka toisilla ihmisillä on niin harvinaiset taipumukset
hyvyyteen! Se on heistä tietysti miellyttävää ja hauskaa. Kummallinen
maku. Mutta sinäkin olet niin rakennettu. Olet syntynyt hyväksi,
minkä sille mahdat! Minä annan sinulle anteeksi tuon luonnonvian.

Vera nauroi kujeilevasti.

-- Ikävä kyllä ei minulla ole vain jaloja synnyntävikoja, hymähti
Seipi. Mutta minä koetan olla hyvä, tulla hyväksi.

-- Miksi?

-- Siksi, että tunnen sen olevan oikein.

-- Minusta se on välistä väärin. Niin juuri, väärin on olla pahalle
hyvä. Täytyy ymmärtää. Kuinka voi hyvä ymmärtää pahaa. Kuinka
sellaista, jota ei itse ole?

-- Riittää jos ymmärtää, että paha on onnettomuus -- pahalle
itselleen.

-- Niin, sinä ymmärrät, että minä olen onneton, rakas Seipi, ja se
riittää minulle! Sinulla on oikeanlaatuinen hyvyys, sellainen, josta
et itse tiedä, josta et puhu, jota et tyrkytä muille. Sinä olet
siinäkin suhteessa samanlainen kuin täti Kaarina. Mutta hän on aina
niin surullinen. Hän on kaikessa, täydellisyydessään murheellinen
kuin kirkon ilosanoma, vaikka hän ei olekaan kirkollinen. Tiedätkö,
me puhumme usein Jumalasta. Jumala on hänen mielestään jotakin,
jotakin... en osaa selittää. Hän luulee, että me tulemme Jumalaksi.
Minäkin, ajatteles!

Vera nauroi, niin että helisi.

-- Ja kuitenkin olen hänelle niin hirveän paha. Hän herättää minussa
vastaansanomisen halun. Se on minussa synnynnäistä. Intoilijan edessä
olen kylmä kuin jää, nahjus saa minut kiihkomieliseksi. Jos joku
tahtoo miellyttää minua, en ole häntä näkevinänikään. Puhun sydäntäni
ja järkeäni vastaan. Täti Kaarina kärsii siitä, kärsii, eikä lyö,
ja se raivostuttaa minua. Hän on liian syvä minulle, luulen. Sinä
sitävastoin olet inhimillinen ja pintapuolinen. Se sopii minulle ja
siksi pidän sinusta niin hirveästi.

-- Hyi Vera, nyt Vera narrii taas, sanoi Seipi hyväilevästi
leikitellen. Kuinka paljon Vera pitää minusta?

-- Noin paljon!

Vera levitti käsivartensa levälleen ja suuteli Seipeä molemmille
poskille ja suulle...

-- Mitä sinä Vera...?

-- Venäläisen ristinmerkin vain tein. Minähän olen ryssä. Kuule,
etkö pelkää, että minun kanssa seurustellessasi joudut boikottauksen
alaiseksi kuten ennen muinoin isäni äitini vuoksi?

-- Voi, kun sinä aina teet pilkkaa Vera! Etkö voisi pitää minusta
oikein totisella, vakavalla tavalla?

-- Minä pidän sinusta vakavasti aina kun puhun isästäni kanssasi.
Se on ääretön, ääretön luottamuksen osoitus. Hän yhdistää
meitä, ymmärrätkö. Tietämättään. Puhutaan taas hänestä. Ei
noista suomalaisista häväistysjutuista enää, ne tunnen. Mutta
muista. Mitä mahtoi hän tehdä niinä kymmenenä vuotena, jotka
hän vietti ulkomailla? Siinä on aukko sivistyksessäni. Eikö
Simo Vaskio ole kertonut? Olen lukenut hyvin tarkkaan hänen
_Taiteilija-avioliittonsa_. Hän kirjoittaa niin uskottavasti, että
luulisi hänen käyneen itse läpi kaikki nuo erilaiset infernon asteet.
Luuletko, että tuo kaikki on hänestä itsestään?

-- Ei runoilija tarvitse kouriintuntuvaa todellisuutta.

-- Niin sinä sanot. Mutta miksi ovat siis kaikki hänen kärsivät
taiteilijansa miehiä, miksi eivät koskaan naisia? Hm, minulla on
oma ajatukseni siitä. Tiedätkö, Seipi poikaseni, minulla on sinulle
oikein, oikein suuri salaisuus: minä olen myös päättänyt ruveta
kirjailijaksi. Minä päätin sen jo silloin, kun otin itselleni oman
nimen. En tahdo joutua isäni varjoon enkä myöskään pimittää häntä
maineellani. Sillä maineeni tulee olemaan tavaton, suuri ja -- huono!

Vera puhalsi vallattomasti savukiehkuran ilmaan lapsellinen ja
nautiskelevainen iloilu poskipäillään.

-- Tai sitten rupean näyttelijättäreksi, jolla on tuollainen
rappeutuneen papin poimurikas naamataulu. Olen niin ihanan
pintapuolinen ja maalaan itseni piruksi ja säikäytän porvareita,
rääkkään ihailijoitani, käyn puettuna kuin kuin -- mikä! Ja jos
kirjoitan, kirjoitan vallan hirveitä asioita ja panen alkulauseeseen,
että kaikki on minusta itsestäni...

-- Mutta Vera, minä olen varma siitä, ettei sinun tee mielesi
ollenkaan tehdä kaikkia noita kauheuksia. Vera, sinä valehtelet
oikeastaan vallan hirveästi...

Vera nyökäytti päätään syvämietteisen ja hajamielisen näköisenä.

-- Voit olla oikeassa. Minä valehtelen todellakin hirveästi. Mutta se
on niin hauskaa. Näyttelijä saa valehdella. Kirjailija saa myöskin.
Miksi en minä saisi...

-- Saat, Vera, saat. Sinä et oikeastaan sittenkään valehtele,
kuvittelet vain. Sinun valeesi on tarkoituksetonta, taidetta taiteen
vuoksi, puhdasta runoilijafantasiaa. Sinusta voi tulla suuri
runoilija!

-- Nyt pilkkaat sinä minua. Ja sotkit, keskeytit äskeisen
ajatusjuoksuni! Nyt en enää muista, mitä minun piti kertoa. Paha
poika! Teet virkavirheitä. Tiedätkö edes, mikä sinun virkasi on minun
luonani?

Vera hypähti seisaalleen ja pudisteli Seipeä.

-- Sinä olet paashi, minun paashini! No, nyt sen tiedät. Sellainen
kuin ritarienrouvilla oli keskiaikana...

Vera kiipesi jälleen sohvan nurkkaan suurien tyynyjen väliin,
tarunomainen hohto vihreälle kuultavissa silmissään.

-- Niin, sitten kun minusta tulee suuri kirjailija, käyn puettuna
turkkilaiseen fetshiin, helmiin ja kultabrokaadeihin. Asun suuressa
linnassa vuorella meren rannalla, ikuisessa äänettömyydessä,
häiriytymättömässä unelmassa. Sinut vien sinne mukaani, jos olet
kiltti. Mutta saat odottaa oven takana, kunnes suvaitsen tehdä
merkin. Sinun pitää olla valmis aina olemaan seuranani, kun tarvitsen
sinua, kun olen väsynyt, iloinen, seikkailu-tuulella tai onnettomasti
rakastunut. Sinä saat olla rippi-isäni sillä ehdolla, että aina
annat anteeksi kaikki hirveimmät rikoksetkin. Ja sitten sinun pitää
osata hävitä olemattomaksi, jos tahdon. Se on vaikea ammatti ja
edesvastuullinen. Mutta sinä osaat sen kyllä, sinä olet ainoa, joka
osaat. Lohduttaa, auttaa, kuunnella, palvella, riisua minut --
aseettomaksi. Tarkoitan, luonnolliseksi. Sinua en pelkää. Sinulle
kun valehtelen, en tee rikosta, sen tunnen, olen luonnollinen, se on
iloa, ja jos taiteen teko on yhtä suurta riemua, on se leikkiä. Sinä
olet niin, niin tarpeellinen minulle.

-- Enkä sentään riittävä.

-- Niin katsos, sitten pitää minulla olla myös henkiystäviä tai
työtovereita, joiden kanssa puhun elämäntyöstäni, aatteista,
sellaistahan taiteilija kaipaa...

-- Enkö minä siihen kelpaa? Olenhan minäkin vähän kirjailija --
ollut... Ja voin vielä tulin siksi, jos sinä tahdot.

-- Ei, ei. Se pilaisi kaiken, ja minulla pitää olla oikea taiteilija.
Et sinä ole oikea. Et ole oikea mikään.

-- Mutta minä olen kuullut, että oikeat taiteilijat eivät puhu
koskaan taiteestaan. Sitä tekevät vain dilettantit... ja että
oikeat taiteilijat eivät ole ollenkaan taiteellisia, eivätkä
oikeat runoilijat runollisia, pantuaan kaiken sen puolen itsestään
teoksiinsa.

-- Isä on runollinen.

-- Siksikö, että hänen elämänsä on ollut murhenäytelmä?

Vera pudisti heikosti päätään.

-- Minäkin tunsin hänet kerran... läheltä... Muistan, kuinka ennen,
hyvin, hyvin kauan sitten, ollessani aivan pieni, neljän vuotias,
joka ilta juoksin puolipukimissa isäni luo ja kysyin: "Mikä minä nyt
olen?" Ja aina nimitti hän minua uudella nimellä. Ah, ystäväni, miten
ihanilla! Arvaas, mikä olin: Lammas-Liisa, Tutis-Jussi, Poro-Pirkko,
Satu, Resu-Maija, Mörrin Pörri, Silkki-Siippa, Meren kulta... Ah, ah,
kuinka se oli ihanaa!

Kyyneleet tulvahtivat esiin Veran silmistä.

-- Vera, pikku Vera, hyvitteli Seipi. Sinun runoilija-isäsi
pitäisi nähdä sinut nyt. Kyyneleet tekevät sinut aina kauniiksi
kuin sade kukkasen. Jos isäsi enää on niin herkkä kauneudelle kuin
nuoruudessaan, nyt, kun hän on oikea ammatti-runoilija, lisäsi hän
piloillaan.

Seivestä oli hauskaa vastustella vähin, saadakseen tytön puolustamaan
isäänsä. Mutta tällä kertaa hän iski harhaan. Vera oli laskemattoman
epäjohdonmukainen.

Hän purskahti itkusilmin nauruun.

-- Minä teen sinusta hovinarrin, jahka ehdin saada hovin. Oh, mutta
yhden tärkeän olin unohtaa. Minulla pitää tuolla linnassani olla myös
oma rakastaja, joka rakastaa minua yli kaiken ja jonka edestä minä
voin antaa henkeni.

-- Ennen aikaan vaati rakastaja ruumiin.

-- Hän saa senkin, jos jaksaa valloittaa.

-- Ja mitä jää meille muille, paashille ja työtoverille, nauroi Seipi.

Vera teki teatteri-eleen.

-- Sinä, sinä saat sieluni, tuon hetken leijan, narrinpäristimesi
koruksi, tuon heikon, turhanpäiväisen, jokapäiväisen
sielunelämäni! Ja hän, tuo suuri taiteilija, työtoveri, saa minun
maailmankatsomukseni.

-- Sinulla on siis sellainenkin. Kas kun en tiennytkään.

-- Niin, mistä sinä poikaparka tietäisit. Se onkin salaisuus ja se
kuuluu taas toiselle... Minulla on paljon salaisuuksia...

-- Enkö rakastajaksi kelpaisi? pilaili poika.

-- Sinä! Hänen pitää olla mies. Et sinä ole mikään mies. Hän
on väkevä, julma kuin leijona, pikemmin paha kuin hyvä. Hän ei
ymmärrä mitään. Minua kaikista vähin. Hän pitää kohtauksia, vaatii
mahdottomia, tekee minut onnettomaksi, syöksee minut kuolemaan...

-- Voi sinua romaanisankaritarta! Tahdot siis tulla onnettomaksi?

-- Vielä onnettomammaksi? tarkoitat. Tahdon. Suuri taiteilija
tarvitsee sekä suurta iloa että suurta surua. Se se on tehnyt
isänikin suureksi, luulen, jatkoi hän ajatuksissaan. Seipi, kerro
taas satuja isästäni. Sinun täytyy. Jos et muista, niin keksi itse.
En voi elää ilman satuja. Joku muistelma entisiltä ajoilta. Ole nyt
kiltti, Viljo Seipi. Mieluummin sellainen, jossa hän tekee jotakin
hirveää. Hän on niin ihana silloin. Minä rakastan kaikkea, jota
maailma pitää pahana. Minä ihailen häntä ja halveksin maailmaa. Ah,
mutta hän itse ei saa sitä tietää. Olethan luvannut minulle, ettet
kerro hänelle salaisuuksiani. Et sitä, että niin rakastan häntä.
Sanotaan, näes, että rakkaus herättää vastarakkautta, johon muuten en
usko. En tahdo käyttää lumokeinoja, tahdon valloittaa hänet vapaasti,
ei tyttären rakkauteen vedoten, ei ihailun voimalla, vaan niinkuin
vieras, niin, että hän oppii rakastamaan minua minun itseni vuoksi,
ilman syrjävaikuttimia, ilman sääliä tai velvollisuutta, sellaisena
kuin olen, ylpeänä, orpona ja pahana... Vähitellen, vähitellen... Ah,
luuletko että se onnistuu?

Vera rutisti Seipeä käsivarresta.

-- En ole kertonut sinullekaan kaikkea. Tunnustanpa nyt jotakin
sinulle, josta et tiedä, jatkoi hän. Meillä on, isällä ja minulla,
välistä salaisia kohtauksia, me kävelemme yhdessä iltaisin ja
puhelemme toisillemme silloin niin kohteliaasti ja sirosti kuin
oikeat suuren maailman ihmiset. Mikä maailmanmies onkaan isäni,
tuo mörökölli! Ja miten olen rakastunut häneen! Ja miten me olemme
romanttisia! Pyysin häntä kerran kirjoittamaan runon muistikirjaani.
Ja hän suostui, siinä silmänräpäyksessä hän laittoi oikein kauniin
pilan karjalaisesta nimestäni, joka ei ole kenenkään nimi, ja
minusta, joka en ole kenenkään tytär. Mutta oli siinä muutakin.
Kannan sitä aina sydämelläni. Se on rakkain aarteeni. Näytänkö?

Vera veti povestaan pienen moneen osaan taitetun paperiliuskaleen.

-- Katso! kuiskasi hän.

Seipi luki siitä Oula Kuutille ominaisella sironohuella käsialalla
kaiverretut rivit:

    Tuuti tuli-soroista
    esiin elon noroista,
    tuuti tulta taivahan
    tuskaan, sielun vaivahan.

    Kerran murrat kehtosi,
    tunnet elin-ehtosi,
    sytyt pyhään palohon,
    nouset iki-valohon.

    Tuuti lasta syväksi,
    hyypiötäin hyväksi,
    tuuti tuli-soroista
    esiin elon noroista!

Vera seisoi selin Seipeen ja hänen olkapäissään nytkähteli pidätetty
nyyhkytys.

-- Anna! virkkoi hän, ojentaen kätensä paperia kohti ahnaasti
kuin nälkäinen leipäpalaan. Kuule, oletko sinä minulle todella
uskollinen, ikuisesti, niin saat olla yht'aikaa, toveri, ystävä,
paashi ja ritari, ja minä annan sinulle elämäni salaisuuden kuin
rakastetulleni. Sano, vannotko, ettet kelleen kerro, mitä nyt sanon
sinulle?

-- Tiedäthän, etten petä luottamustasi. Vera, tiedäthän sen.

Vera nyökkäsi.

-- Olin päättänyt mennä sen salaisuuden kanssa hautaan, mutta
minusta tuntuu kuin pitäisi minun ripittää itseni jollekin. Ja
sinä olet ainoa, jolle sen voin tehdä. On kuin jatkaisin itsessäni
tuota kerran aiotun rikoksen lankaa, ellen tunnustamalla katkaise
sitä. Se oli, näet, rikos, ei tehty, vaan ajateltu. Se täytti koko
elämäni. En tahdo tehdä sitä enää. Siksi on minussa ammottava
tyhjyys. Elämälläni ei ole sisältöä enää, kun riistin itseltäni
tuon lapsellisen ja rikollisen sankarihaaveen. Näetkös, lapsesta
asti olen uneksinut saavani tehdä maailmassa jotakin erikoista,
sankarillista, antaa henkeni jonkun suuren asian vuoksi. Se halu on
hehkunut aina veressäni. Sankarikuolema oli niin kauan kuin muistan
mielestäni ainoa päämäärä, jonka vuoksi kannatti elää. Ja sitten
luulin keksineeni tuon suuren asian, mutta se oli suuri silloin vain
siksi, että minä olin pieni... Nyt sen tiedän... Istu mukavasti, niin
kerron kaikki. Mutta sinä et saa sen johdosta opettaa, saarnata,
soimata, etkä neuvoa minua... Niin, näetkös, se koskee tuota
kuuluisaa häväisyjuttua isääni vastaan venäläisavioliiton johdosta.
Pitkiin aikoihin en tiennyt siitä mitään. Ja lapsihan olinkin. Sitten
virisi tuo juttu uudelleen esille. Ainakin isästäni, joka silloin
oli jo tunnettu kirjailija, mainittiin sanomalehdessä hyvin rumassa
yhteydessä. Olimme silloin Suomessa, äitini ja minä. Äitini kätki sen
sanomalehtinumeron minulta. Olenhan kertonut, että me äitini kanssa
aina puhuimme suomea, jota äitini osasi välttävästi, etenkin ulkona
ihmisten parissa liikkuessamme, kun äitini ei tahtonut esiintyä
sortajan kielellä sorretun kansan keskuudessa, kuten hän sanoi,
tuo Suomi-patriootti! Mutta sitten palvelijain kautta sain tiedon
asiasta. Ja sitten hankin lisätietoja, sain tietää varhaisemmista
hyökkäyksistä. Hehkuin kuin hullu! Koko maailma muutti väriään
silmissäni. Sain tietää kirjottajan nimenkin: tri Linna! Siitä asti
vihasin minä sitä nimeä. Vannoin kostavani hänelle. Äidilleni en
siitä maininnut sanaakaan. Ja kun äitini vähän sairastui, pyysin
häntä kääntymään tohtori Linnan puoleen. Tahdoin nähdä tuon miehen,
oppia tuntemaan sen hirviön kasvot, joka oli häväissyt isäni nimen,
surmannut suloisen kotionneni, tehnyt äitini onnettomaksi ja
yksinäiseksi. Näin kaiken selityksen tässä, näin koko elämän tässä
valossa. Tuo tohtori Linna oli minusta kuin ilmestyskirjan peto,
koko maailman pahuuden ja vääryyden edustaja. Niin, ja koko sen
kesän opettelin revolverilla ampumaan. Ammuin maaliin revolverilla
ja kehityin hyvin taitavaksi. Olin tekevinäni sitä huvikseni,
tähtäsin ladon seinään, mutta itse asiassa oli maalitaulunani tohtori
Linnan sydän. Siihen aioin kerran nuoleni singota. Sitten kun aika
täyttyisi. Kuvittelin, että isäni ja äitini vainoaminen Suomessa
voisi johtaa johonkin ratkaisevaan tai että heistä jompikumpi sen
johdosta tekisi epätoivoisen teon tai että tohtori vielä uudistaisi
hyökkäyksensä. Silloin aioin tuomarina astua Linnan eteen ladatuin
revolverein, pitää hänelle ensin puheen, selittää hänen konnantyönsä
suuruuden, puhua maailman veljeydestä, kansallisuuksien sortoa
vastaan, leimuavasti, ihanasti, niin, siihen tapaan kuin Ilja puhui.
Ah, en ole tainnut sinulle koskaan kertoa, että Moskovassa ollessamme
meillä kävi usein nuori venäläinen ylioppilas Ilja Ivanoff. Hän
oli vallankumouksellinen ja muutakin, sellainen ihana, hehkuva
unelmoija. Kansojen veljeydestä, ihmisyydestä hän puhui usein. Ja
hän aikoi ampua keisareita ja tyranneja! Hän oli ihana! Vähän siihen
suuntaan olisin puhunut kuin hän ja sitten, kun uhrini olisi täysin
ymmärtänyt ansainneensa rangaistuksensa, vasta sitten olisin ampunut
hänet. -- Mutta ei tapahtunut mitään siitä kaikesta, mitä odotin.
Kun äitini kuoli, sai vanha suunnitelmani kyllä uutta vauhtia.
Laskin äitini kuoleman Linnan syyksi. Lääkärinä uskon kyllä hänen
koettaneen rehellisesti pelastaa häntä, mutta ihmisenä oli hän jo
aikaisemmin ampunut myrkytetyn nuolen äitini sydämeen, ryöstänyt
äidiltäni isän. Niin luulin silloin. Sitten myöhemmin olen käynyt
yhä epävarmemmaksi joka kohdassa. Uskon nyt, ettei isäni ja äitini
kohtalo mitenkään johtunut tohtori Linnasta. Mutta hänen tekemänsä
vääryys ei siitä vähene. Vihani on vain kadottanut oikean pohjansa.
Ymmärrän jo tohtori Linnankin, ymmärrän äitini Suomi-patriotisminkin.
Ymmärrän isäni, ah, ymmärrän liiaksi, enkä minä tahdo ymmärtää, en,
se tekee heikoksi. Oh, miten olen onneton, niin irrallinen, niin
vailla pohjaa, niin juureton, niin orpo! Ja minulla on vieläkin tuo
hullu halu tehdä jotakin sankarillista. Mutta millä voimalla sitä
teen enää? Minusta ei ole Suomi-sankariksi! Ei. Ei ihmisyyssankariksi
kuten täti Kaarina! Vanha kauna polttaa sydäntäni vielä. Ihmisyys,
ihmisyys, miten tyhjä sana täällä. Venäjällä sitä oli! Minusta sitä
ei yleensä voi olla muualla kuin Venäjällä. Miksi, oh, miksi täällä
Venäjää halvennetaan, sen vuoksi että se on onneton! Miksi nauretaan
sen rappeutumiselle, kun se vasta hieroo unta silmistään! Niin,
Seipi, en voi sille mitään. Lienenkö sitten hirviö vai ainoastaan
perikatoon tuomittu olento, kirouksen alainen kuten suuri ihana
äidinmaani, mutta minä rakastan Venäjää, tällaisenakin, onnettomana,
kurjana, rakastan sitä koko sielustani, sen haisevia, mätäneviä
pyhäinkuvia, sen likaisia kyliä, sen hukkaan menevää, pursuavaa
hedelmällisyyttä, sen ikuista unta ja sen valtavaa heräämistä,
vallankumousta -- ja noita harmaita pikku sotilaita, vanhaa ja uutta
Venäjää! Täällä ei ole ketään, jolle voisin puhua tästä, ei muita
kuin sinä. Täällä Suomessa täytyy vihata Venäjää, alan ymmärtää
sen, venäläistä ainesta yleensä, siksi että se on niin suuri ja
niin väkevä siksi että se tukahduttaa pelkällä olemassaolollaan. Se
on hirveää! Onko siis pienen elinehto aina viha! Viha on pienuuden
merkki, täti Kaarina on sen minulle opettanut. En sitä ensin
ymmärtänyt. Mutta sitten muistin noita suuria bernhardilaiskoiria,
jotka eivät pidä melua, katsovat vain säälivästi sivulleen, kun
pieni rakki käy niiden kimppuun. Katselin, tarkastelin. Pienet
rakit ja pienet ihmiset olivat useimmiten vihaisia. Tästä huomasin,
tiedätkö, että minäkin, niin kauan kuin vihasin, olin pieni. Ja tuo
ajatus teki minut nöyräksi, taltutti vihani, sillä minä ihailen vain
suurta, sisimmässäni minä olen suuren, pyhän Venäjän tytär, en häpeä
sitä tunnustaa. Suomen luonnossakin on kaikki minulle liian pientä,
silvottua, vaivaista. Kuinka voisi kansansielu olla ympäristöään
suurempi! Ikävöin aavoja aroja, rajattomien viljapeltojen aaltoilua,
Siperian loppumattomia virtoja, noita hiljaisia ja pitkiä, valtaiseen
vuorten mahtavia ääriviivoja taivaanrannalla. Kuule, rakas Seipi,
minulla on koti-ikävä, sinne kauas, kauas, suureen äärettömään Itään.

Seipi puristi tytön ohutta, kuumeista kättä.

-- Onko se synti, sano?

-- Nostaa silmänsä auringonnousun maata kohti! Miksi se olisi sitä! --

-- Se on teille suomalaisille vierasta.

-- Teoriassa niin. Se on ulkoaopittua, germaanilaisen valloittajan
oppikirjojen tulos, ei sydämen ääni suomalaisissa, luulen. Sieltä
idästä olemme mekin kerran tulleet, emme lännestä. Ja tuolla
sydämessäni on minullakin välistä sama kummallinen tunne kuin
sinulla, että ikävöin suurempaa, kotoisempaa kuin tämä kotimaa.
Siellä jossakin, Aasian aroilla, mahtavat elinjuuremme käydä yhteen.
Luulen, että suomalaisten kehto oli laajempi kuin heidän hautansa ja
että Aasian äärettömät arot ja nuo hiljaiset, loppumattomat virrat
vielä kangastavat heidän sydämissään...

He tuijottivat kumpikin jonnekin kauas kuin kaksi leikissään
pysähtynyttä lasta rannattoman ulapan äyräällä.

-- Kaikki suuri on pian maailmassa vain muisto, virkahti Vera. Ja
jonnekin suureen, jonne en koskaan pääse, minä ikävöin, rajan yli...
Ajattele, pieni lipsaus vain ja kahleet laukeaa. Sitä varten ei
edes tarvitse opetella ampumaan maalitauluun... Tuo pieni kiiltävä
kapine...

-- Mitä sinä puhut, Vera?

Seipi katsoi ystäväänsä säikähtyneenä.

Tämän poissaolevaan kasvojen ilmeeseen palasi elämä.

-- Suo anteeksi! Unohda kaikki, mitä olen puhunut. Puhuminen
helpoittaa. Ja sinä olet nyt kerran ruvennut hovipojakseni! Kuten
tiedät, valehtelen aina, kuvittelen. Katsos, rakas Seipi, kun saan
haastaa näistä hirveyksistä, ei minun tarvitse tehdä niitä kaikkia.
Ilman sinua olisin varmaan hirveä rikoksentekijä! Aivan varmaan!
Rakas Viljo Seipi!

Vera taputti häntä nauraen poskelle.



XI.


_Viljo Seiven päiväkirjasta_.

Minun täytyy ottaa päästäni kiinni ja kysyä, mihin olen joutunut,
mihin tämä kaikki vie.

Ristiriitaiset voimat repivät ja raastavat minua. Mutta onko ihme,
jos minäkin vihdoin herään, kun koko maailma järkkyy! Tapahtumat
syöksyvät hurjaa vauhtia eteenpäin kuin pillastuneet hevoset. En voi
ottaa niihin aktiivisesti osaa, se on luonnettani vastaan, mutta elän
niissä kuitenkin mukana. Olen nähtävästi sitä pehmeää täyteainetta,
jota kovat tarvitsevat. Simo sanoo, että olen kuin magneetti, näytän
aina voimakkainta kohtia, annan vetää itseäni tahdottomasti. Ehkä on
hän oikeassa.

Sitäpaitsi olen rakastunut, ei, minä rakastan, rakastan Veraa.

Kuka olet? Noitako ja ilmestys? Miten kaikki ilmestyskirjat ovat
kelmeitä sinun rinnallasi! Välistä puhut niin oudon kummallisia
asioita, että uskon sinun puhuvan jonkun toisen suulla. Ja niin
varhaiskypsä olet, että pelkään sinua. Sinä olet lumonnut minut, sinä
kaunis lapsi, ikuinen valheseppele kulmillasi. Sinut, Vera, minä
tahdon, en mitään muuta. Omakseni, niin. Mutta en siten kuin muut.
Minä en himoa sinua, en pyydä särkeä haurasta koristeellisuuttasi
aistillisella syleilyllä. Minua kammoksuttaisi nähdä sinua äitinä.
Minä inhoan sukupuolta kuin jotakin likaista ja matalaa. En voi sille
mitään. Lienen luonnoton, sillä luonto on minusta rumaa. Lienen
mamseli ja maitoparta, joksi Simo minua sättii.

Sinä, Vera, olet Fantasia, Kauneus minun elämässäni. Suuren,
sinulle niin oudon isäsi sielun olet perinyt, ainakin on siruja
hänen yksilöllisyydestään ollut kirjailemassa sitä mystillisyyden
huntua, joka hentoja jäseniäsi kiertää. Lukemattomissa kohdissa olen
huomaavinani yhtäläisyyttä ja kuitenkin on kaikki länsimainen äly
sinussa vain rihkamaa, pintapuolista ja merkityksetöntä. Sinä leikit
helyillä, joiden arvoa et ymmärrä.

Miten kummallinen asema on minulle vähitellen muodostunut isän ja
tyttären välillä. Keskenään ovat he kaikesta päättäen vieraita
ja kylmiä kuin rococon ihmisnuket ja minulle tuhlaavat he isän- ja
tyttärenrakkauttaan, jotta välittäisin sitä sille, jolle se
oikeastaan kuuluu. Minulle he ovat sellaisia, jollaisia heidän
pitäisi olla toisilleen. Minä saan kahden ihanan, rikkaan sielun
tuoksuvimmat kukat, vaikkakin tiedän, että ne eivät ole tarkoitetut
minulle. Mutta olen niistä onnellinen. Niin köyhä olen.

Simo sanoo, että minulla ei ole tarpeellista ylpeyttä, entä sitten!
Minulla on sensijaan kunnioittamisen ja ihailun kyky. Kaarina ja
Kuutti ansaitsevat sen. Ja kuinka en tahtoisi palvella Veraa, jota
rakastan!

Minä kerron Veralle kaikki, mikä koskee hänen isäänsä. En sentään
aivan kaikkea. Orkokummun Meristä en ole voinut kertoa, en tiedä
miksi. Vera oli nähnyt isänsä kerran kadulla tämän nuoren tytön
kanssa. Kun hän mainitsi siitä, näin synkän salaman leimahtavan hänen
silmistään, sellaisen, jota en koskaan ennen ole niissä nähnyt.
Huomasin sen olevan, omituista kyllä, jotakin, joka lähenteli
mustasukkaisuutta. En tahtonut antaa sille enempää ravintoa. Ilman
syytä. Meri on viime aikoina ollut Kuutin apuna tämän työskennellessä
kirjoituskoneeseen sanelemalla. Hemmoiteltua tyttöä se tietysti
huvittaa. Mikään muu ei luultavasti kiinnitä Kuuttia Meriin, ainakaan
ei mikään sellainen syvempi tunne, joka kiinnittää häntä tyttäreen.
Mutta kenellekään muulle ei Vera ole ollut mustasukkainen.

Kuinka vähän ymmärrän noita ihmisiä, joiden kanssa sentään olen
niin paljon! Pelkkiä arvoituksia ovat he minulle pohjimmaltaan.
Vielä ihmeellisempää on Veran suhde tohtori Linnaan. He ovat yhä
enemmän yhdessä. Ja ellei tohtori Linna olisi niin paljon vanhempi
Veraa ja ellen tuntisi hänen epämääräistä vihaansa tohtoria kohtaan,
olisin melkein mustasukkainen minäkin. Jokin pistää sydämeeni aina,
kun näen heidät yhdessä. Miksi he ovat yhdessä? Sitä kysyn tuhat
kertaa päivässä itseltäni saamatta vastausta. Ja yhä useammin
hiipii mieleeni kammottava epäluulo siitä, että tuossa Veran
revolverifantasiassa oli enemmän todenperäisyyttä kuin mitä luulin.
Vera kuvittelee tuollaista hirveää joka hetki. Itse asiassa ei tuo
kuvitelma ollut kauheampi tai erikoisempi kuin sadat muut samanlaiset
hassutukset, joita olen hänen suustaan kuullut ladeltavan tuolla
suloisen pehmeällä äänellä, joka muistuttaa linnun liverrystä.
Ruminkin sana hänen huulillaan helisee kuin helmi. Hänelle ei voi
suuttua mistään. Ja kun hän panee päänsä kallelleen ja silmänsä
pyöreiksi ja ynisee lapsekkaasti hiljaista, naivin-surunvoittoista,
hyväilevää yninää niinkuin nuori vasikka tai niinkuin kissan
poikanen, joka kehrää, ei häntä voi kukaan vastustaa.

Näin kietoo Vera ja rakkauteni minut uuvuttavaan, haavemaiseen
valohämyyn, vaikka ulkona sotatorvien räminä uhkaavasti lähestyy.

Nälkä tulee. Kansalaissota on ovella. Maailman sodan jylinä kaartuu
päällemme kuin ukkospilvi purkautuakseen minä päivänä hyvänsä
raukkojen rantojemme yli. Jokaisen ihmisen hermot ovat vireissä kuin
viulunkielet.

Kaarina on saanut valmiiksi juhlallisen rauhankehoituksen
kaikille "sotapuolueille". Se levitetään sekä sosialisti- että
porvarisjärjestöille, jotta "punaisen kaartin" ja "suojeluskaartin"
yhteentörmäys estyisi. Alas aseet! huudan minäkin kaikesta
sydämestäni. Ja minä tahtoisin huutaa sen yli maailman, jokaisen
sotilaan korvaan. Ne venäläiset, jotka eivät tahdo taistella, ovat
oikeassa. Kaikkien sotajoukkojen tulisi seurata heidän esimerkkiään.
Miten on mahdollista tämä järjetön kurjuuden tuottaminen järjellisten
ihmisten omalla avustuksella!

Ja kuitenkin on minussa itsessänikin voimia aivan vastakkaisia.
Iltaisin kun kuljen pitkin pimeitä, sinerväin lyhtyjen aavemaisessa
kajossa häämöittäviä katuja ja tunnen kuin uhkaisi meitä meri ja
maa, sortaisi meitä itse Jumala ja kohtalo, kuin huojuisi tanner
jalkojen alla, kuin vapisisi tämä Suomi-paran rikkirevitty kaistale
tuhon partaalla, niin, niin silloin kumpuaa tuolta syvältä sydämestä
vastustamaton halu nousta vastarintaan, halu taistella vereen ja
henkeen tämän rakkaan poloisen isänmaan puolesta. En koskaan ole
tuntenut rakastavani isänmaatani niin palavasti kuin nyt, kun
sanotaan isänmaanrakkauden olevan enää vain muiston.

Kuutti kirjoittaa par'aikaa jotakin teosta, josta sattumalta olen
kuullut osia. Ehkä sekin osaltaan on vaikuttanut minuun. Siinä on
kerrankin sana paikallaan ajan kysymyksistä, mutta ei vain hetkeä
silmällä pitäen, vaan suuresti, vapauttavasti katsottuna.

Oi, Suomen kansa, yksi ainoakin unssi tuollaista suurta
personallisuutta on sinulle tärkeämpi kuin kaikki puolueiden
vaalijulistukset! Miten ihanan yksinkertaisesti Kuutti kirjoittaa. On
sentään ero valtiomiesten ja runoilijani valtiotaidon välillä. Tai
paremmin sanoen, valtiomies on suuri vain silloin kun hän samalla on
runoilija s.o. kun hänellä on fantasiaa...

Sinä päivänä, jolloin olin kuunnellut Kuutin sanelua, olin kuin
toinen ihminen, haltioissani, täynnä sankarillista optimismia.

Mitä siitä, löi minun sydämeni urhokkaasti, vaikka me kärsimmekin,
vaikka tapahtuukin yksityisiä erehdyksiä, vääryyksiä, rikoksiakin,
kun ihmiskunnan kehityksen kuitenkin täytyy mennä tästä pusertimesta
läpi omaksi onnekseen! Kansainväliseen rauhaan kansain kapinan,
neljännen säädyn heräämisen kautta, vapauteen vapauden rajoitusten
kautta, henkiseen nälkään ruumiillisen nälän kautta, eetillisten
voimien valtakauteen kahlaamalla ala-arvoisen aineellisuuden
tulvavedessä! Vapaus! Vasta aivojen ja sydämen tasapaino on oikeaa
vapautta, vasta vapaista yksilöistä tehty kansa on vapaa. Me
kestämme aivojemme liikajännitystä ja kuormaa vain laajentamalla
sydäntämme, ja sydämen myrskylle ja onnettomuudelle ei löydy muuta
parannusta kuin suuri tieto, kaiken ymmärrys. Niin, ei voi, ei saa
olla muuta vapautta kuin se, joka kasvaa ihmissielun suuruudesta ja
nöyryydestä ja joka putoaa luonnollisesti jalon elämän palkaksi kuin
kultainen, kypsä hedelmä. Ei yhdenvertaisuutta, sillä sitä ei voi
olla, se on valheellinen lähtökohta, heikkojen ajatusjohdannaisten
suopohja! Ei yhdenvertaisuutta, vaan keskinäistä kunnioitusta elämää
kohtaan sen joka ilmestysmuodossa, kunnioitusta ihmistä kohtaan
ihmisyyden kaikissa asteissa! Ei veljeyttä yleisen mielipiteen
varassa, ei päätöntä, tilinteon päivänä edesvastuutonta, tasapäistä
lapsilaumaa luonnon sattumavaraisessa äitipuoli-helmassa, vaan
yksinäisyyttä, niin elämän kuin iankaikkisuuden edessä, yksinäisyyttä
kera kalleimman ystävänsä, jonka puolesta voi antaa henkensä, ei
vakaumustaan! Ei supistusta, vaan jalostusta, ei kieltolakeja vaan
ihanaa myöntämisen evankeliumia tarvitsevat ihmiset...

Olen vieläkin täynnä sitä sinistä sähköä, joka Kuutin hengestä on
minuun uhonnut. Se on muuttunut minussa kyllä joksikin muuksi, mutta
se on syönyt sieluuni ainaisen jäljen.

Minä olen hyötyjä-tyyppi, mutta hyötyjä, joka ei osaa hyötymäänsä
käyttää, kuten Kaarina osaa. Yleistäjä on hänkin. Mutta Kuutti on
nero, luoja, ylevä yksinäinen.

Ja kun välitän Kuutin ja hänen tyttärensä suhdetta, on kuin kutoisin
siltaa neron ja kauneuden välille...



XII.


Erään pääkaupungin ravintolan yksityishuoneeseen oli kokoontunut
pieni epävirallinen seura tärkeää valtiollista neuvottelua varten.
Kaikki ankaroita itsenäisyysmiehiä ja useimmat Linnalaisia,
"sotapuoluelaisia".

Tohtoria itseään vielä odoteltiin.

Agronomi Ritola, Orkokummun kartanon tilanhoitaja, maanviljelijä
Ala-Sirva ja kauppias Huhtanen, kaikki kolme tohtorin personallisia
tuttavia, olivat maalaisia ja seuralle vieraita. Muut kokouksen
osanottajat olivat toisilleen tuttuja pääkaupunkilaisia: tuomari
Vuosalo, tohtori Karppi, johtaja Kapuli ja sanomalehtimiehet Sulo
Kalpanen ja Simo Vaskio.

-- Eikö painettaisi nappia? virkkoi tuomari Vuosalo ja hänen kaljun
päälakensa alla kupertuva biljardipallomaisen pyöreäksi muovailtu
päänsä osoitti, että hän yleensä oli ahkerasti painanut nappia.

-- Niin, mitä tilataan?

-- Mitä täällä saa sitten? kysäisi agronomi tarkoittelevalla
äänenpainolla.

-- Saa vaikka mitä!

-- Ohoh, ei suinkaan miestä väkevämpää ainakaan?

-- Vaikka kuinka, jos vain kukkaro antaa myöten.

-- Ja omatunto! lisäsi terävästi tohtori Karppi, tiukka periaatteen
mies, ja hänen pitkin nenävartta oikenevat laihat poskiviivansa
värähtivät hermostuneesti.

Tuomari kuiskutteli jotakin viinurin kanssa.

-- Kaikki on selvä. Puolikas konjakkia tulee, ilmoitti hän sitten
hyvillään.

-- Mutta miten on se mahdollista näin kieltolain aikana? ihmetteli
agronomi.

-- Sanokaa kiertolain. Svabooda on.

-- Inhoittavaa! murahteli tohtori Karppi. Minä en ainakaan voisi
tällaisissa olosuhteissa maistaa tippaakaan. Kaikki Venäjän
mädännäisyys ja kurjuus tulee siis meidän nieltäväksemme.

-- No, tämä on minusta sentään sen hauskimpia puolia, huomautti
Huhtanen.

-- Lahjomissysteemi! Salakapakoiminen! Pahempaa, tuhat kertaa
pahempaa kuin julkinen juoppous. Ja ajatelkaa, mitä tällainen
salapaheellisuus lopulta vaikuttaa kansan luonteeseen. Se tekee sen
luihuksi, kavalaksi, halpamaiseksi...

Tohtori alkoi kävellä äkeästi ikkunain väliä kädet selän takana.

-- Irti täytyy ryssistä ja ryssäläisyydestä päästä, irti! Muuten on
loppu käsissä!

-- Mutta millä keinoin? Siinäpä se! Täytyy odottaa kansainvälistä
vapautustuomiota.

-- Odottaa, se on vale se! huudahti Huhtanen. Antakaa meille
kymmenentuhatta suomalaista sotamiestä ja me teemme suoran ryssistä!
Kymmenellä kiväärillä minä jo aittani hoidan!

-- Ne ovat jo olemassa!

-- Surullista, huokasi Sulo Kalpanen, pehmeäposkinen, lempeä
tolstoisti. Sotaväestähän olemme juuri saaneet tarpeemme. Nyt
edistämme siis itse samaa pahaa, jota emme hyväksy. Suomalaisetkin
siis murhan merkkejä kantamaan! Te olette hulluja sotaväkenne kanssa!
Hengen aseet ovat suomalaisten ainoat oikeat ja luonnolliset aseet.

-- Mennäpä nyt hengen aseilla tykkejä ja pajunetteja vastaan tai
rosvon kanssa käsirysyyn, niin huonommalle puolen jäit.

-- Herra Huhtanen on oikeassa, sanoi agronomi. Hengen aseet eivät
riitä, ei ainakaan maalla. Me olemme siellä suorastaan ryövärien
käsissä. Tarvitaan suojeluskuntia, sanotaan niitä siksi, jos
pelkäätte nimitystä sotaväki.

-- Isänmaan etu vaatii sotaväkeä, sanoi leveästi tuomari, ja sillä
hyvä! Kansallinen asiamme vaatii sitä...

-- Kansallisuus on kaiken pahan alku. Onko parempi, että käydään
kansallisuus-sotia kuin uskontosotia? Kansallisuus-aate on vasta
sadan vuoden vanha ja se on johtanut maailmansotaan, se on siis
tuomittava, puhui Kalpanen.

-- Nykyinen sota on suuresti otettuna merkantiilinen juttu,
kauppadiplomatiaa, ei muuta...

-- Jos yksikin ihminen kärsii diplomatian vuoksi, on se tuomittava,
maailmasta pois juurrutettava!

-- Olette kovin nuori, herra Kalpanen, sanoi Vuosalo suojelevalla
äänellä, nuoriso innostuu, ei laske syitä eikä seurauksia.
Diplomatian täytyy olla olemassa, nuori mies...

-- Nuoriso, joka ei rakasta kansallisuuttaan ja isänmaataan, on kurja
nuoriso, sanoi tohtori Karppi korostetusti.

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten taas puheenhälinä jatkui.

-- Missähän tohtori viipyy? kyseltiin.

-- Vastaanotto kai viivyttää tai joku odottamaton sairaustapaus.

Puhe katkesi taas. Tohtori Linna oli tämän seuran yhdistävä voima ja
ilman häntä tuntui yhteistyö ratkeilevan liitoksistaan.

Tohtori Linna antoi odottaa itseään todellakin kauan. Kun hän vihdoin
näyttäytyi ovessa, oli hän tavallista vakavamman ja kiihtyneemmän
näköinen. Hän tervehti jokaista kädestä synkkänä ja puhumattomana.

-- Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen sitten seuran puoleen
kokonaisuudessaan, suonette anteeksi myöhästymiseni, mutta juuri
lähteissäni sain puhelimitse uusia huolestuttavia tietoja, jotka
koskevat meidänkin yhteistä asiaamme mitä läheisimmin ja vaativat
ryhtymään pikaisiin ja tarmokkaisiin toimenpiteisiin järjestyksen
palauttamiseksi maahan. Asia koskee lähinnä sinua, veli Ritola.
Orkokumpu on ryöstetty, se on kokonaan ryövärien vallassa, ja
arvatkaa, keitä nämä ryövärit ovat! Omia kansalaisia, ainakin
osaksi. Sosialistien sotajoukkoja. Muuan Tuira-niminen mies on ollut
pääpukarina siinä pelissä.

-- Tuira! huudahti Ritola hypähtäen seisomaan.

-- Tunnetko hänet?

-- Ettenkö tunne! Selvä kostotoimenpide minua vastaan. Miten
halpamaista! Vahinko, etten ollut siellä. Kyllä minä olisin sille
pojalle näyttänyt!

-- Pehtori oli kyllä ollut sankarillinen. Kun olivat vaatineet
ruoka-aittoja avattavaksi, oli hän kieltäytynyt ja sanonut: "Syökää
nyt, rahan orjat, rahojanne, niitähän teillä on. Tehän olette nyt
kapitalisteja. Itsehän olette nostaneet elintarpeiden hinnan ja
palkkanne suhdattomiksi. Joka tekee työlakon, sen pitäisi tehdä
syömälakkokin." Olivat köyttäneet pehtorin ja pistäneet kapulan
suuhun.

Ritola poistui nopeasti puhelimeen.

-- Hyvät herrat, jatkoi tohtori, tämä sosialistisen sotaväen
ryöväriliiga on uusi surullinen lisä jo ennestään hirveään
rosvovaltaan maassamme. Tähän asti ovat rikollisia olleet vieras
sotaväki. Hengen ja omaisuuden turvallisuudesta ei pitkään aikaan
enää Suomessa ole ollut puhettakaan, sillä nuo täydellisillä
sota-aseilla varustetut rosvot ovat olleet itsevaltiaita maassamme.
He ovat mielin määrin varastaneet, murhanneet, raiskanneet, he ovat
syöneet suihinsa meidän leipämme ja tallauttaneet hevosillaan meidän
viljapeltomme. Ja kaupungeissa he ovat alkaneet huutaa "leipää,
rahaa, ja verta". Meidän "suojelijamme" Venäjän hallitus ei ole
voinut suojella meitä vähimmälläkään tavalla tältä väkivallalta.
Eikö meissä silloin luonnostaan herää ajatus, että meidän on
tehtävä se itse. Ei mikään laki maailmassa voi velvoittaa kansaa
kestämään tällaista häväisyä, oman käden oikeutta ja riettautta.
"Vieläkö kärsinet kauempaa?" tämä huokaus lienee jo enemmän kuin
kerran noussut jokaisen isänmaan ystävän rinnasta. Vapaus vieraan
maan sotaväestä on ensimäinen vapaus, joka itsenäisen Suomen tulee
saada. Mutta mitä sanoa meidän sosialisteistamme, jotka ovat
olevinaan itsenäisyyden, valtiollisen vapauden ajajia ja kulkevat
julkisesti venäläisten pistimien turvissa, liittyvät yhteen juuri
tämän saman Jumalan vitsan kanssa, joka meidän on heitettävä pois
selästämme, kieltäytyvät valtiollisista keskusteluista virallisen
hallituksen kanssa, mutta antavat sotilasmielivallan määrätä ja
kirjoittaa kaikki noottinsa! Ja nyt! Mitä sanotte siitä, että nämä
samat suomalaiset "vapauden veljet" ovat perustaneet venäläisiä
veljiä matkien ja heihin liittyen myös omat rosvojärjestönsä, joiden
tarkoituksena on, kuten he ilmoittavat, jatkaa luokkataistelua
ja käyttää tarvittaissa väkivaltaista ja aseellista voimaa,
pakoittaa muka elintarpeita salaavat maanomistajat ja kauppiaat
antamaan tuotteensa kansan käytettäviksi. Ja että heillä on kiire
ohjelmaansa toteuttamaan se on jo nähty. Nyt ovat asiat kehittyneet
sille asteelle, jolla mielestäni on nopeasti toimittava. Ilman
järjestystä ei ole mitään yhteiskunnallista elämää, järjestys on
kulttuurin ensimäinen ehto. Se on saatava Suomessa aikaan hinnalla
millä tahansa. Meidän yhteiskuntamme ei kestä niitä vaaroja, jonka
alaiseksi anarkia sen saattaa. Me emme voi koko Europan silmissä
antaa pelata pois kulttuurikansan mainetta. Meidän on uskallettava
ääneen koko maailmalta vaatia oikeutta elää omaa elämäämme, mutta
meidän on myös näytettävä, että henkisen tasomme ja tekojemme
puolesta olemme vapautemme arvoisia ja että tarpeen tullen uskallamme
panna vaikka henkemme alttiiksi. Joka ei koskaan uskalla panna
elämäänsä vaakalautaan, ei myöskään koskaan saa elämän kruunua. On
jo aika meidän tarttua oman kohtalomme ohjaksiin. En ole sodan enkä
aseellisen voiman ystävä, mutta on tapauksia kansojen elämässä,
jolloin sitä ei voi välttää ja sellainen hetki on mielestäni nyt
meillä, tilanne on kärjistynyt äärimmilleen. Meidän on asevoimalla
pakoitettava huonot ainekset, kotimaiset ja vierasmaalaiset, pysymään
alallaan. Tästä jo seuraa, että emme voi niin sanotun rauhan liiton
kehoitukseen, jonka kaikki tunnette, suhtautua muuten kuin jyrkän
kielteisesti. Kehoittaa tällaisella hetkellä luopumaan aseista on
samaa kuin kehoittaa isänmaan kavallukseen, kansalliseen itsemurhaan.
Tämä on minun kantani.

-- Hyvä, hyvä!

-- Toisekseen on meidän tehtävä välimme selväksi myös maamme toisen
niin sanotun itsenäisyyspuolueen s.o. sosialistien kanssa. Kuinka voi
ajaa itsenäisyyttä ja samalla kulkea vihollisen sotaväen turvissa,
kuinka pyrkiä valtiolliseen vapauteen ja samalla kysyä neuvoa
sortovallan sotaneuvostoilta ja antaa heidän sanella valtiolliset
julistukset, pukeutua matruusien pukuihin ja antaa samalla heidän
johdattaa joukkojaan? Ei! Sitä ilveleikkiä on jo tarpeeksi. Ja koska
heillä, sosialisteilla, kerran täytyy olla painetti selän takana,
niin olkoon sitten mieluummin oma kuin kasakan pamppu!

-- Mutta kansalais-sota on jotakin hirveätä, se olisi ennen kaikkea
vältettävä!

-- Onneton kansa tämä tosiaan, huokasi Vaskiokin. Muualla maailmassa
kansakunnat uskaltavat antaa henkensä isänmaansa puolesta ja
meillä ei ole pantavana itsenäisyytemme vaaliuurnaan muuta kuin
laiskuutta ja rahanhimoa, lakoista johtunutta hätää, veljesvihaa,
edesvastuutonta vallattomuutta.

-- Raakavoima on raakavoimalla lyötävä, muuta keinoa ei ole, sanoi
Vuosalo. Sitäpaitsi on koko sosialistinen liike meillä muilta
lainattu ryöstöjärjestelmä, jota raakavoima harjoittaa henkistä
voimaa kohtaan. Mitä on muuta se, että ruumiillinen työ vaaditaan
paremmin palkattavaksi kuin henkinen? Tjaa, sen minä sanon, on siinä
röyhkeyttä: tulla paljailla jäsenillä, niinkuin jumala ne on luonut,
ja vaatia niiden käytöstä enemmän kuin mitä saavat miehet, jotka
ovat kymmeniä vuosia kalliilla opinnoilla valmistaneet aivojaan
käyttökuntoon.

-- Paremmin lyö leiville nykyään käyttää vaikka varsiluutaa kuin
kynää, filosofeerasi Vaskio. Kirjaltajien työpalkat ovat nousseet
huimaavasti ja sanomalehtimiesten ja kirjailijain pysyvät ennallaan
tai laskevat. Ja nuo raukat luulevat, että vain ruumiillinen työ,
vain käsityö on tarpeellista maailmassa. Näköhäiriön orjat! Sanovat:
tehkää te lakko, te kulttuurityöntekijät ja maailma käy ja seisoo
ennallaan, sitä ylellisyyttä ei tarvita, toisin sanoen, mutta jos
me teollisuusmiehet, me käsityöläiset, me suutarit ja räätälit, me
ojankaivajat ja mullantonkijat teemme lakon niin tulee hätä, elämä
lakkaa, rapistuu heti, sillä me olemme hyödyllisiä, me teemme sitä
työtä, joka on välttämätöntä ja tarpeellista! Millä herättää heidät
tästä erehdyksestä näkemään pohjimmaista käyttövoimaa ihmiskunnan
kehityshistoriassa, sen ponninta, joka on henkinen työ! Pitäisikö
saarnata uskoa näkymättömiin, joihin he eivät usko! He eivät usko,
että ihminen tekee työtä, ellei ole kouriin tuntuvaa työasetta
käsissä. Jokainen ajattelija laiskottelee heidän mielestään,
sentähden että hänen muut jäsenensä paitsi pää lepäävät. Ja millä
mitata sitä tuntien määrää, joka on käytetty aivotyöhön? Miksi
toisten aivojen pitää palaa vuorokaudet läpeensä palkattomasti,
sill'aikaa kuin toisten jäsenet liikkuen ja leväten määrättyjä
tunteja riistävät ajattelijan ruumiilta elinehdot!...

-- Etkö tiedä, ystäväiseni, että jaloin työ maailmassa ei koskaan saa
ansaittua palkintoa... eikä sitä edes voida palkita! sanoi tohtori.

-- Mutta annettakoon sen tekijöille edes tilaisuus elää! Tämä
on veristä vääryyttä. Henkinen työ on palkattava paremmin kuin
ruumiillinen!

-- Kuka sen on määrännyt? Toiset tahtovat rahassa vahingonkorvausta
puuttuvasta hengenvoimasta. Mikä on sen luonnollisempaa!

-- Mutta luonnonvastaista on ainakin asettaa tehdastyö, koneellinen
työ kaiken toiminnan perimuodoksi ja tehdä siitä pohjakaava
inhimilliselle toiminnalle, sanoi tohtori Karppi. Se on mielestäni
sosialismin perus-erehdys. Maailmassa on paljon työtä, jota ei
milloinkaan voida järjestää koneellisesti. Kuten tohtori Linna sanoi,
on jaloin, korkein toiminta juuri sellaista. Kytkekää ihmisajatus
tunteihin ja tuntipalkkoihin! Arvioikaa se jäsenliikunnon mukaan!
Määrätkää synnytyslakot! Mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi lääkäri
laskisi leikkausveitsen kädestään, niinkuin palvelija keittokauhan,
kellon lyödessä määrättyjä lomatuntia? Järjetöntä! Järjetöntä! Entä
nuo ylettömät palkankorotukset ruumiin liikunnoista! Saadakseen
makeanleivän päivät he sen tekevät, eivätkä ymmärrä, että leipä juuri
sen kautta nousee yhä korkeammalle; sen hinta kohoaa kilpaa ihmisten
laiskuuden ja työvoiman kallistumisen kanssa. Toiset vaativat lisää
palkkaa, sentähden että leipä on kallista, toiset kallistavat leipää,
sentähden että työvoima kallistuu. Ikuinen surman rengas! Ja he
suurpalkkaiset työmiehet eivät saa suurilla rahoillaan murenaakaan
enempää kuin ennen. Mutta muut, henkisen työn tekijät, monet hienot,
hyvät, ahkerat ihmiset kuolevat nälkään...

Tohtori Karpin ohut ääni hukkui yleiseen hälinään.

Ritola oli palannut ja keskusteli kiivaasti Linnan kanssa.

-- Siin' on mulla tyttö! Kun ilmoitan hänelle onnettomuudesta, nauraa
hän, niin, melkeinpä säälii ryöstäjiä. Sanoo: "Ihmisparat, miten ovat
mahtaneet kärsiä, miten ovat olleet nälissään. Saakoot kaikki, mitä
tahtovat. Olemmehan me jo saaneet tarpeeksemme. Antaa heidän saada
syödä ja nukkua hyvin. Matkustan heti maalle antamaan määräyksiä."
Vastasin: "Siellä määräävät he, täällä minä. Te, Meri-neiti, ette
matkusta mihinkään. Henkenne olisi vaarassa." "Minulle ei kukaan
tee pahaa, kun en minäkään tee pahaa kenellekään", vastaa. Siinä on
naisen järki. "Olkaa hyvä, herra rosvo, ottakaa", sanoo. Mihinkähän
maailma joutuisi, jos naiset saisivat sanan vallan? Onneksi ei
Meri-neiti ole vielä täysi-ikäinen.

-- Minäkin saan kiittää sisartani kaikista rauhan liiton
hullutteluista, virkahti tohtori.

-- Mutta on niitä toisenlaisiakin naisia. Venäjän naisten "kuolon
pataljoona" on peljättävin kaikista. He rientävät sotaan saatuaan
vapauden ja tasa-arvoisuuden. Nämä naiset ovat oikein ymmärtäneet
uuden asemansa. Samat oikeudet, samat velvollisuudet. Miksi pitäisi
miesten yksin kuolla maansa puolesta!

-- Ei kenenkään velvollisuuteen pitäisi kuulua kuolla
joukkomurhasysteemin uhrina, ei miestenkään, sanoi Kalpanen.
Nämä naiset ovat erehtyneet siinä, että he ovat mitanneet
velvollisuudentuntonsa vanhan maailmanjärjestyksen mukaan...

-- Tiedätkö lähempiä yksityiskohtia Orkokummusta? kysyi Ritola
tohtorilta.

-- Ikkunoita säretty. Eräs palvelustyttö kadoksissa. Rengin
käsi ammuttu läpi. Miehet olivat olleet täysin asestettuja.
Epäilen pahoin, että suomalaiset saavat aseita venäläisiltä. Tuon
veljestymisen kurjuutta! Mutta ilahduttavana esimerkkinä siitä, että
tässä kansassa vielä on oikeita, rehellisiä luonteita ja ajattelevia
miehiä, voin mainita, että myös lukuisat sosialistit ovat aivan
viime aikoina ilmoittautuneet porvarillisien suojeluskuntiin. Juuri
sillä, että sosialistit ovat kääntyneet kuin mitkäkin provokaattorit
vihollisen sotaväen puoleen pyytäen apua muka suomalaisten porvarien
vastavallankumouksellisia joukkoja vastaan, ovat he tehneet huonon
palveluksen omalle asialleen. Se on hajaannuttanut puoluetta,
herättänyt kaikissa kunnon kansalaisissa pahaa verta.

-- Niin, onhan toki tehtävä ero sosialistien ja huligaanien välillä,
jollaisia viimeksimainituita kasvaa kyllä kuin sieniä sateella.
Ihmisiä, joiden elämällä ei ole mitään arvoa, ja jotka luulevat,
ettei toisienkaan elämällä ole! Puukko sydämeen, on heille tapaus,
jonka he kuittaavat olkapään kohauksella tai kirouksella. Kuka olisi
uskonut, että Suomen kansassa on niin paljon sitä ainesta!

-- Sota kasvattaa...

-- Minä olen oikeastaan myös periaatteessa täysi sosialisti, sanoi
Kalpanen, vaikka en joka kohdassa hyväksy heidän taktiikkaansa.

-- Hyvänen aika, kaikki porvarithan ovat oikeastaan sosialisteja,
sanoi Vuosalo. Eihän Suomessa muita olekaan. Sentähden on koko
luokkataistelu meillä hulluutta, keinotekoinen, ulkoa opeteltu
villitys, ei omasta tarpeesta syntynyt. Suomi on maailman
vapaamielisin kansa. Puhe luokkasorrosta on pelkkää onttoa kaikua,
lainalippu. Mitä me olemme ketkään muuta kuin työmiehiä? Missä on
meillä kapitalistit? Missä kansaa halveksivat ylimykset? Meillä ei
yksinkertaisesti ole noita vanhojen kansojen epäkohtia. Me olemme
kansanvalta Jumalan armosta!

-- Sattuuko tohtorilla olemaan niitä rauhan kehoituksia mukana? kysyi
kauppias Huhtanen. Minä en ole sattunut niitä vielä näkemään, vaikka
kyllä tunnen sisällön.

Tohtori tutki taskujaan.

-- Ei tainnut tulla mukaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaiseen
tolstoistiseen henkeen: ei vastustaa pahaa pahalla, ei leivän, ei
vapauden, ei minkään syyn nojalla tarttua murha-aseeseen. Suomen
tuli tahrattomin käsin tarttua uuden vapautensa peräsimeen, ja muuta
sellaista lörpötystä. Niinkuin niitä käsiä ei jo olisi tahrattu...

-- Meidän pitäisi siis antaa vaikka murhata vaimomme ja lapsemme ja
vain kiltisti katsella päältä kädet ristissä, huusi Ritola.

-- Tietysti! Kuolla kuin Kristus ristinpuulla!

-- Akkaväen hommia!

-- Mutta että siinä on miehiäkin mukana! Kuuttikin!

-- Hänen nimellään on isänmaallista kantavuutta!

-- Nuoruuden hairahdukset annetaan meillä helposti anteeksi. Kukaan
ei muista enää hänen vanhaa venäjänmielisyyttään! naurahti Vuosalo.

-- Vanhaa, onko tämä vanhaa! mutisi tohtori Linna.

-- Jokainen tämän kiertokirjelmän allekirjoittajista on tavallaan
isänmaan vihollinen.

-- Niin. Tästä asiasta ei voi olla muuta kuin yksi mielipide.
Se on Juudaan suudelma meidän vapautemme asialle. Onko mitään
mahdollisuutta nykyään voittaa rauhan palmulla? Ei. Eläimelliset
vietit ja raakavoima ovat maailmassa vallalla. Hyvät herrat, tuo
rauhan kirjelmä, tuo aseista riisumis-kehoitus ei aiheuta muuta kuin
entistä pontevampaa toimintaa järjestyksen aikaansaamiseksi niillä
keinoilla, mitkä nykyisessä hajaannustilassa tepsivät, se on: aseilla.

-- Hyvä! Hyvä!

-- Valtuutamme siis tohtori Linnan edelleen toimimaan yhteisen
asiamme puolesta samaan suuntaan kuin ennen.

-- Hyvä!

-- Parin päivän kuluttua voin antaa varmempia tietoja, sanoi tohtori,
katsoen kelloaan.

Jonkinlainen hermostunut mieliala tuntui yleensä vallitsevan seurassa.

Agronomi Ritola, joka Orkokummun ryöstöjutun vuoksi ei saanut rauhaa,
kiirehti lähtemään.

Myöskin tohtori Linna näytti levottomalta. Hänelläkin oli vielä
tärkeitä asioita muualla samana iltana.

Muutamat istua murjottivat äänettöminä ikäänkuin hautoen jotakin,
jolle he eivät tahtoneet saada ilmaisumuotoa.

Tohtori Karpille oli heikon terveytensä vuoksi paha valvoa myöhään.
Hän nousi lähteäkseen yht'aikaa kuin tohtori Linna ja agronomi Ritola.

-- Kyllä minusta sentään on vähän liikaa, että rauhan ystäviä
meillä nimitetään isänmaan pettureiksi, sanoi Vaskio, heidän
mentyään. Rauhaanhan koko maailma kurkoittaa ja siihen on tietysti
pyrittävä rauhan aseilla, ellei tahdo tehdä itseään syypääksi samaan
rikollisuuteen, jota muissa tuomitsee.

-- Ja minusta on väärin että kaikki epäjärjestys maassa pannaan
sosialistien niskoille ja kaikki järjestys porvarien ansioksi.
Sosialistit eivät vain hyväksy nykyistä järjestystä ja pyrkivät
toiseen, niin on asia. Ja huonoja aineksia on joka puolueessa, sanoi
Kalpanen.

-- Nuoret miehet, katsokaas tänne, keskeytti tuomari Vuosalo ja
kaivoi taskustaan äsken ilmestyneen iltalehden. Katsokaa mitä tuossa
taas seisoo. Sotilaat ovat puhkaisseet eräältä vastaantulevalta
liikemieheltä vatsan, niin että suolet tulivat ulos, lyöneet
tikarilla ajuria selkään ja ryöstäneet hänet ajeltuaan ensin ympäri
useita tunteja, pahoinpidelleet erästä palvelijatarta. Katsokaa!

-- Mutta nuohan eivät ole suomalaisten tekoja.

-- Mutta mitä sanotte siitä, kun suomalaisen työväen yhdistys
virallisesti kääntyy näiden Suomi-raiskaajien puoleen pyytämällä
heiltä apua rauhallisia porvareita vastaan, jotka eivät tahdo muuta
kuin suojella henkeään ja omaisuuttaan!

-- Porvareillahan ei saisi olla omaisuutta, sehän juuri kuuluu
sosialistien ohjelmaan, naurahti Vaskio.

-- Ja parempi olisi heistä, ettei heillä olisi henkeäkään, ryhtyi
puheisiin maanviljelijä. Hirteenhän ne toivottelevat kaikkia
meitä. Mutta kunpa eivät vain itse ensiksi joutuisi suolivyöstään
sykkyrälle. Sanon vaan kuin Ritola äsken, että eläkääpäs nyt
rahalla, syökää rahaa, lakkolaiset! Maanviljelijän pitäisi heitä
vielä elättää, noita roistoja, jotka estävät lehmiä lypsämästä,
toukoja tekemästä, sillä työllä, jonka hän on saanut hengenvaaralla
suorittaa! Siitä vaan ei tule mitään. Suomen Saarijärven Paavoilla on
myös pieni sana tässä asiassa. Kelle leipä tässä maassa kuuluu? Ei se
vaan lakkolaisten suussa saa mureta. Muualla maailmassa kynnetään ja
kylvetään yöllä sähkövalolla ja meillä ei edes viitsitä tehdä sitä
työtä, mihin rauhan aikana on totuttu, vaikka nälän hätä on ovella.
Maalainen on meillä vasta oikea työmies ja on aina ollut, mutta ei
hän ryssän hännässä roiku...

-- Ei kenenkään puolta tule meidän pitää muuta kuin omaamme, innostui
Simo Vaskio. Ei oikeaan ei vasempaan, vaan eteen eestä Suomenmaan!

-- Oletteko huomannut, sanoi Sulo Kalpanen, että juuri ne samat
miehet, jotka ennen, Bobrikoffin aikana olivat pahimpia ryssän
myötäilijöitä, nuo itäisten tyrannien liehakoijat, nyt heittäytyvät
yhtä järjettömästi germanismin helmaan. Niinkuin Saksasta tulisi
kaikki apu ja voima. Jos porvarit turvautuvat Saksan aseisiin, on se
yhtä kurjaa kuin että sosialistit käyttävät venäläisten aseita!

-- Apua ei tule muualta kuin meistä itsestämme --, sanoi Vuosalo.
Emme voi kokonaisuutena itsenäistyä ja vapautua, ellemme ole
sisäisesti vapaita ja itsenäisiä, ei kenenkään loisia. Meillä ei ole
varaa ajaa muuta kuin omaa asiaamme. Vapaan Suomen asiaa!

-- Oikein, oikein!

-- Eläköön vapaan Suomen tasavalta!

Simo Vaskion ääni, joka intoillessa muuttui vähän kimeäksi, kaikui
ylinnä pöydästä.

-- Kyllä meillä suuria sanoja riittää, sanoi johtaja Kapuli vähän
kylmästi.

-- Hyvää tahtoa on myös! intti Kalpanen.

-- Mutta miksi hyvät saavat niin vähän aikaan ja pahat niin paljon?

-- Usein olen tuuminut itsekseni, sanoi Vuosalo, ettei missään
maailmassa mahtane olla niin rappeutunutta kansallisuustuntoa kuin
meillä. Orjan leima on meissä jo. On ihmisiä, jotka eivät uskalla
tosissaan edes ajatella vapautta, ei tunnustaa julki tätä kaipuuta.
Sitä kavahdetaan kuin jotakin luonnotonta, rikollista, rangaistavaa.
Se on kuin joku hirveä valtiosalaisuus, hurmahenkien tunnussana, jota
vain tohditaan kuiskata jossakin sopessa toisen korvaan! Hyi saakeli
tällaista kansaa! Meille on vapaus kummitus, jota kaikki säikkyvät,
jokin suuri tuntematon niinkuin Venäjällä. Ja lisäksi vapaus
järjestyksen merkeissä! Vaikea yhdistelmä! Sen vuoksi ovat päät
ennenkin kierineet piilun alle. Parhaimmillekin vallankumousmiehille
se tavallisesti käy yli voimain, tuo sälön, sovittelun pakon heidän
elämäänsä ja syöksee heidät.

-- Kuka voi edes ajatella järjestystä Venäjällä? Se on jo sinään
ylivoimainen teko, nauroi liikemies. On toki meillä sentään parempaa.
Kävin tässä viime viikolla Pietarissa. Hienossa konttorissa, valtion
laitoksessa. Jonotin vuoroani tuntikausia ja vihdoin viimein
pääsin luukun eteen. Siellä istuu virkaneiti, juo tsajua, sytyttää
savukkeen, ryyppää taas tsajua, ottaa ihojauhetussunsa, voitelee
naamaansa, hieroo, hieroo. Sammuu paperossi, hän sytyttää sen taas,
ryyppää tsajua, ja sitten kysyy: "Mitäs teille pitäis olla?" Se on
komentoa se. Ei ole Suomessa sentään sellaista nähty. Suomalaisista
tulisi ihmisiä, jos he lukisivat vähän Bushidoa.

-- Mitä se on?

-- Yksinkertaista ja suuremmoista. Sitä, että tietää aina mitä tekee,
on itsensä herra. Japanilaisten elinohje.

-- Minä en voi pitää ihmisistä, jotka ovat valmiita jo munassa!
huusi Vaskio ärsyttyen. Aina varmoja ja viisaita. Se on typerää,
herra Kapuli, uskokaa pois. Köyhyyden todistus, lyhyen kehitysviivan
merkki. Paljon hauskempia ovat ihmiset, jotka joskus erehtyvät,
tekevät tyhmyyksiäkin, niin, -- joilla on lapsen sielu...

-- Minä en siedä ihmisiä, joilla ei ole luonnetta, sanoi Kapuli.

-- Enkä minä sellaisia, joilla ei ole mielikuvitusta!

Simo Vaskio puhui kiihtyneenä. Kapuli istui välinpitämättömän
näköisenä, sileäksi ajeltujen kasvopyöröjen vähääkään värähtämättä.

-- Niin, istukaa vain siinä pyhänä kuin Bushido, se ei imponeeraa
minuun laisinkaan!

-- Mutta Simo, mikä sinun on! rauhoitteli Kalpanen riidanhaastajaa.

Vaskio pyyhki otsaansa kuin heräten.

-- En tiedä mikä minuun tuli. Pyydän anteeksi. Taisin käyttäytyä
sopimattomasti. Hermoni ovat aivan pilalla, sopersi hän.

-- Kaikilla on huonot hermot nykyään, sanoi Vuosalo.

-- Ei ihme, ei ihme!

-- Se kansa suoriutuu voittajana, jolla on paraimmat hermot!

-- Sääli silloin suomalaisia.

-- Pienen kansan on sittenkin keveämpi nousta valoon kuin suuren.
Ajatelkaa pikku Tanskaa! Kunpa olisimme jo niin onnellisessa asemassa!

-- Niin kunpa!

Puheen sorinaa jatkui. Se kiersi kehää, pysyen paikallaan ja
tavoitellen taivaita, riemastuttaen ja riuduttaen. Isänmaa! Isänmaa!
Vapaus! Vapaus! loimahteli tulikirjaimilla jokaisen sydämessä,
vaipuen jälleen avuttomana kuin tyhjään hulmahtava liekki poroksi
poltetun mielikuvituksen tuhkaan.

Me vapauden unelmoijat olemme vankeja, vielä, tunsivat kaikki.

-- Kamala sota! huokasivat he sydämessään itse kukin,
"sotapuoluelaisetkin".



XIII.


Tohtori Linna asteli väsyneesti kotiinsa.

Kaikki illan mielenliikutukset ja hänen intohimoisen luonteensa
äkilliset tarmonpuuskat olivat hetkiseksi antaneet sijaa raukealle
yksinäisyyden tunteelle.

Hän tiesi olevansa enemmän pelätty kuin rakastettu, enemmän
ylistetty ja paneteltu kuin ymmärretty. Sillä tahto, hellittämätön
ja yksiviivainen, oli ollut hänen elämänsä ponnin ja työ sen koko
sisältö. Ei koskaan oikeaa inhimillistä lepoasentoa, personallista
onnea, puhumattakaan mistään herkutteluista.

Luonnotonta ja väärää oli tämäkin vähäinen romantiikka, minkä hän
nykyään salli itselleen: Vera.

Hän merkitsi hänelle kielletyn puun, hyvän ja pahan tiedon puun
hedelmää! Ei, eihän toki. Hetken virkistystä, vaihtelua vain. Ilman
Veraa eivät hänen aivonsa ja hermonsa olisi kestäneet nykyisessä
äärimmäisen jännitetyssä valtiollisessa tilanteessa. Isänmaa tarvitsi
häntä ja hän tarvitsi Veran, siis tarvitsi isänmaa Veraakin.

Mikä sofisti sinä olet, ihmissielu, hymähti tohtori itselleen.

Miten Vera oli liukunut hänen elämäänsä, se oli hänelle itselleenkin
käsittämätöntä. Ehkä hän ensin oli tahallaan tahtonut vetää häntä
pois Kaarinan vaikutuksen alta. Jostakin syystä. Ikäänkuin salaisesta
tunnonvaivasta. Ja sitten oli tyttö alkanut vetää häntä. Oli
herättänyt hänessä eloon ammoin haudattuja mielikuvia ja haaveita,
niin, sellaisiakin, joita hänellä ei koskaan ollut ollutkaan. Kaikki
se, mistä hän ensin oli soimannut Veraa ja hänen kasvattajaansa,
hänen sovinnaisuuden puutteensa, hänen epäjohdonmukainen,
äkkiyllättävä luonnollisuutensa, kaikki tuo muuttui hänelle
vähitellen välttämättömäksi elämän lähteeksi, josta hän väsyneenä
ammensi voimaa ja unohdusta.

Veran vuoksi oli tohtori valmis antamaan anteeksi Kuutillekin kaiken
muun, paitsi sen, että hän oli hylännyt Veran... Moraalisesti.
Käytännössä oli parempi näin.

Tänä iltana ei hän olisi jaksanut edes tavata Veraakaan. Mutta he
olivat sopineet, että Vera valmistaisi "tohtori-sedälle" pienen
illallisen hänen tilapäisesti leskittyneessä kodissaan. Tohtorin
perhe asui maalla. No niin, Veran suhteen ei tarvinnut olla
varuillaan. Ja vähän hyviä säilykkeitä, vähän vanhaa viiniä ja nuori
tyttö, joka ei kuulunut tähän yhteiskuntamaailmaan, se saattoi
virkistää...

Tohtorin astuessa sisään istui Vera mieliasennossaan lattialla
turkkilaisella matolla. Värillisten sähköjen valossa näytti hänen
eksoottinen kauneutensa satumaiselta.

Tohtori taputti häntä hymyillen olalle:

-- Lapsi leikkii taas.

On synti olla noin kaunis, oli hän vähällä sanoa, mutta sanoi
ainoastaan:

-- Sinä koru, sinä lepohetki vanhan tohtorisedän elämässä. Tiedätkö,
Vera, minun elämässäni ei ole ollut yhtään sellaista! Aina vain
taistelua, hellittämätöntä ja julmaa, velvollisuuksille alistumista.
Olet kai kuullut mainittavan minua pahaksi. Ja olen ollutkin paha,
se on totta, mutta paha vain sentähden, että jälkeentulevilla kerran
olisi hyvä...

-- Minä pidän pahoista.

-- Sinä rakastat voimaa, se on kauneuden kohtalo. Ja ainoastaan
pahalla on voimaa tässä maailmassa. Paha pahaa vastaan, niin
taistellaan kaikki suuret taistelut.

Tohtori istuutui sohvan kulmaukseen. Vera hiipi veikistellen hänen
viereensä.

-- Sinä olet pannut pahan hyvääkin vastaan, murskannut
taistelematta... tehnyt pahaa hyvälle, niin juuri... Sano minulle,
eikö sinun rouvasi ole hyvä? Onhan?

Tohtori hymyili hieman.

-- Hän on heikko. Hän kuuluu niihin, jotka pyytävät anteeksi omaa
olemassaoloaan.

-- Mutta sinä tohtori, olet tehnyt hänet sellaiseksi. Hän kuuluu
nuorena olleen kaunis, ylpeä, notkea kuin koivunvirpi. Hän esiintyi
julkisissa tilaisuuksissa. Hänellä oli ihailijoita, hän oli luotu
ihailtavaksi. Mutta sitten tulit sinä ja kielsit linnun laulamasta,
kukkasen kukoistamasta ja panit sen vain hedelmöimään! Hyi!

-- Se on luonnon laki. Ensin kukka, sitten hedelmä.

-- Mutta sinä turmelit hänen kauneutensa. Sinä teit hänet niin
hirveän lihavaksi. Oh, kuinka olen kantanut siitä sinulle kaunaa.
Tehdä solakka viiniköynnös paksuksi, mikä hirveä rikos! Oh, kuinka
sinä olet rikollinen!

Vera tuijotti kummallinen hymy huulillaan eteensä.

Tohtori nauroi.

-- Mutta kuinka Herran nimessä sinä panet minun syykseni sen, että
vaimoni on lihava? Sehän on hyvinvoinnin merkki.

-- Äitini Varvara sanoi, että ihminen voi lihoa epätoivostakin. Ja
mitä voi olla muuta ihminen, josta on tehty munimakone!

-- Mutta Vera, mistä oletkaan oppinut noin rumia puheita! Ne eivät
ollenkaan sovi tuollaisen pikku enkelin suuhun kuin sinä. Minun
täytyy siis väkisin tukkia suusi.

Linna taivutti tytön päätä taapäin ja painoi lyhyen suudelman hänen
huulilleen.

Vera tuntui äkkiä kuin kivettyneen. Ainoastaan hänen poskillaan ja
silmissään hehkui kuin kaukaisen tulen kajastus.

Tohtori kaasi helmeilevää viiniä laseihin.

-- Sovitaan pois nyt pikku riitamme. Olehan nyt taas kiltti tyttönen.
Maljasi!

-- Oh, kuinka sinä olet rikollinen, toisti tyttö itsepäisesti eteensä
tuijottaen. Mutta minä pidän pahoista...

-- Siis pidät pikkuisen tohtori-sedästäkin? sanoi Linna silittäen
hiljaa Veran kättä.

-- Et sinä ole mikään oikea setä.

-- En. Orjasi olen. Ja sinä minun pikku kuningattareni. Maljasi, Vera!

-- Maljasi, tohtori! Minä olen nyt niin iloinen, niin iloinen. Miksi
et anna viiniä koko kansalle, että he kaikki kerran olisivat iloisia?
Miksi vangitset ilon muilta?

-- Kansa itse tahtoo niin, se ymmärtää, että se on hyväksi
sille. Kaikki on suhteellista, lapseni. Mikä sopii yhdelle, ei
sovi toiselle, siinä lyhyesti sanottuna suhteellisuuden ydin.
Kas, sitten kun tälle kansaraukalle on taattu onnellisen elämän
ehdot, sitten voimme mekin, me yksilöt, sinä ja minä esimerkiksi,
nauttia palkkamme. Mutta siihen asti... Tiedätkö, Vera, minun pyhä
velvollisuuteni on tehdä kansani onnelliseksi, mutta suurempi onni
minulle, kautta Luojan, olisi tehdä onnelliseksi sinut, tehdä kaikki,
mitä sinä haluat! Miksi en saa? En saa! Siksi, että olen vannoutunut
kansan asialle...

-- Ja sentään vihaa kansa sinua...

-- Ehkä sinäkin, Vera, vihaat minua? sanoi tohtori surullisesti.

-- Onko totta, jatkoi Vera kuin kuulematta edellistä, että sinulle on
tullut uhkauskirjeitä?

-- Ei puhuta nyt niistä, rakas lapsi. Ne ovat miesten asioita.
Melskeisen, kumouksellisen ajan ilmiöitä on monenlaisia. Tahdon
unohtaa nyt kaiken muun paitsi sinut. Maljasi, Vera!

Vera vei huulilleen lasin astuen pari askelta eteenpäin konemaisesti
kuin unissakulkija.

-- Katsos, on sittenkin totta, että sinun henkeäsi on uhattu. Mitä
muuten tekisit revolverilla? sanoi hän välinpitämättömästi nostaen
läheiseltä pöydältä revolverin.

-- Vera, älä koske siihen, minä pyydän, se on ladattu! Sekin kuuluu
vallankumousajan satunnaisiin ilmiöihin.

-- Älä koeta pettää minua! Sinä pidät minua sellaisena lapsena
ja imeväisenä, joka ei mitään tiedä, mutta minä tiedän! huudahti
tyttö. Joka miehelle ase käteen, sehän on juuri se pohja, jolle aiot
perustaa kansan onnen! Miksi en siis minäkin saisi pidellä asetta!
jatkoi Vera huolettomasti käännellen revolveria kädessään.

-- Vera, anna tänne ase heti! Se on vaarallinen leikkikalu!

-- Miksi ei naisella saisi olla ase kädessä yhtä hyvin kuin
miehellä, sanopa miksi? naljaili tyttö. Mutta sinä pidät naista vain
leikkikaluna ja kaikkea, mihin he koskevat, leluina. Et ikinä voi
tehdä kansaasi onnelliseksi, kun ajattelet aina vain miesten etua, ja
enemmän kuin puolet siitä on kuitenkin naisia.

Kirottu naisliittolainen Kaarina on sullonut pienen linnunpääsi
täyteen järjettömyyksiä, mutisi tohtori, lisäten:

-- Tiedätkö, jos jatkat tuohon malliin, pakenen taistelutantereelta.

-- Kadotat joka tapauksessa pelin tällä kertaa, jäit tai pakenit.
Sillä minä meistä kahdesta aion nyt voittaa, voittaa ja kaatua!

Vera nojasi päätään seinään ilkkuvan voitonriemun kareillessa hänen
huulillaan. Hänen silmänsä paistoivat pimeästä nurkasta tohtoriin
ilmeettöminä ja kiinteinä kuin kaksi vihreätä kiiltomatoa.

-- Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä ilveilet! Lakkaa
leikkimästä aseella! sanon minä.

Tohtorin ohimosuonet pullistuivat pahan-enteisesti.

-- Minä en leiki, puhui Vera lempeästi ja haaveellisesti. Tätä
hetkeä olen odottanut koko elämäni. Kostoa, niin! Minä tahdon kostaa
sinulle sen, että jo syntymässä tuomitsit minut. Luonteettomaksi
sekasikiöksi, suvunhuonontajaksi! Muistatko! Minä kostan sillä, että
toteutan tämän mielikuvasi, että todistan sinun olleesi oikeassa.
Oh, kuinka kauan olen hautonut ja hankkinut ilkeän pääsi menoa! Minä
valitsin sinut lääkäriksemme. Minä hain sinut käsiini, saadakseni
nähdä kasvoista kasvoihin isäni häväisijän, äitini murhaajan, elämäni
juuriltaan kiskojan. Äitini ei tiennyt, _kuka_ sinä olit, mutta
minä tiesin. Kaikki minä tiesin. Silloin jo olin päättänyt kostaa.
Opettelin ampumaan vain osatakseni sinun päähäsi, tohtori Linna,
niin minä sinua vihasin. Nyt vasta on se hetki tullut. Tahdon kostaa
isäni, äitini, kotionneni, niin, koko naissuvun puolesta sinulle,
joka pidät meitä eläiminä ja enkeleinä, mutta et kunnioita ihmisinä!
Kuinka minä olen halveksinut sinun imartelujasi, sinun hulluja
liehipuheitasi, jotka eivät ole sisältäneet ainoatakaan luottamuksen
sanaa, ei ainoata ihmisarvoista ajatusta! Niin, kostaa tahdon vaimosi
puolesta, jota olet kohdellut orjana, sisaresi Kaarinan puolesta,
jota pidät hulluna, ja sen sisaren puolesta, jonka viettelit samaan
aikaan kuin syytit isääni...

-- Kamalaa! Sinä mieletön, onneton lapsi, oletko humalassa! Sinä
valehtelija, vaikene!

Tohtorin nyrkki putosi kuin raskaan painon alla hervottomana pöytään.
Hänen silmänsä veristivät pidätettyä raivoa.

-- Niin, kaikki tiedän, kaikki kostan sinulle, tohtori, jatkoi tyttö
yltyvällä hurjuudella, hukkaan menneen elämäni, kodittomuuteni,
isättömyyteni, isänmaattomuuteni, luonteettomuuteni, sen epävarmuuden
jäytävän syövän, jonka sinä istutit sydämeeni, heti kun opin
ajattelemaan...

-- Vera! Tohtori karjaisi kuin haavoitettu peto. Revolveri tänne!

-- Älä pelkää, että ammun sinua, nauroi tyttö. Se ei olisi mikään
kosto. Ei, ammun itseni tänne sinun luoksesi yöllä. Isken arimpaan
kohtaasi! Heitän häväistysjutun tuon sinun taidokkaasti hoidetun
kunniasi päälle, viattomasti, samoin kuin sinä kerran teit isälleni...

Vera huohotti raskaasti.

-- Ja minä teen samalla sinulle mieliksi, lopetan tämän ryssän
sekasikiön, mikä olen, ja jollaiset sanoit toivovasi surmattavan,
jos sinusta riippuisi... Niin... Kuulin, mitä kerran puhuit täti
Kaarinalle... Sinä toivoit kuolemaani jo äitini kohdussa... Oh,
tohtori, kuinka minä sinua vihaan!

Tohtori ryntäsi kuin raivostunut härkä Veran kimppuun.

-- Revolveri pois! sai hän vaivoin ähkäistyksi. Se oli kuin
tukehtuvan metsäsian röhkinää. Vera kuiskasi:

-- Oh, kuinka minä sinua vihaan ja -- rakastan...

Samassa laukesi revolveri heidän myllertäessään lattialla.

Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti.

Tohtori heräsi tajuihinsa kylmän hien valuessa hänen otsaltaan.

Toisessa kädessään puristi hän jotakin kovaa. Toisen yli virtasi
jotakin lämmintä, tahmeaa...

Vera makasi liikkumattomana, silmät puoliummessa ja melkein
onnellinen hymyily huulillaan.

Nopeasti vei tohtori käden hänen sydämelleen. Se tykki vielä.

Aivan koneellisesti, mitään ajattelematta, alkoi hän etsiä haavaa
ja hoitaa sitä kuin jotakin vierasta tapausta, kuin jotakin niistä
epälukuisista tuntemattomista potilaista, joita hän elämässään oli
käsitellyt.

Luoti oli lävistänyt oikean keuhkon.

       *       *       *       *       *

Hitaasti avasi Vera silmänsä.

-- Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi hän. Minä en aikonut tehdä
sitä. En todellakaan. Minä valehtelin kaiken, paitsi viimeisen, sen,
että rakastan sinua. Minä olisin tahtonut vihata sinua, se on totta,
mistä syystä, tiedät. Minä rakastin. Se meni yli voimain! En aikonut
kostaa. En olisi voinut... Minä leikittelin... varomattomasti. Puhuin
itseäni vastaan... lemmen tuskassa. --

-- Vera!

Tohtori painoi päänsä Veran helmaan. Hänen lapaluissaan tuntui
omituinen nytkähdys.

Hän itki. Ensi kerran elämässään.

-- Minä tahdon elää aamuun, sinun täytyy ponnistaa voimasi, että
elän, puhui Vera, ettei mitään varjoa lankea yllesi. Sinä ilmoitat
sitten aamulla Kaarina-tädille, isälle, Seivelle ja minä itse
todistan tämän tapaturman. Muuten, muuten he kaikki kärsivät ja sinä
joudut onnettomaksi. Osaan selittää... Se on oleva viimeinen ja --
paras valheeni.

-- Vera, sinä et saa kuolla! Elä minulle! Anna anteeksi kaikki! Tai
vihaa minua, tee mitä tahdot, mutta älä kuole... Vera, rakkaimpani!

Oi Jumala, sinä, jota en tunne, enkä koskaan tulle tuntemaan, salli
minun elää aamuun... hänen tähtensä..., rukoili Vera.

-- Rakas tohtori, annatko minulle anteeksi?

-- Kaikki on minun syyni, vaikeroi onneton tohtori.

Ja äkkiä kulki salaman nopeudella hänen aivoissaan kaamea kauhun
ajatus. Ehkä hän juuri itse omalla kädellään tuossa käsikähmässä
ampui Veran. Eikö hän vieläkin tuntenut browningin takaiskua
käsivarressaan. Tosiaan. Oikea käsi teki suonenvedon tapaisen
kouristusliikkeen. Kumpi heistä oli ampunut? Kumpi? Varmaan hän
itse...

-- Minä onneton! valitti hän.

-- Rakas, älä sano niin. Minä olisin muuten niin onnellinen nyt.
Usein olin kuvitellut, että saisin kuolla sinun syliisi, yksin,
kahden, näin juuri, äärettömän autuuden ja onnettomuuden, ajan ja
iankaikkisuuden antaessa kättä toisilleen. Eihän se olisi voinut
muuta ollakaan se meidän rakkautemme, ei koskaan. Se olisi kulkenut
kärsimyksen yli ja minä, joka tahdoin olla paha, en olisi jaksanut
nähdä toisten kärsivän. Oi, miten minä olen rakastanut sinua! Ja
isääni... Mutta kumpikaan teistä ei voinut rakastaa minua, ei
niinkuin minä olisin tahtonut, ei tarpeeksi... Oh, älkää vihatko
toisianne, te kaksi... Älkääkä minua. En olisi jaksanut elää
kuitenkaan. Näin olikin paras...

Veran ääni heikentyi.

Tohtori riensi häntä auttamaan.

-- Tämä ei voi olla totta, tämä mahdoton, käsittämätön! Oh, tätä
onnettomuutta! vaikeroi hän.

       *       *       *       *       *

Aamupuolella yötä kuoli Vera.

Maailma pimeni Linnan silmissä. Vasta ensimäisen kerran näki hän,
lääkäri, satojen kuolemantapausten todistaja, edessään todellisen
kuoleman. Tuon kauhean, korvaamattoman mysteerian. Ei koskaan,
koskaan enää...

Hän ei enää ollut hermojensa herra. Oli kuin tuo kuollut tyttö, tuo
hysteerinen, kaunis potilas, jonka lemmensairaan rinnan hän oli
rikkiampunut, olisi loihtinut hänet itsensä kaltaiseksi. Hän tunsi
vihaavansa ja rakastavansa häntä raivolla, joka oli sanoin kuvaamaton.

Oh, tämä häpeä, tämä häväistysjuttu, tämä risti tien yli, nyt juuri
ratkaisevalla hetkellä, kun oli rynnättävä...! Tuo ryssän sikiö,
tuo... hänen rakas, ainokainen Veransa, josta olisi pitänyt tulla
hänen elämänsä koru!

Ja hän kuuli sisimmästään itsepäisesti Veran ilkkuvan ja
surunvoittoisen äänen: Oh, "kuinka sinä olet rikollinen..."



XIV.


_Viljo Seiven päiväkirjasta_.

Nämä hirveät viikot! En ymmärrä, että minä vielä elän ja että sinä
Vera olet kuollut. Ja sinäkin, Meri! Elää, kuolla? Mitä se on?
Tuskaa, arvoitusta, kaikki.

Olen ollut kuin syvän kaivon pohjassa. Koetan nyt kirjoittamalla
siirtää asiat edes vähän kauemmas itsestäni, muuten voisin luulla,
että olen kadottanut järkeni, että vieläkin olen vain pahan
painajaishoureen vallassa.

Ei, se on totta, hirvittävää, pelottavaa totta!

Sinä, Vera, minun rakkauteni, sinä elämäni Kauneus ja Fantasia,
sinä makaat nyt siellä jossakin... häviön ja mädännyksen saaliina.
Mahdotonta! Ajatus kieltäytyy sinne seuraamasta. Mieluummin tahdon
uskoa, että olet rauennut tuleen, joka oli sinun oikea elementtisi jo
elämässä.

Mielikuvituksessani vaeltelen olemattoman tulihautasi partaalla,
korkeassa Kuoleman saaressa, jossa kuolema on jälleen löytänyt
kadotetun kauneutensa. Tummat sypressit varjostavat hiljaisuuden
temppeliä, jalomuotoiset altaat, uurnat, muistolaatat koristavat
sen äänettömiä käytäviä, joiden vierillä viihtyvät edesmenneiden
sielut. Sammuneiden tulien tuhka uinuu maljakoissa, erimuotoisissa
kuin ihmissielut. Toiset ovat solakoita, siroja, hauraita kuin
kukan varsi, toiset raskaita, juhlallisia kuin vuoren onkalo,
toiset sopusointuisen ehjiä, toiset levottoman kaipauksen
särkemiä. Taiteilijain sormet ovat täällä pakoittaneet aineen
hengen vertauskuviksi. Runoilijani tulisydämet ovat syövyttäneet
marmorilaattojen kylkiin runojaan, menneisyyden muistoja,
tulevaisuuden toivoja, ihmisen historian himmentymättömiä
hieroglyyfejä...

Ja sitten tulee eräs tuntematon mielikuvituksen irtolainen, joka ei
elämässään vielä ole kirjoittanut yhtään hyvää runoa, ja polvistuu
kahden nuoren tytön nimettömän tuhka-alttarin ääreen, ja silloin --
taivaallinen haltioituminen siivittää hänen multasielunsa.

Hän huudahtaa:

"Noiden mykkäin uurnain arvoituksen, jota ei kukaan ole arvannut,
selitän minä, tuon lehden ihmisyyden historiassa, jota ei kukaan ole
uskaltanut täyttää, kirjoitan minä!"

Ja hän laulaa laulun, kirjoittaa jalustaan kahden ihmiselämän elegian.

Ja ihmiset, jotka vuossadasta toiseen vaeltavat siitä ohitse,
kuiskivat toisilleen:

"Tässä lepää kaksi murrosajan uhria, joista toinen oli
kansallisuus-taistelun, toinen luokkataistelun marttyyri. Lukekoon
taivas heidän syyttömyytensä ja heidän viattoman henkensä uhrin
ihmisyyden hyväksi ja siunatkoon tuntematonta runoilijaa, joka on
ikuistanut heidän muistonsa."

Mitä hourit, Seipi! Katso silmään totuutta vihdoinkin, sinä ikuinen
narri, sinä nenästä vedetty kuuvalo-ritari! Ole raaka! Sano suoraan:

"Tuossa lepää Vera, jota rakastin, joka sekä petti minut että oli
uskoton ja joka kuoli väkivaltaisen kuoleman oman tai rakastajansa
käden kautta!"

"Ja tuossa, tuossa lepää Meri, samoin turmeltuneen ajan turmeltunut
vesa, joka teeskenteli kansan rakkautta, mutta rakasti ainoastaan
Kuuttia, käytti minua varjostimenaan, mutta räjäytettiin kansan
tuomiosta ilmaan rakastajansa teoksen kanssa ja sai samoin
väkivaltaisen kuoleman suuressa kirjapaino-onnettomuudessa suurena
vallankumousvuonna..."

Mitä kauheuksia minä ajattelen? Minä onneton! Jumala, anna minulle
anteeksi! Järkeni on piminnyt onnettomuudessa.

Arvoitus on ollut liian ankara.

Mutta kyynillisyyden myrkky käy yli voimaini. Mieluummin erehdyn kuin
antaudun sen valtoihin. Oh, tätä taistelua!

Yhä uudestaan ja uudestaan kohoo rinnastani kysymys: Miksi sinä
kuolit, Vera? Miksi? Miksi? Ja rakastitko minua vai toista? Minä
huudan, parun, sitä! Eikä vastausta.

Minusta tuntuu, että sinun kuolemallasi pitäisi olla joku tarkoitus
tai joku syy. Tapaturma! Vahinko! Sattuma! Miten typerää!

Sitäpaitsi tuo, mitä Vera kerran puhui minulle tohtori Linnasta
tai suhteestaan häneen, tuo salaisuus -- tällaisissa olosuhteissa
niin kauhea salaisuus -- täyttää mieleni tahtomattanikin. Mutta
hautautukoon se ainaiseksi sinne.

Ketä se liikuttaa muuta, vihasitko vai rakastitko tohtoria, puhuitko
minulle silloin totta vai valetta, aioitko ampua tohtorin vai itsesi
vai vahingossako kaikki tapahtui. Vai tohtoriko äkkipikaisuudessaan
sen teki? Oh, Vera, sinä kuolit, mutta kuollessasi surmasit sittenkin
tohtorin.

Omituista! Tohtori on käynyt minulle sympaattiseksi nyt, kun hän on
joutunut uhriksi hänkin, häväistyksen, väärän syytöksen alaiseksi.
Niin, tiedän, että kaikki epäluulot tohtoria kohtaan ovat vääriä,
omanikin. Enkä sentään voi olla näkemättä edessäni sitä kaameaa
kuvaisinta, että hän mahdollisesti on vienyt Verani hengen ja
rakkauden.

Miten epäjohdonmukainen on ihmissydän!

Simo pitää luonnollisena, että nyt kammoksun tohtoria. Ja onkin
päinvastoin. Mutta mitä ymmärtää näistä asioista Simo, jonka mielestä
rakkauteni Veraankaan ei ollut luonnollinen. Nauraisin, jos enää
osaisin. Luonnollinen rakkaus! Mitä se on? Ei mitään. Rakkauden
olemukseen jo kuuluu, että se on luonnoton, yliluonnollinen...

Tohtori parka! Miksi hän aikoinaan kirosi Kuutin avioliiton? Tai
aavistiko hän jo silloin sielussaan siitä hänelle koituvan turmion?

Mutta tämän kirouksen painosta kuoli myös Vera. Siitä olen varma. Ja
taivas kosti hänen puolestaan. Mitä sanon: kosti! Ei. Nemesis, Karma
löi tohtorin. Toisin sanoen, hän tuli lyödyksi omilla aseillaan.
Oma aate löi hänet. Hänen aseelliseen puolustukseen verivihollista
vastaan perustuva kansallisuusaatteensa löi hänet! Ja aate meni
hänen kerallaan. Mutta se aate oli aikansa elänyt, tai kuollut
syntymässään, Jumalan kiitos!

Tohtoria käy sääliksi. Mihin hän nyt kelpaa? Hän oli vakaumuksen
mies ja se aate oli hänen kaikkensa, hänen elämäntyönsä, hänen
intohimonsa. Ja kadottaa kaikki älyttömän tapaturman kautta!

Jos se nyt oli tapaturma!

Tuo ajatus myrkyttää elämäni. Ja kuitenkaan ei ole
silmänräpäykseksikään saanut minussa sijaa se pöyristyttävä
epäluulo, jota sosialistit tyrkyttävät syyttämällä onnetonta Linnaa
himomurhasta. Puoluesyistä tietysti. Lyödäkseen tohtorin ja hänen
puolueensa. Ja onnistuivathan he siinä!

Linnan puoluelaiset ovat äkkiä kuin kadottaneet maan jalkojensa
alta. Periaatteessa he ovat entisellä kannalla, mutta pää on heiltä
katkaistu. Tohtorin häväistysjuttu tekee hänet liian sattuvaksi
maalitauluksi viholliselle, joka ei valitse keinoja.

Sillä välin lisääntyy väkivalta ja rauhan aate voittaa alaa.
Vastakohdat viihtyvät nykyään yhdessä. Ja väkisinkin rientää
ajatus tuolle yhteiskunnallisten ja valtiollisten aatteiden
temmellyskentälle, jonka aikoinaan luulin jäävän itselleni ikuisesti
vieraaksi.

En voi olla kaikesta etsimättä syyn ja seurauksen lakia... Ei, en
tiedä enää mitä etsin... Tuota jotakin...

Maltillisimmat sosialisteista ja kansallismielistä porvareista
lupaavat riisua aseensa. Sotilaihin on levinnyt sama innostus... Kuka
tietää, mitä tapahtuu...

Ja kuka olisi uskonut, että Vera, pikku Vera, tulisi noin suureksi
tekijäksi suuressa historiallisessa taistelussamme! Ja miksi ei
tuo suuri taistelu vaatinut ensiuhreikseen vanhoja, syyllisiä,
arpiniekkoja tappelupukareita? Miksi juuri kaksi nuorta, viatonta
tyttöä?

Vera, sinä ihanin, sinä, joka nyt siellä Tuonen himmeiden
pilarikkojen alla käyskelet, minua odottaen ehkä, sinä kaunein
ja ruhtinaallisin, sinä olit predestinoitu. Liian ruma, liian
alhainen oli maa sinun astinlaudaksesi. Niin paljon kuin toivoinkin
yhdenvertaisuuden ja kansanvallan voittoa, oli matka sinne liian
lokainen ja tahmea ja raskas sinun jalkojesi poljettavaksi. Sinä olit
este, niin! Liian kaunis tähän maailmaan, Vera, Vera!

Mutta Meri! Sinä olit tähän maailmaan luotu. _Sinun_ kuolemasi oli
ennenaikainen. Ja minä olisin voinut sinut pelastaa, minäkin!

Vera oli jumalallinen. Sinä Meri, inhimillinen! Miksi et jakanut
aatoksistasi osaa minulle? Minä olisin ilmoittanut sinulle, ettei
tässä maailmassa saa olla niin ehdoton, ettei luonto tottele
luonnollisuutta, minä olisin sen kertonut sinulle, minä, entinen
ehdoton.

Mahdan olla hirveästi muuttunut. Kammoan itseäni. --

Ja miten vähän tunsin ihmisiä ennen. Sinun luonnollisuuttasi,
Meri, pidin ennen halveksittavana, ylimalkaisena maallisuutena. En
ollut silloin vielä nähnyt, miten suuri sinä olit onnettomuudessa.
Tai paremmin: että se, mikä tavalliselle ihmiselle olisi ollut
onnettomuutta, ei ollut sitä sinulle. Sinä, maailman lapsi, olit
vapaa aineesta, olit sitä, mihin minä pyrin!

Muistan viimeisen iltamme: Olisinpa tiennyt, että se oli viimeinen!

Mikä tulevaisuuden viiva koko sinun lyhkäisessä toiminnassasi, joka
kuitenkin jäi vanhan systeemin symbooliksi!

Sinulla oli utopiojen koko ihanuus sielussasi, mutta ei mitään
käsitystä niiden toteuttamistavoista, ei todellisuudesta, ei
käytännöstä, ei luokkataistelutaktiikasta. Ja niinpä sinä,
sosialistisen ihmisyysaatteen diletantti, joka ensimäisenä astuit
antajien, tasottajien puolelle, joka olisit lahjoittanut pois koko
Orkokummun, jos sinusta olisi riippunut, sait ensimäiseksi surmasi.

Mutta täytyy olla porvaristoon syntynyt uskaltaakseen niin
tuhman uhkarohkeaa temppua: mennä käyttämään koneistoa, jonka
jättiläiskirjapaino- ja -sanomalehtityölakko oli pannut seisomaan.

Jospa tuona iltana, kun yhdessä lähdimme Kuutin luota, olisin
arvannut minne olit menossa, olisin varoittanut, estänyt. Luulit kai
tekeväsi oikein tarttumalla työhön ja edistämällä Oula Kuutin teoksen
salaista painatusta. Mutta varmasti myös rakkaus Kuuttiin ohjasi
askeleitasi. Ja varmasti sen Kuuttikin aavistaa, jos ei ennemmin,
niin nyt jälestäpäin.

Hänkään ei tiennyt mitään siitä lakonvastaisesta myyräntyöstä,
mitä hänen teoksensa hyväksi harjoitettiin. Tuskin olisi hän sitä
sallinut. Ja sitten. Mikä hirveä tietoisuuteen herääminen! Teos ja
työntekijät tulena taivaalle! Ja Merikin uhrien joukossa!

Omituista on, että sekä nuo rikkurit että atentaatin alkuunpanijat
ovat näyttäytyneet olevan etupäässä naisia, jälkimäiset erään
kiertävän agitaattorin Helena Näkin kiihoituksen sokaisemia. Näkin
koko toiminta on kuulemma ollut tähdätty juuri porvarisnaisia
vastaan, jotka muka polkuhintaisella työllään tekivät työläis-naisten
lakot mahdottomiksi. Helena Näkki, jonka osuus itse väkivallan
työhön nähden lieneekin vain suhteellinen ja välillinen, on vieläkin
vangittuna, mutta suuria työväen mielenosoituksia käy pitkin katuja
hänen vapauttamisekseen.

Meri työskenteli tietenkin vain aatteen vuoksi, Kuutin teoksen
lumoissa, vain saadakseen tuon tulevaisuuden kauniin unikuvan
ihmisten ilmoille, antaakseen heille sen suuren profeetallisen
näkemyksen, jota kauan turhaan oli odotettu ja joka oli avaava
autuaammat tiet kansojen ihanteen ikävälle.

Ainakin uskon niin.

Viime aikoina puhuimme paljon tuosta teoksesta ja muustakin. Olit
kuin nukkuva prinsessa, joka äkkiä on herännyt, tai kenties oli
herääminen minun puolellani. En tiedä. Mutta minun silmissäni olit
aivan uusi, aivan toinen kuin ennen Orkokummussa. Ajatuksesi olivat
saaneet syvyyttä ja voimaa. Lieneekö Kuutin seura sen vaikuttanut?
Tai kartanon ryöstö? Sen jälkeen muutuit, joku salainen itseuhrin
tarve alkoi vaivata sinua.

Miten sanoitkaan tuona viimeisenä kohtalokkaana iltana? Näin: "Tuo
ryöstö-yritys oli terveellinen huomautus minulle. Sen jälkeen minä
melkein kärsin istua ylellisessä huoneessa, kun miljoonat, jotka
koko elämänsä ovat raataneet ja ponnistaneet, saavat asua pienissä,
kurjissa luolissa. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni parempaa
oloa ja eloa kuin muut. Minulla ei ole oikeutta siihen. Ei ole
oikeutta olla onnellinen, ellei jaa onnea muille. En tullut sitä
ennen ajatelleeksi. Mutta nyt tuntuu siltä kuin olisivat kaikki
edut, joista nautin, puhtaus, kauneus, hyvä ilma ja ruoka, vapaus ja
vaatteet, kaikki, pelkkää varkautta, kuin olisin ryöväri."

Ellet olisi ollut alaikäinen, olisit varmasti jakanut pois koko
äärettömän omaisuutesi. Ja paitsi rakkautta, paitsi Kuutin
kirjaa, kyti mielessäsi varmasti lapsekas halu opetella oikeaksi
kirjapainotyöläiseksi ja ansaita tulevaisuudessa itse leipäsi...

Ja sinut teurastettiin ensimäiseksi kapitalismin kannattajana! Mikä
räikeä, sydäntä särkevä murhenäytelmä!

Kuutti on näiden tapahtumien vuoksi aivan lopussa. "Minun teokseni
ei ollut sellaisen uhrin arvoinen, hän valittaa, koko kirjailemiseni
yllä lepää nähtävästi Jumalan kirous!"

Hän vierittää liian suuren edesvastuun näistä onnettomuuksista omalle
osalleen. Minkä hän voi sille, jos Meri rakastui häneen? Kuuttia
täytyy rakastaa. Ymmärrän sen ja kuitenkin olen itse melkein vihannut
Meriä vain siksi, että hän on pyrkinyt Kuutin lähelle. Sentähden
että hän ikäänkuin sillä vaikeutti rakastetun Verani elämää, ryösti
jotakin sellaista, joka kuului yksin hänelle. Kuka tietää, ehkä
kuolikin Vera siksi, että hän luuli itsensä syrjäytetyksi isänsä
sydämestä.

Olen muuttumaisillani pahaksi ihmiseksi. Onnettomuus on tehnyt minut
ilkeäksi. Parin viimeisen viikon aikana olen ajatellut enemmän pahoja
ajatuksia kuin koko muun elämäni aikana.

En ansaitsisi niin suurten ja hyvien ihmisten seuraa kuin ovat
Kuutti ja Kaarina Linna. Olen tullut heitä lähemmäksi, samoin hekin
toisiaan. Yhteinen onnettomuus yhdistää meitä ja se korvaa sentään
jotakin minulle, vaikka rakkauteni on kuollut ja molemmat ystäväni
kuoleman väsyneitä. Kaarina on enää varjo entisestään, Kuutti elää
varjoelämää, vähän samanlaista kuin minä ennen. Ja minä, minä heikko,
koetan nyt olla uljas, ja rohkaiseva helpoittaakseni edes hiukan tuon
suuren runoilijan vuoriraskasta elämänkuormaa, auttaakseni häntä
vaikeimman hetken ohi...

Puhun hänelle välistä kuin äiti lapselleen. Kuka uskoisi! Istun illat
hänen luonaan ja tarinoin Verasta. Ja Kuutti sanoo minulle aivan kuin
Vera ennen: "Kerro vielä jotakin Verasta, Seipi."

Miten Vera olisi iloinen, jos hän tämän tietäisi!

Ja mitä enemmän puhun Verasta, sitä julmemmin kärsii hän hänen
kadottamisestaan ja ehkä vielä muista syvemmistä syistä, joita en
tunne. Mutta minä näen, että hän tahtoo kärsiä, painaa tikarin
sydämensä pohjaan asti, kokonaan.

Riemu ja tuska, kumpikin olette jumalista kotoisin, kumpikin kuulutte
ihmisyyden ihanuuteen!

Minäkin tunnen itseni nyt enemmän ihmiseksi kuin ennen. Ja minulla on
lisäksi onni kärsiä suurten ja kauniiden ihmissielujen läheisyydessä.
Miksi valittaisin!



XV.


Tohtori Linna istui pää käsiin painuneena pöytänsä ääressä työpäivän
jälkeen, joka oli ollut hänelle helvetti.

Hänen omassa rinnassaan oli helvetti.

Viha ja rakkaus, häpeä ja kunnia, julkiset ja yksityiset ristiriidat
kutoivat hänen sieluunsa kuin yhtämittaista kirvelevän hehkuvaa
lukinseittiä, jonka silmuihin hän sotkeutui sitä enemmän mitä enemmän
hän ponnisti siitä irti.

Mikä suru, mikä raivostuttava sattuma, mikä onnettomuus hänelle ja
sille puolueelle, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa häneen!

Muodollisesti oli Veran juttu jotenkuten tullut selvitetyksi,
niin että hän oli säästynyt tekemästä lähempää tuttavuutta
rikosviranomaisten kanssa. Mutta vastapuoluelaiset olivat
luonnollisesti heti käyttäneet tätä otollista tilaisuutta
häpeälliseen mustaamiseen ja vaikkakin omat miehet uskoivat hänet
syyttömäksi, jäi tästä kaikesta hänen päällensä kuitenkin kuin varjo,
kuin epäluulo, joka väkisinkin pakoitti hänet vetäytymään syrjään
entisestä johtavasta asemasta, jottei hän vahingoittaisi yhteistä
aatetta.

Olla häväistysjutun esineenä, hän, jolle kunnia aina oli ollut
kaikki kaikessa! Siihen ei tahtonut tottua. Yhtä vähän olemaan
kahden oman itsensä kanssa: Julkisessa elämässä oli hän täysi
mies, oman itsensä suhteen avuton lapsi. Hän vierasti omaa
sieluaan, jolle hän työteliäällä urallaan ei koskaan ollut ehtinyt
antaa yksityis-audienssia. Se oli epämukava, tunkeileva, arvoton
seuratoveri, se teki araksi muihinkin nähden. Varmuus, hänen vanha
kilpensä, jota hän edelleen teeskenteli ulospäin, oli nyttemmin enää
vain keinotekoinen, raskas naamio.

Mutta kukaan ei vielä koskaan ollut nähnyt häntä heikkona eikä saisi
nähdä, niin kauan kuin hän pystyi kynttä kymmentä ylentämään, niin
totta kuin hän oli Pentti Linna!

Tällaistako siis oli paha omatunto? Tällainen kalvava paha olo
jostakin, kaikesta eikä mistään, joka vei hermot aivan hiiteen?

Omaisiaan oli hänen aivan mahdoton kärsiä lähellään. He ärsyttivät
kaikki, oma vaimo, lapset, palvelijat. Yhtä vähän kuin suden selkä
sietivät hänen hermonsa heidän hyväileväin ja tutkivain katseittensa
silittelyä.

Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen
syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan
pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat
raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?

Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla
silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.

-- Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?

-- Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen?
Vieläkö nytkin? ilkkui se.

-- Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton
sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!

-- Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin
tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.

-- Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä,
vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!

-- Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen!
Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?

Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa
aivokopassa.

-- Minä en surmannut, en!

-- Jos olisit mies, tohtori, intti ääni hänessä, niin ilmoittautuisit
itse murhasta. Muuten teen sen minä, minä! En tarvitse muuta
todistusta kuin kätesi nytkähtelyn, browningin takalyönnin
heijastuksen ranteessasi. Katso, katso!

Tohtorin oikea käsi tempoili suonenvedon tapaisesti ja kylmä hiki
valui virtana hänen otsaltaan.

-- Piru vie, olenko minä tulemaisillani hulluksi! mutisi hän
tärisevän hammasrivinsä välitse.

-- _Minusta_ vain riippuu, etten lähetä sinua turvallisempaan
paikkaan päähänpistojasi lietsomaan. Tiedän erään paikan, jossa
varmasti tapaisit aatetoverejasi...

-- Kaarina!

Tohtori löi nyrkkinsä pöydän syrjään, niin että verihaava jäi käteen.

Kirottua, millaiset hermot! mumisi hän nousten kävelemään. Niiden
_täytyy_ totella herraansa, _täytyy_.

Hän meni rohdoskaapilleen, otti esiin pienen ruiskun ja pusersi
julmalla nautinnolla vahvan annoksen morfiinia tuohon kavaltavaan
käteen.

Totteletko nyt! sähisi hän.

Tuo toimenpide rauhoittikin vähitellen.

Epämääräiset liikutuksen ja hyväntunnon aallot alkoivat nousta hänen
sielustaan kuin sumut öiseltä suoaukealta.

Hän sammutti sähkön, veti ikkunaverhot ylös ja antoi katseensa lipua
yli öisen kaupungin ja meren, joka kimalteli kirkkaassa kuuvalossa.

Meri ja kuutamo!

Äärettömän kauan oli siitä, kun nuo olivat aiheuttaneet hänessä
joitakin tunteita, yksinäisiä mietteitä, kaksinpuheluja itsensä
kanssa. Hän ei ollut ajatellut luultavasti mitään sitten ensimäisen
nuorukais-ijän. Vain rientänyt eteenpäin, tehnyt työtä kuin kone.

Miksi, minkätähden? Tietysti lääkärinä ihmiselämän ja kansalaisena
Suomen kansan elämän puolesta! Ja yksilönä työn itsensä vuoksi. Työ,
oli paras voimien kiihoitin. Mikään ei ollut ihanampaa kuin ponnistaa
yli voimain, rääkätä itseään työllä, siksi kunnes vaipui kokoon. Se
oli nautintoa joka hermon päähän asti.

Ja nyt tämä äkillinen seisaus, pakollinen viivähdys laiminlyödyn
itsensä kanssa! Se oli pelottavaa. Ennen niin selvät ja
yksinkertaiset elämänviivat katkeilivat murtoviivoiksi, särkeytyivät,
sekautuivat sotkuiseksi vyyhdeksi kuin itse ajan hermot ja taas aikoi
langeta ylle uuvuttavaa, himmeää lukinseittiä...

Vanhuusko satoi täten ihmisen sieluun keskellä sen miehuutta? Aikako
vieri pois, kiisi menojaan jättäen selästään syöstyn yksilön täten
virumaan maantien ojaan? Uusi aika!

Todellakin, nyt uskon että kuulun toiseen aikaan, huokasi tohtori.

    "A Dieu mon âme,
    mon coeur aux dames,
    l'épée au roi,
    l'honneur pour moi!"

    [Jumalalle sieluni,
    naisille sydämeni,
    miekka kuninkaalleni,
    kunnia itselleni.]

lausui hän hitaasti ääneen, hymyillen kuin jollekin kaukaiselle
muistolle. Sellaista ihmisyyttä ja sankaruutta minä ymmärrän. Mutta
nyt kun vapaus on auktoriteettina, nyt kun kaikki on kumottu,
koko historian meno, kulttuuri, nyt on tyhjyys taivaassa, tyhjyys
sydämessä, mielivalta, väkivalta, raakavalta valtaistuimella, häpeä
hautapatsaassa. Onko tämä nyt entistä parempaa, onko tämä niin monen
suuren tappion arvoista? En sitä ymmärrä, niin vanhoillinen olen...
Minä tahdon kaatua vanhojen aatteitteni puolesta kunnialla...

-- Kunnialla! Oletko sinä kunnian mies, tohtori? kuiskasi taas
myrkyllinen ääni. Jos olisit kunnian mies, tunnustaisit rikoksesi...

Rikos, rikos! Miksi tuo sana nykyään alati pyrki hänen korviinsa?

-- Minä en ole tehnyt rikosta, vastusti hän epätoivolla. En vietellyt
Veraa, en murhannut häntä, en edes rakastanut häntä. Itse olen
provokatsionin uhri. Hänhän tunnusti sen kuollessaan. Se kuului hänen
rotuominaisuuksiinsa. Katalan koston uhri olen!

-- Et itsekään usko tuota! nauroi itsepintainen ääni.

-- Ja _vaikka_ olisinkin tappanut hänen, niin olisi se tapahtunut
itsepuolustukseksi tai vahingossa tai tytön omaa turvallisuutta
tarkoittavassa, mielessä. Ja _vaikka_ olisinkin tehnyt häpeällisen
tai moitittavan teon, niin on oikeuteni ja velvollisuutenikin olla
sitä tunnustamatta, jotta ei isänmaani, puolueeni saisi tahraa minun
tähteni. Minähän edustan -- edustin -- suurta kansallista ryhmää.
Jos paljastan itseni, joutuu suuri asia kärsimään. Ei, minun on
kestettävä tunnontuskani yksin, kuin mies. Kiemurtele vaan käärmepesä
sydänpohjissani, pistäkää vaan kyyt rintaani, kuhiskaa hermot vaan
korvissani kuin summaton muurahaiskeko, en anna teille valtaa! En
paljasta koko totuutta, joka on yksin minun omani, josta ei edes ole
olemassa kuin vivahdus... En tunnusta mitään, en laske taakkaani
toisten kannettavaksi...

-- Ota pois sitten heidän kuormansa. Sano Kuutille: Anna anteeksi!

-- Minunko pitäisi pyytää anteeksi Kuutilta? Sitäkö, että hänen
tyttärensä turmeli elämäni ja ehkä koko Suomen tulevaisuuden! Se
sakramentskattu letukka! Ei ikinä! Ei ikinä! Minä en ole murhaaja!

-- Pahat mielijohteet toimivat ihmisen puolesta. Sinä et tahdo
tunnustaa mitään mystillistä, mutta nyt sen näet. Ei ole oikeutta
ajatella yhtään asiaa, jonka toteutumisesta ei tahdo vastata, sillä
mielikuvat toteutuvat. Ihminen tulee sellaiseksi, miksi hän toivoo
tulevansa.

-- Tai sellaiseksi, miksi muut hänet uskovat. Ja minusta on aina
uskottu pahaa. Ja sinä Kaarina, olet siinä suhteessa suurin
rikollinen! Jo pikku poikana olit näkevinäsi minussa salaisen
paheellisuuden jälkiä, huonoja taipumuksia. Piirteissäni oli jotakin
epäsuhtaista, julmaa, särkynyttä, josta päättelit perättömiä. Ja
äitini, joka ei muuten kenellekään tehnyt pahaa, kuritti minua
valheista ja varkauksista, joita en ollut tehnyt. Siitä kasvoin
kovaksi ja katkeraksi, sulkeutuneeksi ja ylpeäksi. Puristin hampaani
yhteen ja käteni nyrkkiin. Tahto oli ainoa, joka pääsi minussa
kehittymään yli muiden avujen. Tahdoin hyvääkin. Miksi minuun ei
uskottu?

-- Isäsi oli väkivaltainen, äitisi heikko! Olet rikollista sukua,
sinä, joka elämäsi ijän olet vainonnut perinnöllistä rikollisuutta!
Et nähnyt malkaa omassa silmässäsi!

-- Todellakin! Kirottua sukua olen. Kaunis perhe tämä meidän perhe!
Kuinka en ennen nähnyt sitä? Veli "himomurhaaja", sisar vähäjärkinen,
äpäräsisar anarkisti, räjäyttäjä, pommipaholainen! Hahaa! Mikä kaamea
kolmikko! Ellen tosiaan uskoisi perinnöllisyyteen, voisin melkein
tulla taikauskoiseksi. Uskoa, että täytyy tehdä muille samaa pahaa,
mistä itse on kärsinyt, kärsiä itse samat tuskat, mitkä muille
on tuottanut, että ihmisen pahatteot vierivät juuri samanlaisina
ihmiselle itselleen takaisin, eikä pahalla ole mitään loppua! Haha
haa! Ei loppua, ei!

-- Ellei joku lakkaa tekemästä pahaa, kostamasta pahaa pahalla, ellei
joku aloita antaa anteeksi...

-- Sinäkö, Kaarina, taas! Neuvoa kyllä osaat, mutta osaatko itse
antaa anteeksi. Syytät minua yhäkin Kuutin vuoksi, Veran vuoksi.
Vaikka ehkä itse olet tuhonnut Veran mielettömillä opeillasi,
särkemällä hänen sielunsa harmonian, moraalisilla käsitteillä, joita
hän ei ymmärtänyt, vapaudella, jota hän ei osannut käyttää. Sinun
edesvastuuttoman holhouksesi vuoksi aloin silmälläpitää tyttöparkaa,
omaksi onnettomuudekseni. Sinä, sinä olet syypää kaikkeen, sinä sokea
pylväspyhimys, joka et näe yhtään vikaa rakastamassasi Kuutissa,
hänessä, joka kuitenkin hylkäsi perheensä ja lapsensa. Niin,
niin. Mahdollisesti oli hän silloin nuoruudessaan minua puhtaampi
elämältään, ei käyttänyt ilonaisia kuin muut miehet. Mahdollisesti
oli minulla siihen aikaan löyhempi moraali, mutta sittemmin,
miehen ijässä, olen minä tuon moraalin oppinut ja hän unhoittanut,
sillä sukupuolimoraalin pohja ja perustus miehellä on huolenpito
perheestään.

-- Sinä olet häväissyt isäni, rikkonut kotionneni, surmannut äitini
ja minut. Oh, miten sinä olet rikollinen! särähteli Veran äänellä
jossakin hänen sisimmässään itsepäisesti, läpitunkevasti...

-- Oi, Vera, pikku Vera, anna minulle anteeksi! Ja sinullekin,
Kuutti voisin sanoa: anna anteeksi! Ei tämän hirveän vuoksi, johon
olen syytön, mutta jonkun vanhan vääryyden vuoksi, jonka olen tehnyt
kauan, kauan sitten, ja sitten, vielä jostakin syystä, jota et tiedä.
Sillä ellei kohtalo olisi tullut väliin, olisin iskenyt sinut varmaan
kuoliaaksi, nyt, kaikilla aseilla, kaikilla keinoilla... Mutta en
itseni vuoksi... en...

Tohtori käveli kiihoittuneena ja kiivaasti edestakaisin, puhellen
näkymättömäni aivokuviensa kanssa...

-- Mutta sinulta, Kaarina, en pyydä koskaan anteeksi, en koskaan.
Sinulla on sitäpaitsi voitto! Minä olen lyöty mies. Mutta
aatteittemme välillä käy ikuinen taistelu. Minä olen rakastanut
isänmaata, sinä ihmiskuntaa, minä järjestystä, sinä vapautta, minä
vaatinut velvollisuuden täyttämistä, sinä onnea, minä luonteita,
sinä hyvyyttä, tuota naisellisen optimismin äitelää lämmintä
maitoa, hyi, hyi! Ja mitä tästä kaikesta tulee? Uusi keskiaika,
pimeyden, raakuuden kausi, aallon laakso niin syvä, jollaista ei
ihmiskunta vielä ole nähnyt. Antautua sen armoille! Tunnustaa itsensä
voitetuksi! Ei ikinä!

Ole mies, Pentti Linna! hoki hän itselleen. Ole mies! Pure hampaasi
yhteen taas! Lepää, voimistu, nouse taisteluun uudestaan! Yksinkö?
Vaikka yksin!

Kirotut hermot! Totelkaa!

Ikäänkuin ivalliseksi vastaukseksi käsi nytkähti pari kertaa
vaistomaisesti.

Raivostuen riuhtaisi tohtori morfiinin esille ja otti jälleen pitkän,
rauhoittavan ruiskeen.



XVI.


Takkavalkea räiskähteli pesässä. Ensimäinen lumi putoili suurina
valkeina hiutaleina ulkona.

Seipi istui uunin ääressä kohennellen hiillosta.

Oula Kuutti makasi silmät ummessa sohvallaan.

Seipi tarkasteli hänen valjuja kasvojaan, joihin sisäinen riutumus
oli painanut syviä uurtoja.

Miten ihmiset kärsivät kaikki!

Hän huokasi syvään jääden taas tuijottamaan hehkuvaan pesään.

-- Mitä jos lähtisin etsimään jotakin syötävää? sanoi hän viivytellen.

-- Ei, ei! Älä jätä minua yksin. En voi olla yksin!

-- Mutta, rakas mestarini, sinähän kuolet nälkään. Kahteen päivään ei
sinulla ole ollut edes leipää.

-- Minä en kaipaa ravintoa.

-- Jospa jaksaisit nousta ja lähteä ulos...

-- Nousta! Cui bono? Aina herää kysymys: minkä vuoksi?

-- Vaikkapa vain siksi, että sellainen on tapa, hyvitteli Seipi kuin
lasta.

-- Et tiedä, ystäväiseni, mitä on lopullinen väsymys, elämään
kyllästys. Ihmisten tavat ja menot ovat silloin vain pelkkää tuulta
ja ilmaa. Lankee sieluun käsittämätön suru, hiljaisuus, liikkumaton
tyhjyys. Eikä minulla ole edes tyhjyyden kammoa. Olen raunioitunut.
Olen mätä sisältä, syönyt kylläkseni. Ei voi syödä syötyään.

-- Mikäs, ettei voi! Emmehän me muuta teekään kuin syömme syötyämme
niinkuin me juomme juomasta päästyämme. Voi, jospa nyt olisin
Aladinin lampun haltia, niin lennättäisin tuohon eteesi jotakin hyvää
putelijuomaa, se virkistäisi varmasti!

Kuutti hymyili kiitollisena Seiven ylivoimaisille ponnistuksille
lohduttaa häntä, tehden samalla kädellään kielteisen liikkeen.

-- Parempi on, ettei ole sellaista. Jää monet tuhmuudet tekemättä.

-- Ja ehkä monet teokset kirjoittamatta.

-- En tahdo kirjoittaa enää mitään. En tahdo virkistyä, en edes
elää...

-- Rakas mestarini, sano minulle, millä saisin sinut iloiseksi? sanoi
Seipi melkein rukoilevalla äänellä.

-- Älä minusta välitä! Näetkös, nuori ystävä, ei mikään ulkopuolinen
voi iloittaa sitä, jota sisäinen elämän ilo pakenee, kuten
minua. Ollakseen iloinen, täytyy ihmisellä olla joku harrastus,
mielenkiinto, oli se sitten vaikkapa vain syöminen tai juominen tai
rakkaus, tai vaikkapa vain oma tuska, oma tyhjä itse... Minulla
ei ole sellaista enää. Kaikki, mihin olen koskenut, on lakastunut
käsissäni kuin kohtalon kirous painaisi minua, työ, rakkaus, usko,
toivo, parhain unelma...

-- Oi, minä olen varma siitä, että kun jälleen voimistut, kirjoitat
uudestaan tuon räjähdyksessä tuhoutuneen teoksesi.

Kuutti pudisti raskasmielisesti päätään.

-- Siinä räjähdyksessä tuhoutui minulta paljon enemmän kuin yksi
käsikirjoitus, virkahti hän.

-- Mutta nuo sinun suuret ajatuksesi eivät saa mennä hukkaan
maailmalta eivätkä ne menekään. Kaikki tämän ylimeno-ajan uhrit
ovat tulevaisuuden kylvöä! Huomaatko, että minä puolestani olen
alkanut saada harrastuksia? kysyi Seipi puoleksi pilaillen, puoleksi
ujostellen.

-- Se on oikein se. Oli minullakin sinun ijälläsi harrastuksia.

-- Ja eniten harrastan tuota sinun kaunista, kadonnutta teostasi,
naurahti Seipi surunvoittoisesti. Se ei saa, ei saa mennä hukkaan
järjettömän tapaturman vuoksi!

-- Järjettömän tapaturman vuoksi on ennenkin mennyt hukkaan paljon
suurempia hengenaarteita. Sitäpaitsi olisi tuo teos valhetta minun
puoleltani nyt. Minuahan on aina pidetty pessimistinä. Kuitenkaan
en ole ollut sitä pohjaltani. Olen uskonut inhimillisyyden
kehityskelpoisuuteen, elämisen arvoon, olen joskus unelmoinutkin,
vaikka tuota lörpötystä elämän-arvoituksen ruusunpunaisesta
loppuratkaisusta en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tahdoin
kerran minäkin, joka aina olin kirjoittanut inhimillisistä
heikkouksista ja paheista, itsekkäisyydestä ja huonoista luonteista,
joka olin tonkinut niissä kuin mato mädäntyvässä elimistössä, niin,
tahdoin nostaa kerran elämän proosan unelman tasalle. Se ei ollut
sallittua. Ja nyt, en usko enää Jumalaan enkä itseeni, en kansaani,
en ihmiskuntaan. Minä kiellän kaikki, kaikki!

-- Olet sairas nyt!

-- Se on totta. Mutta sairas parantumattomasti. Elämän kauneus
karttaa minua. Tämä suuri, harmaa arkipäivä, joka on noussut
ihmiskunnan yli, ei tarvitse minua enää. Mitä se tekisi
runoilijoilla! Se tarvitsee aivan muita asioita!

-- Se kaipaa juuri sitä ihanan ihmisyyden runoelmaa, jonka sinä loit
sille ja jonka kohtalon käsi musersi...

-- _Minä_ en sitä runoelmaa luonut, sanoi Kuutti harvakseen ja
mietteissään. Siinäpä se juuri onkin. En voi surra sen kadottamista
kuin omaani, nyt, kun olen palannut luontoperäiseen itsekkäisyyden
tilaani. Tunsin koko ajan sitä tehdessäni jotakin, jota en koskaan
ennen ollut tuntenut, että en ollut tuon suuren unelman luoja, vain
sen kurja käsityöläinen, vain yksi miljoonista, että koko maailman
aivot kehräsivät kilpaa omieni kanssa, ja että jäin siinä leikissä
jälelle, että jäljensin, varastin muiden omaa, pienensin elämän
suurinta aatetta koettaessani pakoittaa sitä oman yksilöllisyyteni
kehykseen ja tyrkyttäessäni sille oman nimeni arvovaltaa.
Ihmisyys-unelma ei tuhoutunut minun kirjani kera, älä pelkää, se
elää tuolla ulkona ihmiskunnassa. Ennen oli unelma runoilijoiden
erikoisoikeus, ja kun me ja muut ihmiset kohtasimme toisemme, oli
meillä jotakin toisillemme annettavana. Mutta nyt on aika toinen.
Kaikki erikoisoikeudet ja aatelis-etuudet on poistettu. Kaikki
unelmoivat, kaikki runoilevat. Ja on olemassa jotakin, jotakin niin
suurta, että yksilön yritys vallita sitä raukenee mitättömiin... Me
runoilijat olemme nykyään tarpeettomia siltäkin kannalta. Ja tämä
maailma, johon kuitenkin mahtuu niin paljon unelmaa, tuntuu meistä
suurelta arkipäivältä siksi, että meillä ei ole siellä enää omaa
omituista, vihkimättömän silmän näkemätöntä pyhäkköämme.

-- Sen ymmärrän, nyökkäsi Seipi. Mutta jos silti _jaksatte_ laulaa,
olette nyt tarpeellisempia kuin koskaan ennen. Vain runoilija voi
tehdä suuren aatteen eläväksi, yksinkertaiseksi, sydämeen tunkevaksi.
Annanpa sinulle siitä heti esimerkin. Sinun kirjoittamasi rauhan
liiton kehoitus on vaikuttanut enemmän kuin koko rauhanliiton
monivuotinen toiminta. Ja sinä, Oula Kuuttiko, ottaisit ankaran ajan
tullen itsesi pois kansan asialta, sinä, joka olet kansanvaltaisuus
itse?

Ulkoa alkoi kuulua kaukaisen marssin tahti, joka yhä läheni. Summaton
kansanjoukko tuntui jossakin virtaavan ohi laulaen. Erotti selvään jo
sanatkin.

    "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa!
    Maan ääriin kuuluu kutsumus;
    nyt ryskyin murtuu pakkovalta,
    tää on viime ponnistus.
    Pohja vanhan järjestyksen horjuu,
    Orjajoukko taistohon!
    Alas lyökää koko vanha maailma,
    ja valta teidän silloin on!
    Tää on viimeinen taisto,
    rintamaamme yhtykää!
    Niin huomispäivänä kansat
    on veljet keskenään!"

-- Internationale!

-- Niinkuin huomaat, hoitaa kansa asiansa itse, virkahti Kuutti. Voi
hoitaa kyllä päin hiiteenkin, jos sikseen sattuu.

-- Mutta nyt ainakin on se oikealla tolalla, intoili Seipi. Nuo
ovat varmasti rauhan liiton joukkoja! Sotamiehet heittävät aseensa!
Kansat ja ihmiset veljestyvät. Pian täyttyy tuo suuri vuostuhantinen
unelma uudesta sankaruudesta! Ihmiset samoavat rauhan palmut käsissä
valkoisissa vaatteissa taisteluun! Vaikka tykkejä vastaan!

-- Uudenaikainen don Quijote-tarina! hymähti Kuutti.

Ovelle koputettiin.

-- Avaanko?

-- Älä päästä sisälle ketä hyvänsä, mieluummin älä ketään. Sano, että
olen vuoteen oma, sairas...

Hetken kuluttua näkyi ovelta tohtori Linnan pieni tanakka vartalo.

-- Sanoin, että olit sairas, mutta tulikin juuri tohtori paraiksi,
sopersi Seipi vähän hämmennyksissään.

-- Minulla oli sairaskäyntejä samassa talossa. Sallitko, että astun
sisälle? kysyi tohtori.

-- Ole hyvä, ole hyvä.

-- Minä ehkä lähden nyt tällä välin sitä leipää yrittämään, sanoi
Seipi hienotunteisesti udellen kysyvällä silmäyksellä Kuutin mieltä.

Kuutti viittasi myöntyvästi. Seiven poistuttua katselivat nuo
molemmat miehet, entiset ystävät, sittemmin viholliset, toisiaan
hetkisen äänettöminä.

-- Sinä kai ihmettelet tuloani, alkoi tohtori. Siitä on niin pitkä
aika, kun viimeksi on tovereina tavattu. Ja sen jälkeen on paljon
tapahtunut. En tiedä, mikä käsitys sinulla on ollut minusta. Minulla
on aika ajoin ollut sinusta huono, ehkäpä väärä käsitys. Lausuin
julki mielipiteeni. Menin liian pitkälle.

-- Mitäpä niistä vanhoista, sanoi Kuutti väsyneesti. Olit
kaukonäköinen sitäpaitsi. Kaiken, mistä minua aikoinaan syytit,
omaksuin myöhemmin, kevytmielisyyden, rahanhimon, holtittomuuden,
kaiken paitsi en pahinta: isänmaan kavaltajaa ei minusta tullut,
ainoastaan onnistumaton kirjailija. Olisi voinut käydä pahemminkin.
Monesta vähintään yhtä lahjakkaasta ja viattomasta kuin minä on
väärällä epäluulolla, aiheettomalla sorrolla tullut isänmaan petturi.
Niin, sellaistakin on tapahtunut...

-- En silloin tarkoittanut aivan sitä, mitä sanoin. Olin nuori,
kiihkomielinen. Tahdon olla aivan suora. Salakavaluus kuuluu vanhan
ajan diplomatiaan, naurahti hän vähän katkerasti. Sitäpaitsi olen
minä jo vallasta syösty diplomaatti. Olen tehnyt sinulle vääryyttä.
Minä tunnustan sen. Nyt vasta olen kypsä siihen.

-- Ja minä voin sanoa sinulle nyt, että pääasiassa olit ehkä
sittenkin oikeassa silloin. Minun ei olisi pitänyt, ei pitänyt...
Mutta minäkin olin silloin nuori ja uhkarohkean rehellinen... Jos
silloin olisin ollut kyynikko, olisi se pelastanut meidät kaikki...

Hän vaikeni.

He tunsivat kumpikin sielussaan tuijottavansa samaan arkaan,
tuskaisaan kohtaan, jota kieli kieltäytyi sanaksi muuttamasta.

-- Vera jätti minulle ikuiset omantunnon tuskat, sai Kuutti vihdoin
vaivoin äännetyksi.

-- Entä minulle sitten! sanoi tohtori tuskin kuuluvasti. Minähän
tavallani olen syypää hänen kuolemaansa...

Jokainen sana oli takertua hänen kuivaan kurkkuunsa.

-- Niin, ehkäpä uskot, että minä... jatkoi hän katkonaisesti... sitä
mitä sosialistilehdet kertovat... Kuule, vanha toveri, ystäväni
tai viholliseni, sano, uskotko miehen sanaan, että ainakin siitä
rikoksesta olen puhdas? Sano! Siksi tulin. Kaikkien muiden epäluulon
vielä jaksan kantaa, mutta en sinun. Pikemminkin olisin tahtonut
sovittaa Veralle vanhat solvaukseni hänen isäänsä ja äitiänsä
kohtaan. Pidin hänestä. Ja näin kävi. Annatko minulle anteeksi?
Uskotko minua, vanha toveri?

Sanaakaan sanomatta he puristivat toisensa kättä liikutuksen
vallassa, jota he eivät edes yrittäneetkään salata.

-- Elämä on ollut meille liian kova, luulen, virkahti Kuutti.

-- Minä en ole koskaan ennen tahtonut myöntää sitä, ettei mies voisi,
mitä mies tahtoo. Olen aina pannut kovan kovaa vastaan. Mutta nyt
täytynee minun väistyä. Olen lyöty mies. Äsken vielä luulin, että
olin isänmaalleni ja kansalleni tuiki tärkeä. Mutta ehkä se olikin
vain harhaluulo.

    "Terve vapaus,
    tasa-arvoisuus!"

kuului selvästi ulkoa.

-- Kuuletko, mitä kansa laulaa?

-- Lauma laulaa! korjasi tohtori. Yksi ainoa kehittynyt ihmissielu
on suuriarvoisempi kuin suurin yhteenliittymä. Valtio on suuri ja
voimakas vain yksilöittensä voimasta. Tuo voima on pelkkää kuohaa!

-- Siinä olen yhtä mieltä sinun kanssasi, vanha veikko. Yksilö on
kehityksen työntäjä, esiinkutsuja, yksilö sen lopullinen päämäärä.
Mutta nyt on pohjasakkojen kuohumisaika.

-- Ja sitä kestää kyllä meidän elämämme ajan.

-- Kaunis perspektiivi!

-- Vahinko, että me silloin, kun vielä yksilö merkitsi jotakin,
tulimme kuulumaan eri leireihin. Vahinko!

Ulko-ovi narahti.

Tohtori säpsähti.

-- Se on luultavasti vain Seipi. Hän on minun henkivartijani nykyään,
hermoni ovat niin epäkunnossa.

-- Hermot ovat huonot minullakin, mutisi tohtori.

-- Ota virkavapautta, lepää.

-- Minun luonteellani ei levätä ennenkuin haudassa, naurahti Linna.
Työ on hermoilleni paras lääke. Valtiollisen toiminta-alani olen
menettänyt, lääkärin ammatti on vielä onneksi jälellä.

-- Mutta minä ammatiton, sanoi Kuutti, miten saada lepoa omilta
ajatuksiltaan? Mitä tehdä pahalla omallatunnollaan?

-- Sinähän voit tehdä siitä kirjo...

Tohtori pysähtyi keskelle lausettaan.

Hänen edessään seisoi Kaarina Linna.



XVII.


Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre
kareili hänen suupielissään.

-- Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta
päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian
epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt
perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate
tekee tuloaan minunkin sydämeeni.

-- Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin
mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän
ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen
sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei
koskaan opi sietämään... En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä...

-- Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän
sairas.

-- Häiritsenkö ehkä?

-- Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni
päivänpaiste.

-- Mikä sinua vaivaa, ystävä?

-- Tiedäthän sinä. Tunnon tuskat...

Samassa syöksyi Seipi sisään intohimoisella eleellä, joka hänen
luonteelleen muuten oli aivan outoa.

-- Halpamaista, kamalaa! karjui hän.

-- Mikä? Mitä on tapahtunut?

-- Ja minä, joka vielä äsken olin täynnä pyhää ihailua ja innostusta,
joka luulin, että teidän suuri aatteenne, neiti Linna, tuolla ulkona
samosi kohti lopullista täyttymystään! Mikä hirvittävä pettymys! Ei,
he siellä ulkona teurastavat, ampuvat, pistävät puhki, upottavat
ja silpovat ihmisiä! Par'aikaa! Näin omin silmin. Sosialistiset
rosvokaartit ovat taas ottaneet vallan käsiinsä ja venäläisten
aseilla ja venäläisten toverien tuella he nyt kurittavat ja riisuvat
aseista "lahtareja", joita ovat kaikki muut paitsi he. Ajatelkaas, me
olemme lahtareja me! Tekin neiti Linna, joka ette tapa kärpästäkään.
Lahtari! Lahtari! Tragikoomillista. Kunnianloukkauksesta pitäisi
panna linnaan koko puolue! Syyttömien ihmisten solvaaja!

-- Se on vuossatain takaista vihaa, sanoi Kuutti. Yksi polvi saa
sitten syyttömästi maksaa kymmenien sukupolvien vääryyden ja sorron.
Se on maailman meno. Heille on joskus tehty paljon pahaa.

-- Roskajoukot avaavat vankiloita ja hulluinhuoneita. Topi Outaria
näin kuletettavan riemumarssissa yhdessä vapautettujen murhaajain
kanssa välkkyväin pistinten edessä. Topi oli ainoa valopilkku
koko tuossa saattuessa. Koteja tarkastetaan, pankkeja ryöstetään,
omaisuutta jaetaan tasan toreilla, porvareilta on kielletty
leivänjakelu. En saanut mitään. Jäsenkortti? kysyttiin. Porvari --,
minä --, joka olen enemmän sosialisti mielipiteiltäni kuin kukaan!
Porvari, minä, joka olen köyhempi kuin köyhin työmies! Mutta liittyä
puolueihin en voi, ne ovat kuin vanhoja madonkoteloja kaikki, niiden
perusteet ovat muinaisuudesta lainattuja, niiden menettelytavat
barbaarisia! Jos omaisuuden tai mielipiteitten mukaan jaettaisi
kaikki ihmiset porvareihin ja köyhälistöön, luulenpa, että sangen
monet sosialistit ja porvarit saisivat siirtyä toistensa puolelle. Ja
he tuolla ulkona laulavat veljeydestä ja vapaudesta, he aseelliset
sortajat!

-- Maailma on vaihtanut epäkohtansa muotoa, sanoi Kuutti, ja
vaihtaa nykyään joka päivä. Alammehan jo tottua vallankumouksiin.
Porvarillisella yhteiskunnalla oli omalla tunnollaan
heikkoudensyntejä, sosialistinen uhkaa hirmuvallalla. Molemmat
ovat massapaheiden tyys-sijoja. Sosialismi ei tapa porvarismia, se
laajentaa vain sen piiriä, laumaihmisen yhteiskuntaa. Taiteilijalle
ja yksilölle on sosialistikin porvari.

-- Ja vielä kymmenen vuotta sitten vaelsin ympäri kuin Jerusalemin
suutari herättämässä tätä kansaa, pänttäämässä sen päähän ihanteita
ja isänmaallisia lauluja. Siinä oli jotakin kaunista, epäitsekästä.
Nyt ei ihanteellisuudesta jälkeäkään missään. Etuja, rahaa, valtaa,
on ainoa, mitä pyydetään!

-- Milloinkahan tullee vapaiden, kehittyneiden yksilöjen yhteiskunta!
huokasi Kaarina.

-- Ei milloinkaan, vastasi Kuutti.

-- Minun täytyy lähteä tuonne ulos takaisin. Olen liian kiihtynyt
pysyäkseni täällä. Ja vaikka kaikki muut pelvosta vaikenisivat,
huudan minä aseellisille veljessortajille suoraan: Te olette
väärässä! Huudan, vaikka se huutoni maksaisi henkeni, vaikka
giljotiini ja arkebuseeraus olisi siitä seurauksena! Jotakin olen
minä sentään velkaa henkiselle viljelykselleni. Väkivallalla minua ei
voida pakoittaa!

Hän riensi ulos.

-- Miten Seipi on muuttunut, sanoi Kaarina. Millainen tuli siinä
haaveksijassa! Kuka uskoisi! Hän on miehistynyt. Hänhän heräilee
yhteistuntoon. Millä olet tuon ihmeen saanut aikaan, Oula?

-- Hän on lapsi, joka täytyy vieroittaa... ei orjuuttaa...

-- Olet vieroittanut hänet minun luotanikin. Ennen oli hän melkein
jokapäiväinen vieras. Mutta se oli Veran ansio. Luulen, että Seipi
oli syvästi rakastunut Veraan.

-- Ja Vera, se vekkuli, osasi kyllä orjuuttaa. Se ei ollut Seivelle
terveellistä. Hänelle oli parempi, että Vera kuoli. Hän kärsii. Mutta
nuoruus on tehokas parannuskeino. Toista on minun vanhan. Minulla
oli tytär eikä minulla ollut isän tunteita, nyt on minulla isän
tunteet, ei tytärtä. Olen todella onnettomasti syntynyt ihminen. En
viisastu muusta kuin erehdyksistä ja kuitenkaan ei minulla olisi
varaa yhteenkään, niin kovasti saan maksaa jokaisesta. Vera jäytää
tuntoani yhä. Kuule, Kaarina, minulla on täällä sydänalassa kamala
tunne siitä, että Vera kuoli rakkauden puutteesta.

-- En ehkä osannut rakastaa häntä oikealla tavalla. Olin heikko, kuin
Seipi...

-- Suo anteeksi, Kaarina, en tarkoittanut nyt sinua, vaan itseäni.
_Minä_ tunnen, että hän olisi voinut saada enemmän rakkautta. Sinun
rakkautesi oli suurta kuin jumaluuden syleily, niin, ehkä liian
suurta hänelle, ansaitsematonta. Sinä olet koko ihmiskuntaa varten,
ihmiskunta tarvitsee sinunlaistasi avaraa, ylevää ihmisrakkautta,
mutta yksilö elää usein vain yhden ihmisen rakkaudesta, joka on
pientä ja puutteellista kuin heikkous. Olenko julma sinulle, Kaarina?
Olen niin rajattomasti kiitollinen sinulle, että tuhlasit suuruutesi
pieneen. Mutta tuhlausta se oli. Sanoit olleesi heikko. En usko.
Sinussa ei ole mitään heikkoa, Kaarina. Ja hän, Vera oli pelkästä
heikkoudesta tehty, koska hän oli minun tyttäreni. Nyt vasta tunnen
hänet siksi, nyt, kun on liian myöhäistä. Raskas itsesoima asuu
sydämessäni.

-- Älä soimaa itseäsi. Sinähän olit niin hyvä hänelle. Ajattele,
kuinka paljon on maailmassa ihmisiä, jotka ovat vallan orpoja, niin,
sellaisiakin, joilla ei ole mitään helliä siteitä.

-- Se on kauheata. Se on onnettomuus, tapaturma.

-- Niin kauan kuin luonto noin äitipuolen tavoin kohtelee lapsiaan
suoden toisille kodin, toiselle ei, voisimme me ihmiset itse
tasoittaa tätä vääryyttä vapaaehtoisesti luopumalla etuuksista, joita
ei kerran voi antaa kaikille ja perustamalla suuria yhteiskoteja,
suuria veljeyden siirtoloita kaikille, niillekin, joilla on
vanhemmat... Sitä olen koettanut opettaa...

-- Oh, korvata kasvatuslaitoksilla ja hyvyydellä sitä väkevää
elämänvoimaa, minkä verisiteen juuret ihmisille suovat! Se olisi
elinvoiman tuhoamista. Minä olen yksityisessä elämässäni tehnyt sen
tapaisia erehdyksiä, mutta sinä yrität tehdä niistä ihmiskunnan
onnellistuttamisteorioja. Olet niin hyvä, että hyvyytesi vie sinut
harhaan. Lohduttaaksesi tässä nyt minua rakennat vaikka uuden
kauniin maailmankatsomuksen kadonneen onneni pirstaleista, hymyili
Kuutti. Mutta itsesoimani tyttäreni suhteen on liian suuri. Ja se
on oikea rangaistus minulle. Minulta otettiin pois se, jota en
osannut vaalia. Sinä et ehkä ymmärrä minua, sinulla kun ei koskaan
itselläsi ole luultavasti ollut inhimillisen kiintymyksen heikkoutta
sydämessäsi. Siksi sinä uneksit kaikille yhtä hyvää. Ah, veljeyttä,
tasa-arvoisuutta, tasaosuutta elämässä ei tule koskaan, se on
utopia! Me voimme vain iloita onnestamme, silloin kun se meille
kohtalon armosta annetaan, ja mahdollisesti myös vähän, hyvin vähän
lievittää toisten hätää tai sitten kantaa kuormamme kuin stoalaiset
ja iloita siitä, että toisilla on hyvä. Mutta tehdä ihmiskohtaloita
samanlaisiksi! Mahdotonta, Kaarina-ystäväni! Ja kenen mukaan
piirtäisit ihanneihmisen mallin. Itsesikö? Ei, en luule, että olet
onnellinen sinäkään, vaikka olisit sen niin hyvin ansainnut...

He vaikenivat.

Kuutti katsoi Kaarinaan heltyneesti.

-- Kuinka vanha sinä oikeastaan olet, Kaarina?

-- Kolmekymmentä kaksi vuotta.

-- Vasta... Kuutti myhähti kuin omille ajatuksilleen. Mutta, niin
oletkin kuin pikku tyttö vielä...

Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä:

-- Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin itsestäsi? Minä muistan
sinut koulutyttönä. Kaksi pitkää palmikkoa suurien, säteilevien
silmien ympärillä... Mutta senjälkeen en tiedä sinusta mitään, sinun
sielustasi, tarkoitan.

-- Minun elämässäni ei ole mitään, joka voisi sinua huvittaa, sanoi
Kaarina pakoittaen äänensä ylimalkaiseksi, ei yhtään seikkailua,
ei yhtään rakkaustarinaa, ei mitään, jota voisit käyttää edes
teoksissasi...

-- Minä en kirjoita enää mitään. Kirjat eivät kiinnitä enää mieltäni,
ihmisetkin vain joskus, niinkuin sinä nyt. Tahtoisin juuri tietää,
miksi sinulla ei ole ollut mitään seikkailuja.

-- Minä olen kai ollut niin ruma, naurahti Kaarina.

-- Päinvastoin.

-- Niin pelottavan periaatteellinen sitten, että olen säikyttänyt
kaikki ihmiset lähettyviltäni.

-- Sinulla ei ole ollut mielenkiintoa keneenkään erityiseen.
Mielenkiinto vetää puoleensa mielenkiintoa. Omistuksen halu herättää
samaa toisessa.

-- Ei kellään ihmisellä ole omistusoikeutta toiseen, kuinka olisin
voinut sellaista toivoa...

-- Mikä on tehnyt sinut _noin_ yksinäiseksi, Kaarina? Olen tuntenut
paljon yksinäisiä ihmisiä elämässäni, mutta harvoja, jotka osaavat
kantaa yksinäisyytensä, jotka viihtyvät siinä, joita se ei ole tehnyt
katkeraksi. Sinä olet suurkaupunki-ilmiö. Ja sinä olet ihminen.
Periaate yksin ei tee siksi. Mikä se on?

-- Ehkä se sitten on murhe.

-- Murhe! Elämän murhe! Siitä asiasta minäkin tiedän jotakin.

Kuutti tarttui Kaarinan käteen.

-- Tekeekö minun läsnäoloni sinulle elämän vaikeammaksi?

-- Sinä helpoitat sitä.

-- Ei, ei. Minä tiedän, että kaikkeen, mihin minä kosken, syntyy
tuska! Pelkään tartuttavani omaa murhettani.

-- Sinä syvennät ihmisiä ja silloin he kärsivät. Se on elämän onnea
samalla...

-- Niin, minä tiedän, että mitä rehellisemmäksi ihminen käy
itselleen, sitä yksinäisemmäksi hän käy ja -- sitä helpompi on hänen
tulla toimeen toisten kanssa. Ei vaadi, ei odota mitään... Jos
jotakin saa, on se lahjaa, sulaa iloa...

-- Niin, silloin voi olla heille hyväkin.

-- Minä olen ollut hyvä väärälläkin tavalla, lakannut liian varhain
taistelemasta, mennyt myötävirtaan, pitänyt omat mielipiteet omina
tietoinani. Mutta samalla on murhe tehnyt minut nöyräksi, en ole
voinut torjua pois ihmistuskaa, olen ollut sielujen heittopaikka,
pelkästään itsekkäisyydestä, siksi, että minun on ollut helpompi
kantaa toisten kuormaa kuin omaani. En olisi jaksanut muuten.
Olen aina jäänyt kiitollisuuden velkaan, vaikka olen saanut
joutavanpäiväistä rihkamaa. Enkä ole itse antanut mitään, en
antautunut. Ihmiset olisivat muuten arkipäiväistyttäneet, lyöneet
alas unelmani...

-- Se on runoilijan tapa kantaa murhetta. Minä olen kantanut sen
aivan yksin.

-- Niin, minä näen, että sinun on ollut vielä vaikeampi elää kuin
minun. Sinussa on jotakin niin autioitunutta, orpoutunutta. Ennen
luulin, että sinun aatteellinen taistelusi antoi sinulle kaiken, mitä
toivoit, ja otti sinut kokonaan omakseen. Vähitellen olen huomannut,
että sinussa sittenkin on joku tyhjä sija, joku täyttymätön onnen
unelma... Sano, ystäväni, voinko minä jollakin tavoin helpottaa sinun
elämäsi taistelua?

-- Sinä olet tehnyt sitä koko ajan. Sinä olet antanut minulle elämän
työn ja onnen unelman...

-- Minä!

-- Niin, muistatko, miten kerran nuoruudessasi lauloit:

    "Ken hyväks pyrkii, sitä olkoon hän
    nyt oitis, pakkoruoskaa elämän
    vartoamatta!

    Se vast' on vapaa, joka unelmoi
    kauneinta unta ja sen muuttaa voi
    elämän työksi..."

-- Oh tuo ikivanha, huono runonpätkä! Olin sen jo aivan unohtanut.
Kaikkea sinä, Kaarina, muistatkin! Minä luulin silloin, ettei sitä
runokirjaa kukaan lukenut.

-- Siihen aikaan en muuta tehnytkään kuin luin sinun runojasi. Ja tuo
runoelma ratkaisi koko elämän kohtaloni. Sillä oli suurempi merkitys
kuin kukaan voi aavistaa. Monasti olen aikonut kiittää sinua siitä,
mutta en ole voinut, en tiedä miksi. Katsos, voinhan kertoa kaikki
nyt perästäpäin, minä olin näkevinäni tuossa kehoituksessa Jumalan
sormen, joka viittasi juuri minuun: sinun, Kaarina, on oltava Oula
Kuutin unelmien toteuttaja!

-- Minun unelmieni! Mitä minä sitten olen unelmoinut?

-- Että elämä on pyhä...

-- Että elämä on pyhä, toisti Kuutti hitaasti kuin ihmetellen.
Niinkö? Joskus parhaimpina hetkinäni olen sellaista ajatellut ehkä.
Tuohan on sinun oma unelmasi.

-- Kaikki olen saanut sinulta, vastasi Kaarina verhotulla äänellä.

-- Päinvastoin, Kaarina. Minä yritin mestaroida sinun aatteitasi,
mutta Jumalan sormi tuli väliin ja esti sen. Se yritys maksoi
ihmishenkiä... ja minun uskoni. Onnellinen sinä, Kaarina, jos vielä
uskot kaikkeen tuohon!

-- Nuo uhrit, kaikki tuo ääretön kärsimys, voima, odotus, työ,
kaipaus miljoonissa sieluissa ei voi mennä hukkaan!

-- Sellaista kuitenkin tapahtuu. Mistä ammennat sinä uskosi, ystäväni?

-- Minä uskon sinuun!

-- Miksi et ennen sanonut sitä? Silloin olisin ehkä nyt parempi
ihminen. Minullakin oli kerran kaunis unelma, hyvin kaunis... Mutta
mikä oli tuo sinun oma yksinäinen onnen unelmasi, sinun elämän
murheesi, Kaarina. Sano, oliko se ehkä sittenkin rakkauden unelma?

-- Kenties.

-- Kaarina! Miksi, miksi en minä saanut luoda tuotakin unelmaasi!
Miksi en kohdannut sieluasi, ennen!

Kaarina katsoi pois.

-- Ei, minä puhun mielettömiä. -- Kuutti taisteli mielenliikutustaan
vastaan. -- Minä en olisi ollut kyllin arvokas sinun onnen unelmasi
esineeksi, sinä iki-ihana ja hyvä!

Kaksi suurta kyyneltä tipahti Kaarinan poskelle. Mutta Kuutti ei sitä
huomannut.



XVIII.


Aurinko paistaa ulkona riuduttaen hankia.

Mutta ihmiset kulkevat kuin sitä näkemättä. He huohottavat tukehtuvin
keuhkoin, kuin ilmattoman lasikuvun alla tai kovassa helteessä, he
värisevät laihoina ja sinisinä kuin ankaran vilutaudin kourissa.
Heidän rääkkääntyneistä, pitkäviivaisiksi venähtäneistä kasvoistaan
loimuaa kaksi nälkiintynyttä, pitkällisen hermojännityksen
rankaisemaa silmää, heidän ohuet huulensa raoittuvat kuin kuolevilla
kuiskaamaan vain yhtä ainoaa, viimeistä, turhaa elämän-onnen
huokausta: rauhaa! Eikö tämä kuolonkamppailu, tämä odotus, tämä
kärsimys koskaan lopu?

Sisäisen järjestyksen, kansallisen vapauden, luokkataistelun ja
yksilöllisen elämänmoraalin asiat, kaikki on jo ehditty moneen
kertaan käsitellä ja valmiiksi jauhaa. On ehditty suuttua, leimuta,
iskeä kansalaissodassa vastakkain idän ja lännen aseilla, lakoilla
ja painatuskielloilla, sotkeutua kataluuden ja halpamaisuuden
verkkoihin, olla käskijänä ja orjana, innostua ja talttua, kumota
ja rakentaa utopiojen hetkellisiä korttilinnoja, hehkua ja hiiltyä
tunteessa ja siloittaa ajatuksessa kaikki uuden maailmankatsomuksen
valtareitit.

Lopullinen vahvistus vain puuttuu enää ja se viipyy, viipyy...

Sanotaan: Sitten kun sota loppuu, niin sitten... Ja se ei lopu, se
raivoaa, raivoaa yhä.

Turhaan ovat ihmiskunnan jaloimmat henget tulittaneet henkensä
terävimmät nuolet sitä vastaan ja loimunneet tulenpatsaina keskellä
soaistua Europaa. Turhaan on taottu ihmisten päähän, että sotien
valloitukset ovat tilapäisiä, häviöt korvaamattomia, että valloitus
on yksityisen vallan voitto, häviö koko ihmiskunnan, että jokainen
ihmishenki on elämänarvo sinään ja että noiden kymmenen miljoonan
sammuneen ihmishengen joukossa on voinut olla ihmiskunnan suuria
aurinkoja ja ikuisen onnen siemeniä. Kaikki ovat yksimielisiä siitä,
että maailmansota on hirvittävä ilveily, typerä, kammottavan raaka
murhenäytelmä, joka siirtää ihmiskunnan arvoasteen vuosituhansia
taaksepäin. Valtiomiesten parhaat ovat uljaasti nousseet
sotaa vastaan, naiset kautta maailman panneet vastalauseensa,
sotilaatkin kuolleet rauhanaatteen marttyyreina. Se on leimattu
pelkurimaisuudeksi, epäviisaaksi, epäisänmaalliseksi, ja taas ovat
kaikki alistuneet. Taas jatkuu sotaa. Vaikka kaikki tietävät, että se
on tuloksetta, että se voiton kangastus, joka alun pitäen houkutteli
hirmukeinoihin ryhtymään, katoo päivä päivältä yhä kauemmaksi. Se
on kuin irralleen päässyt jättiläiskokoinen vahingonvalkea, jota
ei uskalleta edes sammuttaa, se roihuaa kuin ihmiskunnan kaikkien
salaheikkouksien, paheiden ja eläimellisyyksien häpeämerkki koko
maapallon yllä.

Se tuntuu pienimpään soppeen asti. Se riisuu ihmisiltä vaatteet, vie
leivän heidän suustaan, kuihduttaa heidän henkensä... Suomessakin,
joka kuitenkin suurimman ajan on ollut vain sodan kauhujen
likaviemärinä, rauhallisena takapihana, sen aiheuttaman kurjuuden
passiivisena todistajana!

Aivot ovat joutuneet riuduttavan odotuksen ja typerryttävien
pakkomielteiden valtaan. Ne seuraavat tylsällä nälällä
sanomalehdistä, missä päin maata milloinkin joku viimeinen jauhosäkki
tai perunajaala kulkee, missä taas on ryöstetty, murhattu,
raiskattu... Mutta tätä mielenkiintoa suurempi on hengen raivoisa
odotus jännityksen laukeamisesta.

       *       *       *       *       *

Suuressa kahvilassa valtakadun varrella istuu ihmisiä sanomalehtien
ja mustien kahvikupposiensa äärellä, joista ilman mitään lisäkkeitä
maksetaan huimaavia hintoja. Sitä tuskin kukaan huomaa... Ulkona
sinkauttelee tuuli ikkunaan silloin tällöin keveitä, kimmeltäviä
lumihiutaleita. Joskus verhoaa pilvi taivaan. Ja ihmiset näyttävät
silloin rauhallisemmilta. Mutta taas kun kirkas säde, tuo entinen
ilontuoja, osuu johonkin pöytään, paljastaa se kirpeät rypyt
suupielissä ja tuskallisen kiillon silmissä.

Oula Kuutti istuu myös eräässä nurkassa tutkien lehteä.

Rauha oli siis todellakin jo aivan kynnyksellä.

Kaikki oli käynyt, niinkuin hän oli aavistanutkin. Valtiollinen sota
oli sortunut yhteiskunnallisiin mullistuksiin, yhteiskunnalliset
vallankumoukset vaimenneet nälänhätään, nälkä vienyt kaikki yhdessä
voimin tavoittamaan rauhaa.

Pakollinen kansainvälinen sovinto-oikeus, maa- ja merisotavoimien
aseista riisuminen, avoimien merien vapaus, kaikkien kansojen
taloudellisen toiminnan vapaus, pienien kansallisuuksien olemassaolon
kansainvälinen turvaaminen kansainvälisen suojelusosaston avulla
ja ehdoton kieltäytyminen kaikesta sodasta mistään syystä
tulevaisuudessa, nämä nootit olivat jo pääasiassa tunnustettuja
periaatteita tulevassa rauhan konferenssissa.

Hyvä Jumala, mikään saavutus ei ollut liian suuri, sillä hinnalla!

Vapaus valtiollinen ja yhteiskunnallinen koittaisi siis vihdoin
Suomellekin. Täytyi koittaa. Kuka saattoi sen evätä. Nekö, jotka
väittivät, ettei Suomi ollut sitä ansainnut vertaan vuodattamalla
niinkuin muut. Se väite oli vain puoleksi totta. Ja mitä se oli
kärsinyt! Ja mitä se oli taistellut olemassaolostaan! Juuri
siksi, ettei se alun pitäin ollut verisin, vaan henkisin asein
taistellut, oli se ansainnut olla ensimäinen uuden maailmanrauhan
vapaista valtioista. Sorronkin alla, mitä oli se tehnyt itsestään?
Valtiollisesti, yksilöllisesti ja yhteiskunnallisesti valveutuneen
kansan muutamassa kymmenessä vuodessa, luovan hengen alalla yhden
Europan ensimäisistä. Hyvä Jumala, miten voimakas, lahjakas,
yksinäinen ja samalla särkynyt tämä rakas ja inhoittava kansa oli!
Ei, ei särkynyt enää -- kaikki alkoi ehjentyä, kaikki alkoi olla
valmista uutta aikaa varten.

Oula Kuutti hengitti raskaasti, hänen oli vaikea kantaa sisäisen
mielenliikkeensä voimaa.

-- Hyvää päivää, runoilija. Mitä te runoilette nyt?

Kuutti katsahti ylös hämmentyneenä. Salme Tamm seisoi hänen edessään
pieni siro hymy huulillaan kuin ennenkin.

-- Pitkästä aikaa teitäkin näkee, virkkoi Kuutti kuin pahanteosta
yllätettynä koettaen saada järjestykseen yksinäisyydessä liian
yksilöityneitä ilmeitään ja tarjoten istuinpaikkaa.

-- Kenen syy? virkahti Salme Tamm.

Kuutti levitti käsiään.

-- Hyvä Jumala, vieläkö te kysytte sellaista?

-- Syitä tulee nykyään kysyä, seuraukset tunnemme jo liiankin hyvin.
Alkujuureen on iskettävä...

-- Olette oikeassa, kuten aina, sanoi Kuutti keventäen äänilajiaan.
Minä puolestani olen unohtanut paljon, jota en muissa olosuhteissa
olisi tehnyt. Ajan aallot käyvät muualla vielä korkeampina kuin
meillä, kansan aalto kantaa meilläkin yksilön pienet vaiheet
pian unhoon niinkuin ennen suurkaupunki peitti maaseudun. Kaikki
alistetaan nykyään, unohdetaan...

-- Niin, kaikki paitsi syyt...

-- Politiikassako?

-- Syyt, syy ylimalkaan. Kaikessa.

-- Syyt tulee muistaa, syy, syyllisyys, tarkoitan, unohtaa.

-- Te puhutte kuin maallikko juridiikasta tai kuin runoilija
todellisuudesta. No, se kuuluu teille.

-- Miksi olette niin... niin omituinen?

-- Ette muista, että olin samanlainen ennenkin!

-- En, sitä en todellakaan muista. Te olette äänilajiltanne niin --
kuinka sanoisin -- hyökkäävä! Minulla olisi paljon parempi ehdotus,
se, nimittäin, että tekisimme ainakin välirauhan tai mieluummin
jonkinlaisen puolustusliiton. Mutta te tietysti pidätte tätä
ehdotusta liian lievänä rakkauden tunnustuksena...

-- Jättäkää jo tuo ijänikuinen leikinlaskunne, vastasi Salme
kylmästi. Ettekö huomaa, etten ole leikkituulella. Sitäpaitsi olemme
jo kerran yrittäneet liittoutua ja huonolla menestyksellä. Teistä
ei ole liittolaiseksi minulle, eikä minusta teille, sen te tiedätte
hyvin.

-- Miksi ei?

-- Me emme luota toisiimme...

-- Mutta miksi emme luottaisi?

Salme Tammin silmät saivat pimeän värin.

-- Te epäilitte minua liian kauan ja nyt epäilen minä teitä. Ah,
luuletteko, etten huomannut, ettette te rehellisesti ollut toverini
ettekä ystäväni. Te epäilitte minua vakoilijaksi ja jos joksikin.
Kaiken tuon minä näin. Te pelkäsitte, että harkitsin etuja ja että
minulla sydämen sijalla oli vain pelkkä laskukone, samanlainen kuin
päässäni virassa ollessani. Te halveksitte runoilijana konttoristia
minussa ja suomalaisena virolaista minussa. Niin, älkää suuttuko,
se on totta, kaikki te suomalaiset halveksitte virolaisia. Ja
luulette, ettemme me huomaa sitä, me, jotka älymme puolesta olemme
teitä korkeammalla. Te otatte meidät kuin porvarit ottavat käteensä
"Raumlaissi jaarituksi". Te suomalaiset ette voi veljeskansan
tavoin ojentaa kättä virolaisille. Te ette pidä meistä. Se oli
katkeraa huomata. Me olimme kädenannossamme rehellisempiä kuin te
suomalaiset. Epäilevä, salakavala, itsehyväinen talonpoika pistää
teissä esiin. Te katsotte meihin ja meidän kieleemme kuin ihminen
apinaan, kuin johonkin ärsyttävästi samankaltaiseen, ala-arvoisempaan
olentoon, kuin petolliseen, vihattuun kieropeiliin. Niin, te ette
ole vielä mahdollisia mihinkään suurempaan, suur-inhimillisempään
yhteistoimintaan. Suur-Suomi-unelmakin oli vain unelma. Siinä oli
liiaksi Suomen suuruutta. Mutta se oli kuitenkin aikoinaan minun
elämäni suurin. Nyt voin taas palata kansainväliseksi käsityöläiseksi
ja virolaiseksi patriootiksi. Ihanteettomaksi koneosaksi elämänvoiman
kulutuskoneistossa ja samalla mallikelpoiseksi kansalaiseksi! Nyt
vasta olen kypsä ymmärtämään positivistista sosialismia, inhimillistä
ja isänmaallista, mutta en enää yhteistyössä teidän kanssanne!...

-- Salme-rouva! Miten kovia ja katkena sanoja!

-- Enkö ole puhunut totta? Ette voi kieltää sitä! Siksi toverillinen
on teidän oltava nyt, vihdoin viimeinkin.

Kuutti vaikeni. Joku kiusallinen hermopingoitus kuivasi hänen
kitalakensa.

-- Te ette ole luottanut minuun, jatkoi Salme. Ja kaikki
ihanteellisuus, kaikki koossa pysyttävä, rakentava, yhdistävä
maailmassa perustuu keskinäiselle luotolle. Niin, niin, näen ivahymyn
huulillanne.

Kuutti teki torjuvan, epätoivoisen eleen.

-- Niin jatkoi Salme, minä puhun nyt taas mielestänne kuin
tiskin-takainen, kuin kamasaksa, näen sen. Mutta mitä puhun, se on
totta! Ilman luottamusta, huomatkaa, en sano edes; uskoa ei ole
ihmisellä mitään, ei omaa itseäänkään. Ja teihin ei voi luottaa.

-- Oletteko edes yritellyt?

-- Olen yritellyt...

-- Ette ole siis perustaneet täydelle luotolle tekään, epäluulo on
aivan myrkyttänyt teidät, ja vaaditte, että minun...

-- Anteeksi! en vaadi teiltä mitään, en ole koskaan vaatinut. Luulin
että yhteiset harrastukset veisivät meidät yhteistyöhön, mutta
erehdyin. Teille ei ollut mikään tärkeää, teistä oli vain hauskaa
kuvitella.

-- Minun täytyy laskea aseeni edessänne. Iskette hyvin! Minä en voi
puolustaa itseäni, en sanoa mitään. Aika on teidät kovettanut ja
minut pehmentänyt. Te ette nähtävästi enää kaipaakaan yhteistyötä, te
riitätte itse itsellenne ja siksi te nyt annatte eropassit minulle.
Te kuulutte väkeväin neitseitten sukuun, joka on aina ollut minulle
vieras.

-- Te olette heikkoa rotua, te runoilijat, naurahti Salme.

-- Kyllä kai.

-- Varmasti!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään. Kuutti katseli Salmea ja
hänen mielestään Salmen kasvot olivat jollakin tavoin kovettuneet.

-- Te jäätte liike-uralle? kysyi hän vaihtaen puheenaihetta ja
jotakin sanoakseen.

-- Tuskin.

-- Mitä suunnitelmia teillä sitten on?

-- Ensinnäkin matkustan Viroon. Minä tunnen, että minua tarvitaan
siellä. Nyt minun ei enää tarvitse palata huonona kansalaisena,
jos palaan täytenä sosialistinakin. Horjuin jonkun aikaa, nyt olen
taas ehjä ja varma. Olen viime aikoina lukenut juridiikkaa. Aion
ottaa lainopillisen tutkinnon ja ruveta juristiksi. Maailmassa
tehdään liian paljon vääryyttä, jotta voisin sitä syrjästä pitäin
välinpitämättömänä ja toimettomana katsella. Läheisimpiä ystäviäni on
kidutettu vankilassa viattomasti. Miehet vielä jotenkuten suoriavat
pälkähästä, mutta naiset!

-- Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin. -- Herra armias, kuinka paljon
vääryyttä tehdään maailmassa. Tuokin Helena Näkki, josta kai olette
lukeneet lehdissä ja jota porvarit yhä vielä vainoavat, on tuiki
viaton mielestäni. Suuri uneksija hän on, tulevaisen ihmiskunnan
hyväntekijä, ja hänet teljetään salpojen taa vain siksi, että
jotkut raa'at ja tyhmät ihmiset pahentuvat hänestä ja räjäyttelevät
ilmaan julkisia laitoksia. Sehän on samaa kuin tuomittaisi jaloa
tulenliekkiä, siksi, että joku varomattomuudessaan on polttanut
talonsa. Entäs Tuira rukka! Entinen mieheni. Tunsittehan hänet
hyvin. Häntä on syytetty harkitellusta yksityiskostosta. Sellaista
hyvänpäivän lasta. Se ei ole mahdollista ja Lombroson teorian mukaan
on hän sitäpaitsi syyntakeeton.

-- Miten hellä ja julma te osaatte olla yht'aikaa!

-- Niin, tämä vääryyden tulva raivostuttaa minua. Ja kyllä kestää,
ennenkuin porvareista tulee kalua. Suomen historia on heistä saanut
monta Klinsporia lisää...

-- Vääryydet ovat mielestänne siis yksinomaan porvarien puolella?
sanoi Kuutti hieman ivallisesti.

-- Ei, vaan myötätuntoni on kokonaan sosialistien puolella ja heidän
puolellaan on tulevaisuus. Me elämme murrosajassa, kaikki arvot
arvioidaan uudelleen. Kaikki edelläkävijät ovat pakotetut rikkomaan
entisiä tapoja, jotka ovat vain tyhjiin raukeavain, kuolemaan
tuomittujen siveyskäsitteiden kuoria. Marttyyreilla on melkein aina
rikollisen leima. Mutta sellaisia rikollisia tahdon minä puoltaa. Ja
te, te puollatte tietysti porvareita?

-- En ole koskaan ennen sitä tehnyt. Mutta nyt kenties. Te
sosialistit olette nyt vallassa. Ja minä luulen, että meidän
runoilijoiden täytyy aina olla vähemmistössä, aina sorrettujen ja
solvaistujen puolella, aina sortoa vastaan... Siltä tuntuu minusta...

-- Minä olen sosialisti enemmän kuin koskaan ennen. Mutta samalla
tunnen syvemmin kuin koskaan ennen, että minun täytyy rajoittua,
olla siellä, missä minun voimiani enin tarvitaan ja jossa itse voin
olla hyödyllisin. Maailman kurjuuden mitta on rajaton ja ihmisen
elämä ja voima on rajoitettu. Se on päätetty: palaan Viroon.
Viron valtakuntaan. En valloittajana, niinkuin olin aikonut, vaan
hiljaisena työntekijänä. Sitten kun kansainvälisen valtio-oikeuden
selkkaukset ovat lopussa, antavat yksityiset ja yhteiskunnalliset
oikeuskäsitteet yhä enemmän selvittelyn aihetta. Siihen aion
valmistua. Se on sopusoinnussa sekä luonteeni että tarkoitusperieni
kanssa. Rahaakin on minulla nyt siihen riittävästi jo. Voin sen
puolesta tehdä mitä tahdon.

-- Te onnellinen!

-- Siksikö, että minulla on rahaa?

-- Ei, siksi että teillä on sopusointu...

-- Minulla ei ole sitä, mutta minä pyrin siihen.

-- Onnellinen sittenkin!

-- Sen onnen voi jokainen itselleen kustantaa. Se on raskas onni.

-- Totta, totta! Koko maailma huokaa sen alla. Ellei tuota ääretöntä
kuormaa olisi koko ihmiskunnan yllä, tuntuisivat omat tuskamme ehkä
suuremmilta. Nyt ne haihtuvat, niin uskomattoman pian, että oli
melkein sääli. Ennen sitä olisi nimitetty -- raakamaisuudeksi. Mutta
nyt ei ole oikeutta elää vain oman tuskansa kanssa.

-- Siinä olette oikeassa.

-- Mutta on sentään hyvän joukon helpompi suoriutua siitäkin, jos on
rahaa, naurahti Kuutti.

Kiittäkää onneanne, että jäsenkorttinne on suojellut teitä
ryöstöiltä, olette säilynyt rikkaana, aikoi hän lisätä, mutta
vaikeni. Rahat olivat nyt sielläpäin. Ja jossakinhan niiden täytyi
olla.

He katsoivat toisiinsa tutkistelevasti. Jotakin oli katkennut heidän
väliltään. Oliko se ehkä Suomen ja Viron silta?

Ja äkkiä he tunsivat kumpikin taas kuin hellyttävää koti-ikävää
toistensa puoleen.

He näkivät saman erittelevän osanoton toistensa silmistä, näkivät --
ja kovettuivat uudestaan.

-- Te olette niin harvinaisen täys-ikäinen, Salme-rouva, virkahti
Kuutti. Teistä oppii aina jotakin.

-- Tuo nyt on todellakin liian lievä rakkaudentunnustus, hymyili
Salme väkinäisesti pilaillen.

-- Tehän ette sallinut muunlaisia...

Salme ei vastannut. Hän katsoi ulos ikkunasta seuraten silmillään
keväisten lumien tanssia, jotka löivät vasten akkunaa vedeksi sortuen.



XIX.


Kevään pälviset viidakot alkoivat jo punertaa.

Oula Kuutti, Kaarina ja Seipi palaavat tervehdykseltä vainajien luota.

-- Tuo kaikki tapahtui silloin, kun maa vielä oli sula ja nyt on
talven-taival voitettu, sanoo Seipi.

-- Vaikea talvi!

-- Minun elämäni ankarin, sanoo Kuutti.

Kaarina ei virka mitään.

-- Mutta katsokaahan, huudahtaa Seipi, eikö tuolla tulekin tohtori!

-- Todellakin! Miten hän on muuttunut ja vanhettunut!

Pieni, mustiin puettu mies, joka kulkee vähän kumarassa hattu
silmille painettuna näyttää huomaavan seuran ja poikkeaa sivutielle,
nähtävästi päästäkseen tapaamasta.

-- Millainen ihmisvihaaja hänestä on tullut, sanoi Seipi.

-- Sitä on hän aina ollut itse asiassa, virkahti Kaarina. Mutta nyt!
Minä luulen, että hän vihaa itseäänkin. Pentti parka! Kuinka hän
suuttuisi, jos hän kuulisi surkutteluni, sillä hän ei voi sietää
sääliä, lisäsi hän.

-- Hän tahtoo riittää itselleen, kunnes katkeaa. Tohtori on luonne...
sanoi Kuutti.

-- Minä luulen, että hän käyttää morfiinia, sanoi Seipi. Olen vähän
kuullut...

-- Ja minä luulen...

Kaarina pysähtyi. Hän täydensi ajatuksensa vain itselleen: että hän
surmasi Veran, mutta hän tunsi, että olisi ollut liian julmaa sanoa
sitä ääneen.

-- Minä luulen, jatkoi hän, että hänen hermonsa ovat aivan lopussa.
Hänen hermosairautensa esiintyy aika ajoin vainoamishulluutena.
Hänen vaimonsa on voimaton. Heidän välillään on aina ollut liian
suuri juopa, tohtori on aina halveksinut naista niin syvästi,
ettei hän sairaanakaan voi ottaa häneltä vastaan oikeaa ystävän
apua, arkatuntoisempaa, läheisempää hoitoa. Vaimo on pyytämällä
pyytänyt häntä menemään lepäämään jonnekin hoitolaan. Mutta silloin
tohtori aina vimmastuu. Hän luulee, että minä koetan saada hänet
hulluinhuoneeseen. Kostoksi siitä, että hän kerran pilalla lupasi
sulkea minut sinne. Ja kukaan ei uskalla olla huomaavinaan hänen
kädessään ilmenevää koneellista hermonytkähdystä. Silloin saa hän
melkein raivokohtauksen.

-- Hän ei tahdo jättää työtään.

-- Hän tekee työtä kuin hullu. Mutta karttaa ihmisiä, murahtelee
kaikelle ja kaikille.

-- Valtiollinen toiminta oli hänelle liian rakas. Luopuminen siitä
mursi hänet.

-- Veran kohtalo koski häneen myös kovasti, ja lisäksi se, että tuon
kaiken piti tapahtua juuri hänen luonaan.

-- Jos se ei sittenkään ollut vahingossa, sanoi Kuutti hitaasti. Tuo
ajatus vaivaa minua usein.

-- Luulet siis, että tohtori...

-- Ei, ei. Sitä en tarkoittanut. Annan pääni pantiksi siitä, että
tohtori on viaton.

-- Tohtori on kiivas... Kaikki tietävät sen...

-- Tohtori rukka. On hirveätä noin saada väärän epäluulon varjo
päälleen elämänsä ajaksi... Se on, luulen, todellinen syy hänen
hermosairauteensa. Tekisin vaikka mitä voidakseni vapauttaa hänet
siitä, vaikkapa todistamalla, että Vera itse... Niin, mitä mahdotonta
siinä olisi! Vera oli kiihkeä ja ylpeä, onnettomana syntynyt. Hän ei
ehkä jaksanut elää... puhui Kuutti.

Seipi katseli poispäin huulet yhteenpuristettuina. Jotakin rakkaan
vainajan salaisesta elämästä pyrki purkautumaan ilmoille, mutta hän
vaikeni synkästi.

-- Jos hän todella tahallaan... Silloin olen minä syypää hänen
kuolemaansa, sanoi Kaarina. Kasvatin väärin häntä.

-- Sinä teit kaikkesi, mutta minä, minä en kasvattanut häntä
ollenkaan! Ja hän olisi tarvinnut tukea, miehistä tukea. Ehkä tohtori
oli oikeassa silloin kerran, voimansa päivinä, tuomitessaan minut.
Kuolemaan tuomittu rotu tulee meille idästä.

-- Se on liian kaunis tähän maailmaan, jos se on samanlainen kuin
Vera, sanoi Seipi.

-- Miten olenkaan uskaltanut ruveta kasvattamaan ihmiskuntaa, jos
en ole edes yhdelle ainoalle ihmislapselle osannut antaa elämän
rohkeutta! Ehkä tohtori on oikeassa minunkin suhteeni, puhui Kaarina.

-- Tohtori on ollut yleensä enemmän oikeassa kuin mitä olemme
luulleetkaan. Hän on sitäpaitsi oikea _mies_, periaatteen, oman
pohjan mies. Raudankova, työkykyinen, järkkymätön; katkeaa, ei taivu.
Sellaisia meillä juuri tarvitaan. Olisi suuri vahinko isänmaalle, jos
hän todella murtuisi. Hänellä oli se hehkuva mielenkiinto elävään
elämään, joka on kaiken personallisen toiminnan käyttövoima, ja joka
panee liikkeelle toisen voimia. Hänessä on diktaattori-ainesta. Hän
näkee suurissa piirteissä, tekee vääryyttä pienemmille. Ja niin on
juuri tehtävä tällaisina vallankumousaikoina. Toiset takertuvat
pikkuseikkoihin, kuluttavat omantunnonmukaisesti niitä palvellessaan
ja hoidellessaan omantuntonsa murskaksi, hämärtyvät, sekaantuvat
suurissa. Jompaankumpaan lajiin kuuluvat inhimilliset hyvän- ja
pahantekijät. Etten minä itse vain kuuluisi jälkimäiseen lajiin!
Seipi, nuori mies, tee tiesi selväksi ajoissa, sanoi Kuutti lyöden
häntä olalle.

He olivat hetkeksi pysähtyneet katselemaan jäänsä luoneen merenlahden
ensimäistä vapaata välkähtelyä.

-- Aamu valkenee meille sittenkin, sanoi Seipi. Ja vapautuvan kansani
ihmisyystaistelu kutsuu minuakin, irtolaista, minä tunnen sen.

-- Mutta suorittakaa, Suomen miehet ja naiset, se taistelu sitten
omin voimin, omin asein, ei niin kuin nyt on tehty! Tekisi mieli
vieläkin huudahtaa kuin tuo kansallinen patsasrunoilijamme, joka on
saanut vanhettua ja unhottua vieraan kielen ja villien intohimojen
sorinassa: "Äl' yli päästä perhanaa, kas vielä hetkinen!" Ja
löylyyttäkää sitten toisianne ja kurittakaa pahaa sisuanne niin
paljon kuin tahdotte ja tehkää Suomesta ihmisyyden ensimäinen
esikartano, jos se teille onnistuu!

-- Miksi sanot "te", aivan kuin itse olisit vieras koko asialle?
sanoi Kaarina vähän nuhtelevasti.

-- Minä! Tietysti minä myötävaikutan ja avustan omalta osaltani,
jos voin, mutta elää täällä en enää jaksa. En edes tuossa uudessa
onnelassa, jos sellainen tulee. Minä tarvitsen erehdysten maailmaa
ja avarampia olinsijoja, niin -- ehkä toisia ihanteitakin kuin mitkä
täällä pääsevät vallalle. Puhtaampi ilma on usein suurien rikosten
kuin pienien hyveiden yllä. Kenties on keko-ihminen kaiken kehityksen
loppupää. Ihmisihanne puree omaa häntäänsä kuin käärme. Mutta vielä
on matka sinne pitkä ja elämä on lyhyt. Meidän polvemme voi vielä
juuri ja juuri pysyä sen haavin ulkopuolella, jos se tahtoo. Minä
tahdon. Ja sitten... Katsella rumaa ja ajatella kauniisti, jos osaan.
Se on minun ihmisyyteni koetuskivi.

-- Ja luoda kauniita unikuvia, sanoi Seipi.

-- Ja rakastaa rumaa todellisuutta.

-- Ja naukata joskus putelijuomaakin, nauroi Seipi.

-- Ja syödä sianlihakotletteja! Luuletko, Kaarina, että vielä
jossakin on niin taantumuksellisia oloja, joissa sellaista voi tehdä
herättämättä pahennusta. Sinne painun, vaikka Tulimaahan asti.

-- Julma ja tunnoton mies! vastasi Kaarina leikkipuheeseen.
Uneksia ensin vaikeita ihanteita ja jättää ne muiden hartioille
toteutettaviksi!

-- Ja kaikkein mieluummin juuri sinun, rakas Kaarina. Sinä olet kuin
luotu sitä varten. Ilman sinua olisi nyt uskoni uniin ja ihmisyyteen
tipo tiessään.

-- Niin, maailmassa on vielä hyviä ihmisiä, siihen täytyy uskoa
silloin, kun näkee teidät, neiti Linna, sanoi Seipi lämpimästi.
Mutta tunsin yhden, joka olisi sopinut siinä suhteessa teidän
opetuslapseksenne. Meri Orkokummun. Vahinko, ettette tullut häntä
tuntemaan. Liian myöhään sain minäkin silmäni auki. Olin silloin niin
Aarian henkioppien vallassa, etten erottanut aurinkoa kuusta. Kuule,
Kuutti, varo itseäsi, kyllä hän siellä ulkomailla löytää sinut, kun
jo niin kauan on sinulle kirjoitellut. Ja silloin kummitus vie sinut!

Kaarinan sisällä säpsähti jotakin, jota hän ei voinut selittää.

-- Saa viedäkin jo, sanoi Kuutti raukeasti.

-- Nyt sinä vasta olet tarpeellinen. Ajattele: ensikerran koko
maailman kaikkeudessa saat edustaa vapaata Suomea maailmassa, saat
käydä ilman orjan leimaa otsalla ja runoilla vapaan kansakunnan
arvoisia runoelmia. Millaisia teoksia mahdat nyt kirjoittaakaan!

-- Luulen, etten kirjoita enää mitään.

-- Et voi olla kirjoittamatta, lyön siitä vaikka vetoa!
Tiedätkö, minäkin tahtoisin nyt osata kirjoittaa. Jos en olisi
käyttänyt nuoruuttani väärin, vaan olisin hankkinut silloin
enemmän ammattikätevyyttä sormiini, niin nyt, nyt kirjoittaisin!
Ylistyslaulun elämälle! Sellaiseksi on suru minut viljellyt. Eikö se
ole ihmeellistä?

Kaarina ja Kuutti hymyilivät.

-- On ilo nähdä sinua tuollaisena. Pidä kiinni elämästä, älä päästä
sitä kädestäsi! Se on sittenkin paras kirja.

He olivat tulleet rantapuistikon ulommaiseen reunaan. Ensimäisessä
kadun kulmassa erkani Seipi seurasta.

Kaarina ja Kuutti kulkivat pitkän aikaa äänettöminä.

Vihdoin kysyi Kaarina:

-- Onko siis aivan päätetty asia, että lähdet pois maasta?

-- Heti rauhan tultua maailmaan. Olen jo sitoutunut ulkomaan
kirjeenvaihtajaksi.

-- Nyt juuri, jolloin oma maa tarvitsisi täällä kaikki voimat ja
etenkin sinun laajaa, yhdistävää henkeäsi.

-- Tänne jää nuorempia.

-- Kunpa jäisivät edes ne! Mutta pahoin pelkään, että tämän pitkän
piiritystilan jälkeen tulee olemaan oikea kansan vaellus ulkomaille.
Mutta sinä kyllä ansaitset ja tarvitset ilmanvaihdosta. Ymmärrän
hyvin. Suomi saa sinulta taas ihania teoksia...

-- Luulen, ettei Suomi saa minulta enää mitään. Todella. Tunnen
itseni niin vanhaksi ja väsyneeksi. Olen enemmän ihminen kuin
taiteilija. Taide ei innostuta minua enää niinkuin ennen. Olen
yrittänyt, ei käy, minulla ei ole halua kiehtoa ketään, ei
mielenkiintoa sanoa muille, mitä tiedän ja tunnen. Tahtoisin
mieluummin itse tulla paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi kuin sinä,
Kaarina, sanoi Kuutti vakavasti, puristaen hellästi Kaarinan kättä.

-- Voi mitä sinä puhut!

-- Niin on asia. Ja juuri tuo mielenkiinnottomuuteni aiheeseen,
tuo hermovoiman puute elämän ilmiöihin nähden välittyy siihen,
mitä kirjoitan, välittyy lukijaan, se on: minusta tulee huono
taiteilija. Miten kummallista! Silloin kun tein taidetta huonommalla,
hetkellisemmällä puolella itseäni, niin sanotulla temperamentilla,
silloin olin oikea taiteilija, tunsin sen, ja samalla aina kärsin
siitä, ettei minulla riittänyt voimia tuomaan esille kuin murto-osan
ihmisyydestä ja itsestäni, ei koskaan parempaa, suurempaa itseäni.
Olin sen edessä aina nöyrä ja aseeton. Sen vuoksi, niin paljon kuin
kirjoitinkin, en koskaan saanut oikeaa itseäni esille taiteessani,
ei kukaan ole nähnyt minua siinä sellaisena kuin olin. Paitsi sinä
ainoa, Kaarina, joka aavistit minussa näkyväistä minääni paremman
olennon. Kerran koetin olla ihminen. Se epäonnistui. Se oli tuo
hirveä räjähdystyö, joka vaati pienen Merin hengen.

-- Hän ihaili sinua suuresti?

-- Hän oli niin nuori. Nuorilla on ihailun lahja. Miksi otin sen
vastaan? Se vain lisää omantunnon tuskien kuormaa sydämessäni.
Tiedätkö, Kaarina, tämä maa polttaa jalkojeni alla. Olen täällä
liian paljon kärsinyt. En voi jäädä tänne. Vielä vuosi sitten
kiroilin itsekseni sitä, että minä en elänyt renesanssin aikana,
jolloin oli seikkailuja, vaihtelua, että nykyajan ihmiselle kaikki
kokemukset tulivat niin yksitoikkoista tietä, konversatsionin
tietä, kamari-istujan pöydän ääreen. Ja nyt on kuitenkin
tuosta samaisesta huoneeni ovesta tullut sisään niin paljon
kammottavia sieluntragedioja, että pelkään sitä, se on sirossa
sanomalehti-tiedonantojen muodossa myllertänyt sydämeni ja elämäni.
Oven musta aukko minua kammottaa. Tahtoisin päästä maihin, joissa
ihmiset eivät asu tällaisissa umpinaisissa kauhunkammioissa, joissa
on ilmaa, valoa, aurinkoa, liikkumisvapautta. Ja jos suuri kohtalo
suo minulle jonkun suuren ja kauniin ajatuksen, niin lähetän sen
sinulle, Kaarina, sinulle yksin, joka osaat muuttaa kaukaisimman
utopian todellisuudeksi. Muut! Eivät osaa! Eivät ainakaan minun
utopiojani.

Tai sitten, Kaarina, ainoa ystäväni, _jos_ vielä teen jonkun
runon, saat senkin. Uskallatko ottaa sitä vastaan? Sillä se ei
tule olemaan mitään muuta kuin ilmaan ampuva hehkuva tuskansäie
siitä elämän surusta, jota kannan. Olen koettanut avartaa rajojani
väkivaltaisesti, kenties sisäisestä ylpeydestä, vallan, maineen,
menestyksen, ymmärtämyksen toivossa, olen tehnyt syntiä syvintäni
kohtaan. En tee sitä enää. Lakkaan ulkonaisesti näyttelemästä
runoilijaa, mutta sisimmässä itsessäni en voi koskaan lakata sitä
olemasta. Minun täytyy alati ulvoa kuin hukka tähtiä kohti, haukkua
kuin yksinäinen hylje jääkaljamalla, vavista ja valittaa elämän
sylissä alastomana ja avuttomana kuin tuleen heitetty kukkanen.
Kukaan ei sitä ääntä rakasta, en itsekään, se on vain yksi ainoa
yksitoikkoinen viulunkielen sävel, mutta sitä säveltä ei ole kellään
muulla koko avarassa maailmassa kuin minulla yksin. Minä hallitsen
sitä ja se minua. Se on omaani, se on synnyntäpakkoni, ja sille minä
tahdon olla uskollinen. Ja sitten sinulle, Kaarina? Kaukaa? Sallitko?
Voi, sinä iki-ihana, miksi minä löysin sinut niin myöhään elämässä?

Kaarinan suupielet värähtelevät. Jotakin syttyy ja sammuu hänessä
joka hetki. Hän on peloittavan kalpea.

-- Salliman tahto! äännähtää hän.

-- Niin, nyt minä uskon siihen. On olemassa jotakin salaperäistä,
valta, jota ihminen ei voi voittaa. Me olemme tässä, sinä ja minä.
Meillä ei ole muita kuin toisemme, emmekä sentään voi yhtyä...

-- Hyvästi, ystävä!

-- Hyvästi.

Kaarina hoippuu ovestaan sisälle kuin raukeava varjo.

Oula Kuutti jää tuijottamaan kivettyneenä hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Kaarina, Kaarina! nyyhkyttää hänen sydämensä. Sinä ainukainen oikea!
Ei _saa_ olla kohtaloa, joka erottaa! Rakastathan sinä minua, minä
näen, minä tunnen sen? Kuinka en uskaltanut kysyä sitä, en lausua
tuota sanaa, en nyyhkiä ilmoille omaa epätoivoista kaipaustani!
Rakkaus! Minä pelkään tuota sanaa, se on kylvänyt liiaksi
onnettomuutta minun tielleni ja enemmän vielä muiden. Ja miten
uskaltaisin enää tarjota sitä? Se on raajarikko raukka, sydämeni
on parantumattomia sälöjä täynnä ja ikuisesti suruttaren vanki.
Harhailla, vaipua harmaudessa, jossa ei päivä nouse eikä laske,
yksin-olossa, jossa ei ole muuta tuntoa kuin murheen paino, se on
oikeaa Oula Kuuttia se, josta ei kukaan tiedä, mutta joka levittää
kuoleman siimeen ympärilleen.

Kuinka en löytänyt sinua aikaisemmin? Sinuahan juuri olen elämäni
kaiken etsinyt. Sinun sielusi heijastuksen alla ja tietämättäni kauan
kulkenut.

Kaarina! Etkö sinäkin ole rakastanut minua jo kauan? Vähän? Veran
tähden? Tai Veraako minun tähteni? Niin se on ollut! Minä sokea
onneton ihminen! Tai ehkä jo kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin
katsoit minuun kauniisti kuin Herran enkeli, kuin jouluenkeli!
Ja minä jätin sinut kylmän maailman poluille, pienen orpolapsen,
taistelemaan, kamppailemaan, kovettumaan, sinun, jolla on sydän
pehmeintä vahaa, haaveet herkintä runohopeaa, suojaamaan muita,
sinun, jota olisi pitänyt käsin kantaa! Minä julma, armoton ihminen!

Nyt minä otan sinut iki-omaksi sittenkin! Niinkuin kuollut sulho
hakee keskiyöllä omakseen nuoruutensa uskollisen morsiamen! Tahdotko
kuolla kanssani, Kaarina, kun ei meidän kerran suotu elää yhdessä!

Ei! Ei! Mitä hourit. Tarpeeksi on jo kuihtunut ja kuollut käsissäsi
kallista elämää! Kaarinanko vielä tahtoisit tuhota, niinkuin
olet tuhonnut Varvaran, Veran, Merin, jokaisen, jonka kutreille
kauneushaaveesi, onnenkaipuusi on kutonut kultakehän! Säästä paras,
säästä Kaarina!

Ah, tätä tuskaa! Täytyy kantaa se yksin. Kaarinalla on nyt rauha,
elämäntyö. Senkö rikkoisin? En.

Niin totta kuin sinua rakastan, vannon olla laskematta kirottua
kättäni vaaleitten palmikoittesi kukkasille, sinä minun nuoruuteni
unelma, sinä minun unelmieni ihmiskunta, sinä minun parempi itseni!

Näin valittaa yksinäisen ihmisen sydän.

       *       *       *       *       *

Ja toinen sydän vastaa siihen.

Jähmettävän surun halvaamana istuu Kaarina yksinäisessä huoneessaan
ja yksi ainoa ajatus tykyttää hänen aivoissaan:

Oula Kuutti lähtee, lähtee, pois, pois! Ehkä ijäksi! Tuo jälleen
löydetty ja taas kadotettu armas!

Kaikki luhistuu tämän ajatuksen mukana, työ, aate, ihmisyys, jumala,
hyvyys, kaikki! Koko elämä!

Kaikki on ollut valhetta ja petosta, kaikki paitsi rakkaus Oula
Kuuttiin. Nyt hän sen vasta tuntee. Kaikki keinotekoista rakennelmaa
orvon sydänparan sisäisen heikkouden salaamiseksi. Ja Oula Kuuttikin
on luullut, että hänessä ei ole mitään heikkoa! Että hän on vain
periaatenainen, esitaistelija-luonne. Miten viiltävän sankarillista
petosta! Ja miten raskasta!

Oula on hänen ainoa kiintopisteensä maailmassa, hänen ihmiskuntansa,
hänen työnsä sisäinen ponnin, hänen hyväksi tulemisensa korkein
unelma.

Miten onkaan hän unelmoinut? Niin. Että kerran, jos ei ennen niin
viimeisellä tuomiolla, tulee hän ja painaa kirkastuksen kruunun hänen
kärsineelle otsalleen ja rakkaan kätensä hänen liiaksi sykkineelle
sydämelleen ja sanoo: "Sinä, Kaarina, olet minun unelmaini
todellisuus!" Mikä ihana elämäntyön aate! Niinkuin Kuutti on
herättänyt Kaarinan, niin on Kaarina kerran tuudittava lepoon hänen
levottoman neronsa lennon suuressa inhimillisessä sydämessään. Tuo
ajatus on riittänyt elämän voimaksi.

Mutta nyt. Se ei riittänyt enää.

Oula Kuutti oli jo tullut liian lähelle, mutta jättänyt sittenkin
sanomatta tärkeimmän, tuon yhden ainukaisen suuren asian: minä
rakastan sinua. Ja nyt hän lähti.

Miten kauheasti hyvä ja paha, epäitsekkäisyys ja oma onni, periaate
ja rakkaus samassa sekaantuivat!

Eikö olisikin pitänyt hänen nyt rukoilla sotaa saadakseen pitää
Kuutin, jonka rauha uhkasi viedä ijäksi pois, aivan niinkuin hänen
ennen olisi pitänyt rukoilla maailmaan nälkää saadakseen pikaisen
maailmanrauhan, aivan niinkuin hänen olisi pitänyt siunata Veran
kuolemaa, joka oli vienyt hänet edes hetkiseksi rakkauden onnen
esikartanoon!

Idylli oli lopussa. Kaikki luhistui.

Ihminen, ihminen minussa, älä vaivu, älä lankea! vaikeroi hänen
sielunsa.

Särkyköön mieluummin sydän, muretkoon tuhaksi kuolemattomain
suitsutusalttarilla! Tahdon olla omaa itseäni voimakkaampi! Siunata
elämää ja rukoilla eläville ja kuolleille iankaikkista rauhaa ja
hänelle, kalleimmalle, yksinäisyyttä ja vapautta!

Ja niinkuin lapsena muinoin, kauan sitten, laskeutui Kaarina
polvilleen ja rukoili, rukoili niinkuin ei koskaan ennen, kyynelten
virtoinaan valuessa:

Oi Jumalani, sinä suuri ja tuntematon, sinä ikisaavuttamaton, sinä
ihanteen ikävä ihmissielussa, sinä kauneuden, hyvyyden, paremmuuden
palvelus minussa, sinä iankaikkisempi itseni, joka joka hetki
taistelet heikkoa katoavaista olemustani vastaan, tue minua, auta
minua, anna minulle voimaa... pysyä uskollisena sille unelmalle,
jonka minä olen saanut häneltä, sen unikuvan arvoisena, jonka hän on
luonut minusta...!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Yksinäisiä - Romaani nykyajalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.