Title: Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset
Author: Augustine, Saint, Bishop of Hippo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TUNNUSTUKSET***


KIRKKOISÄ AUGUSTINUKSEN TUNNUSTUKSET

Kirj.

Augustinus

Latinankielestä lyhennellen suomentanut ja selityksillä varustanut

Osvald Stenroth



WSOY, Porvoo, 1905.



SISÄLLYS:

    Alkulause.
    Lukijalle.
 1. Lapsuuden aika.
 2. Ylioppilasvuodet.
 3. Manikeolaisuus.
 4. Ystävän kuolema.
 5. Faustus.
 6. Ystävät.
 7. Plotinos.
 8. Kääntyminen.
 9. Uusi elämä.
    Hajanaisia kappaleita 10. ja 12. kirjasta. Loppu.
    Huomautukset.



ALKULAUSE.


Tämä kirkkoisä Augustinuksen kirjoittama teos, joka nyt julaistaan
suomenkielelle käännettynä, on aikaisemman kristillisen
kirjallisuuden huomattavimpia muistomerkkejä. Sen kirjoittaja oli
ei ainoastaan vanhemman kirkon etevimpiä opettajia, vaan myöskin
aikansa, vieläpä kaikkien aikojen syvämielisimpiä ajattelijoita, joka
taistelujen ja vaihtelevien kärsimysten jälkeen vihdoin oli löytänyt
ratkaisevan vastauksen kaikkiin ajan ja ijankaikkisuuden, samoinkuin
ihmissydämen rauhattomiin kysymyksiin nöyrässä uskossa Jeesukseen
Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. Augustinuksen "Confessiones"
antavat meille silmäyksen näihin moninaisiin taisteluihin. Samalla ne
kirkkaasti valaisevat yleensä totuudesta taistelevaa ihmissydäntä,
joka aikojen ja olojen vaihtelusta riippumatta pysyy alati samana.
Siitä syystä tämä teos ansaitsee lukemista ja tutkistelemista ja
etenkin juuri nykyaikana. Meidän päivinämme ovat ulkonaisen elämän
kysymykset ensi sijalla ihmisten harrastuksissa, mutta ihmissydämen
sisäisistä syvimmistä tarpeista -- elävän Jumalan tarpeista --
monikaan ei välitä. Ja kuitenkin juuri tämä tarve on nykyaikanakin
kaikkein huutavin. Sen oikeasta tyydyttämisestä riippuu ei ainoastaan
yksityisihmisen rauha ja siveellinen voima, vaan myöskin hänen
kykynsä täyttämään ihmiselämän monia velvollisuuksia. Itsetuntemus
on Jumalan tuntemisen ja yleensä ihmisolemuksen käsittämisen
välttämätön ehto. Toivon hartaasti, että tätä kirjaa luettaisiin ja
se saavuttaisi niin suurta huomiota kuin se ansaitsee; johdattakoon
se monta lukijaa tuntemaan ihmissydäntä ja sen syvimpiä tarpeita.

Porvoossa marraskuun 11 p:nä 1905.

_Herman Råbergh_.



LUKIJALLE.


Augustinuksen tunnustusten suomentaminen ei ole helppo tehtävä.
Pitkä, monijäseninen latinalainen lauserakennus ja suuret, syvälliset
ajatukset, jotka niin kiireesti seuraavat toisiaan, että toinen
tuskin ennättää toisen tieltä, ja että tekijä itsekään tuskin saa
kunnolleen sanotuksi, mitä on ajatellut ja aikonut sanoa, tekee
suomentamisen varsin vaikeaksi.

Tässä onkin varmaankin ainoa mahdollinen syy siihen, että tämä
teos on aina tähän asti jäänyt suomentamatta. Sellainen otaksuma
nimittäin, että se ei olisi sen arvoinen, että sitä kannattaisi
suomentaa, on kerrassaan mahdoton. Sillä onhan tämä teos aikaa sitten
käännetty kaikille maailman sivistyskielille, ja onhan sitä aina
pidetty erinomaisena teoksena alallaan maailman kirjallisuudessa.

En olisi minäkään uskaltanut tämän teoksen suomentamiseen ryhtyä,
ell'ei eräs ystäväni olisi minua siihen kehoittanut. Miten olen tässä
työssäni onnistunut, sen päättäköön lukija otettuaan tarkoin selkoa
alkukielisestä tekstistä ja ennestään löytyvistä käännöksistä.

Tässä Augustinuksen teoksessa on paljonkin sellaista meille nykyajan
ihmisille niin kovin kaukaista, outoa ja eriskummaista, että se ei
voi enää ainakaan vähänkään suuremman yleisön mielenkiintoa herättää,
ja että se tuskin on muiden käsitettävissäkään kuin niiden, jotka
ovat teologian alalla ammattimiehiä ja sen ajan olojen tarkkoja
tuntijoita. Myös löytyy teoksessa syvällisten, ihanien uskonnollisien
totuuksien rinnalla heikkoja kohtia, jotka tuntuu melkein lapsellisen
joutavilta, tyhjänpäiväiseltä sanan saivartelulta ja samojen asioiden
uudelleen vatvomiselta, joten Augustinuksenkin suhteen toteutuu
vanha sananparsi: "Dormitat interdum etiam Homerus" (Homeroskin
torkkuu toisinaan). Tämmöiset kohdat on tästä suomennoksesta jätetty
pois. Suomennos on alkukielen tekstiä paljon lyhempi. Teoksessa on
alkukielellä 13 kirjaa, jota vastoin tässä suomennoksessa ei ole kuin
9 kirjaa, nekin koko joukon lyhennettyinä, ja hajanaisia kappaleita
10:nestä ja 12:sta kirjasta. Alkuperäisen tekstin karsimisessa
ja lyhentämisessä olen jotenkin tarkoin seurannut tohtori E.
Pfleidererin etevää saksalaista käännöstä.

Helpottaakseni lukijalle tekstin ja silloisen ajan olojen
ymmärtämistä olen tekstin jälkeen liittänyt luettelon erilaatuisia
kielellisiä, uskonopillisia ja historiallisia huomautuksia. Teoloogit
ja muut silloisen ajan tuntijat eivät tietenkään näitä huomautuksia
kaipaa, mutta minä toivon, että suurempi ja vähemmän koulusivistystä
saanut osa yleisöä ottaa ne kiitollisuudella vastaan ja voipi niiden
avulla suuremmalla mielenkiinnolla ja harrastuksella teosta lukea.

Lasken tämän teoksen suomalaisten lukijain käsiin siinä toivossa
ja uskossa, että se on vaikuttava herättävästi ja syventävästi
monen lukijan hengelliseen elämään, siinä kun Augustinus omina
kokeminaan niin elävästi esittää, miten Jumala olennollaan täyttää
koko luomakunnan, miten Hän kaitselmuksellaan ohjaa ihmiselämän
vähimpiäkin vaiheita, ja miten Hän sanomattoman suuressa armossaan ja
rakkaudessaan hellästi ja uskollisesti etsii etsimistänsä syntistä,
kunnes Hän hänet löytää.

En voi olla lopuksi lausumatta sitä toivomusta, että tämä suomennos
saisi kehottaa jonkun jatkamaan kirkkoisien teosten suomentamista,
sillä tällä alalla on todella suomalaisessa kirjallisuudessamme
kovin monta aukkoa, eikä vain se yksi, jota tämä suomennos
puutteellisuuksistaan huolimatta koettaa täyttää.

Heinolassa 27 päivä Lokakuuta 1905.

_Osv. Stenroth_.



1 KIRJA.

Lapsuuden aika.


Suuri olet Sinä, Herra, ja sangen ylistettävä; suuri Sinun voimasi ja
määrätön Sinun viisautesi!

Sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, hän,
joka aina kantaa rinnassansa kuolevaisuuttansa, tuota syyllisyytensä
todistusta, todistusta siitä että Sinä olet ylpeitä vastaan. Ja
kuitenkin tahtoo Sinua kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi.

Sinä innostat meitä niin että ilomielin voimme Sinua kiittää, sillä
Sinä olet luonut meidät elämään Sinussa, ja levoton on sydämemme,
kunnes se saa levon Sinussa.[1]

Suo, Herra, minun ymmärtää, kumpi on tapahtuva ensin: Sinua
avuksihuutaminen vai kiittäminen, Sinua tunteminen vai
avuksihuutaminen.

Mutta kuka voi Sinua avuksihuutaa, joka ei Sinua tunne? -- Sillä joka
ei Sinua tunne, hän voi Sinua avuksihuutaa pitäen Sinua toisellaisena
kuin Sinä olet. Vai sitäkö varten Sinua avuksihuudetaan, että Sinua
päästäisiin tuntemaan?

Mutta kuinka he Häntä avuksensa huutavat, johon eivät ole uskoneet?
Kuinka he uskovat Häneen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he
kuulevat, ell'ei heille saarnata? [Rom. 10, 14.] Herraa saavat
kiittää ne, jotka Häntä etsivät. [Ps. 22, 27.] Sillä jotka Häntä
etsivät, ne Hänet löytävät, ja jotka Hänet löytävät, ne saavat Häntä
kiittää.[2]

Minä tahdon etsiä Sinua, Herra, avuksihuutaen Sinua, ja minä tahdon
avuksihuutaa Sinua uskoen, sillä Sinusta on saarnattu meille. Sinua
avuksihuutamaan saattaa minua minun uskoni, jonka Sinä itse minussa
vaikutit ihmiseksi tulleen Poikasi ihmisystävällisen käytöksen ja
saarnaamisen kautta.

Mutta kuinka voin minä avuksihuutaa minun Jumalaani, Jumalaani ja
Herraani, koska aivan omaan olentooni Hänet kutsun avuksihuutaissani
Häntä.[3]

Mitä paikkaa olisikaan minussa sellaista, johon voisi sisälle astua
minun Jumalani, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan? Onko, näet,
Herra, minun Jumalani, mitään minussa, mikä voisi Sinut itseensä
sulkea? Sulkevatko taivas ja maakaan, jotka olet tehnyt, ja joiden
kera minutkin teit, itseensä Sinut? Vai sulkeeko kaikki mikä vain
olemassa on Sinut itseensä, koskapa ei mitään ole olemassa ilman
Sinua? Koska siis minäkin olen olemassa, miksi pyydän Sinua sydämeeni
tulemaan, vaikka en olisi olemassakaan, ell'et Sinä olisi minussa?

Minä tosin en ole vielä tuonelassa, mutta kuitenkin Sinä sielläkin
olet. Sillä jos minä astuisin alas tuonelaan, niin Sinä siellä olet.
[Ps. 139, 8.] En siis olisi olemassa, minun Jumalani, ei hituistakaan
minusta olisi olemassa, ell'et Sinä olisi minussa.

Vai eikö pikemmin ole niin, ett'en olisi olemassa, ell'en olisi
Sinussa, josta, jonka kautta, ja jota varten kaikki ovat olemassa?
[Rom. 11, 36.] Niinkin on, Herra, niinkin on. Miten voisin Sinua
sisälleni kutsua, kun Sinussa olen? Tai miten voisit minuun tulla?
Sillä kunne voisin astua ulomma taivasta ja maata, jotta sieltä voisi
minuun tulla minun Jumalani, joka on sanonut: Minä täytän taivaan ja
maan. [Jerem. 23, 24.]

Mitä olet siis, minun Jumalani? Mitä olet muuta kuin Herra Jumala?
Sillä kuka on Herra paitsi Herra? Tai kuka Jumala paitsi meidän
Jumalamme? [Ps. 18, 32.] Sinä olet korkein, parhain, voimallisin,
laupein ja vanhurskain kaikista. Sinä olet salaperäisin ja tutuin
samalla kertaa, lempein ja uljain. Sinä aina pysyt paikallasi ja
olet kuitenkin saavuttamaton. Sinä olet muuttumaton ja kuitenkin
kaikkea muutat. Olematta itse milloinkaan vanha tai uusi Sinä kaikkea
uudistat ja vanhennat kopeat niin ett'eivät sitä huomaakaan. Sinä
olet aina toimessa ja kuitenkin aina levossa, aina kokoamassa, vaikka
et koskaan ole puutteessa. Sinä kannat, täytät ja suojaat; luot,
ylläpidät ja täydelliseksi teet. Sinä etsit, vaikka et ole mitään
vailla. Sinä rakastat samalla palavasti ja puhtaasti; olet intoa
täynnä ja kuitenkin huoleton. Sinä kadut tuntematta tunnon tuskaa;
Sinä vihastut ollen samalla tyyni. Sinä muutat toimenpiteitäsi,
vaan et päätöstäsi. Sinä korjaat kadonneen, kun hänet löydät, ja
kuitenkaan et ole mitään koskaan kadottanut. Sinä et ole koskaan
puutteessa ja iloitset kuitenkin voitosta; Sinä vaadit korkoja
olematta koskaan ahne. Sinulle olemme maksuvelvollisia että saisit
velkoa; ja kuitenkin -- kellä on mitään, mikä ei ole Sinun omaasi?
Sinä annat velaksi, vaikka et ole kellekään velassa; Sinä annat
anteeksi velkoja kadottamatta mitään.

Ja mitä sittenkään olen tällä kaikella saanut sanotuksi Sinusta,
minun Jumalani, minun elämäni, minun pyhä sulouteni? Tai mitä saa
kukaan toinenkaan sanotuksi Sinusta? Sittenkin -- voi niitä, jotka
eivät Sinusta mitään hiisku! Sillä he ovat suulaita mykkiä.

Ken suo minulle levon Sinussa? Ken suo minulle sen onnen, että
tulisit sydämeeni ja viihdyttäisit sen niin että unohtaisin kaiken
kurjuuteni ja syleilisin Sinua kuin ainoaa hyvääni? Mitä olet Sinä
minulle?

Ole armollinen, että voisin puhua? Mitä olen minä Sinulle, kun käsket
minua rakastamaan Sinua, ja vihastut minuun ja uhkaat minua ikuisilla
vaivoilla, joll'en sitä tee? Eikö olla Sinua rakastamatta ole vaivaa
kyllä? Voi minua!

Laupeutesi tähden sano minulle, Herra, minun Jumalani, mitä olet
minulle! Sano minun sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. [Ps.
35, 3.] Sano se oikein kuuluvasti.

Katso, sydämeni korvat ovat puoleesi käännettyinä, Herra. Avaa ne
ja sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. Tätä ääntä kohti
tahdon juosta saavuttaakseni Sinua. Oi, älä peitä kasvojasi minulta!
Minä tahdon kuolla säästyäkseni toisesta kuolemasta ja saadakseni
nähdä kasvosi!

Ahdas on sieluni asunto. Voidaksesi siihen tulla, laajenna se.
Rappiolla se on, korjaa se. On siinä sellaista, mikä loukkaa Sinun
silmiäsi, sen tiedän ja tunnustan. Vaan kuka on puhdistava sen?
Olethan Sinä ainoa, jonka puoleen voin kääntyä rukoillen: Salaisista
synneistäni puhdista minua, Herra, ja vieraiden viettelyksistä säästä
palveliaasi. [Vertaa: Ps. 19, 13-14.] Minä uskon, sentähden minä
puhun. [2 Kor. 4, 13. Ps. 116, 10]. Sinäpä sen tiedät, Herra.

Olenhan omaa itseäni vastaan kertonut rikoksiani Sinun edessäsi,
minun Jumalani. Ja Sinä olet anteeksiantanut minun sydämeni vääryyden.

En tuomiosta riitele Sinun kanssasi, joka olet totuus. En liioin
tahdo puolustautua ja siten pettyä, sillä minun syntini ilmaisten
itsensä minut pettäisivät. En siis tuomiosta riitele kanssasi; sillä
jos Sinä, Herra, soimaat syntejä, kuka voi kestää? [Ps. 130, 3.]

Suo minun kuitenkin puhua laupeutesi tähden, minun, joka olen vaan
tomua ja tuhkaa. Suo minun puhua, sillä Sinuahan minä puhuttelen,
joka olet laupias, enkä ihmistä, joka minua nauraen pilkkaisi.
Sinäkin ehkä minulle naurat, vaan kuitenkin Sinä käännyt ja armahdat
minua.

Sitä nyt tahtoisin Sinulle sanoa, Herra, minun Jumalani, että en
tiedä, mistä olen tullut tähän tällaiseen elämään, jota en tiedä
sanoako elämäksi, joka tekee kuolemaa, vai kuolemaksi, joka on
olevinaan elämää.[4]

Sinä armossasi soit minulle maailmaan tullessani virvoituksen sen
mukaan kuin olen kuullut ruumiillisilta vanhemmiltani, isältäni josta
ja äidiltäni jossa Sinä olet minut muodostanut -- itsehän en sitä
muista.

Virvoittavalla äidin maidolla, näet, minut otettiin vastaan. Ei
äitini, eivätkä imettäjäni itse täyttäneet rintojansa, vaan Sinä
annoit minulle heidän kauttaan rintalapselle tulevan elatuksen
rikkaudestasi, jonka kaitselmuksesi mukaisesti olet kappalten
sisimpään olemukseen vajottanut. Luontaista tunnettaan noudattaen
tahtoivat, näet, imettäjäni minulle antaa, mitä he olivat Sinulta
runsain määrin saaneet, sillä se oli heille itselleen hyväksi. Näin
muodoin tulin minä saamaan tätä hyvää heiltä eli oikeammin heidän
kauttaan Sinulta. Sillä Sinultapa, Jumala, kaikki hyvät lahjat
tulevat [Jaak. l, 17] ja kaikki minun apuni tulee minun Jumalaltani.

Tämän olen kuitenkin vasta myöhemmin tullut huomaamaan, kun olen
tullut tuntemaan, että Sinä juuri näiden sekä sisäisten että
ulkonaisten lahjojesi kautta kutsut ja vedät meitä puoleesi. Silloin
en muuta osannut kuin imeä ja viihdytettäessä makeasti nukahtaa tahi
itkeä, kun minuun jotenkin sattui; en muuta mitään.

Sitten myös aloin nauraa ensin nukkuessa, sitten valvoessa. Niin on,
näet, minulle kerrottu, ja minä uskon sen, koska niin näen olevan
toistenkin rintalasten laita, sillä enhän noita asioita voi itse
muistaa.

Ja katso, vähitellen huomasin, missä olin, ja tahdoin ilmaista
toivomuksiani niille, joiden kautta ne olivat täytettävissä, vaan
en osannut. Toivomukseni olivat, näet, sisälläni, ihmiset taas
ulkopuolellani, voimatta minkään aistimen avulla sisälleni tulla.
Sentähden huidoin jäsenilläni ja huutelin äänekkäästi ilmaistakseni
siten siinä määrin kuin taisin toivomuksiani -- sillä tarkoin
totuuden mukaisesti eivät nuo merkit voineet tulkita tunteitani. Ja
kun ei minua toteltu joko siitä syystä ett'ei minua ymmärretty tahi
siitä syystä ett'ei minulle tulisi vahinkoa, niin minä suutuin siitä
että vanhemmat ihmiset eivät minua totelleet, että vapaat ihmiset
eivät minua orjamaisesti palvelleet, ja minä itkemällä kostin heille.

Sellaisia ovat rintalapset sen mukaan kuin olen tullut huomaamaan
niistä, joihin olen ollut tilaisuudessa tutustumaan. Ja sellainen
olen minäkin ollut. Sen ovat juuri nuo tietämättömät pienokaiset
ilmoittaneet minulle selkeämmin vielä kuin imettäjät kaikkine
tietoinensa.

Katso, lapsuuteni on aikaa sitten kuollut ja minä olen elossa. Mutta
Sinä Herra, joka aina elät, ja jossa ei mitään kuole, koskapa olit
olemassa ennen vuosisatain alkua ja ennen kaikkea minkä alkua ajassa
voidaan määritellä, Sinä olet olemassa ja Sinä olet Jumala ja kaiken
Herra, minkä luonut olet. Sinun tykönäsi ovat kaikkien katoavaisten
kappalten alkusyyt, kädessäsi pysyvät järkkymättöminä kaikkien
muuttuvaisten kappalten muuttumattomat perusteet ja aatoksissasi
elävät kaikkien aatteettomain ja ajallisten kappalten ikuiset aatteet.

Sano siis minulle armonkerjäläisellesi, oi Jumala, sano minulle
säälittävälle Sinä sääliväinen, oliko jo varhaisimman lapsuuteni
edellä käynyt joku loppuun kulunut ikäkausi, vai ainoastaanko se
aika, minkä vietin äitini kohdussa?

Mitä olin minä, ennenkun äitini kohdussakaan sikisin, minun
sulouteni, minun Jumalani? Olinko missään tai mitään? Ei ole minulla
ketään, joka minulle voisi noista asioista ilmoittaa; ei isäni eikä
äitini sitä voi, ei liioin muiden kokeet, eikä oma muistini.

Vai nauratko Sinä minulle, kun tuollaisia kyselen? Ja käsketkö
vaan minua sen nojalla, mitä Sinusta tiedän, Sinua kiittämään ja
ylistämään?

Minä ylistän Sinua, Herra taivaan ja maan, ja kiitän Sinua
syntymisestäni ja lapsuudestani, jota en enää muista. Sillä suothan
noissa asioissa meidän tehdä muista johtopäätöksiä itseemme nähden ja
luottaa vaimojenkin uskottavuuteen.

Minä olin siis jo silloin olemassa ja minussa oli eloa ja minä etsin
kohta imemisen heitettyäni merkkejä tehdäkseni niillä tunteitani
muille tiettäväksi. Mistä olisi tämä tällainen elävä olento, ell'ei
Sinusta, Herra? Vai tulleeko milloinkaan sitä taituria, joka osaa
itsensä tehdä?

Tahi missä juoksee lähteensuoni, josta oleminen ja eläminen vuotaisi
meihin, jos et Sinä, Herra, olisi tehnyt meitä, Sinä jolle oleminen
ja eläminen on samaa, koskapa Sinä olet samalla korkeinta olemista
ja korkeinta elämää. Sillä Sinä, olet kaikkein korkein, etkä muutu;
eikä kulu Sinussa tänäinen päivä, vaikka toiselta puolen kuluukin,
koska nuo ajanjaksotkin kaikki ovat Sinussa. Eiväthän ne näet, voisi
vaihtuakaan, joll'et Sinä niitä koossa pitäisi. Ja koska Sinun
vuotesi eivät lopu [Ps. 102, 28], ovat Sinun vuotesi ainaista "tätä
päivää". Ja kuinka monta meidän ja meidän esi-isiemme päivää onkaan
sivuuttanut Sinun "tätä päivääsi" ja saaneet siitä muotonsa ja
laatunsa? Ja yhä toiset tulevat sitä sivuuttamaan ja saamaan siitä
muotonsa ja laatunsa.

Mutta Sinä olet juuri se sama; ja kaikki hiomiset ja tulevaiset, ja
kaikki eiliset ja entiset Sinä tänään olet tekevä ja olet tehnyt.

Mitä minä siitä, jos ken ei tätä ymmärrä?! Riemuitkoon hänkin, joka
sanoo: "mitä tämä on?" Niin, riemuitkoon niinkin ollen! Suokoon hän
mieluummin sen, että hän käsittämättänsä käsittää Sinut, kuin että
hän hyvällä käsityksellään ei käsitäkkään Sinua.[5]

Varhaisimmasta lapsuudesta lähdettyäni tulin minä poikaikään
tahi oikeammin sanoen poikaikä tuli minuun ja liittyi jatkoksi
varhaisimpaan lapsuuteeni. Ei silti ole tuokaan ikäkausi olemattomiin
hävinnyt -- mihin se olisi voinut hävitä? Ja kuitenkaan ei se enää
ollut entisellään.

En ollut enää rintalapsi, joka vain sopertaa; olin puhetaitoinen
poika. Tämän minä vielä hyvin muistan, ja miten olen oppinut
puhumaan, sen olen myös jälkeenpäin huomannut.

Vanhemmat ihmiset eivät sitä minulle opettaneet sanellen jonkun
määrätyn oppisuunnitelman mukaan sanoja kuten vähän myöhemmin
kirjaimia, vaan minä koetin heille huokauksilla, vaihtelevilla
äänillä ja monenmoisilla jäsenten liikkeillä ilmaista sydämeni
toiveita, että he ne täyttäisivät.

Kun en voinutkaan kaikkea ilmaista, mitä tahdoin, enkä kaikille kuin
tahdoin, niin minä ensinnä säilytin sanojen sointuja muistissani
ymmärrykseni avulla, jonka Sinä olet minulle antanut, minun Jumalani.
Ja kun he sitten nimittivät jotain esinettä ja samalla sinnepäin
tekivät kädenliikkeitä, niin minä katsoin ja huomasin, että he tuolla
ääntämisellään nimittivät juuri tuota osoittamaansa esinettä.

Siten vähitellen havaitsin sanoista, jotka erilaisissa lauseissa
aina samoissa paikoissaan esiintyivät, ja joita usein kuulin, minkä
esineen merkkejä ne mikin olivat, ja julistin näiden merkkien kautta
toivomuksiani niinpian kun sain kieleni niihin tottumaan. Ja niin
pääsin minä niiden kanssa, joiden piirissä oleskelin, ajatuksia ja
mielipiteitä vaihtamaan ja astuin syvemmälle ihmiselämän myrskyiseen
seuraan, ollen riippuvainen vanhempieni vallasta ja vanhempien
ihmisten tahdosta.

Herra, minun Jumalani! Mitä kurjuutta olenkaan siellä kokenut ja
mitä pilkkaa! Minulle, näet, kun poikana ollessani oikean elämän
esikuvaksi asetettiin kuuliaisuus niitä kohtaan, jotka muistuttavat,
että pitää tässä ajassa hyötyä ja kunnostautua puhujataidossa, joka
tavoittelee ihmiskunniaa ja petollisia rikkauksia! Sitten minut
pantiin kouluun oppiakseni kirjallisuutta, jonka hyötyä minä kurja
en ymmärtänyt. Ja kuitenkin minä sain selkääni, jos olin hidas
oppimaan![6] Tätä tapaa, näet, vanhemmat ihmiset kiittivät; ja
useat tätä elämää ennen meitä eläneet ovat edellämme valmistaneet
näitä tuskallisia teitä, joita me pakotettiin kuljeskelemaan
moninkertaiseksi vaivaksi ja tuskaksi meille Aadamin langenneille
lapsille.

Mutta Herra, me löysimme myös rukoilevia ihmisiä. Heiltä opimme me
ymmärtämään, -- sen verran kuin ihminen voi -- että Sinä olet joku
suuri henki, joka olematta aistimillamme havaittavissa kuulet ja
autat meitä.

Jo poikana aloin minä avuksihuutaa Sinua, minun apuni ja minun
pakopaikkani; rukoillakseni Sinua katkaisin minä kieleni siteet;
ja minä pienokainen suurella innolla rukoilin, ett'en koulussa
saisi selkääni. Kun et Sinä pyyntöäni noudattanut -- onneksi
kyllä minulle -- niin vanhemmat ihmiset jopa omat vanhempani,
jotka varmaankaan eivät suoneet minulle mitäkään onnettomuutta,
nauroivat selkäsaunoilleni, jotka kuitenkin olivat silloinen suuri
ja raskas onnettomuuteni. Onko ketään, Herra, niin jalomielistä,
niin suurenmoisella rakkaudella Sinuun kiintynyttä? Onko, sanon
minä, ketään -- sillä jonkunlainen typeryyskin saa tekemään
sellaista -- niin hurskaasti Sinuun kiintynyttä, niin jalomielistä,
että hän kidutuspukkeja, kidutuskynsiä[7] ja muita tämän tapaisia
kidutuskoneita, joista pelastusta Sinulta suurella pelvolla
rukoillaan yli koko maan piirin, niin vähänpätöisiksi arvaa että hän
nauraen pilkkaa niitä, jotka sellaisia kauheasti kammoksuvat, samoin
kuin meidän vanhempamme nauroivat meille, kun opettajat meitä poikia
patukoilla pieksivät. Teen tämän vertailun, sillä emmepä me näitä
sen vähemmän pelänneet kuin he noita, emmekä sen vähemmän rukoilleet
näistä päästäksemme kuin hekään noista.

Kuitenkin olemme me syntiä tehneet, kun vähemmän kirjoitimme,
vähemmän luimme, vähemmän luettua ajattelimme kuin meiltä vaadittiin.
Sillä eipä puuttunut meiltä muistia, eikä ymmärrystä, koska Sinä,
Herra, olit näitä meille tuohon ikään nähden kyllin suonut. Mutta
leikkiminen ja vehkeileminen huvitti meitä ja siitä meitä rankaisivat
ne, jotka itse juuri sellaista tekivät; vaan aikuisten vehkeilyjähän
kutsutaankin asioimisiksi. Poikien vehkeilemistä taas, vaikka onkin
samaa, rankaisevat aikuiset aivan säälimättä.

Tokkopa kuitenkaan kenkään ymmärtäväinen tuomari voisi hyväksyä,
että minulle annettiin selkään siitä, että poikana leikin pallolla,
josta oli se haitta, että vähemmin sukkelaan opin tieteitä, joilla
sitten vanhempana pidin paljon pahempaa peliä. Tai oliko hän, joka
minulle selkään antoi, yhtään sen parempi kuin minä, koskapa hän
tohtoritoverinsa voittamana jossain pahaisessa sanakiistassa joutui
kateudesta ja vihasta pois suunniltaan paljon enemmän kuin minä
leikkitoverini voittaessa minut pallokiistassa.

Ja kuitenkin tein minä syntiä Sinua vastaan, Herra Jumala, joka olet
kaikkien luotujen kappalten luoja ja järjestäjä, joka et syntejä
ole luonut, vaan ainoastaan panet niille määrän.[8] Herra, minun
Jumalani, minä tein syntiä rikkoessani vanhempieni ja opettajieni
määräyksiä vastaan. Sillä minä olisin voinut jälkeenpäin hyvin
käyttää tieteitä, joita omaiseni tahtoivat, että minä oppisin hyvällä
tai pahalla. En myöskään ollut tottelematon siitä syystä, että
tahdoin valita parempaa, vaan huvittelemisen halusta ja rakkaudesta
kilpailuissa saataviin kunniakkaisiin voittoihin. Minä halusin syöpyä
korvineni haaveellisiin satuihin, jotka saivat korvanikin himosta
palamaan yhä tulisemmin. Silmistäni, näet, jo aikaa sitten hehkui yhä
kiihkeämpi ja kiihkeämpi halu saada aikuisten näytelmiä ja huvituksia
katsoa.

Ne, jotka tämmöisiä toimeenpanevat, ovat etumaisina arvossa ja
kunniassa, niin että melkein kaikki tätä tointa toivoisivat
pienokaisilleen. Ja kuitenkin he mielellään sallivat pienokaisiaan
ruoskittavan, jos nämä sellaisten näytelmien tähden laiminlyövät
opinnoitaan, joiden avulla heidän pitäisi tulla kykeneviksi tuohon
toimeen! Katso, Herra, tuota kaikkea laupiaasti, ja vapahda meidät,
jotka sinua avuksemme huudamme. Vapahda myös ne, jotka eivät
vielä Sinua avuksi huuda, jotta he Sinua avuksi huutaisivat ja
vapautetuiksi tulisivat.

Jo poikana olin minä kuullut ijankaikkisesta elämästä, joka on meille
luvattu sen kautta, että Herra meidän Jumalamme alensi itsensä ja
alas astui meidän kopeiden luo. Ja minut merkittiin Hänen ristinsä
merkillä ja suolattiin Hänen suolallansa[9] jo kohta tultuani äitini
kohdusta, joka niin lujasti toivoi Sinuun.

Sinä olet nähnyt, Herra, kuinka minä vielä poikana ollessani
äkillisistä vatsavaivoista sain kuumeen ja olin kuolemaisillani. Sinä
olet nähnyt, minun Jumalani, koska jo silloin olit minun suojelijani,
millä innolla ja uskalluksella pyysin Kristuksesi, minun Jumalani ja
Herrani asettamaa kastetta hurskaalta äidiltäni ja meidän kaikkien
yhteiseltä äidiltä seurakunnaltasi. Säikähdyksissään ruumiillinen
äitini, joka hurskassydämisenä piti kalliimpana asiana sieluni
autuuden, jo kiirehti vihkimistäni pelastavaisten sakramenttien
salaisuuksiin, tullakseni siten uskon kautta Kristukseen pestyksi
synneistäni. Mutta minä paraninkin pian, ja nyt siirrettiin
puhdistukseni ikäänkuin olisi se tarpeellista ollut, että minä
eteenkinpäin tahraantuisin synneillä, jos eläisin, koska, näet, tuon
puhdistuksen jälkeen syyllisyys itsensä tahraamisesta synneillä
olisi ollut suurempi ja vaarallisempi. Semmoinen usko oli minulla,
semmoinen äidilläni ja koko huoneväellämme paitsi isälläni, joka ei
vielä uskonut Kristukseen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt hurskaan
äitini oikeutta minuun turhaksi, eikä tahtonut heikentää uskoani
Kristukseen.

Äitini huolehti, että Sinä, minun Jumalani, olisit minulle enempi
isänä kuin hän. Sinä autoitkin äitiäni voittamaan miehensä, jota hän,
vaikka olikin miestään parempi, palveli, sillä tässäkin hän palveli
Sinua, joka sellaista käsket.

Minä pyydän Sinua, minun Jumalani -- tahtoisin sen tietää jos
soisit -- sanomaan, missä aikomuksessa kasteeni siirrettiin. Oliko
se minulle hyväksi, että ohjaksia höllitettiin ja sain suuremman
vapauden synnin tekoon? Vai eikö niitä höllitetty? Kaikuuhan vieläkin
kaikkialla korvissamme joka miehen suusta: "Anna hänen olla,
tehköön hän mitä tahtoo, sillä eihän hän vielä ole kastettu." Mutta
emmehän, kun ruumiillinen terveys on kysymyksessä, sano: "Olkoon
sillään, saakoon hän vielä enemmän haavoja, sillä ei häntä vielä
ole parannettu." Kuinka paljon parempi olisikaan minulle ollut,
että kohta olisin tullut parannetuksi, ja että oman ja omaisteni
huolenpidon kautta uudelleen pelastettu sieluni olisi tullut
suojatuksi Sinun suojassasi, joka olit sen pelastanutkin! Tosin
paljon parempi!

Vaan kuinka monet ja kuinka suuret kiusausten tulvat olivatkaan
uhkaamassa minua poikaijästä päästyäni! Nuo arvasi jo silloin
äitiarmaani, ja tahtoi mieluummin niille alttiiksi antaa pelkän
maallisen ihmisen, josta uusi vasta myöhemmin oli muodostuva, kuin
itse Jumalan kuvan.

Kuitenkin juuri poikaijässä, jolloin muka ei minusta niin ollut
pelkoa, kuin nuoruuden ijässä, minä jouduin kiusaukseen, sillä
lukemista minä en rakastanut ja lukupakkoa minä vihasin. Mutta minua
kuitenkin pakotettiin lukemaan, ja se oli minulle hyväksi, vaikk'en
minä lukiessani hyvää tehnyt, koska ainoastaan pakosta lueskelin.

Mutta kenkään ei vastahakoisena tee hyvää, vaikkakin se, mitä hän
tekee, on hyvää. Eivätkä hekään hyvin tehneet, jotka minua tuohon
pakottivat; vaan se tuli minulle hyväksi Sinun sallimastasi, minun
Jumalani. He, näet, pakottaessaan minua opiskelemaan, eivät muuta
silmällä pitäneet kuin että saisin tyydytetyksi himoja, jotka
kuitenkin ollen mahdottomat tyydyttää, aina himoitsevat rikkauden
tyhjyyttä ja häpeällistä kunniaa.

Mutta Sinä, joka olet päämme hiuksetkin lukenut [Matt. 10, 30],
käänsit hyväkseni kaikkien erehdykset, jotka minua opiskelemaan
pakottivat. Omaa erehdystäni taas, etten tahtonut opiskella, käänsit
rangaistukseksi minulle, jonka kurin minä kyllä hyvin ansaitsin, minä
vähäläntä poika ja suuri syntinen samalla. Niinmuodoin Sinä niiden
kautta, jotka eivät hyvin tehneet, teit hyvin minulle, ja omista
synneistäni Sinä minulle vanhurskaudessa kostit. Sillä niin Sinä olet
säätänyt, ja niin se on, että rangaistukseksi itselleen on jokainen
hillitön henki.

Mutta miksi Kreikan opinnoita vihasin, joihin minua jo pienokaisena
totuteltiin, sitä en vieläkään ole täysin selville saanut. Latinan
opinnoita taas rakastin, en tosin niitä, joita alkeisopettajat
opettavat, vaan niitä, joita niin kutsutut kieliopettajat opettavat.
Sillä noita alkeisopinnoita, joiden avulla opitaan kirjoittamaan ja
laskemaan, pidin taakkana ja rangaistuksena yhtä hyvin kuin kaikkia
Kreikan opinnoita.[10]

Mutta mistä tämäkin johtui, ell'ei elämän syntisyydestä ja
tyhjyydestä, ell'ei siitä että minä olin liha ja häälyväinen ja
katoovainen henki? [Ps. 78, 39.] Sillä varmaankin nuo alkeisopinnot
ollen luotettavammat (niiden kauttahan opin, minkä vieläkin osaan,
nimittäin lukea mitä kirjoitusta hyvänsä, ja kirjoittaa mitä hyvänsä
haluan) olivat paremmatkin kuin ne opinnot, joilla minua pakotettiin
muistissa pitämään en tiedä minkä Aeneaan harharetkiä unohtaen
samalla omat harhailemiseni, ja itkemään Didon kuolemaa, joka
onnettoman rakkauden tähden itsensä tappoi,[11] samalla kuin minä
kurjista kurjin voin kuivin silmin kestää sen, että minä itse näihin
opintoihin upoten kuoleuduin pois Sinusta, Jumalani, minun elämäni.

Sillä mikä on kurjempaa kuin se kurja, joka ei omasta kurjuudestaan
kärsi, joka itkee Didoa, joka kuoli onnettomasta rakkaudesta
Aeneaaseen, mutta ei itke omaa kuolemistansa rakkauden puutteesta
Sinua kohtaan, Jumala, minun sydämeni valo, Sinä sisimmän sieluni
leipä, mieltäni tuoreuttava voima ja ajatusteni ehtymätön lähde.

En sinua rakastanut, vaan tein huoruuden syntiä vieraantumalla kauvas
Sinusta. Ja huorintekijälle kaikui kaikkialla: "hyvä, hyvä!" Sillä
tämän maailman ystävyys on huoruus Sinua vastaan. [Jak. 4, 4.] Ja tuo
"hyvä, hyvä" huudetaan, jotta se häpeäisi, joka on toista mieltä.
Tätä en minä itkenyt, vaan minä itkin Didon sammunutta elämää, joka
sai surmansa miekalla, samalla kuin minä itse seuraten alimpien
luotujesi viettejä, hylkäsin Sinut ja alennuin maan multaan minä maan
mato.

Ja jos minua olisi estetty tuommoista lukemasta, olisin tuskastunut
-- koska en kestänyt lukea sitä, mikä minulle tunnon tuskaa tuotti.
Sellaista mielettömyyttä pidetään kunniakkaampana ja hyödykkäämpänä
opintoaineena, kuin nuo, joiden avulla olen oppinut lukemaan ja
kirjoittamaan.

Miksi siis Kreikan kirjallisuutta vihasin, vaikka se samallaista
sisältää kuin latinalainenkin? Sillä Homeroskin[12] on taitava
kutomaan tuollaisia satuja ja on lumoova lavertelija. Ja kuitenkin
oli minusta poikana hänen teoksissaan katkera maku. Ja luulenpa että
Virgiliuksen[13] teokset samoin maistuvat katkerilta kreikkalaisille
pojille, jos he sillä tapaa pakotetaan niitä oppimaan kuin minä tuota
Homerosta. Vaikeus, näet, perinpohjin oppia vierasta kieltä ikäänkuin
sapella sekoitti satumaisten kertomusten kaikki kreikkalaiset
suloudet. En, näet, vielä ymmärtänyt yhtään kreikkalaista sanaa, ja
kuitenkin minua julmilla pelotuksilla ja rangaistuksilla ankarasti
vaadittiin oppimaan.

Tosin oli aika, jolloin en latinalaistakaan sanaa osannut (ollessani
rintalapsi); mutta tämän äidinkieleni olen kuitenkin oppinut ilman
mitään pelotusta tai kidutusta, vieläpä imettäjien hyväillessä ja
muidenkin suositellessa minua hymyilevin kasvoin, mairittelevin
sanoin ja iloisin leikein. Olen toki tämän oppinut ilman vaatijain
rangaistustaakkaa, oman sydämeni pakottaessa minut ajatuksia sanoiksi
luomaan.

Tästä kyllin selviää, että vapaa opinhalu on voimallisempi saamaan
ihmiset oppimaan kuin pelotuksia käyttävä pakotus. Mutta tuon
vapauden juoksun tämä pakko kahlehtii lakiesi uomaan, o Jumala,
Sinun lakiesi, olivatpa niitä julistamassa maisterit patukoineen
tai marttyyrit kärsimyksineen, lakiesi, jotka taitavasti sekottaen
sulovapauteen terveellistä katkeruutta, palauttavat meidät luoksesi,
turmiollisesta suloisuudesta, joka sai meidät sinusta luopumaan.

Kuule, Herra, minun rukoukseni, ett'ei nääntyisi minun sieluni Sinun
kurituksestasi, ja ett'en väsähtäisi ylistämästä Sinun laupeuttasi.
Sillä laupeudessasi olet Sinä minut pelastanut pahimmiltakin
synninpoluilta, että tulisit Sinä minulle suloiseksi yli kaikkien
viehätysten, joiden pauloihin olin kietoutunut ja että minä
rakastaisin Sinua kaikesta voimasta ja pitelisin kädestäsi koko
sydämestäni. Ja niin Sinä elämäni loppuun saakka pelastaisit minut
kaikista kiusauksista.

Niinpä Herra, minun kuninkaani ja minun Jumalani, Sinua palvelkoon
kaikki, mitä ikinä olen hyvää poikana oppinut. Sinua palvelkoon,
mitä puhun ja kirjoitan, luen ja lasken. Sillä turhia opiskellessani
annoit siinä Sinä minulle oivaa oppia. Ja syntisen ihastukseni
turhuuden olet Sinä minulle anteeksi antanut. Olen, näet, kaiken
tämän ohessa oppinut koko joukon hyvääkin -- jota kuitenkin ilman
joutaviakin olisi voinut oppia, mikä olisikin turvallinen opintie
poikien käydä.

Mutta voi sinua, ihmistavan virta! Ken voi sinua vastustaa? Milloin
viimeinkin kuivunet? Kuinka kauan yhä vyörytät Eevan poikia suureen,
pelottavaan mereen, jonka yli tuskin pääsevät onnellisesti nekään,
jotka ovat seurakunta-arkkiin astuneet.

Salli minun, minun Jumalani, myös sanoa jotakin siitä, miten
ymmärrystäni, Sinun antamaasi lahjaa olen mielettömissä teoissa
kuluttanut. Minä sain tehtävän, joka minussa synnytti kovaa kiihkoa,
koska minulla sen täyttämisestä oli toivottavana kiitosta ja kunniaa
tai pelättävänä rangaistusta ja häpeää. Minun piti nimittäin lausua
Junon sanoja, jotka hän lausui vihoissaan ja tuskissaan siitä että ei
voinut Teukrien kuningasta Italiasta karkoittaa[14] -- joita sanoja
en koskaan ollut kuullut Junon lausuvan.

Meidän piti kertoessamme seurata runollisten kuvausten juoksua ja
lausua suorasanaisesti sitä, mitä runoilija oli runosäkein lausunut.
Ja se sai lausumisestaan parhaat kiitokset, joka sai kuvattavan
henkilön vihan ja tuskan tunteen sattuvimmin kasvoissaan kuvastumaan
ja joka myös osasi ajatukset mukavasti sanoiksi pukea.

Mitä hyvää minulla nyt siitä oli, oi minun tosi elämäni, minun
Jumalani, että minulle edellä useita ikäisiäni ja tovereitani "hyvä,
hyvä" huudettiin? Eikö tuo kaikki ole tyhjää kuin savu ja tuuli?

Eikö todellakaan ollut mitään muuta, jossa ymmärrykseni ja kieleni
olisi voinut tulla harjoitetuksi? Jos Sinun kiitoksesi, Herra, jota
raamatut huokuu, olisi saanut nostaa nuorekkaan sydämeni ylöspäin,
niin ei se olisi joutunut ilmassa lentelevien pahojen henkien
ryöstösaaliiksi. Sillä kyllä monella tapaa uhrataan langenneille
enkeleille.

Vaan mitäpä ihmetellä sitä, että jouduin tuollaisiin turhuuksiin ja
kuljeskelin kaukana Sinusta, minun Jumalani, kun minulle esikuvaksi
pantiin sellaiset ihmiset, jotka joutuivat pois suunniltaan, jos
he kertoessaan jotakuta tekoansa, mikä ei ollut paha, tekivät
itsensä syypääksi murteellisuuteen tai kieliopilliseen virheeseen,
mutta kopeilivat kiitoksesta, minkä saivat siitä että kertoivat
virheettömästi, hyvässä järjestyksessä, laajasti ja kauniisti
siveettömiä tekojaan!

Tämmöistä Sinä näet, Herra, ja vaikenet. Sillä Sinä olet
pitkämielinen, laupias ja totinen. Oletkohan vastaisuudessakin aina
vaiti?

Nytkin jo Sinä tästä syvimmästä syvyydestä pelastat sielun, joka
etsii Sinua ja janoaa virvotustasi sanoen sydämestään: Minä olen
etsinyt Sinun kasvojasi, Herra, Sinun kasvojasi tahdon minä etsiä.
[Ps. 27, 8.]

Sillä kaukana kasvoistasi on se, joka vaeltaa himojen pimeydessä. Ei,
näet, käymällä mitatut matkat poistuta pois Sinun luotasi tai palauta
luoksesi.

Tai onko todella tuo nuorempi poikasi pyytänyt hevosia, vaunuja
ja laivoja, tai onko hän näkyvin siivin lentänyt tai jalkaisin
astuskellut hävittääksensä irstaisuudessa tuolla kaukaisella maalla
omaisuuden, jonka Sinä olit hänelle lähtiessään antanut?

Suloinen isä olit antaessasi hänelle hänen osuutensa, suloisempi
vielä tuota palaavaa kurjaa kohtaan.

Niinpä himojen huumauksessa eläminen on vaeltamista pimeydessä, on
kaukana kasvojesi valkeudesta olemista.

Oi Jumala, katso tapasi mukaan laupiaasti, kuinka ihmisten lapset
tunnontarkasti noudattavat kirjainten ääntämisessä ja tavujen
muodostamisessa edellisiltä polvilta saamiansa sääntöjä, mutta
laiminlyövät noudattaa Sinulta saamiansa autuuden ikuisia lakeja.

Niinpä paheksutaan ihmistä, joka erehdyksestä vastoin kieliopin
sääntöä lausuu ilman ensimäisen tavun loppuhenkäystä "iminen", eikä
"ihminen", enempi kuin sitä, joka rikkoen Sinun käskysi vihaa toista
ihmistä, vaikka itsekin on ihminen.

Vai voineeko ketään vihamielistä ihmistä ajatella turmiollisemmaksi
itse vihaa, joka yllyttää vihaan toista vastaan?! Tai tuhonneeko
kenkään toista vainoamisella pahemmin kuin omaa sydäntänsä
vihaamisella?!

Tieto kirjaimista ei varmaankaan ole syvemmälle ihmiseen istutettu
kuin tuo pahan omantunnon syytös: "Sinä teet toiselle sitä, jota et
kärsisi itsellesi tehtävän."

Kuinka oletkaan salaperäinen, Sinä ainoa suuri Jumala, joka
äänetönnä istuen korkeudessa järkähtämättömän lain mukaisesti
rankaiset sokeudella niitä, jotka suostuvat luvattomiin himoihin!
Niinpä ihminen, joka etsii kaunopuheisuuden mainetta, seistessään
inhimillisen tuomarinsa edessä suuren ihmisjoukon ympäröimänä, varoo
suurimmalla valppaudella sanomasta vahingossakaan "ihmisiä keskellä",
kun pitäisi sanoa "ihmisten keskellä", mutta vihansa vimmassa ei
haikaile hävittää ihmistä ihmisten joukosta.

Tämmöisen koulun kynnyksellä minä poika poloinen makasin, ja tällä
kilpakentällä opin minä enempi pelkäämään kielivirheiden tekemistä
kuin niiden kadehtimista, jotka eivät sellaisia tehneet.

Täten tunnustan itseni Sinun edessäsi, minun Jumalani, vialliseksi
niissä asioissa, joissa sain kiitosta heiltä, joiden suosio siihen
aikaan oli mielestäni kunniakasta elämää. Sillä minä en nähnyt, mihin
pohjattomaan häpeän kuiluun olin syösty Sinun näkyvistäsi. [Ps. 31,
23.]

Toisissa asioissa taas tuollaisissa ihmisissä herätin paheksumista
pettämällä lukemattomilla valheilla kasvattajaani,[15] opettajaani ja
vanhempiani halusta saada huvitella, nähdä pilanäytelmiä ja matkia
hullunkurisuuksia.

Ken niin ollen saattoikaan olla niin inhottava kuin minä?!

Minä myös varastelin vanhempieni kellarista ja pöydältä joko
herkuttelemisen halusta tahi ostaakseni tovereiltani heidän
näyttelemisosaansa, jonka he olivat valmiit myymään, vaikka olivat
itse yhtä huvitetut näyttelemisestä kuin minäkin. Näyttelemisessäkin
minä usein turhamaisesta etevämmyyden himosta hankin itselleni
voittoja petollisin keinoin. Mutta mistä kaikkein enimmin kävin
kärttyisäksi, mistä katkerimmin soimasin syyllistä ell'ei siitä, jota
itse tein toisille, ja joka, jos itse jouduin siihen syylliseksi,
pikemmin sai minut raivostumaan kuin vikani myöntämään?!

Tämäkö se on "lapsellista viattomuutta?" Ei ole, Herra; ei ole.
Anna anteeksi minun Jumalani! Sama syntihän se siirtyy lapsuudesta
seuraaviin myöhempiin ikävuosiin, vaikka kasvattajat ja opettajat
vaihtuvat maaherroihin ja kuninkaisiin, ja pähkinät, pallot ja
varpuspyydykset kultaan, maatiloihin ja orjiin. Samoin myös koulun
patukat aikaa myöten vaihtuvat raskaampiin rangaistuksiin.

Pois pöyhkeys! Sillä lapsen nöyryyden olet Sinä, kuninkaamme,
esikuvaksemme asettanut sanoessasi: Sellaisten on taivaan valtakunta.
[Matt. 19, 14.]

Sinulle, Herra, kaikkein ylevimmälle ja parhaimmalle, kaikkeuden
luojalle olkoon sittenkin kiitos, vaikka vain tuommoiseksi
poikapahaiseksi olisit suonut minun kasvaa. Sillä olemassa
minä olin silloinkin, elin ja ajattelin, ja säilytin itseni
vahingoittumattomana -- ilmaus siitä sangen salaperäisestä
yhteydestä, josta olin kotoisin. Sisäisellä aistilla varjelin minä
ulkonaiset aistimeni loukkaamattomina ja minä iloitsin jo totuudesta,
vaikkakin vain lyhyesti taisin vähäpätöisistä asioista ajatella.
En tahtonut tulla petetyksi, muistini oli terävä ja puheeseen
minä harjaannuin. Ystävyys oli minulle mieluista, mutta surua,
raukkamaisuutta ja typeryyttä minä kammoin. Mitä onkaan sellaisessa
olennossa muuta kuin ihmeteltävää ja ylistettävää?!

Mutta nuot kaikki ovat Jumalan lahjoja; en ole itse niitä itselleni
antanut; ne ovat hyviä, ja ne kaikki muodostavat minuuteni. Hyväpä on
Hän, joka minut on luonut, ja Hän itse on minun hyvyyteni. Häntä minä
riemuisasti kiitän kaikista jo poikana saamistani hyvistä lahjoista.

Mutta siinä juuri minä syntiä tein, että Hänen luomissaan olennoissa,
itsessäni ja muissa, etsin tyydytystä, ylevyyttä ja totuutta, enkä
Hänessä itsessään. Sentähden minä myös jouduin surujen, häiriöiden ja
erhetysten saaliiksi.

Kiitos olkoon Sinulle, minun suloni, minun kunniani, minun turvani,
minun Jumalani! Kiitos olkoon Sinulle lahjoistasi! Säilytä myös itse
ne minulle! Sillä niinpä minut itsenikin säilytät; ja niin se, mitä
olet antanut minulle, on lisääntyvä ja täydellisentyvä, ja minä itse
tulen yhteydessäsi yhä olemaan, koska yhä jatkuvan olemisenkin olet
minulle antanut.



2 KIRJA.

Ylioppilasvuodet.


Minä tahdon muistella ennen tekemiäni inhottavia tekoja, lihan töitä,
joilla olen sieluni saastuttanut -- ei rakkaudesta niihin, vaan
rakastaakseni Sinua, minun Jumalani. Sinun rakkautesi sytyttämästä
rakkaudesta kuljen aatoksissani uudelleen katkerin mielin
häpeällisimpiä teitäni, että tulisit minulle viehättäväksi Sinä,
jonka viehätys ei vaihdu, vaan tuottaa onnea ja turvallisuutta, Sinä
joka minua yhteen kokoilet siitä hajaannustilasta, jossa olen tullut
kappaleiksi paloitelluksi, käännyttyäni pois Sinusta ainoasta ja
kadottuani moninaisiin.

Muinoin nuoruudessani, näet, sytyin himosta saada ravita itseäni
hornan henkien nautinnoilla, ja minä rohkenin antaa sieluni villiytyä
rakkausseikkailuissa, joita ehtimiseen pimeydessä harjoitin. Minun
kasvoni kuihtuivat, minä olin Sinun silmissäsi kuin mätänevä, vaikka
itselleni kyllä kelpasin ja myös ihmisille halusin kelvata.

En muusta mistään nauttinut kuin siitä että saisin rakastaa ja olla
rakastettuna. Mutta en pysynyt ystävyyden kannalla, mi puhtoisin
säikein sieluja toisiinsa liittää, vaan sumupilviä henki lihallisen
himoni suo ja versovan miehekkyyteni lähdesuoni, ja ne pilviin
peittivät ja pimittivät sydämeni, ett'ei enää eroittunut rakkauden
puhtoinen liekki himon saastaisesta synkeydestä. Kumpikin toisiinsa
sekaantuneena kiehui ja kuohui, ja raastoi mua nuorta vastustukseen
voimatonta kautta himojen kuilujen ja upotteli paheiden pyörteisiin.

Sinun vihasi oli purkaantunut minun päälleni -- aivan tietämättäni.
Olin mykistynyt kuolevaisuuteni, tuon ylpeyteni rangaistuksen,
kahleiden kalskeesta. Minä juoksin yhä kauemmas Sinusta -- ja Sinä
salleit sen. Haureelliset himot sydämessäni kiehuivat ja kuohuivat ja
ajelivat minua sinne ja tänne -- vaan sinä vaikenit.

Oi miksi niin myöhään tulit ilokseni?! Silloin Sinä vaikenit, ja minä
juoksin kauvas, kauvas pois Sinusta yhä uudelleen kylvämään pelkkää
tuskan siementä, sillä ylpeyteni tähden sain kärsiä nöyryytyksiä
ja voimia kuluttavaa levottomuutta. Oi jos joku olisi kuormaani
keventänyt, ja uutuuksien pian haihtuvat viehätykset hyödykseni
kääntänyt, ja raja-aitoja niiden viehättävyydelle asettanut, niin
että nuoruuteni ryöppyävä virta, joka ei muutoin tyyntyä malttanut,
olisi tyrskynsä tyynnyttänyt avioliiton rantaa vastaan. Mutta minä
kurja kuohuin kuin meri ja kulkien virran mukana jätin Sinut.
Minä poljin kaikki käskysi -- kuitenkaan välttämättä ruoskaasi.
Ken kuolevaisista voisikaan sitä?! Sillä Sinä olit aina luonani
laupiaasti kurittaen minua ja valaen katkerinta tuskaa kaikkiin
luvattomiin nautintoihini, jotta etsisin huvitusta tuskatonta, ja
jotta voimatta sitä mistään muualta löytää löytäisin Sinut, Herra,
Sinut ainoastaan, joka luot kipua käskyysi, ja lyöt parantaaksesi, ja
kuoletat, ett'emme kuoleutuisi Sinusta.

Missä olinkaan, kuinka kaukana kuljeskelinkaan eroitettuna huoneesi
iloista, kun tuona kuudentenatoista ikävuotenani hurjat --
häpeällisten ihmisten laillistuttamat mutta Sinun lakiesi mukaan
luvattomat -- himot saivat vallan ylitseni ja minä kokonaan antauduin
niiden palvelukseen?! Omaiseni eivät huolehtineet minua hukkuvaa
pelastaa avioliiton kautta, vaan siitä oli heillä suuri huoli,
että oppisin kieltä niin hyvin kuin suinkin käyttämään ja niin
vaikuttavasti kuin mahdollista lausumaan.

Tuona vuonna keskeytyivät lukuni. Minut, näet, kutsuttiin takaisin
"Madaura"[16] nimisestä läheisimmästä kaupungista, jonne olin
asettunut tieteiden ja kaunopuheisuuden opiskelemista varten, ja
minua varustettiin pitempiaikaista oleskelua varten Karthagossa. Tämä
aiheutui isäni ylpeydestä, vaan ei suinkaan hänen varallisuudestaan,
sillä hän oli vaan köyhä pikkuporvari Thagaste-kaupungista.

Kelle näitä kerron? En Sinulle, minun Jumalani; vaan Sinun edessäsi
minä kerron näitä sukukunnalleni, ihmissukukunnalle, olkoonpa kuin
mitättömän pieni se osa siitä, joka osuu lukemaan tätä kirjaani. Ja
mitä varten? Jotta minä ja jokainen lukija ajattelisimme, millaisesta
syvyydestä meidän on huutaminen Sinun tykösi. Ja kenen korvat
ovatkaan niin nopeat kuulemaan kuin Sinun, kun ihminen sydämestä
tunnustaa syntinsä ja elää uskosta?! Kukapa ei silloin ylistänyt
isääni siitä, että hän yli varojensa kustansi pojalleen kaikkea, mitä
ikinä tämä opiskellessaan kaukana kotoa tarvitsi? Sillä useat paljon
varakkaammat kansalaiset eivät pitäneet mitään sellaista hommaa
lastensa hyväksi. Tuo sama isäni ei kuitenkaan sitä huolehtinut,
miten kasvaisin Sinun tuntemisessasi tai pysyisin siveellisesti
puhtaana, vaan ainoastaan sitä, miten perehtyisin kaunopuheisuuteen,
vaikkapa siten vieraantuisinkin Sinun palvelemisestasi, oi Jumala,
joka olet sydämeni, sinun peltosi, ainoa todellinen ja hyvä Herra.

Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä
pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan
vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut
yhtään kättä niitä pois repimässä.

Päinvastoin isäni -- kun hän kerran kylvyssä huomasi minun
miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan -- ilmoitti sen
äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja
ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa
luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.

Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja
laskea pyhän huoneesi perustusta -- isäni sitä vastoin oli vain
katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti
hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla
ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.

Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani
lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä
kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta
minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini,
Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään
niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin
noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken
ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta
harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.

Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en
punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun
antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja
hänen puhuvan -- ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen
kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi,
halveksin Sinua hänessä -- tietämättäni.

Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että
minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä
kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja
kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja
minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan
noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.

Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin
rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en
syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni,
valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en
näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi,
ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin
puhtaampi.

Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös
ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa
hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta?
Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta
on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin
varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta
halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista,
jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa
laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota
varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.

Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat
notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet
houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta
retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan
turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.

Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei
syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. -- Ja jos jonkun verran
niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta
oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja
sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut!
Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha
ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.

Ilettävää se oli tuo pahuus -- mutta minä rakastin sitä. Minä
rakastin hukkumistani, minä rakastin lankeemistani; ei sitä tilaa,
johon lankeemuksen kautta jouduin, vaan itse lankeemusta. Voi
häpeällistä sieluani, joka syöksihe taivaastasi kadotettujen kuoppaan
tavoitellessa itse häpeällistä tekoa, eikä mitään etua häpeällisen
teon kautta!

Kauniit kappaleet miellyttävät: kulta, hopea ja kaikki muut
sellaiset. Tuntoaistimeen vaikuttavat sulavat ruumiin muodot sangen
voimallisesti, ja muutkin aistimet kukin makunsa mukaan mieltyvät
kappalten eri muodostuksiin.

Ajallisella kunnialla ja hallitus- ja isäntävallalla on
viehätyksensä, josta syystä ei kenkään tahtoisikaan orjana olla.
Tällä ajallisella elämällämmekin on viehätyksensä, se kun on
itsessään johonkin määrin kaunista ja on sopusoinnussa kaiken sen
kanssa, mitä kaunista löytyy maan päällä. Myös ystävyys, joka
hellyyden siteillä ihmisiä toisiinsa liittää, on suloista.

Kuitenkin kaikki nämät ja muut samanlaatuiset seikat aiheuttavat
syntejä, kun ylenmäärin ihastumalla tuommoiseen, mikä on
vähäpätöisempää hyvää, unhotetaan se, mikä on parempaa ja korkeinta
hyvää, nimittäin Sinä, Herra, meidän Jumalamme joka kaikki olet
tehnyt ja jossa vanhurskaat iloitsevat.

Sentähden kysyttäessä, mikä on aiheuttanut jonkun rikoksen, ei
tavallisesti pidetä vastausta uskottavana, ell'ei siitä ilmene
syynä olleen halu saavuttaa jotakin tuollaista hyvää, jota
vähäpätöisemmäksi hyväksi sanomme, tai pelko sitä kadottaa. Joku on
tehnyt miestapon. Miksi? Hän oli -- niin arvellaan -- rakastunut
murhatun puolisoon tai taloon, tai tahtoi hän ryöstöllä hankkia
itselleen elatuksensa, tai pelkäsi hän murhatun kautta kadottavansa
jotakin sellaista, tai paloi hän himosta kostaa kärsimäänsä
vääryyttä. Olisiko hän tehnyt miestapon ilman syytä, vain tappamisen
halusta? Kuka voisi sitä uskoa?

Ja nyt, Herra, minun Jumalani, kysyn minä, mitä viehättävää
oli mielestäni tuossa varkaudessa? Eihän siinä näytä mitään
viehättävää olevan: ei sellaista viehättävää kuin on kohtuudessa
ja järkevyydessä, ei sellaistakaan kuin on ihmisen ajatuskyvyssä,
muistissa ja aistimissa ja koko eloisassa elämässä. Eihän ole
sillä sellaista viehätystä kuin on tähtien loisteella, jotka kukin
kohdaltaan kaunistavat taivaan kantta, ei sellaista kuin on maalla
ja merellä kaikkine elävine olioineen, jotka syntyen ja kuollen
lakkaamatta vaihtuvat.

Ei ole sillä edes sellaistakaan viehätyksen muotoa ja varjoa kuin
on harhaan vievillä synneillä. Niinpä ylpeys tavoittelee ylevyyden
tapaista, koska Sinä, Jumala, yksin olet kaikista ylevin. Kunnianhimo
hakee vaan mainetta ja kunniaa, koska Sinä yksin olet kunnioitettava
yli kaiken ja kautta kaikkien aikojen. Esivallan edustajat tahtovat
ankaruudella herättää pelkoa; mutta kuka muu on peljättävä kuin Sinä
Jumala yksin? Sillä milloin, missä, minne ja kenen kautta voisi
niitäkään käsistäsi riistää?

Irstailijat tahtovat hyväilyllä herättää rakkautta; vaan eipä ole
mitään Sinun rakkautesi vertaista, eikä ole mitään terveellisempää
rakastettavaa kuin Sinun totuutesi, joka kauneudessa ja kirkkaudessa
verrattomasti voittaa kaiken muun.

Uteliaisuus tekeytyy tiedonhaluksi, koska Sinä olet kaikkitietävä.
Tietämättömyyskin ja tyhmyys kääriytyy vilpittömyyden ja viattomuuden
vaippaan, koska ei ole ketään eikä mitään niin vilpitöntä kuin Sinä.

Mitä oisi niin viatonta kuin Sinä? Sillä pahojakaan et vainoa Sinä,
vaan heidän omat tekonsa. Laiska teeskentelee levollisuutta, mutta
missä on taattua lepoa paitsi Herrassa?

Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä;
mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden
tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä
ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman
aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki.
Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä?
Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?

Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun
tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan
sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei
tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.

Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan
ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on
löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti
matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat
Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he
Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään
paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.

Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa
olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua?
Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä
voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta
luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja
vankinakin käyttää hivenen vapautta?

Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee
hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva,
ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli
luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?

Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään
muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja
kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin
häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.

Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini
irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin,
minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut
tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.

Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut -- sen
tunnustan -- niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen
tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.

Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan,
rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan
ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut
laupeuttasi?

Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt
paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä
muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että
minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen
kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä
sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä
enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin
suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin
sairastumasta.

Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita
muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden
työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän
oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin
entistä kurjemmaksi.

Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani
muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin
tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa,
joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin
kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan
ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta
tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta
ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja
piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa,
syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin",
hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.

Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin?
Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo
sitä katsella.

Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja
ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei
koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön
elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen
ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin
hyvä on.

Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun
Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja
sain sieluuni -- sammumattoman janon.



3 KIRJA.

Manikeolaisuus.


Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni
häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä
rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää
rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän
rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa,
vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei
ole himojen pauloja.

Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa,
joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut
tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä
syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua
tympästytti -- ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.

Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi
vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan
rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli
vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet
minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua.
Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos
rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.

Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella
samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen
kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja
kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani
olevinani hienosti sivistynyt.

Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen
lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla
sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka
hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka
myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri
iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä,
jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden,
luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla
raipoilla.

Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä
sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan
ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä
tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja
kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on
tuo tuska hänen nautintonsa!

Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän
itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän
niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan
kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi
taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista
kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään
sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?!
Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan
kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien
näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa
tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko
kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia,
niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän
kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa,
pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.

Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen
iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee
ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta
tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan.
Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne
se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan
pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja?
Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena
taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa
kulkemaan?

En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin
teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa
toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät
vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat
toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja
kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin
sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on
sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta
huvista ja on kadottanut kurjan onnen.

Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä -- siihen kun ei
sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa
hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin
kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei
ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.

Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta -- mikä on
mahdotonta -- niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi
säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä.
Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka
on rakastettavaa.

Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan
tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta
itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän
esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä
voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta
eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi
eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu
häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni
tuskien tuntemiseen -- joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut
syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia
tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä
tarkoituksessa, että karmisi pintaani.

Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin
raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa
kyllästymistä.

Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän
arvoista, oi minun Jumalani?

Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen
laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin!
Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt,
ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja
epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi
kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua
armollisesti kuritit.

Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin
kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa
muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin
ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen
filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä
"Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli,
minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista
olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun
suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen
kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti
minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä
käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen
totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa
kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi
hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se
missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta
kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.

Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä
mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli
minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen
jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä
kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se
kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan
mukaansa temmannut.

Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni,
millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät
korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka
on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja
lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.

Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa
niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni
käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt
tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta,
ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.

Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni
terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen
sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan
kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla
pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.

Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden
hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]

"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei
milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan
Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman
alkuaineista, Sinun luomistasi.

Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä
syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen
lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla,
suunnattoman suurilla kirjoilla.

Nepä olivat vaan vateja, joissa minulle Sinua isoavalle, Sinun
asemestasi syötäväksi kannettiin aurinko ja kuu, nuo kauniit luomasi;
vaan kuitenkin olivat ne luomiasi -- eikä niistäkään ensimäisiä
ja etevimpiä -- etkä Sinä itse. Sillä edellä noita ruumiillisia,
olkootpa kuin loistavia ja taivaallisia, käyvät hengelliset luomasi.
Vaan minä en noita ensimäisiä ja etevimpiäkään luomiasi isonnut.

Sinua itseäsi, joka olet muuttumaton totuus, ja jossa ei hetkeksikään
pimeys ja valkeus vaihetu [Jaak. 1, 17], minä isosin ja janosin.

Ja kuitenkin yhä eteeni kannettiin loistavia fantasiakuvia!
Parempi sittenkin olisi ollut rakastaa tuota aurinkoa, jonka edes
todellisesti näemme silmäimme edessä, kuin noita harhakuvia, jotka
aiheutuvat siitä että silmä pettää.

Mutta Sinä, minun rakkauteni, jonka helmaan minä heikkona heittäydyn
väkeväksi tullakseni, et sisälly niihin, joita näemme, olkootpa
vaikka taivaalla, etkä niihin, joita emme siellä näe, sillä Sinä olet
ne luonut, etkä luomistasikaan kappaleista pidä niitä korkeimpina.
Kuinka aivan toista oletkaan siis kuin nuot mielikuvitukseni
olemattomista kappaleista luomat harhakuvat! Todellisempia kuin nämät
ovat todellisten kappalten aiheuttamat mielikuvat ja todellisempia
kuin mielikuvat ovat itse kappaleet. Mutta Sinä et kuulu
kappaleisiin, etkä sisälly sieluunkaan, joka on ruumiin elo. Niinpä
olet parempaa kuin ruumiin elo, ja todellisempi kuin ruumis. Niin,
Sinä olet sielujen elo, kaikkien elollisten elo, elollinen, jolla on
itsessäsi elämä; Sinä olet muuttumaton elämä, ja minunkin sieluni
elämä.

Missä siis olitkaan silloin minuun nähden, ja kuinka kaukana, kun
minä kuljeskelin kaukana Sinusta, saamatta syödäkseni rapaakaan,
jolla sikoja syötin?![20] Kuinka paljoa paremmat ovatkaan
kieliniekkain sanan saivarrukset ja runoilijain sadut kuin nuo
petolliset paulat! Lausuessani runoa lentävästä Medeasta,[21] en sitä
todeksi väittänyt, enkä liioin todeksi uskonut kuullessani muiden
sitä lausuvan. Mutta noita asioita olen todella uskonut. Voi, voi,
kuinka olenkaan askel askeleelta voinut vajota aivan alas hornan
syvyyteen!

Minähän totuutta kaivaten kiihkeästi työtä tein, kun minä Sinua,
minun Jumalani -- tunnustan sen Sinulle, joka olet minua armahtanut
silloin, kun en vielä Sinua tunnustanut -- kun minä Sinua etsin
ei järkeni, eikä omantuntoni mukaan, joilla tahdoit minua eläimiä
etevämmäksi kohottaa, vaan lihallisen mieleni mukaan.

Mutta Sinä olit minun sisintä olemustani sisempi, ja korkeampi
korkeinta lentoani. Minä törmäsin Salomonin sananlaskuissa mainittuun
hurjaan ja hulluun vaimoon, joka istuu tuolilla porttikäytävässä ja
sanoo: Haukatkaa haluisesti kiellettyä leipää, juokaa varkain-vietyä
vettä, sillä se on suloista. [Salom. Sanani. 9, 17.] Tämä sai minut
mukaansa vietellyksi, sillä hän tapasi minut Sinusta vieraantuneena,
silmät lihan himoista palavina, ja sisukseni märehtien sitä, mitä
silmien kautta olin niellyt.

En muusta todella olevaisesta tiennyt, ja minut saatiin melkein
lapsellisilla viisastelemisilla suostumaan tyhmiin petkuttajiin,
heidän kysellessä: "Mistä on paha kotoisin? Onko Jumala rajoitetussa
ruumiillisessa muodossa, ja onko hänellä hiukset ja kynnet? Ovatko
ne vanhurskaiksi arvattavat, jotka samalla kertaa pitävät useampia
vaimoja, tappavat ihmisiä, ja uhraavat eläinuhreja?"

Perehtymättömänä näihin asioihin minä peräti hämmennyin niin että
poistuessani totuudesta luulin sitä lähestyväni. Minä en, näet,
tiennyt pahan olevan hyvän sortumista ja vähentymistä yhä vähemmäksi,
kunnekka ei siitä ole merkkiäkään jäljellä. Miten olisinkaan sitä
huomannut minä, jonka silmäin näkö oli suunnattuna vaan ruumiiseen,
ja hengellinen näkö mielikuvituksen harhakuviin?

Minä en tiennyt, että Jumala on henki, jolla ei ole pituudelle eikä
leveydelle ulottuvia jäseniä, tai ruumista, joka ottaa tilaa ja
painaa. Sillä ruumis osissaan on vähempi kuin kokonaisuudessaan,
ja jos oletettaisiinkin se äärettömän suureksi, niin joku sen osa
kuitenkin määrätyn välimatkan rajoittamana varmasti olisi pienempi
kuin ääretön, eikä tuo ruumis olisikaan kokonaisuudessaan kaikkialla
kuten henki, kuten Jumala on.

Ja mikä meissä on se Jumalan kaltaisuus, jonka tähden raamattu
syystä sanoo meidän luoduksi Jumalan kuvaksi, sitä en minä vähääkään
aavistanut.

En myöskään tuntenut sitä todellista sisällistä vanhurskautta,
joka ei arvostele tottumuksen lain mukaan, vaan kaikkivaltiaan
Jumalan erehtymättömästi oikean lain mukaan, jonka mukaan kaikkien
paikkakuntien ja aikojen tavat tulee muodostua jonkun verran
erilaisiksi kunkin paikkakunnan ja ajan eri luonteen mukaan, samalla
kun se itse kaikkialla ja aina pysyy samana, eikä ole yhtä siellä,
toista täällä, eikä milloin mitäkin.

Tämän lain mukaan olivat Aabraham, Iisak, Jaakob, Mooses ja Daavid,
joita kaikkia Jumala on kehunut, vanhurskaita. Taitamattomat kyllä,
jotka inhimillisen päivän mukaan arvostelevat ja kaikkia ihmiskunnan
tapoja omain yksipuolisten tapainsa mukaan mittaavat, arvostelevat
heitä syntisiksi.

Mutta eikö tämä ole yhtä hullua kuin jos asevarustukseen tottumaton,
joka ei tiedä mikä kappale kuhunkin jäseneen kuuluu ja soveltuu,
tahtoessaan peittää päätä sääryksellä tai panna kypärää jalkaan,
murisisi siitä, ett'eivät sopivasti mukaannu paikkaansa? Tai eikö ole
kuin jos joku nähdessään jonkun orjan tekevän semmoista, jota ei sovi
juomanlaskian tehdä, tai nähdessään takapihalla tapahtuvan sellaista,
jota ei sallita pöydän ääressä, paheksuisi sitä, ett'ei samassa
talossa ja samassa perheessä anneta samat tehtävät ja oikeudet
kaikille ja kaikkialla?

Juuri samalla tapaa menettelevät ne, jotka kuullessaan tuommoisena
aikana jotain olleen vanhurskaille luvallista, mikä ei enää tänä
aikana ole sellaisille luvallista, pahastuvat. Ja samalla tapaa
ne, jotka paheksuvat, että Jumala aikojen olosuhteiden mukaan
käskee toiselle toista ja toiselle toista, vaikka kumpikin samaa
vanhurskautta pitäisi palvella.

Onko siis vanhurskaus vaihtelevaa ja muuttelevaa? Ei suinkaan. Vaan
aikakaudet, joita se on pantu hallitsemaan, ovat muuttelevaisia --
sillä nehän ovat aikaa.

Ihmiset taas, joiden elämä on niin lyhyt maan päällä, eivät huomaa
entisaikain heille tuntemattomien ja nykyajan heille tuttujen
tapojen, eivätkä vierasten kansojen tuntemattomien ja oman kansan
tuttujen tapojen keskinäistä yhteyttä. Mutta mikä mihinkin saman
ruumiin jäseneen, mikä mihinkin saman päivän eri hetkeen, mikä
millekin kappaleelle tai henkilölle samassa talossa soveltuu, sen
he helposti huomaavat. Edellisessä tapauksessa he moninaisuuteen
loukkaantuvat, jälkimäisessä taas siihen mukaantuvat.

Näitä asioita en silloin ymmärtänyt, enkä huomannut; vaikkakin ne
joka suunnalta sattuivat silmiini, en niitä nähnyt.

Sepittäessäni runoja ei sopinut minun panna mitä runojalkaa tahansa
mihin tahansa, vaan toiseen runomittaan toista ja toiseen toista
runojalkaa, eikä samankaan säkeen joka kohtaan samaa jalkaa. Ja
kuitenkaan ei runoustaide, jonka avulla runoja sepittelin, käsittänyt
vaan sitä tai tätä ja milloin mitäkin runomittaa, vaan kaikki
runomitat samalla kertaa.

Mutta minä en vaan älynnyt vanhurskauteen, jota hyvät ja hurskaat
ihmiset palvelevat, paljon korkeammalla ja jalommalla tavalla
sisältyvän kaikki, mitä Jumala on käskenyt. En liioin älynnyt, ett'ei
se mistään kohdasta muutu, vaikk'ei se eri aikoina annakaan samalla
kertaa kaikkia määräyksiään, vaan kunakin aikana määrää sellaista
kuin silloin sopii.

Minä sokea moitin hurskaita isiä ei ainoastaan siitä, miten he
Jumalan käskyn ja vaikutuksen mukaan nykyisyyden olosuhteissa
käyttäytyivät, vaan myös sen johdosta, mitä he Jumalan ilmoituksen
mukaan tulevista tapahtumista julistivat.

Mutta tokkopa milloinkaan tai missään on pidetty vääränä rakastaa
Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ja kaikesta
mielestään tai rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään?

Samoin rikokset luontoa vastaan, jommoiset Sodomalaisten synnit
olivat, ovat kaikkialla ja aina halveksittavia ja rangaistavia.

Jos kaikki kansat semmoista tekisivät, niin olisivat he myös kaikki
samaan rikokseen syyllisiä Jumalallisen lain mukaan; sillä ei Jumalan
luoma ihmisluonto salli ihmisen niin käyttäytyä. Itse se yhteys, mikä
meillä tulee olla Jumalan kanssa, näet, rikotaan, kun Hänen luomansa
luonto saastutetaan luonnottomalla himolla.

Ne rikokset taas, joilla rikotaan ihmisten tapoja vastaan, ovat
tapojen ollessa erilaiset, vältettävät vaan siitä syystä, ett'ei
jonkun valtion tai kansan tapa, joka tottumuksen tai lain kautta
on vakaantunut, tulisi loukatuksi jonkun oman maan kansalaisen tai
jonkun muukalaisen himon kautta.

Sillä rumahan on jokaisessa kappaleessa semmoinen pala, mikä ei
sovellu kokonaisuuteen. Mitä hyvänsä Jumala käskee vaikka kenen lakia
tai tapaa vastaan, _on se tehtävä_, vaikka ei sitä milloinkaan olisi
siellä ennen tehty; jos sen tekemistä on jonkun aikaa laiminlyöty, on
se uudistettava ja jos ei siihen ole ennen ryhdyttykään, on siihen
nyt ryhdyttävä.

Sillä jos on kuninkaan lupa hallitsemassaan valtakunnassa käskeä
jotakin, jota ei kukaan hänen edellään, eikä hän itse tätä ennen
ole käskenyt, ja jos on valtioyhteyden luonteen mukaista että häntä
totellaan, valtioyhteyden luonnetta vastaan taas jos ei häntä totella
-- inhimillisen yhteiskunnan peruslakejahan on että tulee totella
kuningasta -- kuinka paljoa enemmän on Jumalaa koko luomakunnan
hallitsijaa ehdottomasti toteltava kaikessa, mitä ikinä Hän käskee.
Sillä niinkuin inhimillisten valtakuntien kesken mahtavampi vaatii
heikommalta kuuliaisuutta, niin vaatii Jumala kaikilta.

Samoin vallitsee kaikissa rikoksissa sama vaikutin. Olkoonpa että
halutaan toista vahingoittaa häpäisemällä häntä tai tekemällä
vääryyttä häntä vastaan tai tekemällä kumpaakin. Olkoonpa että
joku tekee tuota kostaakseen, kuten vihamiehet tekevät toisilleen,
tai saadakseen toiselta jotain erinomaista etua, kuten tapahtuu
matkustajaa ryövättäessä. Tekipä joku tuota tahtoessaan onnettomuutta
välttääkseen kukistaa sen, jota pelkää. Tekipä joku tuota
kadehtiessaan onnettomuudessaan toista onnellisempaa tai ollen
jossain suhteen onnen suosimana kateellinen sitä kohtaan, jonka
pelkää pääsevän vertaisekseen, tai jonka jo tuskalla vertaisekseen
tuntee. Tai tekipä joku tuota tahtoen vaan toisen onnettomuudesta
nauttia kuten ne tekevät, jotka katselevat kilpataistelijoita, ja
ne, jotka nauraen pilkkaavat toisia ihmisiä olivatpa keitä hyvänsä.
Sama moitittava vaikutin on kuitenkin näissä kaikissa rikoksellisissa
teoissa: halu toista vahingoittaa.

Näissä teoissa ilmenee synti. Ja syntiä siittää lihan himo, silmäin
pyyntö ja koreilemisen halu; joko yksi tai kaksi näistä tai kaikki
kolme samalla kertaa. Tällä syntisellä elämällä rikotaan kolmea ja
seitsemää käskyäsi vastaan, tuota kymmenien käskyjesi kymmenkielistä
psalttaria vastaan, oi Jumala, Sinä kaikkein korkein ja suloisin!

Vaan millä Sinua voidaan häväistä, johon ei mikään tahra tartu?!
Millä Sinua vastaan voidaan rikkoa, joka et mistään vahinkoa kärsi?

Tosin nuo teot eivät satu Sinuun, mutta ne koituvat ihmiseen
itseensä. Ja sinä rankaiset ihmistä synneistä, koska hän syntiä
tehdessään Sinua vastaan samalla tekee vääryyttä omaa sieluansa
vastaan. Ja synti petollisesti ilmi-antaa tekijänsä tekipä hän
syntiä luonnottomaksi turmellen luontoansa, jonka Sinä olet tehnyt
ja järjestänyt, joko luvallisten asiain kohtuuttomalla käyttämisellä
tai käyttämällä himosta palavana luvattomia asioita vastoin luonnon
järjestystä.

Myös joutuu ihminen syylliseksi raivotessaan ajatuksin tai sanoin
Sinua vastaan ja potkiessaan tutkainta vastaan, ja myös jos hän
suuttuneena murrettuaan inhimillisen yhteiskunnan liitokset röyhkeänä
iloitsee hajoitetuista siteistä ja katkotuista kahleista, tuntien
sydämessään nautintoa.

Näin käypi kun Sinut hyljätään, joka olet kaiken elämän lähde, joka
olet kaikkeuden luoja ja hallitsija, ja kun ihminen irroittaen
ylpeänä itsensä Sinusta rakastaa vaan niitä näitä, katoovaisia
kappaleita.

Sentähden nöyrtyneinä ja katuvina palaamme Sinun tykösi, ja Sinä
puhdistat meitä pahoista tottumuksista ja olet meille armollinen
tunnustaessamme syntimme.

Sinä kuulet vankien huokaukset, ja irroitat kahleemme, joihin itse
olemme itsemme kytkeneet, jos emme enää töyttää Sinua vastaan
valheellisen vapauden sarvilla ahnehtien -- jopa uhalla kadottaa
kaikkea omaisuuttamme -- saada enempää ja rakastaen enempi omaa
maallista parastamme kuin Sinua, jolta kaikille kaikkea hyvää vuotaa.

Vaan häpeällisten, rikoksellisten ja niin monen monien sopimattomien
tekojen joukossa on myös niiden syntejä, jotka jo ovat hyvään päin
kehittymässä. Näitä oikeat arvostelijat täydellisyyden ohjeen mukaan
moittivat, mutta samalla kehuvat kuten vihannoivaa laihoakin hedelmän
toivossa.

Tehdään joskus semmoisiakin tekoja, jotka aivan näyttävät
häpeällisiltä tai rikoksellisilta, eivätkä kuitenkaan ole syntejä.
Sillä ne eivät loukkaa Herran meidän Jumalamme kunniaa, eikä
inhimillisen seuraelämän tapoja.

Monet teot niinmuodoin, jotka näyttävät ihmisistä moitittavilta, ovat
Sinun todistuksesi mukaan hyväksyttäviä; ja monet ihmisten kiittämät
teot ovat Sinun todistuksesi mukaan tuomittavia. Sillä useinkin on
teko näköjään niin aivan toista, ja toista tekijän mielenlaatu ja
hetken salaiset vaikuttimet.

Mutta kun Sinä äkisti käsket jotakin tavatonta ja odottamatonta,
sellaistakin jota joskus ennen olet kieltänyt, ja vaikka käskysi syyn
toistaiseksi salaisit, ja vaikkakin olisi tuo muutamien ihmisten
seuratapoja vastaan, ken epäilisi onko käskyäsi toteltava -- jos
muutoin seurakunta, joka sinua palvelee, on vanhurskas?

Autuaat tosiaan ne, jotka tietävät Sinun käskystäsi toimivansa! Sillä
kaikki palvelijaisi toimet tarkoittavat joko osoittaa, mitä nykyaika
vaatii, tai julistaa tulevia tapahtumia.

Ymmärtämättä näitä asioita minä pilkkasin noita pyhiä palvelijoitasi
ja profeettojasi. Ja mitä sain minä aikaan pilkatessani heitä muuta
kuin että itse jouduin pilkanalaiseksi Sinun edessäsi?!

Minä huomaamatta ja vähitellen jouduin niin pitkälle noihin
Manikeolaisten hullutuksiin, että luulin viikunoita puusta
poimittaessa viikunan ja puun, joka sen on äidillisesti synnyttänyt,
itkevän maitoisia kyyneleitä. Mutta jos vieraan ja rikoksellisen
käden puusta pudotettua viikunan, joku pyhistä tuon viikunan söisi
ja sisuksissaan sulattaisi, niin hänestä muka tulisi huokaillessaan
rukouksissa ollessaan tai röystäillessään, hengittimien kautta ulos
enkeleitä jopa kappaleita Jumalastakin. Nuo korkeimman ja todellisen
Jumalan kappaleet olisivat muka olleet tuossa hedelmässä vangittuina,
ell'eivät olisi valitut pyhät hampaillaan ja vatsallaan niitä
irroittaneet.

Ja minä kurja luulin velvollisuudeksi osoittaa enempi sääliväisyyttä
maan hedelmiä kuin ihmisiä kohtaan, joita varten ne ovat kasvamassa.
Sillä jos nälkäiselle kerjäläiselle, joka ei ollut Manikeolainen,
annettiin tuo pyhä pala, niin oli se muka samassa kuin kirottu ja
tuomittava raskaimman rangaistuksen ansainneeksi.

Mutta Sinä ojensit kätesi korkeudesta [Ps. 144, 7], ja vedit sieluni
tästä synkeästä syvyydestä. Sillä Sinuun uskova äitini itki minua
kasvojesi edessä enempi vielä kuin äitien on tapana itkeä kuolleita
lapsiaan haudalla. Hän, näet, Sinulta saamansa uskon ja Hengen kautta
näki minut kuolleeksi.

Sinä kuulit häntä, Herra. Sinä et halveksinut hänen kyyneleitään,
jotka valuen alas kasvoilta kostuttivat maata hänen silmäinpä alla
joka paikassa, missä hän rukoili. Niin, Sinä kuulit häntä.

Sillä mistä muualta kuin Sinulta tuli tuo uni, jolla Sinä häntä niin
lohdutit, että hän taas soi minun elää hänen kodissaan ja aterioida
hänen kanssaan saman pöydän ääressä? Tätä hän jo oli ruvennut
minulta kieltämään tahtoen vastustaa ja inhota Jumalaa pilkkaavia
harhaoppejani.

Hän unta nähdessään oli seisovinaan jollakin puisella tasapinnalla,
ja häntä lähestyi nuorukainen loistavissa vaatteissa, hilpeänä ja
nauraen. Mutta hän itse seisoi suruisena ja murheen murtamana. Kun
tämä oli häneltä kysynyt hänen murheensa ja jokapäiväisten itkujensa
syytä -- neuvoakseen, kuten tuollaisissa tapauksissa tavallista
on, eikä saadakseen neuvoa -- ja kun hän oli vastannut olevansa
huolissaan minun hukkumisestani, niin oli tämä käskenyt häntä olemaan
siitä asiasta huoleton ja muistuttanut, että hänen pitäisi tarkata,
jotta hän huomaisi minunkin olevan siellä, missä hänkin. Ja kun
hän sitä tarkkasi, huomasi hän minun seisovan vieressään samalla
tasapinnalla.

Minkätähden sai hän tämän unen? Eikö sentähden, että korvasi olivat
kuulleet hänen sydämensä huokaukset?! Oi, sinä kaikkivaltias hyvä
Jumala, joka niin huolta pidät meistä jokaisesta kuin jos hänestä
ainoastaan huolta pitäisit, ja kaikista yht'aikaa kuin jos yhdestä
kerrallansa!

Ja mistä tääkin johtui? Kun, näet, hän oli kertonut minulle
unennäkönsä, koetin minä sitä niinpäin selittää, ett'ei muka hänen
tarvitsisi epäillä pääsevänsä minun kehityskannalleni. Vaan hänpä
vastasi suoraa päätä vavahtelematta: ei niin, ei minulle ole sanottu
"missä hän on, siellä sinäkin", vaan "missä sinä olet, siellä
hänkin". Minun läheinen ja petollinen selitykseni ei häntä saanut
hämmentymään; hän oitis huomasi oikean merkityksen, jota en minä
ollut huomannut ennenkun hän sen sanoi.

Minä tunnustan Sinulle, Herra, että tämä vastaus, jonka Sinä
minulle valppaan äitini kautta annoit, minua -- sen mukaan kuin
muistan -- vielä enemmän liikutti kuin itse tuo uni. Sen kautta
kuitenkin suotiin jo silloin, niin kauvan ennakolta, hurskaalle
äidilleni nykyisten huoliensa huojennukseksi iloa noin kaukaisesta
tulevaisuuden asiasta.

Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin
hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin
kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.

Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja
itsensäkieltäväinen leski -- jommoisia sinä rakastat -- lakannut
kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi,
ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä
harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen.
Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa
synkeydessä.

Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan
-- käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka
minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska
monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen
pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin
perehtyneen piispan kautta.

Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani,
jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta
siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä,
milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä.
Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten
jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.

Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin
viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla
viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi,
kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla --
sanoi hän -- ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän
lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka
suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen
oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana
Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut,
vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten
oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen
mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko
on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.

Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut
tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla
kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa
kanssani.

Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja
jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien
kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen
arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän
usein muisteli keskustellessaan kanssani.



4 KIRJA.

Ystävän kuolema.


Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen
kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita
moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen
vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella
varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina
vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme
kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia
näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä,
näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä.
Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta
tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille
ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä
ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]

Tuollaista minä tavoittelin ja toimittelin ystävieni kanssa, jotka
minun kauttani ja minun kanssani olivat harhaan joutuneet. Pilkatkoot
vaan minua nuo röyhkeät, joita et ole vielä, minun Jumalani,
saanut masennetuksi ja särjetyksi heidän terveydekseen. Minä
kuitenkin Sinun kasvojesi edessä ja Sinulle ylistykseksi tunnustan
häpeälliset tekoni. Suo minun, minä rukoilen, oi suo minun nyt
muistissani läpikäydä entisiä synnin harharetkiäni, ja kantaa Sinulle
riemu-uhria. Sillä enhän ole Sinutta sen parempi kuin kadotukseen
viettelijä! Ja eihän ole hyvin laitani muulloin kuin Sinun maitoasi
imiessäni tai nauttiessani Sinua, joka olet turmeltumaton ravinto!
Ja kenessä ihmisessä on itsessään vähääkään ihmisyyttä?! Pilkatkoot
vaan meitä nuo miehuulliset ja mahtavat, mutta me heikot ja köyhät
tahdomme Sinun nimeäsi tunnustaa.

Noina vuosina opetin minä puhujataitoa ja myyskentelin oman himoni
voittamana voittoisaa sanasukkeluutta. Tahdoin kuitenkin -- Sinä sen
tiedät, Herra -- mieluummin itselleni hyviä oppilaita, semmoisia
hyviä, näet, jotka tässä matoisessa maailmassa hyvistä käyvät, ja
minä tahtomatta pettää opetin heille petollisia juonia, että he niitä
käyttäisivät, ei syyttömiä vastaan, vaan syyllisen puolustamiseksi,
joskus kun siihen näytti syytä olevan.

Sinä, Jumala, näit, kaukaa uskoni olevan lipumassa limaisella
tiellä ja vain heikosti tuikkivan paksun savun keskeltä. Mutta
tätä tämmöistä uskoa minä kuitenkin opetustointani harjoittaessani
tarjoilin oppilailleni, jotka rakastivat turhuutta ja etsivät
valhetta, minun ollessa tässä heidän toverinaan.

Näinä vuosina oli minulla kulta, jonka kanssa en elänyt laillisessa
avioliitossa; häälyvä, hillitön himoni vain oli hänet vainullaan
käsiinsä saanut. Kuitenkin oli minulla tuo yksi, ja olin hänelle
uskollinen kuten aviokumppanille ainakin. Sittenkin sain minä hänen
kauttaan omassa elämässäni kokea kuinka suuri on erotus säännöllisen,
lasten siittämisen tarkoituksessa solmitun, avioliiton ja
intohimoisen rakkauden aikaansaaman, mielivaltaisen yhtymän välillä,
jonka synnyttämä vastenmielinen sikiö vasta vähitellen ja väkisin
valloittaa itselleen vanhempiensa rakkauden.

Noina vuosina, jolloin ensi kerran aloin syntymäkaupungissani
opettaa, olin minä hankkinut itselleni ystävän, joka, ollen
oppitoverini ja ikäiseni ja kukoistaen kerallani parhaassa nuoruuden
kukoistuksessa, oli minulle hyvin rakas. Rinnallani oli hän
poikana kasvanut; yhdessä olimme koulua käyneet, yhdessä olimme
leikkiä lyöneet. Silloin ei hän vielä ollut niin hyvä ystävä kuin
myöhemmin, eikä sitten myöhemminkään ollut ystävyytemme sellaista
kuin todellinen ystävyys on. Todellista ystävyyttä on, näet,
ainoastaan se, minkä Sinä solmit niiden välille, jotka riippuvat
Sinussa Rakkaudella, mikä on vuodatettu sydämeemme pyhän Hengen
kautta, joka meille annettu on. [Rom. 5, 5.] Kuitenkin oli se
yhtäläisten opintojen vaikuttaman innostuksen sytyttämänä sangen
suloista. Sillä oikeasta uskostakin, mikä ei vielä ollut niin aivan
syvälle nuorukaiseen juurtunut, olin minä hänet eksyttänyt pois
taikauskoisiin ja turmiollisiin satuihin, niihin, joiden tähden
äitini oli minusta huolissaan.

Hänen sielunsa jo harhaili yhdessä minun sieluni keralla, eikä voinut
sieluni tyytyä ilman häntä.

Mutta katso! Sinä joka takaa ajaen uhkaat niitä, jotka Sinua
pakenevat, Sinä sekä koston Jumala että laupeuden lähde, Sinä
palautat meitä luoksesi ihmeellisiä teitä. Ja katso! Sinä tempasit
toverini tästä elämästä, kun tuskin vuoden ajan oli kestänyt
ystävyytemme, joka oli minulle suloista yli kaiken muun, mikä
sulostutti silloista elämääni.

Missä on ainoatakaan ihmistä, joka voisi ylistettäviä tekojasi
kertoa, edes niitäkään, joita vain omassa elämässään on saanut kokea?!

Mitä teit Sinä silloin minulle?! Kuin tutkimatoin on Sinun
tuomioittesi syvyys?!

Hän ponnisteli kuumeen kourissa ja makasi kauvan tajuttomana kuoleman
kielissä. Ja kun ei ollut hänen paranemisestaan toivoa, niin hän
kastettiin ilman että itse siitä mitään tiesi ja ilman että minä
sitä hänelle toimitin. Päinvastoin otaksuin minä sen, minkä hän oli
minulta saanut, paremmin ylläpitävän hänen henkeään kuin tuon mikä
hänen ruumiissaan hänen tietämättään toimitettiin.

Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen
jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä
hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen
kanssaan -- taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli
mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me
riipuimme toisissamme liiankin paljon -- koetin minä laskea pilkkaa
kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan
oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan.
Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle,
että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata
sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin
häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän
kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi
tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin
mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun
lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua
poissa ollessani, kuoli.

Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin
minä vaan -- kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen
kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi
kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus
konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä
silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään.
Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut
yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän
tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.

Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin
sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin
levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos
sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut --
syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen,
tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma
harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku
oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.

Nyt, Herra, ovat nuo asiat olleet ja menneet, ja aika on parantanut
umpeen haavani. Saanko nyt myös kuulla Sinulta, joka olet totuus,
miksi itkeminen on onnettomille suloista? Vai oletko Sinä, joka
kuitenkin olet kaikkialla läsnä, kauvaksi luotasi heittänyt meidät
onnettomuudessamme? Sinuun ei kajoa, eikä pysty muutokset, mutta me
ajelehdimme kovan onnen puuskien ajamina sinne tänne. Jos me tällöin
emme saisi Sinun kuullen itkeä ja valittaa, niin katoaisi kaikki
toivomme.

Miksi siis katkerasta elämästä poimimme huokauksia, itkua, ikävää ja
valitusta kuin olisi tämä kaikki makeaa hedelmää?

Vai sekö tässä on suloista, että toivomme Sinun kuulevan, mitä
kyynelin rukoilemme? Niin tuo toivo se juuri on rukoustemme sulous,
koskapa saamisen toivossa rukoilemme. Mutta oliko tuota suloutta
siinä tuskassa ja surussa, joka minua kalvoi surressani kadotettua
ystävääni? Eipä suinkaan! Enhän voinut toivoa hänen henkiin heräävän,
enkä sellaista rukoillutkaan itkiessäni, vaan minä ainoastaan surin
ja itkin, kun en muuta tainnut. Sillä minä olin onneton, ja olin
kadottanut iloni.

Tai ehkä itku, vaikka onkin itsessään katkeraa, tuntuu virvoittavalta
sen tyrtymyksen rinnalla, jota tunnemme niitä kohtaan, joista
niiden eläessä olemme nauttineet, ja joista niiden kuoltua kauhulla
pakenemme?

Mutta miksi tästä puhun? Eihän nyt ole sopiva aika kysellä, vaan
tehdä tunnustuksia Sinun edessäsi.

Onneton minä olin, ja onneton on jokainen, joka on ystävyyden
siteellä kytketty kuolevaisiin, sillä kadottaessaan heidät hänen
sydämensä aivan särkyy, ja silloin hän vasta oikein tuntee sen
onnettomuuden suuruuden, jonka uhriksi hän joutui, ennenkun heidät
kadottikaan. Noin oli minunkin laitani tuona aikana, ja minä itkin
kovin katkerasti ja väsyessäni oli katkeruus vuoteenani.

Minä olin onneton, ja pidin kuitenkin tuota onnetonta elämääni
ystävääni rakkaampana. Sillä toisellaiseksi olisin kyllä tahtonut
elämääni muuttaa, mutta en mitenkään sitä kadottaa, mieluummin
sittenkin ystäväni kuin sen.

Epäilin olisinko tahtonut tehdä hänen edestään, mitä Oresteen ja
Pyladeen kerrotaan tehneen -- jos lieneekään totta. He, näet,
tahtoivat toistensa kanssa kuolla, koska eläminen ilman toista oli
heistä kuolemata pahempaa.

Mutta minussa oli outo, tälle aivan vastakkainen halu syntynyt.
Minussa oli samalla kertaa mitä suurin kyllästyminen elämään ja mitä
suurin kuoleman kammo. Kuta enemmän minä häntä rakastin, sitä enemmän
minä luullakseni kuolemaa, joka oli hänet minulta ryöstänyt, vihasin
ja pelkäsin kuin katkerinta vihollista konsanaan. Ja minä luulin
sen äkisti korjaavan kaikki ihmiset pois, koska se niin oli voinut
hänellekin tehdä.

Minua ihmetytti että muut kuolevaiset jäivät eloon, vaikka hän, jota
olin rakastanut sillä tapaa kuin jos ei hän koskaan tulisi kuolemaan,
oli kuollut. Ja sitäkin enemmän minua ihmetytti, että minä, vaikka
olin toinen puoli hänestä, taisin elää hänen kuoltuaan.

Sattuvasti on joku sanonut ystävätään "sielunsa puolikkaaksi". Sillä
minä tunsin minun sieluni ja hänen sielunsa olleen yhden ainoan
sielun kahdessa ruumiissa. Ja sentähden olikin eläminen minulle
kauheaa, koska en tahtonut puolikkaana elää ja siksi kai kuolemaakin
niin pelkäsin, jotta ei hän, jota niin suuresti olin rakastanut,
kokonaan kuolisi.[24]

Noin aivan oli laitani, sen muistan. Katso sydäntäni, minun Jumalani!
Luo tätä muistellessani katseesi minuun, Sinä, minun toivoni, Sinä,
joka minun puhdistat sellaisten intohimojen saastaisuudesta ja
kirvoitat jalkani verkosta! [Ps. 25, 15.]

Voi mielettömyyttä, kun ei ymmärrä rakastaa ihmistä ihmisellisesti!
Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna ihmiselämään kuuluvia
kärsimyksiä! Semmoinen juuri olin minä. Minä kiihkoilin, huokailin,
itkin ja jouduin niin pois suunniltani, etten mistään löytänyt lepoa
enkä lohdutusta.

Minä kannoin rinnassani rikki raastettua ja verta vuotavaa sielua:
se ei tyytynyt kantajaansa, enkä minä liioin löytänyt paikkaa, mihin
olisin saanut kantamukseni lasketuksi. Ei se viihtynyt leppoisissa
lehdoissa, ei suostunut leikkeihin eikä lauluun, ei hyvältä
hajahtaviin huoneisiin, ei upeisiin aviovuoteisiin, ei lihallisen
rakkauden nautinnoihin, eipä edes kirjoihin eikä runoihin.

Kaikki minua tympästytti, jopa päivän valokin. Kaikki, mikä ei
ollut hän, oli epämieluista ja vihattavaa -- paitsi huokaukset ja
kyyneleet. Näissä, näet, yksistään oli vähän viihdytystä.

Milloin hyvänsä sieluni noista itseänsä irroitti, niin kohta suuri
kurjuuteni kuorma minua taas oli painamassa. Sinun päällesi, Herra,
olisi minun pitänyt panna kuormani ja huoleni -- sen kyllä tiesin
-- vaan sitä en voinut, enkä tahtonut tehdä -- sitä vähemmin kun ei
ajatuksillani ollut Sinussa mitään tukevaa tai lujaa pohjaa. Ethän
Sinä ensinkään ollut Jumalani, vaan sinä oli oma luomani harhakuva.
Jos yritin panna kuormani sen päälle saadakseni levähtää, niin se
tyhjässä ilmassa hoippuili ja putosi uudelleen päälleni.

Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja
josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni
päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon?
Kunne en olisi seurannut itseni mukana?

Kuitenkin pakenin minä kotokaupungistani, sillä vähemmän sentään
etsivät silmäni häntä siellä, missä ne eivät olleet tottuneet häntä
näkemään. Ja niin minä tulin Thagasten kaupungista Karthagoon.

Ajan aallot eivät kulje kuuropäin, eivätkä ne jälkiä jättämättä
ajelehdi aistimiemme läpi; ne toimittavat ihmeteltäviä tekoja
sielussamme. Ne tulivat ja menivät päivästä päivään, ja tullen ja
mennen ne kylvivät minuun uusia mielikuvia ja uusia muistoja. Ja
vähitellen ne saivat minut entiselleni jatkamaan entisiä huvejani,
joiden tieltä tuo suruni väistyi. Mutta siitä sukeutui -- ei uusia
suruja, mutta aiheita uusiin suruihin.

Sillä miten olisi tuo suru niin hillittömästi ja niin peräti syvälle
päässyt minuun tunkeutumaan, ell'en olisi rakastaessani kuolevaista
kuin kuolematonta, ikäänkuin vuodattanut sieluni hiekkaan?

Parhaiten sai minua toipumaan ja virkistymään jäljelle jääneiden
ystävieni lohdutukset, joiden kanssa rakastin sitä, mikä minulle
Sinun asemestasi oli rakasta, nimittäin tuota Manikeolaista
suunnatonta satua ja pitkää valhetta, joka kutkuttaen korviamme ja
kiihottaen intohimojamme sai meidät uskottomiksi Sinulle ja turmeli
mielemme.

Tuo satu ei minulta joutanut kuolon unhotukseen, vaikka yksi
ystävistäni kuoli. Oli paljon muuta, mikä enemmän ihastutti sieluani
ystävien seurassa: yhteiset milloin vakavat, milloin leikilliset
keskustelut, keskinäinen hyväntahtoisuus, hauskojen kirjojen
lukeminen yhdessä, pila- ja juhlapuheet, joilla toisiamme pistelimme
tai kunnioitimme.

Niinkuin ihminen ei rupea itse kanssansa riitelemään joskin hänen
mielipiteensä muuttuvat; niin emme mekään keskenämme riitaantuneet
joskin joskus olimme eri mieltä, vaan päinvastoin oli tuo
sangen harvinainen erimielisyys pelkkää höystettä tavalliselle
yksimielisyydelle.

Me milloin opetimme toisiamme, milloin opimme toisistamme.
Poissaolevaa katkerasti kaivattiin, tulijaa ilolla tervehdittiin.
Rakastavien sydänten osoittaessa hellyyttä toisilleen hymyilevin
huulin, ystävällisin sanoin ja silmäyksin sekä tuhansien mitä
ystävällisimpien liikkeiden kautta sulatettiin sielut kuin tulessa
toisiinsa ja monesta muodostui yksi.

Tämmöinen käytös ystävien kesken on rakastettavaa, niin
rakastettavaa, että ihminen omassatunnossaan tuntee itsensä
syylliseksi jos hän tälläistä rakkautta ja vastarakkautta jollain
lihallisella tavalla palkitsee tyytymättä pelkkiin ystävyyden
osoituksiin.

Siitä myös tuo musta murhe ja synkkä suru johtuu jonkun kuollessa.
Siitä syystä sydän verta vuotaa suloisuuden vaihduttua katkeruudeksi.
Sentähden sukeuu vainajien sammuneesta elämästä eläville kuolemaa.

Onnellinen se, joka Sinua rakastaa, ja ystävää Sinussa, ja vihamiestä
Sinun tähtesi! Hän yksin on kadottamatta yhtään ystävää, joka kaikkia
rakastaa Hänessä, joka on katoamaton. Ja ken on tuommoinen paitsi
meidän Jumalamme, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan, ja ne
täyttää [1 Mos. 2, 4. Jer. 23, 24], koskapa hän onkin ne täyttämällä
tehnyt.

Sinä et keltään mene karkuun, ell'ei hän itse luotasi karkaa. Ja
minne menee, kunne pakenee se, joka luotasi karkaa? Rakkautesi
helmasta vihasi liekkiin! Sillä missä voi hän sitä välttää että laki
kohdistuu häneen rangaistuksena hänen pahoista töistään? Sinun lakisi
on totuus [Ps. 119, 43], ja totuus olet Sinä itse.

Sinä voiman Jumala, käännä meitä, ja anna kasvojesi paistaa, niin
me pelastetuiksi tulemme. [Ps. 80, 4.] Sillä minne ikinä ihmissielu
kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin, olkoonpa
että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten pauloihin, joita
on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.

Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa
saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat -- syntyessä ne alkavat olemistansa,
ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen mittaan päästyä
ne vanhenevat ja kuolevat -- kaikki eivät ehdi vanhaksikaan, mutta
kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja pyrkiessään olemassa
oloon, sitä nopeammin jouduttavat olemattomuuttansa, kuta nopeammin
ne kasvavat ollakseen jotakin; sellainen on heidän luontonsa laatu.
Sen verran vaan olet olemista heille antanut, koska ovat osia
kokonaisuudesta, mikä aina vaan on muodostumassa, mutta valmiina ei
milloinkaan. Alinomaa vaihtuen, syntyen ja kuollen ne muodostavat
kaikkeuden, josta ovat osia.

Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta,
Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö
aistillisen rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina
aikain alusta ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat
sielun turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään
olla levossa ja levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä
ei löydy lepopaikkaa -- eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan
katoavat. Ken taitaa niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas
on, näet, havainto, koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja
hitaus niinmuodoin kuuluu sen luontoon. Havainto riittää toisiin
asioihin, joita varten se luotukin on, vaan se ei riitä pidättämään
kappaleita, jotka ovat kulkemassa määrätystä alkupäästä määrättyä
loppupäätä kohden. Sillä Sinun sanastasi, jonka kautta ne luodaan,
kuuluu niille "tästä ja tähän asti".

Älä ole turhamainen, sieluni, äläkä anna sydämesi korvan huumaantua
turhamaisuutesi tuoksinasta. Kuule sinäkin, kun itse olennollinen
Sana sinua huutaa luoksensa palajamaan! Hänessä on häiriintymättömän
levon paikka, missä ei rakkaus lopu ketään kohtaan, joka ei itse sitä
lopeta.

Kaikki ympärilläsi vaihtuu: toisia menee ja toisia tulee, ja niin
maan kaikkeus kaikkine kappaleinensa pysyy koossa.

Enkö minä ole läsnä olevainen Jumala, sanoo Herra, enkä semmoinen
Jumala, joka kaukana on? [Jer. 23, 23.] Hänehen siis, sieluni,
rakenna pysyväinen majasi; hukkaan uuvutettua itsesi maailman
harhakuvia tavoitellessa usko Hänelle, mitä ikinä sinulla Hänestä
on. Usko totuudelle, mitä ikinä sinussa on totuudesta, etkä
niitäkään ole kadottava, vaan mikä sinussa on lahoa on uudelleen
kukoistava, kaikki tautisi on parantuva, ja mikä sinussa on
sijoiltaan pois on korjaantuva, uudistuva ja uudelleen sulaantuva
olentoosi. Huikenteleva luontosi ei ole vetävä sinua alas syvyyteen,
vaan on seisova ryhdikkäänä ja kukistumattomana kanssasi aina
järkähtämättömässä ja kukistumattomassa Jumalassa.

Jos kauniit kappaleet ovat sinulle mieluiset, niin kiitä Jumalaa ja
suuntaa rakkautesi niistä niiden tekijään, ett'et näiden sinulle
mieluisten kappalten kautta itse tulisi epämieluisaksi Herralle.

Jos ihmissielut tuntuvat rakastettavilta, niin rakastettakoon niitä
Jumalassa. Sillä itsessään ovat nekin muuttuvaisia, vaan Häneen
kiinnitettyinä ovat ne pysyväisiä -- muuanne mennen hukkuvat. Hänessä
niinmuodoin niitä rakastettakoon.

Ja tempaa Hänen tykönsä kanssasi niin monta kuin suinkin saat,
ja sano heille: "Häntä, Häntä rakastakaamme!" Hänpä kaikki nämä
on tehnyt, eikä hän ole kaukana näistä. Ei, näet, Hän ole nämät
tehtyänsä poistunut, vaan Hänestä ja Hänessä ne ovat.

Katso, missä Hän on? Missä on tuo suloinen totuus? Hän on syvimmässä
sydämen sopukassa; mutta sydän on eksynyt hänestä pois. Oi palatkaa
te harhailijat sydämenne sisimpään ja liittykää lujasti Häneen, joka
teidät on luonut! Seisokaa Hänen kanssaan, niin te voitte seisoa.
Levähtäkää Hänessä, niin te saatte lepoa! Minne jouduttekaan, kun
menette raivaamattomille teille? Minne jouduttekaan? Hyvä, jota
rakastatte, on Hänestä kotoisin, mutta se on hyvää ja suloista vaan
siinä määrin kuin se suuntaa mielemme Häneen. Vaan katkeraksi se
kääntyy aivan oikeuden mukaisesti, jos unohtaen Luojan rakastamme
mitä hyvänsä Hänen luomaansa.

Miksi te tahdotte yhä eteenpäin, yhä eteenpäin astua vaikeita ja
työläitä teitä? Ei ole lepoa löydettävissä siellä, mistä sitä
etsitte. Etsikää sitä mitä olette etsimässä, vaan siellä ei sitä ole,
mistä te etsitte. Autuasta elämää te etsitte kuoleman maasta -- ei
sitä siellä ole löydettävissä. Kuinka, näet, autuasta elämää olisi
siellä, missä ei ole elämää ensinkään?

Mutta meidän oma elämämme onkin alasastunut tänne maan päälle ja on
jo kuolemaamme kantanut ja sen tappanut elämänsä yltäkylläisyydellä.
Voimakkaasti kuin ukkosen jyrinällä on Hän meille huutanut, että
me täältä palaisimme hänen tykönsä siihen pyhäkköön, mistä Hän on
ilmestynyt luoksemme. Hän ensin meni neitsyeen kohtuun, missä Hänen
kanssaan avioliittoon yhtyi ihmisluonto, tuo kuolevainen liha, jotta
se Hänen elämäänsä kadottaisi kuolevaisuutensa. Ja Hän sieltä astui
ulos kuin sulho morsiuskammiosta ja riemuitsi kuin sankari, joka
rientää sankaritöihinsä. [Ps. 19, 6.]

Eipä Hän hitain askelin astunut, vaan juoksujalassa Hän läksi sanoin
ja töin, kuolemallaan ja elämällään, astumalla alas tuonelaan ja
astumalla ylös taivaaseen huutamaan meille että palaisimme Hänen
luokseen. Hän on poistunut silmäimme näkymöstä, että me palaisimme
sydämemme sisimpään ja löytäisimme Hänet sieltä. Hän on poistunut,
ja katso! täällä Hän on kuitenkin. Ei Hän tahtonut kauvan olla
kanssamme, eikä Hän kuitenkaan ole jättänyt meitä. Hän on mennyt
pois sinne, mistä Hän ei milloinkaan ole poistunutkaan, koska Hänen
kauttaan on maailma tehty. [Joh. 1, 10.]

Hän oli täällä maailmassa ja tuli tähän maailmaan syntisiä
pelastamaan [1 Tim. 1, 15]; Hänelle tunnustan minä syntini, niin hän
parantaa sieluni, sillä minä tein syntiä Häntä vastaan. [Ps. 41, 5.]

Oi ihmislapset, kuinka kauvan te vielä tahdotte kantaa syntien
raskauttamaa sydäntä?! Ettekö elämänkään astuttua alas luoksenne
tahdo nousta elämään?!

Vaan minnepä te voisitte kohota, jotka jo niin korkealla olette, että
taivaaseen saakka korotatte päänne? Oi astukaa alas, että voisitte
kohota Jumalan tykö! Sillä korottautumalla häntä vastaan te olette
noin syvälle langenneet.

Kehoita siis sinä heitä itkemään itkun laaksossa! Siten olet sinä
tempaava heitä kanssasi Jumalan luo, sillä sinä puhut heille näitä
Hänen Henkensä vaikutuksesta, palaen puhtaan rakkauden tulesta.

Näitä asioita en silloin ymmärtänyt; minä rakastin ala-arvoista
kaunista ja kuljin kohti kadotuksen syvyyttä. Mutta ystävilleni
minä hoin: "Emmehän me rakasta mitään muuta kuin kaunista? Ja mitä
on kauneus? Eiköhän se ole juuri se, millä ne kappaleet, joita
rakastamme, meitä vetää ja viehättää puoleensa? Sillä ell'ei niillä
olisi kaunista muotoa, eivät ne millään muotoa voisi meitä viehättää".

Havaintoja tehdessäni tulin huomaamaan, että toiset kappaleet
näyttävät kauniilta, koska muodostavat jonkunmoisen kokonaisuuden, ja
että toiset taas tuntuvat sopusuhtaisilta, koska hyvin sopivat toinen
toisiinsa kuten joku ruumiin jäsen koko ruumiin rakennukseen tai
kenkä jalkaan tai muuta sellaista.

Tämä havainto kumpuellen kuin lähteen silmä sisimmästä sydämmestäni
täytti koko sieluni, ja niin minä tulin kirjoittaneeksi kaksi- tai
kolmikirjaisen teoksen "Kauneudesta ja Sopusuhtaisuudesta".

Mutta mikähän saattoi minut, Herra, minun Jumalani, omistamaan
nämä kirjat eräälle Hierius nimiselle roomalaiselle puhujalle.
Minä en tuota miestä mieskohtaisesti tuntenut, mutta minä rakastin
häntä sen suuren maineen tähden, mikä hänellä oli opistaan, ja
koska olin kuullut muutamia hänen lausumiaan sanoja, jotka minua
suuresti miellyttivät. Vaan eniten pidin minä hänestä siitä syystä,
että muutkin pitivät hänestä ja kantoivat ympäri hänen kiitostaan
hämmästyneinä siitä, että tämä syyrialainen mies, joka ensin oli
oppinut puhujataitoa kreikankielellä, sittemmin oli kehittynyt
ihmeteltäväksi puhujaksi latinankielellä, ja oli viisaustieteeseen
kuuluvien asiain mitä tarkin tuntija.

Häntä kehuttiin ja rakastettiin, vaikka oli pitkän matkan takana.
Pudonneeko tuo rakkaus kiittäjän huulilta kuulijan sydämeen? Ei
suinkaan. Toisesta rakastavasta henkilöstä syttyy toinen rakkauteen.
Silloin vain, näet, rakastetaan kehuttua henkilöä, jos on uskottavaa,
että se, joka häntä kehuu tekee sen vilpittömästä ja rakastavasta
sydämestä.

Niinpä minä silloin rakastin ihmisiä sen mukaan kuin ihmiset heitä
arvostelivat, eikä sen mukaan kuin Sinä erehtymätön heitä arvostelet.

Mutta miksi tuo Hierius miellytti minua toisella tapaa kuin jalo
kilpa-ajaja tai kansansuosion saavuttanut mainehikas eläintaistelija?
Miksi oli tämä minun mieltymykseni mielestäni niin aivan toista ja
niin arvokasta, että toivotin itselleni edellisen kunniaa, vaan en
jälkimäisen? Sitä kunniaa ja suosiota en osakseni tahtonut mikä
noille näyttelijöille omistetaan, vaikka itsekin heitä ylistin ja
suosin. Mieluummin tahdoin minä salassa pysyä kuin tuollatapaa
kuuluisaksi tulla, mieluummin vihattuna olla kuin tuolla tapaa
suosittuna. Ken voi arvon mukaan lajitella noita erilaisia ja
vastakkaisia rakkauden tunteita samassa sielussa? Miksi toisessa
sellaista rakastan, jota oikeastaan vihaan, koskapa sitä inholla
itsestäni työntäisin pois -- ja kuitenkin olemme kumpikin ihmisiä?
Hyvää hevosta voi ihminen rakastaa tahtomatta -- sittenkään jos se
mahdollistakin olisi -- olla hevonen. Mutta samaa ei käy sanominen
näyttelijästä, joka on samaa luontoa kuin mekin. Rakastanko
niinmuodoin nähdä toista sellaisessa tilassa, johon en itse tahtoisi
surmaksenikaan joutua?

Tutkimaton syvyys on tuo ihminen. Mutta Sinä, Herra, olet lukenut
hänen hiuskarvansa, eikä yksikään niistä putoa hänen päästään
ilman Sinun sallimustasi. Vieläpä hänen sydämensä taipumukset ja
liikkeetkin Sinä tunnet vaikka se onkin vaikeampaa kuin lukea hänen
päänsä hiukset. Mutta tuo puhuja, jota rakastin, oli senlaatuinen
mies, että halusin olla hänen kaltaisensa. Siten eksyin ylpeydessäni
ja ajelehdin joka tuulen ajamana -- ollen sittenkin ohjauksesi
alaisena, joskin aivan salaisesti.

Mutta mistä minä sen tiedän, ja kuinka voin sitä varmasti vakuuttaa
Sinulle, että häntä rakastin enempi kehujiltaan saamansa suosion
tähden kuin noiden ominaisuuksien itsensä tähden, joiden johdosta
häntä kehuttiin? Sillä jos nuo samat ihmiset olisivatkin moittineet
häntä, eivätkä kiittäneet, ja jos olisivat samoja kertomiansa asioita
hänestä kertoneet, mutta moittimalla, niin en olisi syttynyt enkä
yltynyt häntä rakastamaan. Ja varmastikaan ei silti asianhaarat,
eikä itse mieskään tuosta olisi miksikään muuttunut, vaan ainoastaan
kertojain mieliala olisi ollut toisenlainen.

Katso, noin heikkona, hervottomana maassa makaa se sielu, joka
ei vielä ole kiertynyt kiinni totuuden tukevaan puuhun! Niinkuin
tuulenpuuska huulilta tempaa ja kuljettaa pois noita sanoiksi
puhjenneita sydämen aatoksia niin tuo sielukin liehuu, vääntyy ja
kääntyy edestakaisin; valo häneltä peittyy pilviin, eikä häntä
valaise totuuden paiste. Ja katso! se on kuitenkin aivan silmäimme
edessä.

Minusta olisi ollut jotain suuremmoista, jos puheeni ja opintoni
tulokset olisivat tulleet Hieriukselle tunnetuiksi. Jos hän olisi
hyväksynyt ne, olisin minä vielä enemmän paisunut; jos taas ei olisi
hyväksynyt olisi turhamainen, häälyvä sydämeni loukkaantunut. Ja
vaikkei ollutkaan ketään minua kiittämässä, niin minä tuota "kaunista
ja sopusuhtaista", josta olin hänelle kirjoittanut, suurella
mielihyvällä mielessäni haudoin katsellen ja ihaillen sitä tutkivan
henkeni silmillä.

Mutta suuremmoisen taiteesi liikkuvaa ja luovaa henkeä en minä vielä
tuntenut, oi Kaikkivaltias, joka yksin teet ihmeteltävää. Minun
sieluni tarkasteli kaikkia kappalten muotoja ja minä määrittelin
ja lajittelin kauniiksi sitä, mikä on sitä itse kauttaan, ja
sopusuhtaiseksi sitä, mikä sopivasti mukautuu johonkin muuhun. Ja
tämän totuuden minä vahvistin esimerkeillä kappalten maailmasta.

Sitten käännyin minä myös sielun olemusta tutkimaan. Mutta se väärä
luulo, mikä minulla oli henkiolennoista, esti minua näkemästä
totuutta. Totuus kyllä ominaisella voimallaan iski vasten silmiäni,
mutta minä käänsin vapisevan mieleni pois ruumiittomasta olennosta
kappaleisiin, joilla on ääriviivoja ja värejä, ja joita voi käsin
koetella. Kun en sellaista voinut sielussa havaita, en luullut
ensinkään voivani sieluni olemassa oloa havaita.

Kunnollisuudesta johtuvaa rauhaa minä rakastin, ja vihasin
rikollisuudesta johtuvaa ristiriitaa, ja minä kiinnitin huomioni
edellisen yhteyteen ja jälkimäisen hajanaisuuteen. Tuossa yhteydessä
luulin minä järjellisen hengen, luonnon ja korkeimman hyvän olemuksen
löytyvän; tuossa hajanaisuudessa taas luulin järjettömän elämän ja
korkeamman pahan olemuksen löytyvän, olemuksen, mikä ei ollutkaan
vain olemusta, vaan myös elämää, olematta kuitenkaan kotoisin
Sinusta, josta kaikki ovat olemuksensa saaneet. Edellistä minä
kutsuin "Monadiksi", ajatellen sitä henkiolennoksi ilman sukupuolta,
jälkimäistä taas "Dyadiksi", joka ollen kaksoisolento saa aikaan
vihasta johtuvat rikokset ja himosta johtuvat häpeälliset teot.

Tietämättömyydessäni noin tyhmästi puhuin, sillä minä en ollut vielä
tullut sitä tietämään, enkä ollut vielä sitä oppinut, ett'ei ole
olemassa mitään pahaa alkuolentoa, ja ett'ei meidän henkemme ole
korkein ja muuttumatoin hyvä. Sillä kuten rikoksellinen mieliala
aiheuttaa rikoksia ja kuten saastainen sielun tunnelma synnyttää
häpeällisiä tekoja, niin myös joudumme me erehdysten ja väärien
luulojen valtaan, jos järkemme eksyy. Niin juuri oli minun käynyt,
kun en tiennyt, että järkemme valo on valaistava toisella valolla
ollaksensa osallinen totuudesta, koska ei se itse ole totuuden lähde.
Sillä Sinä, Herra, minun Jumalani, valaiset minun kynttiläni; Sinä
valaiset minun pimeyteni. [Ps. 18, 29.] Ja Sinun täyteläisyydestäsi
olemme kaikki saaneet. [Joh. 1, 16.] Sillä Sinä olet tosi valkeus,
joka valaiset jokaista ihmistä hänen maailmaan tullessa. [Joh. 1, 9.]
Sinussa ei ole muutosta, eikä pimeys ja valkeus Sinussa vaihtele.
[Jaak 1, 17.]

Sinun luoksesi minä pyrin päästäkseni, mutta Sinä työnsit minut
luotasi maistamaan kuolemaa, sillä Sinä seisot ylpeitä vastaan. Mutta
mikä voi olla suurempaa ylpeyttä kuin olla piintynyt sellaiseen
mielipiteeseen, että minä luonnostani olen samaa kuin Sinä? Kävihän
pyrkimyksestäni tulla viisaaksi kuin myös siveellisestä taistelustani
tullakseni paremmaksi selvästi ilmi, että olen muuttuvainen. Mutta
minä tohdin mieluummin pitää Sinua muuttuvaisena kuin myöntää, etten
minä ole sitä, mitä Sinä olet. Sentähden Sinä työnsit minut takaisin
masentaaksesi uppiniskaisuuttani.

Minä olin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden vanha, kun minä
kirjoitin nuo kirjat. Päässäni silloin pyöri kaikellaisia
mielikuvituksen luomia ruumiillisia muodostuksia ja ne surisivat
sydämeni korvissa, estäen minua kuulemasta sisäisempää olennossani
soivaa säveltäsi, oi suloinen totuus. Minä tahdoin samalla pysyä
lujana mielipiteessäni "kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta" ja
kuulla Sinua ja "iloita suuresti yljän äänestä" [Joh. 3, 29], mutta
minä en sitä voinut. Harhaoppini huutavat äänet tempasivat minut
ulkomaailmaan, ja minä ylpeyteni painon alla vaivuin alimpaan
syvyyteen. Sinä et antanut minun kuulla iloa ja riemua, että luuni
olisivat ihastuneet, sillä ne eivät vielä olleet särkyneitä eli
nöyrtyneitä. [Ps. 51, 10.]

Mitä minua näin ollen hyödytti, että tuskin kaksikymmenvuotiaana
taisin itsekseni ilman neuvomata lukea ja ymmärtää Aristoteleen
"Kymmenen kategoriaa" nimistä teosta, joka sattumalta oli joutunut
käsiini?[25]

Ja mitä minua ollessani mitä kurjin häpeällisten himojen orja
hyödytti, että minä yksikseni luin kaikkia teoksia niin kutsutuista
vapaista taiteista ja myös ymmärsin kaikki, mitkä vaan luettavakseni
sain.

Minä iloitsin näistä teoksista ymmärtämättä, mistä se oli kotoisin,
mikä niissä on totta ja varmaa. Sillä minä olin kääntänyt selkäni
valoon päin ja kasvoni kohti valon valaisemia kappaleita, joten
kasvonikin, joilla minun piti noita katsella, olivat varjon peittämät.

Mitä kaikkea olen rhetoriikasta, geometriiasta, musiikista ja
arithmetiikasta ilman suurempia vaikeuksia ja ilman yhdenkään ihmisen
neuvomista oppinut, sen Sinä, Herra minun Jumalani, tiedät, koska
nopea käsitys ja terävä arvostelukyky ovat nekin Sinun lahjojasi.
Mutta minä en niistä kantanut Sinulle kiitosuhria.

Sentähden ne tulivat minulle, ei hyödyksi, vaan yhä suuremmaksi
vahingoksi; sillä vaan se oli minulle huolena, miten voisin tuon
suuren osan omaisuudestani omassa vallassani pitää. En säästänyt
miehekkäisyyttäni Sinun palvelukseesi, vaan minä matkustin pois
Sinun luotasi kaukaiseen maahan hävittämään omaisuuttani haureuden
himoissa. Mitä hyödytti minua hyvä omaisuus, kun en sitä hyvin
käyttänyt? Ahkerat ja sangen lahjakkaatkin miehet noita taiteita
hyvin vaikeasti ymmärsivät, ell'en minä heille niitä selittänyt, ja
se oli heistä kaikkein etevin, joka selitystäni jaksoi jotakuinkin
seurata, mutta sittenkään en tuntenut velvollisuudekseni sinua
kiittää ja palvella.

Vaan mitäpä tuo kaikki minua hyödytti kun kuitenkin luulin, että
Sinä, Herra Jumala, Sinä totuus, muka olet loistava, suunnattoman
suuri kappale, ja minä palanen tuosta kappaleesta? Voi ääretöntä
hullutusta! Noin oli kuitenkin laitani!

En häpeä, minun Jumalani, Sinun kasvojesi edessä tunnustaa Sinun
laupeuttasi minua kohtaan ja Sinua avuksi huutaa, koskapa en silloin
hävennyt ihmisten kuullen syytää Sinua vastaan häväistys- ja
haukkumasanoja.

Mitä hyödyttikään minua, että nopealla käsityskyvylläni helposti
suoriuduin noista opinnoista, ja että niin monet himmeät kirjat sain
selville ilman mitään ihmisopetuksen apua, kun kuitenkin hurskauden
opissa harhailin niin rumasti ja häpeällisesti, että pyhääkin
raiskasin häpeemättömästi? Tai oliko Sinun pienoisillasi mitään
haittaa tuosta hitaammasta ymmärryksestänsä, kun he eivät poikenneet
kauvas Sinusta, ja niin kirkkosi pesässä rauhassa saivat untuvat
ylleen ja vahvistivat terveellisen uskon ravinnolla rakkauden siipiä
lentokykyisiksi?

Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi turvaan me tahdomme
turvamme panna! Peitä Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä oletkin
kantava pienoisiasi, kantava meitä, kunnes harmaiksi tulemme. Sillä
ainoastaan kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät; mutta jos
väkevyytemme on omaamme, niin on se sulaa heikkoutta.

Sinussa on ainainen autuutemme; jos Sinusta poispäin käännymme, niin
suinpäin syöksymme onnettomuuteen. Me tahdomme jo kääntyä tykösi,
Herra, ett'et Sinä kerran käännyttäisi meitä pois tyköäsi. Sillä
Sinun tykönäsi on täydellinen autuutemme ilman mitään vajavuutta --
Sinä itse oletkin autuutemme.

Koska me Sinun tyköäsi olemme poistuneet, emme myöskään pelkää meiltä
puuttuvan tykönäsi paikkaa palatessamme. Eihän meidän poissa ollessa
ole silti kotimme sortunut, Sinä ijankaikkinen.



5 KIRJA.

Faustus.


Herra, ota vastaan tunnustusteni uhri huuliltani, jotka olet
muodostanut ja innostanut tunnustamaan Sinun nimeäsi. Paranna kaikki
minun luuni, jotta ne puhkeisivat sanomaan: Herra, kuka on Sinun
kaltaisesi? [Ps. 35, 10.]

Mitään uutta ei sekään Sinulle ilmoita, joka oman sisällisen elämänsä
Sinulle paljastaa, sillä suljettukaan sydän ei voi sulkeutua Sinun
silmältäsi, eikä vastahakoisinkaan ihminen saa kättäsi työnnetyksi
pois luotaan. Sinä kovankin sydämen pehmität, milloin tahdot,
joko laupeuden tai koston kautta, sillä mikään ei voi hehkultasi
kätkeytyä. [Ps. 19, 7.]

Niinpä siis sieluni kiittäköön Sinua rakastaaksensa Sinua, ja
tunnustakoon laupeuttasi kiittääksensä Sinua. Lakkaamatta ja
vaikenematta veisaavat kiitostasi koko luomakuntasi ja ihmishenki,
joka suun tunnustuksella puoleesi kääntyy. Sinua ylistävät kaikki
elävät olennot ja kuolleet kappaleet luontoa tutkivien suun kautta,
jotta sielumme väsähtymisestään virkoaisi ja luomiesi kappalten
kannattamana ylenisi Sinun puoleesi, joka olet ne kaikki niin
ihmeellisesti tehnyt. Sinun tykönäsi on virvoitusta ja todellista
voimaa.

Menkööt vaan menojaan ja paetkoot luotasi nuo rauhattomat ja syntiset
sielut. Sinä näet heidät kuitenkin ja hajotat varjot, joihin he
kätkeytyvät. Katso, heidänkin ympärillään on kaikki kaunista; itse he
vaan ovat häpeällisiä.

Mutta mitä vahinkoa ovat he Sinulle aikaan saaneet, tai millä ovat
he voineet tahrata Sinun kunniakasta kuninkuuttasi, joka taivaasta
alkaen aina alimpiin kappaleisiin saakka on oikea ja moitteeton?

Minne ovat he päässeet pakoon paetessaan Sinun kasvojasi? Missä
on sitä paikkaa, missä et Sinä löytäisi heitä? He ovat paenneet
päästäkseen näkemästä Sinua, joka kuitenkin näet heidät,[26]
ja törmätäkseen soaistuina Sinua vastaan, joka et ole yhtäkään
luomistasi jättänyt. Sinua vastaan törmätessään väärintekijät syystä
saavat kipua kärsiä, koskapa väistävät armokatsettasi, rimpuilevat
oikealle ohjaavaa kättäsi vastaan ja kaatuvat oman hurjuutensa
valmistamaan kuoppaan. He, näet, eivät tiedä, että Sinä, jota ei
mikään paikka voi itseensä sulkea, olet kaikkialla, ja että Sinä
yksin olet niitäkin lähellä, jotka ovat kauvas joutuneet Sinusta.

Kääntykööt siis tykösi ja etsikööt Sinua! Ethän ole Sinä silti
luomiasi heittänyt vaikka he ovat jättäneet Luojansa. Oi, kääntykööt
ja etsikööt Sinua, niin ihmeekseen löytävätkin Sinut omasta
sydämestään! Sillä Sinä olet niiden sydämissä, jotka Sinun kasvojesi
edessä tunnustavat syntinsä, heittäytyvät armosyliisi ja itkevät
helmassasi levähtäen vaivaloisista matkoistaan. Sinä hellällä kädellä
kuivaat heidän kyyneleensä. He siitä yltävät itkussaan ja kylpevät
ilonkyynelissä, koska Sinä, Herra, joka heidät olet luonut, heitä
virvoitat ja lohdutat, eikä mikään ihminen lihasta ja verestä.

Mutta missä olin minä silloin, etsiessäni Sinua? Sinähän olit
aivan edessäni, vaan minä, eksyneenä itsestänikin pois ja voimatta
itseänikään löytää, taisin vielä vähemmin löytää Sinua.

Minä tahdon Jumalani kasvojen edessä kertoa merkillisen
yhdeksännenkolmatta ikävuoteni kokemuksia.

Siihen aikaan oli Karthagoon tullut eräs Manikeolaisten piispa,
nimeltä Faustus,[27] suuri saatanan paula, johon monet tarttuivat
hänen viettelevän ja suloisen puheensa kautta. Tuota hänen
kaunopuheliaisuuttansa minäkin kyllä kiitin, mutta eroitin
kuitenkin siitä erilleen niiden asiain totuuden, joita olin
kovin halukas oppimaan. Minä en katsonut millaisella astialla,
millaisessa kieliasussa, vaan millaista tiedon ravintoa tuo
Manikeolaisten kehuma Faustus tarjosi. Huhu, näet, oli minulle
hänestä edeltäkäsin kertonut, että hän oli hyvin syvästi perehtynyt
kaikkiin kunniakkaisiin tieteisiin ja varsinkin taitava vapaissa
taiteissa.[28] Ja koska olin useita filosoofisia teoksia lukenut
ja useita heidän oppejaan muistiini kätkenyt, niin vertasin minä
muutamia niistä noihin Manikeolaisten pitkiin satuihin. Tällöin
minusta näytti paljon totuudenmukaisemmalta se, mitä edelliset olivat
lausuneet, jotka niin pitkälle pääsivät, että taisivat tiedoillaan
maailman ajanlukua arvostella vaikka tosin eivät maailman Herraa
[Viis. kirja 13, 9] ole voineet löytää. Sillä Sinä, Herra, olet
korkea, ja katselet nöyriä, mutta ylpeät tunnet kaukaa. [Ps. 138, 6.]
Sinä lähestyt vaan särkyneitä sydämiä [Ps. 34, 19], etkä ole ylpeäin
löydettävissä, vaikkapa rohkealla tiedonhalullaan laskevat taivaan
tähtiä ja hiekan jyväsiä, mittaavat taivaan avaruuksia ja piirtävät
tähtien ratoja. He, näet, tutkivat noita asioita järjen avulla, jonka
Sinä olet heille antanut. Monia keksinnöitä he ovatkin tehneet ja
ovat valokappalten, auringon ja kuun, pimenemisistä useita vuosia
edeltä käsin ilmoittaneet minä päivänä, minä tuntina, ja kuinka
suurina tulisivat tapahtumaan; eivätkä he ole pettyneet laskuissaan,
vaan niin on tapahtunut kuin he ennakolta ilmoittivat. Ovatpa he
vielä kirjoittaneet muistoon tutkimalla löytämiään luonnonlakeja,
joita luetaan vielä tänäpäivänä, ja joiden mukaan ennakolta
määrätään, minä vuonna, minä vuoden kuukautena, minä päivänä kuussa
ja minä tuntina päivästä sekä kuinka suurelta osaltaan aurinko tai
kuu on pimenevä, ja sen mukaan kuin on ennakolta ilmoitettu tapahtuu.
Tätä oppimattomat ihmiset ihmettelevät ja hämmästyvät, oppineet taas
tästä pöyhkeilevät ja paisuvat. Ja vaikka he niin kauvan ennakolta
huomaavat auringonpimennystä, joka on tulossa, eivät he huomaa
pimenemistä omassa itsessään, joka parasta-aikaa on tapahtumassa,
kun he tuossa jumalattomassa ylpeydessään poistuen valopiiristäsi
pimenemistään pimenevät.

He, näet, eivät hurskaalla mielellä tutki, mistä ovat saaneet järjen,
jonka avulla noita asioita tutkivat. Havaitessaan, että Sinä olet
heidät luonut ja tehnyt, eivät he jättäydy Sinulle, että Sinä saisit
luomiasi suojella. He eivät tapa omaa kasvattamaansa vanhaa ihmistä,
eivätkä kuoleta ylpeitä ajatuksiaan, joilla kohoavat korkealle kuten
taivaan linnut, eivät uteliaisuuttansa, jolla kuljeskelevat syvyyden
salaisia teitä kuten kalat meressä, eivätkä himojansa, joissa
hekumoivat hillittömästi kuten kedon karja, jotta Sinä, Jumala,
kuluttavana tulena saisit hävittää heidän maalliset kuolettavat
huolensa ja luoda heidät uudelleen kuolemattomiksi.

Mutta he eivät tunne Sanaasi, jonka kautta olet tehnyt kaiken, mitä
he laskevat, itse laskijat, aistimen, jolla he näkevät kappaleita,
joita laskevat, ja järjen, jolla laskevat. He eivät tunne, ett'ei
viisaudellasi ole määrää. [Ps. 147, 5.] Ainosyntyinen itse on meille
tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi [1 Kor. 1, 30.],
on luettu meidän joukkoomme ja on maksanut keisarille veroa. Mutta
he eivät tunne tätä tietä, jolla voisivat astua alas oman kunniansa
kukkuloilta Hänen jalkainsa juureen ja Hänen kauttaan taas nousta
Hänen tykönsä. Tätä tietä eivät he tunne, vaan luulevat olevansa
korkeat ja loistavat kuin taivaan tähdet. Mutta kas! he ovatkin
romahtaneet alas maan päälle ja heidän järjetön sydämensä on
pimentynyt. [Rom. 1, 21.]

Paljon totta he ovat luomakunnasta lausuneet, mutta totuuden
ydintä, luomakunnan taideteoksen luojaa, he eivät hurskain tuntein
etsi, eivätkä niin ollen löydäkkään. Tai jos löytävätkin, eivät he
kuitenkaan kunnioita Häntä kuten Jumalaa. Ovatpa sokeudessaan vielä
totuutesi vallan valheeksi kääntäneet; ovat katoomattoman Jumalan
kunnian muuttaneet katoovaisten olentojen kuvan kaltaiseksi, ja
palvelevat luotuja enempi kuin Luojaa. [Rom. 1, 23, 25.]

Kuitenkin kätkin minä mieleeni useita heidän luomakunnasta lausumiaan
totuuksia. Ja niiden järkevyys tuli minulle aivan ilmeiseksi
laskujen, ajankulun säännöllisyyden ja tähtien näkyväisten
todistusten kautta.

Niitä vertasin minä Manin samoista asioista kirjoittamiin tavattoman
moniin ja suunnattoman hulluihin lausuntoihin. Mutta näistä
en minä löytänyt järkevää selitystä en päivänseisauksiin tai
päiväntasauksiin, en auringon- ja kuun-pimenemisiin, enkä mihinkään
muuhun sellaiseen, jota olin maailmallisen viisauden kirjoista
oppinut. Näihin kuitenkin käskettiin minua uskomaan, vaikk'ei Mani
ollut mitenkään kumonnut noita laskujen ja omien silmieni näkemän
todeksi vahvistamia mielipiteitä, ja vaikka nämä ja nuo olivat jotain
aivan toista.

Tokkohan kenkään noiden asiain tietämisellä saavuttaa Sinun suosiosi,
oi Herra, totuuden Jumala? Ei, onneton on se ihminen, joka nämät
kaikki tietää, mutta ei tunne Sinua; autuas sitä vastoin se, joka
Sinua tuntee, vaikk'ei hän noista mitään tietäisikään. Joka taas
tuntee sekä Sinua että noita asioita, ei ole noiden tuntemisella sen
autuaampi, vaan yksistään Sinussa on hän autuas, jos hän tuntien
Sinua myös kunnioittaa ja kiittää Sinua Jumalana, eikä ajattele
turhan tyhjää itsestään.

Paremmalla puolella on se, joka tietää omistavansa puun, ja kiittää
Sinua sen tuottamasta hyödystä, vaikk'ei tiedä kuinka monta
kyynärää korkea se on tai kuin laajalle se leveydelleen ulottuu,
kuin hän, joka sitä mittaa ja lukee kaikki sen oksat omistamatta
sitä kuitenkaan ja tuntematta ja rakastamatta sen Luojaa. Niin myös
on uskovainen ihminen, jonka oma koko maailma rikkauksineen on,
hän kun omaamatta mitään kuitenkin omistaa kaikki [2 Kor. 6, 10]
riippumalla Sinussa, jota kaikki kappaleet palvelevat, epäilemättä
Otavan radastakin tietämättömänä onnellisempi kuin se, joka mittaa
taivaan, laskee tähdet ja punnitsee luonnonvoimat, mutta ei välitä
vähääkään Sinusta, joka olet kaikki järjestänyt mittoineen, lukuineen
ja painoineen. [Viis. kirj. 11, 22.]

Nuo yhdeksän vuotta melkein umpeen, joiden kuluessa minä levottomalla
mielellä kuuntelin Manikeolaisten opetuksia, odotin minä tuota
Faustusta tulevaksi -- vaikkakin sain häntä kaivata kovin kauvan.
Muut, näet, heistä, joiden seuraan olin sattumalta joutunut, ja
jotka tuollaisissa aineissa tekemiini kysymyksiin eivät voineet
vastata, vakuuttivat minulle, että kun hän tulee ja käy kanssani
keskustelemaan, niin nämä kaikki ja mahdollisesti esiintyvät
vaikeammatkin kysymykset helposti ratkaistaisiin ja selvitettäisiin
ihka selväksi.

Kun hän nyt tuli, opin minä hänessä tuntemaan miellyttävän ja
sulosanaisen miehen, joka samoja asioita, mitkä noilla toisillakin
oli tavallisena puheaineena, saneli ja lateli ainoastaan somemmilla
sanoilla. Mutta eihän janoani voinut sammuttaa kallisarvoisinkaan
malja tai mitä sievin tarjoilija! Sellaistahan korvani jo olivat
kyllältä saaneet!

Mitä hän puhui, ei ollut mielestäni silti parempaa, vaikka se oli
sanamuodoltaan kauniimpaa, eikä sen todempaa, vaikkakin se valituin
sanoin esitettiin. Ei liioin hän minusta tuntunut viisaalta mieheltä,
vaikka kasvon ilmeet olivat puhuvia ja puhe koristeltua. Mutta ne,
jotka olivat häntä minulle suositelleet, eivät olleet hyviä asian
arvostelijoita, ja koska hän heitä puheellaan huvitti oli hän heidän
mielestään ymmärtäväinen ja viisas.

Olen tullut tuntemaan toisenlaisiakin ihmisiä, jotka totuuttakin
epäilevin korvin kuuntelevat, eivätkä tahdo siihen tyytyä, jos se
hyvin sievistetyin ja kovin runsain sanoin esitetään. Mutta minua
olit Sinä, minun Jumalani, jo silloin ihmeellisellä ja salaisella
tavalla opettanut. Sen tähden uskon minä, että Sinä olit minua
opettanut, koska oppimani on totta, ja koska ei ole toista totuuden
opettajaa paitsi Sinä, ilmestyipä hän missä- tahi mistätahansa.
Minä olin siis Sinulta oppinut, ett'ei pidä mitäkään puhetta totena
pitää sentähden että se kaunopuheliaasti esitetään, eikä mitään
vääränä sentähden että sanat kömpelöiltä kuuluvat. Ja päinvastoin
taas ei pidä mitään pitää totena sentähden että se raaoilla sanoilla
ilmoitetaan, eikä mitään puhetta vääränä sentähden että se esitetään
loistavasti. Viisauden ja tyhmyyden laita on aivan samoin kuin
terveellisten ja epäterveellisten ruokien: kumpaakin voidaan sekä
kaunistetuin että kaunistelemattomin sanoin esittää, kuten noita
kumpiakin ruokia voidaan tarjoella sekä hienoissa että halvoissa
astioissa.

Haluni, joka pani minut tuota miestä niin kauvan odottamaan, sai
niinmuodoin jonkun verran tyydytystä sen kautta, että hän ainettaan
esitti elävästi ja taiteellisesti sattuvin sanoin, joita helposti
hänestä herui ajatusten pukimeksi. Minä olin ihastuksissa monen
muun keralla, vieläpä muita enemmän kiitin ja ylistin häntä. Mutta
se minua vaivasi, kun en kuulijoita ollessa koolla paljon saanut
tilaisuutta hänelle esittää ja hänen kanssaan jakaa tutkistelemusteni
tuottamia huolia tuttavallisen kanssapuheen ja vuorokeskustelun
kautta.

Kun viimeinkin sain sopivan hetken ja tilaisuutta vuorokeskusteluun,
käänsin minä ystävieni keralla hänen huomionsa puoleeni, esittämällä
muutamia aatteita, jotka minusta olivat mieltä kiinnittäviä. Silloin
minä oitis huomasin hänet mieheksi, joka ei vähääkään taida vapaita
taiteita, paitsi kielioppia tavallisen määrän. Hän oli lukenut
vaan muutamia Tullius Ciceron[29] puheita, aniharvoja Senecan[30]
kirjoja, jonkun verran runoja ja oman lahkonsa teoksia senverran kuin
niitä oli olemassa sujuvalla Latinan kielellä. Näiden tietojensa
ohessa oli hänellä jokapäiväinen tilaisuus harjoitella puheiden
pitämistä. Tämän kautta saavutti hän kaunopuheliaisuuden, joka tuli
sitä viehättävämmäksi ja viettelevämmäksi kun se oli hyvin sovitettu
kuulijain käsityskannan mukaan, eikä liioin puuttunut luontaista
sukkeluutta.

Onhan asia niin kuin sitä tässä muistelen, Herra minun Jumalani,
Sinä omantuntoni tuomari? Sinun eteesi lasken minä sydämeni ja
muistoni, Sinun eteesi, joka minua silloin kuljetit kaitselmuksesi
käsittämättömän salaisuuden mukaan ja jo silloin käänsit häpeälliset
erehdykseni kasvojeni eteen, jotta niitä tulisin näkemään ja
vihaamaan.

Minä olisin kyllä kovin halunnut tietää olivatko tähtitieteelliset
laskelmat, joita olin muualla lukenut, manikeolaisiin verraten
parempia, vai olivatko manikeolaisissa teoksissa löytyvät laskelmat
yhtä arvokkaita. Mutta minä en enää uskonut Faustuksen voivan
tuota asiaa tieteellisellä tarkkuudella selvitellä. Kun kuitenkin
esitin sen hänen punnittavakseen ja vastattavakseen, niin hän
varsin vaatimattomana ei rohjennut ottaa tuota vaikeaa tehtävää
suorittaaksensa. Sillä hän tiesi olevansa siihen kykenemätön, eikä
hävennyt sitä tunnustaa.

Monet lavertelijat, jotka minulle koettivat vaikeimpia asioita
opettaa osaamatta oikeastaan sanoa niin mitään, olivat jo minua
kiduttaneet. Mutta hän ei ollut niitä miehiä. Hänellä oli sydän
jotenkin paikallaan; tosin ei hän ollut oikeassa suhteessa
Sinuun, mutta ei hän myöskään itsestään liikaa pitänyt. Hän ei
ollut tietämätön omasta tietämättömyydestään, eikä tahtonut
ajattelemattomasti antautuen väittelyyn joutua sellaiseen ahdinkoon,
että eteneminen olisi mahdoton ja palajaminen tukalaa.

Tästäkin syystä hän miellytti minua enempi kuin muut. Sillä sellainen
itsensä voittaminen, että oman huonoutensa tunnustaa, on kauniimpaa
kuin se tieto, jota halusin. Ja yhtä vaatimattomaksi minä hänet
huomasin muissakin vaikeammissa ja korkeammissa kysymyksissä.

Noin laimeni harrastukseni manikeolaiseen kirjallisuuteen. Ja koska
tuo mainehikas mies oli osoittautunut monissa mielenkiintoani
herättäneissä kysymyksissä niin vähän tietäväksi, niin sitä vähemmän
minä toivoin heidän muilta opettajiltaan.

Mutta koska hänellä oli palava halu oppia niitä tieteitä, joita minä
jo silloin puhujana opetin Karthagon nuorisolle, niin rupesin minä
hänen kanssaan yhdessä asumaan ja yhdessä lukemaan osittain semmoista
mitä hän halusi kuulla, osittain semmoista minkä minä katsoin olevan
sellaiselle kyvylle sopivaa lukemista.

Muutoin minun yritykseni tuossa lahkossa edemmä edistyä kokonaan
raukesi tuon miehen opittuani tuntemaan. Minä vaan siitä syystä en
kokonaan eronnut heistä, ett'en tuntenut mitään sen parempaa. Minä
koetin edelleen pysyä tyytyväisenä siinä sekasorrossa, johon olin
-- tiesi mitenkä -- joutunut, mutta ainoastaan kunnekka ilmestyisi
jotain parempaa valittavakseni.

Niinpä alkoi taas sama Faustus, joka oli monille kuoleman paulaksi,
tietämättään ja tahtomattaan irroittaa minua niistä siteistä, joihin
hän itse oli minut kietonut.

Sillä Sinä, minun Jumalani, et kaitselmuksesi salaperäisyydessäkään
toimiessasi laskenut sieluani käsistäsi. Äitini sydänverestä ja hänen
yötä ja päivää valuvista kyyneleistään valmistettiin Sinulle uhri
minun puolestani. Ihmeellisesti ja salaperäisesti olet Sinä toiminut
minun hyväkseni. Niin, Sinä, minun Jumalani sen olet tehnyt. Sillä
Herra se on, joka ohjaa ihmisen askeleet niin, että hän saostuu
Herran teihin. Ja mikä muu meitä voisikaan autuuteen kuljettaa kuin
Sinun kätesi, joka yksin voi omia luomiaan virvoittaa?

Sinä sen sait aikaan, että suostuin kehoitukseen lähteä Roomaan,
missä oli paremmat toiveet sen aineen opettamiseen nähden, jota
olin Karthagossa opettanut. En tahdo jättää kasvojesi edessä
tunnustamatta, mistä syystä suostuin tuohon kehoitukseen, koska
tämäkin panee miettimään ja tunnustamaan, että Sinä meitä hylkiöitä
heität syvimpään syvyyteen, mutta Sinä myös meitä joka hetki ja joka
puolelta laupeudellasi ympäröit.

Suurempi palkka ja korkeampi arvo, jota ystäväni minulle siellä
osakseni lupailivat, eivät herättäneet minussa halua muuttamaan
Roomaan -- vaikka kyllä sellainenkin siihen aikaan viehätti sieluani.
Päinvastoin oli suurin ja melkein ainoa vaikutin muuttamiseeni se,
että olin kuullut opiskelevan nuorison olevan siellä hiljaisempaa
ja pysyvän ankaramman ja paremmin järjestetyn kurin kautta
aisoissa. He eivät -- niin sanottiin -- syöksyneet häikäilemättä
ja suinpäin sellaisen opettajan luentosaliin, jota eivät ensinkään
käyneet kuulemassa; eipä heitä ensinkään laskettu sisäänkään ilman
asianomaisen opettajan lupaa.

Karthagossa sitävastoin on opiskelevan nuorison vallattomuus
häpeällistä ja hillitöntä. Häpeemättömästi he syöksyvät sisään ja
hurjina kuin jos oisivat mieltä vailla hämmentävät sitä järjestystä,
minkä kukin opettaja oppilailleen heidän omaksi hyödykseen on
säätänyt. Ihmeellistä kyllä he välittämättä mistään mitään tekevät
rikoksia, joista joutuisivat lakien rangaistaviksi, ell'eivät
olisi tavan suojeluksen alaisia. Tässä he osoittautuvat sitäkin
kurjemmiksi, koska tekevät aivan kuin luvallisena sellaista, mikä
ei koskaan Sinun ikuisten lakiesi mukaan tule olemaan luvallista.
Ja he luulevat rankaisematta tätä tekevänsä, vaikka juuri noissa
teoissa ilmenevä soaistus on rangaistusta, ja vaikka se mitä saavat
kärsiä on verrattomasti paljon pahempaa kuin se mitä tekevät. Niin
muodoin tulin minä pakoitetuksi opettajana toisissa suvaitsemaan
tapoja sellaisia, joita en opiskellessani tahtonut omikseni
omaksua. Sentähden päätin mieluummin lähteä sinne, missä kaikkien
asiantuntevien ilmoituksen mukaan ei sellaista tapahtunut.

Mutta itse asiassa Sinä, minun toivoni ja minun osani elävien maassa
[Ps, 142, 6], sait sieluni pelastukseksi aikaan maallisen majani
muuton. Sinä minua pistimillä pakoitit Karthagosta poistumaan ja
houkutit Roomaan lähtemään kuvailemalla minulle kaikkia siellä
tarjona olevia huvituksia. Kummankin teit Sinä ihmisten kautta,
jotka rakastivat elämää, joka ei ollut kuolemaa parempaa. He, näet,
toiset tekivät mielettömiä tekoja, toiset taas turhuutta lupasivat.
Ja suunnittaaksesi askeleeni jälleen oikealle käytit Sinä salaa
hyväksesi sekä heissä että minussa olevaa kieroutta. He, näet, jotka
täällä rauhaani häiritsivät, olivat saastaisen raivon sokaisemat,
ja toiset, jotka minua muuanne houkuttelivat, rakastivat maailman
turhuutta. Minä taas, joka täällä todellista kehnoutta inhosin,
tavoittelin tuolta toisaalta petollista onnea.

Sinä, Jumala, Sinä täysin tiedät, mikä aiheutti täältä lähtemiseni
ja sinne muuttamiseni. Mutta Sinä et sitä minulle ilmoittanut, etkä
äidilleni, joka katkerasti itki lähtiessäni ja saattoi minua meren
rannalle saakka. Hän väkivaltaisesti piteli minusta kiinni saadakseen
minut palautetuksi takaisin tai päästäkseen mukaani matkustamaan,
mutta minä petin hänet teeskennellen, ett'en muka tahtonut heittää
ystävääni, joka vasta suotuisen tuulen tultua pääsisi pois
purjehtimaan. Minä valehtelin äidilleni, sellaiselle äiti-kullalle!
-- ja pääsin hänen käsistään.

Tämänkin olet Sinä minulle armollisesti anteeksiantanut; olet minua
varjellut, ett'en meren vesiin hukkunut, minä kelvoton, joka olin
täynnä kirottua saastaa; olet minua johdattanut armovedellesi,
jotta tulisin siinä puhdistetuksi synneistäni ja kuivuisivat
äitini silmistä kyynelvirrat, joilla hän maata kostutti joka päivä
rukoillessaan Sinua puolestani.

Kun hän kerrassaan kieltäytyi palaamasta ilman minua, sain minä
hänet töin tuskin taivutetuksi olemaan sen yötä eräässä aivan
lähellä laivaamme olevassa paikassa,[31] joka oli pyhitetty autuaan
Cyprianon[32] muistolle. Mutta sinä yönä matkustin minä salaa pois;
hän taas jäi jäljelle rukoilemaan ja itkemään.

Mitähän hän rukoili Sinulta, minun Jumalani, noin runsain kyynelin?
Varmaankin ett'et laskisi minua purjehtimaan pois.

Mutta Sinä korkealle yli ihmisjärjen käyvän viisautesi mukaan ja
noudattaen hänen sisintä kaipuutaan et kuullut, mitä hän sillä kertaa
pyysi, täyttääksesi sen sijaan hänen alituiset rukouksensa.

Tuuli puhalsi ja täytti purjeemme, ja ranta katosi näkyvistämme.
Mutta tuolla rannalla seisoi aamulla varhain äitini kuin mielettömänä
surusta, ja täytti valituksilla ja huokauksilla Sinun korvasi. Sinä
et vaan sellaisista näyttänyt välittävän, koska himojeni avustamana
tempasit minut pois siten lopettaaksesi nuo samaiset himot, ja
ruoskiaksesi hänen lihallista kaipaustansa tuskien hyvin ansaitulla
vitsalla. Hän, näet, äitien tavoin -- mutta vielä paljoa enemmän
kuin monet muut äidit -- piti siitä, että olin hänen luonaan, eikä
hän ensinkään tiennyt, mitä iloa Sinä olit valmistava hänelle poissa
olostani. Hän ei sitä tiennyt, sentähden hän vaan itki ja ruikutti.
Noilla itsensä kiduttamisilla osoitti hän itsessänsä olevan jätettä
Eevasta, joka huokaillen etsi huokauksin synnyttämäänsä. Kuitenkin
hän syytettyään minua petoksesta ja julmuudesta kääntyi jälleen
rukoilemaan Sinua puolestani ja lähti takaisin tavallisiin toimiinsa
-- mutta minä Roomaan.

Ja katso! siellä minua vastaanotettiin ruumiillisen taudin raipoilla
ja minä olin jo menossa tuonelaan kantaen tunnollani kaikkia niitä
monia ja raskaita pahoja tekoja, joilla olin rikkonut Sinua, itseäni
ja lähimmäisiäni vastaan.

Niistä, näet, et ollut Sinä ainoatakaan anteeksiantanut Kristuksessa,
eikä ollut Hän ristillänsä sovittanut sitä vihollisuutta, mikä
syntieni kautta oli välillemme sukeutunut. Kuinkapa hän olisi
niitä sovittanut, jos hän ristinpuussa riippuessaan oli vaan
mielikuvituksen luoma harhakuva eikä todellisuutta -- ja niinhän
hänestä olin uskonut?[33] Yhtä todeton niinmuodoin kuin minusta hänen
ruumiillinen kuolemansa näytti olevan, yhtä todellinen olikin minun
hengellinen kuolemani; ja yhtä todellinen kuin oli hänen ruumiillinen
kuolemansa, yhtä todeton minun hengellinen elämäni, koska en tuota
uskonut.

Kuumeen yhä kohotessa olin jo mennä menojani ja olin mennä
kadotukseen. Sillä jos silloin olisin täältä poistunut, niin varmaan
en minnekään muuanne olisi joutunut kuin tuleen ja tuskiin, jotka
pahoilla teoillani olin Sinun lakisi järkkymättömän totuuden mukaan
ansainnut.

Äitini ei taudistani eikä kuolonvaarastani mitään tiennyt, mutta
rukoili kuitenkin puolestani vaikka kaukanakin minusta. Sinä
kaikkialla oleva kuulit hänen rukouksensa siellä, missä hän oli,
ja armahdit minua siellä, missä minä olin. Minä sain takaisin
ruumiillisen terveyteni vaikka vielä olin hengellisesti kovin
sairas: sydän täynnä pyhyyden pilkkaa. En, näet, tuossa suuressa
hengenvaarassakaan kaivannut kastettasi.

Parempi olin sittenkin poikana, jolloin sitä hurskaalta äidiltäni
pyysin kuten jo olen tässä kirjassa muistellut ja tunnustanut.
Mutta nyt olin häpeällisessä pahuudessa kasvanut ja varttunut ja
minä mielettömänä pilkkasin niitä parannuskeinoja, joita Sinä olit
säätänyt, joka et ollut laskenut minua kaksinkertaiseen kuolemaan,
sekä ajalliseen että ijankaikkiseen.

Jos tuo kamala kuolema olisi minua kohdannut ja noin hirveä haava
olisi isketty äitini sydämeen, ei se varmaankaan koskaan olisi
parantunut. En voi, näet, kyllin kauniisti kuvata kuinka ylevää
rakkautta hän tunsi minua kohtaan, ja kuinka paljon suuremmassa
ahdistuksessa hän oli synnytellessään minua hengelliseen elämään kuin
synnyttäessään minua ruumiillisesti.

Mihin olivat nyt nuo hänen hartaat, lukuisat ja lakkaamattomat
rukouksensa joutuneet? Eipä muuanne mihinkään kuin Sinun tykösi.
Vai olisitko Sinä laupeuden Jumala, voinut hyljätä sitä ahdistettua
ja nöyryytettyä sydäntä, mikä tällä puhtaalla ja itsekieltäymystä
harjoittavalla leskellä oli, joka antoi niin runsaasti almuja, joka
auttoi ja palveli pyhiäsi, joka ei yhtenäkään päivänä heittänyt
kantamatta uhria alttarillesi, eikä jättänyt milloinkaan kahdesti
päivässä, aamuin ja illoin, tulematta huoneeseesi, ei turhia
tarinoita ja ämmäin juttuja kuullaksensa, vaan saadaksensa kuulla
Sinua sanastasi ja jotta Sinä kuulisit hänen rukouksiansa? Hänenkö
kyyneleitään olisit Sinä voinut halpana pitää ja hyljätä, kyyneleitä,
joilla hän ei pyytänyt kultaa eikä hopeaa, tai mitään muuta
muuttuvaista ja katoavaa tavaraa, vaan yksinomaan poikansa sielun
pelastusta? Ja Sinäkö olisit voinut hänet auttamatta heittää, joka
itse olit hänet armosta sellaiseksi tehnyt? Ei suinkaan, Herra!

Päinvastoin, Sinä olit häntä aivan lähellä, kuulit hänen
rukouksiansa ja teit sen mukaan kuin jo ennakolta olit päättänyt.
Olkoon se kaukana, että olisit häntä pettänyt noilla näyilläsi
ja vastauksillasi -- joista jo olen toisia maininnut, toisia
mainitsematta jättänyt -- joita hän kantoi uskollisessa sydämessään,
ja joihin hän aina vetosi kuten Sinua velvoittaviin sitoumuksiin.
Sillä laupeutesi on todella niin ääretön, että Sinä katsot arvosi
mukaiseksi alentua lupaustesi kautta niiden velalliseksi, joiden
kaikki velat Sinä anteeksiannat.

Niinmuodoin annoit Sinä minun toipua tuosta taudista ja teit piikasi
pojan terveeksi, toistaiseksi ruumiin puolesta, mutta antaaksesi
vastaisuudessa hänelle paremman ja taatumman terveyden.

Minä liityin nyt Roomassakin noiden manikeolaisten pyhien seuraan,
jotka ollen itse petettyjä pettävät muitakin. Isäntänikin, jonka
huoneessa olin sairastellut ja terveeksi toipunut, kuului niin
kutsuttuihin "kuulijoihin". En kuitenkaan seurustellut yksistään
näiden kanssa, vaan myös niin kutsuttujen "valittujen kanssa".

Sillä vielä olin minä sitä mieltä, että me emme itse syntiä tee,
vaan joku salaperäinen luonnonvoima meissä. Ja minun ylpeyttäni
kutkutti saada olla ilman syytä ja saada jotakin pahaa tehtyäni
olla tunnustamatta sitä tehneeni. Sinä olit muka kyllä valmis
parantamaan sieluani ilman synnintunnustustakin, vaikka Sinua vastaan
olin syntiä tehnyt. Niinpä kyllä! Oli niin mukavaa ja mieluista
itseäni syyttömäksi julistaa ja syyttää jotain vierasta tuntematonta
olennossani, oli se sitten mitä hyvänsä, kunhan ei vaan ollut minä
itse.

Itse asiassa oli kuitenkin koko olentoni tuohon syyhyn osallisena,
vaikka jumalattomuudessani olin olentoni omaksi vahingokseni kahtia
paloitellut. Syntini olikin sitä parantumattomampi, kun en itseäni
syntiseksi luullutkaan. Ja sentähden oli rikokseni niin kirottua, kun
mieluummin tahdoin Sinua sielussani kukistaa omaksi vahingokseni,
kuin kukistua itse Sinun kauttasi autuudekseni.

Minä en enää ensinkään toivonut tuosta väärästä opista mitään
hyödytystä sielulleni. Ja kun vaan paremman puutteessa olin
päättänyt siihen toistaiseksi tyytyä, niin minä yhä hellemmin
ja välinpitämättömämmin pitelin siitä kiinni. Niinpä tuli sekin
ajatus mieleeni, että nuo filosoofit, jotka Akademikoiksi[34]
kutsutaan, ovat olleet muita viisaampia, koska väittävät kaikkea
pitävän epäillä ja vakuuttavat ihmisen ei voivan mitään totuutta
käsittää. Näin yleisesti heistä ajatellaan, ja tämä näytti
minustakin aivan epäämättömästi olevan heidän kantansa, vaikka en
vielä käsittänyt heidän tarkoitustaan. Ja minä jo julkisesti koetin
mainittua isäntääni estää liiallisesta luottamuksestaan niihin
tarumaisuuksiin, joita manikeolaisissa kirjoissa vilisee. Kuitenkin
oli ystävyyteni heitä kohtaan likeisempää kuin muita kohtaan, jotka
eivät tuohon lahkoon kuuluneet. En tosin heitä puolustanut entisellä
kiihkoisuudella, vaan kuitenkin tuttavuuteni heidän kanssaan -- heitä
on salassa Roomassa enemmänkin -- teki minut laiskemmaksi muuta
etsimään, varsinkin kun en luullut totuuden, josta he olivat minut
vieroittaneet, olevan löydettävissä Sinun seurakunnassasi, oi taivaan
ja maan Herra, kaikkein näkyväisten ja näkymättömäni Luoja!

Minusta näytti mahdottomalta saada kumotuksi manikeolaisten raamatun
kirjoja vastaan tekemiä muistutuksia. Kuitenkin oli minulla joskus
varsin suuri halu saada jonkun mainittuihin kirjoihin hyvin
perehtyneen henkilön kanssa keskustella niistä tarkoin yksityiskohtia
myöten ja päästä selville sellaisen henkilön mielipiteistä.
Sillä jo Karthagossa ollessani oli eräs Helpidius niminen mies,
joka julkisesti puhui ja väitteli Manikeolaisia vastaan, alkanut
puheillaan herättää huomiotani. Hän, näet, raamatun kirjoista
esitti sellaisia totuuksia, joita oli varsin vaikea kumota, ja
Manikeolaisten niitä vastaan tekemät vastaväitteet tuntuivat minusta
heikoilta.

Niitä eivät he mielellään julkisesti suurelle yleisölle esittäneet,
vaan meille lahkoon kuuluville salaisissa kokouksissa kyllä. Tällöin
he sanoivat noiden uuden testamentin kirjojen olleen sellaisten
tuntemattomien henkilöiden väärentämiä, jotka ovat tahtoneet
juutalaisten lakia sekoittaa kristilliseen uskoon, mutta eivät he
itsekään tuoneet esille toisia väärentämättömiä raamatun kirjoja.

Mutta minä olin aivan kuin tiukkoihin moninkertaisiin siteihin
kuristua ajatellessani kaikkia kappaleita ruumiillisiksi. Noiden
suurten kappalten painon alla minä läähätin pääsemättä hengittämään
Sinun totuutesi raitista ja puhdasta ilmaa.

Nyt minä aloin suurella ahkeruudella opettaa puhujataitoa Roomassa
-- jota varten olinkin sinne tullut. Minä ensi aluksi kokoilin vaan
muutamia oppilaita luokseni, mutta pian aloin minä heidän kauttaan
tutuksi tulla. Vaan katso -- pian huomasin saavani Roomassa osakseni
toisia kärsimyksiä, joita minun ei tarvinnut Afrikassa kärsiä.
Minä kyllä havaitsin todeksi, ett'ei täällä tapahtunut sellaisia
turmeltuneiden nuorukaisten harjoittamia hurjan siveettömiä tekoja.
"Mutta äkkiä -- niin sanottiin -- useat nuorukaiset yhteisen
sopimuksen mukaan jättävät opettajalle palkan maksamatta ja kääntyvät
toisen opettajan puoleen, osottautuen siten ilkeiksi lupauksen
rikkojiksi ja niin rahaa rakastaviksi että vanhurskautta rahan edestä
myyvät". Näitäkin vihasi sydämeni, mutta ei puhtaista vaikuttimista.
Minä, näet, ehkä enempi vihasin heitä sen johdosta, että tiesin
joutuvani heidän kauttaan kärsimään, kuin siitä syystä että tekivät
sellaista, joka on jokaiselle sopimatonta.

Varmaan kyllä ovat sellaiset häpeällisiä huorintekijöitä. He
huorintekevät Sinua vastaan rakastamalla kevytmielistä ajanviettoa
ja inhaa voittoa, mikä tahraa jokaista siihen kajoavaa kättä,
halailemalla katoovaista maailmaa ja halveksumalla Sinua, joka pysyen
muuttumattomana armossa huudat pois pakenevia lapsiasi palaamaan ja
annat jokaiselle, joka palaa luoksesi, anteeksi hänen uskottomuutensa
suuren synnin.

Nytkin vihaan sellaisia ilkeitä ja nurjia ihmisiä, vaikka toiselta
puolen rakastankin heitä, koska mahdollisesti voivat korjaantua
niin että pitävät oppimaansa oppia rahaa parempana, ja Sinua oppia
parempana, joka olet totuus ja häviämättömän hyvän ja puhtaimman
rauhan runsas lähde. Mutta silloin oli haluttomuuteni kärsiä heidän
minua itseäni vastaan kohdistettua pahuuttaan suurempi kuin haluni
saada heistä hyviä ihmisiä Sinulle iloksi ja kunniaksi.

Tuli sitten jonkun ajan perästä Milanosta sana Rooman prefektille,
että hän tuohon kaupunkiin hankkisi ja valtion kustannuksella
lähettäisi jonkun puhujataidon opettajan. Minä pyysin että silloinen
prefekti Symmakus -- jos hän kokeet suoritettuani hyväksyisi minut
virkaan -- lähettäisi minut sinne. Viranhakemuksessani käytin
hyväkseni Manikeolaisten tyhjistä mielikuvituksista hurmaantuneiden
ihmisten suosituksia, ihmisten, joista päästäkseni sinne matkustin --
aavistamatta sitä silloin itse yhtä vähän kuin hekään.

Minä tulin Milanoon piispa Ambrosiuksen,[35] Sinun hartaan
palveliasi, luo. Hän oli yksi niitä, joilla siihen aikaan oli
suurin maine kautta koko maailman. Hän puheissaan jakoi innokkaasti
kansallesi sanasi mehevää viljaa, ilahuttavaa öljyä ja hurmaavaa
viiniä, joka ei kuitenkaan päihdytä.

Sinä minua tietämättäni johdatit hänen tykönsä, jotta hän minun
tieteni ja oman tahtoni mukaisesti johdattaisi minut Sinun tykösi.
Tuo Jumalan mies otti minua isällisesti vastaan ja rakasti minua
Sinusta vieraantunutta kuten oikea piispa eli sielunpaimen ainakin.

Pian aloin minäkin häntä rakastaa, en tosin aluksi totuuden
opettajana -- totuuttahan en ensinkään uskonut olevankaan
seurakunnassasi -- vaan ihmisenä, joka oli hyväntahtoinen minua
kohtaan.

Minä kuuntelin hartaasti hänen puheitaan kansalle, en kuitenkaan
siinä tarkoituksessa kuin minun olisi pitänyt, vaan tutkiakseni
oliko hänen kaunopuheliaisuutensa maineensa veroinen ja vuotiko
hänen sanatulvansa vuolaammin tai niukemmin kuin huhu tiesi
kertoa. Senpätähden kiinnyin minä hänen sanoihinsa suurella
tarkkaavaisuudella, mutta sisältöön nähden olin välinpitämätön, jopa
sitä halveksuin. Minä miellyin hänen suloisiin puheisiinsa, jotka
olivat opettavampia kuin Faustuksen, vaikka ei niitä esitettykään
niin leikkisässä ja miellyttävässä muodossa. Mitä muutoin sisältöön
tulee, niin ei vertaamisesta puhettakaan; sillä Faustushan harhaili
Manikeolaisten petollisilla poluilla, Ambrosius taas opetti
terveellistä sanaa mitä terveellisimmällä tavalla.

Mutta kaukana on sielun terveys syntisistä sellaisista, jommoinen
minä olin istuessani kuuntelemassa noita puheita ja kuitenkin --
huomaamatta ja tietämättäni läheni parantumiseni hetki.

Minulla tosin ei ollut tarkoituksena oppia sitä, mistä hän puhui,
vaan ainoastaan saada kuulla, kuinka onnistuneesti hän puhui. Tuo
tyhjänpäiväinen harrastus oli minulla nyt vaan jäljellä, kun en enää
uskonut ihmisellä olevan mitään pääsyä Sinun luoksesi. Mutta sanojen
keralla, joita halulla kuuntelin, tulikin sieluuni niihin sisältyvät
ajatukset, joita en saanut sanoista irroitetuksi, vaikka en niistä
olisi vähääkään välittänyt. Ja samalla kun aukaisin sydämeni
vastaanottaakseni hänen kauniita sanojaan, tunkeutuivatkin sydämeni
sisimpään ne totuudet, jotka hän lausui.

Tämä tapahtui kuitenkin vain vähitellen. Ensinnä, näet, aloin
huomata, että nuokin mielipiteet olivat puolustettavissa. Minusta
oli näyttänyt tuiki mahdottomalta torjua ja kumota Manikeolaisten
katolilaista uskoa vastaan tekemiä väitteitä, mutta nyt tulin
siihen käsitykseen että tämäkin usko[31] on aivan puhtailla aseilla
puolustettavissa. Varsinkin vakaannuin tässä käsityksessä saatuani
yksityiskohtiin käypää selitystä ja kuultuani useampia kertoja vanhan
testamentin arvoituksia hyvin ratkaistavan, joissa juuri takertuen
kirjaimeen olin tehnyt uskon puolesta haaksirikon. [Vertaa 2 Kor. 3,
6. 95.]

Sittenkun useampia kohtia noista kirjoista oli minulle hengellisesti
selitetty, pidin minä jo epäilykseni hyljättävänä, ainakin tuon
epäilykseni, että ei muka ensinkään olisi mahdollista puoltaa lakia
ja profeettoja häpäisijöitä ja pilkkaajia vastaan.[37]

En kuitenkaan luullut velvollisuudekseni kääntyä katolilaiseen uskoon
vain siitä syystä, että silläkin oli oppineet puolustajansa, jotka
monilla ja vakuuttavilla syillä kumosivat kaikki vastaväitteet. Enkä
liioin pitänyt velvollisuutenani tuomita vastakkaista kantaa, joka
tähän asti oli ollut omani, koska muka kummankin puolen puoltavat
syyt painoivat saman verran. Katolilainen usko ei, näet, enää
mielestäni ollut voitetun asemassa, mutta ei myöskään silti voittajan.

Mutta sittemmin ponnistin minä kovasti sieluni voimia voidakseni
jos mahdollista joillakin kumoamattomilla todistuskappaleilla
saada Manikeolaiset kukistetuksi vääräuskoisuudestansa. Jos olisin
voinut ajatella henkiolentoa olevaksi, olisi kohta koko heidän
komea aaterakennuksensa luhistunut kokoon ja tyyten sielustani
hävinnyt -- mutta minä en sitä voinut. Yhä enemmän ja enemmän
tutkiessani näitä asioita ja vertaillessani eri mielipiteitä tulin
minä sittenkin siihen johtopäätökseen, että useampien filosoofien
lausumat mielipiteet tämän maailman rakenteesta ja koko aistimilla
havaittavasta luonnosta ovat muita paljoa todenmukaisemmat. Koska
niinmuodoin Akademikoiden tunnettuun tapaan epäilin kaikkea ja
lainehdin kaikkien opintuulten ajamana sinne tänne, katsoin minä
velvollisuudekseni poistua Manikeolaisten lahkosta. En pitänyt
oikeudenmukaisena kuulua tuohon lahkoon samaan aikaan kuin olin
kaiken suhteen epäilevällä kannalla ja pidin useita filosoofeja tuota
lahkoa parempana.

Kuitenkin kieltäydyin minä kokonaan uskomasta sieluni parantamisen
filosoofeille, koska heiltä puuttui Kristuksen autuaaksi tekevä nimi.
Niin ollen minä lopultakin päätin pysyä katekumeenina katolilaisessa
seurakunnassa, jolle vanhempani olivat minut uskoneet, kunnes
jostakin niin kirkas valo eteeni välähtäisi, että sen mukaan voisin
kulkuni suunnittaa.



6 KIRJA.

Ystävät.


Missä lymyilit minulta ja mihin olit poistunut, Sinä, minun toivoni
hamasta nuoruudestani? [Ps. 71, 5.] Olithan Sinä minut luonut ja
eroittanut maan eläimistä ja taivaan linnuista. Olithan Sinä antanut
minulle enempi ymmärrystä kuin heille. Ja kuitenkin kuljeskelin
minä pimeyden poluilla ja niljakoilla teillä. Minä etsiskelin Sinua
ulkopuolelta itseäni, enkä löytänyt Jumalaa, joka on sydämessäni.
Minä vaivuin meren syvyyteen, sorruin epäuskon suohon, ja epäilin
tokko onkaan totuus ensinkään löydettävissä.

Jo oli hurskaudessaan urhoollinen äitini tullut luokseni matkustaen
yli maiden ja merien tavatakseen minua ja ollen Sinuun luottaen
kaikissa vaaroissakin huoleton. Jopa hän vaarojen uhatessa merellä
lohdutti merimiehiäkin, joilta tavallisesti äkkinäiset merillä
kulkijat peljästyessään saavat lohdutusta. Hän näet, vakuutti heille,
että onnellisesti pääsisivät perille, koska Sinä olit hänelle näyssä
tämän luvannut.

Hän tapasi minut hyvin vaaranalaisessa tilassa, koska epäilin tokko
totuus onkaan löydettävissä. Mutta kun minä hänelle ilmoitin en enää
olevani manikeolainen vaikk'ei vielä oikeauskoinen kristittykään, ei
hän siitä ylön suuresti ilostunut, kuten tapahtuu kun kuulee jotain
odottamatonta ilosanomaa -- olihan hän niin järkkymättömän varmasti
uskonut palajavani tuosta kurjuudesta. Olihan hän minua itkenyt kuin
kuollutta ja kantanut minua ajatustensa paareilla luoksesi, jotta
olisit sanonut tämänkin lesken pojalle "Nuorukainen, minä sanon
sinulle nouse ylös", herättänyt hänet kuolleista, antanut hänelle
uudelleen puhetaidon ja jättänyt hänet jälleen hänen äidillensä.
[Luk. 7, 14-15.]

Sentähden ei hänen sydämensä ylön rajusti ilosta sykähdellyt
kuullessaan, että olin valheesta irtaantunut, vaikk'en vielä
ollutkaan totuutta saavuttanut, ja että niinmuodoin jo sen verran
siitä, mitä hän jokapäivä oli kyynelin rukoillut, oli toteutunut.
Päinvastoin hän ollen varma siitä, että Sinä lupauksesi mukaan
täyttäisit kaikki hänen pyyntönsä, senkin mikä vielä oli täyttämättä,
sangen levollisesti ja luottavasti vastasi minulle olevansa lujasti
siinä uskossa, että hän ennen muuttoaan tästä elämästä on näkevä
minut oikeauskoisena kristittynä.

Näin hän puhui minulle; mutta Sinua kaiken laupeuden lähde, hän
rukouksin ja runsain kyynelin pyysi joutuisammin antamaan apuasi
ja valaisemaan pimeyteni. Hän kävi yhä ahkerammin seurakunnan
kokouksissa ja imi sanat Ambrosiuksen suusta ikäänkuin lähteestä,
joka kuohuu ijankaikkiseen elämään. [Joh, 4, 14.] Hän rakasti
Ambrosiusta kuten Jumalan enkeliä konsana, sillä hän tiesi, että minä
hänen kauttaan olin joutunut tuohon epävarmuuden ja häälyväisyyden
tilaan, josta minun täytyi murtautua läpi voidakseni taudista
terveeksi toipua. Hän kyllä näki vielä uhkaavamman vaaran olevan
edessä päin, sellaisen jännittävän hetken, jota lääkärit kutsuvat
käännekohdaksi taudissa, mutta hän oli ennakolta varma, että olin
siitä onnellisesti suoriutuva.

Nyt en enää huokaillen rukoillut apuasi, mieleni kääntyi
tutkimuksiin, ja levottomana halusin niistä keskustella muiden kanssa.

Ambrosiusta pidin minä maailman tavallisen arvostelun mukaan
onnellisena miehenä, koska niin ylhäiset ihmiset häntä kunnioittivat;
hänen aviottomuuttansa vain ajattelin tuskalliseksi. Kuinka ihana
toivo häntä elähytti, kuinka kovaa taistelua hänen oli käytävä
kiusauksia vastaan pyrkiessään ylevään puhtauteen, ja mistä hän
lohtua sai vastoinkäymisissä, sitä en osannut arvata, enkä ollut
sellaista koskaan kokenut.

Mutta ei hänkään tiennyt, kuinka minun mieleni kuohui, ja mihin
kuiluun olin vaarassa vajota. Sillä valitettavasti en voinut mielin
määrin häneltä kysellä, mitä tahdoin. Suuret ihmisjoukot, jotka
työtaakan alle uupuessaan tulivat saamaan häneltä apua, sulkivat
minut pois hänen seurastaan niin ett'ei hän voinut minua kuulla eikä
puhutella. Sen varsin vähäisen ajan, jolloin hän ei ollut heidän
seurassaan, käytti hän virkistääkseen ruumistaan tarpeellisella
ravinnolla ja sieluansa lukemisella.

Kovin halusin ja toivoin että hän jonakin joutohetkenä levottoman
mieleni tyynnyttäisi, mutta sitä hetkeä ei kuulunutkaan.

Herran päivänä minä aina kuulin hänen julkisesti julistavan totuuden
sanaa, ja yhä enemmän ja enemmän tulin minä vakuutetuksi siitä, että
kaikki nuo kavalien parjausten paulat, joita petturit ovat pyhiä
kirjoja vastaan virittäneet, voidaan ratkoa.

Hengelliset lapsesi, jotka armosta olet kirkon piirissä uudesti
synnyttänyt, eivät -- kuten nyt tulin huomaamaan -- Jumalan
kaltaisuutta ihmisessä, jonka olet kuvaksesi luonut sillä tapaa
käsittäneet, että olisivat uskoneet ja ajatelleet Sinulla olevan
ihmisruumiin muodot. Tosin oli aavistukseni siitä, millainen
henkiolento oikeastaan mahtaa olla, hyvin heikko ja himmeä, mutta
kuitenkin oli iloni siitä, että en ollutkaan noin monta vuotta umpeen
kiivaillut oikeata uskoa, vaan ainoastaan lihallisten ajatusten
arveluja vastaan, niin voimakas, että se nosti punan poskilleni. Vaan
siinäpä juuri röyhkeyteni ja jumalattomuuteni osottautui, kun en
käynyt oikean uskon laadusta tutkimalla selvää ottamaan, vaan rupesin
sitä pelkkien arvelujen nojalla syyttämään.

Nyt olisin uskon kautta voinut tulla parannetuksi niin että
henkeni kirkkaammin katsein olisi kyennyt katsomaan ijäti pysyvää,
erehtymätöntä totuuttasi.

Mutta minun sieluni laita oli kuin sen ihmisen, joka jouduttuaan
kärsimään huonon lääkärin käsissä, pelkää jättäytyä hyvänkin
lääkärin hoitoon. Yksin uskon kautta oli se parannettavissa, mutta
se kieltäytyi uskomasta, jotta ei joutuisi väärään uskoon. Se koitti
kiskoutua irti käsistäsi, joilla olet uskon parantavat lääkkeet
valmistanut, ja vuodattanut ne kaiken maailman tautien yli ja antanut
niille niin suuren vaikutusvoiman.

Sitten olet Sinä, Herra, sangen pehmoisin ja lauhkein käsin sivellyt
ja vähitellen parantanut sydäntäni. Miettiessäni, näet, kuinka
äärettömän paljon sellaista uskon, jota en ole ollut näkemässä;
kuinka monta tapahtumaa esimerkiksi kansojen historiassa, joissa en
ole mukana ollut, ja kuinka monta tietoa maista ja kaupungeista,
joita en ole nähnyt, totena pidän; kuinka paljon uskon ystäviä,
lääkäreitä ja monemmoisia ihmisiä, joita uskomatta emme voisi
aikoihin tulla tässä elämässä; vihdoin miettiessäni kuinka
järkkymättömän lujasti olen vakuutettu siitä, ketkä ovat vanhempani,
josta minulla kuitenkin on vain muilta kuulemani mukaan tietoa, tulin
minä siihen vakaumukseen, että ne, jotka uskovat kirjojasi, joille
niin suuren vaikutusvoiman melkein kaikissa maailman kansoissa olet
antanut, eivät ole moitittavia, vaan päinvastoin ne, jotka eivät
niitä usko, ja että ei ole syytä niitä kuulla, jotka sanovat: "Mistä
sinä sen tiedät, että nuo kirjat ovat ainoan todellisen ja totisen
Jumalan hengen vaikutuksesta syntyneet ja ihmiskunnalle annetut?"

Sepä juuri oli minusta varsin uskottavaa. Kaikki nuo keskenään
kiistelevien filosoofien vihollismieliset ja ilkeät kyselemiset,
joita olin lukenut, eivät, näet, olleet saaneet minua vietellyksi
hetkeksikään epäilemään olemassaoloasi ja huolenpitoasi meistä.
Olkoonpa että uskoni oli milloin voimakkaampi, milloin heikompi,
olkoonpa että en ymmärtänyt, mitä ajatella olemuksestasi, tai mitä
tietä tykösi tullaan tai palataan, sitä sittenkin aina uskoin, että
Sinä olet olemassa ja pidät huolta meistä.

Koska niinmuodoin olemme liian heikot selkeillä järkisyillä
löytääksemme totuutta, ja koska meidän siitä syystä on turvauduttava
pyhien kirjojen uskottavuuteen aloin minä uskoa, että Sinä olet
nuo niin mainiot, niin voimallista totuuden vakaumusta uhkuvat
ja niin vaikutusvoimaiset kirjat juuri sitä varten yli maan
piirin levittänyt, että Sinua uskottaisiin ja Sinua niiden kautta
etsittäisiin.

Sen, mikä noissa kirjoissa järjettömyytensä kautta oli minua
loukannut, panin minä nyt, -- kun monet kohdat niissä kuulemieni
selitysten mukaan tuntuivat uskottavilta -- pyhien asiain
salaperäisyyden laskuun. Ja ne olivat nuo kirjat mielestäni sitä
enemmän kunnioitettavia ja pyhimmän uskon arvoisia, kun ne samalla
tarjoutuvat kaikkien luettavaksi ja samalla tallettavat suuriarvoiset
salaisuutensa niitä varten, joilla on syvempää käsitystä, kun ne
samalla puhuvat kaikille mitä yksinkertaisimmilla sanoilla ja mitä
jokapäiväisimmillä puheenparsilla ja samalla vireillä pitävät niiden
mielenkiintoa, jotka ovat syvämietteisiä tutkijoita. Täten ne, näet,
kokoilevat kaikkia rakastavaan helmaansa ja johtavat joitakuita
harvoja ahtaampien porttien läpi salattuun yhteyteen kanssasi;
kuitenkin on noita harvojakin paljoa enemmän olemassa kuin niitä
olisi, jos nuo kirjat eivät niin suurella kunnialla ja arvokkuudella
esiintyisi, eivätkä pyhällä yksinkertaisuudellaan sulkisi suuret
kansanjoukot helmaansa.

Näitä asioita minä mietin ja Sinä olit luonani; minä lähetin sydämeni
huokaukset Sinun puoleesi ja Sinä kuulit minua. Minä horjuin sinne
tänne -- ja kuitenkin Sinä ohjasit minua; minä kuljin maailman
laveata tietä, vaan Sinä et minua käsistäsi laskenut.

Minä himoitsin kunniaa, rahaa ja avioelämän nautintoja, ja jouduin
siten Sinun pilkattavaksesi. Minä kärsin, näet, noita himoja
palvellessani mitä tuskallisinta kipua ja tässä Sinä tarkoitit
parastani, Sinä kun et suonut minulle iloa mistään muusta kuin
Sinusta.

Katso sydäntäni Herra, koskapa itse olet tahtonut minua tätä
muistelemaan ja tunnustamaan. Nyt sieluni kiintyköön Sinuun, joka
olet sen kuoleman kovista siteistä kirvoittanut. Kuinka kurja
olikaan. Ja Sinä hivelit kirveleviä haavojani, että kaiken muun
hylkäisin ja kääntyisin Sinun puoleesi, joka olet kaikkein korkein,
ja jota paitsi kaikki muu ei olisikaan olemassa, ja että puoleesi
kääntyen tulisin parannetuksi.

Kuinka ihmeellisesti saitkaan minut kurjuuttani tuntemaan
tuona päivänä, jolloin valmistelin ylistyspuhetta keisari
Walentinianukselle! Tuossa puheessa minun täytyi paljon valhetella ja
sillä minun kuitenkin piti saavuttaa niiden suosiota, jotka tiesivät
minun valehtelevan! Sydämeni puhkui tuosta tuskasta ja kiehui
kuluttavien ajatusten kuumeessa.

Kävellessäni näinä päivinä erään Milanon luona sijaitsevan kylän
läpi huomasin minä erään köyhän kerjäläisen, joka ollen hienossa
hutikassa laski leikkiä ja oli iloisella päällä. Silloin minä
huokasin ja rupesin mukanani oleville ystävilleni puhelemaan monista
hullutuksiemme tuottamista tuskista. Mitä tarkoittivat kaikki nuo
yrityksemme, joissa silloin vaivaa näin kuljettaessani himojen
haavoittamana onnettomuuteni kuormaa, joka matkan varrella aina
suuremmaksi kasvoi? Mitäpä muuta halusimme kuin päästä huolettoman
iloisiksi! Ja tässä oli tuo kerjäläinen edellämme ennättänyt
päämäärään, jota me ehkä emme koskaan tulevaisuudessakaan tulisi
saavuttamaan. Minkä hän muutamilla kerjäämillään kolikoilla oli
saavuttanut, sitä minä vaivaloisia, mutkaisia kiertoteitä kulkien
tavoittelin, nimittäin sitä iloa jota ajan siivin pois kiitävä onni
tuottaa.

Tosin oli hänen ilonsa varsin turhaa, mutta minä kunniaa himoitessani
tavoittelin vielä paljoa turhempaa. Hän oli kuitenkin todellisesti
iloinen, minä tuskaa täynnä; hän huoleton, minä pelonalainen.

Ja jos ken olisi minulta kysellyt, kumpaako mieluummin tahtoisin,
iloitako vai peljätä, olisin vastannut "iloita". Mutta jos taas
joku olisi kysynyt tahdoinko mieluummin olla semmoinen kuin tuo
kerjäläinen tai semmoinen kuin itse olin siihen aikaan, niin olisin
parempana pitänyt olla oma itseni niin huolien ja pelvon sortama
kuin olinkin. Ja tuon valinnan olisin minä kai tehnyt piloillani
-- ei suinkaan täydellä todella? Sillä enhän ollut velvollinen
pitämään omaa osaani kerjäläisen osaa parempana siitä syystä että
olin oppineempi kuin hän. Opistanihan ei ollut minulla iloa, vaan
sillä etsin ihmisten suosiota; en edes sillä koettanut muille
oppia hankkia, vaan ainoasti itselleni suosiota. Sentähden oletkin
kurituksesi sauvalla särkenyt minun luuni.

Pois! luotani ne, jotka sanovat sielulleni: sillä on eroa, mistä
iloitaan. Tuo kerjäläinen iloitsi humalaisen iloa, minä halusin
kunniasta iloita. Millaisesta kunniasta, Herra? Kunniasta joka
ei anna Sinulle kunniaa. Ja yhtä vähän kuin tuon juopuneen ilo
oli todellista iloa yhtä vähän tuo tavoittamani kunnia todellista
kunniaa. Se päinvastoin tahrasi sieluni kunniaa. Hän yhtenä yönä
nukkui pois pohmelonsa; minä pohmelossa menin maata ja nousin ylös ja
taas menin maata ja nousin ylös -- voi kuinka kauvan!

On sillä kyllä eroa, mistä iloitaan, sen tiedän. Uskovaisen ilo,
kun hän iloitsee toivossa, verrattomasti voittaa kaiken tuon turhan
ilon. Ja meidänkin välillämme oli silloin jotain eroa. Hän oli
epäilemättä onnellisempi minua, ei ainoastaan koska hän oli täynnä
iloa, minä täynnä huolia, vaan myöskin koska hän kauniisti pyytämällä
oli hankkinut itselleen viiniä, minä taas valehtelemalla haeskelin
kunnian korskeutta.

Tähän suuntaan minä silloin puhelin sangen paljon ystävilleni.
Ja usein tätä tehdessäni tutkin itseäni ja tulin tuntemaan
tilani pahaksi. Minä surin sitä ja kartutin siten onnettomuuteni
kaksinkertaiseksi.

Ja jos onni joskus minulle hymyili, niin minä perin tympeytyneenä en
osannut siihen tarttua, koska se muka melkein lähti lentoon, ennenkun
siitä sai kiinnikään.

Me, jotka ystävinä elimme yhdessä, valitimme noita ristiriitaisuuksia
olennossamme. Enimmin ja tuttavallisimmin minä niistä keskustelin
Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa.

Näistä oli Alypius kotoisin syntymäkaupungistani ja syntyisin eräästä
kaupungin korkeimmista suvuista. Hän oli ijältään minua nuorempi ja
oli ollut oppilaanani ensin kotokaupungissamme Thagastessa ja sitten
Karthagossa. Hän rakasti minua suuresti, koska olin hänen mielestään
hyvä ja oppinut, ja minä häntä jalojen avujen tähden, jotka hänessä
olivat luontaisia ja tulivat näkyviin jo varsin nuorella ijällä.

Karthagon suuri siveettömyys, mikä kevytmielisissä näytelmissä
kuohui yli äyräitten, oli kuitenkin temmannut hänet pyörteisiinsä.
Hän poloinen noissa pyörteissä pyöri ja minä samalla paikkakunnalla
julkisessa koulussa opetin puhujataitoa, mutta hän ei vielä käynyt
opetustani kuulemassa sentähden että oli eräässä asiassa riita
syntynyt minun ja hänen isänsä välillä.

Minä sain kuulla että hän sirkkusta aivan surmakseen rakasti ja olin
kovasti huolissani, että hän oli tyhjäksi tekevä tai mahdollisesti
oli jo tyhjäksi tehnyt nuo suuret toiveet, joita hänestä oli
olemassa. Mutta minulla ei ollut ei hyväntahtoisena ystävänä, eikä
opettajan oikeudella mitään tilaisuutta muistuttamaan häntä tai
saamaan hänet jollain nuhteella palautetuksi pahalta tieltään.

Minun suhteeni luulin hänen olevan samaa mieltä kuin hänen isänsäkin;
mutta niin ei ollutkaan laita. Huomioonottamatta isänsä tahtoa tässä
asiassa alkoi hän minua tervehtiä, kävi luentosalissani, kuunteli
jonkun aikaa opetustani ja meni sitten taas pois.

Minulta kuitenkin unehtui vakavasti varoittaa häntä, ett'ei hän
hurjasti hurmaantumalla tyhjänpäiväisiin näytäntöihin turmelisi hyviä
luonnonlahjojansa. Mutta Sinä, Herra, joka kaikista luoduistasi
huolta pidät, et ollut unohtanut häntä, joka oli aikoinaan oleva
pyhäkkösi esimiehenä.[38] Ja jotta aivan ilmeistä olisi, että kunnia
hänen parantumisestaan on yksin Sinun, niin paransit hänet aivan
tietämättäni minun kauttani.

Kun, näet, eräänä päivänä tapani mukaan istuin kateederissa, oppilaat
edessäni, tuli hän, tervehti, istuutui ja kuunteli tarkkaavasti
käsittelynalaista ainetta. Sattumalta minä selittääkseni käsillä
olevaa kirjaa ja saadakseni esitykseni luotettavammaksi ja
selvemmäksi otin sirkusnäytännöt ja niiden hurmaantuneet katsojat
esimerkiksi ja laskettelin niistä purevaa pilkkaa.

En silloin vähääkään -- Sinä sen tiedät, Herra -- ajatellut
Alypiuksen parantamista tuosta turmiollisesta taudista. Mutta
hän työnsi sanojeni terän omaan sydämeensä luullen varmasti
tarkoittaneeni yksin häntä. Ja mistä joku toinen olisi ottanut
aihetta suuttuakseen minuun, otti tämä kunnioitettava nuorukainen
suuttuakseen itseensä ja rupesi minua vain palavammin rakastamaan.

Sinä valmistit sydämestäni ja kielestäni hehkuvat hiilet, niillä
jälleen sytyttääksesi tuohon toivorikkaaseen sieluun, joka jo oli
sammumaisillaan, pyhän innon tulta ja parantaaksesi sen. Olkoon
kiittämättä sinua se, joka ei laupeuttasi käsitä; mutta minä tahdon
sitä sydämeni syvyydestä julistaa.

Siitä hetkestä ponnistihe hän ylös siitä liejusta, johon oli
vajoutunut, ylös sen kurjan himon syleilystä, joka hänen silmänsä
sokaisi. Päättäväisellä itsensäkieltämisellä hän kavahti ylös
suruttomuuden unesta ja puisti lian päältään, eikä enää mennyt
sirkukseen.

Sitten hän hankki isältään luvan saada ruveta vakinaiseksi
oppilaakseni; hänen isänsä, näet, ei enää jaksanut panna vastaan,
vaan mukaantui ja myöntyi. Nyt hän alkoi uudelleen kuunnella
luentojani ja heti joutui saman taikauskon paulaan mihin minä itse
olin joutunut. Sillä häntä miellytti Manikeolaisten osoittama itsensä
kieltäminen, jota hän luuli todelliseksi ja vilpittömäksi. Mutta se
olikin vain ulkokultaisuutta ja petosta, ja se pauloihinsa kietoi
sellaisia jaloja henkiä, jotka pystymättä vielä avuja syvemmältä
tutkimaan olivat herkästi petettävissä pelkällä avujen varjolla ja
kuorella.

Alypius oli oikeustiedettä oppiakseen mennyt edelläni Roomaan.
Siellä joutui hän gladiaattorinäytäntöjä katsellessaan -- niin
uskomattomalta kuin se tuntuukin -- uskomattoman suuren kiihkon ja
eksytyksen valtaan.

Hän oli jo inholla kääntynyt pois sellaisista huvituksista.
Mutta nyt jotkut hänen ystävänsä ja opintotoverinsa palatessaan
reippaina aamiaiselta tapasivat hänet tiellä ja veivät hänet hänen
vastaväitteistään ja vastustelemisestaan huolimatta tuttavallisuuden
väkipakolla amfiteaatteriin. Se tapahtui julmien, veristen
näytäntöjen päivänä.

Alypius kehui: "Vaikka ruumiini sinne viettekin ja siellä
kiinnipidätte, niin ettepä kuitenkaan saa sieluani ja silmiäni noihin
näytännöihin kiintymään. Niinpä saapuvillakin ollen tulen olemaan
poissa ja siten olen voittava teidät ja näytännöt."

Tämän kuultuaan he kuitenkin veivät hänet mukaansa, varmaankin juuri
haluten selville saada voisiko hän kehumisensa täytäntöön panna.

Kun oli perille tultu ja istuuduttu sinne, missä tilaa oli, paloi
kamala kiihko kaikissa suonissa. Alypius sulkien silmänsä kieltäytyi
antamasta sydämensä suostumusta sellaisiin hirvittävyyksiin. Jospa
olisi hän voinut korvansakin tukkia! Sillä eräässä taistelun
kohtauksessa, kun kaiken kansan mahtava huuto kajahti häntä vastaan,
voitti hänet uteliaisuus. Hän aukaisi silmänsä muka valmisna
halveksimalla voittamaan sitä, mitä saisi nähdäksensä olipa se mitä
hyvänsä. Mutta samassa saikin hän sieluunsa vielä hirveämmän haavan
kuin se, mikä ammotti tuon taistelijan ruumiissa.

Ja hän lankesi onnettomammin vielä kuin tuo taistelija, jonka
kaatuessa nostettiin tuo suuri huuto, joka tunki läpi hänen korvansa
ja sai hänet aukaisemaan silmänsä. Nyt hänen pikemmin rohkea kuin
kestävä sielunsa joutui iskuille alttiiksi ja kärsi auttamattomasti
tappion, varsinkin koska oli heikontunut luottaessaan itseensä, eikä
Sinuun.

Sillä samassa kun hän näki, imi hän verenhimon itseensä ja voimatta
kääntyä pois iski katseensa yhä syvempään näkemäänsä hirveään kuvaan.
Aivan huomaamatta hän hurmaantui tuosta verisestä huvituksesta ja
rupesi nauttimaan rikoksellisesta kilpataistelusta. Hän ei ollut enää
se, mikä tullessaan, vaan yksi siitä joukosta, johon oli joutunut;
niiden todellinen kumppani, jotka olivat hänet mukaansa temmanneet.

Entä sitten? Hän katseli, huusi, innostui ja vei sieltä mukaansa
hurjan himon, joka kiihotti häntä tulemaan uudelleen. Niin, hän tuli
uudelleen, ei ainoastaan niiden keralla, jotka hänet olivat ensi
kerralla sinne vieneet, vaan myöskin ilman heitä, jopa muita mukanaan
kuljettaen.

Ja sellaisesta kurjuudesta olet Sinä kuitenkin hänet voimallisella
ja laupiaalla kädelläsi nostanut ja opettanut häntä luottamaan ei
itseensä, vaan Sinuun. Vaan se tapahtui vasta pitkän, pitkän ajan
kuluttua.

Tämän miehen minä tapasin Roomassa ja hän kiintyi minuun mitä
lujimmilla siteillä. Milanoonkin hän matkusti kanssani saadakseen
eteenkinpäin olla seurassani ja käytännössä harjaantuakseen
lakitieteessä, jota hän oli opiskellut enempi vanhempainsa tahdosta
kuin omasta halustaan.

Kolmasti oli hän apumiehenä oikeudessa osoittanut sellaista
rehellisyyttä, että se kaikkia muita ihmetytti. Mutta hän sitäkin
enemmän ihmetteli, että he taisivat pitää kultaa viattomuutta
parempana. Hänen kunnollisuutensa joutui kovalle koetukselle himon
houkutellessa sydäntä ja pelon puristaessa rintaa.

Hän oli jonkun aikaa Italian valtiovarain rahastonhoitajan
apulaisena. Samaan aikaan oli siellä eräs sangen mahtava senaattori,
jota monet, ollen hänelle kiitollisuuden velassa liehakoitsivat,
monet myös pelvosta kumartelivat. Hän tahtoi -- kuten mahtavien tapa
on -- pitää itselleen luvallisena sellaistakin, joka oli vastoin
selvää lakia.

Alypius asettui häntä vastustamaan. Hän halveksien hylkäsi kaikki
palkinnot, joita hänelle tarjottiin, ja pelotonna uhmaili kaikkia
uhkauksia. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta rohkeuttaan, kun ei
hän sellaista monen monista sekä hyödyllisistä että vahingollisista
toimistaan varsin kuuluisaa miestä halunnut ystäväkseen, eikä häntä
vihamiehenä peljännyt.

Sellainen oli Alypius, silloinen ystäväni, joka kanssani puolelta ja
toiselta tuumaili, millaista elämäntapaa olisi noudatettava.

Myös Nebridius oli jättänyt kotipaikkansa lähellä Karthagoa ja itse
Karthagon, missä hän tuon tuostakin kävi, jättänyt isältä perityn
kukoistavan maakartanon, kotonsa ja oman äitinsä ja tullut Milanoon
ainoastaan siitä syystä, että saisi elää kanssani palavassa totuuden
ja viisauden tutkimisessa. Yhdessä me tuskia kärsimme, yhdessä
ajelehdimme sinne ja tänne. Palavasti hän etsi autuaallista elämää ja
tutki suurella terävyydellä vaikeimpia kysymyksiä.

Kolme meitä oli nälkäistä; me valittelimme nälkäämme toinen
toisillemme ja odotimme, että Sinä antaisit meille ruuan ajallansa.
[Ps. 145, 15.] Mutta kun Sinä laupeudessasi annoit meidän
yrityksistämme yhä uudelleen niittää katkeria kokemuksia ja me
tutkistelimme, missä tarkoituksessa me saimme sellaista kokea, niin
oli vastassamme synkkä pimeys.

Me käännyimme taas huokaillen toisaanne ja ho'imme usein ja
katkerasti "kuinka kauvan on tätä jatkuva?" Ja kuitenkaan emme
voineet noita yrityksiämme heittää, sillä vielä ei ollut meille
koittanut mitään taattua valoa, jota olisimme voineet seurata.

Vaikein oli ollakseni murheella muistellessani kuinka pitkä aika oli
jo kulunut sitte yhdeksännentoista ikävuoteni, jolloin aloin hehkua
halusta etsiä totuutta ja päätin totuuden löydettyäni hyljätä kaikki
tyhjänpäiväisten himojen turhat toiveet ja mielettömät valheet. Ja
nyt? --

Nyt oli minulla kolmaskymmenes ikävuosi käymässä ja yhä olin
takertuneena samaan likaan, olin ahmimassa hetken haihtuvia ja
vain hetkeksi huolia haihduttavia iloja. Ja minä sanoin yhäti
lohdutuksekseni: huomenna minä sen varmaankin löydän, huomenna
on totuus minulle kirkkaana koittava, enkä enää ole laskeva sitä
käsistäni. Faustus tulee pian, ja on selvittävä kaikki.

Oi, te suuret Akadeemikot! Eikö siis olekaan mitään varmaa elämän
päämäärää löydettävissä? Niinpä etsikäämme yhä uutterammin ja
älkäämme epäilyksen valtaan vaipuko!

Jo on suuri toivo koittanut: kirkonusko ei opetakkaan sellaista
mielettömyyttä, kuin me luulimme, ja josta me sitä ilman syytä
syytimme. Kirkon oppineet pitävät aivan vääränä luulla Jumalan olevan
ihmisruumiin muotojen rajoittaman. Ja mekö vielä sittenkin yhä
epäilisimme kolkuttaa saadaksemme muunkin kaiken meille avatuksi?

Mutta ennen puolta päivää anastavat oppilaat aikamme. Mitä muuna
aikana teemme? Miksi emme tuota ainoata tarpeellista etsi? Vaan
milloin me sitte kävisimme tervehtimässä ylhäisiä ystäviämme, joiden
apua tarvitsemme? Milloin valmistautuisimme luennoille, joista
oppilaat maksavat? Milloin saisimme itsellemme virkistystä ja
sielullemme huolien huojennusta?

Menkööt matkoihinsa nämät kaikki? Heittäkäämme luotamme nämä turhat
ja tyhjät kappaleet! Kootkaamme kaiken voimamme yksin totuuden
tutkimiseen!

Elämä on kurjaa ja kuolema tietymätön. Jos se meidät äkisti
yllättäisi, millainen olisi lähtömme täältä? Missä voisimme oppia,
mitä täällä olemme laiminlyöneet? Eikö pikemmin olisi meidän
korvattava laiminlyömisemme kärsimällä ansaittu rangaistus?

Entä jos kuolema tehdessään ihmisen tajuttomaksi onkin kaikkien
pyrintöjemme loppu? Niin, sekin kysymys on mahdollinen. Mutta olkoon
kaukana sellainen olettamus.

Tyhjän- tai turhanpäite ei kristillisen uskon vaikutusvalta ulotu
niin mahtavan korkeana kautta koko maailman. Ei ikinä tekisi Jumala
niin suuria ja niin erinomaisia tekoja hyväksemme, jos ruumiin
kuollessa sielun elämäkin lakkaisi. Mutta miksi siis vitkastelemme
jättää maalliset toiveet, ja käydä kaikin voimin Jumalaa ja
autuaallista elämää etsimään?

Mutta varro: ovathan maallisetkin kappaleet, mieluisia. Niiden
viehätysvoima ei olekaan vähäinen. Ei ole helppoa lakata niitä
tavoittelemasta koska joutuu häpeän alaiseksi, jos niitten
tavoittelemiseen jälleen takertuu.

Huomaappas kuinka helposti käy saavuttaminen jotain kunniapaikkaa.
Ja mitä enempää toivoisimmekaan tässä elämässä? Meillä on ylhäisiä
ystäviä riittävästi apunamme saadaksemme -- jos sen eteen yksinomaa
ja päättävästi puuhaamme -- vaikkapa tilanhoitajantoimen. On myös
saatavissa aviovaimo -- jotenkin varakas tietysti, ett'ei hän ylön
suuresti menoillaan rasittaisi -- ja sehän voisi olla kohtuullisten
pyyteiden päämäärä. Ovathan monet jalot ja varsin mallikelpoiset
miehet naimisissa ollen antautuneet viisauden tutkimiseen.

Sellaiset aatokset täyttivät sieluni, vaihtelivat kuin tuulet ja
repivät ja raastoivat rintaani. Ajat vierivät ja minä yhä jätin
kääntymättä Herran puoleen. Minä lykkäsin elämisen Sinussa päivästä
päivään, mutta itsekkäisyydessä kuolemista minä jatkoin jokapäivä.

Minä ikävöin autuaallista elämää, mutta ollen pyhää ja korkeaa oli
se samalla mielestäni pelottavaa. Minä sitä pakenin -- ja kuitenkin
etsin. Minä luulin joutuvani kovin suureen kurjuuteen, jos en saisi
nauttia naisen rakkaudesta. Minä en tullut ajatelleeksi -- koska en
ollut sellaista kokenut -- että Sinä laupeudessasi voit sellaisista
heikkouksista päästää.

Ehtimiseen vaadittiin minua menemään naimisiin. Minä kosinkin yhtä
tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Äitini varsinkin oli tässä
asiassa ahkerassa puuhassa, koska hän toivoi, että minä avioliittoon
mentyäni tulisin autuaaksi tekevässä kasteessa pestyksi synneistäni.
Mutta tyttö, jota olin kosinut, olikin melkein kaksi vuotta laillista
naimaikää nuorempi. Ja koska hän oli mielittyni ja valittuni, enkä
toista tahtonut, niin täytyi minun jäädä odottamaan, kunnes hän voisi
vaimokseni tulla.

Sillä välin kasvoi kasvamistaan syntieni kuorma. Nainen, jonka kanssa
olin siihen saakka yhdessä elänyt, temmattiin sivultani, koska
hän oli esteeksi avioliitolleni. Häneen olin kaikesta sydämestäni
kiintynyt, ja sentähden nyt särjetty ja haavoitettu sydämeni verta
vuoti.

Hän jätti meidän yhteisen poikamme minun luokseni ja palasi Afrikaan.
Lähtiessään antoi hän Sinulle pyhän lupauksen, ett'ei hän enää
pitäisi yhteyttä kenenkään miehen kanssa.

Mutta minä kurja en kyennyt siihen mihin tuo vaimo! Minä en
rakastanut avioelämää, vaan olin lihallisen himon orjana, ja
sentähden minä olin liian kärsimätön odottaakseni morsianta kaksi
vuotta. Minä rupesin pitämään lihallista yhteyttä erään toisen naisen
kanssa, vaikka en ollut hänen kanssaan avioliitossa. Näin minä
jatkuvan tottumuksen turvissa ylläpidin sieluni tautia ja kuljetin
sen täydessä voimassaan mukaani avioelämän pyhään piiriin.

Mutta haava, mikä ensimäisestä kullasta erotessani sydämeeni oli
syntynyt, ei silti parantunut, vaan rupesi tuon peräti kovan tuskan
tulen jäleltä märkänemään. Suruni oli hiljaisempaa, mutta samalla
haikeampaa.

Sinulle olkoon kiitos, Sinulle olkoon kunnia, Sinä kaiken laupeuden
lähde! Minä kävin yhä kurjemmaksi ja Sinä lähenit minua yhä
lähemmäksi. Jo olit aivan vieressäni, temmataksesi minut oikealla
käsivarrellasi ylös loasta ja pestäksesi minut puhtaaksi -- mutta
minä en siitä mitään tiennyt.

Mikään muu ei minua pidättänyt vielä syvemmälle lihallisten himojen
syvyyteen heittäytymästä kuin kuoleman ja tulevan tuomion pelko, jota
en koskaan saanut rinnastani riistetyksi, joskin ajatukseni siitä
olivat eri aikoina erilaiset.

Minä väittelin ystävieni Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa siitä,
minkä lopun hyvät ja pahat ihmiset saavat. Minä sanoin, että olisin
suostunut antamaan Epikurokselle[39] voiton palmun, joll'en olisi
varmasti vakuutettu, että kuoleman jälkeen sielut vielä elävät ja
saavat kukin ansaitun palkkansa, jota seikkaa ei Epikuros ottanut
uskoaksensa.

Minä kysyin, miksi emme olisi onnellisia, jos vaan kuolemattomat
olisimme ja saisimme elää alinomaisissa lihallisissa nautinnoissa
tarvitsematta pelätä niitä kadottavamme? Mitä muuta voisimmekaan
pyytää?

Minä en käsittänyt, että oma kurjuuteni, syvä lankeemukseni ja suuri
sokeuteni esti minua katsomasta siveellisen puhtauden kirkasta valoa
ja näkemästä kuinka ihanaa on rakkaus, joka puhtaana lihallisista
intohimoista kiintyy vain sielun kauneuteen. En sitäkään miettinyt,
minä kurja, mistä lähteestä minulle vuoti se armo, että sain noita
saastaisia ajatuksia suloisessa rauhassa ystävieni kanssa vaihtaa.

Niin saastunut kuin olikin sieluni uidessa alinomaisessa lihallisten
himojen aallokossa, en voinut ilman ystäviäni olla onnellinen. Heitä
minä kuten ystäviä ainakin rakastin puhtaalla sydämellä ja he samoin
minua.

Oi mutkikkaita teitä! Voi rohkeaa sielua, joka hylkää Sinut ja luulee
jotakin parempaa saavansa! Kääntyköön hän minne tahansa, niin paha on
hänen olla. Sillä yksin Sinussa on todellista lepoa.

Sinä oletkin meitä aivan lähellä, Sinä päästät meidät irti surkeain
erehdystemme pauloista ja luot meihin uuden elämän Sinussa. Sinä
lohdutat meitä sanoen: Joutuin eteenpäin! Minä olen teitä kantava,
minä olen teitä saattava, minä olen vievä teidät lepoon.



7 KIRJA.

Plotinos.


Pahasti ja kelvottomasti vietetty nuoruuden aikani oli mennyt
menojaan ja minä tulin miehuuden ikään. Mutta sitä myöten kuin
minulle ikää karttui, sitä myöten myös turhamielisyyteni kasvoi.

Vaikka en osannut muunlaista olentoa kuin silmin nähtävää ajatella,
en minä kuitenkaan enää Sinua ajatellut ihmismuodossa olevaksi. Aina
siitä lähtien, kun aloin vähin viisaustieteen luentoja kuunnella,
minä sellaista väärää käsitystä kartoin.

Mutta millaiseksi nyt piti Sinua ajatella, siitä en ollut selvillä.
Minä ihminen, vieläpä vain ihmiskääpiö, koetin ajatuksillani
käsittää Sinua, kaikkivaltiasta, ainoata ja todellista Jumalaa. Ja
kuitenkin olin minä kaikesta sydämestäni vakuutettu siitä, että Sinä,
katoomaton, turmeltumaton ja muuttumaton olet olemassa -- vaikka en
ymmärtänyt mistä ja millä tapaa olin tuon vakuutuksen saanut.

Kiihkeästi huusi sydämeni kaikkia noita mielikuvituksen luomia
harhakuvia vastaan ja minä koetin yhdellä iskulla poistaa mielestäni
nuo epäpuhtaat mielikuvat, jotka eivät ensinkään jättäneet minua
rauhaan. Mutta tuskin olin saanut ne näkyvistäni, kun jo taas
kerääntyivät suurin joukoin silmäini eteen ja pimittivät näköni.

Minä niinmuodoin ajattelin, että Sinä katoomaton, turmeltumaton ja
muuttumaton olet -- ei ihmisruumiin muodossa -- mutta kuitenkin
jossain äärellisessä muodossa joko tämän maailman avaruudessa tahi
sen ulkopuolella äärettömyydessä.

Sillä jos koetin ajatella jotain kokonaan paikasta riippumatonta,
niin näkyi se minusta olevan aivan olematonta, vielä tyhjempää kuin
tyhjä paikka, jossa ei ole minkäänlaista esinettä.

Paksuun sumuun peittyneenä niin etten omaa olemustanikaan saanut
nähdyksi pidin minä aivan olemattomana kaikkea, mikä ei ole
paikallisesti määrättyä tai ainakin määrättävissä.

Siitä, mitä minä silmilläni näin, muodostin minä mielikuvia, mutta
sitä en minä huomannut, että tuo kyky, jolla mielikuvia muodostin,
ei ollut mitään paikallista, ja kuitenkin jotain aivan todellista ja
suurta.

Niin ajattelin minä Sinunkin, Sinä minun elämäni elo, äärettömän
suurena ulottuvan äärettömille aloille ja tunkeutuvan läpi koko
maailman rakennuksen jopa sen ulkopuolelle halki rajattoman
äärettömyyden, joten maa ja taivas ja kaikki kappaleet Sinusta saavat
täyttämyksensä ja rajansa, joka itse et mihinkään rajoihin mahdu.

Niinkuin ei maan päällinen ilma ensinkään voi ehkäistä auringon valoa
tunkeutumasta lävitsensä, vaan se tunkee läpi ilman, ei hajoittamalla
eikä halkomalla vaan täyttämällä sen kokonaan, niin ajattelin minä
Sinun voivan kulkea läpi taivaan, ilman ja meren jopa maankin ja
tunkea läpi sen kaikkien sekä suurimpien että pienimpien kappalten
ollaksesi kaikkialla läsnä hallitsemassa kaikkia luotujasi sekä
sisällisesti että ulkonaisesti salaisella voimanvaikutuksella.

Noin minä arvelin, kun en toisin osannut ajatella -- mutta se olikin
väärin.

Jos, näet, niin olisi, niin sulkisi suurempi kappale suuremman osan
Sinusta itseensä, vähempi vähemmän osan. Ja niin ollen olisit Sinä
kappaleittain läsnä maailman kappaleissa, suurissa suurin osin,
pienissä pienin osin. Vaan sellaistahan ei ole olosi maailmassa.
Mutta Sinä et ollut vielä valaissut pimeyttäni.

Minä tunsin kyllä Herran, tosi Jumalamme, joka on luonut ruumiimme ja
sielumme ja kaikki kappaleet ja olennot, sellaiseksi, jota ei voida
vahingoittaa eikä kukistaa, joka ei muutu eikä järky. Mutta pahan
alkusyytä en ollut vielä selville saanut.

Mutta olipa pahan alkusyynä mikä hyvänsä, ymmärsin minä sitä täytyvän
etsiä niin, että se ei saisi minua pitämään muuttumatonta Jumalaa
muuttuvaisena joskin sillä olettamuksella pääsisin itse olemasta tuo
etsimäni pahan lähde. Sentähden minä sitä vapaasti etsin, ollen varma
siitä, että manikeolaisten oppi, jota kaikesta sydämestä kartoin, oli
väärää, koskapa huomasin heidän pahan syytä etsiessään olevan täynnä
pahuutta uskoessaan mieluummin, että Sinä voit kärsiä pahaa, kuin
että he itse tekevät pahaa.

Minä koetin käsittää, mitä kuulin, että nimittäin vapaa tahto on
pahan teon alkusyynä, että Sinä syystä annat meidän kärsiä; mutta
en minä kyennyt sitä selvästi käsittämään. Niin minä yrittäessäni
ajatuksen terävyydellä nousta syvyydestä vajosin uudelleen, ja
yritettyäni moneen kertaan vajosin yhä uudelleen ja uudelleen.

Se minua auttoi kohoamaan valkeuteesi, että olin yhtä varmasti
tietoinen tahtomisestani kuin elämisestäni. Jos minä jotakin tahdoin
tahi olin tahtomatta, niin olin minä ihan varmasti vakuutettu siitä,
että se olin juuri minä, joka tuota tahdoin tahi olin tahtomatta.
Ja vähän kerrassaan minulle selkeni, että juuri tuo oma tahtoni
oli alkusyy syntiini. Samalla selkeni minulle myös, että synti,
jota tietämättä ja tahtomatta tehdään, ei ole synniksi eikä syyksi
luettava, vaan on se pikemmin kärsimystä ja kuritusta, jonka
alaiseksi sinä vanhurskas vanhurskaudessasi sallit meidän joutua.[40]

Mutta taas minä kysyin: ken on minut luonut? Eikö Jumalani, joka
on ei ainoastaan hyvä, vaan itse hyvyys? Mistä niinmuodoin johtuu,
että voin tahtoa pahaa ja olla tahtomatta hyvää, joten syystä saan
kärsiä rangaistusta? Kuka on minuun istuttanut nuo katkerat kurjuuden
taimet, minuun joka kuitenkin kaikkineni olen kotoisin kaikkein
suloisimmasta olennosta, Jumalasta.

Perkelekö sen on tehnyt? Mistä sitten perkele on maailmaan tullut?
Jos hän itsekin turmeltuneen tahdon vaikutuksesta on hyvästä
enkelistä paholaiseksi muuttunut, mistä sitten häneenkin tuli tuo
paha tahto, joka teki paholaiseksi hänet, joka hyvänä pyhän Luojan
kädestä läksi?

Nämä ajatukset minua yhä uudelleen ahdistivat niin että aivan
olin tukehtua. En kuitenkaan langennut tuohon kaikkein pahimpaan
harhaoppiin, joka saa aikaan, että ei kenkään tunnusta syntiä Sinun
edessäsi, koska muka on uskottavampaa että Sinä voit suvaita pahaa
kuin että ihminen voisi tehdä pahaa.

Koska ymmärsin muuttumattoman olevan muuttuvaista parempaa, pidin
minä velvollisuutenani Sinua etsiä. Ja lähtien siitä edellytyksestä,
että Sinä olet muuttumaton, kävin minä tutkimaan, mistä paha on
kotoisin tahi oikeammin pahan aikaansaama turmeltuminen, joka ei
millään tavoin voi Sinun olemustasi vahingoittaa. Mikään ei näet,
turmelevasti voi vaikuttaa Sinuun, ei tahto, ei pakko, eikä sattuma,
koskapa itse olet Jumala; mitä Sinä tahdot on hyvää ja itse Sinä
oletkin hyvyys. Mutta mikä turmeltuu, se ei olekaan hyvää.

Sinua ei myöskään voida vastoin tahtoasi mihinkään pakottaa, koska
tahtosi ei ole voimaasi suurempi. Suurempi olisi se ainoastaan siinä
tapauksessa, että olisit Sinä itseäsi suurempi, sillä Jumalan tahto
ja Jumala voima on juuri Jumala.[41]

Mikä voi olla Sinulle äkkiarvaamatonta, joka kaikki tiedät, ja jonka
tietämättä ja tahtomatta ei mitään ole olemassa?

Mutta mitäpä enää tuosta puhuakaan kannattaa, että Jumalan olemusta
ei mikään voi turmella. Eihän Hän, joll'ei niin olisi, olisikaan
mikään Jumala.

Minä kuvittelin mielessäni maailman kaikkeuden kaikkine näkyväisine
ja näkymättömine kappaleineen ja olentoineen äärettömän suureksi ja
kuitenkin kaikilta puolilta tarkoin rajoitetuksi ja minä ajattelin
Sinun, oi Herra, läpitunkevan tuon kaikkeuden ja sulkevan sen
kokonaan itseesi ollen itse aivan rajaton.

Kuten tuo ääretön, kaikkialle ulottuva ja silmin kantamaton meri
laineillaan kantaen jotain mahtavaa sientä, jolla kuitenkin on
rajansa, sen kokonaan vedellään täyttää, niin ajattelin minä Sinun,
joka olet ääretön, täyttävän äärellisen luomakuntasi.

Ja minä sanoin sielulleni: katso, sellainen on Luoja, sellainen
luomakunta! Hyvä on Jumala ja verrattomasti paljon parempi
luotujansa, mutta hyvää on sekin, minkä Hän, joka hyvä on, on luonut.
Ja katso, kuinka herttaisesti Hän luomakuntansa olennollaan täyttää
ja syliinsä sulkee! Missä niin ollen on pahan pesä, mistä on paha
maailmaan tullut, millä keinoin luomakuntaan luikerrellut? Missä ovat
sen juuret, missä sen siemen?

Vai eikö sitä ensinkään ole olemassa? Miksi sitten pelkäisimme ja
kammoisimme olematonta? Jos tyhjää pelkäämme, on varmaankin juuri tuo
pelko, joka turhanpäite sydäntämme kalvaa ja kiduttaa, pahaa ja sitä
pahempaa kuta olemattomampaa se on, jota todella pelkäämme. Niinpä
joko on olemassa paha, jota pelkäämme, tahi on itse tuo pelko paha.

Mutta sittenkin, mistä on paha kotoisin? Hän, joka on paras ja
korkein hyvä, on tehnyt sellaista, joka on vähempää hyvää; kuitenkin
ovat kaikki sekä Luoja että luodut hyviä. Mistä sitten on paha tullut?

Vai oliko aine jotain pahaa, josta Jumala muodostelemalla ja
järjestelemällä hyvää loi, jättäen siihen kuitenkin jotakin, jota ei
hän hyväksi muuttanut? Mutta miksi niin -- jos niin on?

Eikö hänellä, joka on kaikkivaltias, ollut valtaa kaikkea hyväksi
muuttaa, niin ett'ei olisi mitään pahaa jäljelle jäänyt? Ja miksi
tahtoi Hän sellaisesta aineesta niitäkään tehdä? Miksi ei Hän
kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt sitä kokonaan olemattomaksi? Eihän
se toki voinut olla olemassa vastoin hänen tahtoaan?!

Jos oli aine ikuista, miksi hän sitten niin kauvan, aivan
loppumattomia aikoja taapäin, salli sen semmoisena olla, ja vasta
niin pitkän ajan perästä näki hyväksi siitä jotakin muodostaa?
Tahi jos Hän tahtoi äkisti jotain aikoihin saada, miksi ei Hän
kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt aineen olemattomaksi ollakseen itse
yksin kaikkea -- tosi, korkein ja loppumatoin hyvä.

Tahi jos ei Hänen, joka hyvä oli, ollut hyvä olla tekemättä jotain
hyvää, miksi ei Hän poistettuaan ja tyhjäksi tehtyään tuon pahan
aineen, laittanut sen sijalle hyvää, siitä kaikkea luodaksensa?
Eihän, näet, Hän olisikaan mikään Kaikkivaltias, jos ei Hän voisi
luoda jotain hyvää ilman aineen apua, jota ei Hän itse ole luonut.

Sellaisia ajatuksia hautoi sairas mieleni ja sydäntäni raskaasti
painoivat kuoleman pelvon ja turhan totuuden etsinnän kuolettavat
huolet. Kuitenkaan ei tänäkään aikana mennyt mielestäni seurakunnan
usko Kristukseen, Herraan ja Vapahtajaamme. Se säilyi -- joskin
monasti ryhdittömänä ja oikean opin puitteista poiketen --
sielussani, jopa syöpyi siihen päivä päivältä syvemmälle.

Tahdon tässäkin sydämeni pohjasta kiittää Sinun laupeuttasi, minun
Jumalani. Sillä ken meidät korjaa kuoleman teiltä muu kuin Sinä --
Sinä joka olet elämä, mi kuolemasta ei mitään tiedä, ja viisaus, joka
tarvitsematta itse valoa keltään, valaisee kaikki valoa kaipaavat
mielet, joka maailman hallitsee ja ohjaa kaikkea, jopa ilmassa
lentäviä lehtiä.

Vielä minä yhä tutkin pahan alkua saamatta siitä sittenkään selvää.
Kuitenkaan et Sinä sallinut vaihtelevien ajatusteni eksyttää
minua uskomasta Sinun olemassaoloasi, olentosi muuttumattomuutta,
huolenpitoasi ihmisistä ja tuomiotasi, uskomasta että Kristuksessa,
Pojassasi, meidän Herrassamme ja pyhissä seurakuntasi hyväksymissä
kirjoissa olet viitannut ihmisille autuuden tien, joka johtaa elämään
tuolla puolen kuoleman.

Tämä usko pysyi minussa järkähtämättömänä ja vahvistui lujaksi
sielussani, mutta samalla minä kiihkoisasti tutkin, mistä paha on
alkunsa saanut. Voi mitä synnytystuskia tällöin sydämessäni kärsin,
voi kuinka huokailin! Sinä, minun Jumalani, olit minua kuulemassa,
vaikk'en sitä tiennyt. Ja äänetönnä tuimasti tutkiessani olivat
sanattomat sydämeni ahdistukset äänekästä huutoa armosi puoleen.
Yksikään ihminen ei nähnyt, mitä minä kärsin, Sinä sen yksin tiesit.
Sillä vain vähän tuosta kaikesta taisi kieleni parhaimpienkaan
ystävieni korvien kuuluviin saattaa. Eihän voinut koko tuo mieleni
myrsky heidän korviensa kuuluviin tulla, kun ei siihen aika
riittänyt, eikä kieleni kyennyt.

Mutta Sinun korviisi tulivat kaikki nuo haikeat sydämeni huokaukset.

Sinä näit, mitä niin syvästi kaipasin, mutta minun silmiltäni oli se
kätketty. Sisällistä sydämen valoa minä kaipasin, mutta sokeudessani
menin minä sitä maailmasta etsimään. Sitä ei ollut missään paikassa,
ja kuitenkin minä etsin sitä näkyväisistä kappaleista sieltä ja
täältä -- löytämättä lepopaikkaa mistään. Näkyvät kappaleet eivät
suoneet minulle tyydytystä niin että olisin voinut sanoa "nyt on
kyllä, nyt on hyvin". Mutta ne eivät myöskään laskeneet minua
palaamaan sinne, missä minun olisi ollut oikein hyvä olla. Olin näet,
noiden rinnalla kovin ylhäinen, Sinun rinnallasi taas kovin alhainen.

Sinä tulit tosi ilokseni vasta kun alennuin alamaiseksesi, ja Sinä
panit minut alempien luontokappaltesi herraksi. Tämä oli oikea
mielenlaatuni ja tällä keskitiellä oli pelastukseni säilyäkseni Sinun
kuvanasi ja ollakseni Sinun palvelianasi ruumiini herra.

Mutta kun minä ylpeänä nousin Sinua vastaan ja painaen niskani
tiukasti kilpeni suojaan juoksin Sinua vastaan, silloin alempi
luontoni sai minussa vallan ja painoi minut maahan niin että en
saanut ensinkään tilaisuutta levähtää, enkä hengittää.

Katsellessani näytti minusta kaikki maailman kappaleet kasaantuvan ja
kokoutuvan toisiinsa ja aatoksissani kappalten kuvat tekivät samoin.
Ne asettuivat minua vastaan yrittäessäni palata Isäni tykö ikäänkuin
ilkkuen: "mihinkä matka, Sinä kelvoton ja saastainen?!" Nuo aatokset
kasvoivat haavoitetusta omastatunnostani, sillä kuten haavoitetun
paiskaat Sinä maahan ylpeän. Minä paisuneena erkanin Sinusta ja
ylpeydestä kovin pöhöttyneet kasvoni sulkivat silmäni niin ett'en
voinut nähdä.

Sinä Herra pysyt ijankaikkisesti, mutta Sinä et tahdo meihin vihastua
ijankaikkisesti. Sinä olet armahtanut tomua ja tuhkaa ja olet nähnyt
hyväksi minua muodotonta uudelleen muodostaa kuvasi kaltaisuuteen.
Sinä vaikutit sielussani sisällisen kiihoituksen niin että se ei
voinut tyytyä, ennenkun sisällisen näkemisen kautta pääsi vahvasti
Sinuun uskomaan.

Mutta silloin sai salaisesti parantava kätesi tautini väistymään, ja
häiriintynyt ja pimentynyt sieluni näkö parani terveellisten tuskien
katkeralla voiteella päivä päivältä paremmaksi.

Ensinnä tahdoit Sinä minulle näyttää, miten Sinä seisot ylpeitä
vastaan, mutta nöyrille annat armosi, ja miten laupeaasti olet
alentumisen tien ihmisille osoittanut, kun nimittäin Sana tuli
lihaksi ja asui ihmisten keskellä.

Erään äärettömästi ylpeän ihmisen kautta toimitit Sinä minulle
muutamia kreikankielestä latinaksi käännettyjä Platonilaisten[42]
teoksia.

Näissä minä luin moneen kertaan ja monilla syillä perusteltuna --
joskaan ei aivan näillä sanoilla -- seuraavaa: Alussa oli Sana ja se
Sana oli Jumala; tämä oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on sen kautta
olemuksen saanut, ja ilman sitä ei olemusta saanut yksikään, mikä
olemassa on. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus. Valkeus
paistaa pimeydessä, vaan pimeys ei sitä käsittänyt.

Ihmissielu, vaikkakin se valkeudesta todistaa, ei ole itse valkeus.
Jumalan Sana on tosi valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen
maailmaan tullessaan. Maailmassa Hän oli, ja maailma oli Hänen
kauttaan olemuksen saanut, ja maailma ei Häntä tuntenut. [Vertaa:
Joh. ev. 1, 1-16.]

Mutta että "Hän tuli omainsa tykö, eivätkä Hänen omansa ottaneet
Häntä vastaan, ja että Hän kaikille, jotka Hänet ottivat uskolla
vastaan, antoi voimaa Jumalan lapsiksi tulla", sitä en minä
Platonilaisten teoksista ole tutkiessani tavannut.

Senkin että "Jumalan Sana ei ole syntynyt verestä, eikä lihan
tahdosta, eikä myöskään miehen tahdosta, vaan Jumalasta" löysin
niistä. Mutta että "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme",
sitä en niistä löytänyt.

Noissa kirjoissa oli kyllä monin paikoin ja monella tapaa lausuttuna,
että "Poika vaikka oli Isän kaltainen, ei jumalankaltaisuudestaan
kiinnipitänyt kuten saaliista". Mutta että "Hän tyhjensi itsensä,
otti orjan muodon päällensä, tuli muiden ihmisten vertaiseksi ja
löydettiin menoissa niinkuin ihminen; että Hän alensi itsensä ja
oli kuolemaan saakka kuuliainen, hamaan ristin kuolemaan asti; että
Jumala sentähden onkin Hänet korottanut ja antanut Hänelle nimen joka
kaikkia nimiä suurin on, että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet
kumartuman, jotka taivaassa, maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki
kielet pitää tunnustaman että Jesus Kristus, joka istuu Isän oikealla
kädellä kunniassa, on Herra" [Vertaa: Filip. 2, 6-11], sitä ei löydy
noissa kirjoissa.

Niissä kyllä sanotaan, että ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia
aikoja syntyneenä ja ollen muuttumattomana koroitettu yli kaikkien
ajan vaiheiden, on yhtä ijankaikkinen kuin Sinä, ja että Hänen
täyteläisyydestään ovat sielut autuutensa ammentaneet, ja että ne
Hänen ijäti pysyvästä viisaudestaan osallisiksi tullen uudelleen
viisaiksi tulevat.

Mutta siitä ei niissä mitään puhuta, että Hän määräämällä ajallansa
on jumalattomien edestä kuollut [Rom. 5, 6], ja että Sinä et
ainokaista Poikaasi armahtanut [Rom. 8, 32], vaan olet Hänet meidän
kaikkein edestä lunastuksen hinnaksi antanut. Sillä sen olet Sinä
viisailta kätkenyt ja yksinkertaisille ilmoittanut, jotta Hänen
tykönsä tulisivat työtätekeväiset ja raskautetut saamaan Häneltä
virvoitusta. Sillä Hän on lempeä ja nöyrä sydämestä, Hän ohjaa
nöyrät oikealla tiellä ja opettaa lempeille tiensä, sillä Hän huomaa
nöyrtymisemme ja vaivannäkömme ja anteeksi antaa syntimme.

Mutta ne, jotka rikkiviisauden kukkuloilla kulkevat, eivät kuule
Häntä, joka sanoo: Oppikaa minusta, sillä minä olen lempeä ja nöyrä
sydämestä ja te löydätte levon teidän sielullenne. [Matt. 11, 29.] Ja
kun he tuntien Jumalaa, eivät Häntä ylistä ja kiitä kuten Jumalaa,
ovat he tyhmistyneet ajatuksissansa ja heidän tyhmä sydämensä on
pimennyt. Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi
tulleet. [Rom. 1, 21-22.]

Tämän kautta kehoitettuna palaamaan itseeni astuin minä sieluni
sisimpään Sinun johdollasi, ja Sinun avullasi löysinkin tien sinne.

Minä astuin sisälle ja korkealla, henkeni näköpiiriä ja ajatuskykyäni
paljon korkeammalla, näin minä muuttumattoman valon. Ei se ollut
tavallista, ruumiillisin silmin nähtävää valoa, eikä samanlaatuista
suurempaakaan valoa joka kirkastumistaan kirkastuen olisi
häikäisevällä valollaan kaikki valloittanut. Ei -- se oli jotain
aivan tykkänään toista kuin nuot kaikki.

Ei se ollut ymmärrykseni yläpuolella kuin öljy veden päällä, ei
myöskään kuin taivas yli maan. Se oli minua verrattomasti paljon
korkeampi, koska se itse oli minut luonut, ja minä sitä verrattomasti
paljon halvempi, koska olen sen luoma.

Joka tuntee totuuden, hän tuntee tuon valon, ja joka tuntee valon,
hän tuntee ijäisyyden -- rakkaus tuntee sen.

Oi ikuinen totuus, oi tosi rakkaus ja rakas ijäisyys! Sinäpä olet
minun Jumalani, Sinua minä ikävöin päivin ja öin!

Kun Sinut ensikerran opin tuntemaan, silloin otit minut kouluusi,
oppiakseni pitämään sitä todellisena, jota näen, mutta itseäni
kykenemättömänä sitä näkemään.

Heikkonäköisenä vetäydyin minä taapäin, kun Sinä kohdistit
voimalliset säteesi minuun; minä vapisin rakkaudesta ja pelvosta.
Minä huomasin olevani kaukana Sinusta, niin kaukana, ett'ei minussa
ollut vähääkään Sinun kaltaisuuttasi, mutta samassa minä ikäänkuin
kuulin korkeudesta Sinun äänesi: "Minä olen väkevien ruoka, vahvistu,
niin saat minua syödä. Mutta en minä ole muuttuva sinuksi, kuten
ruoka muuttuu lihaksi sinussa, vaan sinä olet muuttuva minuksi."

Minä opin tuntemaan, että Sinä kuritat ihmistä synnin tähden, ja
että olet antanut sieluni repeentyä kuin hämähäkinverkon. Ja minä
sanoin: Tokko onkaan totuutta olemassa, kun ei ole sitä näkyväisyyden
piirissä, eikä äärettömässä avaruudessa? Silloin Sinä kaukaa minulle
huusit: Minä juuri olen se, minä, joka olen se, mikä minä olen.

Minä kuulin sen aivan kuin olisi se omassa sydämessäni kaikunut,
eikä nyt ollut enää epäilyksellä sijaa. Pikemmin olisin epäillyt
omaa elämistäni kuin totuuden olemassa oloa, joka luomisen töistä
tunnetaan.

Minä nyt käänsin tutkivan katseeni kaikkiin luotuihin kappaleisiin,
jotka ovat Sinua alhaisempia, ja minä huomasin niiden olemisen
olevan ei olemisen täydellisyyttä, mutta ei myöskään kokonaan
olemattomuutta. Onhan niillä olemista, koska ovat Sinusta kotoisin;
mutta on olemattomuuttakin, koska eivät ole Sinun olemustasi. Sillä
se vain on todellista olevaista, mikä muuttumattomana pysyy.

Jumalassa riippuen on minun hyvä ollakseni, sillä en voi itsessäni
pysyväinen olla vaan ainoastaan Hänessä. Mutta Hän on pysyväinen
itsessään ja uudistaa kaikki. Ja Hän on Herra minun Jumalani, koska
Hän ei minun avujani kaipaa.

Minulle selkeni, että se, mikä on turmeluksen alaista, on jossain
määrin hyvää.[43] Sillä jos se olisi täysin hyvää, niin ei se
turmeltuisikaan; täysin hyvään, näet, ei turmelus pysty, siinä taas,
mikä ei ole ensinkään hyvää, ei ole mitään turmeltavaakaan. On aivan
varmaa, että se, mikä turmeltuu, kadottaa jotain hyvyydestään, mutta
jos joku kaiken hyvyytensä kadottaisi, niin ei sitä enää olisi
olemassakaan. Sillä jos se semmoisena yhä olisi olemassa voimatta
enää turmeltua, niin olisi se olemassa entistä parempana, koska se
tästä puoleen säilyisi turmeltumatonna. Mutta voidaanko kummempaa
väittää kuin että se mikä on kaiken hyvyytensä kadottanut on tullut
entistä paremmaksi?! Siispä: Se mikä kaiken hyvyytensä kadottaa,
lakkaa olemasta. Toiselta puolen taas: Niinkauvan kun jotakin on
olemassa, on se hyvää. Siispä kaikki, mikä olemassa on, on hyvää.

Siispä paha, jonka alkuperää olin tutkinut, ei ole mitään olemassa
olevaista; sillä jos se olisi olemassa, niin olisi se hyvää. Sen
täytyisi niinmuodoin olla olemukseltaan joko turmeltumatonta, s.o.
ehdottomasti hyvää, tahi turmeltuvaa, jossa voidakseen turmeltua
täytyy olla jotakin hyvää.

Niinpä sain selville ja tulin ymmärtämään, että Sinä olet luonut
kaikki hyväksi, ja että ei ole mitään olemassa, mikä ei ole
olemustaan Sinulta saanut. Sinä et ole kaikkia samanlaisiksi tehnyt;
sentähden on kullakin olemuksensa sen mukaan millaiseksi Sinä sen
teit. Kappaleet ovat yksitellen hyviä ja kaikki yhteensä sangen
hyvää, sillä meidän Jumalamme on tehnyt kaikki sangen hyväksi.

Ei ole olemassa mitään pahaa, joka olisi pahaksi Sinulle ja koko
luomakunnallesi. Sillä ei ole olemassa mitään, joka voisi siihen
tunkeutua ja sille antamasi järjestyksen rikkoa.

Tosin toiset kappaleet maailmassa näyttävät olevan pahoja, koska
eivät toisiin sovellu; mutta kyllä löytyy taas semmoisiakin, joiden
kanssa nämäkin sulavat sopusointuun, joten nämäkin ovat hyviä jopa
itsessäänkin hyviä.

On nurjaa pitää jotain luomakunnassasi vastenmielisenä. Nurja
oli minunkin mieleni, kun monet luoduistasi olivat minulle
vastenmielisiä. Mutta kun en rohjennut sanoa Jumalaani
vastenmieliseksi, niin en myöntänyt minkään, mikä oli minulle
vastenmielistä, olevan Sinun luomasi. Siten jouduin olettamaan kahta
olemusta, enkä saanut mielen rauhaa, enkä osannut puhua paikalleen.

Kun vihdoin siitä harhaluulosta palaannuin, tekasin minä itselleni
kaikkialle halki äärettömien avaruuksien ulottuvan Jumalan ja
luulottelin sitä Sinuksi. Minä sijoitin sen sydämeeni, joka siten
taas tuli kirotuksi epäjumalan temppeliksi.

Sitten Sinä tietämättäni painoit pääni helmaasi ja suljit silmäni,
ett'en näkisi harhakuvia kuten houraileva, ja niin kuumeinen kiihkoni
vähitellen asettui ja nurja mieleni nukahti syvään uneen. Ja minä
heräsin Sinussa ja näin Sinut toisessa merkityksessä äärettömänä, ja
tämä näkö ei ollutkaan lihallisen mielen luoma.

Minä katselin uudelleen kaikkea ja huomasin kaiken olevan Sinulle
kiitollisuuden velassa olemassaolostaan ja Sinun olevan kaiken
määränä ja mittana -- ei paikallisesti vaan siten että Sinä totuutesi
voimalla kaikkea kannatat. Kaikki on totta mikäli se olemassa on, se
vain on petosta uskoa olemattomia.

Minä näin että kaikki kappaleet ovat laatuunsa nähden oikealla
paikallaan ja oikealla ajallaan olemassa, ja että Sinä, joka yksin
olet ikuinen, et vasta määräämättömän pitkien aikojen perästä ole
alkanut toimia, koskapa ei mitkään ajanjaksot, ei menneet, eikä
tulevaiset, tekisi menoaan ja tuloaan, joll'et Sinä olisi aina
toimimassa pysyen samalla aina samana.

Minä olen kokemuksesta tullut tietämään, että ei ole ihmettelemistä,
jos leipä, mikä terveelle on makeaa, on sille vaivaksi, jolla on
sairas kitalaki, ja jos valo on sairaille silmille vihattavaa, vaikka
se terveille on suloista. Niin myös vanhurskautesi on vastenmielistä
syntisille --.

Minä tutkin, mitä synti on, löytämättä pahaa olentoa; minä löysin
vain nurjan tahdon, joka Sinusta, korkeimmasta olennosta, poistuen
suostuu siihen, mikä on alhaista ja halpaa, joka panee alttiiksi
sielunsa sisäisen kauneuden ja hurmaantuneena nauttii maailman
ulkonaisesta loistosta.

Minä ihmettelin, että minä jo Sinua rakastin, enkä harhakuvaa Sinun
asemastasi. Minä en kuitenkaan päättävästi pyrkinyt iloitsemaan
Jumalassani, vaan milloin yleni mieleni ihanuutesi puoleen, milloin
oma painolakini, nuo lihalliset totutut tapani veti minut alas
luotasi ja minä vaivuin huokaillen entiseen tilaani.

Sinä kuitenkin yhä säilyit mielessäni, enkä minä vähääkään epäillyt
jonkun olevan olemassa, jossa minun pitäisi kiinni riippua, pidin
vain itseni liian heikkona voidakseni Sinussa riippua. Sillä
kuolevainen ruumis raskaana painaa sielua ja maallinen asunto vetää
alas mielen, joka kyllä paljoa ylevää miettii ja mielii. Minä olin
varmasti vakuutettu, että "Sinun näkymätön olentosi, ikuinen voimasi
ja jumaluutesi maailman luomisesta asti tajutaan, kun luomiasi
kappaleita tutkitaan." [Rom. 1, 20.]

Tutkiessani, näet, miksi taivaallisten tai maallisten kappalten
kauneuden kauniiksi tunnustin, ja mikä minulle oli mittakaavana
lausuessani muuttelevaisista kappaleista järkähtymättömän arvostelun,
"tämä pitää olla näin, tuo ei saa olla noin", löysin minä muuttelevaa
mieltäni paljoa korkeammalla muuttumattoman ja todella ikuisen
totuuden.

Nyt olin luomistasi kappaleista tutkimalla tullut tuntemaan
näkymättömän olentosi, mutta minä en jaksanut näköäni tuohon
kiinnittää. Heikkoudessani ponnahtaen takasin vaivuin taas
totuttuihin tapoihini. Muuta en saanut mukaani viedyksi kuin suloisen
muiston, hyvänhajuisten ruokien kaipuun, joita en vielä kyennyt
syömään.

Minä tuumin, miten saisin itselleni hankituksi tuon voiman, joka
kykenee Sinua ravinnokseen ottamaan. Mutta turhaa oli kaikki, kunnes
sain aivan omakseni omistaa välimiehen Jumalan ja ihmisten välillä,
ihmisen Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumala, korotettu yli kaiken,
siunattu ijankaikkisesti, ja joka sanoo: Minä olen tie, totuus ja
elämä, ei tule kenkään Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. [Joh.
ev. 14, 6.]

Silloin, näet, en nöyränä lähestynyt nöyrää Herraani Jeesusta, enkä
ymmärtänyt, mitä meillä on opittavaa Hänen itsensä alentamisesta.
Sillä Sanasi, tuo ikuinen totuus, joka on korkealle koroitettu yli
ylimpienkin luotujesi, nostaa tykönsä vain ne, jotka alentuvat
Hänelle alamaisiksi. Kuitenkin on Hän täällä alhaalla savimajastamme
itselleen halvan huoneen rakentanut kukistaaksensa kopeat heidän
korkeuksistansa ja vetääksensä heidät puoleensa, parantaaksensa
heitä pöyhkeydestänsä ja ravitaksensa heidän rakkauttansa, jotta
he eivät itseensä luottavina syöksyisi yhä kauemma eteenpäin, vaan
heikoksi murtuisivat nähdessään Jumaluuden heikoksi alentuneena,
pukeutuneena meidän kuolevaisten pukuun jalkainsa juuressa, ja jotta
he masentuneina maahan vaipuisivat Hänen eteensä ja Hän nousisi heitä
nostamaan ja virvoittamaan.

Saatuani lukemistani Platonilaisten kirjoista yllykettä etsimään
henkistä totuutta tulin minä luomiasi tutkimalla tuntemaan
näkymättömän olemuksesi. Sieltä ajettuna takaisin omaan olentooni
huomasin minä, mitä en pimitetyn mieleni tähden ollut saanut
nähdyksi, että nimittäin Sinä varmasti olet olemassa, että Sinä olet
ääretön olematta mihinkään äärelliseen tai äärettömään paikkaan
sijoitettuna, ja että Sinä olet totinen pysyen aina samana,
muuttumatta, vaihtumatta milloinkaan vähääkään. Kaiken muun päätin
minä olevan Sinusta kotoisin, enkä tuota johtopäätöstä tehdäkseni
tarvinnut mitään muuta todistusta kuin tuon ainoan järkähtämättömän
lujan: kaikkeuden olemassa olon.

Tuosta kaikesta olin varmasti vakuutettu, mutta kuitenkin olin liian
heikko Sinusta ravintoa saadakseni.

Minä puhelin kuin mikäkin kokenut mies, ja kuitenkaan en olisi ollut
kokenut vaan kadotettu, ell'en Kristuksessa Vapahtajassamme olisi
etsinyt tietäsi.

Minä tahdoin jo kuulua viisasten joukkoon, vaikka olin aivan
kypsynyt saamaan rangaistustani, mutta minäpä en itkenyt, vaan
vieläpä pöyhkeilin tiedoistani. Missä oli tuo rakkaus, joka rakentuu
nöyryyden perustukselle, joka on Kristus Jeesus? Mutta miten olisivat
nuo kirjat voineet sitä minulle opettaa?

Mutta varmaankin tahdoit Sinä, että minä, ennenkun olin pyhiä
kirjojasi tutkinut, syventyisin noihin teoksiin, jotta syvälle
muistooni painuisi, minkä vaikutuksen olin niistä saanut. Ja jotta
sittemmin kirjojesi kuritettua minua ja kätesi parannettua haavani
selkeästi näkisin ja eroittaisin, kuinka suuri ero on filosoofien
arvelujen ja uskovien tunnustusten välillä, niiden välillä, jotka
tietävät, minne on mentävä, tietämättä mitä tietä, ja tien välillä,
joka vie autuaalliseen kotiin, aivan sinne asumaan eikä vain sitä
näkemään.

Sillä jos minua ensin olisi opastettu pyhään raamattuun ja olisin
siihen perehtyen saanut maistaa kuinka suloinen Sinä olet, ja olisin
sitten saanut nuo kirjat käsiini, niin olisivat ne ehkä paiskanneet
minut pois hurskauden tukevalta perustukselta. Tai jos olisin
kestänyt saamassani terveellisessä opissa olisin ehkä luullut sitä
voitavan saada yksin noitakin kirjoja lukemalla.

Minä niinmuodoin kävin sangen kiihkeästi pyhiin kirjoihisi käsiksi,
varsinkin apostoli Paavalin kirjeisiin. Ja ne kysymykset, joissa nämä
kirjeet olivat mielestäni olleet keskenään ristiriitaisia ja vastoin
lain ja profeettain todistuksia, raukesivat aivan kokonaan. Minä
löysin kaikissa pyhissä kirjoissa yhden yhtenäisen leiman ja sydämeni
oppi siitä riemusta sykkien iloitsemaan.

Minä havaitsin, että kaikki ne totuudet, jotka olin noista teoksista
lukenut, ne myös näissä pyhissä kirjoissa mainittiin, mutta Sinun
armosi kiitokseksi, jotta ei kenkään näkevä näöstään ja näkemästään
kerskailisi ikäänkuin ei se olisikaan lahjaa. Sillä mitä on
ihmisellä, jota ei hän saanut ole? Myös filosoofit teoksissaan
kehoittavat meitä tarkkaavasti etsimään Sinua, joka aina pysyt
samana, mutta Sinä raamattujen kautta meitä parannat niin että myös
voimme Sinut omaksemme omistaa. Ja sille, joka on liian likinäköinen
voidakseen Sinua huomata, näyttää raamattu tien, jota käyden hän
pääsee Sinua näkemään ja omistamaan.

Sillä jos suostunkin Jumalan lakiin sisällisen ihmisen puolesta,
kuinka voin toista jäsenissäni olevaa lakia väistää, joka sotii
mieleni lakia vastaan ja tekee minut jäsenissäni olevan lain
vangiksi? [Rom. 7, 22-24.]

Sillä Sinä, Herra, olet vanhurskas, mutta me olemme syntiä tehneet
ja pahoin tehneet Sinun edessäsi, me olemme olleet jumalattomat ja
Sinun kätesi lepää raskaana päällämme. Syystä olemme jätetyt hänen
valtaansa, joka alusta alkaen on ollut synnintekiä ja murhamies,
sillä hän joka ei pysynyt totuudessasi on saanut meidän tahtomme
taivutetuksi oman tahtonsa tapaiseksi.

Mitä pitää kurjan ihmisen tekemän? Ken on päästävä hänet tästä
kuoleman ruumiista? Yksin armosi Jesuksessa Kristuksessa, meidän
Herrassamme, jonka tämän maailman päämies on tappanut löytämättä
Hänessä mitään kuoleman syytä. Ja niin on käsikirjoitus, joka
todisti meitä vastaan, tyhjäksi tehty. [Kol. 2, 14.] Sitä ei löydy
filosoofein teoksissa.

Ei niissä löydy hurskauden tuntomerkkejä: katumuksen kyyneleitä,
Sinulle mieluista uhria s.o. murheellista henkeä ja ahdistettua ja
särjettyä sydäntä, kansan pelastusta, morsianta, Jumalan valtakuntaa,
Pyhän Hengen panttia, lunastuksemme maljaa.

Ei niissä veisaa kenkään: Kuule, Jumala, minun huutoni: ota vaari
minun rukouksestani. Maan äärestä minä huudan Sinun tykös, koska
minun sydämeni näännyksissä on: vie minua siis korkealle kalliolle.
[Ps. 61, 2-3.]

Ei niissä kukaan kuule Häntä, joka huutaa: Tulkaa minun tyköni
kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut. He häpeävät ottaa
Häneltä oppia, joka on lempeä ja nöyrä sydämestä -- sen olet Sinä
kätkenyt viisailta ja toimeliailta ja ilmoittanut pienille.

Toista on metsäiseltä kunnaalta nähdä rauhan kotomaata, löytämättä
tietä sinne ja turhaan pyrkien sinne läpi tiettömien maiden, missä
riveistä poistuneet luopiot ja heidän päämiehensä jalopeura ja
lohikäärme ovat väijymässä ja ahdistamassa, toista olla kulkemassa
sinne vievällä tiellä, joka taivaallisen päällikön toimesta on
turvalliseksi tehty, ja jolla eivät taivaallisesta sotajoukosta
luopuneet ole väijymässä, sillä ne sitä kammoovat kuin kuolemaa.

Nämä ajatukset ihmeen voimallisesti valtasivat mieleni lukiessani
"vähintä apostoleistasi" ja minä pyhällä pelvolla tutkin tekojasi.



8 KIRJA.

Kääntyminen.


Minun Jumalani, minä tahdon muistella elämääni kiittäen Sinua ja
ylistää Sinun laupeuttasi minua kohtaan. Tulkoon koko olentoni
Sinun rakkautesi läpitunkemaksi ja lausukoon: Herra, kuka on Sinun
kaltaisesi? [Ps. 82, 2.] Sinä olet katkaissut kahleeni; Sinulle
tahdon minä kiitosuhria kantaa. [Ps. 115, 7.] Minä tahdon kertoa,
miten olet ne katkaissut, ja kaikkien, jotka Sinua kunnioittavat,
täytyy tämän kuullessaan sanoa: Ylistetty olkoon Herra taivaassa ja
maan päällä, suuri ja ihmeteltävä on hänen nimensä!

Sinun sanasi olivat tunkeutuneet sydämeeni, ja Sinä ympäröit minua
joka puolelta. Minä olin varmasti vakuutettu Sinun ikuisesta
olemisestasi, vaikkakin sitä vain arvoituksen tapaisesti tajusin
ja katselin kuin peilin läpi. Kaikki epäilys onko ketään, joka
olemukseltaan on turmeltumaton ja on kaiken olemuksen alku, oli
kuitenkin haihtunut. En enää halunnut päästä parempaan varmuuteen
olemisestasi, vaan päästä lujemmin liittymään Sinuun.

Oma elämäni oli kokonaan häälyvässä tilassa; sydämeni oli
puhdistettava vanhasta hapatuksesta. Tien, jona Vapahtaja on,
sydämeni kyllä hyväksyi, mutta mennä sille tielle ahtaan portin läpi,
siihen ei se tahtonut taipua.

Sinä vaikutit minussa halun ja päätöksen mennä Simplicianuksen luo,
joka minusta näytti olevan uskollinen palveliasi, ja jossa armosi
kirkkaasti paistoi. Olin myös kuullut, että hän hamasta nuoruudestaan
oli elänyt Sinulle kokonaan pyhitettyä elämää. Nyt oli hän jo ijäkäs
vanhus, ja minä arvelin, että hän, joka hurskaana oli koko pitkän
elämänsä ajan harrastanut vaeltaa Sinun tielläsi, oli paljon kokenut
ja paljon oppinut -- kuten todella olikin laita.

Sentähden tahdoin minä hänelle kertoa myrskyisen mielentilani, jotta
hän mahdollisesti syvien kokemustensa kautta voisi minulle osoittaa
millä tapaa sellainen intoilija kuin minä parhaiten saisi käytyä
Sinun tielläsi.

Minä näin seurakuntasi olevan täynnä ihmisiä, jotka vaelsivat
mikä mitenkin. Minulle tuotti maailmallinen mieli ja elämä paljon
mielipahaa ja se painoi minua kuin raskas taakka, nyt kun kunnian
ja rahan-himo olivat sammuneet, eivätkä enää kuten ennen olleet
helpottamassa tuota raskasta orjuutta. Maine ja rikkaus ei enää
mieltäni lumonnut saatuani maistaa, kuinka Sinä olet suloinen ja
opittuani rakastamaan Sinun huoneesi ihanuutta. Mutta rakkaus naisiin
vielä piti minua lujissa siteissä.

Totisesti, kaikki ihmiset, jotka eivät ole tietoisia Jumalasta, ja
jotka eivät näkyväisestä hyvästä löydä Häntä, joka ehdottomasti hyvä
on, ovat tyhjänpäiväisiä narreja. [Viis. kirj. 13, l.]

Tuommoinen hulluus ei enää minua vaivannut -- siitä olin jo päässyt.
Koko luomakunnastasi saamieni todistusten nojalla olin löytänyt
Sinut, meidän Luojamme, ja Sanasi, joka on Sinun tykönäsi, on yhtä
olentoa kuin Sinä, ja jonka kautta olet kaikki luonut.

Mutta on toinenkin laji jumalattomia olemassa nimittäin ne, jotka
vaikkakin tuntevat Jumalaa eivät Häntä kuitenkaan kunnioita ja kiitä
kuten Jumalaa. Näiden joukkoon olin minäkin joutunut. Mutta Sinun
oikea kätesi kannatti minua ja kantoi minut syrjäiseen paikkaan,
missä voisin parantua. Sillä Sinä olet ihmiselle sanonut: Katso,
Jumalan pelko on viisautta [Job. 28, 28]; älä pyydä olla viisas
olevinasi [Sanani. 3, 7], sillä, jotka luulevat viisaat olevansa,
ovat tyhmiksi tulleet. [Rom. 1, 22.]

Minä olin kalliin päärlyn löytänyt, ja nyt piti minun ostaa se
myymällä kaikki, mitä minulla oli; mutta minä pelkäsin ja epäilin.

Niinpä minä tulin Simplicianuksen luo, jota Ambrosius rakasti
kuten isää ainakin, koska tämä isän tavoin oli hänet johdattanut
armon omistamiseen. Hänelle minä kerroin kaikki harhailemiseni ja
kiertokulkuni.

Minä mainitsin muun muassa, että olin lukenut muutamia
Uusplatonilaisten teoksia, jotka eräs entinen roomalainen puhuja,
Viktorinus,[44] joka kuuluu kristittynä kuolleen, oli latinan
kielelle kääntänyt. Silloin Simplicianus minua onnitteli sen johdosta
että olin juuri nuo teokset käsiini saanut, joihin Jumala ja Hänen
Sanansa niin monella tapaa oli kutoutunut, jota vastoin monet muiden
filosoofien teokset seuraten tämän maailman alkeisoppeja[45] ovat
petosta täynnä.

Simplicianus oli Roomassa ollessaan sangen tuttavallisesti ja
sydämellisesti seurustellut Viktorinuksen kanssa. Nyt hän tilaisuutta
hyväkseen käyttäen ja taivuttaaksensa minua tuon ystävänsä
esimerkillä sellaiseen nöyryyteen kuin Kristuksella oli, joka on
viisailta kätketty ja ilmoitettu yksinkertaisille, rupesi hänen
elämäkertaansa muistelemaan ja kertoi minulle hänestä sellaista, jota
en voi olla mainitsematta, koska se antaa paljon aihetta kiittämään
armoasi.

Viktorinus oli sangen oppinut vanhus ja kaikkiin tieteisiin
perehtynyt. Monien filosoofien teoksia oli hän lukenut ja
arvostellut. Jaloja senaattoreja oli hänellä oppilaina ja
kunnostautumalla eräässä korkea-arvoisessa opettajatoimessa oli hän
itsellensä ansainnut ja hankkinut muistopatsaan Rooman torilla --
joka pidetään erinomaisena kunniana.

Vanhuuteensa saakka oli hän epäjumalanpalvelija ja osallinen noihin
jumalattomiin mysterioihin,[46] joihin silloin melkein koko Rooman
aateli oli niin suuresti innostunut. Monta vuotta oli tämä vanhus
noita epäjumalia pauhaavilla puheilla puolustanut. Ja kuitenkaan ei
hän hävennyt tulla Kristuksesi oppilapseksi ja juoda maitoasi kuin
pikku lapsi. Hän taivutti niskansa kantamaan nöyryyden ijestä ja
antoi painaa otsalleen ristin häpeää.

Oi Herra, Herra, Sinä joka taivuttaen taivaita alasastut, joka
kosketat vuoria niin että ne savuavat [Ps. 144, 5], kuinka olet Sinä
pujottautunut tuon miehen sydämeen?

Hän luki -- kuten Simplicianus minulle kertoi -- pyhää raamattua, ja
otti vaivakseen tutustua mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkiin
kristillisiin kirjoihin tutkien niitä juurta jaksain ja sanoi
Simplicianukselle: "Tiedäppäs, että minäkin jo olen kristitty."
Mutta tämä vastasi: "En usko, enkä lue sinua kristittyjen joukkoon,
ennenkun näen sinut kristittyjen kirkossa". Tähän Viktorinus
leikillisesti vastasi: "Siispä kirkon seinät synnyttävät kristityitä?"

Tämä keskustelu uusiutui moneen kertaan, sillä Viktorinus pelkäsi
loukata ystäviänsä, noita ylpeitä pahojen henkien palvelioita,
ajatellen kauhulla että he babyloonilaisen arvonsa koko painolla
antaisivat vihansa pudota hänen päällensä, pudota niin raskasti kuin
jos putoaisi se noiden Libanonin seeterien huimaavista korkeuksista,
joita ei Herran ilma ole katkonut. [Ps. 29, 5.]

Mutta vähitellen sai hän lukemalla ja tutkimalla hengen voimaa ja
pelko että Kristus pyhien enkeliensä edessä hänet kieltäisi, jos
hän häpeisi Kristusta tunnustaa ihmisten edessä, tukahutti kaiken
muun pelvon. Nyt tunsi hän itsensä suuresti syylliseksi siinä,
että hän häpeän puna poskillaan oli kuunnellut tuota salaperäistä
Jumalan pojan itsensä alentamista, hän joka häpeemättä oli ottanut
osaa salaperäiseen epäjumalanpalvelukseen, jolla pahoja henkiä
palvellaan, ja jota hänen ylpeä sielunsa oli raukkamaisesti muiden
mukaan matkinut. Nyt voitti hän tuon turhan häpeilemisen ja kääntyi
innosta punastuen totuuden puoleen: Äkkiä ja odottamatta sanoi hän
Simplicianukselle: "Tule, menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla
kristityksi". Tämä ilosta joutui aivan ymmälle ja meni hänen mukaansa.

Niinpiankun hän oli saanut opetusta pyhän uskon päätotuuksissa antoi
hän koko Rooman suureksi ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi
iloksi nimensä kastekokelasten kirjaan tullaksensa pyhän kasteen
kautta uudestisynnytetyksi.

Kopeat pakanat näkivät sen ja vihastuivat; he kiristelivät hampaitaan
ja olivat menehtyä vihasta. [Ps. 112, 10.] Mutta Sinä, Herra Jumala,
olit palveliasi turvana ja toivona, eikä hän enää katsahtanut
taaksensa turhuuksiin ja mielettömiin valheisiin.

Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Hänen
piti kuten kastekokelasten aina oli tapa tässä toimituksessa
lausua ulkoa määrätyt, kaavanmukaiset sanat korotetulta paikalta
koko seurakunnan läsnäollessa. Muutamilla, jotka näyttivät olevan
kovin arkoja, oli kuitenkin lupa tehdä tunnustuksensa ainoastaan
seurakunnan vanhimpien edessä.

Viktorinuksellekin annettiin tähän tilaisuus, mutta hän tahtoi
mieluummin koko pyhän seurakunnan edessä tunnustaa sielunsa autuutta.
Olihan hän niin kauvan julkisesti esittänyt puhujataitoa, mikä on
kaikkea muuta kuin autuaaksitekevää! Kuinka sopisi hänen peljätä
julistaa Sinun laumallesi Sinun sanaasi, hänen, joka ei ollut
peljännyt puhua hurjille kansanjoukoille omia sanojaan!

Kun hän nousi lavalle tunnustustansa tekemään, äännähtivät kaikki,
jotka hänet tunsivat ja rakastivat, ilosta sykkivin sydämin ja
hiljaisella äänellä hänen nimeänsä. Ja kukapa olisi ollut häntä
tuntematta!

Kuin pidätetty kohina kajahti miehestä mieheen koko riemuitsevan
joukon suusta: Viktorinus, Viktorinus!

Äkkiä he yhteen ääneen huudahtivat innostuksesta nähdessään hänet, ja
äkkiä he vaikenivat jännitettyinä kuullaksensa hänen puhettaan.

Hilpeällä luottamuksella julisti hän oikeaa uskoa ja kaikki kuulijat
tahtoivat hänet tykönsä temmata ja sydämeensä sulkea. Rakkauden ja
ilon käsivarsilla he tahtoivat hänet syliinsä sulkea.

Hyvä Jumala, miksi ihminen iloitsee enempi sellaisen pelastumisesta,
joka on ollut suuremmassa vaarassa tahi aivan toivottomassa tilassa,
kuin sellaisen, joka on ollut vähemmän vaaranalainen ja josta
aina on ollut toivoa! Varmaankin siksi että Sinäkin, laupias isä,
iloitset enempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin
yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta
tarvitse.

Mekin suuresti iloitsemme kuullessamme, kuinka paimen iloiten kantaa
eksynyttä lammasta olallansa, ja kuinka naapurit iloitsevat vaimon
kanssa, joka löysi kadonneen penninkinsä.

Ilon kyyneliä vuodatetaan huoneessasi, kun siellä kuullaan sanoma
nuoremmasta pojastasi: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi
jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty. [Luk. 15.]

Sinä iloitset meistä ja pyhistä enkeleistäsi, jotka pyhässä
rakkaudessaan ovat pyhiä. Sillä ollen aina sama muuttumatta
tunnet Sinä kaikki katoavat ja muuttumattomat kappaleetkin aina
muuttumattomina.

Niin, mikä sen vaikuttaa, että enempi iloitaan rakkaista kappaleista,
jotka on löydetty ja takaisin saatu, kuin jos ne aina olisi saanut
pitää hallussaan? Vakuuttaahan kaikki, mitä näemme ja kuulemme joka
taholla: niin se on!

Voittoisa sotapäällikkö pitää riemuisaa voittokulkua, mutta hänen
voittonsa on vain taistelemalla saavutettu; ja kuta suuremmassa
vaarassa oltiin taistelussa, sitä enempi iloitaan voittokulussa.

Myrsky heittelee ritisevää laivaa ja uhkaa haaksirikkoa merimiehille,
jotka kalpeina katselevat edessään olevaa kuolemaa silmiin. Mutta
taivas selkenee ja meri tyyntyy, ja kuta kamalampi oli äskeinen
pelko, sitä suurempi on nyt ilo.

Joku rakas ystävä sairastaa ja hänen valtimonsa ennustaa pahaa,
kaikki, jotka toivovat hänen terveeksi tulemistaan, ovat hekin kuin
kipeät huolista. Hän rupee toipumaan, mutta ei ole vielä entisissä
voimissaan, ja kuitenkin hänestä iloitaan enempi kuin silloin, kun
hän vielä oli terveenä ja voimakkaana.

Vieläpä ihmiselämän nautintojakin etsivät ihmiset kestämällä
vaivaloisuuksia, jotka eivät pakosta vastoin tahtoa tule heidän
osaksensa, vaan ovat päinvastoin heidän omia tahtomiaan ja
hankkimiaan.

Syömisestä ja juomisesta ei ole mitään nautintoa, joll'ei ensin
ole tuntenut nälän ja janon tuskaa. Juomarit syövät ensin jotain
suolaista saadaksensa polttavan janon, ja sitten he sitä sammuttavat
juomisella suuresti nauttien.

Näin on häpeällisen ja kirotun ilon laita, näin on laita iloitessa
sopivista ja luvallisista asioista, näinpä myös on ystävyyden
tuottaman puhtoisimman iloisuuden laita. Samanlaatuista oli myös ilo
hänestä joka oli kuollut ja virkosi jälleen, joka oli kadonnut ja
taas löydettiin. Kaikkialla on ilo sitä suurempi, kuta suurempi tuska
sen edellä on käynyt.

Miksi niin on, Herra minun Jumalani, vaikka Sinä olet itsellesi
ikuinen ilo ja vaikka eräät olennot Ympärilläsi aina Sinussa
iloitsevat? Miksi täällä maan päällä vaihtelee lankeeminen ja
nouseminen, taantuminen ja edistyminen, loukkaaminen ja sopiminen?

Pitääkö niin olla? Oletko Sinä sen niin säätänyt asettaessasi,
taivaan korkeuksista lähtien maan alimpiin paikkoihin asti, ajan
alusta alkaen aina vuosisatojen loppuun saakka, enkeleistä aina
matosiin saakka, ensi liikkeestä viimeiseen saakka, kaikki hyvät
luomasi, kaikki ihanat tekosi itsekunkin omaan paikkaansa ja aikaansa?

Voi minua! Kuinka äärettömän korkea on korkeutesi, kuinka pohjattoman
syvä syvyytesi? Sinä et milloinkaan muuta paikkaa ja kuitenkin me
vaivoin osaamme palata Sinun tykösi.

Nouse, Herra, toimimaan! [Ps. 74, 22.] Herätä meitä suruttomuuden
unesta ja palauta meidät tykösi! Innosta meitä ja tempaa mukaasi,
sytytä rakkautesi liekki meissä palamaan ja suo meidän sulouttasi
maistaa, että Sinua rakastaisimme ja rientäisimme Sinun syliisi!

Ovathan monet palanneet tykösi vielä syvemmästä ja synkemmästä
syvyydestä kuin Viktorinus. He tulevat lähestyessään Sinua
valaistuiksi valollasi ja saavat samassa voiman tulla Sinun
lapsiksesi. Eikä siinä ole kellään etuoikeutta, ei rikkailla edellä
köyhiä, ei ylhäisillä edellä halpasukuisia, sillä ne, jotka heikot
ovat maailman silmissä, olet Sinä valinnut saattaaksesi väkevät
häpeään, ne jotka ovat alhaista sukua ja ylönkatsottuja maailmassa,
olet Sinä valinnut, ja ne, jotka eivät mitään ole, olet Sinä valinnut
ja korottanut tehdäksesi turhaksi ne, jotka jotakin ovat. [1 Kor. 1,
27-28.]

Ja kuitenkin on "vähin apostoleistasi", se sama jonka suun kautta
Sinä olet nuo mainitut sanat lausunut, kutsunut itseään Paulus, eikä
Saulus, maaherra Sergius Pauluksesta[47] saamansa ihanan voiton
muistoksi. Paavali, näet, Kristuksen sotilaana sai tuon korkean
herran ylpeyden masennetuksi niin, että hän alistui Kristuksen
suloisen ikeen alle ja rupesi suuren Kuninkaan alamaiseksi.

Sitä suurempi voitto saadaan vihollisesta, kun voitetaan sellainen,
jota hän muita lujemmin on sitonut, ja jonka kautta hän useita muita
on siteissä pitänyt.

Ylpeät pitää vihollinen maineen kahleella lujasti kahlehdittuna, ja
mainehikasten miesten uskottavuudella hän useita kahleihinsa kietoo.

Viktorinuksen sydäntä oli vihollinen pitänyt hallussaan kuin
valloittamatonta linnoitusta ja Viktorinuksen kielellä kuin suurella,
terävällä nuolella oli hän monta tappanut.

Sentähden, kun Viktorinus nyt voitettiin ja hän kaikesta sydämestään
Sinuun suostui, täytyi myös Sinun lastesi äärettömästi iloita ja
riemuita koska kuninkaamme nyt oli voittanut väkevän ja riisunut
häneltä aseet [Luk. 11, 22.], ja koska vihollisen käyttämät astiat
nyt puhdistuivat käytettäviksi Sinun kunniaksesi ja tulivat
hyödyllisiksi kaikkeen hyvään työhön. [2 Tim. 2, 21.]

Samassa kun Simplicianus, Sinun palveliasi, oli tämän Viktorinuksesta
kertonut sytyin minä halusta tehdä samoin kuin hän -- sitähän
kertomisella oli tarkoitettukin.

Simplicianus vielä kertomaansa lisäsi, että Viktorinus ollaksensa
kuuliainen keisari Julianuksen[48] aikana ilmestyneelle laille, jonka
mukaan kristittyjen ei ole lupa opettaa tieteitä ja puhujataitoa,
mieluummin luopui opettamasta puhujataitoa koulussa kuin Sinun
sanastasi, joka tekee taitamattomien kielen kaunopuheliaaksi. Tämän
johdosta pidin minä häntä yhtä onnellisena kuin uljaanakin, koska hän
täten sai tilaisuuden antautua kokonaan Sinua palvelemaan.

Tätähän juuri minä huokaillen ikävöin kituen kahleissa, joihin
ei vieraat väkivallantekijät vaan oma turmeltu tahtoni oli minut
kietonut. Vihollinen oli saanut tahtoni haltuunsa, ja takonut siitä
kahleen, jolla oli minut kovasti kahlehtinut. Turmeltu tahto, näet,
synnyttää himon, himo, johon sydän suostuu, muodostuu tottumukseksi,
ja tottumus, jota ei vastusteta, muuttuu välttämättömäksi pakoksi.
Niin kutoutui rengas renkaaseen tuohon kahleeseen, joka piti minua
kovassa orjuudessa.

Uusi tahtoni taas, jonka vaikutuksesta tahdoin Sinua aivan vapaasti
palvella ja nauttia Sinusta, joka olet ainoa todella pysyväinen
viehätys, oli minussa vasta oraalla, eikä kyennyt tuota vanhaa pitkän
tottumuksen kautta vahvistunutta tahtoa voittamaan. Näin taisteli
minussa kaksi tahtoa vastakkain, vanha ja uusi, lihallinen ja
hengellinen, ja ne keskenään taistellen rikki raastoivat sieluani.

Tällöin sain itsessäni kokea, mitä olin lukenut: liha himoitsee
henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. [Gal. 5, 17.] Molemmissa
tahdon ilmauksissa oli minuuttani,[49] kuitenkin enempi siinä, jota
hyväksyin kuin siinä, jota nyljin. Minua ei, näet, jälkimäisessä enää
ollut paljonkaan, koska se oli enempi väkinäistä kärsimistä kuin
omatahtoista toimintaa.

Kuitenkin oli tuo minua vastaan sotiva ja minua voimakkaampi tottumus
oma kasvattamani, koskapa suostumalla ensin tekemään pahaa jouduin
sitä tekemään sittenkin kun en enää olisi tahtonut sitä tehdä. Ken
siis uskaltaa vastaväitettä tehdä, kun syntinen syystä saa kärsiä
rangaistusta.[50]

Minä olin usein mielessäni kuvitellut "enhän minä enää rakasta
maailmaa, ja Sinuahan en vielä palvele siitä syystä, että totuus
vielä on mielestäni niin epätietoista." Mutta tämäkään puolustus
ei enää ollut pätevä, sillä nythän oli minulla jo varma vakaumus
totuudesta.

Maailmaan kiintyneenä en minä tahtonut astua Sinun sotaväkesi
riveissä taistelemaan ja minä yhtä paljon pelkäsin vapautua kaikista
kuormista kuin minun oikeastaan olisi pitänyt peljätä sortua niiden
alle.

Niinpä painoi maailma kuin raskas painajainen silmäni makeaan uneen
ja koettaessani ajatuksineni kääntyä Sinun puoleesi olin minä niiden
kaltainen, jotka koettavat unesta nousta, mutta raskaan unen painosta
vaipuvat entiselle sijalleen jälleen.

Eihän kukaan voi alinomaa nukkua, eikä -- sen sanoo jokaisen terve
järki -- nukkuminen ole valveilla olemisen veroista, ja kuitenkaan ei
ihminen useimmiten tahdo hieroa unta silmistään kun jäsenet tuntuvat
niin raukeilta, vaan heittäytyy yhä halukkaammin unen helmaan,
vaikkakin pahalla omalla tunnolla, koska jo olisi aika nousta. Niinpä
minäkin sen varsin hyvin tiesin olevan parempaa heittäytyä Sinun
rakastavaan helmaasi kuin myöntyä himoani noudattamaan, ja kuitenkin
Sinä rakkaudellasi voitit vain omantuntoni suostumuksen, jota vastoin
himo minut kokonaan lumosi ja vangitsi.

Minä en ensinkään tiennyt, mitä vastata, kun Sinä minulle huusit:
Heräjä sinä, joka makaat, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua
valaisee. [Ef. 5, 14.] Joka taholta kun sain todistuksia, jotka
vakuuttivat sanasi olevan totta, ja kun totuus oli kokonaan
omantuntoni vanginnut, en mitään muuta osannut kuin vitkaan ja
uneliaasti sanoa: "Kyllä kohta, kyllä kohta! Annahan vain vähän aikaa
minun vielä olla!" Mutta tuo "kohta, kohta" venyi varsin pitkäksi ja
tuosta "vähästä ajasta" ei tahtonut ensinkään loppua tulla.

Hukkaan minä sisällisen ihmisen puolesta annoin laillesi
suostumukseni, kun kuitenkin toinen laki minun jäsenissäni, joka
sotii Hengen lakia vastaan, otti minut vangiksi ja pani minut
jäsenissäni olevan synnin lain alaiseksi.[51]

Synnin laki on pahan tottumuksen voima, joka hengen väkisinkin
vangitsee ja kukistaa, vaikka se kokee vastaan panna; se onkin aivan
oikeuden mukaista, koska henki ensinnä on pahalle myöntymyksensä
antanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman
ruumiista? Sen tekee yksin Sinun armosi Jesuksen Kristuksen meidän
Herramme kautta.

Nyt tahdon Sinun nimesi kiitokseksi ja kunniaksi, Herra, minun
auttajani ja vapahtajani, kertoa kuinka olet minut vapauttanut
sukuvietin kauhistavasta kahleesta, joka oli minut niin pahasti
kietonut, ja maailman menon orjuudesta.

Elämäni vieri kyllä yhä vielä totuttua latuaan, mutta tuskani tuli
yhä suuremmaksi ja jokapäivä tulin minä tuskan rukouksilla tykösi.
Usein kävin myös kirkossa, milloin suinkin vaan joudin toimiltani,
joiden taakan alla huokailin.

Alypius ollen tätä nykyä aivan joutilaana oli paljon seurassani.
Kolmasti oli hän apumiehenä[52] istunut oikeudessa ja nyt hän odotti,
kenelle taas saisi rahan edestä antaa apuansa oikeusasioissa. Hän
niinmuodoin menetteli samoin kuin minäkin, joka rahan edestä opetin
puhujataitoa -- jos muutoin tuo taito onkaan opetuksen kautta
saatavissa.

Nebridius sitä vastoin useinkin ystäväpiiristämme puuttui, sillä hän
oli ruvennut virantoimituksessa auttamaan yhteistä ystäväämme, erästä
Milanon kansalaista ja opettajaa nimeltä Verecundius, joka ollen
suuresti uskollisen apulaisen tarpeessa sellaista kovasti halusi
ja ystävyyden nojalla juuri meidän joukostamme pyysi. Nebridius ei
tuohon toimeen ruvennut ulkonaisten etujen tähden, vaan koska hän
hyväntahtoisena ja kelpo ystävänä ei tahtonut olla meidän pyyntöämme
noudattamatta.

Eräänä päivänä, kun Nebridius taas jostakin syystä oli poissa,
tuli minun ja Alypiuksen luo eräs mies nimeltä Pontitianus, joka
ollen Afrikasta kotoisin oli maamiehemme, ja jolla oli korkea virka
hovissa. En tiedä, mille asialle hän oikeastaan tuli.

Me istuuduimme juttelemaan. Samassa hän sattumalta huomasi
pelipöydällä edessämme erään kirjan. Hän otti sen käsiinsä, aukaisi
ja löysi suureksi ihmeekseen apostoli Paavalin epistolat, vaikka oli
luullut sen olevan jonkun suurenmoisen teoksen oman ammattini alalta.
Silloin hän hyväntahtoisesti hymyillen loi katseensa minuun ja lausui
ihmetellen ilonsa sen johdosta, että oli juuri nämät kirjat niin
odottamatta tavannut käsistäni.

Sillä hän oli uskovainen kristitty ja rukoili joka päivä kirkossa
hartaasti polvillaan.

Kun minä nyt hänelle ilmoitin, että nuo kirjat suuressa määrin
herättivät mielenkiintoani, kääntyi puheemme erääseen egyptiläiseen
munkkiin nimeltä Antonius,[53] jolla on palvelioittesi joukossa
suuri maine. Pontitianus ihmetteli, että me emme niin mainehikkaasta
miehestä vielä mitään tienneet; hän sen tähden kauvan aikaa kertoi
hänestä ja piirsi hänen kuvansa sydämiimme. Me hämmästyimme
kuullessamme, että niin hiljakkoin, melkeinpä meidän päivinä, oli
niin ihmeellisiä ja kuitenkin niin varmasti todeksi todistettuja
asioita oikean uskon voimasta ja katolilaisen kirkon piirissä
tapahtunut. Kaikki ihmettelimme me tuon miehen elämää, hän sitä
ett'emme siitä mitään tienneet.

Sitten kääntyi hän puhumaan lukuisista luostareissa olevista
munkeista ja heidän tavoistaan, jotka ovat Sinulle suloista
hyvänhajua, ja erämaan Hengen hedelmää kantavista korvista, josta
kaikesta ei meillä ollut mitään aavistusta. Milanossakin oli yksi
luostari täynnä hurskaita veljiä; se sijaitsi juuri kaupungin muurien
ulkopuolella ja oli Ambrosiuksen johdon alla; siitäkään emme mitään
tienneet.

Pontitianus jatkoi puhettansa ja me suurella mielenkiinnolla
kuuntelimme.

Muun ohessa kertoi hän mitä Trierissä kerran oli tapahtunut. Oli
iltapäivä, keisari huvitteli sirkuksessa, ja hän itse kolmen
ystävänsä keralla läksi kävelemään puutarhoihin kaupungin muurin
ulkopuolella.

Sattumalta he jakaantuivat ja läksivät kumpikin pari eri tietä
astumaan. He kuljeskelivat ilman mitään matkan määrää. Mutta pian
toiset kaksi osuivat eräälle mökille, jossa kaksi Jumalan palveliaa,
kaksi sellaista hengellisesti köyhää, joiden on taivaan valtakunta,
piti asuntoa. Siellä löysivät he erään käsikirjoituksen, joka sisälsi
pyhän Antoniuksen elämäkerran.

Toinen heistä alkoi lukea tätä kirjaa, joka herättikin hänessä
sellaista ihailua ja innostusta, että hän kesken lukemisensa päätti
itse ruveta samalla tapaa elämään jättäen kokonaan maallisen toimensa
ja käyden Sinua yksinomaan palvelemaan -- he olivat nimittäin
molemmat lääninvirkamiehiä.[54]

Silloin hän äkkiä puhtaasta rakkaudesta ja pyhästä kiivaudesta palaen
ja säihkyen vihasta itseänsä vastaan katsahti ystäväänsä ja sanoi:
"Sano, minä pyydän, mitä toivomme me saavuttavamme kaikella työllämme
ja puuhallamme? Mitä me etsimme? Minkä palkan eteen me palvelemme?
Onko meillä täällä hovissa mitään suurempaa toivomusta kuin saada
osaksemme keisarin suosiota? Onko täällä muuta kuin pelkkää
katoavaisuutta? Ja kaikkialla väijyy vaaroja. Monien vaarojen kautta
me täällä kuljemme kohti kaikkein suurinta vaaraa.[55] Ja milloin me
lopultakin siihen suistunemme?

"Mutta jos tahdon Jumalan ystävä olla -- katso, sehän on mahdollista
nyt juuri, tällä hetkellä!"

Niin hän puhui uuden elämän koiton valtaamana ja antoi jälleen
katseensa painua tuon kirjan riveihin. Hän luki ja hän aivan siinä
Sinun silmäisi alla muuttui mieleltänsä, hänen sydämensä irtaantui
maailmasta, mikä pian tuli toiminnassakin näkyviin. Sillä samalla kun
hän siinä luki ja sydän rajusti sykkäili ja tuskan huokauksia nousi
hänen rinnastaan hän huomasi ja omaksui sen parhaimman osan.

Hän oli nyt tullut Sinun omaksesi ja nopeasti, päättävästi lausui
hän ystävällensä: "Nyt minä irroitan itseni siitä, mitä tähän asti
toivoen olemme takaa ajaneet ja ryhdyn tällä hetkellä ja tällä
paikalla Jumalaa palvelemaan. Jos sinulle on liian vaikeaa tehdä
samoin, niin älä ainakaan minua estele." Mutta toinen vastasi: "Ei
suinkaan! Minä jään luoksesi ja käyn sinun kanssasi samaan pyhään
sotaan, saman voittopalkan puolesta taistelemaan." He olivat nyt
molemmat Sinun omiasi, he rakensivat tornin laskettuaan kulungin
[Luk. 14, 28], joka oli sellainen että heidän piti jättää kaikki ja
seurata Sinua.

Kun Pontitianus ja se toinen, joka oli hänen kanssaan ollut
puistossa kävelemässä, etsittyään kadonneita tovereitaan vihdoin
löysivät heidät tuon pienen mökin luona, niin he kehoittivat heitä
paluumatkalle lähtemään, koska päivä oli jo laskenut. Mutta nämä
kertoivat heille uudesta halustansa ja päätöksestänsä, kertoivat
kuinka tämä tahto oli heissä syntynyt ja vakaantunut, ja pyysivät,
ett'eivät toverit panisi sitä pahaksi, että he kieltäytyvät enää
seuraamasta heitä. Toverit itkivät kehnouttansa voimatta kuitenkaan
irtaantua vanhasta elämästä, toivottivat ystävillensä onnea,
sulkeutuivat heidän esirukouksiinsa ja palasivat sydän maailmaan
kiintyneenä hoviin. Nämä taas sydän kiintyneenä taivaaseen jäivät
tuohon pieneen mökkiin. He olivat molemmat kihloissa, ja kun heidän
morsiamensa saivat kuulla heidän olostansa erakon mökissä, niin hekin
vihkivät Herralle neitsyytensä.

Näin kertoi Pontitianus, ja hänen kertoessa käänsit Sinä minut omien
silmieni eteen. Minä olin näet, ikäänkuin heittäytynyt oman selkäni
taa päästäkseni näkemästä kurjuuttani, mutta nyt Sinä asetit minut
kasvojeni eteen, jotta minä näkisin kuinka ruma ja kiero, kuinka
likainen ja saastainen ja kuinka sairas minä olin.

Minä näin sen ja kauhistuin pääsemättä kuitenkaan itseäni pakoon.
Kun minä yritin luoda katseeni poispäin, kertoi hän kertomistaan
ja Sinä taas käänsit kuvani eteeni ja painoit sen aivan silmieni
sisälle, että minun väkisinkin täytyisi huomata ja vihata syntiäni.
Nyt tunsinkin syntini, mutta minä tekeydyin paremmaksi; minä suljin
silmäni ja unohdin, millainen minä olin.

Kuta palavammin noita molempia rakastin, jotka pyhän liikutuksen
vallassa olivat antautuneet kokonaan Sinulle, sitä kamalammin vihasin
itseäni noiden rinnalla.

Kuinka pitkä aika olikaan kulunut -- kokonaista 12 vuotta --
sittenkun Ciceron Hortensius oli minussa sytyttänyt totuuden ikävää.
Mutta minä silloin siirsin tuonnemma maallisen onnen hylkäämisen,
maailmallisten siteiden katkaisemisen ja totuuden ehdottoman
noudattamisen. Ja kuitenkin olisi ei ainoastaan totuuden löytäminen,
vaan pelkkä totuuden etsiminenkin ollut verrattomasti paljon
ihanampaa kuin kaiken maailman aarteiden ja valtakuntien omistaminen,
kuin kaikki ruumiilliset nautinnot vaikka niitä olisi valunut virtana
joka puolella.

Voi kurjan kurjaa nuoruuden aikaani! Olin kyllä nuoruuteni
alkuaikoina rukoillut itselleni puhtautta kuitenkin näin sanoen:
"Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän -- ei kuitenkaan nyt
kohta." Sillä minä pelkäsin kovin että Sinä mahdollisesti olisit
kuullut minua kohta ja olisit minua kohta parantanut pahoista
himoista, joita sairastin, ja joita mieluummin olisin tahtonut vain
vähän kurittaa kuin kokonaan kuolettaa. Minä kuljin laveata tietä
jumalattomassa taikauskossa, en tosin levollisella omallatunnolla,
mutta valiten sen sittenkin edellä kaikkea sitä, jota en hurskaalla
mielellä ottanut etsiäkseni, vaan vihollismielisenä vastustin.

Minä uskottelin itselleni että minä päivästä päivään lykkäsin
irtautumistani maailmasta ja ehdotonta antautumistani Sinulle vain
siitä syystä, ett'ei minulla ollut mitään varmaa päämäärää mihin
olisin voinut suunnata askeleeni. Mutta nyt oli se päivä tullut,
jolloin kaikki minulle paljastettiin, jolloin omatuntoni minulle
soimaten huusi: "Missä ovat nyt kauniit sanasi? Etkö sanonut vain
sen aikaa tahtovasi tuota turhan hyörinän taakkaa kantaa, kun olet
epätietoinen totuudesta. Nyt olet täysin tietoinen totuudesta ja
kuitenkin yhä olet kantamassa hartioillasi tuota taakkaa, taakkaa
jonka monet muut hartioiltaan heitettyään ovat päässeet kuin siivin
kohoamaan korkeuteen, monet semmoiset jotka eivät väsyksiin saakka
ole miettineet ja tutkineet ja kymmenen vuotta, vieläpä pitemmänkin
ajan päänsä puhki ajatelleet."

Tuommoinen tuska ja kauhea häpeä minua kalvoi kaiken sen aikaa kun
Pontitianus tuota kertoi.

Kun hän oli puheensa lopettanut ja asiansa suorittanut, meni hän
pois. --

Ja minä menin itseeni. Kuinka soimasinkaan sydäntäni, kuinka
kuritinkaan sitä sanan ruoskalla saadakseni sitä suostumaan Sinun
seuraamiseesi. Se vastusti ja väitti vastaan, mutta ei se syyttömäksi
tekeytynyt, sillä kaikki puoltavat asiapaperit olivat kumotut ja
hävitetyt; jäljellä oli vain pelokas vavistus. Kuin kuolemaa kammoi
sieluni tulla vedetyksi tottumuksen aalloista, joissa se kuitenkin
oli tukehtumaisillaan ja oli joutua kuoleman saaliiksi.

Tuon ankaran oman sieluni nostattaman ristiaallokon riehuessa
sydämeni lepokammiossa minä, tuskan ilme kasvoilla ja mieli
kuohuksissa, törmäsin Alypiusta vastaan huutaen: "Miten meidän
käynee? Mitä tämä merkitsee? Etkö sinä ole sitä kuullut? Oppimattomat
nousevat ja tempaavat taivaan tykönsä ja me kaikkine oppinemme
välinpitämättöminä sille, mikä on ylevää, vain tyydytämme vatsaamme
ja himojamme. Vai onko häpeä seurata sivistymättömien hyvää
esimerkkiä? Eikö päinvastoin ole vielä suurempi häpeä, jos ollen
kykenemätön heille hyvää esimerkkiä antamaan ei edes osaa heidän
antamaansa seurata?"

Tuohon tapaan minä puhuin -- en voi niin tarkoin muistaa -- ja koko
mieleni kuohu purkaantui hänen päällensä, joka vain kuin ukkosen
iskemänä vaieten tuijotti minuun. Enhän puhunutkaan tavalliseen
tapaani -- enempi kuin sanat, jotka suustani laskin, ilmaisivat
ryppyinen otsa, kasvojen puna, hehkuvat posket ja säihkyvät silmät,
mitä sielussani liikkui.

Isännällämme oli puutarha, joka oli käytettävänämme samoin kuin koko
talokin, sillä isäntämme ei asunut tässä talossa. Sinne ajoi minut
mieleni myrsky, sinne missä ei kukaan olisi sitä kovaa taistelua,
jota kävin itseni kanssa, ehkäisemässä, kunnekka se saisi sen
päätöksen, mikä Sinulla oli tiedossa, mutta ei minulla. Terveellinen
mielen raivo oli minuun tarttunut ja noustakseni parempaan elämään
tein minä kuolemaa ollen tietoinen ainoastaan suuresta pahuudestani,
mutta ei ensinkään siitä, mitä hyvää minusta oli tuleva.

Minä menin siis puutarhaan ja Alypius seurasi minua askel askeleelta.
Hänen läsnäolonsa näet, ei häirinnyt hiljaista yksinäisyyttäni. Ja
kuinka olisikaan hän voinut jättää minut ihka yksinäni sellaisessa
mielentilassa?

Me istuuduimme niin kauvas talosta kuin mahdollista. Minä kauhistuin
hengessä, minä olin täynnä suuttumusta itseeni siitä, ett'en käynyt
tekemään sovintoa ja rauhaa Sinun kanssasi minun Jumalani, vaikka
juuri sitä koko olentoni haikeasti halusi ja pyysi ja kiittäen ja
ylistäen sitä korotti taivaaseen saakka. Ja tuohon tilaan päästäkseni
en kuitenkaan tarvinnut en laivoja, vaunuja, enkä jalkojakaan, eikä
tiekään sinne ollut niinkään pitkä kuin tuolta talosta tänne meidän
istumasijallemme. Sillä mennä ja saapuakin Sinun tykösi ei ole
muuta kuin _tahtoa_ mennä tykösi, mutta tahtoa sitä ehdottomasti ja
kokonansa, ei puolinaisesti niin että, kääntyy sinne ja tänne, miten
milloinkin sattuu ja että samalla kun tahtoo nousta ja lähteä samalla
tahtoo jäädäkin, joten taistellen omaa itseään vastaan sortuu.

Mieleni ollessa noin kaikkea päättäväisyyttä ja toimintakykyä vailla
olen minä kuitenkin ruumiillani monenmoista toimittanut, jota ihmiset
eivät aina, vaikka tahtoisivatkin, voi toimittaa, jos nimittäin ovat
raajarikkoisia tai vangittuina, lopen väsyneitä tai jollain muulla
tavalla kykenemättömiä. Kun minä raastoin tukkaani, löin otsaani,
puristin molemmin käsin polveani, tein minä sitä, koska minä niin
tahdoin. Mutta minä olisin voinut tätä vain tahtoa, voimatta sitä
teossa täyttää, jos nimittäin jäseneni taudin jäykistäminä eivät
olisi totelleet.

Tuota kaikkea minä tein, eikä siinä tahtominen ja tekeminen yhteen
käynyt. Mutta sitä en minä tehnyt, jota minä niin paljon innokkaammin
ja palavammin halusin, ja jota olisin voinut tehdä kohta kun vaan
tahdoin, järkkymättömästi ja hellittämättömästi tahdoin. Tässä, näet,
on tahtominen samaa kuin taitaminen, jopa samaa kuin tekeminen;
ja sittenkään en minä sitä tehnyt. Ruumis kyllä herkästi totteli
sielun heikointakin tahdon ilmausta pannen oitis jäsenet liikkeelle
täyttämään sielun vähimpiäkin toivomuksia, mutta sielu ei tuota omaa,
ylevää tahtoansa suostunut täyttämään, vaikk'ei siihen olisi tarvittu
kuin hyvää tahtoa vaan.

Tämähän on kummallista -- mistä tämä johtuu? Miksi niin on
asianlaita? Suo armosi loistaa, jotta voisin kysyä voivatko
mahdollisesti ihmisten salaperäiset rangaistustuomiot ja Aadamin
lasten synkeimmät synninsurut tähän vastauksen antaa.

Mistä johtuu tämä kummallinen ilmiö? Ja miksi on se olemassa? Sielu
käskee ruumista ja tämä tottelee oitis. Sielu käskee omaa itseänsä
ja saa tottelemattomuutta osaksensa. Sielu käskee käden liikkua ja
tämä tottelee niin herkästi, että käskyn antaminen ja noudattaminen
tuskin on eroitettavissa; ja kuitenkin sielu on sielullista ja käsi
ruumiillista. Mutta kun sielu käskee sielua tahtomaan, niin ei se
tottele, vaikka se nyt itse on käskemässä, eikä joku toinen. Tämähän
on peräti kummallista -- miksi niin on? Sielu antaa itsellensä käskyn
tahtomaan, eikä se käskisikään, joll'ei jo tahtoisi, ja kuitenkaan ei
käsky tule täytetyksi.

Vaan siinäpä se on syy: sielu ei olekaan kaikesta sydämestään
tahtonut, eikä niinmuodoin kaikesta sydämestä käskenytkään. Sillä
siinä määrin sielu käskee kuin se tahtoo, ja siinä määrin kuin ei
sen käskyä totella ei se ole tahtonutkaan; tahtohan, näet, itse on
käskemässä, tahtomaan juuri sitä, mitä se itse tahtoo, eikä kukaan
muu. Kun ei tahto täydellisesti tahdo, mitä se käskee, niin ei se
myöskään saa käskyänsä toteutumaan. Jos taas tahto olisi täydellinen,
niin ei tarvittaisi käskyä tahtomaan, sillä se olisi jo olemassa,
mitä käskyllä tahdottaisiin aikoihin saada.

Ei se niinmuodoin kummallista olekaan toiselta puolen tahtoa,
toiselta puolen olla tahtomatta; se on sielun sairautta, kun sielu
totuuden kohottamana ja tottumuksen alaspainamana ei kykene kokonansa
nousemaan. Ja niinmuodoin on olemassa kaksi tahtoa, koska kumpikaan
ei ole kokonaisuus, ja koska toisella on, mitä toiselta puuttuu.

Kun minä pidin tutkintoa itseni kanssa tahdoinko minä nyt Jumalaa
palvella kuten olin jo niin kauvan aikonut, niin se olin minä, juuri
minä, joka sitä sekä tahdoin että olin tahtomatta.

Koko sydämelläni en minä tahtonut, koko sydämelläni en myöskään ollut
tahtomatta. Minä niinmuodoin olin taistelussa ja ristiriidassa itseni
kanssa.

Tuolla tapaa minä sairastin ja kidutin itseäni syyttämällä kovemmin
kuin koskaan ennen itseäni. Minä vääntelin ja kääntelin itseäni
kahleissani, jotta ne kerrankin kokonaan katkeisivat; höltyneet ne,
näet, kyllä jo olivat, vaan pitelivät kuitenkin vielä. Sinä, Herra,
samalla ankarana ja laupeaana työnsit sydämeni sisimpään pelvon ja
häpeän kaksinkertaisen pistimen, ett'en taas veltostuisi ja jättäisi
kokonaan katkaisematta sitä vähäistä, heikkoa, jäljelle jäänyttä
kahletta, joten se uudelleen olisi voinut vahvistua ja sitoa minut
lujemmin.

Minä sanoin itsekseni: nyt on se tapahtuva -- kohta, kohta! Ja sitä
sanoessani kävin jo päätöstä tekemään. Melkein sen jo tein, ja
kuitenkaan en sitä tehnyt. En tosin solunut entiselle sijalleni,
mutta minä seisahduin juuri lähelle matkan päätä päästyäni ja
hengitin syvään. Minä ponnistin vielä kerran voimiani ja pääsin
hivenen lähemmäksi -- ja nyt vielä vähän, niin kohta, kohta ulotun ja
saan siitä kiinni. Mutta sittenkään en ulottunut, enkä saanut kiinni,
koska yhä vielä kammoin kuolla kuolemalle ja elää elämälle. Yhä vielä
oli paha, johon olin piintynyt, voimallisempi kuin hyvä, johon olin
aivan harjaantumaton.

Kuta lähemmä läheni tuo tärkeä hetki, jolloin minun piti toiseksi
muuttua, sitä suurempaa pelkoa se minussa herätti. En kuitenkaan
taantunut asemaltani, enkä kääntynyt pois suunnastani, vaan häälyin
epätietoisuudessa.

Perin mitättömät ja turhanpäiväiset kappaleet, nuo vanhat ystäväni,
nykivät minua lihani liepeestä ja kuiskasivat korvaani: "Aiotko
todella meidät jättää? Oletko ajatellut, että sinun siitä hetkestä
lähtien ja aina ijankaikkisesti on oltava ilman meitä, ja että siitä
hetkestä lähtien 'moni asia' on oleva sinulle luvatonta?" Ja mitä
kaikkea he kuvailivatkaan minulle tuolla sanallaan 'moni asia!' Oi
mitä kaikkea kuvailivatkaan, minun Jumalani! Torjukoon armosi pois
palveliastasi kaikki nuo likaiset ja häpeälliset mielikuvat!

En enää kuullut noita pahojen henkien ääniä kuin aivan hiljaa
entiseen verraten. Ne eivät julkisesti astuneetkaan tielleni
vastaväitteitään tekemään, vaan supisivat vaan selkäni takaa ja
nykivät salaa vaatteeni liepeestä saadaksensa minua, joka olin
kääntänyt heille selkäni, katsomaan taakseni. Kuitenkin ne saivat
viivytetyksi minua, joka muutoinkin olin epäröivällä kannalla,
irroittamasta itseni niistä ja kiiruhtamasta yli rajan sinne, jonne
olin kutsuttu, varsinkin kun voimakas tottumus samalla sanoi minulle:
"Luuletko todella voivasi ilman noita aikoihin tulla?"

Tuo kuitenkin korvissani kuului varsin laimealta ja heikolta. Sillä
sieltä, minnepäin olin kasvoni kääntänyt ja minne vapisevanakin
koetin kiirehtiä, ilmestyi tuo puhdas, ihana siveys, joka ilossaankin
aina on arvokas, eikä hillitön. Se hellästi ja vakavasti kutsui
minua tulemaan, tulemaan ihan arvelematta. Se ojensi pyhät kätensä
tavoittaaksensa minua ja sulkeaksensa minut syliinsä.

Ja se katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen ikäänkuin sanoen:
"Sinäkö, sinäkö todella et kykenisi siihen, mihin lapsukaiset ja
naiset kykenevät? Kykenevätkö he siihen omasta voimastaan, eikö
päinvastoin Herran Jumalan voimassa? Herra Jumala on minut heille
uskonut. Miksi siis sinä koetat omin voiminesi seisoa ja vapiset
ja horjut? Heittäydy Hänen varaansa; älä pelkää, ei hän laske
sinua lankeemaan. Jättäydy Hänelle aivan turvallisena. Hän ojentaa
käsivartensa ottaaksensa vastaan sinua ja parantaaksensa sinua."

Minä kovasti häpeästä punastuin, kun vast'ikään olin kuunnellut
noita joutavia laverruksia ja yhä vielä vitkastelin ja häälyin
epätietoisena. Ja taas olin minä kuulevinani siveyden sanovan
minulle: "Sulje korvasi kuulemasta noita jäseniäsi maan päällä,
jotta ne kuolisivat. Ne kyllä lupailevat sinulle iloja, mutta iloja,
jotka Herran Jumalan lain mukaan ovat luvattomia". -- Tämä taistelu
sydämessäni oli taistelua toisen ja toisen minuuteni välillä.

Alypius, joka hiljaa vierelläni istui, odotti äänettömänä, miten tämä
tavaton mielen kuohuni oli päättyvä.

Kun nyt syvällinen tutkistelemus oli olentoni salaperäisestä
syvyydestä kohottanut ja koonnut kaiken kurjuuteni sieluni
silmäin eteen, niin puhkesi ankara myrsky tuoden mukanaan runsaan
kyynelsateen.

Saadakseni vapaasti vuodattaa kyyneleitäni ja ilmoille laskea
valitukseni nousin minä ja poistuin Alypiuksen luota. Sillä
yksinäisyys soi minulle sopivamman tilaisuuden itkemiseen.
Niinmuodoin poistuin siksi kauvas, ett'ei hänenkään läsnäolonsa
vaivannut minua. Hän huomasikin, millainen oli tilani, sillä ääneni,
kun jotain hänelle koetin sopertaa, oli tukehtua itkuun. Sentähden
hän, kun minä nousin, jäi paikoilleen istumaan kovin hämmästyneenä.

Minä heittäydyin, tietämättä mitä tein, erään viikunapuun alle,
ja annoin kyyneleeni vapaasti vuotaa Sinulle otolliseksi uhriksi.
Ja minä puhuin tähän tapaan, joskaan ei aivan näillä sanoilla:
"Oi Herra, kuinka kauvan, kuinka kauvan voit niin armottomasti
vihaa kantaa? Älä toki muistele entisiä pahoja tekojamme!" [Ps.
79: 5, 8.] Sillä vielä tunsin minä olevani niiden siteissä. Minä
ääneen vaikeroin: "Kuinka kauvan? Kuinka kauvan? Huomenna -- ja
taas huomenna! Miksi ei nyt kohta tällä hetkellä tehdä loppu minun
häpeästäni?!"

Noin minä vaikeroin ja itkin kovin katkeria katumuksen kyyneliä.
Mutta silloin -- silloin kuulin minä naapuritalosta lasten ääniä,
jotka ikäänkuin laulamalla lausuivat "ota ja lue -- ota ja
lue!" Aivan samana hetkenä kirkastuivat kasvoni ja minä vaivasin
ajatuksiani minkä voin muistaakseni jos mahdollista onko lapsilla
tapana jossain leikissä laulaen lausua jotain tuontapaista; mutta
en voinut ensinkään muistaa koskaan kuulleeni mitään sellaista.
Silloin tukahutin minä kyyneleeni ja nousin ylös -- minä pidin
nuo kuulemani lasten sanat jumalallisena käskynä minulle avaamaan
raamattua ja lukemaan sen luvun, joka ensinnä eteeni aukeni. Olinhan
Antoniuksestakin kuullut, että hän, kun hän kerran sattumalta joutui
erääseen paikkaan, missä evankeliumia julkiluettiin, tunsi sen
kehoituksen, jonka luetusta paikasta sai kuullaksensa, lausutuksi
itsellensä nimittäin: Mene, myy, mitä sinulla on, ja anna vaivasille,
niin saat aarteen taivaassa, ja tule ja seuraa minua. [Matt. 19, 21.]
Jumalalliselle äänelle kuuliaisena olikin hän kohta kääntynyt Sinun
puoleesi.

Syvästi liikutettuna palasin minä sille paikalle, missä Alypius
istui, ja minne noustessani olin jättänyt apostoli Paavalin
epistolat. Minä otin ne käsiini, aukasin ja luin hiljaa sen kohdan,
johon ensinnä silmäni osuivat: Ei ylensyömisessä eikä juopumisessa,
ei haureudessa eikä kammioissa, ei riidassa eikä kateudessa, vaan
pukekaat päällenne Herra Jesus Kristus ja hoitakaa ruumistanne, vaan
ei haureellisuuteen. [Rom. 13, 13-14.] En tahtonut enempää lukea,
eikä se ollut tarpeellistakaan. Sillä kohta kun sain luetuksi nuo
sanat koitti kirkas valo minun sydämessäni, joka hajoitti kaikki
epäilysten sumut, ja tuntui niin turvalliselta.

Minä laskin kirjan kiinni, pistettyäni jonkun merkin siihen kohtaan,
ja kerroin kasvot rauhallisina kaikki Alypiukselle. Silloin ilmaisi
hän mielialansa, josta ei minulla ollut mitään aavistusta, pyytämällä
saada nähdä sitä kohtaa, jota olin lukenut. Minä näytin sen hänelle
ja hän luki edelleen siitä kohdasta, johon minä olin pysähtynyt.
Sanat, jotka siinä seurasivat, olivat minulle aivan tuntemattomat ja
kuuluivat näin: Uskossa heikkoa korjatkaa. [Rom. 14, 1.]

Nämä sanat hän sovitti itseensä ja osoitti niitä minulle. Hän tuli
niiden kautta vahvistetuksi ja yhtyi ilman mitään epäilystä tai
mielen levottomuutta hyvään päätökseeni, joka oli aivan tuon hänen
jalon luonteensa mukaista, johon nähden hän jo ennestään oli minua
niin paljon edellä.

Nyt läksimme me äitini luo kertomaan hänelle kaikkea. Hänen sydämensä
täyttyi ilosta. Kun kerroimme hänelle lähemmin, miten kaikki oli
tapahtunut, iloitsi ja riemuitsi hän ja ylisti Sinua, joka teet
kaiken senkin yli kuin me ymmärrämme tahi rukoilemme. [Ef. 3, 20.]
Sillä olithan hänelle antanut minuun nähden paljoa enemmän kuin mitä
hän oli huokauksilla ja kuumilla kyynelillä rukoillut.

Sinä olit saanut minut niin kokonaan itsehesi suostumaan, ett'en enää
mitään avioyhteyttä vaimon kanssa halunnut, enkä toivonut itselleni
mitään kaikesta siitä, mitä tällä maailmalla on tarjottavaa. Nyt
seisoin minä sillä uskon tasapinnalla, jolla olit jo niin monta
vuotta sitten suonut hänen näyssä nähdä minun seisovan. Sinä olit
hänen surunsa iloksi muuttanut, ylitsevuotavaksi iloksi, jommoista
ei hän koskaan ollut itsellensä rukoillut, ja joka arvossa ja
puhtaudessa verrattomasti voitti sen ilon, jota hän oli itselleen
toivonut lapsistani ja lastenlapsistani.



9 KIRJA.

Uusi elämä.


Oi Herra, minä olen Sinun palveliasi ja Sinun piikasi poika. Sinä
olet katkaissut kahleeni, Sinulle minä kannan kiitosuhria. [Ps. 116,
16-17.] Sinua kiittäköön sydämeni ja kieleni, ja kaikki minun luuni
lausukoot: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.] Ja anna
Sinä minulle vastaus ja sano sielulleni: Minä olen Sinun pelastuksesi.

Kuka ja millainen minä olen? Ei löydy mitään pahaa, jota en minä
ole tehnyt tahi puhunut tahi ainakin tahtonut. Mutta Sinä, Herra,
olet hyvä ja armollinen; Sinä katsoit alas kuiluun, jossa kuolleena
makasin, ja ajoit ulos sydämeni syvyydestä pohjattoman turmelukseni.
Siinäpä se olikin koko kysymys: olla tahtomatta sitä, mitä minä olin
tahtonut, ja tahtoa sitä, mitä Sinä tahdoit.

Mutta missä oli minun vapaa tahtoni niin monen vuoden ajan ollut? Ja
mistä salaperäisestä syvyydestä tai korkeudesta se yht'äkkiä ilmestyi
niin että taisin taivuttaa niskani Kristuksen Jesuksen suloisen
ikeen alle ja ottaa hartioilleni Sinun keveän kuormasi, oi minun
vapahtajani ja minun lunastajani?

Yht'äkkiä oli minulle varsin helppoa ja iloista kieltäytyä
maailman turhista iloista. Ilolla nyt heitin pois semmoista, jonka
kadottamista olin tätä ennen suuresti peljännyt.

Sillä Sinä, ainoa todellinen viehätys, vieroitit mieleni niistä,
samalla kun sait minut kiintymään itseesi, joka olet -- ei kuitenkaan
lihalle ja verelle -- suloisempi kaikkea, mitä suloista löytyy
maan päällä; kirkkaampi kaikkea muuta valoa ja samalla sisemmällä
sielussani kuin kaikki, mitä siellä salaperäistä löytyy; korkeampi
kuin kaiken maailman kunnia, vaikk'ei niille, jotka itsestään korkeaa
ajattelevat.

Nyt oli sieluni vapaa niistä huolista, joita tämän maailman kunnian
ja rikkauden tavoitteleminen tuottaa, vapaa halusta rypeä synnin
liassa tyydyttämällä lihan kiihkeitä himoja, ja nyt minä hyvilläni
haastelin kuin pieni lapsi Sinulle, minun valoni, minun rikkauteni,
minun autuuteni, minun Herrani ja minun Jumalani.

Sinun kasvojesi edessä punnittuani asiaa päätin minä, ett'en minä
äkkiä meluten katkaisisi opetustointani, vaan että hiljaa huomaamatta
vetäytyisin pois laverruksien markkinoilta, jott'eivät nuorukaiset,
joilla on tutkintoaineenaan ei Sinun lakisi, eikä Sinun rauhasi, vaan
mielettömiä valheita ja torilla ratkaistavia oikeusjuttuja, enää
saisi ostaa minun suuni kaupasta aseita hurjaan elämöimiseensä.

Sopivasti kyllä ei ollut enää kuin jokunen päivä siksi kun
viininkorjuulupa piti alkaa; minä niinmuodoin päätin kestää
paikallani siihen saakka, voidakseni sitten lain mukaisesti virastani
erota ja säilyä vapaana ihmisorjuudesta pysymällä siinä vapaudessa,
johon Sinä kerran olet minut ostanut.

Sinun rakkautesi oli lävistänyt sydämemme ja me kannoimme sanasi
nuolia syvällä sielussamme. Sinun palvelijoittesi esimerkit, jotka
olivat olleet kuin mustat, sammuneet ja kuolleet hiilet, ja jotka
Sinä puhaltamalla olit palamaan saanut ja henkiin herättänyt, ne nyt
ajatustemme pesään koottuina polttivat ja kuluttivat meistä pois
uneliaisuuden, joka uhkasi meidät kadotukseen upottaa. Ne sytyttivät
meissä voimakkaan tulen, jota vastaansanojien kavalat kielet eivät
mitenkään saaneet sammumaan; se päinvastoin vastaansanomisesta yltyi
korkeammalle loimuamaan.

Kun kuitenkin oli nimesi tähden, jonka pyhyys on kautta koko maailman
tunnettu, olemassa sellaisiakin, jotka olivat valmiit päätöstämme
ylistämään, niin saattoi näyttää kerskaukselta oitis, läheistä
lupa-aikaa odottamatta, erota kaikkien nähden toimitettavasta
julkisesta virasta. Jos nyt kuitenkin olisin niin tehnyt ja kääntänyt
kaikkien kuulijaini huomion puoleeni, niin olisivat he, jotka
varsin hyvin tiesivät kuinka lähellä oli viininkorjuulupa, saaneet
aihetta puhua minusta kaikenlaista ja väittää, että olen tällä vaan
tahtonut näkyä suureksi mieheksi. Mitä hyvää siitä olisi ollut, että
minun vaikuttimistani noin olisi puhuttu ja huhuttu? Niinhän hyvä
päätöksemme vain olisi joutunut pilkan alaiseksi.

Jo kesän kuluessa olivat keuhkoni työstä vaivaantuneet niin että olin
kovin hengästynyt ja tunsin pistoksia rinnassani. Myös ääneni käheys
minua vaivasi ja vaikeutti puhujana esiintymistäni. Olin sentähden
levottomuudella ajatellut että minun ehkä ainakin toistaiseksi
täytyisi lakkauttaa toimeni.

Nyt sitä vastoin minä iloitsin siitä, että Sinä, minun Jumalani, olit
antanut minulle paremman syyn erota virastani kokonaan. Tässä ilossa
minä kestin tuon väliajan. Sitä oli noin kaksikymmentä päivää, mutta
minä ne miehuullisesti ja kärsivällisesti kestin. Kärsivällisyyttä
siinä todella kysyttiin, sillä nyt ei ollut enää himo keventämässä
työnkuormaa kuten ennen.

Ehkä joku Sinun palvelioistasi, minun veljistäni, sanonee, että
olen siinä syntiä tehnyt, kun hetkenkään enää istuin valheen
opetustuolissa, sittenkun sydämeni oli sitoutunut Sinua palvelemaan.
En sitä kielläkään. Mutta olethan Sinä, kaikkein armollisin Herra,
tämänkin kaikkien muiden kauhistavien ja surkuteltavien syntieni
keralla pyhässä kasteen vedessä poispessyt ja anteeksiantanut.

Verecundus ystävällisesti pyysi meitä olemaan hänen maatilallaan,
siksi kun pääsisimme Milanosta lähtemään. Siellä hänen rauhaisassa
maatalossaan, peltojen ja niittyjen keskellä me kaukana maailman
hyörinästä saimme levähtää Sinussa. Sinä, Herra, joka olet
uskollinen lupauksissasi, olet maksava Verecundukselle palkan hänen
meille osoittamastaan rakkaudesta. Sinä olet antava hänen levähtää
paratiisin ijäti viheriöitsevillä niityillä, sillä Sinä olet
anteeksiantanut hänen maan päällä tekemät syntinsä.

Nebridius iloitsi kanssamme, sillä hän oli harras totuuden etsijä,
vaikkakaan hän ei vielä ollut kristitty, eikä ollut osallinen kirkon
pyhistä sakramenteista.

Vihdoin viimeinkin loppui odotusaika. Kuinka pitkältä ja ikävältä
olikaan se tuntunut meistä, jotka ikävöimme joutilaisuutta ja
vapautta voidaksemme kaikesta sydämestä veisata: Minun sydämeni
lausuu Sinulle: Minä olen etsinyt kasvojasi -- Sinun kasvojasi,
Herra, tahdon minä etsiä.

Sitten tuli tuo odotettu päivä, jolloin todella pääsin irti
opettajatoimestani, josta mieleni jo tätä ennen oli irtaantunut.
Nyt se tapahtui -- ja nyt pääsi kieleni samoin kuin sydämenikin
valloilleen. Ystävieni keralla minä tuolla maatilalla Sinua riemuiten
ylistin.

Sillä minä kirjoitin useita kirjoja, jotka tosin olivat tarkoitetut
Sinun palvelukseesi, mutta jotka kuitenkin vielä huokuivat äsken
jättämäni koulun ylpeätä henkeä, samoin kuin juoksijakin on
hengästyksissään juuri kun hän lopettaa juoksunsa levähtääksensä.
Näitä teoksiani ovat seuraavat: "Keskusteluja läsnäolevien kanssa"
ja "Keskusteluja oman itseni kanssa Jumalan kasvojen edessä" sekä
"Kirjeeni poissa olevalle Nebridius-ystävälleni".

Milloin riittänee minulle aikaa mainitakseni kaikkea sitä hyvyyttä,
jota Sinä meitä kohtaan osoitit tuona aikana, varsinkin kun minun on
riennettävä toisia vielä suurempia armotöitäsi kertomaan?

Minulle on mieluista muistella, miten Sinä, Herra, sisällisillä
pistimillä kokonaan lannistit korskean luontoni, miten Sinä teit
sydämeeni tasaisen tien alentamalla ajatusteni vuoret ja kukkulat,
oikaisemalla mutkat ja silittämällä epätasaiset paikat.

Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistämään Sinua, lukiessani Daavidin
psalmeja, noita uskoa uhkuvia virsiä ja hurskaan mielen tunnelmia,
joissa ei ole vähääkään ylpeyden henkeä!

Sinun syvintä rakkauttasi en kuitenkaan vielä tuntenut, koska olin
vasta katekumeeni kuten Alypiuskin, jonka kanssa yhdessä elelin
maaelämän hiljaisuudessa. Myös äitini liittyi meihin eriämättömästi
naisellisella olennollaan, miehekkäällä uskollaan, levollisuudellaan
mikä on vanhoille ominainen, äidillisellä hellyydellään ja
kristillisellä hurskaudellaan.

Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistykseesi lukiessani psalmeja!
Kuinka suuren rakkauden ne sielussani sytyttivät Sinua kohtaan! Minä
paloin innosta saada niitä julistaa, jos mahdollista koko maailmalla,
jotta kukistuisi ihmiskunnan ylpeys. Mutta veisataanhan niitä
kaikkialla maailmassa, ja eihän kukaan voi hehkultasi kätkeytyä.

Sydämeni oli täynnä voimakasta ja katkeraa vihaa Manikeolaisia
kohtaan, mutta samalla minä myös tunsin sääliä heitä kohtaan,
koska he eivät tunteneet näitä jumalallisia salaisuuksia, näitä
taivaallisia lääkkeitä, ja koska he mielettömän uhkamielisinä
hylkäsivät sen vastamyrkyn, joka olisi voinut heitä parantaa.[56]

Minä olisin suonut, että he jonkun kerran olisivat olleet
tietämättäni saapuvilla näkemässä ja kuulemassa minua, kun minä tuona
joutoaikanani luin neljättä psalmia. Kyllä varmaan olisi heidän
täytynyt silmieni säihkystä ja ääneni painosta huomata, kuinka
voimallisesti minuun vaikuttivat nuo psalmin sanat: Kun minä huusin,
niin Sinä kuulit minua, minun vanhurskauteni Jumala. Sinä minua
hädässäni lohdutit. Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni.

Minä vapisin pelvosta, mutta samalla minä myös hehkuin Sinun
laupeutesi sytyttämästä toivosta ja ilosta. Ja kaikkia noita tunteita
tulkitsivat silmäni ja ääneni, lukiessani noita Sinun Henkesi meille
lausumia sanoja: Te uljaat miehet, kuinka kauvan pitää minun kunniani
pilkattaman? Miksi te rakastatte turhuutta ja tavoittelette valhetta?
Olinhan minäkin turhuutta rakastanut ja valhetta tavoitellut.

Nyt minä sen kuulin ja kauhistuin; sillä minä tunsin että minäkin
olin yksi niitä, joita nämät sanat tarkoittivat. Sillä olivathan ne
mielikuvitukseni luomat harhakuvat, joita olin totuutena pitänyt,
sulaa turhuutta ja valhetta. Nämä muistot täyttivät sydämeni tuskalla
ja minä valitin haikeasti ja katkerasti.

Jospa olisivat nuo valitushuutoni kuuluneet niiden korviin,
jotka vielä tänäpäivänä rakastavat turhuutta ja tavoittelevat
valhetta. Ehkäpä se olisi vaikuttanut heissä niin voimallisen
mielenliikutuksen, että heidän olisi täytynyt oksentaa ulos
itsestänsä tuon tuommoisen; sitten olisivat he kääntyneet rukoillen
Sinun puoleesi ja Sinä olisit kuullut heidän rukouksensa, koska hän,
joka todella edestämme kuoli, on edesvastaajanamme tykönäsi.

Edelleen minä luin: Vihastukaa, älkääkä syntiä tehkö. Kuinka
tulinkaan liikutetuksi tätä lukiessani! Olinhan jo oppinut vihaamaan
itseäni entisen elämäni tähden, ja nyt oli tämä sana minua
kannustamassa, ett'en vast'edes syntiä tekisi!

Nyt en enää mistään itseni ulkopuolella olevasta esineestä tyydytystä
hakenut, enkä sitä ruumiillisin silmin etsinyt näkyväisestä
auringosta.[57] Sillä jotka tämän maailman moninaisista kappaleista
ilonsa hakevat, he piankin häviävät ja haihtuvat noihin näkyväisiin,
katoavaisiin kappaleisiin, he janoisin mielin tavoittelevat niiden
haihtuvia varjokuvia.

Oi jospa he janostaan aivan nääntyisivät niin että rukoillen
pyytäisivät: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain virvoittavaa?!
Oi jospa me silloin voisimme sanoa ja he kuulla: Ilmestynyt on
meille, Herra, Sinun kasvojesi valkeus. Sillä emme me ole se valkeus,
joka ihmisiä valistaa, vaan Sinun valkeutesi koittaa meissä, jotta
me, jotka muinoin olimme pimeys, nyt olisimme valkeus Sinussa.

Oi jospa he olisivat voineet nähdä tuota sisäistä, ijäistä valoa!
Nyt olin saanut sitä maistaa, ja sydäntäni kivisti, etten voinut
sitä heille näyttää, kun he maailmaa himoitsevine silmineen tulivat
tyköni ja sanoivat: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain
virvoittavaa? Sillä nyt kun sydämessäni kannoin vihaa itseäni
vastaan, saatuani piston sydämeeni, nyt kun olin vanhan ihmiseni
kuolettanut ja uhrannut alttarillasi ja ajattelin Sinun apuasi
toivoen uudistumistani uudeksi ihmiseksi, nyt olit Sinä tullut
minulle suloiseksi ja täyttänyt sydämeni ilolla. Minä huudahdin
ilosta lukiessani tätä samaa raamatusta, jota sydämessänikin tunsin.
En tosiaankaan enää olisi tahtonut saada maallista omaisuuttani
kartutetuksi moninkertaiseksi, kuluttaakseni tuota katoavaista ja
kuluakseni itse sen kuluttavasta voimasta. Sillä joskin toisilla on
viljaa ja viiniä yltäkyllä, niin olihan minulla Sinussa, Sinä ainoa
ijankaikkinen ja muuttumaton, toisenlaista viljaa, viiniä ja öljyä.

Seuraavaa värssyä[58] lukiessani minä kaikesta sydämestäni huudahdin:
Oi autuutta saada nukahtaa ja levähtää, saada levähtää rauhassa,
levähtää siinä, mikä aina on samaa! Ken voi meiltä sitä estää, kun
sana seisoo vahvana: Kuolema on nielty voitossa? [1 Kor. 15, 54.]
Olethan Sinä itse se ijäti sama ja muuttumaton. Sinussa nautitaan
syvää rauhaa ja unohdetaan kaikki vaivat. Sillä Sinua ainoastaan
tavoitella, eikä kaikenlaista muuta, se on luontoni laki, jonka Sinä,
Herra, yksin olet minuun istuttanut, eikä kenkään muu.

Minä luin ja minä paloin innostuksen tulesta ja pyhästä kiivaudesta
niitä vastaan, jotka pyhää raamattua halveksuvat. Mutta minä en
tiennyt mitä tehdä noille mykille kuolleille, joiden joukossa minä
itse olin ollut yksi niitä pahimpia, aivan kuin turmiollinen rutto,
ja raivonnut sokeudessani kuin äkäinen haukkuva koira noita pyhiä
kirjoja vastaan, jotka ovat täynnä taivaan makeata hunajaa ja Sinun
valkeutesi valoa.

Kun se aika läheni, jolloin minun piti ilmoittautua kastettavaksi,
palasimme me maalta Milanoon. Myös poikani Adeodatuksen, tuon syntini
lapsen, otimme me mukaamme. Sinä olit suonut hänen hyvin kasvaa
viisaudessa. Sillä vaikka hän ei ollut vielä täyttä viittätoista
vuotta, niin hän kuitenkin hengen etevyydessä oli edellä monia
arvokkaita ja oppineita miehiä.

Sinun lahjojasi, Herra, minä kasvojesi edessä kehun, Sinun, joka
olet kaikkeuden Luoja ja saat meidän epämuodostumatkin kauniiksi
muodostetuksi. Minulla tuossa pojassa ei ollut muuta osaa kuin
rikokseni, joka hänen maailmaan syntymisensä aiheutti. Sinä yksin sen
sydämellemme laskit, että poika olisi kasvatettava kurituksessa ja
Herran nuhteessa. Sinun lahjojasi minä kehun kasvojesi edessä.

Olen teokseeni "Opettajasta"[59] kirjoittanut poikani kanssa
pitämiäni vuorokeskusteluja. Sinä tiedät, että kaikki
keskustelukumppanini siellä esiintyvät ajatukset todella ovat tuon
kuudentoista vuotiaan omia. Olen monta vielä paljon ihmeellisempää
seikkaa hänessä havainnut. Minä monta kertaa peljästyin hänen
henkistä etevyyttänsä. Ken muu taiteilijoista kaikista paitsi Sinä
kykenee sellaista ihmeteosta luomaan?!

Äkkiä Sinä hänet tempasit pois maan päältä, ja nyt minä saan häntä
huoletonna muistella, kun ei ole minulla mitään pelkoa ei hänen
nuoruudestaan, eikä miehuudestaan, eikä koko hänen elämästään.

Hänet, joka hengellisessä elämässä olikin meidän ikäisemme ja oli
kuten me itsekin kasvatettava Sinun opissasi, olimme me seuraamme
ottaneet. Me tulimme kastetuiksi ja nyt katosi meistä kaikki pelko
entisestä elämästämme.

Minä en noina päivinä koskaan saanut kylläkseni tuosta ihmeen
suloisesta langennutta ihmiskuntaa koskevan pelastuspäätöksesi
tutkimisesta. Kuinka vuolaasti vuotivatkaan kyyneleeni laulettaessa
pyhiä lauluja Sinun kunniaksesi! Kuinka värisikään sieluni syvästä
liikutuksesta kun virsien ja hengellisten laulujen suloiset säveleet
kajahtelivat kirkkosi pyhissä holvissa. Säveleet aaltoilivat
korviini, ne valoivat totuutta sydämeeni, hurskaat tunteet täyttivät
mieleni ja vuolaasti vuotivat kyyneleeni ja -- minun oli niin hyvä
ollakseni.

Sinä joka saat aikaan, että ihmiset yksimielisinä yhdessä
asuvat, Sinä meidänkin seuraamme toimitit erään nuoren
miehen kotokaupungistamme nimeltä Evodius. Hän oli palvellut
valtionrahatoimikamarissa, mutta oli jo ennen meitä kääntynyt ja
kastettu ja jättämällä maallisen toimensa valmistautunut Sinua
palvelemaan.

Nyt me olimme yhdessä ja me aioimme vastaisuudessakin asua yhdessä
pyhää päätöstämme toimeenpannaksemme. Me kyselimme paikkaa, missä
parhaiten saisimme Sinua rauhassa palvella, ja läksimme yhdessä
paluumatkalle Afrikaan.

Mutta kun me olimme päässeet Ostiaan[60] Tiber-joen varrelle kuoli
minun äitini. Päivä, jolloin hänen piti tästä elämästä eritä,
teki tuloaan, mutta Sinä sen yksin tiesit. Sinun salaperäisestä
sallimuksestasi me seisoimme itseksemme hän ja minä puutarhaan
päin olevan ikkunan luona talossa, jossa me asuimme ollessamme
hiljaisessa Ostiassa lepäilemässä pitkällisen matkan vaivoista ja
valmistautumassa tulevalle merimatkalle.

Me siinä seistessämme pidimme keskenämme herttaista vuoropuhelua.
Unohtaen ne kuin takana ovat ja tavoittaen niitä kuin edessäpäin
ovat [Filip. 3, 13] me Sinun kasvojesi edessä, joka olet totuus,
arvailimme millaista mahtaa pyhien ijankaikkinen elämä olla, se
elämä jota ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, eikä yksikään
ihmissydän tuntenut. [1 Kor. 2, 9.] Me janoisina kurotimme huulemme
sen veden puoleen, joka vuotaa Sinusta, joka olet elämän lähde sangen
syvä, voidaksemme sitä juomalla sen verran kuin jaksoimme käsittää
niin paljon kuin mahdollista noin kovin korkeita asioita.

Jouduttuamme puheessamme siihen, että kirkkaimmankin päiväpaisteen
aiheuttamaa ruumiillisten aistimien ihastusta ei voida verrata, eikä
mainitakaan tuon ijankaikkisen elämän suloisuuden rinnalla, me yhä
tulisemmalla innolla aatoksessamme kotouduimme kohti tuota elämää
nousten askel askeleelta yli koko aistillisen maailman yli taivaan
aurinkoineen, kuineen ja tähtineen, jotka maan päälle paistavat.

Sitäkin korkeammalle me kotouduimme, me nimittäin sielumme syvyydessä
tutkimalla, tunnustamalla ja ihailemalla Sinun tekojasi johduimme
puhumaan sieluistamme.

Niistä me siirryimme siihen maahan jonka hedelmällisyydellä ei ole
mitään määrää eikä loppua, ja jonka viljavilla totuuden vainioilla
Sinä ruokit Israeliasi ijankaiken. Siellä onkin kaikella elämänsä
Hänessä, joka on viisas, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat
olleet olemassa ja tulevat olemassa olemaan, ollen itse luomaton ja
muuttumaton, sama nykyisyydessä, entisyydessä ja tulevaisuudessa.
Niin, Hänessähän ei mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta olekaan;
Hänessä, joka iankaikkinen on, on vain nykyisyyttä; mutta menneisyys
ja tulevaisuus on katoavaista.

Näin puhuessamme ja ikävöidessämme ijäistä elämää me hetkisen saimme
sitä maistella innosta sykkivin sydämin. Me huokaillen sanomattomilla
huokauksilla maistoimme Hengen uutisia. Mutta meidän täytyi taaksemme
jättää tuo hengen uutisten kimppu ja palata puhumaan suullamme,
joka lakkaamatta sanoja synnyttää ja valmistaa. Sillä eipä meidän
sanamme, eikä mikään ole sellaista kuin Sinun sanasi, meidän Herramme
olennollinen sana, joka aina pysyy sinä kuin se on vanhenematta
milloinkaan.

Me edelleen puhuimme ijankaikkisesta elämästä ja äskeisestä
kokemuksestamme: Miten lihan levottomat pyyteet lakkaavat, miten
mielikuvat maasta, vedestä ja ilmasta häipyvät pois, miten
taivaankappaleetkin kaikki katoavat näköpiiristä, miten sielukin on
kuin olemattomissa kohoutuessaan ajattelemasta itseään, miten kaikki
unet ja näyt, kaikki sanat ja merkit, sanalla sanoen kaikki, mikä on
muuttuvaista ja katoavaista, on meille kuin aivan olematonta.

Sillä sanovathan kaikki nämä kappaleet jokaiselle, kun vaan
niiden kieltä ymmärtää: Me emme ole itseämme tehneet, vaan Hän,
joka ijankaikkinen on, on meidät tehnyt. Tämän sanottuaan ne taas
vaikenevat ja kääntyvät tarkkaavaisuudella kuuntelemaan Häntä, joka
ne on tehnyt, ja joka yksin puhuu.

Hän ei puhu noiden kappalten kautta, ei ihmiskielellä, ei enkelien
äänillä ei ukkosen jyrinällä, ei arvoituksilla, eikä vertauksilla,
vaan ilman noita kappaleita, joissa me Häntä rakastamme, Hän meille
välittömästi puhuu niin että me selvästi kuulemme Hänen äänensä
hetkinä sellaisina, jolloin me kuten tänäkin hetkenä kohotamme
henkemme korkeuteen ja aatoksen nopeudella tapailemme ijankaikkista
viisautta, joka yhäti samana kaikkeutta vallitsee. Jos nyt tätä oloa
jatkuisi, jos kaikki ala-arvoiset näyt katoaisivat, jos tämä ainoa
näky katsojansa tempaisi mukaansa ja iloihinsa upottaisi ja sulkisi
niin että elämämme aina olisi sellaista kuin se oli tuona hetkenä,
jolloin me haltioissamme huokailimme, eikö silloin olisi kohtaamme
toteutunut tuo sana: Mene Sinun Herrasi iloon? [Matt. 25, 21.] Vai
milloin on tämä tapahtuva? Eikös silloin kun tämä sana toteen käypi:
Me emme kaikki nukahda kuolon uneen mutta kaikki me muutetaan ajan
rahdussa, silmänräpäyksessä. [1 Kor. 15, 51]

Näin minä puhuin ja hän vastasi minulle: "Poikani, minulle ei enää
löydy tämän maan päällä mitään iloa. Mitä on minulla enää täällä
tekemistä, miksi olen minä enää täällä, kun ei kuitenkaan minulla
enää ole mitään toivomista tässä maailmassa? Yhtä olen minä toivonut
ja sentähden kaikin voimin elämässä pysytellyt, olen toivonut
näkeväni sinut kristittynä, kirkon uskovana poikana, ennenkun tästä
elämästä erkanen. Herra on suuresta armostaan antanut minulle
yli senkin kuin olen pyytänyt, kun näen sinun ylönkatsoen pelkän
maallisen onnen antautuneen Hänen palvelukseensa. Mitä niinmuodoin on
minulla enää täällä tekemistä?"

En muista enää, mitä minä tuohon vastasin. Tuskin oli viisi päivää
kulunut, kun hän sairastui kuumetautiin.

Taudin aikana tapahtui kerran että hän heikkoudesta hetkeksi kadotti
tajuntansa. Me astuimme nopeaan hänen vuoteensa ääreen, veljeni ja
minä. Mutta tajunta palasi pian, ja kun hän näki meidät seisomassa
vuoteen ääressä, eikä kohta älynnyt, miten oli laitansa, kysyi hän
hämmästyneenä "missä minä olen?" Samassa huomasi hän suuren surun
kuvastuvan kasvoissamme ja jatkoi: "Haudatkaa äitinne tänne, minä
pyydän."

Minä vaikenin ja taistelin kyynelten kanssa. Mutta veljeni lausui
jotain, jolla hän ilmaisi toivovansa, että ei äiti toki tarvitsisi
vieraassa maassa kuolla, vaan saisi isänmaansa povessa suotuisamman
haudan. Silloin kuvastui tuskaa hänen kasvoissansa ja hän katseellaan
nuhteli häntä sellaisesta joutavasta ajatuksesta ja puheesta ja hän
suruisena kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Katso, mitä hän puhuu!"

Sitten hän pyysi meitä kumpaakin: "Pankaa vaan tämä ruumiini mihin
hyvänsä, älköön tuommoinen turha huoli teitä vaivatko. Yhtä vain minä
teiltä pyydän, että te, missä ikinä lienettekin, Herran alttarin
ääressä aina minua muistelette."

Tämän sanottuaan niin hyvin kuin taudilta taisi hän vaikeni ja taudin
tuskat yhä yltyivät.

Yhdeksäntenä päivänä hänen sairastumisestaan lukien, hänen
ollessa viidenkymmenenkuuden vuoden ijässä -- minä olin silloin
kolmenkymmenen kolmen vanha -- hänen hurskas, puhdas sielunsa pääsi
kuoleman ruumiista irtaantumaan.[61]

Minä suljin hänen silmänsä, suru valtasi sydämeni, ja minä kovin
taistelin kyynelten kanssa.

Kun hän oli viimeisen henkäyksen vetänyt, niin puhkesi Adeodatus
äänekkäisiin valitushuutoihin, mutta tyyntyi kuitenkin, kun me
vakavasti vaadimme häntä olemaan hiljaa. Samoin täytyi minun
tukahuttaa ja tyynnyttää omankin lapsen kaipausta tuntevan sydämeni
surua, joka pojan parkaistessa oli aivan purkaantua kyyneliin ja
valituksiin. Me tunsimmekin kaikki sen varsin hyvin, että tämän
kuolinvuoteen ääressä ei äänekäs valitus, itku ja parku ollut
ensinkään paikallaan. Tuolla tapaa valitettakoon tuskaista kuolemaa,
tuolla tapaa valittakoot ne, jotka eivät usko elämää kuoleman
jälkeen. Mutta hänhän kuoli aivan helposti ja hänhän eli vielä
kuoltuaankin. Kuinka olisimme vähääkään voineet epäillä hänen
elämistään yhä vielä, joka oli ollut niin puhdas ja niin vahva
uskossaan!

Mutta kun minä olin yksin, eikä kukaan ollut minua kuulemassa,
rukoilin minä kyynelin Sinulta lohdutusta tuskaani ja sain vaivoin
kyyneleeni pidätetyksi. En vielä saanut sieluani irti kiskotuksi
katkeran surun käsistä, kuitenkin panin minä maata ja aamun tullen
oli suruni jo hiljaisempaa. Kun vielä olin yksinäni vuoteellani
viruen, muistuivat mieleeni seuraavat säkeet eräästä palveliasi
Ambrosiuksen virrestä:

    Oi, suuri Luoja, Kaikkivaltias!
    Maan kaiken hallitset Sä sanallas.
    Sä valon paistaa annat päivin,
    Meit' uneen viihdytät taas öisin.

    Sä sielun, ruumiin väsyneen
    Suot päästä lepoon, uneen herttaiseen;
    Niin jäsenet taas työhön pystyvät,
    Ja surun synkät pilvet lientyvät.

Siitä hetkestä aloin taas muistella äitiäni samoin tuntein kuin
ennenkin. Minä muistelin hänen lujaa luottamustaan Sinuun ja
hänen hellää osanottavaisuuttaan meitä kohtaan. Tuota hellyyttä
en enää koskaan osakseni saisi! Sydämeni oli niin surusta raskas
muistellessani äitini ja omaa kohtaloani, ja minun täytyi
keventääkseni sydäntäni itkeä -- itkeä haikeasti ja hillittömästi.



Hajanaisia kappaleita 10:stä ja 12:sta kirjasta.

Loppu.


Myöhään minä Sinuun rakastuin, oi kauneus, Sinä joka ammoisista
ajoista olet ollut olemassa ja kuitenkin ijankaiken pysyt uutena. Voi
kuinka myöhään Sinuun rakastuin!

Sinä olit kyllä minussa, mutta minä harhailin maailmassa etsien Sinua
sieltä, ja minä heittäydyin nurjana ja hurjana ihanaan maailmaan,
jonka Sinä olet luonut. Sinä olit kyllä minun rinnallani, mutta minä
en ollut Sinun rinnallasi. Maailman ihanuus vieroitti minut Sinusta,
vaikk'ei sitä olisi olemassakaan, ell'ei se olisi Sinussa.

Sinä kutsuit niin hellästi, Sinä huusit niin voimakkaasti, ja Sinä
sait minun kuuronkin kuulemaan. Sinä tulisena hehkuit ja kirkkaasti
paistoit, Sinä annoit minulle sokealle näköni jälleen. Sinä
levitit suloista tuoksua ympärillesi, ja minä hengitin sitä täysin
siemauksin, ja nyt minun sydämeni sykkii Sinulle yksin. Saatuani
maistaa Sinun ruokaasi minä sitä yhäti isoan ja janoan. Sinä kosketit
minua ja hehkuvana rakkaudesta kurotin minä käsiäni Sinun puoleesi
saavuttaakseni Sinun rauhasi.

Kun kerrankin olen oleva kokonaan Sinussa, niin ei mikään enää tuota
minulle tuskaa tai vaivaa. Elämää uhkuva on elämäni oleva, kun Sinä
sen kokonaan täytät. Mutta kenen Sinä olennollasi täytät, hänen
Sinä kuormista vapaaksi kirvoitat. Minä en vielä ole siihen tilaan
ennättänyt, vielä minä olen kuormaksi itselleni.

Vielä minussa ilot, joita oikeastaan olisi itkettävä, ja surut,
joista kannattaisi iloita, taistelevat keskenään, enkä tiedä kummalle
puolelle voitto kallistuu -- voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!

Toiselta puolen taas turhat, kuolettavat surut ja puhtaat, ihanat
ilot taistelevat sydämessäni, enkä tiedä, mille puolelle voitto
kallistuu -- voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!

En salaa Sinulta minun haavojani; olethan Sinä lääkäri ja minä
sairas, Sinä armollinen ja minä kurja syntinen!

Täytyyhän ihmisen aina olla sodassa maan päällä [Job. 7, 1]; onhan
ihmiselämä ainaista kärsimystä ja taistelua. Kuka toivoisi itselleen
vaivoja ja vaikeuksia? Sinä et pyydäkkään meiltä, että me niitä
rakastaisimme, vaan että me niitä kärsivällisesti kantaisimme.
Kenkään ei myöskään rakasta sitä, mikä hänelle kärsimystä tuottaa,
vaikka hän kärsivällisyyden avua rakastaa. Sekin, joka iloitsee
siitä, että hän voi kärsivällisesti taipua kärsimysten kuormaa
kantamaan, soisi kuitenkin mieluummin ett'ei tuota kuormaa olisi
ensinkään olemassa.

Onnettomana minä ikävöin onnea, ja onnellisena minä pelkään
onnettomuutta. Onko olemassa näiden äärimmäisyyksien välillä tilaa,
jossa ollen ihminen on ilman kärsimystä? Voi, voi, tämän maailman
onnea vastoinkäymisineen, jotka pelottavat ja kuluttavat ihmistä, ja
myötäkäymisineen, jotka iloillaan ihmisen turmelevat!

Voi, voi tämän maailman kärsimyksiä, jotka toisaalta sytyttävät
turhia onnenpyyteitä, toisaalta kovettavat ihmismielen ja tyystin
lopettavat heikon kärsivällisyyden!

Eikö siis täydy ihmisen aina lakkaamatta taistella niin kauvan kun
hän maan päällä on?

_Sinun suureen laupeuteesi yksin perustuu kaikki toivoni. Käske minua
tekemään, mitä Sinä tahdot, ja auta minua tekemään, mitä Sinä käsket_.

Oi totuus, minun sydämeni valo, karkoita kirkkaalla valollasi pimeys
minusta pois. Kun vaivuin katoavaisuuteen, silloin synkkä yö peitti
minun mieleni, ja kuitenkin tuolta synkeästä syvyydestäkin loimusi
rakkauteni liekki Sinun puoleesi. Minä kuljin eksyksiin, mutta
sittenkin muistin minä Sinua. Läpi melun ja hälinän, joka ympärilläni
pauhasi, kuului vielä hiljaa Sinun äänesi, joka minua kotia kutsui.

Ja katso! nyt minä palajan kotia, palajan polttavin, janoisin huulin
Sinun lähteellesi. En tahdo enää itse olla elämäni sisällyksenä; kun
minä sitä olin, tulin minä itselleni kuolemaksi; Sinussa tahdon minä
elää uutta elämää. Puhu Sinä minulle, Sinä itse; olen kyllä uskonut
pyhiä kirjojasi, mutta en ole useinkaan päässyt niiden salaisuuksista
selville.

Oi valoisa, ihana huone, jonka Herra on omakseen rakentanut, kuinka
rakastankaan Sinun kirkkauttasi ja paikkaa, jossa Herran kunnia asuu!
Minä olen vieras ja muukalainen, olen kulkemassa pitkää taivalta ja
minä ikävöin päästä matkani päähän. Minä tahdon pyytää Häntä, joka
sinut on rakentanut, ottamaan minua majoihinsa, sillä olenhan minäkin
Hänen tekonsa.

Minä olen kuin eksynyt, kadonnut lammas, mutta minä luotan
paimeneeni, huoneen Herraan, että Hän on minut olallaan kantava
kotia. Amen.



HUOMAUTUKSET:


1 Kirja.

[1] Nämä sanat muodostavat koko kirjan keskuksen ja päämäärän. Niihin
sisältyy näiden tunnustusten päätotuus, joka on lausuttuna Rom. 11,
36: "Hänestä, Hänen kauttaan ja Häntä varten ovat kaikki kappaleet
olemassa".

[2] Voimme tässä huomata seuraavan ajatusten nousun: 1. Saarna,
2. Usko joka on saarnasta syntynyt, 3. Herraa avuksihuutaminen ja
etsiminen, 4. Herran löytäminen ja tunteminen, 5. Herraa kiittäminen
ja ylistäminen.

[3] Avuksihuutaa on latinankielellä "invoco", joka oikeastaan
merkitsee kutsua sisään.

[4] Koska ihminen on kuolevainen, niin hän samalla kun hän syntyy
elämään, rupee tekemään kuolemaa. Ja koska hengellisesti kuollut
ihminen on elävältä kuollut, niin nimittää Augustinus sellaisen
ihmisen elämää kuolemaksi, joka on olevinaan elämää. Vertaa Aug. de
civit. dei 13, 10: Tässä ruumiissa oleminen on syntymästä saakka
kuolemaa tahi oikeammin samalla sekä elämää että kuolemaa; elämää
tosin niin kauvan kuin henki pysyy ja siksi kuin kokonaan kuolee,
mutta toiselta puolen kuolemaa, koska se jo on kuolemaa, kun ei elä
täyttä elämää.

[5] Tässä on sanaleikki, johtuva siitä, että sana "käsittää"
samoin kuin vastaava latinankielinen sana "invenire" on käytetty
kaksinkertaisessa merkityksessä, merkityksessä ymmärtää, ja
merkityksestä saada käsiinsä. Mitä itse ajatukseen tulee, mikä
tässä on lausuttuna, niin se kyllä löytyy raamatussa monin paikoin.
Tähän sopii verrata Aug. de trin. I. V. e. 1: Ajatelkaamme Jumalaa,
jos voimme, ja sikäli kuin voimme, niin hyväksi ett'ei hänellä ole
vertaistaan, suureksi ilman että hän ottaa mitään tilaa, kaiken
luojaksi jolla kuitenkin on kaikki itsessään, läsnäolevaksi vaikkei
voida määrätä missä, kaikkea koossa pitäväksi vaikka on ilman
määrättyjä muotoja, kaikki paikat täyttäväksi vaikka on ilman
paikkaa, ainaiseksi vaikka on ajaton, kaikkea muuttavaksi ollen itse
muuttumatta ja kärsimättä mitään vahinkoa. Joka sellaiseksi ajattelee
Jumalaa, hän vaikkakaan ei voi Hänen olemustaan täydelleen käsittää
kammoo pyhässä pelvossa ajattelemasta Hänestä jotakin sellaista, mikä
ei ole Hänen olemuksensa mukaista.

[6] Ainoastaan ruumiillista rangaistusta käytettiin kouluissa tähän
aikaan. Koulupoikia piestiin hienoilla ruovoilla, vitsakimpuilla
tai pahemmissa tapauksissa nahkahihnoilla. Lyötiin useinkin niin
kovaa että lyöntien jäleltä näkyi ruumiissa paukamia, mustelmia
ja verinaarmuja. Tämä julma kuritustapa siirtyi roomalaisista
pakanallisista kouluista kristillisiin kouluihin. Ja kristillisissä
kouluissa säilyi tämä ruumiillinen rangaistus joskin vähän
lievennetyssä muodossa läpi vuosisatojen ja vuosituhansien. Vastahan
meidänkin maassamme patukkarangaistus poistettiin kouluista uuden
koululain kautta vuodelta 1872.

[7] Kidutuspukki oli jotenkin hevosen muotoinen puinen kidutuslaitos,
jonka päällä pahantekiä pingotettiin ja venytettiin niin että jäsenet
menivät sijoiltaan. Kidutuskynnet taas olivat kuten nimikin osoittaa
kynnen tahi käpälän kaltaiset kidutuskoneet, joilla pahantekiäin
sivuja hakattiin rikki. Näitä kamalia, petomaisia kidutuskoneita,
joita roomalainen pakanallinen esivalta käytti rangaistessa suuria
pahantekiöitä, käyttivät pakanat sitten vihansa vimmassa kristityitä
vastaan saadaksensa heidät uskostaan luopumaan. Näitä samoja ja
monia muita hirveitä kidutuskeinoja on katolilaisen kirkon kamalan
kuulu "inkvisitsiooni" käyttänyt niitä kohtaan, jotka ovat luopuneet
katolilaisesta uskosta ja asettuneet katolilaista kirkkoa vastaan.

[8] Jumala panee pahalle määrän niin ett'ei se voi Hänen säätämää
maailmanjärjestystä rikkoa, eikä Hänen aikomuksiaan turhaksi tehdä.
Aug. de praedest. sanet: Pahoilla on valta syntiä tehdä, mutta minkä
verran he tätä tai tuota syntiä tekemällä saavat pahuutta aikaan,
se ei ole heidän vallassaan, vaan riippuu Jumalasta, joka pimeyden
hajoittaa ja paikkaansa asettaa.

[9] Pistää suolaa kastettavan suuhun, voidella hänen otsansa,
nenänsä, korvansa ja rintansa, tehdä ristin merkki hänen kasvoonsa
ja rintaansa ja puettaa hänet valkoisiin vaatteisiin olivat kaikki
kuvauksellisia toimituksia, jotka alkujaan toimitettiin ennen
kastetta valmistuksena siihen, mutta jotka piankin yhdistettiin
itse kastetoimitukseen, jossa säilyivät semmoisinaan aina
uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän luterilaisen kirkkomme
tavan mukaan toimitetussa kasteessa on näistä jäljellä ainoastaan
ristin merkin tekeminen kastettavan kasvoihin ja rintaan -- ja
mahdollisesti valkeisiin vaatteisiin puettaminen. Suolan antamisella
kastettavan suuhun tahdottiin varmaankin hänelle teroittaa mieleen
Jesuksen sanoja: "Te olette maan suola". Ja kun muistamme että nuo
kastettavat alkujaan olivat pakanuudesta kääntyneitä aikuisia miehiä
ja vaimoja, ja kun ajattelemme, mikä tärkeä tehtävä heillä oli olla
suolana siveellisesti mädänneen pakanakunnan keskellä, niin täytyy
meidän myöntää että tuo puheenaoleva kuvauksellinen toimituskin oli
erinomaisen sattuva ja sopiva.

[10] Silloiseen alkeisopetukseen kuului: luku-, lasku- ja
kirjoitustaito n.s. "litteratura prima". Alkeisopetusta seurasi
kieliopinnot "litteratura grammatica". Tämä kieliopetus kuitenkin
oli varsin vähän sitä, mitä me kieliopetuksella ymmärrämme; se
oli parhaasta päästä tutustumista äidinkieliseen kirjallisuuteen.
Kieliopinnoiden jälkeen piti opetella puhujataitoa "ars rhetorica",
joka oli vanhaan aikaan mitä suurimmassa arvossa. Kreikankieltä ja
kirjallisuutta piti taas opetella, koska sillä yleismaailmallisena
sivistyskielenä oli roomalaisessa keisarikunnassa sama merkitys kuin
ranskan kielellä koko sivistyneessä maailmassa kahdeksannellatoista
vuosisadalla.

[11] Dido oli erään tyriläisen kuninkaan tytär ja naimisissa setänsä
kanssa. Hänen veljensä tappoi hänen miehensä, jonka jälkeen hän läksi
miesvainajansa rikkaudet mukanaan merta purjehtimaan hankkiakseen
itselleen uuden asuinpaikan. Hän asettui maalle Afrikassa, missä
hän perusti Karthagon. Täällä hän lopetti päivänsä, kun ei hän
huolinut naapurikuningasta "Hiarbas" mieheksensä. Virgilius kuitenkin
kertoo maailman kuulussa sankarirunossaan "Aeneis", että muka
troijalainen prinssi Aeneas oli tullut Didon luo, jolloin tämä oli
häneen rakastunut saamatta häneltä vastarakkautta. Tämän onnettoman
rakkautensa tähden Dido sitten miekalla surmasi itsensä.

[12] Homeros on kreikkalaisten suurin runoilija, eikä hänen
vertaistaan ole vielä missään ollut. Hänen sepittämät kaksi suurta
sankarirunoa "Ilias", jossa kerrotaan kreikkalaisten yhteisestä
sotaretkestä Troijan kaupunkia vastaan, jonka he viimeinkin
valloittivat ja polttivat, ja "Odysseia", jossa kerrotaan Odysseyn
harharetkistä paluumatkalla Troijasta kotia Ithakaan, ja miten
hän kotia tultuaan kostaa vaimonsa häpeämättömille kosijoille,
muodostavat koko kreikkalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen kehdon.
Näillä runoillaan on Homeros myös ollut kaikkien aikojen ja kaikkien
kansojen suurten runoilijain kasvatti-isä, niinpä Runeberginkin.

On sanottu että suurimpien miesten sukuperästä ei ole tietoa. Ja
Homeroksen suhteen ainakin tämä täydesti pitää paikkansa. Ei tiedetä,
milloin ja missä hän syntyi, eikä missä hän kuoli. Kokonaista 7
Kreikan kaupunkia kilpaili kunniasta olla Homeron syntymäkaupunkina.
Tämän johdosta on ruvettu ajattelemaan tokko Homerosta onkaan ollut
olemassa. Oli sen asian laita miten hyvänsä niin ainakaan ei Homeros
ole molempia mainittuja runokokoelmia kokonaisuudessaan sepittänyt.
Sen voimme me varmasti päättää nykyaikaisten kansanrunouden
tutkimusten nojalla. "Odysseia" ja "Ilias" ovat varmaankin syntyneet
samalla tapaa kuin meidän Kalevala runot. Niitä ovat monet runoilijat
useissa paikoin ja monen polven kuluessa laulaneet. Voi olla, että
joku, ja ehkä etevin, heistä on ollut Homeros nimeltä. Joku on sitten
myöhempänä aikana ne yhteen koonnut ja järjestänyt samalla tapaa kuin
Lönnrot Kalevalan. Milloin tämä tapahtui ei varmuudella tiedetä.
Aristoteleen aikana ne jo olivat olemassa semmoisina kuin ne ovat
meille säilyneet.

Tätä maailman kuulua runoilijaa sanoo Aug. lumoovaksi lavertelijaksi.
Miksi? Varmaankin koska nuo hänen todella lumoavan kauniit runonsa
ovat täynnä pakanallista jumaluustarustoa, joka tietysti on vaan
lorua.

[13] Augustinuksen äidinkieli oli Punian kieli, joka säilyi vaikkakin
syrjäytetyssä asemassa Latinan kielen rinnalla pohjoisessa Afrikassa
senkin jälkeen, kun entinen mahtava punilainen valtakunta Karthagon
kukistuttua oli joutunut roomalaiseksi alusmaaksi.

[14] Juno, roomalaisten ylin jumalatar, esiintyy roomalaisten
jumaluustaruissa usein sotien johtajana. Niinpä hän johti Italian
alkuasukasten taistelua Teukrien kuningasta vastaan, joka oli tullut
maata valloittamaan. Teukros oli ensimäinen Troasmaakunnan kuningas.
Sentähden ruvettiin kaikkia troijalaisia kutsumaan Teukreiksi. Tässä
kysymyksessä oleva Teukrien kuningas oli Aeneas, joka oli lähtenyt
-- kuten Virgilius kertoo -- palavasta kotokaupungistaan Troijasta
taluttaen vanhaa isäänsä ja kantaen sylissään pikku poikaansa ja
kotijumaliaan, vaimon seuratessa loitompana. Kauvan harhailtuaan
siellä ja täällä pääsi Aeneas vihdoinkin poikineen Italian rannoille.
Siellä hän sai kuin saikin jalansijaa ja valtaa ja tuli kuuluisan
Rooman kansan kantaisäksi.

[15] "Paedagogus" (pedagoogi, kasvattaja) merkitsee oikeastaan
sananmukaisesti pojankuljettaja. Muinaisilla kreikkalaisilla ja
roomalaisilla herroilla oli, näet, poikiaan varten olemassa orjia,
yksi kutakin varten, jonka piti viedä poika kouluun ja koulusta
kotia, seurata häntä teatteriin ja matkoilla, vieläpä -- pojan
aikuiseksi tultua -- sotaan. Sentähden oli hänellä myös nimenä eustos
(vartija) tahi comes (seuralainen). Pojan vartijaksi asetettuna oli
hänellä myös oikeus ja valta kurittaa poikaa tarpeen tullen. Tästä
sai hän kunnianimen rex (kuningas) ja myöhempänä aikana reetor
(rehtori). Varsinkin roomalaisen keisarikunnan aikana tuli tavaksi
näitä pedagoogin toimessa olevia orjia kunnioittaa laskemalla heidät
orjuudesta vapaaksi. Vaikka tämä toimi orjien kannalta katsottuna oli
korkea-arvoista, niin oli se roomalaisten ja kreikkalaisten herrojen
mielestä varsin halpaa; se olikin varsin harvinaista että kukaan
vapaa mies, jolla oli mahdollisuuksia parempaan, siihen rupesi. Siitä
syntyi latinalainen sananlasku: Quem Dii odere, paedagogum fecere
(ketä Jumalat vihaavat, hänet he tekevät pedagoogiksi).


2 Kirja.

[16] Madaura tahi Madauri -- Ptolemaion teoksissa myös Maduros --
oli pieni kaupunki Numidiassa Getulian rajamailla. Se oli kuten
tekstistäkin kuulemme Augustinuksen syntymäkaupungin Thagasten lähin
kaupunki. Varmaankin oli siellä etevämpi kaunopuheisuuden opettaja
kuin Thagastessa, koska Augustinus vietiin sinne. Augustinuksen,
länsimaisen kirkon suurimman kirkkoisän, koulukaupunkina
tulee tämäkin pikkukaupunki säilymään kautta kaikkien aikojen
kristikansojen muistossa.

[17] "Katekumeeneiksi" eli "opetettaviksi" kutsuttiin niitä, jotka
pyrkivät pyhälle kasteelle. He, näet, ollen pakanoita eivät voineet
tulla kastetuiksi, ennenkuin olivat saaneet opetusta kristinopin
päätotuuksissa. Tätä opetus- eli valmistusaikaa pyhää kastetta varten
saattoi kestää pari, kolme vuottakin. Katekumeenit tavallisesti
jaetaan kahteen osaan: 1) "kuulijat", jotka saivat vain saarnaa
kuunnella, ja 2) "polvistuvat", jotka polvillaan saivat ottaa osaa
myös seurakunnan yhteisiin rukouksiin. Tämä jako tuskin kuitenkaan
on oikea. Ainakaan ei pitkään aikaan ollut kastekoululaisten
välillä muuta erotusta olemassa, kuin minkä eri kehitysaste
luonnollisesti aiheutti. Ne, jotka katsottiin kypsyneiksi saamaan
pyhää kastetta, saivat uskontunnustuskaavan -- jotenkin sama kuin
meidän "apostolinen" uskontunnustus -- lukeaksensa ja kutsuttiin
"valaistuiksi". Kastepäivänään he ennen kastetoimitusta seisten
korotetulla lavalla seurakunnan edessä lukivat julki mainitun
uskontunnustuksen.

[18] Huoraksi kutsuivat vanhan testamentin profeetat Israelia
aina kun se palveli epäjumalia. Ulkonaista pakanoilta opittua
epäjumalanpalvelusta ja myös sydämen salattua epäjumalanpalvelusta
profeettain pyhissä kirjoissa kutsutaan huoruudeksi. Samoin
Augustinus näissä tunnustuksissaan kauttaaltaan sanoo huoruudeksi
sitä, kun ihminen etsii muualta sitä voimaa, apua, hyvyyttä,
jaloutta, iloa, tyydytystä ja rauhaa, kuin yksin Jumalassa on
löydettävissä. Sattuvasti ja tärisyttävän voimakkaasti kuvaa tätä
syntistä mielialaa tuo nimitys "huoruus!"


3 Kirja.

[19] Näillä ihmisillä tarkoittaa Augustinus Manikeolaisia, siihen
aikaan laajalle levinnyttä lahkoa jonka perustaja oli eräs
kristinuskoon kääntynyt persialainen tietäjä Mani eli Manikeus.

Manikeolaisten oppi oli Persialaisen Zoroasterin uskonopin ja
kristinopin sekotusta.

He otaksuivat olevan kaksi yhtä ijankaikkista alkujumalaa: valon
hyvä jumala nimeltä Ormuz ja pimeyden paha jumala nimeltä Ahriman.
Heillä on kummallakin valtakuntansa: valon ja pimeyden valtakunta.
Valon valtakunnan viisi alkuainetta ovat: ilma, valo, hyvä tuli, hyvä
vesi ja hyvä ilma, jotka ovat alinomaisessa taistelussa vastaavien
pimeyden valtakunnan alkuaineitten kanssa, jotka ovat: savu, yö, paha
tuli, paha vesi ja paha ilma. Nämä alkuaineet asustavat luolissa
(3 kirja 6 luku, joka kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu). Ne
synnyttävät, sekä hyvät että pahat alkuaineet, erilaisia olennoita,
nimittäin: savu kaksijalkaiset, yö matelijat, tuli nelijalkaiset,
vesi uivat ja ilma lentävät olennot.

Aadam oli kuitenkin hyvän jumalan luoma, mutta Eeva pahan jumalan.
Vaimon viettelemänä on Aadam hänen kanssaan siittänyt lapsia, jotka
ollen kahtalaista alkuperää, kantavat rinnassansa kahta aivan
vastakkaista ja ristiriitaista sielua "valo-sielu" ja "perkeleellinen
sielu". Edellinen synnyttää avuja ja saa aikaan sopusointua ja
rauhaa, jälkimäinen taas synnyttää lihallisia himoja ja koston halua
ja saa aikaan riitaa ja hajanaisuutta. Edellisen nimittää Augustinus
"Monadiksi" ja jälkimäisen "Dyadiksi" (4 kirja siv. 70).

Manikeolaisten oppi että on olemassa paha alkujumala, josta paha on
kotoisin, johti siihen väitteeseen, että ihminen pahaa tehdessään
on syytön. Tätä väitettä vastaan sotii Augustinus ja myös sen
kumoaa Tunnustusten 7 kirjassa. Siinä hän myös laajasti tutkii
pahan alkusyytä ja tulee siihen johtopäätökseen, ett'ei mitään
pahaa alkuolentoa ole olemassa, koska ei mitään kokonaan pahaa ole
olemassa, se kun on itsessään mahdottomuus ja vastoin todellisuutta.

[20] Tässä puhuu Augustinus opetustoimestansa puhujataidossa.
Ravalla tarkoittaa hän klassillisten kirjailijain teoksia, joita
hän luennoillaan esitti. Ne, joille hän rapaa syötti, olivat hänen
kuulijansa.

[21] Paha jumala, pimeyden henki, on luontoon, maahan ja varsinkin
puihin ja kasveihin vanginnut kappaleita hyvästä valon jumalasta.
Sentähden ei maata voida viljellä, ei puita kaataa, ei taloja
rakentaa, ei hedelmiä poimia, eikä eloa korjata ilman että nuo
valoaineet saavat kitua ja kärsiä. Sentähden eivät "pyhät" eli
"valitut", lahkon korkeampaan osastoon kuuluvat, saaneet sellaisia
toimituksia tehdä. "Kuulijat", lahkon alempaan osastoon kuuluvat,
vain saivat sellaista toimittaa. Mutta heidänkin täytyi saadaksensa
anteeksiantamusta valokappaleita vastaan tuommoisissa toimituksissa
tekemistään vääryyksistä, kantaa hedelmiä ja muita kasviaineksia
"pyhille" ravinnoksi. Nämä "pyhät", näet, sulattamalla noita
kasviaineita sisuksissaan vapauttivat niissä olevat valokappaleet. Ja
nämä taas tulivat noita syntisiä ja syyllisiä vapauttamaan.

Jos sitä vastoin joku ihminen, joka ei ollut noita "pyhiä", oli
vaikkapa aivan nälkään nääntyä, ei hänelle saanut antaa hedelmää
puusta; silloin muka puu olisi kärsinyt ja itkenyt ja tuo pyhä
palakin tullut kirotuksi. Tämmöiseen hulluuteen tuo viisas
Augustinuskin saattoi eksyä. Mutta hänpä sen myös sittemmin
hulluudeksi näyttää.


4 Kirja.

[22] Katso edellisen kirjan viime huomautusta.

[23] Teoksessaan "Retractationes" sanoo Aug. tästä lauseesta, että se
on leikillistä puhetta, eikä vakavaa tunnustusta jota jo sana "kai"
tässä samassa lauseessa osoittaa.

[24] Katso edellisen kirjan ensi huomautusta.

[25] Aristoteles ja hänen oppilaansa n.k. "Peripateetikot"
määrittelivät kutakin käsitettä kymmenellä perusmääritelmällä, joita
he kutsuivat "Kategoriioiksi". Nämä kategoriiat olivat:

Substantia (olemus), qvantitas (suuruus), qvalitas (laatu), relatio
(suhde), actio (toiminta), passio (kärsimys), ubi (missä), qvando
(milloin), situs (olopaikka), habitus (muodostus).


5 Kirja.

[26] Tässä ajattelee tekijä varmaankin kamelikurkea, joka
juoksee metsästäjää pakoon. Tätä kuvaa etelämaalaiset kirjailiat
usein käyttävät. Niinkuin metsästäjä kyllä näkee tuon pakenevan
kamelikurjen, vaikk'ei se sitä luule, niin näkee Herrakin syntisen,
joka pakenee muka Herralta piiloon päästäksensä.

[27] Faustus, manikeolaisten etevin puhuja, oli afrikalainen
syntyjään ja kotoisin Mileven kaupungista. Hän ei vaikuttanut
ainoastaan kotiseudullaan, vaan myöskin Roomassa sangen paljon
manikeolaisen opin leviämiseksi. Hän kirjoitti väitöskirjan
katolilaista oppia vastaan, jonka johdosta Augustinus ystäväinsä
kehotuksesta kirjoitti v. 400 j.Kr.s. kirjansa "contra Faustum"
(Faustusta vastaan), jonka hän v. 404 lähetti Hieronymukselle.

[28] Nämä vapaat taiteet olivat silloisen käsityksen mukaan: Runous,
kaunopuheisuus, historia, kielitaito ja filosofia.

[29] Marcus Tullius Cicero, s. 3/1 106 ja k. 7/12 43 e.Kr.,
oli Roomalaisten etevin puhuja. Hän oli ylhäisistä vanhemmista
syntynyt ja sai hyvän kasvatuksen. Aikakauden etevimmät puhujat ja
oikeusoppineet käytettiin hänen opettajinaan. Myös filosofiaa sai hän
opiskella.

Ensi kerran tuli Cicero mainehikkaaksi puhujana, kun hän puhui
C. Verres'tä vastaan, joka ruununvoutina Siciliassa oli nylkenyt
ja sortanut kansaa. Sellaisella voimalla puhui C. häntä vastaan,
että hän ennenkun oli kuullut johdantoakaan loppuun jo pakeni koko
Italiasta odottamatta edes minkä tuomion oikeus hänen asiassaan
langettaisi. Vielä kuuluisammat ovat C:n puheet Catilinaa vastaan,
joka oli tehnyt salaliiton hallitusta vastaan ja samalla kapinoi
kaikkea siveellistä ja jumalallista maailman järjestystä vastaan
uhaten upottaa koko Rooman paheiden kuiluun. Hehkuvasti, voimakkaasti
kaunopuheliaasti puhui C. laillisen järjestyksen, Rooman kunnian,
siveyden ja avujen puolesta, mutta kun ei hänen syytöksiinsä
ollut riittäviä todistuksia, pääsi Catilina pakoon. Vasta kun
hän teki murhayrityksen Ciceroa vastaan, sortui hän. Cicero sai
julistetuksi sodan Catilinaa vastaan ja Catilina taistelussa
kaatui ja hänen puoluelaisensa rangaistiin kuolemalla. Nyt kansa
kunnioitti Ciceroa nimityksellä "isänmaan isä" ja "Rooman toinen
perustaja". Mainehikkaat ovat myös ne C:n puheet, joissa hän puhuu
Rooman vapauden puolesta Antoniusta vastaan, joka yritteli Rooman
yksinvaltiaaksi, ja joka muutoinkin oli hänelle kovin vastenmielinen.
Kalliisti sai C. nämä puheensa maksaa -- omalla hengellään. Kun
Antonius, Augustus ja Lepidus tekivät liiton hallitaksensa kolmen
miehen Roomaa, silloin piti heidän hankkeensa vastustajat raivattaman
pois, ja silloin Antoniuksen toimesta Cicero murhattiin. Hänen päänsä
ja oikea kätensä naulittiin siihen puhujatuoliin, mistä hän oli
kuuluisat puheensa pitänyt.

Cicero ei ollut mikään lujaluontoinen mies, semmoinen kuin Cato,
Scipio vanhempi ja monet muut. Häälyväisyyttä osoitti C. esim.
suhteissansa Rooman vallantavoittelijoihin, mutta mielipiteiltään on
hän pakanakunnan jaloimpia. "Elää jaloa elämää on ainaista onnea" se
oli Ciceron tunnuslause.

[30] Annaeus Seneca syntyi Cordubassa Hispaniassa vuonna 4 e.Kr.s.
Isä käytti häntä koulussa, jotta hänestä tulisi puhuja. Mutta
hänen luontaiset lahjansa tekivät hänestä filosoofin. Hän kuuluu
stoalaisiin filosoofeihin. Hän oli keisari Neron opettajana ja
kasvattajana. Kun Nero tuli keisariksi, oli Seneca 4 vuoden aikana
hänen lähin neuvonantajansa; sen aikaa oli Rooma onnellinen.
Kateellisten ihmisten vaikutuksesta joutui hän keisarin epäsuosioon
ja täytyi murhaa välttääksensä lopettaa itse päivänsä. Silloin oli
hän 65 v. vanha. Tuskin on toista pakanallista kirjailijaa, jonka
teoksissa tapaamme niin paljon kristillisiä ajatuksia kuin Senecan.
Tässä muutama esimerkki: Suuret miehet iloitsevat vastoinkäymisistä
niinkuin sotilaat sodasta ja vanhat sotilaat haavoistaan. Ne jotka
päällikkö käskee yöllä hyökkäämään vihollisen päälle, pitävät sen
onnena että tuo käsky tuli heidän osaksensa. Ne, jotka kärsivät,
sanovat: Jumala katsoo meidät kelvollisiksi koetuksia kestämään! Ei
mikään puu ole vahvaksi varttunut olematta kovan myrskyn kourissa.
Juuri myrskyn sitä puistellessa se sitkistyy ja lujittuu maahan.
Kulta koetellaan tulessa; urhoollinen mies onnettomuudessa.

Onnettomuus tarjoo hyvän tilaisuuden osoittamaan avuja. Kovin hätä
kasvattaa korkeimman avun.

Onni sitä vastoin levittää sumun silmäimme eteen, synnyttää
sielussamme tyhjiä tuulentupia ja sekottaa hyvän ja pahan sakeaan
sumuun.

[31] Tämä paikka oli pyhän Cyprianuksen hautakappeli, missä
hänen luunsa lepäsivät, ja missä hurskaat kävivät rukoilemassa.
Alkujaan käytiin pyhien haudoilla vain siinä tarkoituksessa, että
pyhien vainajien muisto siten tulisi elävämmäksi, joten se myös
voimakkaammin innostaisi rukoukseen, rakkauteen ja kaikkeen siihen
jumalisuuteen, jota nuo pyhät vainajat eläessään olivat osoittaneet.
Pian kuitenkin se suuri kunnioitus, jota tämän aikakauden ihmiset
tunsivat pyhiä vainajia kohtaan, saattoi mitä suurimpiin erhetyksiin.
Alkujaan oli rukoiltu noiden pyhien vainajien puolesta, nyt sitä
vastoin ruvettiin itselleen pyytämään heidän esirukoustaan, eikä
kohta puoleen uskallettu ensinkään Jumalaa suorastaan rukoilla, vaan
ainoastaan pyhien esirukousten ja ansion turvissa. Ja kaikkein suurin
väärinkäyttö, mikä mainitusta syystä aiheutui, oli pyhien jätteiden
palveleminen. Uskoen pyhien jätteiden ihmeitä tekevään voimaan
ruvettiin niitä käyttämään kuin taikakaluja ainakin.

[32] Cyprianus syntyi 2 ja 3 vuosisadan vaiheella pohjois-Afrikassa,
mahdollisesti Karthagossa. Hän oli ylhäisestä suvusta ja oli saanut
hienon kasvatuksen. Hän rupesi aikuiseksi tultuaan opettamaan
puhujataitoa Karthagossa. Hän kääntyi kristinuskoon ja sai kasteen
v. 245. Hän sitten lahjoitti köyhille suurimman osan omaisuudestaan
ja tutki hartaasti raamattua. Hän tuli ensin diakooniksi, sitten
presbyteeriksi ja v. 248 piispaksi. V. 249 syttyi vaino kristityitä
vastaan ja raivoisa pakanakansa Karthagossa huusi: "Cyprianus
jalopeurain eteen!" Hän pelastui pakenemalla, mutta sai siitä muka
pelkuruudestaan kärsiä pilkkaa. Hänen loppuikänsä oli surullinen: hän
joutui ikävään opinriitaan ja nälänhätä ja ruttotaudit raivosivat
hänen ympärillään. V. 256 puhkesi uusi vaino kristityitä vastaan.
Cyprianuskin sai marttyyrikuoleman 14 p. Syyskuuta 257. Suuren
kansajoukon saattamana vietiin hän ulos kaupungista. Hän riisuutui
ja polvistui rukoukseen. Kaksi hänen omista papeistaan sitoi hänen
silmänsä. Vaivoin sai pyöveli lyödyksi poikki hänen päänsä, sillä
Cyprianus oli osoittanut häntä kohtaan suurta hyväntahtoisuutta
ja vastikään antanut hänelle 25 kultarahaa. C. haudattiin lähelle
mestauspaikkaa.

[33] Manikeolaiset kielsivät Jesuksen tosi-ihmisyyden sanoen hänen
olleen maan päällä vain valeruumiissa. Tämä heidän väitteensä johtui
siitä, että he katsoivat maan tomusta tehdyn ihmisruumiin olevan
pahan jumalan työtä. Ja tästä heidän väitteestään oli seurauksena,
että he eivät pitäneet Jesuksen kuolemaa, eikä hänen kuolemassaan
tapahtunutta lunastustakaan ensinkään todellisena. Jesuksen lunastus
on muka ainoastaan siinä että hän auttaa ihmisen valosielua pääsemään
voitolle perkeleellisestä sielusta. Jesus, näet, antaa pyhille
kykyä vetämään puoleensa luontoon ja varsinkin puihin ja kasviin
vangittuja valon kappaleita. Mutta ihmisen puoleltaan tulee myös
harjoittaa itsekieltäymystä, jotta hyvä sielu hänessä pääsisi
voitolle. Tästä kilvoituksesta on hurskailla toivossa palkkana päästä
kuuhun ja sittemmin puhdistustulen läpikäytyään aurinkoon eli valon
valtakuntaan.

[34] Akademikoiksi kutsuttiin kreikkalaisten suurimman filosoofin
Platonin oppilaita sen johdosta että Piato opetti heitä "Akademia"
nimisessä korkeakoulussa 2 kilometriä Athenasta luoteeseen. Akademian
maa-alue oli muurilla ympäröity ja kaunistettu vesijohdoilla ja
puuistutuksilla. Siinä oli jalkakäytäviä ja voimistelukenttiä,
ja jumalien alttareita ja kuvia. Tässä kauniissa puistossa ja
viereisessä puutarhassa, jonka Plato myöhemmin osti ja yhdisti
akademiaan, piti hän kuuluisat tutkistelemuksensa keskustellen
oppilastensa kanssa.

[35] Ambrosius oli länsimaisen kirkon huomattavimpia miehiä.

Hän syntyi Trierissä v. 340 ja eli ensi nuoruutensa ajan Roomassa
sisarensa Marcellinan ja veljensä Satyruksen kanssa. Italialaisen
henkivartion päällikön toimesta hän nimitettiin Ligurian ja Emilian
maaherraksi ja piti asuntoa Milanossa. Käännyttyään kristinuskoon
ja saatuaan kasteen hän 8 päivää sen jälkeen valittiin Milanon
piispaksi. Hän on kuuluisa siitä, että hän uskalsi keisariakin
vastaan asettua, kun tämä rupesi kirkon järjestystä sortamaan.

Ambrosius oli etevä saarnamies, kuten Augustinuskin tässä teoksessa
tunnustaa. Kansantajuisella esitystavallaan saattoi hän temmata
mukaansa suuriakin ja melkein aivan sivistymättömiä kansanjoukkoja.
Hänen kirjoistaan ovat saarnat etevimmät; niitä lähinnä ovat
tärkeimmät "uskosta ja pyhästä Hengestä" ja "pappien tehtävistä".

Ambrosius aukasi aivan uuden uran kirkkoveisuun alalla. Tähän
asti ei ollut jumalanpalveluksessa kuin vähän vuoroveisua papin
ja kirkkokuoron välillä. Ambrosius otti käytäntöön kirkossa
kauniita kansan laulamia säveleitä. Noilla säveleillä pani hän koko
seurakunnan laulamaan vanhastaan tuttuja hyviä virsiä ja hengellisiä
lauluja. Itsekin oli hän taitava virsiseppä; hänen omatekoisia
virsiään on 18; jokunen niistä löytyy meidänkin virsikirjassamme
suomennettuna.

Ambrosius kuoli 57 v. vanhana pitkänperjantain ja pääsiäisaattopäivän
välisenä yönä v. 397.

[36] On huomattava, että Augustinus tässä puhuu vanhakatolilaisesta
uskosta semmoisena kuin se apostolein jälkeisenä aikana oli olemassa,
jossa kyllä oli erehdyksiä, mutta joka kuitenkin oli jotain aivan
toista kuin se katolilainen usko, jota paavilainen kirkko sittemmin
edusti, ja jota vastaan Luther taisteli.

[37] Pilkkaajilla ja häpäisijöillä tarkoittaa Augustinus tässä
Manikeolaisia, jotka sanoivat vanhan testamentin olevan pahan
jumalan tekemän. Mutta eivätpä he suurta kunniaa antaneet uudelle
testamentillekaan, koskapa sitä mielivaltaisesti selittelivät ja
paloittelivat. Valitettavasti on heillä vieläkin monta seuraajaa,
joten heihinkin nämä Augustinuksen sanat soveltuvat.


6 Kirja.

[38] Alypius tuli v. 394 piispaksi syntymäkaupungissaan Thagastessa.

[39] Epikuros oli syntynyt v. 341 e.Kr.s. ja kuoli v. 270. Vuodesta
306 alkaen hän eräässä puistossa lähellä Athenaa opetti filosofiaa,
jonka tähden sitä puistoa kauvan kutsuttiin Epikuroksen puisto.
Hän oli jonkun aikaa ollut erään Demokritoksen kouluun kuuluvan
filosoofin oppilaana, jolta suureksi osaksi omaksui atoomiopin. Hänen
maailman katsomuksensa on niinmuodoin läpeensä materialistinen:
maailma on muodostunut lukemattomista pienistä atoomeista eli
aineosista, ja aine se on, joka koko maailmaa hallitsee ja myös
ihmistä. Ruumiilliset tunteet määräävät sielulliset. Ihmisessä on
mielihyvän tunne voimallinen ja sitä tulee hänen seurata; mikä
vaan häntä haluttaa, sitä tulee hänen tehdä. Mutta ihmisen tulee
halujansa kohtuudella täyttää, sillä kohtuuttomuus turmelee ruumiin
terveyden ja aikaansaa sielussa tyrtymyksen tunteen, joka pilaa huvin
ja nautinnon. Nauttia elämästä niin että elämä aina tuntuu hyvältä
ja hauskalta, se olkoon pyrkimyksemme, se on oikeaa elämää, elämää
sellaista jota jumalatkin elävät. Tämmöinen perusteiltaan aivan väärä
oppi vei myös vääriin johtopäätöksiin. Kun kerran himoille annettiin
valta, niin veivätkin kohonaan mukaansa. Ei siinä enää kohtuuden
raja-aidat kestäneet. Epikurolaiset tulivat kuuluisiksi hurjasta
elämästään. Heidän tunnussanansa oli: "syökäämme ja juokaamme, sillä
huomenna pitää meidän kuoleman".


7 Kirja.

[40] Augustinus puhuu kahdenlaatuisesta pahasta: pahasta, jota
ihminen tekee, ja pahasta, jota hänen täytyy kärsiä. Edellinen
on syntiä, mutta jälkimäinen rangaistusta. Synti on oman tahdon
aikaansaamaa, mutta rangaistuksen laita on toisin. Eräässä toisessa
teoksessa sanoo Augustinus: Jumalallisen kaitselmuksen ohjatessa
ja hallitessa kaikkea ihminen tekee pahaa, jota hän tahtoo, sillä
seurauksella, että hänen täytyy kärsiä pahaa, jota ei hän tahdo.

[41] Jumalan tahto on täydelleen hyvä ja yhtä täydellinen on hänen
voimansa. Häntä ei saada tahdostaan luopumaan, sillä se olisi
mahdollista ainoasti, jos hänen voimansa olisi vähempi kuin hänen
tahtonsa. Jos niin olisi, ei Jumala olisikaan Jumala, sillä hänessä
tahtominen ja taitaminen on aivan samaa. Se on aivan Jumalan
olemukseen kuuluvaa, että Hän tahtoo, mitä hän voi, ja että Hän voi,
mitä Hän tahtoo.

[42] Platonilaisilla tarkoittaa Aug. tässä uusplatonilaisia, joiden
varsinainen oppi-isä, joka heidän oppinsa yhdeksi, yhtenäiseksi
järjestelmäksi muodosti, oli egyptiläinen Plotinos (kuollut 270
j.Kr.s.).

Uusplatonilaisten uskonoppi on sekotus tavallisista pakanakansain
uskonnollisista mielipiteistä ja Platonin filosofiasta. Jumala on
-- sanovat he -- se mikä on persoonatonta yhtä samaa, josta vuotaa
ensinnä järki, sitten sielu, joista taas vuoroonsa vuotaa kaikki,
mikä olemassa on. Jumalasta vuotanut maailman sielu on maailman
muodostanut. Aine on pahaa, koska se on epätäydellistä, muodotonta
ja epäoleellista. Ihmissielu on taivaasta pudonnut maan tomuun ja
on aineesta imenyt itseensä alhaiset vietit ja himot, joita ei
tavallisella kansalaiskunnollisuudella saada kukistetuksi. Ainoastaan
itsensä kiduttamisen kautta puhdistuu viisaan silmä niin että se
näkee sen, mikä on totta ja kaunista. Sellainen viisas on maistanut
taivaallista nektaria ja lepää jo täällä maan päällä autuaana
jumalassa. Kuollessaan hän palaa sinne, mistä on tullutkin alkujansa,
tuohon joka on aina yhtä samaa. Sinne hän häviää ja muuttuu jumalaksi.

[43] Merkillisen totuuden todella Aug. tässä ihmeteltävän terävällä
ajatuskyvyllään keksii. Sekin, joka ei Augustinuksen tavoin kykene
tätä totuutta löytämään, voipi sen löytää todellisuudesta, jos
rakkauden valossa käy ihmisiä tarkkaamaan. Missä olisi sitä ihmistä,
jossa emme löytäisi jotain hyvää, jos häntä rakkaudella lähestymme?!
Rakkauden kynttilällä käykäämme hakemaan pahimmastakin ihmisestä
jotain hyvää voidaksemme häntä sitä enemmän rakastaa. Niin varmaankin
tätä Augustinuksen keksimää totuutta oikein käytämme. Mutta olkoon
se kaukana meistä että me sen vähän hyvän tähden, minkä voimme
itsestämme tai toisista löytää, suvaitsisimme paljon pahaa tuon vähän
hyvän rinnalla. Siinä tapauksessa varmaan tämän totuuden turmioksemme
käyttäisimme.


8 Kirja.

[44] Viktorinuksesta sanoo Hieronymus: "Afrikalainen Viktorinus
opetti Konstantinuksen aikana puhujataitoa Roomassa. Hän kääntyi
vanhuudessaan kristinuskoon ja kirjoitti muutamia kirjoja Ariusta
vastaan, jotta vaan oppineet voivat käsittää, ja selityksiä apostolin
kirjeisiin". Hänen selityksilleen uuden testamentin kirjoihin ei
Hieronymus pane paljonkaan arvoa. Hänen tallella olevista teoksistaan
päättäen oli hän sitä vastoin etevä Ciceron teosten selittäjä.

[45] Alkeisoppeja oli sekä pakanain että juutalaisten uskonoppi
ennen Kristusta. Alkeisoppien alalla liikkuu yhä vieläkin kaikki
pakanalliset uskonnot. Uskonnollisiin alkeisoppeihin kuuluvat säännöt
ympärileikkauksesta, uhreista, puhdistuksista, paastoista, puhtaista
ja saastaisista eläimistä, määrätyistä pyhä- ja juhlapäivistä ja
määrätyistä rukous- ja uhripaikoista s.o. yleensä kaikki määräykset
ulkonaisista jumalanpalvelusmuodoista. Nämä uskonnolliset alkeisopit
mainitaan Gal. 4, 1-11, Gal. 6, 15, Rom. 14, 14 ja Koi. 2, 8.
Ja näissä ja monessa muussa paikassa sekä evankeliumeissa että
epistoloissa esitetään kristillisyys uskonnollisten alkeisoppien
vastakohtana. Samoin tekee Augustinus tässä.

[46] Mysteeriot (salaisuudet) pakanakunnassa vastaavat kristikunnan
sakramentteja. Ne ovat pakanain kaikkein pyhimpiä ja salaperäisimpiä
uskonnollisia toimituksia. Ainoastaan harvat, valitut n.s. vihityt
pääsivät noiden salaisuuksien perille. Heidän tuli olla elämältään
moitteettomia ja suorittaa kovia kokeita: kestää nälkää ja janoa
ja monenlaisia vaaroja, ennenkun nuo salaperäiset asiat, joita
saivat nähdäksensä, heille vihkimistilaisuudessa selitettiin. Mutta
vaikka varsinkin toiset mysteeriot kuten Isis- ja Mithra-mysteeriot
edustivat ja edistivät korkeampaa siveellisyyttä, niin toiselta
puolen oli olemassa mysteerioita, joiden ohjelmaan kuului mitä
hurjinta siveettömyyttä. Eikä se ole ihmekään, sillä mysteeriot
kuten kaikki pakanuus on pohjaltaan luonnon jumaloimista; ja luonto
on kahtalaista: luonnossa liikkuu hyvät, eloa ja kasvua vaikuttavat
voimat, ja pahat voimat, jotka saavat aikaan hävitystä ja kuolemaa;
ihmisessä taas taistelee keskenään pahat himot ja tottumukset ja
pyrkimys hyvään. Kun tälle kaikelle annetaan pyhyyden Ja jumaluuden
leima, niin onhan selvä että siveellisyyskäsite ja siveellinen elämä
turmeltuu.

Että mysteeriot ovat luonnon jumaloimista, näkyy jo niiden jumalien
nimistä, joiden kunniaksi näitä vietettiin. Kreikkalaiset mysteeriot
Eleysis-maakunnassa olivat Demeterin s.o. maaemon kunniaksi.
Egyptiläisistä mysteerioista olivat Isis-jumalattaren s.o. maaemon
kunniaksi vietetyt kuuluisimmat. Babylonilaisen auringon-jumalan
Mithran mysteeriot olivat tähän aikaan kaikista kuuluisimmat. Rooman
sotajoukot olivat kukistaneet idän kansat, mutta idän kansojen
jumalat vuorostaan voittivat roomalaiset. Uudella innolla ruvettiin
2, 3 ja 4 vuosisadan kuluessa j.Kr.s. luonnon jumalia palvelemaan
kautta koko Rooman valtakunnan.

Mikä sen vaikutti, ja miten se oli mahdollista?

On muistettava, että se korkeampi käsitys jumalista, mikä
joillakuilla Kreikan ja Rooman filosoofeilla oli, ei koskaan tullut
suuren kansanjoukon omaisuudeksi, vaan se aina pysyi taikauskossaan,
se pelkäsi luonnon voimia ja koetti niitä uhreilla ja loihduilla
lepyttää. Ei tarvittu kuin uutta sytykettä tuolle taikauskolle, joka
aina pakanan sydämessä kyti, niin oli siitä leimuava uskonkiihkon
kamala tuli. Tuona sytykkeenä oli nyt viha kristityitä vastaan. Mitä
taas ylhäisiin tulee, niin luonnon jumaloiminen tarjottiin heille
sopivassa hienommassa ja hauskemmassa muodossa juuri mysteerioiden
kautta. Nehän olivat kauniita, vaikuttavia uskonnollisia kuvaelmia
tai näytelmiä, joissa esitettiin, miten kuollut luonto puhkee
uuteen elämään. Mikä viehättävä ajatus että tuo olisi totta
ihmiselämässäkin, että ihminen tämän elämän vaivaloisuuksien jälkeen
saisi kuoltuaan vielä elää onnellista, autuaallista elämää! Paloihan
pakanankin rinnassa tuo kaipuu ja toivo. Ei ihme, että mysteeriot,
jotka tuolle toivolle virikettä antoivat, vetivät puoleensa,
varsinkin kun ne olivat samalla huvittavia kuten kuvaelmat ja
näytelmät konsanaan.

[47] Aug. on siis sitä mieltä, että Paavalilla on tämä nimensä siitä,
että hänen kauttaan kuten ap. tekojen 13 luku kertoo Kypron maaherra
Sergius Paulus oli kääntynyt kristinuskoon. Tämän käsityksen puolesta
puhuu se seikka, että ap. teoissa esiintyy tuo nimi Paavali ensi
kerran juuri mainitussa luvussa.

On kuitenkin toisiakin selityksiä tähän nimen muutokseen olemassa.

On otaksuttu, että Paavali otti tämän nimensä osoittaakseen sillä
mitättömyyttänsä. Paulushan merkitsee pieni, vähäinen, ja hänhän
sanoo olevansa halvin apostoleista.

On myös huomautettu, että ne juutalaiset, jotka enempi liikkuivat
Rooman valtakunnassa, tavallisesti muodostivat juutalaisen nimensä
kreikkalaiseksi tahi roomalaiseksi. Niin tuli Jesus-nimestä Jason,
Dosthai-nimestä Dositeus ja Eliakim-nimestä Alkimos. Niin on myös
Saul-nimestä voinut tulla Paulus.

Mikä selitys on oikea, jääköön ratkaisematta, sillä mahdolliset ne
ovat jokainen.

[48] Julianus huudettiin Rooman valtakunnan keisariksi v. 361. Hän
kantaa liikanimeä "apostata" eli luopio. Hän oli nimittäin lapsena
kastettu ja väkisin ja ankarasti kasvatettu kristillisyyteen. Hänen
mielensä paloi kuitenkin rakkaudesta pakanallista kreikkalaista
tiedettä ja taidetta kohtaan. Nuo hänen mielipiteensä saivat
virikettä ja vahviketta, kun hän opiskellessaan Athenassa
nuoruudessaan pääsi uusplatonilaiseen oppiin tutustumaan. Keisariksi
tultuaan ei Julianus enää salannut mielipiteitään. Hän luopui
kristinuskosta ja asetti elämänsä päämääräksi saattaa pakanuus
jälleen valtakunnassa voimaan. Hän ei kuitenkaan kristityitä vastaan
käyttänyt veristä vainoa, koska oli osoittautunut, että "marttyyrein
veri on kristittyin kylvöä", vaan pilkkakirjoituksia ja asetuksia,
joilla hän -- kuten Aug. tässä mainitsee -- esti kristityitä
pääsemästä vaikuttaviin valtion virkoihin.

Julianus kuoli sotaretkeltä Persialaisia vastaan jo vuonna 363.

[49] Näiden kahden tahdon keskinäistä taistelua omassa olennossaan
esittää Aug. tässä kirjassa vähän tuonnempana mitä suurimmalla
sielutieteellisellä tarkkuudella. Mutta samalla hän -- se kohta
kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu -- kumoo Manikeolaisten
väitteen, että ihmisessä on kaksi sielua, koskapa hänessä on kaksi
tahtoa.

[50] Aug. sanoo teoksessaan "de libero arbitrio": "Se on synnin aivan
oikeuden mukainen rangaistus, että jokainen, joka ei vapaata tahtoaan
hyvin käytä, kadottaa sen; s.o. joka ei tee, minkä hän tietää
oikeaksi, ei sitten enää tiedäkään, mikä oikeaa on, ja joka ei tahdo
tehdä oikein silloin, kun voisi, hän ei sitten enää voikaan sitä
tehdä, kun tahtoisi." Tähän sopii verrata ap. Paavalin sanat Rom.
ep. 6, 16: Ketä te antaudutte kuuliaisina palvelemaan, sen palveliat
te olette. Ja Ps. 51, 6: Sinua vastaan minä syntiä tein, että olisit
oikea sanoissasi ja puhdas tuomitessasi.

[51] Tämä Hengen lain ja synnin lain, välinen taistelu
ihmisolennossa, jota ap. Paavali niin elävästi esittää rom. epist. 7
luvun loppupuolella, on myös monen jalon pakanan rinnassa riehunut,
kuten heidän parhaiden kirjailijainsa teoksista näkyy. Ovidius sanoo:
Minä tiedän, mikä parempi on, ja hyväksyn sen, ja kuitenkin teen
sitä, mikä pahempi on. Plautus sanoo: Minä tiesin kyllä, miten minun
tuli käyttäytyä, mutta en saanut, minä kurja, sitä tehdyksi. Mikä
meidät toisaanne vie, kun toisaanne pyrimme? Seneca. Joka syntiä
tekee, hän ei tee sitä, jota hän tahtoo, vaan hän tekee sitä, jota
hän ei tahdo. Epiktetus. Plato vertaa ihmissielua vaunuihin, joita on
vetämässä kaksi hevosta, jotka kumpikin vetävät eri tahoille.

[52] Roomalaisilla oli muinoin samoinkuin meilläkin vielä oikeuden
istunnoissa vakinaisten oikeuden jäsenten ohessa varajäseniä eli
apumiehiä. Nämä myös ajoivat palkan edestä yksityisten asioita
oikeudessa kuten meillä asianajajat.

[53] Pyhän Antoniuksen elämästä on meillä tietoja ainoastaan
pienestä "Antoniuksen elämäkerta" nimisestä vihosta. Hän syntyi
vuonna 251 j.Kr.s. pienessä Koma nimisessä kylässä Theben lähellä
ylä-Egyptissä. Hänen vanhempansa olivat varakkaat ja olisivat
tahtoneet häntä kouluuttaa niin pitkälle kuin suinkin, mutta hän itse
halveksui kouluoppia. Kahdenkymmenen vuotiaana, vähän sen jälkeen
kun hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän kerran eräänä päivänä
tuli kirkkoon, missä luettiin teksti rikkaasta nuorukaisesta. Tämä
sana vaikutti häneen niin voimallisesti, että meni ja lahjoitti
pois kaikki maatilansa. Irtaimistostaan saamansa rahat hän jakoi
köyhille. Aluksi hän vielä asui kylässä, mutta muutti sitten entisten
erakkojen esimerkkiä seuraten erämaahan asumaan. Hän asui eräässä
kallioluolassa, jota käytettiin hautana, ja sittemmin erään vanhan
linnan raunioissa. Hän sai alinomaa taistella pahojen henkien kanssa.
Hän tuli hurskaudestaan kuuluisaksi ja erakkoja tunkeili hänen
luokseen saadaksensa asua tuon pyhän miehen läheisyydessä. Näiden
sielunhoitoon uhrasi Antonius kaiken aikansa ja voimansa. Keisari
Maximinuksen vainon aikana hän kävi Aleksandriassa lohduttamassa ja
auttamassa sorrettuja. Kerran hän myöhemminkin kävi siellä puhumassa
areiolaisia vastaan.

Viime päivinään hän kahden uskollisimman seuralaisensa saattamana
vetääntyi erämaahan, missä kuoli v. 356, siis 105 vuoden vanhana.
Hänen hautaansa ei tunneta.

On merkillistä huomata, miten suuresti Aug. ihailee Antoniuksen
elämäkertaa -- päättäen siitä miten hän sitä tässä esittää. Me
huomaamme, kuinka hänkin, vaikka oli niin lahjakas ja lämmin
kristitty, oli aikansa lapsi ja osallinen aikansa kristittyjen
erehdyksiin.

[54] Nämä lääninvirkamiehet, nimeltä "agentes in rebus", vastasivat
jotenkin meidän lääninkamreereja.

[55] Tällä "suurimmalla vaaralla" Aug. tässä nähtävästi tarkoittaa
joutumista keisarin oikkujen orjamaiseksi noudattajaksi.


9 Kirja.

[56] Psalmitkin olivat vanhaan testamenttiin kuuluvina Manikeolaisten
mielestä aivan kelpaamattomia ja hyljättäviä.

[57] Tässä Augustinus viittaa Manikeolaisten erehdykseen, että muka
hyvä jumala asuu auringossa. Auringosta -- sanovat he -- on Jesuskin
tullut maan päälle ja taas palannut aurinkoon; Pyhä Henki taas asuu
ylimmissä ilmakerroksissa. Tästäkö olettamuksesta että Jumala asuu
auringossa lie Augustinukseen tarttunut tuo käsitys, että Jumala on
jokin suuri loistava kappale, vai mistä? Mutta kyllä tuo käsitys
hänellä oli, ja vielä senkin jälkeen kun hän oli siitä erhetyksestä
päässyt, että ajatteli Jumalaa ihmisruumiin muodossa (4 kirja sivu
72).

Noin yksinkertainen kristitty -- luulen minä -- vieläkin kuvittelee
Jumalaa ihmisruumiissa olevaksi, vaan se ei ole niin haitallista
sille, joka ei syvemmältä ajattele, mitä seurauksia siitä olisi,
jos niin olisi. Aug. sitä vastoin tuota ajatteli ja joutui moniin
ristiriitaisiin ajatuksiin Jumalan olemuksesta. Hänen täytyi
sentähden kovasti tutkia ja tuumia päästäksensä kokonaan irti tuosta
ajatuksesta, että Jumala on jossain ruumiillisessa muodossa.

[58] Edellisissäkään värsyissä ei Augustinuksen käännös aivan pidä
yhtä meidän suomalaisen kirkkoraamatun käännöksen kanssa, mutta
seuraavassa värsyssä on Aug. nähtävästi seurannut aivan toista
lukutapaa kuin meidän suomalainen raamattumme.

[59] Tässä Augustinuksen teoksessa "De Magistro" on johtolankana
Jesuksen sanat (Matt. 23, 8): Yksi on teidän mestarinne.

[60] Ostia Tiberjoen suussa oli Rooman satamakaupunki. Sen kautta
kaikki, jotka mereltä tulivat, matkustivat Roomaan ja sen kautta myös
kulkivat ne, jotka Roomasta ja muualta sisämaasta merelle lähtivät.

[61] Kuten tiedämme, ovat vanhan ajan ajanmääräykset hyvin horjuvia.
Augustinuksen äidin kuolinvuodesta ovat kuitenkin kaikki tiedot
yhtäpitäviä, joten se varmasti tapahtui v. 386.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kirkkoisä Augustinuksen Tunnustukset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.