Title: Venäläisiä talonpoikia
Author: Chekhov, Anton Pavlovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Venäläisiä talonpoikia" ***


VENÄLÄISIÄ TALONPOIKIA

Kirj.

Anton Tshehov


Suomentanut J. G. Vuoriniemi



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Fundamemt,
1919.

Kirjapaino-Osakeyhtiö Sana.



Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia" sekä aikamme
kulttuuriprobleemi.


Jo toista vuotta olemme kirjoittaneet ja lukeneet bolshevismista, mutta
epäilemättä valaisee tätä yhteiskunnallista arvoitusta osaltaan mitä
suurimmassa määrin Tshehovin kertomus "Venäläisiä talonpoikia". Ne,
jotka Venäjän vallankumouksen puhjetessa vartosivat uuden ajan
aamunkoittoa, uutta kulttuuria, eivät olisi niin perinjuurin
erehtyneet, jos Tshehovin kertomus olisi paremmin säilynyt heidän
muistossaan. Sillä mitä voisivat nämä venäläiset talonpojat, jotka
elävät puolittain eläimellisellä asteella, muuta antaa maailmalle kuin
paheita ja himoja, hävitystä ja köyhyyttä? Seuratessamme päivälehdistä
nykyistä tilannetta Venäjällä, tuntuu meistä, että Tshehovin kuvailema
kurjuus on levinnyt kautta koko maan, että valkokivinen Moskova ja
Nevankuningatar Pietari ovat muuttuneet kyliksi, jotka lahoavat
nälänhädän ja irstaisuuden raivotessa.

Paitsi tätä ajan polttavien kysymysten aiheuttamaa mielenkiintoa on
Tshehovin kertomuksella myöskin yleissivistyksellinen merkityksensä,
sillä se koskettelee erästä aikamme tärkeimmistä elinkysymyksistä,
nimittäin maaseudun ja kaupungin suhtautumista toisiinsa. Eittämättä on
kulttuurin kehitys keskittynyt kaupunkeihin ja käynyt senvuoksi
luonteeltaan yksipuoliseksi. Kaupunkilainen -- sellainen tyyppi on
syntynyt -- ei ainoastaan arvioi talonpojan kulttuurille antamaa lisää
liian alhaiseksi, vaan on muodostanut myöskin väärän mielikuvan
maalaiselämästä. Ensimäisessä suurkaupungissa, joka historiallisella
ajalla saavutti kukoistuksensa, Aleksandriassa, esiintyi jo räikeänä
tämä maaseudun ja kaupungin välinen eroavaisuus. Maalaiselämä alkoi
kaupunkilaisen silmissä kangastaa kadotetulta paratiisilta. Kaupungissa
raastetaan ja taistellaan, mutta maalla vallitsee lepo ja rauha,
luonnon helmassa paistaa onnen aurinko pilvettömällä taivaalla. Siten
syntyi se idyllinen runous, jonka isä oli Theokritos. Idylli kuvailee
maalaiselämää ruusunpunaisin värein, sellaisena, joksi kaupunkilainen
sen unelmissaan kuvitteli. Tämän kuvan mukaan olivat vaivannäöt,
taistelut ja kiusaukset tuntemattomia maalaiselämässä: paimen kaitsee
lampaitaan ja rakastaa viattomasti paimentyttöään.

Näin syntyi vähitellen kuilu maaseudun ja kaupungin välille.
Keskinäinen ymmärrys katosi kokonaan. Kaupunkilainen ihannoi talonpojan
korutonta elämää, hänen tietämättömyyttään kulttuurin vaatimuksista
ja edesvastuusta, talonpoika sitävastoin rupesi vihaamaan
kaupunkilaista hänen hienostuneiden elintapainsa sekä ruumiillisen työn
vieroksumisensa vuoksi. Tämän maaseudun ja kaupungin välille auenneen
kuilun täytyi johtaa romahdukseen, sillä ihmiskunta on perhe, jonka
yksityisten jäsenten hyvinvointi on kaikkien onnen välttämätön ehto.

Myöhemmin kuitenkin pääsivät valtaan terveemmät käsitykset

Jo 150 vuotta sitten huomattiin, että kulttuuri oli joutunut
harhateille. Ranskassa, joka silloin hallitsi europalaista
ajatusmaailmaa, Rousseau julisti hylkäävän tuomionsa kulttuurista ja
lausui sen mielipiteen, että vain palaamalla maalaiselämän kannalle
ihmiskunta voi tulla onnelliseksi. Talonpoika-luonnonihminen oli hänen
ihanteensa. Leikillinen Voltaire tuumi, että Rousseau kuvaili
luonnonelämää niin viekoittelevin värein, että ihmisen ehdottomasti
valtasi halu eläimen lailla nelinkontin livistää metsään. Ankaran iskun
Rousseaun luonnonpalvonnalle ja talonpojan ihannoimiselle antoi
kuitenkin Ranskan vallankumous, joka kamalan selkeästi osoitti, minne
luonnonihmisen raa'at vaistot johtivat ja miten kulttuurissa sittenkin
piilee ihmiskunnan tosi onni.

1855 ilmestyi kuuluisan ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin
romaani: "Les paysans" (Talonpojat). Kymmenen vuotta hän valmisteli
tätä teosta, jota hän piti elämänsä tärkeimpänä. Siinä hän armotta
paljasti talonpojan sivistyksellisesti takapajulla olevan tilan ja
murskasi jäntevin käsin idyllin harhaanvievät lasimaalaukset. Balzacin
romaani oli terveellinen käännekohta maaseudun ja kaupungin välisissä
suhteissa, sillä nyt aukenivat kaupunkilaisen silmät näkemään
talonpojan tarpeita ja maalaiselämän kulttuurivaatimuksia. Menneet
olivat unelmain ja itsepetoksen päivät, nyt vaadittiin totuutta,
säälitöntä totuutta ja valoa, lämmittävää valoa.

Ranskan tapahtumilla on vastaavat tapahtumansa Venäjällä. Venäjälläkin
on kaupunkilainen, joka hallitsi kirjallisuutta ja koko henkistä
elämää, muodostanut aivan liian kauniin kuvan maalaiselämästä.
Ajatelkaamme vain Turgenjevin ja Grigorovitshin kuvauksia. Gljeb
Uspenskij kirjoitti, että venäläinen talonpoika oli "sielullisesti
nuori, miehekkään-voimakas ja lapsellisen-lempeä". Tästä venäläisen
talonpojan ihannoimisesta riippui slavofiilien käsitys Venäjän
tulevaisuudesta. Huippunsa tämä talonpojan palvonta saavutti kreivi
Tolstoissa -- yhdeksännentoista vuosisadan Rousseaussa. Niin
suunnattomasti jumaloitiin talonpoikaa Venäjällä, ettei kukaan
kiinnittänyt huomiotaan niihin suuriin havaintoihin, joita Tshehov teki
kuvatessaan v. 1897 venäläisen kylän todellista tilaa. Kukaan ei
uskonut häntä, monet moittivat häntä hänen pessimistisyytensä vuoksi.
Bolshevismin ansio on, että se on paljastanut venäläisen talonpojan
kulttuuritarpeen ja osoittanut sen vaaran, joka syntyy siitä, että
kymmeniltä miljoonilta ihmisiltä riistetään opinsaanti, kasvatus ja
osallisuus niihin alkeellisimpiinkin etuihin, joita kulttuuri saattaa
tarjota.

Idylli on kadottanut suosituimman aiheensa. Se saa etsiä itselleen
toisia liittymäkohtia loihtiakseen ilmoille tenhoavia paratiisinkuvia.
Me, kulttuurin päivätyöläiset, siedämme kyllä karvaita rohtoja.
Tällainen karvas vahvistusjuoma en Tshehovin kertomus "Venäläisiä
talonpoikia".



Venäläisiä talonpoikia



I.


Nikolai Tshikildejev, moskovalaisen "Slaavilainen Basari" nimisen
ravintolan lakeija, sairastui. Hänen jalkansa puutuivat ja käynti
muuttui, niin että hän kerran kulkiessaan hotellin käytävässä kompastui
ja kaatui tarjottimineen, jolla oli kinkkua ja herneitä. Hänen täytyi
ottaa ero. Omat ja vaimon rahavähät hupenivat lääkäreille, ei ollut
enää millä elää, aika kävi työttä ikäväksi, ja niinpä hän päätti
parhaimmaksi matkustaa kotiinsa maalle. Kotosallahan on helpompi
sairastella, ja elämä käy halvemmaksi eikä suotta sanota, että oma koti
on kullan kallis.

Hän saapui synnyinpaikkaan Shukovoon iltapuhteella. Lapsuusmuistojen
valossa oli se väikkynyt hänen mielessään valoisana ja kodikkaan
rauhaisana, mutta nyt hän astuessansa tupaan vallan pelästyi, niin
pimeää, ahdasta ja siivotonta siellä oli. Vaimo Olga ja tytär Sasha,
jotka olivat tulleet hänen kanssaan, silmäilivät ymmällään suurta
epäsiistiä, noen ja kärpästen mustaamaa uunia, joka täytti melkein
puolen tupaa. Mikä kärpäspaljous! Uuni oli kallellaan, seinähirret
viistossa, ja koko tupa näytti siltä, kuin olisi se minä hetkenä
tahansa valmis lysähtämään kokoon. Etunurkkaan oli pyhäinkuvain
viereen, kuvien sijasta muka, liimailtu pullojen leimoja ja
sanomalehtien palasia. Köyhän köyhää. Aikuisista ei kukaan ollut
kotona, kaikki olivat leikkuulla. Uunilla istui noin kahdeksanvuotias
pellavapäinen, pesemätön ja mistään väliäpitämättömältä näyttävä tyttö,
joka ei suonut tulijoille edes silmäystä. Permannolla hieroi valkea
kissa itseään korentoa vastaan.

-- Kis, kis, houkutteli Sasha sitä. Kis!

-- Se ei kuule, sanoi tyttö. Se on tullut kuuroksi.

-- Miksi?

-- Ilman vain. Pieksivät sen.

Nikolai ja Olga käsittivät jo ensi silmäykseltä, millaista elämää
täällä vietettiin, mutta eivät sanoneet toiselleen sanaakaan. Vaieten
ottivat he nyyttinsä ja vaieten menivät he ulos. Heidän pirttinsä oli
kylän reunasta lukien kolmas ja näytti kaikkein köyhimmältä ja
vanhimmalta. Seuraava talo ei ollut paljoakaan häävimpi, vaan
reunimmainen sensijaan oli rautakattoinen ja sen akkunoissa upeilivat
verhot. Tämä talo, jonka ympärillä ei ollut aitaa, oli erillään
toisista ja siinä oli ravintola. Kylän rakennukset olivat yhdessä
rivissä ja hiljaisen mietteliäs kyläpahanen pihoilta pilkkivine
raitoineen, pihlajoineen ja seljapuineen teki miellyttävän
kokonaisvaikutuksen.

Talonpoikaistalojen takana alkoi maa jyrkästi viettää joelle, niin että
paikoittain saven seasta pisti esiin suuria kiviä. Kivien ja
savenvalajien kaivamien kuoppien lomitse kierteli rinnettä pikku
polkuja, joille oli kaadettu kokonaisia kasoja särkyneitten ruskeitten
ja punaisten astioitten palasia. Alhaalla taas aukeni laaja, tasainen,
kirkkaanvihreä ja jo niitetty niitty, jota nyt kuljeskeli talonpoikien
karjalauma. Virstan päässä kylästä kulki mutkittelevaa kulkuaan joki
ihanine kukkaisrantoineen, sitten jälleen näkyi lavea niitty, karjaa,
valkeita hanhijonoja, kunnes, samaten kuin tälläkin puolen, tuli eteen
jyrkkä mäenrinne ja ylhäällä mäellä kylä viisikupolisine kirkkoineen ja
hiukan kauempana herraskartano.

-- Miten hyvä täällä on, sanoi Olga tehden ristinmerkin nähdessään
kirkon. Kylläpä on tilaa, hyvä luoja!

Samassa alkoivat iltakellot soida, oli nimittäin pyhän aatto. Kaksi
tytöntylleröistä, jotka raahasivat alhaalta vesisankoa, katsahti
kirkkoon päin kuullakseen paremmin kellojen kaiun.

-- Tähän aikaan on "Slaavilaisessa Basarissa" päivällinen, sanoi
Nikolai haaveksivasti.

Istuessaan jyrkänteen reunalla näkivät Nikolai ja Olga auringon
laskevan, taivaan kullan ja purppuran heijastuvan jokeen, temppelin
akkunoihin ja koko leppoisaan, rauhalliseen ja sanomattoman puhtaaseen
ilmaan, jollaista ei Moskovassa koskaan ole. Ja kun aurinko laskeutui
taivaanrannan taa, kulki heidän ohitsensa ammuen ja mylvien kylän
karja, ja toiselta suunnalta lensivät kotiinsa hanhet. -- Kaikki
vaikeni, vieno valo sammui ja illan pimeä alkoi nopeasti levitä.

Sillä välin olivat vanhukset, Nikolain isä ja äiti, palanneet heinältä.
Molemmat olivat laihoja, kumaraisia ja hampaattomia. Kumpikin samaa
kokoa. Tulivat kotiin naisetkin, miniät Maria ja Tekla, jotka olivat
olleet tilanomistajan töissä joen takana. Marialla, Kirjakin vaimolla,
oli kuusi lasta. Teklalla, sotaväkeen joutuneen Denis-veljen vaimolla,
oli kaksi. Ja kun Nikolai näki astuessaan tupaan koko perheen, kaikki
nuo suuret ja pienet ruumiit, joita liikehti mökin lavitsoilla,
kehdoissa ja kaikissa nurkissa, ja kun hän näki, miten ahnaasti ukko ja
eukot söivät mustaa leipäänsä kastaen sitä veteen, niin hän käsitti,
että oli tullut turhaan tänne sairaana, rahoitta ja lisäksi perheineen
aivan turhaan.

-- Missäs on Kirjak veikko, kysyi hän tervehdittyään.

-- Metsävahtina kauppiaalla, vastasi isä. Välttäisi kyllä miehekseen,
kun ei vain liiaksi ryyppäisi.

-- Kyllähän nyt on hyvä, sanoi mummo itkuisella äänellä. Kelvottomia
ovat meidän miehet, kaiken kotoa kylälle kantavat. Kirjak juo ja juoppo
on ukkokin, kyllä hänkin löytää tien kapakkaan. Mitäpä siitä synnistä
peittelee. Vihastunut on Neitsyt Maaria.

Vieraiden tulon kunniaksi pantiin teekeittiö kiehumaan. Tee löyhki
kalalle, sokeri oli harmaata ja niluttua, pitkin leipiä ja astioita
puikkelehtivat torakat. Vastenmielistä oli juoda ja vastenmielinen oli
keskustelu. Puhuttiin vain puutteesta ja sairaudesta. Mutta ei oltu
ehditty juoda ensi kuppiakaan, kun pihalta kuului kova, venytetty
humalainen huuto:

-- Ma-aaria!

-- Kirjak tuntuu tulevan, sanoi vaari. Siinä paha, missä mainitaan.

Kaikki vaikenivat. Hetken kuluttua kuului taas sama raaka ja venytelty,
ikäänkuin maan alta tuleva huuto:

-- Ma-aaria.

Maria, vanhempi miniöistä, kalpeni ja painautui uunia vasten.
Kummalliselta näytti pelon ilme tuon leveäharteisen, voimakkaan ja
ruman naisen kasvoilla. Hänen tyttärensä, sama tyttö, joka oli istunut
välinpitämättömän näköisenä uunillaan, purskahti äkkiä itkuun.

-- Mitä siinä, senkin vietävä, huusi hänelle Tekla, joka myöskin oli
voimakas ja leveäharteinen. Ei tuo tappane!

Vaarilta sai Nikolai tietää, että Maria pelkäsi asua metsässä Kirjakin
kanssa ja että tämä juovuspäissään tuli aina vaimoaan hakemaan ja
tällöin mellasti ja pieksi häntä armotta ja säälittä.

-- Ma-aaria, kajahti aivan oven takaa.

-- Puolustakaa Jumalan tähden, rakkaat ystävät, soperteli Maria ja
puhkui, kuin olisi häntä työnnetty hyvin kylmään veteen. -- Puolustakaa
minua, rakkaani!

Kaikki tuvassa olevat lapset alkoivat parkua ja heitä katsellessaan
rupesi Sashakin itkemään. Kuului humalaisen yskintää ja tupaan ilmestyi
isokasvuinen mustapartainen mies, talvilakki päässä. Hän näytti
kauhealta, kun lampun himmeässä valossa ei voinut erottaa hänen
kasvojaan. Tämä mies oli Kirjak. Päästyään vaimonsa luo hän ojensi
kätensä ja löi häntä nyrkillä kasvoihin, mutta Maria ei iskun
huumaamana päästänyt ääntäkään, istuutui vain ja hänen nenästään alkoi
vuotaa verta.

-- Ettet häpeäkin, murisi vaari kiiveten muurille. Vierasten aikana!
Synti ja häpeä!

Mutta mummo istui hiljaa kumarassa ja mietiskeli jotain. Tekla liekutti
kehtoa. Tuntien kaiketi tekevänsä hirvittävän vaikutuksen tarttui
Kirjak tyytyväisenä Marian käteen, veti hänet ovelle ja ulvahti kuin
peto, jotta olisi näyttänyt vieläkin kauheammalta. Mutta samassa hän
äkkiä huomasi vieraat ja pysähtyi.

-- Kas vain, vieraita, sanoi hän päästäen vaimon irti. Velimies
perheineen!

Hän alkoi rukoilla pyhäinkuvaan päin kääntyen, hoiperrellen ja
aukoillen humalaisia punertavia silmiään ja jatkoi:

-- Velimies on siis tullut perheineen Moskovasta. Se on se Moskova
oikea pääkaupunki, se oikea kaupunkien kaupunki -- -- Suokaa
anteeksi --

Hän istuutui penkille teekeittiön luo ja alkoi ääneen maiskutellen
juoda teetä teevadiltaan. Muut vaikenivat. Juoda härpittyään kymmenisen
kuppia hän painui pitkäkseen penkille ja alkoi kuorsata.

Ruvettiin puuhaamaan makuullemenoa. Sairas kun oli, pantiin Nikolai
vaarin kanssa uunille, Sasha kävi lattialle ja Olga meni eukkojen
kanssa heinälatoon.

-- Niin, niin pääskyseni, sanoi hän laskeutuessaan Marian viereen
heinille. Ei parku pahasta päästä. Parasta, että koetat kärsiä. Sanassa
sanotaan: Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, niin käännä hänelle
vasenkin. Niin, niin pääskyseni.

Sitten hän puolihiljaa laulavalla äänellä kertoili Moskovasta,
elämästään siellä ja olostaan erään huonevuokralan sisäkkönä.

-- Moskovassa ovat talot suuria ja kivisiä, puheli hän. Kirkkoja on
hyvin paljon, kymmeniä satoja -- -- Taloissa asuu vain herrasväkeä ja
nekös vasta ovat kauniita ja miellyttäviä!

Maria sanoi, ettei hän koskaan ollut käynyt edes kihlakunnan
pääkaupungissa, saati sitten Moskovassa, hän ei osannut lukea, ei
tuntenut rukouksia, ei edes "Isä meitää". Hän ja toinen miniä Tekla,
joka nyt istui taampana ja kuunteli, olivat kumpikin kovin
kehittymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään. Kumpikaan ei rakastanut
miestään. Maria pelkäsi Kirjakia, ja kun hän jäi kahden miehensä
kanssa, niin hän värisi kauhusta ja joutui tämän läheisyydessä aivan
pyörälle päästään, sillä Kirjakista lähti väkevä viinan ja tupakan
katku. Ja Tekla vastasi kiukustuneena kysymykseen, ikävöikö hän
miestään tämän poissa ollessa:

-- Johan nyt, mokomaa!

Hetken juteltuaan he vaikenivat.

Ilma oli viileä ja ladon luona kiekui täyttä kurkkua kukko häiriten
unen tuloa. Kun sinervä aamuvalo jo pilkki kaikista raoista, nousi
Tekla hiljaa, meni ulos ja kuului juoksevan jonnekin paljaita jalkojaan
tömistäen.



II.


Olga meni kirkkoon ja otti Marian mukaansa. Kun he laskeutuivat polkua
niitylle, oli heidän kummankin hauska. Olgaa miellytti avoin keto ja
Maria tunsi, että käly oli hänen läheinen sukulaisensa. Aurinko nousi.
Matalalla niityn yläpuolella leijaili uninen haukka, joki oli sumuinen,
usvaa siellä täällä, mutta joen tuolla puolen alkoi jo levitä
valojuova, kirkko loisti päivänsäteissä ja herraskartanon puutarhassa
kirkuivat kilvan varikset.

-- Vaari kyllä menettelee, kertoi Maria, mutta muori on ankara ja
sotkeutuu kaikkiin asioihin. Omaa viljaa riitti laskiaiseen asti, mutta
nyt ostamme ravintolasta. Siitäkin kiukuttelee. Liian paljon moittii
meidän syövän.

-- Niin, niin pääskyseni. Kärsi ja sillä hyvä. On sanottu: Tulkaa
kaikki työtä tekevät ja raskautetut.

Olga puhui vakavasti, puolittain laulamalla, ja käveli pyhiinvaeltajan
tapaan nopeasti ja hätiköiden. Hän luki joka päivä evankeliumia, luki
ääneen diakoonien tavoin ja paljon jäi häneltä käsittämättä, mutta
pyhät sanat liikuttivat häntä kyyneliin saakka ja vanhat kirkkokielen
muodot hän lausui heltynein mielin. Hän uskoi Jumalaan, Neitsyt
Maariaan ja pyhimyksiin, uskoi, ettei saanut loukata ketään, ei
yksinkertaisia ihmisiä, ei saksalaisia, ei mustalaisia, ei juutalaisia.
Ja voi niitä, jotka eivät säälineet eläimiä! Näin uskoi hän kirjoitetun
pyhiin kirjoihin ja siksi hänen kasvonsa kävivät lempeiksi, helliksi ja
kirkkaiksi, kun hän lausui raamatun sanoja, käsittämättömiäkin.

-- Mistä olet syntyisin, kysyi Maria.

-- Olen Vladimirista. Mutta minut vietiin Moskovaan jo kauan sitten,
kahdeksanvuotiaana.

He tulivat joelle. Toisella rannalla vallan veden partaalla seisoi joku
nainen ja riisuutui.

-- Se on meidän Tekla, sanoi Maria tuntien naisen. Hän on käynyt joen
takana herrastalossa kauppapalvelijain luona. Niin julkea ja riitaisa
hän on, että...

-- Niin julkea, että ihme, toisti Maria.

Joen poikki johtivat huojuvat hirsiportaat ja aivan niiden alla
uiskenteli puhtaassa läpikuultavassa vedessä parvittain leveäotsaisia
karppikaloja. Veteen kuvastuvissa vihreissä pensaissa kimmelsi kaste.
Tuntui lämmin hengähdys, mieli kävi iloiseksi. Miten ihana aamu! Miten
ihanaa olisikaan ollut elämä, jollei olisi ollut vaanimassa puute,
hirveä ja armoton puute, jolta ei voinut minnekään kätkeytyä. Mutta nyt
tarvitsi vain katsahtaa kylään, kun jo muistui elävästi mieleen kaikki
eilinen, ja onnekas riemu, joka oli henkinyt kaikkialta, katosi heti
jäljettömiin.

He tulivat kirkkoon. Maria pysähtyi ovelle eikä uskaltanut astua
kauemmaksi. Hän ei tahtonut edes istuutua, vaikka päiväkirkkoon
soitettiin vasta yhdeksännellä tunnilla. Hän seisoi koko ajan.

Kun luettiin evankeliumia, alkoi kirkkoväki liikkua antaakseen tietä
maatilanomistajan perheelle. Kirkkoon astui kaksi valkopukuista tyttöä
leveäreunaiset hatut päässään ja heidän seurassaan täyteläinen,
heleäihoinen, merimiespukuinen poika. Heidän tulonsa liikutti Olgaa,
sillä hän päätti ensi katseesta heidän olevan oikeita, sivistyneitä ja
kauniita ihmisiä. Maria taas katseli heitä alta kulmin, jurosti ja
arkaillen, ikäänkuin he eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan hirviöitä,
jotka olisivat saattaneet murskata hänet, jollei hän olisi väistänyt.

Ja kun diakooni vain lausui jotain bassoäänellään, niin oli hän joka
kerran kuulevinaan huudon "Ma-aaria" ja säpsähti.



III.


Kyläläiset saivat tietää vierasten tulosta ja jo päiväkirkon jälkeen
kokoontui taloon paljon väkeä. Leonytshevit, Matveitshevit ja
Iljitshovit, kaikki tulivat saamaan tietoja Moskovassa toimessa
olevista sukulaisistaan. Oli tapana viedä lukutaitoiset shukovolaiset
lapset Moskovaan ravintolapalvelijoiksi ja käytävävahdeiksi (samoin
kuin joen toisella puolella olevan kylän lapset pantiin
leipurinoppiin). Niin oli tehty pitkät ajat, jo maaorjuuden aikana,
jolloin eräs shukovolainen, nyt jo tarujen piiriin siirtynyt,
talonpoika Luka Ivanytsh, joka palveli tarjoilijana eräässä
moskovalaisessa klubissa, otti palvelukseensa vain kotikyläläisiään ja
nämä taas kaupungin elämään perehdyttyään kutsuivat sinne omia
sukulaisiaan, joille hankkivat paikkoja anniskeluihin ja ravintoloihin.
Siitä ajasta lähtien nimittivätkin ympäristön asukkaat Shukovoa vain
lakeijain kyläksi. Nikolai vietiin Moskovaan yhdentoistavuotiaana ja
siellä hankki hänelle paikan silloinen "Ermitash" puiston
teatterivahtimestari Ivan Makarytsh, joka kuului Matveitshevien
perheeseen, ja nyt Nikolai kääntyneenä Matveitshevien puoleen puhui
seuraavaan opettavaiseen tapaan.

-- Ivan Makarytsh oli hyväntekijäni ja velvollisuuteni on rukoilla
Jumalaa hänen puolestaan päivin ja öin, sillä hänen avullaan tulin
hyväksi ihmiseksi.

-- Isäseni, sanoi itkuisella äänellä vanha mummo, joka oli Ivan
Makarytshin sisar. Hänestä, kultasestamme, ei vain kuulu mitään.

-- Talvella hän palveli Omanilla ja tällä huvikaudella kerrottiin hänen
olleen jossain kaupungin ulkopuolella olevassa puistossa. Alkaa jo
käydä vanhaksi... Ennen saattoi kesäaikoina tuoda kotiin kymmenenkin
ruplaa päivässä, mutta nyt on elämä kaikkialla käynyt hiljaiseksi ja
vaikea on ukon tulla toimeen.

Mummo ja eukot katselivat Nikolain jalkoja, joissa oli huopasaappaat,
ja hänen kalpeita kasvojaan ja puhuivat surumielisesti:

-- Kovaosainen olet, Nikolai Osipytsh, kovaosainen. Ei luonnista.

Sashaa kaikki hyväilivät. Hän oli jo täyttänyt kymmenen vuotta, mutta
hän oli pienikasvuinen, hyvin laiha ja näytti korkeintaan
seitsenvuotiaalta. Toisten, päivettyneiden, pitkiin haalistuneisiin
paitoihin puettujen tyttöjen joukossa, joitten tukat olivat rumasti
leikatut, tuo vaalea lapsi suurine tummine silmineen ja punaisine
tukkaan pistettyine nauharuusukkeineen näytti huvittavan kummalliselta,
aivan kuin hän olisi ollut villin eläimen pentu, joka äsken oli saatu
kiinni kedolta ja tuotu tupaan.

-- Hän osaa jo lukeakin, alkoi Olga kehuksia katsellen hellästi
tytärtään. Luehan, lapsoseni, sanoi hän ottaen nurkasta esiin
evankeliumin. Lue sinä, kristikansa kuuntelee.

Evankeliumi oli vanha, raskas ja nahkakantinen, sen lehtien nurkat
olivat käpristyneet ja siitä levisi sellainen haju, kuin olisi munkkeja
tullut tupaan. Sasha kohotti kulmakarvansa ja alkoi lujaan
pitkäveteisellä äänellä:

-- Hänen mentyään ilmestyi Herran enkeli unessa Josefille sanoen: "Ota
tykösi poika äitineen".

-- Poika äitineen, toisti Olga ja punastui liikutuksesta korviaan
myöten.

-- "Ja pakene Egyptiin ja ole siellä, siksi kunis sanon sinulle -- --".

Vanhanaikaisen "kunis" sanan kohdalla ei Olga enää voinut pidättää
liikutustaan, vaan puhkesi itkuun. Tämän jälkeen alkoi ensin Maria ja
sitten Ivan Makarytshin sisar nyyhkyttää. Vaari rupesi rykimään ja
etsimään pojantyttärelleen makeisia, mutta ei löytänyt mitään ja
viittasi vain kädellään. Ja kun lukeminen päättyi, hajautuivat naapurit
koteihinsa liikutettuina ja hyvin tyytyväisinä Olgaan ja Sashaan.

Koska oli pyhä, jäi perhe koko päiväksi kotiin. Muori, jota kaikki,
mies, miniät ja lapsenlapset nimittivät eukoksi, koetti tehdä kaikki
itse. Itse lämmitti hän uunin, hoiti teekeittiön, kävipä ulkotöissäkin
ja sitten napisi, että hänet näännytettiin työllä. Aina pelkäsi hän,
että joku syö liikaa tai että vaari ja miniät laiskottelevat. Milloin
oli hän kuulevinaan, että ravintolanisännän hanhet olivat takatietä
tulossa hänen vihannestarhaansa, ja hän juoksi tuvasta pitkä keppi
kädessä ja sitten puolisen tuntia huusi korvia särkevällä äänellä
kaalikeittonsa ääressä, joka oli yhtä raihnaista ja laihaa kuin hän
itsekin; milloin taasen näytti hänestä varis hiipivän kananpoikien
kimppuun ja kovalla melulla syöksyi hän varista kohti. Hän oli
äkeissään ja murisi aamusta iltaan huutaen väliin niin, että
ohikulkijat kadulla pysähtyivät.

Miehelleen ei hän ollut hellä, nimitteli tätä kuhnuriksi tai
rutonsyömäksi. Vaari oli toimeton, saamaton mies, ja jollei muori olisi
alituiseen häntä liepeestä nykinyt, ei hän kenties olisi lainkaan
tehnyt työtä, vaan istunut uunilla ja jaaritellut. Pitkälti jutteli hän
pojalleen joistakin vihollisistaan ja valitteli loukkauksia, joita hän
muka joka päivä sai naapureittensa puolelta osakseen. Häntä oli ikävä
kuunnella.

-- Niin, sanoi hän kylkiinsä tarttuen. Niin, ristinpystyttämisen juhlan
jälkeen myin omin ehdoin heinää kolmestakymmenestä kopekasta puuta --
Niin... Hyvä on... Niinpä siis vedän aamulla heiniä, vapaaehtoisesti,
enkä ketään häiritse. Silloinpa tulee pahaksi onneksi, huomaan, Antip
Sedelnikov. "Minne heiniä vedät, senkin mokoma", huutaa ja lyö minua
korvalle.

Kirjakin päätä taas kivisti kohmelo ja hän häpesi veljeään.

-- Mitä kaikkea viina tekeekään. Voi, hyvä luoja, mutisi hän pudistaen
kipeätä päätään. Antakaa toki Kristuksen nimessä anteeksi, sisar ja
veli, en ole hyvilläni itsekään.

Pyhän kunniaksi ostettiin ravintolasta silli ja keitettiin sen päästä
särvintä. Keskipäivällä kaikki istuutuivat juomaan teetä ja joivat sitä
kauan, hikeentymiseen saakka ja näyttivät vallan teestä turvonneilta.
Senjälkeen vasta käytiin särpimeen käsiksi, kaikki söivät samasta
astiasta. Mutta sillin pisti muori piiloon.

Illalla poltti savenvalaja jyrkänteellä astioita. Alhaalla niityllä
tytöt lauleskellen leikkivät piirileikkiä. Hanuri soi. Myöskin joen
toisella puolen paloi uuni, tytöt lauloivat ja heidän laulunsa kuului
kaukaa tahdikkaana ja korvia hyväilevänä. Ravintolassa ja sen ympärillä
melusivat miehet laulaen juopuneen lauluaan, kaikki eri ääntä, ja
riitelivät niin, että Olga tuontuostakin säpsähti ja sanoi:

-- Oi, hyvä luoja!

Häntä kummastutti, että riideltiin lakkaamatta ja että kovimmin ja
kauimmin kuuluivat riitelevän ukot, joiden aika jo olisi ollut
kuolla. Mutta lapset ja tytöt kuuntelivat tätä riitaa vähääkään
kummastelematta, he näkyivät tottuneen siihen jo kehdosta lähtien.

Keskiyön aika oli ohi, uunit sekä joen tällä että tuolla puolen olivat
sammuneet, mutta alhaalla niityllä ja ravintolassa yhä elämöitiin.
Vaari ja Kirjak lähenivät latoa, jossa Olga ja Maria nukkuivat. Miehet
olivat humalassa, kulkien käsi kädessä, olkapäillään toinen toistaan
töykkien.

-- Anna olla, koetti ukko vakuuttaa. Anna hänen olla -- Hän on kunnon
eukko -- Synti on...

-- Ma-aaria, kirkasi Kirjak.

-- Anna hänen olla -- Synti on -- -- Kyllä hän eukosta käy...

Molemmat seisoivat hetkisen ladon luona ja poistuivat sitten.

-- Ra-akastan kedon kukkia, alkoi ukko yhtäkkiä korkealla korvia
särkevällä tenorillaan. Niitä kedoilla poimiskelen.

Sylkäsi sitten, kirosi rumasti ja meni tupaan.



IV.


Muori pani Sashan vahtimaan vihannestarhaansa, etteivät hanhet pääsisi
siihen. Oli helteinen elokuun päivä. Ravintoloitsijan hanhet olisivat
kylläkin voineet päästä takatietä vihannestarhaan, mutta niillä oli nyt
muuta työtä; ne nokkivat ravintolan luona kauroja rauhallisesti
keskustellen ja ainoastaan ukkohanhi kohotti korkealle päätään
ikäänkuin pitääkseen silmällä, oliko muori keppineen tulossa. Toiset
hanhet olisivat voineet tulla alhaalta laaksosta, mutta ne
käyskentelivät nyt laitumella kaukana joen takana, missä ne valkealta
hohtavana jonona ulottuivat niityn halki.

Sasha seisoi hetkisen, ikävystyi ja huomatessaan, ettei hanhien tulosta
ollut pelkoa, meni jyrkänteelle.

Siellä hän huomasi Marian vanhemman tyttären Motjkan, joka seisoi
liikkumattomana suunnattoman suurella kivellä ja katseli kirkkoa.
Marialle oli syntynyt kolmetoista lasta, mutta vain kuusi oli jäänyt
henkiin, kaikki pelkkiä tyttöjä, ei yhtä ainoata poikaa, ja vanhin oli
kahdeksanvuotias. Paljasjalkainen, pitkään paitaan puettu tyttö seisoi
auringonpaisteessa, päivä paahtoi suoraan hänen päälakeaan, mutta hän
ei sitä huomannut ja näytti olevan kuin paikalleen kivettynyt. Sasha
meni hänen rinnalleen ja sanoi kirkkoa katsellen:

-- Kirkossa asuu Jumala, ihmisten asunnoissa palaa lamppuja ja
kynttilöitä, mutta Jumalan lamput ovat pyhäinkuvainlamppuja, punervia,
vihreitä, sinerviä kuin silmiä ikänä. Yöllä Jumala kävelee kirkossa ja
häntä seuraavat Pyhä Neitsyt ja Nikolai-pyhimys kulta -- top, top, top
-- -- Ja vartiaa pelottaa, pelottaa -- -- Niin, pääskyseni, lisäsi hän
matkien äitiään. Ja kun maailmanloppu tulee, kohoavat kaikki kirkot
taivaaseen.

-- Kel-loi-neen-ko, kysyi Motjka bassoäänellä venyttäen joka tavua.

-- Kelloineen. Kun maailmanloppu tulee, pääsevät hyvät ihmiset
taivaaseen, mutta äkäiset joutuvat ikuiseen ja sammumattomaan tuleen,
pääskyseni. Äidilleni ja Mariallekin Jumala sanoo: Te ette ole ketään
loukanneet, menkää siis oikealle paratiisiin, mutta Kirjakille ja
muorille sanoo hän: Menkää te vasemmalle, tuleen. Ja se, joka syö
paastoaikana kiellettyä ruokaa, joutuu myöskin tuleen.

Hän katseli taivaalle silmät selkosen selälleen ja sanoi: Katsopas
taivaalle äläkä räpäytä silmiäsi, niin näet enkeleitä.

Motjka alkoi myöskin katsella taivasta ja hetkinen kului hiljaisuuden
vallitessa.

-- Näetkö, kysyi Sasha.

-- Ei näy, virkkoi Motjka bassoäänellä.

-- Mutta minäpä näen. Pikku enkelit lentelevät taivaalla ja siipineen
-- viuh, viuh niinkuin hyttyset vain.

Motjka mietti hetkisen katse maahan luotuna ja kysyi sitten:

-- Joutuuko muori tuleen?

-- Joutuu, pääskyseni.

Kiveltä vei aivan alas saakka loiva tasainen rinne ja sitä peitti
pehmeänvihreä ruoho, jota teki mieli kädellä silittää tai levätä sillä.
Sasha kävi pitkälleen ja vieri alas. Vakavan ja ankaran näköisenä
pullistaen poskensa laskeutui Motjkakin maahan ja alkoi vieriä. Sitten
ratkesi hänen paitansa olkaan asti.

-- Miten naurettavaa, sanoi Sasha ihastuksissaan.

He menivät molemmat ylös vielä kerran vieriäkseen, mutta samassa
kuului tuttu inisevä ääni: "Voi hirveätä!" Hampaaton, luiseva,
kyttyräselkäinen muori ajoi lyhyet harmaat hiukset tuulessa liehuen
hanhia vihannestarhasta ja huusi:

-- Kaiken kaalin sotkivat, senkin kirotut. Vieköön teidät surma,
kolmasti kirotut, rutonsyömät! Paha teidät periköön!

Hän huomasi tytöt, heitti käsistään kepin, otti maasta risun ja
tartuttuaan Sashan kaulaan kuivine ja kovine sormineen alkoi piestä
häntä. Sasha itki kivusta ja pelosta. Silloin uroshanhi hoippuen
jalalta toiselle tuli vanhuksen luo kaula kurollaan ja suhisi jotain,
ja kun se taas palasi laumansa luo, niin kaikki naarashanhet
tervehtivät sitä hyväksyvästi: krok, krok, krok! Sitten muori ryhtyi
pieksämään Motjkaa ja tällöin Motjkan paita taas repesi. Epätoivoissaan
ääneen itkien meni Sasha tupaan valittamaan, hänen perässään tuli
Motjka, joka myöskin itki, mutta bassoäänellä ja kyyneleitään
pyyhkimättä. Hänen kasvonsa olivat niin märät, kuin olisi hän kastanut
ne veteen.

-- Hyvä isä, ihmetteli Olga, kun he yhdessä tulivat tupaan, Taivasten
valtiatar!

Sasha alkoi kertoa, mutta tällöin astui sisään muori läpitunkevalla
äänellä huutaen ja riidellen. Tekla suuttui ja tuvassa alkoi aikamoinen
melu.

-- Ei mitään, ei mitään, lohdutteli Olga silittäen kalpeana ja
liikutettuna Sashan päätä. Hän on isoäitisi, olisi synti suuttua
häneen. Ei mitään, lapsukaiseni.

Nikolai, jota ainainen huuto, nälkä, häkä ja löyhkä vaivasi, ja joka jo
vihasi ja halveksi köyhyyttä, joka häpesi vaimonsa ja tyttärensä
silmissä isäänsä ja äitiänsä, laski jalkansa uunilta riipuksiin ja
alkoi puhua ärtyneellä itkuisella äänellä kääntyen äitinsä puoleen:

-- Te ette saa lyödä häntä. Ei teillä ole mitään oikeutta lyödä häntä.

-- Katsohan, kuolemaasiko sinä siellä uunilla teet, tiuskasi hänelle
Tekla ilkeyksissään. Pahusko teidät tänne toikaan, senkin
tyhjäntoimittajat!

Sasha, Motjka ja pikku tytöt, niin monta kuin heitä olikin,
sulloutuivat uunin päälle nurkkaan Nikolain selän taa ja kuuntelivat
sieltä kaikkea tätä vaiti, peläten ja heidän pikkuiset sydämensä
tykyttivät aivan kuuluvasti. Kun perheessä on sairas, joka on kauan
toivottomasti potenut, niin sattuu raskaita hetkiä, jolloin kaikki
läheiset arastellen, salaisesti, sydämensä syvyydestä toivovat hänen
kuolevan. Vain lapset pelkäävät silloinkin omaisensa kuolemaa ja sitä
ajatellessaan tuntevat kauhua. Nytkin tytöt pidättäen hengitystään
katselivat surullinen ilme kasvoillaan Nikolaita luullen, että hän
kohta kuolee, ja heidän teki mieli itkeä ja sanoa hänelle jotain
hellää, säälivää.

Nikolai puristautui Olgaa vasten ikäänkuin turvaa hakien ja sanoi
hänelle hiljaisella väräjävällä äänellä:

-- Olga rakkaani, en voi enää olla täällä. Voimani eivät kestä. Jumalan
tähden, Kristuksen vuoksi, joka on taivaissa, kirjoita sisarellesi
Klaudia Abramovnalle, että hän myisi ja panttaisi kaikki, mitä hänellä
on, että hän lähettäisi rahaa, sillä me lähdemme täältä. Voi hyvä
Jumala, jatkoi hän tuskaisesti, jospa saisi edes toisella silmällä
vilkaista Moskovaan. Kunpa edes näkisin siitä unta...

Ja kun tuli ilta ja tupa pimeni, valtasi mielen niin tuskallinen ikävä,
että oli vaikea sanoa sanaakaan. Äkäinen muori liotteli ruisleivän
kuoria vadissa ja imeksi niitä kauan, koko tunnin. Maria toi lehmän
lypsettyään maitosangon ja asetti sen penkille, sitten muori kaasi
maidon sangosta kannuihin, hitaasti, kiirehtimättä, nähtävästi
tyytyväisenä siihen, ettei sitä nyt paastoaikana kukaan joisi ja että
se jäisi kokonaan säästöön. Vain hiukkasen, hyvin vähän, hän kaasi
teevadille Teklan lapsia varten. Kun hän ja Maria olivat vieneet kannut
kellariin, Motjka yhtäkkiä vavahti, kiipesi uunilta ja tultuaan penkin
luo, jolla oli kuppi leivänkuorineen, loiskautti siihen vadista maitoa.

Muori ryhtyi tupaan palattuaan taas imemään kuoriaan ja Sasha ja Motjka
katselivat häntä uunilla istuen. Heitä miellytti ajatus, että muori oli
tehnyt paastosynnin ja joutuu siis helvettiin. He olivat saaneet
lohdun, nukkumaisillaan ollessaan kuvitteli Sasha viimeistä tuomiota:
Paloi iso saviuunin muotoinen pätsi ja paholainen, jolla oli sarvet
kuin lehmällä, ajoi muoria tuleen pitkällä kepillä, kuten tämä oli
äsken ajanut hanhia.



V.


Maarian taivaaseenastumisen pyhän iltama kellon käydessä yhtätoista
tytöt ja pojat, jotka kävelivät alhaalla niityllä, alkoivat äkkiä
huutaen ja kirkuen juosta kylään päin. Ylhäällä jyrkänteen reunalla
istujat eivät ensin voineet käsittää, mistä se johtui.

-- Tulipalo, tulipalo, kajahti alhaalta. Palaa!

Ylhäällä istuvat katsahtivat taakseen ja heidän silmiään kohtasi
kauhea, tavaton näky. Erään reunimmaisen tuvan olkikatosta kohosi
tupruava tulipatsas, joka suihkulähteen tavoin sinkautteli itsestään
kaikkiin suuntiin palavia kipinöitä, ja samassa leimahti koko katto
kirkkaaseen liekkiin ja tuli alkoi räiskyä.

Kuun valo kalpeni ja koko kylää valaisi punainen värisevä palo, mustat
varjot kulkivat maata pitkin, haisi palaneelta. Alhaalta paikalle
kiiruhtavat ihmiset eivät hengästyksissään voineet puhua, vaan
vapisivat, tyrkkivät toisiaan, lankeilivat, ja tottumattomia kun olivat
häikäisevään valoon, näkivät huonosti eivätkä tunteneet toisiaan.
Tuntui kauhealta. Varsinkin se tuntui hirveältä, että ylhäällä savun
seassa lenteli kyyhkysiä ja että kyläravintolassa, jossa ei vielä
tiedetty tulipalosta mitään, yhä laulettiin ja soitettiin, ikäänkuin
kaikki olisi ollut, niinkuin olla piti.

-- Semjon sedän talo palaa, huudahti joku kovalla raa'alla äänellä.

Maria hääri tupansa luona itkien, käsiään väännellen, hampaat kolisten,
vaikka tulipalo oli kaukana kylän toisella laidalla. Nikolai tuli
tuvasta huopasaappaat jaloissaan, lapset juoksivat ulos paitasillaan.
Kymmenysmiehen tuvan luona alettiin lyödä malmilevyyn. Pom, pom, pom,
kajahteli ilmassa ja tuo tiheään uudistuva väsymätön ääni sai sydämen
kouristumaan ja ilman tuntumaan kylmältä. Vanhat eukot seisoivat
pidellen käsissään pyhäinkuvia. Pihoilta ajettiin tielle lampaita,
vasikoita, lehmiä, kannettiin arkkuja, nahkoja ja saaveja. Pikimusta
ori, jota ei päästetty hevoslaumaan, koska se potki ja haavoitti toisia
hevosia, juoksenteli nyt vapaaksi päästettynä tömistäen ja hirnuen
pitkin kylää, kunnes yhtäkkiä seisahtui rattaitten ääreen ja alkoi
takajaloillaan niitä potkia.

Joen toisella puolella ruvettiin soittamaan kirkonkelloja.

Palavan talon luona oli kuuma ja niin valoisa, että jokainen ruoho
näkyi selvästi. Erään arkun päällä, joka oli ehditty pelastaa, istui
Semjon, isonenäinen, punatukkainen mies, lippalakki syvälle korviin
saakka vedettynä ja liivisillään. Hänen vaimonsa makasi kasvot maata
vasten pyörryksissä ja valitti. Muuan noin kahdeksankymmenen vanha
matalakasvuinen, suuripartainen, peikkoa muistuttava ukko, joka ei
ollut paikkakuntalainen, vaan jolla nähtävästi oli tulipalon kanssa
jotain tekemistä, käveli tulipalon ääressä hatutta ja valkea nyytti
käsissä. Tuli kajasti hänen kaljuun päälakeensa. Kylänvanhin, Antip
Sedelnikov, joka oli tummaverinen ja mustatukkainen kuin mustalainen,
lähestyi kirves kädessä tupaa ja löi akkunan toisensa jälkeen
säpäleiksi, tietämätöntä miksi, ja alkoi sitten hakata portaita.

-- Eukot, tuokaa vettä, huusi hän. Kone tänne! Joutuin!

Samat miehet, jotka äsken olivat remunneet ravintolassa, kantoivat
hartioillaan paloruiskua. He olivat kaikki juovuksissa, kompastelivat,
lankeilivat ja kaikilla oli kasvoillaan avuton ilme ja kyyneleet
silmissä.

-- Tytöt, vettä, huusi myöskin juopunut kylänvanhin. Joutukaa, tytöt!

Eukot ja tytöt juoksivat alas lähteelle ja laahasivat vuorelle täysiä
ämpäreitä ja vesikorvoja juostakseen jälleen kaadettuaan veden ruiskuun
takaisin lähteelle. Olga, Maria, Sasha ja Motjkakin olivat kantamassa.
Vettä pumppusivat eukot ja pikku pojat, letku suhisi ja kylänvanhin
ohjaten sen milloin oveen milloin akkunoihin, pidätteli sormellaan
vesisuihkua jonka vuoksi se suhisi vieläkin kovemmin.

-- Kelpo poika olet, Antip, kuului hyväksyviä huutoja. Koeta parhaasi!

Ja Antip tunkeutui eteiseen suoraan tuleen ja huusi sieltä:

-- Pumpatkaa! Tehkää, mitä voitte, oikeauskoiset, tällaisen
onnettomuuden satuttua.

Miehet seisoivat talon luona yhdessä ryhmässä mitään tekemättä ja
katselivat tuleen. Ei kenkään tiennyt, mihin ryhtyä, kukaan ei osannut
tehdä mitään, ja yltympärillä oli viljaa, aumoja, heinää, latoja,
kuivia risukasoja. Myöskin Kirjak ja ukko Osip seisoivat siinä molemmat
hutikassa. Ja ikäänkuin haluten puolustaa toimettomuuttaan puheli ukko
kääntyen maassa makaavan eukon puoleen:

-- Miksi, kuomaseni, tässä ponnisteltaisiin. Tupa on vakuutettu, mitä
siis...

Semjon kertoili milloin kenellekin, mistä tuli oli saanut alkunsa.

-- Juuri tuo sama ukko, tuo nyyttiniekka, kenraali Shukovin palvelija.
Hän oli meidän kenraalillamme, joka Herrassa levätköön, kokkina. Tulee
illalla, pyytää yöksi taloon... No, joimme tietysti lasin mieheen.
Eukko hääräili teekeittiöineen juottaakseen ukolle teetä ja
onnettomuudeksi asetti teekeittiön eteiseen, tuli lieskahti torvesta,
tuota noin, suoraan kattoon, olkiin. Valmista oli. Vähältä piti,
ettemme itse palaneet. Ja ukon lakki paloi, voi synti sentään.

Malmilevyä lyötiin lakkaamatta ja usein helähti kirkonkello joen takaa.
Olga läähätti tulen hohteessa ja katseli kauhistuneena punaisia
lampaita ja rusottavia kyyhkysiä, jotka lentelivät savussa, ja juoksi
milloin mäkeä ylös, milloin alas. Hänestä tuntui, että tuo soitto oli
terävänä okaana tunkeutunut hänen sieluunsa, ettei tulipalo koskaan
lakkaa, että Sasha on kadonnut. Ja kun tuvan katto räiskyen luhistui,
niin ajatus, että koko kylä nyt ehdottomasti palaa heikonsi hänet niin,
ettei hän enää jaksanut kantaa vettä, vaan istui jyrkänteellä
vesisangot vieressään. Hänen rinnallaan ja alempana mäellä istui
eukkoja äännellen kuin itkuvirren vedossa.

Mutta samassa tuli toiselta puolelta kaupunkilaistalosta kaksissa
ajoneuvoissa kauppa-apulaisia ja työmiehiä tuoden tullessaan
paloruiskun. Tuli myöskin aivan nuori ylioppilas ratsain valkea
mekkonsa levällään. Alkoi kuulua kirveen kolinaa, syttynyttä salvosta
vastaan asetettiin portaat ja niitä pitkin kiipesi samalla kertaa viisi
henkeä, etunenässä ylioppilas, joka punotti ja huusi terävällä,
käheällä äänellä ja sellaisella sävyllä, kuin olisi tulipalojen
sammuttaminen hänelle vallan totuttu tehtävä. Tupa revittiin hirsiksi,
navetta, punos-aita ja lähin auma hajotettiin tieltä.

-- Älkää antako särkeä, kuului joukosta ankaria ääniä. Älä anna!

Kirjak lähti tupaa kohti päättävän näköisenä, ikäänkuin olisi aikonut
estää äskentulleet repimästä tupaa, mutta eräs työmies pyöräytti hänet
takaisin ja iski häntä poskelle. Alettiin nauraa, työmies löi vielä
kerran, Kirjak kaatui ja ryömi nelinkontin takaisin joukkoon.

Joen toiselta puolen tuli kaksi hattupäätä tyttöäkin, ylioppilaan
sisaria kai. He seisoivat taampana ja katselivat tulipaloa. Hajotetut
hirret eivät enää palaneet, vaan savusivat kuitenkin kovasti.
Ylioppilas, jolla oli letku hallussaan, johti suihkun milloin savuaviin
hirsiin, milloin miehiin, milloin taas vettä kantaviin eukkoihin.

-- Yrjö, huusivat tytöt hänelle nuhdellen ja levottomina. Yrjö!

Tulipalo sammui. Vasta kun hajaannuttiin, huomattiin, että alkoi jo
sarastaa ja että kaikki olivat kalpeita ja hiukan ruskettuneita.
Aamuisin viimeisten tähtien sammuessa näyttää aina siltä. Erotessaan
miehet naureskelivat sekä tekivät pilaa kenraali Shukovin kokista ja
palaneesta lakista. Heidän teki jo mieli sytyttää leikkitulipalo ja
heistä tuntui melkein ikävältä, että tuli oli sammunut niin pian.

-- Te, herra, sammutitte hyvin, sanoi Olga ylioppilaalle. Teidät
pitäisi saada meille Moskovaan, siellä on tulipalo harva se päivä.

-- Oletteko te sitten Moskovasta, kysyi toinen neideistä.

-- Sieltä juuri. Mieheni palveli "Slaavilaisessa Basarissa". Ja tässä
on tyttäreni, sanoi hän osottaen Sashaa, joka kylmissään painautui
hänen turviinsa. Myöskin moskovalainen, herra.

Molemmat neidit sanoivat ranskaksi jotain ylioppilaalle ja tämä antoi
Sashalle kaksikymmenkopekkaisen. Osip ukko näki sen ja toivo valkaisi
äkkiä hänen kasvonsa.

-- Luojalle kiitos, teidän jalosukuisuutenne, ettei tuullut, sanoi hän
ylioppilaalle. Muuten olisi palanut tunnissa. Teidän jalosukuisuutenne,
hyvä herrasväki, lisäsi hän hämillään matalammalla äänellä, aamu on
kylmä, pitäisi lämmitellä, antakaa armossanne, jotta saisin
puolipullosen.

Hänelle ei annettu mitään ja hän alkoi kurkkuaan koristellen kävellä
laahustaa kotiin. Olga seisoi kylän reunassa ja katseli, kuinka
molemmat rattaat menivät kaalaamosta joen yli ja miten herrasväki kulki
niittyä pitkin. Heitä odottivat toisella puolella ajopelit. Tultuaan
tupaan kertoi hän ihastuksissaan miehelleen:

-- Kuinka hyviä ja kauniita he ovatkaan! -- Entäs neidit -- kuin
kerubeja.

-- Pahus heidät periköön, virkkoi uninen Tekla kiukkuisesti.



VI.


Maria tunsi itsensä onnettomaksi ja puheli, että hän mielellään
tahtoisi kuolla. Teklaa taas päinvastoin tällainen elämä miellytti:
köyhyys, siivottomuus ja lakkaamaton riita. Hän söi valitsematta, mitä
annettiin, nukkui missä ja millä sattui. Pesuvedet viskasi hän vallan
portaitten päähän, läiskäytti vain kynnykseltä, vieläpä astuskeli
paljain jaloin lätäkössä. Jo ensi päivästä alkaen alkoi hän vihata
Olgaa ja Nikolaita juuri siksi, ettei tämä elämä heitä miellyttänyt.

-- Katsotaanhan, mitä saatte syödäksenne, mokomakin moskovalainen
aatelisväki, sanoi hän ilkkuen. Katsotaanhan!

Kerran aamulla, oltiin jo alkupuolella syyskuuta, Tekla toi alhaalta
kaksi ämpäriä vettä. Pakkasesta punakka, terve ja kaunis hän oli. Maria
ja Olga istuivat pöydän ääressä juoden teetä.

-- Juokaa terveydeksenne, virkkoi Tekla pilkallisesti. Kas vain,
millaisia rouvia, lisäsi hän asettaen vesisangon paikalleen. Ovat
ottaneet tavakseen juoda joka päivä teetä. Kunhan vain se ei
turvotuttaisi teitä, jatkoi hän katsellen vihamielisesti Olgaa. Onkin
Moskovassa maleksinut itselleen turpean naaman, senkin lihaläntti!

Hän heilautti korentoa ja iski Olgaa olkapäähän sillä seurauksella,
että molemmat miniät vain löivät kätensä yhteen ja sanoivat:

-- Voi, hyvä isä!

Sitten Tekla meni joelle liinavaatteitten pesuun ja toraili koko tien
niin, että kuului tupaan.

Päivä kului. Tuli pitkä syysilta. Kaikki muut paitsi Tekla, joka oli
mennyt joen taa, kerivät tuvassa silkkiä. Silkki otettiin
valmistettavaksi lähellä olevasta tehtaasta ja koko perhe ansaitsi
sillä vähän, parisenkymmentä kopekkaa viikossa.

-- Herrain vallassa oli parempi elellä, puheli vaari silkkiä kerien.
Sai tehdä työtä, nukkua, syödä, kutakin ajallaan. Päivälliseksi saatiin
kaalia ja puuroa ja illalliseksi niinikään kaalia ja puuroa. Kurkkuja
ja kaalia oli yllinkyllin. Sai syödä vapaasti, minkä ikinä mieli teki.
Ja ankarampia oltiin. Jokainen muisti paikkansa.

Paloi vain yksi lamppu, se valaisi himmeästi ja savuten. Kun joku
varjosti lampun ja suuri varjo lankesi akkunaan, näkyi kirkas kuunvalo.
Osip vaari kertoili harvakseltaan, miten oli eletty maaorjuuden aikana,
kuinka näillä samoilla paikoilla, joilla elämä nyt oli niin ikävää ja
köyhää, metsästeltiin ajokoirilla ja vinttikoirilla, kuinka kierron
aikana miehille juotettiin viinaa, miten Moskovaan meni kokonaisia
kuormastoja pyydettyjä lintuja nuoren herrasväen tarpeeksi. Pahoja
ihmisiä rangaistiin ruoskimalla tai lähetettiin Tverin tiloille, mutta
hyviä palkittiin.

Mummokin kertoi yhtä ja toista. Hän muisti kerrassaan kaikki. Hän
kertoi rouvastaan, hyvästä ja jumalaapelkäävästä naisesta, jonka mies
oli juomari ja irstailija ja jonka kaikki tyttäret joutuivat naimisiin,
Jumala tiesi kuinka. Yksi meni juopolle, toinen porvarille, kolmas taas
vietiin salaa (muori itse, joka oli silloin vielä nuori tyttö, oli
auttanut). Kaikki he pian kuolivat suruun ja samoin heidän äitinsä.
Tätä kaikkea muistellessaan pisti muori vähän itkuksikin.

Äkkiä joku kolkutti ovea ja kaikki säpsähtivät -- Osip setä, päästä
yöksi sisään! Tupaan astui pieni kaljupäinen ukko, kenraali Shukovin
kokki, sama mies, jonka lakki oli palanut. Hän istuutui, kuunteli ja
alkoi myöskin muistella ja kertoa juttujaan. Istuen jalat riipuksissa
uunilla kuunteli Nikolai puhetta ja kyseli vähän väliä ruokia, joita
herrasväessä valmistettiin. Puhuttiin pihveistä, kotleteistä,
monenlaisista liemistä, kastikkeista ja kokki, joka myöskin muisti
kaikki hyvin, nimitteli ruokia, joita ei enää tehdä. Niinpä oli
laitettu ruokaa, jota valmistettiin häränsilmistä ja sanottiin
"silmänavajaisiksi".

-- Valmistettiinko silloin marsalkka-kotletteja, kysyi Nikolai.

-- Ei.

Nikolai pudisti nuhdellen päätään ja sanoi:

-- Voi teitä, kehnoja kokkeja olitte.

Istuen ja maaten uunilla katselivat tytöt alas silmää räpäyttämättä.
Heitä näytti olevan paljon, kuin pilvissä kerubeja. Kertomukset
miellyttivät heitä, he huokailivat, säpsähtelivät ja kalpenivat milloin
ihastuksesta, milloin pelosta. Muoria, joka kertoi mielenkiintoisemmin
kuin muut, he kuuntelivat hengittämättä ja uskaltamatta hiiskahtaakaan.

Pantiin vaieten maata. Kertomuksien liikuttamina ajattelivat vanhukset,
kuinka ihana on nuoruus, josta, olipa se sitten millainen tahansa, jää
mieleen vain se, mikä on ollut elävää, iloista ja liikuttavaa. Ja he
ajattelivat, miten hirvittävän kylmä on kuolema, joka ei enää itseään
kauan odotuta, parasta on olla sitä ajattelematta. Lamppu sammui. Ja
hämärä ja kaksi kuun räikeästi valaisemaa akkunaa ja hiljaisuus ja
kätkyeen narina muistuttivat jostain syystä vain siitä, että elonaika
on jo ohi, ettei sitä saa millään takaisin... Vaivut nukahtaen
horroksiin -- yhtäkkiä koskettaa joku olkapäätä ja puhaltaa poskeesi
uni on tiessään -- ruumis tuntuu kuoleutuneelta ja kuoleman ajatukset
hiipivät mieleen. Jos kääntyy toiselle kyljelle, unohtaa kuoleman,
mutta päässä harhailevat vanhat ikävät mietteet puutteesta, ravinnosta,
että jauhon hinta on noussut, ja hetkisen kuluttua muistuu taas
mieleen, että elonaika on ohi, ettei sitä saa takaisin...

-- Voi, hyvä Jumala, huokasi kokki.

Joku kolkutti hiljaa akkunaan. Tekla oli kaiketi palannut. Olga nousi
ja haukotellen, rukousta soperrellen avasi oven sekä päästi eteisen
salvan. Mutta ketään ei tullut sisään, kävi vain kylmä viima ulkoa ja
kuu alkoi äkkiä valaista. Avoimesta ovesta näki sekä hiljaisen ja
aution tien että taivaalla kulkevan kuun.

-- Kuka siellä, huudahti Olga.

-- Minä, kuului vastaus. Minä se olen.

Oven vieressä seisoi Tekla seinään nojaten aivan alastomana. Hän värisi
kylmästä, hänen hampaansa kalisivat ja kuun kirkkaassa valossa hän
näytti hyvin kalpealta, kauniilta ja kummalliselta. Hänen ruumiinsa
varjot ja kuun hohde iholla pistivät kumman terävästi silmään ja
erittäin tarkasti erottautuivat hänen tummain kulmakarvainsa ja nuoren
lujan rintansa piirteet.

-- Toisella puolella ilkimykset riisuivat minut, päästivät näin,
virkkoi hän. Tulin kotiin vaatteitta, niinkuin tulin maailmaankin. Tuo
vaatteet!

-- Tulehan tupaan, sanoi Olga alkaen myös väristä.

-- Kunhan vanhukset eivät näkisi.

Muori jo todellakin rähisi levottomana ja vaari kyseli: "Ken siellä?"
Olga toi paitansa ja hameensa, puki Teklan ja sitten molemmat hiljaa,
koettaen olla lyömättä ovia, astuivat tupaan.

-- Sinäkö, kelvoton, siellä olet, ärisi muori äkäisenä arvattuaan, kuka
tulija oli. Paha sinut, senkin yölinnun, periköön!

-- Ei mitään, ei mitään, kuiskaili Olga verhoten Teklaa. Ei mitään,
kyyhkyseni.

Hiljeni taas. Tuvassa nukuttiin aina huonosti. Jokin hellittämätön
tunkeileva tuska esti jokaista nukkumasta. Vaarin selkää särki, muoria
vaivasivat huolet ja ilkeys, Maria pelkäsi, lapsia kutitti ja nälätti.
Nytkin oli uni levotonta, käänneltiin kyljeltä toiselle, puhuttiin
unissa, noustiin juomaan.

Tekla alkoi äkkiä ulvoa kovalla ja raa'alla äänellä, mutta hillitsi
samassa itsensä ja vain harvakseltaan nyyhki, yhä hiljaisemmin ja
matalammin, kunnes vaikeni. Aika ajoin kuului joen toiselta puolen
kellon ääni, mutta kello löi kummallisesti, ensin viisi, sitten kolme.

-- Voi, hyvä Jumala, huokaili kokki.

Ikkunoista oli vaikea päättää, paistoiko vielä kuu, vai tekikö aurinko
jo nousuaan. Maria nousi, meni ulos ja kuului pihalla lypsävän lehmää
puhellen. Seiso-o! Muorikin meni ulos. Tuvassa oli vielä pimeä, mutta
saattoi jo erottaa kaikki esineet.

Nikolai, joka ei ollut nukkunut koko yönä, kiipesi uunilta. Hän veti
vihreästä arkusta esiin hännystakkinsa, puki sen ja mennen akkunan luo
silitteli sen hihoja, piti kiinni liepeistä ja hymyili. Sitten hän
varovasti riisui takin, kätki sen arkkuun ja kävi taas pitkäkseen.

Maria palasi ja ryhtyi uunia lämmittämään. Hän ei nähtävästi vielä
ollut aivan valveilla ja heräsi lopullisesti vasta nyt liikkeellä
ollessaan. Hän oli kaiketi uneksinut jostain, tahi johtuivat hänen
mieleensä eiliset kertomukset, koskapa hän makeasti venyttelihe uunin
ääressä ja sanoi:

-- Ei, vapaus on parempi.



VII.


Kylään tuli herra, komisariota sanottiin nimittäin herraksi. Milloin ja
miksi hän tulee, tiedettiin kylässä jo viikko sitten. Shukovossa oli
vain neljäkymmentä taloa, mutta maksamattomia valtion- ja kunnanveroja
oli kertynyt yli kahden tuhannen.

Komisario asettui kylän ravintolaan. Hän joi siellä kaksi lasia teetä
ja meni sitten jalan kylänvanhimman tupaan, jonka luona verovelkaisten
joukko jo odotteli. Kylänvanhin Antip Sedelnikov oli huolimatta
nuoruudestaan, hän oli vähän yli kolmikymmenvuotias, ankara ja piti
aina päällystön puolta, vaikkakin itse oli köyhä ja maksoi veronsa
epäsäännöllisesti. Hänelle nähtävästi tuotti mielihyvää se, että hän
oli kylänvanhin, ja häntä hiveli tietoisuus vallastaan, jota hän ei
osannut osottaa muuten kuin ankaruudella. Kyläkokouksissa häntä
pelättiin ja toteltiin. Sattui niinkin, että hän tiellä tai ravintolan
luona hyökkäsi humalaisen kimppuun, sitoi hänen kätensä selän taakse ja
pisti putkaan. Panipa hän kerran sinne muorinkin siitä syystä, että
tämä tultuaan Osipin sijasta kyläkokoukseen oli alkanut siellä
torailla. Kokonaisen vuorokauden piti hän muoria kopissa. Kaupungissa
hän ei ollut elänyt eikä koskaan lukenut kirjoja, mutta jostakin oli
hän painanut mieleensä joukon viisaita sanoja ja käytti niitä
mielellään keskustelussa, seikka, jonka tähden häntä kunnioitettiin,
vaikkakaan ei aina ymmärretty.

Kun Osip astui verokirjoineen kylänvanhimman tupaan, istui komisario,
laihannakkea harmaatakkinen ukko pitkine valkoisine partoineen,
etunurkassa pöydän ääressä ja kirjoitti jotain muistiin. Tupa oli
siisti, seinillä oli kirjavanaan sanomista leikeltyjä kuvia ja
parhaalla paikalla, pyhäinkuvain vieressä, oli entisen bulgarialaisen
ruhtinaan Battenbergin muotokuva. Pöydän vieressä seisoi kädet
rinnallaan ristissä Antip Sedelnikov.

-- Tämä mies, teidän jalosukuisuutenne, on velkaa 119 ruplaa, sanoi
hän, kun Osipin vuoro tuli. Ennen pääsiäistä maksoi hän ruplan, siitä
perin ei ole antanut kopekkaakaan.

Komisario kohotti katseensa Osipiin ja kysyi:

-- Miksikä niin, velihopea?

-- Armahtakaa, Jumalan tähden, teidän jalosukuisuutenne, alkoi Osip
levottomana. Suvaitkaa kuulla, suvella Ljutoretskin herra pyytää heiniä
myymään. Myy nyt heiniä, sanoo. Miksikä en? Minulla oli satakunta
puutaa myytävänä, eukot olivat niittäneet poikki. Sovittiin kaupoista
-- Kaikki hyvin, vapaaehtoisesti...

Hän valitti kylänvanhimman menettelystä ja tavan takaa kääntyi miesten
puoleen ikäänkuin vaatien heitä todistajiksi. Hänen kasvonsa
punettuivat ja hiestyivät ja silmät saivat terävän häijyn ilmeen.

-- En käsitä, miksi tuollaista puhut, sanoi komisario. Kysyn sinulta,
sinulta minä kysyn, miksi et maksa veroa? Kaikki te jätätte maksamatta,
minunkos tässä on teistä vastattava?

-- En voi.

-- Nämä sanat ovat seurauksettomia sanoja, sanoi kylänvanhin. Toden
totta. Tshikildejevit ovat varatonta väkeä, mutta suvaitkaa kysyä
muilta, syy on kerta kaikkiaan, niin onkin, viinan. Ja veijareita ovat.
Eivät ymmärrä mitään.

Komisario kirjoitti jotakin muistiin ja sanoi Osipille rauhallisella
tasaisella äänellä, ikäänkuin olisi pyytänyt vettä:

-- Mene tiehesi!

Pian hän matkusti pois. Kun hän istuutui yksinkertaisiin ajoneuvoihinsa
ja ryki, niin jo hänen pitkästä laihasta selästään saattoi nähdä, ettei
hän enää muistanut Osipia, ei kylänvanhinta, ei shukovolaisten
verovelkoja, vaan ajatteli omia asioitaan. Hän ei ehtinyt ajaa
virstaakaan, kun Antip Sedelnikov jo vei Tshikildejevin tuvasta
teekeittiön, hänen jäljessään kulki muori huutaen vinkuvalla äänellä,
rintaansa jännittäen:

-- En anna. Enkä anna sinulle, kirottu mies!

Antip kulki nopeasti, pitkin askelin ja kyyryselkäinen raivostunut
muori ajoi häntä takaa ollen vähällä langeta. Hänen huivinsa oli
valunut harteille, harmaan vihertävät hiukset liehuivat tuulessa. Äkkiä
hän pysähtyi ja alkoi, kuin todellinen kapinoitsija ainakin, lyödä
nyrkeillään rintaansa ja huusi vielä kovemmin, laulavalla äänellä ja
melkein itkien:

-- Kristikansa, kaikki jotka Jumalaan uskotte! Voi, vääryyttä tekevät!
Hyvät ystävät, minua ahdistetaan. Voi, voi, kultaseni, tulkaa apuun!

-- Muori hoi, sanoi ankarasti kylänvanhin. Pysyhän järjissäsi!

Teekeittiöttä tuli Tshikildejevin tuvassa lopullisen ikävä. Sen
kadottamisessa oli jotain alentavan loukkaavaa, aivan kuin olisi äkkiä
riistetty tuvan kunnia. Ennemmin olisi kylänvanhin saanut viedä pöydän,
kaikki penkit, kaikki astiat, näin tyhjältä ei sittenkään olisi
näyttänyt. Muori huusi, Maria itki ja tytöt nähdessään hänen itkevän
tekivät samoin. Vaari istui tuntien itsensä syylliseksi nurkassa
allapäin ja oli vaiti. Nikolaikin oli vaiti. Muori rakasti ja sääli
häntä, mutta nyt hän unohti säälin, syöksyi sättien ja soimaten hänen
kimppuunsa ja heristi hänelle nyrkkiä aivan hänen kasvojensa edessä.
Hän huusi, että Nikolai oli kaikkeen syypää. Miksi oli hän lähettänyt
niin vähän apua, vaikka itse oli kirjeissään kehunut ansainneensa
"Slaavilaisessa Basarissa" 50 ruplaa kuussa? Miksi hän oli tullut tänne
ja lisäksi perheineen? Jos hän kuolee, niin millä rahoilla hänet
haudataan? Oli sääli katsella Nikolaita, Olgaa ja Sashaa.

Ukko voihkasi, otti lakkinsa ja meni kylänvanhimman luo. Ilta jo
pimeni. Antip Sedelnikov sulatteli jotain uunin luona pullistellen
poskiaan. Huoneessa tuntui olevan häkää. Hänen lapsensa, jotka olivat
laihoja, pesemättömiä ja yhtä huononnäköisiä kuin Tshikildejevinkin
perheen lapset, hyörivät lattialla. Ruma kesakkoinen, isovatsainen
vaimo keri silkkiä. Perhe oli onneton ja rutiköyhä, vain Antip näytti
reippaalta ja kauniilta. Penkillä oli vierekkäin viisi teekeittiötä.
Vaari teki ristinmerkin Battenbergin kuvan edessä ja sanoi:

-- Antip, armahda Jumalan tähden ja anna teekeittiö takaisin!
Kristuksen tähden!

-- Anna kolme ruplaa, niin saat.

-- En voi.

Antip pullisti poskensa, tuli humisi ja pihisi kuvastuen teekeittiöiden
kylkiin. Vaari rypisteli hattuaan ja sanoi mietittyään:

-- Anna pois!

Tummaverinen kylänvanhin näytti jo aivan mustalta ja muistutti noitaa;
hän kääntyi Osipin puoleen ja virkkoi ankarasti ja nopeasti:

-- Kaikki riippuu semstvopäälliköstä. Hallinnollisessa istunnossa
kahdentenakymmenentenäkuudentena päivänä voit osottaa suullisesti tai
kirjallisesti aihetta tyytymättömyyteesi.

Osip ei ymmärtänyt mitään, vaan tyytyi tähän ja meni kotiin.

Noin kymmenen päivän perästä tuli komisario, viipyi tunnin verran ja
ajoi pois. Sää oli niihin aikoihin tuulinen ja kylmä, joki oli
jäätynyt, mutta lunta vaan ei tullut ja kelirikko teki haittaa.
Kerranpa pyhänä ennen illan tuloa naapurit pistäytyivät Osipin luo
istumaan ja juttelemaan. Istuttiin pimeässä tulta sytyttämättä, koska
työnteko olisi ollut synti. Saatiin kuulla joitain uutisiakin, melko
epämieluisia muuten. Niinpä oli parista kolmesta talosta viety
veroveloista kanat ja lähetetty ne kunnan hallitukseen, jossa ne olivat
kuolleet, kun kukaan ei ollut niitä syöttänyt. Oli otettu lampaita, ja
kun niitä kuljetettiin kiinnikytkettyinä ja muuteltiin joka kylässä
uusiin ajoneuvoihin, oli yksi heittänyt henkensä. Ja nyt yritettiin
ratkaista kysymystä siitä, kuka oli syyllinen.

-- Semstvo, sanoi Osip. Kukas muu sitten!

-- Tietysti semstvo.

Semstvoa syytettiin kaikesta, maksamattomista veroista, sorrosta,
kadosta, vaikka yksikään ei tiennyt, mitä semstvo merkitsi.
Niin oli asianlaita ollut siitä pitäen, kun rikkaat rahvaanmiehet,
joilla oli omia tehtaita, kauppoja ja majataloja, olivat olleet
kunnanvaltuutettuina, jääneet tyytymättömiksi ja sitten tehtaissaan ja
anniskeluissaan alkaneet soimata semstvoa.

Puhuttiin siitä, ettei Jumala anna lunta, pitäisi vetää puita, mutta
mättäitä ei voi ajaa eikä kulkea. Ennen noin 15-20 vuotta sitten olivat
shukovolaisten keskustelut olleet paljon mielenkiintoisempia. Silloin
oli jokainen ukko näyttänyt siltä, kuin olisi hänellä ollut
säilytettävänään salaisuus, kuin olisi hän jotain tiennyt ja jotain
odottanut. Silloin puhuttiin kultakirjaimisesta kirjasta, maan jaosta,
uusista maista, aarteista ja viittailtiin johonkin. Mutta nyt ei
shukovolaisilla ollut mitään salaisuuksia, koko heidän elämänsä oli
kuin kämmenellä kaikkien nähtävissä ja he voivat puhua vain puutteesta
ja ravinnosta, siitä ettei ollut lunta.

Vaiettiin, ja taas tulivat mieleen kanat ja lampaat ja ryhdyttiin
ratkaisemaan, kuka on syyllinen.

-- Semstvo, virkkoi Osip alakuloisena. Kukas sitten.



VIII.


Pitäjän kirkko oli kuuden virstan päässä Kosogorovissa; siellä käytiin
vain tarpeen vaatiessa, kun täytyi viedä lapsia ristittäväksi, käydä
vihillä tahi toimittaa kuolinmessu. Mutta rukoilemassa käytiin joen
takana. Pyhinä, hyvän sään aikana, tytöt pukeutuivat juhlapukuun ja
menivät joukolla päiväkirkkoon, ja hauska oli nähdä heidän kulkevan
niityn poikki punaisissa, keltaisissa ja sinisissä puvuissaan. Kun oli
huono sää, pysyivät kaikki kotosalla. Pitäjän kirkossa käytiin ripillä.
Niiltä, jotka eivät suuren paaston aikana ehtineet käydä ripillä, otti
pappi pääsiäisviikolla siunatessaan ristisaattueineen tuvat viisitoista
kopekkaa.

Vaari ei uskonut Jumalaa, koskapa tuskin koskaan ajattelikaan häntä.
Hän tunnusti yliluonnollisen olemassaolon, mutta sanoi sen olevan vain
akkoja koskevan asian, ja kun hänen läsnäollessaan puhuttiin uskonnosta
tai ihmeistä ja kysyttiin häneltä jotain, niin hän sanoi
vastenmielisesti ja päätään raapien:

-- Kukapa sen tietää.

Muori uskoi, mutta jollain lailla hämärästi. Kaikki sekautui hänen
muistissaan ja tuskin oli hän alkanut ajatella syntiä, kuolemaa ja
sielunpelastusta, kun puute ja huolet valtasivat hänen ajatuksensa ja
hän unohti heti, mitä oli ajatellut. Rukouksia hän ei muistanut ja
seisahtui usein iltaisin maatapanon aikana pyhäinkuvain eteen ja
kuiskaili:

-- Oi, pyhä Kasanilainen Jumalanäiti, oi, pyhä Smolenskin Jumalanäiti,
oi, pyhä Kolmikäsinen Jumalanäiti...

Maria ja Tekla tekivät ristinmerkkejä ja kävivät joka vuosi ripillä,
mutta eivät ymmärtäneet mitään. Lapsia ei opetettu rukoilemaan, heille
ei puhuttu jumalasta mitään eikä opetettu mitään sääntöjä, kiellettiin
vain paastoaikana syömästä kiellettyjä ruokia. Muissa perheissä oli
asianlaita melkein sama, vähän oli uskovia, vähän sellaisia, jotka
olisivat jotain ymmärtäneet. Samalla kuitenkin kaikki rakastivat pyhää
raamattua, rukoilivat hellästi ja hartaasti, mutta ei ollut kirjoja,
kenkään ei osannut lukea eikä selittää ja sentähden, että Olga joskus
luki evankeliumia, kunnioitettiin häntä ja kaikki teitittelivät sekä
häntä että Sashaa.

Olga kävi usein temppelien suojeluspyhäin juhlilla ja hartaushetkillä
lähikylissä tai piirikunnan pääkaupungissa, jossa oli kaksi luostaria
ja kaksikymmentäseitsemän kirkkoa. Hän oli hajamielinen ja
pyhiinvaelluksillaan ollessa unohti hän täydelleen perheensä ja vasta
kotiin palatessaan teki ilokseen sen keksinnön, että hänellä oli mies
ja tytär ja puhui silloin hymyillen ja loistaen:

-- Jumalan armo on osanani.

Kylän elämä tuntui hänestä inhottavalta ja vaivasi häntä. Eliaan
päivänä juotiin, Maarian taivaaseenastumisen päivänä juotiin,
ristinpystyttämisen juhlapäivänä juotiin. Pyhän Neitsyen esirukouksen
juhlana vietettiin Shukovossa seurakunnan pyhää. Sen kunniaksi joivat
miehet kolme päivää, joivat 50 ruplaa yleisiä rahoja ja lisäksi vielä
keräsivät kaikista taloista viinarahaa. Ensimäisenä päivänä
teurastettiin Tshikildejevin lammas. Sitä syötiin aamulla, päivällä ja
illalla, syötiin ahmimalla ja vielä keskellä yötä nousivat lapset
syömään. Kirjak oli kaikki kolme päivää kauheasti päissään ja ryyppäsi
kaikki, jopa lakkinsa ja saappaansakin sekä pieksi Mariaa niin kovasti,
että tätä valeltiin vedellä. Ja sitten kaikkia hävetti ja inhotti.

Muuten Shukovossakin, tässä lurjusten pesässä, oli kerran oikea
uskonnollinen juhla. Elokuussa kannettiin pitkin piirikuntaa kylästä
kylään pyhäinjäännöksiä. Sinä päivänä, jona kulkuetta odotettiin
Shukovoon, oli hiljaista ja pilvistä. Tytöt olivat jo aamulla lähteneet
loistavanvärisiin juhlapukuihinsa puettuina pyhäinkuvaa vastaan ja
toivat sen illan suussa ristikulkueessa lauluja laulaen. Samaan aikaan
alkoi joen takaa kuulua heleä kellojen soitto. Suunnaton kylän omien
asukkaiden ja vierasten joukko täytti tien, melua, pölyä, tungosta
-- -- Vaari, muori, Kirjak -- kaikki kurkottivat kätensä pyhäinkuvaa
kohti, katselivat sitä ahnaasti ja puhelivat itkien:

-- Puolustajamme! Oma äitimme! Puolustajamme!

Kaikki tuntuivat yhtäkkiä ymmärtäneen, etteivät rikkaat ja voimakkaat
vielä olleet kaikkea anastaneet, että vielä oli olemassa turva
loukkauksia, orjan vapaudettomuutta, raskasta, sietämätöntä puutetta ja
hirveää viinaa vastaan.

-- Puolustajamme, oma äitimme, itki Maria. Oma äitimme!

Mutta kun rukoushetki oli pidetty ja pyhäinkuva viety pois, alkoi
kaikki taas mennä vanhaa menoaan ja kyläravintolasta kuulua raakoja
juopuneita ääniä.

Kuolemaa pelkäsivät vain rikkaat miehet, jotka sitä vähemmin uskoivat
Jumalaan ja sielunpelastukseen, mitä enemmän rikastuivat, sekä vain
maallisen lopun pelosta asettivat kynttilän pyhäinkuvan eteen ja
lukivat rukouksensa. Köyhemmät eivät kuolemaa pelänneet. Vaarille ja
muorille sanottiin vasten silmiä, että he olivat jo aikansa eläneet ja
että heidän oli jo aika kuolla eivätkä he olleet siitä millänsäkään.
Eikä liioin arkailtu sanoa Nikolain läsnäollessa Teklalle, että
hänen miehensä hyötyisi Nikolain kuolemasta, pääsisi kotiin
sotapalveluksesta. Maria puolestaan ei pelännyt kuolemaa, vaan vieläpä
pahoitteli, että se viipyi niin kauan, ja iloitsi, kun joku hänen
lapsistaan kuoli.

Kuolemaa ei peljätty, vaan sensijaan suhtauduttiin kaikkiin sairauksiin
liioitellun pelokkaasti. Tyhjänpäiväinen juttu, ruuansulatushäiriö tai
lievä vilunväristys riitti ajamaan muorin pitkäkseen uunin päälle,
jossa kietoutui peitteeseensä ja alkoi lujaan ja herkeämättä ähkiä:
"Ku-olema tulee!" Vaari kiiruhti hakemaan pappia ja muorille annettiin
ehtoollinen ja viimeinen voitelu. Hyvin usein puhuttiin vilustumisesta,
madoista ja pöhöttymistä, jotka kuljeksivat vatsassa ja vierivät
sydäntä kohti. Eniten peljättiin vilustumista ja siksi pukeuduttiin
kesäisinkin lämpimästi ja lämmiteltiin uunin päällä. Muori hoiteli
mielellään itseään sekä kävi usein sairaalassa, jossa sanoi olevansa
58- eikä 70-vuotias. Hän otaksui, ettei lääkäri rupea häntä
parantamaan, jos saa tietää hänen todellisen ikänsä, vaan sanoo, että
hänen on aika kuolla eikä lääkitä itseään. Sairaalaan lähti hän
tavallisesti varhain aamulla ottaen mukaansa pari kolme tyttöä ja
palasi illalla nälkäisenä ja äkäisenä tuoden itselleen tippoja ja
tytöille voiteita. Kerran vei hän sinne Nikolainkin, joka sitten
parisen viikkoa otti tippoja ja puheli voivansa paremmin.

Muori tunsi kaikki kolmenkymmenen virstan ulottuvilla asuvat lääkärit,
välskärit ja taikurit eikä yksikään ollut hänen mieleisensä. Pyhän
Neitsyen esirukouksen juhlana, kun pappi ristikulkueineen siunasi
pirtit, sanoi lukkari hänelle, että kaupungissa vankilan luona asui
ukko, entinen sotavälskäri, joka paransi hyvin sairaita, ja kehoitti
häntä kääntymään tämän puoleen. Muori teki neuvon mukaan. Kun ensi lumi
oli langennut, matkusti hän kaupunkiin ja toi tullessaan ukonrähjän,
parrakkaan pitkäkauhtanaisen juutalaiskristityn, jonka kasvot olivat
täynnä pieniä sinisiä juonia. Juuri samaan aikaan työskenteli tuvassa
päiväläisiä, vanha räätäli, jolla oli kauheat silmälasit, leikkasi
vanhoista riekaleista liivejä ja kaksi nuorta miestä teki villasta
huovikkaita. Kirjak, joka oli erotettu juopottelun vuoksi ja joka nyt
asui kotona, istui räätälin rinnalla ja paikkaili länkiä. Tuvassa oli
ahdasta, ummehtunutta ja löyhkäsi pahalta. Juutalaiskristitty tarkasti
Nikolain ja sanoi, että häntä oli kupattava.

Hän asetti sarvet paikalleen ja räätälivanhus, Kirjak ja lapset olivat
näkevinään, miten tauti lähti Nikolaista. Nikolaikin katseli, kuinka
sarvet imeytyen rintaan vähitellen täyttyivät tummasta verestä, tunsi,
että hänestä todellakin lähtee jotain, ja hymyili tyydytyksestä.

-- Hyvä on, sanoi räätäli. Suokoon Jumala, että auttaisi..

Juutalaiskristitty pani kaksitoista sarvea ja sitten uudelleen
kaksitoista, joi teetä ja ajoi tiehensä. Nikolai alkoi väristä, hänen
kasvonsa painuivat sisään "puristautuen nyrkkiin", kuten eukot
sanoivat, ja hänen sormensa kävivät sinisiksi. Hän kääriytyi sekä
peitteeseen että turkkiin, mutta tuntui vain yhä kylmemmältä.
Iltapuolella hän rupesi tuskailemaan, pyysi, että hänet pantaisiin
lattialle, pyysi, ettei räätäli polttaisi, vaikeni sitten turkkinsa
alla ja aamupuoleen kuoli.



IX.


Oi, miten ankara, miten pitkä talvi! Joulusta lähtien ei ollut omaa
viljaa ja jauho oli ostossa. Kirjak, joka nyt asui kotona, mellasteli
iltaisin kauhistuttaen kaikkia, aamuisin taas poti päänsärkyä ja oli
häpeissään. Sääli oli katsella häntä. Navetasta kuului yöt päivät
nälkäisen lehmän ammunta, joka särki muorin ja Marian sydäntä. Ja kuin
vartavasten tulivat paukkuvat pakkaset, kinokset kasautuivat korkeiksi,
talvi pitkittyi, Neitsyt Maarian ilmestymisen päivänä raivosi oikea
talvipyry ja pääsiäisviikolla satoi lunta.

Mutta oli miten oli, talvi loppui. Huhtikuun alussa olivat päivät
lämpimiä ja yöt kylmiä, mutta eräs lämmin päivä sai vihdoin pakkasista
voiton, vihdoinkin, ja purot alkoivat virrata, linnut laulaa. Koko
niitty ja joen partaalla kasvavat pensaat hukkuivat tulvaveteen ja
Shukovon ja vastaisen puolen välinen aukea oli yhtenä suurena lahtena,
jonka pinnalla siellä täällä pyrähtelivät villit sorsaparvet. Hehkuva
keväinen auringonlasku uhkeine pilvineen valoi joka ilta maisemaan
jotain tavatonta, uutta ja uskomatonta, juuri sitä samaa, jota et usko
nähdessäsi samat värit ja samat pilvet kuvassa.

Kurjet lensivät nopeaan ja päästivät surullisia ääniä kuin mukaansa
kutsuen. Seisten jyrkänteen reunalla katseli Olga kauan lahtea,
aurinkoa, säteilevää, ikäänkuin nuortunutta kirkkoa ja kyyneleet
alkoivat vieriä hänen silmistään ja hengitys salpautui, sillä teki niin
kauheasti mieli jonnekin silmin siintämättömiin, vaikkapa maailman
ääriin. Mutta oli jo päätetty, että hän menee takaisin Moskovaan
sisäköksi, ja hänen kanssaan lähtee Kirjak palkkautumaan pihamieheksi
tahi miksi tahansa. Kunpa vain pian pääsisi lähtemään.

Kun maa hiukan kuivui ja tuli lämmin, lähdettiin matkalle. Olga ja
Sasha mytyt selässä, molemmilla jaloissaan virsut, menivät ulos heti
aamun sarastaessa. Maria lähti heitä saattamaan. Kirjak ei ollut terve
ja jäi vielä viikoksi kotiin. Olga rukoili viimeisen kerran kirkkoon
päin kääntyneenä ajatellen miestään eikä itkenyt, hänen kasvonsa
kävivät vain ryppyisiksi ja tulivat rumiksi kuin eukon. Hän oli talven
kuluessa laihtunut, rumentunut, hiukan harmaantunut ja entisen sirouden
ja miellyttävän hymyn sijasta oli hänen kasvoillaan alistuvan
surullinen eletyn murheen ilme ja hänen katseessaan oli jotakin tylsää
ja liikkumatonta, aivan kuin hän ei olisi kuullut. Hänen oli ikävä
erota kylästä ja sen väestä. Hänen mieleensä muistui, miten Nikolaita
oli viety hautuumaalle ja miten jokaisen tuvan luona oli tilattu
sielumessu ja miten kaikki itkivät ottaen osaa hänen suruunsa. Kesän ja
talven pitkään oli ollut hetkiä ja päiviä, jolloin nämä ihmiset
näyttivät elävän huonommin karjaa, hirveää oli elämä heidän kanssaan.
He olivat raakoja, epärehellisiä, likaisia, juoppoja, eivät eläneet
sovussa, riitelivät alituiseen, koska eivät kunnioittaneet, vaan
pelkäsivät ja epäilivät toisiaan. Kuka piti kapakkaa ja juotti kansaa?
Talonpoika. Kuka tuhlasi ja joi kyläkunnan, koulun ja kirkon rahat?
Talonpoika. Kuka varasti naapuriltaan, teki murhapolton, antoi
oikeudessa väärän todistuksen pullollisesta viinaa? Talonpoika. Kuka
semstvon ja muissa kokouksissa oli ensimäinen vastustamaan talonpoikia?
Talonpoika. Niin, hirveää oli elää heidän kanssaan, mutta sittenkin
olivat he ihmisiä, jotka kärsivät ja itkivät kuin ihmiset konsanaan,
eikä heidän elämässään ollut mitään, jolle ei olisi voinut löytää
puolustusta. Raskas työ, josta koko ruumis oli aina kipeä, ankarat
talvet, niukka sato, ahtaus, apua vain ei mistään eikä sitä voinut
mistään odottaa. Ne jotka olivat heitä rikkaampia ja voimakkaampia,
eivät kyenneet auttamaan, koska itsekin olivat raakoja, kunniattomia,
juoppoja ja torailivat itsekin yhtä inhottavasti. Vähäpätöisinkin
virkamies tahi puotipalvelija kohteli rahvaan miehiä kuin kulkureita,
sinutteli vieläpä kylän- ja kirkonvanhimpiakin ja luuli olevansa siihen
oikeutettu. Ja voivatko auttaa tai olla hyvänä esimerkkinä
voitonhimoiset, ahneet, irstaat ja laiskat ihmiset, jotka tulivat
maalle vain loukatakseen, riistääkseen, pelottaakseen. Olgan mieleen
muistui, miten säälittävän nöyryytetyn näköisiä vanhukset olivat
viedessään talvella Kirjakin piestäväksi. Ja nyt hänen oli sääli
kaikkia näitä ihmisiä, teki kipeää ja hän silmäili kulkiessaan
tuontuostakin taakseen katsellakseen taloja.

Saatettuaan kolmisen virstaa sanoi Maria jäähyväiset, lankesi
polvilleen ja alkoi kasvoilleen maahan langeten äännellä:

-- Taas jäin yksin, onneton, kovaosainen...

Kauan hän äänteli ja kauan näkivät Olga ja Sasha, miten hän polvillaan
ollen lakkaamatta jollekin syrjään kumarteli pidellen päätään käsineen
ja hänen yllään lentelivät kottaraiset.

Aurinko kohosi korkealle, tuli kuuma. Shukovo jäi kauas taakse. Kulku
oli kevyttä, Olga ja Sasha unohtivat pian sekä kylän että Marian,
heidän oli hauska ja kaikki huvitti heitä. Milloin hautakumpu, milloin
rivi sähkölennätinpylväitä, jotka toinen toistaan seuraten menevät
tietämätöntä minne, taivaanrannan taa kadotakseen, ja langat humisevat
salaperäisesti. Milloin näkyy kaukana kokonaan vihreän peittämä
pienoinen maatalo, sieltä tuntuu tulevan kosteuden ja hampun tuoksu ja
tuntuu jostain syystä siltä, että siellä asuu onnellisia ihmisiä.
Milloin taas pistää silmään hevosen luuranko, joka yksin loistaa
valkeana kedolla. Ja leivoset visertelevät lakkaamatta, peltopyyt
kuhertelevat toisilleen ja ruisrääkkä huutaa, ikäänkuin joku nyhtäisi
vanhasta rautaisesta ovenkolkuttimesta.

Puolenpäivän aikaan Olga ja Sasha tulivat suureen kirkonkylään. Siellä
he kohtasivat leveällä kadulla kenraali Shukovin kokkivanhuksen. Hänen
oli kuuma ja hänen hikinen punainen kalju päänsä loisti auringossa. Hän
ja Olga eivät tunteneet toisiaan, katsoivat sitten yhtaikaa taakseen,
tunsivat toisensa ja sanaakaan sanomatta menivät kumpikin omalle
suunnalleen. Pysähtyen tuvan luo, joka näytti muita rikkaammalta ja
uudemmalta, kumartui Olga avoimien ikkunain alla sanoen kuuluvalla,
vienolla ja laulavalla äänellä:

-- Oikeauskoiset kristityt, antakaa Kristuksen tähden almu, jotta
Jumalan armo olisi osananne, vanhemmillanne taivaan valtakunta, ikuinen
rauha.

-- Oikeauskoiset kristityt, alkoi Sasha, antakaa Kristuksen tähden,
jotta armo olisi osananne, taivaan valtakunta...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Venäläisiä talonpoikia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.