| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Antigone
Author: Sophocles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Antigone" ***
ANTIGONE
Kirj.
SOPHOKLES
Suomentanut sekä johdannolla ja selityksillä varustanut
Kaarlo Koskimies
WSOY, Porvoo, 1910.
ALKULAUSE.
Tätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen,
kuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja
monipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai
osakseen seuraavan vuoden "Valvojassa" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta.
Hänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen
melkein uudestaan kirjoittanut "Kirjallis-historiallisen johdannon"
alussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa "rytmillistä
responsionia", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt.
Alusta asti oli aikomukseni vain "keveällä kädellä" suorittaa
tarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon
puuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä "Antigone"
vielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan
katseltavaksi.
Suomentaja.
JOHDANTO.
I. Sophokleen kirjallinen toimi.
[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl.
Gesch. d. gr. Lit. y.m.]
Eräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille
omituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin
kansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan
elämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja
ulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa
ja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat
innostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia
kukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli
kukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia
uhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja
kunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja
vaikuttimia hengen aloille.
Niinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen
runous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain
korkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä,
mistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin,
Atheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli
Bakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen,
oli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja
näissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän
Satyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja
ihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut -- kun Arion,
Lasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut
l. "dithyrambit" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten
harjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria,
säkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita,
samalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli
esitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi
tästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin
tarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa
kertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen
teki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin
katsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua
tietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin
Bakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto
jumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo
oli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa
supistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana
silti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului
antiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat
esitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan
ooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa
puheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä
ja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi
useammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella
näyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa
joskus 4:skin (Sophokles).
Tärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että
varsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson
taruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s.
Satyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin
koko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet
etupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä
yritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä
sellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490)
näytelmällään "Mileton valloitus" sai katselijat heltymään kyyneliin,
runoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä
tuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla
kansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon
palveluksen isänmaalleen! -- Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä
draamoista "Persialaiset", käsittelee samanaikuista historiallista
tapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen
kanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin
näytelmiinsä.
Aiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta,
jo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten
kulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys.
Kuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin,
edustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka --
yksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä -- kansalaisena,
miehenä, vaimona -- taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden
onnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen
välillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat
hahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi,
toiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.
Sophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin
draama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt,
vaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä
Euripidekseen.
Jos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa,
sitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta
Itämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa
ja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava
edustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa,
joita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa
tekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen
luonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta
täytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen
sulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen
runottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan;
pelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista
ei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että
edellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin
ja ennen pitkää oli yleisön suosikki.
Sophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen
ainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti
säilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja
useampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä
ainakin osapuille arvata.
Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin
-- kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen
tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen
ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti
käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä
elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme,
iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä
kohtalon salavoimista riippuvia -- sekä luomaan aatteensa kaikkien
tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n
näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on
runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo
Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat.
Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri
tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra"
käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin
koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä
aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia
noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti
valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää
mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla.
Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain
piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean
fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen
omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää
tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen
satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi
hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa
ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen
koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos
ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on
röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut
tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä
pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus
sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran
tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla
panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti
lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu,
pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee
sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on
mahdollinen siveellisellä pohjalla.
Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen
syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa
hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin -- puhtaasti
taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei
tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä
ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja,
perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta
vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä
luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen
toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi
psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle
astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja
valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan
Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten
ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta
varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.
Jo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat
Sophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka
onnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he,
kuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen "tragillinen
Homeros", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka
halveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon
omaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla
piirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää
hänet elävänä eteemme. "Mehiläiseksi" he häntä sanoivat, joka osaa
kaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa
kyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös
kiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän
tulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan
jokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat.
Siinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos
hän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt
Aiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen
kankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen
henkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa,
jolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse
asiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin
ja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat
kantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle.
Epäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa
luontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan
ja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen
välitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään,
ajateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne
kauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa,
ryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla
myötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin
varottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala
vaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon
takertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa,
jonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten
menoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty
"idealiseksi yleisöksi". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä
kannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen
lauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.
Jos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin
kaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että
ihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta
perinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa
yhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle.
Siveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten
taisteluista -- jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa
ihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!)
mikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen,
perherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset
intohimot riehuvat ja telmivät -- koituu lopputuloksena korkeamman
siveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt
on sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen
ainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi
taipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen
väljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa
tavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat
vastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti,
kantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan
oikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan
loukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin
joutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja -- kukistua.
Kukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että
heidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto -- ja siinäpä se
tragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki
luulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat
kantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja
sielunjalous kieltävät heitä luopumasta -- kunnes hillitsemättömällä
kiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat
jaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu
jotakin suurta ja jaloa -- ja siinä se varsinainen tragillisuus on.
Näiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin "Antigone"
tarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.
Sittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut
(ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes
hallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen
vuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni
Polyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai.
Adrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja
teki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken,
kuuluisan "seitsemän ruhtinaan retken", Theebaa vastaan. Nyt
syttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa
heitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja
vihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin
pakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno
Kreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka
vaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille.
Eteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka
oli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla
hautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen
raadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen,
jäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa,
osottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja
uskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen,
joka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa.
Huolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän
aikeensa toimeen -- mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin
eteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen
lausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien
ikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia
kuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä
kapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja
tahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene
suruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä
osalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun
vähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen
sulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta
tämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois
ja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata
Antigoneen. Tämä on -- niin hän vaatii -- elävältä suljettava
Labdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään
kuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon
kauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä,
että hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt
on Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat
iskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää
onnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä -- mutta
liian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä;
Haimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä,
ja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon,
surmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon
tuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät
tunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen
onnensa murskataan maahan.
Tästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville.
Eikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen
inhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja
edellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei
seiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa
itsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan
sellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen
loppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko
innolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen
sydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen
Kreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä
pitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella
itselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä
hyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku,
epähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan
valmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on
marttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa
voiton.
Mutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma
Runebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun
hän kirjoituksessaan: "Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik
öfver detsamma" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä
koskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla
selitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:
"-- -- -- Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua
perheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli
väittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää
sitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan
kannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja
sen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen
('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua
häviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi,
lausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän
kärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas,
herättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa
sokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää
olevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän
asianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy
etsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä
seuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen
jotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä,
hänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan
erästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa
kielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus
hänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä
oikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli
omistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä
kieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias
puhuttelee häntä näin" (kts. säkeitä 1070-1076).
Alusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä
toteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa
lakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne
hallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo:
"Ei kannata siis ylvästellä sen" j.n.e. (säk. 479-481).
Antigone sitävastoin katsoo itseään alati vain korkeampain käskyjen
toimeenpanijaksi, joiden edessä Kreonin säädösten täytyy raueta
tyhjiin, ja hän on mielestään, vainajan sisarena, lähinnä velvotettu
esiintymään sellaisessa tehtävässä.
Niinpä hän vastaa kuninkaalle, kun tämä moittii häntä käskynsä
rikkomisesta:
"Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut" j.n.e. (kts. säk.
450-459).
Mutta eipä Antigone yksin katsele Kreonin säädöstä tältä kannalta. Se
on muidenkin näytelmässä esiintyvien henkilöiden silmissä rikos. Kun
Kreon lausuu pojalleen:
"Vai eksynkö kun valtikallen' arvon suon?" vastaa tämä:
"Sen halvennat, jos jumalain arvon poljet sa".
Jopa kuorokin, joka muuten saa kuulla Antigoneelta moitetta siitä
että se kuningasta peläten sopimattomasti salaa omaa mieltänsä,
saattelee neitoa, kun hänet viedään elävältä haudattavaksi, tällä
laululla:
"Vaan kunniakasna" j.n.e. (kts. säk. 817, 818, 821-823).
Selvimmin tuo sokea tietäjä ilmoittaa että Kreon hänen mielestään
on loukannut jumalien oikeuden ja siten vetänyt ei ainoastaan itse
päällensä, vaan myöskin yhteiskunnan päälle heidän uhkaavan vihansa,
kun hän, kerrottuaan uhritoimen pahan-enteisiä ilmeitä, lisää:
(Kts. säk. 1015-1020).
Tässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään
varten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista
luulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä
kokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon,
sokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta
oikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan,
ja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen
lakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja
johdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna
olisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin
murtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa
(säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu
toivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä,
äitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: "minkä
taivaan käskyn rikoinkaan?" -- kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin
sydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka
vielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt,
tuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: "Voi minua!" -- j.n.e. (säk.
1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: "nyt vasta, liian myöhään, näyt
oikean asiantilan älyävän". -- --
2. Kreikkalaisesta näytelmästä ja teatteri-laitoksesta vähän.
Koska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin
se ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner
(orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa,
kierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli
teatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte
kun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi
sitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun
itse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin
rakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin
ja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit
lauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin
kuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä
tajuntaa. -- Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat
joko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi
yksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos ("sisäänastumalaulu"),
ja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen
orkhestrassa; stasimon ("asemalaulu"), jos se lauloi sen
määräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri
osiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin:
1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia
(välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3)
eksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.
Kuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin,
aina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili
kuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa
kokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön
telttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla
oli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa
ei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä
se milloinkin oli olevinaan. -- Esirippua ei käytetty vielä
pitkiin aikoihin. -- Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa
ehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon
pienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja
sen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen
rakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä
rinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin
koruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin
mitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. "puhumo",
jolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan,
tehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään
silloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa
rakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö
ja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä
Atheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa
vielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä
mitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko
teatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö
ja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli
hevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit,
parin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden
eri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei
levinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin
jollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli.
Eturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m.
arvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat.
Sisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu
teatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin
kansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion
varoista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja
juotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai
paheksumisensa näytelmän johdosta.
ANTIGONE
Näytelmän henkilöt:
Antigone, theebalainen kuninkaantytär.
Ismene, edellisen sisar.
Kuoro, theebalaisia vanhuksia.
Kreon, Theeban valtias.
Vartija.
Haimon, Kreonin poika.
Teiresias, tietäjä.
Sanansaattaja.
Eurydike, Kreonin puoliso.
Puhumattomia henkilöitä
Kaksi Kreonin palvelijaa.
Teiresiaan saattopoika.
Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.
I.
Prologos.
Antigone. Ismene. (On aikaisin aamulla. Antigone seisoo
linnan edustalla, mietiskellen. Ismene lähenee linnalta päin.
Antigone käy häntä kohden, katse lempeänä, mutta vakaana.)
Antigone
Ismene, armas siskosen', oi tiedätkö
Sä yhtään tuskaa Oidipoosta tullutta,
Jota Zeus ei meidän eläissämme koittaa sois?
Sill' eipä mielihaikeaa, ei tihoa,
Ei tahraa, solvausta löydy, joit' en ois 5
Jo nähnyt mun ja sunki kyllin kärsivän.
Ja taas -- mink' oudon käskyn kuuluu valtias
Kaikelle kansallemme äsken antaneen!
Oletko kuullut? vai sun tietämättäskö
Omaisiamme vainolaisen vitsa lyö? 10
Ismene
Ei armaistamme, Antigone, oo tietoa
Suloista mulle saapunut, ei surkeaa,
Siit' asti kuin yks' päivä kaksi veljestä
Meilt' otti, kaksintaisteluun ne kaataen.
Ja nyt, kun viime yönä Argon armeija 15
Pois läksi, enpä tiedä muuta liiempää,
Mist' onnen' oisi kostunut tai riutunut.
Antigone
Sen arvasin: siks' portin ulkopuolelle
Sun kutsuin, että kuulisit mua yksin vain.
Ismene
Mit' on se? näyttää mieles jostain hehkuvan! 20
Antigone
Niin, eikö veljellemme toiselle Kreon
Suo haudan kunniaa, vaan riistää toiselta!
Kyll' Eteokleen hän kuuluu, niinkuin oikeus
Ja tapa vaatii, kätkeneen maan helmahan,
Jott' arvon hälle Tuonen haamut antavat; 25
"Vaan kurjan vainajan Polyneikeen ruumista
Maan multaan älkööt kansalaiset kattako
Ja häntä älkööt surko -- niin hän kuuluttaa
Vaan haudast', itkust' osatonna linnuillen
Sulo-aarteen tähtääjille saaliiks' jääköhön!" 30
Kas näin Kreon tuo oiva kuuluu sinullen
Ja mulle, sanon mullekin, jo säätäneen,
Ja tulevan tänne niille julki lausumaan,
Jotk' eivät tiedä viel'. Ei pieneks' asiaa
Hän katso: ei, vaan kiellon rikkojaa, ken lie, 35
Uhkaapi kivityksen kuolo julkinen.
Näin asian laita on, ja kohta näyttää saat,
Jaloko oot vai kehno kelpo-heimossas.
Ismene
Mitäspä, koito, ollen näin, ma hyödyttää
Sua voin, jos langat solmian tai irroitan? 40
Antigone
Oletko altis auttamaan mua toimissain?
Ismene
Mik' uhkatyö? Ah, minne mieles tähtäilee?
Antigone
Tahdotko kanssain vainaan huolta huojentaa?
Ismene
Hänet haudatako aiot vastoin kieltoa?
Antigone
Niin -- omanpa veljeni ja, vaikk'et soisikaan, 45
Sun veljes! Enpä petturiks' saa joutua.
Ismene
Oi onneton, vaikk' on Kreon sen kieltänyt!
Antigone
Eip' eroittaa mua rakkahistani hän saa!
Ismene
Voi, sisko, muista, kuinka kurja-maineisna
Ja inhottuna isämme sortui kuoloon, kun 50
Hän harhatyönsä itse ilmi saatuaan
Silmäinsä soihdun omin käsin sammutti;
Kuink' äiti-vaimo -- voi sitä kaksoisnimeä! --
Henkensä raiskas hirttopaulan palmikkoon;
Ja kuink' yht'aikaa veljespari, vaihdellen 55
Nuo kurjat surmaa keskenänsä, kuoleman
Yhteisen saivat, veikko veikon kalvasta.
Nyt olemme heimon ainoat me. Aattele,
Kuink' kurjimmasti kuolemme, jos valtiaan 60
Me vallat, käskyt laittomasti poljemme.
Myös muistakaamme, että oomme naisia,
Joit' ei oo luotu miehiä vastaan sotimaan.
Kösk' ohjaa meitä mahtavammat, käsky tuo
Toteltavamme on ja ankarampikin.
Rukoillen tuonelaisia siis antamaan 65
Anteeksi, että näin mun tehdä pakko on,
Ma niitä, joilla hallitus on, tottelen:
Sill' liikanaisiin mieletönt' on pyrkiä.
Antigone
En vaadikaan sua! Niin, jos vasta mielisit
Mua auttaa, en sun avustas ma huoliskaan. -- 70
Vaan ollos kuinka tahdot vain: ma veljellein
Luon haudan; sitten kuolo mulle kaunis on.
Rakkaana luona rakkahan saan nukkua,
Rikoksen pyhän tehtyäin. Kas kauemmin
Mun tulee Tuonta miellyttää kuin maalimaa: 75
Siell' asun aina. Vaan jos tahdot, halveksu
Mit' arvollist' on taivaallisten silmissä.
Ismene
En halveksu; vaan enpä pysty luonnoltani
Uhalla kansalaisten mitään toimimaan.
Antigone
Sä tuota syyksi teeskele! ma lähden nyt 80
Veljelle rakkaimmalle hautaa luomahan.
Ismene
Voi onneton! sun tähtes kuin mua pelottaa!
Antigone
Mua ellös surko! suojaa omaa onneas!
Ismene
Älähän työtäs ilmaise vain kellekään!
Se salaan kätke! niin mä myös oon puolellas. 85
Antigone
Ei, huuda julki vain! Oot kahta inhempi,
Jos vaiti oot, jos kaikillen et julista.
Ismene
Sydämmes kalman kylmäämille lämmin on.
Antigone
Vaan lemmin niitä, joille lempi kallein on.
Ismene
Jos voisit -- vaan sä mahdotonta pyytelet. 90
Antigone
Kai luovun sitten pyrkimästä, kun en voi.
Ismene
Vaan mahdotont' ei ensinkään saa tavoittaa.
Antigone
Jos virkat noin, mua suututat, ja syystä saat
Myös vainaan vihat kokea tuoneen tultuas.
Suo mun ja tuhman mieleni vaan kärsiä 95
Nuo kauhut: enhän kärsine niin kauheaa,
Etten sais' käydä kunnialla kuolemaan.
Ismene
No mennös siis, jos mielit niin! Se tiedä vain,
Et viisas oo, tok' armahilles armahin.
(Molemmin lähtevät: Ismene kotia, naisten suojiin; Antigone
kaupungin porteille päin, joiden edustalla Polyneikeen ruumis
viruu pitkänään.)
II.
Parodos.
(Theeban vanhuksia astuu kuorona teaterin sivukäytävistä "orkhestra"
nimiselle näyttämön edustalle. Korotetuin käsin he tervehtivät
aamuauringon nousua.)
Kuoro (1:n säkeistö.)
Auringon säde, kirkastat nyt 100
Armahampana entistäs
Seitsenporttia Theebaa;
Jopa, päivän silmä kultahinen,
Yli Dirkeen vuolletten
Sinä nousit taivahalle, 105
Syöstyäs Argon valkeakilvet,
Vainoverhoiss' astelevaiset
Urhot rientämähän pakosalle
Huimaa karkua kauas.
Polyneikes, riidoin riehuva mies, 110
Vihamiehen maahamme saattanut ol'.
Kuin kotka se kirkuillen kimeään,
Lumi valkea verhona lentimien,
Lens' maan yli välkkyen peitsistään
Tuhansista, ja pään 115
Pääll' leijui myös kypär'töyhdöt.
(1:n vastasäkeistö.)
Kattoin kohdalla seisahtui se,
Seitsenporttia saartaakseen
Surmakalpojen kuiluun;
Vaan pois hän karkasi, ennenkuin 120
Sai vertamme juoda ahnain suin;
Eik' ehtinyt säihkyvä soihtu
Tornein piiriä polttaa.
Sellainen sotatelme nous' --
Theeban taistelevan lohikäärme 125
Kotkan selkeä lyömään.
Sill' ylpeä kerskaus inhottaa
Kovin Zeuta. Nähden tulvana vaan
Heit' aaltoavan, uhomielinä, kun
Heill' yllään kultia kalskui, 130
Salamoin hän ruhjasi urhon sen,
Joka huipullen
Riens muurein, "voittoa" huutain.
(2:n säkeistö.)
Syöstynä sinkosi kimmoten urho maahan
Valkean-viskuri, kun raju-voimin ryntäs, 135
Riehuen vainoa vaan,
Vimmaa tuulten telmivien.
Toisin Zeus oli säännyt,
Toisia toinen kohtalo mursi:
Ankara Aares hurjia sorsi, 140
Sankari voiton.
Nuo seitsemän urhoa, ahdistain
Kukin porttiahan, veroks' antoivat
Pakohon ajavalle Zeulle
Asut vaskiset; vaan nuo kaksi 145
Saman äidin ynn' isän siitelmää,
Verimiekoin rynnäten vastakkain,
Tylyt yhteiskuolon saivat.
(2:n vastasäkeistö.)
Saapunut on ikimainio Voitto meille,
Riemuten riemua valjaskuulun Theeban.
Nyt sotamelskeet
Jättäkäämme jo unholaan! 150
Nyt ikiluojain liesillen
Mennen, tanhutkaamme kaiken yötä!
Bakkhos johdelkoon ilotyötä,
Suosija Theeban!
(Kreon seurueineen nähdään tulevan linnasta.)
Kas tuolla Menoikeun poika Kreon, 155
Tään maan kuninkaana jo uutena, uus'
Jumalain ikisallima johtajanaan,
Lähenee! Mitähän ajatellee,
Kun meit' ikämiehiä neuvotteluun
Hän kutsunut on 160
Sekä käskenyt airuen äänin?
III.
Ensimmäinen Epeisodion.
Kreon. Kuoro. Vartija.
Kreon (Kuorolle)
Jo, miehet, myrskysäällä horjui valtio,
Vaan hukkumasta jumalat on sen varjelleet.
Teit' airueilla ennen muita kutsutin
Ma tänne, tieten teidän aina Laioksen 165
Istuinta kunnioittaneen ja valtikkaa;
Ja toiseks': Oidipos kun maansa pelasti
Ja sitten sortui, jäitte hänen lapsiaan
Viel' uskollisna hartahasti lempimään.
Kun kaksintaiston kuolemaan yht'aikaa nuo 170
Nyt sortui, veljessurman miekan-iskuja
Välinsä lyötyään ja saaden toisiltaan,
Niin jääpi mulle valta-istuin, hallitus,
Kun vainajain oon heimolainen läheisin.
On mahdotonta miehen mieltä tuntea, 175
Sen tahtoa ja aatteluita, ennenkuin
Hän ilmoitaksen halliten ja säädellen.
Ken kokonaista valtakuntaa vaalien
Ei ryhdy kelpo-keinoihin ja -neuvoihin,
Vaan suunsa sulkee, niitä näitä kartellen, 180
Minusta on ja ain' on ollut kurja mies.
Ken ystäväänsä ylemmäksi arvostaa
Kuin omaa maataan, hänpä aivan arvoton.
Sill' enpä mä -- sen tietää kaikki-katsova
Zeus! -- vaiti ois, jos onnen eestä turmion 185
Kansaamme kohti kulkevan ma näkisin.
Maan vainolaist' en myöskään mielis milloinkaan
Ma ystäväksen', tieten että synnyinmaa
Se vankka laiva on, jok' oikein kulkien
Meit' ystävyyden valkamiin myös korjailee. 190
Kas näillä aatteill' aion kansaa vaalia;
Ja käskyn niihin sointuvan jo julkaissut
Ma kaupungille Oidipoon oon pojista:
"Tuo Eteoklès, jok' isänmaansa suojaksi
Taistellen kuoli sankarkuolon kauniimman, 195
Hän haudan saakoon ynnä kaikki uhritkin,
Jotk' uljahinten myötä seuraa tuonelaan.
Vaan veljeään -- ma Polyneikestä tarkoitan --
Jok' isänmaan ja omat heimojumalat
Tulella tahtoi juurta jaksain tuhota, 200
Paosta kotiin tultuaan, ja kansansa
Veretkin juoda, viedä pois sen orjuuteen, --
Hänt' eipä ykskään -- kansallen niin kuulutin --
Saa itkein surra, peijaisilla juhlia:
Hän haudatonna lintuin syötti olkohon 205
Ja koirain ruoka, haaska rietas katsella!"
Se on mun tahton'; eikä multa ainakaan
Saa kelpomiesten palkkaa konna konsanaan,
Mut isänmaamme ystävät saa kuoltuaan
Mult' yhtä suuren kunnian kuin eläissään. 210
Kuoro
Sun mieles on, Kreon Menoikeun poika, tää
Maan vainolaisen suhtehen ja ystävän.
Lakia voinet säädellä jos millaista
Niin kuolleillen kuin meille, jotka elämme.
Kreon
Hyv' on! siis olkaat säädelmäini valvojat! 215
Kuoro
Se nuoremmille tehtäväksi sääliös!
Kreon
Kyll' onkin ruumiin vartijat jo hankittu.
Kuoro
Mitäspä muuta voit siis vielä vaatia?
Kreon
Ett'ette käskyn rikkomista siedä vaan.
Kuoro
Niin tuhmaa eihän lie, jok' etsis kuoloaan. 220
Kreon
Se palkka oiskin. Mutta voitto toiveillaan
Lumoopi usein ihmislapset turmioon.
(Vartija tulee.)
Vartija
Oi valtias, en väitä että kiireissäin
Ma hengästyin, en heittämästä jalkojain
Ripeesti: seisahduinpa usein huolissain 225
Ja vääntelime tiellä palatakseni.
Sill' ääneen sieluni paljo mulle haasteli:
"Miks' riennät, raukka, rangaistusta saamahan?
Vai jäätkö, kurja? Jos Kreon sen toiselta
Saa kuulla, kuinka silloin saatkin parkua!" 230
Näin harkiten ma saavuin vitkaan, viipyen;
Ja näin se matka lyhkäinenkin pitkenee.
Vihdoinpa voitti tänne-käynti. Vaikka lie
Sanani joutavaa, sen lausun kumminkin;
Sill' astelenpa siihen toivoon turvaten, 235
Ett' onnen sallimat ma kärsin, muuta en.
Kreon
Miks' moinen alakuloisuus sua painostaa?
Vartija
Ensiksi tahdon omat seikat selvittää:
En tekoa tehnyt enkä nähnyt tekijää.
En syystä siis voi rangaistavaks' joutua. 240
Kreon
Miks' tähtäelet ja "teolta" suojaat itseäs
Ylt'ympäriltä? Uutisiin näyt viittaavan.
Vartija
Niin, hirmu-seikat arveluttaa kylläkin.
Kreon
No, lausu kerrankin, ja lähde matkoihisi
Vartija
Sanonpa sitten: vainajaa on hiljattain 245
Jo joku käynyt multimassa, kylvänyt
Iholle hiekkaa, uhritoimet suorinut
Kreon
Mitä sä virkat? kenpä mies on juljennut?
Vartija
En tiedä. -- Siin' ei nähty kuokan jälkeä,
Kakshaarukan ei karhimaa, vaan ehjänä 250
Maankamara ol' ja kuiva, eikä rattaiden
Uurteissa; mutta velkapää, ken olikaan,
Ol' jäljetön. Kun ensi aamuvartija
Työn ilmaisee, se meist' ol' kumma tukalin:
Ei ruumis nähtäviss', ei haudan piilossa; 255
Ikäänkuin paton vältteheks' ol' ohkainen
Vain multa pääll'. Ei nähty koiran jälkiä,
Ei pedon muun, mi raastamassa käynyt ois.
Nyt keskenämme soimaukset soivat vain.
Mies miestä syyttää, niinpä vihdoin viritä 260
Tais tappeluskin -- ken sit' oisi estänyt!
Jok'ainut on tuo syypää, mutt'ei yksikään
Oo ilmeinen, ei tietävänsä tunnusta.
Tul'kuumaa rautaa kantamaan me valmihit
Olimme, lieskat kulkemaan ja vannomaan, 265
Ett'emme tekoa tehneet, emme tunteneet
Sen suunnittelijaa tai toimeenpanijaa.
Kun vihdoin emme urkkimasta hyötyneet,
Puhuipa muuan, säikytellen kaikkia,
Niin että päämme maata kohti kallistui; 270
Ei voitu vastaan väitellä, ei tietty myös,
Mik' oisi keino parhain: hänpä neuvoi näät
Työn peittämättä sulle ilmi antamaan.
Se tuuma voiton vei, -- ja munpa poloisen
On arpa säännyt nauttimaan tät' onnea. 275
En saavu mielivierahaks', en mielelläin:
Ei lemmi kenkään huonon tiedon tuottajaa.
Kuoro
Lieneekö tointa jumalain, oi valtias,
Tuo työ? niin aikaa aprikoi jo mieleni.
Kreon
Ole vaiti, ett'et suututa mua juoruillas, 280
Ja vanhoillaskin järjetönnä ilmesty.
En jaksa kuulla jaaritustas, että lie
Tuo kuollut muka taivaallisten huolena.
Kai, suoden suurta kunniaa, sen hautaavat
He oivanakin urhona, jok' alttarit 285
Ja templit uhrilahjoineen ja pylväineen
Ja maankin tuli polttamaan, lait polkemaan!
Vai näitkö konnaa Taivaallisten suosivan?
Ei suinkaan! Mutta noinpa kauan nurkuneet
Jo ovatkin nuo maamme tyytymättömät, 290
Salassa päätään puistellen, kun iestään
Kauniisti eivät kantamaan he suostuneet.
Nuo lahjoillaan -- sen selvästi nyt oivallan --
Ovat ilkityöhön vartijoita vietelleet. --
Ei maailmaan lie luotu toista laitosta 295
Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit
Hävittää, miehet kartanoista karkoittaa,
Se ihmisiltä kelpo mielen turmelee
Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;
Se neuvoo heille juonia jos joitakin, 300
Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan.
Vaan ketkä palkan vuoksi tehneet ovat tuon
Ne sillä vihdoin voittivatkin -- rankaisun.
(vartijalle) Niin totta kuin mä Zeuta vielä palvelen,
Se tietäös -- ja vannoen sen kuulutan -- 305
Joll'ette haudan valmentajaa löydä vain
Ja julki tuo mun silmieni nähtäviin,
Ei pelkkä kuolo riitä teille: vilppinne
Te ensin saatte raippapuussa ilmoittaa,
Jott' oivaltain, mist' etsiä saa voittoaan, 310
Sit' onkisitte toistekin, ehk' oppien,
Ett'ei saa pyytää kaikkialta hyötyään.
Useemmin nähnet väärän voiton pyytäjän
Tuholle joutuvan kuin onnen löytävän.
Vartija
Mun puhua suotko taikka näinkö lähden pois? 315
Kreon
Et tiedä, kuink' oon suuttunut jo lauseistas!
Vartija
Ne sydäntäskö viiltävät vai korvias?
Kreon
Miks' punnitset sä, missä tunnen tuskiain!
Vartija
Sun loukkaa mieltäs syyllinen, mä korvias.
Kreon
Sen lörpötys, mik' ootkaan ihka ilmetty! 320
Vartija
Niin -- mutt'en _työtä_ ainakaan ma tehnyt oo.
Kreon
Rahasta sielus myötyäs sen tehnyt oot.
Vartija
Voi julmaa, kun ken päättää, väärin päättelee!
Kreon
Niin "päätelmää" nyt vääntele ja kääntele!
Mutt' ellei syypäit' ilmi tuoda, tunnustaa 325
Sen saatte, että väärä voitto tuskat tuo.
(Lähtee linnaan.)
Vartija
Tuon löytyvänpä soisin. Vaan hän joutukoon --
Se onnen kauppaa -- kiinni taikka pääsköhön,
Et nähdä saa mua enää tänne palaavan!
Sill' arvaamatta, toivomatta pelastuin, 330
Ja Luojillen oon velkaa runsaat kiitokset.
(Rientää tiehensä.)
IV.
Ensimmäinen Stasimon.
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Ihmettä mont' on. Ihminen
Kaikkein tenhosin ihme on.
Talven myrskyjä uhmaillen,
Kulkevi hän meren aaviston, 335
Vaikk' ylt'ympäri laineitten
Vain valkotyrskyt pauhaa.
Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
Orhien voimalla peltoa raivaa. 340
(1:n vastasäkeistö.)
Lintuin liutaa liitelevää,
Niin, salomaiden laumojakin
Pyytäjä kietovi pauloihin;
Merten karjaa kiitelevää 345
Mies sukkela piirittää
Ja verkon poimuhun saartaa.
Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
Harjakas orhin niska se taipuu,
Tunturisonnin tarmo se haipuu; 350
Ihmisen vallan alle ne vaipuu.
(2:n säkeistö.)
Hän puheen keksinyt on
Ja leimuna lentävät aatteet,
Sekä säännöt valtiohallinnon,
Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet. 355
Kolkoilta kallioiltakin
Raju-ilman ilkinuolten alta
Hän pakeni huoneen suojihin,
Ain' neuvokasna. -- Yksi vain
Peloittaa häntä: -- Tuonen valta; 360
Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.
(2:n vastasäkeistö.)
Näin taitava keinoissaan
Ja juonikas, ettei määrää,
Välin oikean tietä hän käy, välin väärää. 365
Ken tottelee mitä sääsi kansa
Sekä taivaan säädelmää -- hän kansassansa
Ylin on. -- Ken röyhkeytensä vuoksi
Lait polkevi, hän isänmaatoin.
Hän älköön tulko lieteni luoksi 370
Tai liittoveljeksein, ken toimii noin!
(Edellinen vartija ynnä muutamat muut nähdään tuovan
Antigonetta vangittuna.)
Joko kummia näen! Miten selvitän sen? 375
Vaan selväpä on tosi, kieltymätön:
Tuo neitonen ah! on Antigone!
Sinä onneton oi,
Isän onnettoman laps', Oidipoon! 380
Mitä? eihän vain sua tuotanekaan
Kuninkaallisen säätämän rikkojana,
Tihotyöstä jo saatuna kiinni?
(Kreon on tulemillaan.)
V.
Toinen Epeisodion.
Vartija. Antigone. Kuoro. Kreon. Ismene.
Vartija (ikäänkuin Kreon vielä olisi läsnä)
Täss' syypää on, tää neito! Hautuutoimista
Tavanneet oomme hänen... (kaivaten)
Vaan miss' on Kreon? 385
Kuoro
Paraiksi tuossa palajaa hän linnastaan.
Kreon
Mit' on se? mihin niin säntilleen oon osunut?
Vartija
Oi herra, ihminen ei mitään kieltää sais
Valalla, sill' "ei luulo tiedon arvoinen".
Kehuinpa tuskin enää tänne palaavan', 390
Kun uhkaustes myrsky mua niin ahdisti.
Vaan -- sillä riemu toivomatta tulleena
Verrattomasti voittaa kaikki ilot muut --
Ma saavun, vaikka vannoenkin kieltäysin,
Ja -- immen tään, ku hautaa hankkimasta on 395
Tavattu, tuon ma. Täss' ei arpaa heitetty,
Omani on vain löytö, muun ei kenenkään.
Mitenkä mielit, valtias, nyt ottaos
Tää, tutkios ja tuomitse; mutt' irraillein
Mun oikeus on päästä noista kauhuistas. 400
Kreon
Ja täänkö tuot? Ja kuinka, mistä saatuas?
Vartija
Hän hautas miehen tuon. Niin, kaikki kuulit nyt.
Kreon
Puhutko oikein? Aatteletko lauseitas?
Vartija
Tään immen hautaavan näin vainajaa, jot' et
Sä salli haudata. Kai lausun selvästi? 405
Kreon
Tuon näitte, saitte? Kuinka? verekseltäkös?
Vartija
Näin asian laita on. Me sinne palattiin,
Sult' uhkaukset kuultuamme hirmuiset.
Nyt laastuamme kaiken hiekan, vainajaa
Mi peitti, paljastimme ruumiin riutuvan; 410
Ja tuulen suojaan käytyämme istumaan
Mäelle, karttaaksemme kalman katkuja,
Jo soimusanoin kiivahasti kiihoittaa
Mies miestä, ettei laiminlyötäis valvontaa.
Näin oltiin kaiken aikaa, kunnes keskellen 415
Nous' ilmankantta päivän pyörä loistava
Ja helle poltti. Äkki-tuima tuulispää
Nyt maasta nosti hirmu-vihurin ilmoihin;
Se ketoja pieksi, metsän lehväkutria
Se raasti, riipi, avarat ilmat täyttäen. 420
Me umpisilmin taivaan raivon kestimme.
Kun jonkun ajan päästä myrsky talttui taas,
Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten
Pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä
Surulla mielin haikeasti vaikeroi, 425
Niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,
Valitti, itki, niille hirmukostoa
Toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.
Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan,
Hän vaskimaljan korkealta kallistaa 430
Ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.
Sen nähden sinne syöksymme ja neitosen
Otamme oitis kiinni säikkymättömän;
Hänt' eellisistä töistä niinkuin näistäkin
Syytämme: hänp' ei tyhjäks' väitä mitäkään. 435
Mut mielissäin ja huolissain yht' aikaa oon:
Se mieluisaa, ett' itse syystä selvisin;
Vaan huolettaa, kun siihen syydän ystävät.
Mutt' halpaa kaikki muu sen suhteen sentään on
Ett' itse pelastuin -- niin luonton' arvelee. 440
Kreon (Antigoneelle)
Ja sie, jok' otsaas maata kohti kallistat,
Myönnätkö tuon sa tehnehes vai kiellätkö?
Antigone
Sen myönnän tehnehein, en kiellä ensinkään.
Kreon (vartijalle)
Sä korjaite nyt minne mieles tehnee vaan,
Kun irtaimeksi pääsit syystä synkästä. 445
(Antigoneelle) Vaan sie nyt virka kiertämättä, lyhyeltä:
Tiesitkö kielletyksi tekemästä näin?
Antigone
Sen tiesin. Miks'en? Olihan kielto julkinen.
Kreon
Ja uskalsit sen käskyn sentään rikkoa!
Antigone
Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut; 450
Eik' ihmisille säännyt mointa käskyä
Dike, jok' asuu Tuonen jumalitten kanss'.
Enp' arvellut niin valtaviks' sun käskyjäs,
Ett' ois sun, kuolevaisen, valta polkea
Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin 455
Ilmaistu: ei ne nyt eik' eilen eläneet,
Vaan ain', -- ei tiedä kukaan, milloin syntyivät.
Ja niistä taivaan koston alle joutua
En, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut.
Tosinpa tiesin kuolevain, -- sit' enkö ois! -- 460
Niin sunpa säätämättäskin. Vaan kuolemaan
Jos ennen aikaa käyn, sit' onneks' arvelen.
Ken minun laill', on monen vaivan vaiheella,
Kuink' ei hän saisi kuolemasta voittoa?
Jos onnen sen siis saavutan, en ensinkään 465
Sit' itke; vaan jos hautaa vaille heittänyt
Ma oisin oman äidin lapsi-vainajan,
Se tuskan tois: -- en ole ma tuosta tuskissain.
Vaan tuhmasti jos mielestäs mä tehnyt oon,
Kai tuhmuudesta tuhma minua syyttänee. 470
[Tai: kai tuhma minua tuhmuuteenkin velvoittaa.]
Kuoro
Isänsä jäykkää mieltä näyttää perineen
Tuo neito: ei hän vaaraa osaa väistyä.
Kreon
Vaan tiedä, että liian jäykät luontehet
Esinnä raukee. Niinpä kovin rautakin,
Tulesta tullen hehkuvaisna, nähdähän 475
Haurasna usein murtuvan ja särkyvän.
Myös tiedän, että virmapäitä varsoja
Vain pienin suitsin ohjataan. Ei kannata
Sen ylvästellä siis, ken toisten orja on.
Vaan tuo jo silloin julkes minua vastustaa, 480
Kun rikkoi käskyn' ilmeisen ja julkisen;
Se vastarintaa uutta on, kun tehtyään
Työn kehnon, siitä ilkastellen kerskailee.
En tottakaan ma oisi mies, vaan hänpä mies,
Jos ilkivallan kostamatta jättäisin. 485
Ei, olkoon siskoni lapsi hän, tai vieläkin
Lähempi kuin mun sukuni suojushenki on,
Ei hän, ei siskonsakaan kuolon kauhuja
Saa vältetyksi. Syytän, näette, toistakin
Yht' osallisna hautuu-vehkeiss' olleeksi. 490
Myös hänkin tänne kutsukaat! Juur' äsken näin
Tuon järjetönnä kotosalla riehuvan.
Ken pimeässä vehkeilee, sen ennaltaan
Jo tahtoo mieli syylliseksi ilmetä.
Se kuitenkin mua suututtaa, jok' eljistään 495
Kun kiinni joutuu, niitä vielä kaunistaa.
Antigone
Mielitkö vielä muutakin kuin kuoloain?
Kreon
En muuta mieli: kaikk' on mulla, sen kun saan.
Antigone
Miks' aikailet siis? Niinkuin ei mua miellytä
Sun lausees, eikä milloinkaan voi miellyttää, 500
Niin munki sanani tympäisee sun mieltäs vain.
Vaan millä maineen oisin saanut oivemman,
Kuin haudan hankkimalla veljyt raukallein?
Ja kaikki nää sen mieluisaksi itselleen
Sanoisivat, jos pelko suit' ei sulkisi. 505
Mut yksinvalta, onnen-lasna muutenkin,
Puheissa, töissä noudattaa vain halujaan.
Kreon
Sa Kadmolainen ainut oot, jok' äkkää sen.
Antigone
Huomaavat muutkin, vaikka ailakoivat sua.
Kreon
Ja julkeatko toisin toimia kuin he? 510
Antigone
Mi häpeä ollee armastella veljiään?
Kreon
Tuo vastustaissa kuollut eikö veljes oo?
Antigone
On, yhden isän, yhden äidin saamana.
Kreon
Miks' toista suosimalla toista solvaat siis?
Antigone
Sit' eipä myönnä vainajaksi vaipunut. 515
Kreon
Vaikk' kehnon veljen vertaiseks' hänt' alennat!
Antigone
Eip' orja hältä kuollut, kuoli veikkonen.
Kreon
Maat' ahdistain, kun toinen maata puolsi vain.
Antigone
Vaan Haades vaatii yhden arvon kummallei.
Kreon
Vaan kelpo mies ei huoli huonon kunniaa. 520
Antigone
Kenties sun sääntös tuonelass' ei pyhä oo.
Kreon
Ei kuoltuaankaan ystäväks' käy vihamies.
Antigone
En vihaamaan ma luotu oo, vaan lempimään.
Kreon
Käy tuonelaan siis lempines sä, lempimään
Heit'! Eläissäin ei nainen saa mua hallita. 525
Kuoro
Kas, porttien eessä on Ismene,
Sisarlemmen itkuja vuodattain.
Surupilvet, silmiä synkistäin
Sekä poskia hohtavia,
Sulokasvot kastavi hältä. 530
(Ismene tulee.)
Kreon (Ismenelle)
Sä, joka huoneessain kuin käärme luikertain
Mua imit hiljalleen -- kas huomaamattani
Tuhoa kahta kasvatin ja kapinaa --
Sanoppa mulle, ootko hautuu-vehkeihin
Sä yhtynyt, tai vanno niist' et tietäväs! 535
Ismene
Työn siinä tein kuin hänkin: yhtä mieltä oon,
Osakas oon ja syytä kannan puoleni.
Antigone
Ei! tuot' ei salli oikeus. Et suosinut
Mun aiettan', en huolinut sun liitostas.
Ismene
Vaan vaaroissaspa pelkäämättä purjehdin 540
Sun kerallisnas tuskan tyrskylaineilla.
Antigone
Ken työn on tehnyt, tietää Tuonen vainajat;
En pelkin sanoin lempivää mä rakasta.
Ismene
Mua ellös, sisko, halveksu! Oi suothan mun
Kerallas kuollen vainajata pyhittää? 545
Antigone
Mun kanssan' ellös kuolko! Mihin et kajonnut
Sit' omistaa et saa! Mun kuolon' kylläks' on.
Ismene
Mik' elo sinun jättämälles armas ois?
Antigone
Kysy hältä, jonk' oot holhotti, Kreonilta!
Ismene
Miks' ilman aikojas mua noin sa solvaiset? 550
Antigone
Mua kirvelee, ett' ilkkua sua täytyy näin.
Ismene
Mitenkä muuten voisin sua nyt hyödyttää?
Antigone
Pelasta itses! soisin: vaarat välttäisit.
Ismene
Mua kurjaa, kun sun kohtalostas sulkeudun!
Antigone
Niin, elämänpä valitsit, ma kuoleman. 555
Ismene
En lausumatta kuitenkaan ma mieltäni.
Antigone
Sä koitit näitä miellyttää, ma noita taas.
[Tai: Mielestäs oikein teit, mä heidän mielestään.]
Ismene
Ja yhtä suur' on kumpaisenkin hairahdus.
Antigone
Oo huoleti! sä elät, vaan mun sielun' on
Jo aikaa mennyt vainajoita vaalimaan. 560
Kreon
Nuo kaks' on, luulen, hulluja -- toinen syntyään,
Ja toinen juuri äsken siksi tultuaan!
Ismene
Oi valtias, ei onnetonten järki voi,
Mi luotiin heille, säilyä, se karkajaa.
Kreon
Sult' ainakin, kun yhdyit kehnon juonihin. 565
Ismene
Kuink' ilman häntä, yksinäin mä eläisin?
Kreon
Älä "häntä" mainitse, ei häntä enää oo!
Ismene
Tok' ethän poikas morsianta surmanne?
Kreon
Kah, käyhän kyntö toisienkin pelloilla!
Ismene
Oi, armas Haimon, kuin sua isäs solvaisee! 570
Kreon
Mitättömät on minjät inhotuitani.
Ismene
(Et näiden liiton vertaista saa konsanaan.
Kreon
Mua inhotat sa, nainen, naimajuorullas.)
Ismene
Omalta lapseltasko riistät morsion?
Kreon
Tään naimaliiton Tuoni meiltä lopettaa. 575
Kuoro
Tuon kuolo on siis päätetty -- se selvä on.
Kreon
Niin sulle kuin myös mullekin! (Orjille.) Nyt viipy pois!
Nuo viekää sisään, orjat! Tästä lähtein nää
Ei haihattaa saa irrallaan, vaan elelkööt
He naisten lailla, hiljaa! Väistyy uljaskin 580
Nähdessään Tuonen henkeään jo vaanivan.
(Antigone ja Ismene viedään pois.)
VI.
Toinen Stasimon
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Ken tuskia ei ikipäivin nähnyt,
Hän autuas; vaan keiden
Huonetta järkyttää jumalain käsi,
Heit' ei turmio konsaan säästä, 585
Se hiipivi jälkipolviin.
Niinkuin tyrsky vaahtopää
Käy, raivotessa pohjaisen,
Syvähän yöhön aaltoin alle syöksymään
Ja pohjast' asti mylleröitsee 590
Mustat liejut ilmoillen,
Ja hyrskyn lyömä rantatöyry raikuu.
(1:n vastasäkeistö.)
Niin -- nään minä -- Labdakon heimoss' syöksyy
Ain' uunna vanhat vammat
Jo hukkuneiden vamman päälle; 595
Niist' ei polvikunta toistaan
Päästele, vaan joku surman henki
Ne leppymättä maahan lyö.
Kyll' äsken linnass' Oidipoon
Sen viime-taimellen sulo-päivä loisti, 600
Vaan senkin kaataa murhaveitsin
Tuoni tuima, sortelee
Sen kieli mieletön ja järjen vimma.
(2:n säkeistö.)
Zeus, ken ihminen vastustaa
Vois sun valtoas uhkamielin, 605
Jot' ei maan-sortajakaan, uni, sorra
Eikä kuut väsymättömätkään!
Konsaan vanhenematta valtiasna
Sä Olympoll' istut, valliten
Loistoa leimuavaa, 610
Ikipäivin, nyt, kuin ennen
Lakia säädellen;
[Tai toisen lukuparren mukaan: On kestävä sääntö tää.]
Vaan ihmiselämä missään mailla
Ei vieri syytä ja harjoja vailla.
(2:n vastasäkeistö.)
Sill' loitos-liehuva toivo, jos 615
Monta turvaakin, monen mielen
Hurjapäisiä haluja pettelee;
Arvaamattoman luo se hiipii,
Kunnes kurja jalkans' astuvi lieskaan.
Viisaast' on joku lausunut 620
Kuuluisan sananparren:
Kenen sielun surman tielle
Haltio viepi, sille
Hurmaavaisena hukka hohtaa, --
Ja turmion suuhun hän suistuu kohta. 625
(Haimon lähenee.)
Kuoron johtaja
Jopa Haimon saapuvi, lapsistas
Vesa nuorin -- surrenko Antigoneen,
Sulo-morsiamen
Surukuoloa armaan, tuskissa, kun
Käy naimis-riemu jo tyhjiin? 630
VII.
Kolmas Epeisodion.
Kreon. Haimon. Kuoro.
Kreon
Sen kohta tiennen tarkemmin kuin tietäjät.
(Haimonille.)
Oi poikan', ethän suuttuneena isälles
Nyt tulle, kuullen kultas lopputuomion?
Vai enkö sulle armas oo, jos kuinkin teen?
Haimon
Omasi oon, ja _kelpo_ mieltä harrastain 635
Mun mielen' ohjaat oikeaan: siis tottelen;
Ja syyst' ei naimaliitto mulle yksikään
Kalliimpi oo, kuin isän _oiva_ ohjaus.
Kreon
Tuleepa niin sun, poikan', aina aatella,
Ett' isän tahdon tieltä kaikki väistykööt! 640
Kas siks' on miehen harras halu kasvattaa
Kodossa kuuliaiset lapset, että nää
Vois vainoojalle vainot kostaa, niinpä myös
Isänsä verraks' arvostella ystävää.
Ken kelvottomat lapset luo, mit' arvelet 645
Tuon muuta siittäneen kuin pahan-suovillen
Vaan paljo pilkan syytä, vaivaa itselleen?
Siis lapsi, ällös liekkumasta heittäkö
Tai naisen vuoksi järkeäsi oi, aatellos,
Kuink' aivan kylmä kainaloisna kultanas 650
On huono vaimo viruen sun vierelläs!
Mik' ilkeämp' on vamma valhe-ystävää?
Ei! inhoten tuo henttu herja heittäös
Sä luotas Tuonen maille jonkun naitavaks'!
Kun, näet sen, koko kaupungissa yksin tuon 655
Mua julkisesti vastustavan huomasin,
En valhetellen kansan eteen tulla voi,
Vaan kuoletan hänet; -- huutakoonpa Zeutakin
Sukunsa suojaa! -- Nurjuuteenhan yltyiskin
Sukuni muuten, saati ulkopuoliset. 660
Ken kelpomiesn' on heimolaisten kesken, hän
Myös valtiossa oivallisna ilmestyy.
Semmoinen mies -- sen uskon -- osaa hallita
Hyvästi, niin myös nurkumatta totella;
Hän, keihäsmyrskyn riehuessa, uljasna 665
Ja uskollisna kestää kaikki rynnäköt.
Vaan kenpä ylvästellen polkee säätämät
Ja viisastellen valtiasta ohjailee,
Hänt' en mä kiitä. -- Kelle kansa uskonut
On vallan ohjat, häntä täytyy totella, 670
Hän suurta, pientä, väärin, oikein säätäköön.
Vaan kaikkein suurin hukka lain on polkemus:
Se sortaa vankat valtiot, se huonehet
Saa kylmille, se liittoveljet taistavat
Pakohon syytää; mutta järjesteltyinä 675
Totellen säilyy surman suulta useimmat.
Tuleepa siis sun säädelmääni puolustaa,
Eik' antaa naisen hallita sua ensinkään;
Jos niiksi käy, ma urhon alle sortunen,
Mutt' älköön nainen orjakseen mua kutsuko! 680
Kuoro
Jos vanhuuttamme emme eksy, selvitit
Sä mielestämme järkevästi asiat.
Haimon
Isäni, Luojan lahja kaikkein kallihin
On ihmisille suotu järjen valkeus.
Nyt enpä väitä väärin tuota haastellees -- 685
Sit' enpä vois, enk' ymmärtäisi väitellä --
Vaan sattuneepa kelpo aatos muillekin.
Sopiipa mun sun eelläs kaikki huomata,
Mit' arvellaan, mit' aiotaan, tai moititaan;
Sill' alhainen sun silmäs' eess' ei hirvenis 690
Puhella niitä, joit' et kuulis mielelläs.
Salassa saanpa kuulla moiset haastelut,
Mitenkä neittä kaikki kansa surkuttaa:
"Naisista kaikkein syyttöminnä kurjasti
Tään täytyy kuolla kostoks' urhotyöstähän, 695
Kun hurmetulvaan hukkunutta veljeään
Ei hautaa vaille, koirain verikuonojen,
Ei petolintuin syötäväksi heittänyt!
Hän eikö kultakunniaa lie ansainnut?"
Sellaista sala-huuhu mulle humisee. 700
Vaan mulle, isä armahin, sun onnesi
On kallihimpi kaiken mailman aarteita;
Isänpä onni lasten suurin kaunistus,
Ja lasten onni isän suurin riemu on.
Nyt ällös luulko, että yksi aatos vain, 705
Sun lausumas, on oikeass', ei mitkään muut!
Sill' itse mielestään ken ainut viisas on,
Ja kieleltään ja mieleltään on verraton,
Hän paljastettaiss' usein tyhjäks' ilmestyy.
Vaan eipä miestä mielevääkään halvenna 710
Opinta eikä oman mielen kieltämys.
Kas, puu mi talvitulvan myötä notkistuu,
Sen säilyy oksat murtumatta; vastahan
Ken ponnistaa, sen tulva tempaa juurineen.
Niin myös ken, purjeköyttä aina pingottain, 715
Ei hellitä, hän vihdoin purren kaattua
Saa merta soutaa, teljot ylös-alaisin. --
Siis myönny lausumiini; muuta säädelmäs!
Jos, vaikka nuoremp' oonkin, jotain oivallan,
Parasta kyll' ois luullaksein, jos luonnostaan 720
Miel' uhkuis aina ymmärrystä kyllältään,
Joll' ei -- sill' usein toisappäinki kallistuu --
Niin taiten haastavaakin kelpaa noudattaa.
Kuoro
Hält' opi, valtias, jos oikein haastoi hän!
(Haimonille.)
Sä hältä myös: ol' oiva puhe kummankin. 725
Kreon
Tuleeko mun, tään-ikäisen, viel' oppia
Tuon-ikäiseltä sulhoselta järkeä?
Haimon
Ei muuta kuin mit' oikeaa on. Nuori oon,
Mut katsomist' ei nuoruuteen, vaan asiaan.
Kreon
Niin _siihen_, että vallatonta suositaan? 730
Haimon
En pyytänyt sua ilkiöitä suosimaan.
Kreon
Hänt' eikö juuri haita vamma sellainen?
Haimon
Yht' ääntä kaikki Theeban kansa vastaa: ei!
Kreon
Ja kansakos mun säättäväin siis määräilee?
Haimon
Et huomaa, kuink' on poikamaista haastelus! 735
Kreon
No muillekos ma hallitsen kuin itselleni?
Haimon
Ei valtakuntaa oo, jok' _yhden_ oisi vain.
Kreon
Vaan valtiaanpa omaks' valtaa mainitaan!
Haimon
Kai erämaita yksin hyvin vaalisit!
Kreon
Hän sotii -- näen mä -- naisen liittolaisena. 740
Haimon
Jos _sin'_ oot nainen: sunhan puoltas katson vain.
Kreon.
Vai isäs' kanssa käräjöit sä, kelvotoin!
Haimon
Niin kyllä, kun sun eksyvän näen vääryyteen.
Kreon
Vai eksyn, jos suon valtikallen' arvoa?
Haimon
Sen halvennat, jos poljet arvon jumalain. 745
Kreon
Oi herja henki! naisen vallan-alainen!
Haimon
Et ainakaan mua nähne häpeän-alaisna.
Kreon
Puheesi kaikki neittä vainen puolustaa...
Haimon
Ja sua ja mua ja Tuonen jumaloitakin.
Kreon
Älä, naisen orja, loruillas mua liehakoi! 750
Haimon
Oot valmis väittämään, et altis kuulemaan.
Kreon
Et ikipäivin pääse häntä naimahan!
Haimon
Hän kuolee siis? Se toisellekkin kuolon tuo!
Kreon
Vai ahdistat mua uhkaillenkin, uskaljas?
Haimon
Mit' uhkaust' on harhamieltä vastustaa? 755
Kreon
Viel' itkein neuvot mieltä, itse mieletöin!
Haimon
Jos et ois isäni, sanoisin: et viisas oo!
Kreon
Vai niin! Vaan kautt' Olympon tuolla, tietäös:
Saat surra viel', ett' ilkkuen mua soimasit!
(Palvelijoille.)
Tuokaatte ilkiö tänne oitis kuolemaan, 760
Sulhonsa silmäin eessä, läsnä ollessa.
Haimon
Mun läsnä ollen? Ei -- sit' ällös luulkokaan
Hän totta kuole niin! ja etpä silmilläs
Sä konsaan enää nähdä saa mun kasvojain!
Omaistes kesken riehu, jos he suovat sen! 765
(Rientää pois.)
Kuoro
Mies läks' oi herra, kiukun riento-askelin;
Noin nuori mieli tuskissaan on hirmuinen.
Kreon
Ylemmäs yltyköön maan lasta pyyteissään!
Vaan neittä kahta kuolost' ei hän varjele.
Kuoro
Siis aikehes on surmata ne kumpikin? 770
Kreon
Ei, työstä osatont' ei; oikein muistutit.
Kuoro
Ja minkä surman toisellen oot aikonut?
Kreon
Hänet sinne vieden, miss' on polku autio,
Elävältä kätken maahan, paasikammioon;
Sen verran ruokaa suoden, että vältän syyn, 775
Ja ettei kaupunkiimme sattuis saastutus.
Anoillen siellä Haadesta, jot' ainoaa
Hän palvelee, on kuolemattomuutehen
Hän ehkä saapa, taikka vihdoin huomannee,
Ett' turha vaiva tuonelaa on palvella. 780
VIII.
Kolmas Stasimon.
Kuoro
(Säkeistö.)
Oi Rakkaus sortumaton,
Joka karkaat saalihis päälle!
Leposuojanas öisin on
Sulo-immen hyllyvä poski.
Sinä liitelet kauas aaltojen taa, 785
Sun valtaas tuntevi linna ja maa.
Jumalatkin paulaas kietoilet --
Kuink' karttaa vois sua ihmiset!
Sun tenhomas yltyy raivoon. 790
(Vastasäkeistö.)
Sä vilppiin, turmiohon
Hurskaitaki henkiä vietät.
Sun nostamas kiistakin on
Tää poian ynn' isän kesken.
Vaan armas morsio katseillaan 795
Sulokaipuun sulhoon loi palamaan;
Ja voittipa Lempi, jok' ylhäisten
Käy valtain rinnalla säännellen --
Aphrodite telmivi sortumatta. 800
(Orjat saattavat Antigoneen saapuville.)
Kuoron johtaja
Vaan kohtapa itsekin suunniltain,
Käyn nähdessäin tätä; sulkea en
Voi kyyneltulvia, Antigoneen
Kun morsiosuojaan astelevan
Näen kaikkia tuudittavaiseen. 805
IX.
Neljäs Epeisodion.
Antigone. Kuoro. Kreon.
Antigone
(1:n säkeistö.)
Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
Astumassa jo oon
Ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
Päivän soihtua silmäilen.
Sitten eessäni on ikiyö... 810
Tuoni kaikkein-tuutija mun
Vie elävält' Akherontin rantaan,
Vaikk' ei suotuna mulle vielä
Häiden riemua, enk' ole kuullut
Morsiusvirttäni -- vaan mun Tuoni nai! 815
Kuoro
Vaan kunniakasna ja kuulunahan
Sinä lähdet kätköhön vainajien,
Et lyömänä tautien tappavien,
Et kalvan kostoja saatuas, vaan
Omin ehdoin. Ainoa ihminen oot, 820
Joka hengiss' astuvi Tuoneen.
Antigone
(1:n vastasäkeistö.)
Jo kuulin, kuinka Tantalotar, tuo vieras
Phrygitär onneton,
Sai surman Sipylon kukkulalla. 825
Häntäpä kallio versoillaan
Kietovi niinkuin väänneliäs;
Eikä itkuun liukenevaa
Milloinkaan lumi säästä -- niinpä
Kertoilee taru -- vaan se kastaa 830
Kyynelsilmien alta rintaa.
Mun samanlainen sallima uinuttaa.
Kuoro
Vaan hän jumal' ol' sekä kuolematon,
Mepä kurjaa heimoa kuolevien; 835
Siis kunnia sun on suurin
Eläessäs arvoa autuahan
Sekä sitten kuoltuas saada.
Antigone
(2:n säkeistö.)
Mua ilkut! oi, ikiluojain tähden,
Miks' eläessäin mua solvaiset jo? Miks'et 840
Vasta kun vaineeseen olen mennyt?
Syntymämaani! oi!
Maani mahtavat urhot!
Oi Dirkeen vuolteet kauniit!
Ja Theeban valjas-kuulun lehdot! 845
Ma huudan teitä kaikkia katsomaan,
Kuink' itkemättä ystäväin, mill' ehdoin
Mun mennä täytyy outoon kalmakumpuun
Mua kurjaa, voi! 850
Jok' en saa olla ihmisten, en haamuin,
En eläväin, en vainajitten luona.
Kuoro
Kun uskalluksen huipullen
Sa nousit, lapsi, kompastuit
Ylhäisen Dikeen kynnykseen.
Ehk' isäs pattovelkaa maksat. 855
Antigone
(2:n vastasäkeistö.)
Nyt koskit huoltani katkerinta,
Isäni kurjan-kuulua sallimaa ja meidän
Kaikkien kuulujen Labdakolaisten 860
Kolkkoa onnea, oi!
Voi, julmaa lemmen harhaa!
Voi, äitini, nukkumistas
Mun isäni kanss', oman lapses kanssa, 865
Jost' yhdynnästä kurja siinnyt oon!
Ja heidän luokseen käyn nyt naimatonna
Ja kaiken kansan hylkynä ma raiska!
Ah! turmion
Sa naimisistas saitkin veikko rukka! 870
Viel' eläissäin saan sulta, haamu, surman.
Kuoro
Kyll' oikein häntä armastat;
Vaan ei saa koskaan vastustaa
Sen valtaa, jolla valta on.
Sua itsepäinen kiihkos hukkaa. 875
Antigone
(Epoodi.)
Ah! säälin-itkua, lempeä, häitä vailla
Mua kurjaa saatellaan tätä turman tietä.
Enkä mä onneton saa pyhän auringon silmää
Nähdä milloinkaan enähän, 880
Eik' armotonta polkuain
Ees ystävitten kyynel kasta.
(Loppusäkeiden soidessa on Kreon astunut esiin linnasta.)
Kreon (Vartioille.)
Luulette kai, ett' itkuvirsi loppua
Voi kuolon ääress', sen jos suodaan jatkua!
Pois viekäät oitis tuo! ja paasikatteiseen 885
Suljettuanne holviin niin, kuin määräsin,
Hänet aivan yksin jättäkäät, jos kuolla tai
Elossa huolla holvin suojiss' aikoo hän; --
Oon syytön neidon kohtaloon: hänt' estän vaan
Maan päällä seurustelemasta -- muuta en! -- 890
Antigone
Oi kumpu, neiti-kammioin, oi hautani
Ikuinen oltavain, ma jonne matkailen
Omaini luokse, joita joukon melkeän
On manan maille Persephassa temmannut!
Nyt heistä viimeisnä ma kaikkein kurjinna 895
Käyn sinne, saapumatta eloni määrähän.
Vaan tultuain ma elvyn siitä toivosta,
Ett' armahaisna saavun teille, isäni
Ja äitin', armahinna sulle, veljyein.
Ominpa käsin teitä kuoltuanne oon 900
Ma pessyt, voidellut ja hautakastelut
Myös suonut teille; vaan Polyneikes, ruumistas
Ma huolitellen, tämmöisen sain palkkion!
Sua viisaan mielest' oon tok' oikein holhonut:
Jos lasten äiti oisin, mutta puolison 905
Tai lapsikullan multa kuolo kuihduttais,
En kansan uhall' oisi tuohon ryhtynyt.
Mitähän tarkoitankaan noilla lauseilla?
Jos kuolis puolisoin, ma uuden saisin taas,
Jok' uuden lapsen lois, jos yhden hukkaisin; 910
Vaan Tuonen kätkiessä isän', äitini,
Ei mulle uutta veljeä voi versoa.
Ja näitä aatellen kun muiden eellä sua
Ma kunnioitin, oon Kreonin mielestä
Ma rikkonut ja uhmaillut, oi veljeni! 915
Ja nyt mun kiinni pantuaan, hän väkisin
Vie, vaikk' en häit', en naimaliiton onnea,
En lasten kasvatust' oo vielä koetellut,
Vaan ystävitten hylkynä jo matkailen
Elossa vainajitten maille onneton; 920
Ja rikkoneena minkä Luojain säädelmän?
Vaan saanko koito luoda enää silmiäin
Mä jumaliin? Keit' auttajiksi huudan, kun
Pahuuden palkan hurskaan työllä saavutin?
Mutt' oikeaks jos jumaliss' se katsotaan, 925
Ma syyni myönnän, rangaistusta kärsien;
Jos noiss' on syy,
(osottaen Kreonia ja hänen seuruettansa)
pahempaa älkööt kärsikö,
Kuin minkä mulle syyttömästi tehnevät!
Kuoro
Sama myrskyn puuskaus kuohuttaa
Tämän immen sielua viel' yhä vain. 930
Kreon
Vaan siitäpä parkuna vartookin
Pian viejiä palkkana viivynnän!
Antigone
Ah voi! sepä lausuma miltei soi
Kuni kuoloni käsky!
Kreon
Ja käskinkös sua toivomahan, 935
Ett' ei tämä _näin_ ois päättyväkin?
Antigone
Oi Theeban maa! kotiseutuni oi!
Mun heimoni haltiahenget!
Ei viivytä, pois minä viedään vaan.
Oi näettekö, Theeban ylhäiset, 940
Mitä mimmoisilta ma kärsin,
Minä ainoa jäänyt ruhtinatar,
Kun hurskaan tointa ma täytin!
(Antigone viedään pois, Kreon poistuu.)
X.
Neljäs Stasimon.
Kuoro.
(1;n säkeistö.)
Kärsipä Danae, kun sinitaivaan
Valkeus hautuukammion yöhön 945
Hältäkin vaihtui;
Vaskisen tyrmän säily
Impyen kätki.
Suurt' oli sentään heimoa hän, oi lapsi.
Zeunpa siemen-vihmojen kultaa 950
Hoiteli hän. Mutt' ankara sallimus on.
Tuot' aarteet ei, ei taistelmat,
Ei linnat eikä laivatkaan
Voi tyrskyn lyömät, tummat välttää.
(1:n vastasäkeistö.)
Telkien taa myös Eedonilainen, 955
Dryaan raivosa poika se pantiin
Ilkkunsa vuoksi;
Tuon Dionysos
Kalliotyrmään sulki.
Näin hält' yltiöpäinen vimma haihtui; 960
Kohta huomasi solvaisseensa
Kielin pistelevin jumalaa,
Kun hurmatuita naisia hän hääti,
Ja Bakkhon soihdut sammuttain
Vihoitti soittomielet Muusat. 965
(2:n säkeistö.)
Lähellä "Saarten siintäväin"
On kaksoisjärven suulla
Bosporon ranta ja armoton
Myös Thraakian Salmydessos;
Sotajumalan suosima seutu on. 970
Siellä hirmuhaavoja tää
Näki, joilla nainen yltiöpää
Phineuksen poika rukkasilta
Sokaisi silmät, sormin hurmeisin
Ne uurrellen ja pirroin pistävin 975
Kuopista, joista kosto irvistää.
(2:n vastasäkeistö.)
Vaan poiat kolkkoa onneaan
Ain' itkivät liukenemillaan,
Kun äiti heidät surkeuteen
Oli siittänyt naimisillaan. -- 980
Ikivanhaa heimoa kuuluisaa
Erekhtheun oli hän, vaan syntymämaa
Etäällä häll' oli pohjoistuulen mailla.
Siell' impenä kiiteli ratsun lailla
Yli vuorten jyrkänteen raju Tuuletar, 985
Jumalten lapsi -- mutta harmajat
Vaiheettaret ne täänki sortivat.
XI.
Viides Epeisodion.
Teiresias. Kreon. Kuoro.
Teiresias (Astuu poikasen taluttamana.)
Te Theeban vallat! yhtä tietä saavuimme
Kaks' yhden silmin katsellen; se retki on
Sokeiden: saattajaansa vain he turvaavat. 990
Kreon
Mit' uutta kuuluu sulle, vanha Teiresias?
Teiresias
Sen ilmaisen, ja luottaos sa tietäjään.
Kreon
En ennenkään mä neuvostas oo poikennut.
Teiresias
Siks' ohjailitkin oikein purtta valtion.
Kreon
Voin todistaa: siit' onnellist' oon kokenut. 995
Teiresias
Taas veitsen kärjell' onnes tiedä heiluvan!
Kreon
Mit' on se? Kuinka hirvittää mua lausehes!
Teiresias
Taiteeni kuule ilmehet, niin teidät sen.
Kun vanhaan lintu-katsomooni istahdin,
Miss' on mull' lintuin kaikellaisten valkama, 1000
Ma kuulin ääntä lintujen juur' outoa,
Jotk' ilki-huudoin sekavasti kirkuivat
Ja -- sillä selvään kuulin siipein suihkinan
Repivät surmakynsin toinen toistahan.
Ma säikähdin, ja poltto-uhrin urkintaan 1005
Käyn oitis alttar'liedellen: mut valkeaa
Ei poltaksista välkkynyt, vaan tuhkahan
Sulana reisiluista rasva uhkuili
Ja pirskahteli käryten, ja ilmahan
Lens' sappi sirpaleina, mutta reitoset 1010
Valuen rasvaverhostansa paljastui.
Noin kuulin poialtain -- ku minua ohjailee,
Niin kuin ma muita -- uhri-enteet riutuivat
Ja pyhät palveet eivät yhtään luontuneet.
Noin maa nyt sairastaa sun mielenharhojas, 1015
Sill' alttarit ja kaikki uhrilietemme
Täynn' Oidipoon on poika raukan hurmetta,
Jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.
Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat
Ei mielly eikä reisiluiden lieskahan, 1020
Eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,
Kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.
Tät' aatellos, oi poikanen: kyll' ihmisen
On kunkin säätty harhatielle hairahtaa;
Vaan jospa hairahtaakin, ei se tuhma lie 1025
Eik' onneton, ken langenneena kurjuuteen,
Kohoopi, tointuu siit', ei entiselleen jää.
Vain itsekylläisyyttä tyhmäks' syyttää voi.
Siis väisty vainajaa! ja ällös kuollutta
Sa pieskö! tappo surmatun ei uljast' oo. 1030
Parasta lausun, suon; on kelpo-neuvojaa
Sulointa kuulla, jos hän lausuu hyötyäs.
Kreon
Oi vanhus, niinkuin jousimiehet pilkkahan
Mua kaikki tähtäilette; niinpä kiusataan
Viel' ennusteillakin mua; heimolaiseni 1035
Mua ovat aikaa myyskelleet ja kaupinneet.
Elektroa Sardeen ynnä kultaa Indian,
Jos mieli, ostelkaa, niist' etsein voittoa;
Vaan tuota hautaan kätketyksi ette saa!
Ei, vaikka saaliiks siepaltain sen kotkat Zeun 1040
Ylhäisen istuimille asti veisivät,
Ma -- saastutusta kammomatta -- sittenkään
Sit' en sois haudata, sill' eipä ihminen --
Sen tiedän -- saata jumaloita saastuttaa.
Vaan henget oivatkin, oi vanha Teiresias, 1045
Lankeevat surkeasti, herjat aikeensa
Kun voiton vuoksi kauno-lausein verhovat.
Teiresias
Voi!
Tienneekö ykskään ihminen ja arvannee...?
Kreon
Mitä niin? mit' yleis-mietelmää taas tähtäilet?
Teiresias
Ett' aarre kaikkein kallihin on -- mielevyys! 1050
Kreon
Ja haitta, luulen, hankalin -- mielettömyys!
Teiresias
Vaan juuri tuota tautia sa sairastat.
Kreon
En huoli tietäjälle pahoin vastata.
Teiresias
Sen teit: mun väitit ennustavan valheita.
Kreon
Niin, tietäjäinpä heimo rahan-ahnas on. 1055
Teiresias
Ja valtiasten mielii väärää voittoa.
Kreon
Tiedätkö valtiastas noilla herjaavas?
Teiresias
Niin: munpa kauttain varjellut oot valtion.
Kreon
Oot viisas pappi, mutta suosit vilppiä.
Teiresias
Mun lausumaan sa saat, min kätki rintani. 1060
Kreon
Se ilmi tuo, kun voiton vuoks' et lausu vaan!
Teiresias
Koht' etpä siksi luulekaan mun lausuneen.
Kreon
Vaan tiedä se: et osta multa järkeäin!
Teiresias
Vaan tiedä tarkoin siekin, ettei aurinko
Monasti enää kierrä kilpa-radallaan, 1065
Ennenkuin annat kuolemalle muutaman
Sun omaa vertas sovitteeksi vainajain;
Kun päältä maan sen alle sielun syössyt oot
Ja sulkenut sen halvasti oot hautahan,
Vaan vainajaa et täältä tuonelaisten luo 1070
Sa laske, et suo hälle haudan kunniaa.
Siin' osaa ei oo sulla eikä taivahan
Jumalilla, vaan sä väkivaltaa tässä teet.
Täst' Ylhäisten ja Tuonen koston-impyet
Tuhoiset ilkimieliset sua väijyvät, 1075
Samoihin noihin tuskihin sua sortaakseen.
Ja katso, tokko vieteltynä aartehin
Näin virkan! Eipä aikaakaan, niin ilmaisee
Sen miesten, naisten voihkotus sun huoneelles.
Ja hukka hämmentää myös kaikki kaupungit, 1080
Joiss' ompi ruumis-rauskat koira siunannut,
Tai peto, taikka kotka, vieden saastaisen
Tuon kalmankatkun ihmislasten ilmoillen. --
Nämätpä nuolet, suuttuen, kun suututit
Mua, ampaisin kuin jousimies sun rintahas, 1085
Nää tarkat, joiden polttoa et välttäne.
Sa poikanen, nyt saatellos mua kotiini,
Ett' urho purkais nuoremmille sappeaan,
Ja kieltäns' oppis siivommaksi kasvattaa,
Ja mieltä oppis entistänsä oivempaa. 1090
(Poistuu.)
Kuoro (Teiresiaan jätettyä kaikki hämmästyksiin.)
Mies läksi ennustettuaan, oi valtias,
Hirveitä! Vaan siit' asti kuin mun kiireeltäin
Valuvat valkohapset eestä mustien,
Sen tiedän, ettei valhett' oo hän laskenut.
Kreon
Itsekin tiedän sen ja säikyn sielussain: 1095
Kovaapa myöntymys, vaan vielä kovempaa,
Jos vastustaissa sielu sortuu turmioon.
Kuoro
Menoikeun poika, mielevyytt' on tarvis nyt.
Kreon
Mihinkä ryhdyn? lausu, sinua tottelen.
Kuoro
Käy neittä holvikammiosta laskemaan, 1100
Ja hauta hanki tuolle hylky-ruumiillen!
Kreon
Vai niinkö neuvot? taipumaan mua neuvot siis?
Kuoro
Ja kiireimmästi, herra -- sillä rikkojaa
Tapaavi taivaan kosto tietä suorinta.
Kreon
Oih! luovun -- vaikka töin ja tuskin -- mielestäin; 1105
On täytymystä vastaan turha ponnistaa.
Kuoro
Käy toimeen nyt! Sit' ellös muille jättäkö!
Kreon
Jo riennän tältäni! miehet, mukaan joutukaa
Läheltä, kaukaa kaikki, kirves kourassa,
Paikalle loitos-loistavalle rientäkää! 1110
Ma, konsa muuttui mieleni, kun solminnut
Oon itse langat, itse myös ne irroitan.
Elomme perussääntöjä -- niin arvelen --
Parasta lienee ikipäivin noudattaa.
XII.
Viides Stasimon. (Hyporkhêma.)
Kuoro.
(1:n säkeistö.)
Moniniminen, armas auvo neidon Kadmolaisen, 1115
Vesa Zeun ikipauhaajan,
Sä valtias alhon runsasvierahaisen
Eleusiin, missä Dêoa palvellaan!
Sä, joka suojaat Ikariaa
Maankuuluisaa! 1120
Oi Bakkhos, jolle naistesi maa
Tää Theeba myös on suojan suonna
Ismeenon vuolteen luona
Ja käärmekylvön mailla! 1125
(1:n vastasäkeistö.)
Sua katsovi kirkas liekki kaksois-huipun päältä,
Tuoll' missä Korykian
Jumal'-immet käyvät karkeloimaan,
Ja Kastalian-lähde katsoo täältä.
Nyysan kukkaisnotkelmat, 1130
Muratti-rinteet vehmahat
Ja uhkeet viinikukkulat
Ne saattavat sua meille,
Kun astelemaan käyt Theeban teille 1135
Sä riemun raikuessa.
(2:n säkeistö.)
Ei ilman alla seutua lie,
Jota niinkuin Theebaa suosit sie
Salamoidun äitisi kanssa.
Ja nyt, kun sortumaisillansa 1140
Hädän all' on kansa ja maa,
Parnasson harjult' tänne riennä,
Tai tyrskysalmen poikki saa!
Puhdista meitä, tuskaa liennä! 1145
(2:n vastasäkeistö.)
Oi! tanssiin tähtiä johdatat
Sä tuikkivaisia tulta;
Zeun lapsi, öiset laulelmat
Myös saavat johtoa sulta;
Jalo, tullos nyt Thyiadeis kanssa, 1150
Naispalvelijais, jotk' innoissansa
Sua juhlivat tanssien yön kokonaan
Ja "Iakkhos herraa" veisaa vaan!
XIII.
Eksodos.
Sanansaattaja. Kuoro. Eurydike. Kreon.
Sanansaattaja
Amphionin ja Kadmon linnan asukkaat, 1155
En, ihmis-elämän kestäessä päällä maan,
Sit' ehdotta voi kiittää enkä soimata,
Sill' onni nostaa, onni kaataa yhtenään:
Nyt onnen helmalaps', sen hylky toiste oot.
Eik' ihmisill' oo kestäväisten tietäjää. 1160
Jos ken, Kreonpa miekkonen ol' mielestäin,
Kun Kadmon maasta vainolaiset syöstyään
Ohjaksiin ryhtyi, maata yksin halliten,
Ja lapsi-oraat versoi hälle oivimmat.
Nyt kaikki raukes! Ihminen kun menettää 1165
Ilonsa, hänt' en katso eläväksikään,
Vaan sielullinen kuollut hän on mielestäin.
Niin, loistakoonpa linnas ilmikultia
Ja eläös kuin ruhtinas: vaan riemuton
Jos loistos on, en siitä sauhun varjoa 1170
Ma maksa, enkä siihen vaihda onneain.
Kuoro
Mitä ruhtinasten tuskaa tullet kertomaan?
Sanansaattaja
He kuolivat, ja kuolon syyn' on elävät.
Kuoro
Ken tappanut, ken kaatunut? oi kerroppas?
Sanansaattaja
Hurmeissaan Haimon kuol', ei oudon kädestä. 1175
Kuoro
Isänkö käden lyömänä vai omanko?
Sanansaattaja
Omanpa vainkin! isää murhast' inhoten.
Kuoro
Ah! hirmu-totta ennustitkin, tietäjä!
Sanansaattaja
Näin ollen, kelponeuvoja nyt kaivataan.
Kuoro (Viitaten linnaan päin.)
Ah totta! tuoss' on Eurydike poloinen. 1180
Kreonin vaimo. Kuulikos hän pojastaan,
Vai sattuminko suojistaan hän astelee?
(Eurydike tulee näkymälle.)
Eurydike
Oi kansalaiset, mitkä kuulin haastelut,
Kun ovea kohti kuljin, lähteäkseni
Rukoillen Pallas jumalaa lepyttämään! 1185
Satuinpa salpaa vetämään ja ovea
Juur' aukomaan, kun kajahtaa mun korviini
Kotoisen tuskan ääni: säikäyksissäin
Ma vaivun syliin neitojen ja viemistyn.
Mutt' asia tuo mik' ol'kaan? Vielä kertokaat! 1190
Kovuutta paljon koitelleena kuullen tuon.
Sanansaattaja
Läsn' olin armas emäntäni: kerron siis,
Totuuden sanaa jättämättä yhtäkään.
Miks' kaunistellakaan, kun vasta nähtäisiin
Mun valhetelleen? Totuus aina parhain on. 1195
Opasna puolisosi myötä seurasin
Sen nummen päähän, missä koirain haaskana
Poloisen Polyneikeen ol' ruumis pitkällään.
Rukoiltuamme haarateiden haltiaa
Ja Pluutoa meit' armosilmin katsomaan, 1200
Pyhällä veellä huuhdoimme tuon jäännökset
Ja olivi-oksin vehmahin ne poltimme;
Viel' luotuamme hälle kummun korkean
Kotimullast', immen luoksi taas me lähdettiin,
Luo kalmamorsiolan paasi-katteisen. 1205
Jo kuuli muuan kaukaa voihkotuksia
Puolelta haudan vihkimättömän ja riens'
Kreonille siit ilmoittamaan herralle.
Läheni tää nyt hautaa, vaan kun oihkotus
Sekainen hälle selveni, hän kyynelin 1210
Jo äänehensä vaikeroi: "Ma onneton,
Mit' aavistan? Jo kulkenenko polkua,
Polointa polvenain mun kulkemistani?
Mua poikani ääni hempii! -- Miehet, joutukaat
Lähemmäs, astukaatte haudan äärehen, 1215
Ja paaden poistamalla saadust' aukosta
Sen suulle päästen, katselkaatte, Haimonko
Noin äänsi, vai mun pettävätkö jumalat!"
Siis murhemielen valtiaamme käskystä
Noin teimme: -- holvin perukassa näimme nyt 1220
Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan,
Paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan;
Ja sulhon näimme polviltansa armastaan
Syleilevän: hän itki kullan kuolemaa,
ltk' isän turkatyötä, orpo-lempeään. 1225
Kreonpa nähtyään sen, riensi oihkaten
Sisälle pojan luo ja huusi itkusuin:
"Sua onnetonta minkä työn oot tehnytkään!
Mit' aattelit? Mik' onnen-isku turmellut
On järkes sult', oi lapsi parka, tullos pois!" 1230
Vaan tuimin silmin tuijottain ja inhoaan
Ilmaisten katsein, poika äänetönnä vain
Kaks'-terän kalvan siepaltaa -- tok' osannut
Isäänsä ei, jok' ulos karkas; mutta nyt
Vihaisna itselleen jo koito syöksihen 1235
Kalpaansa, painoi puolet säilää rintaansa.
Käsinpä veltoin neittä vielä helmaillen
Hän huoahtain sen kelmeälle poskelle
Puhalsi hurme-pirskuloita vihmottain.
Nyt kurja kuoltuansa, kuollut helmassaan, 1240
Saa tuonen mailla vihkiäiset vietellä,
Ja ihmisille näyttää että miehellen
On mielenmaltin puute suurin turmio.
(Eurydike on viime sanoilta äkisti lähtenyt.)
Kuoro (Kummastuen.)
Mitenkä tuota selvität? Riens' takaisin
Emäntä virkkamatta hyvää, pahaakaan! 1245
Sanansaattaja
Myös itse hämmästyin; vaan toivon, että hän
Poikansa tuskat kuultuaan, ei juljennut
Tääll' itkujansa ilmoittaa, vaan suojissaan
Nyt neitten kanssa alkaa kuolin-kaihontaa.
Hän sopimatont' ei mitään tee -- siks' viisas on. 1250
Kuoro
En tiedä; liika äänetyys vain mielestäin
Yht' uhkaavaa kuin suotta suuri parku on.
Sanansaattaja
Pian nähdä saamme, liekö rintaan riehuvaan
Salaisen aikeen kätkenyt hän -- tiesi min --
Jos sisään käymme. Etpä suotta muistuta, 1255
Ett' uhkaavaa on liika vaiti-olokin.
(Lähtee.)
Kuoro
Jopa valtias itseki tänne saa,
Käsiss' ilmeinen todistus, ettei --
Jos lausua saan -- ole vieras syy,
Vaan että hän itse rikkoi. 1260
(Kreonin palvelijat tulevat, kantaen paarilla Haimonin ruumista.
Kreon astuu vieressä horjuen, toisella kädellään halaillen vainajaa.)
Kreon
(1:n säkeistö.)
Voi mieltäni mieletönt'! Oi itsekkyyden turmaa,
Mi katoa toi ja surmaa!
Kas, yhtä vert' on murhamiesi
Ja teuras, heill' oli sama liesi!
Voi neuvoni hirmu-he'elmiä vaan! 1265
Ah, armas laps', noin varhain
Varhaiseen kuolemaan
Sä vaivuit tuonelaan --
Etk' ollut itse syynä, vaan mun harhain.
Kuoro
Ah, liian myöhään oikean näyt huomaavan. 1270
Kreon
Voi mua!
Sen tunnen kurja. Silloin nuolen ankaran
Mua kohden ampui jumala, lski päähäni,
Ja hukka-teille mielen multa karkoitti,
Mult' onnen kaasi, polki multahan. 1275
Ah ihmislasten vaivat vaikeat!
Sanansaattaja
(Tullen linnasta, astuu Kreonin eteen ja osoittaa ruumista.)
Kurjuutta karttuu sulle, herra, paljottain:
Tätä kannat kainalossas nyt, ja tultuas
Kotiisi, kohtaa uusi tuska silmiäs. 1280
Kreon
Mit' on se? onko kurjempaa kuin kurjuuskin?
Sanansaattaja
Sun puolisos, tuon vainen äiti armahin,
Vereksin vammoin äsken kuoli onneton.
Kreon
(1:n vaatesäkeistä.)
Oi leppymätöntä Tuonen merta!
Himootko jo, surma, syyllisen verta? 1285
Oi airut surkeiden sanomain,
Sano, ymmärsinkö sun oikein vain?
Sä kuollehen surmaat uudestaan!
Mitä kerroitkaan?
Mik' uusi hirmuinen tapaturma! 1290
Vai minua tuhoamaan
Jo saartelee mua vaimoni hurmesurma?
(Kuningattaren ruumis näkyy näyttämön perältä.)
Sanansaattaja (Viitaten sinne.)
Sen nähdä voit; ei suojiss' enää piile tuo.
Kreon
Voi mua!
Ja tuossa toista kauhua koito katselen. 1295
Mi synkkä sallimus mua vartoneekaan!
Sylissä lastani kantelen, ja tuossa voi!
Näen silmäni eessä toisen kuollehen.
Voi sua, äiti parka! voi sua lapsi! 1300
Sanansaattaja (Osoittaen Eurydikeetä.)
Tuo alttar'lieden luona vimman-kiihkossa
Silmänsä sulki kuolon yöhön, itkien
Megareun tuon ennen kuollehen niin kuuluisaa
Vuodetta [Tai: kohtaloa], sitten tään -- ja vihdoin toivottaa
Hän sulle, "lasten-tappajalle" kostoa. 1305
Kreon
(2:n säkeistö.)
Ah voi!
Jopa kauhusta säpsähdin!
Oi, ottakaatte jo kalpa
Ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!
Voi, voi minä vaivaisin, 1310
Joka vaivuin vaivojen äärihin!
Sanansaattaja (Jatkaen.)
Ja kuollessaan hän velkapääks' sua soimas niin
Nykyisiin surmatöihin kuin myös entisiin.
Kreon
Ja millä tavoin hurmeissaan hän läksi pois?
Sanansaattaja
Hän, poikasensa kurjan kuolon kuultuaan, 1315
Omilla käsin puhki pisti rintansa.
Kreon
Ah voi!
Ei vierrä velkani milloinkaan
Voi muiden syyks mun päältän'.
Sun surmannut minä kurja vaan 1320
Olen, niin minä! Viekää täältä
Pois, palvelijat, mies vaivainen,
Mitätön, jopa tyhjän vertainen! 1325
Kuoro
Hyvääpä neuvot -- jos sit' ollee tuskissa:
Lyhyimmän aikaa nähtyinä ne parhaat on.
Kreon
(2:n vastasäkeistö.)
Suloisin sallima kuoleman,
Oi etkö jo oitis tulle 1330
Ja viimeis-hetkeä tuone mulle?
Jo korjaa pois minut, tuonen haamu!
Jo valkene mulle, viimeis-aamu!
Kuoro
Se toistaisiin! Nykyseikat tointa vaativat:
Ne, joiden huolta tuo on, toivos täyttävät. 1335
Kreon
Rukoilen vaan, mit' ikävöi mun sydämein.
Kuoro
Nyt ällös mitään rukoilko, sill' irralleen
Ei pääse kuolevainen määrä-onnestaan.
Kreon (Palvelijoille.)
Pois korjatkaa mies vaivaisin, 1340
Ku tahdottain sun, poikani, surmasin
Ja sunki, puolisoin! Oi minne kurja
Nyt silmäni luon? Hävitystä hurjaa
On ympärilläni. Kaikki raukes! 1345
Yön-synkkänä kohtalo päällein laukes.
Kuoro
Kyll' onnen on ainoa alku ja tie
Vain jumalain pelko ja malttava miel'
Mutt' ylpeä korskasta kielestään
Saa koston vitsoja, kunnes hän 1350
Ikämiehenä voi
Vast' oppia malttia mielen.
Selityksiä:
[Enimmäkseen Freundin, G. Wolffin ja Schneidwin-Nauck'in mukaan.]
V. 2. Kolkko kohtalo painoi Laion sukua. Oidipos joutui sen
saaliiksi, kun hän tietämättänsä tappoi isänsä Laion ja nai
äitinsä Iokasteen. Vihdoin kuitenkin kauhea salaisuus selveni
-- ja Oidipos tuskissaan sokaisi silmänsä sekä lähti tyttärensä
Antigoneen taluttamana maanpakolaisena vaeltamaan. (Sophokleen
"Oidipos Tyrannos".) Vihdoin hän kuoli lähellä Atheenaa Eumeniidein
(kostotarten) puistossa, josta näkyy, että hän itse puolestaan
vihdoinkin pääsi sovintoon jumalain ja siveellisten valtojen kanssa.
(Sophokleen "Oidip. Kolonossa".) Mutta hänen tuhotöistänsä kasvoi
vielä jälestäpäin katkeria hedelmiä: ruttotauti, katovuosia,
Antigoneen veljesten surma (tämä se "tiho", josta A. puhuu; äiti oli
jo ennen epätoivoisena päivänsä päättänyt) y.m. Näitä tarkoittaa
Antigone ja niitä kertoillaan myös v. 50 ja seurr.
10. "Omaisiamme" tarkoittaa Polyneikestä; "vainolainen" on Kreon.
15. "Argon armeija" tarkoittaa tuota kuuluisaa "seitsemän ruhtinaan
retkeä Theebaa vastaan", josta kohta ensi kuoro-laulussa enemmin (v.
100 seurr.). Vert. johdantoa.
26-30. On ajateltava, että Antigone tässä lausuu kuuluttajan omat
sanat. Niin tekee Kreon myös v. 194-206.
31. "Kreon oiva" ivallisesti, sillä Ismeneelle näkyy Kreon
haamotelleen jonakin jalon miehen ihanteena.
40. Ismene "irroittaisi" eli hellittäisi, jos hän rukouksillaan
saisi Kreonin taipumaan; mutta väkinäistä vastarintaa tekemällä
hän vain "solmiaisi langat", jyrkentäisi ristiriidan ja saisi
tilan tukalammaksi. Kumpikin oli hänelle mahdotonta. -- Toiset
arvelevat Ismeneen tällä puheenparrella vain osoittavan täydellistä
neuvottomuuttansa, että hän ei voi tehdä sitä eikä tätä.
71. Ant. tarkoittaa pisteliäästi Ismeneen lausumia hyviä mietteitä 61
seurr.
74. "Rikoksen pyhän" -- näillä sanoilla ilmaisee Antigone sattuvasti
tragillisen vastariidan. Hän toimittaa uskonnollisen, siveellisen
teon, mutta rikkoo juuri sillä maallisen esivallan käskyt.
100. Päivä oli juuri noussut ja kirkasti säteillään theebalaisten
voittoa; yöllä oli argolaiset ajettu pakoon. Siksi runo ylistää
voittoa ikäänkuin auringon työksi. Kuoron jäsenet riemuitsevat
voitosta, kuvailevat taistelua ja kehoittavat jumalia kiittämään.
117. Edellisessä säkeistössä vihollista kuvataan kotkaksi; samassa
vertauksessa pysytään vielä. Mutta "lohikäärmeellä", joka nousee
kotkaa vastaan taistelemaan tarkoitetaan nähtävästi theebalaisia,
he kun tarinan mukaan olivat "lohikäärmeen sikiöitä". (Näin m.m.
Schneidewin-Nauck). Vrt. Hor. Carm. IV. 4. 11. Hom. II. XII. 200,
Vergil. Aen. XI, 751.
131-137. Muurille-kiipijä oli Kapaneus, yksi noista seitsemästä.
Hänen rajua rynnäkköänsä vertaillaan tuulispäähän.
135 seurr. Ukon-nuoli iski häntä -- niin tarina kertoo -- niskaan, ja
hän syöstiin hengetönnä ryntötikkailta maahan.
162 seurr. Uusi kuningas Kreon, kaatuneiden veljesten eno, astuu
esiin ja pitää Theeban asujamille hallitus-alottajaispuheen, jossa
hän esittää periaatettaan: "lujalla tahdolla on isänmaan hyväksi
yksityisten etu alttiiksi pantava". Valtiota vertaa hän laivaan,
tässä ja sittemmin v. 189.
175. Eräs Biaan sananlasku kuuluu: archè andra deizei (julkisissa
toimissa mies ilmaisee luonteensa). Sovittaen tämän yleisen aatteen
itseensä ajattelee Kreon: tahdon jo ennakolta ilmaista teille sen
perus-aatteen, jota minä hallitessani olen noudattava: "yhteinen hyvä
on ainoa silmämääräni". (vv. 178 190.)
190. Siis yksityisen ystävyyden ainoana perusteena on sama
valtiollinen kanta.
211 seurr. Kuoro ei sydämessään hyväksy Kreonin kovia sääntöjä,
vaikka se myöntääkin, että itsevaltiaalla tavallaan on rajaton valta,
s.o. semmoinen, jota ainoasti hänen oma tahtonsa voi rajoittaa.
Edelleenkin kuoro vastineissaan pysyy karttelevalla kannalla. Sen
Kreon huomaakin vrt. v. 290.
217. Kreon tahtoo sanoa: kyllä minä Polyneikeen ruumiista huolta
pidän, että se saa ansaitun palkintonsa; pitäkää te kansaa silmällä.
223. Vartijasta sanoo G. Wolff: "pitkäveteisyys, karkeat sanamutkat,
viisastelu ja itsekkyys osottavat alhaisen säädyn miestä". Niinikään
se seikka, että hän antaa sielunsa jonakin eri olentona puhua, v. 227
seurr.
241 seurr. Kuva saatu soturista, joka varustaa asemaansa kaikilta
puolin ja sieltä ampuu vihollista.
256. Joka sattui kulkemaan ruumiin ohitse eikä haudannut tai multinut
sitä, joutui uskonnolliseen pattoon velkapääksi. Sen sai kuitenkin
vältetyksi, jos heitti edes kolme kourallista multaa kuolleen päälle.
Horat. Carm. I, 28, 36.
264 seurr. Harvinainen jälki "jumalan-tuomion" käytännästä Kreikassa.
Pausan. kertoo, että Akhaiassa erään naisen, joka mieli Maa
jumalattaren naispapiksi päästä, täytyi ensin juoda härän verta,
vakuuttaakseen että hän ainoasti kerran oli naimisissa ollut ja
elänyt siveästi.
275. "Nauttimaan tät' onnea", tätä kunniaa päästä kuninkaan pateille:
ivallisesti sanottu.
289 seurr. Kreon sanoo: ei tämä ole jumalien työtä, vaan valtiolliset
vastustajani ovat siihen lahjoneet vartijoita.
308 seurr. Ensin siis piti vartijat orjan tavoin kidutuksella
pakotettaman tunnustamaan, kuka heidät oli lahjonut, sitte vasta
tapettaman.
316. Siis ihan niinkuin vartija oli ennustanut v. 277.
323. Vartija leikkii kahdamielisellä dokein sanalla, joka samoin kuin
suom. sana päättää ilmaisee sekä tahdon tointa että luuloa, arvelua;
siis: pahoin on, kun se kellä päätösvalta on, päättelee, arvelee
väärin.
332 seurr. Kuorolaulu, johon antoi aiheen tuo niin rohkeasti ja
taitavasti tehty ruumiin muhiminen, sisältää lyhyesti tämän:
ihmisnero vallitsee kaikilla aloilla: se pakottaa raa'at
luonnonvoimat palvelukseensa, purjehtien myrskyisillä merillä ja
viljellen maata; se voittaa maan, meren ja ilman asukkaat; se
rakentaa henkisen viljelyksen, se on keksinyt puheen, valtiolaitokset
ja lääketieteen. Mutta oma voima usein myös paisuttaa; siitäpä
ihminen käyttää väärin valtaansa, yltyy rikoksiin ja halveksii sekä
jumalan että ihmisten järjestystä. Näissä sanoissa on varotus sekä
Kreonille että Antigoneelle. -- V. 355 kummittelee kyllä vielä
ihmiskeksintöjen joukossa nuo "vaatteet", joista ei Sophokles puhu
sanaakaan; mutta rikkomatta säerakennetta en olisi osannut paikkaa
parantaa ja toivon Sophokleen antavan anteeksi tämän mielivaltani,
joka ei riko, ainakaan pahasti, hänen ajatusjuoksuaan.
370 seurr: älköön hän kuuluko samaan valtiolliseen puolueeseen kuin
minä; en yksityis- enkä julkiselämässä tahdo tuon kanssa pitää
yhteyttä.
421 "taivaan raivon" s.o. "jumalan ilman", kuten arkipäiväisessä
puheessa sanotaan.
423-431. Antigone ei säikähtänyt myrskyn riehuntaa, ei Kreonin
kovuutta, vaan meni veljensä luo. "Miksi hän uudelleen antautui
vaaraan, vaikka jo oli täyttänyt pyhän velvollisuuden, sitä vartija
ei mainitse; runoilija jättää sen katsojan mietittäväksi. Antigone
oli kyllä ulkonaisen velvollisuutensa tehnyt, mutta hänen sydämensä
vei hänet vielä velivainajan luo. Ruumis makasi vielä tuolla
hylkynä, ehkä tahtoi hän karkoittaa sen luota koirat ja petolinnut,
siellä armahan luona lievittää tuskaansa kyynelillä ja tuoda hänelle
uusia kuolin-uhreja. Olipa hänellä sitä varten malja mukanaan."
(G.W.) Uhrijuomaa -- viiniä, maitoa ja hunajaa sekaisin -- valettiin
tavallisesti kolme kertaa. Od. 10, 518. Eur. Iph. Taur. 163.
452. Kolme oli Hooraa, Ajatarta, Zeun ja Themiin (s.o. "laillisen
järjestyksen") tytärtä: _Eunomia, Dike, Eiréne_. Alkuaan ne merkitsivät
vuodenaikoja; mutta koska nämä niin säännöllisesti seuraavat toinen
toisensa jäljessä, niin Hoorain alkuperäinen merkitys muuntui niin
että ne tulivat kuvaamaan säännöllisyyttä, järjestystä, laillisuutta
yleensä. Niinpä Dike valvoo _oikeutta_ maailmassa, estää väkivaltaa ja
vääryyttä, jopa hän edustaa vainajienkin oikeuksia.
455. "Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin ilmaistu" -- niillä
tarkoittaa Antigone sitä siveellistä tietoa, jonka Luoja on painanut
itse kunkin ihmisen, jopa pakanankin sydämeen, s.o. omatunto.
Tätä ääntä, tätä sisällistä siveyden lakia totteli A. täyttäessään
veljesrakkauden pyhät velvoitukset.
471. Antigoneen muutoin ylevä, kaunis puhe päättyy suoralla
solvauksella Kreonia vastaan. Tätä maltikas kuoro ei saattanut
hyväksyä; kuitenkin sen sanat enemmän ovat Antigoneen luonteen
kuvausta, kuin moitetta.
487. "mun sukuni suojushenki". Zeus erkeios = oikeast. koko
perhejumalamme, = perhepiirimme.
493 seur. paha omatunto helposti ilmaisee syyllisen.
495 seur. Kreon arvelee: Ismene lymyilee syyllisyytensä tunnossa,
mutta hän ei kuitenkaan, kuten Antigone, koe päälliseksi puolustaa
ilkityötänsä. Hän luulee vain, että A. sillä tahtoo välttää
kuolonrangaistuksen. Siksi A:n vastaus seur. säkeessä.
508. Theeban perustaja oli Kadmos, josta syystä theebalaisia myös
sanotaan kadmolaisiksi.
522. Kreon luulee vihan jatkuvan vielä toisessa maailmassa. Siihen
Antigone arvelee: jos he vihaavatkin toisiaan -- jota en usko -- niin
minä ainakaan en voi vihata, vaan rakastaa.
531. Antigone toimieli julkisesti, mutta Ismene, joka, Kreonin
luullen, oli yksissä juonin tämän kanssa, vehkeili salaa kotona.
536. Pääasiassa Ismene oli suostunut sisarensa hankkeeseen, ks. vv.
78, 99.
551. Antigone ilkkuu Ismenen suhdetta Kreoniin kts. v. 31.
556. Ismene tarkoittaa: Olen ilmoittanut, että periaatteen kannalta
hyväksyn sun aikeesi, mutta samalla myös, että en pysty väkisin
sitä perille ajamaan. Antigone selittää kuitenkin I:n viimeiset
sanat väärin, ikäänkuin I. alusta alkain olisi kannattanut erilaista
periaatetta. Sen näkee v:stä 557. Mutta Ismene yhä otaksuu olevansa
A:n periaatteen kannalla ks. v. 558.
560. Vanhempien hirmu-kohtalo oli A:n jo aikaa murtanut: hän eli muka
vain ulkonaisesti ja puolittain. Hänen pääharrastuksensa tarkoitti
vainajien auttamista.
569. Lapsensiittoa verrataan usein pellon kylvöön. Mutta tässä
tuo vertailukuva, ylevää immyttä kohden käytettynä, on raaka ja
loukkaava. Vihoissaan Kreon menee sopimattomiin asti, eikä oivalla,
että se side, mikä yhdisti Antigoneen ja Haimonin, oli sydämien ja
tunteiden solmiama.
572 ja 573 pidetään syystä epäperäisinä, ks. Schneidewin-Nauck'in
painosta.
583 seur. Kuoro on synkillä mielin, aatellessaan Labdakon suvun
perittyjä vaivoja. Eipä muka sen viimeisiäkään vesoja nyt säästetä.
Kelle perhekunnalle Jumala kerran on kovan onnen määrännyt, siinä
se pysyy ja riehuu edelleen polvikunnasta toiseen, niinkuin myrskyt
myllertävät meren syvänteitä ja panevat rannat laajalti kaikaamaan.
Zeun valtaa ei värähytäkään mikään ihmisponnistus eikä rikos; hän
istuu pyhyytensä loistossa, säädellen sääntöjänsä -- mutta ihmisen
osaksi tuli hairaus, rikos, kurjuus. Ja syynä tähän on Toivo,
joka loihtien hänelle unelmia autuaallisista oloista, haihtuvia
harhakuvia, hurmaa häntä huonoihin töihin ja tihoihin, eikä ihminen
aavistakaan, mitä hän on tehnyt, ennenkuin sokaistuksen, aten
seuraus -- kova onni ja kurjuus hänet yllättää.
"Das eben ist der Fluch der bösen That,
Dass sie fortzeugend immer Böses muss gebären."
Schiller.
620. Tragikot käyttävät mielellään kansanomaisia sananlaskuja ja
puheenparsia. Niinpä tässäkin on sananlasku, jonka jo Homeros hyvin
tuntee (II. 6, 234. 9, 377. 17, 469. 18, 311. 19, 86). Qvem Jupiter
perdere vult, occaecat.
635 seur. Haimon ei lupaa ehdotonta kuuliaisuutta isälleen, sen
ilmaisee hän sanojen korotuksella: ainoastaan jos isä ohjaa häntä
oivallisesti, hän seuraa.
661. Jos kansalaiset eivät näe minun kotonani harjoittavan oikeutta,
luulevat pian minun sitä halveksivan valtiossakin eivätkä enää
tottele minua. Mutta minäpä en kärsi kovakorvaisuutta, vaan kukistan
kaikki niskoittelijat j.n.e.
667. 668 tähtää tietysti Antigonetta.
671. Eräs runoilija laulaa: doule, despoton akoue kai dikaia kadika!
(Orja, kuule valtiastas oikeassa, väärässä!)
683 seurr. Haimon ei ota vastustellakseen Kreonin esittelyä pojan
velvollisuuksista ynnä alamaisen valtiasta kohtaan; hän vain sille
vastapainoksi esittää yleisen mielipiteen: Ymmärrys ja järki on
jumalanlahja, jota on suotu sinulle, mutta myös muillekin. Nyt on
minun velvollisuuteni sinulle puhua, mistä sinua moititaan. Kansa on
Antigoneen puolella.
699. "Kultakunnia" on käsiteltävä kuvallisesti; mutta se vihjaa myös
niihin kultakruunuihin, joita annettiin ansiollisille kansalaisille.
707 seurr. Haimon pukee ajatuksensa vertauksiin ja yleisiin
sananlaskuihin, siten lievittäen niiden jyrkkyyttä. Niinpä hän tässä
arvattavasti nojauu Atheenassa koulukirjana käytettyyn Theogniisen
221. -- Samoin v. 720 seur. on vanha sananlasku, Hesiod. Op. 293:
Outos mèn panáristos, os autòs pánta noése,
'Esthios d'au kai keinos, os eu eipónti pithetai.
(Kaikist' on parahin ken itse kaikk' älyääpi; Toiseks' myös jalo ken
hyvän neuvoa noudatteleepi.)
735. Haimon oli toivonut, että Kreon ottaisi taipuakseen kansan
mielipiteen mukaan. Mutta Kreon halveksii ylpeästi yleisen tahdon;
siinä katoo siis Haimonilta hänen viimeinen toivonsa ja hän alkaa
käydä katkeraksi puheissaan.
737. Kreon hallitsee vaan omaksi edukseen, itseänsä varten; valtio
ja hän käyvät yhteen Ludvig XIV:n mainion valtio-ihanteen mukaan:
l'état c'est moi. Sattuvasti muistuttaa Haimon: tietysti sinun tulee
muitakin varten hallita, sillä se ei olekaan enää mikään valtakunta,
mikään civitas, jonka muodostaa vaan yksi henkilö.
753. Haimon sanoo, että morsiamen kuolo olisi hänen, yljänkin surma;
Kreon käsittää sen uhkaukseksi itseänsä vastaan.
758. "Olympolla" tarkoittanee Kreon taivasta, jumalien siintävää
asuntoa. -- Homerossa Olympos aina tarkoittaa vuorta Thessaliassa.
767. Tämmöinen muistutus jännittää mieltä näkemään toiminnan edempää
kehitystä. Samoin v. 1253.
771. Kreon oli kiivaudessaan taas liioitellut.
774. Antigone oli siis suljettava maanalaiseen holvikammioon, moiseen
rakenteeseen, joita meidän aikanamme on löydetty m.m. Mykenassa ja
on luultu joiksikin aarre-aitoiksi tai hautakammioiksi.
775. Nälkäkuolemaan tuomitulle annettiin vähän ruokaa mukaan,
välttääkseen suoranaisen murhan syntiä.
781 seurr. Haimon osotti niin järkkymätöntä rakkautta Antigoneeta
kohtaan, että kuoro siitä saapi aiheen ylistääkseen Eroksen,
rakkauden voimaa, joka yllyttää hurjuuteen asti ihmisiä. Eros
ilmestyi jo "ilman pieltä pistettäissä" (ks. Hesiod. Theogoniaa),
jolloin hän keskenään sovitti ja sopusointuun saattoi Khaoksen
sekasorrossa telmiväiset alkuaineet ja siten muodosti maailman. Tämä
oli arvattavasti vaan runollinen luoma, jolla kuvailtiin luonnon
uhkuvaa siitinvoimaa. Mutta hänen kuvaansa siveli ja somensi taide,
kunnes hänestä saatiin se kaunis, hymy-huuli, siivekäs veitikka,
joka äkkiä haavoittaa nuoren sulhon sydämen. Sellaisena esiintyy
hän tässä. Vanhempi aika ei häntä lapseksi kuvaillut. Häntäpä
kunnioitettiin lujan ystävyyden suojelijana. Sodan kiehuvan kidan
ääressä yhdisti hän uljaat nuorukaiset taisteloon (hetairiat) ja
antoi heille voiton. Spartalaiset sotaan mennessään rukoilivat Erosta.
797. Siveellisten voimain ja aatteitten rinnalla on rakkaus
valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan syntyyn ja varttumiseen.
814. Tässä ensi kerran, sittenkuin A. on tehtävänsä suorittanut,
hienommat naiselliset tunteet tulevat ilmi; tässä hänen sydämensä
sanoo, että Haimon sentään oli hänelle kallis uhri, jonka
velvollisuus häneltä vaati.
822. Niobe, Tantalon tytär, ylpeili Leton rinnalla, koska hänellä
oli muka neljätoista lasta ja tällä vain kaksi (Apollon ja Artemis).
Tästä Leto sydäntyi ja valitti lapsilleen; nämä virittivät jousensa,
surman nuolet lensivät Niobeen lapsi-parveen, josta kohta oli
vaan veriset ruumiit jäljellä. Lapsettomaksi jääneen tuskat eivät
puhkea sanoihin: hän ei valita, ei värähytä jäsentäkään, ainoastaan
silmät valuvat kyyneliä. Vihdoin Zeun käskystä myrsky sieppaa
hänet siivillään Phrygiaan, Sipylon vuorelle. Siellä istuu äiti
parka kivettyneenä, eikä lakkaa koskaan itkemästä. -- Näin tarina,
johon eräs luonnon ilmiö on antanut aiheen, kertoo Niobeesta.
Sipylos-vuorella, 2,5 tunnin matkan päässä Magnesiasta, nähdään vielä
tänäpäivänä eräässä kallioseinän syvennyksessä lähes 20 jalkaa
korkea kivimuodostus, joka kaukaa nähden on istuvan, murehtivan
naisen näköinen, jonka käsivarret ovat ristissä rinnan päällä ja
jota valkoinen vaate peittää. Alkujaan luonnon luoma pilaveistos on
ihmiskäsi sitä sittemmin näin muokannut ja veistellyt, että siitä
on saatu aasialainen jumalankuva. Kivihaamun yläpuolelta lirisee
vuorilähde, joka kastelee sen poskia. Runous (esim. Ovid. Metam. 6;
Qvint. Smyrn. Posthom, 1, 293) ja veistotaide on paljon viljellyt
Niobeen tarinaa; lasten kuolemaa Skopas (tai Praksiteles) ryhmässä,
jonka jäljennöksenä Niobe-ryhmä Firenzessä vielä on nähtävänä.
839. Kuoro lukee A:lle kunniaksi, että hän saa kuolla samoin kuin
Niobe. Mutta A., joka vaan ajattelee yhtäläistä kovuutta kummankin
kohtalossa, luulee kuoron pilkkaavan häntä.
870. Tarkoittaa Polyneikeen avioliittoa, jonka seurauksena oli
sotaretki Theebaan.
894. Persephassa l. Persephone, Tuonelan emäntä. 904 ja seuraava
kymmenkunta säettä ovat kaiketi epäperäiset, myöhemmin lisätyt.
Sillä kun Antigone tähän asti on esittänyt vain ylevimpiä aatoksia
työnsä perusteeksi, tuo hän tässä sofistimaisella viisastelulla
esiin syyn, joka todistaa peräti epäjaloa, jokapäiväistä mieltä
ja vivahtaa melkein naurettavuuteen, sekä sen lisäksi on miltei
järjetön ja sopimaton tällä paikalla. Antigone olisi siis, jos
hänellä suinkin olisi ollut toivoa saada uusi veli, heittänyt
Polyneikes veljensä petojen ja koirien raadeltavaksi!? (kt. Göthe
Eckermannin Gespräche'issä 3, 128). Tämä paikka, joka siis sotii
A:n luonnetta sekä kaikkea järjellisyyttä ja runoutta vastaan, on
suora mukailu Herod. III, 119:stä. Siinä kerrotaan, miten Darius
soi Intapherneen puolisolle luvan pyytää yhden kuoloon tuomituista
sukulaisistaan säästettäväksi, jolloin tämä pyysi armoa veljelleen,
eikä puolisolleen tai lapsilleen, ja perusteli tätä pyyntöä miltei
juuri samoilla sanoilla, kuin mitä tässä on pantu Antigoneen suuhun.
-- Ks. Schneidewin-Nauckin selit.
917 seur. Muinaisten mielestä ei ollut immen sopimatonta puhua
naimisista ja lapsista. Avioliitto oli heidän luullensa naisen
tarkoitus.
940. Kuorona on Theeban ylimyksiä. Heitä nimittää A. "ruhtinaan
pojiksi"; sillä viittaa hän heidän ylhäiseen sukuperäänsä sekä siihen
aikaan, jolloin heidän isänsä muinoin hallitsivat maata, ja tekee
sen epäilemättä siksi, että hän, "kuninkaan lapsi", olisi ollut
oikeutettu saamaan heiltä turvaa ja apua.
944 seurr. Tämä kuoro-laulu, "joka vivahtaa Pindaron henkeen ja
juhlallisen-totisissa rytmeissään osotaksen threnoslauluksi",
kajahtelee kuolemaan kulkevan A:n jälissä; se on ikäänkuin lohdutus,
joka häntä saattelee Manan synkille majoille. Lohdutus on tuo
tavallinen: et sinä ole ainoa, joka kärsit; kohtalon valtaa ei kukaan
voi vastustaa, alistu siis siihen nöyrästi! Kuoro esittää tarustosta
neljä kuulua kärsijää, joiden myöskin täytyi kohtalon kovuudesta
nääntyä tyrmään teljettyinä. Ne ovat Argivilais-sadusta _Danae_,
Thrakian sadusta _Lykurgos_, Attikan sadusta veljekset _Pleksippos ja
Pandion_.
Akrisios, Argoon kuningas oli ennustajalta kuullut, että hänen
tyttärensä Danae oli synnyttävä pojan, joka tappaisi iso-isänsä.
Välttääkseen tämän kohtalon, telkesi hän tyttärensä maanalaiseen
vaskityrmään (Paus. II, 23, 7.). Mutta Zeus muuttihe kultasateeksi,
ja pääsi siten katosta sisään vuotamaan ja siitti Danaeelle
Perseus-pojan. --
955. Toinen kärsijä oli Lykurgos, Eedonein kuningas
Thrakian Strymonin varrella. Hän vastusteli Dionyson-palveluksen
tuomista Thrakiaan. Kun siis Dionysos naisineen seuroineen kisaeli
Nyysan harjuilla, karkasi Lykurgos vimmoissaan heidän keskelleen ja
hajoitti tuon iloisen parven minkä minnekin; Dionysos itse pelastihe
mereen. Tästä väkivallasta Zeus rankaisee Lykurgoa sokeudella.
II. 6, 130. ss. Apollodoron mukaan (3, 5, 1) Lykurgos hulluuden
vimmassa tappaa poikansa; sitten Eedonit Dionyson käskystä kytkevät
hänet vuoren rotkoon ja hän jätetään villien hevosten revittäväksi.
Sama satu tahi sen toisinto (Aiskhylon "Lukurgeia") näyttää olleen
Sophokleenkin mielessä.
963-65. Lykurgos pakotti Thyiadeja, Bakkhon papittaria, lopettamaan
juhlanvieton ja sammutti heidän tulisoihtunsa. -- Runottaret, Muusat,
jotka alkuaan seurasivat Apollonia ("musagetes"), liittyivät Dionyson
seuraan, sittenkuin tämän palvelus oli päässyt varttumaan. Thrakiasta
siirtyi heidän seurueensa Delphoihin ja Boiotiaan (ks. Soph. Od. T.
1105. Eust. Od. 15, 205. Diodor. 4, 4).
966. "Saaret siintävät" kaksi pientä vuoriluotoa Ponton salmessa,
jossa Mustan meren ja Propontiin aallot rientävät sylitysten,
mainioita Argonautein retkestä (Od. 12, 59). Niiden luultiin muuten
harhailevan, jopa törmäilevän yhteenkin ja ne saivat myös senmukaan
nimiä (syndromades, plangktai y.m.). Näiden luotojen kohdalta,
Bosporon salmesta alkaen, ulottui Thrakian puolella Salmydesson
rannikko 700:n stadion pitkältä. Sen asujamet harjoittelivat
haaksirikkoisten ryöstöä tällä kolkolla, myrskyisellä rannalla --
siitä nimitys "armoton". Täällä luultiin myös myrskyjen keskellä
sotajumalan asuvan.
970 seurr. Salmydesson rannalla hallitsi Phineus, Boreaan vävy.
Siivekäs Boreas (pohjatuuli) oli vaimokseen ryöstänyt Orithyian,
Atheenan kuninkaan Erekhtheun tyttären, joka hänelle synnytti
Kalais ja Zethes pojat sekä Kleopatra nimisen tyttären. Vikkelän,
hienohelman Kleopatran sai Phineus vaimokseen. Mutta pian kääntyi
Phineun rakkaus toisaalle: metsän tytär Idaia luovutti hänen
sydämensä Tuulettaresta, joka heitettiin vankeuteen (vs. 978 seurr.).
Hyljätyn Kleopatran pojat Pleksippos ja Pahdion joutuivat pahan
emintimänsä käsiin. Hän sokaisi poika raukoilta silmät ja sulki
heidät vankiholviin. Tulipa Phineullekin rangaistus, kun hän sai
Harpyiat ilkivieraikseen. Argonautat tullessaan -- niiden joukossa
Kleopatran veljet -- vapauttivat vangitut pojat, jotka sittemmin saivat
näkönsä jälleen. (Diodor. Sic. 4, 43. 44. Schol. Apoll. Rhod. 2, 178.
Apollod. 3, 15, 3.).
984. Boreas hallitsee tuulettaria, Thrakian vuorilla riehuvia.
987. Vaihetarta oli kolme: Klotho, Lakhesis ja Atropos, joista
ensimmäinen piti värttinää, toinen kehräsi elonlankaa, kolmas
leikkasi sen. Niiden käsissä oli ihmisten kohtalot kehdosta hautaan
saakka. Ne ovat "ikivanhat", koska olivat olemassa maailman alusta
asti (ks. Hes. Theog.).
995. Teiresiaan neuvon mukaan oli Kreon nimittäin uhrannut Megareus
poikansa sekä siten pelastanut kaupungin Areen vainosta.
996 on sananparsi (vrt. II. 10, 173. Theogn. 557. Simonid. fragm.
101. Theokr. 22, 6 etc).
999. Jo ammoisista ajoista kreikkalaiset ennustelivat tapauksia
lintujen lennosta y.m. Niinpä jo Homerossa tavataan lintu-ennustelua
(ks. esim. Odyss. 2, 146-165.). Se liittyi aluksi Zeun palvelukseen.
Vaarinotto-paikoiksi valittiin kai sellaisia seutuja, missä lintuja
halusta oleskeli; siis tässä "valkama", lintujen olopaikka, pesämaa.
Nauck arvelee tuota taidetermiksi = "templum".
1006. Tässä uhrataan kaksinkerroin rasvaan verhotut reisiluut sekä
vielä sappi y.m. Enteet saadaan lieskan palosta ja sisuksien
laadusta.
1023. Teiresiaan varotukset ovat hyvin samanlaatuiset kuin Haimonin
v. 710 seurr., joten Kreonia yhtäläisesti varotetaan joka taholta.
1035. Oikeastaan: "enkä jää minä teiltä koettelematta
ennustuksillakaan, te koette ennustuksillakin kiskoa minulta
peruutuslauseen".
1036. "-- myyskelleet ja kaupinneet", kauppaan kuuluvia puheenparsia;
oikeastaan: "olen myyty ja mua kuljetellaan niinkuin muuta tavaraa".
S.o. rahoilla ja lahjomisilla vietellään kaikkia todistamaan ja
puhumaan minua vastaan. Kreon arvelee nyt ennustajaa, samoin kuin
äsken vartijoita, rahoilla lahjotuksi.
1037. Elektronia mainitsee jo Homeros (Od. 4, 73; 15, 460. 18, 296)
ja Hesiodos (Herakl. kilpi 141); mutta varmaa ei ole, tarkoitetaanko
sillä merikultaa vaiko n.s. "hopeakultaa". Sophokles tarkoittaa
tässä "hopeakultaa", s.o. metalliseos, jossa oli neljä osaa kultaa
ja yksi hopeaa. Sitä saatiin Sardeesta, tahi oikeammin sanoen sen
lähellä olevasta Tmolos-vuoresta ja Paktolos-virrasta. Indian
kultarikkaus oli myös kuuluisa. (Herod. III, 94.)
1040. Kreonin viha viehätti häntä taas (vert. 658, 769)
jumalan-solvaukseen. -- 1042 "saastutusta": Zeun valtaistuinta
saastuttaisi ja tahraisi raadon laahaaminen sinne. -- 1043
"sill' eipä ihminen -- --" Kreon säikähtää omaa jumalatonta
puhettaan ja koettaa -- ehkä myöhään -- sitä korjaella ja
suojeleita.
1049, 1051. Kreon puhuu pilkaten.
1058. Ilman tuota ennustajaa olisi kaupunki joutunut perikatoon ja
Kreon siis ei olisi sen valtiaaksi päässyt. --
1059. Kreon myöntää saaneensa tämän avun ennustajalta; mutta erottaa
kuitenkin Teiresias tietäjästä Teiresias ihmisen, jota hän kuvailee
huonoksi.
1062 = "luuletkohan minun vieläkin puhuvan sen vuoksi että sulta
saisin palkintoa (koskahan kohta julistan sulle tuomiosi)?"
1080. Teiresias jatkaa pahoja ennustuksiaan: uhkaava onnettomuus
ei ole rajoittuva vain Kreonm huonekuntaan, vaan leviää yli koko
valtakunnan. Kansa saa maksaa ruhtinastensa synneistä. -- 1081
ruumisten solvaus ivallisesti kuvattuna "koirat siunanneet" l.
pyhittäneet. Koirat ovat osottaneet kuolleille viimeisen kunnian,
sen sijaan että kuolleita muutoin huoliteltiin pyhillä vesillä,
puhdistettiin rikkisavuilla y.m.
1084 seurr. Teiresias matkii ivalla Kreonin sanoja v. 1033 seur.
1109. "Kirves kourassa" -- hakatakseen nimittäin puita siihen
polttolavaan, jolla Polyneikeen ruumis olisi poltettava.
1112. Sananparsi; vrt. v. 40.
1115. Se kuoro-laulu, joka nyt seuraa, ylistää nimenomaan Bakkhos
eli Dionysos jumalaa. Se on hyvinkin ymmärrettävä, koska koko
draamallinen taide oli versonut tämän jumalan palveluksesta ja yhä
edelleen tragediain näytteleminen oli hänen palvelemistaan, tarkoitti
hänen kunnioitustaan. Hänen palveensa oli riemuisaa laatua: siinä
kaikui pauhaava riemu, kiihkeän karkelon kieriessä. Eipä siis
kuoro-laulu, joka tavoitti samaa tarkoitusperää, saattanut olla
hiljainen, juhlallinen. Tämä kuorolaulu ei olekaan, kuten muut,
mikään Stasimon, vaan se on vilkas "Hyporkhêma". -- Miksi Sophokles
juuri tähän kohtaan on semmoisen laulun asettanut, on eri lailla
selitetty. Toiset sanovat, että kuoro, ollen iloissaan Kreonin
päätöksestä pelastaa Antigoneen, ilolaulussa lausuu toiveensa
onnellisesta päätöksestä. Toiset arvelevat Sophokleen käyttävän
tällaisia tanssilauluja juuri käännekohtain edellä, jolloin katselija
jo aavistaa pahan loppukohtalon. Sillä hän lieventää tunteen
jännitystä, huojentaa huolta; ja kun loppu-romaus tulee, astuu se
sitä elävämpänä, suurempana, synkempänä silmiin, kun sen takana
ikäänkuin vastakohtana on ilon häälyvä kisakenttä, lapsuuden huoleton
sinitaivas.
Kuoro mainitsee järjestään Dionyson palveluksesta kuuluisat paikat:
Ikarian, Eleusiin, Theeban, Parnasson, Euboian, Nyysan ja palajaa
vihdoin Theebaan.
Dionyson äiti, Semele, oli Kadmon tytär. Tätä neitoa Zeus lempi,
mutta mustasukkainen Heera aprikoi Semeleen perikatoa. Niissäpä
aikein hän kerran ystävän haamussa tulee Semeletä onnittelemaan,
mutta arveluttaa häntä samalla, tokkohan tuo ylhäinen rakastaja
lieneekään Zeus, ja epäilyksen poistamiseksi neuvoo hän Semeletä
pyytämään tuota, jos hän Zeus on, ilmestymään Zeun koko voimassa.
Petetty neito teki niin: Zeus ilmestyykin salamoiden ja jylisten,
johon viittaa v. 1116 "pauanteen", (barybreméta). Tätä heikko
ihmisluonto ei kestä. Semele kuolee (ks. v. 1139 "salamoidun äitis
kanssa"), mutta synnyttää samassa Dionysos-lapsen. Koska saalas
syntyi kesken, kätki Zeus sen reiteensä, josta se vallan valmiina
syntyi toisen kerran, siitä nimitys kaksiovinen. Monta muutakin
oli Dionysolla nimeä. Siksi "Moniniminen" v. 1115. Nuo monet nimet
johtuivat siitä, että tämä jumala edusti luonnon rikkaasti versovaa
elämää, maan rehoittavaa, tuhatmuotoista kasvullisuutta, etenkin
sitä kasvia, missä kasvikunnan rikkahin tenhoisin voima ikäänkuin
kumpuilee, s.o. viini-vesaa, sekä myös ihmiselämän iloisia, lempeitä,
remuisia puolia, innostusta j.n.e. Tätä monipuolista merkitystä
kuvailee useat nimet. (Tarkemmin on Dionyson merkitys ja palvelus
esitetty esim. Preller'in Griech. Mythol. I, s. 544 seurr. 3:s pain.)
1118, 1119. Jos on kirjoitettava _Ikaria_ (eikä Italia, kuten
tavallisesti), tarkoittaa Soph. sillä erästä Attikan kylää, lähellä
Marathonia. Täällä on ensimäinen viinipuu istutettu, täältä
Dionyson palvelus maaseuduilla alkanut. -- Toinen D:n palveluksen
pesä Attikassa oli Eleusis, jossa nuo maanmainiot Demeterin, Koran
(Persephoneen) ja Iakkhon mysteriot olivat olemassa. Kaupungin alue
kiersi Eleusiin lahden, johon uskovaisten pursia keräytyi kaikkialta
(ks. v. 1117). -- Täällä Demeter jumalatarta tavallisesti sanottiin
Deo'ksi. -- "Alhon" (1117) tasanko joka Panaktorin solasta Thriasian
kentän läpi ulottuu mereen.
1122. Theebasta näyttää Dionyson palvelus siirtyneen Delphoihin,
jossa hän pian pääsi miltei Apollonin vertaiseksi. -- Theeban naiset
käyskelivät Parnasson huipuille Bakkhon juhlia viettämään; se
tapahtui öisin, ilovalkeiden loisteessa.
1125. Kun Kadmos, kuninkaan poika Phoinikiasta, hakiessaan ryöstettyä
sisartaan Europaa, oli orakelin neuvon mukaan löytänyt sen paikan,
mihin hänen piti asettuman, kylvi hän erään tappamansa lohikäärmeen
hampaat peltoon. Kylvöstä nousi roteva laiho -- julmat hiidet,
sotisopa yllään, keihäät käsissä. Kadmon yllytyksestä nämä tappelivat
keskenään, kunnes ainoasti viisi jäi henkiin. Näistä koko Theeban
kansa johti sukuperänsä, joten sitä tässä nimitetään "käärmekylvöksi".
1126. "Kaksoishuippu" on Parnasson vuori Phokiissa. Sen huipulle tuli
vuosittain Phokiin, Boiotian ja Attikan naisia viettämään Dionysolle
ja Apollonille hurjaa yöllistä juhlaa tulisoihtujen valossa. Vuoren
korkein huippu, noin 8000 jalkaa korkea, on kalliokupu, nykyään
nimeltä _Lykéri_. Vähän matkaa siitä länteen päin on sen jälkeen
korkein huippu, nyk. _Gerondòwrachos_; kummankin välitse syöksee
tulvan aikana vuolas, hyrskivä virta vuorilta; alempana on Kastalian
lähde (nyk. Ajios Ioánnis).
Huippujen takana on kahden viljavan ylätasangon välissä matala
vuorikeila, jonka miltei huippuun on uurtunut 100 jalan korkuinen
_Korykian_ luola (nyk. Sarantáwli). -- (G. Wolff.)
1130. Nyysa nimisiä kaupunkeja luettelee Stephan. Byz. koko
kymmenkunnan. Tässä tarkoitetaan Euboian Nyysaa (päättäen v:sta
1144). Siitä Steph. sanoo: "siellä kuuluu viinipuu yhdessä päivässä
kukoistavan ja sen hedelmä kypsyvän". Ihanasti kertoilee samaa
ihmettä Soph. Frgm. 235. Siellä -- kotimaisen tarun mukaan -- Nyysan
vuorettaret hoitivat Dionysos jumalaa pikkulasna. Vielä tänään on
Euboiassa Kandili-vuorten alapuolella viiniviljelyksiä.
1136. Tässä tarkoitetaan jumalan innostamain naisten eli Mainadein
riemuhuutoja: evoé, evoé!
1144. "Tyrskysalmi" on myrskyjen mylleröimä, levotoin Euripos salmi
manteren ja Euboian välillä. Ks. selit. v. 1130.
1146 seurr. "Tanssiin tähtiä johdatat etc." Tavallisen selityksen
mukaan Dionysoa noin puhutellaan sinä jumalana, jolle öisiä juhlia,
tähtien tuikkiessa, vietettiin, niin että tähdet runollisesti sanoen,
tanssivat kuorotanssia, jonka johtajana Dionysos on. Toisin Wolff:
"tähdiksi" sanotaan runollisesti tulisoihtuja.
1155. Sanansaattaja, joka ilmoittaa Antigoneen ja Haimonin kuoleman,
lausuu aluksi yleisiä surumielisiä mietteitä, ja johdattaa siten
katsojain mielet edellisen riemu-karkelon synnyttämästä iloisuudesta
takaisin totisempiin tunteihin sekä valmistaa heitä onnettomuuden
iskuja kestämään. Ensimäinen säe kaikuu jotenkin juhlalliselta.
Hän puhuttelee Theebalaisia "Amphionin naapureiksi", koska Amphion
veljensä Zéthon keralla oli rakentanut Theeban kaupungin; linnan
perustaja oli Kadmos (ks. Od. II, 262).
1165. seur. Sanansaattaja aattelee Aristippon tavoin: "hedoné on
pääasia".
1197. Taistelukenttä kaupungin edustalla oli ylätasanko. Siellä oli
Polyneikes kaatunut ja sinne jätettiin hänen ruumiinsa lahoomaan.
1199. "Haarateiden haltia" on Persephone, Tuonelan emäntä, joka
liehuu hautojen tienoilla ja teiden ristissä; usein häntä esitetään
vaihetuksin Hekateen kanssa (lat. Trivia).
1202 seur. "Vehmailla" l. tuoreilla öljypuun oksilla poltettiin
ruumis kiireen vuoksi sekä siksi, että vainajien polttolavoja
koristeltiin kukilla, lehvillä ja seppeleillä.
1205. Antigone oli suljettu maahan vajotettuun, kivistä muurattuun
hautaholviin, jonka sisustaan kapea katettu käytävä vei maan pinnalta
(vrt. v. 774). Tähän pääsivät palvelijat nostamalla pois suuren
paaden, joka sulki käytävän suun (ks. v. 1216).
1232. Vihoissaan Haimon nostaa kätensä omaa isäänsä vastaan; hän
katuu samassa tihotyötänsä, ja syyllisyytensä tunnossa surmaa
itsensä. -- 1233 "kaks' terän kalvan" oik. kalpa, jossa on kaksi
hammasta l. sakaraa, yksi kummallakin puolen, siinä missä säilä yhtyy
kahvaan, _remorae gladii_.
1260. Kuoro uskaltaa jo lausua mielensä, että Kreon, ehkä
muodollisesti oikeassa ollen, kuitenkin itse asiassa on rikkonut.
1261. "Valtava kohtaus! Kauheat seikat eivät tapahdu näkymöllä, mutta
Kreonia ne kohtaavat koko painollaan silmäimme edessä. Ruhtinas
on lannistettu, hän myöntää syyllisyytensä. Dochmilaiset säkeet,
jotka alituisella nousujen yhteen-sattumisellaan, vitkailevilla
epäsäännöllisillä laskuillaan ja purkaumisillaan yhdistävät
kiihkoisaa intoa ja hermotonta sielun-väsymystä, kuvailevat hyvin
häntä hänen särkyneessä mielen-tilassaan." (G. Wolff.)
1277. Se palvelija, joka v:n 1256 mukaan oli mennyt linnaan
Eurydikeen laitaa tiedustamaan, palajaa nyt sieltä.
1303. Megareus oli Kreonin toinen poika. Euripideen "Phoinissai'n"
mukaan Teiresias Argiivien lähestyessä ilmoitti, että Ares,
paheksuen Kadmon lohikäärmeen-tappoa, vaati sovitteeksi yhden
"Spartin" verta. Sentähden Megareus lävistäen rintansa syöksihe n.s.
lohikäärmeluolaan, joka siis oli hänen "kuuluisa kohtalonsa". Sen
orakelin oli Teiresias antanut, johon myös v. 995 viittaa.
1307. Eurydikeen rakkaus muuttui vihaksi, hänen viimeinen sanansa
kiroo puolisoa ja vierittää koko hirveän syyn hänen päällensä -- ja
sepä Kreon raukalle tuopi viimeisen iskun.
1348: Kuoro lausuu lyhyesti näytelmän pääaatteen: Kreon on,
heittäen kaiken mielen-maltin sikseen ja ylpeästi paisuen
hallitsija-vallastaan, polkenut jumalallisen siveyskäskyn. Siitä
häntä kohtasi jumalain rangaistus.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Antigone" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.