Title: Bela - Kaukaasialainen kertomus
Author: Lermontov, Mikhail Iurevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Bela - Kaukaasialainen kertomus" ***


BELA

Kaukaasialainen kertomus

Kirj.

M. LERMONTOV

Suomentanut S. L.



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1907.

Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipainossa.



Matkustin kyytirattailla Tiflisistä. Matkakapineita oli minulla
pienehkö matkalaukku, joka oli puolillaan käsikirjoituksia
matkamuistelmiin Grusiasta.

Teidän onneksenne katosi suurin osa näistä, vaan minun onnekseni säilyi
matkalaukkuni muine tavaroineen. Tullessani Koishaur laaksoon alkoi
aurinko jo laskea lumivuorijonon taakse. Osetiiniläinen kyytimieheni
kiirehti lakkaamatta hevosia, ehtiäkseen ennen pimeän tuloa Koishaur
vuorelle.

Ihana paikka, tämä laakso. Joka puolelta ympäröivät sitä jyrkät vuoret,
punertavat kalliot, joita plataanipuut seppelöivät ja joiden huippuja
verhoo viheriäinen samettipeitto. Siellä täällä näkee keltaisenruskeita
kallionhalkeamia, joihin vesi on uurtanut syvennyksiä ristiin rastiin.
Ja tuolla korkealla on ikuisen lumen kultainen reunus; ja alhaalla,
hopeisena juovana välkkyy kuin kiiltävä käärme Aragvavirta, syleillen
toista nimetöntä jokea, joka kohisten syöksyy mustan synkästä rotkosta.

Saavuttuamme Koishaur vuoren juurelle, pysähdyimme. Tässä puuhaili
meluten noin parikymmentä grusialaista ja gortsia; heidän vieressään
loikoili yötiloilleen asettunut kamelilauma. Koska maa näin syksyllä on
iljanteinen, täytyi minun ottaa härkiä vetämään ajopeliäni vuorelle.

Minun täytyi ottaa kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä
otti matkalaukkuni olalleen, toiset rupesivat auttamaan härkiä hoilaten
ja huutaen.

Rattaitteni jälessä tulivat toiset neljän härän vetämät ajoneuvot ilman
pienintäkään vaikeutta, huolimatta siitä että ne olivat aivan täyteen
ahdetut. Tämä seikka ihmetytti minua suuresti. Rattaitten perässä
asteli niiden omistaja poltellen pientä hopeahelaista kabardiiniläistä
piippuaan. Hän oli puettu vanhaan upseeritakkiin ja päässä oli hänellä
pitkäkarvainen tsherkessiläislakki. Näöltään oli hän noin
viidenkymmenen vanha; kasvojensa tummasta väristä voi päättää hänen jo
ammoin tutustuneen Kaukaasian aurinkoon. Liian aikaisin harmaantuneet
viiksensä eivät myöskään sopineet hänen voimakkaaseen käyntiinsä ja
reippaaseen olentoonsa. Menin hänen luokseen ja tervehdin; hän kumarsi
äänettömänä ja puhalsi paksun savutuprun ilmaan.

-- Taidamme olla matkakumppanit?

Hän kumarsi taas ääneti.

-- Te varmaankin menette Stavropoliin?

-- Niin menen... vien kruunun tavaroita.

-- Voisitteko selittää minulle kuinka neljä härkää vetää niin helposti
teidän painavaa kuormaanne kun sitävastoin kuusi härkää miesten avulla
tuskin saa liikahtamaan minun tyhjiä rattaitani?

Hän hymähti merkitsevästi katsahtaen minuun viekkaasti.

-- Varmaankin olette äsken tullut Kaukaasiaan?

-- Noin vuosi sitten, vastasin.

Hän hymähti taaskin.

-- Miten niin?

-- Muuten vaan; petoja ovat nämä aasialaiset! Te tietysti luulette
heidän auttavan noin huutaessaan?

Piru sen tietää mitä he huutavat? Härät heitä kuitenkin ymmärtävät; ja
vaikka te valjastaisitte kaksikymmentä härkää, kun he vaan huutavat
omalla kielellään eivät ne liikahdakaan paikaltaan... Kauheita
veijareita! Vaan minkäpä heille mahtaa? Nylkevät matkustajia... Nuo
roistot ovat pilattuja! Saattepa nähdä, vielä ne teiltä juomarahatkin
ottavat. Kyllä minä ne tunnen... minua eivät petä!

-- Oletteko kauankin palvellut täällä?

-- Palvelin täällä jo Aleksei Petrovitsh-Jermolovin aikana, vastasi hän
oikaisten itsensä. -- Hänen tullessaan tänne olin aliluutnantti --
lisäsi hän -- ja hänen aikanaan sain kaksi arvonylennystä
urhoollisuudestani taistelussa gortsia vastaan.

-- Entäs nyt?

-- Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entäs Te, jos rohkenen
kysyä?

Ilmoitin hänelle kuka olin. Keskustelu päättyi siihen ja me jatkoimme
matkaa äänettöminä. Vuoren huipulla näimme lunta. Aurinko laski ja yö
seurasi heti päivää niinkuin aina etelässä. Lumen heijastusta saamme
kiittää siitä, että aivan hyvin näimme tien, joka yhä kohosi, vaikkei
enää niin jyrkästi. Käskin laskea matkalaukun rattaille, vaihtaa härät
hevosiin, ja vielä viimeisen kerran katsahdin alas laaksoon; vaan sakea
sumu, joka nousi vuoren rotkosta peitti sen kokonaan, eikä yksikään
ääni sieltä voinut enään kuulua korviimme. Meluavat osetiinit
piirittivät minut vaatien juomarahoja, vaan alikapteeni katsahti heihin
niin ankarasti, että kaikki lähtivät silmänräpäyksessä. -- Tuommoista
väkeä, sanoi hän, eivät he tiedä leivänkään nimeä venäjäksi, vaan
ovatpa oppineet sanomaan: "Upseeri, anna juomarahaa". Tataaritkin ovat
mielestäni parempia, he eivät ainakaan juo...

Asemalle oli vielä virstan verran matkaa. Ympärillä oli hiljaista, niin
hiljaista, että hyttysen surinasta saattoi päättää mihin suuntaan se
lensi. Vasemmalla näkyi syvä musta rotko; sen takana sekä edessämme
tummansiniset lumikerroksen peittämät vuortenhuiput, kuvastuen vaaleaa
taivaanrantaa vastaan, johon vielä heijastuivat iltaruskon viimeiset
säteet. Tähdet alkoivat tuikkia tummalla taivaalla, ja omituista,
minusta näytti, niinkuin ne olisivat olleet paljon korkeammalla kuin
meillä pohjolassa. Molemmin puolin tietä oli paljaita mustia kiviä,
toisin paikoin lumen alta pilkotti pensaita, mutta ei yksikään lehti
liikahtanut. Keskellä tätä kuolon hiljaisuutta oli hauskaa kuulla
väsyneen postikolmivaljakon korskuntaa ja venäläisen kellon kilinää.

-- Huomenna tulee kaunis ilma sanoin minä.

Alikapteeni ei vastannut sanaakaan, näytti vaan sormellaan aivan
edessämme olevaa korkeaa vuorta.

-- Mikä tämä on? kysyin.

-- Se on Gut-vuori.

-- No, entä sitten?

-- Katsokaa miten se savuaa.

Ja todellakin, Gut-vuori savusi; molemmin puolin sitä kulki
pilvenhattaroita ja huipulla kohosi musta pilvi, niin musta että se
näytti nokipallolta tummaa taivasta vasten.

Etäisyydessä erotimme jo postiaseman, sen ympärillä olevien mökkien
räystäät ja herttaisesti tuikkivat tulet, mutta yht'äkkiä puhalsi
rotkosta vinkuen kostea kylmä tuuli ja sade alkoi hiljalleen tihmua.
Tuskin olin ennättänyt heittää burkan (kamelinvillainen viitta)
hartioilleni kun alkoi sataa lunta. Kunnioituksella katsahdin
alikapteeniin.

-- Meidän täytyy jäädä tänne yöksi, sanoi hän harmissaan; tämmöisessä
pyryssä emme mitenkään pääse vuorten yli. -- Onko Krestovoi-vuorella
ollut railoja, kysyi hän kyytimieheltä.

-- Ei herra, vastasi tämä vaan, paljon on niitä tulossa.

Koska ei ollut minkäänlaisia huoneita matkustajille, saimme me yösijan
savupirtissä. Pyysin matkatoveriani juomaan kanssani lasin teetä,
minulla kun oli mukanani teekannu -- ainoa lohdutukseni matkoilla
Kaukaasiassa. Mökit olivat kiinni toinen toisessaan; kolme liukasta,
märkää porrasta johti asuntomme ovelle. Hapuillen astuin sisään ja
kompastuin lehmään, (etuhuone on tavallisesti navettana). En tiennyt
mitä tehdä: tuossa määkivät lampaat, tuolla murisivat koirat. Onneksi
kimalsi lumi niin kirkkaasti, että voin löytää toisen oven. Edessäni
oli mieltäkiinnittävä taulu: leveä pirtti, jonka kattoa kannatti kaksi
savustunutta pylvästä oli täynnä väkeä. Keskellä multalattiaa loimusi
tuli ja savu, jonka tuuli painoi takaisin räppänästä, levisi ympäri
tupaa ja esti minua alussa näkemästä mitään, tulen ympärillä istui
kaksi vanhaa naista, suuri joukko lapsia sekä muuan laiha grusialainen.
Kaikki olivat he rääsyisiä.

Mitäs muuta, mekin siirryimme tulta lähemmäksi, sytytimme piippumme, ja
pian alkoi teekannu porista kodikkaasti.

-- Surkuteltavia ihmisiä, sanoin alikapteenille, osottaen likaisia
isäntiämme, jotka äänettöminä, aivan kuin kivettyneinä katselivat
meitä.

-- Tyhmää kansaa! vastasi hän. -- Uskokaa pois he eivät osaa mitään,
eikä heihin pysty minkäänlainen sivistys! Vaikka kabardiinit ja
tshetshenit ovatkin rosvoja, on heillä pää kuin partaveitsi; nämä eivät
osaa edes aseita valmistaa: eihän kenelläkään heistä näe kunnollista
tikaria. Kyllä ovat alkuperäisiä!

-- Olitteko kauan Tshetshenien maakunnassa?

-- Noin kymmenen vuotta olin komppanian kanssa linnoituksessa lähellä
punaista Brodaa -- tiedättehän?

-- Olen siitä kuullut.

-- Kyllä saimme tarpeeksemme näistä huimapäistä. Nykyään ovat sentään,
kiitos Jumalan, rauhallisempia, mutta ennen muinoin kun vaan poistut
sadan askeleen päähän linnoituksen muurista, niin kyllä jossain kolossa
istuu pörröpäinen piru vahtimassa: jos hetkeksikään unohdut
töllistelemään niin saat joko nuoran kaulaasi tai luodin niskaasi.
Reippaita poikia...

-- Olette varmaankin ollut monessa seikkailussa? sanoin minä yhä
kasvavalla uteliaisuudella.

-- Kuinka en olisi ollut! olen kyllä, useastikin...

Hän alkoi kierrellä viiksiään, kallisti päätään ja rupesi miettimään.
Jännityksellä odotin saavani kuulla jonkun jutun, niinkuin ylimalkaan
kaikki matkamuistelmien kirjoittajat. Sillä välin oli tee valmistunut;
otin laukustani kaksi matkalasia, kaasin teetä ja asetin toisen
toverini eteen. Hän ryyppäsi, ja sanoi aivan kuin itsekseen: "kyllä
olen!" Tämä huudahdus herätti minussa suuria toiveita. Tiedän, että
vanhat kaukaasialaiset hyvin mielellään kertovat, sillä heille niin
harvoin tarjoutuu tilaisuus siihen. Muutamat saavat olla viisikin
vuotta komppanian kanssa jossain takamailla saamatta koko tällä ajalla
hyvän päivän toivotusta omalla kielellään (sillä vääpeli sanoo: Jumala
varjelkoon).

Kertomista kyllä olisi, kansa ympärillä on villiä ja uteliasta;
jokainen uusi päivä tuo tullessaan uusia vaaroja; tapahtumat voivat
olla kerrassaan ihmeellisiä ja silloin väkisinkin tulet pahoitelleeksi
että on niin vähän muistiinpanoja.

-- Ettekö tahtoisi panna rommia teehen? sanoin seuralaiselleni. --
Minulla on valkoista Tiflisistä; nyt on niin kylmä.

-- Ei kiitoksia, en juo.

-- Miksi ette?

-- Muuten vaan. Olen päättänyt. Ollessani vielä aliupseerina me kerran
ryyppäsimme keskenämme, vaan samana yönä syntyi kapina ja me jouduimme
iloisina rintamaan; mutta kyllä tuli nuhteita kun Aleksei Petrovitsh
sai kuulla; Jumala varjelkoon miten hän suuttui! Vähällä oli kutsua
oikeuteen. Tapahtuuhan niin toisinaan, kun ei yhteen vuoteen näe ketään
ja jos sitten vielä on viinaa -- silloin on ihminen hukassa!

Tämän kuultuani melkein kadotin toivoni. -- Esimerkiksi tsherkessit,
jatkoi hän: kun vaan juopuvat häissä tai hautajaisissa, heti on tappelu
valmiina. Kerran minäkin vaivoin pelastuin, ja sillä kertaa oltiin
rauhallisen ruhtinaan kemuissa.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Niin... (hän täytti piippunsa, oikasihe ja alkoi kertoa), niin,
nähkääs, silloin olin pataljoonani kanssa Terekin takana olevassa
linnoituksessa -- siitä on kohta viisi vuotta. Kerran syksyllä tuli
muonavara-kuormasto; sen mukana oli nuori, noin viisikolmatta vuotias
upseeri. Hän tuli luokseni täydessä univormussa ilmoittaen, että hänen
oli käsketty jäädä luokseni linnoitukseen. Hän oli hoikka ja vaalea,
puvustaan, joka oli aivan uusi, voin päättää hänen aivan äsken tulleen
Kaukaasiaan.

-- Teidät on varmaankin siirretty Venäjältä tänne? kysyin.

-- Aivan oikein, herra aliluutnantti, vastasi hän. Tartuin häntä käteen
sanoen, olen hyvin iloinen, hyvin iloinen. Alussa teistä kyllä tuntuu
vähän ikävältä, vaan me rupeamme elämään oikein toverillisesti. Olkaa
hyvä kutsukaa minua vaan Maksim Maksimovitshiksi -- ja sitten, miksi
teillä on juhlapuku? tulkaa luokseni aina vaan lakki päässä. Hänelle
näytettiin asunto ja hän asettui asumaan linnoitukseen.

-- Mikä hänen nimensä oli? kysyin minä.

-- Nimensä oli Grigorij Aleksandrovitsh Petshorin. Hyvä poika, uskallan
teille vakuuttaa; tosin hieman kummallinen. Kovassa sateessa ja
kylmässä esimerkiksi, oli hän kaiket päivät metsästämässä; kaikki
toiset kylmettyivät ja väsyivät, häneen ei pystynyt mikään. Toisinaan
taas istui huoneessaan, kuvitteli tuulevan ja vakuutti kylmettyneensä;
pieninkin risahdus saattoi hänet kalveten vavahtamaan. -- Omin silmin
näin miten hän kerran taisteli metsäsikaa vastaan; väliin ei moneen
tuntiin puhunut sanaakaan, vaan kerran kertomisen alkuun päästyään ei
tahtonut voida lopettaa, emmekä me kuuntelijat voineet lakata
nauramasta... Erittäin kummallinen oli hän, ja varmaankin rikas mies,
sillä paljon oli hänellä kallisarvoisia esineitä!...

-- Asuiko hän kauankin kanssanne? kysyin.

-- Noin vuoden. Ja kylläpä onkin muistorikas se vuosi; paljon hän jätti
minulle huolia, vaan en niitä muistele... On ihmisiä, joille jo
syntymässä on määrätty että heille elämässä tulee tapahtumaan
kaikenlaisia merkillisiä asioita.

-. Merkillisiä? huudahdin uteliaana, kaataen hänelle lisää teetä.

-- Kyllä sen teille kerron. -- Virstan kuuden päässä linnoituksesta
asui rauhallinen ruhtinas. Hänen poikansa, noin viisitoistavuotias
nuorukainen alkoi käydä luonamme joka päivä, milloin milläkin asialla.
Ja totisesti, me hemmottelimme sitä poikaa. Oikea huimapää oli poika,
kerkesi vaikka mihin, hän saattoi sekä nostaa lakkia että ampua hevosen
juostessa täyttä laukkaa. Yksi paha vika oli hänellä: hän oli kovin
ahne rahalle.

Kerran huvin vuoksi lupasi Grigorij Aleksandrovitsh hänelle tukatin,
jos hän varastaa parhaan vuohen isänsä laumasta: Ja mitä luulette? Jo
seuraavana yönä toi hän sen, vetäen sitä sarvista. Väliin yllyimme
häntä kiusaamaan, silloin silmänsä veristyivät ja hän tarttui heti
tikariin.

"Kuuleppas Asamat, ei sinun pääsi tule kauan säilymään", puhuin minä
hänelle.

-- Kerran tuli vanha ruhtinas itse kutsumaan meitä häihin: hän piti
häitä vanhimmalle tyttärelleen ja me kun olimme ruhtinaan ystäviä, emme
mitenkään voineet kieltäytyä, vaikka hän olikin tataari. Läksimme
häihin. Kylään tultuamme tervehtivät meitä kaikki koirat haukkuen.
Naiset, meidät nähtyään piiloutuivat; ne, joiden kasvot onnistuimme
näkemään olivat kaikkea muuta kuin kauniita. "Olen luullut
tsherkessiläisnaisia paljon kauniimmiksi", sanoi Grigorij
Aleksandrovitsh. -- Odottakaahan! vastasin hänelle nauraen. Minulla oli
jotain mielessäni.

-- Ruhtinaan pirttiin oli jo kokoontunut paljon väkeä. Aasialaisilla on
tapana kutsua häihin sekä tutut että tuntemattomat. Meidät otettiin
vastaan kaikella kunnioituksella ja vietiin vierashuoneeseen.
Odottamattomien tapahtumain varalta panin kuitenkin merkille paikan,
johon hevosemme vietiin.

-- Mitenkä he sitten viettävät häitä? kysyin alikapteenilta.

-- Aivan tavallisesti. Ensin mulla (pappi) lukee jotain koranista,
sitten annetaan nuorelle parille sekä kaikille heidän sukulaisilleen
lahjoja, syödään, juodaan busaa (kaljan tapainen juoma), tämän jälkeen
alkaa ratsastaistelu, jolloin joku ilvehtijä keikailee huonolla,
ontuvalla hevosella naurattaen kelpo seuruetta; hämärän tullessa alkaa
vierashuoneessa tanssi. Ukkopahanen vinguttaa kolmikielistä... en nyt
satu muistamaan miksi semmoista kutsutaan... se muistuttaa meidän
balalaikkaamme. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten,
paukuttavat käsiään ja laulavat. Tyttö ja poika astuvat keskelle,
juttelevat keskenään runomitalla, ja toiset laulaen yhtyvät
loppusäkeeseen. Me Petshorinin kanssa istuimme kunniapaikalla. Hänen
luokseen astuu talon nuorin tytär noin kuusitoistavuotias neitonen, ja
laulaa jonkun ylistyslaulun hänestä.

-- Mitä hän lauloi, ettekö sattuisi muistamaan?

-- Taisi olla jotain tämän tapaista: "Ryhdikkäitä ovat meidän
ratsastajamme hopealla kirjailluissa takeissaan, vaan ryhdikkäämpi on
venäläinen upseeri kulta kalunoissaan. Hän on kuin poppeli heidän
keskellään, vaan ei hän kasva, eikä kukoista meidän puutarhoissamme."
Petshorin nousi, kumarsi hänelle vieden kätensä otsalle sekä sydämelle
ja pyysi minua vastaamaan; minä kun osasin hyvin heidän kieltään
tulkitsin hänen vastauksensa.

-- Tytön poistuttua kuiskasin Grigorij Aleksandrovitshille: No, miltä
näytti? -- Hurmaava! vastasi hän; -- mikä on hänen nimensä? Häntä
kutsutaan Belaksi, vastasin minä.

-- Ja todellakin, hän oli kaunis: pitkä ja solakka, silmät tummat kuin
vuorikauriilla, ja katseensa tunkeutui aina sieluun asti. Petshorin ei
voinut kääntää silmiään tytöstä, joka tuon tuostakin salaa katsahti
häneen. Petshorin ei ollut ainoa, joka ihaili kaunista ruhtinatarta;
huoneen nurkasta katseli häntä toinen tulisempi silmäpari. Rupesin
tarkastamaan nurkassa istujaa ja huomasin hänet vanhaksi tuttavakseni
Kasbitshiksi. Hänestä ei voitu sanoa, oliko hän huimapäinen, vai
tyyniluontoinen. Vaikkei häntä oltukaan nähty missään pahanteossa,
epäiltiin häntä kuitenkin. Tavallisesti toi hän lampaita linnoitukseen,
myyden ne hyvin huokealla, mutta tinkimättä; minkä kerran määräsi, sen
sai maksaa, ei alentanut yhtään. Puhuttiin kyllä, että hän kulkisi
Kubanin takana ryöstöretkillä, ja naama hänellä olikin kokolailla
roistomainen; vartaloltaan oli hän pieni, kuiva, mutta harteva...
notkea hän oli kuin itse paholainen.

Takkinsa oli aina repaleinen, vaan aseet hopeahelaiset. Ja hevosensa
oli kuulu koko Kabardiinien maakunnassa -- eikä parempaa hevosta olisi
voinut ajatellakaan.

Ei siis ihmekään, että kaikki ratsastajat kadehtivat häntä ja koettivat
monta kertaa varastaa hevosta häneltä, kuitenkin onnistumatta. Näen
vieläkin sen edessäni: musta kuin piki, jalat kuin viulun kielet ja
silmät vetivät vertoja Belan silmille: ja miten kestävä se oli! voit
ratsastaa vaikka viisikymmentä virstaa täyttä laukkaa levähtämättä;
isäntäänsä seurasi kuin koira, tunsipa hänen äänensäkin! Siinä oli
oikein ryövärin hevonen!

-- Tänä iltana oli Kasbitsh tavallista synkkämielisempi ja minä
huomasin hänellä kauhtanansa alla olevan panssaripaidan. "Ei hän suotta
rautapaitaa kanna", ajattelin itsekseni, "aivan varmaan hänellä on
jotain mielessään." --

-- Pirtissä alkoi tuntua tukehduttavalta ja minä läksin ulkoilmaan
virkistymään. Yö jo levitteli tummia varjojaan vuorten yli ja sumu
aaltoili rotkoissa.

-- Minun pisti päähäni mennä katsomaan oliko hevosilla ruokaa, ja
muutenkin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi; minullakin oli hyvä
hevonen, jota moni kabardiiniläinen oli lempein silmin katsellut.

-- Kuljen pitkin aitausta, ja yht'äkkiä kuulen ääniä; toisen äänen
tunsin heti olevan isäntämme pojan, huimapää Asamatin, toinen puhui
harvemmin ja hiljemmin. "Mistähän nuo täällä puhuvat?" ajattelin
minä... "eiväthän vaan mahtane puhua minun hevosestani?" Istahdin aidan
viereen, koettaen kuunnella hyvin tarkkaan. Väliin estivät minua
kuulemasta sisältäpäin tulevat laulun sävelet ja puhelun hyminä.

-- "Sinulla on mainio hevonen! puheli Asamat: jos olisin isäntä talossa
ja omistaisin kolmeen sataan nousevan hevoslauman, antaisin puolet
sinun juoksijastasi, Kasbitsh!"

-- Jaha! Siellä on Kasbitsh! -- ajattelin minä muistaen rautapaitaa.

-- "Niin, vastasi Kasbitsh: ei koko maakunnassa ole toista sellaista.
Kerran -- se oli Terekin takana -- olin venäläisiä laumoja rosvoamassa.
Sillä kertaa ei onni ollut meille suotuisa, jonka vuoksi kaikki
hajaannuimme. Neljä kasakkaa ajoi minua takaa; kuulin jo aivan selvään
heidän huutonsa ja edessäni oli sakea metsä. Painauduin pitkäkseni
satulaan turvautuen Allah'iin ja ensi kerran elämässäni sivalsin
kovasti hevostani ruoskalla. Lintuna kiiti se oksien läpi; ohdakkeet
repivät vaatteitani, ja vaivaisjalavan kuivettuneet oksat löivät minua
vasten kasvoja. Hevoseni hyppi hautojen yli, halkaisten pensaita
rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää hevonen metsänreunaan ja
piiloutua metsään, vaan en voinut luopua juoksijastani -- ja profeeta
palkitsi minulle kaiken. Muutamia luoteja lensi pääni yli, kuulin jo
mitenkä kiiruhtavat kasakat olivat aivan kintereilläni... Yhtäkkiä oli
edessäni syvä kuilu, juoksijani ajatteli hetkisen -- ja hyppäsi, jääden
riippumaan takajaloistaan, silloin jätin suitset heittäytyen ojaan;
tämä pelasti hevoseni, se pääsi irti. Kasakat näkivät kaiken tämän,
vaan ei yksikään heistä laskeutunut minua etsimään; luulivat varmaankin
minun kuolleen, ja minä kuulin heidän ryntäävän ottamaan kiinni
hevostani. Vereni jähmettyi, ryömin pitkässä ruohossa ja näin muutamia
kasakoita tulevan metsänlaidasta niitylle sekä Karggesini juoksevan
suoraan heitä kohti. Huutaen ryntäsivät kaikki kasakat sitä kiinni
ottamaan; kauan ajoivat he sitä takaa, ja kerran olivat vähällä saada
nuoran sen kaulaan; silloin vapisin, loin silmäni maahan ja aloin
rukoilla. Hetken kuluttua nostin silmäni ja näin hevoseni tuulen
nopeudella syöksyvän eteenpäin, kasakkain kulkiessa verkalleen poispäin
väsyneine hevosineen. Myöhään yöhön olin piilopaikassani. Yhtäkkiä,
mitäs luulet Asamat? pimeydessä kuulen hevosen juoksevan ojan reunaa
pitkin, korskuen, hirnuen ja lyöden kavioita maahan; äänestä tunsin sen
olevan ystäväni Karagesin!... Siitä hetkestä olemme olleet
eroamattomat."

-- Aivan selvään kuulin mitenkä hän taputti sen kaulaa, mainiten sitä
kaikellaisilla lempinimillä.

-- "Jos omistaisin tuhanteen nousevan hevoslauman, sanoi Asamat: niin
saisit puolet Karagesistäsi."

-- "En huolisi", vastasi Kasbitsh tyynesti.

-- "Kuuleppas, Kasbitsh, puhui Asamat lempeästi, olet hyvä ihminen,
olet urhoollinen ratsastaja, ja isäni pelkää venäläisiä, eikä laske
minua vuoristoon; anna minulle hevosesi, teen sulle mitä ikinä tahdot;
varastan sinulle isältäni hänen parhaan kiväärinsä tai miekkansa."

Kasbitsh oli vaiti.

-- "Ensi kerran, nähdessäni hevosesi, jatkoi Asamat: sykähti sydämeni
niin oudosti; siitä saakka olen katsellut halveksien isäni parhaita
juoksijoita, olen hävennyt niillä näyttäytyä, ja surun valtaamana olen
päivittäin istunut kallion reunalla ajatellen siroa suoraselkäistä
hevostasi, se katsoo minua silmiin, aivan kun tahtoisi sanoa jotain.
Minä kuolen, Kasbitsh, jos et myy sitä minulle!" sanoi Asamat
väräjävällä äänellä.

Minusta tuntui aivan kun hän olisi itkenyt, vaikka olikin
lujaluontoinen, ei itkenyt edes lapsenakaan.

Kasbitsh nauroi vaan hänen kyynelilleen.

-- "Kuule, sanoi Asamat lujalla äänellä, näethän että suostun kaikkeen.
Jos tahdot varastan sinulle sisareni? Kuinka ihmeellistä onkaan hänen
laulunsa, hänen tanssinsa ja verrattomia ovat hänen kullalla kirjaillut
työnsä! Ei Turkin sultaanillakaan ole ollut sellaista vaimoa...
Tahdotko? Odota minua ensi yönä siinä rotkossa, jossa puro virtaa:
menen siitä ohi hänen kanssaan -- ja hän on sinun. Eikö Bela mielestäsi
ole juoksijasi arvoinen?"

-- Pitkään aikaan ei Kasbitsh puhunut mitään; vihdoin, aivan kuin
vastaukseksi hän alkoi laulaa vanhanaikaista laulua.

-- Turhaan koetti Asamat saada häntä suostumaan, itkien, imarrellen ja
vannoen; vihdoin Kasbitsh keskeytti hänet kärsimättömästi; -- "Mene
pois, järjetön pojannulikka! Mitenkä sinä kykenisit minun hevosellani
ratsastamaan? Kolmella ensimäisellä askeleella heittäisi se sinut
selästään ja pääsi murskautuisi kiviin."

-- "Minutko?!" huusi Asamat hurjistuneena ja samassa helähti pieni
tikari rautapaitaa vastaan. Voimakas käsi sysäsi hänet luotaan, niin
että hän kaatui aitaan, joka heilahti. Tarpeeksi iloa! ajattelin minä,
juoksin talliin ja talutin hevosemme takapihalle. Parin minuutin
kuluttua oli pirtissä kauhea melu.

-- Asia oli näin: Asamat juoksi sisään kauhtana rikki revittynä ja
huusi Kasbitshin tahtovan tappaa hänet. Kaikki juoksivat ulos,
tarttuivat pyssyihin ja nyt vasta ilo alkoi! Huutoja, melua, laukauksia
ja keskellä joukkoa hevosensa selässä Kasbitsh heiluttaen miekkaa.

"Paha on juoda pidoissa", sanoin Grigorij Aleksandrovitshille, saaden
hänet kiinni takin hihasta, "eiköhän olisi parasta lähteä heti pois?"

-- Odottakaahan nyt toki loppua.

-- Varmaan tämä päättyy huonosti; semmoinen on tapa näillä
aasialaisilla: juotuansa busaa rupeavat he heti tappelemaan!

-- Istuimme hevostemme selkään ja ratsastimme pois.

-- Mitenkäs Kasbitshille kävi? kysyin kärsimättömästi alikapteenilta.

-- Mitä niille tapahtuisi! vastasi hän juoden teelasinsa tyhjäksi --
pääsi pakoon!

-- Haavoittumattako? kysyin minä.

-- Jumala sen tietää! Eläviä rosvoja ovat! Olen minäkin nähnyt muutamia
toimessa: itse on haavoissa kuin seula, mutta miekkaa heiluttaa kuin
poika.

Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi alikapteeni polkien jalkaa:

-- En koskaan voi antaa itselleni anteeksi erästä asiaa: en tiedä mikä
minua lienee riivannut, kun kotiin tultuamme kerroin mitä olin kuullut
aidan takana istuessani; Petshorin nauroi, näytti niin viekkaalta, ja
minä huomasin hänen ajattelevan jotain.

-- Mitä se sitten oli? pyydän, kertokaa.

-- Eihän tässä muu auta, kun kerran olen alkanut.

-- Noin neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen.
Tavallisuuden mukaan meni hän Grigorij Aleksandrovitshin luo, joka aina
syötti hänelle makeisia. Minäkin olin saapuvilla. Tuli puhe hevosista,
jolloin Petshorin alkoi kehua Kasbitshin hevosta; virma se on ja kaunis
kuin vuorikauris -- aivan niinkuin hän itse sanookin, ettei koko
maailmassa ole sen vertaista.

-- Pikku tataarin silmät alkoivat kiilua, vaan Petshorin ei ollut sitä
huomaavinaan; koetin puhua muista asioista, vaan hän keskeytti minut
heti, alkaen taas Kasbitshin hevosesta. Näin tapahtui joka kerta kun
Asamat tuli meille. Noin kolmen viikon kuluttua huomasin Asamatin
kuihtuneen ja kalvenneen, aivan kuin romaaneissa kerrotaan rakkaudesta
tapahtuvan. Mikä ihme?

-- Vasta jälestäpäin sain tietää koko jutun: Grigorij Aleksandrovitsh
oli kiusannut hänet niin, että poika olisi ollut valmis menemään vaikka
veteen. Kerran sanoi hän Asamatille: näen että olet kovin mieltynyt
hevoseen, vaan sitä on sinun yhtä vaikea saada kuin nähdä omaa
niskaasi! Vaan sanohan mitä antaisit sille, joka sen sinulle
lahjoittaisi?

-- Kaikki mitä hän tahtoisi, vastasi Asamat.

-- Siinä tapauksessa hankin minä sen sinulle, mutta ainoastaan
ehdolla... Vanno, että sen täytät...

-- Minä vannon...

-- Vanno sinäkin!

-- Hyvä! Vannon, että tulet omistamaan hevosen; vaan siitä täytyy sinun
antaa minulle sisaresi Bela: Karages tulee olemaan hänen kalim'insä
(morsiuslunnaat tataarilaisilla). Toivon kaupan olevan sinulle
edullisen.

Asamat oli vaiti.

-- Etkö tahdo? Tee, niinkuin parhaaksi näet, luulin sinua mieheksi,
vaan näytkin olevan vielä lapsi; ratsastus onkin sinulle liian
aikasta...

Asamat tulistui.

-- Mutta isäni? sanoi hän.

-- No, eikö hän sitten koskaan ole matkoilla?

-- Totta sanoit.

-- Oletko suostuvainen?...

-- Olen! kuiskasi Asamat kuolon kalpeana. Milloin se tapahtuu?

-- Kun Kasbitsh tulee ensi kerran tänne lampaita myymään: loppu on
minun asiani. Muista sitten Asamat!

-- Näin he olivat sopineet tämän jutun... totta puhuen huonon jutun!
Jälestäpäin puhuin siitä Petshorinille, vaan hän vastasi, että
tsherkessitär voi olla onnellinen, saadessaan niin rakastettavan miehen
kuin hän; sillä onhan hän kuitenkin hänen miehensä heidän käsityksensä
mukaan, vaan mikä Kasbitsh on -- pahantekijä, jota olisi pitänyt
rangaista...

En tiennyt vielä mitään heidän välipuheistaan, kun Kasbitsh tuli kerran
myymään lampaita ja hunajaa; pyysin hänen tulemaan seuraavana päivänä.
"Asamat!" sanoi Petshorin "huomenna on Karages käsissäni, ellei Bela
ole täällä ensi yönä, et saa nähdäkään hevosta..."

-- Hyvä! sanoi Asamat ja nelisti kylään päin. Illalla Grigorij
Aleksandrovitsh varustautui aseilla ja läksi linnoituksesta; miten
olivat asian päättäneet en tiedä, illalla he kuitenkin palasivat
yhdessä, ja vahtisotamies huomasi, että Asamatin satulassa lepäsi
nainen, jonka kädet sekä jalat olivat sidotut ja kasvoja peitti paksu
huntu.

-- Entä hevonen? kysyin alikapteenilta.

-- Heti kerron. Varhain seuraavana aamuna tuli Kasbitsh myymään
lampaita. Hän sitoi hevosensa aitaan ja tuli luokseni; vaikka hän
olikin rosvo, tarjosin hänelle teetä, sillä olimmehan kuitenkin
ystävät.

-- Puhelimme yhtä ja toista... Yhtäkkiä näen Kasbitshin kalveten
kiiruhtavan ikkunaan; kaikeksi onnettomuudeksi oli ikkuna takapihalle
päin.

-- Mikä sinua vaivaa? kysyin minä.

-- Hevoseni, sanoi hän, vavisten kuin haavan lehti.

Minäkin kuulin kavioiden kopsetta: -- varmaankin on tullut joku
kasakka...

-- Ei ole! ovat varastaneet hevoseni! huusi hän syöksyen ulos kuin
villi pantteri. Kahdella hyppäyksellä oli hän jo pihalla; portilla
sulki vahtisotamies pyssyllä häneltä tien; hän hyppäsi pyssyn yli ja
alkoi juosta tietä pitkin... Etäisyydessä kohosi tomu Asamatin
ratsastaessa uljaalla Karagesillä; Kasbitsh tempasi pyssyn ja ampui.
Tullakseen vakuutetuksi siitä, että oli ampunut harhaan, seisoi hän
hetken liikkumattomana, sitten hän kirkasi, löi pyssynsä kiveen särkien
sen palasiksi, kaatui maahan ja alkoi itkeä kuin lapsi... Hänen
ympärilleen kokoontui väkeä linnoituksesta, vaan hän ei huomannut
ketään. Käskin panna rahat lampaista hänen viereensä. Hän ei
koskenutkaan niihin, makasi vaan liikahtamatta, aivan kuin olisi ollut
kuollut. Näin hän makasi koko yön... Seuraavana aamuna tuli hän
linnoitukseen pyytäen, että hänelle ilmoitettaisiin ryöstäjä.
Vahtisotamies, joka oli nähnyt Asamatin irroittavan hevosen, ei nähnyt
tarpeelliseksi salata sitä. Tämän nimen kuultuaan Kasbitshin silmät
salamoivat ja hän läksi kylään, jossa Asamatin isä asui.

-- Mitäs isä sanoi?

-- Siinäpä se onkin, Kasbitsh ei tavannut häntä: hän oli matkustanut
jonnekin viikoksi, eihän Asamat muuten olisi voinut varastaa sisartaan?

-- Ja kun isä palasi, olivat sekä tytär että poika poissa. Asamat oli
viisas... aavisti ettei henkensä olisi säilynyt, jos olisi Kasbitshin
käsiin joutunut. Siitä saakka onkin ollut poissa: luultavasti yhtyi
johonkin rosvojoukkoon ja kaatui Terekin tai Kubanin takana, se olikin
hänelle ansionsa mukaan.

-- Totta puhuen, sain minäkin siitä osani. Saatuani tiedon, että
tsherkessitär oli Grigorij Aleksandrovitshin luona, pukeuduin
juhlapukuun ja menin hänen luokseen.

-- Hän loikoi etuhuoneessa, toinen käsi niskassa, toisella pidellen
sammunutta piippua. Ovi toiseen huoneeseen oli lukittu, ja avain poissa
suulta. Kaiken tämän huomasin heti... Minä yskäsin ja aloin koputtaa
jaloillani kynnykseen -- hän vaan ei ollut kuulevinaan...

-- Herra vänrikki! sanoin minä, mahdollisimman ankaralla äänellä:
ettekö näe minun tulevan luoksenne?

-- Tekö, siellä olettekin Maksim Maksimovitsh? hyvää päivää! Tahdotteko
piipun? vastasi hän nousematta.

-- Anteeksi, en ole Maksim Maksimovitsh; olen alikapteeni.

-- Yhden tekevää. Tahdotteko teetä? Jos tietäisitte mikä minua painaa!

-- Tiedän kyllä kaikki, vastasin minä astuessani sängyn luo.

-- Sitä parempi: en olekaan kertomistuulella.

-- Herra vänrikki, olette tehnyt rikoksen, josta minullakin on oikeus
teitä syyttää...

-- Mitä vielä! Mikä rikos se on? meillähän on jo kaikki yhteistä.

-- Mitä ihmeitä? Antakaa tänne miekkanne!

-- Mitjka, tuo miekka!...

Mitjka toi miekan.

Kun olin täyttänyt velvollisuuteni, istuin hänen sänkynsä laidalle
sanoen: Kuuleppas Grigorij Aleksandrovish, myönnä tehneesi väärin!

-- Missä asiassa?

-- Ottaessasi Belan... kyllä se Asamat on roisto!... myönnä nyt vaan?

-- Vaan kun hän miellyttää minua!

Mitä voin tähän vastata? Tulin aivan sanattomaksi. Vähän ajan kuluttua
sanoin kuitenkin, että jos isä tulee vaatimaan Belaa takasin, niin
hänen täytyy antaa.

-- Siihen ei ole mitään pakkoa!

-- Vaan jos hän saa tietää Belan olevan täällä.

-- Mitenkä hän saisi sen tietää?

-- Tulin uudelleen sanattomaksi. -- "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh,
sanoi Petshorin, nousten pystyyn: tehän olette hyvä ihminen -- ja jos
me annamme raakalaiselle hänen tyttärensä, hän joko tappaa tai myy
hänet. Ei pidä pahentaa asiaa, antakaa hänen olla minun luonani, ja
pitäkää te miekkani..."

-- Näyttäkää hänet minulle, sanoin minä.

-- Hän on tämän oven takana; vaan turhaan olen minäkin tänään koettanut
nähdä häntä; istuu nurkassa, huntuun kääriytyneenä, ei puhu eikä näytä
silmiään, arka hän on kuin villikauris. Olen ottanut hänelle seuraksi
erään vaimon, joka osaa tataarien kieltä, ja joka vähitellen koettaa
häntä totuttaa ajattelemaan asemaansa; sillä hän ei tule kuulumaan
kenellekään muulle kuin minulle! -- lisäsi hän lyöden nyrkkinsä
pöytään. -- Suostuin tähänkin... Enhän voinut tehdä toisin! on ihmisiä,
joille aina täytyy antaa myöden.

-- Mitenkäs kävi? kysyin Maksim Maksimovitshilta: saiko hän kaunottaren
omakseen, vai kuihtuiko tämä koti-ikävään?

-- Eihän nyt toki koti-ikävään! Näkyiväthän linnoituksesta samat vuoret
kuin kylästäkin -- eivätkä nämä vuoriston lapset muuta tarvitsekaan. Ja
sitten vielä Grigorij Aleksandrovitsh toi hänelle lahjoja joka päivä;
ensipäivinä työnsi hän ne ylpeästi luotaan sanaakaan sanomatta.
Seuralaisensa sai silloin lahjat, jotka vaan kiihottivat hänen
kaunopuheliaisuuttaan. Niin, lahjat! mitä ei nainen tekisi värillisestä
kangaspalasesta!... Vaan leikki sikseen... kauan taisteli Grigorij
Aleksandrovitsh, opetteli kuitenkin tataarien kieltä ja Belakin alkoi
jo ymmärtää venäjää. Vähitellen tyttö alkoi katsoa häneen, ensin
kulmainsa alta vinosti, ja murheellisena laulaen puoli ääneen
surullisia laulujaan, saaden minutkin synkäksi, joka kerran kun kuulin
laulunsa viereisestä huoneesta.

En voi koskaan unhoittaa erästä tapausta: kerran ohi kulkiessani
kurkistin ikkunasta sisään; -- Bela istui pankolla, pää alas painuneena
ja Grigorij Aleksandrovitsh seisoi hänen edessään. "Kuulehan armaani",
puhui hän: "tiedäthän sen että ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy
tulla omakseni -- minkätähden sitten kiusaat minua? Rakastatko jotakuta
toista? Jos niin on, päästän sinut heti kotiin." -- Hän vavahti tuskin
huomattavasti ja pyöritti päätään. "Vai olenko sinusta vastenmielinen",
jatkoi hän? -- Bela kalpeni äänetönnä. -- "Usko minua, Allah on sama
kaikille kansoille, ja jos hän kerran sallii minun rakastaa sinua, niin
miksi kieltäisi hän sinua rakastamasta minua?" -- Bela loi häneen
tutkivan katseen ja näytti hämmästyvän kuullessaan tämän uuden
mietinnön; silmissään kuvastui epäilys ja halu saada varmuus asiassa.
-- Mitkä ihanat silmät! ne säkenöivät kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. --
"Kuule minua, armas Bela!" jatkoi Petshorin: "Näethän kuinka sinua
rakastan, olen valmis antamaan kaikki saadakseni sinut iloiseksi!
tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi; vaan jos vielä suret, kuolen minä.
Sano, voitko tulla iloiseksi?" Bela ei kääntänyt tummia silmiään
hänestä, mutta vaikeni yhä, sitten hän hymähti ystävällisesti,
nyökäyttäen päätään myöntymyksen merkiksi. Petshorin tarttui hänen
käteensä pyytäen häntä suutelemaan itseään. Bela peräytyi askeleen ja
toisteli huonolla venäjän kielellä: "ei ole tarpeellista, ei ole
tarpeellista." Grigorij Aleksandrovitsh pyysi jyrkästi, Bela itki
vavisten. -- "Olen vankisi", sanoi hän: "olen orjasi, voit siis pakottaa
minut!" -- ja kyyneleet tulvivat virtana. --

-- Grigorij Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa, kiiruhtaen toiseen
huoneeseen. -- Pistäydyin hänen luokseen: hän käveli edestakasin
huoneessa sangen synkän näköisenä. -- Mikä nyt on veliseni? sanoin
hänelle. -- "Paholainen hän on, eikä nainen!" vastasi hän; "vaan annan
teille kunniasanani siitä, että hän kerran tulee omakseni..."

Pudistin päätäni.

"Lyömmekö vetoa?" sanoi hän: "viikon kuluttua!" -- Lyödään vaan! --
Löimme kättä ja erosimme. -- Seuraavana aamuna hän lähetti miehen
Kisläriin vartavasten ostoksille; tämä toi koko joukon mitä
erilaisimpia persialaisia kankaita -- ei niitä kaikkia jaksa
luetellakaan.

-- "Mitä arvelette Maksim Maksimovitsh, sanoi hän minulle lahjoja
näytellessään, voiko aasialainen kaunotar vastustaa tämmöistä
loistoa?" -- "Ette tunne tsherkessittäriä, vastasin minä; eivät he ole
grusialais- eikä takakaukaasian tataarilais-naisten kaltaisia -- ei,
nämä ovat aivan toisenlaisia. Heillä on omat tapansa; he ovat saaneet
toisellaisen kasvatuksen." Grigorij Aleksandrovitsh hymähti ja alkoi
viheltää marssia.

Olin ennustanut oikein lahjojen vaikutuksesta, sillä saatuaan ne tuli
Bela vaan jonkun verran ystävällisemmäksi ja luottavaisemmaksi, eikä
sen enempää. Petshorin päätti turvautua viimeiseen keinoon. Eräänä
aamuna hän käski satuloida hevosen, pukeutui tsherkessiläispukuun, otti
aseensa ja astui Belan huoneeseen. -- "Bela!" sanoi hän: "Sinä tiedät
kuinka sinua rakastan. Otin sinut luokseni toivoen voittavani
rakkautesi; huomaan erehtyneeni: -- jää hyvästi! Hallitse emäntänä koko
kotiani, jos haluat, voit lähteä isäsi luo -- olet vapaa. Olen rikkonut
sinua vastaan ja minun täytyy sovittaa se rankaisemalla itseäni,
Hyvästi, minä lähden -- mihin? -- en itsekään tiedä! Ehkei minun kauan
tarvitse hakea kuulaa, joka rintani lävistäisi tai miekkaa, joka pääni
halkaisisi; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." -- Hän
kääntyi poispäin ojentaen Belalle kätensä jäähyväisiksi. Tämä ei
tarttunut ojennettuun käteen, eikä puhunut sanaakaan. Minä, seisoessani
oven takana näin raosta hänen kasvonsa; minun tuli sääli häntä --
kuolon kalpeat olivat nämä ihanat kasvot! Saamatta vastausta astui
Petshorin muutamia askeleita ovea kohti; hän vapisi -- ja totta puhuen
luulen, että hän olisi ollut valmis täyttämään, mitä oli leikillä
uhannut. Hänhän oli aina niin kummallinen. Hän oli tuskin koskettanut
oveen, kun Bela hypähti ylös ja itkien heittäytyi hänen kaulaansa. --
Voitteko uskoa? minunkin silmäni kostuivat tämän nähdessäni -- en
oikein tiedä mikä lienee ollut... -- Alikapteeni vaikeni. -- Minun
täytyy tunnustaa, että olin harmissani, kun ei yksikään nainen ollut
minua niin rakastanut.

-- Oliko heidän onnensa pitkällinen? kysyin.

-- Kyllä oli. Bela tunnusti meille, että siitä päivästä, kun hän ensi
kerran näki Petshorinin oli hän usein nähnyt unta hänestä ja ettei
kukaan mies ollut häneen tehnyt semmoista vaikutusta. -- Niin, kyllä he
olivat onnellisia!

-- Kuinka ikävää! huudahdin vastoin tahtoani. Olin odottanut
traagillista avioeroa, ja yhtäkkiä niin odottamatta petyin
toiveissani!.... Onko mahdollista, jatkoin minä: eikö isäkään arvannut,
että tyttö oli linnoituksessa?...

-- Kyllä hän taisi epäillä. Jonkun päivän kuluttua saimme tietää, että
vanhus oli murhattu. Näin se oli tapahtunut... Huomioni heräsi
uudestaan.

-- Luulen Kasbitshin käsittäneen asian niin, että Asamat oli varastanut
hevosen isänsä suostumuksella. Kerran asettui hän odottamaan tien
syrjään, noin kolmen virstan päähän kylästä; ukko palasi tytärtään
etsimästä; oli hämärä, hän ajoi käyden, seuralaisensa olivat jääneet
jälelle, yhtäkkiä hiipii Kasbitsh pensaikoista kuin kissa, hyppää
hevosen selkään hänen taakseen, kaataa hänet tikarin iskulla, ottaa
suitset -- ja livistää tiehensä; muutamat ruhtinaan seuralaisista
näkivät koko tapahtuman mäen törmältä; he läksivät ajamaan häntä takaa,
vaan eivät voineet saavuttaa.

-- Hän korvasi hevosensa kadottamisen kostamalla, sanoin minä,
saadakseni tietää seuralaiseni mielipiteen.

-- Tietysti hän menetteli aivan oikein, -- heidän käsityksensä mukaan,
sanoi alikapteeni.

Vasten tahtoani kummastelin venäläisen kykyä mukautua sen kansan
käsitykseen, jonka keskuudessa hänen tulee elää. En tiedä, pitääkö
kummastella vaiko ylistää tätä ominaisuutta, kuitenkin todistaa se
taipuisuutta ja tervettä järkeä, joka antaa rikoksen anteeksi aina
silloin kun huomaa sen välttämättömäksi.

Sillä välin oli tee juotu; aikoja valjastetut hevoset värisivät
kylmästä; kuu kumotti kalpeana lännessä, valmiina peittymään synkkiin
pilviin, jotka repeytyneen verkon tavoin riippuivat etäisten vuorten
huippujen yli. Tulimme kylän ulkopuolelle. Huolimatta seuralaiseni
ennustuksista, ilma selkeni luvaten ihanan aamun; etäällä
taivaanrannalla muodostivat tähtiryhmät mitä ihanimpia kuvioita,
sammuen toinen toisensa jälkeen, aina sen mukaan kun idän heikko
valaistus levisi sinipunertavalle taivaalle, kirkastaen vähitellen
lumipeitteiset vuorten huiput. Oikealla ja vasemmalla häämöttivät
synkät salaperäiset kuilut, joihin sumu pakeni kierrellen kaarrellen
kuin käärme, ja ikäänkun peläten nousevaa päivää.

Oli niin hiljaista maassa ja taivaassa, aivankun ihmisen sydämessä
aamurukouksen hetkellä; silloin tällöin kulki idästä viileä tuuli
pörröttäen hevosten härmäisiä harjoja. Me lähdimme liikkeelle. Viisi
huonoa hevosta tuskin jaksoi vetää ajopeliämme mutkaista tietä
Gut-vuorelle. Me kuljimme jälessä pannen kiviä pyörien alle, silloin
kun hevostemme ponnistukset eivät riittäneet; tuntui siltä kun tie
olisi vienyt taivaaseen, sillä niin pitkälle kun silmä voi erottaa se
yhä vaan kohosi, kadoten viimein pilveen, joka vielä illasta saakka
lepäili Gut-vuoren huipulla kuin saalista odottava korppikotka. Lumi
narisi jalkaimme alla, ilma alkoi tuntua ohuelta vaikeuttaen
hengittämistä, tuon tuostakin syöksyi veri päähän; vaan kaiken tämän
ohella virtasi suonissani jonkunmoinen suloisuuden tunne ja minusta
tuntui ikäänkuin keveämmältä, ollessani niin paljon korkeammalla muuta
maailmaa. Tunsin itseni lapseksi -- niinkuin aina poistuessamme
valistuneesta yhteiskunnasta ja lähestyessämme luontoa ehdottomasti
tunnemme tulevamme lapsiksi: kaikki ulkoapäin tullut eroaa sielusta ja
se muuttuu sellaiseksi miksi se luultavasti joskus tulee muuttumaan.
Se, joka on sattunut samoin kuin minä kuljeksimaan autioilla vuorilla
tarkkaan katsellen niiden kummallisia muotoja, ja ahnaasti hengittäen
niiden loviin tulvinutta, uutta elämää antavaa ilmaa, hän tietysti
ymmärtää haluni näiden salaperäisten taulujen kuvaamiseen. Vihdoin
olimme Gut-vuoren huipulla, pysähdyimme ja katselimme ympärillemme:
vuoren yli riippui harmaa pilvi, jonka kylmä hengitys ennusti pikaista
rajuilmaa; vaan idässä oli niin kirkasta ja kullalle hohtavaa, että me,
s.o. alikapteeni ja minä unohdimme rajuilman kokonaan. Alikapteeni oli
niitä luonnonlapsia, joissa kauneuden ja luonnon suuruuden tunto on
satakertaa voimakkaampi ja elävämpi kuin meidän innostuneiden kertojain
sanat, tahi paperille kirjoitettu kuvaus.

-- Olette varmaankin tottunut näihin komeihin tauluihin? sanoin minä
hänelle.

-- Kyllä, vastasi hän; luotien vinkunaankin voi tottua, se tahtoo
sanoa, oppii salaamaan sydämensä äänen.

-- Olen kuullut päinvastoin, muutamille vanhoille sotilaille tämän
soiton olevan mieluista?

-- Niinpä niinkin, jos niin tahdotte, on se mieluista; vaan silloin
sydän lyö vielä kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osottaen itää: -- mikä
ihana seutu!

Ja todellakin, tämmöistä maisemaa tuskin nähnen missään: allamme oli
Koishaur laakso, jonka Aragva ja eräs toinen virta halkasivat kuni
kaksi hopeista lankaa; sinertävä sumu liiti sitä pitkin, paeten aamun
lämpimiä säteitä; oikealla ja vasemmalla toinen toistaan korkeampina
olivat lumipeitteiset tai pensasta kasvavat vuorenharjat; --
etäisyydessä näkyivät samat vuoret, vaan jotka kaikki tarkemmin
katsottuna olivat eri muotoisia.

Lumi hohti hehkuvan punasena, niin kirkkaasti, niin iloisesti että
olisi tehnyt mieli jäädä sinne ainiaaksi; aurinko pilkoitti esiin
tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa
ukkospilvestä; auringon yläpuolella oli veripunanen juova, johon
matkatoverini kiinnitti erityistä huomiota. "Sanoinhan teille",
huudahti hän, "että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten voi
se saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!" huusi hän
kyytimiehille.

Jarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi
luistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme
laskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys,
että osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä
säpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi
sivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei
koskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli
venäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen.
Osetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen
toisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes
laskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi edes
matkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut halua
lähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: "No, herra!
jos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin, emmehän
ole ensimäisinä!" -- ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä hyvin
voineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja jos kaikki
ihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi siitä, ettei
elämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon huolehtia...

Ehkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? -- Ensiksikin minä
en kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään voi
pakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis
odottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi
sitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin
oppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee huomiota.
Ja näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä laakso oli täynnä
lumikinoksia, muistuttaen meille jokseenkin elävästi Saratovia, Tambovia
ja monta muuta rakasta paikkaa isänmaassamme.

"Kas niin, nyt ollaan Krestovoi-vuorella!" sanoi alikapteeni osottaen
lumipeittoista vuorenkukkulaa; sen huipulla häämötti kivinen risti, ja
sen sivulla oli tuskin huomattava tie, jota kuljetaan silloin kun lumi
tukkii oikean tien: kyytimiehemme ilmottivat, ettei railoja vielä ole
ollut, ja säästääkseen hevosia, ajoivat ympäri. Käännöksessä kohtasimme
muutamia osetiinejä, jotka tarjosivat apuaan tarttuen pyöriin, ja
huutaen alkoivat pidätellä ajopelejämme. Tie oli vaarallinen: oikealla
riippuivat päittemme päällä lumikinokset, jotka näyttivät millä
hetkellä tahansa olevan valmiit putoamaan; tie oli kapea, toisin
paikoin lumi upotti, paikottain oli se muodostunut jääksi auringon
säteiden ja yökylmien vaikutuksesta, niin että me itse kuljimme hyvin
vaivaloisesti eteenpäin; hevosemme upposivat alinomaa; -- vasemmalla
ammotti halkeama, jonka pohjalla virtasi puro, väliin kadoten jääkuoren
alle, väliin vaahtoisena kiiruhtaen mustien kivien yli. Kahdessa
tunnissa tuskin olimme ehtineet kiertää Krestovoi-vuoren -- siis kaksi
virstaa kahdessa tunnissa! Sillävälin pilvet laskeutuivat, alkoi sataa
rakeita ja sen jälkeen lunta; kivinen risti katosi sumuun, joka
aaltomaisena levisi idästä... Kerrotaan Pietari I:sen pystyttäneen
tämän ristin matkallaan Kaukaasiassa; vaan ensiksi, ei Pietari käynyt
kun Dagestanissa saakka, ja toiseksi on ristiin kirjoitettu suurilla
kirjaimilla, että sen on pystyttänyt kenraali Jermoloff v. 1824. Vaan
kirjoituksesta huolimatta on luulo yleinen, varsinkaan kun emme ole
tottuneet luottamaan päällekirjoituksiin.

Päästäksemme Kobin asemalle meidän täytyi kulkea vielä noin viisi
virstaa upottavassa lumessa ja jäisten vuorien yli. Hevosemme olivat
nääntyneet, itse me vilusta värisimme; tuuli ulvoi yhä kovemmin ja
kovemmin aivan kuin oma pohjatuulemme; ainoastaan sen villi sointu oli
valittavampi, surunvoittoisempi. "Ja sinäkin maanpakolainen", ajattelin
minä, "ikävöit laajoja alankojasi! Siellä voit vapaasti hengittää,
täällä sinä tukehdut, täällä on mielestäsi ahdasta, kuin kotkasta, joka
huutaen lyö rautasta häkkiään vastaan."

-- Huonosti! sanoi alikapteeni: -- katsokaa ympärillämme ei näy muuta
kuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai jäädä jonnekin
solaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin tulvillaan
ettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko Aasiaan! sekä
ihmiset, että joet -- kaikki ovat samanlaisia.

Kyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet
liikkua paikaltaan.

"Teidän ylhäisyytenne", sanoi yksi heistä vihdoin: "emme mitenkään voi
ehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään vasemmalle niin kauan
kun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä häämöttää jotain,
luultavasti kylä; huonon ilman sattuessa pysähtyvät matkustajat aina
sinne; he lupaavat viedä meidät sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi
hän osottaen osetiinejä.

-- Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. -- Kyllä ne ovat
aina valmiita ottamaan juomarahoja.

-- Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, -- ilman heitä meidän olisi paljon
pahempi.

-- Aivan niin, aivan niin, murisi hän: -- en kärsi saattajia! he ovat
valmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi löytää
tietä.

Käännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen saavuimme
viheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme ottivat meidät
vastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että hallitus maksaa
heille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa rajuilmaan
joutuneille matkustajille.

-- Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo: --
nyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen
loppunut.

-- Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja viekkaasti
hymyillen.

-- Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen
täytyy loppuakin samoin.

-- Olette arvannut oikein.

-- Olen iloinen.

-- Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee
mieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin
tyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei
minulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen vuoteen
kuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä nyt enää
sovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni. Tavallisesti
hän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa... Ja miten hän tanssi!
Olen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran Moskovassa
vapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta sitten, -- vaan he
eivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!... Grigorij
Aleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja hemmotellen; on
aivan ihme, miten hän kaunistui luonamme! Päivetys katosi kasvoilta
sekä käsistä ja poskilla heloitti puna... Miten iloinen hän oli ja
semmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa minusta... Jumala
antakoon hänelle anteeksi!...

-- Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?

-- Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun sen
sanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.

-- Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että
Petshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään
ampumaan villisikoja tai metsävuohia. -- Huomasin hänen tulleen
synkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin huoneessa;
ja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään sanaakaan, -- oli
koko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran, toisen ja aina vaan
useammin... "Eivät ole asiat oikein", ajattelin minä: "musta kissa on
kai juossut heidän välistään".

-- Eräänä aamuna menen heidän luokseen -- vieläkin näen aivan silmieni
edessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku, niin
kalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. -- Missä on Petshorin?
kysyin.

-- Metsästämässä.

-- Läksikö hän tänään?

Bela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.

-- Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.

-- Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?

-- Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi; --
keksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian
haavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille... Vaan
tänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.

-- Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!

-- Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet ja
jatkoi:

-- Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä minut
kotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan lähden itse
pois: en ole orja -- olen ruhtinaan tytär!...

-- Rupesin häntä lohduttamaan. -- Kuulehan Bela, eihän Petshorin voi
ikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on vielä
nuori, pitää metsästämisestä -- aikansa kun kulkee, palaa takasin; vaan
jos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.

-- Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi -- ja ääneensä nauraen otti
hän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni; mutta
ilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen kasvonsa
käsiin.

-- Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut
seurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi, vaan
en löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin tuskallinen
asema.

Vihdoin sanoin hänelle: "tahdotko, mennään kävelemään vallille, ilmakin
on niin ihana!" -- Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme äänettöminä
edestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä istuin hänen
viereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen jälessään kuin
mikäkin lapsentyttö.

-- Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä
ihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti
ulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat olivat
laitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja peitti
tiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä kumpaankin
suuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan ratsain harmaalla
hevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin pysähtyy virran toiselle
puolelle noin sadan askeleen päähän meistä, alkaen pyörittää hevostaan
kuin mielipuoli. Mikä sattuma!... "Katsohan Bela nuorilla silmilläsi,
sanoin minä: mikähän ratsastaja tuo on, ja ketä on hän tullut
huvittamaan?..."

-- Hän katsoi ja huudahti: "se on Kasbitsh!"

-- Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? -- Katson,
ja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa repaleinen ja
likanen, niinkuin ennenkin.

-- "Hänellä on isäni hevonen", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän vapisi
kuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. -- Jaha! ajattelin minä, et
sinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!

-- Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja poista
tuo nuori mies. -- "Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän tuo seiso
paikallaan..." Käske! sanoin minä, nauraen. -- Kuuleppa, ystäväni huusi
vahtisotamies huitoen kädellään: "odota pikkusen, mitä siinä pyörit
kuni villikissa?" -- Kasbitsh pysäytti hevosensa ja alkoi kuunnella,
luullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella. Krenatöörini
laukasi, mutta ohi, -- ruudin savun läpi näkyi vaan miten Kasbitsh
kiiti eteenpäin.

-- Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.

-- Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä väkeä, ei
niitä yhdellä iskulla tapa.

-- Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin metsästysretkeltään.
Bela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta yhtään valitusta tahi
moitetta tämän pitkällisestä poissa olosta... Minäkin olin jo suuttunut
häneen. -- Ajatelkaas, puhuin minä hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla
virran toisella puolella, ja me yritimme ampua hänet; olisitte voinut
sattua yhteen hänen kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista
väkeä; luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja
lyön vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän
Belan hyvin miellyttäneen häntä -- hän itse puhui minulle siitä -- ja
luultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi
kosinut... Petshorin vaipui mietteisiin. -- Niin, vastasi hän: täytyy
tulla varovaisemmaksi... Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä
mennä linnoituksen valleille. -- Illalla oli meillä pitkä keskustelu:
minua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan; paitsi
sitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen
käytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua
huomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät. Kun
joskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua suru? "Ei."
Tahdotko jotain? "En." Ikävöitkö vanhempiesi luo? "Ei minulla ole
vanhempia." Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen saanut muuta
puhumaan kuin "niin", ja "ei".

-- Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. "Kuulkaa, Maksim
Maksimovitsh" vastasi hän; "minulla on onneton luonne: kasvatusko lie
tehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut -- en tiedä; tiedän
vaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun toisen
onnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on huono
puolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa nuoruudessani,
nimittäin silloin kun pääsin vanhempieni holhouksesta, rupesin elämään
hurjasti, nauttien kaikesta mitä voi saada rahalla ja nyt tietysti
inhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin suureen maailmaan, jonka
seurapiiriin kyllästyin hyvin pian; rakastuin hienoihin kaunottariin ja
sain vastarakkautta; mutta heidän rakkautensa vaan kiihotti
itserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi... aloin lukea, tahdoin oppia
-- tieteetkin kyllästyttivät minua; huomasin ettei onni riipu
kunniasta, ei vähääkään, sillä onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä,
kunnia on sattuma eikä sen saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän
sukkeluutta. Olin kyllästynyt elämään... Pian siirrettiin minut
Kaukaasiaan: se oli onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä
asusta tshetsheniläisten luotien keskellä -- vaan turhaan: kuukauden
kuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen,
että todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui
entistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun
ensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä
sylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin häntä
enkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt... Taaskin
erehdyin... villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen
lemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä
vastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte,
rakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista
onnellisista hetkistä... annan vaikka henkeni hänen edestään mutta
minun on ikävä hänen kanssaan... Olenko tyhmä vaiko julmuri -- en
tiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä
enemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on levoton,
eikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle, suruun totun
yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu päivä päivältä
tyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus: matkustaminen. Heti
kun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan, Jumala varjelkoon! -- menen
Ameriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, -- ehkä kuolema tulee jossain
matkalla. Toivon ainakin, ettei tämä viimeinen lohdutus niin pian lopu,
kun tuulet ja huonot tiet antavat siihen apuansa." -- Näin hän puheli
ja sanansa tarttuivat muistiini, sillä ensi kertaa elämässäni kuulin
viisikolmatta vuotiaan ihmisen noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen
olevan viimeisenkin... Mikä kumma! --

Olkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen: tehän
olette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin -- onko siellä kaikki
nuoriso samanlaista?

Vastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa;
luultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään
kyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista,
siirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata
onnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt näitä
hienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.

-- Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?

-- Ei, vaan englantilaiset.

-- Vai niin!... vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä
juoppoja!...

Ehdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka vakuutti
ettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli alikapteenin huomautus
anteeksi annettava. Voidakseen pysyä raittiina, hän tietysti koetti
uskotella, että kaikki onnettomuus maailmassa johtuu juoppoudesta.

Kuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:

-- Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en voinut
karkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut, ja että
hänellä oli jotain pahaa mielessään. -- Kerran saa Petshorin minut
lähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi sotamiestä mukaan
ja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen asti kuleksimme
kaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet. "Emmekö kääntyisi?"
sanoin minä. "Ei maksa vaivaa yrittää? on kai sattunut onneton
päivä!" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä huolimatta, ei Grigorij
Aleksandrovitsh tahtonut palata ilman saalista... Semmoinen oli mies:
minkä kerran sai päähänsä, ei hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena
hemmotellut... Puolenpäivän aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau!
pau! ei sattunut: pakeni kaislikkoon... olihan sattunut onneton
päivä!... Ja niin me vähän levähdettyämme läksimme kotiin.

-- Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien riippua ja
olimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät meitä sitä
näkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus... katsahdimme toisiimme: meidät
valtasi sama epäilys... Päistikkaa nelistimme laukausta kohti, ja
näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka kaikki osottivat
kedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan kiitävän täyttä
laukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan. Grigorij
Aleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta -- ja samaa tietä; minä
perässä.

-- Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti
lähestyimme ratsastajaa... Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en
voinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on
Kasbitsh!... Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi hevostaan.

-- Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö hänen
hevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan kovista
ponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen hänen tällä
hetkellä muistaneen Karagesiään...

-- Näin Petshorinin tähtäävän... "Älkää ampuko!" huusin hänelle: --
"säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin." -- Kyllä se
nuoriso aina tulistuu sopimattomasti... -- Kuului laukaus, luoti oli
lävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun hyppäyksen
eteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh hyppäsi maahan, ja
silloin me huomasimme hänen pitelevän hunnutettua naista... Se oli
Bela... Bela raukka! Kasbitsh huusi meille jotain omalla kielellään ja
kohotti miekkansa häntä kohti... Ei ollut aikaa vitkasteluun. Nyt
ammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula sattui luultavasti hänen
olkapäähänsä, koska miekka heti putosi hänen kädestään. Savun
hajaannuttua näimme maassa makaavan hänen hevosensa ja sen vieressä
Belan; vaan Kasbitsh heitettyään pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa
jyrkkää kallionseinää ylös. Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei
pyssyni ollut ladattu! Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän
raukka makasi liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana... Peto!
olisi edes sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun
lyö selkään... semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana.
Me revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme.
Turhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan -- ei mikään saattanut
häntä tuntoihinsa.

-- Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän
kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme
paluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij Aleksandorvitsh
minulle: "Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä tavalla emme saa häntä
elävänä kotiin." -- "Totta on!" sanoin minä, ja me läksimme eteenpäin
täyttä laukkaa. -- Linnoituksen portilla odotti meitä suuri joukko
ihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun Petshorinin asuntoon lähettäen
kutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin,
tutki haavan ja ilmoitti, ettei sairas voi elää päivää kauemmin, mutta
hän erehtyi...

-- Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä
ilostuneena.

-- Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi
päivää.

-- Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?

-- Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui
linnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle
laskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei
pensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan!
Kuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet
hämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme
paikalle.

-- Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?

-- No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä
on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin
varastetaan... pyydän, antakaa se heille anteeksi! -- Sitäpaitsi olihan
hän ihastunut Belaan.

-- Ja Bela kuoli?

-- Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin
kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen
vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. --
"Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. -- "Minä
kuolen!" sanoi Bela. -- Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että
lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen
seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!... Yöllä hän alkoi
hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja
hän halusi kotiin vuoristoon... Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui
häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut
armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan
painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän
voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä -- en tiedä; mitä minuun
tulee -- en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. -- Aamupuolella
hän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana,
kalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän;
sitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas
mistä?... Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!... Hän rupesi
suremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata
Grigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen
nainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni
kastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi
minuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän
ilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin
kului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat
posket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet
kuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa
olisi ollut tulikuuma rauta.

-- Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen
vuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun
vähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on
parempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko
ajan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen
edes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa
uudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen
Petshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti
Belan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen;
tyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi
tahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa... -- Vaan kyllä se
oli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij
Aleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt,
ennemmin tai myöhemmin.

-- Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka
lääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. -- Mitä
varten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän
kuolee varmasti? "On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on
rauhallinen."

-- Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme
ikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen
viereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan
lähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.

-- Vettä, vettä!... puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen
vuoteelta.

-- Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi
sairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta -- en muista
mitä... Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä
sairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en
koskaan!... Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin,
ettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun
rakastin häntä kuin omaa tytärtä... No, Jumala antaa sen hänelle
anteeksi!... Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa
minua kuollessaan?...

-- Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän
kuoli. Asetimme peilin huulien eteen -- kaikki oli lopussa!...

Vein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin
puhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä,
ja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta.
Sitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin
lohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään
naurahtaen... Kylinä väristys kulki läpi ruumiini... nousin, ja läksin
arkkua tilaamaan.

-- Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla
vuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita
Petshorin oli hänelle ostanut.

-- Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse
virran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli
istunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin
pystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut
kristitty.

-- Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.

-- Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme
koskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.

-- Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän
matkusti Grusiaan.

Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme... Muistelen jonkun äsken
kertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole
määräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.

Sitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset
vuotta myöhemmin -- luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.

En keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua pääsimme lähtemään; rajuilma oli tauonnut, taivas
kirkastunut ja me läksimme.

Matkalla käänsin keskustelun tahtomattanikin Belaan ja Petshoriniin.

-- Ettekö kuulleet mitään Kasbitshista? kysyin minä.

-- Kasbitshistako? hänestä en todellakaan tiedä mitään... Olen kuullut
että shapsugien oikeassa sivustossa on joku Kasbitsh, joka punasessa
kauhtanassa ratsastaa hiljalleen, väistäen luotiamme, ja aina
kohteliaasti kumartaen, vaan tuskinpa lienee sama!...

Kobissa erosin Maksim Maksimovitshista; minä jatkoin matkaa
postihevosilla; hän ei voinut seurata minua painavan kuormansa vuoksi.
Emme uskoneet enää koskaan tapaavamme toisiamme, vaan tapasimme
kuitenkin, ja jos tahdotte kerron teille koko jutun, se on pitkä
juttu... Myöntäkää, että Maksim Maksimovitsh ansaitsee kunnioitusta?
Jos sen myönnätte, olen saanut runsaan palkinnon mahdollisesti liian
pitkästä kertomuksestani.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Bela - Kaukaasialainen kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.